Lähetyskipinä 2022 by Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley)

2022

”Jokainen kastettu Kristukseen uskova on myös lähetti.”

Sisältö

Kun uusi kenttä aukeaa

Seurakunta ei jätä yksin

Seurakuntaelämää kaukana kotoa

Jumalalle ei mikään ole mahdotonta

Perheen merkitys ei muutu

Mitä kuuluu Viron nuorille?

Viestikapula uudelle sukupolvelle

Rajan tuntumasta Siperiaan saakka

Eri kansojen veljiä ja sisaria Kristuksessa

Kuka noudattaa lähetyskäskyä?

Lähettäjät lähetystyön mahdollistajina

JULKAISIJA: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys / Lähetysosasto, 2022 PÄÄTOIMITTAJA: Ville Auvinen

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry on kirkkomme sisällä toimiva lähetysjärjestö. Sley tekee runsaan sadan palkatun ja lukuisten vapaaehtoisten työntekijöidensä voimin evankeliumin työtä kotimaassa ja lähetyskentillä Japanissa, Keniassa, Etelä-Sudanissa ja Sudanissa sekä Ugandassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Myanmarissa, Thaimaassa ja Suomessa.

WWW.SLEY.FI

KANNEN KUVA: Ville Auvinen HENKILÖKUVAT: Hannu Häkämies ULKOASU JA TAITTO: Saana Raunio PAINO: Reusner. Painettu EU:ssa.

Yhteisen todistuksen asialla

uomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seitsemästä virallisesta lähetysjärjestöstä. Lähetysjärjestöt ovat allekirjoittaneet asiakirjan Yhteinen todistus, joka määrittelee työn sisältöjen ja tavoitteiden suuret linjat. Yhteinen todistus on kirkkomme lähetysstrateginen asiakirja. Yhteisen todistuksen ajatuksiin on helppo yhtyä. Kun asiakirjassa sanotaan: ”Evankeliumia Kristuksen ainutlaatuisuudesta julistetaan aina ja kaikkialla. Lähetys on seurakunnan perustehtävä”, Sleyn lähetystyössä vastaamme ”Aamen! Juuri niin!”. Edelleen asiakirjassa todetaan: ”Kirkko ja sen seurakunnat jäsenineen sekä kirkon lähetysjärjestöt vievät rohkeasti sanoman lähellä ja kaukana elävien keskuuteen. Ne julistavat evankeliumia ja viestivät siitä monin eri tavoin erityisesti siellä, missä Kristusta ei vielä tunneta”, ja me Sleyssä vastaamme: ”Juuri siten haluamme toimia.”

”Yksi painopisteis tämme on työn vähittäinen siirtä minen sinne, missä kristittyjä on vain vähän.” Sleyn sääntöjen tarkoituspykälä korostaa evankeliumin saattamista yhä useamman ihmisen jokapäiväiseen käyttöön, ja lähetys s trategiamme 2025 yksi painopisteistä on työn vähittäinen siirtäminen sinne, missä kristittyjä on vain vähän. Kokonaisvaltaisesta lähetystöstä Yhteinen todistus lausuu: ”Kokonaisvaltainen lähetys ottaa huomioon koko ihmisen”, ja Sleyn strategia puolestaan määrittelee asian näin: ”Ymmärrämme holistisen lähetysnäyn siten, että otamme ihmisen kaikki tarpeet huomioon, mutta teemme työtä pelastuksen sanoma keskiössä.” Kirkkomme lähetysstrategiassa on muutenkin paljon sellaista, koskien vaikka lähetyskasvatusta tai turvapaikanhakijoitten tukemista, jota Sleyn lähetystyön puitteissa pyrimme tekemään parhaan taitomme ja voimiemme mukaan. Ilolla olemme yhteisen todistuksen asialla yhdessä kirkkomme muiden lähetysjärjestöjen kanssa. Tässä lehdessä on eri työalueiltamme muutamia väläyksiä siitä, mitä työmme on käytännössä.

VILLE AUVINEN SLEYN LÄHETYSJOHTAJA

Kun uusi kenttä aukeaa TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVA: UNSPLASH

Aina silloin tällöin lähetysjärjestön eteen aukeaa mahdollisuus avata uusi kenttä. Mutta mitä kaikkea pitää tapahtua, että työ uudella alueella voi todella alkaa?

leyn ensimmäisen lähetyskentän avaamisesta tuli kuluneeksi 120 vuotta, kun vuonna 2020 juhlittiin Japanin lähetystyön pitkää taivalta. Sittemmin kenttien lukumäärä on kasvanut: joukkoon on liittynyt uusia maita ja työmuotoja, ja joistain on jo ehditty siirtyä sivuunkin. Uusien kenttien etsiminen on yhä tänäkin päivänä osa Sleyn lähetysstrategiaa. – Strategiassa on linjattu, että olemme paitsi avoimia kentiltä tulleille kutsuille, myös itse

aktiivisia etsimään uusia alueita. Tämä tarkoittaa sitä, että etsimme painopistealueen mukaisesti yhteistyökumppaneita maista, joissa on tällä hetkellä vähän kristittyjä, kuten Kaakkois-Aasiassa. Kyselemme ja katselemme siellä olevilta toimijoilta, onko meidän kaltaisellemme järjestölle tarvetta, Sleyn lähetysjohtaja Ville Auvinen avaa lähetyksen linjauksia. Ennen kuin uusi yhteistyösopimus paikallisen kirkon kanssa solmitaan ja kentälle voidaan

lähettää lähettejä, on käytävä viestinvaihtoa ja tehtävä tutustumiskäyntejä. Auvisen mukaan uuden kentän avaamiseen vaikuttaa moni seikka. – Ensinäkin uuden alueen on vastattava strategista näkyämme. Haluamme olla maissa, joissa on vähän kristittyjä ja tarvitaan julistusta. Tärkeää on myös yhteisymmärrys työstä. Yhteistyökumppanin on oltava valmis siihen, että meillä on vahva luterilainen oppi ja tunnustus. Haluamme myös antaa ennemmin henkilötyövoimaa kuin rahallista avustusta. Jos paikallinen kirkko haluaa tehdä yhteistyötä näissä puitteissa, sitten kysytään sitä, onko omien taloudellisten resurssiemme valossa varaa aloittaa yhteistyötä.

Uusia kenttiä Edellinen lähetysjohtaja Pekka Huhtinen kertoo saaneensa kautensa aikana useampia yhteydenottoja mahdollisista lähetyskentistä. Kuitenkin vain pieni osa johti lopulta yhteistyöhön ja uuden lähetyskentän aukaisemiseen. – Internet mahdollistaa aika helpon yhteydenottotavan, ja sain aina silloin tällöin kyselyitä yhteistyön aloittamiseksi. Osa oli sellaisia tahoja, joihin ei ollut mitään aiempaa kontaktia, ja joukossa oli välillä myös hyvin erikoisia tapauksia. Esimerkiksi täysin tuntematon pastori halusi saada kutsun seitsemänhenkisen perheensä kanssa Suomeen esittelemään työtään. Yleensä näihin ei reagoitu, koska tällaisia viestejä tuli paljon, Huhtinen avaa. Pekka Huhtisen kaudella Sley teki useampia uusia aluevaltauksia. Niihin johtivat sekä suorat kentältä tulleet kyselyt että henkilökohtaiset kontaktit. Yksi yllättävä mutta lupaava yhteydenotto tuli sähköpostitse Myanmarista. – Myanmarin kohdalla pysäytti se, että kirkko toimi alueella, jossa oli vähän kristittyjä ja lähetystyötä. Olimme tehneet silloin Sleyssä painopisteen muutoksen niin, että halusimme suunnata lähetystyötä yhä selkeämmin sinne, missä oli vain vähän kristittyjä. Kakkois-Aasiassa oleva Myanmar kuului juuri tähän luokkaan. Sley alkoi käydä viestinvaihtoa paikallisen kirkon kanssa, ja ensimmäinen tutustumiskäynti tehtiin vuonna 2012. Yhteistyösopimus syntyi seuraavana vuonna, ja se tehtiin viideksi vuodeksi. Sittemmin sopimus on jo uusittu. – Meitä pyydettiin järjestämään kirkon työntekijäkoulutusta ja perustamaan teologinen oppilaitos. Vastasimme tähän kutsuun, ja lähdin vaimoni Sirkka–Liisan kanssa ensimmäisinä lähetteinä kentälle vuonna 2017. Oppilaitos käynnistyi

kesäkuussa, ja opiskelijoita oli aluksi neljä. Toisella tapaa yhteistyö syntyi nykyisen Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon kanssa. Huhtinen kertoo taustalla olleen hänen omat suhteensa, jotka olivat syntyneet jo ennen Sleyn työhön tulemista. – Olin käynyt aiemmin Sudanissa neljällä kuukauden mittaisella opetusmatkalla Lutheran Heritage Foundation -säätiön ja silloisen Luther-säätiön sponsoroimina. Maa oli jyrkän islamistisen hallinnon alainen, missä pieni kirkko taisteli elintilastaan. Sleylle aukesi mahdolli-

”Uuden alueen on vastattava strategista näkyämme. Haluamme olla maissa, joissa on vähän kristittyjä ja tarvitaan julistusta.” suus päästä Sudaniin, ja työ alkoi 2008. Tämä oli merkittävä askel Afrikassa. Maan jakauduttua sisällissodan myötä vuonna 2011 yhteys jatkui molemmissa valtioissa toimivaan kirkkoon.

Uusia työmuotoja Kaikki uudet yhteydet eivät johda heti lähettien lähettämiseen kentälle, vaan yhteistyö voi alkaa myös paikallisten tahojen taloudellisella tukemisella. Näin toimittiin, kun kauan toivottu Israelin työ laitettiin vireille vuonna 2014. – Aina välillä minulta tultiin kysymään, eikö Sley voisi aloittaa Israel-työtä, että voisi laittaa Sleyn kautta tukea sille. Kun tutkin asiaa, huomasin, että Evankeliumiyhdistys oli tehnyt periaatepäätöksen juutalaistyön aloittamisesta jo vuonna 1911. Sitä ei vain koskaan ollut toteutettu, ja niinpä sata vuotta myöhässä luotiin yhteydet työn alkamiseksi Israelissa, Huhtinen muistelee. Uuden kentän avaaminen ei myöskään aina tarkoita lähtöä toiselle puolelle maapalloa, vaan joskus lähetystyön tarve voi löytyä yllättävänkin läheltä. Vuosina 2014–2015, kun Eurooppaan suuntautui suuri maahanmuuttoaalto, nosti tämä kysymyksiä myös Sleyssä. – Kun Suomeen saapui vuonna 2015 runsaasti maahanmuuttajia Lähi-idästä, päätimme aloittaa maahanmuuttajatyön Suomessa vuonna 2016, ja työhön kutsuttiin pastori Richard

Ondicho. Suomessa aloitettu lähetystyö aiheutti joitakin kysymyksiä, mutta näin tämän mahdollisuutena työhön islam-taustaisten maahanmuuttajien keskuudessa, Huhtinen pohtii. Myös Saksan maahanmuuttajatyöhön syntyivät ensimmäiset kontaktit Huhtisen aikana, mutta varsinainen yhteistyösopimus tehtiin Ville Auvisen tultua lähetysjohtajaksi. – Olin saanut omien kontaktieni kautta kyselyitä, voisimmeko tulla auttamaan maahanmuuttajatyössä Berliinissä, missä Kansanlähetys oli ollut mukana jo pidempään. Paikallisilla työntekijöillä oli kovat työpaineet, ja he tarvitsivat kipeästi apua. Teimme sinne Ari Lukkarisen kanssa tutustumismatkan vuonna 2017 tunnustellaksemme tilannetta, ja tämä johti lopulta yhteistyön syntymiseen ja lähettien lähettämiseen, Huhtinen kertoo. Maahanmuuttajatyön lisäksi uutena aluevaltauksena ja eräänlaisena uutena kenttänä voi pitää myös internetlähetystyötä, joka aloitettiin vuonna 2013 Bible toolbox -sivuston kautta. – Projekti alkoi yhteistyössä Sleyn raamattukoulutuksen ja Erkki Koskenniemen kanssa. Mietimme, että meillä on paljon opetusmateriaalia, niin miksi emme tuottaisi sitä niille kielille, joita puhutaan lähetyskentillä. Sittemmin projekti on laajentunut, ja uusia kieliryhmiä on tullut lisää mukaan, Huhtinen avaa.

Intoa tulevasta Uuden kentän avaaminen tuottaa paitsi mahdollisuuksia myös intoa lähetystyön tekemiseen ja tukemiseen. – Uusi kenttä on aina sellainen, että se innostaa työn tukijoita täällä Suomessa. Toisaalta on tasapainoteltava sen kanssa, ettei uusien kent-

”Uusien kenttien avaa misessa ei-kristillisiin maihin on paljon potentiaalia.” tien avaaminen hajauta liikaa voimavaroja, mutta oltava silti avoin uusille mahdollisuuksille, Auvinen miettii. Huhtinen näkee, että uusien kenttien avaamisessa ei-kristillisiin maihin on paljon potentiaalia. – Jos tällaisessa maassa pystyy syntymään paikallisia kirkkoja ja niitä voidaan mennä tuke-

maan, siinä on paljon mahdollisuuksia. Näen, että sillä voi olla iso merkitys tulevaisuuden kannalta. Vaikka uusien kenttien avaaminen tuottaa intoa, on niissä aina omat haasteensa. Auvinen huomauttaa, että ongelmaksi muodostuu, jos yhteistyötaho on enemmän kiinnostunut taloudellisesta tuesta kuin henkilöresursseista ja opetuksesta. – On mahdollista, että tässä asiassa ei löydy yhteisymmärrystä. Tämän takia on tärkeä käydä yhteistyökumppanin kanssa etukäteen läpi sitä, mitä työ alueella tarkalleen ottaen tarkoittaa, Auvinen painottaa. – On haaste, jos uusi yhteistyötaho odottaa ensi sijassa taloudellista tukea. Olisi osattava siirtyä pelkän rahoittajan roolista paikallisen kirkon vahvistajan tai rohkaisijan rooliin. Taloudellinen ja diakoninen tuki kuuluvat asiaan, mutta Jumalan sanan tulisi olla veturi, jonka mukana tulevat muut asiat, Huhtinen puolestaan pohtii. Lähetysjohtaja Auvinen pitää mahdollisena sitä, että uusia kenttiä tulee aukeamaan myös lähivuosina. – Seuraavat painotukset ovat kentissä, joissa on tällä hetkellä vain yksi lähettiyksikkö, mutta pidän hyvin mahdollisena sitä, että seuraavan viiden vuoden aikana voitaisiin avata myös uusi kenttä. Tämä tulisi olemaan mitä todennäköisemmin alueella, missä on vain vähän kristittyjä, kuten Kaukoidässä tai Lähi-idässä.

Julkaistu Sanansaattajassa 1/2021.

Seurakunta ei jätä yksin TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: UNSPLASH

Japanissa kansan ikääntyminen on kasvava ongelma. Vaikka palveluja on tarjolla, moni vanhus voi silti jäädä yksin. Seurakunta huolehtii kuitenkin siitä, että omaa jäsentä ei unohdeta.

uomen maisemat vaihtuivat Tokion suurkaupungin vilskeeseen, kun Mirjam Harju lähti Japaniin lähetystyöhön kuusi ja puoli vuotta sitten. Heti ensimmäisenä alkoi monen lähetin jännittämä japanin kielen opiskelu. – Lähetyskaudestani ensimmäiset kaksi vuotta kuluivat kielikoulussa. Se on Japanin kentällä aina se ensimmäinen haaste, sillä kielen oppimiseen kuluu paljon aikaa. Kuitenkaan ilman sitä ei

pääse sisälle kulttuuriin, Harju avaa. Kun kielikoulun jaksaa käydä läpi, on ovi raollaan ainutlaatuiseen Japaniin. – Vaikka lähettikauden alku voi olla haastava, positiivinen puoli on, että kielen opettelu avaa pääsyn todella mielenkiintoiseen ja rikkaaseen kulttuuriin. Kaikkein ihaninta on päästä tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja oppia kulttuurista heidän kauttaan, Harju iloitsee.

Kielikoulun jälkeen Harju on tehnyt Japanissa monipuolista seurakuntatyötä. – Viimeiset kolme vuotta seurakunnan pienpiirityöskentely on ollut keskeinen osa työnkuvaani. Olen pitänyt englanninkielipiirejä Ichigayan seurakunnassa sekä suomenkielipiiriä Suomi-kirkolla muiden opettajien kanssa. Myös pyhäkoulutyö, raamattu-, rukous- ja naistenpiiri ovat olleet osa työtäni. Lisäksi yksi tärkeä osa Harjun työtä on ollut vanhusten parissa työskentely. – Vanhustyö on ollut alusta asti jollain lailla mukana. Työ on ollut pääasiassa vanhainkotikäyntejä, mutta välillä olen vieraillut myös ihmisten kodeissa. Japanissa kirkkojen yhteydessä saattaa olla paitsi päiväkoteja myös vanhusten palvelutaloja. Harju selventää, että seurakunnat eivät kuitenkaan tee järjestäytynyttä diakoniatyötä vanhusten parissa. Syynä tähän on työntekijäresurssien pienuus. – Kirkko on pieni eikä esimerkiksi toimi verovaroin. Yleensä ainoa palkattu työntekijä on pastori. Hän käy toki tapaamassa myös niitä seurakuntalaisia, jotka ovat jo niin vanhoja, etteivät pääse omin avuin kirkkoon. Pastori on kuitenkin kiireinen ja sidottu muuhun seurakuntatyöhön,

Harju selittää. – Olen kokenut tärkeäksi, että olen voinut omalta osaltani auttaa ja kohdata niitä seurakuntalaisia, jotka eivät ikänsä puolesta pysty enää aktiivisesti osallistumaan seurakunnan toimintaan.

Yksin jäämisen vaara Japanilaiseen kulttuuriin on perinteisesti kuulunut vahva kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan. Harjun mukaan tämä ajatus vaikuttaa yhä taustalla, mutta nykyaika on tuonut siihen myös omat haasteensa. – Kulttuurissa edelleen näkyy, että iäkkäitä ihmisiä arvostetaan ja kunnioitetaan. Käytännön tasolla on kuitenkin tapahtunut muutoksia. Nykyään monet vanhukset saattavat jäädä aivan yksin, kun taas ennen perhe huolehti heistä loppuun asti. Tämä on toki sama kehitys, joka näkyy myös muualla. Harjun mukaan tämä johtuu muun muassa kaupungistumisesta. – Ihmiset asuvat kaupungeissa pienissä asunnoissa, joihin iäkkäät vanhemmat eivät välttämättä mahdu. Usein japanilaiset ovat myös todella kiireisiä työnsä kanssa, eikä heillä siitä

Kulttuurissa edelleen näkyy, että iäkkäitä ihmisiä arvostetaan ja kunnioitetaan. Käytännön tasolla on kuitenkin tapahtunut muutoksia.

syystä ole mahdollista tarjota vanhukselle tarvittavaa tukea kotioloissa. Toisella puolella painaa se, että Japanissa niin kuin Suomessakin on haasteena väestön ikääntyminen. – Noin neljännes väestöstä on yli 65-vuotiaita. Japanilaiset ovat usein myös hyvin pitkäikäisiä. Monet pysyvät terveinä hyvin pitkään ja voivat toimia itsenäisesti. Eivät kuitenkaan kaikki, ja siksi yhteiskunnan on täytynyt rakentaa enemmän hoitosysteemejä. Kun perheet eivät voi huolehtia vanhuksista, he ovat yhä enemmän vanhainkodeissa ja asumisyksiköissä, Harju täsmentää. – Tämän lisäksi yritetään tukea myös kotona asumista. Vanhuksille on tarjolla myös päiväkeskuksia, ja se saattaa olla iso osa heidän hoitonsa kokonaisuutta. Siellä on tarjolla ryhmäohjelmaa, ruokailut ja mahdollisuus erilaisiin hoitoihin, kuten kylpemiseen. Harju kertoo, että kaikesta huolimatta Japanissa on lisääntymässä ilmiö, joka on osittain tuttu myös Suomessa. – Yhä enemmän on niitä vanhuksia, jotka kuolevat yksin kotonaan. Voi olla, että pitkään aikaan ei huomata henkilön kuolleen. Jos hänellä ei ole lapsia tai he eivät voi huolehtia vanhuksesta tai hänellä ei ole muuta yhteisöä tukenaan, tämä vaara on todella olemassa. Ilmiön laajuudesta kertoo se, että Japanissa on siivousfirma, joka on erikoistunut nimenomaan tällaisiin asuntoihin, Harju huokaa.

Ikääntyvä seurakunta Yhteiskunnan ikäjakauma näkyy Harjun mukaan myös seurakunnissa, joiden jäsenet ovat yhä enemmän keski-iän ylittäneitä. Huonossa kunnossa olevalle vanhukselle seurakunnan tuki on valtava asia. – Koska kirkossa ei ole erikseen organisoitua vanhustyötä, se on koko seurakunnan vastuulla. Tämä tapahtuu minusta hirveän luonnollisesti. Etenkin pienemmissä seurakunnissa, joissa tunnetaan hyvin kaikki, pidetään yhteyttä ja käydään katsomassa niitä, joiden alkaa olla hankala päästä kirkkoon. Seurakunta toimii tällaiselle ihmiselle perheen tavoin. Harjun työ vanhainkodeissa on pitkälti niiden seurakuntalaisten kohtaamista, jotka ovat liian huonossa kunnossa tullakseen kirkkoon. – Tuon terveisiä seurakunnasta, vaihdamme kuulumisia ja usein mukanani on jokin lehtinen. Seurakuntalaiset, joiden luona käyn, eivät ole kristillisissä vanhainkodeissa, ja jo tämänkin puolesta sillä on suuri merkitys, että joku seu-

rakunnasta käy heitä tapaamassa. Usein heidän lapsensakaan eivät ole kristittyjä, jolloin yhteys kirkkoon ja kristillinen sanoma jäisivät muuten täysin pois. – Tilanne on siis hyvin erilainen kuin Suomessa, jossa yhä vanhainkodeissa käy säännöl-

”Yhdessä vanhuksen kanssa laulaminen on usein se ainut asia, millä voi vielä kokea seurakuntayhteyttä.” lisesti seurakunnan työntekijöitä ja radiosta saatetaan soittaa jumalanpalvelusta. Tyypillisessä tapaamisessa Harju laulaa seurakuntalaisen kanssa virsiä, jakaa Raamatun sanaa ja rukoilee yhdessä. Hän on pistänyt vanhustyössä merkille saman reaktion, joka kohdataan myös Suomessa. – Dementiapotilaat, jotka eivät välttämättä jaksa tai pysty puhumaan, nauttivat virsien kuuntelemisesta ja niiden laulamisesta. Vaikka kaikki muu unohtuisi, virren sanat jäävät mieleen. Yhdessä vanhuksen kanssa laulaminen on usein se ainut asia, millä voi vielä kokea seurakuntayhteyttä. Sillä on valtava merkitys, Harju painottaa. Viimeinen vuosi on ollut vanhustyössä vaikea. Harju kertoo, että koronapandemian takia vanhainkoteihin ei ole päässyt. – Kun koronatapauksia alkoi Japanissa tulla ilmi vuoden 2020 helmikuussa, vanhainkodit suljettiin saman tien. Siellä ei saanut käydä kukaan pitkään aikaan, eivät edes omaiset. Kun tilanne on pitkittynyt, on yritetty löytää ratkaisuja, joilla edes lähiomaisia voisi tavata. Toisaalta tämä on myös suojellut vanhuksia, eikä koronavirus ole juurikaan päässyt leviämään vanhainkodeissa. On kuitenkin hyvin raskasta, kun vanhukset joutuvat elämään pitkään eristyksissä.

Julkaistu Sanansaattajassa 3/2021.

Seurakuntaelämää kaukana kotoa TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: TURUSTEN ALBUMI

Saksassa lähetystyötä tekevät Siiri ja Marko Turunen kohtaavat persialaistaustaisia maahanmuuttajia farsiksi. Toiminta omalla kielellä houkuttelee uusia tulijoita seurakuntaan. Haasteen tuovat koronarajoitukset, kun kaikkia halukkaita ei voida ottaa sisään.

urooppaan kohdistuva maahanmuutto on viime vuosina kasvanut muun muassa Lähi-idän sotien ja ilmastokriisin myötä. Tämä muutos on otettu huomioon myös Sleyn lähetystyössä: tällä hetkellä maahanmuuttajien parissa tehdään työtä Suomen ohella Saksassa. Viimeisen viiden vuoden aikana Saksa on vastaanottanut arviolta yli miljoona pakolaista,

joista pääosa on islam-taustaisia. Tosin vuoden 2020 aikana uusien pakolaisten määrä on laskenut. (Deutsche Welle 5.10.2020) Sleyn lähetit Siiri ja Marko Turunen ovat tehneet maahanmuuttajatyötä Saksassa vuodesta 2017 lähtien. He aloittivat työnsä Berliinissä, mutta ovat nyt siirtyneet uudelle työkaudelle Hampuriin. He ovat tehneet työtään persialais-

ten, pääosin Iranista ja Afganistanista kotoisin olevien, maahanmuuttajien parissa. Tätä varten Turuset ovat myös opiskelleet farsin kieltä. – Hampuriin on tarvittu ja toivottu pitkään työntekijää persialaisten pariin. Parikin yhdysvaltalaista on ollut tulossa, mutta viime hetkellä on ilmennyt jokin este. Kun meidän ensimmäinen kolmen vuoden työkautemme päättyi, yhteistyöjärjestömme ehdotti, että vaihtaisimme Hampuriin. – Pohdimme asiaa ja mietimme, että olisi kiva vaihtaa maisemaa ja kokeilla uutta. Ainakin tähän mennessä tämä on osoittautunut hyväksi päätökseksi, Marko kertoo. – Pääsemme soveltamaan sitä, mitä olemme oppineet Berliinissä, mutta toisaalta täällä on myös vapaammat kädet, Siiri jatkaa. Turusten mukaan Hampuri ei juurikaan eroa Berliinistä työalueena: molemmat ovat suurkaupunkeja, joissa maahanmuuttajia on paljon. – Isossa kaupungissa liikenne on ruuhkaista, mutta täällä Hampurissa tuntuu autolla pääsevän vähän paremmin liikkumaan. Maahanmuuttajia on väestöstä iso osa; kolmannes Hampurin asukkaista on alun perin kotoisin muualta kuin Saksasta, Marko kuvaa. – Kadulla kun kävelee, oma silmäni kiinnittää huomiota etenkin persialaisten omistamiin liikkeisiin, joita on paljon, Siiri huomauttaa. – Työmatkamme on parinkymmenen minuutin pitkä suora, jonka varrella näkyy kymmenisen liikettä, joissa on farsinkielistä tekstiä: partureita, kauneuss alonkeja ja kauppoja, Marko selittää.

Uusia tulijoita Hampurissa Turuset tekevät työtä Kolminaisuuden ja Siionin seurakunnissa. Turusten tultua kummassakin järjestetään nykyään myös farsinkielisiä messuja. Marko tekee työtä pastorina ja Siiri psykologina. – Koronasulun aikana persialaiset maallikkoavustajat olivat ryhtyneet kääntämään rukouksia ja saarnoja ja lukemaan niitä. Kun tulimme Hampuriin, aloimme pitää varsinaisia farsinkielisiä messuja. Meidän kirkkotilaamme on mahtunut koronarajoitusten puitteissa noin 30 henkilöä, Turuset kertovat. Berliinin työhön verrattuna Hampurin seurakunnissa on mukana enemmän myös saksankielistä väestöä. – Täällä on jo valmiiksi perinteikkäät, vahvat seurakunnat, joissa on oma-aloitteisia saksalaisia jäseniä. Tämä on hyvä lähtökohta sille, että maahanmuuttajia pystytään integroimaan osaksi

paikallista väestöä, Marko iloitsee. – Omalta kannaltani on helpottavampaa, että mukana on enemmän saksalaisia. Se tuo tasapainoa seurakuntaelämään, kun mukana on myös paikallisia seurakunta-aktiiveja, jotka huolehtivat persialaisista. Samalla tulee minunkin käytettyä saksankieltä heidän kanssaan, Siiri kertoo.

”Moni on tullut sano maan, että on käynyt kyllä jossakin toisessa seurakunnassa, mutta ei ole kielen takia ymmärtänyt mitään.” – Persialaiset saavat myös mallin, miten eletään kristittynä. Saksalaisten keskuudessa on se kulttuuri, että otetaan vastuuta ja jaetaan vapaaehtoistehtävät useamman ihmisen kesken, eikä niin, että vain harvat tekevät, hän pohtii. Turuset ovat kokeneet, että maahanmuuttajatyölle seurakunnissa on iso tarve. Jatkuvasti tulee uusia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet seurakunnan toiminnasta. – Emme ole edes tehneet varsinaisesti mitään tavoittavaa työtä, mutta silti lähes joka viikko tulee joku, joka on saanut tietää, että täällä on aloitetuttu farsinkielinen toiminta. Tai joku seurakuntalainen tuo ystäviään katsomaan, Siiri selittää. – Farsinkieliselle toiminnalle on tilausta. Moni on tullut sanomaan, että on käynyt kyllä jossakin toisessa seurakunnassa, mutta ei ole kielen takia ymmärtänyt mitään, Marko avaa.

Sisäänheittäjänä uusille Markon yksi pääasiallinen työnkuva Hampurissa on ollut kastekoulun pitäminen kristityksi haluaville. Osallistujia on tällä hetkellä paljon. – Kädet ovat olleet täynnä työtä. Minulla on nyt viisi kastekouluryhmää, joista kaksi on perheitä. Toisen perheen luokse olen mennyt kotiin lauantai-iltaisin. Luemme Raamattua, juomme teetä ja opettelemme katekismusta. Kastekoulu kestää kolme kuukautta. Suunnitteilla on, että pääsiäisyönä ja pääsiäispäivänä olisi kasteita, Marko kertoo. Vaikka kastekoulutus on intensiivistä ja aikaa vievää, Marko kuitenkin kokee olevansa oikealla paikalla.

– Olen päässyt jo työhön sisälle ja koen, että teen juuri minulle oikeaa asiaa: olen sisäänheittäjänä näille uusille, opetan heitä ja aikanaan kastan heidät, kun on kurssi saatu loppuun. – Aika näyttää, jatkuuko uusien virta yhtä vahvana. Jos se on tehtäväni, niin olen tyytyväinen. Sitten jos tilanne tasoittuu, siirtyy työnkuvani enemmän seurakunnan jäsenten hengellisen hoitamisen puolelle. Tekisin siis normaalia opetus- ja sielunhoitotyötä mutta farsin kielellä, Marko pohtii. Saksan koronatilanteesta huolimatta Turuset ovat pystyneet tekemään melko paljon tavallista seurakuntatyötä, kuten pitämään raamattupiirejä ja käymään sielunhoidollisia keskusteluja. – Minun työni on lopulta aika samanlaista kuin Berliinissä, eli pääasiassa psykologisia yksilökeskusteluita, nyt kuitenkin osittain etänä. Joskus raamattupiiriäkin on kokeiltu etänä, mutta kaikilla nettiyhteydet eivät ole niin hyviä, Siiri selventää. Koronarajoitukset tuovat kuitenkin omat haasteensa työn tekoon. Turuset kertovat tästä esimerkin. – Raamattupiiriin voi tulla enintään kymmenen henkilöä. Olemme joutuneet käännyttämään ihmisiä ovelta, kun määrä on jo täyttynyt. Se tuntuu tosi pahalta. Kerran eräs oven ulkopuolelle jäänyt oli niin surullinen, että kävimme

myöhemmin vierailulla hänen kotonaan, Siiri huokaa. – Onhan se todella ikävää, kun ihmiset olisivat niin innolla tulossa lukemaan Raamattua ja sitten ei voidakaan päästää sisään, Marko komppaa. Raamattupiireissä toistuvat Turusten mukaan samat kysymykset kuin Berliinissäkin. – Olenko valinnut Jumalan vai Jumala minut? Mikä on uskon ja tekojen suhde? Myös kaste ja Pyhä Henki aiheuttavat monelle hämmennystä, Marko luettelee. – Jotkut ovat saattaneet käydä aiemmin seurakunnissa, joissa opetus on ollut jopa vahingollista. Esimeriksi on sanottu, ettei kristitty voi olla masentunut tai kokea negatiivisia tunteita. Ihmisiä on hallittu pelolla. ”Jos kristinusko on tätä, niin eihän se eroa islamista mitenkään”, jotkut persialaiset olivat ihmetelleet. – Sitten yritetään niitä sirpaleita keräillä.

Julkaistu Sanansaattajassa 5/2021.

Jumalalle ei mikään ole mahdotonta TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVA: PAULI VANHANEN

Eteläsudanilainen David joutui jättämään kotitilansa ja lähtemään perheensä kanssa sotaa pakoon. Nyt hän asuu Ugandan pakolaisleirillä, eikä tiedä, koska kotiin uskaltaa palata. Sleyn lähetti Pauli Vanhanen haastatteli häntä Bweyalen pakolaisleirillä.

iviselle pihamaalle on pystytetty savesta, tiilestä ja metallipellistä tehtyjä ruohokattoisia asumuksia. Pyykkejä roikkuu kuivumassa puiden väliin viritetyllä narulla. Tiskit on

juuri tiskattu muovivadeissa päätellen pesupaikan vesilammikoista. Kaksi moottoripyörää on lastattu tyhjillä tonkilla odottamaan seuraavaa vedenhakureissua. Tämä on näkymää Ugandan

”Perheeni itki, koska he eivät olleet varmoja, missä olin.” pakolaisleiriltä. Tapaamme Bweyalen leirillä asuvan Davidin, muutama vuosi sitten Ugandaan pakolaisena tulleen eteläsudanilaisen. Hänen koko perheensä mahtuu tiiviisti yhteen huoneeseen. Davidilla ja hänen vaimollaan on viisi lasta, joista yksi on Davidin vaimon siskon tytär, jonka he ovat ottaneet hoitaakseen. – En ole koskaan tavannut isääni, ja asuin lapsesta saakka setäni luona. Kun hän kuoli, minusta tuli perheen pää, ja nyt minä pidän huolta suvusta, David kertoo. Niin kuin moni muukin leirin asukas, David on päätynyt pakolaiseksi sodan sytyttyä Etelä-Sudanissa. – Pakenimme perheeni kanssa Ugandaan, koska emme voineet jäädä kotiimme sodan takia. Minut tahdottiin värvätä kapinallisten joukkoihin sotilaaksi, mutta en halunnut. Minua peloteltiin, ja he uhkasivat tappaa minut. Jumala auttoi minut onneksi pois heidän käsistään ja nyt asun täällä leirillä. Olen koko elämäni velkaa

Jumalalle ja kiitän häntä elinpäivistäni. David kertoo, että pakolaisen elämä on hyvin vaikeaa. Leirille tulijoille jaetaan avustustarvikkeita, kuten ruokaa ja vaatteita. Eläminen pakolaisleirillä on kuitenkin niukkaa ja joskus vain selviytymistä päivästä toiseen. Erityisesti ruuasta ja lääkkeistä on kova puute. – Leirillä oleminen ei ole helppoa. Jos perheeni on sairaana, en tiedä, mitä tekisin, sillä lääkeitä on vaikea saada. Perheemme saa kerran kuukaudessa kahdeksan kilon säkin maissijauhoja. Sillä meidän pitäisi pärjätä. Mutta miten saan sen riittämään koko seitsemänhenkiselle perheelle? Se on aina iso haaste, David huokaisee. Davidin perhe on hyvin köyhä. Hänellä on huoli siitä, kuinka saada kaikki lapset kouluun. Koulussa käyminen on maksullista toisin kuin Suomessa. – Lapsille koulutuksen hankkiminen on hyvin kallista. Jumala tietää kuitenkin ongelmamme. Tiedän, että voin antaa kaiken hänen käsiinsä, ja hän pitää meistä huolta, David sanoo.

Koti takanapäin Etelä-Sudan itsenäistyi pohjoisesta Sudanista itsenäiseksi valtiokseen vuonna 2011 yli kaksikymmentä vuotta käydyn verisen sodan jälkeen. Rauhan ajasta ei ehditty kauaakaan iloita, kun nuoressa valtiossa syttyi sisällissota vain parin

vuoden päästä. Sotaa käytiin alun perin presidentti Salva Kiir Mayarditin ja varapresidentti Riek Macharin kannattajien välillä, mutta myöhemmin joukot vielä jakaantuivat. Sodan seurauksena valtava määrä ihmisiä siirtyi pakolaisina naapurimaihin. Ugandan puolelle on arvioitu tulleen noin miljoona ihmistä. Pakolaisleirillä elävät ovat monien vastoinkäymisten haavoittamia: koti ja omaisuus on mennyt, naapureita ja ystäviä on kuollut silmien edessä, elämää leireillä leimaavat köyhyys ja epävarmuus huomisesta. Sodan keskellä on koettu kauheuksia, joita on vaikea lausua ääneen. – Olin töissä kotipellollani, kun asemiehet hakivat minut. Olin poissa yhdeksän kuukautta. Perheeni itki, koska he eivät olleet varmoja, missä olin. Minua kidutettiin, mutta pääsin kuitenkin pois lopulta. Käteeni jäi pysyvä vamma, enkä voi käyttää sitä, David kertoo kokemastaan. – Minulle tehtiin paljon vääryyttä, ja se saa minut itkemään. Tiedän, että Jumala antaa anteeksi heille. Itselleni se on vaikeaa. Vaikka pystyisin antamaan anteeksi, on todella vaikea unohtaa, mitä olen joutunut kokemaan. Sitä kipua, jonka olen käynyt läpi, ei vain pysty unohtamaan. Se on kärsimystä. Tulin taakan kanssa ja toivon, että se voisi mennä pois. Se on pyyntöni ja itkuni. Vaikka rauha solmittiin sotivien osapuolien kesken elokuussa 2018, ei monikaan ole vielä uskaltanut palata takaisin kotiseudulleen, sillä miehitysjoukot ovat yhä alueella. Koronatilanne on myös vaikeuttanut joukkojen poistumista. – Koti on aina koti, ja se on minulle tärkeä paikka. En kuitenkaan pysty menemään takaisin, vaikka toivoisin voivani palata. Pelkään sitä, mitä joudun kohtaamaan Etelä-Sudanissa. Kun näen asemiehet, kaikki pahat asiat, joita koin, tulevat takaisin mieleeni. He saivat minut menettämään kaiken toivoni, en pysty kohtaamaan sitä uudestaan. On parempi olla kaikessa hiljaisuudessa täällä, missä he eivät voi häiritä meitä, David avaa tuntemuksiaan.

Kirkko luo toivoa Sley tekee yhteistyötä Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon kanssa. Kirkon monia työntekijöitä on joutunut pakolaisiksi Ugandaan, ja myös Sleyn työ on siirtynyt pakolaisleireille. David itse on ollut kirkon evankelistana vuodesta 2010. Hengellinen työ on saanut jatkua leireillä, ja sinne on perustettu pressukirkkoja – Saimme avattua tänne pakolaisleirille kirkon syyskuussa 2017. Seurakuntalaisten määrä on koko ajan kasvanut, ja meitä on nyt parisataa.

Olen todella iloinen siitä, David riemuitsee. Suunnitelmissa on myös avata lähiaikoina uusi kirkko, sillä jotkut seurakuntalaisista asuvat kaukana. David näkee, että riittävä opettaminen on avain kirkon kasvuun. – Jos kerromme evankeliumista ja opetamme, että Kristus on tärkein, ihmiset myös tahtovat jäädä seurakuntaan. Jos he eivät saa opetusta, seurakunta ei voi kasvaa, sillä heillä ei ole pohjaa. David toivoo, että kirkko voisi yhä kasvaa ja samalla luoda toivoa pakolaisleirin ihmisille.

Kun ihmiset ottavat Kristuksen elämäänsä, he voivat tuntea ole vansa turvassa. – Rukoilen, että mahdollisimman moni tulisi tuntemaan Kristuksen. Kun ihmiset ottavat Kristuksen elämäänsä, he voivat tuntea olevansa turvassa. Täällä on niin paljon ongelmia, että on tärkeää, että voimme opettaa ihmisiä rukoilemaan. Jos ihmiset kärsivät nälästä, he eivät tule kirkkoon, sillä heidän täytyy etsiä ruokaa perheelleen. Tahdomme heidän tietävän, että Jumala voi auttaa kaikessa. Vaikka Davidin ja hänen perheensä elämä on ollut täynnä vaikeuksia ja surua, hänellä on kuitenkin vahva luottamus Jumalan huolenpitoon. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. – Kaikki on mahdollista, kun rukoilee. Jos kolkutat ovea, Jumala kyllä kuulee ja avaa sen. Vaikka me kärsimme, Jumala auttaa selviytymään, ja hän voi suojella meitä kaikilta raskailta taakoilta. Siksi Jumala on pidettävä elämässä ensimmäisenä. Hän auttaa kaikessa, mikään ei ole hänelle mahdotonta. Kun en tiedä, mihin mennä, voin itkeä tuskaani Jumalalle, ja hän näyttää minulle tien. Jos pahat kokemukset tulevat mieleen, tiedän, että en ole yksin.

Julkaistu Sanansaattajassa 6/2021.

Perheen merkitys ei muutu TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: SLEYN LÄHETYSOSASTO

Afrikan lähetyskentällä perheellä tarkoitetaan paitsi omia vanhempia ja sisaruksia myös isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Suomalaisen silmään pistää, kuinka yhteisöllisyys on perhettä määrittävä voimavara.

un Suomessa ekaluokkalaiselle annetaan tehtäväksi piirtää oma perhe, on paperille yleensä taiteiltu omat vanhemmat ja sisarukset, ehkä lemmikkieläinkin on päässyt piirustukseen mukaan. Jos samankaltaisen tehtävän antaisi koulunsa aloittaneille esimerkiksi Keniassa, piirrokseen saatettaisiin lisätä sedät, tädit, serkut ja ehkä vielä naapurikin. Etenkin Afrikan lähetyskentällä suomalainen lähettiperhe törmää perhekäsitysten erilaisuuteen. Länsimaalainen ymmärrys pienestä ”ydinperheestä” on paikallisessa kontekstissa vieras ajatus. Sen sijaan perhe tarkoittaa omia vanhempia ja sisaruksia huomattavasti laajempaa joukkoa. Itä-Afrikassa monta vuotta lähettinä ollut Liisa Saarenketo on huomannut perhekäsityksen kulttuurisidonnaisuuden. Saarenkedolle

Kenian lähetyskenttä tuli tutuksi perheenä vuosina 1987–1990 ja 1995–1997, mutta myöhemmin hän oli kentällä myös kahdestaan miehensä Antin kanssa vuosina 2004–2011 ja lisäksi EteläSudanissa 2011–2013 ja Ugandassa 2017–2019. – Afrikkalaisen perhekäsitys on paljon laajempi kuin länsimaalaisten. Se pitää sisällään myös serkut, enot ja tädit. Esimerkiksi veljeni lapsi voidaan esitellä hyvin omana lapsena. Perhekäsitykseen vaikuttaa myös se, onko kyseessä kristitty perhe vai paikallisia heimotapoja noudattava perhe. – Lisäksi tulee ottaa huomioon eri heimojen väliset erot. Monissa heimoissa moniavioisuus on edelleen arkipäivää. Se ei ole kuitenkaan yleistä kristityissä perheissä, Saarenketo selventää. Yleisesti ottaen afrikkalaisissa perheissä on

myös suuri lapsiluku. Saarenketo kertoo törmänneensä keskimäärin noin kahdeksaan lapseen. Suureen lapsilukuun on myös toimeentuloon liittyvä syy. – Lapset ovat perheen niin sanottu sosiaaliturva. Koska valtion sosiaalihuolto vanhuksien osalta ei toimi siten kuin meillä Suomessa, ovat lapset ne, jotka huolehtivat vanhemmistaan heidän ikääntyessään, Saarenketo selittää. – On myös tyypillistä, että yritetään saada edes joku lapsista koulutettua korkeammalle, jolloin lapsi voisi myös rahallisesti tukea vanhempiaan ja sisaruksiaan. Saarenketo ajattelee, että pohjimmiltaan perheen merkitys on Afrikassa sama kuin Suomessa, vaikka käytännön käsityksissä onkin eroa. – Erityisesti lapset ja heidän tulevaisuutensa on tärkeä asia. Uskon, että molemmissa kulttuureissa jokainen isä ja äiti toivovat lapsilleen hyvää ja onnellista elämää. Esimerkiksi afrikkalaisten vanhempien huoli lasten koulutuksesta tuntui olevan lähetyskentällä ollessa jatkuva huolenaihe. Heille peruskoulutus ei ole tänäkään päivänä itsestäänselvyys, sillä se on maksullista, Saarenketo avaa.

Suomalaisperheenä Afrikan kentällä Saarenketo muistaa kiinnittäneensä huomiota nuorena perheenä Keniassa siihen, miten paikalliset perheet käyttäytyivät julkisesti. – Esimerkiksi vaimo ja mies eivät kävele käsikädessä. Kielikouluaikanamme 80-luvun lopulla opettajamme opasti, ettei sitä katsota hyvällä. Ainakin katukuvassa tapa näkyy säilyneen vielä 2020-luvullekin. Nuoren suomalaisperheen oli siis opeteltava maan tavoille välttääkseen loukkaamasta paikallisia. – Ajattelin, että seuraamalla paikallisten kristittyjen perheiden esimerkkiä yhdessä ollessamme voisimme välttyä tekemästä suurempia ”mokia”. Tarkkailimme esimerkiksi käyttäytymistä, pukeutumista ja ruokailutapoja. Piti miettiä, etteivät omat lapset vain ryntää pöytään heti ensimmäisenä, Saarenketo muistelee. Saarenkedot halusivat myös opettaa omille lapsilleen, millä tavalla oli toimittava kunnioittaakseen toista kulttuuria. – Erityisesti lasten ollessa pieniä haasteena oli jaksaa olla pitkiksi venyneissä seurakunnan kokoontumisissa. Omassa kodissamme ja perheemme kesken saimme kuitenkin toimia perin suomalaisesti. – Toisaalta useat afrikkalaiset antavat meille valkoisille oudot tapamme anteeksi, Saarenketo

tähdentää. Saarenketo arvelee, että Keniassa perheen kesken tuli vietettyä paljon enemmän aikaa, kuin jos he olisivat asuneet pelkästään Suomessa. Jo turvallisuussyistäkin perhe liikkui yleensä yhdessä, eikä harrastuksia kodin ulkopuolella ollut. Saarenketo myös kokee lastensa saaneen lähetyskentältä paljon hyviä elämän oppeja. – Voin kokemuksesta sanoa, että afrikkalainen menee monessa suhteessa suomalaisen edelle esimerkiksi kohteliaisuudessa, sosiaalisuudessa ja toisten huomioimisessa. Usein olen kertonut siitä, miten ihailin paikallisia naisia, vaikka he olisivat olleet luku- tai kirjoitustaidottomia, mutta heillä oli sitäkin enemmän sydämen sivistystä. Se taas näkyi siinä, miten he kohtasivat toisia ihmisiä.

Jokaisella on tehtävä Afrikan kentällä modernista länsimaista tulevan huomio kiinnittyy helposti miehen ja naisen selkeään roolijakoon. – Tämä näkyy siinä, että perheen arjessa on selkeästi erotettu naisten ja miesten työt. Nainen hoitaa lapset ja kodin hoitoon liittyvät askareet, kun taas mies perinteisesti tuo ”leivän pöytään”. Molemmilla aviopuolisoilla on oma vastuualueensa perheen sisällä. Lapset oppivat tämän jo pienenä ja kasvavat siihen, Saarenketo kuvaa. – Tosin pitkälle kouluttautuneissa, uuden sukupolven perheissä on nähtävissä tässä muutosta esimerkiksi siten, että molemmat puolisot ovat ansiotyössä ja jakavat yhdessä perheen arkiset työt. Saarenkedon mukaan miehen ja naisen välinen tasa-arvoisuus ei toteudu siinä mielessä kuin länsimaissa käsite usein ymmärretään. – Ainakaan kristityissä perheissä tämä ei kuitenkaan tarkoita vaimon alistamista vaan yksinkertaisesti sitä, että molemmilla puolisoilla vain

”Huomasin puolisoiden välillä olevan sanatonta kunnioitusta toisiaan kohtaan.” on omat tehtävänsä ja roolinsa perheen ja suvun sisällä. Se koetaan hyvänä, ja sitä myös arvostetaan, Saarenketo alleviivaa. – Etelä-Sudanissa havaitsin monesti perheenisän kehuvan vaimoaan vieraiden läsnä

ollessa esimerkiksi hyvästä ruuanlaittotaidosta tai vaikka lasten hoitamisesta. Huomasin myös puolisoiden välillä olevan sanatonta kunnioitusta toisiaan kohtaan. Lähetystyöhön tuo haasteita se, että paikallisissa tavoissa on mukana myös sellaista, jota kristillinen usko ei tue. – Monissa heimoissa on ollut tapana esimerkiksi vaimojen ”ojentaminen” ihan fyysistä pahoinpitelyä käyttäen sekä lasten ruumiillinen kuritus. Nämä ovat syvään juurtuneita tapoja, mutta kristittyinä emme voi niitä hyväksyä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana onkin monien eri seurakuntien viikonloppuseminaareihin liitetty opetusta kristillisestä perhekäsityksestä. Usein pyyntö on tullut paikallisilta työntekijöiltä. – Myös perinteisesti poikia suosiva koulutus on onneksi tänä päivänä menossa parempaan

suuntaan tyttöjenkin osalta. Saarenketo kuitenkin huomauttaa, että afrikkalaisessa perhekäsityksessä on myös asioita, joista suomalaiset voisivat ottaa oppia. – Minuun on tehnyt vaikutuksen laajennetusta perhekäsityksestä kumpuava yhteisöllisyys ja toisista huolehtiminen. On ihailtavaa huomata esimerkiksi vanhempien sukupolvien kunnioit taminen ja heistä huolehtiminen, on sitten kysymys naisesta tai miehestä. On myös hienoa nähdä lasten kunnioitus vanhempia ja auktoriteetteja kohtaan, Saarenketo summaa.

Julkaistu Sanansaattajassa 9/2021.

Mitä kuuluu Viron nuorille? TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: UNSPLASH JA SLEYN LÄHETYSOSASTO

Viron kirkon seurakunnissa säännöllinen nuorten toiminta on enemmän poikkeus kuin sääntö. Nuortenillat saadaan pystyyn vapaaehtoistyöllä, mutta tukea ja ohjausta tarvitaan.

iroa pidetään Euroopan maallistuneimpana maana. Tilastojen perusteella nuoremmasta väestöstä vain noin yksi prosentti sanoo olevansa kristittyjä. Myös Viron kirkon seurakunnissa nuori on hyvin harvinainen näky. Mutta mitä tapahtuu ateismin vallan kutistamalle kirkolle, jos nuori sukupolvi ei osaa löytää perille?

Tähän haasteeseen on lähtenyt osaltaan vastaamaan Sley lähetystyöntekijäpanoksella. Jo aiemmin kentällä on tehnyt nuoriso- ja lapsityötä Kirsi Vimpari. Vuoden 2020 maaliskuussa työalue sai lisävahvistusta, kun Salome ja Olli Olenius saapuivat Viron kentälle lähetystyöhön. Tällä hetkellä Oleniusten tukikohta on Etelä-Virossa, Põlvan Maarjan seurakunnassa, jossa Olli

vastaa nuortenilloista ja Salome tekee pyhäkoulutyötä. Koronapandemiasta huolimatta nuorisotyötä on voitu aloittaa suunnitelmien mukaisesti. – Saimme aloitettua nuortenillat Põlvassa ja myös nuorten bänditoiminnan. Keväällä jouduimme siirtämään illat nettiin, mutta ne ovat toimineet siellä myös hyvin, Olli Olenius kuvailee. – Iltoihin kuuluu tutustumista, pelejä, yhteislaulua ja ”teemahetki” eli raamattuopetus. Illan päätteeksi on myös loppurukous. Usein olemme myös pitäneet leffailtoja. Viron kirkossa säännöllistä nuorisotyötä tehdään vain harvassa seurakunnassa. Myöskään samankaltaista 15-vuotiaiden rippikouluperinnettä kuin Suomessa ei Virossa ole. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että nuoria kuuluu kirkkoon niin vähän. – Oman alueeni kohdalla voin sanoa, että viikoittaisia nuorteniltoja pidetään vain kahdessa seurakunnassa. Pohjois-Virossa on ehkä hieman parempi tilanne, Olenius arvioi. Vielä harvemmin virolaisia nuoria näkee istumassa kirkon penkissä. – He tulevat hyvin harvoin messuun, eikä siihen oikein kannustetakaan. Ehkä asenne on vähän se, että eiväthän nuoret siellä viihtyisi. Itse olen yrittänyt muistaa sanoa aina nuorteniltojen päätteeksi, että nähdään sunnuntaina kirkossa, ja olen saanut vähän outoja katseita, Olenius naurahtaa. Miten virolaiset nuoret sitten ylipäätään löytävät kirkon nuorteniltoihin? – Hyvin vaihtelevilla tavoilla. Joillain on ollut jo valmis kytkös seurakuntaan, he ovat esimerkiksi työntekijöiden lapsia. Nuoret ovat sitten kutsuneet ystäviään mukaan. Nuoria on tullut myös nuortenillasta nähdyn mainoksen perusteella.

Kuka tekee nuorisotyötä? Kristillinen nuorisotyö ei ole kuitenkaan Virossa täysin vieras asia. Aktiivisimmin työtä ovat hoitaneet baptistiseurakunnat. – Kristillisissä piireissä on muodostunut eräänlainen käytäntö, että baptistit ovat hoitaneet nuorten työtä. Vaikka tarve olisi luterilaisessakin kirkossa ymmärretty, siihen ei ole pystytty laittamaan resursseja. – Virossa ylipäätään sekä nuorten että aikuisten parissa on varsin tavallista ”seurakunta shoppailu” eli monet saattavat käydä useamman eri kirkkokunnan tapahtumissa, Olenius täsmentää. Olenius huomauttaa, että nuorisotyön puut-

tuminen luterilaisesta kirkosta on kuitenkin iso haaste Viron kirkon tulevaisuudelle. Jos nuorten sukupolvea ei synny kirkossa, mihin kirkko päätyy? Myös käsitys armosta saattaa jäädä sivuun baptistiseurakuntien opetuksesta. – Oma näkemykseni on, että luterilaisessa

”Iloiselle armon sanomalle olisi kyllä erityistä tilausta, ja luterilaisella uskolla olisi siinä paljon annettavaa.” kirkossa Jumalan armon sanoma on kirkkaimpana ja parhaiten esillä. Jokin aika sitten seurasin netistä baptistien pitämiä nuorteniltoja ja valitettavasti huomasin opetuksen olevan hyvin lakihenkistä. Loppujen lopuksi yhteiskunnan sanomassa on paljon samaa kuin lakihenkisessä kristillisyydessä. Kyse on siitä, mitä pitäisi tehdä ja millainen pitäisi olla. Iloiselle armon sanomalle olisi kyllä erityistä tilausta, ja luterilaisella uskolla olisi siinä paljon annettavaa. Pääsyynä Viron kirkon tekemään vähäiseen nuorisotyöhön on resurssipula. Palkattuja nuorisotyöntekijöitä ei ole käytännössä lainkaan. Sen sijaan työ on vapaaehtoisten käsissä. – Jos mielikuva nuorisotyöstä on vain Suomesta, on vaikea edes kuvitella, millaista se täällä Virossa on. Yleensä seurakunnassa on työntekijänä vain yksi kirkkoherra, jonka aika kuluu pitkälti kirkollisiin toimituksiin. Ne, jotka tekevät nuorisotyötä, ovat usein itse nuoria, keskimäärin 16–19 -vuotiaita vapaaehtoisia, Olenius avaa. Olenius näkee, että nuorten tekemässä työssä on paljon potentiaalia, mutta usein tietämys kristinuskosta on heikkoa. – Heillä on paljon intoa ja näkökulmaa nuorten elämään. Haasteena on kuitenkin se, että harva vapaaehtoinen nuori on saanut vielä itse kasvaa uskossa kovin vakaalle pohjalle. Tietotaso Raamatusta voi olla hyvin ohutta, jolloin nuoret ovat helposti ”monien opillisten tuulien heiteltävinä”.

Mihin työ on matkalla? Olenius on huomannut virolaisten nuorten suhtautuvan kristinuskoon keskimäärin avoimem-

”Viron tilanne on tavalla tai toisella Suomen tulevaisuutta, jossa vapaaehtoisilla on ensiarvoisen tärkeä tehtävä.” min kuin Suomessa. – Virossa nuoret ovat usein avoimen uteliaita kristinuskosta. He saattavat myös kysellä ja kyseenalaistaa enemmän. Ehkä toistuvin puheenaihe on, miksi juuri kristinusko olisi se oikea totuus eikä vaikka ateismi. Toisaalta virolaisille nuorille tuntuu olevan helpompi uskoa yliluonnollisiin asioihin kuin suomalaisnuorille. Ne ovat kulttuurissa eri tavalla läsnä, ja esimerkiksi selvännäkijän luokse meneminen tai kuolleisiin yhteyden ottaminen ei ole täysin tavatonta, Olenius kertoo. Uusimmat tutkimukset näyttävät, että kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan on Virossa kasvamaan päin. Ilmapiirin muutos voi avata myös kristinuskolle tarttumapintaa. Olenius ajattelee, että nuorille kristinuskon kanssa pahin kilpailija tuntuu olevan materialismi. – Kyllä se usein lopulta menee edelle. Harrastuksiin käytetään paljon aikaa, ja on paine näyttää hyvältä ja menestyä. Toivoa tulevaisuuteen luo, että Viron kirkossa on herätty nuorisotyön tärkeyteen.

– Tämän takia Viron kirkosta toivottiin minun ja Salomenkin työn painottuvan tälle alueelle. Myös Viron lähetystyöntekijöiden päivillä vierailemassa ollut arkkipiispa Urmas Viilma kehotti puheenvuorossaan meitä lähettejä tekemään etenkin lapsi- ja nuorisotyötä. Olenius ei näe realistisena tilannetta, jossa kirkon nuorisotyö olisi palkattujen työntekijöiden varassa. Sen sijaan vapaaehtoisia on pyrittävä tukemaan ja ohjaamaan. – Työ on aloitettava pienestä. Omalta osaltani se on lähtenyt Põlvan seurakunnasta. Tulevaisuuden haaveena on, että voitaisiin järjestää kerran kuussa isompia nuorteniltoja, joihin kutsuttaisiin laajemmalta alueelta nuoria. Muutamia kokeiluja on jo ollut, ja vastaanotto on ollut positiivista. Vaikka kirkon nuorisotyö on vasta alkutekijöissään, näkee Olenius, että myös Suomessa voidaan oppia virolaisten nuorten asenteesta. – Virossa ollaan hyvin joustavia. Asioita saatetaan järjestää lyhyelläkin varoitusajalla, eikä nuorteniltoja tarvitse suunnitella puolta vuotta etukäteen, niin kuin Suomessa usein on tapana. Toisaalta uskon, että Viron tilanne on tavalla tai toisella Suomen tulevaisuutta, jossa vapaaehtoisilla on ensiarvoisen tärkeä tehtävä.

Julkaistu Sanansaattajassa 10/2021.

Viestikapula uudelle sukupolvelle TEKSTI: ELINA TAKALA | KUVAT: DREAMSTIME JA TALJAN ALBUMI

Tuomo Talja tekee Kankaanpäässä työtä sen eteen, että nuoret kristityt ymmärtäisivät lähetystyön merkityksen. Tämän tavoitteen toteutumisessa on keskeistä se, että nuoret saavat oppia vanhemmilta sukupolvilta. Mutta yhtä tärkeää on antaa tilaa nuorten luovuudelle uusien varainkeruuideoiden toteuttamisessa.

orona-aika on haastanut perinteiset tavat kerätä rahaa lähetystyölle. Kankaanpään seurakunnassa lähetysmyyjäiset on siirretty nettiin. Seurakuntasaliin levitettyjen myyntipöytien sijaan vapaaehtoisten valmistamista tuotteista on ilmoitettu paikallislehdessä, seurakunnan nettisivuilla ja sosiaalisessa mediassa. Äitienpäiväksi myytin kakkuja lähetyksen hyväksi samalla tavalla. Kankaanpään seurakunnan lähetyssihteeri ja nuorisotyönohjaaja Tuomo Talja on tyytyväinen netissä toteutettuihin myyjäisiin. – Myyjäiset ovat nousseet ihan uudelle tasolle.

Uskon, että jatkamme nettimyyjäisiä myös korona-ajan jälkeen, Talja tuumii. Myyjäiset ovat yksi esimerkki siitä, miten lähetystyön tukemisessa uudet ja vanhat tavat kulkevat rinnakkain eri laduilla. Uusien ideoiden yhdistäminen perinteisiin käytäntöihin on usein haastavaa. Mutta uusia ideoita ja avauksia tarvitaan erityisesti siksi, että myös nuoret löytäisivät paikkansa lähetystyössä.

Nuorten kanssa lähetystyö edellä Tuomo Taljan työssä yhdistyvät nuorisotyö ja lähetystyö.

– Rukoukseni on vahvasti se, että nuoret voisivat tulla uskoon ja ymmärtää, miten hieno tehtävä meille on lähetystyössä annettu. Tämä on myös monien vanhempien lähetystyön aktiivien rukous: että nuoremmat sukupolvet jatkaisivat lähetystyön tekemistä. Se on ihan ykköstavoite. Jos uudet sukupolvet eivät pidä lähetystyötä tärkeänä, työllä ei ole eteenpäin viejiä eikä esirukoilijoita, Talja painottaa. Kankaanpään seurakunnassa toistuvat vuoden mittaan tapahtumat, joissa kerätään rahaa lähetysjärjestöille ja seurakunnan nimikkolähettien työlle. Jo neljänkymmenen vuoden ajan paikkakunnalla on järjestetty lähetyksen syystori, jonka idea kopioitiin aikoinaan Sastamalan seurakunnasta. Syystorin toteuttavat kaikenikäiset seurakuntalaiset yhdessä: mukana ovat niin isos koulutukseen osallistuvat nuoret kuin vanhemmatkin seurakuntalaiset. – Olisi hyvä, ettei seurakunnassa olisi niin tiukkoja raja-aitoja eri-ikäisten ihmisten välillä. Kun nuoret näkevät, mitä vanhemmat vapaaehtoiset tekevät lähetystyön hyväksi, viestikapula siirtyy heille myös esimerkin kautta.

Tähtäyspiste ikuisuudessa Tuomo Talja on tyytyväinen siitä, että kirkossa on hyvää koulutusta, joka tähtää vapaaehtoisten sitouttamiseen paikallisseurakuntien toimintaan. Tämä palvelee myös lähetystyön tukemista. – Kirkossa pyöritään kuitenkin ehkä enemmän teoreettisten asioiden parissa. Keskitytään siihen, mitä lähetystyö tarkoittaa. Kuitenkin lähetystyö on luonteeltaan hyvin suoraviivaista, käytännöllistä ja vapaaehtoisuuteen nojaavaa. Se kysyy sydäntä! Siksi kirkko voisi vielä enemmän luoda konkreettisia ideoita ja rakenteita lähetystyön tukemiselle paikallisseurakunnissa. Monesti etenkin nuorilla voi olla ummehtuneita käsityksiä lähetystyöstä. Se ei ole käännyttämistä vaan ennen kaikkea evankeliumin hyvän sanoman eteenpäin viemistä, Talja muistuttaa. – Toki lähetystyöhön kuuluvat myös avustaminen ja auttaminen. Mutta työn varsinainen merkitys aukeaa siitä käsin, että se tähtää iankaikkiseen elämään. Se, mitä lähetystyö on ensisijaisesti ja mihin meitä lähetyskäskyssä kutsutaan, saattaa joskus jäädä diakonisen puheen alle. Lähetystyön tähtäyspiste ei ole vain tässä ajassa, Talja muistuttaa.

Kymmeniä täytekakkuja Kankaanpään seurakunnassa ideat varainkeruutempauksiin tulevat useimmiten seurakunnan vapaaehtoisilta. Työntekijän tehtävänä on kuun-

nella vapaaehtoisia ja luoda mahdollisuuksia heidän ideoidensa toteuttamiselle. –Kun vapaaehtoisten ideoihin tarttuu, syntyy hyviä juttuja! Moni sitoutuu nykyään etenkin kertaluonteisiin tempauksiin, Talja huomauttaa. Esimerkkinä hän kertoo ideasta, jonka kaksi peruskoulun yläastetta käyvää poikaa sai, kun he olivat seurakunnassa tutustumassa työelämään. Pojat halusivat tehdä Jeesus-burgereita. He pystyttivät pop up -ravintolan ja tekivät työntekijöille hampurilaisateriat, jotka maksoivat kymmenen euroa. Lyhyessä ajassa saatiin mukava potti seurakunnan nimikkolähetystyöntekijöiden työlle. Nuorten toteuttamista tapahtumista Talja mainitsee sählyturnauksen, joka järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2019. Koronatilanteen vuoksi jokavuotiseksi tarkoitettu tapahtuma jäi vuosina 2020 ja 2021 toteuttamatta. – Kutsuimme joukkueita eri seurakunnista sadan euron osallistumismaksulla. Rahat koottiin lähetyspottiin, ja lisäksi paikallisille yrityksille myytiin mainostilaa turnaukseen. Voittajajoukkue sai päättää, mihin konkreettiseen asiaan rahat ohjattiin. Etukäteen oli sovittu, että ne käytettäisiin Pohjois-Ugandassa olevalla pakolaisleirillä eteläsudanilaisten kristittyjen keskuudessa. Siellä oli tuolloin työssä Sleyn lähetystyöntekijä Antti Saarenketo, Kankaanpään seurakunnan nimikkolähetti. Talja on iloinen siitä, että nuoret näkivät, että

”On tärkeää kysyä nuorilta, mitä he tykkäävät tehdä, ja yhdistää siihen lähetystyö.” pelaamallakin voi tehdä lähetystyötä. Sukkien kutominen, kakkujen leipominen ja puuron keittäminen ovat edelleen tärkeitä. Talja haluaa kuitenkin murtaa ajatuksen siitä, että lähetystyötä voitaisiin tukea seurakunnassa vain näillä perinteisillä tavoilla. Hän korostaa luovuutta lähetystyön tukemisessa. – On tärkeää kysyä nuorilta, mitä he tykkäävät tehdä, ja yhdistää lähetystyö siihen.

Toivorikas maisema Kankaanpään seurakunnan uusin avaus lähetys-

työssä on Lähetyspodi. Se on podcast, jota voi kuunnella netistä. Ohjelman jaksoissa keskustellaan lähetystyöstä. Ensimmäisessä jaksossa Antti Saarenketo kertoi elämästään lähetystyöntekijänä. Toisessa jaksossa aiheena oli oman paikan löytyminen lähetystyössä. Tuomo Talja pitää keskeisenä nuorten tavoittamisen muotona rippikoulua. Kankaanpään seurakunnassa ripareiden vakio-ohjelmanumerona ovat lähetystyöhön liittyvän oppitunnin ja lähettivierailujen ohella lähetysrastit, jotka nykyään Saksassa lähetystyössä oleva Marko Turunen toi seurakuntaan kesäteologina ollessaan. – Ne avaavat hauskalla tavalla sitä, mitä kaikkea lähetystyö kentällä voi olla. Ja sitä, että lähetystyöntekijät ovat tavallisia ihmisiä, Talja toteaa. Hän muistuttaa, että nuoret ovat kiinnostuneita matkustamisesta ja kansainvälisyydestä. – Vaikka varainkeruu lähetystyölle on seurakunnissa tärkeää, toivon, että kirkossa sijoitettaisiin vielä enemmän tulevaisuuteen eli nuoriin myös siten, että he voisivat omasta kotiseurakunnistaan tehdä matkoja lähetyskentille. Kun nuoret näkevät, mitä lähetystyö on käytännössä, heistä voi tulla tulevaisuuden lähtijöitä ja lähettäjiä.

Uutisista välittyy usein masentava ja kielteinen kuva maailmasta, mutta lähetystyön ikkunasta avautuu positiivinen ja toivorikas maisema. – Hyviä asioita tapahtuu, kärsivät saavat avun ja ihmisten elämät muuttuvat, Tuomo Talja toteaa.

Julkaistu Sanansaattajassa 11/2021.

Rajan tuntumasta Siperiaan saakka TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: LIISA RÄSÄNEN

Vaikka moni liittää ortodoksisuuden vahvasti Venäjään, on myös alueella vaikuttava luteri lainen Inkerin kirkko vanhaa perua. Sen juuret ulottuvat aina reformaation alkuvuosiin. Inkerin kirkko ei ole vain Inkerin alueen kirkko, vaan se levittäytyy koko Venäjän alueelle.

vankeliumiyhdistys on tehnyt lähetystyötä Venäjällä 1990-luvulta lähtien, kun Neuvostoliiton hajottua mahdollisuus työlle aukeni. Yhteistyökumppani Inkerin kirkko ei ole luterilaisella kentällä kuitenkaan uusi toimija. Sen juuret ulottuvat aina 1500-luvulle, nykyisen Viron alueella olevaan Narvan kaupunkiin. Suomenlahden etelärannan maita hallinnut saksalainen ritarikunta oli kääntynyt luterilaisuuteen 1520-luvulla, ja näin Narvaan perustettiin alueen ensimmäinen luterilainen seurakunta. Kun Venäjä valloitti kaupungin vuonna 1558, seurakunta sai jatkaa toimintaansa. Myöhemmin ruotsalaisjoukot saivat kaupungin itselleen, ja Inkerinmaasta, johon Narva liitettiin osaksi, tuli silloisen Ruotsi-Suomen maakunta. Inkerin maan seurakunnat erotettiin vuonna 1641 omaksi superintendentiaksi, joka vastaa nykyistä hiippakuntaa. 1700-luvulle tultaessa luterilaisuus levisi Inkerin alueella suomenkielisten keskuudessa, ja Narvan kaupunki oli kirkon hallinnollinen keskus. Ruotsin valta Inkerin maalla päättyi virallisesti 1721, kun Venäjä sai alueen haltuunsa.

Vakiintuminen ja vainot 1800-luku oli Inkerinmaalla luterilaisen kirkon vakiintumisen aikaa. 1900-luvun alussa kirkolla oli lähes kolmekymmentä seurakuntaa. Kirkko koki kovan takaiskun, kun Venäjän vallankumous käynnistyi vuonna 1917. Levottomuuksien seurauksena osa papeista pakeni Suomeen. Tilanne kuitenkin paheni, kun Neuvostoliiton uskonnon vastainen ohjelma käynnistyi. Luterilainen ja suomensukuisten keskuuteen levittäytynyt kirkko näytti valtion silmissä epäilyttävältä. Kirkon työntekijöitä vangittiin ja lähe-

tettiin työleireille Siperiaan. Toiminta pysyi kuitenkin elossa maallikkosaarnaajien avulla. Monet heistä olivat evankelisia. – Evankelinen liike oli hyvin merkittävä Inkerissä jo ennen vallankumousta. Kun vallankumouksen myötä luterilaiset papit vangittiin ja karkotettiin, monet evankelisen herätysliikkeen saarnaajat nimitettiin ”seurakuntien hoitajiksi”. Käytännössä tämä vastasi pastorin tehtäviä, ja he toimittivat kasteita ja jakoivat ehtoollista, kertoo Teemu Haataja Inkerin kirkon vaiheista. Haataja on ollut Sleyn Venäjän lähettinä ja toimii yhä Inkerin kirkossa pappina. Vainojen pahetessa kirkko joutui lopulta painumaan maan alle. Se ei kuitenkaan lakannut olemasta. Inkerin kristityt jatkoivat salaisten kotihartauksien pitämistä. Keskeisinä uskonelämän ylläpitäjinä olivat naiset, sillä suurin osa miehistä oli karkotettu tai vangittu.

Uusi nousu 1950- ja 60-luvuilla tilanne alkoi maan sisällä hieman helpottua, ja kauemmaksi Neuvostoliittoon siirretyille suomalaisille syntyi mahdollisuus palata takaisin kotiseuduilleen Inkeriin ja Karjalaan. Inkerin kirkko sai toiminnalleen varovaisia valomerkkejä 60- ja 70-luvuilla, kun Karjalan Petroskoin ja Inkerin Leningradin luterilaisten seurakuntien rekisteröintianomukset hyväksyttiin. Samalla alkoi Inkerin kirkon leviäminen varsinaisen Inkerinmaan ulkopuolelle. – Kun Neuvostoliitossa koitti helpommat ajat, muualle karkotettujen suomenkielisten oli mahdollista palata takaisin Venäjän Karjalaan. Inkerin kirkon leviäminen alueelle lähti liikkeelle heidän hengellisistä tarpeistaan. Viron kirkko oli

tässä merkittävässä roolissa, Haataja kuvaa. Inkerin kirkko oli aluksi osa Viron kirkkoa. Vuonna 1989 se muodostettiin omaksi rovastikunnakseen, ja vuonna 1991 Inkerin kirkko järjestäytyi omaksi kirkokseen. Virallisesti se rekisteröitiin hallinnollisesti itsenäiseksi vuonna 1992. Venäjän Karjalassa olevaa Petroskoin seurakuntaa pidetään ensimmäisenä Inkerin kirkon seurakuntana. Nykyään myös luovutetun Karjalan seurakunnat ovat osa Inkerin kirkkoa. – Inkerin kirkko levisi alkujaan suomensukuisen väestön keskuudessa, ja seurakunnat olivat pääsääntöisesti suomenkielisiä. Laajempaa venäjänkielistä työtä ei vielä ollut, Haataja kertoo. Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 Inkerin kirkon työlle avautui uusia ovia. Myös Evankeliumiyhdistys aloitti lähetystyön kentällä. Venäjänkielisen työn tärkeys korostui Inkerin kirkon uuden nousun myötä. – Venäjänkieliseen työhön tuli yhä vahvempi panostus. Painopisteen vaihtuminen lähti liikkeelle kielellisistä muutoksista. Inkeriläisten jälkeläiset olivat pitkälti venäjänkielisiä, ja ateistisen vallan romahdettua haluttiin myös tavoittaa ne venäläiset, jotka eivät kuuluneet mihinkään kirkkoon, Haataja avaa.

Työn painopiste muuttunut Tänä päivänä Inkerin kirkon seurakuntia on ympäri Venäjää, Viron rajalta aina Itäiseen Siperiaan asti. Myös uusia seurakuntia perustetaan. – Inkerin kirkko on missionaarinen kirkko, ja se pyrkii Herramme lähetyskäskyn mukaisesti tavoittamaan uusia ihmisiä. Sen vahvuuksia on uskollisuus Jumalan sanalle ja luterilaiselle tunnustukselle. Inkerin kirkko on lähtökohtaisesti valmis palvelemaan kaikkialla Venäjällä eikä vain Inkerin alueella. Tärkein tehtävä tällä hetkellä on panostaa venäjänkieliseen työhön unohtamatta yhä olemassa olevaan suomenkielistä väestöä, Haataja arvioi. – Perinteinen luterilainen julistus ja opetus on Inkerin kirkossa hyvin tärkeää. Kirkon käytännön tilanne on muuttunut niin, että suomea puhuvat seurakuntalaiset ovat yhä harvinaisempia. Tosiasia on, että venäjä on kirkon pääkieli, kertoo Pietarin alueella pastorina oleva, Venäjän lähetti Pasi Hujanen. Inkerin kirkon työ painottuu Euroopan puoleiseen Venäjään. Siellä pidetään yhä myös suomenkielisiä jumalanpalveluksia. – Pidän esimerkiksi kerran kuussa jumalanpalvelukset suomeksi Puškinissa ja Skuoritsassa. Pietarin Pyhän Maarian kirkko on tietääkseni ainoa, jossa pidetään messu suomeksi joka sun-

nuntai. Vaikka venäjä olisi seurakuntalaisilla vahvempi kieli, jumalanpalveluksissa halutaan käyttää myös suomen kieltä. Se on eräänlainen kirkkokieli, Hujanen selittää. Levinneisyydestään huolimatta kirkon haasteena on seurakuntien pieni koko. – Seurakuntien on tällä hetkellä vaikea saavuttaa omavaraisuutta. Venäjänkielisen työn kohtalo ratkaisee koko kirkon tulevaisuuden. Ongelma on siinä, että yleisesti ajatellaan, että slaavin on oltava ortodoksi ja vaatii jonkin erityisen syyn olla jotain muuta. Inkeriläisille tämä syy on löytynyt historiasta. Toisaalta osa uudemmista seurakunnista on täysin venäläispohjalle syntyneitä, eikä niissä ole välttämättä yhtäkään inkeriläistä, Hujanen avaa. Haasteena on myös papiston kouluttaminen, sillä resursseja on vähän. Koulutuksesta on vastannut Kelton teologinen instituutti, joka on ollut viime aikoina otsikoissa menetettyään opetusluvan viranomaisten ilmoittamien puutteiden takia. Inkerin kirkko on ilmoittanut korjaavansa puutteet ja hakevansa lupaa uudestaan. – On iso kysymys, mistä löytää työntekijöitä, jotka sitoutuvat luterilaiseen tunnustukseen ja haluavat opiskella sitä. Monilla kirkon uudemmilla työntekijöillä ei ole luterilaista taustaa, toisin kuin yleensä on inkeriläistautasilla työn-

”Inkerin kirkko joutui lopulta painumaan maan alle.” tekijöillä. Tämä on usein ongelma lähetyskentällä, jossa on pienet resurssit. Luterilaiselle kirkolle on myös tärkeää, millaiset sen suhteet ovat ortodoksikirkkoon, joka on Venäjän valtakirkko. Toistaiseksi ei ole ollut suuria ongelmia, ja esimerkiksi nykyinen patriarkka Kirill on ollut paljon tekemisissä luterilaisten kanssa ja osallistui ortodoksikirkon ja Suomen kirkon välisiin oppineuvotteluihin, Hujanen sanoo.

Julkaistu Sanansaattajassa 12/2021.

Eri kansojen veljiä ja sisaria Kristuksessa TEKSTI: AAPO ANTTOORA | KUVAT: UNSPLASH

Seurakuntien työ turvapaikanhakijoiden keskuudessa kirkastaa uskovien yhteyttä eri kansakuntien välillä. Espoolainen Antero Polso on saanut vapaaehtoistyöntekijänä opastaa Suomeen tulevia käytännöllisissä ja hengellisissä asioissa. Näkynä on tukea rukoillen sillä, mitä Herra on lahjoittanut.

uonna 2015 suuri turvapaikanhakijoiden aalto kulkeutui Euroopan läpi Suomeen asti. Erityisesti Lähi-idän levottomuuksien ja suurvaltapoliittisten jännitteiden vuoksi monet lähtivät liikkeelle etsimään turvallisempaa elämää itselleen ja perheelleen. Yksi Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden keskeinen reitti on ollut Irakin ja Syyrian kautta Turkkiin, josta matkaa on jatkettu Kreikan ja entisen Jugoslavian alueen kautta Eurooppaan. Tällä hetkellä tuo väylä on Turkin poliittisten päätösten seurauksena kiinni. Islamilaisissa valtioissa kristinuskoon kääntynyt voidaan sulkea heimolakien nojalla yhteisön ulkopuolelle ja saattaa jopa hengenvaaraan. Väkivallan uhka onkin yksi merkittävä syy turvapaikanhakijoiden muuttoliikkeen taustalla. Valtaosa pakolaisaallon turvapaikanhakijoista oli naimattomia nuoria miehiä. Perheissä usein aviomies on lähtenyt etsimään turvapaikkaa Euroopasta. Sen löytämisen jälkeen muu perhe pyritään yhdistämään turvapaikkaa tarjoavaan maahan. Prosessi ei ole yksinkertainen, sillä ensin turvapaikanhakijan on käynnistettävä perheen yhdistämisen prosessi tietyn ajan kuluessa sekä täytettävä vaaditut tulorajat pysyvässä työssä. Muun perheen matkakulut tulee kyetä korvaamaan sekä mahdollisesti hoitaa käytännön järjestelyitä myös lähtömaassa. Suomessa merkittävää on löytää lapsille koulu ja päiväkoti. Maahanmuuttoviraston arvioinneissa turvapaikan saamisesta tehdään kartoitus henkilön taustasta, mahdollisen kristityksi kääntymisen prosessista ja siitä, onko maahanmuuttaja mahdollisesti uhan kohteena. Kristityiksi kääntyneiltä arvioidaan siis uskoa. Haastattelutilaisuuksiin osallistuu tulkki sekä mahdollisesti tukihenkilö tai avustaja. Avustajan rooli haastattelussa on rajattu, ja [avustaja] saa korvauksen vain, mikäli hänen läsnäolo on erityisen painavista syistä tarpeen. Avustajan tarvetta on muun muassa käännoksen tarkistuksessa ja täydentävien kysymysten esittämisessä. Turvapaikanhakijoiden suuri liike sai aikaan maahanmuuttajille suunnattua kohtaavaa ja kotouttavaa toimintaa myös Suomen seurakunnissa. Muun muassa luterilaiset seurakunnat sekä helluntai- ja vapaaseurakunnat eri puolilla maata ovat toimineet turvapaikanhakijoiden ja maahanmuutajien parissa. – Turvapaikanhakijoiden toimesta tuli pyyntöjä raamattupiireille, vapaaehtoistyössä vuodesta 2016 asti toiminut espoolainen Antero Polso kertoo. Eläkkeellä oleva arkkitehti on vaikuttanut Helsingin Luther-kirkolla järjestetyissä turvapai-

kanhakijoiden ryhmissä sekä nähnyt evankelisluterilaisen seurakunnan toimintaa Espoon Tapiolassa. Luther-kirkon maahanmuuttajatyöstä vastaa pastori Richard Ondicho. Työ on ollut osa Sleyn lähetystyötä vuodesta 2016. Polson tehtävänä on ollut olla eräänlaisena isoveljenä turvapaikanhakijoille, jotka pääsääntöis esti ovat

”Islamilaisten mai den uskonnonvapaus on yhteisöissä vain nimellinen.” 20–30-vuotiaita. Seurakuntatyön lisäksi Polso on avustanut tukihenkilönä turvapaikanhakijoiden haastatteluissa. Maahanmuuttajia tukeva työ näyttäytyy hänelle seurakunnille tärkeänä tehtävänä diakonian ja lähetysnäyn kautta. – Ilmestyskirjassa sanotaan, että kaikki kansanheimot ja kielet ylistävät Jumalaa. Se välittyy tämän työn kautta selvästi, Polso kertoo kristittyjen kokoontumisista, ja viittaa muun muassa ehtoollisjonoihin. Seurakuntayhteyteen pääseminen ja opetuksen saaminen on ollut vieraasta maasta tuleville kristityille merkittävää.

Jakamista siitä hyvästä, jolla on siunattu Turvapaikanhakijat kohtaavat Suomeen tullessaan haasteita, joiden selvittäminen on merkittävää suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen kannalta. Yksi suurimmista ja näkyvimmistä haasteista on kielen oppiminen. – Ihmisiä tulee hyvin erilaisista taustoista, mutta suurin tekijä kulttuuriin sopeutumiseen ja täällä toimimiseen on kieli, Polso sanoo. Turvapaikanhakijoista osa on ollut aikaisemmin töissä tai opiskellut, minkä kautta englannin kielitaito on tarttunut. Osalla ei ole ollut mahdollisuutta kouluttautua, minkä vuoksi luku- ja kirjoitustaidossa voi olla merkittäviä puutteita. Myös ihmisten tavat käsitellä ja näyttää tunteita haasteita kohdatessa ovat erilaisia, sillä jotkut voivat ulkoisesti näyttää hyvinvoivilta vaikka kokevat sopeutumisessa suurta epävarmuutta ja vaikeutta. Ero muslimien heimoyhteisöstä kääntymyksen vuoksi on radikaali ja todellinen irtiotto: – Islamilaisten maiden uskonnonvapaus on yhteisöissä vain nimellinen. Kun heimo erottaa ja tuomitsee kristityksi kääntyneen, tuomio on kova: veren saa vuodattaa, Polso toteaa. Polso näkee, että kohtaaminen ja tervetulleeksi toivottaminen on tärkeä ele, jonka kautta

toiselle osoitetaan arvostusta ja hänelle voidaan tarjota tukea. – Toimintaryhmissä ja tukihenkilönä homma lähtee yksinkertaisista perusasioista. Ystävällisyydellä, hymyllä ja Googlen käännösohjelmalla aika ajoin mennään, hän kertoo. Polso rohkaisee kiinnostuneita hakeutumaan kotouttavaan toimintaan, sillä työtä on ja aikaisempi kokemus ei ole välttämätöntä. – Jokainen tarvitsee tervetulleeksi toivottamista. Niin suomalaisina kuin kristittyinä sitä saamme tehdä, hän painottaa. Hänen mukaansa suomalainen voi olla tarpeellinen tukihenkilö. Ilon aiheena on ollut, että useat turvapaikanhakijoista ovat löytäneet itselleen työtä. Erottavasta alkuperästä sekä kansallisista kulttuureista huolimatta kristityillä on luja ja yhdistävä perusta. – Kaikkia meitä yhdistää luo-

”Kaikkia meitä yhdistää luominen, lankeemus ja lunastus.” minen, lankeemus ja lunastus, Polso muistuttaa. Hän ajattelee, että turvapaikanhakijoiden tullessa Suomeen, kristityt voivat jakaa sitä, mitä tänne on aikoinaan evankeliumin myötä tuotu. – Lähi-Idässä on ollut kirkkohistorian alussa paljon seurakuntia. Raamatun lupaus ”lähetä leipäsi vetten yli ja saat sen takaisin” toteutuu

eräällä tavalla nykyisin pakolaisten keskuudessa seurakuntien maahanmuuttajatyön kautta, Polso sanoo. Hän on huomannut, että suomalaisilla on myös paljon opittavaa turvapaikanhakijoilta, muun muassa heidän arvostuksestaan perhettä sekä vanhoja ihmisiä kohtaan.

Yhteyttä ja osallisuutta Kristus-ruumiista Turvapaikanhakijoiden tukeminen seurakunnassa vie vapaaehtoistyöntekijät Jumalan luomistöiden äärelle. Polso kertoo, että eri maista ja oloista tulevien kristittyjen todistus on usein kirkas. – Uskon syntyminen ja uskossa vahvistuminen on kuitenkin aina Herran työ. Ihminen voi saada olla siinä Jumalan välikappaleena, Luther-kirkon aktiivi toteaa. Kristinuskon opetus on saanut synnyttää myös rauhaa turvapaikanhakijoiden keskuudessa. Erään viikonloppuleirin aikana aiheena oli anteeksiantamus, ja kokoontumisen lopuksi kaksi kristittyä turvapaikanhakijaa nousi ja halasi yli vuoden kestäneen riidan sopimisen merkiksi. Turvapaikanhakijoiden saapumiseen vaikuttavat suurvaltapoliittiset tekijät. Tulevaisuuden vaiheita ei voida luotettavasti arvailla. Työtä kuitenkin riittää – monien turvapaikanhakijoiden lupaprosessit ovat pitkiä ja kesken. – Rukoustuki kristittyjen veljien ja sisarien puolesta on tärkeää, Polso sanoo. Mikäli kielteinen päätös turvapaikansaamiseksi maahanmuuttovirastolta tulee, hakija voi hakea muutosta hallinto-oikeudesta ja sen jälkeen kor-

keimmasta hallinto-oikeudesta. Polso näkee, että työperäisen maahanmuuton helpottaminen voisi olla tarpeellinen sekä yhteiskunnallisesti että turvapaikanhakijoiden kannalta. Polso ajattelee, että turvapaikkaprosessissa islamilaisten maiden heimo-oikeutta ei ole aina riittävästi huomioitu. Kysymys siitä, onko kristityksi kääntyneelle vaaraa lähtömaassa, pitäisi hänestä kääntää sen todistamiseksi, että vaaraa ei ole. Kristityksi kääntymisen pitäminen heimorikoksena ja petturuutena tekee turvapaikanhakijoiden hengenvaarasta useissa maissa todellisen. Seurakunnissa pyritään tukemaan oleskeluluvan saaneita elämän jaloilleen saamisessa sekä seurakuntayhteyden vahvistamisessa. Polso toivoo, että seurakuntien toiminnan myötä turvapaikanhakijat voisivat saada rauhan Jumalan sekä lähimmäisten kanssa. Toinen

suuri muistutus on ollut se, että Jeesuksen luona on iankaikkisen elämän sanat. Eräs turvapaikanhakija todisti uskostaan haastattelussa laulamalla oppimaansa ehtoollisvirttä ”Oi Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit”, mikä oli puhutellut vahvasti. Polso muistaa kokeneen kristityn sanat siitä, että kristityn vaelluksen aikana armon ja synnin tunto lisääntyy. Vaelluksen aikana voidaan nähdä ennakkokuvia siitä Jumalan kansan ilojuhlasta, jossa syntinen minä riisutaan pois. – Saan rohkaista, että Herran uskollisuuteen saamme aina palata, espoolainen alleviivaa.

Julkaistu Sanansaattajassa 17/2021.

Kuka noudattaa lähetyskäskyä? TEKSTI: ANNA-LIISA MARKKULA

Lähetystyö ei ole vain lähetin tehtävä, vaan se on aina maailmanlaajuista.

enkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille (Mark. 16:15). Herramme Jeesuksen itse antama lähetyskäsky on kirjattu kaikkiin evankeliumeihin. Kenelle se kuuluu ja kuka sitä noudattaa? Vainko työhön erotetut ja siunatut lähetit? Vai kaikki Jeesukseen uskovat kristityt? Olisiko ilman tätä käskyä pelastussanoma syntien anteeksiantamuksesta jäänyt vain Jeesuksen lähipiiriin? Olisiko kukaan vaivautunut tulemaan tänne Pohjolan perukoille kertomaan siitä lupauksesta, joka annettiin ensimmäisille ihmisille Paratiisin puutarhassa: ilosanoman siitä, että tulee Vapahtaja, joka korjaa syntiinlankeemuksen seuraukset. Olisiko sanoma Jeesuksen sovituskuolemasta, johon meitä kaikkia kutsutaan turvautumaan, jäänyt vain Lähi-itään?

Kaikkein tärkeintä, mitä voimme elämässämme tehdä, on kertoa eteenpäin pelastussanomaa Kristuksen täytetystä työstä. Muut sinänsä arvokkaat toimemme raukeavat aikanaan tyhjiin ja unohtuvat. Mutta entä jos kukaan ei kuuntele? Entä jos tulen esteeksi olemalla liian innokas? Olenko penseä, jos en koe kadunkulmissa todistamista omakseni? Miksi omille sukulaisille, ystäville ja työkavereille on niin vaikeaa kertoa tästä tärkeimmästä? Miten se tehdään?

Kastettu, kutsuttu, lähetetty Ollessani lähetystyössä Keniassa runsaat viisi vuotta puhuin kuulijoille monesti kasteesta: miten pyhässä sakramentissa on Isä ottanut lapsekseen, Poika pukenut vanhurskaudellaan ja Pyhä Henki uudestisynnyttänyt ja tehnyt asuin-

sijakseen. Olemme saaneet kaikki taivaan aarteet ihan ilman omaa ansiotamme. Kun Jumala on meidät nimeltä kutsunut ja antanut Pyhän Henkensä kautta uskon evankeliumiin, merkitsee se myös valtuutusta kertoa tätä ilosanomaa muillekin. Sanoessani, että jokainen kastettu Kristukseen uskova on myös lähetti, monien silmät kirkastuivat. Lähetystyöntekijöillä on maassa hyvä maine ja arvostettu asema. Heihin halutaan samaistua. Afrikassa oli helppoa olla julkisesti uskova. Taloud ellisen turvan puuttuessa ihmisillä on herkempi taju kestävän turvan lähteestä. Kenialaiset puhuvat avoimesti Jeesuksesta ja kutsuvat naapureita kirkkoon. Julkinen rukous sairaan puolesta irtoaa lähes jokaiselta.

”Jokainen kastettu Kristukseen uskova on myös lähetti.” Entä Suomessa? Ahdistaako meitä ajatus, että väriä pitäisi tunnustaa muulloinkin kuin sunnuntaina oman seurakunnan keskellä? Arkipäivän kristillisyys ei aina ole helppoa. Jeesus sanoo, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan (Luuk. 4:24). Ehkä siksi tarvitaan myös niitä, jotka lähtevät kauas.

Lähetystyö perheessä Kun minut kastettiin pienenä vauvana Pohjanmaalla, sain rintaani ja otsaani ristinmerkin. Pastorin sanat Raamatusta – minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun – kolahti äitiini. Hän kertoi sinä hetkenä tajunneensa, ettei tyttö kuulukaan vain hänelle. Lapset ovat meillä vain lainassa. Osaammeko kertoa tärkeimmästä asiasta, Jeesuksen sovitustyöstä luontevasti heille? Luther korosti perheen merkitystä kristillisen kasvatuksen antajana. Avuksi tähän Luther kirjoitti Pienen katekismuksen perheenisiä varten. Luther ajatteli, ettei koskaan voi tietää, jos joku lapsista on kerran muukalaisten keskellä viemässä sanomaa Jeesuksesta. Jonkun sielun pelastus voi olla kiinni näistä nyt vielä pienistä pyhäkoululaisista. Jokainen isä tai äiti, joka opettaa lapselleen iltarukouksen ja kertoo Jeesuksesta, on lähetyskäskyn toteuttaja.

Apostolien jalanjäljillä Lähetyskentille lähtijät joutuvat jättämään

läheisensä ja turvallisen kotimaansa, jonka oloihin ovat tottuneet. Apostolien teoissa painotetaan sitä, miten sanoman eteenpäin vieminen on tärkeintä, ei lähetin mukavuus. Tätä muistelin joskus Keniassa, kun yöpymispaikasta ei löytynyt suihkua ja lämmintä vettä, ja epäilys paikallisen ugalin syömisen aiheuttamasta vatsataudista kaihersi. Suurempiakin uhkia voi kohdata. Alkuseurakunnan lähetystyöntekijät kohtasivat usein marttyyrikuoleman. Näin voi käydä myös tänä päivänä kristinuskolle vihamielisissä maissa. Monella on vielä muistissa Kansanlähetyksen lähetti Seija Järvenpää, joka tuotiin Afganistanista kotimaan multiin sinkkiarkussa. Jostain syystä meille itsellemme ei yleensä näytetä suuria voittoja sen kummemmin lähetyskentällä kuin lähipiirissämmekään. Jonkun toisen kylvämää viljaa saamme toisinaan olla korjaamassa. Kylvetty siemen kasvaa ilman, että tiedämme siitä. Kenian maasaialueella sijaitsevan Oloimirimirin kirkon ollessa täynnä seurakuntalaisia ja kaiken ikäisten kuorojen laulujen soidessa vanha mies katseli väkeä silmät kyynelissä. Kun hän itse asui kylässä, oli raamattupiiriin kuulunut vain neljä jäsentä. Vaikka emme näyttäisi saavan mitään aikaan, meitä vajavaisia ihmisiä kutsutaan kuitenkin Jumalan valtakunnan työhön, kylvämään sanaa, istuttamaan ja kastelemaan. Jumala huolehtii kasvusta. Toisaalta sanan viejillä on lupa myös lähteä pois ja pudistaa pöly jaloistaan, jos jossakin talossa tai kaupungissa ei oteta vastaan eikä sanoja kuunnella (Matt. 10:14). Jumala voi avata oven toisaalla.

Milloin olen lähetystyössä? Palattuani Suomeen kolmisen vuotta sitten on työni jälleen lähetyksen parissa, vaikka kotimaassa. Keniassa tietyissä tilanteissa koin olevani aidosti levittämässä evankeliumia; vaikkapa kouluvierailuilla, joissa sain tilaisuuden kertoa Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen pelastustyöstä sadoille nuorille kerralla. Sanoma ilmaisesta armosta ja syntien anteeksiantamuksesta yksin Jeesuksen työn tähden saattoi olla kuulijoille uutta. Yleensä julistus siellä painottui hyviin tekoihin ja armon ansaitsemiseen omilla ponnisteluilla. Ilman omia ansioita ja lahjaksi saadun armon sanoma jätti kuulijat hiljaisiksi. Silloin saattoi vain toivoa, että Pyhä Henki kirkastaisi ja vahvistaisi uskoa Jeesuksen voittoon synneistä, koska itse emme synnittömyyteen kykene. Toisaalta tämä sanoma on tarpeen edelleen myös Suomessa. Ehkä jopa enemmän nyt kuin

sotien aikana ja niiden jälkeen, jolloin ihmisten turva oli Jumalassa ja kirkot täynnä väkeä. Jokainen, joka osallistuu messuun ja tunnustaa uskonsa seurakunnan keskellä, on myös lähetti. Ehtoollisen sakramenttiin osallistuessamme julistamme Jeesuksen kuolemaa, kunnes hän tulee takaisin. Lähettinä työn kantavana voimana oli lähettäjien rukous. Sitä voimme tehdä missä ja milloin vain. Jokainen, joka huokaa Jumalan puoleen lähimmäisensä hyväksi, toteuttaa Jumalan antamaa lähetyskäskyä. Lähetyspiiriläisissä saattaa olla hyvin iäkkäitä ihmisiä, joiden ennen niin ahkerilla mutta nyt jo vapisevilla käsillä ei enää myyjäisiä järjestetä. Kuitenkin kädet liittyvät vielä yhteen ja rukoukset nousevat Jumalan puoleen. Niillä oli konkreettinen ja tuntuva merkitys lähetin elämään ja työhön. On suuri etuoikeus kuulua niihin, joiden puolesta rukoillaan. Ilman lähettäjiä ei ole lähettejäkään.

Missio Dei – Jumalan lähetys Olimmepa Suomessa tai ulkomailla, on evankeliumin leviäminen aina Jumalasta kiinni. Emme itse voi käännyttää ketään, voimme vain suostutella uskomaan evankeliumin. Tämän tajuaminen vapautti turhasta yrittämisestä ja antoi kunnian sanoman eteenpäin menemisestä Jumalalle itselleen. Ei ole lähetysjärjestön tai yksittäisen lähetin lähetystyötä, vaan on vain maailmanlaajuinen Missio Dei – Jumalan lähetys. Jeesus ja apostolitkin houkuttelivat ja taivuttelivat ihmisiä uskomaan. Emme mekään voi pakottaa ketään, emme perheenjäseniämme tai sukulaisiamme, saati vieraita ihmisiä. Me voimme vain pyytää Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa (2. Kor. 5:20). Raskain aseemme on rukous, eikä se katso, millä mantereella asumme.

Mitään ei ole pelastuksen suhteen jätetty ihmisen varaan. Jumala on sen suunnitellut ja toteuttanut ilman meidän panostamme. Jumalan armo on täyttynyt Jeesuksen ristin työssä. Pahuuden voimat on murskattu ja Isän viha sovitettu. Tähän lupaukseen uskoi Jumalan kansa ennen Jeesusta, Jeesuksen aikana ja nyt tänä päivänä. Vaikka näemme synnin seuraukset yhä omassa elämässämme ja ympärillämme, meillä on Jumalan sanan antama toivo ja tieto siitä, että voitto on jo saatu ja pelastus ansaittu Jeesuksen antamalla synnittömällä uhrilla.

”Evankeliumin leviäminen on aina Jumalasta kiinni.” Meistä ei ole itseämme eikä muita pelastamaan, mutta voimme iloisina turvata Jumalan ikuisiin lupauksiin ja mennä kaikkeen maailmaan ja kastaa ja opettaa ja tehdä kaikki kansat Jumalan opetuslapsiksi. Siinä Jeesus on luvannut olla meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt 28:18–20). ”Sen tähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa” (1. Kor. 15:58)

Julkaistu Sanansaattajassa 20/2021.

Lähettäjät lähetystyön mahdollistajina KUVAT: SLEYN KUVA-ARKISTO JA VILLE AUVINEN

Jumalan lähetys, Missio Dei, toteutuu, kun lähtijät ja lähettäjät löytävät oman paikkansa Jumalan suunnitelmassa ja etsivät yhdessä tapoja toteuttaa lähetyskäskyä.

olmella mantereella toimivien lähettien takana on suuri määrä tukijoita, joita ilman työ ei olisi mahdollista. Iso ystävien joukko on kuin näkymättömät enkelivartijat, jotka ovat suojaamassa etuvartiossa olevia sotureita evankeliumin viemisessä kaikille kansoille. Lähettävät seurakunnat ovat tärkeässä roolissa tukemassa työtä nimikkosopimuksin. Niissä seurakunta lupaa kantaa lähetin työtä rukoilemalla ja keräämällä varoja sen mahdollistamiseen. Lähetti puolestaan sitoutuu vierailemaan seurakunnassa kotimaankautensa aikana ja pitämään yhteyttä kentältä kirjeitse ja sähköisesti.

Seurakuntavierailut tärkeä linkki tukijoihin Lähetille vierailu tukiseurakunnassa on hieno tilaisuus. Silloin hän saa mahdollisuuden kertoa työstään niille, jotka pitävät sitä tärkeänä. Lähetti itsekin saa näin rohkaisua ja tunteen siitä, ettei ole työssään yksin. Oma puurtaminen kentällä tuntuu joskus arkiselta, ja siitä on ensimmäisen kauden jälkeen vaikea löytää paljon uutta. Kuulijoille työstä kertoessaan lähettikin ymmärtää, miten suuressa saa olla mukana. Lähetin työ on etuoikeutettua, koska

sillä on niin paljon esirukoilijoita. Jotkut seurakunnat ovat solmineet rukoussopimuksen, jos eivät ole pystyneet sitoutumaan taloudelliseen tukeen. Rukous on jo itsessään vahva tuki. Lähettinä ollessani sain monesti kokea, miten avunpyynnöt muuttuivat kiitosaiheiksi. Työtä oli turvallista tehdä esirukousten kantamana.

Lähettikirjeet ja sähköiset viestit Lähettikirjeet saavuttavat lähetin renkaaseen kuuluvat lukijat, ja ne löytyvät myös Sleyn nettisivujen mediakirjastosta. Korona-aikana ovat monet lähetit tehneet myös sähköisiä tervehdyksiä sosiaalisen median sivustoille. Lähettien kirjoittamat blogit talletetaan Sleyn lähetyssivuston alle. Niistä voi lukea lähettien ajatuksia ajankohtaisista teemoista. Lähetin voi saada seurakuntavierailulle myös virtuaalisesti. Ihan kuin oman seurakunnan lähetti olisi läsnä tilaisuudessa, kun saadaan ajantasaiset kuulumiset ja tervehdykset kentältä videon välityksellä.

Kuka on Jeesus? Eräs työn ystävä kertoi systemaattisesti selanneensa Sleyn sivuilta lähettien kirjeitä ja viestejä, ja vaikka tunsi hyvin liikkeen kotimaan toiminnan, oli hämmästynyt siitä, miten monipuolista lähetystyötä tehdään ympäri maailmaa. Hän ihasteli, miten Venäjän ja Viron neuvostoaikana kristinuskosta vieraantunut kansa saa turvaa ja lohtua Jumalan sanasta, nyt kun sitä saa taas vapaasti julistaa. Häneen teki vaikutuksen Afrikan pakolaisleirityö pressu kirkkoineen tai Keniassa Matongon teologisen seminaarin opetustyö, joka säteilee koko itäiseen Afrikkaan, orpoprojektit ja Myanmarin unohdettu kansa. Tai Japani, jossa elintaso on korkea, mutta vain muu-

”Vaikka tarvitaan sekä lähettäjiä että lähtijöitä, lopulta lähetystyö on Jumalan Pyhän Hengen työtä.” tama prosentti on kristittyjä ja kilpailun kulttuuri ajaa ihmiset ahtaalle. Tai maahanmuuttajatyö muslimimaista tulleiden parissa, jotka hakevat nyt vastauksia niihin kysymyksiin, joita lähtömaassaan eivät voineet esittää. Hampurissa tai Helsingissä he voivat tulla kirkkoon ja kysyä pastorilta: kuka on Jeesus?

Missio Dei Vaikka tarvitaan sekä lähettäjiä että lähtijöitä, lopulta lähetystyö on Jumalan Pyhän Hengen työtä. Mikään inhimillinen ei saa vakuutettua syntien anteeksiantamuksesta Jeesuksen täytetyssä työssä. Silti meitä kutsutaan ja kehoitetaan: menkää kaikkeen maailmaan ja kastakaa ja opettakaa. Paavalikin taivutteli ihmisiä: antakaa sovittaa itsenne. Paavalin kirjeessä roomalaisille sanotaan: ”Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista?” (Room. 10:14)

ANNA-LIISA MARKKULA LÄHETYSOSASON KOORDINAATTORI EX-KENIANLÄHETTI

MONTA TAPAA TUKEA LÄHETYSTYÖTÄ RYHDY KUUKAUSILAHJOITTAJAKSI Evankeliumin työ tarvitsee tukijoita. Katso ohjeet kuukausi lahjoittamisesta ja tule mukaan! taivaallinenlahja.fi /kuukausilahjoittaminen

LIITY LÄHETIN TUKIRENKAASEEN Tukirenkaan jäsenenä teet yhteistä työtä ystävälähettisi kanssa ja saat häneltä kuulumisia työalueelta. taivaallinenlahja.fi/lahetit

TULE VIRON NUORISO TYÖN KUMMIKSI Viro on yksi Euroopan maallistuneimmista maista - kristittyjä on vähän, ja erityisesti nuorista kovin harva sanoo uskovansa Jeesukseen. Sley haluaa olla osaltaan auttamassa virolaisia nuoria löytämään evankeliumin ilon. taivaallinenlahja.fi/lapsi-ja-nuorisotyo-virossa

Ota yhteyttä tai tilaa Lähetyskipinä täältä: lahetysosasto@sley.fi tai puh. 09 251 39 233 Sley, Lähetys, PL 184, 00181 Helsinki