Lähetyskipinä 2021 by Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley)

2021

”Jumala antaa kasvun pienillekin siemenille, joita kylvämme rakkauden avulla.”

Sisältö 4

Ensi kertaa lähetysmatkalla

”Aikani kirkkoturvassa on minulle siunattua aikaa”

Ilon juhlaa ja yhteistä surua

Lähetystyötä viidellä mantereella

Yhteyksiä yli kirkkorajojen

Rauhan ja sodan välissä

Kahdessa tunnissa lähetyskentälle

Tasankojen ja vuorien maa

Kuinka kaikki ymmärtäisivät?

Vihollisista viimeinen

”Ei saa kuolla ennen kuin Pasi tulee”

Sinne, missä kristittyjä on vähän

JULKAISIJA: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys / Lähetysosasto, 2021 PÄÄTOIMITTAJA: Ville Auvinen

Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys ry on kirkkomme sisällä toimiva lähetysjärjestö. Sley tekee runsaan sadan palkatun ja lukuisten vapaaehtoisten työntekijöidensä voimin evanke liumin työtä kotimaassa ja lähetyskentillä Japanissa, Keniassa, Etelä-Sudanissa ja Sudanissa sekä Ugandassa, Sambiassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Myanmarissa ja Suomessa.

WWW.SLEY.FI

KANNEN KUVA: Ville Auvinen HENKILÖKUVAT: Hannu Häkämies ULKOASU JA TAITTO: Saana Raunio PAINO: Arkmedia Oy, Vaasa

Korona-ajan lähetystyöstä

ätä kirjoittaessani koronapandemia on vaikeuttanut elämää ja työtä jo lähes vuoden ajan. Koko maailmaa koetteleva vitsaus on luonnollisesti vaikuttanut merkittävästi myös lähetystyöhön. Osa läheteistämme on ollut jo kohta vuoden kotimaassa odottamassa, milloin työalueelle pääsisi palaamaan. Työalueilla olevien lähettiemme työntekomahdollisuudet ovat olleet ja ovat edelleen rajoitettuja. Vaikeaa on jaksaa kestää epävarmuutta, kun vieläkään ei ole tietoa siitä, milloin päästään rakentamaan korona-ajan jälkeistä uutta normaalia. Pandemia-ajan keskellä on pitänyt opetella luottamaan siihen, että tilanne ei ole lähetyksen Herralle yllätys, ja että inhimillisesti rajoittunut elämä ei estä Häntä tekemästä työtään. Maailmanhistoria on ollut täynnä onnettomuuksia, sotia, pandemioita, nälänhätiä, luonnonkatastrofeja, jotka ovat järisyttäneet poliittista maail-

Tilanne ei ole lähetyksen Herralle yllätys. mankarttaa, mutta Kristuksen kirkko on elänyt niiden läpi ja tavoittanut uusia ihmisiä evankeliumilla. Kristuksen kirkon palvelijoina saamme tehdä työtä hänelle, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Pandemia ei ole merkinnyt ainoastaan työn vaikeutumista, vaan se on ohjannut myös etsimään uusia työmuotoja. Digitaalisilla alustoilla toteutetut lähetystilaisuudet ovat mahdollistaneet osallistumisen myös niille, jotka eivät normaaliaikanakaan olisi päässeet mukaan, ja lähetti on voinut olla tuhansien kilometrien päästä läsnä samassa digitaalisessa tilassa kuin pikkuseurakunnan lähetyspiiriläiset, joista jokainen on saapunut tapaamiseen istumalla omassa kodissaan. Kuluneen koronavuoden aikana olemme ensimmäistä kertaa koko Sleyn historiassa järjestäneet lähettikokoontumisia, joihin ovat osallistuneet kaikki lähetit kolmelta eri mantereelta. Nekin lähetit, jotka kokevat olevansa kovin yksin omalla työalueellaan, ovat saaneet kokemuksen kuulumisesta työyhteisöön, jossa voidaan jakaa iloja ja suruja ja keskustella yhdessä työn kehittämisestä. Tätä Lähetyskipinä-lehteä jaetaan ja luetaan vuoden ajan. Ehkä tätä nyt lukiessasi saat jo muistella koronapandemiaa taaksejääneenä aikana – niin ainakin toivon. Samalla toivon, että pandemian mukanaan tuoneet hyvät asiat olisivat edelleen ja jatkossakin osa työkulttuuriamme.

VILLE AUVINEN SLEYN LÄHETYSJOHTAJA

Opiskelijat vierailivat Inle-järvellä.

Ensi kertaa lähetysmatkalla TEKSTI: JOONA TOIVANEN | KUVAT: SLEYN LÄHETYSOSASTO

Myanmarin Luterilaisen Instituutin opiskelijat lähtivät vuodenvaihteessa 2019–2020 lyhyelle lähetysmatkalla Taunggyihin, Shan osavaltioon. Monelle tämä oli ensimmäinen kerta kotipaikan ulkopuolella. Lähetit Helene ja Joona Toivanen tapasivat opiskelijat matkan jälkeen ja saivat kuulla, millaisia asioita he olivat oppineet.

erroimme jonkin aikaa sitten Instagram-postituksessamme, että Myanmarin Luterilaisen Instituutin opiskelijat keräsivät rahaa lähetysmatkaa varten. Myanmarin Luterilaisella kirkolla on Shan osavaltion pääkaupungissa Taunggyissa pieni lähetyskeskus, jonka yhteydessä olevassa lasten päiväkodissa työskentelee paikallinen lähetystyöntekijä July. Taunggyi on vauras kaupunki, jossa on kuitenkin vain vähän kristittyjä. Lähetyskeskuksessa järjestetään viikoittain hartauksia, mutta paikan päällä ei ole pappia. Tässä on mahdollisuus seurakunnan perustamiseen, ja ehkä tulevaisuudessa joku Instituutin opiskelijoista on seurakunnan paimen. Lähetysmatkaa varten opiskelijat kävivät laulamassa joululauluja jouluaattona ja joulupäivänä yhteensä noin 30 perheen luona. Rahaa kertyi yli 500 €, joka kattoi melkein 20 opiskeli-

jan lähetysmatkan peruskulut. Lähetysmatka kesti kolme päivää, ja opiskelijat valmistautuivat noin viikon verran harjoitellen gospel-lauluja ja bibliodraamaa, eli Raamatun kertomuksien näyttelemistä, Jeesuksen syntymästä. Tämä oli suurimmalle osalle opiskelijoista ensimmäinen lähetysmatka, eikä monilla ollut suurempia odotuksia. Eräs opiskelija oli käynyt aiemmin lähetysmatkalla isänsä mukana, joka on lähetystyöntekijä Etelä-Myanmarissa. Instituutin opiskelijat olivat odottaneet innolla lähetysmatkaa, sillä harvoilla on Myanmarissa varaa matkustaa edes kotimaassaan. Suurin osa heistä ei ole käynyt muualla kuin kotikaupungissaan pohjoisessa ja Yangonissa. Jotkut opiskelijoista olivat hieman pettyneitä, sillä heidän majapaikkansa ei ollutkaan Taunggyin kaupungissa vaan pienessä kylässä hieman kaupungin ulkopuolella. Osa kertoi odotta-

neensa lähetystyön osalta myös sitä, että joku heidän tapaamistaan ihmisistä kääntyisi ja ottaisi uskon vastaan.

Kohtaamisia Taunggyissa Lähetysmatkalla ohjelmaa oli paljon. Siihen kuului lähetystyön lisäksi myös alueen nähtävyyksiin tutustumista. Bussimatka Yangonista Taunggyiin kesti noin 9 tuntia ja matka alkoi jo torstai iltana. Ensimmäisenä päivänä eli perjantaiaamuna he menivät Inle-järvelle. He olivat tilanneet muutamia kristinuskoa esitteleviä lentolehtisiä, joita he jakoivat tilaisuuden tullen vastaantulijoille. Inle-järvellä he ajelivat paikallisilla järviveneillä ja kävivät uimassa kuumilla lähteillä. Iltapäivällä he harjoittelivat vielä bibliodraamaa ja lauluja iltaa varten. Toisena päivänä eli lauantaina he menivät Taunggyiin ja osallistuivat luterilaiseen jumalanpalvelukseen lähetyskeskuksessa. Osallistujia oli noin 70 ja nuoret esittivät heille gospel-lauluja. Jumalanpalveluksen jälkeen he tutustuivat lähellä sijaitsevaan viinitarhaan. Kolmantena päivänä nuoret heräsivät jo aamuyöllä ja alkoivat valmistaa ruokaa sunnuntain jumalanpalveluksen jälkeistä lounasta varten. July oli kutsunut lähiseudulta ihmisiä kuuntelemaan musiikkia ja katsomaan bibliodraamaa. Suurin osa paikalle tulleista ei ollut kristittyjä. Jumalanpalveluksen ja juhlalounaan jälkeen nuoret menivät Taunggyin torille. Eräs nuorista nauroi, että he joutuivat tyytymään vain katselemaan, sillä heillä ei ollut juurikaan käyttörahaa. He tapasivat muutaman jumalanpalveluksessa olleen ihmisen, jotka kehuivat nuorten laulua. Se teki mielen iloiseksi ja rohkaisi. Eräs opiskelija nimeltä Godly Son kertoi silmät loistaen kokemuksestaan. Hän tapasi torilla sokean miehen, joka soitti aasialaista mandoliinia. Hän kertoi miehelle ilosanomasta ja vakuutti, että Jumala rakastaa häntä. Pienessä hetkessä oli siunaus. Monet nuorista sanoivat lentolehtisiä jakaessaan ihmisille, että lehtinen kertoo Jumalan rakkaudesta. Opiskelijat ovat jakaneet lentolehtisiä aiemmin myös Yangonissa, jossa kokemukset ovat olleet toisinaan negatiivisia. Ihmiset ovat heittäneet lehdet maahan ja jotkut ovat olleet epäystävällisiä. Taunggyissa ihmiset olivat erilaisia ja suhtautuivat nuoriin positiivisesti. Jotkut jäivät tien varteen heti lukemaan saamaansa lentolehtistä. Tästä huolimatta opiskelijat kertoivat, että heidän mielestään lähetystyö onnistuu parhaiten

kutsumalla ihmisiä lähetyskeskukseen syömään, sillä kaikki pitävät ruoasta.

Jumalan kanssa Pohtiessaan, mitä he olivat oppineet matkalla, osa nuorista koki että olisivat tarvinneet matkalla enemmän aikaa lähetystyötä varten. Kolme päivää ei ollut tarpeeksi, eikä siinä ajassa ehtinyt kunnolla kohdata ihmisiä tai keskustella syvällisesti. Kuitenkin he toivoivat, että ei-kristityt näkisivät heidän ilonsa ja rakkautensa ja saisivat sen kautta Jumalan Pyhän Hengen kosketuksen.

”Jumala antaa kasvun pienillekin siemenille, joita kylvämme rakkauden avulla.” Opiskelijat kertoivat, että vaikka ohjelmaa oli paljon, he eivät ehtineet tuntea väsymystä ja kokivat Jumalan läsnäoloa sekä siunausta. He kokivat rohkaisua tapaamisten ja esitysten kautta ja tunsivat, että koko matka meni tiuhasta ohjelmasta huolimatta hienosti ja sujuvasti. Kaikille oli matkassa mieleenpainuvinta juuri Inlejärvi. Eräs opiskelija kertoi saaneensa paljon ajattelemisen aihetta, sillä hänen perheenjäsenensä eivät ole kristittyjä. Kun opiskelijat pohtivat matkaa jälkeenpäin, he jäivät pohtimaan, mikä on tällaisen lähetysmatkan pitkäaikainen merkitys heidän tapaamilleen ihmisille. Lentolehtiset sekä matkan muut kulut olivat kalliita, mutta oliko tästä kaikesta hyötyä tai apua kohdatuille ihmisille? Miten he voisivat olla varmoja siitä, että lähetystyö on tarkoituksenmukaista ja toimivaa? Näissä asioissa rohkaisimme opiskelijoita sanoen, että meidän täytyy ihmisinä luottaa siihen, että Jumala antaa kasvun pienillekin siemenille, joita kylvämme rakkauden avulla. Pohdintaa jatkaen eräs opiskelija tuumi, että bibliodraama sinänsä saattoi olla liian vaikeaa ei-kristityille. Raamatun tarinat avautuvat hänen mielestään paremmin kristityille, jotka ymmärtävät mistä tarinassa on kysymys, kun taas kaikki ymmärtävät musiikin kieltä. Hänen mielestään paras tapa tehdä tulevaisuudessa lähetystyötä on keskittyä musiikkiin ja lentolehtisten jakamiseen. Julkaistu Sanansaattajassa 2/2020.

”Aikani kirkkoturvassa on minulle siunattua aikaa” TEKSTI JA KUVAT: MARKO TURUNEN

Afganistanissa syntynyt Fahim Hossaini elää Berliinissä kirkkoturvassa. Kovia kokenut nuori mies vakuuttui Kristuksen rakkaudesta ystävän todistuksen ansiosta.

n tarkkaan muista, minkä ikäinen olin, kun perheeni pakeni Afganistanista Iraniin. Pakomme liittyi jotenkin talibaneihin ja sodan uhkaan, kertoo Fahim Hossaini. Hossaini on 22-vuotias, rauhallisen ja pohdiskelevan oloinen nuori mies. Hän puhuu selvästi ääntäen persian kieltä eli farsia, nimenomaan Iranin murteella, sillä hän vietti lapsuutensa ja

nuoruutensa Iranissa, Shirazin kaupungissa. Nimi Fahim tarkoittaa ymmärtäväistä. Juuri sellaiselta mies vaikuttaakin. – Ei minulla kylläkään varsinaista lapsuutta ollut: kaksitoistavuotiaana jouduin töihin ja elättämään perhettäni. Isäni kuoli meidän ollessamme Iranissa. Hossaini teki sekalaisia töitä muun muassa

räätälinä. Lapsityöntekijälle maksettiin vähemmän kuin muille. Työt olivat epäsäännöllisiä ja vaihtuivat usein. Hossaini joutui kokemaan paljon kiusaa iranilaisten taholta. Välillä häntä haukuttiin tai lyötiin. Viha, katkeruus ja epätoivo täyttivät nuoren miehen sydämen. – Olin täysin kadottanut elämän suunnan ja ajauduin pahoille teille. Elämäni oli tuohon aikaan täynnä syntiä, mutta en ymmärtänyt sitä. Hossaini oli myös pettynyt islamiin. – En halunnut tuollaista uskontoa, jonka näin ympärilläni. Islam on täynnä valheita ja väkivaltaa. Olen aina uskonut Jumalaan, mutta en uskonut islamiin. Epätoivon hetkellä Hossaini rukoili tuota Jumalaa: – Jumala, jos olet siellä, pelasta minut.

kertoa kenellekään, että on kääntynyt kristityksi. Islamissa muslimina syntynyt ei voi vaihtaa uskontoa. Hossaini kuitenkin ajatteli, että ainakin parhaalle afgaaniystävälleen hän haluaa puhua tästä asiasta. – Olin niin onnellinen, kun olin löytänyt elävän Jumalan ja pelastuksen. Halusin kertoa siitä. Ystävä ei kuitenkaan jakanut tätä iloa. Hän raivostui kuulleessaan Hossainin hylänneen islamin ja vaati tätä välittömästi kääntymään takaisin muslimiksi.

Ystävän outo käytös

– Hän uhkasi silloin tappaa minut. Mutta minä kieltäydyin kääntymästä. Raivon vallassa mies veti puukon esiin ja yritti viiltää Hossainia sydämeen. Hossaini väisti viime hetkellä. Hän näyttää minulle arpea rinnassaan. Tästä hetkestä alkoi Fahim Hossainin pakomatka. – Jos olisin jäänyt Iraniin, hän olisi varmasti etsinyt ja tappanut minut. Juuri tuon väkivallan takia halusin hylätä islamin. Raamatussa sanotaan: ”Sillä laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja” (Hoosea 6:6, KR38). Jumala haluaa rakkautta ja laupeutta, ei väkivaltaa, Hossaini pohtii.

Fahim Hossainilla oli eräs työkaveri nimeltä Behruz, jonka käytös hämmensi nuorta miestä. Tämä kohteli Hossainia rakkaudellisesti: oli ystävällinen, hymyili, kutsui syömään. Behruzille ei näyttänyt olevan väliä sillä, mitä rotua tai ihmisryhmää Hossaini edusti. – Mietin itsekseni, että mitähän tuo haluaa minulta. Yleensä ihmiset ovat ystävällisiä, jos heillä on joku taka-ajatus. Päätin kysyä asiaa suoraan, Hossaini kertoo. Hossaini kysyi myös, oliko mies muslimi. Vastaus hämmensi vielä enemmän: ”Ei, olen uskova.” – Kysyin, mihin hän sitten uskoo. Behruz sanoi: ”Kristukseen”. Kysyin: ”kuka se on”? Tämän ystävän rakkauden tähden Hossaini kiinnostui kristinuskosta. Kävi ilmi, että ystävä oli armenialainen kristitty, ja että tämä kävi raamattupiirissä. Ystävä kutsui myös Hossainin sinne. – Raamattupiirissämme kävi yleensä vajaat kymmenen ihmistä. Se oli minulle aluksi hyvin outoa: kaikki puhuivat Jeesuksesta, ja siitä, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että on lähettänyt ainoan Poikansa pelastamaan meidät. Minä olin lapsesta asti oppinut vain uskonnollisista velvollisuuksista, Hossaini kertoo. Fahim Hossaini vakavoituu, kun hän miettii tätä aikaa. Sitten hän korostaa: – Se oli kokonaan Jumalan ihme, että minusta tuli vuoden 2015 alussa kristitty. Jumala on kaikkivaltias, hän voi muuttaa ihmissydämen. Minä tulin uskoon Jumalan sanan kautta. Kaikki ihmisten julistus ja tekeminen on turhaa, jos Jumala ei avaa sydäntä uskomaan. Behruz varoitti Hossainia, että tämä ei saa

”Juuri tuon väkivallan takia halusin hylätä islamin.”

Pako Eurooppaan Niin alkoi pitkä pakomatka halki Euroopan maiden. Ensin Turkkiin, sitten Kreikkaan ja Balkanin maiden kautta eteenpäin. Fahim Hossaini ei oikeastaan tiennyt, minne on menossa. Hän päätyi lopulta Ruotsiin, koska eräs tuttavaperhe oli myös menossa sinne. Ruotsissa Hossaini joutui asumaan eri paikkakunnilla. Hän meni kirkkoon jumalanpalvelukseen, mutta ei ymmärtänyt tuolloin vielä vierasta kieltä. Lopulta löytyi eräs ruotsia osaava afgaani, joka saattoi tulkata Hosseinille. – Kerroin tulkin välityksellä papille: haluan kasteen. Niin sain jonkin verran opetusta, ja minut kastettiin Kalmar-nimisessä kaupungissa. Luin koko Raamatun tuona aikana – työlupaahan minulle ei annettu, Hossaini muistelee. Kolme vuotta kului Ruotsissa. Sitten Hossaini sai kielteisen turvapaikkapäätöksen. – Tuona aikana menin kaksi kertaa viikossa kirkkoon, muun ajan istuin vain yksin kotona.

Berliinin Steglitzin luterilainen kolminaisuuden seurakunta on ottanut Fahim Hossainin kirkkoturvaan.

Minulla oli paljon stressiä ja masennusta. Suunnittelin itsemurhaa. Saksaan Hossaini päätyi enemmän tai vähemmän vahingossa: – Olin käymässä Malmössä. Mietin, että miksipä en menisi lahden yli Tanskaa katsomaan. Siellä pohdin, että miksipä en jatkaisi Hampuriin, Saksaan. En tiennyt, että tällainen rajojen ylitys on laitonta. Saksan puolella poliisi sitten otti minut kiinni ja selitti tilanteen. Poliisi kuitenkin myös kertoi mahdollisuudesta hakea uutta turvapaikkaa Saksasta. Kun kerran Ruotsi ei minua halunnut, päätin kokeilla onneani täällä, Hossaini muistelee.

Kirkkoturvassa Saksa on mukana niin sanotussa Dublin-sopimuksessa, jonka mukaan turvapaikanhakijat palautetaan aina siihen maahan, jossa he ovat ensimmäisen turvapaikkahakemuksensa jättäneet, elleivät he ehdi asua tilanteen mukaan 6 tai 18 kuukautta uudessa maassa. Saksassa on seurakunnilla mahdollisuus tarjota kirkkoturvaa, niin että turvapaikanhakijat voivat asua tuon määrätyn ajan seurakunnan tiloissa. Kirkosta viranomaiset eivät tule pakkopalauttamaan ketään. Erään tuttavan kautta Fahim Hossaini sai Berliinin Steglitzissä sijaitsevan luterilaisen Kolminaisuuden seurakunnan osoitteen. Seu-

”Täällä kirkossa on ollut hyvä olla.” rakunta päätti ottaa Hossainin kirkkoturvaan. – Täällä kirkossa on ollut hyvä olla. Täällä tapaan uskonsisaria ja -veljiä, saan viettää jumalanpalvelusta, kuulen Jumalan sanaa ja saan ehtoollisen. Täällä uskoni on voimistunut, ja olen oppinut paljon uutta Raamatusta, Hossaini kertoo. Tupakanpolttokin on jäänyt. Hossaini huolehtii muiden kirkkoturvalaisten kanssa päivittäisestä ruuanlaitosta ja siivouksesta. Sen lisäksi hän osallistuu saksan oppitunneille, jumalanpalveluksiin ja raamattuopetuksiin. – Aikani kirkkoturvassa on ollut minulle henkilökohtaisesti hyvää ja siunattua aikaa. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Julkaistu Sanansaattajassa 5/2020.

Hääpari Kiotossa sijaitsevassa kuuluisassa Tatsumi Daimyoojin -shintolaistemppelissä.

Ilon juhlaa ja yhteistä surua TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: KRISTIN WILSON / UNSPLASH, MARKO TURUSEN ARKISTO, SLEYN LÄHETYSARKISTO

Sleyn tekemän lähetystyön levittäytyminen kolmen mantereen alueelle on tuonut lähetit kosketuksiin eri kulttuurien kanssa. Eroja on paitsi ajattelutavoissa ja tunteiden ilmaisussa, myös elämän keskeisissä tapahtumissa, kuten häissä ja hautajaisissa.

rilaiset kulttuurikäsitykset näkyvät Sleyn lähetyskentillä niin kaukana kuin lähelläkin. Lähetit Keniasta, Virosta, Japanista sekä Saksan maahanmuuttajatyön parista kertovat,

miten paikalliset käsittelevät avioitumisen juhlistamista ja toisaalta elämän päättymistä. Kenian lähetti Virpi Otieno kertoo, että Sleyn yhteistyökirkossa hautaamisen kaava on suoma-

laiselle tuttu, mutta muut käytännöt poikkeavat. – Vainaja haudataan kotipihaan, minne hänet tuodaan hautajaisia edeltävänä päivänä. Vainaja vastaanotetaan yleensä isolla joukolla kulkueessa ajaen. Saattueautot merkitään punaisilla nauhoilla, ja ihmiset saattavat itkeä ja valittaa äänekkäästi. Yön läpi pidetään ruumiinvalvojaiset, Otieno kuvaa. Hautajaisissa on tyypillisesti kuoromusiikkia ja puheita. Tapana on myös käyttää avointa arkkua. – Arkku on asetettu usein sivummalle niin, että juhlaväki voi käydä katsomassa vainajaa vielä viimeisen kerran. Kerran ollessani hauta-

”Luterilaisissa häissä vihkiminen on usein osa jumalanpalvelusta.” jaisissa arkku oli siirretty suomalaisittain alttarin eteen liturgiaa varten. Kaikki vanhemmat ihmiset eivät pidä siitä, koska heille viimeisten hyvästien jättö on tärkeää. Hääperinteet vaihtelevat myös paljon. Kenian valtio tunnustaa siviilivihkimisen lisäksi niin kristittyjen, hindujen, muslimien kuin perinteiset heimotapojen mukaiset vihkimiset. Luterilaisissa häissä vihkiminen on usein osa jumalanpalvelusta. – Vihkimisessä käytetään itsekirjoitettuja tai valmiita vihkivaloja, ja ”tahdon”-kysymykseen vastataan kolmesti. Puolisot voivat myös sytyttää omilla kynttilöillään yhteisen kynttilän, jonka jälkeen omat sammutetaan. Lopuksi vihkitodistus allekirjoitetaan julkisesti, Otieno kertoo. Keniassa häät ovat usein iso tapahtuma, johon kaikki ovat tervetulleita. Häätoimikunta vastaa suunnittelusta ja varainhankinnasta, ja kihlapari järjestää usein ennen häitä varainkeruutapahtuman. Otienon mukaan televisio-ohjelmat antavat mallin isoihin häihin. – Kaikilla ei ole varaa virallistaa suhdettaan, koska he eivät osaa ajatella, että häät voisivat olla pienimuotoiset. Paikalliset kirkot ovat tarttuneet tähän asiaan ja järjestävät massavihkimisiä.

Valtio vastaa Virossa kristillisiä hautajaisia ja häitä on melko vähän: yleensä toimituksista vastaa valtio. Lähetti Liisa Rossin seurakunnassa Rakveressa hautaan siunaamisia oli 22 vuonna 2019, kun koko kaupungissa kuoli noin 200. Avioliittoon

vihittiin vain kaksi paria, tosin määrä vaihtelee paljon vuosittain. – Viron ollessa ateistisen Neuvostoliiton alla pyrittiin tietoisesti toimitusperinteiden lakkauttamiseen, sillä ne sitoivat ihmisiä kirkkoon. Tilalle luotiin maalliset toimitukset, Rossi kuvaa. Rakveressa suurin osa avioliitoista solmitaan kaupunginhallituksessa kaupungintalolla. Avioliiton voi siunata kirkollisesti, mutta ollakseen yhteiskunnallisesti pätevä pappien on anottava vihkioikeutta. – Osa valtiollisin menoin avioituneista haluaa myöhemmin kirkollisen siunauksen. Myös rippikouluihin tulee pariskuntia perusteenaan toive kirkkohäistä. Toisin kuin Suomessa hautausmaat ovat Virossa kunnan vastuulla. Hautajaisista vastaa pääasiassa hautaustoimisto. – Hautajaiset ovat usein aika iso tapahtuma. Virossa vietetään kesäisin myös hautausmaajuhlia, joissa jumalanpalvelus pidetään kirkon sijaan hautausmaalla ja muistetaan vuoden aikana kuolleita, Rossi kertoo. Rossi on myös törmännyt Suomeen verrattuna hyvin erilaiseen kuolinilmoituskäytäntöön. – Yhden sijaan olen nähnyt parhaimmillaan lehdessä viisi kuolinilmoitusta samasta ihmisestä, sillä perhe, sukulaiset ja työyhteisöt laittavat omansa. Ihmiset laittavat lehteen myös julkisia osanottoja. Minultakin kysyttiin seurakunnassa, että mitä Suomessa laitettaisiin, kun meillä olisi nyt tällaisia vaihtoehtoja. Yritin selittää, että meillä ei ole sellaista tapaa, Rossi ihmettelee.

Uskonnot näkyvät Lähetit Hiroaki ja Päivi Yoshimura kertovat, että vihkiminen ja hautajaiset tapahtuvat Japanissa yleensä uskonnollisesti. Myös kirkkoon kuulumattomat haluavat tulla vihityiksi kirkossa. – Joissain seurakunnissa tätä käytetään ”tavoittavana” työmuotona. Usein edellytetään, että pariskunta käy jumalanpalveluksessa muutaman kerran, ja pidetään henkilökohtainen keskustelu heidän kanssaan, Yoshimurat kertovat. Kirkon vihkitilaisuus on yleensä avoin seurakuntalaisille, mutta hääjuhla on rajattu kutsuvieraille. Miehillä on usein tumma puku ja valkoinen solmio, naisilla juhlapuku tai kimono. – Jos joukossa on arvovaltaisia henkilöitä, juhlan tunnelma tulee helposti muodolliseksi ja jopa tylsäksi. Kirkon ulkopuolella hääjuhla on usein vailla uskonnollista merkitystä. Japanissa useimmat vainajat haudataan suvun hautaan buddhalaisen temppelin hautausmaalle. Tuhkaruukun tulee olla siunattu temppelissä.

Kristillinen ja buddhalainen hauta japanilaisella hautausmaalla.

Seurakuntalaiset iranilaisen Mariamin hautajaisissa Berliinissä.

Yoshimurat kertovat kristittyjen joutuvan tässä vaikean valinnan eteen. – Jos on ainoa kristitty perheessään eikä halua luopua sukunsa perinteisestä buddhalaisesta hautausmaasta, joutuu kovan valinnan eteen: joko suostuu buddhalaiseen hautaukseen tai järjestää oman hautapaikan. Jälkimmäinen koetaan perhesiteiden katkaisemisena tai jopa perheen pettämisenä. Kirkossa pidetään usein hartaus siunaamisen aattona, ja hautaan siunaamisen jälkeen pappi ja omaiset saattavat kokoontua ruokailemaan. – Surun ilmaisussa japanilaisten pidättäytyväisyys tulee usein esille. Kristillisissä hautajaisissa korostuu jälleennäkemisen toivo, kun taas buddhalainen hautaus on toivottoman lohduton. Kristilliseen tilaisuuteen osallistuneet ei-kristityt usein huomaavat tämän eron. Siinä on suuri evankelioimisen mahdollisuus.

Tunteiden ilmaisua Saksassa maahanmuuttajien parissa työtään tekevät Siiri ja Marko Turunen näkivät lähemmin iranilaisten tavan surra, kun seurakuntalainen Mariam menehtyi äkillisesti. Turuset kertovat reaktioiden olleen melko vahvoja. – Kuoron Whatsapp-ryhmä ja Facebook tulvivat viestejä, joissa toivotettiin rauhaa Mariamin sielulle. Raamattupiirin jäseniä kokoontui keskiviikon messuun mustiin pukeutuneina, ja he järjestivät lauantaina spontaanin muistotilaisuuden, Turuset kertovat. Siiri kertoo, että kuorolaiset toivat kuoroharjoituksiin vainajan kuvan, kynttilöitä sekä erilaisia herkkuja. Hautajaiset pidettiin farsin kielellä ja videoitiin suorana lähetyksenä sukulaisille

Iraniin. – Paikalla oli yli sata osallistujaa. Monet kiittivät ja sanoivat, että kristilliset hautajaiset ovat tunnelmaltaan kevyemmät kuin seremoniat heidän kotimaassaan. Aiempi kuolemanpelko sai väistyä, kun hautajaisissa tuli kirkkaasti esille kristityn varma toivo ikuisesta elämästä ja jälleennäkemisen riemusta. Viime ystävänpäivänä seurakunnassa oltiin iloisemmissa tunnelmissa, kun Turuset pääsivät osallistumaan iranilaisten seurakuntalaisten häihin. – Sulhasella ei ole oleskelulupaa Saksassa, joten vain kirkkosiunaus oli mahdollinen. Heille oli myös kulttuuritaustan ja perheen kunnian säilymisen takia tärkeää päästä nopealla aikataululla naimisiin. Vihkiminen tapahtui saksalaisella kaavalla, ja lauloimme farsinkielisiä hengellisiä lauluja, Siiri kertoo. Seremonian jälkeen seurakunta siirtyi juhlimaan seurakuntasaliin, jossa oli kovaäänistä musiikkia ja tanssia sekä pientä tarjottavaa. Siiri kertoo, että hääparille ulkoisia puitteita tärkeämpää oli sitoutuminen Jumalan kasvojen ja seurakunnan edessä. – Hääjuhla oli avoin kaikille seurakuntalaisille, joten väkeä oli runsaasti. Kutsuvieraat lähtivät lopuksi persialaiseen ravintolaan, ja kuulemani mukaan juhlat jatkuivat pitkälle iltaan, Siiri kuvailee. Julkaistu Sanansaattajassa 6/2020.

Lähetystyötä viidellä mantereella TEKSTI: ANNA SOKKA

Kristillinen lähetystyö on tähän päivään mennessä levittäytynyt jokaiselle mantereelle. Vielä on kuitenkin paikkoja, joissa evankeliumin eteneminen on haasteellista. Lähtijöitä ja lähettäjiä tarvitaan yhä.

ari tuhatta vuotta sitten liikkeelle lähtenyt sanoma ylösnousseesta Kristuksesta on tähän päivään mennessä kantautunut jo jokaiseen maailman kolkkaan. Tämä tekee kristinuskosta erilaisen verrattuna mihinkään muuhun uskontoon. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetysteologi Jukka Kääriäisen mukaan kristinusko on ainoa aidosti globaali eli maailmanlaajuinen uskonto. – Kristinusko on levittäytynyt jokaiselle mantereelle suhteellisen tasavertaisesti ja nimenomaan lähetystyön kautta. Jokaisella viidellä mantereella vähintään 15–25 prosenttia on kristittyjä. Toisin kuin esimerkiksi islam tai buddhalaisuus, joita myös pidetään globaaleina uskontoina, mutta jotka ovat kuitenkin keskittyneet lähinnä syntyalueilleen, Kääriäinen selittää. Pitkäaikaisimpia lähetysalueita ovat olleet muun muassa Afrikan mantereen eteläinen puoli sekä Aasiasta Intia, Thaimaa ja Kiina. Kääriäinen kertoo, että etenkin Afrikka on ollut lähetystyön painopiste monelle luterilaiselle kirkolle; suomalainen luterilainen lähetystyö käynnistyi Lähetysseuran aloittamana noin 160 vuotta sitten Namibiassa. – Afrikan ohella Suomesta lähdettiin melko varhain myös Japaniin, joka on ollut pitkään Sleynkin kenttä. Myös Kiinassa on tehty pitkään työtä. Etelä-Amerikka on ollut hieman heikompi alue luterilaiselle lähetystyölle, kun taas katolilaiset lähetit menivät sinne jo todella varhai-

sessa vaiheessa. Kääriäinen osoittaa, että pitkästäkin lähetys historiasta huolimatta kirkot ovat kasvaneet alueittain eri tahtiin. – Kirkkojen kasvun kannalta merkittäviä maita ovat Brasilia ja Filippiinit, joissa on tehty katolilaista lähetystyötä, Etiopia, jossa luterilainen lähetys on ollut vahvoilla, sekä Etelä-Korea, jossa presbyteerit ovat tehneet paljon työtä. Tällä hetkellä Kiinassa on kaikkein nopeimmin kasvava protestanttinen kirkko. Sen sijaan heikoimpia alueita kasvun kannalta ovat olleet muun muassa Lähi-itä, Thaimaa ja Japani, joissa on ollut pitkään lähettejä, mutta kirkko on kasvanut hitaasti, Kääriäinen luettelee.

Tavoittamisen haasteita Kristinuskon laajasta levinneisyydestä huolimatta on kuitenkin vielä paikkoja, joita on ollut haasteellista tavoittaa. Kääriäinen kertoo tällaisia olevan erityisesti sellaiset alueet, joissa jokin toinen maailmanuskonto on erittäin vahvoilla. – Yksi esimerkki on islamilainen maailma. Yleisesti voidaan myös käyttää 10/40 ikkunaa (itäisen pallonpuoliskon 10 ja 40 leveyspiirin välinen alue), joka kulkee Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä itään päin aina Kaakkois-Aasiaan. Myös maiden sisällä voi olla ihmisryhmiä tai kieliryhmiä, jotka ovat täysin tavoittamattomia. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Afganistan, Bangladesh, Irak, Tunisia, Libya, Indonesia,

Sudan ja Pohjois-Korea, Kääriäinen kuvaa. Kääriäisen mukaan tasapuolisen tavoittamisen haastavat myös monet inhimilliset tekijät. – Yhä on hyvin vaarallisia ja yksinäisiä paikkoja, joihin ei haluta mennä. Varsinkin länsimaisilla läheteillä on lisäksi vaihtelevia odotuksia siitä, mitä lähetystyöura heille tarkoittaa. On vähemmän sitoutuneita lähtijöitä, ja halutaan lähteä lyhkäisemmille jaksoille. Tähän voivat vaikuttaa perhe- ja työsyyt sekä taloudellinen tilanne. Tämä näkyy heti siinä, kuinka paljon lähtijöitä on ja millaisia töitä voidaan tehdä. Kääriäinen toivoo, että lähetystyössä panostettaisiin enemmän niihin maihin, joissa työtä tehdään hyvin vähän ja joissa tarve sille on suurin. – Tällaisia maita ovat esimerkiksi Bangladesh, Lähi-itä ja Turkki, joissa on todella vähän lähettejä suhteessa tarpeeseen. Ihmisillä on ollut hirveästi innostusta ja kiinnostusta lähteä muun muassa Etelä-Afrikkaan, Brasiliaan ja Thaimaahan, joissa lähetystyötä on toisaalta tehty jo paljon, ja lähettejä on jo valmiiksi useita. Olisi tärkeää saada parempi tasapaino ja laittaa resursseja myös toisiin kohteisiin, Kääriäinen painottaa.

Muuttuneet keinot Viimeisten vuosikymmenten aikana lähetystyön keinot ovat paljolti muuttuneet. Mukaan on tullut muun muassa digi- ja medialähetys sekä lähettien ammatillisuuden ja asiantuntijakoulutuksen painottaminen. Yksi suurimmista nyky trendeistä on Kääriäisen mukaan lähetystyön siirtyminen yhä vahvemmin koulutustyöksi. – Nykyään painotetaan paikallisten kristittyjen ja kirkkojen varustamista sen sijaan, että lähetti toimisi yksinään paikallisen seurakunnan pappina, kunnes kirkko saadaan pystytettyä. Ennemmin lähetetään erilaisia kouluttajia ja teologisia opettajia tukemaan paikallista kirkkoa. Jotkut tahot myös palkkaavat paljon paikallisia työntekijöitä. Toinen vahvasti vaikuttava suuntaus on perinteisen kirkollisen lähetystyön rinnalle noussut kehitysyhteistyö. Sen suosion suuri kasvu tuo mukanaan myös haasteita lähetystyöhön. – Kannan huolta siitä, että mennään ääripäähän, jossa kaikki lähetystyö onkin kehitysyhteistyötä. Edelleen kuitenkin tarvitaan kirkkojen vahvistamista ja hengellistä julistustyötä ja olisi laitettava enemmän resursseja myös tavoittavaan työhön, Kääriäinen alleviivaa. Kääriäinen mainitsee, että viimeisen vuosikymmenen aikana lähetystyön yhteydessä on alettu puhumaan hankkeista. Tähän liittyy myös työn ”vaikuttavuuden” pohtiminen.

”Kannan huolta siitä, että mennään ääripäähän, jossa kaikki läheystyö onkin kehitysyhteistyötä.” – Lähetystyötä suunnitellaan usein erilaisina hankkeina, kuten teologisen koulutuksen tai diakoniatyön hanke. Siihen liittyy, että työlle määritellään aikaraja ja resurssit. Tärkeää on myös mitata, kuinka vaikuttava hanke on. Työn vaikuttavuudesta puhutaankin tällä hetkellä kaikkien lähetysjärjestöjen parissa.

Globaali lähetystyö Kääriäinen näkee, että lähetystyö on kehittymässä suuntaan, jossa sitä ei tehdä enää maakohtaisesti vaan työ ylittää valtioiden rajat. Hän ennustaa, että myös teologista koulutusta tullaan tarvitsemaan yhä enemmän ympäri maailmaa. – Lähetystyötä tullaan määrittelemään yhä enemmän tietyn kohderyhmän kautta. Esimerkiksi ei tehdä lähetystyötä enää Kiinassa vaan kiinankielisessä maailmassa, joka kattaa myös Taiwanin, Hong Kongin, Malesian ja Pohjois– Amerikan. Erilaisia kohderyhmiä voivat olla maahanmuuttajat, pakolaiset tai ihmiskaupan uhrit, Kääriäinen täsmentää. Kääriäinen mainitsee, että myös lähetystyöntekijöinä tullaan näkemään enemmän niitä, jotka harjoittavat omaa maallista ammattiaan lähetystyön ohella, eikä rahoittajana toimikaan enää tietty järjestö. Toisaalta samaan aikaan yhden lähettiperheen työn tukena saattaakin olla useampi eri taho. Lähetystyötä tekevät tahot tulevat Kääriäisen mukaan tulevaisuudessa myös verkostoitumaan entistä vahvemmin kansainvälisten toimijoiden välillä, ja kumppanuus paikallisten kirkkojen kanssa tulee olemaan yhä merkittävämpää. – Ei ole enää niin, että lähettävä kirkko olisi paikallista jotenkin ylempänä vaan pyritään tasavertaiseen kumppanuuteen. Saatetaan myös verkostoitua kansainvälisesti muiden työalueen toimijoiden kanssa. Samalla tulee olemaan yhä enemmän kirkkokuntien rajat ylittäviä verkostoja siinä mielessä, että esimerkiksi tunnustukselliset tai ekumeeniset lähetysjärjestöt tekevät oman kirkkokunnan lisäksi yhteistyötä teologisesti saman henkisten kanssa. Julkaistu Sanansaattajassa 7/2020.

Yhteyksiä yli kirkkorajojen TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVA: DREAMSTIME

Sleyn yhteistyökirkot lähetyskentillä edustavat usein vähemmistöä tunnustuskuntien joukossa. Keniassa, Venäjällä ja Virossa suhtautuminen toisiin kirkkokuntiin vaihtelee asiallisesta vierekkäin elämisestä jopa toiminnallisen yhteistyön järjestämiseen.

o kristikunnan historian alkumetreiltä lähtien erimielisyydet ovat jakaneet kirkkoa. 2000-luvulle tultaessa kirkkojen eriytyminen toisistaan ei ole lakannut, vaan on syntynyt yhä useampia kirkkokuntia. Toisaalta tunnustuskunnat ovat myös aika ajoin pyrkineet parempaan yhteyteen toistensa kanssa. Myös lähetyskentillä Sleyn yhteistyökirkot joutuvat elämään vieretysten toisten tunnustuskuntien kanssa. Keniassa Sleyn yhteistyö taho, evankelis-luterilainen kirkko ELCK, toimii monen sitä suuremman tunnustuskunnan keskellä. Suurimpia kirkkoja maassa ovat roomalais-katolinen ja anglikaaninen kirkko sekä presbyteerikirkko. Afrikan aluekoordinaattorina toimiva Ari Lukkarinen kertoo, että kirkoilla on Keniassa jonkin verran yhteistyötä. – ELCK on mukana kenialaisessa kirkkojen yhteistyöelimessä ja ekumeenisissa kokouksissa. Myös eri kirkkojen johtajat tapaavat toisiaan. Sleyn lähetit toimivat Keniassa ELCK:n työyhteydessä julistus-, diakonia- ja koulutustehtävissä. Pioneerityöhön liittyvissä tapaamisissa on ollut edustusta muistakin kirkoista kuin ELCK:sta, mutta varsinaista julistusyhteistyötä lähettimme tekevät vain ELCK:n piirissä, Lukkarinen selittää. Lukkarinen kertoo, että yhteisistä neuvotteluista huolimatta Kenian kristillinen kenttä on hyvin hajanainen jopa tunnustuskuntien sisäisesti. – Kirkkojen sisällä on Keniassa aika paljon hajaannusta. Keniassa on käsittääkseni enemmän itsenäisiä kirkkoja kuin Yhdysvalloissa, jota pidetään hyvin monimuotoisena maana kristillisten kirkkojen määrän kannalta. Lukkarinen arvioi, että seurakuntalaisten

taholta suhtautuminen toisiin kirkkokuntiin on myönteistä. – Pääosin kristityt käyvät omissa kirkoissaan, mutta jos paikkakunnalla on vaikka uuden kirkon avaaminen, niin avajaisjuhliin kyläläiset osallistuvat usein riippumatta siitä, minkä kirkon jäseniä he ovat, Lukkarinen sanoo.

Ortodoksinen Venäjä Venäjällä selvästi suurin tunnustuskunta on ortodoksinen kirkko. Lähetti Ville Melasen mukaan Venäjän länsirajalla ortodoksien suhtautuminen Sleyn kanssa yhteistyötä tekevään luterilaiseen Inkerin kirkkoon on yleisesti ottaen hyvä, sillä luterilaisuus on vaikuttanut siellä jo pidemmän aikaa. – Karkeasti määriteltynä sanoisin, että mitä lännempänä ollaan, sen parempi suhtautuminen on Inkerin kirkkoon, ja mitä kauemmaksi itään mennään, sitä viileämpi on suhtautuminen, Melanen kuvaa.

”Seurakuntalaisten taholta suhtautuminen toisiin kirkkokuntiin on myönteistä.” Melanen kertoo, että Venäjällä on jonkin verran tapaamisia ja opillisia keskusteluja näiden kirkkokuntien välillä. Pietarissa kirkot myös tekevät yhteistyötä alueen kaupungin ja sosiaalitoimen kautta, vaikka varsinaisia opillisia tapaamisia siellä ei olekaan. – Inkerin kirkko toimii laajalla alueella, ja

yhteistyö on erilaista kussakin paikassa. Työalueellani Siperian rovastikunnassa ei ole toiminnallista yhteistyötä. Yksilötasolla on kuitenkin yhteyksiä eri tunnustuskuntiin kuuluvien kristittyjen välillä. On myös hyvin yleistä, että luterilaisen puoliso on ortodoksi. Melanen kertoo pitävänsä esimerkiksi jonkin verran yhteyttä alueensa katolisten pappien kanssa. Lisäksi ollessaan mukana vankilatyössä hän tutustui toisiin tunnustuskuntiin kuuluviin maallikoihin. – Erityisesti yhden helluntaikirkkoon kuuluvan entisen vangin kanssa olemme usein yhteyksissä. Venäjällä pyritään suhtautumaan positiivisesti toisiin kirkkoihin, mutta kirkkojen välillä on kuitenkin hyvin isoja opillisia eroja, kuten lapsikaste tai pelastusoppi, Melanen sanoo. Vaikka keskusteluja eri tunnustuskuntien kanssa pystyy käymään melko hyvin, Melanen on Venäjällä törmännyt myös torjuvaan suhtautumiseen luterilaista kirkkoa kohtaan. – Olen kohdannut ortodoksipappeja, jotka eivät suostu tapaamaan toisen tunnustuskunnan edustajia. Ilmeisesti ajatus on ollut, että vain ortodoksit ovat kristittyjä. Melanen tahtoo korostaa, että on hyvä ylläpitää asiallisia suhteita toisiin tunnustuskuntiin, mutta kuitenkin samaan aikaan tunnustaa avoimesti omaansa. – Ajattelen, että aito ja näkyvä yhteys toteutuu vasta Taivaassa. Meidän ei tarvitse olla tuomareita siinä, kenellä on puhtain oppi. Ne asiat ovat Jumalan käsissä, Melanen alleviivaa.

Yhteistyötä Virossa Virossa Sley tekee yhteistyötä Viron evankelis-luterilaisen kirkon (EELK) kanssa. Lähetti Kirsi Vimpari on kokenut, että Virossa ekumenia näkyy enemmän ja konkreettisemmin kuin esimerkiksi Suomessa. Syy tähän löytyy maan historiasta ateistisen neuvostovallan alla. – Virossa kristittyjä on vähän, ja kirkot ovat olleet ahtaalla pitkään. Tämä on tuonut kristittyjä eri tavalla lähemmäksi toisiaan. Usein ortodoksit kuitenkin jättäytyvät kauimmaksi yhteistyöstä. Yksi syy tähän on kielimuuri, sillä heistä monen äidinkieli on venäjä, Vimpari kertoo. Vimparin mukaan Virossa on usein helpompi hakea kristittyjen yhteyttä, koska se on yhteinen tavoite. Virossa on jopa joitakin yhteisiä tapahtumia, jotka kokoavat monet kirkkokunnat yhteen, kuten pitkäperjantaisin eri puolilla järjestettävä ristivaellus. – On muutamia isoja tapahtumia, joihin suurin osa kirkoista lähtee mukaan. Riippuu kuitenkin

seurakunnasta ja ystävyyssuhteista, kuinka paljon ekumeenista yhteistyötä toteutetaan. Vimpari kertoo, että myös seurakuntanuorten kesken saatetaan tehdä vierailuja eri kirkkokuntien välillä. Tämä johtuu siitä, että nuoria on kirkossa hyvin vähän.

”Söimme luterilaisen kirkon tornissa metodistien tekemää keittoa, joka oli valmistettu baptistien kirkon keittiössä.” – Monella luterilaisella seurakunnalla on vähän resursseja järjestää mitään jumalanpalveluksen lisäksi. Jos paikalle tulee nuoria, jotka kaipaisivat esimerkiksi raamattupiiriä tai jotain muuta yhteen tulemista, silloin heidän on pakko hakea sitä jostain muualta. Myös monet aktiiviset ihmiset tekevät vapaaehtoistöitä useassa seurakunnassa, sillä omassa seurakunnassa ei ole välttämättä palvelutehtäviä tarjolla. Vimparin omassa työnkuvassa ekumeenisuus tulee näkyviin eniten opiskelijatyössä, jossa on mukana useampia tunnustuskuntia. – Opiskelijatyötä tekee yhteiskristillinen järjestö. Meillä käy luterilaisia, baptisteja, metodisteja, helluntailaisia ja kirkkoon kuulumattomia. Haluan itse olla tuomassa luterilaisia aarteita ja uskon oppia ja kutsun paikalle paljon luterilaisia puhuja. Työn järjestäminen on kuitenkin tasapainon hakemista, ja otamme huomioon kaikki kävijät kutsumalla myös luotettavia opettajia toisista kirkkokunnista, Vimpari selittää. Vimpari kertoo yhden esimerkin siitä, kuinka Virossa ekumenia parhaimmillaan voi toteutua. – Narvan kirkkopäivät laajenivat kirkkojen päiväksi, sillä kirkollamme ei ollut resursseja järjestää sitä yksin. Näille päiville talkoisiin osallistuessani söimme luterilaisen kirkon tornissa metodistien tekemää keittoa, joka oli valmistettu baptistien kirkon keittiössä. Olin vielä yötä ortodoksinaisen asunnossa. Tällaisissa hetkissä löytyvät yhteiset aarteet, joita voidaan olla yhteisissä tilanteissa ja tapahtumissa viemässä eteenpäin, Vimpari tiivistää. Julkaistu Sanansaattajassa 9/2020.

Rauhan ja sodan välissä TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVA: RANDY FATH / UNSPLASH

Etelä-Sudanin alueella on käyty sisällissotia itsenäisyyden alkuajoista lähtien. Nyt rauha on solmittu, mutta konkreettinen muutos on ollut hyvin hidasta. Ugandan pakolaisleireillä seurakuntalaiset odottavat paluuta kotiinsa.

uonna 2008 Sleyn lähetyskenttä Afrikassa laajeni Sudanin ja Etelä-Sudanin alueille, kun yhteistyö paikallisen luterilaisen kirkon kanssa alkoi. Sitä ennen aluetta oli riepotellut 22 vuotta sisällissota, joka päättyi rauhan solmimiseen pohjoisen ja etelän välillä, ja lopulta Etelä-Sudan itsenäistyi omaksi val-

tiokseen 2011. Rauhantila uudessa Etelä-Sudanin valtiossa ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa, sillä myös siellä puhkesi sisällissota joulukuussa 2013. Suuren pakolaisvirran mukana Sleynkin työ siirtyi naapurimaa Ugandan pakolaisleireille. Toivon ääniä kuultiin, kun Etelä-Sudanissa saatiin aikaan rauhansopimus 2018 elokuussa.

Rauhan toteutuminen käytännössä ei ole ollut kuitenkaan yksinkertaista. – Isompia kahinoita ei ole viime aikoina ollut, mutta rauhanneuvotteluissa tehdyt sopimukset ovat edistyneet hirvittävän hitaasti, eikä isoja asioita ole saatu eteenpäin. Tahtotila rauhan toteutumiseksi on, mutta konkreettiset toimet sen eteen ovat kangerrelleet pahasti, kertoo vuonna 2020 Etelä-Sudanin työstä eläköitynyt Antti Saarenketo. Saarenkedon mukaan ongelmia rauhan etenemisessä tuottaa se, että sodassa on mukana useampia eri ryhmittymiä. Etelä-Sudanin sota syttyi alun perin presidentti Salva Kiir Mayarditin ja varapresidentti Riek Macharin kesken, minkä jälkeen joukot jakaantuivat. – Sodassa on ollut viime kädessä kysymys vallasta ja vanhoista heimojen välisistä riidoista. Kahden suurimman kiistakumppanin, presidentin ja varapresidentin, välit on saatu jonkinlaiseen kuntoon, mutta kaikki sotivat tahot eivät ole mukana rauhanprosessissa. Rauhansopimuksen yhtenä tavoitteena on saada armeija rauhanomaiseen tilaan ja poistumaan maakunnista, joissa sota on ollut. – Armeijan olisi siirryttävä Etelä-Sudanin kylistä, joissa on ollut kapinoita, sekä Etelä-Sudanin pohjoisosasta. Armeija pitäisi saada siihen tilaan, missä se oli ennen sisällissotaa, eli molempien joukkojen sotilaista muodostettaisiin maan armeija, Saarenketo avaa. Saarenkedon mukaan Etelä-Sudanissa ollaan tällä hetkellä rauhan ja sodan välimaastossa. – Kuvailisin tilannetta niin, että ei ole sota mutta ei kunnolla rauhakaan. Joukkojen pitäisi palata kasarmeille, mutta tätä ei ole saatu toteutettua. Nyt vielä koronaepidemian takia lentoliikenne on kielletty, mikä hankaloittaa tilannetta, sillä maantieverkosto on hyvin huono.

Aktiivinen kirkko Sley tekee yhteistyötä Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon (ELCSS-S) kanssa. Saarenketo kertoo paikallisen kirkon olleen toiminnassa koko konfliktin ajan. – Silloin, kun oli aktiivinen sotatila, kirkolla oli vaikeampaa. Haastavin tilanne on ollut pohjoisosassa Etelä-Sudania. Kirkot ovat sinnitelleet ja toimineet kuitenkin kaikesta huolimatta. Kirkko on myöskin ollut valtavan suuri tuki ihmisille, Saarenketo kuvaa. Sleyn yhteistyökirkon toiminta on jatkunut aktiivisesti Ugandan pakolaisleireillä, jonne monet eteläsudanilaiset siirtyivät sotaa turvaan. Leireillä elämä on kuitenkin haastavaa. Tällä

”Korona-tilanne vaikut taa leireillä tällä hetkellä ja tekee poikkeusoloihin poikkeusoloja.” hetkellä Ugandassa työtä tekevä lähetti Pauli Vanhanen kertoo, että tilanne leireillä on pysynyt melko samanlaisena muutaman vuoden ajan. – Etelä-Sudanilaisia pakolaisia leireillä on noin miljoona ihmistä. YK on vähentänyt ruoka-avustuksia, ja monien pakolaisten tilanne on erittäin hankala. Myös korona-tilanne vaikuttaa leireillä tällä hetkellä ja tekee poikkeusoloihin poikkeusoloa, Vanhanen selittää. Etelä-Sudanin luterilaisella kirkolla on tällä hetkellä seurakuntia kymmenkunta neljällä eri pakolaisleirillä. Vanhanen kertoo, että myös muutamia uusia seurakuntia on syntynyt viime vuosina. – Kristityt kokoontuvat vaatimattomiin kirkkoihin sunnuntaisin jumalanpalveluksiin. Kirkon pastoreita leireillä on neljä ja lisäksi on evankelistoja ja diakonissoja. Kirkon työntekijät opettavat Raamattua ja kokoavat kristittyjä yhteen rukoilemaan ja laulamaan. Pakolaisleireillä Sley tukee paikallisen kirkon pastoreita ja diakonissoja sekä myös joidenkin lasten koulunkäyntiä. – Tieto siitä, että on seurakuntia, kristittyjä veljiä ja sisaria Suomessa, jotka tahtovat auttaa ja olla tukemassa evankeliumin eteenpäin viemistä rukouksin ja taloudellisesti, on suurena rohkaisuna näille pakolaisille, Vanhanen painottaa.

Toiveita paluusta Pakolaisleirillä työskentelevät etelä-sudanilaiset pastorit Ezra Bako ja Otti Chares kertovat, että kirkko toimii aktiivisesti pakolaisleireillä ja on jatkanut kasvuaan. – Kirkkomme jakaa evankeliumia sekä seurakuntalaistemme keskuudessa että niille, jotka ovat vielä kirkon ulkopuolella. Jumalan armosta ja Sleyn tuella ELCSS-S on onnistunut avaamaan kahdeksan seurakuntaa neljälle isommalle pakolaisleirille. Vuonna 2019 kastettiin 212 ja konfirmoitiin 135 seurakuntalaista, pastori Bako kertoo. Rauhan solmiminen on herättänyt toiveita kotiinpaluusta myös seurakuntalaisissa. Vielä odotetaan kuitenkin konkreettisia merkkejä rauhasta. – Suurin osa pakolaisista odottaa innolla kotiin paluuta, kun rauha on todella toteutunut ja Etelä-

Sudanissa on turvallista olla, Bako sanoo. – Muutama seurakuntalainen on palannut pitämään huolta viljelyksistään. Toiset ovat jättäneet lapsensa leireille ja jotkut ovat menneet koko perheen kanssa takaisin, pastori Chares puolestaan kertoo. Rauhan solmimisen herättämistä toiveista huolimatta leirien tilanne on tällä hetkellä vaikea johtuen maailmalla riehuvasta koronavirustilanteesta ja sen vaikutuksista Ugandassa. – Ihmiset ovat huolissaan koronaviruksen leviämisestä leireillä. Kirkoissa ei voida pitää tilanteesta johtuen yhteistä jumalanpalvelusta. Suurin huolen aihe leireillä on kuitenkin tällä

hetkellä kova nälänhätä, ja maan sulkemisen vuoksi ruuan hinta on noussut, Chares selittää. Pauli Vanhanen näkee, että rauhan solmiminen on nostanut toiveet paluusta takaisin Etelä- Sudaniin, mutta vielä on kuitenkin liian aikaista nähdä suurempaa muutosta. – Arvioisin, että näemme vuoden loppuun mennessä, kantaako rauhan solmiminen hedelmää ja alkaako paluumuuttoa tosissaan tapahtua. Osa ihmisistä on kotiutunut leireille, ja heidän motivaationsa palata voi olla heikko, vaikka siihen olisikin mahdollisuus, Pauli Vanhanen pohtii. Julkaistu Sanansaattajassa 10/2020.

Kahdessa tunnissa lähetyskentälle TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: LIISA RÄSÄNEN JA SLEY-MEDIAN ARKISTO

Sleyn nuorisotyö löysi yhteydet naapurimaa Viroon yli kymmenen vuotta sitten. Nuoret Suomesta ovat saaneet tätä kautta tilaisuuden tutustua ja nähdä erilaista seurakuntaelämää kuin mihin itse ovat tottuneet: tärkeintä ei ole puitteet vaan yhdessä jaettu sanoma.

elsingistä parin tunnin lauttamatkan päässä sijaitsee toinen Sleyn lähimmistä lähetyskentistä. Naapurimaa Viro on pinta-alaltaan huomattavasti Suomea pienempi, ja

väkilukukin on vain viidennes Suomen väkiluvusta. Lähialueena Viro on kuitenkin oivallinen kohde lähetystyöhön tutustumiseen. Sleyn nuorisotyö on nähnyt kentän läheisyy-

dessä tilaisuuden nuorten lähetyskasvatukselle. Sen kautta suomalaisilla nuorilla on ollut mahdollisuus tutustua ja nähdä toisenlaista seurakuntaelämää maassa, jossa resurssit ovat huomattavasti kotimaata pienemmät. Sleyn nuorisotyön johtaja Juha Heinonen kertoo Viron olleen nuorten lähetyskasvatuksen pääkohde jo yli kymmenen vuotta. – Teimme aikoinaan ensimmäisen reissun Viroon The Road -yhtyeen kanssa. Seuraavana vuonna matkaan lähti mukaan Tampereen Kertsin nuortenilloista porukkaa pikkubussillinen. Siitä se sitten lähti, ja tähän sakka on ollut vuosittain jonkinlainen yhteys Viroon, Heinonen kertoo. Nuorisotyön matkat Viroon ovat olleet viikonlopun kestäviä, ja usein matkan kohteena on ollut jokin evankelioimistyyppinen tapahtuma, johon nuoret ovat osallistuneet. Mukana on ollut

toisinaan myös bändi, jonka kanssa on kierretty eri paikoissa. Viime kerrat matkan kohteena on ollut Tartto-niminen kaupunki Etelä-Virossa. – Viimeiset kolme vuotta olemme olleet Tarton kaupungissa ja osallistuneet siellä Pauluksen seurakunnan kirkkopäiville syyskuun lopulla. Matkassa on ollut Helsingin ja Tampereen Kertseiltä nuorteniltaporukkaa. Reissuun on mahtunut kaksi pikkubussillista, eli noin 15 henkeä. Mukana on ollut myös Kotiinpalaajat-yhtye ja viimeisimpänä Park 7, Heinonen selittää. Heinonen kertoo, että paikallisia nuoria ei ole ollut välttämättä paljoa suomalaisia enempää, minkä takia nuorten kesken onkin syntynyt hyvä yhteys. – Matka on muistuttanut enemmän yhteistä leiriä, ja tiedän, että nuoret ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä. Suomalaiset nuoret ovat saaneet

tutustua paikalliseen seurakuntaelämään ja ihmisiin. Ilmapiiri on ollut ihan omanlaisensa. On esimerkiksi nukuttu kirkon lattialla, jota ei yleensä Suomessa pääse kokemaan, Heinonen avaa.

Erilaista seurakuntaelämää Heinonen kuvaa, että matkat Viroon ovat olleet nuorille merkityksellisiä ja myös silmiä avaavia. Hän on päässyt itse vain kerran mukaan, mutta kokee saaneensa reissusta paljon. – Mitä olen nuorten kanssa jutellut ja itsekin kokenut, niin kyllä ne ovat olleet ihan parhaita reissuja. Ei tarvitse matkustaa kuin muutama tunti meren yli ja näkee hyvin toisenlaiset kuviot ja olosuhteet kuin Suomessa. Se on ollut hyvin puhuttelevaa. Samalla tavalla olen kokenut joskus vierailuilla itänaapurissa Inkerin kirkossa, Heinonen pohtii. Nuorisotyöntekijälle Viron nuorisotyön tarve näyttäytyy ilmeisenä. Mahdollisuudet nuorisotyön tekemiseen ovat aivan erilaiset kuin Suomessa. – Virossa nuorisotyölle olisi tarvetta hyvin paljon. Meidän tilanteemme Suomessa on kuitenkin niin hyvä verrattuna Viroon. Meillä on hyvät olosuhteet ja resurssit. Kun menee Viroon, näkee, että kristillisyyttä on vähän, seurakunnat toimivat vapaaehtoispohjalta, eikä resursseja tekemiseen ole paljon, Heinonen huomauttaa. Heinonen kertoo, että Viron tilanne on puhutellut paljon myös matkassa olleita nuoria. – Nuoret ovat oppineet paitsi arvostamaan omaa tilannettaan Suomessa mutta samalla ymmärtämään, mikä seurakuntaelämässä on oleellista. Oleellista ei välttämättä olekaan biljardipöytä tai mahtavat puitteet vaan sisältö, joka seurakunnasta saadaan. Myös toiset ihmiset ovat tärkeitä, Heinonen luettelee. Heinonen kertoo puhuttelevasta ensivierailusta Pauluksen kirkkopäiville, jossa seurakuntaelämän erilaisuus ja puitteiden vaatimattomuus tulivat selvästi näkyviin. – Nuoret olivat myöhään liikenteessä ja saapuivat paikan päälle vasta ihan illalla. Siellä he menivät ensimmäisenä kirkon parvelle nukkumaan. Nuoret olivat ihmeissään, että ”ai nukumme täällä kirkossa”. Se, että ei ollut mitään ihmeellistä, oli hyvin puhuttelevaa. Kokemus oli niin erilainen verrattuna mihinkään muihin leireihin, että kaikki olivat hyvin vaikuttuneita, Heinonen muistelee. Toinen silmiinpistävä kokemus Viron seurakuntakulttuurista oli seuraavana aamuna, jolloin nuoret osallistuivat talkoisiin ortodoksikirkolla. – Lähellä oli pieni ortodoksikirkko, ja seura-

kunta oli siirtymässä talviteloille, koska oli syyskuun loppu. He olivat sopineet, että luterilainen Pauluksen seurakunta tulee auttamaan heitä talkoissa. Niin mekin sitten veimme penkkejä ja tuoleja varastoon. Nuoret olivat ihan innoissaan, vaikka tuskin Suomessa olisi ollut ihan niin jännittävää. Erikoista oli vielä, että paikallinen ortodoksipappi oli oikealta ammatiltaan disko-DJ ja toimi sivutyönään palkkiotoimisena ortodoksipappina. Se kertoo myös kulttuurista, että vähän toisenlaista kuin meillä, Heinonen pohtii.

”Tiedän myös useamman, joka on alkanut miettiä, voisiko lähteä itse lähetystyöhön.” Jatkossakin Viroon Vaikka matkat Viroon ovat olleet lyhyitä, Heinonen kokee niiden vaikuttaneen nuorten ajatuksiin lähetystyöstä. Myös jotkut lähetystyöntekijät ovat tulleet nuorille tutuiksi. – Matkojen seurauksena lähetystyöntekijöiden arki on tullut nuorille aiempaa tutummaksi. Tiedän myös useamman, joka on alkanut miettiä, voisiko lähteä itse lähetystyöhön. Joillain on syntynyt unelmia juuri Viroon lähdöstä. Siinä mielessä matkat ovat olleet merkittäviä. Toinen iso asia on verkostoituminen, kun virolaisiin nuoriin ja seurakuntiin on saatu yhteys, Heinonen avaa. Heinonen kertoo, että tämän vuoden syyskuun matkaa Viroon ei ole vielä suunniteltu, sillä koronatilanne on tehnyt reissun järjestymisestä epävarmaa. – Voi olla, että emme vuonna 2020 pääse Viroon. Virosta on kuitenkin tullut Sleyn nuorisotyölle keskeinen paikka, siinä missä aikaisemmin kiersimme The Road -yhtyeen kanssa Keniassa. Viroon keväällä lähteneiden lähettien Salome ja Olli Oleniuksen on tarkoitus aloittaa nuorisotyön tekeminen Etelä-Virossa. Heinonen toivoo, että tämän myötä myös suomalaisilla nuorilla on entistä enemmän mahdollisuuksia pitää yhteyttä nuoriin Virossa. – Itsellä on toiveena, kun Oleniukset aloittavat Virossa nuorisotyön, että yhteistyö tiivistyy vielä enemmän, Heinonen sanoo. Julkaistu Sanansaattajassa 14/2020.

Tasankojen ja vuorien maa TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: LIISA RÄSÄNEN, JOUKO SIIRILÄ

Itä-Afrikan rannikolla sijaitseva Kenia on Evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen lähetyskenttä Afrikan mantereella. Sley on tehnyt lähetystyötä maassa muiden luterilaisten lähetysjärjestöjen ohella, ja työn aloittamisesta on nyt yhteensä 50 vuotta.

uroopassa elettiin 50–60-luvuilla voimakasta teollisuuden nousua. Samaan aikaan Välimeren takana Afrikassa kuohui: monet maat itsenäistyivät entisistä siirtomaavalloista perustaen uusia valtioita. Tuossa joukossa oli myös Englannin siirtomaa Kenia. Vaikka Kenia kärsikin 50-luvulla väkivaltaisista yhteenotoista, maa itsenäistyi lopulta suhteellisen rauhanomaisesti vuonna 1963 maan ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan johdolla. Kristinuskon juuret ulottuvat Keniassa kuitenkin Englannin siirtomaa-aikaa kauemmas, vuoteen 1844, kun saksalainen lähetyssaarnaaja Ludwig Krapf saapui Mombasaan, Kenian rannikkokaupunkiin. Krapf muun muassa käänsi Raamatun swahiliksi, jota oli alettu käyttää yhä enemmän yleiskielenä alueella. Kenian historiaa monien muiden Afrikan maiden ohella värittää arabimaiden ja eurooppalaisten harjoittama orjakauppa. Kun orjakauppa lopulta kiellettiin, eurooppalaiset lähetystyöntekijät alkoivat keskittyä 1860-luvulla pelastettujen orjien auttamiseen ja uudelleensijoittamiseen. Tämä johti myös useiden lähetysyhdistysten saapumiseen maahan.

Luterilaisen työn alku Vaikka luterilaisia lähetystyöntekijöitä oli ollut Keniassa jo 1800-luvulta lähtien, varsinaisesti Kenian evankelisluterilainen kirkko (ELCK) perustettiin vasta toisen maailmansodan (1939– 1945) jälkeen. Ruotsalainen Raamatulle uskolliset -järjestö oli päättänyt jatkaa Afrikan mantereella aloittamaansa työtä Keniassa, kun työ Etiopiassa estyi. Lähetysjohtaja Axel B. Svensson ja pastori

Anton Jonsson saapuivat uuteen maahan helmikuussa 1939 kartoittaakseen uuden kentän mahdollisuuksia. Koska moni järjestö teki jo ennestään Keniassa työtä, he suuntasivat amerikkalaisten lähettien neuvosta ylänköiselle Kisiin alueelle, jossa lähetystyöntekijöitä ei ollut juuri aiemmin käynyt. Siellä alueen viranomaiset luovuttivat lähetysjärjestön käyttöön maapalasen Itieriosta. Lähetystyöntekijöitä ei kuitenkaan ehditty vielä lähettää, kun toinen maailmansota keskeytti lupaavalta vaikuttaneet suunnitelmat. Vasta sodan loputtua järjestö siunasi ruotsalaisen Lundströmin perheen työhön Keniaan. Kenian luterilaisen kirkon syntynä pidetään heinäkuun 25. päivää vuonna 1948, jolloin Martin Lundström piti Wanjaren toripaikalla ensimmäisen swahilinkielisen saarnansa. Lähetystyö levisi Itieriosta Matongon kylään, joihin molempiin perustettiin lähetysasemat. Matongoon rakennettiin myös pohjoismaisella tyylillä kirkko, johon mahtui lähes tuhat ihmistä. Alueelle perustettiin myös terveysasema ja koulu pojille. Vuonna 1958 alkunsa sai lisäksi pieni Matongon raamattukoulu. Lundströmin torisaarnasta oli kulunut kymmenen vuotta, kun ruotsalaisten aloittamana Kenian luterilainen lähetys järjestäytyi virallisesti kirkoksi. Uusi kirkkojärjestys hyväksyttiin 1963. Samana vuonna myös Evankeliumiyhdistyksen sisarjärjestö Evangeliförening (Slef) aloitti työnsä Keniassa pappi Lundströmin rohkaisemana. Heidän työalueekseen valikoitui Maragolia, luo-heimon alue, missä kaivattiin lisää lähetystyöntekijöitä. Pieni luterilainen kirkko kasvoi monista työ-

haasteista huolimatta, ja uusia seurakuntia perustettiin. Pastori Lundström oli ensimmäiset vuodet nuoren kirkon johdossa. Ensimmäisen paikallisen johtajan kirkko sai vuonna 1968 James Otete Nchogusta, joka oli lähetetty opiskelemaan Makumiran pappisseminaariin Tansaniaan.

Evankeliumiyhdistys kentälle Evankeliumiyhdistyksessä alkoi 60-luvun lopulla viritä ajatus uuden kentän avaamisesta Japanissa tehdyn työn rinnalle. Katseet kääntyivät kohti Keniaa, jonka nuori luterilainen kirkko oli pyytänyt lähetysjärjestön apua. Evankeliumiyhdistys lähetti ensimmäiset lähettinsä, Taina Korpivaaran ja Salme Rinta-Komsin, uudelle kentälle 1970, ja yhteistyö Kenian evankelisluterilaisen kirkon kanssa alkoi. Naislähetit työskentelivät Kenian kirkon terveydenhoitotyössä, ja yhdistyksen lähetystyö kohdistuikin aluksi pitkälti sosiaaliseen apuun. Kentälle kaivattiin kuitenkin pappislähettejä opettamaan raamattukouluun. Tämän lisäksi haaveiltiin työn laajentamisesta Kisumun kaupungissa ja lähetysaseman perustamisesta sinne, mikä onnistuikin Tapio Laitisen ilmoittautuessa Evankeliumiyhdistyksen työhön. Myös useita naislähettejä otettiin töihin Matongon vasta perustetulle synnytysklinikalle. 70-luvun lopussa lähetysinnostus Suomessa oli kasvussa, ja uusia lähtijöitä Keniaan ilmoittautui. Myös Kenian kirkon kaipaama oma pappiskoulutus sai alkunsa, kun teologian tohtori Reijo Arkkila sai tehtäväkseen käynnistää tämän koulutuksen Matongon seminaarissa. Lähettimäärä nousi hurjaa vauhtia, ja maassa oli vuosikymmenen loputtua yhteensä 18 lähetystyöntekijää. Matongon ja Kisumun ohella Evankeliumiyhdistys aloitti työn syrjäisessä Moniankun kylässä, jossa lähetit pyörittivät sairaanhoitoklinikkaa. Samalla työalue laajeni Kenian kirkon toiveiden mukaisesti maasai-heimon pariin. Tämä kuitenkin keskeytettiin Moniankun haastavan sijainnin takia, ja maasai-työ avattiin uudelleen 90-luvulla Nairobissa.

Jännitteitä ja mahdollisuuksia Kenian luterilaisen kirkon tämänhetkistä jäsenmäärää on vaikea arvioida, sillä arvioiden hajonta on noin 50 000–100 000 välillä. Valtion taholta kirkko on saanut toimia Keniassa melko vapaasti, vaikka presidenttien vaihtuessa on pelätty myös poliittisia levottomuuksia. Kirkossa on kuitenkin paljon sisäisiä jännitteitä, jotka

aiheuttavat haasteita. – Vaikka haasteita onkin, kirkossa on myös paljon hyviä, kirkkaasti julistavia pappeja ja evankelistoja. On alueita, missä asiat toimivat todella hyvin ja seurakunnat kasvavat, kertoo parhaillaan Kenian kentällä oleva lähetti Jorma Arkkila. Vuonna 2020 Evankeliumiyhdistys teki työtä samburu-heimon parissa Pohjois-Keniassa ja Nairobissa naistyötä ei-kristittyjen parissa. Edelleen tuetaan Matongon seminaarissa tehtävää työtä. Evankeliumiyhdistyksellä on myös kirkon yhteistyöhankkeita: Credo-projekti tyttöjen ympärileikkauksen ehkäisemiseksi ja CCPhanke eli orpolapsityö. – Raamattukoulutustyö on aina kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeää, ja Sley tukeekin taloudellisesti Matongon seminaarissa pappisja diakonissaopiskelijoita. Orpotyö-projektissa autetaan kaikkein köyhimmistä oloista tulevia, ja mukana on noin 300 lasta. Credo-hankkeessa on puolestaan mukana 40 nuorta naista, joiden koulutusta tuetaan. Arkkila kertoo, että Keniassa on haasteellisia työkenttiä, mutta hankkeet ovat tuottaneet myös tuloksia. – Esimerkiksi Samburu-työssä, jossa olen ollut yhteyshenkilönä, vaikeutena on syrjäinen alue, eikä kristinusko ole vielä juurtunut sinne niin vahvasti. Toisaalta esimerkiksi Kisumun kehitysvammaiskoulu on yksi niistä hankkeista, jotka ovat lähteneet Sleyn tukemisesta liikkeelle, ja nyt projekti toimii aika pitkälle omin neuvoin, Arkkila selittää. Arkkila näkee, että hankkeiden kohdalla on myös tärkeää paitsi tarjota konkreettista apua myös julistaa evankeliumia. – Kirkossa on paljon mahdollisuuksia evankeliointiin ja opetukseen ja on tärkeää pitää Kristuksen ristiä esillä. Ajattelen, että kun evankeliumia julistetaan ja opetetaan hyvin, se tekee työtä myös sydämissä ja avaa ne näkemään lähimmäisen tarpeet. Julkaistu Sanansaattajassa 15/2020.

Lähteet: Arkkila, Reijo (2010). Menkää maitten äärin asti. Suomen evankelisen herätysliikkeen lähetystyö 1940– 1980. Vaasa: Oy Arkmedia ab. Ondicho, Richard (2020). Religion and the Immigrant: Exploring the Effects of Religion in the Settlement of Immigrants of Lutheran Origin in Kenya. European Journal of Philosophy, vol. 4, Issue 1, 24–37.

Esimerkiksi Japanissa ja Myanmarissa ei ole käsitystä yhdestä ainoasta Jumalasta Luojana vaan jumalolentoja on paljon, ja niiden palvonta sekä temppeleissä käyminen kuuluu usein maiden tapakulttuuriin siinä missä sauna suomalaiseen juhannukseen.

Kuinka kaikki ymmärtäisivät? TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVAT: LATVA-RASKUJEN JA HUHTISTEN ALBUMIT

Kristinuskon käsitteet eivät aina istu hyvin lähetyskentän kulttuuriin. Lähetti joutuu ottamaan puheissaan huomioon myös sen, että moni kuulee näistä ensi kertaa. Kuulijakuntaa voi oppia ymmärtämään, mutta erehdyksiä myös sattuu.

uomea ei voida pitää enää yksinomaan kristillisenä maana, mutta kristilliset juuret ovat silti syvällä yhteiskunnassamme. Jotain tästä kertoo se, että vuonna 2019 yhä 77,4 prosenttia 15-vuotiasta kävi rippikoulun. Monilla lähetyskentillä tilanne on hyvin toisenlainen. Taustatieto kristinuskosta saattaa olla vähäistä ja sen käsitteet vaikeita ymmärtää paikallisesta kulttuurista käsin. Lähetti Päivi Yoshimura kertoo, että Japanissa, missä kristittyjä on hyvin vähän, suhtaudutaan yleisellä tasolla positiivisesti kristinuskoon. Monen on kuitenkin vaikea vastaanottaa kristinuskon hengellistä puolta. – Japanilaiset arvostavat kristillistä moraalikäsitystä, ja kristillisillä päiväkodeilla, kouluilla ja vanhainkodeilla on yleensä hyvä maine. Jeesuksen humanitaarinen auttaminen sekä Jeesuksen toiminta itsevarmoja ja tekopyhiä vastaan puhuttelee japanilaisia. Tämä omaksutaan helposti, sillä halutaan tehdä hyviä asioita yhteiskunnan hyväksi, Yoshimura kertoo. Yoshimuran mukaan japanilaisen on puolestaan vaikeinta ymmärtää kristinuskon synti-käsitettä, erityisesti perisyntiä. Tämä taas johtaa siihen, ettei voi käsittää Jeesuksen merkitystä syntien sovittajana. – Kasteopetuksessa kävimme läpi Johanneksen evankeliumia alusta alkaen. Kun pääsimme Jeesuksen kärsimystien ja ylösnousemuksen vaiheisiin, kasteoppilas kertoi: ”Tähän saakka voin käsittää Jeesuksen opetusta, mutta Jeesuksen kärsimys, ristintyö ja ylösnousemus eivät ole enää ymmärrettäviä.” Tämä johtui siitä, että käsitys synnistä ei ollut vielä avautunut.

Vaiettuja aiheita Kun kuulee puhuttavan Jumalasta, länsimaalaisen mieleen piirtyy yleensä kuva yhdestä olennosta. Japanilaisessa kulttuurissa mielikuva on kuitenkin päinvastainen. Tämä on Yoshimuran mukaan otettava puhuessa huomioon. – Japanilaisella ei ole käsitystä yhdestä ainoasta Jumalasta Luojana, vaan jumalia on paljon, sillä hengellisiä olentoja kutsutaan jumaliksi. Tämän takia, kun hartauspuheissani puhun Jumalasta, tarkennan aina niin, että syntyisi käsitys Jumalasta ainoana Luojana. Käsitys Jumalasta kaiken Luojana on myös edellytys käsitykselle Jumalasta Lunastajana, Yoshimura täsmentää. Kristinuskosta opettamista voi vaikeuttaa lisäksi se, että kuolema on japanilaisessa kulttuurissa vaiettu asia. – Kuolemasta on hyvin vaikea puhua, koska se on tuntematon asia ja aiheuttaa pelkoa ja rauhattomuutta. Tämän takia japanilaisessa perinteisessä uskonnossa on kuoleman jälkeen monia rituaaleja, joilla yritetään tuoda lohtua ja autuutta. Mieheni Hiroaki on saarnoissa ja raamattupiirissä opettanut paljon kuolemasta ja ylösnousemuksesta, jotta sovituksen ja lunastuksen merkitys kirkastuisi. Seurakunnassa kuolemasta voidaankin puhua nykyään luontevammin. Oma hankaluutensa japanilaisessa kulttuurissa on siinä, että perinteisiin tapahtumiin liittyy uskonnollinen merkitys. Yoshimura kertoo esimerkin siitä, kuinka tätä ei yleensä tulla ajatelleeksi. – Eräänä uuden vuoden päivänä jumalanpalveluksen jälkeen ei-kristitty kysyi, olenko uuden

vuoden vastaanoton merkeissä menossa johonkin temppeliin. Ihmetellen vastasin, etten mene temppeliin. – Hän jatkoi: ”Etkö ole koskaan käynyt uutena vuotena temppelissä?” Tarkensin, ettei kristittynä tarvitse osallistua muuhun kuin jumalanpalvelukseen. Lisäsin, että itselleni on tärkeää aloittaa uusi vuosi kirkossa jumalanpalveluksessa ja riittää, että saan siunauksen kristinuskon Jumalalta. Hieman mietittyään kysyjä sanoi: ”Jätän myös temppelissä käymisen.”

Vääristyneitä mielikuvia Joona Toivanen on ollut lähetystyöntekijänä ja pastorina sekä Virossa että nykyään Myanmarissa. Hän kertoo, että pitkään ateistisen Neuvostovallan alla olleessa Virossa uskontoon suhtaudutaan usein ennakkoluuloisesti. – Ihmiset eivät usein edes tunne kristittyjä, minkä takia he eivät oikein tiedä, mitä odottaa. Virolainen vaimoni Helene muistelee, että hän keskusteli ensimmäistä kertaa kunnolla kristittyjen kanssa vasta yliopistossa tutustuessaan minuun ja muutamaan muuhun kurssitoveriin, Toivanen kuvaa. Toivanen kertoo, että haasteena Virossa on, että kristinusko käsitetään melko karikatyyrisesti, eikä koulujen uskonnonopetuskaan tarjoa riittävästi tietoa. – Neuvostopropaganda maalasi lapsellisista, tyhmistä, taikauskoisista ja hyväuskoisista hupsuista kristityn stereotyypin. Myöhemmin myös hurmahenkinen herätyskristillisyys ja kristillisperäiset kultit ovat vahvistaneet kristittyjen ”omituisuutta”. – Lisäksi virolaiset ovat usein ennakkoluuloisia kaikenlaisia sosiaalisia tai yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan ja näin ollen eivät luota myöskään kirkkoon. Virossa ollessani minua puhuttelivat syvälliset keskustelut, joissa sain korjata näitä ennakkoluuloja. Sen sijaan buddhalaisuuden valtauskonnon maassa Myanmarissa Toivanen ei ole huomannut ihmisillä samanlaisia ennakkoluuloja kuin Virossa. – Usein ulkomaalaisten oletetaan olevan kristittyjä, eikä sitä pidetä negatiivisena, vaikka brittiläiset siirtomaahallitsijat olivatkin niin sanotusti ”kristityn lännen” edustajia. Ihmiset suhtautuvat iloisesti ja kunnioittavasti, kun kerromme olevamme kristittyjä. He sanovat usein itse olevansa buddhalaisia ja saattavat kertoilla jotain myös Buddhan opetuksesta. Myanmarin kielessä on paljon buddhalaisia uskonnollisia käsitteitä, kuten kärsimys, ikuinen

muuttumaton totuus sekä ansiot itsensä hyväksi ja ansiot toisten hyväksi. Toivanen uskoo, että tästä on hyötyä myös kristinuskosta puhuttaessa, vaikkakin kristinuskon käsitteet voivat aiheuttaa myös hankaluuksia. – Tietyt kristinuskolle tyypilliset sanat on tietoisesti erotettu arkikielestä. Esimerkiksi kristinuskon yhteydessä käsite ”risti” on myanmarin kielellä suoraan kääntäen ”kädet-levitetty-pylväs”, kun taas tavallisessa käytössä ”risti”, esimerkiksi organisaation nimessä Punainen risti, tarkoittaa kuitenkin ”kananjalkaa”, Toivanen kuvaa.

”Saarnatessa ja keskustellessa pitää käyttää yksinkertaista ja selkeää kieltä. ” Yrityksiä ja erehdyksiä Toivasesta on tärkeää, että kristinuskosta opitaan puhumaan tavallisia sanoja käyttäen, ilman vaikeatajuista teologiaa. Tämän hän ymmärsi erityisesti Virossa ollessaan. – Virossa oli tärkeää puhua ihmisille ymmärrettävällä kielellä. Teologin tulee osata teologinen ja filosofinen kapulakieli, mutta saarnatessa ja keskustellessa pitää käyttää yksinkertaista ja selkeää kieltä, Toivanen painottaa. Toivasella on myös kokemuksia, jolloin kristinuskon viestiä ei ole ollut helppo yksinkertaistaa niin, että se vastaisi kohdeyleisön tarpeisiin. Omien sanojensa mukaan huonoin saarnakokemus hänellä on Virosta lapsille suunnatusta jumalanpalveluksesta. – Minulle on aina ollut vaikea kohdistaa opetusta lapsille. Olin kirjoittanut tähän messuun saarnaa koko viikon ja hylännyt puheenraakileen toinen toisensa jälkeen. Lopulta epätoivossani päädyin saarnassani kertomaan opettavaisen sadun sudesta ja kurjesta eli siitä, kuinka kiittämättömyys on maailman palkka. – En muista, miksi valitsin tuon sadun, mutta muistan, ettei puhe puhutellut minua eikä vaimoani lainkaan. Kaiken kukkuraksi eräs seurakuntalainen tuli luokseni jumalanpalveluksen jälkeen ja ilmoitti vaihtavansa seurakuntaa. Ymmärrettävästi sieluni musertui tästä entisestään. Koen edelleen suurta ahdistusta, kun saan tehtäväkseni puhua tai saarnata lapsille. Julkaistu Sanansaattajassa 20/2020.

Vihollisista viimeinen TEKSTI: ANNA SOKKA | KUVA: NATHAN HOLLAND, DREAMSTIME JA VILLE AUVINEN

Itä-afrikkalaisista suurin osa identifioituu kristityiksi, mutta pinnan alla vaikuttavat myös perinteiset uskomukset. Muun muassa kuolemaa käsitellään tavoilla, joilla ei ole kristillistä pohjaa. Usein syynä on pelko ja ymmärtämättömyys todellisesta toivosta.

änsimaalaisessa hyvinvointikulttuurissa kuolema näyttäytyy usein kaukaisena asiana. Moni ei ole esimerkiksi koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Ajatus saattaa olla, että iankaikkisuutta mietitään sitten, kun ikää on mit-

tarissa riittävästi. Toisaalta kuoleman sattuessa oman läheisen kohdalle elämän rajallisuus usein yllättää ja pysäyttää vahvalla tavalla. Toisin on kuitenkin monissa Afrikan maissa, joissa kuolema on ihmisten arjessa jatkuvasti

läsnä. Tähän vaikuttavat toisaalta väestön runsaus mutta myös heikompi elintaso ja terveydenhuolto. Helsingin Luther-kirkon kansainvälisessä seurakunnassa käyvät, Itä-Afrikasta kotoisin olevat tansanialainen Rodrick ja kenialainen Victor kertovat, että kuoleman kohtaaminen on heidän kulttuureissaan hyvin tavallista, sillä muun muassa vanhuksista pidetään huolta kotona. – Kun joku on kuollut, aletaan itkeä kovaan ääneen, jolloin naapurit tulevat katsomaan, mitä on tapahtunut. He saattavat tuoda surutaloon tuoleja, koska yleensä paljon väkeä kerääntyy paikalle. Sitten yhdessä aletaan järjestellä, miten ihminen saadaan haudattua. Jos kuollut on ollut suvun päämies, pitää myös päättää, kuka ottaa vastuun hänen jälkeensä, Rodrick kuvailee. – Kuolema tuo yhteisön vahvasti yhteen. Silloin kaikki käyvät lohduttamassa heitä, jotka ovat menettäneet perheenjäsenen, Victor selittää.

”Vaikka kuolema onkin Afrikassa hyvin arkipäiväistä, se on myös suuresti pelätty asia.” Rodrick kertoo, että Tansaniassa kuolleet haudataan parin päivän kuluessa ja yleensä lähimpien sukulaisten luokse. – Omassa heimossamme olemme tiukkoja siitä, että jos joku heimosta kuolee kaukana, heidät täytyy tuoda takaisin kylään ja haudata siellä. Valitsemme yhden paikan lähistöltä, minne kaikki suvun edustajat haudataan, Rodrick kuvaa. – Meillä hautapaikka riippuu pitkälti asemasta perheessä. Jokainen tapaus on vähän erilainen, Victor puolestaan kertoo. Vaikka kuolema onkin Afrikassa hyvin arkipäiväistä, se on myös suuresti pelätty asia. – Kuolemaa pelätään paljon, mutta sitä ei kuitenkaan piiloteta. Esimerkiksi kuolleella on usein avoin arkku, jota käydään katsomassa. Tansaniassa osoitetaan tällä tavalla kunnioitusta kuollutta kohtaan, Rodrick selittää. – Keniassa ihmiset pelkäävät kuolemaa hyvin paljon ja siitä ei haluta puhua ääneen, Victor täsmentää.

Perinteistä uskoa Afrikassa kuolemaan liittyy erilaisia perinteitä riippuen maasta ja heimosta, jonka keskellä

ollaan. Esimerkiksi ihminen halutaan säilyttää kuoltuaankin tavalla tai toisella osana yhteisöä. – Omassa heimossani tapana on ”nimeäminen”. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kuollut on ollut eläessään hyvä ihminen, hänen nimensä halutaan antaa myös lapsille, jotta tämän hyvyys voisi jatkua heissä. Jos hän on ollut paha ihminen, hänen nimeään ei haluta edes sanoa ääneen, etteivät pahat teot periytyisi, Victor avaa. – Tansaniassa käydään usein haudalla muistelemassa kuollutta ja siivoamassa paikkaa. Joskus koko perhe kerääntyy haudalle ruokailemaan, ja tähteeksi jääneet luut laitetaan hautaan, Rodrick kuvaa. Erilaisten tapojen taustalla vaikuttaa usein perinteinen kansanusko, jota yhä myös harjoitetaan. Rodrick kertoo, että hänen omassa heimossaan kristinusko vaikuttaa paljon käsityksiin kuolemasta, mutta myös perinteiset uskomukset tunnetaan. – Vanhemmat ihmiset ovat opettaneet, että kun joku kuolee, hänen henkensä on yhä elossa. Uskomuksen mukaan kuolleen henkeä tulee rukoilla, jos elämässä on ongelmia. Hänen haudalleen saatetaan tuoda juhlaruokia, piimää ja vuohenlihaa, ja kuolleelta pyydetään opastusta elämän valinnoissa tai rukoillaan esimerkiksi sadetta. Jotkut kokevat, että se auttaa. Victor kertoo, että myös Keniassa harjoitetaan turvautumista kuolleiden henkiin, vaikka kristittyjä on paljon. – Kristinuskon mukaan kuolleen henki menee taivaaseen, mutta osa uskoo, että henki jää tarkkailemaan elossa olevia. Tämän takia jotkut käyvät haudoilla kysymässä neuvoa kuolleilta, jotka olivat elämässään hyviä, kun taas toiset vierailevat haudoilla vain suremassa ja saadakseen lohdutusta.

Vanhaan turvautuminen Luther-kirkon pastori Richard Ondicho on itse kotoisin Keniasta. Hän kertoo, että kristinuskon vaikutuksistakin huolimatta kuolemaan liittyy Afrikassa yhä paljon toivottomuutta. Tämä puolestaan ajaa turvautumaan perinteisiin tapoihin ja taikauskoon. – Muistan isovanhempieni puhuneen perinteisistä uskomuksista. Ennen opetettiin, että ihmisen elämä päättyy kuolemaan, ja kuollut ihminen voi jäädä vainoamaan eläviä. Vaikka Afrikkaan on tuotu kristinuskon sanoma, myös vanhat käsitykset vaikuttavat taustalla. Kun ei ymmärretä sitä, mitä tarkoittaa, että Jeesus on ylösnousemus, kuolemaa pelätään paljon, Ondicho selventää.

Tilastojen mukaan sekä Tansaniassa että Keniassa suurin osa ihmisistä on kristittyjä. Miksi taikausko pitää silti pintansa? – Paikalliseen ajatusmalliin kuuluu, että ongelmaan on pystyttävä konkreettisesti tarttumaan. Esimerkiksi usko Jeesukseen viimeisenä uhrina on liian hengellinen ajatus, ja siksi ihmiset saattavat turvautua eläinuhreihin ikään kuin varmuuden vuoksi. Samoin myös juutalaisuudessa sorruttiin palvomaan jumalpatsaita, eikä ajatus Jumalasta, jota ei voida nähdä kelvannut, Ondicho vastaa. Ondichon mukaan myös opetusta kristinuskosta on liian vähän saatavilla tai teologia on hyvin ohutta, jolloin usko perinteisiin tapoihin säilyy vahvana. – Länsimaissa asioista otetaan usein itse selvää lukemalla, mutta sama ei päde Afrikassa. Siellä ollaan paljon enemmän kuullun tiedon varassa, sillä lukutaito on heikko ja Raamattuja ei ole kaikkien saatavilla. Monilla ei ole tarpeeksi tietoa kristinuskosta, ja siksi he kääntyvät sellaisen puoleen, mikä tuntuu enemmän käsin kosketettavalta. Ondicho painottaa, että jatkuvasti annettava opetus ja riittävä teologinen koulutus ovat tilanteen ratkaisemisessa avainasemassa. – Ihmisten on saatava jatkuvasti oikeaa opetusta ja kuultava evankeliumia vapautuakseen vanhoista uskomuksista. Jos tätä ei tapahdu, perinteiset uskomukset eivät koskaan lähde Afrikasta. – Pastorin on myös ymmärrettävä, että nämä asiat ovat yhteisössä heikkous ja kiinnitettävä niihin huomiota. Monet heimot Afrikassa tukeutuvat yhä noitatohtoreihin, valitettavasti myös jotkut pastorit, sillä teologinen koulutus on toisinaan hyvin ohutta, Ondicho huokaa. Ondicho näkee tärkeänä, että lähetystyöntekijät ymmärtävät, mitä taikausko paikalliselle kulttuurille tarkoittaa, jotta he voivat puuttua siihen. – Länsimaissa taikausko ei ole kovin vahvaa. Afrikassa siihen kuitenkin tukeudutaan paljon, ja sinne menevien lähettien on ymmärrettävä, kuinka iso asia se on. Ihmiset täytyy vapauttaa tästä ja sen eteen on tehtävä lähetystyötä. Jumalan sanan opettamisella on todella vaikutusta. Tiedän jopa noitatohtoreita, jotka ovat luopuneet tavoistaan ja kääntyneet kristinuskoon. Miten kuolemasta sitten tulisi opettaa paikallisille? – On opetettava ruumiin ylösnousemuksesta. Myöskään juutalaisten keskuudessa kaikki eivät uskoneet ylösnousemukseen ja apostoli Paavali vastaa tähän: ”Jos olemme panneet toivomme

”Ihmisten on saatava jatkuvasti oikeaa opetusta ja kuultava evankeliumia vapautuakseen vanhoista uskomuksista. ” Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet.” – Kristukseen uskoessa meillä on toivo, että vaikka maanpäällinen ruumiimme haudataan, siirrymme tästä elämästä sinne, missä ei ole enää kipua, surua, nälkää tai sairautta. Seurakuntalaiset eivät esiinny kokonimillä asian arkaluontoisuuden vuoksi. Julkaistu Sanansaattajassa 23/2020.

Pasi Hujanen kertoo inkeriläismummojen kiittävän usein siitä, ettei heitä ole unohdettu. 1990–2000-luvuilla näin olikin käynyt, sillä kylien tilanne oli tuolloin erityisen huono.

”Ei saa kuolla ennen kuin Pasi tulee” TEKSTI: MARTTI PYYKÖNEN | KUVAT: HUJASEN KUVA-ARKISTO

Kaukana Pietarin miljoonakaupungin tuolla puolen asuu syrjäkylissä suomea puhuvia inkeri läisvanhuksia. Jo kolmattakymmenettä vuotta pastori Pasi Hujanen on pakannut autonsa ja lähtenyt vierailemaan heidän luonaan, kylästä kylään. Tänään sen estää korona, mutta kuka tietää huomisesta.

ahvilaatikossa vaatteita, toisessa säilykeruokaa. Ja kasan päällä vielä kopiokone. Evankeliumiyhdistyksen lähetti ja pastori Pasi Hujanen katselee kellariin koottua tavaraa, jota ihmiset ovat lahjoittaneet vietäväksi Venäjälle, tarkalleen ottaen Inkerinmaalle seurakuntiin ja koteihin. Lähtiessään Hujanen pakkaa auton täyteen tavaraa, eivätkä tuiki tärkeät matkaehtoollisvälineet unohdu kuormasta. Inkerinmaan tiet ovat tulleet vuosikymmenien aikana Hujaselle tuttuakin tutummiksi. Kesällä 1999 Pasi Hujasta pyydettiin hakemaan Puškinin seurakunnan kirkkoherraksi. Sadantuhannen asukkaan Puškin sijaitsee 24 kilometrin päässä Pietarista, miljoonakaupungin eteläpuolella. Seurakunta oli saanut jo tuolloin monenlaista avustusta Suomesta, mutta tavaroita ja ruokia ei oikein saatu jaettua tarvitseville. Seurakuntaan töihin tullut Hujanen kääri hihansa. – Seurakunnan pihalla oli valtamerikontti täynnä avustustavaraa ja sinikantinen vihko, johon oli kirjattu kylittäin seurakuntalaisia. Otin vihon ja sanoin, että eiköhän lähdetä ottamaan selvää, kuka vihkoon kirjatuista on vielä hengissä ja mitä keillekin kuuluu, Hujanen kertoo työnsä alkutaipaleesta. – Siellä oli pappina silloin Viktor Golovin ja hänen kanssaan aloitimme kylien koluamisen. Kun pastori Vladimir Batuhtin tuli marraskuussa Karkun raamattukurssilta, jatkoin hänen kanssaan läpi talven vihon nimien läpi käymistä alueen kylissä. Puškinin ystävyysseurakunnasta Heinolasta annettiin ymmärtää samoihin aikoihin, että heillä olisi halu auttaa seurakuntaa. Hujanen pyysi varoja säännöllisen lounasruokailun järjes-

tämiseksi jumalanpalvelusten jälkeen. Heinolan seurakunta suostui ja tarjosikin Puškinin lounasruokailun usean vuosikymmenen ajan. – Mummoille sunnuntainen kirkkoreissu on helposti kahdentoistatunnin matka. Syrjäkyliltä voi olla kirkolle satakin kilometriä niin, että he lähtevät aamuvarhaisella ja palaavat iltamyöhällä. Siinä välissä alkaa jo huikoa.

Jos juna ei kulje Kaikki seurakunnan jäsenet eivät pääse kirkolle käymään, vaikka terveydentila olisi vielä hyväkin ja asuinpaikka huomattavasti sataa kilometriä lähempänä. Se johtuu siitä, ettei joistakin alueen kylistä kulje julkisia liikennevälineitä kouluai-

”Eiköhän lähdetä ottamaan selvää, kuka vihkoon kirjatuista on vielä hengissä ja mitä kellekin kuuluu.” kojen ulkopuolella, joten sunnuntainen kirkkomatka muodostuu mahdottomuudeksi. Ja heidän lisäkseen ovat toki ne, joiden terveys ei enää kestä kirkolle lähtöä. – Seuroja ruvettiin sitten järjestämään kylillä, Hujanen kertoo ja jatkaa, – Ensimmäinen seurapaikkamme oli hyvin erikoinen. Menimme pitämään seuroja Olgan luo, jonka poika oli puukotettu kuoliaaksi edellisellä viikolla. Sen jälkeen me Olgan loppuelämän

Ville Melanen iäkkään seurakuntalaisen luona.

ajan pidimme tuolla kylällä seuroja. Kerran olin matkalla Olgan luo, kun hänen ortodoksityttärensä tuli vastaan. Tytär kertoi äidin hiljattain sanoneen kuolevansa, mutta tytär oli kieltänyt, ettei saa kuolla ilman ehtoollista, ei ennen kuin Pasi tulee. Monelle sivukylien vanhukselle ehtoollisen nauttiminen on juhlahetki, joka koittaa elämässä liian harvoin. Heille, joille matka jumalanpalvelukseen on mahdoton, sivukyliä ehtoollisvälineiden kanssa kiertävä pappi onkin odotettu ja mieluisa vieras. Niinkin mieluisa, että Hujanen pyrkii yleensä vierailemaan asiasta kovin paljoa etukäteen ilmoittamatta, sillä jos inkeriläinen tietää, että pappi on tulossa, haluaa hän usein tarjota aterian vieraalleen. – Kyllä ehtoollisen saaminen on mummoille tärkeää. Moni on kokenut, että ehtoollisen nauttimisen jälkeen hänen koko fyysinen olonsa paranee, ja moni muukin kuin Olga on sanonut minulle ehtoollisen jälkeen, että nyt voin kuolla rauhassa, Hujanen muistelee hiljaa.

Pakettiselkkaus Paikallisten vastuunkantajien kanssa kyliä kiertävä Pasi Hujanen pitää hartaushetkiä, seuroja ja jakaa ehtoollista ja avustustarpeita kylien asukkaille. Sleyn diakoniarahoilla seurakuntalaisille on tarjottu runsas avustuspaketti jouluisin. Sivukylillä asuville erilaista avustusta jaetaan myös tasaisemmin pitkin vuotta. Kerran tästä seikasta

ehti muodostua pienimuotoinen selkkaus. Hujanen sai käteensä usealla kymmenellä nimellä varustetun valituskirjelmän, jossa vedottiin, ettei avustuspaketteja saisi jakaa muille kuin jäsenmaksunsa maksaneille seurakunnan jäsenille.

”Tosiasioiden sanominen ääneen avasi monen seurakuntalaisen silmät.” – Saarnan jälkeen totesin, että täällä on valitettu sitä, että nekin saavat apua, jotka eivät ole maksaneet jäsenmaksua. Kysyin, ymmärtävätkö seurakuntalaiset, etteivät sivukylien mummot pysty tulemaan tänne kirkolle saakka maksamaan jäsenmaksuaan tai heillä ei ole ehkä varaa siihen. Kun tavaraa on vaikea jakaa tasaisesti, on paras tapa se, että lopetamme sen jakamisen kokonaan. Huomautin, että siinä tapauksessa apu vietäisiin pois ennen kaikkea kaikkein vähävaraisimmilta. Tosiasioiden sanominen ääneen avasi monen seurakuntalaisen silmät. – Jumalanpalveluksen jälkeen moni tuli hiljaa pyytämään, että vetäisin heidän nimensä yli valituskirjelmän allekirjoittajien joukosta, Hujanen kertoo ja jatkaa maksaneensa kylillä

Puškinin seurakunnassa tehtiin päätös jakaa jouluisin noin 10 kilogramman joulupaketti: riisiä, makaronia, suklaata ja liha- ja kalasäilykkeitä. Erityisen tärkeää oli, että joukossa on myös mandariineja. Joulujuhlan jälkeen kirkon ovelta saattoi lähteä pitkä jono mandariininkuoria pitkin katua.

kerätyillä kolehdeilla monien jäsenmaksut huomattuaan, kuinka tärkeä asia se oli monille seurakuntalaisille. Vaikka kylien kiertäminen on irrottamaton osa Hujasen ja alueen diakoniaryhmien työtä, on valitettava tosiasia se, ettei kovin moni paikallinen seurakunnan työntekijä ole ottanut sitä vielä osaksi omaa työtään. Osasyynä voi olla se, ettei se ole luonnollinen osa alueen valtakirkon ortodoksipappien työtapoja.

Korona iski Koronaviruspandemia on iskenyt pahasti Pietarin alueeseen. Asukasluvultaan koko Suomen kokoisessa Pietarissa on ollut pahimmillaan 3000 virustartuntaa päivässä siinä, missä Suomessa luku on ollut kymmenen kertaa pienempi. Viruksen vuoksi Hujanen ei ole päässyt vähään aikaan rajan yli Venäjälle. – Käydessäni Itä-Viron Narvassa soittelen paikallisille työntekijöille, jotta tiedän, mitä siellä tapahtuu. Narvassa voin soittaa "paikallispuhelun", sillä venäläinen operaattori toimii lähellä rajaa. Hatsinan sairaala on kuulemma ollut aivan täynnä. Tilanne on paha, ja muutama seurakuntalaisemme on kuollutkin virustautiin. Hujanen odottaakin pääsyä inkeriläisten pariin jakamaan apua: sekä aineellista että hengellistä. Niiden asettaminen toisiaan vastaan oudoksut-

taa Pasi Hujasta. – Ei ole mitään järkeä ajatella vievänsä alueelle pelkkää aineellista apua, sillä hengellisen työn tarve on niin suuri. Aikanaan Pietarissa olleella amerikkalaisella lähetillä oli käytettävissään miljoonaluokan varat. Hän totesi kyynisesti, että olisi parempi lähettää paikalle ekonomi kuin teologi hoitamaan rahojen jakoa. Hujanen on kokenut vahvasti sen, etteivät paikallisetkaan, olivatpa he sitten aktiiviseurakuntalaisia tai ei, ole vain aineellisen avun perässä, vaikka ruoka-apu onkin ehdottoman tärkeää. – Vuosituhannen vaihteessa Puškinin kirkolla oli jumalanpalveluksessa ja sen jälkeen syömässä puolentusinaa asunnotonta. Osa seurakuntalaisista vaati, ettei heitä saisi päästää kirkkoon. Sanoin, ettei se käy: kirkko on kaikille avoin. Oli syksy, ja kirkon pihan puiden lehtiä oli joka paikka täynnä. Kysyin jumalanpalveluksessa, jos joku pystyisi auttamaan niiden haravoinnissa. Ruokailun jälkeen asunnottomat kysyivät, mistä haravat löytyvät, ja lähtivät töihin. Sanoin muutamille seurakuntalaisille, että siinäpäs näitte. Julkaistu Sanansaattajassa 25/2020.

Sinne, missä kristittyjä on vähän KUVAT: HANNU HÄKÄMIES JA VILLE AUVINEN

Sley on päivittänyt lähetystyön strategiansa. Vuoteen 2025 ulottuvassa strategian vision mukaan ”työn painopiste on siirtymässä niille alueille, joissa kristittyjä on vähän.” Yleisiä periaatteita -kohdassa mainitaan myös: ”Ollaan avoimia uusille kutsuille erityisesti niihin maihin, joissa kristittyjä on vähän ja etsitään myös aktiivisesti uusia työmahdollisuuksia”.

erinteisesti lähetystyöntekijöitä on ollut ja on edelleen eniten niillä alueilla, joissa kristittyjä ja kirkkoja on merkittävästi tai paljon. Sleyn lähetystyön strategian kirjaukset ohjaavat lähetysosastoa etsimään lähetysalueita, joissa kristittyjä on vähän. Näitä mahdollisuuksia ja uusia avauksia kartoitetaan koko ajan. Erityisen vähän kristittyjä on 10/40-ikkunan alueella, eli 10. ja 40. leveyspiiriin välisellä alueella. Tuolta alueelta löytyviä maailmanuskontoja ovat islam, hindulaisuus, buddhalaisuus. Ja lisäksi 10/40-ikkunassa on pienempiä uskontoja. Sleyn uusista työalu-

eista Myanmar on esimerkki maasta, jossa kristittyjä on vähän. Myanmarin valtauskonto on buddhalaisuus. Islamia on luonnehdittu kristillisen kirkon eskatologiseksi eli lopun ajalliseksi haasteeksi. Islamiin kuuluu ajatus uskonnon eteenpäinviemisestä. Islamiin kääntyy jatkuvasti myös länsimaalaisia ihmisiä, suomalaisiakin. Islamin haaste on iso, mutta ajattelen niin, että kristillisellä kirkolla ei ole vain yhtä haastetta. Islamin lisäksi hindulaisuus on valtavan suuri uskonto kannattajamäärältään. Hindulaisuus on edennyt länsimaissa ehkä salakavalammin kuin jotkin toiset uskonnot. Esimerkiksi jooga on tullut suosituksi länsimaissa. On kuitenkin muistettava, että joogan tausta on hindulaisuudessa. Se ei ole harmitonta ”rentoutumista ja mielen tyhjentämistä” vaan jooga on jopa nähtävissä hindulaisen ”lähetystyön” muotona. Kristittyä ei Raamatussa kehoteta tyhjentämään mieltään vaan täyttymään Pyhästä Hengestä. Evankeliumilla vähän tavoitettuja ihmisryhmiä voi löytyä myös sellaisista maista, joissa kristittyjä on paljon, jotka tosin nykyisin ovat monelta osin jälkikrististillisiä. Erityisesti maahanmuuton ja pakolaisuuden myötä on avautunut lähetystyölle aivan uudenlainen mahdollisuus tavoittaa ihmisiä, joita heidän lähtömaissaan ei voisi tavoittaa avoimesti

perinteisellä lähetystyöllä seurakuntia perustamalla. Tässä on yksi syy, miksi Evankeliumiyhdistyksellä on lähetystyötä Saksassa. Saksassa on hieno mahdollisuus tavoittaa lähi-idästä tulleita pakolaisia ja siirtolaisia. Aina-

” Erityisen vähän kristittyjä on 10/40 -ikkunan alueella, eli 10. ja 40. leveyspiiriin välisellä alueella.” kaan tällä hetkellä millään lähetysjärjestöllä ei ole mahdollisuutta lähettää noihin maihin lähetystyöntekijöitä perustamaan seurakuntia. Samalla näistä maista tulee tietoa evankeliumin eteenpäinmenosta. Jumalalle kaikki on mahdollista. Hän avaa ja sulkee ovia. Jokin tällä hetkellä suljettu maa voi vielä avautua avoimelle evankeliumin julistamiselle. Näin on tapahtunut ennenkin. Neuvostoliitto näytti pitkään olevan maa, joka on lopullisesti suljettu lähetystyöltä. Sitten Neuvostoliitto hajosi ja lähetystyö entisen Neuvostoliiton alueella tulikin hyvin nopeasti mahdolliseksi. ARI LUKKARINEN SLEYN AFRIKAN TYÖN KOORDINAATTORI

MONTA TAPAA TUKEA LÄHETYSTYÖTÄ RYHDY KUUKAUSILAHJOITTAJAKSI Evankeliumin työ tarvitsee tukijoita. Katso ohjeet kuukausi lahjoittamisesta ja tule mukaan! taivaallinenlahja.fi /kuukausilahjoittaminen

LIITY LÄHETIN TUKIRENKAASEEN Tukirenkaan jäsenenä teet yhteistä työtä ystävälähettisi kanssa ja saat häneltä kuulumisia työalueelta. taivaallinenlahja.fi/lahetit

TULE VIRON NUORISO TYÖN KUMMIKSI Viro on yksi Euroopan maallistuneimmista maista - kristittyjä on vähän, ja erityisesti nuorista kovin harva sanoo uskovansa Jeesukseen. Sley haluaa olla osaltaan auttamassa virolaisia nuoria löytämään evankeliumin ilon. taivaallinenlahja.fi/lapsi-ja-nuorisotyo-virossa

Ota yhteyttä tai tilaa Lähetyskipinä täältä: lahetysosasto@sley.fi tai puh. 09 251 39 233 Sley, Lähetys, PL 184, 00181 Helsinki