Majuri Ave Kalme: Lapset näyttävät tietä

Majuri Ave Kalme on Viron Pelastusarmeijan uuden ajan ensimmäinen upseeri. Hän varttui Neuvostoliitossa ja koki itsenäisyyden murroskauden. Pelastusarmeijan hän löysi lastensa kautta, ja vuosituhannen vaiheessa Jumala kutsui hänet omakseen. Nyt Ave toimii Oulun osaston johtajana, ja lapsi- ja perhetyö on hänelle sydämen asia. – Lasten kautta koko perhe voi löytää Armeijan ja Herran, kuten minullekin kävi.

Ave Kalme on varttunut ja elänyt koko Pelastusarmeijaa edeltävän elämänsä Tallinnassa, mutta hän on syntynyt rajan tuntumassa Narvassa.

– Isäni oli sotaväessä ja äitini oli katsomassa häntä Venäjän puolella. Äitini oli aivan viimeisillään, mutta hän odotti niin kauan, että juna saapui takaisin Viroon, ja synnyin Narvassa, Ave kertoo. – Narvan synnytyssairaala oli itse asiassa samassa tilassa, mihin myöhemmin avautui Pelastusarmeijan Narvan osasto. Nyt osasto tosin sijaitsee toisaalla.

Aven perheeseen kuuluu poika vaimonsa ja tytär miehensä kera sekä ”karvavauva”. – Pieni rakas koirani Lola, Ave naurahtaa. – Lapsena perheeseeni kuuluivat vanhempani ja veli. Veljemme kanssa meillä oli eri isät, ja näin on myös omien lapsieni kanssa. Kasvoin lapsuuteni äitini ja isäpuoleni kanssa. Vanhemmat ovat jo nukkuneet pois, eli olen vähän kuin perheemme matriarkka, Ave sanoo lämpöä ja hieman veikeyttä äänessään.

Ave varttui Neuvostoliitossa. Tiedustelen, miten se nuorelle tytölle näyttäytyi.

– Olihan se hiukan hankalaa aikaa, vaikkemme olleet rikkaita emmekä köyhiä. Meillä oli kelvolliset vaatteet ja pöydässä oli aina ruokaa. Neuvostoliitossa tosin ei kenelläkään mitään ylimääräistä ollut. Mummoni oli hyvä ompelemaan, ja hän teki minulle hameeni.

Monen muun virolaisen tavoin ensikosketus Suomeen tuli television kautta.

– Siitä sanottiin, että mainosten ja ohjelmien tuotteet ja näkymät ovat pelkkää propagandaa, ei sellaista Suomessa ole. Ne vain näyttelevät. Viro oli kuitenkin aina hiukan läntinen maa Neuvostoliiton sisällä – laulujuhlia pidettiin ja vapautta odotettiin. Muistan, että löysin kerran kotoa sinimustavalkoisen Viron lipun ja mummo oli hermona, että laita se pois.

Aven perhe oli uskonnoton, kuten hyvien neuvostokansalaisten kuuluikin. Heillä oli sääntöjenvastaisesti kuitenkin Raamattu kirjahyllyssä.

– Vietimme salaa myös joulua. Vanhempani hankkivat edellisenä iltana kuusen. Jouluna oli vähän parempaa ruokaa pöydässä ja kävimme myös kirkossa. Muistan, miten opettaja kirjasi ylös, ketkä lapsista olivat olleet kirkossa, ja hän kutsui näiden vanhemmat kouluun puhutteluun.

Lapset toivat Armeijaan

Ave kouluttautui kirjanpitäjäksi. Yli 15 vuotta hän työskenteli pääkirjanpitäjänä toimistossa, joka vastaa Virossa kansaneläkelaitosta. Hänen aloittaessaan siellä Viro oli osa Neuvostoliittoa, ja työ jatkui itsenäisyyden aikana.

– Murros kävi suhteellisen helposti, ruplat vain vaihtuivat kruunuihin. Toki Virossa eläkkeet olivat hyvin pienet ja monella oli kovin vaikeaa. Aloittaessa- ni teimme kaikkia laskelmat käsin, myöhemmin avuksi tulivat tietokoneet.

Ave oli kahden lapsen yksinhuoltaja, ja hän vietti paljon aikaa kotona. Aven tytär oli löytänyt nuorten toimintaa Pelastusarmeijan Tallinnan Koplin osastolta.

– Hän houkutteli minut sinne. Ilahduin toiminnasta ja jäin mukaan.

Kenraali John Larsson vieraili Suomessa kongressissa vuonna 1999, ja siellä Ave päätti antautua Jumalalle. Everstiluutnantti Arja Laukkanen toimi Koplin osaston johtajana, ja hänen opastuksessaan Avesta tuli pelastussotilas.

– Saimme mahdollisuuden lähteä vuonna 2000 Atlantaan kansainväliseen kongressiin. Olimme valtavassa konferenssisalissa ja kenraali kutsui lavalle: ”Jos joku haluaa antaa elämänsä kokonaan Jumalalle ja tulla upseeriksi, niin on aika saapua lavalle.” Arja Laukkanen, joka toimi ryhmänjohtajana, luuli minun lähteneen vessaan. Yhtäkkiä hän näki minun nousevan lavalla alttarille. En osannut sanaakaan englantia. Muistan, että näin sellaisen valkoisen ristin edessäni, ja siinä hetkessä sanoin Jumalalle: ”Annan sinulle koko elämäni.”

– Kun palasimme takaisin, kauhistuin, että mitä olin mennyt tekemään – enhän minä osaa puhua tai laulaa. Voisin laittaa ruokaa ja pitää pyhäkoulua. Kaksi vuotta juoksin karkuun Jumala perässäni. Sitten väsyin ja luovutin, Ave sanoo hymyillen.

– Lopetin päivätyöni ja aloitin upseerikoulun 2002. Suurimman osan opiskeluista tein Viron puolella metodistikirkon koulutuksessa, mutta opiskelin myös Suomessa puoli vuotta.

Palveluvuodet Suomessa ja Virossa

Upseerikoulun aikaisen harjoittelun Ave teki Tallinnan Koplin osastossa ja Toivon talossa, missä hän piti lapsille päiväkerhoa.

Vuonna 2004 hän valmistui tullen näin Viron uuden ajan ensimmäiseksi virolaiseksi upseeriksi. Se kiinnosti niin mediaa kuin omaakin väkeä.

– Muistan, miten moni paikallinen lehti oli tekemässä juttua upseerivihkimyksestäni. Valmistuttuani kiersimme virolaisia osastoja, ja johtajat sanoivat aina: ”Katsokaa, tässä on ensimmäinen upseerinne.” Se oli minusta hauskaa ja hiukan hämmentävää.

Aven ensimmäinen määräys upseerina oli kuitenkin Suomen puolella Porissa. Hän toimi vuoden majuri Maija Kyntäjän apulaisena.

– Pärjäsin ihan hyvin suomen kielelläni, sillä olin oppinut sitä jo katsomalla lapsuudessani Pikku Kakkosta, Ave sanoo. – Toki kävin myös kielikurssilla. Edelleen teen virheitä, ja jos osaston väki näkee, että taistelen jonkun sanan kanssa, he huikkaavat sen salista. Ei se ole niin vakavaa! Jotkut suomen kielen sanat ovat niin pitkiä, että kun pääsen loppuun, niin en muista mistä aloitin, Ave nauraa.

Porin vuoden jälkeen Ave palasi Viroon ja sai määräyksen työn aloittamiseksi Võrussa.

– Võru on kuin oma lapseni. Kaksi ensimmäistä jumalanpalvelusta pidin omalle pojalleni, ja sen jälkeen paikalle saapuivat ensimmäiset rohkeat ihmi- set. Kuljin paljon kadulla ja juttelin ihmisten kanssa. Minulla oli aina päälläni upseerin univormu. Alussa ihmiset kysyivät, olenko paikkakunnan uusi poliisi. Kutsuin heitä mukaani, ja heitä alkoi saapua paikalle. Jonkin ajan päästä muutimme niihin tiloihin, joissa Võrun osasto toimii edelleen.

Ave yhdessä vanhempiensa kanssa.

Ave Kalmen sotilasvihkimys vuonna 1999.

Kaupungin avustuksella osastolla aloitettiin soppajakelu. Ave oli Võrussa kuusi vuotta, ja sinä aikana osasto sai ensimmäiset sotilaansa. Lapsia oli osastolla paljon, parhaimmillaan yli 30.

– Lapset ovat aina kulkeneet rakkaana mukana, näin myös myöhemmin Tartossa ja Tallinnassa.

Tartossa Ave palveli puolitoista vuotta ja siirtyi sitten Tallinnaan, jossa hänellä oli erilaisia määräyksiä.

– Olin kolme vuotta Tallinnan Koplin osaston johtajana, minkä jälkeen menin avaamaan Mustamäelle työtä. Se oli pai- kallista evankeliointia, ja vierailin muun muassa päiväkodeissa. Lopuksi työskentelin vielä Toivon talossa. Siellä en oikein löytänyt paikkaani. Minulle ei kirkastunut, mikä oli tehtäväni siellä. Se oli paljolti paperitöitä, enkä tuntenut, että Jumala on kutsunut minua siihen. Samaan aikaan kävin läpi avioeron, joten se oli kaikkiaan vaikeaa aikaa minulle. Johtajat tiedustelivat, olisiko minulla mahdollisuus tulla Suomen puolelle. Keskustelin asiasta lapsieni kanssa, ja heistä se oli hyvä ajatus.

Ave vierailemassa kansainvälisessä päämajassa Lontoossa. Ave istuu kenraali John Larssonin työpöydän ääressä.

Vuonna 2006 Ave aloitti Pelastusarmeijan työn Võrussa.Kuvassa myös Aven lapset.

Salosta Ouluun

Salossa Ave palveli reilut kolme vuotta. Siellä hän löysi paikkansa ja tehtävänsä jälleen. Vuodet olivat iloista kasvun aikaa.

– Ihmiset tunsivat paikan kodikseen. Koin myös henkilökohtaista kasvua Salossa. Aiemmin olin hyvin itsenäinen ja halusin tehdä kaiken yksin, mutta siellä ymmärsin, että vastuuta voi ja pitää jakaa toisillekin. Salossa oli hyvä yhdessä tekemisen ilmapiiri.

Salon määräys osui suureksi osaksi pandemia-ajalle, mikä oli haastavaa.

– Ihmiset muistelivat, että sota-aikanakin oli kirkot auki, mutta nyt ne laitettiin kiinni. Pandemia lisäsi ihmisten yksinäisyyttä. Kun ovemme avautuivat, ihmiset olivat edelleen varautuneita. Ajan myötä onneksi melkein kaikki palasivat.

Vuoden 2021 syyskuussa Jumala alkoi puhua Avelle pohjoisesta. – Hän näytti minulle Rovaniemen, Lapin maisemia ja poroja. Tuli aika määräyskeskusteluille, ja kerroin näyistäni. Ylisihteerimme, majuri Saga Lippo kertoi, että Oulun osasto tarvitsisi uusia johtajia. Nyt vastaankin näistä molemmista, Oulusta itsenäisesti ja Rovaniemestä yhdessä Kajaanin osastonjohtajan, majuri Pirjo Mikkosen kanssa.

Jumalan tahdosta Oulussa

Haastatteluhetkellä Ave on ehtinyt palvella Oulussa muutaman kuukauden. Kysyn, miten tämä määräys on lähtenyt käyntiin.

Eversti Carl Lydholm vihki Aven Kalmen upseeriksi vuonna 2004. Hänestä tuli Viron Pelastusarmeijan uuden ajan ensimmäinen upseeri.

– Oikein hyvin! On ollut Jumalan tahto, että saavuin tänne – ei vain mitä itse halusin, sillä olisin mielellään jäänyt Sa- loonkin. Osastomme oli juuri remontoitu, Ave naurahtaa. – Mutta tunnen, että tämä on juuri sitä, mitä Jumala minulta nyt haluaa. Uusia ihmisiä on tullut osaston yhteyteen ja antanut elämänsä Jumalalle. Erityisen ihanaa on ollut, että lapset ovat saapuneet osastolle aloitettuamme lapsi- ja perhekerhon. Lasten kautta koko perhe voi löytää Armeijan ja Herran, kuten minullekin kävi, Ave toteaa lämpimästi hymyillen.

Kuten mainittiin, myös Rovaniemen osasto kuuluu Aven vastuulle yhdessä Pirjo Mikkosen kanssa.

– Olen käynyt pitämässä raamattupiiriä. Oulussa minulla on ryhmä naisia, jotka ovat kiinnostuneita vierailemaan uskonsisarien ja -veljien luona Rovaniemellä. Rovaniemellä on hyvin mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä.

Oulun osastolla on nyt aktiivinen viikko-ohjelma. Ave kertoo siitä lisää: – Tiistaisin meillä toimii taukopaikka, johon ihmiset voivat saapua kahville, siellä voi jutella ja rukoilla halutessaan. Tiistaisin on myös avustuspäivämme. Olen saanut kuulla jäseniltämme, että avustettavien määrä on suurempi kuin ennen.

– Keskiviikkoisin meillä on Pelastusarmeija tutuksi -kurssi. Meillä on useita siitä kiinnostuneita, ja yksi heistä on tulossa sotilaaksi jo vuodenvaihteessa. Hän on oikea palavasydäminen pelastusarmeijalainen – hän ei odottele ihmisiä osastolla, vaan menee sinne missä ihmiset ovat. Keskiviikkoiltaisin meillä on myös Raamattupiiri. Syksyllä kävimme läpi Johanneksen evankeliumia jae jakeelta.

Viikon katkaisee torstainen toimistopäivä, ja loppuviikko onkin tiivis.

– Perjantaisin meillä on käsityöpiiri klo 13 alkaen iltaan asti, näin siihen on mahdollista osallistua niin eläkeläisten kuin työssä käyvienkin. Piirissä voi tehdä käsitöitä, leipoa ja keskustella. Sellaista rentoa yhdessäoloa. Erilaiset käsityöt ovat olleet minulle rakas harrastus jo pidemmän aikaa. Askartelun ohella kudon ja virkkaan. Olen sellainen, etten osaa vain istuskella.

– Lauantaisin meillä on lasten ja perheiden päivä. Lasten kanssa opettelemme Raamattua, leikimme ja askartelemme. Kun vanhemmat tulevat heitä hakemaan, päätämme kokoontumisen yhteiseen lounaaseen. Yleensä mukana on ollut seitsemän kahdeksan lasta äiteineen. Kerran on ollut yksi isäkin mukana, Ave naurahtaa.

Viikko päättyy sunnuntain rukouskokoukseen ja jumalanpalvelukseen. –Maanantaisin minulla on sitten virkistävä vapaapäivä, Ave toteaa.

Kohti voimaannuttavaa herätystä

Kyselen Avelta muista tulevaisuuden suunnitelmista. Hän kertoo, että heillä on pohdinnassa Alfa-kurssi keväälle.

– Toivomme myös, että kesällä voisimme järjestää lapsille kesäleirin, tai ainakin päiväleirejä. Vanhemmat toivoisivat tällaista toimintaa. Meillä oli viime syksyllä myös Pohjoismainen naisten viikonloppu, ja se sai hyvän vastaanoton. Toivottavasti sellaisen voisimme järjestää myös tänä vuonna. Haaparannasta oli mukana neljä naista, ja heidän kanssaan olemme puhuneet mahdollisesta yhteistyöstä. Haaparanta on lähellä meitä, ja rajan tuntumassa puhutaan paljon suomeakin.

Ave kertoo myös, että Oulussa on hyvä ekumeeninen vire.

– Toiset uskonnolliset yhteisöt ovat ottaneet minut lämpimästi vastaan. Syksyn ajan olemme olleet mukana Mediamissio 2022:ssa. Katsotaan, millaiseen yhteisiin asioihin Jumalaa meitä ohjaa.

Oulu on kaupunkina muutenkin tehnyt Aveen vaikutuksen.

– Saloon verrattuna tämä on iso kaupunki, ja paljon on vielä opittavaa ja löydettävää. Tämä on kaunista seutua, ja rakastan vesistöjä – merenrantaa ja jokea. Ihmiset ovat iloisia, ja julkinen liikenne toimii hyvin.

Yksi pieni toive Avella on ”yläkerran” suuntaan.

– Olen niin iloinen siitä, että olen täällä. Esitän vain hennon kuiskauksen Herralle, että tämä määräys olisi hiukan pidempi, jotta ehtisimme tätä osastoa yhdessä rakentaa. Vanhemmiten muuttaminen alkaa myös väsyttää, Ave naurahtaa.

– On ollut ihana kuulla osaston ihmisiltä, että olen ollut rukousvastaus. Se lämmittää suunnattomasti sydäntäni. Tärkeintä on, että ihmiset löytävät Jumalan. Minulla on vakaa usko siihen, että herätystä on luvassa. En usko, että tämä valmistuva sotilas jää ainoaksi, vaan kasvua on tulossa niin Oulussa, Suomessa kuin maailmallakin. Kun näkee, että toiset löytävät Jumalan, niin se tuo itsellekin iloa ja voimaa.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Ave Kalmen kuva-albumi