Tukkeutuvia röörejä ja avaavia säveliä

Aamunavaus

Tässä juttusarjassa kapteeni Kaisu kutsuu lukijat tuokioksi Tampereen osaston aamukahvipöytään ja osaston työntekijöiden, jäsenten, vapaaehtoisten ja työtoiminnan asiakkaiden värikkääseen arkeen.

Tukkeutuvia röörejä ja avaavia säveliä

Minun teekuppini muistuttaa kooltaan maljakkoa. Useimmat oranssin pöydän ympärillä istujat tuovat mukanaan paljon maltillisemman juoma-astian. Joku jyrsii eväsleipää, toisella on jogurtti. Joku vähentää osaston lähes olematonta ruokahävikkiä ja maistelee monta päivää sitten tarjoilusta yli jäänyttä, arveluttavan näköiseksi muuttunutta pullankänttyä. Kahvi tuoksuu. Pelastusarmeijan Tampereen osaston aamunavaus on alkamassa.

Joka arkiaamu kokoonnumme kahvilaamme aloittamaan päivää yhdessä. Luemme pätkän Raamatusta, rukoilemme ja palaveeraamme päivän akuutit asiat. Kaikki, jotka ovat osastolla aamuyhdeksältä, kutsutaan mukaan – ja yleensä kaikki haluavat tulla. Tänään paikalla on uusi työtoiminnan ankkuritiimiläinen. Hän on selvästi hermostunut, mutta en ole huolissani. Työvalmentajamme on taitava, ja keittiön kehäketut ottavat uudet kyllä siipiensä suojaan. Pitkän linjan vapaaehtoisille on jo kertynyt kokemusta uusien perehdyttämisestä.

Keittiömme on oikeastaan aikamoinen sulatusuuni. Usein siellä työskente- levät samanlaisissa esiliinoissa työntekijät, vapaaehtoiset ja työtoiminnan asiakkaat. Meille on muutenkin muodostunut tavaksi kutsua erilaisia ihmisryhmiä yhteen. Lapsia pitää joskus suojella aikuisten isoimmilta ongelmilta, mutta yleensä erilaisuuden näkeminen tekee heillekin hyvää. Eri-ikäiset ja eri taustaiset ihmiset juuttuvat maailmassa liian usein omiin lokeroihinsa. Aamukahvipöydässämme ei lokeroida. Vakipaikkoja ei ole. Kaikki vapaat tuolit ovat oikeasti vapaita.

Yksi vakituisista työntekijöistä on sairaana. Perheessä jyllää vatsatauti. Rukoilemme koko perheen puolesta, ja minä muistutan käsienpesun tärkeydestä. Keskustelu siirtyy vessojen helposti tukkeutuviin saippuapumppuihin. Minulla olisi röörien huollon tärkeydestä paljonkin sanottavaa, mutta päätän olla puuttumatta.

Suomalaisissa Pelastusarmeijan osastoissa on harvoin upseerien lisäksi muita palkattuja työntekijöitä. Vapaaehtoisten työpanos on meille elintärkeä. Siitä muodostuu resurssiverkosto, jota upseeri yrittää hoivata, kasvattaa ja hyödyntää. Minäkin olen työurallani ehti - nyt tottua siihen, että joka ikinen asia pienimmästä käytännön yksityiskohdasta kauaskantoisimpaan työnäkypäätökseen asti lepää tai leimuaa upseerin työpöydällä. Tampereella olemme mieheni Rikun kanssa saaneet opetella johtamaan tiimiä ja jakamaan vastuuta. Se on ollut valtavan innostavaa ja siunaavaa. Silti saan itseni välillä kiinni mikromanageroinnista. Isojen juhlien ja tapahtumien kohdalla en edes yritä sitä välttää, vaikka näen toisten vaihtamat huvittuneet katseet. He antavat minulle anteeksi, että määrään liinan värin jouluna ja juhannuksena, sillä he onneksi tietävät, ettei se johdu luottamuspulasta.

Töitä pitää poissaolijan takia vähän järjestellä, mutta talossa puoli vuotta ollut ankkuritiimiläinen voi jo ottaa itsenäistä vastuuta monista käytännön töistä. Näitä tarinoita olemme saaneet elää monia. Oli kyse sitten yhdyskuntapalvelun suorittajasta, kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvasta, työkokeilijasta tai opiskelijaharjoittelijasta, käy ajan kanssa niin, että epävarmuus ja varauksellisuus vaihtuvat vähitellen sisäiseksi motivaatioksi ja aloitteellisuudeksi.

Joskus olemme saaneet antaa elämän ensimmäisen kokemuksen myönteisestä palautteesta ja onnistumisesta työssä. Joskus edellisestä arvostuksen kokemuksesta on vierähtänyt vuosia. Vielä useammin olemme ensimmäinen kokemus arjessa mukana elävästä hengellisyydestä. Aamukahvipöydässä luetuista Raamatun jakeista syntyy silloin tällöin keskustelua ja kysymyksiä. Usein koen toteuttavani upseerin kutsumustani konkreettisimmin juuri noissa hetkissä.

Vilkaisen kelloa. Vielä on hetki aikaa. Minun pitäisi harjoitella laulu sunnuntain jumalanpalvelukseen. Olen saanut itsepäisen ajatuksen, että juuri tämä, minulle aika vaikea laulu, kuuluu juuri tänä sunnuntaina laulaa, vaikka ei oikein olisi aikaa harjoitella. Niinpä kuulen itseni sanovan: ”Haluaisin tänään laulaa teille.” Kaikki nyökyttävät ja oikein asettuvat kuuntelemaan. Vakituiselle väelle tällai- nen käänne aamukahvilla ei ole tavaton, mutta uusi ankkuritiimiläinen näyttää hölmistyneeltä. ”Ei täällä aina ole tällaista”, selitän ja kipaisen hakemaan nuotit toimistostani. Hetken tunnen itseni vähän tyhmäksi.

Kahvilatilassamme on piano ja kitara. Kolmena päivänä viikossa kahvilassa tarjotaan aamupalaa kaikille, yhtenä päivänä viikossa on perhekahvila. Silloin tällöin torstain ja perjantain puuroaamiaisella joku tarttuu kitaraan tai istuu pianon ääreen. Onpa joskus kahvilassa syntynyt spontaani jammailu, kun musisointiin on liittynyt useampia asiakkaita. Musiikilla – varsinkin yhdessä tehdyllä – on hoitava vaikutus. Se on silkkaa lahjaa Jumalalta, ajattelen. Tällä kertaa olen kuitenkin yksin, ja yllättäen minua alkaa jännittää. Painan sormet koskettimille ja tapailen alkusoittoa. Teen pieniä virheitä, mutta jatkan pysähtymättä. Sitten laulu al- kaa viedä mukanaan. Jossakin vaiheessa melkein unohdan ajan ja paikan.

Kun lopetan, keskittynyt, tiivis tunnelma väreilee kahvilassa vielä hetken. Sitten vapaaehtoiset alkavat liikehtiä. Kello on jo paljon. He kiirehtivät keittiöön. Kohta kahvila avautuu. Minusta tuntuu, että jokin minussakin avautuu. Näen, kuinka joku pyyhkii vaivihkaa liikutuksen kyyneliä. Ravistelen itseni takaisin tähän hetkeen ja kutsun yhden työntekijöistä piipahtamaan toimistossani. On paperiasioita ja haluan kysyä, mitä kuuluu. Tee kupissani on jäähtynyt, mutta sydämessä on lämmin. Päivä voi alkaa.

Kaisu Leino kapteeniTampereen osaston johtaja

Kuva: Kaisu Leino