Krommenhoek: Parhaat päivät ovat edessäpäin

On aika palata Alankomaihin. Tällä kertaa tapaamme henkilön, jonka moni lukijoistamme ja pelastusarmeijalaisista muistaa – komentaja Dick Krommenhoekin. Hän toimi yhdessä vaimonsa, komentaja Vibeke Krommenhoekin kanssa Suomen ja Viron territorion johtajana vuosina 2008–2013. Millaisen matkan Dick Krommenhoek on kulkenut vaikuttavalla Armeija-polullaan ja millaisia muistoja hänellä on Suomen vuosistaan?

Seison tammikuun artikkelista tutuksi tulleen 50|50 Belmont Hotelin pihalla aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Odotan komentaja Dick Krommenhoekia, joka on luvannut viedä minut reilun kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Zeistin osastoon. Komentajat Dick ja Vibeke Krommenhoek toimivat tuon vireän osaston johtajina. He siirtyivät sinne seitsemän vuotta sitten, kaksi vuotta ennen eläköitymistään. Eläkeläisinä he ovat jatkaneet osaston johdossa. Eivät he ole muutoinkaan jääneet lepäämään laakereillaan: Vibeke on edustajana Pelastusarmeijan Euroopan ekumeenisessa työssä. Hän on parhaillaan kansainvälisessä kirkkoneuvostossa Karlsruhessa Saksassa, ja siksi emme pääse nyt tapaamaan.

Musta auto pysähtyy, ja hymyilevä komentaja astuu ulos autosta kättelemään. Ennen tämänpäiväistä jumalanpalvelusta Dickillä on vielä viimeiset harjoitukset osaston soittokunnan kanssa, joten päätämme lähteä heti tien päälle.

Ohitamme muutamia maatilarakennuksia ja pihoilla käyskenteleviä hevosia sekä pienen, 10 000 asukkaan maalaiskaupungin Lunterenin. Dick kertoo, että se on hänelle merkityksellinen paikka.

– Vibeke ja minä tapasimme täällä 1973. Olimme saapuneet kansainvälisille nuorten viikoille, Vibeke osana Tanskan delegaatiota. Siellä rakkautemme syttyi, Dick muistelee hymyillen. – Puolitoista vuotta myöhemmin hän muutti Alankomaihin ja aloitti sairaanhoitajan opinnot. Jatkoimme seurustelua, ja vuonna 1978 menimme naimisiin.

Nykyään Dick ja Vibeke saavat nauttia isovanhemmuuden iloista. Heillä on kaksi lasta, poika ja tytär, jotka ovat nyt 39- ja 37-vuotiaita. Heidän poikansa asuu Kööpenhaminassa tyttärensä kanssa, ja tyttärensä puolestaan Yhdysvalloissa miehensä ja kolmen lapsensa kanssa.

Kolme polkua – isän, oma ja Jumalan

Auton vilistäessä maissipeltojen ja kauniiden maalaistalojen ohitse käännämme katseen menneisyyteen. Dick kertoo vanhempiensa olleen Pelastusarmeijan upseereita, jotka tekivät elämäntyönsä osastoissa. Dick matkusti vanhempiensa mukana, ja koska hänen vanhempansa yleensä viettivät useita vuosia kussakin osastossa, hän ehti juurtua paikkoihin ja ihmisiin.

– Nuoruuteni Pelastusarmeijassa oli fantastista aikaa. Osastoissa oli mukavia ihmisiä, ja meillä oli erinomaisia musiikkiryhmiä. Tunsin itseni hyvin onnekkaaksi. Yksi pisimmistä ajoista yhdessä osastossa oli Alankomaiden pohjoisosassa Groningenissa. Ihmisten oli saavuttava ajoissa jumalanpalveluksiin, jotta varmistivat istumapaikan. Kokouksiin saapui joka kerta 350 ihmistä. Se oli hyvin elävä osasto, ja sen iso soittokunta teki minuun suuren vaikutuksen.

Dickistä tuli pelastussotilas 16-vuotiaana. Hän oli jo nuorena kovin kiinnostunut musiikista.

– Pelastusarmeija antoi minulle mahtavia mahdollisuuksia musiikin parissa. Olin tuskin seitsemäätoista, kun minusta tuli Groningenin osaston kuoronjohtaja. Kuorossa oli 45 jäsentä. Vaikka olin musiikillisesti edistynyt, niin minulla ei ollut minkäänlaista johtajakokemusta.

– Tämä kuorokokemus todella muokkasi elämääni. Olen hyvin kiitollinen tuosta ajasta – myös henkilökohtainen uskoni Jeesukseen kirkastui minulle tuolloin. Se, että sain olla uskovien ihmisten yhteydessä, selvensi omia ajatuksiani. Osaston ihmiset olivat loistavia esimerkkejä Jumalan kansasta.

Dick koki musiikin kutsumuksekseen. Hänen isänsä oli lähtöisin hyvin köyhistä oloista, ja hän painotti nuorelle pojalle, että musiikin tekeminen ei elätä.

– Hän sanoi, että voin halutessani opiskella musiikkia, mutta minun olisi opiskeltava jotain hyödyllistä ensin. Aloitin kemian opinnot. Valmistuttuani kemikaalianalyytikoksi siirryin opiskelemaan Amsterdamin konservatorioon pääaineena orkesterinjohto. Tuohon aikaan kyseiset opinnot kestivät seitsemän vuotta.

Dickillä on korkein mahdollinen koulutus musiikin alalta, joka on Alankomaissa mahdollista saavuttaa. Jumalalla oli kuitenkin toisia suunnitelmia.

– Ensin tein, mitä isäni halusi minun tekevän, sitten mitä itse halusin – ja lopulta sen, mitä Jumala tahtoi. Musiikkiopintojeni loppuaikana saimme Vibeken kanssa upseerikutsumuksen. Menimme kadettikouluun Lontoossa vuonna 1981 ja koimme kaksi onnellista vuotta siellä. Vuonna 1983 valmistuimme ja saimme osastomääräyksen Alankomaihin.

Vauhdikkaat vuodet maailmalla

Maalaismaisemat ovat vaihtuneet moottoritiehen, ja myös Dickin ja Vibeken elämäntarinassa vauhti kiihtyy. Neljätoista vuotta Krommenhoekit palvelivat eri tehtävissä Alankomaissa, ja seuraavat vajaat 20 vuotta kansainvälisissä määräyksissä ulkomailla.

– Aloitimme kahden ja puolen vuoden määräyksellä osastoupseereina. Sen jälkeen minusta tuli territorion musiikkisihteeri . Olin vastuussa territorion musiikista ja samalla Amsterdam Staff Band -torvisoittokunnan ja Staff Songster -kuoron johtaja. Se oli erinomainen mahdollisuus tehdä musiikkia korkealla tasolla. Tuohon aikaan Pelastusarmeijaan kuului monia ammattimuusikoita, Dick kertoo.

Samaan aikaan Vibeke aloitti teologian opinnot ja sai maisterin paperit. Vain seitsemän upseerivuoden jälkeen Dickistä tuli piirijohtaja. Seuraavaksi tuli määräys Pelastusarmeijan lehden päätoimittajaksi ja territorion kirjallisuussihteeriksi. Samaan aikaan hän tuotti myös Armeijamusiikkia. Piiripäällikköaikana Vibeke oli vastuussa piirin naistentyöstä, ja Dickin ollessa päätoimittajana ja kirjallisuussihteerinä Vibeke toimi opettajana upseerikoulussa.

Vuonna 1997 Krommenhoekit muuttivat Tanskaan. Dick toimi talous- ja kiinteistösihteerinä ja Vibeke ohjelmasihteerinä. Vuonna 2000 he saivat soiton kenraalilta.

– Saimme määräyksen ylisihteeriksi ja naistyön sihteeriksi Tanskan ja Grönlannin territorioon. Kesti kuitenkin vain kolme kuukautta, kunnes määräys muuttui territorion johtajiksi.

Seuraavat kuusi vuotta Krommenhoekit toimivat territorion johtajina ensin Tanskassa ja Grönlannissa ja sitten Ranskan ja Belgian territoriossa. Sitten Dickillä olikin mielenkiintoinen ja antoisa pesti kenraalin edustajana kansainvälisen evankelioinnin tehtävissä, jona aikana Pelastusarmeija aloitti työn kahdeksassa uudessa maassa. Tällä välin Vibeke teki yksin Armeijan pioneerityötä Puolassa.

– Miten rohkea nainen hän onkaan! Dick kehaisee.

Suomi Jumalan siunauksessa Moottoritien liittymästä liikenne muuttuu verkkaisemmaksi, ja alamme lähestyä Zeistin uloimpia asuinalueita. Meillä on vielä hetki aikaa muistella Dick ja Vibeke Krommenhoekin vuosia Suomen ja Viron territorion johtajina 2008–2013. – Rakastimme Pelastusarmeijaa Suomessa ja Virossa! Armeijanne on verrattain pieni, mutta se on uskon ja rukouksen Armeija! Dick toteaa silmät loistaen. – Ja mikä oli erityistä, niin Suomessa Pelastusarmeija on aina ollut hyvin arvostettu yhteiskunnassa ja ihmisten keskuudessa. Kun kävelin kadulla virkapuvussa, minut usein pysäytettiin ja ihmiset kertoivat avoimesti, miten Armeija on auttanut heitä. Tästä kaikesta voimme erityisesti kiittää menneisyyden naissotilaita ja -upseereita. Kun miehet olivat sodassa, niin naiset johtivat Pelastusarmeijan työtä. He olivat erinomaisia kristittyjä ja upeita johtajia. Sosiaalisen työmme näky saa myös Dickiltä kiitosta.

– Sosiaalinen työnne on huomattavaa. Pelastusarmeijassa on aina ilmassa kysymys, miten paljon hengellisyyttä voimme sisällyttää sosiaaliseen työhön, mutta Suomessa se on hienosti tasapainossa.

Dick kertoo, että vaikka vuodet Suomessa olivat hyvää aikaa, niin ne eivät olleet vailla haasteita.

– Saapuessamme säätiö oli taloudellisesti haastavassa tilanteessa. Jumala toi pelastussotilas Osmo Halosen luokseni. Hän kyseli, voisiko tehdä jotain asian hyväksi. Hänellä oli vahvaa bisnesmaailman kokemusta, ja teimme hänestä varainhankinnan vastaavan. Jo muutamassa kuukaudessa tilanne parantui huomattavasti. Osmo on hieno todistus siitä, miten ihminen voi olla veren ja tulen sotilas ja samalla tuoda lahjansa yhteiseksi hyväksi, Dick sanoo ja lähettää siunaavat terveiset Osmolle.

Pelastusarmeijalla on myös ikuinen haaste siinä, miten saada lisää jäseniä ja estää yhteisöä kuihtumasta ihmisten vanhentuessa. Dick muistelee mielissään, miten uusia upseereita mahtui noihin vuosiin.

– Koimme uuden aallon valmistuvia upseereita, jokainen heistä on Jumalan ihme.

Sanotaan, että Siperia opettaa. Mutta opettiko Suomi mitään uutta? Tiedustelen asiaa Dickiltä.

– Opin paljon uskollisilta, vanhemmilta pelastusarmeijalaisilta. Heidän uskollisuutensa teki minuun suuren vaikutuksen. He loivat pohjan hengellisesti erittäin vahvalle Armeijalle. Noina vuosina oli kovia talvia, mutta tuiskusta, kinoksista ja pakkasista huolimatta vanhemmat upseerit ja sotilaat osallistuivat kokouksiin. Heihin saattoi aina luottaa!

Parhaat päivät edessä

Zeist on verrattain varakas 60 000 asukkaan kaupunki Utrechtin provinssissa. Kaupunkia koristavat Versaillesin palatsista vaikutteita ottanut – mutta huomattavasti pienempi – linna, upeat vanhat rakennukset ja hyvin hoidetut puistoalueet. Lähestymme aivan kaupungin keskustassa torin vieressä sijaitsevaa Zeistin osastoa.

Suomesta lähdettyään Krommenhoekit toimivat johtajina Norjan, Islannin ja Färsaarten territoriossa. He olivat olleet melkein kaksikymmentä vuotta poissa kotimaastaan, ja kaksi vuotta ennen eläkeikää he kysyivät kenraalilta, voisivatko palata sinne osastoupseereiksi.

– Tehdäksemme sitä työtä, johon meidät on alun perin kutsuttu, Dick sanoo hymyillen. He saivat valita kolmen osaston väliltä, ja he valitsivat Zeistin, sillä kaikki ei toiminut siellä toivotulla tavalla. – Saavuimme osastolle, kun se oli hankalassa tilanteessa. Jumala on kuitenkin runsaskätisesti ja auliisti siunannut meitä, ja Zeist on nyt yksi Alankomaiden aktiivisimmista ja parhaiten kasvavista osastoista.

Auto kaartaa parkkiruutuun, ja soittokunta on jo valmiina odottamassa. Kävellessämme raput ylös osastolle Dick jakaa vielä muutaman tärkeän ajatuksen.

– Vaikka musiikki on intohimoni, niin se on työkalu, ei päämäärä. Armeijalla musiikki on verissä, ja se on yksi tapa auttaa ja tavoittaa ihmisiä. Sen pitää johdattaa sanoman äärelle.

Jeesus keskiössä ja ihminen lähellä, Dick Krommenhoek muistuttaa: – Meidän pitää tehdä sitä, mikä on Jumalalle tärkeää. Jumala inhoaa epäoikeudenmukaisuutta, ja meidän on noustava sitä vastaan.

Dick heittää takin pois ja nousee varmoin askelin soittokunnan eteen. On aika harjoitella viimeisen kerran tämän sunnuntain kappaleet. Tahtipuikko kädessään hän lähettää viimeiset terveiset: – Ihailen suuresti tekemäänne työtä Vaikka Armeijanne ei ole suurin, niin se on erittäin yhtenäinen. Rukoilemme puolestanne ja uskomme, että parhaat päivät ovat vasta edessäpäin!

Toni Kaarttinen

Kuva: Toni Kaarttinen

Palaamme Zeistin osastoon numerossa 05/2023. Silloin saamme tutustua alankomaalaiseen jumalanpalvelukseen ja osaston värikkäisiin persooniin. Tervetuloa mukaan!