Spine Magazine 2

Rider Roope Tonteri Photo by Pasi Salminen

facebook.com/burtonstorehelsinki

SÜrnäisten Rantatie 27c,

00500 Helsinki | 040 6541313 | info@burtonstorehelsinki.fi | www.burtonstorehelsinki.fi

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 5

SPINE 2 SISÄLTÖ | CONTENT Täysillä rotkoon!

06 Pääkirjoitus

72 Lumen tulevaisuus?

08 Lihaa Tiskiin

82 Danger

14 Tehdas®

88 Kamerapornoa #2

Jani Kärppä

24 Teemu Keränen 28 Patrick Vermeulen

98 Ephraim Chui

38 Wasted

108 Keskustellaan kilpalumilautailusta

48 Kamerapornoa #1

Kalle Tarkiainen

120 Kamerapornoa #3

Teemu Heljo

56 Nicaragua

128 Spine Dealers

68 Lämpötilaennätysmies

130 Tekijät

Skannaa älypuhelimellasi oheinen QR-koodi, niin näet miten tästä lehdestä syntyneet CO² päästöt on neutraloitu.

6 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Pääkirjoitus:

Tehkää kuten toivoisitte teille tehtävän Helvetti soikoon, että lumilautailu on siistiä! Olympialaiset nyt tietty ovat nostaneet lajin taas kaikkien huulille, mutta edes Ilta-Sanomien kommenttipalstat eivät saa riisuttua hymyä pois omalta naamalta. Laskemista on vaan ihan törkeän siisti katsoa niin telkkarista kuin myös livenä.

Varsinkin isoja kilpailijoita katsoessa pääsee paatunut penkkiurheilija todella märkimään alushousuihinsa.

Tässä isojen kisojen ympärillä pyörii niin iso mediamylläkkä, että niitä katsellessa unohtuu helposti asiat, joilla jokainen voi tse konkreettisesti vaikuttaa siihen miltä lumilautailu näyttää. Kisojen järjestäminen ei ole mitään rakettitiedettä, kunhan ei lähde niin sanotusti mopo keulimaan. Ei kaikista kilpailuista tarvitse ulostaa livestriimiä joka ikiseen kolkkaan maapallolla. Kisoissa ei myöskään aina pidä olla maailman parhaita palkintoja.

Järjestäkää kisoja mahtavan yhdessäolon vuoksi!

Nuotio tulille, muutamat nakit – tai soijanakit – sinne tirisemään ja siinä odotellessa ottaa vaikka korkeushyppyjen SM-kisat. Kerätkää parhaat kamunne takapihallenne laskemaan sitä yhtä muoviputkea ja antakaa esimerkiksi se putki kiertopalkintona voittajalle. Kysykää lähikeskuksel-

tanne, että voitteko pitää siellä vaikka nopeuslaskukilpailut. Takaamme teille, että omien tapahtumien järjestäminen pienessä mittakaavassa on todella hauskaa, kunhan ette ota liikaa stressiä oikeastaan mistään. Tekeminen on tärkeintä. Pienestä on hyvä ponnistaa, kuten malliesimerkkinä toimiva Wappulounas todistaa vuodesta toiseen. Tämä ohjenuora ei myöskään koske esimerkiksi nuoria laskulajien edustajia. Ihan yhtä hyvin vanhemmat jäärät voivat pitää vaikkapa painonnostokilpailun laskeville ystävilleen.

Järjestämällä hyvää ystävillenne heijastatte sitä tutkimustemme mukaan aivan kaikkialle. Jahka sana teidän tapahtuman ylivoimaisesta kovuudesta alkaa leviämään, voi teillä yhtäkkiä olla läjä uusia kavereita, joiden kanssa touhuta ja temmeltää. Ja se on palkinnoista imelin mutta myös tärkein!

Spine Magazine – ystävyyden puolella jo vuodesta 2013 Kalle Tarkiainen Päätoimittaja / Lupaava jääkarhunmetsästäjä

Kuvaaja: Pasi Salminen, laskija: Eero Ettala

Suomen Urheilumuseo, Olympiastadion, Helsinki www.urheilumuseo.fi

8 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Lihaa tiskiin

Kertomus siit채 miten laskup채iv채 vaihtui teurastukseksi.

TEKSTI JA KUVAT Rami Hanafi

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 9

Jenkeissä republikaanit kusivat hunajaa, kun presidenttiehdokas John McCain nimesi Sarah Palinin varapresidenttiehdokkaakseen. Paitsi että Palin oli republikaani myös hänen aatteensa ja lausuntonsa tökkivät näin perus tamperelaiselle pahasti.

Alaskan rouva muun muassa kannatti itsekin sitä harrastaneena helikopterista metsästämistä. Jos joku niin se on raukkamaista ja halveksittavaa, ajattelin. Eläinraukoille ei anneta mitään mahdollisuutta jatkaa tallaamistaan vaan ne helposti poksautetaan yläilmoista toiseen hiippakuntaan. Metsästyksen kuuluu olla tetsaamista, hikeä, kyyneleitä, odottamista, jäätymistä, tsägää ja katkeraa pettymistä eikä helppoa kuin heinänteko. Ihan kuten snögäkuvaamisessakin, shotit on ansaittava.

Olen valvonut yöni syyskuusta lähtien. Miten voisin antaa itselleni tämän anteeksi ja ennen kaikkea hyvittäisin tekoni luontoäidille. Kävi nimittäin niin, että käytiin poikain kanssa vähän kaurisjahdissa.

Vuoristo on hankalakulkuista ja aikaakin haikkaamiseen menee ihan törkeästi. Kaikki jotka ovat joskus omin jaloin toppiin kiivenneet tietävät tämän. Sitten on vielä se epävarmuustekijä, löytyykö sieltä mitään ja riittääkö aika siihen mitä on tultu tekemään. Suurin piirtein näistä syistä meillä oli helikopteri buukattuna kolmeksi viikoksi Uudessa- Seelannissa: jotta saataisiin kurvailtua omat jälkemme ainutlaatuisen kauniille Wanakan putikkaseinille ja mielellään vielä lukemattomia kertoja uudestaan ja uudestaan.

Niin kuin ehkä joku tietääkin, siinä hommassa palaa rahaa aika hätäseen. Muuan pilotti joskus totesi meille Alaskassa, että roottorin lavan yksi kierros maksaa noin dimen eli sen kymmenen senttiä. Sinänsä mielenkiintoinen ajatusleikki. Vähän kun pajatsoa pelaisi, kierroksia kun koneessa täytyy olla, jotta putkilo edes nousee taivaalle.

Jos massit oli jo laitettu touhuun kiinni, ei niitä mielellään käyttämättäkään jätettäisi.

Uuden-Seelannin olosuhteet vaihtuvat todella rivakasti.

Siinä missä eilen oli parasta putikkaa koskaan saattaa seuraava päivä hyvinkin olla jotain Hakametsän aloituspisteen ja betonin väliltä.

Päätettiin kuitenkin vastoin ennustetta lähteä eräänä aamuna tsekkaamaan tilanne. Jouduimme toteamaan, että

10 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

”Nice shot”, huusi Nick adrenaliinipaukuissaan radioon. Vittu nice shot, toista on juuri ammuttu. Ihan kun liekittäisin laskijalle, että nice shot – nyt tuli kansi!

TALES FROM THE DEEP END

näinhän tässä taas kävi, lumi oli muuttunut kauttaaltaan suoraan sanottuna käyttökelvottomaksi. Parit bisset vuoristomajalla ja mietintä mitäs sitten tehtäisiin. Hekoaikaakin oli vielä rutkasti päivälle käyttämättä. Siellä kun kerran jo oltiin ja pilotilla oli ihan sattumalta vielä haulikkokin messissä, niin ei siinä sherlockia tarvittu mestoille, kun suunnitelma oli valmis.

Käsky kävi, sotamaalaukset kasvoille, tetsarit niskaan, tähtäimet esiin ja hoi hoi ukot taas hekoon aukinaisen oven ääreen. Kun Laaman (Teemu Lahtinen) kameran sijaan vieressä oppaamme Tucker latasi haulikkoaan tajusin viimeistään, että kohta lähtee joltain henki. Adrenaliini jyllää aina kopterin noustessa, mutta nyt se tuntui jollain kummallisella tavalla erilaiselta.

Roottorit heilahtivat liikkeelle ja noustessamme ilmaan kajareissa soi The Trashmenin Surfin Bird. ”We’ll find them in minutes”, sanoi pilottimme Nick. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, etteikö meille saalista vuorten seiniltä löytäisi.

Nick muistutti vielä, että hekosta ampuessa ei kannata tähdätä yläviistoon, kun roottorin lavat on kiva pitää ehjinä ilmassa ollessa.

Tucker oli metsästänyt ennenkin, mutta tässä kerrassa oli jotain spesiaalia. Käsien tärinä oli helposti huomatta-

Spine Magazine | 11

vissa. Silmä tarkkana Tucker tutki alla olevaa laaksoa, kun yritin pitää tarkennuksen vuoroin aurinkolaseissa, vuoroin piipussa.

Yhdeksän äärimmäisen lyhyen minuutin jälkeen näimme allamme laaksossa viiden vuoristokauriin lauman. ”Over there”, joku huusi radioon samalla kun Nick tiputti hekon ampumakorkeuteen. Tucker arpoi minkä yksilön lukitsisi tähtäimeen.

Hekon lähestyessä laumaa kauriit hajaantuivat. Helikopteri teki nopean käännöksen kauemmaksi seinästä, ja Nick päätti lähti seuraamaan alarinteeseen juoksevaa kaveria.

Pam. Hoidin kansalaisvelvollisuuteni 90-luvun lopussa Pirkkalan lennostossa sotilaspoliisina. Kolmessatoista vuodessa en ollut unohtanut miltä haulikon ruuti tuoksui.

Sekunnin murto-osan olin takaisin Pirkkalan ampumaradalla.

Pam. Toinen huti. Eikö sinun pitänyt hoitaa tämä, ajattelin.

Etsimessäni oli menossa taistelu elämästä ja kuolemasta.

Jenkki piteli savuavaa haulikkoa kasvoillaan ja kaurisherra muutaman kymmenen metrin päässä kaikin mahdollisin keinoin kiinni oikeudestaan elää.

6 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 13

Asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka irstasta sun mielestä on pidellä kaverin veristä päätä toisessa ja haulikkoa toisessa kädessä samalla kun Hello Beer -lavat vielä pyörii taustalla?

Lähinnä tulee mieleen Melissa Bachmann.

Pam. Kaurisherra oli tullut tiensä päähän. ”Nice shot”, huusi Nick adrenaliinipaukuissaan radioon. Vittu nice shot, toista on juuri ammuttu. Ihan kun liekittäisin laskijalle, että nice shot – nyt tuli kansi! ”And then one for the head”, Nick jatkoi. Kaurisherra, joka sekuntia aikaisemmin juoksi täysillä pitkin laaksoa, oli lyyhistynyt keskelle sen pohjaa.

Ennen kun ehdin kissaa sanoa oli kopteri laskeutunut elottomana makaavan vuoristokauriin viereen.

Lapojen vielä pyöriessä taustalla kauriilla oli jo maha auki ja suolet päivänvalossa. Nick ojensi kauriin sukuelimet meikäläisen suuntaan ja kysyi halusinko matkamuiston.

Samaan aikaan Canonin nappia painaessani ajattelin, että nyt ollaan kyllä raukkamaisuuden alkulähteillä. Tuudittauduin kuitenkin ajatukseen, että eipähän tarvitse ostaa marketista lihaa enää tällä reissulla.

Niinpä.

Mikä ero on sillä, että me tapettiin meidän ateria kuin että joku muu olisi tehnyt sen meidän puolesta. Nyt jouduin silmätysten evääni kanssa. Katsoin omin pikku silmin miten elävä olento muuttui sekunneissa elintarvikkeeksi.

Hyvällä omallatunnolla voin sanoa, että ainakin hetkeksi en ollut vieraantunut ruokani alkuperästä ja siitä miten ja mistä se lautaselleni heilahtaa. Tämä liha ei ollut joutumassa vakuumipakkaukseen pahanhajuiseen suojakaasuun eikä se saanut etikettiä otsaansa.

Lisäksi tämän lähemmäksi lähiruokaa ei pääse. Jos operaatioon palanutta kerosiiniä ei oteta huomioon, voisi tätä

kutsua myös luomuruoaksi. Ainakaan se ei ollut syönyt antibiootteja eikä todennäköisesti ollut lihotuskuurillakaan, ihan vaan jotta siitä joku korporaatio tekisi maksimaalisen massin. Vaikkakin se varmaan tiesi hengenlähdön olevan lähelle, eikä sillä ollut mitään sanottavaa asiaan koska meillä oli kaikkivoipa helikopteri, takaa-ajo ei kestänyt minuuttia pidempään.

Kokenein ottein Nick perkasi kauriin muitten vielä ihmetellessä mitä juuri oli tapahtunut. Kintut ja pää poikki ja ei kun menoksi. Ruho heilui kopterin alla köydestä kiinnitettynä. Wanakan kylän yli lentäessämme hymäilin mielessäni The Dixie Cupsin Chapel of Lovea ja nautiskelin laskevasta auringosta.

Siinä missä me valokuvaajat, laskijat ja muut hipsterit ollaan olevinamme vihreitä ja valveutuneita meidän arvokkaasta ympäristöstä ei mikään ole yksiselitteistä.

Mun lentomaileilla ei oikein voi alkaa kovinkaan vihreäksi – ihan sama miten asiaa katson. Valitettavasti. Syömällä lähiruokaa ja välttämällä teollisesti tuotettua ruokaa olen tietysti cool ja hip, mutta samalla tulin pyllistäneeksi peurayhteisölle. Ja omille periaatteilleni.

Kyllä. Olen tietoinen, että nykyään kaupoista saa myös tofua.

Asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka irstasta sun mielestä on pidellä kaverin veristä päätä toisessa ja haulikkoa toisessa kädessä samalla kun Hello Beer -lavat vielä pyörii taustalla? Lähinnä tulee mieleen Melissa Bachmann.

14 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TEHDAS ® TEKSTI JA KUVAT Antti Bergman

Ostamme tuotteita usein miettimättä millaisen matkan ne ovat kulkeneet päätyäkseen käsiimme. Miten tuotteet itse asiassa syntyvät ja miten ne löytävät tiensä meidän käyttöömme on monimuotoinen prosessi, johon liittyy paljon harhakuvia ja uskomuksia. Seuraavassa on tarkoitus avata hieman maailmaa brändien tuotteiden takana.

Nykyään yritykset ani harvoin tekevät tuotteensa itse, vaan niiden pääasialliseksi työksi on tuotesuunnittelun ohella jäänyt lähinnä brändin markkinointi ja myynti. Itse tuotteiden valmistuksesta taas vastaavat useat erinäiset tehtaat. Koska tehtaita, tuotantotapoja ja tuotteita on maailmassa lukemattomasti, keskitymme tässä artikkelissa pääasiassa lumilautailuun liittyvään vaatetuotantoon, vaikkakin monet asiat pätevät myös muihin tuotannon aloihin.

Näin alkuun on todettava, että yksi väsyneimmistä kommenteista, joita olen vuosien aikana joutunut kuuntelemaan tuotantoon liittyvissä keskusteluissa alkavat tyyliin ”siellä ne pienet kätöset nyrkkipajassa ompelee vaatteita” tai jotain yhtä älytöntä. Vaikka tämäkin asia on tässä maailmassa valitettavasti totta vielä tänäkin päivänä, ovat tehtaat kuitenkin pääsääntöisesti huipputehokkaita ja moderneja kokonaisuuksia, joissa toimii hyvin koulutettu, ammattitaitoinen henkilöstö – aina johtajista ompelijoihin.

Oli kyseessä sitten lauta, vaate, kenkä, laukku tai hyvin pitkälle mihin tahansa vastaavaan tuotteeseen erikoistunut tehdas, sen tuotanto, henkilöstörakenne ja toimintamalli ovat kaikissa tapauksissa hyvin samankaltaisia. Toimiak-

seen tehdas tarvitsee tilojen ja laitteistonsa lisäksi ammattitaitoisen henkilökunnan, joka koostuu muun muassa tuotantopäälliköistä, laadunvalvojista, mallimestareista, kaavoittajista, leikkaajista, hankintavastaavista, lajittelijoista, painajista, ompelijoista, pakkaajista, logistiikkahenkilöstöstä ja niin edelleen riippuen tehtaan koosta ja tarpeista.

Otetaan esimerkiksi Kiinan mittakaavassa pieni vaatetehdas. Tehdas tuottaa vuosittain noin 85 000 kappaletta teknistä vaatetta. Pystyäkseen tuottamaan sellaisen määrän tehdas tarvitsee ympärilleen nelikerroksisen rakennuksen tuotantolinjoineen, leikkaamoineen, laboratorioineen, pakkaamoineen ja varastoineen päivineen sekä noin 150 hengen työvoiman.

Kun siirrymme tästä suuremmille tehtaille, numerot kasvavat huomattavasti. Istuin kerran illallisella erään laukkutehtaan pomon kanssa, joka kysyessäni hänen tehtaansa koosta kertoi sen olevan keskikokoinen. Kun kysyin henkilökunnan määrää, hän totesi sen olkaansa kohottaen olevan ”around 8 000”. Keskikokoinen tehdas siis. Isoista tehtaista kun puhutaan, niin voidaan käyttää esimerkkinä

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 15

Tehdaskaupungin aamunsarastus

16 | Spine Magazine

Leikkaamo

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 17

Tehtaan julkisivu

Nämä kompleksit ovat usein kuin kaupunkeja kaupunkien sisällä asuntoloinen, ravintoloineen, kauppoineen ja urheiluhalleineen.

Työläisten ei näin tarvitse poistua tehtaan vaikutuspiiristä lainkaan ja he kuluttavat samalla ansaitsemansa palkan tehtaan hallinnoimiin palveluihin. erästä maailmanlaajuista elektroniikkakomponenttivalmistajaa, jonka tehdaskomplekseissa työskentelee kymmeniätuhansia ihmisiä. Nämä kompleksit ovat usein kuin kaupunkeja kaupunkien sisällä asuntoloineen, ravintoloineen, kauppoineen ja urheiluhalleineen. Työläisten ei näin tarvitse poistua tehtaan vaikutuspiiristä lainkaan, ja he kuluttavat samalla ansaitsemansa palkan tehtaan hallinnoimiin palveluihin.

Kun puhutaan lumilautailuun liittyvästä tai miksei monen muunkin alan tuotannosta on Kiina tuotantokeskittymänä ehdoton ykkönen. Vaikkakin lautatuotannossa on viime vuosina nähty paljon tervetullutta paluumuuttovirtaa takaisin Eurooppaan sekä esimerkiksi uuden lautatehtaan avautumista Dubaihin, on Kiinassa valmistettujen lautojen määrä markkinoilla vieläkin huomattavan suuri. Vaatetuotantoa Kiina johtaa kädet taskussa. Ja miksi ei johtaisi, sillä Kiina on vuosien ajan ollut edelläkävijä korkealaatuisten teknisten vaatteiden tuottamisessa ja

kehittämisessä, tavallisten t-paitojen valmistuksen hitaasti valuessa pääosin halvemman tuotannon maihin, vaikkakin usein kiinalaisen omistuksen alaisuudessa. ”Made in China” on vuosien varrella noussut parjatusta merkinnästä jonkinlaiseksi laaduntakeeksi, kun taas esimerkiksi Made in Bangladesh ja monet muut tekstit edustavat halvinta luokkaa ja muun muassa laatua, työoloja, palkkoja ajatellen syykin on usein selvä. On pelkästään positiivista, että esimerkiksi juuri Bangladeshin vaatetehtaiden työoloista ja palkoista on viime aikoina keskusteltu myös valtamediassa. Ikävää, että keskustelun avaukseen tarvittiin ensin tehtaan romahtaminen satoine kuolonuhreineen.

Itseäni syntyneessä keskustelussa raivostutti eniten suurien tuottajien kommentit ja poissa silmistä, poissa mielestä -ajattelu. Heidän mielestään alueella tuotettujen tuotteiden kuluttajaboikotointi ei ole oikea ratkaisu, vaan tarvittaisiin EU:n poliittista kannanottoa asiaan.

Paskapuhetta sanon minä.

Nykymaailmassa mikään muu kuin taloudellinen uhka, ehkä sodan uhan lisäksi, ei saa yhtäkään valtiota tai yritystä reagoimaan asiaan tehokkaasti ja näin boikotti on kuluttajan paras ase halussa vaikuttaa asioihin. Kysynnän ja tarjonnan lain vallitessa me kuluttajina usein aliarvioimme voimamme vaikuttaa asioihin, vaikka loppujen lopuksi kaikki tuotteita ja palveluita tarjoavat yritykset ovat yksinomaan kuluttajien armoilla.

Ylipäätään Made In -tekstille annetaan usein liikaa painoarvoa, sillä sehän ei kuitenkaan välttämättä kerro tuotteena laadusta mitään. Sitä vastoin tuotteen hinta kertoo usein paljon enemmän. Jos t-paidan hinta on lähikaupassa 4,99 euroa sisältäen 24 prosentin arvonlisäveron, ei

18 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

tarvitse olla nero ymmärtääkseen, ettei paidan tuottajalle, saati sitten työntekijöille, ole paidasta paljoa käteen jäänyt.

Asia ei tietenkään ole ihan näin yksinkertainen, sillä monet asiat vaikuttavat tuotteiden hintoihin. Muotitalon 400 euron kalsarit eivät takuulla ole hintansa arvoiset. Hyvät ehkä, mutta eivät sen arvoiset.

Sääli sinänsä, että tehtaalle ei näistäkään kalsareista jää käteen yhtään sen enempää.

Pienemmät yritykset joutuvat usein kamppailemaan myös minimituotantomäärien kanssa, sillä esim. kankaita myydään lähinnä kilometreittäin, ei metreittäin.

Pakkaamon tytöt töissä

Tuotteen pitkä matka Tuotteet käyvät läpi pitkän ja monimuotoisen prosessin ennen kuin ne päätyvät vaatekaappiisi.

Sanotaan, että ihastelet uutta takkia brändin nettisivuilta. Vaikka tuote on uusi ja vasta saapunut tehtaalta viikkoa aikaisemmin, on sen matka todennäköisesti saanut alkunsa jo noin kahta vuotta aiemmin. Toisin sanoen tätä lukiessasi on talveksi 2015 kauppaan saapuvat tuotteet jo pitkällä tuotantoketjussa, ja brändistä riippuen saattaa talven 2016 tuotteetkin jo olla olemassa tavalla tai toisella.

Tämä voi tuntua oudolta, mutta itse asiassa sykli on täysin normaali ja monella tapaa jopa pakollinen. Toimintatapoja on monenlaisia, mutta otetaan tässä vaikka yhden kauden laskuvaatemalliston tuotantosykli esimerkiksemme.

Jotta talven 2015 mallisto saadaan ajoissa kauppoihin on tuotannon oltava jo käynnissä. Malliston rakentaminen alkaa luonnollisesti tuotesuunnittelulla, johon kuuluvat itse tuotteen visuaalisen ja rakenteellisen suunnittelun lisäksi olennaisena osana materiaalien ja komponenttien kehitystyö ja valinnat.

Koska varsinaisen tuotteen valmistava tehdas toimii lähinnä kokoonpanijana, kaikki valmistukseen tarvittavat materiaalit – kankaat, napit, langat ja niin edelleen – tulevat muilta valmistajilta. Näin ollen yhden yksittäisen tuotteen takana ei suinkaan ole koskaan vain yksi tehdas vaan useita eri tehtaita ja alihankkijoita.

On hyvin yrityskohtaista, miten materiaalien hankinta toteutetaan. Mitä suurempi tuotantomäärä on, sitä helpompaa ja kannattavampaa sen hallinnoiminen on yrityksen kannalta yleensä. Pienemmät yritykset taas usein käyttävät hyväkseen tehtaiden alihankintaverkostoja, joka pienemmissä tuotantoerissä on usein kannattavampaa ja joskus jopa ainoa vaihtoehto.

Varsinkin Kiinassa tehtaiden verkostot ovat usein hyvin laajoja, ja ne ulottuvat usein kauas heidän oman alansa ulkopuolelle. Kärjistetysti voisi sanoa, että jos tuntee hyvän vaatetehtaan, niin heidän kauttaan voi tilata vaikka helikopterin. Pienemmät yritykset joutuvat usein kamppailemaan myös minimituotantomäärien kanssa, sillä esimerkiksi kankaita myydään lähinnä kilometreittäin, ei metreittäin. Tämän takia tuotettavan malliston laajuutta ja sen sisältämiä tuotteita on harkittava erittäin tarkkaan ja omien mahdollisuuksiensa mukaisesti.

Malliston valmistuessa suunnittelijoiden pöydältä siirrytään tuotannon ensimmäiseen vaiheeseen eli prototyyppien valmistamiseen. Protoihin tehdään kaikki mahdolliset muutokset jotka koetaan tarpeelliseksi, jonka jälkeen vaatteista tehdään seuraavat protot. Periaatteessa protoja

TALES FROM THE DEEP END

Shanghai skyline

Spine Magazine | 19

20 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Esimerkiksi kankaiden kivipesula saattaa olla valtava halli täynnä yksiön kokoisia pesukoneita, jotka pesevät vierivieressä kankaita, niin no, kivillä. Hallissa vellova korvia huumaava meteli on myös sen mukainen.

Shanghain kattojen yllä

TALES FROM THE DEEP END

voidaan tehdä vaikka loputtomasti, ja jokainen valmistaja määrittelee itse, kuinka monta mallikappalekierrosta se vaatteistaan ottaa tai tarvitsee.

Samanaikaisesti mallistossa käytetyt kankaat ja muut komponentit tarkastetaan ja hyväksytetään. Esimerkiksi kankaille tehdään sarja erilaisia rasitus-, vetolujuus- ja vedenpitävyys-hengittävyystestejä, joilla voidaan varmistua kankaiden soveltuvuudesta ja laadusta.

Viimeisten protojen hyväksynnän jälkeen siirrytään photo sampleihin, jotta uudet tuotteet saadaan kuvattua katalogeihin ja muihin markkinointimateriaaleihin.

Samaan aikaan tehdään myös erilaisia test/rider sampleja tiimikuvauksia ja käyttötestausta varten. Palautteen perustella kauppoihin päätyvään mallistoon voidaan siten vielä tehdä muutoksia, jos se nähdään tarpeelliseksi.

Photo samplejen lisäksi tärkeimpänä tuotanto erän tässä vaiheessa on myyntimallikappaleiden teko, jotka sitten välitetään eteenpäin maahantuojille ja agenteille, joiden perusteella kauppiaat tekevät ennakkotilauksensa mallistosta. Ennakkomyyntisesonki kestää tässä tapauksessa syksystä 2014 kevääseen 2015 ja riippuu ihan yrityksestä miten ja milloin ennakkomyynnit hoidetaan.

Ennakkomyyntisesongin jälkeen siirrytään vihdoin varsinaiseen kauppoihin päätyvään tilaukseen. Ennen sinne päätymistä saatetaan ottaa vielä pre-production samplet, joilla varmistutaan kaikkien yksityiskohtien olevan kunnossa varsinaista tilausta varten.

Laadukas tuotantoprosessi vaatii äärimmäistä tark-

Napit valmiina niitattavaksi tuotteisiin

Spine Magazine | 21

kaavuutta niin valmistavalta tehtaalta kuin alihankkijoiltakin. Tuotantosuunnitelma laaditaan tarkasti, jossa pitää ottaa huomioon alihankkijoiden toimitusaika sekä mahdolliset muut vaatteille tehtävät toimenpiteet kuten brodeeraukset, printtaukset tai kankaiden käsittelyt, jotka usein tehdään myös alihankintana. Esimerkiksi kankaiden kivipesula saattaa olla valtava halli täynnä yksiönkokoisia pesukoneita, jotka pesevät vierivieressä kankaita, niin no, kivillä. Hallissa vellova korvia huumaava meteli on myös sen mukainen.

Kun tuotteet ovat monien vaiheiden ja laatukontrollien jälkeen tehtaalta valmis laivattavaksi, ne aloittavat vihdoin matkansa kohti loppulista määränpäätään jossain vaiheessa kesää 2015.

Tuotannon monet valinnat Niin yritykset kuin tehtaatkin ovat vastuussa toimintansa moraalisista ja eettisistä valinnoista. Valitettavasti varsinkin halvantyövoimanmaissa tuotantotehtaita syytetään lähtökohtaisesti aina mahdollisista väärinkäytöksistä esimerkiksi työvoimaa kohtaan, kun taas yritykset julistavat syyttömyyttään asioiden paljastuessa.

Tosiasiassa monet massatuottajat ovat hyvin tietoisia tapahtuvista väärinkäytöksistä, mutta katsovat asiaa sormiensa läpi halvan tuotannon takia. Syyllisiä löytyy siis takuuvarmasti molemmilta puolilta. On kuitenkin todettava, että tuotannon ja laajan alihankintaverkoston takia varsinkin pienen valmistajan on erittäin hankala varmistua

22 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Talouskasvun himo ajaa ympäristöasioiden edelle ja osasyy tästä lankeaa väistämättömästi myös länsimaille, sillä ajettuaan tuotantoaan näihin maihin on samalla hyväksytty se, että tuotannosta syntyvät jätteet ja ongelmat myös jäävät sinne.

Kankaiden & värien valintaprosessi käynnissä

TALES FROM THE DEEP END

kaikkien alihankkijoiden noudattavan lupaamiaan toimintatapoja. Joskus ainoaksi vaihtoehdoksi jää luottaminen heidän sanaansa.

Kuten jo aiemmin todettiin, suurin osa tehtaista kuitenkin toimivat näiltä osin täysin moitteettomasti. Työntekijöitä kohdellaan hyvin, palkat tulevat ajallaan ja tilat ovat hyvin hoidettuja.

Esimerkiksi perusompelijan työviikko voi olla kuusipäiväinen, joista viisi päivää ovat noin 10 tunnin pituisia, sisältäen tunnin ruokatauon. Perjantai tehdään puoltapäivää ja lauantai on vapaa. Tämän lisäksi koko tehtaan henkilökunnalle järjestetään yhteisiä juhlia tarjoiluineen, arvontoineen ja ilotulituksineen. Monelle työntekijälle tehtaan työyhteisöön kuuluminen on kunnia-asia.

Kaikki kyseenalaiset toimintatavat eivät kuitenkaan liity millään tavoin tehtaiden työvoimaan tai työoloihin.

Tuotantotehtailla saattaa syntyä kiusaus tuottaa ja myydä asiakasbrändinsä tuotteita ”tiskin alta” omille sisämarkkinoilleen suuremman tuoton toivossa.

Samoin alihankintaketjuissa tapahtuvia huijauksia ovat muun muassa kankaiden teknistenarvojen puutteellisuus.

Laboratoriotestien perusteella saattaa ilmetä, että 10 000 mm / 10 000 mg kankaan todelliset arvot voivat olla jotain aivan muuta. Lisäksi ei ole lainkaan tavatonta, että asiakkaalle tarjotaan jos jonkinlaista lappua tai sertifikaattia, jonka hän voi laittaa vaatteisiinsa, vaikka vaatteessa ei ole edes kyseisiä materiaaleja (esim. kierrätettyä PET- kangasta) käytetty. Pelkästään kulttuurierojen takia tehdas ei välttämättä edes itse näe tällaisessa toiminnassa mitään väärää, kun taas yrityksen näkökulma asiaan on aivan toinen.

Tässäkään tapauksessa tehtaat eivät suinkaan ole ainoita, joiden moraalinen toiminta on vähintäänkin arveluttavaa vaan siihen syyllistyvät myös valmistajat.

Otetaan esimerkiksi Yritys X, joka tarjoaa isoa tuotantomäärää tehtaalle Y. Valmistussopimuksen saadakseen X vaatii Y:ltä koko tuotantolinjansa valjastamisesta käyttöönsä ja näin olleen muiden brändien tuotteiden valmistamisen lopettamista. Samoin Y joutuu investoimaan rajusti tehtaansa tuotantokapasiteetin laajentamiseen. Y:n tehtyä vaadittavat toimenpiteet X tekee Y:lle ensimmäisen tilauksensa, joka on noin 40 prosenttia pienempi kuin X alun perin lupasi. Samoin X ilmoittaa Y:lle, että tuotantohinnan on tultava alas viidenneksen, sillä muuten he siirtävät tuotantonsa muualle. Suurien investointien painaessa sekä tuotantomäärän ja hinnan tippuessa Y:lle ei jää näissä olosuhteissa muuta mahdollisuutta kuin myydä tehtaansa X:lle ja tietenkin reippaasti alihintaan. Bisnes on bisnes, mutta sikailu on aina sikailua, seliteltiin sitä sitten millä perusteilla tahansa.

Jos taas puhutaan tuotannon ekologisuudesta, niin ympäristöajattelu, varsinkin monissa kehittyvissä maissa,

Spine Magazine | 23

on hyvin kaukana omastamme. Talouskasvun himo ajaa ympäristöasioiden edelle ja osa syy tästä lankeaa väistämättömästi myös länsimaille, sillä ajettuaan tuotantoaan näihin maihin on samalla hyväksytty se, että tuotannosta syntyvät jätteet ja ongelmat myös jäävät sinne. On helpompi olla välittämättä, kun ei itse tarvitse asua savusumun tai jätekasojen keskellä.

Ympäristövaikutuksiin aletaan hiljalleen kiinnittää enemmän huomiota myös nykyisissä tuotantomaissa.

Matkaa on vielä jäljellä, sillä roskat heitetään edelleen usein surutta jokiin tai maastoon, ja vaarallisimmatkin jätteet saatetaan polttaa suoraan takapihan polttouunissa myrkkykaasuista välittämättä.

Toisaalta taas esimerkiksi sähköä säästetään huomattavasti tarkemmin kuin meillä, eikä yhtään konetta tai valoa jätetä hetkeksikään päälle ellei se ole välttämätöntä.

Samoin tehtailla saattaa olla esimerkiksi omia kasvimaita, joiden sadosta valmistetaan ruokaa tehtaan ravintolassa eli toteutetaan lähituotantoa parhaimmillaan.

Ekotrendi on noussut viime vuosina suureksi teemaksi monen brändin toiminnassa ja markkinoinnissa. Tämä on tietenkin positiivista, mutta tosiasiassa brändien tuottama ekopropaganda ei välttämättä vielä tarkoita sitä, että tuotteen todellinen valmistuksen kautta tuottama hiilijalanjälki olisi yhtään ”normaalia” tuotetta pienempi.

Tuotantosyklistä riippuen se voi jopa joskus olla suurempi.

Toiset yritykset todella näkevät paljon vaivaa sen eteen, että heidän tuotantonsa kokonaisuudessaan rasittaa luontoa vähemmän. Toiset taas lätkäisevät ekotarran tuotteen päälle hyvinkin kevyin perustein ja joitain asia ei kiinnosta laisinkaan.

Viime vuosina lautailulajien ympärille on syntynyt useita eri järjestöjä ja yhteisöjä, jotka puhuvat ekologisen ajattelun ja kestävämmän tuotannon puolesta. Lisäksi useita uusia yrityksiä on keskittynyt kehittämään ympäristöystävällisempiä ja kestävämpiä materiaaleja. Suuntaus on vallannut enemmän jalansijaa myös isompien brändien tulevaisuuden tuotantosuunnitelmissa, joiden painoarvoa tarvitaan, jotta tulevaisuuden tuotantostandardit voivat muuttua kauttalinjan ekologisemmiksi ja kaikin puolin järkevämmäksi.

Tämä ei suinkaan ole vain muutaman yrityksen tai organisaation asia, vaan muuttumiseen tarvitaan kollektiivista sitoutumista yli brändi- ja tehdasrajojen sekä ehkä tärkeimpänä kuluttajien sitoutumista vastuullisempaan kuluttamiseen laittamalla enemmän painoarvoa tuotteen alkuperälle, laadulle ja kestävyydelle kuin halvalle hinnalle.

Muista siis seuraavaa tuotetta ostaessasi, että jokaisella ostopäätökselläsi vaikutat aina siihen kenen toimintaa tuet. Facebook-tykkäysten sijaan liputa sinulle tärkeän asian tai brändin puolesta lompakollasi.

24 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 25

Teemu Keränen TEKSTI JA KUVA Pauli Kervinen

Toissavuotinen reililaskureissu päätyi Teemu Keräsen osalta sairaalaan. Lumilauta on ollut siitä asti komerossa, mutta onneksi kädet pysyivät kunnossa ja tatuointikone käytössä.

Oman uran alku

Teemu haaveili nuorena, ja itse asiassa haaveilee edelleen ääninäyttelijän ammatista. Tatuoijan työhön hän ajautui omin sanoin vahingossa. Teemulla on vahva graffititausta, ja graffitipiireissä moni tuttu oli ryhtynyt tatuoijaksi.

Siirtyminen kannusta neulaan tuntui luontevalta. Taustalla olivat käytännölliset syyt: leipä oli ansaittava, eivätkä graffitit sitä tuoneet.

Tatuoijaksi opitaan yleensä kisällinä mestarin opissa, vaikka monet ovat myös itseoppineita. Teemulla ei varsinaista oppisopimusta ollut, mentori kylläkin. Takki auki tatuointistudioon ei kuitenkaan töihin kävellä, vaan yleensä ensimmäinen vuosi kuluu oppilaana kahvia keittäen, mestarin työtä seuraten sekä avustavia töitä tehden. ”Omiin raajoihin harjoitellaan, sitten otetaan kaverit neulan alle. Kun nämä ovat täynnä, hankitaan uudet kaverit”, lisää Teemu naureskellen.

Teemun piirrokset vakuuttivat ystävät tatuointitaidoista, ja lopulta tatuoitavia oli jonoksi asti. ”Huonojahan osa ensimmäisistä kuvista oli, mutta mitään äärimmäistä kuraa ei ole tullut tehtyä. Rumia, mutta tatuointeja silti”, Teemu

summaa vaatimattomasti. Vuodesta 2011 alkaen Teemu on toiminut ammattimaisena tatuoijana. ”Opettelu tosin jatkuu hamaan hautaan saakka.”

Teemun marraskuussa 2013 ystäviensä kanssa avaama studio Tattoo Helsinki sai alkunsa – kuten hyvät ideat usein – oluttuopin äärellä. Teemun mukaan oman studion perustaminen oli luontevaa jo senkin takia, että hän kokee olevansa kehno alainen. ”Pitää päästä tekemään omalla tavalla.”

Suutarin lapsi

Omia tatuointeja Teemulla on niukasti. Hän ottaa tatuointinsa vaihtokauppana muilta tatuoijilta, mutta itselle tulevien kuvien suhteen tahti on Teemun mukaan ”verkkainen, eli noin yhden kappaleen kuukausivauhtia”.

Kynnys omien tatuointien ottamiseen on madaltunut.

Ensimmäinen tatuointi oli aiheeltaan harkittu, mutta nykyään valinta sujuu tekijän perusteella. ”Tilataan taiteilijalta teos eikä itse suunniteltua kuvaa. Kerätään teoksia”, Teemu kiteyttää.

Mustavalkoista

Teemu on erikoistunut realistisiin black’n grey -töihin. Se on ollut itsestään selvä valinta, sillä hän on tehnyt paljon realistisia lyijykynä- ja hiiliteoksia ennen tatuointiuraansa.

Teemun käyttämistä välineistä lähimpänä tatuointineulaa on spraykannu. Kynällä voi liikkua vain yhdessä tasossa, mutta kannulla ja tatuointikoneella myös syvyyssuunnassa.

Päivittäin uutta luovalle motivaation ammentaminen

26 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 27

voi olla ajoittain haastavaa. Teemulle kysymys on hankala.

Työ on elämäntapa, ja motivaatiota on vaikea ajatella erillisenä käsitteenä. Ajoittaiset huonot aamut hoituvat periluterilaisen työmoraalin avulla. ”Jokainen tatuoitava kuva on ottajalleen tärkeä ja tähän on suhtauduttava vakavuudella”, Teemu summaa.

Pitempien projektien pariin palaaminen voi toisinaan tuntua haastavalta. “Esimerkiksi onnistuneen kasvokuvan jälkeen samaan projektiin palaaminen kuukauden päästä tekemään toista potrettia viereen – silloin on samaan tilaan pääsy hankalaa. Onnistumisen jälkeen stressaa enemmän.”

Jaetut kuvat

Asiakkaat tuntevat eri tatuoijien tyylit. Tämä helpottaa Teemun mukaan kaikkien elämää; turhalta säädöltä säästytään ja kuvista tulee koko ajan parempia, koska ihmiset osaavat mennä suoraan oikean tatuoijan puheille. Tästä on kiittäminen etenkin internetiä ja sosiaalista mediaa.

Negatiivisia vaikutuksiakin löytyy. Trendit jylläävät tatuointialallakin ja netissä ne vahvistuvat. Jaettujen kuvien tulvasta huolimatta vaarana on yhdenmukaistuminen. ”Referenssinä tuodaan Googlen kuvahaun ensimmäistä tulosta, joka on tatuoitu jo tuhanteen kertaan eri ihmisille”, Teemu kertoo. “Tatuoija ei halua kopiota tehdä, eikä alkuperäisen tatuoinnin ottajakaan mielissään ole oman kuvan toisinnoista.”

Vaikka tulevia trendejä onkin Teemun mukaan hankala ennustaa, veikkaa hän ihmisten kokeilunhalun kasvamisen myötä kokeilevampien tatuointien, kuten muun muassa maalausmaisen jäljen ja abstraktien graafisten sommitelmien yleistymistä. ”Ennen tatuoitiin ensin vaatteiden peittoon jäävät paikat, nyt aloitetaan näkyvistä osista”, Teemu kertoo. Tässä ei hänen mukaansa ole mitään pahaa, kunhan lopputulos on tyylikäs. Teemu painottaa tatuoinnin ottamisessa kokonaisuuden miettimistä ja eri tatuointien tasapainoa.

Otettaessa toisiinsa yhteen sopimattomia kuvia vierekkäin on vaarana sekava sillisalaatti.

Tribaalien comebackia odotellessa

Vaikka tulevia trendejä onkin Teemun mukaan hankala ennustaa, veikkaa hän ihmisten kokeilunhalun kasvamisen myötä kokeilevampien tatuointien, kuten muun muassa maalausmaisen jäljen ja abstraktien graafisten sommitelmien yleistymistä.

Omat tulevaisuudennäkymät pyörivät oman studion pyörittämisen ja omien taitojen kehittämisen ympärillä.

Sekä paluussa lumilautailun pariin. Kevättalvella Teemun voi hyvinkin tavoittaa tatuointistudionsa ohella myös Talmasta tai Serenasta.

28 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Patrick Vermeulen TEKSTI Antti-Juhani Piirainen

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 29

”Jossain vaiheessa Pat Vermeulenilla ei ollut mitään hajua valokuvauksesta, joten hän alkoi käyttää mustavalkofilmiä ja pilasi aikojen saatossa merkittävän määrän kuvia epätarkkuudella ja alivalotuksella. Sen avulla – mitä nykypäivän hipsterit todennäköisesti kutsuisivat ’taiteeksi’ – hän rakensi oman maailmansa. Uskoisin, että tämä lo-fi-valokuvaus ei koskaan lähtenyt Patista, ja se oli jotain, mikä teki hänestä ympäri maailmaa tunnetun ja arvostetun lumilautavalokuvaajan. Noihin aikoihin ei ollut Lightroom-filtereitä eikä digitaalisia automaattikameroita. Kuvasit joko täydellisesti valottuneita värislideja sinitaivaan ja valkoisen lumen välissä tai sitten teit jotain täysin päinvastaista: sekoilit kummallisten filmien ja muovisten ’kameroiden’ kanssa. Ei ole hankala arvata kumman polun Pat valitsi.

Tutustuttuaan skeittaukseen ja surffaukseen Melbournin rannoilla Patin elämä muuttui, kuten käy monelle nuo lajit löytäneelle.

Lapsuus meni keskellä Sveitsin Alppeja lumilautaillen ja skeitaten pikkuveli Miken kanssa. Yhdessä vaiheessa hän oli jopa Sveitsinmestari skeittauksessa ja järjetön vetämään miniä. Sitten löytyi Super 8 ja 16mm kamerat sekä tietenkin valokuvaus, ja taas elämä sai uuden suunnan.

Muistan kun itse olin vielä pieni lapsi. Yritin lumilautailla läheisessä rinteessä liian pitkällä ratalaudalla ja ripustelin keskenkasvuisen huoneeseeni julisteita, jotka olivat pääasiassa Patin ottamia kuvia. Hän teki kuuluisaksi Les Crosetsin ja Portes Du Soleilin alueen kuvaamalla lumilautatähtiä spoteillaan vuosikausien ajan.

Tuon jälkeen on tapahtunut paljon. Onboard-lehden alkuaikojen photo editorista seniorkuvaajaksi monille brändeille. Kaunis suomalainen vaimo ja kahden lapsen isä. Nykyään Pat nauttii elämästä kaukana lumilautateollisuudesta: soittaen musiikkia kellarissa päivin öin ja myyden vintage-vaatteita siellä sun täällä. Valitettavasti hän ei enää valokuvaa... By the way, kuinka moni nykypäivän lumilautavalokuvaajista voi sanoa, että hänestä on ollut iso juliste Freestyler-lehdessä (R.I.P.) skeittaamassa fullpipeä? Jo tuo fakta tekee hänestä legendan.

Pat, kaipaan niin kovin paljon kuviasi nykypäivän lehdissä. Kiitos inspiraatiosta!” -Matt Georges

30 | Spine Magazine TALES FROM THE DEEP END

Terve mieheen! Miten menee?

- Terve seilori, ihan hyvin menee! Ylä- ja alamäkeä niin kuin aina, mutta siihen ollaan jo totuttu. Annan virran viedä.

Mitä olet viime aikoina touhunnut?

- Virallisesti olen ollut työttömänä pari viime vuotta, mutta on ollut kyllä niin kiire kaiken muun kanssa, että tuskin olisin töitä ehtinyt tekemäänkään. Lähiaikoina olen kiinnostunut designista, vintagesta ja sellaisesta. Huonekaluista ynnä muusta. Teen kaikenlaista second hand -kaivelua.

Takakonttimyynnit, autotallikirppikset, eBay ja roskikset... you name ’em, I’m there. Rakastan sitä, kuinka aikoinaan tuhansien frangien arvoisia huonekaluja voi löytää lähes ilmaiseksi! Ihmiset heittävät todella haluttuja kappaleita pois, koska eivät tajua niiden arvoa. Niille ne on vaan vanhoja huonekaluja, mulle ne ovat vähän kuin valokuvaus. Se on estetiikkaa ja tyyliä.

Ennen vietin päivät jäädyttämällä hanurini toivoen samalla, että saisi tyylikkään foton. Nyt vietän päivät etsimällä designia. Aika lailla sama homma, mutta nykyään en enää ole riippuvainen muista ihmisistä, mitä todella arvostan. Olen aina tarvinnut vapautta ja tuntenut, että olisin jotenkin vankina lumilautailussa... Mutta olen kyllä edelleen yhtä huono myymään mitään – oli se sitten kuvia tai huonekaluja!

Voitko kertoa lyhyesti elämäntarinasi: missä synnyit, missä asuit ja mitä tapahtui?

- Synnyin Hollannissa vuonna 1970. Sitten 1980 muutettiin Melbourneen kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen taas Sydneyyn pariksi vuodeksi. Sitten oli edessä muutto Sveitsiin vuonna 1984. Tein siellä automekaanikon hommia oppisopimuksella kunnes muutin Los Angelesiin, jossa asuinkin 1992–1995. Opiskelin hieman, mutta enimmäkseen surffasin ja soitin musiikkia. Tulin takaisin Sveitsiin vuonna 1995, aloin tehdä DJ:n hommia sekä filmata ja valokuvata.

Pyöritin myös skeitti- ja lumilautaliikettä kaksi vuotta.

Onboardille menin töihin 2001. Muutin välillä Leysiniin muutamaksi vuodeksi, ja nyt asun taas Veveyssä.

Miten lautailulajit tulivat kuvioihin?

- Ajoin enimmäkseen BMX-pyörällä, kunnes aloin skeittaamaan joskus vuonna 1982–1983 Australiassa. Lumilautailun aloitin heti kun näin lunta Sveitsissä, vuonna 1984.

Entä valokuvaus?

- Aloin ensin kuvaamaan Super 8:lla joskus vuosien 1995–1996 kieppeillä, ja tein yhden lumilautaleffan Peachnimiselle firmalle. Sen nimi oli Summer Adventures. Aloin kuvaamaan enemmänkin 8mm ja 16mm leffoja, ja samalla kuvioihin tuli valokuvaus. Sitä kohti siirryin pikkuhiljaa, koska liikkuvasta kuvasta oli melko tuskaa saada rahoja.

Työskentelit tosiaan tavatessamme sekä Onboardin fotoeditorina että seniorikuvaajana, ja toimiston muutettua Müncheniin pelkkänä seniorikuvaajana. Mihin lumilautavalokuvaus sinun kohdalla loppui?

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 31

32 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Jeremy Jones

”Jollain tavalla se oli säälittävää.

Uhrasin niin paljon aikaa perheeltä sille lehdelle, että kun sain selville tavan, jolla ne selvitti tilanteen, en halunnut koskeakaan kameraan enää ikinä. Enkä kyllä olekaan! Minulla ei ole edes lapsista kuvia viimeisen neljän vuoden ajalta.”

TALES FROM THE DEEP END

- Vuoden 2008 kieppeillä oli jotain huhuja finanssikriisistä ja Onboardin piti leikata budjetteja. Ne halusi päästä eroon meistä kolmesta seniorikuvaajasta ja ottaa nuorempia ja halvempia tilalle. Tämä oli aikoihin, jolloin Matt Georges oli aloittelemassa uraansa. Olin vähän myöhässä kuvieni kanssa sinä kautena, koska kuvasin tosi myöhään keväällä täyttääkseni kuvamäärät ynnä muut. Sitten ne vaikeudet alkoivat, koska minulla oli paska tietokone, ei varaa maksaa internetiä ja kaikkea muuta ongelmaa... Mutta onnistuin kuitenkin lähettämään kaikki kuvat ajoissa niihin numeroihin mihin niitä tarvittiin. Ne käytti sitä myöhäistä toimitusta tekosyynä potkujen antamiseen kesken sopimuskauden. Paskiaiset. Ne oli kyllä täysiä mulkkuja siinä tavassa miten ne teki sen. Hauskaa siinä oli se, että ne sanoi minulle syyksi sen, että kuvat oli myöhässä, ja samaan aikaan pystyin lukemaan kaikki sähköpostit mitä ne lähetteli toisilleen, joissa ne sanoi, että ne vaan halusi päästä senioreista eroon. Idiootit. Ne unohti, että meillä kaikilla oli kaikki samat salasanat! Ei tarvinnut kuin kirjoittaa niiden nimi ja salasana ja pystyin lukemaan mailit Lontoon ja Münchenin välillä.

Jollain tavalla se oli säälittävää. Uhrasin niin paljon aikaa perheeltä sille lehdelle, että kun sain selville tavan, jolla ne selvitti tilanteen, en halunnut koskeakaan kameraan enää ikinä. Enkä kyllä olekaan! Minulla ei ole edes lapsista kuvia viimeisen neljän vuoden ajalta. Mutta olen kyllä silti

Spine Magazine | 33

kiitollinen Onboardille, koska tapahtuneen jälkeen olen tehnyt niin paljon hauskoja ja kiinnostavia juttuja! Muuten tekisin vieläkin samaa paskaa – tai kuvaisin suksijoita. Nyt elämä hymyilee!

Mitä tuo seniorina oleminen muuten merkitsi Onboardissa?

- Se tarkoitti vakipalkkaa sekä sitä, että kuvattiin ainoastaan niille. Tosin käyttämättä jääneitä kuvia sai lähettää muuallekin.

Lähestymistapasi työskentelyyn oli aina melko taiteellinen, ja ilmeisesti on vieläkin. Mistä luulet tämän johtuvan?

- Minun fokus oli silti kuitenkin aina lumilautailussa, ja sen piti olla jollain tavalla edistyksellistä, mutta olin todella kyllästynyt näkemään samantyylisiä kuvia puolella, mitkä näytti pelkästään liikkeet eikä muuta. Minua kiinnosti aina se elämäntapa, maisemat ja se fiilis mitä laskemisesta saa.

Etenkin se, että voit oikeastaan laskea mitä hyvänsä olosuhteista riippumatta. En koskaan hyljeksinyt isoja hyndiä tai pahoja temppuja, vaikkakin olen aina rakastanut ihan pelkkää simppeliä ollieta!

En myöskään pystynyt vain olemaan aloillaan tekemättä mitään. Kuvasin melkeinpä kaikkea ja yritin saada siitä kiinnostavaa siten, että tekee siitä artsia. Se oli kyllä todella hauskaa ja tyydyttävää! Jotkut tosin vihasi sitä aikoinaan...

Nykyään taas näyttää siltä, että lehdet on täynnä taiteel-

34 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

lisia, filmille otettuja kuvia, kun back in the day minut pakotettiin pois filmistä ja käskettiin ostaa digikamera ja tietokone. Lisäksi lehdet tai laskijat halusivat pelkästään jotain vitun sekkareita.

Miltä vaihto filmistä digiin tuntui?

- Vihasin sitä, koska se maksoi omaisuuden eikä minulla oikeastaan koskaan ollut semmoisia rahoja. Ne sanoi, että säästäisin rahaa, koska ei tarvitsisi enää ostaa filmiä, mutta se aika, minkä jouduin viettämään koneella maksoi melkein avioliiton. Lisäksi digillä kaikki kuvat näytti samalta.

Me ei saatu tehdä niille kuville mitään, vaan kaikki piti lähettää RAW-tiedostoina ja suunnittelijat teki jotain säätöjä niille jälkikäteen. Se oli kamalaa.

Tuollaisena sisäpiiriläisenä, tai ainakin entisenä, miltä lumilautateollisuus näyttää näin jälkikäteen tarkasteltuna?

- No, se ”industry” on vaan ihan hiton tyhmä, enkä oikeastaan haluasi puhua siitä... Minulle se tuo mieleen vain vanhoja äijiä, jotka käärii rahat ”tuotteesta”. Se on vain työ.

Mutta kaipa jotkut onnekkaat nuoret pääsevät laskemaan ilmaiseksi muutaman vuoden ja jotkut tienaa jopa rahaa siitä, mikä on kyllä siistiä! Mutta sitten ne heitetään takaisin oikeaan elämään, ja siinä kohdassa monilla osuu paska tuulettimeen.

Entä lumilautailun nykytilanne, näetkö se menevän johonkin suuntaan?

- No totta puhuen, lumilautailu on tällä hetkellä melko naurettavaa. Sillä ei ole enää mitään tekemistä minun elämän kanssa, ja minulla on kaikenlaista muuta meneillään. En oikeastaan koskaan enää edes ajattele sitä. En ole laskenutkaan viimeiseen kolmeen vuoteen enkä ole kaivannut sitä ollenkaan. Mutta mahtavia muistoja siitä kyllä jäi! Taidan olla vain liian vanha koko hommaan ja elämässä on liikaa muuta opittavaa ja löydettävää. Skeittaan kyllä vieläkin.

Näyttäisi siltä, että skeittaamisella, surffaamisella ja lumilautailulla on jokseenkin vahva yhteys musiikkiin ja taiteeseen ylipäätään. Onko jotain ideaa mistä tämä johtuu?

- Ei ole kyllä mitään hajua, enkä edes halua alkaa analysoimaan koko hommaa. Minulle tuo yhteys on aina ollut luonnollista. Aloitin skeittauksen 12-vuotiaana, lumilautailun 14-vuotiaana ja myöhemmin basson, rumpujen ja kaikenlaisten muidenkin instrumenttien soiton, valo- ja videokuvaamisen, DJ:nä toimimisen ja levy-yhtiön pyörittämisen... Kaikenlaista. Nuo kaikki ovat hauskoja juttuja, kun taas jalkapallon pelaaminen, koulunkäynti tai töiden tekeminen ei ole. Voiko sitä enempää sanoa? Olen nyt 42 ja silti tykkään noista mukavista asioista. Kieltäydyn tekemästä jotain roskishommaa vain maksaakseni vuokran.

Haluan herätä ja odottaa innolla tulevaa päivää! Kun se mitä teen ei enää ole hauskaa, pitää keksiä jotain muuta.

Muistelen, että olet soittanut jollakin tasolla musiikkia varmaan useimman nykylaskijan elinajan verran. Mistä moinen alkoi?

- Hah hah! Enpä nyt tiedä.. Mutta joo, ekan bassokitaran

hommasin 1993 juuri ennen kuin muutin Los Angelesiin.

Naapurissa asui melko tunnetun skabändin, Hepcatin, basisti, Dave Fuentes. Rest in peace vaan. En ollut kyllä koskaan kuullut niistä aiemmin. Meillä oli aina tapana mennä surffaamaan yhdessä ja jammailla kellarissa kun tultiin takaisin. Sitä jatkui oikeastaan joka päivä pari vuotta. Samoihin aikoihin ostin myös rummut, joten soitin molempia.

Me myös perustettiin veljen ja toisen samalla kadulla asuvan kaverin kanssa bändi, The Hot Dogs hah hah!

Ai niin, ja samaan aikaan mulla oli myös toinen bändi Skullrocket. Soitettiin kaksi keikkaa, yksi takapihalla ja yksi No Talent Nightissa, jossain sketsissä baarissa L.A.:n downtownissa. Hot Dogsien kanssa keikkailtiin enemmänkin ja voitettiin jopa yksi Battle of The Bands -kisa. Se oli yllättävää, koska siellä oli tosi kovia bändejä mukana.

Losissa oli ylipäätään helvetisti hyviä bändejä.

Tällä hetkellä sinulla on yhden miehen bändi ja teet YouTubevideoita ynnä muuta. Kuvasit ennen myös oikeita filmejä. Otetaan tähän väliin pieni sanaleikki: jos sinun pitäisi elää ilman yhtä aistia, mikä olisi ensimmäinen, josta luopuisit ja mikä viimeinen? Näkö, kuulo, haju ja maku vai tunto? Ja miksi?

- Ehkä haju ja maku vaikka rakastankin ruoanlaittoa – silloin kun on aikaa – ja syömistä. Minun pitää oppia ja kehittyä tai muuten tylsistyn. Luulen, että tylsistyin lumilautavalokuvaukseen, etenkin kun se muuttui digitaaliseksi. Kuvasin ennen kaitafilmileffoja pari vuotta Nideckerille

"No totta puhuen, lumilautailu on tällä hetkellä melko naurettavaa.

Sillä ei ole enää mitään tekemistä minun elämän kanssa, ja minulla on kaikenlaista muuta meneillään. En oikeastaan koskaan enää edes ajattele sitä. En ole laskenutkaan viimeiseen kolmeen vuoteen enkä ole kaivannut sitä ollenkaan.

Mutta mahtavia muistoja siitä kyllä jäi!" mikä oli tosi hauskaa, koska sain tehdä ihan mitä halusin!

(Ajat ovat muuttuneet: nykyään kyseisen firman mulkut eivät maksa edes entisille laskijoilleen velkoja. toim. huom.)

Sitten kuvasin 16-millisellä joillekin isoille firmoille mistä en kyllä tykännyt, vaikka olenkin ylpeä joistain jutuista mitä tein! Nautin vieläkin kun katselen kokonaan minun kuvaamaa Aleksi Vannisen viimeistä parttia VOICEleffassa.

Luulen, että tarvitsen tunnustusta, ja se oli jotain mitä ei juurikaan saa, jos on vain muutama 16-millisen shotti siellä täällä jossain videossa. Valokuvassa on kuitenkin sinun nimi jokaisen kuvan alla, ja lisäksi siitä sai paremmin

TALES FROM THE DEEP END

LASKIJA Mathieu Crepel

LASKIJA Miikka Hast

Spine Magazine | 35

36 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Taidemielessä näen koko ajan mielenkiintoisia juttuja mutten muista nimiä. Ajattelen vain, hitto, onpa siisti! Ja sitten saan niistä inpiraatioita omiin juttuihin. Keramiikka on myös lähellä sydäntä, enimmäkseen skandinaavinen ja italialainen vintage. Tai oikeastaan kaikki skandinaavinen. Huonekalut, lamput – kaikki.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 37

rahaa. Ja se on tarpeellista kahden lapsen ja vaimon ruokkimisen kannalta.

Viimeisenä aistina lähtisi varmaan kuulo. Voisin vielä soittaa musaa vaikka olisin sokea.

Onko sinulla antaa neuvoja nuorille ja aloitteleville valokuvaajille, jotka haluaisivat siitä itselleen ammatin?

Onko olemassa jotain tiettyjä artisteja, valokuvaajia, miehiä tai naisia, jotka ovat inspiroineet sinua tai kenties vieläkin tekevät niin?

Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia tai haaveita sinulla on?

- Sinä olet ollut minun inspiraationi, hahah! Voi voi, on niin paljon ihmisiä, jotka tekee mahtavia asioita ja internetin myötä lista on loputon. Musiikin saralla olen aina tykännyt vanhemmasta tavarasta: 60- ja 70-luku, 80-luvun elektrofunkki... Minulla on aika iso vinyylikokoelma, jotain 3 000 levyä kaikenlaista musiikkia, mutta olen kyllä aina avoin kokeiluille ja uusille asioille. Uutta tai vanhaa, kunhan se on vilpitöntä. Tällä hetkellä kuuntelussa on Bloodorange, Ariel Pink, The Knife, metronomy, chillwave, lo-fi ja kaikenlainen kummallinen meteli, mutta se taitaakin olla jo aika kulunut juttu. So last year. Luulenpa kuitenkin tykkääväni enemmän katsoa paikallisia bändejä ja kavereita soittamassa. Sen takia perustettiin kaverin kanssa levypuljukin, Rowboat Records. Tehdään kokoelmia sellaisesta kavereiden musiikista, jota arvostetaan ja joka on aitoa.

Ollaan Volume 6:ssa menossa nyt. Ekat oli kotipolttoisia CD:tä, joista nyt sitten tehdään uusintapainoksia vinyylinä.

Stonerista popnoiseen ja grungeen – ihan mitä tahansa. En juuri välitä genreistä tai kategorioista, kunhan kuulostaa hyvältä.

Taidemielessä näen koko ajan mielenkiintoisia juttuja mutten muista nimiä. Ajattelen vain, hitto, onpa siisti! Ja sitten saan niistä inpiraatioita omiin juttuihin. Keramiikka on myös lähellä sydäntä, enimmäkseen skandinaavinen ja italialainen vintage. Tai oikeastaan kaikki skandinaavinen.

Huonekalut, lamput – kaikki. Myös 80-luvun italialainen design on kiinnostavaa, se vain vaatii totuttelua. En oikeastaan välitä nimistä, vaikka joitakin isoja nimiä hyppii alituiseen silmille.

Mikä tällä hetkellä on kuumaa kamaa?

- Meikäläinen on kuuma kuin kekäle, mutta kukaan ei vaan tiedä sitä vielä. Olen liian underground, hahah!

- Voin antaa vain yhden neuvon: rakasta sitä mitä teet. Jos olet tarpeeksi hyvä, sinut kyllä huomataan.

- Haluaisin myydä second hand -tavaraa, tehdä levyjä, vähän taiteilla, suunnitella huonekaluja, tehdä jotain kummallisia visuaalisia taideprojekteja ja jonain päivänä tienata tarpeeksi, että saisi muutaman laskun maksettua. Minulla on niin paljon velkaa, ettei se ole enää edes hauskaa.

Sex, drugs vai rock’n’roll?

- Seksi on siistiä silloin kun se on luonnollista, huumeita en enää käytä ja rock’n’roll... Vitut, liian kapeakatseista. Arvostan kaikenlaista musiikkia.

Viimeiset sanat, ole hyvä!

- Vaikutan tässä haastattelussa varmaan joltain pummilta, mutta totta puhuen en välitä siitä mitä ihmiset minusta ajattelee. Haluan vain pitää hauskaa elämässä ja olla vilpitön itselleni. Useimpien mielestä esimerkiksi musiikkini ja videoni on ihan paskaa, mutta se on sitä mitä tällä hetkellä haluan tehdä. Teen sitä ihan vaan huvin vuoksi. Teen biisin parissa tunnissa, leikkaan nopeasti videon ja siirryn eteenpäin. Minulla on varmaan satoja biisejä. En halua olla töissä tai soittaa enää ihmisten kanssa, haluan tehdä kaiken itse. Soitettiin muutamia aika isojakin keikkoja Überreelbändini kanssa, mutta me just hajottiin, kun se ei enää ollut hauskaa. En halua viettää elämääni tekemällä jotain yhtä asiaa vaan haluan vähän kaikenlaista, jotta olisi aina tilaa kehittymiselle. Kehittyminen on kivaa! Toivottavasti pystyisin ansaitsemaan myös huolehtiakseni rakkaasta perheestäni. Se on paras ja tulee aina olemaan ”numero uno” elämässäni. Lumilautailu oli vain alamäkeä ja taantumista minulle, joten siirryin eteenpäin. Enkä ole katunut päivääkään!

Olen myös aika varma, että lumilautailu unohti minutkin melko pian, hahah!

38 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 39

Armed with my voice, fueled by my anger!

TEKSTI Janne Tanskanen

40 | Spine Magazine

Saksa 2000, ”takahuone”.

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Wasted on Suomen punk-maailman konkari, joka on tee-se-itseasenteella tahkonnut tarttuvaa katupunkkia jo 17 vuotta. Bändi soittaa punkrokkia, mutta rouhivan ulosannin sisälle kätkeytyy paljon enemmän.

Aktiivisena keikkailijana tunnettu Wasted loi vankan kuulijakunnan jo uransa alkuaikoina, ja useat Euroopankiertueet ovat varmistaneet, että myös ulkomailla bändin nimi tiedetään.

Wastedin perusta pohjautuu kuitenkin siihen tärkeimpään, eli hyvään musiikkiin. Biisit koostuvat koukuttavista melodioista, jotka höystettynä melankolisella kaiholla ja räjähtävällä energialla näyttää uppoavan meihin suomalaisiin kuin stiletti kylkiluiden väliin. Bändi on myös tunnettu kantaaottavuudestaan, ja lyriikoista voisi poimia sloganeita useampaankin vallankumoukseen.

Wastedin tarina alkoi yhdeksänkymmentäluvulla Joensuussa, kun veljekset Ville Rönkkö (laulu/kitara) ja Antti Rönkkö (kitara) sekä Miikka Järvinen (rummut) ja Kalle Sorsa (basso) halusivat perustaa bändin, joka soittaisi musiikkia, mitä he itse kuuntelivat ja yksinkertaisesti olisi hemmetin hyvä.

- Me aloitettiin Antin kanssa skeittaamaan joskus 1988.

Skeittileffoissa oli Black Flagia, Descendentsia ja muuta punkkia musana. Nauhoitettiin sitten niitä leffojen soundtrackeja mankalla ja kuunneltiin niitä kasetilta skeden kolinoiden kanssa, hehheh. Wasted perustettiin 1996. Silloin Suomessa oli aika vahva straight edge-eläinoikeusskene ja ”kaikki” soitti hardcorea tai sitten jotain punkpoppia.

Tuntui, ettei ollut yhtään sen tyylistä punkrockbändiä, josta itse tykkäisi. Kasvissyöjiä kyllä oltiin jo silloin, mutta siihen straight edge -hommaan ei voinut samaistua mitenkään, kun kaljan juonnin ympärillä meidän jutut silloin pyöri, Wastedin laulaja-kitaristi Ville Rönkkö kertoo.

Ajalle tyypillisen suomipunkin sijaan Wasted haki vaikutteensa old school -tyylisestä jenkki- ja brittipunkista. Kieleksi valikoitui englanti, koska heti alusta alkaen oli selvää, että bändi haluaa keikkailla myös ulkomailla. Ensimmäisen keikkansa bändi soitti Ilosaarirockin Töminä-klubilla 1997. Seuraavana vuonna Wasted julkaisi ensimmäisen seiskatuumaisen levynsä Inside Out. - Inside Out nauhoitettiin yhdessä päivässä. Vedin kaikkien biisien laulut putkessa yhdellä otolla purkkiin, ja levyllä vikan biisin lopussa kuuluu kolahdus, kun mikki putoaa maahan ja pyörryin. Huusin biisit läpi suoraa huutoa aikamoisessa kännissä ja unohdin hengittää. Tajuhan siinä lähti. Sen ekan keikan jälkeen muutettiinkin sitten jo Helsinkiin ja osa Tampereelle, eli oltiin joensuulainen bändi yhden keikan verran. Vieläkin meistä puhutaan Joensuubändinä, joka on kyllä vaan hyvä juttu.

Yhdeksänkymmentäluvun Joensuun katukuvaa hallitsivat uusnatsit. Keskustassa saattoi nähdä kommandopi-

Spine Magazine | 41

popäisiä skinejä mielenosoituksessa, white power -lipun kerhotalon lipputangossa tai maahanmuuttajia lämmittelemässä kierrepotkuja ennen kuin juoksivat joukkotappeluun. Myös ihmiset, jotka asettuivat rasismia vastaan tai näyttivät vain erilaisilta saivat osuutensa väkivallasta.

- Pahimpaan aikaan ei voinut kuvitellakaan lähteä kaupungille ilman itsepuolustusvälineitä, eikä varsinkaan torille ollut yksinään mitään asiaa. Tappeluita oli joka viikonloppu. Koska poliisit eivät tehneet asialle mitään, tuli itselle semmoinen tarve, että jotain on tehtävä. Natsit sai rauhassa hakata viattomia kaduilla. Meitä oli siinä semmoinen tiivis porukka, joka taisteli natseja vastaan. Oli siellä myös Antifa, jossa oltiin mukana mielenosoituksissa ja sellaisissa. Oltiin kyllä väkivaltaa vastaan, mutta ei siinä puhe paljon auta, jos kymmenen tyyppiä hyökkää sun päälle. Kerubi oli silloin torin kulmalla, ja se oli turvapaikka, jonne natsit eivät päässeet sisälle, Ville sanoo.

- Hate Crime -biisi kertoo siitä, kun sain puukosta kadulla. Siinä oli hengenlähtö lähellä. Kädet oli niskan takana, kun makasin maassa ja ne potki ja yritti hakata puukolla niskaan. Tuli joku viis osumaa käsiin, veri suihkusi monen metrin päähän ja tikkejä tuli aika reilusti.

Combat Rock

Ensimmäisestä pitkäsoitostaan lähtien Wasted on ollut Jani Koskisen ja Janne Tammisen perustaman Combat Rock Industry levy-yhtiön listoilla. Suomen lumilautakansalle Combat Rockin bändit ovat tullet tutuiksi Kinos-laskuleffoista, joissa Manifesto Jukebox, Wasted ja Endstand soivat useaan otteeseen.

- Tapasin Antin Rauhanaseman pihalla Helsingissä ja sain siltä Wastedin ekan seiskatuumasen. Kun laitoin sen pyörimään, niin olin, että ei hemmetti – tällaista ei ole Suomesta ennen tullut! Niinku sopivasti jenkkivaikutteista ja uudesta näkökulmasta soitettua punkkia. Menihän siinä monta vuotta ennen kuin ne oppi soittamaan kunnolla, mutta Villen biisit oli helvetin hyviä alusta lähtien.

Sen huomaa esimerkiksi siltä viime vuonna julkaistulta akustiselta kymppituumaiselta. Siinä on muutama niitä ekan seiskatuumaisen biisejä ja ne toimii edelleen, Combat Rockin Jani Koskinen kertoo.

- Jani ja Janne olivat molemmat kuulleet meidän ekan seiskan ja ne halusivat julkaista meidän seuraavan Battle of Life -seiskan yhdessä. Sitten kun tuli puhetta, että meinataan nauhoittaa täyspitkä levy, niin ne halusivat julkaista senkin. Samalla ne päätti lyödä hynttyyt yhteen ja ne perusti Combat Rock Industryn. Meidän eka täyspitkä Suppress & Restrain oli Combatin eka julkaisu vuonna 2000, Ville muistelee.

Heti uransa alkuvaiheessa vuosituhannen lopulla Wasted lähti Jani Koskisen bändin Manifesto Jukeboxin kanssa Euroopan-kiertueelle. Aikana ennen internetiä ja kännyköitä oli kiertueen järjestäminen huomattavasti hankalampaa. Wastedin motto on kuitenkin aina ollut, että keikkaa ei peruta vaikka mikä olisi.

- Tehtiin yhteistouri Manifesto Jukeboxin kanssa, ja niiden rumpali Jukka järkkäsi keikat kirjeillä, postikorteilla ja lankapuhelimella soittelemalla. Kännyköitä ei tainnut

42 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

silloin olla vielä kellään ja netti tosi harvalla, joka oli vähä huono juttu, kun meitä ei tien päällä saanut kiinni. Meillä oli keikka Prahassa, josta piti lähteä heti keikan jälkeen ajamaan Sveitsiin, Berniin. Ajoa oli noin 20 tuntia ja paikan päällä tyypit vaan sanoi, että ”ettekö ole kuulleet, että keikka on peruttu.” Onneksi ne tarjosivat kumminkin kaljat ja yöpaikan, Ville kertoo.

- Tossa vaiheessa soitettiin tosi paljon keikkoja ja otettiin ihan kaikki keikat vastaan. Saattoi olla parikin keikkaa viikossa samassa kaupungissa. Ei tajuttu kysyä edes rahaa, kunhan sai soittaa ja jos kaljaa vielä sai niin oltiin ihan fiiliksissä. Käytiin tourilla ainakin jonkun 10 kertaa sen aktiivisen ajanjakson aikana. Pisin keikkaputki oli 24 keikkaa putkeen ja joka ilta kännit, eikä yhtään yötä nukkunut sängyssä vaan makuupussissa koiranpaskan seassa vallatun talon lattialla. Noissa mestoissahan jengi ei nuku ikinä, siellä soi musa täysillä läpi yön. Sitten oli ihan helvetinmoiset ajot joka päivä ihan paskalla pakulla.

Siinä alkoi loppuvaiheessa olla aika paskana, aivot oli ihan mössöä ja tourin jälkeen oli parin viikon krapula. Kukaan meistä ei ole käynyt armeijaa, mut noilla toureilla oppi kyllä taistelemaan ihan tarpeeksi.

Tunnistettavan soundin, hyvien biisien ja aktiivisen keikkailun lisäksi Wastedin kokonaisuuteen kuuluu bändin tunnistettava kuvasto ja lookki. Jossain vaiheessa Suomessa puhuttiin jopa combat-lookista, johon Wastedinkin jäsenten habituksella on ollut vaikutuksensa. Kaikista Wastedin grafiikoista on vastannut kitaristi Antti Rönkkö.

- Taisin olla Kymenlaakson kansanopistossa opiskelemassa silloin syksyllä -96, kun bändiä aloiteltiin ja meillä oli koulussa silkkipainokurssi. Luonnollisesti sitten suunnittelin ekan Wasted-paidan. Seuraavana vuonna sivarissa työnkuva oli kirjojen taittaminen. Totta kai valehtelin työhaastattelussa, että osaan käyttää taitto-ohjelmia vaikken ollut koskaan niitä nähnytkään. Siitä sitten pikkuhiljaa opettelin, onneksi sain muilta paikan sivareilta apua. Ja

”Meillä oli keikka Prahassa, josta piti lähteä heti keikan jälkeen ajamaan Sveitsiin, Berniin. Ajoa oli noin 20 tuntia ja paikan päällä tyypit vaan sanoi, että ’ettekö ole kuulleet, että keikka on peruttu’.” siellä sitten työaikana tein ekan Wastedin seiskatuuman kannet, Antti kertoo.

- Sittemmin olen tehnyt levynkansia, tarroja, mainoksia ja julisteita. Nykyisin teen työkseni tatskoja Halo Tattoossa Tampereella. Niitä nyt on tullut silloin tällöin tehtyä reilu kymmenen vuotta, opintolainalla kun aikoinaan tuli kamat hommattua. Yksi juttu mitä aina halusin tehdä oli täysin mustavalkoiset kannet ja vielä vähän silleen kopiokonestaililla tehtynä. Hyvänä inspiraationa on ollut Fucked Up & Photocopied -kirja ja vanhat keikkajulisteet ja flaijerit.

Aina jollain bändin jäsenellä on ollut jotain niitä mustavalkokansia vastaan tai muut meikän kansiehdotuksista on olleet parempia. No, nyt uusimmalla levyllä sitten on mustavalkoiset kannet, jes!

Muutoksen ajat

Wastedin rivistö kärsi muutoksista vuonna 2003, kun basisti Kalle päätti jättäytyä pois kuvioista. Bändi oli ehtinyt julkaista kaksi täyspitkää ja uuden Can’t Wash Off the Stains -levyn äänitykset oli juuri saatu päätökseen. Pitkän etsinnän jälkeen bassoon löytyi tamperelainen, Abduktiossa soittanut Tuomas ”Jamppa” Järvinen.

- Kallen päihteiden käyttö lähti käsistä ja mielenterveys alkoi järkkyä. Can’t Wash Off the Stains oli viimeinen julkaisu, missä Kalle soittaa. Siihen se soitti bassoraidat, heitti basson maahan ja lähti kävelemään studiosta sanomatta edes moi. Muutaman päivän päästä oltiin hakemassa Kallea keikalle, mutta se soitti samana aamuna, että ei ole tulossa.

No, eihän siinä, meikä opetteli matkalla biisit bassolla ja niin mentiin muutama keikka, Ville kertoo.

- Olin Tavastialla katsomassa Endstandia ja Manifesto Jukeboxia ja kysyin Combatin Janilta, että eikö sillä Wastedilla ole vieläkään uutta basistia. Samalla jätin sille yhteistiedot ja sanoin olevani kiinnostunut kokeilemaan.

Noin puoli vuotta sen jälkeen tuli vähäsanainen tekstiviesti bändin jätkiltä: ”Olit kiinnostunut kokeilemaan bassossa.

Olis nelkyt keikkaa sovittuna, eurotour, Ilosaarirock, Puntala ja muita”, edelleen bassoa Wastedissa soittava Jamppa muistelee.

- Uuden basistin löytäminen oli aika hankalaa. Kallen bassolainit olivat kuitenkin iso osa meidän soundia. Sitten kuultiin Abduktiota ja koska itsekin asuttiin Tampereella ja niitten basisti veti hyvin, niin tuntui luonnolliselta kysyä Jamppaa mukaan. Me käytiin kerran soittamassa ja näytettiin sille biisit. Sanottiin sille, että soitat kyllä hyvin ja että olet bändissä, mutta pari juttua olisi. Heität tuon hevibasson helvettiin, ostat tilalle rokkibasson, lasket sen alemmas, laitat rasvaa lettiin ja Tapparan takki lähtee myös! Sillä oli kaksi viikkoa aikaa treenata, eka keikka oli Ilosaarirockissa ja siitä sitten lähdettiin kolmen viikon Euroopan-tourille. Jamppahan sopeutui jengiin heti kyllä, ja tuon tourin jälkeen ei ole ollut epäilystäkään etteikö olisi ollut oikea valinta, Ville kertoo.

- Eka keikka jännitti aivan älyttömästi. Se oli Ilosaarirockissa. Kun itse oli ollut ennen siellä toisella puolella lavaa ja tiesi, että miten hyvän fiiliksen Wastedin keikasta voi yleisössä saada. Se on joku yhteenkuuluvuuden tunne, mikä siinä on. Bändi ja yleisö on pitämässä hauskaa yhdessä, Jamppa sanoo.

Samoihin aikoihin kun Wasted oli käynyt läpi miehistönmuutokset Ville, Antti ja levy-yhtiön Jani perustivat I Walk the Line nimisen bändin. Kun vielä rumpuihin hyppäsi Hero Dishonestin Jussi Kenttämaa ja koskettimiin Anna Pirkkola, niin alettiin puhua eräänlaisesta punkin all stars -kokoonpanosta. IWTL otti tuulta allensa todella nopeasti ja kipusi sinkkulistoillekin. Bändin eka keikka oli Luoston Wappulounaalla 2003.

- Silloin kun IWTL:n kanssa julkaistiin Desolation

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 43

”Ruovesi tai joku muu Suomen pikkukylä 2000. Basisti-Kalle oli vähän huonolla tuulella. Ei vissiin tykännyt takahuonetarjoilusta tai jotain. Jossain vaiheessa keikkaa se laittoi basson sivuun, käänsi selkänsä yleisöön ja alkoi juomaan omaa viinipulloaan. Tämä oli aika tavallista johonkin aikaan. Varsovasta se lähti liftaamaan lentokentälle kesken keikan, juoksi vaan ulos kadulle puolessa välissä settiä, ilman rahaa, ilman mitään kamoja. Köpiksessä se ei pysynyt millään pystyssä ennen keikkaa, jouduttiin kantamaan se lavalle, laitettiin basso kaulaan ja laitettiin se nojaamaan vahvariin ettei se kaadu. Hyvin se silti soitti, vaikkei varmaan muista edes Köpiksessä olleensa.”

”La Zone baari Belgiassa ysärin lopussa. Tästä jatkettiin sitten Englantiin päin. Tällöinhän internet tai navigaattorit eivät olleet kovin yleisiä, joten lainattiin kirjastosta joku 10 vuotta vanha kartta, josta puuttui sivuja ja eihän sillä mitään tehnyt. Englantiin löydettiin silleen, että ajettiin Belgian ja Ranskan rannikkoa alaspäin ja kysyttiin joka satamasta, että mitenhän täältä pääsisi Englantiin, hehheh. Ja sitten lautoissa säästi aina rahaa, kun piilotti pari tyyppiä penkin ja kamojen alle. Sano vaan satamassa, ’että joo meitä on kuski plus kaksi’.”

44 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Street -levy, niin tehtiin sen jälkeen noin 140 keikkaa vuoden aikana yli kymmenessä eri maassa. Se oli hirmuinen tahti. Se tuntui jo välillä työltä, ja sen tourin jälkeen ollaan otettu iisimmin keikkojen suhteen. Ilman ”täsmiksiä” (täsmäkännejä) ei olisi aina lavalle kyllä päästy – niin väsynyttä oli joskus meininki, Ville kertoo.

- Vuosien varrella keikkarutiinit on kyllä muuttuneet paljon. Vanhoista keikoista ei edes hirveästi muista, kun kaikki oli niin kännissä. Oltiin niin antisosiaalisia, ettei uskallettu edes autosta nousta ennen kun oli juotu vähintään pullo viiniä tai sixpack kaljaa. Nykyisin tsempataan keikkoihin ja halutaan soittaa niin hyviä keikkoja kuin mahdollista. Miikalla oli tapana olla niin kännissä, ettei se pysynyt edes rumpupallilla. Otettiin asia puheeksi ja ihan

”Miikalla oli tapana olla niin kännissä, ettei se pysynyt edes rumpupallilla. Otettiin asia puheeksi ja ihan yhteisymmärryksessä tehtiin kuuden tunnin sääntö, eli kuusi tuntia ennen keikkaa saa vasta avata kaljan. Siinä ei kerkeä juoda itseensä liian känniin, ainakaan jos vaan kaljaa juo.” yhteisymmärryksessä tehtiin kuuden tunnin sääntö, eli kuusi tuntia ennen keikkaa saa vasta avata kaljan. Siinä ei kerkeä juoda itseensä liian känniin, ainakaan jos vaan kaljaa juo. Se on yleisön pettämistä, jos menee kännissä sekoilemaan eikä muista biisejä. Ne on kumminkin maksaneet siitä.

Uusi tuleminen

I Walk the Linen keikkaillessa ahkerasti vietti Wasted hiljaiseloa melkein viisi vuotta. Samalla bändi etsiskeli hieman kateissa ollutta kipinää. Hatunnostonarvoinen asia on, että bändi on pysynyt kasassa vaikeatkin ajat.

Neljä julkaistua levyä myöhemmin I Walk the Line jättäytyi vuorostaan tauolle ja oli Wastedin aika herätä jälleen henkiin. Vuonna 2010 bändi julkaisi Modern World is Dead -seiskatuumaisen ja palasi tien päälle. Viime syksynä ilmestynyt Here Comes the Darkness on Wastedin kuudes pitkäsoitto. Tunnusomaisen melankolian rinnalle on noussut uusia tunnelmia, ja aivan kuin nimeään vastaan uusi levy onkin duurivoittoisempi ja pirteämpi.

- Alkuaikoina Wasted oli hardcorempaa ja raffimpaa punkrokkia ja meidän juttu on kumminkin aina ollut se melankolisuus, energisyys, räkäisyys ja kantaaottavuus.

Mutta kun ollaan tehty jo niin monta levyä, niin tätä levyä tehdessä mietittiin, että jotain uutta ja tuoretta pitää saada. Se oli hyvä merkki, että kun toin biisin treenikselle, niin Miikka sano, että ”ei helevetti, en soita, en vitussa!”

Jälkeenpäin just ne biisit on nyt niitä parhaita tolla levyllä,

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 45

”Meikä on tuossa kuvassa yleisössä, kun Wasted oli soittamassa I-klubilla Tampereella 1999. Diggailin Wastedista ja olin yleisössä pogoilemassa. Sitten jonkun biisin aikana yritin daivata lavalta ja mun avainketju tarttui kiinni Antin kitaran virityskoneistoon! Biisi piti keskeyttää ja meikäläiset vapauttaa kitarasta! Silloin juttelin jätkien kanssa ensimmäisen kerran, hehheh.” -Jamppa

46 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

17 vuotta on pitkä aika ajaa pakulla ympäri Suomea ja Eurooppaa, nukkua milloin missäkin ja soittaa keikka toisensa perään.

Punkbändin kiertue-elämästä on glamour kaukana ja motivaatio täytyy löytyä jostain muualta.

Ville naureskelee.

- Mun suosikki on ehkä Down & Out, mutta monella tapaa uusi levy on niiden paras levy ikinä. Uskon, että se tulee säilymään ja kestämään. En keksi toista punkbändiä, joka olisi kahdenkymmenen vuoden jälkeen tehnyt noin tuoreen ja hyvän levyn, Jani Koskinen kehuu.

- Uudelle levylle tein biisejä joku neljäkymmentä kappaletta ja lähettelin sitten niistä demoja jätkille. Tällä levyllä ei mietitty yhtään, että ”voiko näin tehdä” ja ”onko tämä nyt Wastedia vai mitä tämä on”. Nyt ei ollut sitä I Walk the Linen varjoa niskassa, joka oli ehkä silloin Outsider by Choice -levyä tehdessä. Tekovaiheessa tämä levy tuntui tosi synkältä, ainakin sanoitusten puolelta. Sitten kun sitä pakkaa vähän sekoitti ja laittoi duuribiisiin synkät sanat, niin se vähän keveni, Ville pohtii.

- Sanojen tekeminen vaikeutuu mitä enemmän niitä tekee. Olen kirjoittanut elämäni aikana about 150 biisiä, eikä kumminkaan kehtaa ruveta itseään toistamaan. Tuolle levylle tein sanoja puolen vuoden ajan joka päivä. Joka biisiin parit kolmet eri sanat ennen kuin olin tyytyväinen. Sama homma oli biisien kanssa – otettiin tosi tiukka seula. Jos ei ollut hitti, niin jätkät feidasivat sen. Toisaalta sitten taas studiossa vietettiin varmaan lyhin aika, mitä ikinä. Pohjat vedettiin kymmenessä tunnissa livenä ja siitä saatiin samalla otolla rummut, basso ja yks kitara. Näistä ei korjailtu mitään, että välittyisi tekemisen meininki, Ville kertoo.

17 vuotta on pitkä aika ajaa pakulla ympäri Suomea ja Eurooppaa, nukkua milloin missäkin ja soittaa keikka toisensa perään. Punkbändin kiertue-elämästä on glamour kaukana ja motivaatio täytyy löytyä jostain muualta. Aito tekemisen meininki ja rakkaus musiikkiin ovat pitäneet Wastedin tien päällä, ja bändi onkin parhaimmassa terässä juuri nyt.

- Suosion osalta, englanniksi laulavaksi punkbändiksi, Wasted on varmaan tehnyt milteinpä kaiken mitä voi.

Homma on aika pitkälti sillä tasolla, missä on paras olla – niin bändillä kuin levy-yhtiölläkin. Wastedin kaikki levyt

on myyneet loppuun ja näistä olen tietty sitten uusintapainoksia ottanut, jotta niitä olisi mahdollisimman hyvin saatavilla. Nämä on itse niin aktiivisia, että ne ansaitsee, että niitten hommat hoitaa mahdollisimman hyvin, Jani toteaa.

- Joku sisäinen pakko tätä on tehdä, kun on kuukauden soittamatta keikkaa, niin rupeaa ahdistamaan. Jengin palaute on isoin palkinto, mitä tästä saa. Monesti keikan jälkeen jengi tulee puhumaan, että biisit ovat auttaneet vaikeiden aikojen läpi ja jopa yksi amerikkalainen tyyppi tuli kertomaan, että se oli soittanut yhtä biisiä itsetuhoiselle mielenterveyspotilaalle ja tämä oli lukenut sanoja ja saanut niistä kiksejä ja ruvennut miettimään elämäänsä uudelleen, Ville pohtii.

Itse olen kuunnellut Wastedia teinivuosista asti, ja bändin musiikki toimii näköjään aina vuosista huolimatta.

Hyvin monet muut teiniaikoina kuuntelemani bändit tuntuvat nyt aikansa kliseillä varustetulta nostalgiahömpältä.

Wastedin lyriikoiden avulla oli mahdollista tarkastella omaa elämäänsä ja ruveta kehittämään omia mielipiteitä ja elämän nuoraa. Omaehtoisuus ja tee-se-itse-henki tulevat päällimmäisenä mieleen, kun muistelen Wastedin antia omalle nuoruudelleni.

Nykypäivänä Wastedin keikoilla voit nähdä ”vanhojapartoja” silmät kiiluen fiilistelemässä vanhoja aikoja, mutta myös nuoria pogoilevia tyttöjä ja poikia, jotka ovat ehkä vasta tutustumassa punkkiin ja mahdollisesti ovat ensimmäisellä keikallaan. Aika vierii, sukupolvet vaihtuvat, mutta Wasted on ja voi hyvin.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 47

”Treenis Joensuussa 90-luvun lopulla. Täällä pommisuojassa treenattiin ekan seiskatuumaisen biisejä. Sama meininki oli kuin nykyisinkin. Kun biisi menee läpi ilman, että kukaan lopettaa soittamista, niin se on tarpeeksi hyvin treenattu, pistetään nauhalle.”

Tuotanto: HERE COMES THE DARKNESS LP/CD (Combat Rock Industry / Klownhouse, /Trujaca Fala 2013)

CAN'T WASH OFF THE STAINS MCD/10” (Combat Rock Industry / Boss Tuneage / Twisted Chords 2003)

RUGGED, RAW AND UNPLUGGED 10” (Combat Rock Industry 2013)

DOWN AND OUT LP/CD/MC (Combat Rock Industry / LP Scene Police / MC Trujaca Fala 2001)

THE EARLY YEARS compilation 2xLP/CD ( Combat Rock Industry 2012)

WASTED / THE STAKEOUT split 7" (Combat Rock Industry / 7Ply 2001)

OUTSIDER BY CHOICE LP/CD (Combat Rock Industry 2011)

SUPPRESS & RESTRAIN LP/CD (Combat Rock Industry / MC Trujaca Fala 2000)

MODERN WORLD IS DEAD 7" (Combat Rock Industry 2010)

ON THE BRINK 7" (Grey Days / Brown 1999)

HEROES AMONGST THIEVES LP/CD (Combat Rock Industry / Boss Tuneage 2005)

BATTLE OF LIFE 7" (Grey Days / Halla 1999)

HERE WE GO AGAIN compilation CD (Combat Rock Industry 2003)

INSIDE OUT 7" (Underground -productions 1998)

48 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Kamerapornoa #1

Kalle Tarkiainen TEKSTI JA KUVAT Kalle Tarkiainen

Kamerapornoa-artikkelisarjassa lumilautavalokuvaajat suorittavat syväluotaavan tutkimusmatkan omaan itseensä, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Pääsemme myös tutustumaan valokuvaajien tärkeimpiin kuvausvälineisiin sekä nauttimaan kuvaajien omista suosikkikuvista vuosien varrelta.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 49

Otto Veijola & Simppis Rautava, Tornikeskus, HAF Studio Ski, 2012 ”HAF Studioski on Digistylesin löysin mutta vankoin rantein järjestettävä lumilautailutapahtuma Tornikeskuksessa, Klaukkalassa.

Kisa pidetään lähes aina keväisin. Studioskin erilaisiin näytöksiin kuuluvat muun muassa korkeushyppy sekä switchinä että normina, Simppiksen stunt-tuokiot sekä tietenkin HAF:in kruununjalokivi, kuolemaa halveksuvat kilpa-ajot!

Kilparata pitää yleensä sisällään sekä hänkkiä, bokseja, kurveja ja kuvassakin näkyviä polventappajia eli tattibumppeja. Tällä kyseisellä kuvaushetkellä Otto Veijola on selvästi nöyryyttämässä Simo Rautavaa leijaillessa voittajan elkein kohti maaliviivaa. Kunnia on ikuista, häviäjiä ei muistella pahalla.”

”Olen kuvannut laskemista, ihmisiä ja elämää lajin ympärillä suhteellisen aktiivisesti vuodesta 2006 lähtien.

Alunperin tahdoin tulla maailman parhaaksi lumilautakuvaajaksi, ja haaveenani oli hallita kaikki mahdollinen mitä tekniikan puolella on mahdollista. Muutaman kuukauden salamoiden kanssa temppuiltuani luovuin niiden käytöstä ja myönsin tappioni. Kärsivällisyyteni ja kuvaustapani eivät riitä mitenkään kyseisten laitteiden tyydyttävään käyttöön.

Valokuvaamisessa minulle tärkeintä on olla mahdollisimman nopeasti toimintavalmiudessa. En tykkää odotuttaa ketään tai muutenkaan tehdä itse valokuvaamisesta liian suurta päänvaivaa laskijoille, joilla on ymmärtääkseni aika paljon muuta mietittävää spoteilla ollessaan. Annan asioiden edetä ihan omalla painollaan ja tyydyn sivustaseuraajan rooliini.

En myöskään pidä terveydelle vaarallisten spottien kuvaamisesta. Jos suorituspaikat lähtevät liian lapasesta, kertyy kuvaajalle vähän liikaa suorituspaineita. En oikeastaan osaa pomottaa laskijoita vetämään montaa kertaa sitä täydellistä kuvaa varten, sillä koen olevani itse täysin vastuussa kuvien onnistumisesta.

Vaikka useimmiten toimintani kuvaustilanteissa vaikuttaa melko harkitsemattomalta, suunnittelen kuvia päässäni hyvin tarkasti jo ennen kameran kaivamista aina kuvakulmista sinne jälkikäsittelyyn asti. Kuvaan nykyään pelkästään vallitsevan valon ehdoilla. Se luo omat lisämausteensa varsinkin nopeiden tilanteiden kuvaamiseen.

Erityisesti synkimpään talviaikaan suosittelen mieluummin jonkun toisen kuvaajan tilaamista paikalle, koska tiedostan omat rajoitukseni varsin hyvin. Edellä mainittujen syiden seurauksena nappionnistumiseni ovatkin melko harvinaisia.

Aina kuvausreissuilla ollessani pyrin dokumentoimaan suoritusten ympärillä tapahtuvaa toikkarointia melkein enemmän kuin itse temppuilua. Tykkään ”elämän” kuvaamisesta siksi, että minulle jää siitä kivoja muistoja vanhoille päivilleni. Uskon, että minua ei kamalasti kiinnosta kuolinpedilläni katsella sitä täydellistä auringonlaskugräbiä Paljakassa vuodelta 2009. Sen sijaan samalla reissulla kennolleni tarttunut kuva Josa Leskisestä soittamassa kitaraa mutaisella parkkipaikalla ilman housuja saa toivottavasti vanhan ja ryppyisen Tarkiaisen suupielet siihen viimeiseen hymyyn. Tärkeintä minulle on siis kuvissa hetket ja ihmiset. Näin ollen myös kuvauskalustoni on rakentunut näiden tarkoitusperien ehdoilla.”

50 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

1

1. Runko: Nikon D90 (12 megapikseliä ja papukaijamerkki) ”Runkoni on periaatteessa harrastajakäyttöön valmistettu Nikonin perusvarma D90. Aloitin nuorempana kuvaamaan filmikameroilla ja kuolasin pitkään legendaarisen Nikon D70 -mallin perään. En ikinä kumminkaan päässyt tämän herkkupalan kimppuun, vaan digitalisoin itseni todella edullisella Pentax K10D:llä, joka oli käyttölogiikaltaan ja mukavuudeltaan täysin ylivoimainen kamera omaan käyttööni.

Valitettavasti vuonna 2011 tuli Pentaxin matka tiensä päähän sulkimen ryhtyessä valottamaan ikuista valotustaan. Jälkikäteen selvisi, että suljin ei oikeastaan ollut mennyt rikki, vaan olin jotain vipua vääntämällä saanut sen pysymään hyvin pitkään auki. Kamera kuulemma toimii edelleen täysin moitteetta.

Siirryin siis uuteen aikakauteen: Nikon oli lyönyt pihalle ensimmäisen digijärkkärin, joka sisälsi videokuvauksen.

Tartuin siis vieheeseen himokkaana uudesta elokuvanteon mahdollisuudesta. Harmikseni en tehnyt taustatyötä kovin hyvin, ja D90 osoittautuikin jo vuonna 2008 julkaistuksi malliksi, jonka video-ominaisuudella ei oikeastaan tee yhtään mitään. Olisin samalla rahalla saanut luultavasti jotain huomattavasti teknologisesti kehittyneempää, mutta minkäs sille mahtaa. Tyhmä on tyhmä.

D90 on miellyttävä runko käyttää, se on kevyt, tarpeelliset säätönupikat löytyvät helposti ja kamerassa on vielä paljon nappeja, joita en ole uskaltanut vielä painaa.

Hyvässä valossa kamera tekee todella hyvää jälkeä, hämärässä taas jäädään pikkiriikkisen teknologian tulisimmasta kärjestä jälkeen. Kamera tekee sopivankokoisia RAWtiedostoja, joten myöskään kovalevyihin ei joudu vielä uhraamaan aivan tuhottomasti vähäisiä rahojaan. Sekkareita en ole ikinä osannut koota, joten niitä en ole myöskään

2

3

kamalasti ottanut. Käsittääkseni runko on kyseisessä toiminnassa aika hidas. Automaattitarkennus temppuilee välillä, mutta epäilen sen johtuvan linsseistäni. Muutamat varmistustarkennukset ja vivut manuaaliin, niin päästään ihan hyvin maaliin.

Aion upgreidata rungon kenties hyvinkin pian, sillä haaveenani olisi siirtyä täyskennokameroiden aikakauteen.

Siirtymässä minua eniten harmittaa tiedostokokojen kasvu – mitä kukaan tekee miljardilla monen kymmenen megatavun kuvalla? Myös full frame -runkojen koko ärsyttää jo etukäteen. Minulla on pienet kädet ja tykkään, että kamera on siro ja helppo heittää vaikka muovipussiin, joita käytän matkalaukkuinani huolestuttavan usein.”

2. Linssit: 18-50mm Sigma DC 2.8-4.5 HSM, Nikkor 50mm AF 1.4, 70-200mm Sigma 2.8 D APO ”Omistan vain kolme linssiä, joista ehdottomasti eniten käytän 18-50mm Sigmaa. Tämä linssi tuli mukana paketissa runkoa ostettaessa, ja erityisesti laajassa päässä se on miellyttävän kontrastikas. Tarkkuudeltaan se ei varmasti pärjää paremmille versioille samasta polttovälistä, varsinkin kuvan reuna-alueet ovat surullisen blurria. Mutta budjetti ennen kaikkea – tärkeintä on saada edes jonkinlainen kuva.

Perinteistä 50 millistä linssiä käytän myös yllättävän usein, vaikka rungossani sen todellinen polttoväli onkin siellä 75 millin tienoilla, eli se on aika telemallinen. Erityisesti jos ampuu kuvia täydellä aukolla, saa taustat blurrattua todella tehokkaasti, kiitos 1.4 valovoiman. Luonnollisesti myös linssin tarkentaminen käy näillä rajapyykeillä todella hankalaksi.

Mielenkiintoista on se, että linssi on oikeasti aika vanha, todellinen valmistusvuosi lienee jossain 90-luvulla, mutta silti se hoitaa hommansa todella ansiokkaasti. Hyvä esimerkki siitä, että linsseihin kannattaa satsata. 70-200

TALES FROM THE DEEP END

4

millistä zoomia suorastaan vihaan, mutta varsinkin bokseja kuvatessa on pakko olla olemassa pidemmän polttovälin linssejä. Täydellä aukolla linssi on huolestuttavan epätarkka, mutta muutaman aukon himmennyksen jälkeen melko tarkka.

Linssi on todella kontrastiton, ja se pitää tarkentaessaan raivostuttavaa viheltävää ääntä. Luulin myös pitkään, että linssi on rikki ajoittaisten toimintakatkosten seurauksena. Sami Välikangas osasi auttaa ongelman kanssa painiessani. Linssin juuressa oleva manuaalinen aukonsäätörinkula on kuulemma erittäin suositeltavaa lukita linssistä löytyvän vivun avulla. Näin ollen aukkorengas ei pääse pyörimään vapaasti ja sotkemaan kameran antureita.

Tunsin oloni vähän hölmöksi tämän faktan valjetessa.”

3. Varastointi: 2 x 500 gigatavun kovalevyjä, 3 kpl 8 gigatavun muistikortteja, Macbook Air 13” -tietokone sekä muistivihko. Ja kynä. ”Jälleen voi sanoa, että helppo liikkuvuus on kaiken A ja O. Kannoin pitkään hontelolla selälläni reppua, johon oli ahdettu 15 tuuman pc-tietokone, joka pitemmän päälle alkoi tuntumaan aika helvetin painavalta. Nykyinen Macbook Airini on parantanut elämänlaatuani noin puolella, ja se onkin kenties tärkein työkaluni.

Jo kuvia ottaessa mietin usein, miltä kuvat tulevat käsittelyn jälkeen näyttämään. Pienestä asti olen kuvia katsoessani ihastellut varsinkin värejä, varsinkin Rami Hanafin ja Peter Hasselgrenin kädenjäljessä värien hallinta on ollut aivan ylivertaista. En tiedä miten muuten voin saavuttaa haluamani tuloksen kuin uskomattomien Lightroommaratonien avulla.

Kovalevyjä on mukana useimmiten siitä syystä, että tietokoneeni kovalevy on itsessään todella pieni. Eräs suurista heikoista kohdistani onkin kuvien arkistointi. Käsittääk-

5

Spine Magazine | 51

6

seni minulla on valokuvia tallella vuodesta 2006 lähtien, mutta niiden sijainti onkin aivan eri asia.

Muistikortteja käytän yleensä yhdellä kuvausreissulla vain yhden kappaleen. Jos kesken kuvausten huomaisin vaihtavani muistikorttia niin joutuisin hetken pohtimaan, että minkälaisia kuvia sitä on tullut räpsittyä. Yhtä korttia mukana pitäessä pysyy matkassa edes jonkinasteinen harkintakyky. Sokea laukominen sinne tänne aiheuttaa vain harmaita hiuksia kuvien koneelletuontivaiheessa.

Muistivihkoon raapustelen yleensä asioita, jotka unohdan lähes heti. Jälkikäteen on hauskaa hupia tutkia asioita mitä on tärkeänä rustannut vihkoon.”

4. Erikoisvälineet: Ledilamput ja salama ”Vaikken salamaa kovin usein käytä, on semmoinen kumminkin ihan hyvä olla aina matkassa – varmuuden vuoksi.

Led-lamput ovatkin uudempi tuttavuus. Olen huomannut niiden todellisen kätevyyden eritoten mainoskuvien toteutuksessa. Keinovalaisuprosessiani helpottaa todella paljon, jos näen jo valoja asetellessa lopputuloksen.

Kuvassa oleva erittäin hämmentävä pitkula on Lidlistä hankittu megaled kahdella valopäällä ja taipuisalla keskiosalla. Tarpeen tullen käy varmaan myös itsepuolustusvälineestä!”

5. Kuljetus: Lowepro Fastpack ”Kuten olettaa saattaa, kaikki tarpeellinen mahtuu tähän reppuun. Lisänä on pieni lisälokero, johon voi ahtaa vaikka energiajuomia tai ylimääräisiä hanskoja. Kamerareppu on yllättävän mukava kantaa verrattuna aikaisemmin käyttämiini kangaskasseihin ja muihin epämääräisiin virityksiin.

Suosittelen vahvasti panostamaan juuri sinulle sopivaan reppuun.”

52 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Jonotus, SFO Tahko, 2013 ”Näille sivuille tahdoin valita ehdottomat omat suosikkini vuosien varrelta, ja on melko yllättävää, että niistä ainakin kaksi kappaletta on tapahtumissa otettuja kuvia. Kenties erilaiset tapahtumat jäävät lämmittämään mieltä vahvemmin kuin perinteiset spottireissut?

Tämä kuva on Tahkolta Snowboarding Finnish Openeista vuodelta 2013. Olen ollut kyseisissä kinkereissä nyt kahdesti, ja molemmilla kerroilla itse päätapahtuman aikoihin ovat sääherrat päättäneet iskeä sylin täydeltä paskaa sheippareiden syleihin. Tämä on luonnollisesti sääli, koska yleisön mielenkiinto lähteä ylös kolmen metrin näkyvyyttä ihastelemaan on melko pieni. Silti jaksaa lämmittää, että laskijoita se ei ole liiemmin ikinä haitannut. Kuvassa täyspäinen joukko lumikenttien gladiaattoreita jonottaa pool-rakennelman transferkaareen. Vähän kuin skeittaisi minissä, mutta kaatuminen ei satu.”

Niko Länsiö, method, Ukkohalla, 2013 ”Ennen kuin Slammer ajautui ikuiseen limboonsa, olimme suunnitelleet ja sopineet hillittömät kuvakilpailusessarit Ukkohallaan kevääksi 2013. Jouduimme siis hieman hankalaan tilanteeseen, kun meille alkoi pikkuhiljaa valjeta tulevaisuutemme synkät näkymät.

Kyynel poskella ilmoitimme yhteistyökumppaneillemme, että tästä nyt ei oikein taida tulla mitään. Toivoimme myös kovasti, että emme joutuisi maksamaan käyttämättä jääneistä majoitustiloista ja loppuun asti viritetyistä suorituspaikoista. Meidän onneksi asia ei ollut kummoinenkaan ongelma, ja olimme tervetulleita paikan päälle kaikesta huolimatta.

Kokosimme siis väliaikaisen mediatoimikunnan nimellä #snoukkatour2013 ja teimme kaikkemme, että meidän läsnäolo olisi edes etäisesti hyödyllistä. Kuvassa näkyvä ruohogap on käytännössä täysin Jari Salon visioiden pohjalta rakennettu, ja se näytti livenä aika vaaralliselta. Muutaman uhkarohkean testihypyn jälkeen rupesi laite onneksi toimimaan ilman vakavampia haavereita.

Koska olemme Jarin kanssa ikuisia taistelijoita valokuvauksen saralla, tein parhaani ryöstääkseni parhaan kuvakulman ja majoituinkin sammalmättäälle useaksi tunniksi. Odotus kannatti, ja method hellii aina mieltä vaikken siihen itse taivukaan.”

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 53

54 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Jaakko Tervonen, nosepress, Helsinki, 2013 ”Jaakko Tervonen on tehnyt traileria omasta elokuvastaan jo pitempään kuin osaan edes laskea – sanotaan vaikka, että useamman vuoden. On erittäin mielenkiintoista seurata projektin rakentumista, varsinkin kun kyseessä on traileri. Siis traileri, johon ei käytetä kokonaisia temppuja, ja yhteenlaskettu pituus tulee olemaan sen minuutin. En edelleenkään tiedä mitä varten Jaakko kuvaa kokonaisia temppuja, koska oikeasta elokuvasta emme ole vielä ikinä keskustelleet. Tämä spotti on Mäkelänrinteen uimahallilla, ja sillan alle on mystinen hämähäkkimies liimannut Jeesus pelastaa -julisteen.”

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 55

Toni Viitakangas & Simppis Rautava, Orava-jengi, jossain päin maailmaa välillä Rovaniemi–Sodankylä, 2011 ”Kevät on ihmisen parasta aikaa, ja suurimpia syitä miksi itse pidän pienestä roadtrippaamisesta ovat pitkät tiet, joita pitkin autolla körötellään. Tässä kuvassa tuo tie ei tosin näytä järisyttävän pitkältä, mutta uskon, että tiedän mistä puhun. Laskeva aurinko, Radio Nova tai Yle Suomi, yön hiljaisuus. Ah, suuria tunteita.

Tykkään matkustaa autolla, vaikka sitä omalla kierolla tavallani pelkäänkin. Ajokorttia tosin en vieläkään aio hankkia, koska todennäköisesti päätyisin ajamaan jonkun elävän olennon yli. Kuten kuvassa näkyvän oravan. Minulla oli pienenä pehmolelu, jota kutsuin Orava Orriporriksi, joten kuvalla on myös henkilökohtainen side viattomaan lapsuuteeni. Huom: me emme tappaneet oravaa. Kundi oli valitettavasti potkaissut tyhjää jo ennen meidän paikalle saapumista.

Kepeät mullat kaveri!”

Jatkuu sivulla 88

56 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Nicaragua

TEKSTI Jyrki Linnankivi | KUVAT UNICEF/Estevan Oriol

Vuonna 1524 nousi Nicaraguaan Amerikan mantereen ensimmäinen eurooppalainen kaupunki Managua. Siitä lähtien kaikki ovat halunneet palan Nicaraguaa. Siinähän se on, strategisesti juuri keskellä Väli-Amerikkaa. Paitsi hurrikaanialueella, Nicaragua sijaitsee keskellä maanjäristysvyöhykettä, ja siellä on seitsemän aktiivista tulivuorta. Useissa lähteissä törmää lauseeseen: Nicaragua on maailman kaunein maa.

Rollarit, Clash, Howard Hughes – Nicaragua on aina ollut rock’n’roll!

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 57

58 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 59

Losangelesilainen legendaarinen East L.A.latino gangsta- kuvaaja Estevan Oriol oli tehnyt muutama vuosi sitten The 69 Eyesin levynkannet ja hänen kanssaan oli ollut puhetta yhteistyöstä UNICEFin hyväksi.

Hieman yllättäen, toista vuotta sitten, Nigaraguan UNICEF otti yhteyttä Suomen UNICEFiin ja kutsui minut hyvän tahdon lähettiläänä vierailulle tutustumaan toimintaansa. Motiivina on selkeästi ”to put Nicaragua to the map!”

Tammikuussa 2013 saavuimme Estevanin kanssa Nicaraguaan, jossa vietimme viikon tutustuen maahan UNICEFin opastuksella. Estevan dokumentoi retken valokuvaten ja filmaten.

60 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 61

Karibian rytmit kaikuvat edelleen rannikkokylä Bluefieldsissä.

Minulla on ilo päästä studioon nauhoittamaan paikallisten kanssa yöllistä reggaeta. Alueen legendan Sabun (iso kuva) kerrottiin syntyneen apinana mutta myyneensä sielunsa paholaiselle ja päätyneensä muusikoksi. Hänen todella uskomaton cat man -tyylinsä on tunnettu koko Väli-Amerikan alueella, jolla hän on 60-luvulta lähtien toiminut viihdyttäjänä poliittisista suuntauksista riippumatta.

62 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Nicaragua on äärimmäisen kaunis ja moniulotteinen maa, mutta tähänkin paratiisiin on päässyt luikertelemaan käärmeitä. UNICEFin tuella maahan on viimeinkin perustettu poliisiosasto, joka on erikoistunut lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin. Luutnantti Victoriano Ruiz (vasemmalla) sai pian vierailumme jälkeen Yhdysvaltojen myöntämän Hero Of The World -mitalin erään FBI:n etsityimmän seksirikollisen kiinniottamisesta.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 63

Nicaraguan Karibian-puoleinen rannikko on aikoinaan ollut merirosvojen kotisatamia täynnä. Nykyisin se on maailman vilkkaimman huumesalakuljetusreitin varrella. Speedboatit kiitävät Kolumbiasta kohti Meksikoa. Rannikon pikkukylät kärsivät huumekaupan monista seurauksista.

64 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 65

66 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 67

Nykyisin nicaragualaisia on kuusi miljoonaa, joista puolet on alle 18-vuotiaita. Maa sijaitsee alueella, johon ilmastonmuutoksen vaikutukset ensimmäisenä heijastuvat. Äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta maan tulevaisuus on nuorissa!

68 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Lämpötilaennätysmies TEKSTI Lämpötilaennätysmies | KUVAT Kalle Tarkiainen

Viisitoista vuotta sitten, tarkalleen ottaen tammikuun 28. päivä vuonna 1999 jouduin kävelemään kouluun. Yleensä pyöräilin, tai kuten ainakin vielä 90-luvulla maaseudulla tehtiin, kuljin potkurilla. Sinä päivänä matka oli tehtävä jalkapatikalla, koska polkupyörän rattaat polkivat tyhjää ja potkurin jalakset olivat pakkasesta nihkeät kuin Niki Laudan naama.

Pakkasmittari ei Aholanperällä näyttänyt aamulla ennätyslukemia. Ne tulokset mitattiin Pokassa, joka vuosittain pääsi Maikkarin uutisiin Suomen kylmimpänä paikkana.

Siellä oli aamulla mitattu -51,5 astetta. Aholanperästä ei uutisissa mainittu mitään. Siellä pakkasta oli vain karvan alle -50 eli ei mitenkään uutisoinnin arvoisesti.

Kotimme mittaukseen ei kuitenkaan voinut täysin luottaa. Karppisella ei digitaalimittareita valikoimastaan löytynyt, joten seinällämme roikkui vanhan mallinen elohopeamittari, joka katsomiskulmasta riippuen näytti pari astetta enemmän tai vähemmän. Ei digimittareihinkaan ollut sinä

päivänä täysi luotto. Joillakin digitaalimittareiden näytöt olivat kuulemma kylmyydestä jäätyneet niin, että numerot olivat täysin sekaisin tai näyttö oli aivan tyhjä.

Olin pukenut päälleni kaiken muun kahtena paitsi kenkiä yhdet ja takkeja kolme. Yksi niistä oli hopeinen Helly Hansen -untsikka. En enää muista, oliko se mielestäni erityisen hieno vai erityisen ruma. Päällimmäiseksi takiksi sitä en kuitenkaan kelpuuttanut. Olo oli kuin Michelinmiehellä. Tai Neil Armstrongilla. Pieni askel ihmiselle mutta suuri askel ihmiskunnalle. Tai vittumainen askel ihmiselle mutta suuri Kittilälle. Vuoden 1999 Kittilä tultiin historiassa muistamaan.

Kesti kuitenkin yli kymmenen vuotta ennen kuin selvisi, että myös allekirjoittanut tuli olemaan osa historiaa.

Askeleet oli pidettävä lyhyinä. Hengästyä ei saanut, olihan jäätävän ilman hengittäminen rauhallisestikin haastavaa.

Vaatteet kovettuivat pakkasessa hetkessä panssariksi, ja

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 69

70 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Olen kuitenkin ainut ihminen maailmassa, joka on Suomen luonnossa kokenut lähes 90 asteen lämpötilaeron. Kestääkö normaali ihminen yhtä paljon, vai onko se supervoimani? Sitä en tiedä, sillä en kaltaistani ole löytänyt.

TALES FROM THE DEEP END

kylmä etsi reittiä paljasta ihoa vasten. Nenäkarvat tuntuivat piikeiltä.

Matkaa minulla oli kouluun vain reilu kilometri.

Hämmästyttävää kyllä, se ei tuntunut juurikaan tavallista kylmyyttä hurjemmalta eikä matka normaalia pidemmältä.

Kylmää kautta oli jatkunut jo pidempään, eikä elohopea ollut noussut ainakaan kahteen viikkoon yli -30. Yllättäen 20 pakkasastetta lisää ei ollut tässä vaiheessa enää mitään.

Jälkeenpäin olen silti ihmetellyt, miksi edes olin lähtenyt kouluun. Sivukyliltä ei oppilaita oltu tunneille saatu bussien lakkoillessa, mutta lähes kaikki kirkonkylän oppilaat olivat saapuneet paikalle. Muun muassa Pokan oppilaat olivat jääneet kotiin, eikä heille silti poissaoloja merkitty.

Luokissakin oli niin kylmä, ettei kukaan ollut sisälläkään takitta, ja pipoakin sai sinä ihmeellisenä päivänä pitää myös sisällä. Tosin siihen pyydettiin erikseen rehtorilta lupa. Lupa myönnettiin, olihan poikkeustila.

Heinäkuun 29. päivä vuonna 2010 olin menossa ystäväni luo Liperiin. Kesä oli ollut huikea. Hellepäiviä oli mitattu jo lukuisia, ja tänään lämpeni entisestään. Auton tuuletin piti koko matkan olla aivan täysillä, eikä silti tuntunut viilenevän. Hiki virtasi, mutta vasta kun autosta nousi, tunsi todella kuinka paahtavaa olikaan.

Tämän piti olla työpäivä, mutta sisällä oli niin hemmetin kuuma, ettei siellä yksinkertaisesti voinut olla. Olisi kai jotain voinut ulkonakin tehdä, mutta läppärin lämmittäminen helteessä ei sekään houkutellut. Tarkemmin ottaen tekosyitä ei tarvinnut kauaa keksiä siihen, että jätti hommat sikseen ja siirtyi lömälle.

Kesän ykkösaktiviteetiksi oli noussut wakesurffaus.

Kuumana päivänä ei parempaa ollutkaan kuin lillua vedessä ja antaa kostean ihon tuulettua veneen perässä. Se hetki kun vedestä nousi ja vene kiihdytti tukan hulmuamaan olikin ainut, jolloin sinä päivänä tunsi edes hieman tuulettuvansa. Vesi oli niin lämmintä, ettei veteen pulahtaminen tuntunut luonnolliselta. Pikemminkin tunsi uppoavansa äärimmilleen lämmitettyyn kylpyyn kuin sisävesistön kalleimpaan.

Pyyhettä ei tarvittu, aurinko kuivatti sekä ihon että housut hetkessä. Ainoa murhe skandinaavisella ihotyypillä varustetulle puljaajalle oli paahtava aurinko, jonka vaikutus veden äärellä moninkertaistui. Aurinkorasvaa oli levitettävä joka vaihdon yhteydessä, eivätkä mitkään kertoimet olleet liioittelua. Silti siitäkin selvittiin ilman suurempia palamisia, mitä voi periskandinaaviselle ihotyypille pitää jonkinlaisena ihmeenä.

Kun kädet oli roikutettu hapoille ja jalat vispasivat, oli aika lähteä kotiinpäin. Auton startattua mittari näytti jotain aivan käsittämätöntä. Vaikka olinkin jättänyt pirssin varjoon, oli mittari keksinyt nousta jopa yli 40 asteen. Höpöhommia, ajattelin, enkä uskonut sitä tippaakaan. Hyvä niin, sillä todellisuudessa lämpötila oli ollut vaivaiset 37,2 astetta.

Avasin illalla television. En ole mikään uutisihminen, eivätkä iltauutiset kuulu jokapäiväisiin rutiineihini.

Tänään ne kuitenkin katsoin. Aivan kärkiuutisena Urpo Martikainen, joka jo samana vuonna siirtyi eläkkeelle,

Spine Magazine | 71

kertoi uuden lämpötilan Suomen ennätyksen syntyneen.

Kaikkien aikojen lämpimintä oli ollut tänään Liperissä.

Kappas vain, ajattelin. Olihan siellä lämmin. Jännä homma.

Kaikkea sitä. Jopas jotakin.

Sammutin telkkarin ja siirryin vuoteeseen vaimoni viereen. ”Tänään oli Liperissä ollut sitten ennätyslämmin”, totesin. Vaimo sanoi jotain, tai sitten ei. En tarkalleen muista, ja olihan silloin jo myöhä.

Muistan kuitenkin tajunneeni sen juuri kun olin nukahtamassa. Olen hyvin suurella todennäköisyydellä ainut ihminen maailmassa, joka on ollut sekä Suomen kylmimmässä että kuumimmassa paikassa. Siis ainut. One of a kind.

Lämpötilaennätysmies oli syntynyt.

Todellista minääni en monelle paljasta. Moni ei sitä ota tarpeeksi vakavasti tai heidän muuten vain on siihen vaikea suhtautua. En heitä siitä syyllistä. En minäkään tätä aina ymmärrä.

En tiedä, mitä se tarkoittaa enkä vielä ole voimistani aivan varma. Olen kuitenkin ainut ihminen maailmassa, joka on Suomen luonnossa kokenut lähes 90 asteen lämpötilaeron. Kestääkö normaali ihminen yhtä paljon, vai onko se supervoimani? Sitä en tiedä, sillä en kaltaistani ole löytänyt.

Sauna-Timo on kestänyt suunnattomia lämpötiloja.

Hän on löylyttänyt ihmisiä lukemattomista kansalaisuuksista, eikä kukaan ole hänelle pärjännyt. Hän onkin varmaan lähimpänä kaltaistani. Tosin hänen viimeisin saunakoettelemuksensa päättyi varsin huonosti, mikä antaa syytä epäillä, ettei hänellä supervoimia kuitenkaan ole.

Ainakaan Sauna-Timon venäläisellä kaverilla ei ollut. Siis sillä, josta on myös se kasku: Suomalainen ja venäläinen meni saunaan. Venäläinen kuoli.

Onko minullakaan supervoimia? Saunaan ne eivät ainakaan liity. Wappulounaan pieni lappalainen Rauli heittää seisaaltaan löylyä niin kovasti, ettei sitä kukaan kestä, mutta minä kaikista vähiten. Ehkä sauna on minun kryptoniittini.

Joskus mietin, pitäisikö minun paljastaa itseni.

Esimerkiksi Hymy voisi hyvinkin haastatella minua, ja Iltasanomiin sopisin mainiosti kommentoimaan aina kun lämpötilat ovat korkealla tai matalalla. ”Helleaalto – Lämpötilaennätysmies kommentoi!” ”Talvi yllätti autoilijat – Lämpötilaennätysmies toppuuttaa!” ”Joulusta kylmä – ’Ennen oli vielä kylmempi’, sanoo Lämpötilaennätysmies!”

Vai onko aika vielä oikea Lämpötilaennätysmiehelle? Joka vuosi maailma menee lämpötiloista sekaisin, vaikka ne joka vuosi noudattavat samaa kaavaa: talvella on kesää kylmempi, syksyllä viilenee ja keväällä lämpenee. Ei niiden pitäisi yllätyksenä tulla. Niitä kutsutaan vuodenajoiksi.

Nyt ulos katsoessa talvi näyttää kurjalta. Miksi tätä ei hämmästellä? Miksei lehdet otsikoi, kuinka ilmasto on pilattu – katsokaa nyt touhuanne? Miksei lehdissä lue, että se kenet tämä yllätti, niin tule nyt helvettiin sieltä kaivon pohjalta.

Ei, en vielä itseäni paljasta. Lämpötilaennätysmiehellä on vielä paljon työtä tehtävänä. Ja lämpötiloja rikottavana.

72 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

KUVA Jari Salo

Sermeq Kujalleqin jäätikkö Grönlannin Ilulissatissa etenee 19 metriä päivässä ja on yksi maailman aktiivisimmista jäätiköistä. Jäätikköä on tutkittu yli 250 vuotta, ja se on auttanut ymmärtämään ilmastonmuutosta ja jäätikköjä.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 73

Lumen tulevaisuus?

TEKSTI Jari Uusikivi

Joulukuinen vesisade tervehtii eteläsuomalaisen laskettelukeskuksen mutaisella parkkipaikalla. Kyseessä on kauden avaus ja jotenkin on rinteeseen saatu taiottua riittävästi tykkilunta. Lunta ei sitten olekaan koko Etelä-Suomessa muualla kuin muutamassa laskettelurinteessä. Siinä alkaa epäillä koko mäenlaskun harrastamisen järkevyyttä.

Rinteestäkin lumet sulavat sitä vauhtia, että muutaman

päivän päästä tämäkin rinne joudutaan sulkemaan. Pääseeköhän sitä tänä talvena vielä uudestaan mäkeen? Onkohan kunnon talvea ylipäätään tulossa näille kulmille? Pitäisiköhän vaihtaa lajia kokonaan? Mistä kaikki johtuu ja kuka on syyllinen? Ilmastonmuutostako? Sitä alkaa epätoivossaan miettiä talven tulevaisuutta.

74 | Spine Magazine

KUVA Jari Salo

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 75

Lumensyvyys Kittilässä ja Rovaniemellä Kittilä Jakso Minimi Keskiarvo Maksimi Lumensyvyydet Kittilässä ja Rovaniemellä ilmastonmuutosennusteiden mukaan vuosille 2010–39 2010-2039 33 cm 64 cm 124 cm ja 2040–69 sekä havainnoista vuosille 1971–2000. Lähitulevaisuudessa Kittilän lumensyvyyksissä 2040-2069 14 cm 49 cm 110 cm ei ole suurta eroa nykyiseen, mutta kauempana tulevaisuudessa lumensyvyydet ovat selvästi pienempiä. Jaksolla 2040–69 lumipeite Rovaniemi jää joinakin vuosina hyvin ohueksi, mutta toisina lunta on lähes Jakso Minimi Keskiarvo Maksimi nykyiset määrät. Rovaniemellä lumensyvyydet ohenevat jo 1971-2000 44 cm 72 cm 137 cm lähitulevaisuudessa, ja lähes lumettomia vuosia esiintyy jo seuraavan 30 vuoden aikana.

2010-2039 9 cm 49 cm 120 cm (Lähde: Noora Veijalainen, Suomen ympäristökeskus) 2040-2069 2 cm 35 cm 114 cm

1971-2000

51 cm

76 cm

Parina viime talvena puhe ilmastonmuutoksesta on ollut Etelä-Suomen osalta aika vähäistä. Lunta on ollut riittävästi puuterin laskemiseen Itä-Helsingin lähiöissäkin. Joku silloin jo esittikin, että koko ilmastonmuutos on jo peruttu.

Tai vaikka ei olisikaan peruttu, niin Suomen lumiolojen kannalta siitä näyttäisi olevan vain hyötyä.

Tänä talvena on taas ilmastonmuutoksen tuntua ilmassa. Lunta ei ole ja lämpötilakin on ollut alkutalven tasaisesti +5 astetta. Mitä sitten ovat ilmastonmuutoksen vaikutukset Suomen talviin ja erityisesti lumeen tulevaisuudessa? Muistelen selailleeni joskus aiemmin syksyllä julkaistua IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin viidennen raportin luonnontieteellistä osaa.

Täytyy varmaan palata sen pariin, siitä kun luulisi löytyvän asiaa ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista. Vaikka raporttia ei voi sanoa kovin helposti luettavaksi, pitäisi siitä irrota kaikki olemassa oleva tutkimustieto ilmastonmuutoksen yhteydestä lumeen.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksia tutkittaessa arvioidaan yleensä keskimääräisen ilmaston muuttumista. Keskimääräinen ilmasto yleensä tarkoittaa useamman vuosikymmenen keskiarvoa. Ihmisten kokema sää taas muodostuu

138 cm

keskimääräisestä ilmastosta sekä lyhytaikaisista muutoksista keskimääräisestä. Ilmastonmuutostutkimuksissa keskimääräisen ilmaston muuttumisesta on saatu samansuuntaisia tuloksia erilaisilla malleilla ja tutkimuksilla.

Lyhytaikaisen vaihtelun suuruuden arviointi keskimääräisen ilmaston muuttuessa on taas huomattavasti hankalampaa ja tulokset saattavat olla eri tutkimuksissa hyvinkin erilaisia. Ilmastonmuutostutkimuksen tuloksien tulkinta yksittäisen talven säähän onkin tästä syystä vaikeaa.

Ilmaston muuttuessa vaikuttavat lumen määrän muutoksiin sekä sademäärä että ilmanlämpötila. Euroopassa ilmastonmuutoksen vaikutuksia on sademäärien lisääntyminen ja lämpötilan nousu. Sademäärän kasvu ilman muutoksia ilmanlämpötilassa johtaisi lisääntyneeseen lumen paksuuteen ja keväällä pidempään kestävään lumipeitteeseen. Lämpötilan nousu vähentää lumena tulevan sateen osuutta lisäten vesisateen osuutta ja lumen sulamista. Lumen määrän muutokset johtuvat siis näiden kahden kilpailevan prosessin suhteesta.

Lumipeitteen vuotuinen vaihtelu on menneessä ja nykyisessä ilmastossa ollut Suomessa suurta, eikä ilmaston muutoksen tunnistaminen ja erottaminen tästä vaihtelusta ole aina helppoa. Varsinkin alueilla, jotka ovat vuotuisen

76 | Spine Magazine

Talvikuukausien keskimääräinen lämpötilan (yläkuva, astetta) ja sademäärän (alakuva, prosenttia) muutos vuosina 2016-2035 verrattuna vuosien 1986-2005 keskiarvoon. Suurimmat lämpenemiset tapahtuvat Alpeilla ja Lapissa ja sademäärä kasvaa eniten Keski-Euroopassa. EteläEuroopassa ja Alppien eteläosissa tapahtuu selvää sademäärien pienenemistä.

(Lähde: Working Group I Contribution To The IPCC Fifth Assessment Report Climate Change 2013: The Physical Science Basis)

TALES FROM THE DEEP END

KUVA Jari Salo

TALES FROM THE DEEP END

pysyvän lumipeitteen raja-alueita, kuten Etelä-Suomi, pitkä-aikaisten muutosten tunnistaminen vuotuisesta vaihtelusta voi olla haasteellista.

Viime vuosikymmeninä ilmasto on jo lämminnyt ja lämpeneminen on ollut Euroopassa selvästi voimakkaampaa kuin globaalisti keskimäärin. Ilmaston arvioidaan lämpenevän tulevaisuudessakin kaikkein eniten pohjoisilla alueilla. Euroopassa talvien lämpeneminen on pääosin 1–3 astetta vuosisadan loppuun mennessä, mutta lämpenemisen arvioidaan olevan tätä suurempaa Skandinaviassa ja erityisesti Pohjois-Suomessa, jossa lämpenemisen arvioidaan olevan vuosisadan loppuun mennessä jopa 7 astetta.

Sademäärien arvioidaan kasvavan pohjoisella pallonpuoliskolla, erityisesti Alppien pohjoispuoleisella alueella.

Spine Magazine | 77

samalla aikavälillä Etelä-Suomen talvien voi odottaa lyhenevän merkittävästi ja lumipeitteen jäävän ohueksi.

Keski-Suomessa talvien lumimäärät vähenevät selvästi, mutta lisääntynyt sademäärä lisää todennäköisesti satavan lumen määrää tammi- ja helmikuussa, jolloin on pääosin vielä riittävän kylmää, jotta sade ei tule vetenä.

Tulevien talvien aikana lumipeitteen Suomen etelä- ja keskiosissa arvioidaan muodostuvan varsin vaihtelevaksi kesken talven tapahtuvan sulamisen seurauksena. Esimerkiksi Pohjanmaalla talviaikaisten lumen sulamisesta johtuvien tulvien määrä lisääntyy ja vastaavasti keväiset tulvat harvenevat, koska keväinen lumipeite jää ohuemmaksi.

Ilmastonmuutoksen myötä myös sään vaihtelu ja ääriilmiöt lisääntyvät. Yksi suuri syy vaihtelun lisääntymiseen

Talvien arvioidaan Suomessa lyhenevän keskimäärin 5–10 päivää jokaisella vuosikymmenellä tämän vuosisadan loppuun mennessä.

Pakkaspäivien määrä vähenee koko Suomessa vuosisadan loppuun mennessä joidenkin arvioiden mukaan jopa 80 päivällä, mikä on globaalisti kaikkien eniten muun Skandinavian ja Pohjois-Amerikan länsirannikon ohella.

Keski- ja Pohjois-Euroopassa talvien sademäärät lisääntyvät 3–11 prosenttia vuosisadan loppuun mennessä. EteläEuroopassa ja Välimeren alueella taas talvien sademäärät pienenevät 2–4 prosenttia. Talvien sademäärät lisääntyvät Euroopassa eniten juuri Skandinaviassa.

Mikä sitten on sademäärien kasvun ja lämpötilan nousun yhteisvaikutus talviin Suomessa?

Tämän vuosisadan puoleenväliin asti Lapin talvet säilyvät keskimäärin hyvin nykyisen kaltaisina. Sademäärien kasvu saattaa jopa lisätä seuraavalla vuosikymmenellä talvien lumimääriä. Talven alku kuitenkin alkaa hiukan siirtyä nykyisestä myöhäisemmäksi ja samalla kevät aikaistuu.

Vuosisadan loppuun mennessä Lapinkin talvet alkavat lyhetä merkittävästi ja lumimäärät vähenemään. Talvien arvioidaan Suomessa lyhenevän keskimäärin 5–10 päivää jokaisella vuosikymmenellä tämän vuosisadan loppuun mennessä. Pakkaspäivien määrä vähenee koko Suomessa vuosisadan loppuun mennessä joidenkin arvioiden mukaan jopa 80 päivällä, mikä on globaalisti kaikkien eniten muun Skandinavian ja Pohjois-Amerikan länsirannikon ohella.

Näin suuri pakkaspäivien väheneminen lyhentää Lapin talvea merkittävästi, ja Etelä-Suomessa pakkaspäivien määrä jää lähes olemattomaksi. Etelä-Lapissakin, esimerkiksi Rovaniemellä, vähälumiset talvet yleistyvät jo vuosisadan puoleen väliin mennessä ja lumettomia talvia voidaan kokea vuosisadan loppupuoliskolla.

Keski- ja Etelä-Suomessa lumettomat talvet yleistyvät jo paljon aiemmin kuin Lapissa. Talvi lyhenee jo vuosisadan puoleenväliin mennessä huomattavasti. Monien eri tutkimusten yhteenvedon perusteella on arvioitu, että ilmastonmuutoksen merkittävät vaikutukset alkavat näkymään Euraasiassa vuosien 2020–2030 välillä. Tällä

on matalapaineisiin liittyvien myrskyjen kulkureittien arvioitu siirtyminen nykyistä pohjoisemmaksi. Tämä osaltaan kasvattaa Pohjois-Euroopan sademääriä ja myrskyjen yleistyminen on merkittävintä eteläisessä Skandinaviassa.

Myrskyjen lisääntymisen ja voimistumisen seurauksena suuret lumimyrskyt ja paksutkin lumipeitteet ovat ajoittain mahdollisia tulevaisuuden Etelä- ja Keski-Suomessa.

Arktisen Jäämeren kesäisellä jääpeitteellä on huomattu olevan vaikutusta Euroopan talvien säähän. Vaikutusmekanismi on vielä hiukan epäselvä, mutta jääpeitteen merkitys talvien kylmyyteen on selvä. Arvioiden mukaan Euroopassa, ja myös Etelä-Suomessa, ilmenee kylmiä talvia ainakin niin kauan kuin Jäämerellä on kesäaikaista jääpeitettä jäljellä. Kesäaikaisen jääpeitteen tosin arvioidaan häviävän tämän vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Lapissa laskukelejä riittää siis tulevaisuudessakin, ja puuterikelit tulevat hiukan yleisemmiksi, tosin arvioitu tuulien lisääntyminen pyyhkisi puuterilumen nopeasti metsiin. Rinteissä lumivarmuus on vain hiukan nykyistä heikompaa, mutta talvien aloitukset siirtyvät myöhemmäksi. Keski-Suomessa lumen määrä vähenee ja talvet lyhenevät varsin merkittävästi jo vuoteen 2050 mennessä.

Tällöin varmoja talvikuukausia ovat enää tammi- ja helmikuu. Myrskyjen lisääntyminen kuitenkin lisää vaihtelua talvien välillä. Etelä-Suomen talvet lyhenevät ja muuttuvat varsin vaihteleviksi jo ennen vuotta 2050. Kylmiä talvia on edelleen tulossa, mutta leudot ja vähälumiset talvet yleistyvät. Hyvin todennäköisesti Etelä-Suomessa on jo ennen vuotta 2050 talvia, jolloin lumitykeistä huolimatta ei pääse laskemaan lainkaan. Pakkasjaksot jäävät joinakin talvina hyvin lyhyiksi, eikä lumen tekeminen tällaisina talvina välttämättä ole taloudellisesti kannattavaa.

78 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Entä miten sitten käy puuterin pöllytyksen Euroopan vuorilla? Onkohan tulevina talvina enää mitään laskettavaa?

Entä kuinka käy Norjan talville? Siellä kun on kuitenkin Suomea lähimpänä olevat oikeat vuoret.

Ihminen on jo ehtinyt vaikuttamaan ilmasto muutokseen, ja jäätiköt on yksi hyvä mittari muutoksen suunnasta ja laajuudesta. Jäätiköiden tilaan vaikuttaa sekä sademäärien että lämpötilojen muutokset. Esimerkiksi jäätiköiden pienentyneet lumimäärät ja lumen sulaminen aikaisemmin keväällä johtavat jäätiköiden pienentymiseen. Viimeisen vuosikymmenen ajan kaikki Alppien jäätiköt ovat pienentyneet yhä kiihtyvällä vauhdilla. Norjassa ja Ruotsissa pieneneminen on ollut hitaampaa ja osa Norjan jäätiköistä on jopa kasvanut. Huippuvuorilla taas pieneneminen on ollut tasaisempaa kuin Alpeilla, eikä sulaminen ole kiihtynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämän perusteella voikin ajatella, että Alpeilla ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutus heikentää laskumahdollisuuksia, kun taas Norjassa tilanne vaikuttaa paremmalta.

Talvien lämpeneminen on arvioiden mukaan Alpeilla vähäisempää kuin Suomessa ja muualla Skandinaviassa.

Pakkaspäivien määräkin vähenee Alpeilla vähemmän kuin Skandinaviassa, vuosisadan loppuun mennessä arviolta 40–60 päivää. Eniten pakkaspäivien määrä vähenee alkuja lopputalvesta ja Alpeilla talvien on arveltukin lyhenevän 5–10 päivää vuosikymmenessä. Norjassa pakkaspäivien määrä vähenee enemmän kuin Alpeilla, saman verran kuin Suomessa, eli noin 70 päivää, mutta se on pienempi osuus koko talven pakkaspäivistä kuin Alpeilla. Lämpiämisen seurauksena Alpeilla myös vuosien välinen vaihtelu kasvaa varsinkin alku- ja lopputalvesta.

kuivemmiksi muuttuvilla alueilla tämä voi pahentaa vesipulaa. Alppien eteläisissä osissa ja Ranskan Alpeilla talvien ja etenkin kesien arvioidaan muuttuvan nykyistä kuivemmiksi, eikä siellä lumetusta todennäköisesti voida käyttää laajassa mittakaavassa.

Talvisateiden arvioidaan lisääntyvät Norjassa 4–11 % ja Alpeilla hiukan vähemmän. Etelä-Alpeilla talvien ennakoidaan jopa muuttuvan nykyistä kuivemmiksi. Kun yhdistetään sademäärien muutokset lämpötilan nousuun, niin Norjassa talvikauden aikana lumena tulevan sateen määrän arvioidaan säilyvän nykyisen suuruisena. Alpeilla taas lumena tulevan sateen arvioidaan vähenevän selvästi, länsi- ja eteläosissa jopa 60 % ja muualla 30–50 % vuoteen 2100 mennessä. Ilman kylmeneminen korkeammalle mentäessä johtaa siihen, että lumisateen osuus väheneekin eniten vuoristojen matalissa osissa, eivätkä korkeammalla olevat alueet kärsi vastaavasta lumisateen vähenemisestä.

Vaikka lumisateen osuus sateesta väheneekin niin isojen lumimyrskyjen arvioidaan lisääntyvän. Äärimmäisten lumisateiden määrä onkin jo kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana ja niiden todennäköisyys kasvaa tulevaisuudessa lisää. Talvisin lisääntyvät ääri-ilmiöt voivat joillakin alueilla lisätä lumivyöryjen esiintymistä ja siten lisätä lumivyöryjen aiheuttamia ongelmia, kuten aineellisia tuhoja ja ihmisten kuolemia ja loukkaantumisia.

Matalapaineiden aiheuttamien myrskyjen ratojen siirtyminen pohjoiseen päin tulee merkittävästi vähentämään myrskyjen määrää Etelä-Alpeilla ja Pyreneillä. Muualla Alpeilla myrskyt todennäköisesti harvenevat vain hiukan tai ei ollenkaan, kun taas Norjassa myrskyt tulevat lisääntymään jonkin verran. Vaikka yleisesti myrskyjen määrä

Kylmiä talvia on edelleen tulossa, mutta leudot ja vähälumiset talvet yleistyvät. Hyvin todennäköisesti Etelä-Suomessa on jo ennen vuotta 2050 talvia, jolloin lumitykeistä huolimatta ei pääse laskemaan lainkaan.

Vuoristossa ilmaston lämpeneminen nostaa myös lumirajaa ylemmäksi. Sveitsissä arviolta vain 44 % hiihtokeskuksista on vuonna 2030 lumivarmoja (lunta vähintään 100 päivää kaudessa), kun nykyään keskuksista 85 % on lumivarmoja. Itävallassa 83 % keskuksista on nykyään lumivarmoja, mutta sielläkin lämpeneminen vähentää lumivarmojen keskusten määrää nopeasti. Asteen lämpeneminen vähentää lumivarmojen keskusten määrän 67 prosenttiin ja kahden asteen lämpeneminen puoleen.

Lumetuksella saadaan kuitenkin lähes nykyinen määrä keskuksia pysymään lumivarmoina 2040- tai 2050-luvulle asti. Alpeilla tarvittavan keinolumen määrän arvioidaankin lisääntyvän 330 % vuoteen 2100 mennessä. Keinolumen tekeminen vaatii kuitenkin runsaasti vettä, ja nykyistä

Lumen määrän suhteellinen muutos prosentteina vuosina 2071-2099 verrattuna vuosien1961-90 keskiarvoon. (Lähde: HELCOM, 2013.

Climate change in the Baltic Sea Area: HELCOM thematic assessment in 2013. Balt. Sea Environ. Proc. No. 137.)

TALES FROM THE DEEP END

KUVAT Kalle Tarkiainen

Spine Magazine | 79

80 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Sula meri lämpenee paljon nopeammin kuin jään peittämä. Merijää heijastaa suurimman osan auringonsäteilystä takaisin avaruuteen, kun sula merenpinta imee itseensä yli 90 % auringon säteilystä.

KUVA Jari Salo

TALES FROM THE DEEP END

Myös ihmiset voivat vielä vaikuttaa ilmastonmuutoksen kulkuun ja pelastaa Etelä-Suomen talvet.

Vielä ei ole ohitettu niin sanottua tipping-pointia, jonka ohitettuamme ilmaston lopullinen muutos on vääjäämätöntä. Jokainen meistä voi tehdä oman pienen osansa talvien pelastamiseksi ja pienentää omaa hiilijalanjälkeään.

Alpeilla väheneekin niin voimakkaiden myrskyjen määrän arvioidaan lisääntyvän. Myrskyjen yleinen väheneminen todennäköisesti pienentää mahdollisuuksia päästä pöllyttämään puuteria. Toisaalta taas voimakkaiden myrskyjen lisääntyminen saattaa lisätä isojen puuteripäivien todennäköisyyksiä. Norjassa myrskyjen yleinen lisääntyminen todennäköisesti lisää puuterilaskujen mahdollisuuksia.

Onko tulevaisuus sitten jo kirjoitettu ja lumen kohtalo sinetöity? Toisaalta ilmastospekulaatioihin liittyy aina epävarmuutta, joista Euroopan ja Suomen osalta ehkä keskeisimmät liittyvät pohjoisen merialueisiin. Pohjoisen Jäämeren kesäisen jääpeitteen tulevaisuudessa ja sen vaikutuksissa Euroopan ilmastoon on monia epävarmuuksia. Myös merijäähän hyvin läheisesti liittyvän Golf-virran muutokset on huonosti ennustettavissa.

Myös ihmiset voivat vielä vaikuttaa ilmastonmuutoksen kulkuun ja pelastaa Etelä-Suomen talvet. Vielä ei ole ohitettu niin sanottua tipping-pointia, jonka ohitettuamme ilmaston lopullinen muutos on vääjäämätöntä. Jokainen meistä voi tehdä oman pienen osansa talvien pelastamisek-

Spine Magazine | 81

si ja pienentää omaa hiilijalanjälkeään. Kannattaa miettiä, mikä on tärkeää ja välttämätöntä. Voisiko vaikka jättää autolla ajelut vähemmäksi, vaihtaa helihiihdon skinnaukseen ja yrittää selvitä viimevuoden kamoilla vielä yhden kauden? Etelä-Suomesta katsottuna nollapäästöinen puuterin pöllytys ei tunnu kovinkaan mahdolliselta, koska vuoria ei ole takapihalla ja junallakin vuorille pääsy vaatii useamman päivän. Mutta ehkä voisi kuitenkin harkita lentämiselle jonkin vaihtoehtoisen tavan siirtyä vuorille tai sitten voisi säästää jokapäiväisessä toiminnassa ne hiilidioksidipäästöt, jotka kuluvat vuorille siirtymiseen. Näin ei ainakaan enää lisäisi omia päästöjään nykyisestä ja antaisi lumelle hiukan paremmat selviämismahdollisuudet. Hyvä tapa saada muutosta aikaan on äänestää vaaleissa niitä ehdokkaita, jotka suhtautuvat ilmastonmuutokseen vakavasti ja ovat myös valmiita toimimaan ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Kirjoittaja Jari Uusikivi on tutkija, joka työskentelee Suomen ympäristökeskuksessa lumen, jään ja tulvien parissa. Puuterin laskeminen kuuluu hänen harrastuksiinsa aina kun lumitilanne ja aika sen sallivat. Nykyisin suurin osa laskuharrastuksesta kuitenkin tapahtuu Stigalla kävelymatkan päässä kotoa tai telemarkeilla Helsingin lähikeskuksissa.

Tekstin lähteet: Working Group I Contribution To The IPCC Fifth Assessment Report Climate Change 2013: The Physical Science Basis Räisänen, J., 2008: Warmer climate: less or more snow?

Climate Dynamics, 30, 307-319 IPCC, 2012: Managing the Risks of Extreme Events and Disasters to Advance Climate Change Adaptation.

Danger: The Story Inside a Story When you search for “danger” in Wikipedia, you get plenty of options. We clicked on one of them and decided to make a side story of what we would find. So basically this will be a story inside a story, Inception style. We decided to follow the album Danger (2009) of the Nigerian R & B duo P-Square.

P-Square is a Nigerian R&B duo composed of identical twin brothers Peter and Paul Okoye. The brothers were born on 1981 in Jos, Nigeria. Jos, also known as J-Town, has a population of approximately 900,00 residents. Peter and Paul’s biggest influences growing up were Michael Jackson, Bobby Brown and MC Hammer. At least two of these childhood heroes are considered controversial characters, and MC Hammer spent most of his fortune for things like golden gates and a marble statue of himself with a “feet long schlong”. So you could say that the twin brothers had some healthy artists to look up to!

82 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Danger

As far as nicknames go, they don’t come much cooler than that.

TEXT AND PORTRAIT Dan Abrahamsson

The first time I met Ryan “Danger” Carruthers was when Grindline came to Denmark to build Fælledparken Skate Park in 2010. I was lucky enough to get in and help build the park with the crew. Since then I’ve shared a flat with Ryan for a few months and worked with him on various parks, spots and DIY projects.

After Fælledparken was built, and the rest of the crew travelled home to the states, Ryan stayed and have been a part of the Copenhagen skate scene since, building parks in Denmark, Sweden, Norway and France. He’s the essence of a concrete warrior, a great craftsman and he’s helped teach me and countless others the art of building concrete skate parks. He fucking rips, on and off the board.

I sat down with Danger in a brown, dark, dodgy Danish bodega over a few beers, to talk bullshit, and watch an old worn out ex-stripper bartender flirt with any and all customers 20 years younger than herself. Since he spend most of the time cautiously eyeing my phone recording his

every word we met up again. This time with considerably more alcohol involved.

Born in Spokane, Washington, Danger moved to California in the 90’s like so many others in pursuit of the eternal summer.

“I started skating in the early 80’s on a generic board.

We would skate the streets, there wasn’t really anything else to skate. I got all my friends into skating and we’d basically just mess about, bomb hills and build launch ramps out of random debris we found. It was only when I moved to California I really got into skating transitions.

The first board graphic I really remembered was a John Lucero Schmitt Stix. When one of my friends were buying a board I talked him into that one, and would ride it every chance I got. It’s the best board I ever rode, it just fits me perfectly. Much later when I was living in SF, Sean (Gutierrez) had one and I would skate it every chance I got.”

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 83

84 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

If you haven’t seen the slam, try searching Transworld: Are you alright – Danger on YouTube.

Basically it’s a big steep kinked bank and Ryan takes a gnarly face first slam on it.

Which skater inspired you the most back in the day?

“That’s got to be Lee Ralph, so gnarly. I never had the chance to skate with him, only around him. By the time I met him, he could hardly skate anymore. I would have loved to skate with him though...”

While we were building Fælledparken, one day these two fat guys decked out in DC sweatshirts and shoes turned up at the site. Somehow they talked their way onto the building site. They’d heard Danger was working there, and desperately wanted to meet and greet him. I even think an autograph was exchanged. Obviously Ryan was the butt of the joke for a few days for that. They’d seen the gnarly slam he took in a Transworld road trip movie and wanted to meet the “legend”.

So we got to talk about the slam, probably your greatest claim to fame?

“Well, a friend of mine was on a Transworld road trip with some heavy guys and was driving up past Portland where I was living at the time. He called me up and asked if I wanted to jump in the van. Obviously I was down. The plan was to drive up to Canada and skate some parks. But by the time we got to the border, we were refused entry and was heading back, hitting backyard pools, parks and skate parks on the way. We hit this spot and everyone was getting footage. I had massive heel bruises on both feet and couldn’t really skate. But I wanted to get in there so I decided I could at least tail drop that bank. Apparently no one had ever done it before. I was really into doing nose picks at the time, and after dropping it I figured I could get that”.

If you haven’t seen the slam, try searching Transworld: Are

In 2001, P-Square started to make a name for themselves by winning the Grab da Mic competition, which landed them a sponsorship deal with Benson & Hedges, and so they could make their first album titled Last Nite. The single Senorita was considered a hit, and an action packed music video was also made. It was highly acclaimed thanks to the brothers’ choreographics, that surprisingly remembered somebody of Michael Jackson.

YouTube User ”Mouse6” describes the video like this: “Talent is God given. Be humble. Fame is man given. Be grateful. P.SQUARE you guys are the best.”

After the debut album, P-Square really put their time and effort for their second album. As they say, the first one is the easy one. The number two is the one that might hurt you. But one shall not worry, boys scored it. Big time. Get Squared was published trough their own label, Square Records. The record sold over 5 million copies all over the country, and the twins were shot in to the superstardom. The biggest hit of the album was Get Squared, where they threw in some hip-hop parts to the mix. This was a bold move for the sugary R&B that they had been doing before. The video of the single held the no1 position in MTV Base chart for four straight weeks.

Before P-Square, the brothers had a breakdancing group called Smooth Criminals and a cappella quartet called MMPP. Originally the quartet was called MMMP, but they kicked M Clef out of the band because artistic differences. In 1999 the groups fell apart, due the people spreading all around the country for different universities, and the brothers decided to keep the strings to their own hands. So they formed a duo. They were considering names like “Double P” and “Da Pees”, but luckily they ended up with P-Square.

But everything was not as smooth as it seemed. The twins were brought in a serious mix of controversy due to copying claims. They kind of had a bad habit of sampling some bigger hits from the western countries, and one could say that the sampling is not as discreet as it usually is. They kind of sound like Lil Jon. Or Akon. Or many other artists. In 2007, the duo put out their third album that has sold over 8 million copies worldwide.

And now we get to the reason why we ended up here, the Danger album from 2009. The first single of the album was Danger. It also has a hilarious music video

TALES FROM THE DEEP END Spine Magazine | 85

PHOTO Joe Hammeke

that includes fisheye lenses and clowns.

The song is a high tempo Eminem styled afrobeat-reggae-r&b-hiphop mash-up that basically has a chorus that just keeps repeating. The same concept can be found from practically any pop artists repertuar. Like in Finland, we have Jukka Poika.

If you think it deeply, has anyone ever heard any lyrics that are not the chorus in Jukka Poika’s songs? The whole album is a lot more “electronic” than the previous ones, and this really goes well with their style. Perfect “music makes me shake but in a good waywerk,” says Tiana Tower in YouTube, and it describes it well.

Peter married the love of his life on 8 august 2013, while Paul was getting his hands full with a paternity scandal. He apparently ”impregnated” Elshamah Igbanoi, and did not handle his daddy-things too well. Sources close to the couple told whispernaija.com that Elsmah is not happy with the situation. Currently P-1 & P-2 reside in Lagos, and they won a whopping 1 million dollars prize money from KORA All Africa Music Awards.

So that was P-Square’s album ”Danger” in a nutshell.

86 | Spine Magazine TALES FROM THE DEEP END

PHOTO Michael "Påske" Jensen

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 87

“I couldn’t figure out why Danny Way and the rest of the crew were there. I knew who they were, but thought it was really weird they were in the hospital. I’d completely forgotten the last few weeks.” you alright – Danger on YouTube. Basically it’s a big steep kinked bank and Ryan takes a gnarly face first slam on it.

I’ve talked with him about it a few times, it’s the kind of thing that seems to creep into conversations when skaters sit around and drink.

“I don’t really remember that much. I remember waking up in the hospital being told some people were there to pick me up. I couldn’t figure out why Danny Way and the rest of the crew were there. I knew who they were, but thought it was really weird they were in the hospital. I’d completely forgotten the last few weeks. It took me more than a year before I could skate again and I can still feel some of the effects from that slam.”

You don’t get a name like Danger for free I guess. Even if he claims his real friend calls him Caution, it hasn’t affected his skating much as far as I can tell. It’s still full speed, full commitment gnar concrete shredding.

It seems like you’ve skated a lot more the last few months of the summer than I’ve seen you skate the whole time I’ve known you. What’s up with that?

“Well, I’ve been skating with Hugo (Boserup) and Just (Tobias). Skating with those kids really get me inspired.

They get so hyped when I do something and always wants to know if I can do this or that trick.”

Yeah, it must be rad seeing the huge impact all the new skate parks and spots in Copenhagen have made to the scene?

“Yes, most of the time I’ve been building we would just move on after building a skate park. This is one of the few times where I’ve really stuck around and seen a lot of

the shit go down, all these kids growing up and become rippers.”

So who’s the favorite skater you’ve skated with?

“That’s got to be Peter Hewitt” It seems he’s a lot of peoples’ favorite?

“Well, I don’t know about that, but we always had this thing going. He’s regular and I’m goofy. So if he did a line or trick somewhere backside, I would have to try to do it frontside.

Some good sessions for sure.”

And the most underrated skater?

“I guess it has to be Sean (The Gut, Gutierrez). He can do anything he wants to.”

As the evening grew progressed, the beers tasted increasingly good and the conversation moved on. I quickly forgot all pretexts of being the interviewer and we just talked bullshit for the remainder of the night.

At the table that night was English ripper and fellow concrete builder Darryl Nobbs, their two girlfriends who are actually sisters, me and my phone on record.

The music and background noise became louder and it’s almost impossible for me to decipher what’s going on the recording from that night. It was the 23rd of December and the day after they were all going to celebrate Christmas with their girlfriends’ family. Ryan had gone out to buy presents, couldn’t deal with the Christmas shopping and had gone to the bar for a beer or two only to find Darryl hiding from the shopping in the bar as well.

88 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 89

Kamerapornoa #2

Jani Kärppä TEKSTI JA KUVAT Jani Kärppä

”Olen hitaasti valokuvauksessa etenevä, vajaan kahdenkymmenen vuoden kokemuksen omaava pohjoisen kasvatti. Uskon vahvasti siihen, että tekeminen puhuu enemmän asioiden puolesta kuin sanat ja tuottaa myös pitkällä tähtäimellä enemmän tulosta. En ole loistelias sosiaalisissa tilanteissa, mutta hoidan oman kenttäni aina parhaalla osaamallani tavalla.

Laskukuvauksessa juuret vievät syvälle Luoston ympäristöön sekä Wappulounaaseen. Nykypäivänä olen suuntautunut enemmän rinteiden ulkopuolella tapahtuvaan kuvaukseen, jossa voin hyödyntää osaamistani myös muilla

Joel Lahti, Asahidake / Japani, 2012 ”Japani on osoittautunut varsin haastavaksi ympäristöksi itselleni kuvata. Lumi on täydellistä ja sitä on paljon, mutta laskuympäristö on usein tiheää metsäistä risukkoa. Kuvakulmien määrä on rajallista ja usein varsin isot ja hankalat hypyt eivät vain yksinkertaisesti näytä miltään kuvissa. Yksinkertaisuus kunniaan! Joel Lahti & pläntti droppi.”

osa-alueilla. Pidän erityisen paljon ulkoilusta, retkeilystä sekä selviytymisestä. Luon mielelläni itselleni haasteita ja tavoitteita, joiden avulla opin uutta.

Vapaalaskun kuvaaminen on tuonut laskukuvaukseen täysin uuden ulottuvuuden sekä vaatinut poistumaan omalta mukavuusalueelta. Toimivaksi todetun kuvaustyylin siirtäminen sivuun ja palaaminen luonnolliseen hallitsemattomaan ympäristöön vaatii uutta näkökulmaa ja palaamista valokuvauksen juurille. Tie on pitkä ja opittavaa paljon, joten koen tulevaisuuden tällä saralla erityisen hyvin itselleni sopivana.”

90 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

6

5

7

3

4

1

2

TALES FROM THE DEEP END

1. Runko: Canon EOS 5D Mark III ”Olen filmiajan kasvatti ja Canonin kortit jaettiin minulle isäni kamerakaluston myötä. En näe syytä tietyn valmistajan tuotteiden käyttämiseen, mutta toimintalogiikkaan tottuminen on pitänyt suunnan selkeänä. Filmistä digimaailmaan siirtyminen tapahtui suoraan ja nykyisellään kuvaan pääsääntöisesti digiä. Muutaman kroppikennoisen jälkeen päädyin täyden kennon maailmaan ja takaisin ei ole paluuta. 5D III suoriutuu pitkälti kaikesta ja on minulle sopiva työkalu.

Kuvaustyylini on hyvin vanhanaikainen. En luota jatkuvaan automaattitarkennukseen ikinä. Muutamissa tilanteissa käytän sitä pakon sanelemana. Tarkennuksen otan kameran automatiikalla yhteen pisteeseen, minkä jälkeen rajaan kuva-alan haluamakseni.”

2. Linssit: Canon EF 15mm f/2.8 Fisheye, Canon EF 2470mm f/2.8 L USM, Canon EF 70-200mm f/2.8 L USM ”Tuotan 90 prosenttia kuvistani näillä linsseillä. Pääsääntöisesti pyrin välttämään fisua loppuun saakka, mutta välillä se on helppo ratkaisu ongelmaan. Valokuvausta aloitellessani tein päätöksen, että en hanki yhtään välimallin linssiä. Kallis ja useamman vuoden kestänyt tie, jolta olen lipsunut matkalla noin neljän linssin verran. Tällä hetkellä en omista niistä neljästä enää yhtään.

Optiikka on mielestäni tärkein väline kuvan tuottamisessa ja tästä syystä suosittelen hankkimaan kerralla hyvää, jolloin tuplaostoilta lopulta vältytään. Runkoja tulee ja menee, mutta esimerkiksi 70-200mm linssi on palvellut jo kymmenisen vuotta ilman ongelmia. Luotan myös siihen, että kameravalmistaja osaa tehdä parhaiten toimivan linssin valmistamaansa runkoon.”

3. Valaisu ”Koulutin itseäni pitkään ja hartaasti salamakuvaukseen.

Tällä hetkellä koulutan itseäni ulos salamakuvauksesta.

Lisävalaistus on hyväksi ja se mahdollistaa paljon harkitumman ja hallitumman kuvan. Erityisen hyvin se soveltuu kaupalliseen käyttöön lajin ulkopuolelle. Valokuvauksen siirtyessä enemmän rinteiden ulkopuolelle huomasin valaisukaluston käyvän taakaksi. Salamalaitteiden kantaminen ei sinällään ole ongelma, mutta niiden asettelu vuorilla on aika lailla mahdotonta. Lumessa liikkuminen on oma tuskansa, ja tämän lisäksi jätät oman jälkesi aina puhtaille lumikentille. Salamalaitteilla viet myös laskijan laskemisesta vapauden pois ja ohjaat häntä tiettyyn suuntaan tietyin toivein.

Nykyään pidän enemmän luonnollisen valon ja

Spine Magazine | 91

ympäristön hyödyntämisestä kuin teknisesti vaikeasta valokuvasta. Salamalaitteilla on oma paikkansa esimerkiksi pimeässä yössä, mutta tänä päivänä arvostan enemmän näkemystä, tunnelmaa ja hetkeä. Näiden vangitseminen yhteen kuvaan on taito, jossa palataan valokuvauksen alkulähteille.”

4. Lumiturvallisuus ”Vuoristossa valokuvaaja liikkuu laskijan tavoin vyöryalueella. Tämä tarkoittaa käytännössä toimimiseen vaadittavien perustaitojen opiskelua sekä valmistautumista pahimpaan. Kuvaajana minulla on kenties suurempi todennäköisyys olla ryhmässä pelastaja, vaikkakaan pelastettavana oleminen ei ole pois suljettu vaihtoehto. Pyrin olemaan aina siinä valmiudessa, että voin auttaa parhaani mukaan tarvittaessa.”

5. Liikkuminen ”Umpihangessa tarvitaan liikkumista helpottavaa kalustoa.

Valokuvaajan ratkaisu on splitboard, jolloin samaa välinettä käytetään liikkumiseen ja laskemiseen. Tällöin vältetään turhaa lisäpainoa kantamuksissa, eli ylös mentäessä reppuun ei kiinnitetä lautaa ja alas päästään ilman lumikenkälisää. Kaikessa huvittavuudessaan lumilautailu teki minusta hiihtäjän. Lisävarusteena mukana kulkee pieni korjaussarja sisältäen työkalun, sträpejä ja teippiä.”

6. Vaatteet ”Kuvaajan on vaikeampi pitää itseään lämpimänä kuin laskijan. Pidän mukanani vaihtopipoa, kuvaushanskoja sekä välitakkia, jolloin hommasta tulee huomattavasti miellyttävämpää.”

7. Reppu: F-Stop Tilopa BC ”Tällä hetkellä käytössäni on viides kuvausreppu, joten olen tiedostanut hyvin tarpeita itselleni sopivan vaihtoehdon löytämiseksi. Pääsääntöisesti reppu on erittäin painava ja tilan tarve suuri, jolloin hyvä kannettavuus nousee arvostelussa korkealle. Kannettavuuden lisäksi erityisen tärkeä seikka on laskettavuus. Vuoristossa kuvattaessa lasketaan samassa ympäristössä laskijoiden kanssa, jolloin reppu antaa oman lisänsä matkalle.

Ensimmäinen omistamani reppu oli mallia heinäpaali, joka ulottui pitkälle taaksepäin vieden painopisteen mennessään. Nykyään suosin kapeampaa ja pidempää mallia, jossa painopiste pysyy lähellä selkää eikä häiritse juurikaan laskemista.”

92 | Spine Magazine

Miikka Hast, Tamok, Norja, 2013 ”Minun on vaikea kuvitella laskijan tunnetta hetkeä ennen tapahtumien alkua.

Omalta osaltani koen tilanteen hallituksi ja luotan kaikkien omaan osaamiseensa.

Laskija tietää omat rajansa ja päättää oman laskulinjansa. Kaikki ovat samalla asialla ja turvaavat omalta osaltaan toistensa selustaa. Epävarmuudessa työskentely olisi haastavaa.

Toisin päin käännettynä tunnen luonnollisesti painetta kuvien onnistumiselle, joten tehtävänanto on selkeä. Laskija tekee parhaan mahdollisen suorituksensa ja kuvaaja ottaa parhaan mahdollisen kuvansa. Toisen epäonnistuessa molemmat epäonnistuvat tietyllä tasolla. Laskukuvaukseen liittyy paljon luottamusta ja yhteisöllisyyttä vaikka kaikki tapahtuukin yksilötasolla.”

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 93

6 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Antti Autti, Valhalla, Kanada, 2013 ”Kolikolla on aina toinen puolensa. Muutama sekunti muuttaa asioiden kulkua ja kääntää suunnitelmat täysin ympäri. Pää polveen ja päivä pulkkaan. Hommasta selvittiin pienellä aivotärähdyksellä ja ennen kaikkea säikähdyksellä. Kaverin loukkaantuminen laskee kummasti tunnelmaa hillitsee menohaluja.”

TALES FROM THE DEEP END

Antti Autti, Valhalla, Kanada, 2013 ”Intiaanitohtorin tutkimukset ja kahden päivän lepo – homma kunnossa.

Auringon viimeiset säteet ja droppi laskulinjaan. Elämä hymyilee!

Valokuvaaja pääsee usein helpolla, kun valo on hyvää. Se on luonnollinen osa koko prosessia, mutta jää useimmiten ympäristön ja suorituksen varjoon. Kaudessa tulee muutamia tilanteita, kun laskijan tarvitsee olla vain osana ympäristöä. Itse pidän niistä hetkistä eniten. Luultavasti oma valokuvaukseni perustuu täysin näiden hetkien metsästämiseen.”

Spine Magazine | 95

96 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Teemu Lahtinen & Miikka Hast, Monashee, Kanada, 2013 ”Parasta seuraa kameramiehelle. Laaman kanssa ollaan puitu läpi lukemattomat jutut muiden touhutessa ja haikatessa. Takamaastossa kuvaaminen on rauhallista hommaa ja siirtymiin sekä valmisteluihin kuluu paljon aikaa. Kuvaajille tämä tarkoittaa usein maltillista ja pitkää odottelua.

Kyseisenä päivänä satoi runsaasti uutta lunta, mistä johtuen lumi liukui helposti loivemmillakin pinnoilla. Tämän tiedostaminen ja oikean ympäristön valinta mahdollisti laskemisen, joten Miikan kaatunut hyppy ja mukana liukunut alastulo lähinnä huvitti. Kädet pystyyn ja majoitukseen keräämään voimia tulevaan.”

Miikka Hast, Riksgränsen, Ruotsi, 2012 ”Toukokuu ja pohjoinen. Kun kausi on muualla loppu, löytyy lunta lisää pohjoisesta. Jo miltei tavaksi muodostunut kevätretki Riksgränsenille on ollut hyvä valinta. Ei muita ihmisiä ympärillä ja kurut täynnä luonnonmuodostumia ja sohjolunta. Kyseinen kaari osoittautui toimivaksi ja osoituksena siitä Miikan kiepsautus lyhyellä teilillä. Hyviä hetkiä…”

Jatkuu sivulla 120

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 97

6 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 99

Eph – Weirdly Lucky TEXT Pauli Kervinen

Since it’s beginning in year 2000, Capita has paved the way snowboards look today. Even though “being ahead of others” never even was their point, says Ephraim Chui, or Eph as he’s usually called, the man behind Capita’s visual identity.

I started studying graphic design in the early noughties.

Along dozens of portfolio sites there was one that I was particularly inspired by, and that’s Ephs personal site. I checked it out quite frequently and at some point realized it’s not going to be updated anymore. Fast forward from 2006 to 2013; I’m assigned to interview Eph and while searching for material for this interview I find the site again, up and running, the same as it was back in the day – like a perfectly survived time capsule.

I ask Eph about the site which he has forgotten completely. He compares looking at the site to “an out of body experience.” It’s obvious that he has put a lot of

himself in his design work since the very beginning. ”My work has always been very personal and I guess so much has happened in my personal life, from then till now, that my younger self seems almost like an old friend that I haven’t seen in 10 years.”

Weirdly lucky When Eph looks back on his career, it was a fortune that after high school he got rejected applying to art school even though he had high ambitions being a painter. When this didn’t work out he said fuck it, decided to quit making art and took a completely different path – he apprenticed under a Japanese chef Mr. Fukuyama.

Eph did that for a few years until Mr. Fukuyama broke his leg snowboarding and moved back to Japan. Working as a chef can be exhausting, and at that point Eph also felt that the extremely long hours in the kitchen wouldn’t be his thing after all.

It still was a valuable period in his life. Mr. Fukuyama taught Eph about work ethic, attention to detail and of course love and respect for Japanese food. He says that these things he learnt as a chef have been valuable lessons later on as a designer. There were other perks as well.

100 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

“Knowing how to cook is a great way to charm ladies,” Eph adds.

The following summer Eph met Jason Brown – a pro snowboarder, artist and a co-founder of Capita – thru his website. Jason encouraged Eph to keep painting and even helped him getting his first Mac and all the needed software. “A month after I got my computer he called me up and said: ‘Hey I need a graphic for a board called The Black Snowboard of Death. Tomorrow.’” Many would have frozen in this situation but Eph decided to jump on the challenge.

“At that point I hardly knew how to draw a circle in Illustrator. The result was terrible, but we’re still using that skull. Actually I really like that skull now. I credit JB 100 % for getting me into design.” That’s how his involvement with Capita begun.

“I’ve been weirdly lucky my whole life. Weirdly lucky because the worse shit would happen to me only to result in the best thing ever. I think now I just expect awesome things to come out of anything bad that happens to me. I might be the most ‘positive’ negative person in the world.”

Although he was freelancing for Capita in the company’s early years and other clients as well, out of his parents wishes Eph tried to finish post-secondary school. He had studied a while in college majoring in philosophy and sociology but had dropped out due to lack of proper career paths and the fact that he couldn’t stand the philosophy students. Later he enrolled to a graphic design program in different college, but since he was already working for Capita he just ended up handing he’s real work as a homework. “It was useless,” he sums it up.

Eph admits his career path does sound like a fairytale. “I’ve been weirdly lucky my whole life. Weirdly lucky because the worse shit would happen to me only to result in the best thing ever. I think now I just expect awesome things to come out of anything bad that happens to me. I might be the most ‘positive’ negative person in the world.” Of course, it’s always easy to simplify things, for the sake of a good story. On the surface, it might seem that everything just fits onto it’s place. “Maybe things happen easily, but you have to have the right mindset for good things to happen, and that’s hard work,” Eph reminds.

Cycles come and go Trends come and go. Every new generation finds the phenomenons and fashions from previous years that the previous generation so hardly wants to forget.

Snowboarding is no different. Think of tricks for example – I doubt that double grabs to boardslides could have passed few years ago. It’s the same with graphics. “When Capita started 14 years ago, retailers didn’t understand what we we’re doing and where we were coming from,” Eph explains. ”Maybe some were afraid, which I think is a natural reaction to new things.” Few years passed and other brands aligned with Capita’s style. Retailers became more receptive to Capita’s output and this lead Capita to produce riskier graphics. “Things started to get really fun,” Eph says. But then, in the mid 2000’s along with snowboarding gaining more mainstream momemtum and more money got involved, certain conservatism took hold.

“Snowboarding had evolved far from its small core roots and can no longer operate like it was a shielded microcosm.

There was a creeping sense of self-censorship developing to appeal to a wider audience,” Eph says.

As a result of the 2008 financial crisis, “shit hit the fan”, as Eph puts it. “Retailers wanted safer, easier to sell product and things got dialed way down.”

He has seen the cycle go round during the 14 years in the business and assumes that people who’ve been longer in the industry have seen the same cycle over and over again.

And he’s quite calm about it. “There’s no one to blame. It’s

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 101

102 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 103

just the nature of the beast.” Eph also sees the positive sides, like he seems to see in all aspects of life: “When kids are pushed to the point of being fed up and bored, they’ll say fuck the establishment, and start something new. The US economy is slowly turning around. I think we’ll have a resurgence soon. I’m looking forward to that.”

Work philosophy For me personally Capita was like a breath of fresh air in the early years of the millennium. I felt Capita brought the strange, fun, unexpected and “art” back to snowboarding.

Eph tones me down. “Maybe it’s a little disappointing to hear, we’re not out to make mind-blowing stuff. We just want to make shit we’re hyped on. It just so happens that what we’re into, isn’t really what a lot of other people are into and that’s why there’s a perception that we’re ‘ahead of others’ when we’re just being honest.”

Maybe one reason for the freshness is that Eph doesn’t follow the snowboard industry that much. “I haven’t been to SIA since 2002. I’ve attended one sales meeting in the entire time I’ve worked for Capita. That was in 2006 I think. I look at three other brand’s graphics because they’re good friends and I think they do great work (Bataleon, Endeavor, Monument). I don’t have a huge interest in what other brands are doing because most of my waking life is already devoted to snowboarding. I desperately need other stimulus when I’m not working, so the last thing I want to do is to look at more snowboarding. I hope I don’t come off as arrogant, I just have a lot of other interests and not enough time.” However, Eph also adds that “snowboarding has it’s own soul and it’s own aesthetic, and I find that whatever we do, we are influenced by this more than anything else. There’s history and precedence that we can’t ignore. If we did ignore it, it’ll be like telling a story with no beginning.”

Eph had a change to meet design legend Milton Glaser ten years ago. “You have to be extremely careful about what

you allow into your eyes, because everything influences you no matter how minute,” Eph paraphrases Mr Glaser’s most memorable quote. But as we live in extremely visual culture, it’s hard to “protect” yourself or to be elective. “At this point though, I’m too far gone to be selective, and I just want to absorb everything. A specific project then becomes the filter.” This is evident in Capita’s boards which have references to all form of popular culture, the visual world of the boards is extremely rich. Good example is the Ultrafear board in which all the graphics from other models blend together.

Having been “weirdly lucky” for all of his life, like Eph said earlier, and ready to absorb any visual reference he sees, it doesn’t come as a surprise that his biggest inspiration comes from, well, life itself. He states in an interview for TWS Japan that “there are moments in life when you feel especially alive. It doesn’t have to come from extraordinary things. You could be walking down the street and maybe a bird shits on your jacket, and you get angry and then you laugh, and you suddenly realize that you’ve lived 33 years on Earth to arrive at that one spot, and the bird happens to shit on that one spot as it was flying by. There’s no reason for it. It just happened. There

104 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

is really no deeper meaning to why you were on that spot and the bird took a shit on you. But the deeper meaning is that everything happens for no reason, so everything is up to you and the way you react. That makes me feel alive.

Feeling alive is my biggest inspiration because feeling alive means everything is possible.”

Snowboarding is commonly considered as art if you look at snowboarding practiced by some of the most legendary snowboarders. Eph thinks the same. “Jamie Lynn’s methods, Terje’s backcountry lines, Kazu’s Mctwists, Scott Stevens’ general amazingness etc. This is all art.”

Actually for him almost any activity or job can be art if it’s done with respect. “Art has a potential to exist in everything. Art to me is simply respecting what you do, and doing something as well as you can. There can be art in someone flipping burgers at McDonalds,” he states.

As a beautiful turn in powder can be thought as an artistic expression, snowboard graphics are on the thin lines between design, illustration and art. Snowboard graphics can be thought as personal expression but in the end they have to serve a purpose. “All design is done to sell product. This is the essence of design,” Eph says. “I mean this in the most positive and pure way. We can wrap it up in philosophical justification, but design is done for a client or customer and not for the ‘self’. Good design seeks to understand the client’s problems and needs and creates a solution to better that person’s life. When the answer fits the question perfectly, we have ‘art’ in design.’” Product design – board shape, camber, flex, materials – combined with visual/graphic design serves a need. “Capita serves a need,” he says. “People are attracted to Capita because there is a need they have that cannot be fulfilled by another brand. If we understand what our customer’s needs are,

and design something to fulfill that need better than they can imagine, then I think we have created art,” Eph concludes.

“Art has a potential to exist in everything. Art to me is simply respecting what you do, and doing something as well as you can. There can be art in someone flipping burgers at McDonalds,” Working with blue Eph has been working with Capita CEO and co-founder Blue Montgomery for 14 years. During that time they’ve had their heated emails and arguments but over the years they’ve grown a mutual respect towards each other. “We’re like brothers,” Eph says.

Titles are troublesome for a relatively small company like Capita. “We all just do what needs to be done. Actually a lot of the time Blue is the Art Director because it doesn’t make sense to art direct myself,” Eph says.

Capita uses also selected freelancers for creating their graphics. For Eph and Blue it´s important that freelancers they work with have a prior interest in Capita and that working for them is not “just another freelancer gig”. Eph says that it doesn´t matter how freelancers interpret the company, as long they understand what Capita is. Among the group of freelancers is Spine Magazines very own Jari Salo. Eph says his and Jaris interpretations of Capita are

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 105

106 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

actually very different. For Eph this is an advantage. “Jari comes up with things that I wouldn’t think of doing for Capita because I’m so set in what I think Capita is. This is not only refreshing, but vital to making our line distinctive and diverse.”

Like Eph said earlier, in a small firm job titles don’t matter that much. For example the texts in Capita’s marketing are joint effort between Eph and Blue. “Blue and I are like the amateur copywriting dream team. I start it, he finishes it off. Except for the catalog intro which he does on his own. Most of the things I write on the first round are really aggressive or just way too out there or have too many obscure references and not fit to print. Blue cleans it up.

Writing is post-rationalization for me. Post-rationalization is my best friend. Shoot first, ask questions later.”

Spontaneity is a theme that comes up again. When I ask about how far ahead Capita’s visual identity is thought, the answer is blunt: “Zero. No vision. Completely organic.

I can’t plan that far ahead. That’s just how I personally function,” Eph says. He’s thankful to Blue for allowing this.

“Maybe Blue secretly wishes I had more of a plan, but he hasn’t said anything to me and I appreciate all the trust he has in me.”

Just a human being Eph has a diverse cultural background. He was born in Hong Kong, moved to Canada when he was 7, then moved for a few years in Japan and is currently back in Hong Kong.

Eph says he’s definitely influenced by the mix of cultures although he finds it hard to define what those influences are. “Growing up in Canada gave me an understanding of the visual language and cultural background of an average middle-class North American,” he presumes.

“Without that, I probably would have a hard time doing my job. Maybe Japan gave me a cleaner aesthetic and an appreciation for the subtle but also the totally fucking weird. And Hong Kong… I don’t know, Hong Kong is energy and chaos, it’s like New York without any of the culture.”

Physically these influences can be seen for example on this year’s Capita Outdoor Living. Eph tells about the board in an interview for TWS Japan: “The graphics came from photos I took after moving to Hong Kong from Japan.

Hong Kong is a much busier and crowded city than Tokyo.

In order to get out of the city and the crowds, I did a lot of outdoor exploration, and doing so made me feel very untethered and free.”

However, in the end living around the world has had a bigger impact on him as a person than “just” as a designer.

“In the last 5 years I’ve lived in 4 cities in 3 very different countries. I don’t feel like I have a home or a country anymore. I don’t feel like I’m Canadian or Chinese, I just feel like a human being. I think the idea of ‘country’ is stupid. If people can forget that they’re Chinese, or Japanese or American etc. and just be human beings, learning from every culture, I think as a whole, the human race would be wiser and more peaceful,” he says in the TWS

Spine Magazine | 107

Japan interview.

He feels really strongly about this, the idea of looking things from outsider perspective, element which is also evident in his design work. “Unfortunately the majority of us are stuck – mentally and physically – in the country that we were born into. Even if they travel, they cling on to their own culture and what they feel is ‘right’ and they never really change. They are just tourists. The people who do open their minds and really change, come back to their ‘home country’ and realize that they’ve become outsiders.

“Unfortunately the majority of us are stuck – mentally and physically – in the country that we were born into. Even if they travel, they cling on to their own culture and what they feel is ‘right’ and they never really change. They are just tourists.”

They don’t fit in anymore. I really like these kinds of people. The outsiders. When you don’t fit into society, you can live the way you feel is right. Everyone else lives the way other people tell them to.”

Making art in binges “I love to paint. I’m the happiest when I’m painting,” Eph states. “Hahahah, it’s weird to type that out. I’ve never realized that before.” ”I don’t paint enough. I paint in spurts. I would paint for a month solid and then not at all for a few years. I’m too lazy. Or if you want it expressed more romantically, it just takes too much out of me, and I feel empty and tired afterwards. Hahahaha, It’s like I’m describing a sex binge.”

Eph also has a Tumblr-site for his photography called Noneofthishappened.com. The photos on the site, which range from immediate snapshots to some more thought of ones, have a raw and spontaneous beauty in them. “There’s a long and personal story of how it began and why I started to take photos with film,” he says. “I will not tell you about this. But the short version is I did it out of spite for an exgirlfriend, but I also needed to do it to overcome this spite.

That goal was achieved, I’m in a better mental space now.”

In the process he found out that being behind the lens suited him. In addition to overcoming harmful emotions the project has been also helpful in his ways of seeing the world – literally. “Having a camera forces you to look at everything differently, more purposefully, and in more detail. It’s even more so with film than with digital.”

For him there’s still a clear distinction between these two art practices. “They both take you into a different head space. You have to exist differently when you’re doing both,” he analyzes. But is quick to add: “that sounds so fluffy and pretentious, eh?”

108 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

KESKUSTELLAAN KILPALUMILAUTA TEKSTI JA KUVA: KALLE TARKIAINEN

TALES FROM THE DEEP END

ILUSTA

Spine Magazine | 109

110 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Lumilautailu ja kilpailut. Kilpaileminen ja laskeminen. Tyyli vs. tekniikka. Aina sama laulu. Nykyaikainen kilpalumilautailu on oikeutetusti täysin hyväksyttävää huippuurheilua, halusivat lökäpöksyt sitä tai eivät.

Iänikuisia puheenvuoroja ”lumilautailun huolestuttavasta nykytilasta” saa lukea päivittäin, ja nämä kirjoitukset syöksyvät useimmiten lumilautailun ammattilaisten suusta. Ammattilaiset edustavat täysin hatusta vedettyjen faktojen pohjalta noin prosenttia lumilautailijoista, joten niihin on vähän hankala samaistua. X Gamesit vuonna 2014 muuttivat peliä monellakin tavalla. Temput alkoivat tekniseltä tasoltaan lähestyä jo suksipuolelta tuttuja aerialeja, ja triplakorkkien rantautuminen kisa-areenoille laittaa miehet vakavaksi ympäri maailman.

Tästä innostuneena lähdin juttelemaan erinäisten tahojen kanssa heidän kokemuksistaan kilpailuista ja lumilautailusta yleensä.

”Mulle toi on yhtä mäkihyppyä.”

- Teemu Nikki, elokuvaohjaaja Miltä lumilautailu näyttää ulkopuolisen silmin?

Ensimmäiseksi tahdoin jutella jonkun kanssa, jolla ei ole käytännössä mitään kosketuspintaa lumilautailuun. Koska nykyaikana yhteydenpidosta tuttuihin ja tuntemattomiin on tehty äärettömän helppoa, löysin SoMe-kontakteistani henkilön, joka sopii kuvaukseen täydellisesti. Teemu Nikki, elokuvaohjaaja Sysmästä.

Miehen visioista ovat syntyneet lyhytelokuvaklassikot kuten Kaveri, A Mate ja Äiti ei enää keilaa, kokopitkä komedia 3 Simoa sekä Ylen suosituin nuortensarja kautta aikojen, #LoveMilla.

Hei Teemu, Oletko ikinä lumilautaillut?

- Kerran. En päässyt hisseillä ylös. Kaatuilin. Suutuin.

Tulin agressiviseksi. Vihasin itseäni ja sitä lautaa. Kirosin lumilautailun alimpaan helvettiin.

Täydellistä! Onko sulla hetki aikaa keskustella snoukkauksesta? Teen juttua kilpalumilautailun täysin utopistisesta nykytilasta ja tahtoisin puhua jonkun kanssa, jolla ei ole mitään kosketuspintaa kyseiseen sirkukseen.

- Hetki on. Shoot.

Aivan ensimmäiseksi tahtoisin sun katsovan kaksi videota X Games -kilpailuiden big airista. Ensimmäinen niistä on Kanadalaisen Max Parrotin triplakorkki 1620 (öö, joka suuntaan pyörimistä kaikkien mahdollisten akselien ja mittareiden ympäri). Toinen video on Sage Kotsenburgin hämmentävä tuplavääntö (ainakin kaksi volttia, kenties rocket air, paljon kierteitä). Jos sun pitäisi täysin lajia tuntematta valita noista

kahdesta voittaja, kumpi veisi kultaisen mitalin?

- Ekalla kerralla en huomannut niissä mitään eroja. Tokalla kerralla toi eka näytti vauhdikkaammalta. Eli eka, antaisin palkinnon hurjemmalle kieputukselle, tai mikä vaikuttaa mun silmään siltä.

Syy miks just nämä kaksi videota valikoitui sun arvosteltaviksi on se, että laji on tällä hetkellä jakautunut tosi vahvasti kahtia. Mustavalkoisesti kärjistettynä alalta löytyy erikseen ”videolaskijat” ja ”kisalaskijat”. Kisalaskijoita edustaa hyvin tuo ensimmäinen tyyppi, eli Kanadan Max Parrot. Kyseisen illan ja seuraavan päivän slopestylen voittaja. Tämä toinen veijari onkin sitte niin sanottu ”leffalaskija”, vaikka hän kisoja kiertääkin suhteellisen aktiivisesti. Tämä Sage Kotsenburg, joka ei voittanut eli hävisi, on varsinkin viime aikoina ulvonut aika paljonkin siitä, että lautailukisoissa temppujen teknisyys menee tyylin ja luovuuden edelle vaikka sen ei pitäisi hänen mielestään olla niin.

- Okei. Ruikuttaja.

Asia mitä kovin moni näistä kummankaan tyylisuunnan ammattilaisista ei tunnu ottavan huomioon on se, että 99 prosenttia ”tavislaskijoista” ja 100 prosenttia lajin ulkopuolisista katsojista ei näe mitään eroja näiden kahden alalajin välillä, eikä myöskään pysty mitenkään samaistumaan noihin temppuihin. Lökäpöksyt ja liimanimppaajat pitämässä hauskaa muiden kustannuksella ja niin edespäin. Eikö teillä elokuvien puolellakin ole vähän semmoisia ”rahaleffoja” kuten Michael Bayn (Transformers jne.) spektaakkelielokuvat, ja sitten niiden vastapainoksi löytyy epäilyttäviä unkarilaisia taideleffoja?

- Kiinnostava vertaus. Oikeastaan ihan Suomestakin löytyy parempi vertauskuva. Solar Films vs. "taideleffat”. Solar Films, firma jonka kaikki elokuvajulisteetkin näyttävät samalta! Näkisin siis, että tuo ruikuttaja noissa kisoissa (Sage) on ”taideleffat”, ja voittaja (Parrot) on Solar Films, joka ei pahemmin nauti alan sisäistä arvostusta, mutta vetää mukanaan massat. Taideleffat saavat arvostusta, mutta ei massia tai katsojia. Mutta sunkin vertaus ihan ok. Kaikki tietenkin riippuu siitä, mistä tilannetta katsoo.

Onko Solar Filmsin elokuvat kumminkin tavallaan hyväksi kaikille kotimaisille leffoille, koska ne vetävät teattereihin katsojia ja täten generoivat rahaa alalle, vai tuhoavatko ne tieltänsä kaikki pienemmät projektit?

- Kaikki menestyvät suomileffat ovat hyväksi alalle, mutta ne menestykset harvemmin voittavat palkintoja kisoissa.

Merkitsevätkö palkinnot paljon elokuvantekijöille?

- Joillekin. Aleksi Mäkelä (mm. Häjyt, Matti, Rööperi, Pahat Pojat) ei ole tietääkseni kertaankaan ollut Jussipalkinnoissa ehdokkaana, vaikka on saanut eniten katsojia.

(Aleksi Mäkelä on itse asiassa voittanut Parhaan Ohjaajan Jussi-pystin elokuvasta ”Esa ja Vesa - Auringonlaskun ratsastajat”) Entä jos esimerkiksi minun mielestä tämä kaiken mahdollisen kahtia jakaminen alkaa maistumaan jo aika kovasti puulta?

Näkisitkö mitään keinoa millä Solar Filmsin ja taide-elokuvien tiet voisivat kulkea edes jotenkuten samansuuntaisesti?

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 111

- Näen. Siten, että molemmat alkaa arvostaa toisen duunia.

- En mäkään.

Kummat on elokuvaajille isommat ”kisat”, Cannesit vai Oscarit?

Huomasitko muuten mitään eroja näiden kahden laskijan laskutyyleissä?

- Oscar on jenkkien juttuja, ja Cannes on eurooppalainen.

Oscareihin ei paljoa ulkomaalaiset leffat pääse, paitsi lyhäreihin ja ulkomaalaisten sarjaan.

- En. Toinen taisi pitää laudasta kiinni ja tulla alas vähän aikaisemmin. Äh, ihan samaltahan ne näyttää. Toka oli tylsempi, kun ei heti hypännyt, vaan laski vähän aikaa.

Alun vauhti näytti hitaalta, niin kyllästyin. Mä kyllästyn kaikkeen urheiluun ja myös tähän aman tien. Mulle toi on yhtä mäkihyppyä.

Mutta periaatteessa elokuvat on kuitenkin aika globaaleja, espanjalainen ohjaaja voi tehdä amerikkalaisen leffan vaikka Kiinassa. Tällä ei tosin ole kamalasti tekemistä laskemisen kanssa mutta silti erikoista. Eikö Cannesit ja Oscarit ole siis aika sama asia?

- Ei, ne on eri kilpailut. Niissä on kaikki urheilulajit mukana.

Eli vähän niin kuin olympialaiset.

- Tavallaan. Talvisellaiset. Tai enhän mä tiedä kuinka monta lajia lumilautailukisoissa edes on. Varmaan sata.

Jos suomalainen elokuva voittaisi parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscar-pystin, löytyisikö ”torilta” ihmisiä juhlimassa sitä?

- Voisi olla. Mä menisin torille.

Mä en oikein usko, että löytäisit sieltä ihan kamalasti seuraa.

Paitsi ehkä Markus Selinin.

- Ei se siellä olisi.

Roope Tonteri voitti viime vuonna maailmanmestaruuden kahdesta eri lajista, eikä torilta löytynyt ketään.

- Olisit nyt edes sä mennyt.

En oikein tykkää massatapahtumista.

Onko jollakin elokuvaajilla tietyt ohjaustyylit, jotka erityisesti miellyttää sun silmää?

- Elokuvaaja on kuvaaja, ohjaajalla on ohjaustyylit.

No ok, ohjaustyylit. Tai oikeastaan, kummalla on suurempi vaikutus elokuvan lopputulokseen?

- Ohjaajalla. Ohjaaja usein valitsee kuvaajan. Mutta siis, elokuvissa on erilaisia lopputuloksia ja en tiedä miten ohjaaja on siihen päätynyt. Tai en tiedä hänen ohjaustyyliänsä, työskentelytapaansa. Mutta musta sillä ei sinänsä ole väliä jos leffa toimii. Se voi olla vaikka romanttinen komedia, jos leffa on hyvä se on hyvä. Eikä muulla ole merkitystä.

Eli vähän sama kuin se mikä lumilautailussa pitäisi olla mun mielestä se tärkein tekijä, että miltä se näyttää loppukäyttäjän silmille ja minkälaiset fiilikset siitä saa.

- Kyllä. Kokonaisuus.

Valitettavaa tosin on se, että mielipiteitä on molemmissa lajeissa niin monia, että kaikkia ei vaan voi miellyttää.

- Eikä pidäkään.

112 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

”Ainakaan mulle tärkeää ei olisi se mitä tekee, vaan miten sen tekee.”

- Niko Länsiö, lumilautailija Katujen mies, mutta välillä kilpailemisestakin pitävä mies avaa suunsa Nyt kun olin kartoittanut täydellisen ulkopuolisen näkemyksiä lumilautailun maailmasta, tahdoin sukeltaa sinne toiseen ääripäähän eli katujen miehiin. Heitin kuuman perunan Hyvinkään Niko Länsiölle. Mies on kasvanut Vuokatin snoukkalukiossa mutta myöhemmällä iällä päätynyt kuvailemaan KBR Productionsin kanssa pääasiassa kaduille. Ammatikseen kundi on pakannut niin raamattuja kuin viinapulloja laatikoihin erinäisillä varastoilla.

Miltä temppuilu lumilautakisoissa näyttää sun mielestä nykyään? Olet kiertänyt historiassa kumminkin jonkun verran itsekin kilpakentillä.

- No, ei se ainakaan hirveen mielenkiintoista ole, tai kaikki näyttää suurimmalta osalta aika samalta. Vaikka siis ne temput onkin usein niin sanotusti täydellisesti suoritettuja.

Minä kerään tässä erilaisia keskusteluita kokoon aiheesta kilpalumilautailu. Edellisen haastiksen tein elokuvaohjaajalle, joka on lumilautaillut kerran. Se ei nähnyt käytännössä eroa mäkihypyn ja lumilautailun välillä.

- Hehheh.

Edustat itse core-puolta laskemisesta. Pystytkö mitenkään samaistumaan siihen mitä skaboissa nykyään tapahtuu?

- Öh, no en ihan hirveästi, ainakaan siihen mentaliteettiin, jonka se kilpaileminen vaatii. Suurinta osaahan siellä kuitenkin kuumottaa aivan saatanasti sen oman ”ykkösranin” tekeminen. Olosuhteet voivat kuitenkin olla mitä tahansa, ja silti niiden pitää tirvaista se tripla sieltä – ja nykyään vielä toinen ehkä perään.

Mutta eihän kenenkään kai ole pakko sitä tehdä? Olen lukenut aika paljon toinen toistaan rasittavampia mielipidekirjoituksia aiheesta, ja nähtävästi kukaan laskija ei edes oikein tykkää tehdä noita. Miksi ne ei vaan nouse barrikadeille ja ryhdy johonkin yleislakkoon?

- En tiedä. Ehkä kaikki laskijat on niin saamattomia. Ja veikkaan, että ne jotka siellä vuodesta toiseen sen saman runin pienellä päivityksellä käy tekemässä tykkää siitä oikeasti. Eihän ne muuten sitä tekisi. Tai en kyllä tiedä.

En ole varma, menisinkö itsekään ”oikeisiin töihin”, jos se trippeli lähtisi tatsilla.

Luuletko, että ihan peruslaskija voisi opetella triplavoltin?

Tuplatkin tulivat aika nopeasti suhteellisen normitempuiksi.

- Varmaan, tosin triplan opetteleminen voi vaatia vielä muutaman välivaiheen onnistuakseen.

Mitä olen itse sivusta seurannut, niin nähtävästi toisten esimerkkiä on helpompi noudattaa. Eli jos joku tekee jotain,

muut voivat helposti tai ainakin hieman helpommin sen toistaa.

- Niin, kyllähän se ainakin on sitten kaikille selvä, että se joku on yleensä edes mahdollinen.

Jos Max Parrot tekisi tuon X Gameseissa maailman hiljentäneen runinsa (pahat reilijutut, kaksi tuplaa ja kaksi triplaa) ihan perinteisessä kevätrinteessä followcamille johonkin elokuvaan, niin eikö se olisi yksi sairaimmista runeista mitä on ikinä kuvattu?

- Varmasti olisi, jos tuon tyyppinen laskeminen innostaa. Ei siinä runissa ihan hirveästi ylläreitä tulisi silti kenellekään.

Mun mielestä se omalaatuisilla valinnoilla yllättäminen on yksi siisteimmistä jutuista laskemisessa. On aika outoa jättää niin oleellinen osa laskemisesta pois, kun omaperäiselläkin runilla voi siellä pärjätä. Niin kuin Danny Davis näytti X Gamesien paipissa. (Danny Davis panosti runissaan tyyliin, ja se palkittiin kultaisella mitalilla) Olivatko ne Danny Davisin jutut sitten niin älyttömän hyviä?

Eikö hänellä kumminkin ollut runissaan kaikki perinteiset tuplat ja muut jutut, niiden switch methodien ja kolmosien lisäksi?

- No joo, olihan se loppuruni aikaa samaa kuin muilla. Mutta nekin se teki todella hyvällä tyylillä. Se McTwist muun muassa. Ehkä siitä Davisin runista ja laskemisesta yleensä huokuu semmoinen inhimillisyys enemmän kuin monesta muusta nykymitalistista. Mun mielestä pieni ”sketsaus” tai joku odottamaton ele tuo mihin tahansa temppuun sitä, joka saa koko homman näyttämään uniikilta. Toisin kun esimerkiksi se perinteinen backside 1080 mute.

Totta, ihminen on kumminkin ihminen ja kaikilla meillä on omat tapamme ja tyylimme. Mutta mieti tuomareiden tehtävää näissä isommissa kilpailuissa, miten helvetissä voi arvostella tyyliä? Pelkän tekniikan arvostelu on aika paljon helpompaa. Vähän sama kuin jostain kiljufestareista tehtäisiinkin kilpailu, ja siellä olisi tietty porukka arvioimassa esityksiä. Jokaisella olisi oma makunsa, ja voittajan valinta olisi aika mahdotonta.

- Hehheh. Mutta siis sehän on juurikin noin, eihän tuohon mitään ratkaisua ole.

Miksi oikeastaan järjestetään lautailukisoja?

- Koska joku haluaa aina olla paras?

Mutta useiden haastattelujen perusteella vaikuttaisi maailmassa olevan vain yksi laskija, joka uskaltaa sanoa, että se haluaa olla paras. Shaun White. Kaikki muut on skaboissa pitämässä hauskaa ja näkemässä frendejä. Tiesitkö muuten, että Shaun White tavoittaa enemmän ihmisiä kuin aika moni maailman snoukkamedioista yhteensä? Eli epäsuorasti Shaun White voi olla vastuussa 2,4 miljoonan ihmisen käsitykseen lumilautailusta.

- Huhhuh, kyllähän siitä aika huonovointinen olo tuli kun katsoi sen Shaunin dokkarileffan (Road to Russia). Mutta toisaalta, sekin on ihan sama vaikka se on lumilautailun kasvot ”normi-ihmisille”. Ei niiden tarvitsekaan ymmärtää ihan kaikkea lumilautailusta.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 113

Mikä saa esimerkiksi sinut osallistumaan kisoihin?

Lohjalaisen jääkylmät hermot eivät petä pakkasessa.

- Ai siis tänä päivänä?

- Ei todellakaan, vanha kunnon Vihdin Vilukissa. (Vihdin Lumilautailijat, eli ViLu)

Niin.

- No, jos ne kisat on Suomessa ja tiedän, että sinne on tulossa paljon kavereita, niin siinä on jo lupaava kaava lystinpitoon. Jossain muualla jos päädyn kilpailuihin, niin yleensä Däni (Janne Lipsanen) on puhunut mut ympäri osallistumaan niihin.

Haluisitko joskus voittaa isot skabat?

- Todellakin.

Rahan takia vai siksi, että tietäisit olevasi niiden kisojen paras laskija eli ykkönen?

- Varmasti molempien. Kovilla päänahoilla olisi sitten hyvä kehuskella vanhuksena.

Mun mielestä on oikeasti siistiä, että ihmiset kilpailee myös ihan kilpailun takia. En itse ole yhtään kilpailuhenkinen, mutta nautin kilpailuiden seuraamisesta. Jos laskijat päättävät jakaa kisojen voittorahat keskenään jo ennen kisoja, niin yrittääkö porukka siellä silti tosissaan voittaa?

- Kyllä mä uskon, että yrittää. Tai ainakin kun on vastaavia tilanteita ollut itse todistamassa, niin kaikki on silti pistellyt parastaan.

Tämä voi olla erikoinen kysymys, mutta menkööt. Saavatko voittajat seksiä helpommin kuin häviäjät? Viime numerossa virolaiset kertoivat, että lumilautailukisojen voittajat olivat aika kultakimpaleita haluttua seuraa kilpailuiden jälkeen.

- Hehheh, en kyllä tiedä. Ehkä voittajat ainakin itse ajattelee niin, ja siitä innostuneina lähtevät kikuttelemaan naisia hirveällä itseluottamuksella. Tämän uskomattoman itseluottamuksen avulla sitten helpommin kai natsaa. Tämä olisi myytinmurtajille hyvä tutkimuskohde!

Hitto, toi voi muuten olla totta! Vähän sama asia kuin se, että suihkun jälkeen pidät itseäsi ihan helkkarin raikkaana, vaikka olet juuri puoli tuntia aikaisemmin syönyt sisääsi niin paljon paskaa, että keho sulattaa niitä sapuskoja vielä haudassakin.

- Hah, darrakin lähtee suihkussa. Ainakin hetkeksi.

Niin no… Ainakin tosi pieneksi hetkeksi. Miten paljon itseluottamus sitten merkkaa laskemisessa?

- Kyllähän se merkkaa paljonkin. Jos on semmoinen fiilis itsellä oikeasti, että joku juttu menee, niin yleensä se silloin myös menee.

Se ehkä näkyy laskutyylissäkin aika usein, että onko joku varma jostakin mitä on tekemässä. ”Rajummassa” laskemisessa joutuu varmaan miettimään aika paljon asioita pään sisällä ennen niiden tekemistä?

- Jep! Hyvänä esimerkkinä tästä toimii King-Luti (Sami Luhtanen). Hänen laskemisesta huokuu semmoinen varmuus, että se tietää asioiden menevän juuri niin kuin se itse tahtoo.

Jos Luhtanen lähetettäisiin olympialaisiin, niin mitä luulet, käynnistyisikö miehen Suzuki PV kohti kisapaikkoja vai torppaisiko mies ajatuksen heti alkuunsa? Täysin epäasiantuntijamainen spekulointi on yksi mun suosikkiasioista.

- En kyllä tiedä, kai se sinne painaisi menemään. Tai sitten se voisi olla kyllä just se kundi, joka ei sinne menisi.

Mulla on kutina, että Sami ei sinne välttämättä lähtisi.

- Se voisi kyllä olla heti Terjen jälkeen suurin Olympialaisten boikotoija.

”Mun mielestä nykyistä kisatilannetta kuvastaa hyvin se, että Ville Uotila sanoi Serenassa kenkiänsä kiristäessä olevansa kyllästynyt pelkäämään kisatornissa henkensä puolesta. Varmasti aika moni muukin ajattelee samalla tavalla.”

Sä olet jonkin verran nuorempi kuin minä. Minua vanhemmat sukupolvet pitävät Terjen jokaista puheenvuoroa käytännössä sen hetkisenä snoukkaraamattunaan. Kiinnostaako kyseisen miehen mielipiteet sinua? Minulla ei ainakaan rehellisesti vuosia jatkunut vouhottaminen enää kamalasti nappaa. Ulkopuoliselle TTR ja FIS ovat kumminkin aika yksi ja sama asia.

- No ei sen erityisemmin. Kyllä mä niitä lukasen jos kohdalle osuu.

Ja loppupeleissä, ihan sama kuka kirjoittelee mitäkin ja missä. Vaikuttaako nämä mielipidekirjoitukset esimerkiksi sun laskemiseen yhtään mitenkään?

- Ai siis jonkun kirjoittelu jossain?

Niin. Lähinnä meinaan näitä loputtomia ”Tyylit takasin” ”Fuck FIS!” ja muita vastaavia avautumisia, joita on nyt viime aikoina poksahdellut joka puolelta aivan helvetin paljon.

- Ei ne kyllä, tai en ole ainakaan vielä semmoista tekstiä lukaissut joka olisi vaikuttanut. Kai suurin osa noista kirjoituksista on aika itsestään selviä asioita, että ei niitä hirveästi tule noteerattua. Vaikka helpostihan sitä aina kuorossa huutaa mukana.

Pohjimmiltaan laskeminen on hauskaa, kun vaan muistaa pitää hauskaa. Joku triplavoltti kuulostaa tavalliselle pulliaiselle jo aika kummalliselta tempulta ländätä.

- Niin aivan, eikä se varmaan inrunissakaan hirveen hauskalta idealta tunnu.

Kumpihan on pelottavampaa, se nanosekunnin vilahdus ländistä, jonka voit nähdä kiepautusten välissä, vai se hetki kun

114 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

rykäisee kehonsa pyörimään jokaiseen kuviteltavissa olevaan suuntaan, niin sanotusti täysillä.

- Paha sanoa. Ei siinä tempun aikana varmaan ihan hirveästi tajua mitään ennen kuin jalat osuvat maahan.

Mikä olisi katulaskemisessa se niin sanottu ”tripla”, reilitemppujen graalin malja?

Niin vähän luulen minäkin. X Gameseissa Torstein Horgmon laskiessa kisarunejaan slopestylessä tuli minulle jostain syystä semmoinen fiilis, että kundilla ei ole nyt kaikki hyvin. Miksi helvetissä se laski ilman hanskoja? Skaban jälkeen mies antoi haastattelun Transworld Snowboardingille, joka oli myös aika erikoinen. Hän puhui jotenkin todella epäröivän oloisena siitä, että kisameiningille on tehtävä jotain.

- Varmaan joku ultimaattinen spotti. Se kaikkien spottien äiti. Ja tietty joku erittäin kermainen suoritus siihen.

- Mutta miten tuommoisen tilanteen voi purkaa? Sanoo niille laskijoille, että toi sun runi, jossa on kolme triplavolttia ei olekaan enää paras?

Hmm. Voisiko tämä temppujen temppu tapahtua spotilla, jota on jo vedetty?

Aikamoinen umpikuja.

- Varmaan, vaikka jonkun vanhan spotin vetäminen tavalla, jota kukaan muu ei ole tajunnut voisi toimia. Mutta ainakaan mulle tärkeää ei olisi se mitä tekee, vaan miten sen tekee.

Yllätys pitää mielen virkeänä. Oletko muuten ikinä impannut liimaa?

- En ole. Olet mun mielestä kysynyt tätä ennenkin.

Varmistin vaan.

- Haha, no asian tiimoilta ei ole kumminkaan tapahtunut muutosta.

Cool. Ei mulla oikeestaan muuta kysyttävää ole.

- Okei. Ainiin, äskeisestä vielä. Mun mielestä nykyistä kisatilannetta kuvastaa hyvin se, että Ville Uotila sanoi Serenassa kenkiänsä kiristäessä olevansa kyllästynyt pelkäämään kisatornissa henkensä puolesta. Varmasti aika moni muukin ajattelee samalla tavalla.

- Lumilautailijat tarvitsevat siis oman Che Guevaran, joka johdattaa ne pois kurjuudesta!

Kai jonkun olisi jotakin kohta tehtävä. Muuten ei mene kauaa, että energiajuomayhtiöt ampuvat laskijoitaan alas ilmakehästä, kohti Mt. Everestin rinteisiin tehtyjä US Armyn maksamia hyppyreitä, ja temput suoritetaan Nepalin ilmatilaa ylittäessä. Samanaikaisesti actionkamerat surisevat sorrettujen munkkien kaljuilla otsilla, ja koko homma vielä lähetetään kolmiulotteisena livefeedinä leffateattereihin läpi maailman.

- Hahhah, voi olla. Mutta onneksi laskemisessa on myös hyviä hommia vielä.

Niin on, ja se pitäisi olla kaikilla muistissa. Se, että joku olympialaisten slopestylerata on huono, vaikuttaa loppupeleissä aika harvan ihmisen laskemiseen.

- Niinpä, ei se paljoa munkaan elämään vaikuta. Kyllä sitä on jo väkisinkin joutunut olemaan asiasta sitä mieltä, että antaa nyt äijien hössöttää siellä ihan keskenään.

TALES FROM THE DEEP END

“Their laziness is part of the reason why contests are the way they are.”

- David Benedek, snowboarder Was in the forefront in bringing the double corks to the contest zone After I spoke to a no-boarder and a true core-boarder, it was time to dive straight to the deep end. To the historical part of the story. So I approached mr.

David Benedek with some questions. According to my research, he was one of the key players in the evolution of the double corks – tricks that without a doubt were also splitting the lines of snowboarders in the “style vs. technique” discussion, that has been going on since forever. Double corks also arguably pushed snowboarding to the next level.

During your golden era of professional snowboarding, the line between a contest rider and a film rider was not as strict as it is nowadays. What was it like to enter contests during those years? Was it basically a nice gathering, or was it a serious competition that people wanted to win?

- I think it's hard to generalize. It always depended on the person, how serious they were about competing. Back then, as well as today. Or about letting go I guess.

There were definitely very competitive people out there. I just read Shaun White’s interview where he says that it annoys him that snowboarders always claim to be non-competitive bros while they are really not. And even though I agree that what he describes absolutely exists, I do claim that a lot of people can let go of their competitive side far easier than in other sports. And from what I can tell it’s still like that. Snowboarding as a culture just doesn’t reward a jockey attitude.

I mean, of course everyone wants to do as good as possible in contests, but every time I didn’t make the finals I would just get a beer and hang out with the other dudes who didn’t make it. But back then you already had guys who threw their board and left because they were so pissed. I am also a little sceptical about “golden eras” or if those actually exist.

Probably people were already arguing about “style versus the technique” back then (even though it was only a few years ago). What were your thoughts about this discussion during those times?

- Well, as you say it’s always been a discussion in snowboarding. Even back in the cab 9 era. But the reality is that now we really have arrived at another one of those moments where you’d have think about changing the format of snowboarding contests. The big air was already retired once a few years ago, and exactly that discussion gave way to the rise of slope style. Less uniform tricks, more variety and so on.

You can’t really stop progression, but a question is whether you reward it or how much room you give to this uncreative spin-to-win shit. I mean, right now it’s so ridiculous with the triples and all that, that for a second

Spine Magazine | 115

slopestyle became interesting again. But really, I couldn't make myself watch two slope style runs in these past years. Terribly boring shit that looks all the same. I don’t even want to know how boring it must look to someone who can’t even tell the tricks apart. So I think right now the main responsibility lies with the park builders and planners. That’s where all the creativity should go. Real freestyle courses that allow for different types of runs, not a snowboarding version of freestyle skiing.

However, once you take contests out of that equation it doesn’t really matter if someone spins 4 or 5 times.

If someone does a smooth, slow and stylish triple on a backcountry jump, it’s just as sick as anything used to be. The problem is that contest snowboarding has been reduced to corks.

How did your double cork evolve? Did you just wake up one day and decided that “hey, I actually think that it is double”?

I mean, it seemed pretty impossible at the moment. Did you have a personal foam pit or was it just straight charging to the icy jumps and hoping for the best?

- Well, JP (Walker) did it first, although I have to say that his didn’t look like it would really be something you could repeat. It looked a little bit like an accident, so I didn’t give it too much thought. But when Travis Rice did the first 1080 double cork on the Pyramid Gap, I instantly knew that trick would be repeatable. He did it so perfect. But actually, the first double cork I tried was in a pipe transition, and that was really just something I hoped would work. I just had it in my head for years and at some point I just felt that it was engrained enough in my head to try it. But that was really the one single time I can remember that I ever tried something where I had no idea if it worked or not. Simply because there was no way to warm up to it.

What did it actually feel like to spin twice over your head with a snowboard for the first time?

- I don’t know. That wasn’t even the point. Coming back on my feet was by far the most exciting part.

To my knowledge, JP Walker landed the first double – I had the sick poster of it, probably still have it somewhere – and afterwards it hit the contest arenas. Did you guys get a lot of “shit” because of the trick? I mean, nowadays it seems that people kind of tend to talk trash of the triple corks, so I am just wondering if it was like that during the transformation of the single corks to the doubles. Nobody is hopefully saying that the tricks suck, because they are absolutely insane but there are still a few steps to conquer before it can be done with a nice style.

- No, it was so new and exciting because it opened so many new doors suddenly. Plus, when you look at Travis’ first double cork: it’s such a sick trick. You can’t really hate on that. I think if only a few people did triple corks now, somewhere in the backcountry, no one would hate on that either. It’s just that snowboarding has been reduced to that in contests. And of course, there’re a million betterlooking things than a double or a triple cork. As I said, you can never really stop people from progressing. When I did

116 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

my first double cork 12, I knew it kind of looked horrible.

But I just wanted to try it and see if it worked. Once you get there, you focus on trying to make stuff look good. That’s always how it goes. First, people push the boundaries. Then a little while later style joins the party. The first cab 9 was also probably horrible.

During your days, were judges looking for style or the technicality of the tricks? Was the double cork an instant winner?

- I mean, the beginning of double corks in contest is not even 10 years ago, so not that much changed. In the beginning there were only a handful of guys who could do the trick so it was definitely a pretty outstanding thing.

Did you have any idea that you guys were pushing snowboarding to a next step of evolution by bringing the double corks to the table? Nowadays they seem such a normal thing to do that it is crazy.

- Yeah, until now I kind of foresaw it. What happens from here on will be interesting. I think there’s still some untapped potential in combining existing tricks, or weird late single corks, all that. But of course it blows my mind that someone can do back to back triples in a contest run.

That’s nuts.

I am certain that we will see quadruple corks at some point of our lives. Jake Burton kind of opened my eyes to this Internet thingy by saying “but this might have a positive side also, because when people are seeing new stuff while it’s happening, it can actually affect their riding also. Like in the past, you would see all the ‘new’ tricks in the beginning of the season, and nowadays you can see them basically in minutes after they are landed.” If the Internet would have been as hugely present in our everyday life for a longer period of time, do you think that the snowboard-trickery evolution would have happened faster?

- Definitely. The more that people are surrounded by existing knowledge or certainty, that particular tricks are doable, the faster they will progress. Which, by the way I find a very hopeful outlook on a much broader scale than only in snowboarding. When I started skating, it took me a year to learn an ollie. The other day I ran into a kid who learned treflips in his 4th month of skating.

Max parrot landed two triples, and a bunch of absolutely insane tricks in one run during the X Games 2014, and the deepest core of snowboarding is kind of saying “well, fuck”.

Do you think that contest riders are too underappreciated?

- No. Fuck em, haha. Their laziness is part of the reason why contests are the way they are. Hardly anyone stands up for more interesting courses or less predictable contests because they are scared to loose control over that routine of doing 4 doubles and 2 rails in a row. So I think the reason that contest riders are less appreciated is because it’s a lot less of an active role and much more just the concept of rolling with what’s being made. So by definition, maybe it’s just less creative in the sense that they don’t really create something. If I watch Pat Moore do a trick of a backcountry cliff or Jed Anderson hit some weird obstacle in the city,

“I think the reason that contest riders are less appreciated is because it's a lot less of an active role and much more just the concept of rolling awith what's being made. So by definition, maybe it's just less creative in the sense that they don't really create something.” they created that and that’s what's cool about it. There’s a much more of a commitment to showing something unique, as opposed to simply executing something existing better than the next guy.

However, of course, 90 % of the “contest guys” belong to both those sides of snowboarding. So with the exception of a few guys who do nothing but contests, there’s not really such a divide. Marc McMorris is a fucking awesome snowboarder on either side of the fence.

I just wish the guys in contest were up for a little more experimenting, a little less certainty.

Roope Tonteri & Peetu Piiroinen – laskijat myrskyn silmässä Seikkailuni viimeinen etappi oli kuulustella ajankohtaisia, kisoistakin tuttuja laskijoita. Ulkopuolisten avulla spekuloimalla pääsee vain tiettyyn pisteeseen. Molemmat miehet kilpailevat vuoden ympäri toinen toistaan suuremmissa kilpailuissa ja tykkäävät myös ajoittain

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 117

kantaa sieltä läjäpäin arvometallia kotiin. Mutta onko heillä hauskaa?

Onko teillä velvoitteita sen suhteen miten monta kisaa joudutte kaudessa käymään? Vai menettekö omasta tahdostanne skabailemaan?

Oletan, että katsoitte X Gameseja. Miltä meininki rinteissä näytti teidän mielestä?

Roope: On mulla ainakin joitain velvotteita, mutta kyllä aika vapaasti saan myös tekemiseni valita. Totta kai on hyvä käydä esimerkiksi Burton European Openissa, kun olen Burtonin laskija.

Peetu: Mä yleensä käyn vaan ne skabat mitkä on mun mielestä siisteimpiä. Toki käyn myös niissä, joissa mun sponsorit tahtoo mun olevan, esimerkiksi just olympialaiset, X Gamesit ja vastaavat ”jenkkikisat”. Näiden isompien kisojen näkyvyys on vaan niin älytön. Nämä olympialaiset on vähän sama kuin jos olisi pakettimatkalla Kanarialla, eli kyllä nämä kerran neljässä vuodessa helposti menee.

Peetu: Joo katottiin X Gamesit ja tasohan oli siellä aika älytön. Joka vuosi ne onnistuvat yllättämään. Kyllähän tämä kisalumilautaileminen on aika telinevoimisteluksi mennyt, mutta mun mielestä silti runit ja temput mitä X Gameseissa vedettiin oli ihan hyvällä tyylillä tehty. Eli mun mielestä on siistiä, että laji kehittyy ja näkee uusia temppuja niin kauan kuin hyvä tyyli pysyy mukana. Ja siihen pitäisi tulevaisuudessa panostaa. Pipessäkin oli kerrankin siistiä nähdä Danny Davisin toimesta semmoista laskemista, jota toivoisi paippilaskemisen olevan. Danny Davis on mun mielestä yksi tämän hetken siisteimmistä pipelaskijoista. Mies pystyy tekemään laskuissaan tyylitrikkejä ja sen lisäksi niitä teknisempiä tuplia.

Roope: Oli kyllä hullu nähdä, kuinka paljon laji on mennyt taas vuodessa eteenpäin. Spin to win -meininkiähän toi vähän oli, mutta isojen ja hyvänmallisten hyndien takia temput näytti kuitenkin hyviltä. Omaa mieltä lämmitti myös toi Dannyn piperani. Ei kovin moni jätkä pysty laskunsa alkuun tekemään bs kolmosta ja switch methodia.

Uutisotsikoiden pohjalta vaikuttaa siltä, että te laskijat ette ole kovin tyytyväisiä tämänhetkiseen kisatilanteeseen.

Olympialaisissa tullaan Näsinneulasta alas vapaaliidolla, ja tuomarit keskittyy pääasiassa tekniikkaan. Miksi te ette mene lakkoon?

Roope: No joo, olisin ehkä odottanut tältä Sotšin radalta vähän enemmän. Nyt se vaikutti jo vähän paremmalta kuin aluksi, mutta ländi tärähtää tosi paljon edelleen. Lisäksi kaikissa nokissa on kivat piilovipit, ikään kuin hyppyri hyppyrin sisällä, täysin varoittamatta tosin. Täällä varsinkin on selvästi yritetty tehdä vähän liian isoja ja nopeita settejä.

Reilit varsinkin ovat aika ahtaasti aseteltu. Heti kun tulet putkelta alas olet periaatteessa jo seuraavan reilin lipalla.

Itse voisin melkein mennä lakkoon.

Peetu: Musta tämä olympiaslope on ihan jees. Helvetin vaikea vaan, varsinkin just reilien osalta.

Voitteko te itse vaikuttaa ollenkaan näihin kilparatoihin, niin kuin oikeasti? Jos menette avautumaan aiheesta jollekin päättävälle taholle, niin kuunnellaanko teitä?

Roope: Kyllähän meitä kuunnellaan, mutta ainakaan täällä asioille oltu hirveästi mitään tehty.

Haastattelin Niko Länsiötä lumilautakilpailuiden suhteen, koska se nyt ei edusta sitä perinteistä kilpailevaa tyyppiä.

Nikokin sanoi, että tahtoisi ehdottomasti voittaa joskus isot kisat. Te olette sen muutamaan kertaan tehneet. Miltä se voittaminen tuntuu? Entä vaatiiko voittaminen hyvää itseluottamusta?

Roope: Kyllähän se on hieno tunne, kun pärjää ja tietää olevansa hyvä jossain mitä tekee. Nimimerkillä koulussa paska. Voittamiseen ei itseluottamus välttämättä auta, mutta siihen se vaikuttaa, että tietää osaavansa just ne temput ja voi luottaa itseensä sen verran että saa ne tehtyä myös kisatilanteessa.

Peetu: Onhan se aina siistimpi pärjätä kuin ei pärjätä.

Mut yleensä siitä on jo fiiliksissä, kun ländää skaboissa runinsa mitä yrittää, vaikka se ei riittäisikään podiumille asti.

Sillon ei vaan laske tarpeeksi hyvin, jos sinne palllin päälle ei pääse.

Matkani tuli päätökseen, lehden deadlinet paukkuvat ja taittaja repii päänahkaansa. Rupattelua oli kertynyt jo tarpeeksi, useimmiten omien vahvojen ennakkoasenteideni pohjalta. En välttämättä oppinut mitään uutta. Kaikki ovat samaa mieltä ja kaikki ovat myös vähän eri mieltä kilpalautailusta. Kilpalaskijat ovat ihan oikeasti huippu-urheilijoita ja kilpalumilautailu huippu-urheilua.

Toki maailmankatsomus voi snoukkamestareilla olla hilpasen kevyempi kuin muiden lajien edustajilla, mutta sen ei pitäisi alentaa lajin arvostusta mitenkään. Myöskin ”skenen” sisällä tulisi ihmisten ymmärtää, että ehkä kilpalumilautailu on aika eri laji kuin se lumilautailu mitä esimerkiksi minä harrastan. Ja hyvä niin, sillä lajista ja urheilustatuksesta huolimatta kaikilla vaikuttaisi olevan kumminkin aika hauskaa.

120 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Kamerapornoa #3

Teemu Heljo TEKSTI JA KUVAT Teemu Heljo

”Moi, mä oon Teemu Tampereelta. Olen ekstrovertti jääkarhu, puhun ennen kuin ajattelen. Viihdyn ihmisten parissa ja saan energiaa ihmisten kanssa kasvotusten jauhamisesta. Se on luultavasti osasyynä miksi olen ajautunut lähes täysipäiväiseksi lumilautavalokuvaajaksi näin talvisin muiden samankaltaisten ihmisten joukkoon.

Olen erittäin jääräpäinen ja jonkun ajatuksen iskostuessa otsalohkooni on sitä hieman hankala muokata.

Kuvatessani vision osuessa korvien väliin minusta tulee lähes kuuro ja sokea kaikelle muulle paitsi itse suoritukselle. Välillä minulla on valmiiksi niin vahva kuva lopputuloksesta päässäni, että pitkitän turhan kauan siitä luopumista ennen kuin kehitän jotain realistisempaa tilalle. Tykkään opetella asioita kantapään ja vahinkojen kautta. Lumilautailua on tullut kuvattua suhteellisen paljon ja siihen on alkanut pikkuhiljaa muodostua jonkin asteinen varmuus siitä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Silti useimmat siistit kuvat syntyvät kaikki tai ei mitään -tyyliin, kun koittaa sinnikkäästi toteuttaa utopistista ideaansa.

Arvostan todella paljon laskijoita, jotka jaksavat kuunnella käskytystäni edes vähän ja vetää jonkun tempun uudelleen ja uudelleen kuvan takia. Se ehkä pitäisi kertoa heille useammin eikä rakastella vain omia kuviaan. Osa onneksi osaa kääntää huuteluni energiakseen, mutta on tainnut muutama hernekin mennä nokkaan joskus.

Eniten minua ärsyttävät laskijat, jotka ovat liian tietoisia siitä, mitä haluavat tehdä ja mitä ei ja mitään ei loppujen lopuksi jää käteen. Se on ehkä hieman ristiriitais-

ta, kun olen kuvaamisen suhteen aikalailla samanlainen.

Olen muka niin varma, että jostain spotista ei saa mitään aikaiseksi ja se on ihan turhaa. Loppujen lopuksi kuva julkaistaan ympäri maailmaa ja mä nielen sanani. Onneksi suurin osa laskijoista on pitkäjänteisiä ihmisiä ja osaa sanoa myös kärkkäästi vastaan.

Lumilautailu on ajanut minut niin sekaviin ja hienoihin tilanteisiin, mihin en osaa kuvitella joutuvani muuten.

Osan toivon unohtavani ja osaa fiilistelen todella usein. Se että tykkään toteuttaa omia ideoitani jääräpäisesti näkyy myös tavastani tehdä tätä hommaa. En koita haalia kuvilleni tilaajia etukäteen vaan mieluiten teen valmiin paketin, jonka läväyttää tiskiin. Useimmiten on helpompi lähestyä yrityksiä ja ihmisiä, kun on jo jotain konkreettista heti.

Suurin ongelma tällä alalla taitaa olla lässytys asioista, mitä olisi siistiä tehdä, mutta mitään ei tapahdu. Myös itsessäni on hieman sitä vikaa. Tiedostan asian ja koitan muuttaa sen voitokseni.

8-vuotiaana sain ensimmäisen lumilautani ja noin 15-vuotiaana unelma lumilautakuvaajan hommasta alkoi vahvistumaan Hervannan alpeilla. Yhteiskunta koittaa iskostaa päähäni, että on väärin tuhlata nuoruutensa näin.

Koitin opiskella itselleni jonkun varasuunnitelman, mutta editoin kuvia kaikki luennot ja lähdin kävelemään. Hyvä niin. Olen jollain tasolla saavuttanut lapsuuden unelmani ja tulevasta en tiedä. Niin kauan kuin pikkupoikamainen hymy naamalla voin hakea akateemisesta jonkun julkaisun missä on omia kuviani en näe kyllä loppua tälle rallille.”

TALES FROM THE DEEP END

Elias Veijola, Les Crosets ”Oltiin viime talvena kuvaamassa putikkaa KBR:n poikien kanssa Sveitsissä. Me oltiin Eliaksen kanssa ainoat ensikertalaiset koko porukassa. Me käännettiin se ihan suorilta voitoksemme ja päätettiin, että tästä tulee hyvä. Ja niin siitä tulikin.

Sain kemisti Veijolasta parhaan laskukuvan ja potretin koko reissulta. Elias loukkasi vähän jalkaansa vikana päivänä vikalla spotilla, mutta muuten erittäin mahtava reissu näinkin nööseiltä jätkiltä.

Tämä kuva on otettu filmille Hasselbladilla ennen kun lähdettiin ylös vuorelle reissun ensimmäisenä tai toisena aamuna. Pilvet lepäsivät rauhassa laaksossa ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta tuoreen puuterin kimallellessa silmien alla. Tämä on mun lyhyen filmiuran yksi ensimmäisistä kuvista, mistä olen tosi fiiliksissä. Ja miksi en olisi, kun on niin hieno kamera ja sen edessä seisoskelee Veijolan suvun uros. Ei paljon voi mennä vikaan.”

Spine Magazine | 121

122 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

3

1

2

1

3

2

TALES FROM THE DEEP END

1. Rungot: Canon 5D mk2, Canon 50D, Hasselblad 500C ”Mä en hirveästi tutkaile mitä runkomarkkinoilla tapahtuu. Mun ykkösrunkona on ollut jo muutaman vuoden Canon 5D mk2. Se on palvellut todella hyvin enkä keksi miksi vaihtaisin sitä vieläkään pois. Tarkennus on vähän vessa, mutta mun kuvaustyyli on muutenkin niin hidas, etten kaipaile yksisarjalaisten salaman nopeaa tarkennusta.

5D mk2 on kyllä kuvanlaatunsa ja videokuvaamisen kannalta ihan mieletön laite vaikka onkin jo aika vanha.

Mietin pitkään sen ostamista, mutta viimeinen niitti oli kun vanhasta kamerastani lähti liipaisin nappi irti jossain vuorella ja kamera oli poissa pelistä. Eiköhän se 5D mk3 kohta löydy myös kameralaukusta.

Virheistä oppineena vanha kamerani Canon 50D on hätävara runkona aina mukana. Se ei todellakaan ole mikään hyvä runko verrattuna isoveljeensä, mutta ajaa asiansa tarpeen tullen. Kuvaan välillä sekkareita sillä, koska se on tuplasti nopeampi kuin 5D. Mä en ole kovin nirso kameroiden suhteen, mutta nyt kun on kuvannut kauan täyskennoisella kameralla on hieman epämiellyttävää tähystää pienemmän kennon läpi.

Kestilän Hans näytti jotain kameraansa, minkä oli saanut isältään käyttöön. Se oli Hasselblad 500C. Hans oli pitkään puhunut, että haluaisi järkkärin itselleen. Mä löin suorilta rakkaan tyttöystäväni järkkärin Hansille kouraa ja otin Hasselin hoitoon itselleni. Sen jälkeen filmifiilistely on lähtenyt vähän käsistä ja digille kuvaaminen tuntuu lähes pakolliselta pahalta. Hyvän mustavalkonegatiivin vedostaminen on kyllä niin vahva henkinen orgasmi, että sen kautta olen löytänyt ihan uuden puolen koko kuvaamisesta.

Jossain sekavuuden rajamailla mä olen kuvannut näillä kaikilla kolmella samaan aikaan. Hasseliin radiolähetin kiinni, joka laukaisee 5D mk2:n ja teipillä yhden lähettimen nappi räpsyttämään sekkaria 50D:llä. Vähän sekavaa, mutta yllättävän toimivaa.”

2. Linssit: Canon EF 24-70 mm 2.8, Sigma EX DG 15 mm 2.8, Canon EF 85 mm 1.8 ”Kuvaan aika markan linsseillä noin yleisesti. Mä en jotenkin koe, että jos joku kuva epäonnistuu niin se olisi linssin vika. Ne ongelmat ehkä ilmenee ennemmin nopeissa tilanteissa automaattitarkennuksen kanssa. Kuvaan tosi paljon lumilautailua jalustalta niin tarkennuksen saa kyllä kohdilleen vähän heikommillakin objektiiveilla.

Pelastuksena minulla on ollut vuokralla Canonin 24-70mm f2.8 jokusen vuoden. Se on ihan hullun hyvä kaveri 5D mk2:lle. Sen piirto ei ihan ole niin timanttista kuin voisi, mutta paljon parempi kuin monessa muussa.

Kuvaan yleensä vain tapahtumia ja tilanteita, missä pitää olla skarppina monenlaisiin juttuihin kyseisellä lasilla.

Ehkä paras asia tässä lasissa on sen massa. Se on niin iso ja painava, että voi käyttää aika löysää suljinta ja kuvat on silti skarppeja. Pimeissä kirkoissa ja yleisestikin sisätiloissa se on tosi iso apu.

Lumilautajutut mä kuvaan yleensä kiinteillä linsseil-

Spine Magazine | 123

lä. Sigman 15mm f2.8 kalansilmä on kyllä ollut kovassa käytössä. Täyden kennon kanssa se ihanainen pyöristymä suorastaan hellii silmää kun osaa käyttää oikein. Vaikka sen kuvakulma kulmasta kulmaan on 180-astetta, on vääristymä suhteellisen maltillinen. Moni laskija fiilistelee skedetyyliä, niin se on ihan omiaan siinä vaiheessa.

Ostin syksyllä reissuun Canonin 35mm f2 linssin, mutta se oli vähän virhe kun kuvasin paljon videota. Kuviin hyvä, mutta videoon hieman liian kevyt ja kaikki pienetkin värähdykset näkyy aika rajusti.

Jostain häkkivaraston pahvilaatikosta löytyy varmaan kolme Canonin 50mm f1.8 linssiä, mitä jaetaan kuin pastilleja uusien kameroiden kyljessä. Sitä en suosittele kenellekään käytettäväksi missään tilanteessa koskaan.

Ehkä paras hinta-laatusuhde on ollut Canonin 85mm f1.8 linssissä. Jonkun mielestä se piirtää varmaan aikalailla päin persiitä, mutta mun käytössä toiminut hienosti.”

3. Salamat ”Mä fiilistelin pitkään, että mun pitää hommata ihan hullun monta tosi voimakasta salamaa, että voin kuvata oikeasti hyvin lumilautailua. Pitkään tähtäsinkin siihen, mutta sitten jossain kohtaa tuli aika lailla täyskäännös siihen ajatukseen. Jos osaa käyttää järkevästi pieniä salamoita ei todellakaan tarvitse isoja pommeja. Varsinkin Suomessa, kun talvet ovat pimeitä pienikin valo erottuu ja kameroiden isoherkkyydet kestää mielettömiä lukuja nykyään.

Päivällä kuvatessa luonnonvaloa hienompaa asiaa ei olekaan, jos vain sitä on mahdollista hyödyntää. Vähän kuulostaa hipiltä fiilistellä vaan luonnonvaloa ja filmiä, mutta niin se menee. Myöskin reissatessa pienempien valojen raahaaminen ei tuota suurempaa tuskaa eikä tule fiilistä, että jotain puuttuu kun on tottunut käyttämään niitä.

Minun isoin salama on Elinchromin Quadra. Se on suhteellisen pieneen pakettiin menevä setti ja tuottaa valoakin ihan kiitettävästi. Varsinkin kun siihen kylkeen lisää pari ämpärin näköistä valonmuokkaajaa, jotka lisäävät hieman tehoa.

Uusin hankintani on salama, mitä kuolasin pitkään joskus viisi vuotta sitten. Asfalttiin kaatumista ne ei kestä ja virrat kannattaa katkaista ennen lampun vaihtoa, jos ei halua tunnotonta kättä.

Quantumin salama on todella hyvä sen akkujen ja välähdyspään kokoon nähden. Ostin sen käytettynä ja olen ollut todella tyytyväinen. Se oli tullessaan markkinoille ihan ylivoimainen urheilukuvaamiseen nopeutensa ansiosta.

Näiden kahden lisäksi laukussa on kaksi pientä käsisalamaa, Canonin 430 ja joku vanha Nikon. Jossain kaapissa on myös kasa nuijasalamia, mistä pitäisi korjata yksi toimiva.

Nuijien huono puoli on, että ne on aina täysillä. Näitä vehkeitä väläyttelen Pocket Wizardien avulla. Ne ovat kyllä toimineet olosuhteisiin ja rajuun kohteluun nähden hyvin.

Vesisateet ja pakkaset eivät ole vaikuttaneet toimivuuteen mitenkään. Niitä on kerääntynyt yhteensä kuusi laukkuun pyörimään.”

124 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 125

Samu Salonen, Tampere ”Tästä hommasta kaikki alkoi. Kavereiden kanssa parkilla kaikki päivät suu täynnä Saarioisten jauhelihapizzaa ja juissia. Kovalevyillä noin 10 000 kuvaa flättitempuista. Yhtään en poistaisi. Sytyn aina joka syksy liian myöhään kuvaamaan skeittausta.

Tämä kuva on viime kesältä Tampereen Ratinasta. Samun jäätävän korkea sw ollie yli tuommoisen liikennemerkin. Lumilautakuvaamiselle tosi hyvää vastapainoa, kun spotit on niin paljon simppelimpiä ja pienempiä kuin lumilaudalla. Oppii ajattelemaan lumilautailuakin uusin silmin. Aika paljon kyllä jengi ottaa vaikutteita lumilautailuun rullalautailusta ja koittaa kehittää saman tyylisiä runeja. Lämmintä ja erittäin mukavaa hommaa vielä kun oppisi selviämään vähän vähemmillä kamoilla skeittauksen kuvaamisesta.”

126 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Erik Karlsson, handplant, Tampere ”Ruotsalaiset pojat oli keväällä Tampereella kuvaamassa. Mä olin yhden illan niiden mukana Hervannassa tällä spotilla. Tiesin, että tästä spotista voisi saada revittyä irti jotain hienoa ja kaikki palaset loksahtivat kohdilleen, kun Karlssonin poika pamahti paikalle ja kertoi plänttiaikeistaan.

Otin ensin alhaalta aika peruskuvia digille, mutta koko ajan oli semmoinen tunne, että jotain puuttuu. Ehkä se kutina oli pientä näyttämisen halua, kun olin ensimmäistä kertaa kuvaamassa näiden tyyppien kanssa. Jostain tuli ajatus ampua metsästä puunvarjo salamalla tiiliseinään ja kaivaa filmikamera esiin mustavalkofilmin kera.

Kaikki sujui hienosti, kunnes tajusin myöhemmin unohtaneeni videojalan kyseisen seurakunnan pihaan. Kävin kysymässä jalkaa ja he myönsivät löytäneensä sen ja selvittää missä se on nyt. Sain perässä viestin, missä todettiin sen olevan yhden työntekijän oma ja että kannattaisi merkata omaisuutensa paremmin. Ilmeisesti ne kymmenen käskyä ovat vähän unohtuneet siinä kioskissa.”

TALES FROM THE DEEP END

KBR, Andy McCoy ”Yks siisteimmistä asioista, mikä liittyy tähän alaan Suomessa on Lapin kevät. Ilma lämpenee ja aurinko alkaa helliä hipiää samalla kun päivät pitenevät ihan silmissä.

Olen ollut viisi tai kuusi kevättä KBR:n kanssa vähintään pari viikkoa suhaamassa ympäri pohjoista. Oltiin viime keväänä Pyhällä kuvaamassa viikon verran Tonin (Kerkelä), Petruksen (Koskinen), Eliaksen (Veijola), Antin (Jussila) ja videokuningas Näämelin eli Eemelin (Nättinen) kanssa. Mä olin itse kuumeessa, mutta sain kuitenkin jotain tehtyä. Käytiin yksi ilta Pelkosenniemellä katsomassa Andy McCoyn patsasta, kun kukaan ei ollut sitä nähnyt ennen. Paikalliset pojat oli heti huutelemassa ja ajamassa rinkiä meidän ympärillä kun tultiin mestoille. Petrus huikkasi niille, että tulkaa kuvaan ja mä olin kärppänä paikalla filmipönttö tanassa.”

Spine Magazine | 127

128 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Support these supporters!

Spine Magazine on saatavilla muunmuassa seuraavista paikoista.

Kehotamme kuuntelemaan sydämen ääntä ja tukemaan kyseisiä tahoja jotka yhä uskovat, että hyvä palvelu ja laatujulkaisut ovat vaalimisen arvoisia asioita. Täydellinen lista jakelupisteistä löytyy osoitteesta spinemag.fi.

If you live outside Finland (or in the backwoods) you can get your own copy of the Spine magazine and t-shirts etc. from spinemag.fi

Sörnäisten rantatie 27C 00500 Helsinki, p. 040 654 1313 www.burtonstorehelsinki.fi www.facebook.com/kauppayhtio

sherpa_2.pdf

1

2/4/14

C

EST.

BRD

M

VLG

www.hankibaari.fi | Rukatunturi

Y

CM

MY

201 0

CY

CMY

Rantakatu 5, 67100 Kokkola www.boardvillage.fi

Rukakyläntie 6, 93825 Rukatunturi Kuusamo

K

PAREMPAA HANKIELÄMÄÄ!

Mielakan Rinnekeskus Ojaniityntie 3, Kouvola

KIASMA STORE Avoinna ti 10–17, ke-pe 10–20.30, la 10–18, su 10–-17

4:40 PM

WWW.PELAGO.FI

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 129

UUSI KAHVILA AUKEAA HELMIKUUSSA VILHONVUORENKADULLE. Lis채tietoja: www.goodlifecoffee.fi

Kaisaniemenkatu 1 C 8krs. www.tattoohelsinki.fi

www.talmaski.fi

Kampin keskus 5. krs.

00100 Helsinki Puh. 010 425 7360 www.unionfive.fi

Yliopistonkatu 26, 20100 Turku www.stale.fi

www.ponkes.com

TEKIJÄT

130 | Spine Magazine

TALES FROM THE DEEP END

Antti-Juhani Piirainen ”Kenties Suomen ainoa yliopistoa käyvä keikkaileva basisti (J.Kiesi Grandes: tutki ja valaistu!), jota voi hyvällä omallatunnolla väittää äärettömän kovaksi laskijaksi – jopa maailmanlaajuisesti mitattuna. Kun tähän lauttasaarelaiseen tehosekoittimeen sisällytetään vielä kerrassaan mainiot käytöstavat, voimme puhua unelmien vävystä!””

Jyrki Linnankivi ”Jyrki Linnankivi on toiminut jo neljännesvuosisadan helsinkiläisen rock 'n' roll -bändi The 69 Eyesin nokkamiehenä. Viimeiset kymmenen vuotta hän on joutunut haastatteluissa vastaamaan kysymyksiin suosikkivampyyrielokuvistaan sekä miksi toimii UNICEFin hyvän tahdon lähettiläänä.”

Janne Tanskanen ”Jannea ei turhaan voi väittää moniosaajaksi. Mies toimii muun muassa Relentless-yhtyeen laulaja-kitaristina, dokumentaristina, ammattilaisvideokuvaajana sekä kerrassaan erinomaisena kirjoittajana. Tanskasella on myös mahdollisesti Suomen komein tukka.”

Rami Hanafi ”Ehta Tampereen siniverinen, jonka täsmäiskuja valokuvauksen rintamalta on mahdollista ihastella useiden kuvajournalismia arvostavien lehtien sivuilta. Hanafi on myös henkilökohtaisella panoksellaan myllertämässä mediakenttää osana 11-kollektiivia. Tutustu projektiin tarkemmin osoitteessa www.yksitoista.fi.”

Töihin Spineen?

Osaatko myydä? Kiinnostaako sinua mieletön palkka, uskomattomat työsuhde-edut, aivan posketon asunto, ilmaiset reissut, nopeat autot ja kuplivat VIP-bileet? Jos vastaus on kyllä, suosittelemme sinulle pyramidihuijarin uraa. Mikäli edellä mainitut lisät eivät ole sinulle pakollisia, ota meihin yhteyttä! Etsimme kasvavaan supersalestiimiimme jatkuvasti freelancer mediamyyjiä. Kysy lisää! rekry@spinemag.fi

Spine digikanavat Spinemag.fi: Spinen nettisivut jatkavat siitä mihin itse lehti jää.

Saitilta löytyvät artikkelit tarjoavat mielenkiintoisia tarinoita ajankohtaisista aiheista, kerrassaan houkuttelevia videospektaakkeleja sekä ajoittain myös aika hienoja kuvia. Välillä myös sukellamme aika rohkeasti niin sanottuun internetin syvään päätyyn.

Facebook: Tykkäämällä meistä virtuaalisesti pysyt melko hyvin ajan hermolla lumilautailumaailman kuulumisista sekä lasket

työskentelytehoasi noin 50 prosenttia! Sosiaalisen median kautta osallistut myös helposti esimerkiksi kilpailuihin, joita aiomme järjestää. Ainakin välillä.

Instagram: Seuraa käyttäjää @spinemag tai rustaa kuvaasi risuaidallinen mokoma (#spinemag) ja olet mukana rakentamassa yhteistä hyvää! Hashtagilla varustetut kuvat näkyvät myös suoraan sivuillamme emmekä harrasta sensuuria. Tämä on vihje teille häpeilemättömille.

Ilmainen digilehti: Onko henkilökohtainen taloutesi retuperällä?

Ei hätää, me tunnemme tilanteen! Spine Magazine on luettavissa netissä, täysin ilmaiseksi. Uusin numero ilmestyy verkkoon noin kahden viikon viiveellä paperisen ilmestymisestä. Toimii myös älylaitteilla!

Spinen uutiskirje: Tarjoamme kakkukahvit kaikille teille kolmelle uutiskirjeemme tilanneelle. Tulevaisuus on tänään. Tähän erittäin pienen piirin VIP-listaan voit liittyä helposti verkkosivuillamme.

SPINE MAGAZINE 2 Avustajat: Tuukka Tams, Rami Hanafi, Antti Bergman,

Kustantaja Soul Productions Oy

KYBERAVARUUS:

Pauli Kervinen, Antti-Juhani Piirainen, Janne Tans-

Soul Productions Finland Ltd.

www.spinemag.fi

kanen, Jyrki Linnankivi, UNICEF/Estevan Oriol, Jari

PL 444, FI-00101 Helsinki

Facebook.com/spinemagazine

Uusikivi, Dan Abrahamsson, Joe Hammeke, Michael

Instagram Spinemag

”Påske” Jensen, Teemu Heljo, Jani Kärppä, Ephraim

Päätoimittaja Kalle Tarkiainen / kalle@spinemag.fi

Chui ja Teemu Keränen

AD Jari Salo / jari@spinemag.fi Kustantaja Mika Andersson / mika@spinemag.fi

SPINE MAGAZINE

Mediamyynti Jens Forsman

ISSN 2341-8206 (Painettu)

p. +358 40 861 1328, jens@spinemag.fi

ISSN 2341-8214 (Verkkojulkaisu)

Painopaikka Aldus Oy

Twitter @spinemag Spine ei vastaa toimitukseen lähetettyjen VHS tai Beta -kasettien, SyQuest-levyjen, pinnakkaisten, Laserdiscien, Zip-levyjen, diojen, akvarelliteosten eikä C-kasettien säilytyksestä.

TALES FROM THE DEEP END

Spine Magazine | 83

COVER ART “There’s a lot of planning and prep work that goes into one of these paintings. But when I’m laying down the ink and getting these textures and effects, it’s pretty random and there’s very little control.

Most of the time, the results are not what I had pictured in my head and I have to go in to fix and adjust things and adapt what I had in my mind, to the realities of what is happening on the paper. Life is also like this.” -Ephraim Chui