Stiiknafuulia 13

Stiiknafuulia OULUN KIRJAILIJASEURAN KAUSIJULKAISU 13 – SYYSKUU 2014 – 4. VUOSIKERTA

SARJAKUVATAITEILIJA ILPO KOSKELA: Mikään ei häiritse työrauhaani MUUSIKKO

JUKKA TAKALO

PALKITTIIN KIRJOITTAJANA Pohjoisen kirjasyksyn satoa KUSTANNUSTOIMITTAJAN PÄÄMÄÄRÄ: Vielä parempi teksti

6,00€

Kuva: Carita Forsman

1799 6761

PÄÄKIRJOITUS

Nyt kun olemme Stiiknafuulian uuden taittajan Taija Jyrkäksen kanssa saaneet tämän numeron kasattua, pääsen tarttumaan kirjapinooni ja antautumaan lukemiselle. Päällimmäisinä odottavia teoksia yhdistää se, että niiden tekijät kirjoittavat rohkeasti auki elämänsä kipeimmätkin polut. Oululaiskirjailijoista tälle tielle ovat lähteneet muun muassa Joni Skiftesvik (Valkoinen Toyota vei vaimoni) ja Essi Kummu (Lasteni tarina). Jarmo Stoor liittyy joukkoon hänkin, mutta tuoreessa Nokian varjossa -kirjassaan vahvemmin yhteiskuntakriittisenä kuin edellisessä Sieluhäkissään. Sarjakuvien tekijöistä oman elämänsä pohtimista jatkaa Ville Ranta (Köyhän miehen Jerusalem).

Ahtisen Laurikin työstää teosta, joka liittyy hänen nuoren perheensä hometalohelvettiin, mutta syksyn uutuuksien esittelyyn teos

ei vielä ehtinyt. Oulun kirjailijaseuran jäsenten kirjasyksy näyttää satoisalta – teosesittelyt ovat tuttuun tapaan lehden loppupäässä.

Paloja omasta elämäntarinastaan tarjoaa myös Oulun kirjailijaseuran neljännen Pakkala-palkinnon saanut naapurini Jukka Takalo.

47-vuotias haukiputtaalainen laulaja-lauluntekijä on kirjoittanut tarinoidun laulukirjan, jossa hän valottaa laulujensa tekstien lisäksi omaa elämäänsä. Kantaaottava kuplettimies ja poppari näyttää karvansa ja nahkansa myös Stiiknafuulian lukijoille, juttu alkaa s. 12.

Jos kirjailija kuvaa itsensä kautta itseään ja elämäänsä, ovatko tapahtumat todempia kuin selkeästi fiktiivisen hahmon tapauksessa? Tämä kirjallisuudentutkimuksessa iät ajat pyöritelty kysymys on tarpeeton.

Merkitystä on sillä, kuinka kuvataan. Rakas Taatamme F.E. Sillanpää sanoi viisaasti joskin paatoksella: ”Meillä kirjailijoilla – joista ei muuta tullut kuin kirjailijoita – meillä on taistelussa ylpeä ristinmerkkimme. Meihin keskittyy kaikki lähimmäistemme tuska ja kärsimys ja me näemme sen selvemmin kuin muut. Ja kun me sen noille ”muille”, lukijoillemme, kirkastamme, on heidän helpompi haavojaan kantaa.”

Useimpia kirjailijoita yhdistää halu tarkkailla elämää sekä tiivistää kieleen nähty, koettu, tutkittu ja itse luotu. Mutta kuinka sen tekee sarjakuvaneuvos Ilpo Koskela, joka paitsi kirjoittaa tarinat myös piirtää ne,

Stiiknafuulia

Julkaisija

Oulun kirjailijaseuran kausijulkaisu päätoimittaja Satu Koho toimittajat Marja-Riitta Vainikkala, Lauri Ahtinen ja Niina Hampinen taitto Taija Jyrkäs www.stiiknafuulia.fi, stiikna@gmail.com Stiiknafuulia/Koho, Kalastajantie 7, 90850 MARTINNIEMI

Oulun kirjailijaseura ry Författarsällskapet i Uleåborg rf puheenjohtaja Marko Hoikkaniemi www.oulunkirjailijaseura.fi oulunkirjailijaseura@gmail.com Painopaikka Joutsen Median Painotalo Oy, Oulu 2014

2

STIIKNAFUULIA

selviää työhuonereppiksestä s. 4–7. Tässä yhteydessä lausuttakoon Ilpolle vielä sydämellinen kiitos Stiiknafuulian toimitukselta.

Ilpo loi aikoinaan lehden ulkoasun ja kaikki Stiiknat viime numeroon saakka ovat hänen ”käsialaansa”. Kuten kirjoituksen alussa mainitsin, Ilpon työtä jatkaa nyt Taija.

Kirjailijan työ on suurelta osin itseohjautuvaa ja yksinäistä, lisäksi rikasta vain henkisesti, monet ovat niin sanoneet. En tiedä, kuinka verkottunut kirjailijan on oltava tänä päivänä. Kuuluuko hänen tehtäviinsä esimerkiksi lukijan ajatteleminen ja myyntityö? Kirjailijan ja lukevan yleisön välissä on kuitenkin eräs ammattikunta, joka varmasti miettii teosta lukijan kannalta, kustantajan edustajana myös myyntimielessä���������� . Stiiknafuulia otti selvää, millaista kustannustoimittajan työ on (s. 8–9). Ja ketä palvelee kriitikko? Lukekaa s. 18–19.

Hoksautuksia: Kirjat ja kirjailijat esittäytyvät Raahen ensimmäisillä kirjamessuilla 12.–13. syyskuuta sekä Oulun Seniorimessujen yhteydessä 21.–22. syyskuuta – myös Oulun kirjailijaseuralla on piste Nisperon osastolla. Sopivasti vilkasta syksyä!

Satu Koho päätoimittaja

ISSN-L 1799-6767 ISSN 1799-6767 (painettu) ISSN 1799-7895 (verkko)

Stiiknafuulia 13 – 2014 4 Kirjailijan TYÖHUONEELLA Koskela piirtää sarjakuvansa ruokapöydällä

8 Kustannustoimittaja Jaakko Launimaa kertoo

Ammattilukija erottaa keskeneräisessä mahdollisuuden

10 Kaisa Halmkrona ja Juho Raunio Runokuva

11 Jukka TERVO Oulun runot

12 Palkittu Jukka Takalo avautuu Hei, mikä mies?

14 Kulttuuriretki Hailuotoon Tarinoita maisemassa

16 Essi Kummu

18 Ammattikriitikko Elisabeth Nordgren kertoo työstään

Yleisöä, ei kirjailijaa varten

20 Syksyn 2014 UUDET teokset 26 Ilpo Koskela Oskari Miilu

Muuan uskonyhteisön jäsenten hengellinen häpeämurha

27 Jii ROIKONEN

Sivut 14–15

Sivut 20–25

11 Marko Hoikkaniemi

Perhe osa 2

Kulttuuri ja yhteiskuntakelpoisuus

Sivut 4–7

Syksyn teokset 2014 Kirjailijan työhuoneella

Kulttuuriretki Hailuotoon

www.stiiknafuulia.fi Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen.

Oulun kaupunki tukee Oulun kirjailijaseura ry:n toimintaa. www.ouka.fi

STIIKNAFUULIA

3

4

STIIKNAFUULIA

TEKSTI JA KUVAT: SATU KOHO

Kirjailijan työhuoneella

Koskela piirtää sarjakuvansa ruokapöydällä Tarinaa hän kirjoittaa usein matkustaessaan OULU. Oulun kirjailijaseuran perustajajäsen, sarjakuvaneuvos Ilpo Koskela on heittäytynyt täysipäiväseksi taiteilijaksi. Tai lähes täysipäiväiseksi – hän pyörittää edelleen mainostoimistoaan mutta vain yhtenä päivänä viikossa. Elämänmuutoksen mahdollistaa Suomen Kulttuurirahaston yksivuotinen apuraha. Lisää voita leivän päälle antaa Taiteen Edistämiskeskukselta saatu pienempi apuraha.

Koskelan sarjakuvat syntyvät hänen viihtyisässä kerrostaloasunnossaan Raksilassa. ”Yritin kyllä piirtää niitäkin toimistollani Sokkelissa, mutta en pystynyt keskittymään siellä samalla tavalla. Niinpä teen kaikki omaehtoiset työni täällä kotona.”

Koskelan uni loppuu kello 7–8 aikoihin, ilman herätyskelloa. Aamiaisen nautittuaan hän tarttuu työhön: piirtää, kirjoittaa, taittaa, lueskelee… Puhelinta hän pitää äänettömällä ja katsoo sähköpostit vasta päivän päätteeksi. ”Jaksamisesta riippuen työskentelen myös iltaisin ja viikonloppuisin. Varsinkin talvella tein pitkiä päiviä, päätyön päälle tulivat nämä omat taiteelliset työt”, Koskela kertoo. Kunnostaan hän huolehtii urheilemalla. Jääkaapin ovesta löytyy liikuntaluku-

järjestys, johon on merkitty juoksulenkkejä, nyrkkeilyä ja kuntosalia. ”Otatko muuten kahvia? Tässä talossa ei saa muuta kuin espressoa”, kulinaristina tunnettu Koskela huikkaa keittiöstään. Yllätyn, kun taiteilija kertoo kahvipäiväannoksensa olevan vain kaksi pientä kuppia.

Tarkkaa käsityötä Sohvan takana seisoo suuri pöytä, jonka kansi on paksua maitolasia. Sen alle Koskela on virittänyt lamppuja, eli pöytä toimittaa niin valo- kuin ruokapöydänkin virkaa hänen huushollissaan. Nyt sen päällä ovat espressokuppien lisäksi läppäri ja siisti pino viimeistelyä vailla olevia arkkeja sarjakuvaruutuineen.

Kaikkein rakkain työväline eli ohuenohut kärkisivellin odottaa kastamistaan mustaan maaliin, piirustustussiin. Vääriä vetoja varten käsillä on peiteväriä. Pöydän päässä on kirjakokoelma, josta Koskela hakee esimerkiksi historiallisia faktoja.

Värittäminen ja tekstitys tapahtuvat tietokoneella. ”Jotkut sarjakuvataiteilijat tekevät kaiken sähköisesti, ja ehkä minäkin opettelen siihen joskus. Käsin tekemiseen

”Palikat ovat elämässäni kohdillaan.

Saan olla oman itseni herra”, Ilpo Koskela myhäilee.

menee paljon aikaa, mutta toisaalta tykkään tästä”, hän puntaroi. ”Ergonomiahan tässä ei ole paras mahdollinen, koska matalan pöydän alle ei mahdu kunnollinen työtuoli”, pitkänhuiskea mies kertoo. Luonnonvalo lankeaa tilaan kuin ateljeessa, sillä sivuseinä on lähes yhtä suurta ikkunaa. Avaruutta korostaa se, että Koskela on purkanut väliseinän ja yhdistänyt yhden alkuperäisistä makuuhuoneista olohuoneen jatkeeksi, työskentely- ja ruokailutilaksi.

Täydellinen työrauha Piirtäessään Koskela saattaa nautiskella musiikista, ja sitähän hänen digitoimassaan levykokoelmassa riittää. ”Olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen. Kuuntelen randomina esimerkiksi metallia ja muuta rokkia, jazzia ja kuubalaisia rytmejä, mutta en kauheasti klassista enkä kotimaista iskelmää.”

Pöydällä on piirroksia Aleks Revelin seikkailuita jatkavaan sarjakuvaromaaniin työnimeltään Mr. Orange. ”Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1969. Tätä piirtäessäni olen kuunnellut muun muassa bepopia ja The Beatlesia. Musiikki on mukana tekstinä,

STIIKNAFUULIA

5

eli sijoitan ruutuihin laulun sanoja. Rankka tarina ja karu tunnelma vaativat oman taustamusiikkinsa. Silloin soi progemetalli.”

Toisinaan sarjakuvataiteilija napsauttaa piirtäessään television auki – ei katsoakseen vaan kuunnellakseen dokumenttiohjelmia.

Täydellistä työrauhaa ei riko mikään, ei pahemmin edes puoliso Mari Verho, joka työskentelee Turussa kieltenopettajana. ”Marin Turun-asunnolla on sivutyöpisteeni, jossa esimerkiksi taitan. Siellä en piirrä, koska en halua roudata mukanani kaikkia piirustusvälineitäni”, Koskela kertoo ja lähtee kohti eteistä esitelläkseen vielä yhden työtilansa.

Oven takana on toimistolta näyttävä pienehkö huone suurine tietokoneineen, näyttöineen ja skannereineen. Täällä Koskela siis skannaa sivujensa lyijykynäversiot, tekstittää, värittää ja taittaa. ”Tarinaa voin kirjoittaa läppärillä melkein missä tahansa.

Yleensä sitä syntyy matkojen aikana niin junassa kuin lentokoneessa.”

Koskela esittelee tulostamiaan käsikirjoitusliuskoja ja laskee, että dialogi ja piirtämistä ohjaava oheiskerronta kasvavat sivumäärältään kolminkertaiseksi, kun ne piirretään sarjakuvaksi.

Ulkona jyrähtää, mutta maailmanmatkaaja Koskela ei ukkosesta piittaa. ”Ai mikä ukkonen? Eiväthän nämä jyrinät ole mitään esimerkiksi Kuuban paukkeisiin verrattuna”, hän nauraa. Koskela myös luottaa omaan verkkopalvelimeensa, jolle kone tallentaa työt automaattisesti tunnin välein.

Kuuban-reissusta ja taiteilijan 30-vuotisjuhlanäyttelystä muistuttaa seinällä oleva juliste, joka on tehty Koskelan Paholaisen kuiskaus -sarjakuvakirjan (2009) sivusta.

Sen yläpuolella käy kivinen kello. Se tarttui mukaan eräältä Dublinin-matkalta.

Lusia ei jättänyt rauhaan Lusia putkahti Koskelan työhuoneeseen ensimmäisen kerran Utajärven kunnan tilaustyössä Sankaritekoja Ahmaksella (2013).

Historiaan pohjautuvan sarjakuvaromaanin yksi episodi kertoo ahmalaisen Lusia Rusintytär Korhosen noitaoikeudenkäynnistä.

Noita tai ei, mutta kansanparantaja-runonlaulaja ei jättänyt piirtäjäänsä rauhaan vaan vaati tätä kertomaan tarinansa aina lapsuudesta asti. ”Hain Lusia-kirjaani varten tämän apurahan. Myöntöpäätöstä edesauttoi varmasti-

6

STIIKNAFUULIA

kin jo olemassa oleva demo eli kymmenen valmista värisivua Ahmas-kirjasta”, Koskela sanoo.

Hän korostaa luovansa fiktiivistä hahmoa mutta itselleen tyypillisellä realistisella otteella. Sitä varten hän on tehnyt paljon taustatyötä, perehtynyt tarkasti elämään 1600-luvun Oulujokivarressa. Intohimoinen kokki Koskela on päästänyt ensimmäisen naispäähenkilönsä jopa keittiöönsä: ”Olen kokeillut käytännössä myöhäiskeskiajan ruuanlaittotapoja ja raaka-aineita.”

Lusian synopsis on valmis ja viivan piirtäminen alkanut. Tekijä paljastaa, että tarina käynnistyy karhunpeijaisista. Miten isoja otsikkoja valtakunnan lehdet repisivätkään, jos Koskela uppoutuisi kokeelliseen taustatyöhönsä niin syvälle, että järjestäisi kodissaan kunnon peijaiset!

lpo Koskela Ikä 56.

Syntynyt Oulussa. Asunut välillä Helsingissä ja Nivalassa, viimeiset kolmisenkymmentä vuotta Oulussa.

Graafinen suunnittelija, oma mainostoimisto GST Graafinen Studio.

Sarjakuvataiteilija. Kipinä piirtämiseen syttyi 1970-luvun alussa Zoom-sarjakuvalehdistä.

Ensimmäiset omakustannejulkaisut parikymppisenä.

Oulun Sarjakuvaseuran ja Oulun Kirjailijaseuran perustajajäseniä. Kemin kansainvälisten sarjakuvapäivien johtaja 2007–2012.

Opettanut sarjakuvapiirtämistä mm. Oulun taidekoulussa. Lukuisia alan luentoja ja kursseja, yleisteos Sarjakuvantekijän oppikirja (2010).

Esikoisalbumi: Irlantilainen (Kemin sarjakuvakeskus, 1991).

Tuorein teos: Rajalinja (Arktinen Banaani, 2014).

Intohimoja: kirjallisuus (paitsi romanttinen), matkailu, ruuanlaitto ja hyvät sikarit.

Kustantaja saa Koskelalta valmiin paketin, sillä sarjakuvataiteilija kirjoittaa kirjojensa tarinat, piirtää kuvat, värittää, taittaa ja tekstittää (myös kirjojensa käännökset).

STIIKNAFUULIA

7

Ammattilukija erottaa keskeneräisessä mahdollisuuden Kustannustoimittaja Jaakko Launimaan päämäärä on paras mahdollinen käsikirjoitus.

HELSINKI. Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on lukevalta yleisöltä piilossa. Yleisö saa hiotun teoksen, ja usein media ja kriitikot tarjoilevat myös mielipiteen, johon voi nojailla, jos ei omaa viitsi muodostaa. Helppoahan se sitten on sanoa, hyvä on hyvää ja sitten on muuta.

Kustannustoimittaja erottelee mahdollisesti hyvät ja muut keskenään. ”Hyvän kustannustoimittajan tärkein ominaisuus on kyky nähdä keskeneräisessä käsikirjoituksessa piilevä potentiaali”, kertoo Like Kustannuksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja Jaakko Launimaa.

Kustannustoimittajan tärkein työtehtävä on tukea kirjailijaa kirjoitustyössä. Launimaan mukaan kirjailijan tulee voida luottaa kustannustoimittajansa ammattitaitoon tuotantoprosessin kaikilla osa-alueilla käsikirjoituksen ensimmäisen version kommentoinnista aina kirjan julkaisuun asti.

Kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyö

Kemissä varttunut kustannustoimittaja Jaakko Launimaa kokee pohjoisuuden kirjallisuudessa esimerkiksi omintakeisena mustana huumorina, joka tuntuu kuuluvan mielenmaisemaan.

8

STIIKNAFUULIA

”Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on syvä luottamussuhde”, määrittelee Launimaa. Kustannustoimittajan työn ydinalue on yhteistyö kirjailijan kanssa. ”Se on dialogia käsikirjoituksen heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, mihin suuntaan käsikirjoitusta kehitetään”, Launimaa kuvailee.

Kustannustoimittaja havaitsee ulkopuolisena ammattilukijana asioita, joita kirjailija ei kirjoittaessaan välttämättä näe. ”Siksi käsikirjoituksesta täytyy antaa armottoman rehellistä palautetta, sillä se on kirjailijan etu”, jatkaa Launimaa.

Kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyö voi vaikeutua, jos näkemykset käsikirjoituksen parhaasta mahdollisesta kehityssuunnasta eroavat. ”Silloin luottamussuhde voi joutua koetukselle, ja on pohdittava tarkkaan, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaa viedä tai löytyisikö jonkinlainen näkemykset yhdistävä kompromissi.”

TEKSTI: NIINA HAMPINEN KUVA: SALLA MIKKOLA Kustannustoimittajat ovat kirjallisuuden ja kirjoittamisen ammattilaisia. Kirjailijoiden ja käsikirjoitusten parissa tehdyn työn lisäksi kuvaan kuuluu paljon muutakin, kertoo Launimaa työstään. ”Etsin myös uusia kirjailijoita, suunnittelen kustannusohjelman tulevaisuutta kollegoideni kanssa, tuotan erilaisia sisältöjä, pidän yllä yhteyksiä sidosryhmiin ja edustan kustantamoa erilaisissa yhteyksissä.”

Uravalintana kirjallisuus Launimaan elämään kirjallisuus on kuulunut aina, ja lukion jälkeen hän pohti kirjallisuuteen liittyvää uraa. ”Yleisen kirjallisuuden opintojeni alkuvaiheessa pohdin vaihtoehtoja toimittajan, kustannustoimittajan ja tutkijan uran välillä. Päätin suunnata kustannusmaailmaan, vaikka tiesin, että kustantamojen ovet eivät avaudu helposti.”

Launimaa valmistui Jyväskylän yliopistosta keväällä 2008 ja muutti Helsinkiin, koska kustannusmaailma on keskittynyt pääkaupunkiseudulle.

Kustannustoimittajaharjoittelu oli hänen uransa ensiaskel, joka avasi ovet Like Kustannukseen. ”Aloitin urani käännöskirjal-

lisuuden toimittajana, mikä tuntuu olevan yleinen tapa perehtyä kustannustoimittajan työhön. Käännöskirjallisuuden editointi on pitkälle yhteistyötä kääntäjän kanssa.”

Harjoittelun jälkeen Launimaa siirtyi Kustannusosakeyhtiö Teokseen työskentelemään kotimaisen tieto- ja kaunokirjallisuuden parissa. Verrattuna aiempaan työhön käännöskirjallisuuden kanssa kotimaisen kirjallisuuden toimittaminen oli aluksi yllättävän erilaista. Se on esimerkiksi huomattavasti laaja-alaisempaa, sillä editointiprosessin kohteena on koko teoskokonaisuus sisällöstä, rakenteesta ja kerrontatekniikasta lähtien, Launimaa kertoo.

Nykyään kotimaista kaunokirjallisuutta toimittava Launimaa pitää työnsä monipuolisuudesta – jokainen projekti on erilainen, ja se pitää mielen virkeänä.

Pohjoisuus nyt kotimaisessa kaunossa

oululaisen Jaakko Markus Seppälän esikoisromaani Lemen ilmestyy alkuvuodesta, paljastaa Launimaa.

Pohjoisuus tuntuu jälleen kerran kiehtovan. Se mikä Timo K. Mukan kielessä ja mielessä joskus kuohutti, kiihottaa nyt esimerkiksi Katja Ketun romaaneissa. Miten pohjoisuus näkyy kotimaisessa kaunokirjallisuudessa tällä hetkellä? ”Pohjoisuus näkyy nykykirjallisuudessa esimerkiksi omintakeisena mustana huumorina, joka tuntuu leimalliselta pohjoiselle mielenmaisemalle. Toki pohjoisuus näkyy myös tematiikan, tapahtumapaikkojen ja ympäristönkuvauksen rikkaudessa”, vastaa Launimaa.

Launimaa on Kemissä varttunut ja siitä Jyväskylän kautta helsinkiläistynyt. Hänen mukaansa tietty ”kotiseutunäkökulma” on aina läsnä pohjoissuomalaisia romaaneja lukiessa, mutta ”hyvä kirja tempaa mukaansa riippumatta siitä, mihin tarina sijoittuu tai mistä kirjailija on kotoisin.”

Pohjoiset kirjailijat ovat edustettuna myös Launimaan työpöydällä. Hän on toiminut muun muassa oululaisen Jarno Mällisen kustannustoimittajana. Keväällä 2015 Liken pohjoisten kirjailijoiden joukko kasvaa:

STIIKNAFUULIA

9

Runo: Kaisa Halmkrona Kuva: Juho Raunio

10 STIIKNAFUULIA

MARKO HOIKKANIEMI

Puheenjohtajalta

Kulttuuri ja yhteiskuntakelpoisuus

OULUN RUNOT

Kurittomuutta ja yhteiskunnan ulkopuoliseksi kokemista pidetään usein hyvänä lähtökohtana taiteen tekemiseen. Se ikään kuin pitää näkökulman tuoreena ja raikkaana, sisältäen aimo annoksen kaivattua rajuutta.

Loppujen lopulta oikeassa elämässä tämä on sitä enemmän harhaa, mitä vanhemmaksi itse tekijä tulee.

Ihmisen jatkuva uusiutuminen ei pidä sisällään todellisuudessa paljon muutoksia. Lääkäritermein jokainen on samanlainen ensimmäisen viillon jälkeen, ja uusi sukupolvi tekee aina samat virheet, kuin edeltäjänsäkin. Toki yleensä korostaa niitä vielä lisäämällä niihin enemmän ongelmakeskeisyyttä��������������������� kuin aiemmin. Perinteisesti nykysukupolvea aina haukutaan, kun ei tunne edellisiä, mutta silti Marilyn on aina in, ja sen tietää jokainen itseään ihmiseksi nimittävä.

Kuka lopulta voi arvostaa taiteilijaa, joka ei arvosta edes itseään, saati teoksiaan?

Tämä on tuttu juttu kulttuurin parissa.

Menestys tulee lähes aina sattumalta, toisin kuin bisneselämässä. Todellisuudessa samat lainalaisuudet ohjaavat kuitenkin molempia.

Tarve on oltava pohjalla, ja rohkeaa näkijää

yhdistettynä tekijään tarvitaan aina. Tälle kokonaisuudelle toivoisi enemmän yhteistyötä ja vähintäänkin koulutuksen puolella sitä toivoisi jo olevan.

Perinteiset lehtijutut korostavat taiteilijoiden kohdalla hyvin usein samaa kaavaa. ”Kalja ja savuke” eivät tee kuitenkaan ketään taiteilijaa aidommaksi kuin onkaan. Todellisuudessa vain ongelmat ovat aitoja, ja typerintä on, että epätoivosta ja elämänhallinnan puutteesta yritetään näennäisesti palkita tai tehdä elämää suurempaa. Juuri tätä meillä on jo liikaakin, ilman minkäänlaista taiteellista näkökulmaa.

Yhteiskuntakelpoisuus on laaja käsite, mutta oikeassa elämässä taidetta tulisi tuoda esille teoksissa, ei elämäntyylissä, mitä muut rahoittavat. Laajemman näkökulman kannalta jokainen itseään merkittäväksi kaupungiksi tituleeraava tulisi rahoittaa kulttuuria enemmän. Tällainen kaupunki on aina mahdollisuus ja enemmän kuin osiensa summa. Oikeaa ilmapiiriä ei voi puudutuksella hakea, mutta se voidaan aidosti luoda, jos halutaan. Minä haluan, entä sinä?

Kulttuurin puolesta – kehdosta hautaan!

HEINÄPÄÄ

SININEN TALO

Joskus keskellä marraskuun keskipäivää jolloin viima vetää

Kuu kulkee kaupungilta Sinisen talon kautta Tuiraan,

hampaita

Patosillalta avautuu pimeän valon linnunrata.

Heinäpää syttyy tuleen ja loimottaa kuin rypsipelto Kirkkokadulla, kuin auringon karate!

Kirjoittaja Jukka Tervo www.jukkatervo.com jukka.tervo@mail.suomi.net

Mummot ottavat kiinni kukkakauppojen murattikahvoista ettei oudon valoilmiön puhuri pyyhkäise huiveja päästä

kirjasta Ämpärin räminä (2009)

kun reisiluunkaulojen Intohimoiset mattopiiskat paukkuvat.

Merikosken turbiinien nielussa kutee suunnaton lieteolento, elämän varauloskäytävä.

Joka talvi Nallikarin meren jäälle palaa helmikuun harmaa timantti.

Kuin pohjaan pultattu soihtu se tuijottaa kuivin silmin rannan untuvatakkisten puiden unta.

STIIKNAFUULIA

11

Hei, mikä mies?

TEKSTI: SATU KOHO KUVA: ANNE LILJA

Oulun kirjailijaseuran tämän vuoden Pakkala-palkinnon saaja Jukka Takalo esittäytyy. Palkinto myönnettiin Oulun taiteiden yössä 21. elokuuta Kulttuurikerrostumia Tähtitornissa -tapahtuman yhteydessä.

OULU. Hei, olen Jukka. Elantoni kerään tekemällä ja esittämällä lauluja. Välillä teen musavideoita, joskus myös esittelyvideoita tai mainoksia, joista saamani rahat lasken apurahaksi taiteen tekemiseen. Lisäksi olen järjestänyt ja ideoinut erilaisia tapahtumia.

Ja monenlaista muuta.

Kehun aina, etten ole ollut oikeissa töissä sen jälkeen kun olin 16-vuotiaana uimakoulun apuopettajana ja rantavahtina, mutta se on vale. Olen aina töissä ja nautin siitä.

Tulen toimeen, mutta eläketurvaa ei juuri ole. Toisaalta, en ajatellut jäädä eläkkeelle vaan jatkaa hommia loppuun asti. Eivätköhän ne kiltsit jaksa Suomirokkia kuunnella ja papat nostaa nyrkkiä Jokainen on vähän homo -kappaleelle vielä hoitokodissakin, jos vain jaksan itse niitä esittää.

Miltä Pakkala-palkinto maistuu?

Teuvo Pakkala on legendaarinen hahmo.

Tuntuu hienolta tulla taiteensa vuoksi liitetyksi arvokkaaseen jatkumoon.

Miten kirjailijaksi koet itsesi?

Ajauduin lauluntekijäksi, sillä se oli paras tai helpoin tapa kommunikoida maailman ja itsensä kanssa. Tästä osaltaan myös kirjani kertoo. Kyse ei ole ainakaan hillittömästä musiikillisesta lahjakkuudesta.

Mahdollinen lahjakkuuteni liittyy kykyyn yhdistellä asioita ja esittää niitä kiinnostavalla tavalla. Selviytyisin myös kauppamiehenä. Poliitikkonakin, ellen kokisi eduskuntaa rangaistuslaitoksena. Ja nöyryys, se on yliarvostettua ja vahingollista. Parempi yhdistää järkeä tunteeseen kuin totella ja vastata odotuksiin.

Lapsena kirjat ja kirjoittaminen olivat juttuni urheilun, kalastamisen ja lintubongauksen lisäksi. Martinniemen kirjasto tuli luettua läpi. Äiti oli samassa Haukiputaan työväenopiston kirjoittajapiirissä Alasalmen Päivin äidin ja Marja Aarnipuron kanssa. Äidin runoja luettiin radion päivän

12 STIIKNAFUULIA

mietelauseessa. Äiti oli töissä, kun lähetys tuli, ja minun piti äänittää ohjelma kasetille. Äänitinkin, mutta tein myös pilaversion: kolisutin kapustalla kattilaa kirkonkelloina ja lausuin runoa kymmenvuotiaan tekomatalalla äänellä. Äiti ei järkytykseltään huomannut mitään kummallista. Olipa julmaa!

Vähitellen aika muuttui, eikä kirjallisuus ollut enää sitä päivänpolttavinta ilmaisumuotoa, toisin kuin rokki ja lopulta musavideot, jotka yhdistivät Euroopan ja maailman nuorisoa.

Ajattelin aina, että teen nyt musaa ja videoita, kirjoja ehdin kirjoittaa ja elokuvia ohjata vanhempana. Nyt olen vanhempi, mutta lauluntekijän uralla menee paremmin kuin koskaan.

Parikymppisenä kirjoittelin novelleja, eivät ne huonoja olleet, mutta vasta 10–15 vuotta myöhemmin leikattuani ison läjän videoita olin oppinut jotakin oleellista kirjoittamisesta, nimenomaan videoiden leikkaamisen ansiosta. Toki lauluja tehdessäkin oppi tiivistämään sanottavaa oleelliseen.

Joskus vuonna 2007 aloin kirjoitella elokuvakäsikirjoituksia, joiden esilukijana ja dramaturgina toimi ohjaaja Mika Ronkainen. Tavoitteena oli päästä ohjaamaan niistä elokuvia. Yksi kässäri saikin Elokuvasäätiön tuotantotukisiunauksen, mutta juuri tuona keväänä YLE laittoi kaikki tuotannot seis ja puolituntinen elokuvani jäi tekemättä.

Elokuvakässäreitä kirjoitellessani huomasin, että paras osa elokuvan tekoa on sen näkeminen etukäteen, tarinankertojana, ei

Parempi yhdistää järkeä tunteeseen kuin totella ja vastata odotuksiin.

Paras tähänastinen kirjallinen saavutukseni, ainakin omasta mielestäni, on ilmakitaransoiton MM-kisojen käsikirjoitus.

ryynääminen pakkasessa jossain kuvausmontuissa. En myöskään kaivannut näyttelijättäriä käsipuoleeni, eikä narsismini ole pahanlaatuista, joten hylkäsin ajatukset elokuvaohjaajan hommista. Tarinoiden kirjoittaminen jäi kuitenkin kytemään.

Paras tähänastinen kirjallinen saavutukseni, ainakin omasta mielestäni, on ilmakitaransoiton MM-kisojen käsikirjoitus, joka on pysynyt pääpiirteittäin samana alusta lähtien.

Ehkä olen vasta nyt tullut siihen ikään, että on riittävästi eletty kirjoittamista varten.

Päätalo aloitti kirjailijan uransa 39-vuotiaana, minua nuorempana.

Millainen oli Homo-kirjasi syntyprosessi?

En koe tätä varsinaisesti Homo-kirjana.

Nimi on kustantajan kaupallinen veto...

Tai, no, kollega Mäen Jyrki ehdotti, että nimi voisi olla Jokainen on vähän Jukka Takalo, mutta prosessin edetessä rupesi tuntumaan, että eikö sitä sanaa kehdata sanoa kirjan nimessä suoraan. Siitä tuli sitten tämä (Jokainen on vähän homo).

Minulla on erilaisia läjiä tarinoita, moneen lähtöön. Tähän tyylilajiin taisi olla sytykkeenä se, kun kirjoitin joitain nuoruusmuistopätkiä Martinniemen työväentalon kitarakerhosta Facebook-sivulleni, ja muistaakseni Jaakko Jokipii kommentoi, että tällaista voisi lukea myös kansista.

Näin Nisperon Kahvilakirja-sarjan kirjan, jossa oli CD-levy mukana. Ajattelin, että tuo näyttää sellaiselta, jonka popparin fanit haluavat ostaa itselleen, nyt kun musa on siirtynyt striimeiksi nettiin. Fanit kun haluavat edelleen palan artistista itselleen myös fyysisenä artefaktina. Miksei siis kirjaa, jos pipoja ja t-paitoja? Asia tuli puheeksi vastaan kävelleen Nisperon Jarmo Stoorin kanssa.

Kahvilakirja-sarja tuntui sopivalta formaatilta kirjoittaa taidemuodosta, joka koetaan toisaalta kevyeksi viihteeksi, toisaalta vakavaksi virreksi. Teokseen liittyvät vahvasti

”Kirjassani valotetaan laulujen tekstejä edestä ja takaa, mutta oikeastaan enemmän kerrotaan elämäntarinaa”, Jukka Takalo sanoo. paluumuutto pohjoiseen ja levyn tekeminen pohjoisessa pohjoisen asioista, joten oli hyvin luontevaa olla edes esittelemättä hanketta etelän kustantamoille.

Nisperon toiminta tuntui ketterältä.

Tärkeä pointti oli myös se, että pienellä pohjoisella kustantamolla on maan kattava jakelu. Valtakunnallinen markkinointi kyllä onnistuisi levy-yhtiö Sound Of Finlandin avulla. Levy-yhtiöllehän popparin kirja on hyvää levymainosta.

Scrivener-kirjoitusohjelma oli kätevä työväline. Minulla oli valtava määrä monenlaista materiaalia, jonka muokkaus ja oleellisen etsiminen onnistui kuin olisi editoinut videota.

Mikä tämä ”tarinoitu laulukirja” on ja ei ole?

Vastarannan laulut -levy, jonka laulujen tekemiseen ja taustoihin kirjassa keskitytään, syntyi palattuani 20 vuoden jälkeen kotipaikkakunnalle. Takana oli pitkä popparin ura, mutta Haukiputaalta ja Martinniemestä löytyikin kantaaottavan kuplettimiehen hommia. Toisin kuin pääkaupunkiseudulla, paikkakunnan asiat tuntuivat kuuluvan minulle.

Se ei voinut olla vaikuttamatta lauluihin.

Kirjassa valotetaan laulujen tekstejä

edestä ja takaa, mutta oikeastaan enemmän kerrotaan elämäntarinaa. Tai elämäntarinan palasia. Kirjani ei ole mielikuvitusromaani.

Kenen erityisesti soisit sen lukevan ja miksi?

Varmaan kirjani kiinnostaa haukiputaalaisia paikallishistorian vuoksi, lauluntekijöitä ja muusikoita vertaistukisyistä, ja tietenkin lauluntekijänuraani pitkään seuranneet joutuvat hankkimaan sen kokoelmiinsa. Eiköhän painos siihen hupene.

Mielenkiintoista kuulla, nouseeko kerronta muille tasoille ja yleisesti kiinnostavaksi. Mukavaa, jos kirjan löytää kirjastosta.

Mihinkähän hyllyyn sen siellä laittavat? Tarinoidut laulukirjat?

Millaisia seikkailuja sinulla on ollut kirjallisuuden parissa?

Vuonna 2004 pelasin sählyä Pasilan Kaltevassa, PasKassa. Ketjukaverini Pasi Kostiaisen kanssa saimme vaihtoaitiossa idean popparioppaasta. Sinä olet tähti – matkaopas poptähteyteen -kirjan julkaisi Teos.

P����������������������������������� äädyimme��������������������������� Kostiaisen kanssa naistenlehtiin ja Arto Nybergin tv-ohjelmaan.

Samalla reissulla tein Teoksen telkkarimai-

noksia Mikko Rimmisen ja Matti Raninin kanssa, ja minulla on Pussikaljaromaanista ensimmäinen kirjailijan signeeraama versio.

Opiskelin kirjallisuutta Oulun yliopistossa neljä vuotta. Turhauduin analyysiin, halusin tehdä itse. Niinpä menin Pikisaareen opiskelemaan videoalaa, kun siellä alkoi koulutus 1992.

Lempilukemisesi?

Tiedeuutiset, kansatieteelliset tutkimukset ja kirjoitukset sekä kartat korkeuskäyrineen.

Maankohoaminen. Paikallinen muinaishistoria. Ja Facebookia tulee luettua.

Seuraako jatkoa? Millaista?

Milloin?

Jos ihmiset vain jaksavat lukea, saisin tehtyä noin viisi tarinoitua laulukirjaa elämänvaiheiden ja laulujen risteyskohdista. Tämä nyt julkaistu olisi siinä saagassa osa 4. Sen jälkeen voisin tehdä ruokaohjeita sisältävä marinoidun laulukirjan.

Lauluista irrallaan olevia tarinakokoelmiakin voisin julkaista, jos kynä vain kulkee.

Synopsiksia on mistä ammentaa. Yleisesti ottaen jatkan varmaan melomista ja lumen tultua hiihtoa Martinniemen edustalla.

STIIKNAFUULIA

13

Tarinoita maisemassa

TEKSTI: SATU KOHO KUVAT: HANNU GUMMERUS Teatteri on vakiintunut Hailuodon heinäkuuhun.

Stiiknafuulia pääsi mukaan teatterifestivaalin avausiltaan.

HAILUOTO. Hailuoto Teatterifestivaali tuo saareen heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tarinoita, joiden muoto on ainakin teatteria, musiikkia, runoa, kuvataidetta ja elokuvaa. Esitykset elävät maisemassa ja maisemasta. Yleisö kulkee erämaahenkisten esitysten perässä, luonnon ja kulttuuriympäristön ytimessä.

Hailuotolaiset avasivat saarensa festivaalille 2007, sen jälkeen vuosittain.

Tapahtuman isät ovat näyttämötaiteen läänintaiteilija Jouni Rissanen ja kirjailijaohjaaja Juha Hurme. He marssittavat ”ekologisen teatterilaboratorioon” omien ryhmiensä lisäksi vierailijoita.

Ajamme ensin saaren haki Marjaniemeen. Luototalossa on esillä sarjakuvataiteilija, Radiopuhelimet-muusikko Jyrki A. Mäen kuvataidenäyttely 366 omakuvaa on 1. Lähes 400 ”Jyrkiä” kertoo tekijänsä tarinaa vuodelta 2001, jolloin Mäki piirsi, maalasi, väritti, roiskautti tai raapaisi omakuvan vuoden jokaisena päivänä, yhtenä päivänä epähuomiossa kaksi. Värit, muodot ja materiaalit muuttuvat, kuten tunnelmat ja tunnetilat. Monesta kuvasta tulee yksi mies, kokonainen – ja rikas. Mielessä käy, miten yksiulotteisen käsityksen ns. muotokuva

14 STIIKNAFUULIA

antaa kohteestaan. Sehän on vain se yksi – ja köyhä.

hillitymmin. Kun esitys loppuu, näyttämöstä tulee näyttely.

Tekemisen nälkä

Talvi keskelle kesää

Kovasti kuvataiteilija-lavastaja Matti Rasilta näyttävä Nälkätaiteilija on tuotu saarifestivaalille Kajaanin linnan raunioista, joissa raukka on riutunut jo 37 päivää. Hailuodossa paastopäiviä tulee kolme lisää. Maistuu Franz Kafkalta.

Nälkätaiteilija silmäilee kansaa häkistään Nuorisoseuran pihassa. Hänen tarinansa kerrotaan viittoen, surullisesti soittavan viulun säestäessä. Sinne häkkiinsä ihmispolo jää yleisön siirtyessä seuraamaan Veistäjät-esitystä, jonka ylöspanosta, jutuista ja touhuista vastaavat Kristian Smeds, Tapani Kokko ja Juha Menna.

Kaksi viimeksi mainittua, myös kuvanveistäjinä tunnetut, valtaavat estradin itehaaveillen, ite-esittäen ja ite-tehden itse asian eli taiteen ja työn ytimessä. Remuten ja leikkien, mutta myös pohtien, jopa ahdistuen. ”Lastu kun lentää, se tekee miehen ja mielen onnelliseksi”, Kokko tietää ennen kuin päräyttää moottorisahan laulamaan. Menna nakuttaa veistostaan taltalla huomattavasti

Aurinko paahtaa ja meri kimmeltää, kun kuljemme Ryhmä Fanjunkarsin Nuotiotarinan äärelle Pöllänniemeen. Juha Hurmeen ohjaus pohjautuu Jack Londonin kuvaukseen siitä, kuinka ylimielinen yksilö hyytyy erämaassa.

Ohjaaja toimii esityksen kertojana, viuhtoo menemään karvareuhkassaan ja muissa talvitaminessaan. Erämaahan eksynyttä näyttelee Tomi Alatalo, häntä paljon viisaampaa koiraa Anna Kuusamo.

Valkoisiin paperisuojapukuihin verhoutunut ryhmä on lunta. Nuotiotarinassa pakkanen vain kiristyy, painuu alle -50 asteen. Me katsojat eläydymme tarinaan, samalla kun upotamme varpaat tulikuumaan hiekkaan.

Fiktiivisen ja todellisen maailman lämpötilaero on 80 astetta.

On palattava mantereelle, ylitettävä vesi.

Stiikna kiittää kulttuurielämyksestä tekijöitä ja merestä noussutta Luotoa. Ensi vuonna otamme pitemmän kaavan mukaan.

Ryhmä Fanjunkars palaa kerronnan ytimeen, tarinoimaan nuotiolle.

Jyrki A. Mäki unohti tekemänsä omakuvat vuosiksi komeron perälle. Sieltä ne nousivat näyttelyksi 366 omakuvaa on 1.

Länkkäri Tapani Kokon ja inkkari Juha Mennan ite-meininkiä.

STIIKNAFUULIA

15

Muuan uskonyhteisön jäsenten hengellinen häpeämurha

Kuva: Sara Ahde

16 STIIKNAFUULIA

Jehovan todistajien uskonnollisen yhteisön sisäiset dogmit on nyt avattu meille.

Jehovan todistajien yhteisö ei halua kommentoida julkisuudessa tuoretta Uskontojen uhrit ry:n raporttia, jonka mukaan yhteisö karttaa kaikkia jäseniään, jotka on erotettu tai jotka ovat itse eronneet Jehovan todistajien joukosta.

Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin mukaan Suomessa ei voi olla kahta erilaista oikeusjärjestelmää. Uskonnollinen kunniaväkivalta ei ole vieras käsite myöskään luterilaisen kirkon piirissä, jossa kuoliaaksi vaikeneminen ja perisynti ovat paketoineet ja tukahduttaneet ihmisiä jo vuosisatojen ajan.

Kai Sadinmaan keväällä julkaistu 10 käskyä kirkolle julkistaa pappi Sadinmaan omakohtaisesti kokeman ahdingon: ”Kirkon touhut eivät kiinnosta sen jäseniäkään. Heille riittää, että kirkko hoitaa hautausmaat ja tekee diakoniaa. Fundamentalistien ja liberaalien riidat eivät heitä kosketa tai kiinnosta. Oppi on useimmille yhdentekevä.”

Yksi tuoreimpia todistuksia Sadinmaan väitteestä on Oulussa kielletyt agnostikkoillat. Papit Árpád Kovács, Päivi Jussila, Stiven Naatus ja Mikko Salmi toteuttivat yhdessä vapaaehtoisvoimin ja työnsä ohessa neljä hengellistä iltaa, joiden aihepiirit kulkivat otsikoittain: ”Jumalaa ei ole”, ”Kaste ei pelasta”, ”Ristin kuolema oli turha” ja ”Taivas on jo täynnä”.

Agnostikko -sana viittaa alun perin käsitykseen, jonka mukaan ei voida tietää, onko Jumalaa tai jumalia olemassa. Kirkon julkisesta teologisfilosofisesta keskustelusta poikkeava keskustelusarja herätteli viime keväänä hengen nälkäisiä vaativasta uskonretoriikasta käsin – olkoonkin, että ajalle muodikkaasti provosoiden ja negaatioiden kautta.

Pappien järjestämät illat aiheuttivat Oulussa uskonsodan. Tuomiokapituli sai useita kanteluja ja viime talvena kirkkoherrat päättivät, ettei agnostikkoiltoja saa enää järjestää Oulun seurakuntien tiloissa.

Illoista tehtyjä kanteluja käsiteltiin myös Oulun hiippakunnan tuomiokapitulissa.

Uskonyhteisö reagoi rangaistuksella.

Papin roolista lipeävät vaiennettiin ja illat kiellettiin.

Kirkko-nimisen instituution kunniaa oli sohaistu, Jumalan sanan kunniaa ei.

Kun pappi Mikko Salmi puhui kuuleville uskonpainistaan ja kyseenalaisti ehtoollisliturgian sakramenttiluonnetta, hänen työsopimustaan seurakunnassa ei enää uusittu.

Huono juttu. Salmi puhui ja puhuu niin monen hengenpainivan suulla. Juuri epäilevän avoin ja ääneen lausuttu sana voi ojentaa käden toiselle painivalle ja vetää hänet yhteyden äärelle.

Meillä on oltava vahvuutta tulla havaituksi epäröinnin ja haurauden hetkinä. Meillä on oltava mahdollisuus puhua myös pieninä ja haavoittuvina, itse kuitenkaan tästä eleestä pienentymättä ja haavoittumatta.

Näyttää siltä, että minun horjuva ja epävakaa kirkkoni haluaa viittansa alle lauman, josta yksikään pää ei varmasti erotu ja nouse.

Luterilainen kirkko kärsii paitsi massiivisesta jäsenkadosta, myös vakavista kasvukivuista. Agnostikkopappien järjestämän vapaan demokraattisen uskondebatin sensuuri vetää vertoja maailman suurimmille sortovalloille.

Olen jo pitkään seurannut kotikirkkoni toimia huolestuneena. Liittyisin kyllä seurakuntaani, mikäli löytäisin sieltä hengellistä vapautta tai edes elävää hengellisyyttä, mutta näiden sijaan törmään useimmiten papin kaapuun pukeutuneeseen kuusivuotiaaseen, joka on korvannut persoonansa lailla ja auktoriteetilla ja sydämensä opetuksilla ja kirjalla.

En valita kirkollisverosta, arvostan sakramentteja ja viihdyn myös perinteisessä liturgiapalveluksessa. Jumalakäsitykseni pitää sisällään ambivalenssin, rienaamisen ja kritiikin. Viihdyn ja lämmittelen elävän teologisen keskustelun äärellä – vaikka se olisi Puolangan pessimismipäivillä käsikirjoitettu, suoraan sanottuna muuten aika virkistävää vaihtelua – mutta vaikenemista ja vaientamista, ja mitätöimistä sekä näkymättömäksi tekemistä suhde kotikirkkooni ei kestä.

Heinäkuussa kuluvana kesänä Helsinki pride -tapahtumassa lesboparin siunannut vantaalainen pastori Toni Fagerholm joutui jälkeenpäin mitätöimään tekonsa. Tällä hetkellä tuon siunauksen virallinen kertomus kuuluu, että se oli vain rukoustilaisuus, eikä muuta. End of story. Konservatiivinen kirkollishallinto sai jälleen kerran herkutella

yhden pään tiputtamisella alas. Fagerholm sai säikähdyksen jälkeen pitää liperinsä. Minulle se on pieni lohtu.

Uskonnollinen kunniaväkivalta toteutuu ja löytää lakipisteensä juuri tällä kaavalla – instituution kuollutta kirjainta halventavan kirkko mitätöi vaientamalla.

Kirjailija Torsti Lehtinen ehdottaa kunniamurha-käsitteen etuliitteen korvaamista häpeällä. Hengellinen häpeämurha on kirkon sisäinen rakenteellinen pyhäinjäännös, joka kuitenkin raapii näkyvästi papiston ja myös meidän kirkkoon kuuluvien (epäröin, sinnittelen, olen alkanut tehdä laskelmia) kasvoja häpeäarville.

Kirkkoon kuuluminen tällaisenaan ei enää palvele hengellisyyden tarvettani, eikä se toteuta arvomaailmani ydintä – ihmisen perusoikeuden toteutumista tulla kohdelluksi, nähdyksi ja kuulluksi samanarvoisena, ajattelevana ja seksuaalisena olentona.

Palaan alkuun. Oikeusministerin mukaan Suomessa ei voi olla kahta erilaista oikeusjärjestelmää.

Kirkon ja valtion. Puhun nyt sananvapaudesta.

Essi Kummu Jälkikirjoitus: Oulun kirjailijaseura kutsui agnostikkopapit jatkamaan kiellettyjä keskusteluiltoja Oulussa.

Papit hyväksyivät kädenojennuksen ilman kirkollisen esivallan suostumusta. Ensimmäinen ilta pidettiin ravintola Tubassa kesäkuussa otsikolla ”Jumala ei luonut maailmaa” kesäkuussa. Kaksi seuraavaa ”Raamattu ei ole Jumalan sanaa” ja ”Uskonnot ovat ihmisten keksintöä”, järjestettiin elokuussa. Näillä näkymin viimeisin koittaa Tubassa 11.syyskuuta kello 18 otsikolla ”Rukoileminen on turhaa”.

Kirjoittaja on oululainen kirjailija ja Oulun kirjailijaseura ry:n hallituksen varajäsen.

Kolumni on julkaistu myös Suomen PENin Vapaa sana -kirjoitussarjassa. PEN on kansainvälinen kirjailijoiden sananvapausjärjestö.

STIIKNAFUULIA

17

TEKSTI: MARJA-RIITTA VAINIKKALA

Kirjallisuuskritiikillä on tehtävä

Yleisöä, ei kirjailijaa varten ”Ammattikriitikoita tarvitaan. Jos kukaan ei sano, miksi jokin kirja on kiinnostava ja mitä uutta se tuo kirjallisuuteen, kirja ei tavallaan ole olemassa muutoin kuin takakannen ’tavaraselosteen’ kautta”, sanoo Suomen arvostelijain liiton hallituksen puheenjohtaja, kirjallisuus- ja teatterikriitikko Elisabeth Nordgren.

”Myös mediassa pitäisi tajuta, että kriitikkoja on oltava asiantuntijoina, jotka näkevät uuden ilmiön ja tekevät siitä tärkeän”, Elisabeth Nordgren sanoo. (Kuva: Riikka Laczak) HELSINKI. Elisabeth Nordgren aloitti kriitikonuransa 1970-luvun alussa Hufvudstadbladetissa kirjoittamalla lähinnä norjalaisesta ja tanskalaisesta kirjallisuudesta.

Myöhemmin mukaan tuli suomenkielinen kirjallisuus sekä teatterikritiikki. Hän on myös kirjoittanut kirjallisuuskatsauksia Parnassoon sekä pohjoismaisiin ja virolaisiin kulttuurilehtiin.

Suomen arvostelijain liitto (SARV) on valtakunnallinen eri taiteenalojen arvostelijain ammatillinen järjestö, joka julkaisee Kritiikin uutiset -lehteä ja jonka keskeisenä tavoitteena on arvostelijoiden ammatillisen toiminnan edistäminen ja ammattitaidon kohottaminen. Elisabeth Nordgren on ollut SARVin hallituksessa vuodesta 2003.

Kritiikki ja media Elisabeth Nordgreniä huolestuttaa kritiikin sananvapauden kaventaminen. ”Taidekritiikin muutos näkyy varsinkin lehdistössä. Syvällinen, analyyttinen kritiikki saa yhä vähemmän tilaa. Pahimmassa tapauksessa taide-esitys kuitataan tuoteselos-

18 STIIKNAFUULIA

tuksella, ja sama arvostelu saattaa ilmestyä suuren mediakonsernin lukuisissa lehdissä.

Kohta ollaan melkein yksiäänisessä kuviossa.”

Taidekulttuuri tarvitsee kritiikkiä, sillä ilman kritiikkiä kulttuuri jää leijumaan ilmaan. ”Julkinen valta Suomessa tukee kulttuuria laajasti, koska se koetaan tärkeäksi ihmisten elämässä. Siksi kulttuurikritiikin kapeneva mediakenttä tuntuu yhä käsittämättömämmältä.”

Kirjallisuuskritiikin tehtävä Kriitikko kirjoittaa yleisölle. Hän kiinnittää huomiota olennaiseen teoksessa ja asettaa sen laajempaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen yhteyteen, Nordgren sanoo. ”Toinen asia on sitten, miten kirjailija ottaa vastaan kritiikin. Itse olen sitä mieltä, ettei kirjallisuuskritiikillä oikeastaan ole mitään tehtävää kirjailijaa kohtaan. Jos kirjailija saa kritiikistä jotain pohdiskeltavaa, niin hyvä niin.”

Analyyttinen, tulkitseva, rakenteellisiin ja

intertekstuaalisiin elementteihin suuntautuva huippukritiikki ei pääse kunnolla esiin päivälehdissä, radiossa eikä tv-ohjelmissa, vaan se marginalisoituu ja ajautuu erilaisiin kulttuurilehtiin.

Kirjallisuusblogit eivät nosta kritiikin tilaa, vaikka ansioitunutta blogikritiikkiä onkin olemassa. ”Enimmäkseen tämän tyyppinen niin sanottu kritiikki on kuitenkin mutuhommaa”, Nordgren sanoo. ”Yksi, nyt jo klassinen esimerkki kritiikin merkityksestä on kuvataidekriitikko Erik Kruskopfin arvostelijantyö Hufvudstadsbladetissa etenkin 1950-luvulla. Melkein ainoana kriitikkona hän pystyi analyysillaan luomaan merkitystä suomalaiselle uudelle modernistiselle kuvataiteelle, jolle muualla ei paljon löytynyt ymmärtäjiä. Juuri tämä on ammattikriitikon tehtävä.”

Kirjallisuuden tilanne Elisabeth Nordgren näkee suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kiinnostavia muotoja sisältömuutoksia, jotka johtava pois valta-

Suomen arvostelijain liiton kesäkokous kesäkuussa 2014 Suomenlinnassa, Elisabeth Nordgren toinen vasemmalta. (Kuva: Marja-Riitta Vainikkala)

virrasta ja luovat ahaa-elämyksiä. ”Se näkyy varsinkin digirunoudessa ja proosaruno- tai runoproosayhdistelmissä sekä poliittista ja yhteiskunnallista menneisyyttä uudelleentulkitsevissa teoksissa.”

Viime vuonna Nordgren oli SARVin edustajana Runeberg-palkinnon esiraadissa.

Palkintoehdokkaiden esittelyssä joulukuussa hän raadin puheenjohtajana kiinnitti huomiota nykyrunouden monipuolisuuteen ja haastavaan monimielisyyteen. ”Nimenomaan runoudessa tapahtuu tällä hetkellä ehkä radikaalein muoto- ja sisältökokeilu, joka inspiroi lukijaa. Runokokoelmissa on luovaa taittotekniikkaa ja kokeilevia, avantgardistisia muotoja.”

Kirjallisuuden nykytilanteeseen vaikuttaa sekin, että kustantamoilla ja kirjakaupoilla on taloudellisesti tukalampaa kuin aiemmin. ”Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kiinnostavasta, kokeilevasta ja uutta luovaa kirjallisuudesta voisi kirjoittaa enemmän ja että myös media voisi antaa sille enemmän tilaa.” ”Tuntuu, että teatteriesitykset ja niistäkin erittäin kokeilevat performanssit noteera-

taan tiedotusvälineissä helpommin ja ne saavat palstatilaa useammin kuin kirjallisuus, vaikka kirjallisuus kehittäisi kuinka uusia suuntauksia.”

Lukemisharrastus Elisabeth Nordgren suhtautuu optimistisesti lukemisharrastuksen säilymiseen. ”Kirjastoissa käy vielä paljon porukkaa, ja saattaahan olla, että jos ja kun sähkökirja lyö itsensä läpi, sekin johdattaa lukijan hankkimaan kirjan fyysisenä esineenä.” ”Eiköhän suomalainen kirjallisuus loppujen lopuksi voi suhteellisen hyvin. Niin monet pienkustantamot ovat tekemässä kulttuurityötä, samoin monet kirjailijat jotka luovat sisällöltään ja muodoltaan haastavaa kirjallisuutta näinäkin ankeina aikoina.”

STIIKNAFUULIA

19

Syksyn uudet 2014 20 STIIKNAFUULIA

Kari Kovalainen Armoton taivas

Ville Ranta Köyhän miehen Jerusalem

Olli ei ole löytänyt paikkaa elämässä. Hän on etsinyt sitä epätoivoisesti betonikanjoneista, mutta herää aamuun kasvot verillä ja pakenee jokaista syliä, joka hänelle avautuu.

Painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Hän tajuaa, ettei tunne tässä maailmassa ketään.

Kaikkein vähiten itsensä.

Hän jättää taakseen kaiken ja lähtee etsimään lapsuudenystäväänsä Mikkoa, joka on kadonnut Lapin erämaihin.

Lapsina pojat olivat parhaita ystäviä, veriveljet. He olivat Geronimo ja Juh, julmat apassisoturit. Molemmat kasvoivat väkivaltaisessa perheessä. Turvaa he hakivat toisistaan, metsästä ja mielikuvituksesta.

Olli vaeltaa yli soisten lakeuksien ja läpi kitukasvuisten metsien etsimässä ystäväänsä. Oppaakseen hän saa yksisilmäisen koiran. ”Kiskoin sieraimien kautta menneitä vuosituhansia. Jalkojeni alle oli ehkä maatunut jättiläishirviä, luolakarhuja ja mammutteja. Takkutukkaisia keihäsmiehiä joiden veri kohisi yhä suonissani. Tunsin villin voiman.”

Kari Kovalainen on kirjoittanut modernin erätarinan, jossa voimakas luontokokemus nousee metaforiselle tasolle. Se hakee viimeistä aitouden ja merkityksellisyyden kokemusta julmasta ja kaoottisesta maailmasta.

Kovalainen on ylikiiminkiläinen kirjailija, joka on julkaissut kolme novellikokoelmaa ja romaanin. Luonnonkuvauksesta ja kielestä kiitelty kirjailija viihtyy parhaiten pitkillä vaelluksilla Lapin ja Norjan erämaissa.

Gummerus, elokuu 2014

Tämä ei ole paljastuskirja eikä rankka tilitys, ei jännittävä kertomus eikä aikalaiskuvaus.

Tämä on kysymys, jonka minä esitän elämälle: Miksi neroutta ei esiinny paljon missään, mutta keskinkertaisuutta ja S-marketteja on kaikkialla – ihan kaikkialla? Miksi vanhenen näin nopeasti? Ja ennen kaikkea: miksi minulle tulee koko ajan lisää lapsia?

Ville Rannan Köyhän miehen Jerusalem on pohdiskelua ja tempoilua kodin, lasten, raskaana olemisen, eläinten, ihmisten, kohtalon ja keskinkertaisuuden puristuksissa.

Ranta on oululainen sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä, jolta on ilmestynyt useita albumeita ja sarjakuvaromaaneja. Hänen esseemäisiä sarjakuviaan on julkaistu aiemmin teoksissa Eräänlaisia rukouksia (2009) ja Isi on vähän väsynyt (2005).

Ranta on palkittu Puupää-hatulla, ja hänen teoksensa Kajaani (2010) oli ehdolla ilmestymisvuotensa parhaaksi albumiksi Angoulêmen sarjakuvafestivaalin kilpailusarjassa Ranskassa.

Rannan edellinen teos Kyllä eikä ei (2013) voitti Sarjakuva-Finlandian.

Asemakustannus, elokuu 2014

JUKKA TAKALO

jokainen jokainen on on vähän vähän

N I S P E R O N

Johanna Hulkko Geoetsivät autiolla saarella Tiedossa vauhdikas kesäloma!

Lähiseudun kesämökkeihin on murtauduttu, ja joukossa on myös poliisi Patterisen mökki. Geoetsivät selvittävät tapausta, mutta ratkaisevaa johtolankaa ei tunnu löytyvän. Samaan aikaan Raparperin luokka kerää rahaa luokkaretkeen.

Neuvokkaat oppilaat pysäyttävät myymälävarkaan, mutta siihenkin isän pitää nolosti sekaantua. Aivan kuin maraton- ja punajuurimehuvillityksessä ei olisi tarpeeksi kestämistä. Geokätköily vie etsivät yöretkelle Luodon saareen, missä he joutuvat todelliseen pulaan. Kuinka selvitä murtovarkaita kuhisevasta saaresta ilman venettä?

Luvassa on kunnon kesälomaseikkailu - ja tietysti kaupungin parhaat juhannusjuhlat kokkoineen ja joulukinkkuineen.

Johanna Hulkko on Oulusta kotoisin oleva Nokialla asuva kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja tv-käsikirjoittaja. Ennen Geoetsiviä häneltä on julkaistu kaksi aikuistenromaania. Hulkko käsikirjoittaa suosittua Uusi päivä -televisiosarjaa. Hän on harrastanut geokätköilyä vuodesta 2004. Sarjan teos Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus voitti Arvid Lydecken -palkinnon tammikuussa 2014.

Karisto, elokuu 2014

K A H V I L A K I R J A T

Jukka Takalo Jokainen on vähän homo Tarinoitu laulukirja Jokainen on vähän homo on haukiputaalaisen lauluntekijä Jukka Takalon kirjoittama tarinoitu laulukirja siitä, miten helmikuussa 2011 julkaistu Vastarannan laulut -levy syntyi ja kuinka laulujen aiheet muotoutuivat.

Tarinoiden lisäksi kirja sisältää laulut – laulujen sanat ja soinnut – rantanuotioille soiteltaviksi. Otteita: ”Sain ensimmäisen kitarani Mikko-enolta, ja ensimmäinen kappale, jonka kitaralla opettelin, oli Sleepy Sleepersin Liuskis läyskis lepakko. Sarjanumeron (187033) perusteella Landola on valmistettu vuonna 1968 Pietarsaaren nuuskakellon kupeessa.” ”Keskityimme soittamaan nättiä brittipoppia ja laulamaan kaloista, tytöistä ja jäätelöstä. Syntyi se Aknestik, jonka ihmiset parhaiten tuntevat. Parin omalle Lota Lota -levymerkille tehdyn vinyylin jälkeen pääsimme levyttämään legendaariselle Poko Rekordsille.”

Vuonna 2006 Takalon popparin ura oli käännekohdassa. Aknestikin suomirokki oli jäänyt taakse ja koko muusikon ura oli vaakalaudalla. Pohjoiseen palanneelle popparille löytyi kotiseudulta kantaaottavan kuplettimiehen viitta.

Nispero, elokuu 2014

Joni Skiftesvik Valkoinen Toyota vei vaimoni ”Tiesitkö, että kätilö kieltäytyi auttamasta sinua maailmaan”, kirjailija Joni Skiftesvik kuulee tädiltään äitinsä hautajaisissa.

Kesällä 2011 kirjailija kamppailee henkensä puolesta sairaalan teho-osastolla.

Samaan aikaan vaimo käy läpi vaikean sydämensiirtoleikkauksen ja molempien selviytyminen on epävarmaa. Perhe elää piinaavia hetkiä peläten ja odottaen.

Kirjailija muistaa sairaalassa tätinsä kertomuksen syntymästään, ja eletyn elämän kuvat alkavat kulkea silmien edessä.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on hyvin omakohtainen, jopa intiimi teos, jossa menneisyys ja nykypäivä vuorottelevat. Skiftesvik palaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, lehtimiesvuosiin, kirjailijauran alkutaipaleeseen ja perhettä kohdanneeseen tragediaan, Kim-pojan hukkumiseen kanoottiretkellä.

Kirjailija puhuu ihmisistä oikeilla nimillä eikä kaihda kipeitäkään aiheita. Erikoiset elämänkäänteet ja tekijälleen ominainen, ilmeikäs dialogi itkettävät ja naurattavat.

Pitkän ja monipuolisen kirjallisen uran luonut Jon (Joni) Harald Skiftesvik (1948) asuu Oulussa. Esikoisteoksestaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) saakka hän on kuulunut nykykirjailijoidemme eturiviin. Tasavallan presidentin myöntämän Pro Finlandia -mitalin hän sai 2005.

WSOY, elokuu 2014

STIIKNAFUULIA

21

YLIVERTaISuuS – aSEENa VaaRaLLINEN KIRKOISTa maaILmaNTaLOuTEEN Erkki Pulliainen

Ylivertaisuus aseena

useissa julkaisuissaan ylivertaisuutta oittava tekijä saattaa peitota muiden ravuuden. Vesistöissä veden lämpötila vaikaloihin. Luonnosta tunnetaan muitakin vertaisuus on noteerattu uskonnoissa kaisella tavalla: säilytettävä on pyhitetty ulistettu saastaiseksi. Hengellisessä maaodostua myös vaaralliseksi aseeksi. Tästä vuosina 2010 – 2013, uejohtaja tuotti numeerisesti osoitettavisSuomen evankelisluterilaisesta kirkosta lään sivistyneellä tavalla vastatoimenanta on dokumentoitu oheisilmiöineen assa kirjoittaja etsii esimerkkejä ylivernnista maailmantalouteen. Tieteellisesen rajoittava tekijä on masking factor. sa ja kilpailun niiden käyttöoikeuksista tavan tekijän muodostuminen joudutaan a huomioon. ssori, valtiopäiväneuvos Erkki Pulliainen hreitten kansanedustajana.

Ochre chrOnicles Osakeyhtiö

Erkki Pulliainen Ylivertaisuus aseena

Essi Kummu Lasteni tarina

Erkki Pulliainen on käsitellyt useissa julkaisuissaan ylivertaisuutta ekologisena ilmiönä. Yksi rajoittava tekijä saattaa peitota muiden rajoittavien tekijöiden vaikuttavuuden.

Vesistöissä veden lämpötila vaikuttaa näin vaihtolämpöisiin kaloihin. Luonnosta tunnetaan muitakin ylivertaisuusesimerkkejä.

Ylivertaisuus on noteerattu uskonnoissa ekologisesti tarkoituksenmukaisella tavalla: säilytettävä on pyhitetty ja haitallinen (kilpailija) on julistettu saastaiseksi. Hengellisessä maailmassa ylivertaisuus voi muodostua myös vaaralliseksi aseeksi. Tästä saatiin konkreettinen osoitus vuosina 2010–2013, kun uskontoon vetoava puoluejohtaja tuotti numeerisesti osoitettavissa olevan jäsenten eroamisen Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta jälkimmäisen pystymättä millään sivistyneellä tavalla vastatoimenpiteeseen.

Ilmiön tarkka seuranta on dokumentoitu oheisilmiöineen tähän kirjaan.

Kirjan jälkiosassa kirjoittaja etsii esimerkkejä ylivertaisuuteen reagoimisesta kunnista maailmantalouteen.

Tieteellisessä kirjallisuudessa ylivertainen rajoittava tekijä on masking factor.

Luonnonvarojen niukentuessa ja kilpailun niiden käyttöoikeuksista kiristyessä ylivertaisen rajoittavan tekijän muodostuminen joudutaan ottamaan kaikissa valinnoissa huomioon.

Oululainen tietokirjailija, emeritusprofessori, valtiopäiväneuvos Erkki Pulliainen toimi vuosina 1987–2011 vihreitten kansanedustajana.

Ochre Cronicles, elokuu 2014

Uskallanko rakastaa omaa lastani? Miksei jokaisella pikkulapsella olisi oikeus kuulla syntymänsä tarina?

Kun tytär kipuaa syliin ja kyselee vauvaajastaan, äiti mykistyy, aihe on liian kipeä.

Essi Kummun kaksoset syntyivät keskosina.

Tämä kirja on omaelämäkerrallisiin kokemuksiin perustuva avoin kuvaus Ainon ja Kallen syntymän jälkeisestä ajasta sekä kuoleman läsnäolosta perheessä silloinkin, kun todelliset vaikeudet on jo voitettu.

Vaikeasta aiheestaan huolimatta kyseessä on lämmin ja solmun avaava kertomus rakkauden musertavasta voimasta.

Oulussa asuva Kummu on monipuolinen kirjailija, joka kirjoittaa myös lapsille. Puhelias Elias oli vuoden 2012 Finlandia Junior -ehdokas. Esikoisromaani Mania ilmestyi vuonna 2006. Toisessa romaanissaan Karhun kuolema (2010) Kummu ammentaa aineksia suomalais-ugrilaisesta mytologista. Hän pitää itseään fyysisenä kirjoittajana, jonka kirjaimet pusertuvat ruumiin läpi kävelemällä, juoksemalla ja tanssimalla: ne pitää hikoilla itsestä ulos. Hän sanoo kirjoittavansa, koska ei ymmärrä sanoja.

Kummu on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan kirjallisuus. Hän on opettanut����������������������������������� käsikirjoittami������������������� sta Limingan taidekoulussa ja työskennellyt myös monitaiteellisissa tuotannoissa, kuten maaliskuussa 2014 ensi-iltansa saaneessa tanssiteoksessa Riisuttuna.

Tammi, elokuu 2014

22 STIIKNAFUULIA

Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo Anni ja ihana pentu Koirasta haaveillut Anni saa vihdoin oman koiranpennun, pienen pörröisen mittelspitzin. Paras päivä ikinä! Hurmaava hahtuvapallo saa nimekseen Hattara.

Tule Annin ja Hattaran mukaan seuraamaan pennun ensimmäisiä kuukausia, hoitoa, kasvatusta ja suloistakin suloisempia tempauksia.

Söpö koiranpentu Hattara oppii joka päivä jotain uutta!

Oulussa asuva kirjailija ja FT Pirjo Suvilehto on julkaissut runo- ja tietokirjoja sekä lastenkirjallisuutta. Karoliina Pertamo on espoolainen kuvittaja, jonka värikkäät ja ilmeikkäät kuvat ovat ilahduttaneet useissa lastenkirjoissa.

Nyt julkaistava teos on jatkoa kirjalle Anni ja loistokoirat (WSOY 2012), jossa tyttö vasta haaveilee omasta koirasta.

WSOY, syyskuu 2014

Eero

Suvilehto

Mielipuoli satakieli

nokian varjossa JARMO STOOR

n i s p e r o n

k a h v i l a r u n o t

N I S P E R O N

K A H V I L A K I R J A T

Eero Suvilehto Mielipuoli satakieli

Jarmo Stoor Nokian varjossa

”Ennen kuin yksikään laukaus ehti leikata hiljaisuutta, oli suru piirittänyt kaupungin kaikkialta.”

”Nokia myi alihankkijansa, tukijalkansa, ja jätti ne ajelehtimaan oman onnensa nojaan.

Tuuppasi ne kansainvälisten mustekalafirmojen ahnaisiin lonkeroihin. Nokian arvonsa tuntevista osista etuineen tuli Nokia-vampyyrin loputtoman imun kohteita.”

Jarmo Stoorin Nokian varjossa -kirjan kehyksenä toimiva Kestävää kehitystä ilmestyi vuonna 2007. Vaikka se joutui kustantajan karsimaksi, se oli tarkka ajankuvaus ja ennakoi tulevia. Kirjan kirjoittamisen aikaan Nokia oli voimissaan, ja Jorma Ollilasta oltiin tekemässä Suomelle presidenttiä.

Kirja vaiennettiin mediassa Nokiakriittisyydessään kuoliaaksi. Kuultuaan, että kirjassa arvostellaan Nokiaa ja Ollilaa toimihenkilöunionin toimittaja katosi vessaan pesemään käsiään, eikä palannut. Myöhemmin toimittaja ei vastannut kirjailijan soittoihin.

Nyt julkaistava teos on riipaisevan ajankohtainen kuvas Nokiasta ja it-alasta. Kirjan päähenkilö Timon elämä ajautuu sivuraiteelle. Yt:stä yt:hen sinkoilleen miehen avioliitto hajoaa ja tilalle astuu uusi rakkaus.

Mutta onko sekään miltä alkuun näyttää?

Jarmo Stoor on työskennellyt Oulussa it-alalla 11 vuotta muun muassa esituotanto-osaston johtajana maailman suurimmassa kännykkäantenneja valmistavassa yrityksessä. Nokian varjossa on asiantunteva kannanotto, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin Nokian alihankkijan leivissä.

Nispero, syyskuu 2014

Oulussa asuva kirjailija, kirjallisuuden dosentti Eero Suvilehto on toiminut vuosia tulkkina muun muassa vangeille ja pakolaisille. Hän on asunut pitkiä aikoja Balkanilla ja tutkinut historiallisten murrosten kuvausta Bulgarian kirjallisuudessa.

Suvilehdon kaunokirjallinen esikoisteos Yksinäiset jumalat ilmestyi 1993. Vuodesta 1976 hän on julkaissut useita satoja runoja, aforismeja, kertomuksia, kolumneja, esseitä ja käännöksiä.

Mielipuoli satakieli sisältää tekstejä kolmelta vuosikymmeneltä. Runokokoelma maalaa koskettavia kuvia vihasta ja pelosta mutta myös toivosta ja rakkaudesta. ”Persikka putosi, kyyhkyset juoruilevat.

Niitän leskelle heinää.”

Nispero, syyskuu 2014

Jonna Pulkkinen Kossu – Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia Altia toi Koskenkorvan Suomen markkinoille vuonna 1953. Alle kymmenessä vuodessa siitä tuli suomalaisten ykkösviina. Se syrjäytti jopa tuolloisen kestosuosikin, Jaloviinan.

Kansanomaisesti Kossuksi nimitetty juoma on siitä pitäen säilyttänyt asemansa Suomen suosituimpana väkevänä alkoholijuomana.

Jonna Pulkkisen kirjoittama Kossu – Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia on perinpohjainen kirja kirkkaan alkoholin valmistuksesta maassamme. Koskenkorvalla on vahva imago, ja siihen liittyy paljon tapoja ja perinteitä, joista kirja ansiokkaasti kertoo. Se esittelee Altian tuotteiden lisäksi myös muita suomalaisia viinatehtaita ja viinoja.

Suomalaiset vodkat ovat myös ulkomailla arvostettuja ja palkittuja juomia. Esimerkiksi Finlandia Classic Vodka nimettiin maailman parhaimmaksi vodkajuomaksi Ultimate Spirits Challenge -kilpailussa New Yorkissa vuonna 2011.

Sodankylästä kotoisin oleva, Oulussa asuva Pulkkinen on valmistunut filosofian maisteriksi historiatieteistä. Hän työskentelee vapaana kirjoittajana ja toimittajana.

Esikoisteos Jallu – Jaloviinan ja paloviinan historia ilmestyi 2013. Hän on toisena kirjoittajana teoksessa Kourallinen tabuja – kertomuksia itsemurhasta (2014).

Minerva, syyskuu 2014

STIIKNAFUULIA

23

Robert Brantberg Tiedustelueversti Hallamaa Voiton avaimet Majuri Reino Hallamaan radiotiedustelu antoi Suomelle voiton avaimet talvisodan rankoissa mottitaisteluissa Laatokan Karjalassa ja Raatteen tiellä. Jatkosodassa suomalaisten sodanjohdolla oli radiotiedustelun ansiosta joskus paremmat tiedot puna-armeijan liikkeistä kuin omien joukkojensa sijainnista.

Syksyllä 1941 puna-armeija houkutteli Syvärille etenevän saksalaisen panssarikiilan ansaan. Radioyhteydet olivat poikki ja saksalaiset eivät tienneet panssareidensa sijaintia.

Suomen radiotiedustelu ilmoitti tiedon ja panssarikiila pelastui. Hallamaalle myönnettiin Rautaristi.

Hallamaan radiotiedustelu välitti vuoden 1942 syyskuussa saksalaisille tiedon liittoutuneiden suursaattueesta PQ 18 Arkangeliin.

Saksalaiset upottivat 13 rahtilaivaa, joiden lastina oli panssarivaunuja, lenkokoneita, muita aseita ja polttoainetta. Hitler lupasi kaikkea mahdollista materiaaliapua Suomen radiotiedustelulle.

Nuorena luutnanttina Hallamaa sai tehtäväkseen luoda Suomen radiotiedustelu. Hän kiersi ympäri Eurooppaa hankkimassa tietoa ja kalustoa sekä rakensi ehkä maailman parhaan radiotiedustelun.

Sotien jälkeen Hallamaa oli mukana legendaarisessa Stella Polaris -operaatiossa, jolla evakuoitiin Suomen radiotiedustelumateriaalia Ruotsiin. Tämän seurauksena Hallamaa joutui pakenemaan punaista Valpoa ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelua Ranskan kautta Espanjaan.

Eversti Reino Hallamaan tarina on nyt koottu yksiin kansiin. Teos on oululaisen Robert Brantbergin 21. sotakirja.

Revontuli, syyskuu 2014

24 STIIKNAFUULIA

Robert Brantberg Mannerheimin sodat Sotakoulujen häirikkö Gustaf Mannerheim lähti 1904 tsaarin upseerina Japanin sotaan.

Hän sai tulikasteensa Mantšuriassa. ”Tunne luotisateessa oli epämiellyttävä”, hän kertoo. ”Mutta se ei aiheuttanut vakavaa järkytystä.”

Maailmansotaan tsaarin seurueen kenraaliksi nimitetty prikaatinkomentaja lähti Varsovasta. Mannerheimille myönnettiin arvostettu Pyhän Yrjön risti syksyllä 1914.

Hän sai komentoonsa ratsuväkidivisioonan, joka taisteli menestyksekkäästi Karpaattien rinteillä.

Helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mannerheim kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa uudelle hallitukselle.

Tästä huolimatta hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hän sai komentoonsa ratsuväkiarmeijakunnan. Mannerheim oli Venäjän armeijan huipulla. Syyskuussa hänet siirrettiin reserviin, koska hän ei sopeutunut vallitseviin oloihin.

Mannerheim palasi Suomeen, jossa syttyi sisällissota. Hänet nimitettiin valkoisten joukkojen ylipäälliköksi. Talvisodassa marsalkka Mannerheim johti menestyksellä Suomen taistelua ylivoimaista suurvaltaa vastaan.

Jatkosotaan Suomi lähti Saksan rinnalla, muita vaihtoehtoja itsenäisyyden säilyttämiseksi ei ollut. Mannerheim hyökkäsi Pietarin porteille, Syvärille, Petroskoihin, Rukajärvelle ja kauas Vienan korpeen.

Kun kävi ilmeiseksi, että Saksa häviää sodan, Suomi päätti tunnustella rauhaa.

Presidentti Risto Ryti oli sitoutunut Saksaan ja hänet korvattiin Mannerheimilla, joka teki rauhan Neuvostoliiton kanssa.

Bonnier/Readme.fi, syyskuu 2014

Mika Kulju Kohtalona Tali-Ihantala – Ihmisiä Suomen suurtaistelussa Tali-Ihantala 1944 on suurin koskaan Pohjoismaissa käyty taistelu, joka vaati kahdessa viikossa 1100 suomalaisen sotilaan hengen.

Puna-armeijan kaatuneiden määrä oli nelinkertainen suomalaisiin verrattuna.

Tali-Ihantalassa ratkaistiin Suomen kohtalo. Suurimman yksittäisen torjuntavoiton jälkeen Neuvostoliiton haaveet Suomen valloituksesta alkoivat hiipua.

Tietokirjailija Mika Kuljun teos kertoo suurtaistelun vaiheet päivä päivältä yksilöjen näkökulmasta. Historiaa piirtyy muun muassa suomalaisen jalkaväen kersantin, lotan, saksalaisen lentäjän, venäläisen sotilaan ja ruotsalaisen vapaaehtoisen silmin.

Lopputuloksena on kokonaiskuva, joka poikkeaa perinteisestä suomalaisesta sankarimyytistä.

FM Mika Kulju on historioitsija, joka kirjoittanut tietokirjoja vuodesta 1997.

Hänen tuotantoonsa kuuluvat muun muassa Oulun ihmeen tekijät (2002), Raatteen tie (2007), Tornion maihinnousu 1944 (2009) ja Kenraalin viisi sotaa (2011). Kulju toimii perustamansa media-alan yrityksen Media-Arenan toimitusjohtajana.

Gummerus, lokakuu 2014

Veli Käsmä Kostonjoen kohina

Veli Käsmä Koillisesta tuulee

Jarmo Stoor Sieluhäkki (äänikirjapaketti)

Uudistettu ja laajennettu Kostonjoki-sarjan ensimmäinen osa, Kostonjoen kohina, kuvaa väkevästi ja koskettavasti monivaiheista Koillismaan elämänmenoa 1950-luvun Taivalkoskella. Veli Käsmän teos sisältää lähihistoriallista tieto- ja perinneaineistoa sekä kertoo sen sukupolven työstä ja uhrauksista, jonka varaan Suomi on nykyisen hyvinvointinsa voinut rakentaa.

Vanhaisäntä Antti vaimoineen on antanut työvuosiensa viimeiset rippeet kotitilansa jälleenrakentamiseen. Antin pojan Vilhon ja hänen vaimonsa Annan keskinäiset suhteet ovat vuosien saatossa kovalla koetuksella.

Vaimon salamyhkäinen tausta heittää varjon Vilhon ja samalla koko perheen elämään.

Isännyydenvaihto Antilta hänen ainoalle pojalleen Vilholle ja siihen liittyvä perinnönjako ovat riitaisia. Keinoja kaihtamatta Vilhon sisarukset ajavat veljensä ahdinkoon.

13-vuotias Matti osoittaa isälleen täyttävänsä miehen mitat. Kostonjoki-sarjan ensimmäisen osan lopussa Vilho palaa Oulun matkaltaan ennalta arvaamattomaan tilanteeseen. ”Miksi se linjuri ei pysähtynyt Otson kohdalle”, vielä aamuyöllä hereillä oleva pelokas Anna pohtii.

Oulussa asuva Käsmä on syntynyt Taivalkoskella 1948. Koulutukseltaan hän on diplomi-insinööri. Kirjallinen ura alkoi minidekkarista Rikosetsivät ratkaisevat (2006).

Kustannus Ves-Line, syksy 2014

Koillisesta tuulee -romaani viiltää syvälle ihmismieleen jatkaen saumattomasti sarjan ensimmäisen osan, Kostonjoen kohinan, perheen tarinaa.

Edellinen ilta Anttilassa oli ollut myrskyisä. Huonosti nukutun yön jälkeen Anttilan emäntä herää kammottavaan hiljaisuuteen. ”Mistä mahtaa olla kyse?” hätääntynyt Anna pohtii.

Kahdeksanhenkisen perheen vanhin poika Matti joutuu jäämään lomalle kansakoulusta kahdeksi viimeiseksi viikoksi ryhtyäkseen tekemään tilan kevätkylvöt sekä jatkamaan pöllisavottaa, jota vastaan isä oli ottanut metsäyhtiöltä aikaisemmin keväällä suurehkon ennakon. Vastuu perheen elannosta vie pojan henkisesti ja fyysisesti äärirajoille.

Romaani on myös Anna-äidin selviytymistarina hyljätyksi tulemisesta, häpeästä, tahdonvoimasta ja rakkaudesta suuren perheen äitinä, mutta myös ihmismielen pimeästä puolesta, jolle hän ei sisäisestä taistelusta huolimatta voi mitään.

Pakonomaisesti Anna puristaa käsissään viimeistä korttia, jonka olemassaolosta kukaan muu ei tiedä. Matti saa odottamansa kirjeen.

Kustannus Ves-Line, syksy 2014

”Hehtaarin tontilla ei tarvita puhetta. Onko pahuudelta varjelu lopulta suurinta pahuutta?”

Jarmo Stoorin Sieluhäkki on tositapahtumiin pohjaava kertomus pojasta ja pahuuden heijastumisesta sukupolvesta toiseen.

Poika elää Hehtaarin tontilla, sodassa kaatuneen Kaverinsa, Saku-koiran ja kadonneen kissan kanssa.

Vaikka lapsena raiskattu äiti vahtii ja suojelee poikaansa kaikelta, ei poika lannistu vaan säntää uusiin seikkailuihin Kaverin kanssa. Romaani on rosoinen runoelma mielikuvituksen, tahdonvoiman ja viattomuuden parantavasta voimasta.

Romaani ilmestyi elokuussa 2013. Nyt siitä on tehty musisoitu äänikirja. Äänissä ja sanoissa on Jarmo Stoor, sävelissä ja soittimissa Heikki Hallanoro. Äänikirjapakettiin kuuluu lisäksi musiikkianimaatio kappaleesta ”Punainen villapaita”. Animaatiosta vastaa Taneli Rantakokko.

Stoor on kirjailija, kustantaja, kirjakauppias ja Oulun Tähtitornin kulttuurikahvilan pitäjä, joka pelaa rugbyä ja harrastaa kilpakädenvääntöä maajoukkueessa. Kirjoittamisen hän kertoo olevan niin intohimo kuin sairaus, joka vaatii jatkuvaa hoitoa. Sieluhäkki on hänen seitsemäs kirjansa.

Into Kustannus, syksy 2014

STIIKNAFUULIA

25

OSKARI MIILU

Sarjakuvanovelli. 2. palkinto Kemin valtakunnallisessa sarjakuvakillpailussa 1988. Julkaistu Oi Kuu -antologiassa 1988 sekä Ilpo Koskela: Aleks Revel -sarjakuva-albumissa vuonna 1997.

26 STIIKNAFUULIA

Jatkuu.

© Ilpo Koskela 1988.

Jatkoa edellisestä numerosta...

© Jii Roikonen

Perhe osa 2

STIIKNAFUULIA

27

Palautusosoite: Stiiknafuulia/Koho Kalastajantie 7,90850 MARTINNIEMI

t f a kL UtEa TAAN

JOTKA

t u n t e i ta JOTKA VÄLIT T Y VÄT

k u v iEaT A A N

JOTKA MUIST

t f a kL UtEa TAAN

JOTKA

t u n t e i ta JOTKA VÄLIT T Y VÄT

k u v iEaT A A N

JOTKA MUIST

Lekatie 4, 90150 90150Oulu Oulu, www.painopaatos.fi