elina standertskjรถld
elina standertskjöld
suomen rakennustaiteen museo rakennustietosäätiö rts rakennustieto oy
Rakennustieto Oy www.rakennustieto.fi PL 1004 (Runeberginkatu 5) 00101 Helsinki puh. 0207 476 400 Suomen rakennustaiteen museo www.mfa.fi Kasarmikatu 24 00130 Helsinki puh. (09) 8567 5100 Kannen kuvat: etukansi, 1930-luvun julkisivukaakeli, Alkon Salmisaaren tehdas, Helsinki; takakansi, liuskekiveä ja rappausta 1950-luvulta, asuinkerrostalo, Siltatie 1, Helsinki Graafinen suunnittelu: Salla Kiehelä Tekijä on saanut tukea Maxit Oy:ltä Paperi: Gallerie Art Silk 150g © Tekijä, Rakennustieto Oy ja Rakennustietosäätiö RTS Julkaisijat: Suomen rakennustaiteen museo, Rakennustietosäätiö RTS Kustantaja: Rakennustieto Oy Kirjapaino: Karisto Oy, Hämeenlinna 2008 ISBN 978-951-682-875-9
Sisällys Lukijalle
7
1930-luku
Laman ja elpymisen kautta uuteen sotaan
Ilmaa, valoa ja vehreyttä
10 16
Käytännöllinen on kaunista
20
Terve sielu terveessä ruumiissa
24
Jokaisella on oikeus omaan kotiin
30
Valon ja värin leikkiä valkoisella pinnalla
34
Kodikkuus väistyy tehokkuuden tieltä
38
Arkkitehdit ja rakennusteollisuus yhteistyössä
44
MALMIN LENTOKENTÄN HALLINTORAKENNUS
46
KESKUSSOTILASSAIRAALA TILKKA
48
ÅBO AKADEMIN KIRJATORNI
52
S.O.K:N KONTTORI- JA VARASTORAKENNUS
56
1940-luku
Sodasta jälleenrakennukseen
60
Keskukset laajenevat, asuntoalueet metsittyvät
64
Modernia romantiikkaa
68
Korsuista suurvoimaloihin
72
Monenkirjavaa asuntotuotantoa
78
Koristerappausta ja liuskekiveä
84
Kodikasta tarvikepulasta huolimatta
88
Säännöstely ja materiaalipula
94
SOTAINVALIDIEN VELJESLIITON AMMATTIOPPILAITOS
OY STARCKJOHANN & CO:N LIIKERAKENNUS
98
YLÖSNOUSEMUSKAPPELI
102
KAUPPAKORKEAKOULU
106
100
1950-luku
Sodan raunioista länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi
Kaupunkikeskusten mittakaava kasvaa
112 116
Yksinkertainen on kaunista
120
Opinahjoja ja ostosparatiiseja
124
Toimiva kaupunkikoti pieneen tilaan
130
Materiaalikokeiluja ja parvekkeita
136
Virtaviivaista tyylikkyyttä
140
Elementtirakentamisen ensiaskeleet
146
Hyvon–Kudeneuleen tehdas
150
SUOMEN KANSALLISTEATTERIN PIENI NÄYTTÄMÖ
154
MUURATSALON KOETALO
156
ROVANIEMEN YHTEISLYSEO
160
Asiahakemisto
163
Kirjallisuus
169
Kuvaluettelo
173
Laman ja elpymisen kautta uuteen sotaan
1
1.
Helsingin Suojeluskuntapiirin hyökkäysnäytös Kampin harjoituskentällä 2.11.1930.
2.
Uuden Suomen erikoispainos ”Sota on alkanut” 1.9.1939.
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Eurooppaan oli syntynyt yksitoista uutta valtiota, joista suurimmassa osassa oli ainakin aluksi demokraattinen hallitusmuoto. Ennennäkemätöntä tuhoa aiheuttanut sota ja Saksaa nöyryyttänyt Versailles’n rauha eivät kuitenkaan luoneet pohjaa rauhanomaiselle kehitykselle. Velkaantuminen ja nopeasti etenevä inflaatio estivät yhteiskuntaolojen vakiintumisen. Monissa maissa demokraattinen järjestelmä joutui väistymään diktatuurin tieltä. Toisen maailmansodan kynnyksellä Euroopassa oli jo useita valtioita, joissa valta oli keskitetty yksiin käsiin. Italian fasistisen puolueen perustanut Benito Mussolini nimitettiin hallituspäälliköksi jo 1922. Saksassa tulivat kansallissosialistit Adolf Hitlerin johdolla valtaan 1933 ja Espanjaa hallitsi vuodesta 1938 kenraali Francisco Franco. Neuvostoliittoa johti rautaisella kädellä V. I. Leninin kuoleman jälkeen Josif Stalin, joka järjesti 1930-luvun puolenvälin jälkeen mittavat puhdistukset vastustajiensa keskuudessa. 1930-luvun viimeisinä vuosina suursodan uhka oli jo todellinen. Hitler liitti Itävallan Saksaan, miehitti Tšekkoslovakian ja hyökkäsi Puolaan. Espanjassa oli jo tätä ennen käyty verinen sisällissota, jossa ensimmäistä kertaa käytettiin massiivisia ilmapommituksia siviiliväestön tuhoamiseksi. Tieto pommituksista levisi nopeasti kaikkialle maailmaan. Espanjan-sodan jälkeen kaupunkisuunnittelusta vastaavat insinöörit, arkkitehdit ja sosiologit ryhtyivät pohtimaan, miten ilmapommitusten tuhoja voitaisiin vähentää. Paloturvallisuutta lisättiin ja uudet asuinalueet sijoitettiin mahdollisimman kauas keskuksista ja teollisuusalueista. Asuinrakennusten väliin jätettiin tilaa, jotta yhden pommin aiheuttama tuho olisi mahdollisimman vähäinen. Suomalaisessa Rakennustaito-lehdessä esiteltiin jopa erilaisia katto- ja välipohjarakenteita, jotka hidastaisivat pommien putoamista rakennusten sisällä. Suomi ei ollut osallistunut maailmansotaan, mutta 1918 käyty verinen sisällissota aiheutti tuhoa kaupungeissa ja taajamissa. Vastaitsenäistyneellä maalla ei tässä vaiheessa ollut vielä omaa armeijaa. Puolustuslaitos jouduttiin luomaan maailmansotien välisenä aikana lähes tyhjästä. Osana sitä toimivat ennen sotaa
2
3
4
5
perustetut suojeluskunnat eli valkokaartit. Ensimmäiset kasarmit rakennettiin puusta Kiviniemeen, Terijoelle ja Valkjärvelle. Sotilasrakennusten suunnittelu keskittyi puolustusministeriöön, jossa toimi 1930-luvulla yksi maamme suurimmista arkkitehtitoimistoista. Siellä suunniteltiin vaaleaksi rapattuja kasarmeja, sairaaloita, sotilaskoteja ja asuintaloja. Keski-Suomeen rakennettiin keskeiset sotatarviketeollisuuslaitokset, kuten kivääri-, ruuti- ja tykkitehtaat. Jyväskylän maalaiskunnassa sijainnut Suomen ensimmäinen asetehdas Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus Oy alkoi 1930 valmistaa Suomen armeijalle kuuluisaa Suomi-konepistoolia. Vuonna 1934 puolustusministeriö aloitti Tampereen Härmälässä valtion lentokonetehtaan ja lentokentän rakennustyöt. Valtion tykkitehdas valmistui Jyväskylän Rautpohjaan 1938. Uusien rakennusten ohella armeija tarvitsi myös vaatteita, kulkuneuvoja ja aseita. Vuonna 1933 sotamarsalkaksi nimitetty Carl Gustaf Mannerheim käynnisti kampanjan armeijan määrärahojen lisäämiseksi, ja eduskunta myönsikin vuosina 1934–35 varoja puolustuslaitoksen perushankintoihin. Suomen puolustusjärjestelmä suunniteltiin alun perin idästä ja etelästä mahdollisesti tulevien hyökkäysten torjumiseksi. 1930-luvun lopulla Mannerheim pyrki parantamaan Suomen suhteita Ruotsiin. Hän katsoi, että länsinaapuri oli mahdollisen sodan syttyessä paras yhteistyökumppani, koska maiden väliset kulkuyhteydet olivat hyvät ja ruotsalainen sotatarviketeollisuus toimintakykyinen. Ulkopolitiikassa ei tämän vuoksi katsottu hyvällä suomalaisten ylioppilaiden 1930-luvun alussa ylläpitämää kieliriitaa ruotsinkielisten kanssa. Äärioikeisto ei Suomessa saavuttanut koskaan vastaavanlaista asemaa kuin sillä oli Saksassa ja Italiassa ennen toista maailmansotaa. 1920-luvun lopulla perustetun Lapuanliikkeen radikaali toiminta johti kuitenkin vakavaan poliittiseen kriisiin. Kommunismia vastustavan liikkeen jäsenet ryhtyivät 1930-luvun alussa muun muassa kyyditsemään eli muiluttamaan liikkeen kannalta epätoivottuja henkilöitä. Kommunisteja kuljetettiin jopa itärajan taakse Neuvostoliittoon. Yleistä pahennusta herättänyt presidentti Ståhlbergin ja hänen vaimonsa kyyditseminen Joensuuhun sekä Mäntsälän aseellinen kapinayritys 1932 koituivat liikkeen kohtaloksi. Näiden tapahtumien seurauksena Lapuanliike lakkautettiin 1934. Sen perintöä vaali kuitenkin äärioikeistolainen Isänmaallinen Kansanliike -puolue, joka sai yli kymmenen eduskuntapaikkaa sekä vuosien 1933 että 1936 vaaleissa. Jatkosodan päätyttyä 1944 puolueen toiminta kiellettiin. Oikeistolainen aktivismi osui samaan aikaan maailmanlaajuisen taloudel-
lisen laman kanssa. New Yorkin pörssiromahduksesta kesällä 1929 alkanut kriisi hiljensi myös Suomen vientimarkkinat. Valtio ryhtyi tiukkoihin säästötoimiin, joiden seurauksena palkat laskivat ja työttömyys kasvoi. Pahin lama metalli-, vaneri- ja paperiteollisuudessa kesti noin kolme vuotta, mutta rakennusteollisuus alkoi elpyä vasta vuosikymmen puolenvälin jälkeen. Rakennusyrityksille aikaisempina vuosina runsaskätisesti myönnetyt luotot jäädytettiin lähes kokonaan. Ongelmaksi muodostui myös työvoiman liikkuminen parempien työtilaisuuksien perässä paikkakunnalta toiselle. Tästä oli seurauksena, että osa 1920-luvun ”hullujen vuosien” aikana rakennetuista asunnoista jäi tyhjilleen. 1930-luvun ensimmäisinä vuosina Suomessa rakennettiin vain noin 7000 asuntoa ja julkinen rakentaminenkin oli lähes kokonaan seisahduksissa. Arkkitehdit kokivat ensimmäistä kertaa koko ammattikuntaa rasittaneen työttömyyden. Pohjoismainen yhteistyö muodostui vaikeassa taloudellisessa tilanteessa oleville arkkitehdeille ja rakennusmestareille tärkeäksi henkireiäksi.
1.
Martta Martikainen-Ypyä: Autopataljoonan kasarmi, Helsinki 1935. Rakennus edustaa puolustusvoimien nk. ”valkoista funkista”.
2.
Tykistöleiri Perkjärvellä Karjalan Kannaksella 1930luvun puolivälin tienoilla.
3.
Mäntsälän kapina. Miehet suojeluskunta-talon edustalla 6.3.1932.
4.
Presidentti K.J. Ståhlbergin paluu Helsinkiin Lapuan liikkeen toimeksi panemalta kyyditysmatkalta 1930.
6
Ilmaa, valoa ja vehreyttä
10
Kaupunkialueita oli ryhdytty Suomessa 1910-luvulta lähtien jakamaan vyöhykkeiksi. Teollisuus ja asuminen erotettiin toisistaan ja keskusta-alueet varattiin yksinomaan hallinto- ja liikerakennuksille. Suunnitteluun vaikutti jo tässä vaiheessa liikenteen nopea kasvu. Suuntaus jatkui 1920-luvulla, jolloin kaupunkien keskukset olivat suurimman mielenkiinnon kohteena. 1930-luvulla kaupunkisuunnittelu muuttui tieteellisemmäksi. Suunnittelun apuvälineenä alettiin käyttää kaikenlaisia tilastoja ja laskelmia esimerkiksi kuolleisuudesta ja syntyvyydestä sekä hyödyntää lääketiedettä ja luonnontieteitä. Suomeen 1920-luvun lopulla Keski-Euroopasta levinneet ajatukset kaupunkien uudistamisesta olivat jatkoa aikaisemmalle kehitykselle. Suurin muutos edellisiin vuosikymmeniin oli kuitenkin uudenlainen avoin rakentamistapa, joka merkitsi luopumista perinteisistä kaupunkitiloista kuten katuja reunustavista yhtenäisistä taloriveistä, toreista ja korttelipihoista. Ihanteena oli avara, vihreä, valoisa ja hygieeninen kaupunki. Rohkeimmissa suunnitelmissa kaupunkikeskuksien viheralueiden määrä saattoi olla jopa 90 prosenttia pinta-alasta. Luonnonläheinen rakentaminen oli ollut tavoitteena jo 1900-luvun alun puutarhakaupunkisuunnitelmissa. 1930-luvulla ihanteena oli, että alueista muodostuisi itsenäisiä kaupunkeja kauppakeskuksineen ja bussiasemineen, mutta käytännössä niistä tuli keskusten palveluista riippuvaisia esikaupunkeja. Uutta oli se, että asuintalot haluttiin rakentaa kaikki yhdellä kertaa, yhden rakennuttajan toimesta ja mielellään tehdasvalmisteisista osista. Maailman suurkaupunkien keskustoissa muutos jatkui nopeana. Liiketonttien arvon noustessa joutuivat vanhat rakennukset yhä enenevässä määrin purku-uhan alaisiksi. Uusi sukupolvi ei arvostanut historiallista kerrostuneisuutta, vanha kaupunkirakenne sai väistyä uuden tieltä. Umpikorttelit julistettiin pannaan, ja purettujen rakennusten tilalle suunniteltiin korkeita, vapaasti seisovia taloja. Tunnetuin historiallisista arvoista piittaamattomista kaupunkisuunnitelmista oli sveitsiläisen arkkitehdin le Corbusierin Pariisiin, Seine-joen pohjoispuolelle tekemä Voisin-suunnitelma vuodelta 1925. Lähempänä suomalaisia suun
11
1.
Kaarlo Borg: Lamellitalo-suunnitelma Helsinkiin Tehtaankadun varrelle 1933.
2.
Ole Gripenberg: Suunnitelma asuinrakennuskortteliksi Mannerheimintie-Linnankoskenkatu-Minna Canthinkatu-Ruusulankatu, Helsinki 1936. Suunnitelma ei toteutunut, mutta piirustuksesta näkyy, kuinka arkkitehti on yhdistänyt vanhan umpikorttelirakenteen avoimeen kaupunkisuunnitteluun.
3.
Hilding Ekelund ja Martti Välikangas: Olympiakylän asemapiirros 1940. Rakennusten välissä on runsaasti puita ja pensaita. Alueen istutussuunnitelman teki Elisabeth Koch.
4.
Otto-I. Meurman: Joensuun keskustan uudelleenjärjestely. Piirustus on päivätty 12.11.1937. Arkkitehti on sijoittanut väljästi korkeita piste- ja lamellitaloja kaupunkia halkovalle vihervyöhykkeelle. 12
13
Käytännöllinen on kaunista
17
18
1.
P.E. Blomstedt: Kotkan kaupungintalon kilpailuehdotus 1931 edustaa nk. ”laivaromantiikkaa”.
2.
L. Finell: Ehdotus Helsingin Erottajalle rakennettavaa maanalaista mukavuuslaitosta varten, 1935. Piirustuksessa on 1930-luvulle tyypillisesti kuvattu moderneja urbaaneja ihmisiä yövalaistuksessa.
3.
Alvar Aalto: Paimion parantola, 1930–33.
Taloudellisen laman aikana, jolloin kaikesta oli pulaa, karsittiin rakennuksistakin kaikki mikä miellettiin turhaksi. Tilojen suunnittelussa ja materiaalien valinnoissa pyrittiin säästämään. Muutos alkoi vähitellen jo 1920-luvulla ja johti lopulta siihen, että esimerkiksi julkisivuista katosivat kaikki koristeet. Yhä useampi arkkitehti alkoi olla sitä mieltä, että rakennukset tuli suunnitella tarkoitustaan vastaaviksi. Ajateltiin, että rakennuksen ulkoasu muotoutui itsestään kauniiksi, kun sisätilat suunniteltiin toimiviksi. Tätä suunnitteluperiaatetta alettiin kutsua funktionalismiksi tai ”funkikseksi”. Sana on johdettu funktio-sanasta, joka tarkoittaa toimintaa tai tehtävää. Funktionalismin edustajat eivät keskittyneet pelkästään arkkitehtuurin ja muotoilun uudistamiseen. He ottivat kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin, työväestön ja vähävaraisten puolesta. Liike oli demokraattinen ja kansainvälinen. Sen keulakuvaksi nousi sveitsiläinen arkkitehti le Corbusier, jonka mukaan ihmiskunnan pelastus oli uudessa arkkitehtuurissa. Saksassa keskeisessä asemassa oli arkkitehti Walter Gropiuksen 1919 perustama Bauhaus-koulu. Koulun opetus käsitti kaikki taiteen alat, ja sen vaikutus ulottuu pitkälle meidänkin päiviemme arkkitehtuuriin, valokuvaukseen, kirjapainotaiteeseen ja muotoiluun. Uusi niukkaeleinen tyyli ei syntynyt pelkästään taloudellisen laman seurauksena. Se liittyi laajempaan yhteiskunnalliseen murrokseen. Nopeassa tahdissa kehittyvässä Euroopassa syntyi ajatus ”uudesta ihmisestä”, joka harrasti liikuntaa, autoilua ja elokuvia. Edistykselliset naiset ryhtyivät käymään töissä kodin ulkopuolella, leikkasivat tukkansa lyhyiksi ja ryhtyivät polttamaan tupakkaa. Katseet kohdistettiin tulevaisuuteen; uusi arkkitehtuuri miellettiin sekin osaksi suurta muutosta. Funktionalistit olivat sitä mieltä, että vanhat talot voitiin huoletta purkaa ja että uudisrakennuksetkin voitiin tarvittaessa suunnitella väliaikaisiksi. Modernista tuli muotisana, jolla oli vahva positiivinen lataus. Koneita ja tekniikkaa ihailtiin siinä määrin, että niistä tuli suosittuja aiheita maalaustaiteessa ja valokuvauksessa. Arkkitehtuurissa koneromantiikka ilmeni siten, että rakennuksiin ja sisustuksiin otettiin aiheita valtamerilaivoista ja autoista. Koteja ryhdyttiin
19
Jokaisella on oikeus omaan kotiin
35
1.
Loppuvuodesta 1939 Helsingin Messuhallissa avatun asuntonäyttelyn juliste.
2.
Kaj Englund: Uudelleen vuonna 1940 Messuhallissa avattu asuntonäyttely.
Modernin, hygieenisen ja tarkasti mitoitetun pienasunnon suunnittelusta tuli yksi funktionalistien tärkeimmistä tehtävistä. Asuntosuunnittelua pidettiin niin tärkeänä, että eri puolilla Eurooppaa järjestettiin kongresseja ja aiheeseen liittyviä näyttelyitä. Asuntonäyttelyt saivat suuren huomion osakseen, ja niiden synnyttämä keskustelu ja väittely tekivät funktionalismin periaatteet nopeasti tunnetuiksi laajoille kansalaispiireille. Modernin asuinrakennuksen perusmalliksi muotoutui lamellitalo. Sanan suomenkielinen vastine on ”kaitiotalo”, mikä kuvaa hyvin rakennusten kapeaa muotoa. Talojen rungot tehtiin niin kapeiksi, ettei huoneistojen keskelle jäänyt pimeitä tiloja. 1930-luvulla mottona oli: ”Huoneeseen, johon ei tule auringonvaloa, tulee lääkäri”. Terveydellisiin syihin vedoten kerrostaloihin rakennettiin myös huoneistokohtaiset parvekkeet. Tällaiset on esimerkiksi Alvar Aallon Karhulaan 1938–39 suunnittelemissa matalissa kerrostaloissa sekä samaan aikaan Lauttasaarentie 9:ään rakennetussa talossa, jonka suunnitteli Aallon toimistossa 1930-luvun alussa työskennellyt Aarne Ervi. Funktionalismin avoin rakennustapa mahdollisti usean eri talotyypin rakentamisen samalle alueelle. Lamellitalojen lisäksi asuinalueille saatettiin sijoittaa 9–12-kerroksisia pistetaloja sekä rivi- ja omakotitaloja. Arkkitehdit keskustelivat eri puolilla Eurooppaa siitä, mikä olisi sopiva kerrosluku tornitaloissa. Le Corbusier oli sitä mieltä, että mitä korkeampia rakennuksista tehtiin, sitä väljemmin alue saatettiin rakentaa. Saksassa pidettiin 10–12-kerroksisia taloja parhaina. Sunilan tehtaan asuinalueella on sekä rivi- että kerrostaloja. Olympiakylään rakennettiin 1940-luvun alussa kuusi pistetaloa, jotka tosin ovat vain nelikerroksisia. Myös Helsingin Lastenlinnan alueelle 1930-luvun lopulla rakennetut lamellitalot ovat matalia. Nämä arkkitehtien ja rakennusmestarien suunnittelemat kolmikerroksiset rakennukset ovat yksinkertaisia, mutta huolellisesti mitoitettuja. Syynä siihen, ettei avointa rakennustapaa suosittu kaupunkien ydinalueilla oli se, ettei vanhoja asemakaavoja ehditty uusia riittävän nopeasti. Esimerkiksi
36
Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1930–1950 vie lukijansa Suomen historian vaikeimpiin vuosiin sodan ja jälleenrakentamisen vuosikymmenille. 1930-luvun nousukaudella modernismista tuli nuoren itsenäisen valtion vertauskuva. Marraskuussa 1939 taloudellinen nousu taittui sotaan, jonka tuhojen korjaaminen työllisti rakennusalaa seuraaviksi vuosikymmeniksi. Materiaalipulasta ja rakentamisen suuresta määrästä huolimatta sodan jälkeen rakennettiin laadukasta ympäristöä. Kovan paineen alla suomalainen arkkitehtuuri nousi kansainväliseen maineeseen. Suomalaisen arkkitehtuurin tarina jatkuu. Sarjan edellisen osan Arkkitehtuurimme vuosikymmenet 1900–1920 tavoin seurataan vuosikymmen kerrallaan yhteiskunnallisten tapahtumien ja rakennusteknisten keksintöjen vaikutusta arkkitehtuuriin. Joka vuosikymmeneltä esitellään lisäksi neljä ajalleen tyypillistä rakennusta. Arkkitehtuurimme vuosikymmenet on selkeä ja monipuolinen tietokirjasarja jokaiselle, jota rakennettu ympäristömme kiinnostaa. Se auttaa lukijaa erottamaan eri aikakerrostumat materiaalien, tyylipiirteiden ja yksityiskohtien avulla ja katsomaan arkiympäristöään uudella tavalla.
www.rakennustieto.fi