Rantaviivoja. Asuinalueita meren äärellä

Rantaviivoja asuinalueita veden 채채rell채

Rantaviivoja. Asuinalueita veden äärellä Julkaisija Suomen arkkitehtuurimuseo www.mfa.fi Toimittajat Juhana Lahti, Kristiina Paatero, Eija Rauske Kuvatoimitus Eriika Johansson ja kirjoittajat Arkistoaineistot Antti Aaltonen, Anna Autio Graafinen suunnittelu Salla Bedard Kartat Laura Mattila Pohjakartat Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Lahden kaupungit Valokuvat Arkkitehtuurimuseon arkisto (ellei kuvan yhteydessä toisin mainita). Kuvaajan nimi ilmoitetaan, kun se on tiedossa.

Kannen kuvat Aukusti Heinonen Copyright Suomen arkkitehtuurimuseo ja kirjoittajat ISBN 978-952-5195-40-8 Painopaikka Lönnberg Painot Oy, Helsinki 2012 Rantaviivoja. Kaupunki veden äärellä Näyttely Arkkitehtuurimuseossa 28.3.–27.5.2012 Näyttelytyöryhmä Arkkitehtuurimuseo Salla Bedard Hannu Hellman Eriika Johansson Juulia Kauste Juhana Lahti Eija Rauske Timo Vikkula Arkkitehtitoimisto Livady Panu Lehtovuori Laura Mattila Mikko Mälkki Näyttelyn käsikirjoitus Juhana Lahti ja työryhmä Näyttelysuunnittelu Arkkitehtitoimisto Livady

ARKKITEHTUURIMUSEO FINLANDS ARKITEKTURMUSEUM museum of FINNISH architecture

sisältö Juulia Kauste Esipuhe

Juhana Lahti Ei vettä, rantaa rakkaampaa…

7 10

Panu Lehtovuori Rannat Helsingin seudun dynamoina 20 Eija Rauske Asuinalueita veden äärellä

32

Helsingin pitäjän kirkonkylä

Vanhakaupunki

Suomenlinna

Katajanokka

Kauniainen

Kulosaari

Suvisaaristo

Westend

Pakilan siirtolapuutarha

Lauttasaari

Siltamäki

36 43 50 58 68 75 82 90 97 104 112

Merihaka

119

Kivenlahti

Pikku Huopalahti

Ruoholahti

Kartanonkoski

Ankkuri

Aurinkolahti

Kruunuvuorenranta

125 132 138 145 154 161 169

Antti Luutonen / Arkkitehdit NRT Oy

Esipuhe 7

esipuhe Rantaviivoja. Asuinalueita veden äärellä -kirja tarkastelee Helsingin ja sitä ympäröivien kaupunkien muodostaman metropolialueen luonnetta erityisesti merellisenä ja veden äärelle rakentuneena.

Suomessa on 320 000 kilometriä rantaviivaa, mikä yltäisi kahdeksan kertaa maapallon ympäri. Tiheästi asutulla pääkaupunkiseudulla ja Lahdessa on satoja kilometrejä meren, järvien ja jokien rantoja.

Veden läheisyys ja rantojen moninaisuus antavat näille kaupungeille vahvan leiman. Kaupunkilaisten käytössä olevien rantojen runsaus on seudun houkutteleva erikoispiirre myös kansainvälisesti katsottuna. Toisaalta rannat voisivat olla nykyistä paremmin osa kaupunkielämää ja -maisemaa. Juuri nyt ranta-alueita suunnitellaan intensiivisesti ja kaupungit avautuvat kohti vettä. Satamat, teollisuus ja huvila-alueet saavat rinnalleen uusia merellisiä kaupunginosia ja vapaa-ajan ympäristöjä. Vapaamuotoisia luonnonrantoja ja rakennettuja teollisia rantoja muokataan uusien urbaanien tavoitteiden mukaisiksi. Kaupunkien suhde veteen muuttuu, taas kerran.

8 Juulia Kauste

Kirjan ytimen muodostaa pohdinta hyvästä asumisen ympäristöstä ja sen yhteydestä veteen. Kohteena on pääkaupunkiseudun – Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa ­– sekä Lahden kaupungin muodostama kokonaisuus. Se on samalla World Design Capital Helsinki 2012 -designpääkaupunkivuoden virallinen maantieteellinen alue. Kirja tarkastelee metropolialueen veden tuntumaan rakentuneita asuinalueita vuosisatojen takaa nykypäivään. Artikkelit käsittelevät veteen liittyvien asuinalueiden menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta esimerkkeinä onnistuneesta ja tasokkaasta arkkitehtuurista sekä kodikkaaksi koetusta lähiympäristöstä.

Arkkitehtuurimuseon tutkimuspäällikön Juhana Lahden artikkeli “Ei vettä rantaa rakkaampaa…” johdattelee pääkaupunkiseudun suunnittelun historiaan ja pyrkii avaamaan sitä, miten aikojen saatossa vaihdellut suhtautumisemme veteen näkyy pääkaupunkiseudun asuinalueiden suunnittelussa.

Arkkitehti Panu Lehtovuoren artikkeli ”Rannat Helsingin seudun dynamoina – unelma omaehtoisesta kaupunkitilan tuottamisesta” käsittelee seudun ominaispiirteitä ja eri aikoina hahmoteltuja tulevaisuudensuunnitelmia sekä avaa uusia visioita metropolialueen merellisistä mahdollisuuksista.

Veden elementti on monella tapaa kautta aikojen ollut alueen asukkaiden elämää leimaava tekijä. Veden merkitys kaupungin ja sen eri osa-alueiden kehityksessä on vaihdellut, mutta sen rooli on aina ollut keskeinen. Rantojen käytön historialliset muutokset heijastelevat myös kaupunkielämän muutoksia. Eija Rauskeen kirjoittamissa 19 alueen esittelyissä piirtyy kuva Helsingin seudun historiallisesta kehityksestä aina Helsingin pitäjän kirkonkylän varhaisista vaiheista ja itse kaupungin perustamisesta Vanhankaupunginlahdelle vuonna 1550 tähän päivään saakka. Samalla huomio kiinnittyy niihin moninaisiin erityispiirteisiin, jotka liittyvät juuri veden läsnäoloon ja sen vaikutukseen alueiden muotoutumisessa ja asukkaiden elämässä.

Esiteltävien ”asumisen ympäristöjen” valikoima lähtee niiden sijainnista veden läheisyydessä. Otoksen ei ole tarkoitus olla kattava ja valinta on osin sattumanvarainen. Kaikkea ei ole haluttu ottaa mukaan, vaan koota kattava otos kautta aikojen. Esimerkiksi kirjan kannessa oleva Herttoniemenranta Helsingissä ei ole esiteltävien kohteiden joukossa, vaikka sinne toteutettiinkin Suomen ensimmäinen asuntolaivojen satama.

Rannoille rakentamisen reunaehdot ovat hieman toiset kuin rakentamisen yleensä. Rantakaavat ovat säädelleet rakentamista kaupunkialueiden ulkopuolella. Tuhansien järvien maassa rannat on nähty erityisalueina, joiden rakentamista on 60-luvulta lähtien haluttu hallita lainsäädännöllä. Kaupungeissa taas merta, järviä ja jokia on viimeisen parin sadan vuoden aikana täytetty satamien ja muun rakentamisen tarpeiden mukaisesti. Rantoja on siis mahdollista siirtää ja vallata tilaa rakentamiselle – tehdä uutta rantaviivaa.

Esipuhe 9

AUKUSTI HEINONEN

Espoon Kivenlahti.

Tämä teos liittyy laajempaan hankekokonaisuuteen. Sen toisen keskeisen osan muodostaa näyttely Rantaviivoja. Kaupunki veden äärellä, joka on osa Arkkitehtuurimuseon muotoilupääkaupunkivuoden ohjelmaa. Näyttelyssä tutustutaan World Design Capital Helsinki 2012 -teemavuoden kohdekaupungeissa sijaitseviin ranta-alueisiin neljästä näkökulmasta, jotka kertovat erilaisista tavoista hyödyntää veden ja maan rajapintoja. Koskemattomilla, luonnontilaisilla rannoillamme vietetään aikaa ja viihdytään nauttien ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista. Kaupungin sydänalueilla rantaviiva on alati muutoksessa teollisuuden, talouden, elinkeinojen ja asumisen kilpaillessa ranta-alueiden käyttöoikeudesta. Kaupunkiseutujen rakennettu kulttuurimaisema puolestaan ilmentää vuosisatoja jatkuneen asumisen tuottamaa historiallista kerroksellisuutta, jota nykyään arvostetaan ja halutaan suojella myös jälkipolvien koettavaksi. Ranta-alueiden suunnittelua tarkastellaan myös tämän hetken arvostusten ja ihanteiden valossa. Juuri nyt satamien ja teollisuuden siirtyessä pois kaupunkien ydinalueilta rantojen rakentaminen asuinkäyttöön on taas ajankohtaista. Tulevaisuudessa rantaviivalla voi olla aivan uudenlaisia merkityksiä suomalaisten asuinympäristön avartajana.

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat tutkineet ja tarkkailleet veden ja asumisen yhteyttä valokuvin ja tekstein sekä antaneet aineistonsa käyttöömme. Kiitän myös Arkkitehtuurimuseon ja Arkkitehtitoimisto Livadyn työryhmää antoisasta yhteistyöstä näyttelyn ja kirjan parissa.

Helsingissä 8.3.2012 Juulia Kauste Suomen arkkitehtuurimuseon johtaja

10 Juhana Lahti

Helsingin ja meren suhde on ainutlaatuinen – harvassa ovat ne kaupungit, joiden keskusta sijaitsee avomeren äärellä. Näin on ollut oikeastaan aina Viaporin-linnoituksen rakentamisesta alkaen. Sitä ennen asutus keskittyi Helsingin pitäjän kirkonkylään ja Vanhaan kaupunkiin, keskeisten vesireittien varrelle.

Tässä artikkelissa näkökulmani Helsinkiin sivuuttaa kuntarajat.

Puhun Helsingin seudusta tai pääkaupunkiseudusta yhtenä kaupunkikokonaisuutena, jonka keskus sijaitsee Helsingin niemellä ja jonka historiallisen kehityksen ympärille artikkelini rakentuu. Nykyään metropolialueen katsotaan ulottuvan Helsingistä Lahteen, joka on alueen toinen pääkeskus ja siksi mukana.

Pääkaupunkiseudun rakennetun ympäristön historialliset vaiheet avaavat myös koko Suomen kaupunkien historiallista kerroksellisuutta.1 Kaupunkikehityksen kerrokset, eli ”layerit” kuten nykyään usein sanotaan, ovat vaikuttaneet voimakkaasti rantoihin. Luonnonrantojen rinnalle syntyi maatalousyhteiskunnan aikana rantamaisemaa, joka nykyään mielletään perinne- tai kulttuurimaisemaksi. Teollistumisen aikana taas rantoja rakennettiin teollisuuden ja satamien käyttöön (tähän vaiheeseen

liittyy vahvasti meren täyttäminen), kun taas viimeisten vuosikymmenien aikana ranta-alueita on pyritty enenevissä määrin rakentamaan osaksi asuinalueita ja kaupunkia. Kaikki nämä tasot ovat edelleen olemassa ja myös uudet asuinalueet voivat liittyä mihin tahansa näistä historiallisista kerroksista. Meidän leveysasteillamme talven mukanaan tuoma jääpeite luo lisäksi näiden rinnalle uuden tason, joka vaikuttaa ranta-alueiden käyttämiseen.2 Rantaviivoja-nimi viittaa sekä perisuomalaiseen ilmaisuun että kaupunkia suunnittelevien ammatin piirustusluonteeseen. Helsingin kaupungin kohdalla nimi viittaa konkreettisesti myös siihen tosiasiaan, että suuri osa Helsingin rantaviivasta on täyttömaata, ei luonnollista rantaa.

Helsinki lintuperspektiivissä.

Ehdotustutkielma satamajärjestelmäksi Vanhankaupunginlahteen 1912. Armas Lindgren.

Oikealla suunnitelma Helsingin lähiympäristön alueiden käytöstä 1945.

Birger Brunila.

Ei vettä rantaa rakkaampaa... 11

Pääkaupunkiseutu ja sen historiallinen muutos Helsinki sijaitsee meren äärellä, ei pelkästään joen suistossa tai vain rannikolta sisämaahan levittäytyen vaan ennen kaikkea niemellä ja saarissa. Helsinkiä leimaa meren poikkeuksellisen vahva läsnäolo aina avomerinäkymiin saakka. Toisin kuin Itämeren alueen monissa keskeisissä satamakaupungeissa kaikkien käytössä oleva kaupunkikeskusta jatkuu meren äärelle. 2000-luvulla myös keskustan tavarasatamien alueet ovat alkaneet palautua kaupunkilaisten käyttöön. Sijainnistaan johtuen Helsingillä on huomattavan pitkä rantaviiva, yli 120 kilometriä merenrantaa.

Helsingin siirretty rantaviiva on aikojen saatossa peittänyt alleen kymmeniä saaria. Rantojen lisäksi pääkaupunkiseudulla

saaristo on perinteisesti ollut tärkeä virkistysalue.3 Erityisesti Espoon rannikko on ollut perinteisesti huvila- ja kesäasutuksen aluetta, joka on vahvasti esikaupungistunut 1950-luvulta alkaen ja jatkaa sitä edelleen. Espoolla rantaviivaa on vajaa 60 kilometriä. Kauniaisten kaupunki, alun perin Kauniaisten huvilayhdyskunta, puolestaan syntyi yksityisomisteisena hankkeena Espoon sisälle Gallträsk-järven ympäristöön 1900-luvun alussa. Vantaan kaupungin rantaviiva puolestaan sijoittuu jokien varsille. Entisen Helsingin maalaiskunnan läpi virtaavat Vantaanjoki ja siihen laskeva Keravanjoki. Pääkaupunkiseudun historiallisen asutuksen keskukset sijoittuivat jokien varsille: Vantaanjoen suulla sijaitseva Vanhakaupunki sekä jokien risteyskohdan

tuntumassa sijaitseva Helsingin pitäjän kirkonkylä, jonka välittömässä ympäristössä Vantaan rakentaminen on ollut vuosituhannen vaihteessa kaikkein vilkkainta. Vesijärven rannalla Päijänteen vesistön eteläpäässä sijaitseva, vuonna 1905 perustettu Lahden kaupunki puolestaan on vuosituhannen vaihtuessa kehittänyt keskustan ja rannan välistä aluetta. Sataman ja teollisuuden käyttämä alue on siirtynyt asteittain virkistyksen, kulttuurin ja asumisen käyttöön.

Pääkaupunkiseudulla ja Lahdessa asuu neljännes Suomen asukkaista ja valtaosa Suomeen muualta muuttaneista.

Helsingin kaupunki perustettiin 1550. Nykyiselle paikalleen se siirrettiin jo 1640 ja pääkaupunki Helsingistä tehtiin 1812. Kaupungin järjestelmällisen suunnittelun voi katsoa

20 Panu Lehtovuori

Unelma Oma tupa veden äärellä keskellä kaupunkia. Sarkastinen kiteytys suomalaisesta asumisunelmasta on puhki kulunut. Idealla kaupunkielämästä luonnon keskellä on kuitenkin edelleen tiettyä voimaa siksi, että uusien, Helsingin seudun nykytilanteeseen paremmin sopivien, unelmien sanoiksi ja kuviksi pukeminen on hankalaa.

Mielikuvissa jako kaupunkiin ja luontoon on vahva.

Helsingin seudun kaupunkisuunnittelijat haluavat tiheää eurooppalaista urbaanisuutta, kun taas asukkaat puolustavat lähimetsiään – näin väitetään.

Jotkut ihannoivat ”stadia”, jotkut pelkäävät sitä. Olemme jumissa sanoissa ”kaupunki” ja ”luonto”, samoin niiden johdannaisissa ”kaupunkimaisuus”, ”luonnonläheisyys”, ”luonnonmukaisuus”… Näiden sanojen merkitys on muuttunut epäselväksi.

Voisi jopa sanoa, että sanat ovat ideologisoituneet eli muuttuneet jonkin ajatussuunnan tai liiketoiminnan käsikassaroiksi tai todellisuutta hämärtäviksi verhoiksi. Rakennusliike saattaa puhua sykkivästä kaupunkimaisuudesta, mutta tarkoittaa suurta määrää myytäviä kerrosneliöitä.

Yhtä lailla asukasaktivisti saattaa

Johan Albrecht Ehrenström, Helsingin asemakaava, 1817.

Originaali Kansallisarkisto.

puhua lähimetsien arvoista, mutta tarkoittaa omasta ikkunasta avautuvaa näkymää.

Intressit ja niiden ajaminen ovat osa normaalia yhteiskunnallista toimintaa. On kuitenkin harmi, että myös vakavasti ratkaisuihin pyrkivässä keskustelussa kaupunki ja luonto edelleen asettuvat asumisunelmien navoiksi. Tällainen kahtiajako ei palvele kaupunkielämän ja -ympäristön kehittämisestä käytävää keskustelua kovinkaan hyvin.

Joitakin vuosia sitten otsikoissa oli pako kaupungista ja ”Nurmijärvi-ilmiö”. Muistamme edellisen hallituksen pääministerin Matti Vanhasen puheet

”betonipuolueesta” ja hänen vaihtoehdoksi esittämänsä ”himmelimallin” maalaismaisten puutarhakylien muodostamasta seudusta.1 Eivät nämä kaksi ole todellisuudessa vaihtoehtoja.

Toimiva kaupunkiseutu tarvitsee sekä tiiviitä ytimiä että väljiä alueita, sekä globaalia verkottumista että omaehtoisia pienyhteisöjä.

Tällä hetkellä myös Espoon sanotaan kärsivän hyvin toimeentulevien omakotiasukkaiden paosta, ja mietitään, onko Espoon kaupunkisuunnittelussa tehty virheitä eli liian ”kaupunkimaisia” suunnitelmia.

Sanomattakin on selvää, että

tulkinta on suppea ja harhaan johtava. Muuttoliikettä, mikäli se edes on merkittävä kysymys, aiheuttaa seudullisen saavutettavuuden ja asumisen hinnan yhtälö, joka ei ole riippuvainen kaupunki-luonto -asetelmasta.

Jos keskustassa olisi halpaa, ihmiset muuttaisivat sinne.

Myös empiirinen ja kriittinen asumispreferenssien tutkimus kuitenkin pyörittää samoja teemoja: tutkijat ovat esimerkiksi löytäneet ”luontourbaanit” insinöörit ja ”keskustaurbaanit” designerit.2 Varmasti ihmisten toiveiden ja valintojen kenttä on monisyisempi. Hyviä, luovia ja keskenään erilaisia ratkaisuja tarvitaan kautta koko Helsingin seudun.

Valtaenemmistö suomalaisista asuu kaupungeissa tai niiden välittömässä vaikutuspiirissä. Käsitys luonnonmukaisuuden tai luonnonläheisyyden arvosta on nimenomaan kaupunkilaisten kaupunkilähtöinen ajatus.3 Toisaalta voi myös ajatella, että kaupunki on luontoa. Kaupunki on kulttuurimaisemaa ja omanlaisensa habitaatti ihmislajille. Samalla se on hyvä ympäristö lukuisalle joukolle muita eläimiä, vaikkapa cityhuuhkajille ja citykaneille.

Kaupungin ja luonnon suhde on syytä ajatella uudelleen. Täytyy luoda uusi diskurssi eli ymmärrys- ja puhetapojen kokonaisuus. Samaan aikaan kaupungin ja luonnon suhde

on konkreettisesti muuttumassa, on ollut jo jonkin aikaa.

Kaupunki ei ole luonnosta ja maaseudusta irrallinen pala, sillä jatkuvasti laajenevat kaupunkiseudut alkavat olla merkittävä osa ekosysteemien kokonaisuutta.

Niillä on merkitystä paikallisesta (kaupunkieliöstö) globaaliin (vesitalous, hiilitase, muuttolintujen levähdyspaikat).

Myös Helsinki ja sitä ympäröivä seutu Euroopan pohjoisella reunalla kasvaa ja erilaistuu.

Kaupunkiin syntyy uudenlaisia tiloja, ja kaupunkilaiset kehittävät uusia tapoja asua ja elää. Miten tulkita toisaalta Helsingin seudun muutosta, toisaalta sen ainutlaatuisuutta ja urbaanin asumisympäristön erityispiirteitä?

Maria Putaansuu

Rannat Helsingin seudun dynamoina 13

36 Eija Rauske

HELSINGIN PITÄJÄN KIRKONKYLÄ

Helsingin pitäjän kirkonkylä 1800-luvulla.

Helsingin pitäjän kirkonkylän mennyttä maailmaa henkivä miljöö hiljentää kiireisen vierailijan, mutta hiljaista kylässä ei ole, siitä pitävät eritasoliittymineen huolen Kehä III (1965) ja Tuusulantie (1973), joiden puristuksiin kylä 1970-luvulla jäi. Niiden halkomanakin kylä on edelleen Uudenmaan parhaiten säilyneitä kirkonkyliä, jossa toimii Suomen vanhin yhä käytössä oleva koulu vuodelta 1837. Vantaan pienimmässä, vain 0,7 neliökilometrin suuruisessa kaupunginosassa oli vuoden 2010 alussa 136 asukasta.

Kirkonkylän asutus juontaa varhaiselta keskiajalta, sillä jo 1100–1200-luvuilla Ruotsista purjehtineet siirtolaiset nousivat sisämaahan Vantaanjokea pitkin ja asettuivat Keravanjoen mutkan rehevään jokilaaksoon. Kirjallisissa lähteissä kylä mainitaan ensi kerran 1351. Tärkeän vesireitin varrella olevasta kylästä muodostui myös maaliikenteen keskus, sillä tiettävästi jo 1300-luvulla kehitty Svenska litteratursällskapet i Finland, Folkkultursarkivet

Helsingin pitäjän kirkonkylä / Vantaa 37

© pohjakartat kaupunkimittausosasto, helsinki 038/2012 / vantaan kaupunkimittausosasto 2012

38 Eija Rauske

Pyhän Laurin kirkko.

Pyhän Laurin kappeli, Pappilankuja 3, Vantaa 2010. Ville Hara ja Anu Puustinen, Avanto Arkkitehdit Oy.

nyt Turun ja Viipurin, Suomen keskeiset hallinto- ja linnakeskukset, yhdistänyt Suuri Rantatie eli Kuninkaantie kulki kylän halki ja ristesi kirkon luona Helsingin–Hämeenlinnan tien kanssa.

1450-luvulla vaurastuneet kyläläiset rakensivat Pyhälle Laurille omistetun kivikirkon, joka on nykyisin pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Kirkon nykyasu on Theodor Höijerin käsialaa vuoden 1893 tulipalon jälkeiseltä ajalta. Kirkkoa ympäröivä hautausmaa, jonka kiviaita on osin 1600-luvulta, ulottuu lähelle Keravanjoen rantaa.

Uusinta arkkitehtuuria edustaa vuoden 2010 betonirakenteena palkittu Anu Puustisen ja Ville Haran Pyhän Laurin kappeli. Höijer suunnitteli myös 1897 valmistuneen aumakattoisen pappilan, jonka englantilaistyyppinen puisto on 1800-luvun puolivälistä.

Kirkkoaukiolla kirkon lounaispuolella sijaitsevat viljamakasiinit kertovat kylän entisestä pääelinkeinosta. Kirkonpuoleinen on vuodelta 1797, lännempänä oleva, jossa on ollut kotiseutumuseo 1960-luvulta alkaen, on vuodelta 1822. Molempien taitekatot ovat luultavasti vuodelta 1834.

Odert Lackschéwitz

Kuvio.com / Avanto Arkkitehdit Oy

HelsinginHelsingin pitäjän kirkonkylä pitäjän kirkonkylä / Vantaa 39 17

50 Eija Rauske

Helsingin ainutlaatuisin asuinympäristö on Suomenlinna, vuodesta 1991 Unescon maailmanperintöluetteloon kuulunut meren kaupungista eristämien linnoitussaarten alue ja vajaan 900 asukkaan elävä yhteisö. Suomenlinnan kaupunginosaan kuuluu nykyisin kahdeksan saarta: Kustaanmiekka, Susisaari, Iso Mustasaari, Pikku Mustasaari, Länsi-Mustasaari, Särkkä, Pormestarinluodot ja Lonna. Sekä maata että ympäröivää vesialuetta on kumpaakin 80 hehtaaria.

Suomenlinnalle on ominaista karusta rantamaisemasta nousevat puolustusvarustukset ja niiden sisään jäävä kaupunkimainen rakenne, joka muodostuu askeettisista kivitaloista, puutaloalueista, aukiosommitelmista ja puistoista. Alueella on lähes 300 historiallista rakennusta.

Vuonna 1748 aloitettu Sveaborgin eli Viaporin rakentaminen oli pitkään Ruotsin valtakunnan suurin ja kallein, pääasiallisesti Ranskan rahoittama rakennushanke. Pohjakaavaltaan epäsäännöllinen, Helsingin edustan asumattomille ulkosaarille rakennettu jättiläismäinen bastionilinnoitus on toiminut kolmen valtion – Ruotsin, Venäjän ja Suomen – meripuolustuksessa.

Aukusti heinonen

Suomenlinna / Helsinki 51

Š pohjakartta kaupunkimittausosasto, helsinki 038/2012

Maria Putaansuu

100 Eija Rauske

Pakilan siirtolapuutarha / Helsinki 101

Maria Putaansuu

teltuja. Sauna on vuodelta 1952, kerhorakennus juhlasaleineen ja näyttämöineen valmistui 1980 ja wc- ja huoltorakennus 1998.

Mökit, joita on kahta tyyppiä, ovat 1940–50-lukujen käsityövaltaista pientaloarkkitehtuuria, jossa on huolella paneuduttu yksityiskohtiin ja materiaalivaikutelmiin. Valoa palstoille taataan mökkien sijoittelulla: käytävien eteläpuolisilla palstoilla mökit ovat käytävän varressa, pohjoispuolisilla palstan takaosassa. Alun perin tiilikatteiset majat ovat kooltaan 16,5 tai 19,25 neliömetriä ja niihin on voinut myöhemmin tehdä seitsemän neliön suuruisen kuistin. Myös tulisija on ollut mahdollista rakentaa. Lisäksi majoihin kuuluu maakellari ja ullakko, joihin asuintilasta pääsee luukkujen kautta.

Siirtolapuutarhan ja sen eteläpuolella olevan Klaukkalanpuiston ryhmäpuutarhan lähistöllä on myös vuokrattavia viljelypalstoja.

Pakilan siirtolapuutarhan tulevaisuus näyttää valoisalta; yhdistyksen vuokrasopimus ulottuu vuoteen 2027, ja alueelle kaavoitetaan lisää mökkejä. Rantasaunoineen ja läheisine uimarantoineen alue on mitä ihanteellisin virkistystoimintaan. Joen ohella avara peltomaisema ja metsäinen kukkula tuovat kaivattua luonnonläheisyyttä. Onhan osa Helsinkiin 1900-luvun alkupuolella perustetuista siirtolapuutarhoista aikojen saatossa joutunut kivikaupungin varsin tiukkaan syleilyyn.

Tärkeintä on kuitenkin, että puutarhat ovat säilyneet kaupunkilaisten henkireikinä, sillä vielä joitain vuosikymmeniä sitten niistä monen kohtalo oli vaakalaudalla.

Ekologisten arvojen korostamisen myötä myös siirtolapuutarhojen arvostus ja suosio on kasvamistaan kasvanut. Sen kertoo myös mökeistä viime vuosina pyydetty hinta, joka on vaihdellut noin 35 000:sta 90 000 euroon. Kiinnostusta toiminnan laajentamiseen löytyy myös muista pääkaupunkiseudun kunnista. Esimerkiksi Espoon siirtolapuutarhayhdistys kaavaili kesällä 2011 kymmentä uutta yhdistysmuotoista siirtolapuutarhaa, sillä kaupungissa vallalle päässyt kaupallinen siirtolapuutarhatoiminta on nostanut hinnat normaalituloisten ulottumattomiin. Myyntiin mökkejä tulee tasaiseen tahtiin – kaikille yhteisöllisyys ei tuo onnea. Aiemmin siteeratun Hillan sanoin: ”Myimme mökkimme keväällä kohtuuhintaan ja ostimme kuukausi sitten pienen torpan ja maapläntin 100 km Helsingistä. Paikka on ihastuttava ja ennen kaikkea rauhallinen. Ehkä me vaan emme olleet siirtolapuutarhaihmisiä…”

Knapas, Marja Terttu 1971. ”Helsingin siirtolapuutarhat” – Taidehistoria ja ympäristöntutkimus. Toim. Leena Arkio & Kalevi Pöykkö. Helsinki: Ylioppilastuki, 117–123.

Laurila, Ulla-Maija 2008. Vapaahetkien kuluksi. Siirtolapuutarhat maailmansotien välisen ajan Helsingissä. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo. www.hel2.fi/kaumuseo/siirtola/ (2.9.2011). www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4086 (2.9.2011). www.siirtolapuutarhat.net/pakila/ (2.9.2011).

Maria Putaansuu

Maria Putaansuu

Lauttasaari on Helsingin kantakaupungin ja Espoon välinen saari, jonka Helsinki ahmaisi suuressa alueliitoksessa 1946. Taajaväkisestä yhdyskunnasta muodostui pääkaupungin itsetietoinen kaupunginosa, jossa kotiseutuhenki elää vahvana. Parissakymmenessä vuodessa väkiluku yli kolminkertaistui ja on sen jälkeen pysynyt suurinpiirtein samana. Noin 20 000 asukkaalleen Lauttasaari on aktiivinen kaupunginosa, jossa meri on läsnä kaikkina vuodenaikoina. Tuulta ja kosteutta riittää, mutta samalla vesi kutsuu luokseen.

Rantoja kiertää noin kymmenen kilometrin pituinen kävelyreitti, ja venekerhoja- ja satamia on eri puolilla saarta.

Lauttasaaren korkeimmat kohdat Myllykallio, Kotkavuori ja Veijarivuori muistuttavat siitä, että esihistoriallisella ajalla paikalla oli vain kolme saarta. Maankohoamisen myötä ne yhtyivät, saari laajeni laajenemistaan ja viime vuosisatoina myös ihminen on muokannut saaren rantaviivaa. Siitä huolimatta pääosa saaren rannoista on säilynyt luonnontilassa avokallioineen ja rantalehtoineen.

Idäntien, muinaisen kauppareitin, varrella ollut saari veti puoleensa kalastajia ja talonpoikia, joiden varallisuutta meri kasvatti.

1600-luvun lopulla Lauttasaaressa oli kaksi kantatilaa, Heikas ja Bertas. Niistä kehittyi Lauttasaaren kartano, joka oli yli sadan vuoden ajan 1724–1836 Weurlander-suvun omistuksessa. Venäjän vallan aikana Lauttasaari joutui Krimin sodan näyttämöksi, ja saaren lin

Š pohjakartta kaupunkimittausosasto, helsinki 038/2012

106 Eija Rauske

As. Oy Taivaanvuohentie, Taivaanvuohentie 3–9, 1951–1955. Niilo Kokko.

noittaminen aloitettiin 1850-luvulla. Vuodesta 1871 kartanon omisti venäläinen kauppias Ivan Wavulin, jonka pojan Vilhelmin toimesta saari alkoi 1890-luvulla kehittyä säätyläisten suosimaksi huvila-alueeksi. Wavulinin aikainen palstajako ohjasi saaren rakentamista pitkälle 1940-luvulle. Wavulinin kuoltua perikunta tarjosi saarta Helsingin kaupungin ostettavaksi – turhaan. Niin Lauttasaari päätyi vuonna 1911 Julius Tallbergille.

Julius Tallberg (1857–1921) oli sekä liikemies että kunnallismies. Yritettyään ensin myydä saaren kaupungille – hänkin turhaan – Tallberg alkoi kiihkeästi kehittää saarta. Rakennussuunitelman laatimisen hän antoi Helsingin apulaisasemakaava-arkkitehdin Birger Brunilan tehtäväksi. Vuonna 1913 valmistunut ehdotus ohjasi vahvistamattomanakin pitkään rakentamista. Tallbergin toimesta saarelle houkuteltiin yleisöä mm. kasinon ja ulkoilmateatterin avulla.

Liikenneyhteyksiä parannettiin: höyrylautta Drumsö aloitti liikennöinnin vapun aattona 1914 ja samana vuonna valmistui hevosraitiotie, joka tosin kannattamattomana toimi vain vuoteen 1917. Meri loi talvisin uusia kulkumahdollisuuksia. Kiskot saatettiin asettaa jäälle, ja saareen kuljettiin myös jäällä lepäävää puista kävelysiltaa pitkin.

Tallbergin ansiosta saaresta muodostui suosittu ulkoilupaikka, jonka vetonauloihin kuului Myllykalliolta rantaan laskenut kelkkamäki.

Maria Putaansuu

Lauttasaari / Helsinki 107

As. Oy Ekonomitalo, Taivaanvuohentie 14, 1952. Ahti Korhonen.

Satamatoimesta ja kaupunkiasutuksen kehittämisestä kiinnostunut Tallberg toimi myös Eliel Saarisen ja Bertel Jungin vuonna 1918 julkaistun Pro Helsingfors -suunnitelman taustavoimana.

Radikaalisuudessaan käänteentekevä suunnitelma heijasteli vasta itsenäistyneen maan tulevaisuudenuskoa ja olisi toteutuessaan luonut Helsingistä tiiviin metropolin. Lauttasaaresta olisi tehty satama- ja asuntoalue.

Vuonna 1920 Lauttasaari erotettiin Helsingin maalaiskunnasta ja siitä muodostettiin yhdessä Munkkiniemen kanssa Huopalahden kunta. Samana vuonna Lauttasaaresta tuli taajaväkinen yhdyskunta ja saari sai osittaisen itsehallinnon. Seuraavalla vuosikymmenellä toteutui pitkään vireillä ollut siltahanke. Lauttasaaren kapea, 340 metrin pituinen ristikkosilta avattiin joulukuussa 1935. Hiljaiselo päättyi siihen. Vuosina 1937–39 saareen rakennettiin 28 kerrostaloa ja väkiluku kaksinkertaistui; vuonna 1939 Lauttasaaressa asui 2242 henkeä. Tallbergin perikunnan Brunilalta tilaama rakennussuunnitelma vuodelta 1936 noudatteli tämän varhaisempaa suunnitelmaa kaartuvine katuineen. Ensimmäiseksi valmistui Helge Lundströmin suunnittelema Pohjoiskaari 4 vuonna 1937. Sillan lähettyville kohosivat mm. Aarne Ervin harkittua funkista edustava Lauttasaarentie 9 (1939) ja Jalmari Peltosen kolmikerroksinen Maria Putaansuu

Aukusti Heinonen

Aukusti Heinonen

Aukusti Heinonen

28 Eija Rauske

Pikku Huopalahti / Helsinki 135

Pikku Huopalahti suunniteltiin keskivertoväestölle: asuntojen koot vaihtelevat 35 neliöstä 110 neliöön. Taloista puolet on arava- ja hitastuotantoa. Suunnittelun kantavana ajatuksena oli yleishyödyllisyys sekä maailman tekeminen moni-ilmeiseksi ja virikkeiseksi lisäkustannuksitta. Mittakaavallisesti näkökulma on jalankulkijan. Rakennuttajat ja suunnittelijat valittiin tonttikohtaisesti; periaatteena oli, että vierekkäisillä taloilla oli eri rakennuttaja ja arkkitehti, eikä rakennusten tyyliä ohjailtu mitenkään. Myös aukioiden ja risteysten piti olla erilaisia.

Visannilla oli alueen suunnittelusta selvä näkemys, jonka mukaan valkoiset ja harmaat rakennukset olivat kiellettyjä, kaikki muut värit sallittuja. Erityisen tärkeäksi koettiin valon ja varjon leikittely. Kokonaisuuden yhteinen nimittäjä oli elementtiteollisuus.

Ensimmäiset talot valmistuivat ennen lamaa 1980-luvun lopulla, ja talouden elpyessä rakentaminen pääsi jälleen vauhtiin. Jokainen neljästä alueesta on luonteeltaan erilainen. Ensimmäiseksi rakennettu Kytösuontien alue Ruskeasuolla on Pikku Huopalahden keskus, jossa ovat suurimmat asuintalot ja tärkeimmät toimistorakennukset. Alue sijaitsee puron ja meren, makean ja suolaisen veden yhtymäkohdassa.

Varhaisimpia rakennuskohteita oli Mätäpuron, nykyisen Haaganpuron, ylittävä silta Korppaanmäentiellä (1987).

Pikku Huopalahden tori on meren äärellä lahden pohjukassa.

Torilta johtaa kauppakatu kohti pienellä mäellä kohoavaa terassitaloa, alueen kruunua, joka edustaa Visannin luonnehdinnan mukaan vuorta.

Reijo Jallinojan suunnittelema pyramidimainen maamerkki perustuu kutsukilpailun voittoisaan ehdotukseen. Alun perin vapaarahoitteiseksi tarkoitettu 16-kerroksinen talo muutettiin asuntokaupan tyrehdyttyä 1990-luvun lamavuosina hallintamuodoltaan asumisoikeustaloksi.

Terassitalon lisäksi Jallinojan suunnitteli Pikku Huopalahteen useita kerrostaloja. Hänen kynästään ovat lähtöisin niin Velkuanpolkun linnamaiset rakennukset kuin venelaitureiden äärellä sijaitseva Tilkantori 10:n kerrostalo. Jallinojan arkkitehtuuria innoittuneesti analysoinut Jonni Roos on kirjoittanut rujon kauneuden arkkitehdista.

Rakennuksissa toistuvia muotoaiheita ovat kolmiot, porrastukset ja puolikaaret, ja arkkitehti itse on ilmaissut käsitteellä pittoreski tavoittelemaansa elämyksellisyyttä ja visuaalisuutta.

Haagan eteläosassa oleva Korppaanmäki on luonteeltaan idyllinen puutarhakaupunki, jossa on pienimittakaavaista kerrostalorakentamista. Vuoden 1985 kaavaehdotuksessa esitettyjen, korkeintaan kolmikerroksisten kaupunkipientalojen kannattavuutta epäiltiin pitkään. Lopulta hissittömät talot tulivat varsin edullisiksi.

Pikku Huopalahden kapeimmalla kohdalla oleva, Ruskeasuohon kuuluva Tilkankadun alue on tehokasta ja tiivistä kantakaupunkia, jossa rakennukset reunustavat aukioita. Viimeisenä valmistui Paciuksenkadun pikkukaupunkimainen alue Meilahteen meren tuntumaan. Sen kaduissa on muistumia kantakaupungin kaduista. Joidenkin varrella

Ruoholahden alueen kilpailuehdotuksen perspektiiviluonnos kanavaalueesta. Pauliina Vihinen ja Juha Kronlöf 1988.

hallintamuodoin, Ruoholahdessa on niin kovan rahan omistusasuntoja ja hitas-asuntoja kuin sosiaalisia vuokra-asuntoja. Betonielementeistä rakennetuissa taloissa on runsaasti suuria lasitettuja parvekkeita, ja näköala merelle tai kanavalle on ohjannut asuntosuunnittelua. Pohjoisessa asuntoaluetta suojaa läntiseltä pääliikenneväylältä korkeiden toimistokorttelien muuri.

Pauliina Vihinen kirjoittaa taistelleensa Ruoholahden suunnittelussa massatuotantoa ja aluerakentamista vastaan. Tavoitteena oli sosiaalisen maailman luominen ydinajatuksena keskinäistä huolenpitoa edistävä naapurustoajattelu. Arkkitehti kertoo unelmoineensa meren pintaan peilautuvista, vaaleankeltaisiksi rapatuista rakennuksista, jotka olisivat liittyneet Helsingin empireaikaan. Hänen mukaansa ehdotus Eldorado ”syntyi ajatuksista rakentaa muistoja historiasta”.

Niitä olivat ruutukaava, korttelien koko ja keltainen väri. Rantabulevardien oli tarkoitus muistuttaa Esplanadin ja Bulevardin puista, joiden siimekseen talot jäisivät siten, että ”meri ja puut ottavat pääosan”.

Haaveissa pensaat rönsyilevät etelämaiseen tapaan graniittimuurien päällä ja ”soliseva suihkulähde toivottaa vieraat tervetulleiksi ovella”.

Lauttasaaren sillan kupeessa sijaitseva Ruoholahti on veden ja siltojen kaupunki, jonka keskeisin kaupunkirakennustaiteellinen elementti on itä–länsisuuntainen kanava luontaisesti epäsymmetrisine rantoineen. Suunnittelussa otettiin huomioon jokaisen paikan ominaispiirteet, kuten kanavan rantojen erilainen suhde päivänvaloon.

Aurinkoinen pohjoisranta on koko pituudeltaan omistettu oleiluun ja istuskeluun; laajat terassit ja portaikot suovat kulkijalle pääsyn lähelle veden pintaa. Eteläranta on varjoinen ja jyrkkärantainen. Itäpää

Jussi Tiainen

pyöristyy altaaksi, jossa veneet voivat luontevasti kääntyä. Kanavan tukimuureihin liittyvät kävelytiet ja portaat ovat luonnonkivisiä, ja puistot ovat luonteeltaan selvästi kaupunkipuistoja.

Kanavan ylittää viisi siltaa, joista yksi on tarkoitettu ajoneuvoliikenteelle. Kävelysilloista laitimmaiset ovat kanavan jatkuvuutta korostavia teräsrakenteisia ja puukantisia ristikkosiltoja, jotka oli tarkoitus peittää köynnöskasvein. Juhani Pallasmaa joutui toteamaan jo Ruoholahden 10-vuotisjuhlakirjassa 2002, ettei niistä valitettavasti ole kasvanut suunnittelijoiden kuvittelemia Claude Monet’n Givernyn lehväsiltoja. Kanavan keskellä on kaksi puistoja yhdistävää vinoköysisiltaa, jotka vastakkaisilla rannoilla kohoavine pyloneineen korostavat alueen merellistä tunnelmaa. Valaistus on suunniteltu siten, että valo heijastuu siltojen pohjasta veteen.

Pallasmaa kertoo, että hänen alkuperäisen mielikuvansa mukaan kanavasta olisi pitänyt tulla ”eräänlainen puiden reunustama, veden valloittama bulevardi”. Arkkitehti haki inspiraatiota mm. varhaisrenessanssin venetsialaismestarin Vittore Carpaccion maalauksesta Riivatun miehen parantaminen Rialton sillan ääressä. Kanavan keskiosaan on tehty teatterinkaltainen aukio, jonka on haluttu tyhjänäkin herättävän mielikuvia ihmisten yhdessäolosta. Myös Venetsian vuotuinen venekarnevaali toimi innoittajana suunniteltaessa kanavan penkereitä, kävelytasanteita, portaikkoja, ramppeja ja siltoja. Veden merkitystä ei voi Pallasmaan mukaan kyllin korostaa: ”Vesi kaikissa muodoissaan – kanavina, altaina, suihkulähteinä, kaivoina – on aina kaupunkiympäristöä ja arkkitehtuuria rikastava aihe. Pisaroina tippuvan veden kaiku saattaa runollistaa kokonaisen

156 Eija Rauske

Ankkurin rantaa.

sinpohjasta. Sahan toiminnalle loivat edellytykset uudet liikenneyhteydet, vuosina 1868–69 rakennettu Riihimäen–Lahden rata, jota jatkettiin 1870 Pietariin, ja vuonna 1871 käyttöön otettu Vääksyn kanava, jonka kautta Päijänteen rantojen puutavara voitiin uittaa Vesijärven satamaan. Sinne oli johdettu pistoraide Vesijärven rantapoukaman yli rakennettua ratapengertä myöten. Samalla oli syntynyt Pikku-Vesijärvi. Lahden kylä alkoi havitella kaupunkioikeuksia, mutta vuoden 1877 palon jälkeen se sai seuraavana vuonna tyytyä kauppalan asemaan.

Energiselle Fellmanille ei riittänyt pelkkä kartanon hoito, vaikka hän aktiivisesti laajensikin tiluksiaan, jotka jo 1870-luvun lopulla käsittivät kauppalan ja järven väliset rantamaat. Vuonna 1881 hän osti konkurssiin ajautuneen sahan, joka ei jäänyt hänen ainoaksi teollisuusyrityksekseen. Samalla kauppala kehittyi, ja vuosisadan vaihteessa Vesijärven rautatieasemasta oli tullut Suomen vilkkain tavarasatama.

Suora yhteys Vesijärveltä merelle saatiin, kun kapearaiteinen Vesijärven–Loviisan rata avattiin liikenteelle 1904. Seuraavana vuonna Lahti sai vihdoin kaupunginoikeudet, mutta puuttuvaa yhteyttä rantaan – Lahtea hiertänyttä maapoliittista ongelmaa – uusi status ei ratkaissut. Fellman piti kiinni maistaan. Hän ei ollut myynyt rantojaan kauppalalle eikä myynyt kaupungillekaan.

Vasta 1919 Lahti sai maat haltuunsa Fellmanin perikunnalta, ja kaupungin historiassa alkoi uusi vaihe. Heti seuraavana vuonna järjestettiin asemakaavakilpailu. Asemakaavan sai tehdäkseen jaetun voiton saanut Carolus Lindberg, jonka suunnitelmassa Pikku-

Ankkuri / Lahti 157

Vesijärvi oli täytetty ja korttelit ulottuivat rantaan asti. Vaikka tätä vuonna 1924 vahvistettua asemakaavaa ei toteutettu, Lindbergin avokätisesti satamalle ja teollisuudelle varaamille rannoille muodostui merkittävä teollisuusalue, joka valtasi järvestä lisätilaa maantäytöin. Lahden teollisuuslaitoksista lukuisten lähtökohdat löytyvät Vesijärven parhailta rannoilta, jotka olivat pitkään kaupunkilaisten ulottumattomissa.

Tilanne muuttui vasta 1980-luvun teollisen rakennemuutoksen myötä. Vuonna 1985 Rauma-Repola – Vesijärven rannan suurin teollisuuskeskittymä – ilmoitti lähtevänsä alueelta. Vapautuvan alueen ostivat Polar Rakennusosakeyhtiö ja B & K Oy, vanhastaan ranta-alueen maanomistajiin kuului VR ja hankkeeseen liittyi myös Kymmene Oy, nykyisen Ruoriniemen alueen omistaja. Tavoitteet olivat korkealla, olihan käsissä 60 hehtaaria järvenrantaa lähes keskellä kaupunkia. Pitkään Suomen Chicagoksi ilkuttu Lahti halusi muuttaa imagonsa nimensä mukaiseksi rantakaupungiksi. Keväällä 1989 allekirjoitettiin kaupungin ja suurimpien maanomistajien välinen puitesopimus, jossa alueen rakennusoikeus määriteltiin 300 000 neliömetriksi.

Alueen suunnittelusta järjestettiin yleinen aatekilpailu vuosina 1989–90. Kilpailun voitti ehdotus ”Beachness City”, jonka tekijä oli arkkitehti Veikko Mäkipaja avustajineen. Voittaneessa ehdotuksessa kaupungin keskustarakennetta haluttiin vahvistaa sen maljamaisesta luonnonmuodosta lähtien. Nimi Ankkuri otettiin käyttöön 1990.

Rannan vanhat toimijat Vesijärven ja Teivaan satamat uusittiin vuosina 1995–98.

Tiina Rekola / Lahden kaupunginmuseo

160 Eija Rauske

Sekä Ankkurinranta että alueista pohjoisin, Kymmene Oy:n Ruoriniemi, ovat järvelle avautuvia valkoisia kaupunkeja.

Sibeliustalon rannalta katsoessa alueista kaukaisin, terassitalojen Ruoriniemi, kohoaa vuoristomaiseman tavoin. Vuosina 1995–2006 toteutetun Ruoriniemenrannan maamerkkeinä toimivat 3–12-kerroksiset pyramidimaiset talot. Niistä ensimmäinen valmistui 1990-luvun jälkipuolella Juhani Bomanin suunnitelmien mukaan ja herätti valmistuttuaan suurta ihmetystä kaupunkilaisten keskuudessa. Asiantuntijat pohtivat tuulen aiheuttamia haittoja pitkään, ja niitä päädyttiin torjumaan istutuksin ja aidoin.

Ankkurin suunnittelun ohjenuorana oli avata kaikki rannat – yhteensä noin kolme kilometriä rantaviivaa – yleiseen käyttöön.

Kulosaaren ja Westendin kaltaisia rikkaiden yksityisrantoja ei alueelle haluttu. Rantojen suunnittelun poikkeuksellisia piirteitä on se, että Vesijärven säännöstelyn vuoksi vedenkorkeus vaihtelee vain noin 30 senttimetriä. Sen ansiosta rantaviiva on voitu käsitellä varsin pienimittakaavaisin ja kevein ottein.

Vesijärven rantaviivaa hipova rantapuistojen ja torien nauha ulottuu Teivaan sataman aallonmurtajan kaarisillalta pitkin PikkuVesijärven kapeaa ratapenkkaa ja vanhaa kivistä rautatiesiltaa Satamaraitille Sibeliustalon ja Piano-paviljongin ohi ja kulkee kaarevaa Rantapromenadia Ankkurin rantapuistoon, jonka luoteispuolella avautuu Ruoriniemi niemenkärjessä olevine puistoineen. Kulkija voi ihailla Vesijärven sataman vanhoja rautalaivoja, istahtaa ravintolalaivojen terasseille tai vuodelta 1870 olevan asemarakennuksen pullantuoksuiseen kahvilaan, pikkuväki voi kahlata Ankkurin rantapuiston lastenaltaassa ja Ruoriniemen kärjestä löytyy niin venelaitureita kuin Kapteeninaukion uimapaikka, Ankkurin alueen ainoa luonnontilassa säilynyt ranta. Kesäisin matkustajasatama sykkii elämää kalamarkkinoineen ja tapahtumineen. Laivaristeilyjen suosio kasvaa kasvamistaan ja ranta kuhisee väkeä, on lähtijöitä, tulijoita ja muuten vain olijoita. Talvella ulkoilijoilla on käytössään koko jääpeitteinen järvenselkä, jonka hiihtoladuille ja kävelyreiteille uusi rantakaupunki näyttäytyy koko komeudessaan.

Airamo, Raimo 2008. Lahden Ankkuri, rantakaupungin nousu tehtaan raunioista – New lakeside city rises from factory ruins. [Lahti]: [Lahden kaupunki]; [Helsinki]: [Ympäristöministeriö].

Arkkitehti 1/1994, 4/2000, 4/2008.

Tuomi, Timo 1992. ”Lahden kaupunkikuvan ja arkkitehtuurin kehityspiirteitä” – Lahden historia 2. [Lahti]: Lahden kaupunki, 15–116. www.casseli.fi/piano.php?page=113 (15.6.2011). www.kukamitalahti.fi/main.php?id=1 (15.6.2011). www.lahti.fi/www/cms.nsf/pages/B8A0A1C7853DD257C2256E86003A8C91 (15.6.2011).

Kaisa Karhu

Vuoden 1966 alueliitoksessa Helsinkiin yhdistettiin Vuosaari, yli 15 neliökilometrin laajuinen, Helsingin maalaiskuntaan kuulunut alue. Vuosaaresta tuli pääkaupungin 54. kaupunginosa, suurin ja itäisin. Ja itäisimpänä se myös säilyi aina vuoteen 2009, jolloin Helsinki valtasi Sipoon lounaisosan ja palan Vantaata. Nimensä mukaisesti Vuosaari oli ollut 500 vuotta sitten saari, ja yhä edelleen meri ympäröi sitä kolmelta suunnalta. Saaria siihen kuuluu lähes kolmekymmentä, ja rantaviivaa on noin 20 kilometriä. Ei siis ihme, että kaupunginosan kehittämisessä ja täydennysrakentamisessa päädyttiin ranta-alueiden tehokkaaseen hyödyntämiseen. Tuosta toiminnasta malliesimerkki on Aurinkolahti.

Vuosaaren myötä Helsinki sai noin 7000 asukkaan vilkkaasti kasvavan kaupunginosan, jota oli rakennettu etenkin 1950-luvun lopulla perustetun Asuntosäästäjät ry:n toimesta pääasiassa hartiapankkiperiaatteella. Vuosaareen oli syntynyt luonnonläheinen asuntoalue, jonka kohokohtia ovat niin Viljo Revellin suuri korttelikokonaisuus kuin aikansa erikoisuus, terassitalo. Pankit eivät kuitenkaan katsoneet hyvällä Asuntosäästäjien toimintaa, ja vuonna 1968 sen taru Vuosaaressa päättyi. Samana vuonna sinne valmistui Pauligin kahvipaahtimo.

168 Eija Rauske

Vanhaa Vuosaarta. Kerrostalot As. Oy Säästömasto 1966–67, Rivitaloyhtiö Säästökeula 1966 ja lamellikerrostalo Säästöpoiju 1966. Viljo Revell, Heikki Castrén, Juhani Jauhiainen ja Marja Nuuttila-Helenius.

Tapaus Äkkijyrkkä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, jolloin taide on kiihdyttänyt Vuosaaressa tunteita. Vuotien valotaideteos sai liikenneonnettomuuksien vuoksi nimen ”Tappajapylväät”, ja lopulta se eristettiin ajoradasta suojaavalla kaiteella. Vuosaaren toisen pylväikön, Villa Lill Kallvikin muotopuutarhan joonialaisen pilarikaaren, arvo sentään tunnustettiin. Villiintyneen metsän kätköissä ollut sammaltunut raunio hohtaa restauroituna puiston koristuksena. Villi ja vapaa on enää meri, joka vyöryy Vuosaarenselällä valtoimenaan.

Sitä on turvallista ihailla kerrostalon lasitetulta parvekkeelta.

Arkkitehti 5–6/1996, 5/2002.

Bäcklund, Pia & Schulman, Harry 2005. Suunnittelun kumppanuudet. Tapaus Vuosaari.

Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Lampi, Pertti 2005. Helsingin Vuosaari Nordsjö. Kaupunginosan historia, nykypäivä ja tulevaisuus. Helsinki: Vuosaari-Seura, Vuosaari-Säätiö.

Lodenius, Staffan 2007. ”Vuosaaren uudet kasvot” – Arkkitehti 1/2007, 44–57.

Mustonen, Pertti 2010. Kaupungin sielua etsimässä. Kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan. Helsinki: Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. www.vuonet.fi/kaupunkipolut/index.html (21.10.2011).

Kruunuvuorenranta / Helsinki 169

Helsingin tulevaisuuden asuntoalueista keskeisimpiä on Laajasalon länsirannalle, vanhan öljysataman ja huvila-alueen paikalle rakennettava Kruunuvuorenranta, joka toimii kallioineen pääkaupungin komeana merellisenä julkisivuna. Vastapäätä Katajanokkaa sijaitsevasta Kruunuvuorenrannasta suunnitellaan moni-ilmeisten asuinalueiden, lukuisten puistojen ja virkistysalueiden rantakaupunki – rantaviivaa on kuusi kilometriä. Aluekokonaisuuden on määrä valmistua 2025. Pohjoisessa uudet asuinalueet rajautuvat erämaiseen, metsälammen kruunaamaan luontoon, idässä vanhaan Laajasaloon ja Stansvikin kartanon kulttuurimaisemaan. Keskusta on lähellä, Kauppatorille on linnuntietä kolme kilometriä. Kruunuvuorenrantaan kaavailtujen 10 000 asukkaan elämään meri ja vesi liittyvät läheisesti. Moni taloista on rannalla, monen kotioven edessä on venelaituri ja vielä useamman ikkunoista avautuu näköala merelle.

Nimensä Kruunuvuori on saanut saaren länsirannan vuoresta, joka esiintyi jo 1700-luvun kartoissa nimillä Crono berget ja Kronberget. Kallion laelta on laajat näkymät sekä kantakaupunkiin että Suomenlinnaan yli Kruunuvuorenselän, joka oli keskiajalta lähtien Helsingin kaupunkimittausosasto

Laajasalon öljysatama.

Suomessa on 320 000 kilometriä rantaviivaa – kahdeksan kertaa maapallon ympäri!

Myös tiheästi asutulla pääkaupunkiseudulla ja Lahdessa on satoja kilometrejä meren, järvien ja jokien rantoja. Veden läheisyys ja rantojen moninaisuus antavat näille kaupungeille vahvan leiman ja houkuttelevan erikoispiirteen kansainvälisessä kontekstissa.

Toisaalta rannat voisivat olla nykyistä paremmin osa kaupunkielämää ja -maisemaa.

Juuri nyt ranta-alueita suunnitellaan intensiivisesti ja kaupungit avautuvat kohti vettä.

Satamat, teollisuus ja huvila-alueet saavat rinnalleen uusia merellisiä kaupunginosia ja vapaa-ajan ympäristöjä. Vapaamuotoisia luonnonrantoja ja kulmikkaita teollisia rantoja muokataan uusien urbaanien tavoitteiden mukaisiksi. Kaupunkien suhde veteen muuttuu, taas kerran.