SYNKOOPPI OP. 109 by Synkooppi-lehti

4/ 2012

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 0 8

0 4 // 2 0 1 2

O P .109 ISS 0356-9691

Pääkirjoitus

ARVIO: Viulunsoittaja katolla

8 11 12

TATU TAMMINEN

ANNA-ELENA PÄÄKKÖLÄ

TYÖ JA TAIDE: Pohdintoja Padillalta ERLA PULLI

Synkooppi suosittelee

SPESIAALI: Vironkatu Files

Laitteisto liikkuu - elektroninen elämäntapa jatkuu

ARVIO: Igudesman & Joo

TATU TAMMINEN

MICHAEL SAGULIN

ARVIO: Wayne Shorter

opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi Ry

Synkooppi-lehti, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto

Päätoimittaja Tatu Tamminen

Toimitussihteeri Anniina Leskelä

Art director Elissa Shaw

Toimituskunta 4 / 2012 Anniina Leskelä, Elissa Shaw, Tatu Tamminen

Avustajat Lauri Hyvärinen, Erla Pulli, Anna-Elena Pääkkölä, Tommi Saarikoski, Michael Sagulin, Mikko Sarvanne, Irma Vierimaa Kansikuva Jukka Virtanen ja toimituskunta

Oikoluku Sanni Koskela, Maija Moilanen, Roosa Pohjalainen, toimituskunta

MIKKO SARVANNE Tilaukset anniina.leskela@helsinki.fi

ARVIO: Akode

ARVIO: Tinariwen

Julkaisija Helsingin yliopiston musiikkitieteen

LAURI HYVÄRINEN

TOMMI SAARIKOSKI

Hinnat Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € Ilmoitusmyynti Toimituskunta

Painos 140 kpl

Levyarviot

Painopaikka Kopijyvä Tampere 2012

PÄÄKIRJOITUS

Taiteilijan työkalu Muistan kirjoittaneeni äidinkielen ylioppilasaineessani jotain iPodista. Ylistääkseni taas teknistä kehitystä puhun hetkisen tabletista eli taulutietokoneesta. Musiikintekijälle tabletit ovat mahdollistaneet työskentelyn entistä rajoitetuimmissa oloissa. Esimerkiksi Gorillaz-yhtye teki The Fall -albuminsa (2010) iPadin ja sille lanseerattujen musiikkiohjelmien avulla. Tällä hetkellä Applella on kilpailijoihinsa nähden etumatkaa pro-musiikkisovellusten parissa. Laitteiden eri mallivaihtoehtoja, varsinkin vain viihdekäytöstä kiinnostuneille, on kuitenkin lukuisia. Olemme astumassa tilanteeseen, jossa termit ”seiska- ja kymppituumainen” tarkoittavat ihmisille kahta tablettien kokoluokkaa eivätkä vinyylilevyjä. Tablettien piristävä viesti on ”DIY”: tee se itse, missä tahansa, leiki ammattilaista, jaa kelle tahansa. On turha rajoittua musiikkiin tai musiikissa ainakaan siihen kivan rivi-insinöörin valelemaan virtuaaliseen rumpusettiin, jota voi naputella ja äänitellä sormenpäillä. Kosketusnäytöt tarjoavat digipuhteita myös kuvan ja liikkuvan kuvan intoilijoille. Suomalaisen sähkömusiikin vapaustaistelija Erkki Kurenniemi tarinoi jo vuonna 1971 taiteilijan työkalusta, jossa yhdistyisivät esimerkiksi tietokone, televisio, puhelin, nauhuri ja kamera. Visio yhdistyi nyt toteutuneeseen tietoverkkoistumiseen. Kämmenpäätteen äärellä voi hoitaa yhteydet omaan taiteilijasieluunsa sekä kanssaihmisiin. Olen iloinen siitä, ettei omaleimaisesta futu-Kurenniemestä tarvitse puhua vähättelevästi ”Suomen henkilö X:nä”. Hänen perustamastaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen studiosta voit lukea tuonnempana tämän lehden sivuilta. Erla Pullin haastattelema Alfonso Padilla kertoo hänkin omasta työstään taiteen parissa. Koska musiikkitiede muuttaa toimintansa uusiin tiloihin pois Vironkadulta, on myös aika antaa muistoille ja välihengähdyksille tilaa. Monesti studion tiloista poistuessani olen lukenut ovesta pienen mutta väkevän tekstin: ”En rajoita enää itseäni”. Lause kuuluu säveltäjä Karlheinz Stockhausenille, joka uudisti saksalaista säveltaidetta kuin kynttilä kaamosta. Olisiko pitänyt ottaa vähän nöyremmin? Kurenniemikin olisi voinut järkisyihin vedoten todeta: ”Ei Erkkikään tällaista haaveilua kuitenkaan koskaan toteuta.” Olisinhan itsekin jo voinut rienata: ”Kyllä nyt ylioppilasaineen kehtaa vielä kirjoittaa, mutta samaa huttua julkaistussa muodossa? Ehei, en minä kykene.” Rauhallista joulunaikaa, hyvät lukijat! Pian näemme, kuinka monesta pukinkontista paljastuu uusi tabletti. Musiikkitieteen väelle toivotan lisäksi mukavaa asettumista Topelian tiloihin. Muodostimme kansikuvaa varten kynttilöistä fermaatin Vironkadun portaille. Se olkoon musiikillinen ja ajankohtainen pysähtymismerkki itse kullekin. Lepo. Tatu tamminen

Aina jossain on viulunsoittaja Teksti Anna-Elena Pääkkölä

Kuvat Tapio Vanhatalo / HKT

Viulunsoittaja katolla Helsingin kaupunginteatteri Suomennos Esko Elstelä Suomennoksen sovitus Sanna Niemeläinen ja Merja Turunen Ohjaus Hans Berndtsson Koreografia Rebecca Evanne Kapellimestari Markku Luuppala Rooleissa Esko Roine, Riitta Havukainen, Anna-Maija Tuokko, Raili Raitala, Marika Westerling, Antti Lang, Tuukka Leppänen, Ritva Jalonen, Eero Saarinen, Risto Kaskilahti, Matti-Olavi Ranin

// S y n kooppi

iulunsoittaja katolla on mielestäni aina ollut kuin kaksi eri musikaalia yhdessä. Ensimmäinen puolisko on kepeä kupletti, jossa pääosassa saapasteleva isä hämmentyy tyttäriensä naimissuunnitelmista, ja kuitenkin kaikki kääntyy kuin parhain päin huolimatta vanhasta ja vastenmielisestä teurastajasta, joka olisi mielellään ottanut nuoren tytön kotiansa kaunistamaan. Toinen puolisko onkin täynnä katkerampia tarinoita: yksi tytär lähtee sulhasensa perään Siperian maanpäälliseen helvettiin, toinen tulee isänsä kieltämäksi, kun menee rakastumaan vääräuskoiseen. Kaiken kukkuraksi koko juutalaiskylän asukkaat saavat lähtöpassit kotiseudultaan valtauskonnon puhdistamistoimissa. Jäljelle ei jää kuin tyhjä lava, Tevje ja psalmi 22: ”Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Joseph Steinin kirjaan perustuva musikaali sai ensi-iltansa Suomessa vuonna 1966. Siitä lähtien sitä on pidetty Suomen rakastetuimpana musikaalina, ainakin jos ulkomaisista musikaaleista puhutaan. Viulunsoittaja on menestynyt myös pitkin maailmaa, sitä esitetään usein, ja suosittuun elokuvaversioon tehdään jatkuvasti viittauksia tv-sarjoissa ja elokuvissa. Voidaan siis sanoa, että aina jostain löytyy Viulunsoittaja. Kenties jonkinlaista tuttuuden tai kulttuurisen muistin tunnetta tuo se, että tarinan asetelma on käytännössä sama kuin Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -kirjassa: viisi naimatonta tytärtä ja heistä huolehtiva isä. Jopa tytärten persoonallisuudet osuvat yksiin Bennetin tyttärien kanssa: Tzeitel on kaunis Jane, Hodel teräväsanainen Elisabeth ja Chava lukutoukka Mary. Chava sentään kokee erilaisen kohtalon kuin edeltäjänsä. Vaikkei olisi koskaan musikaaliin tutustunutkaan, lähes kaikille ovat tuttuja sen tähtihetket, eli laulut Rikas mies jos oisin ja Nousee päivä, laskee päivä. Jälkimmäinen on yhä suosittu häävalssi. Suomalaiseen mentaliteettiin varmasti purevat sekä Esko Elstelän suomennokset että rikkaushaaveet ensimmäisessä laulussa, kun taas jälkimmäisessä puhuttelee slaavilainen melankolia. Itse olen aina jonkin verran aprikoinut syitä tämän nimenomaisen musikaalin suosioon. Miksi juutalais-ukrainalaisen kyläpahasen tarina koskettaa niin syvästi nimenomaan suomalaista yleisöä? Pakkohan siihen on olla parempikin syy kuin sa-

maistuminen kokemuksiin venäläiskulttuurin alistamisyrityksistä. Käsiohjelmaan otettu harvinaisen oivaltava teksti, Pentti Paavolaisen väitöskirjasta referoitu, avaa silmiä tässä kontekstissa: taide ja teatteri ovat toimineet jonkinlaisena terapeuttina ja kansallisidentiteetin muodostajana isojen mullistuksien jälkeen. Kenties sodanjälkeinen uudelleenasutus (Karjalan evakot, sotaveteraanit) on se kollektiivisen muistimme trauma, jota musikaali hoitaa toisaalta kepeillä klassikkolauluilla, toisaalta julmalla häädön representaatiolla. Toisaalta sukupolvien yhteentörmäys ja uusien tapojen konfliktit vanhojen perinteiden kanssa ovat teemoja, joihin kaikkien on helppo samaistua. Olen silti eri mieltä käsiohjelman johtopäätöksen kanssa, että kaikesta selvitään, kun perinteistä pidetään kiinni. Viulunsoittajahan nimenomaan kritisoi taipumattomia perinteitä ja rikkoo niitä yksi kerrallaan. Jos jokin on musikaalin viesti, niin se, että maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana. Vain Tevje pitää jääräpäisesti kiinni perinteistään huutaen sanaa tyhjyyteen, ennen kuin suostuu tyttäriensä aikomuksiin. Mitä queer-tutkija etsii Viulunsoittajasta? Mielenkiintoiseksi teemaksi nousee kahden kulttuurin, juutalaisyhteisön ja valtakulttuurin, vastakkainasettelu ja niiden väliset konfliktit. Yhdyskohtia voidaan nähdä oikeastaan minkä tahansa pienemmän kulttuuripiirin ja valtakulttuurin suhteessa, varsinkin jos niiden välinen kitka on avointa vihanpitoa ja väkivaltaisuutta. Ensimmäisen näytöksen lopussa kuvattu väkivaltainen pogromi ei ole kovinkaan kaukana queer-kansan vainoista muutama vuosikymmen sitten. Toisaalta kolmen siskoksen iloinen Puhemies-laulu musikaalin alussa on camp-arvoa täynnä, ensinnäkin siksi, että he unelmoivat vähän liian tyttömäisesti tulevista ihanista aviomiehistään, ja toisaalta siksi, että homoyleisö on jo omaksunut laulun itselleen sukupuolia ylittävänä diskurssina. Yhtä hyvin laulun voisi kuulla homobaarissa kolmen miehen laulamana karaokeversiona. Helsingin kaupunginteatterin Viulunsoittaja on varsin konservatiivinen. Surrealismia haetaan lähinnä unikohtauksessa sekä itse viulunsoittajan hahmossa, mutta nämäkin ratkaisut ovat niin perinteisiä, että niitä voidaan kutsua konservatiivisiksi. Eritoten unikohtauksen monta metriä pitkä S y n kooppi //

Fruma Sarah -nukke liikuttelijoineen näkyy olevan lähes suoraan Metropolitan-oopperassa esitetystä Philip Glassin Satyagrahasta lainattu idea. Kenties ainoa oikeasti radikaali (mutta monelle katsojalle näkymättömäksi jäävä) näyttämöllinen fakta on, että venäläisten ja juutalaisten välille ei tehdä kovin isoa vaatetuksellista eroa. Joskus on vaikeaa huomata, kuka edustaa mitä kulttuuria, ellei vinkkejä tule musiikista tai tanssiliikkeistä. Hyvänä esimerkkinä tästä on mainio Elämällenumero, jossa kaksi kulttuuria törmäävät vielä ystävällisissä merkeissä. Tämä edustanee sitä ajattelutapaa, että kaikenlaiset oletetut erot ja niiden korostaminen ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti konstruoituja, mutta pohjimmiltamme olemme kuitenkin kaikki samanlaisia. Esko Roineen Tevje on paljolti miehen itsensä näköinen. Tämä Tevje ei ole korostuneen teatraalinen (kuten esimerkiksi Topolin elokuva-Tevje) tai edes vokaalisesti täydellinen (Oulun kaupunginteatterin versiossa Kari J. Ristolaisen vahva tenori), vaan aivan tavallinen, keski-ikäinen, humoristinen, lämminsydäminen, mutta vanhaan takertuva mies, joka ei turhia hötkyile. Mieleen tulee Roineen mainio Otto Kivivuori 6

// S y n kooppi

uusista Täällä Pohjantähden alla -elokuvista. Ehkä siksi on ymmärrettävää, miksi Roine ei painota liikaa soolokohtaustaan Rikas mies jos oisin. Hän hoitaa sen ilman turhia painotuksia ja teatraalisuuksia, melkein kuin ohimennen. Pelkistetty kohtaus on yllättävän tehokas pelkän hevoskärryn, viulistin ja Roineen kanssa. Ei sitä muuta tarvita, kun sen osaa. Ainoa pettymyksen tunne tulee siitä, että kohtaus tuntuu kestävän niin vähän aikaa. Roinetta jupisemassa itsekseen katselisi vaikka koko illan. Vaikka mielelläni olisin nähnyt Riitta Havukaisen Golden roolissa, ilahduttavana yllätyksenä oli nähdä aviopari Roine ja Ritva Jalonen esittämässä vanhaa pariskuntaa. Ehkä näiden kahden ihmisen hiljainen karisma oli se, joka sai kyyneleet silmiin duetossa Mua rakastatko?, joka on suloinen pieni hetki yleensä kähisevän näyttämöavioparin välillä. Jalosen ääni ei ollut tässä esityksessä kunnossa, mutta jokin noissa salaisissa katseissa oli hyvin aitoa. Tuukka Leppänen tuo Perchikin rooliin yllättävää sex appeal -tekijää. Poleemisesta kuumaveriköstä tulee vetävä, mutta politiikkaan oikeita tunteitaan pakeneva karismaattinen mies. Antti

Langin Motel jää höpsöksi vääntelijäksi, mutta onnistuu silti tasapainottamaan Anna-Maija Tuokon vähän liian modernia tulkintaa Tzeitelista. Kiltistä ja kuuliaisesta kotitytöstä on onnistuttu saamaan teinityttö, joka on rohkeasti seksuaalinen ja hieman liiankin feministinen hahmo. Onhan hienoa, että musikaalin patriarkaalista ajan henkeä kritisoidaan näin, mutta toki feminismi tulee eniten esille kahdessa nuoremmassa sisaressa, jotka päättävät avioliitoistaan itse eivätkä jää odottamaan isän lupaa avioliittoon. Risto Kaskilahti menee osaltaan täysin hukkaan juomanlaskija Mordchan roolissa. Miehen, jolle on suotu niinkin mainiot koomiset lahjat, tulisi loistaa suuremmassa roolissa, esimerkiksi Lazar Wolfina, jona nyt nähtiin vaisuksi jäänyt Eero Saarinen. Tuntui, että Kaskilahti varasti show’n huolimatta pienestä roolistaan. Toisaalta, kenties tämä oli vasta alkua. Silmissäni kiilteli jo mahdollisuus Kaskilahdesta esittämässä muitakin ovelia pikkukriminaalin rooleja musikaalimaailmasta. Olisiko Helsingin kaupunginteatterin seuraavaksi lavastettava Oliver!-musikaali ja kiinnitettävä Kaskilahti suoraan Faginin rooliin?

Viulunsoittaja on raikas musiikiltaan, ja esityksen energia on mukaansatempaava. Jälleen kerran pitää esittää erityiskiitos sekä kaupunginteatterin orkesterille että ison salin akustiikalle, sillä kuulemiskokemuksessa ei tälläkään kertaa ollut moitteen sijaa. Tanssijat olivat hyvässä iskukunnossa varsinkin kapakkakohtauksessa. Kuten aina, on pakko tunnustaa, että lipun hinta tuntuu varmasti opiskelijan lompakossa kirvelevältä, mutta jos kerran aikoo maksaa, kannattaa maksaa laadusta. Helsingin kaupunginteatterin kohdalla saa aina olla varma siitä, ettei euroakaan lipun hinnasta tarvitse maksaa tyhjästä. Kirjallisuutta Paavolainen, Pentti 1992. Teatteri ja suuri muutto. Ohjelmisto sosiaalisen murroksen osana 1959–1970. Helsinki. Väitöskirja.

S y n kooppi //

TA I D E & T Y Ö

Palstalla musiikkitieteen laitoksen henkilökunta pohtii työ- ja opintopoliittisia asioita.

Pohdintoja padillalta Mihin suuntaan musiikkitiede on kulkenut vuosien varrella? Miltä näyttää musiikkitieteilijän tulevaisuus? Yliopistonlehtori Alfonso Padilla muistelee menneitä ja tuumailee tulevaa.

// S y n kooppi

Kuinka päädyit musiikkitieteen pariin?

En päätynyt alalle pääoven, vaan ikkunan kautta. Opiskelin Chilessä taloustiedettä, journalismia ja historiaa, Suomessa taloustiedettä, sosiologiaa ja suomen kieltä. Työskentelin pari vuotta Pariisissa ranskalais-chileläisessä ADICAP-kulttuuri-instituutissa, missä koordinoin maanpaossa olevien chileläisten taiteilijoiden tapahtumia ja järjestin kiertueita, konsertteja ja näyttelyitä. Silloin opin paljon taidemaailmasta ja haluni oppia lisää kasvoi. Muusikkona ja musiikin opettajan olen itseoppinut. Vankilassa ollessani harrastin paljon musiikkia ja myös opetin muun muassa kitaransoittoa. Voisin sanoa vankilan olleen korvaava konservatorioni, sillä opin siellä musiikista todella paljon. Kun akseli pyörii elämän ja kuoleman välillä, taiteiden merkitys ihmisille kasvaa. Olin nuorisopoliitikko ja kiinnostunut filosofiasta ja kansanmusiikista. En tuntenut länsimaista taidemusiikkia ennen kuin tulin opiskelemaan musiikkitiedettä, ja tutustuin siihen samalla lailla kuin muihinkin musiikkilajeihin. Tämä on yksi syy siihen, miksi taidemusiikki on minulle yhtä arvokasta kuin muukin - tai päinvastoin. Päädyin musiikkialalle, koska nautin musiikista ja ennen kaikkea koska musiikki ja yleisesti taide on mielestäni tärkeää. On vaikeaa kuvitella ihminen, joka ei musisoisi: musiikki kuuluu kokonaisvaltaisesti ja myös yhteiskunnallisesti ihmisen kokemuspiiriin. Mikä on musiikkitieteen tila tällä hetkellä?

Musiikkitiede on vahvistanut asemaansa Suomessa paljon vuosien varrella ja laajentanut tutkimuskohteitaan. Tänä päivänä musiikkitieteen pohja on hyvä ja vahva. 80-luvulla valmistui vain muutamia maistereita, joita nykyään on useita satoja, ja määrä lisääntyy. Myös tohtorien määrä on moninkertaistunut. Erityisesti etnomusikologian asema on nousussa. Yleisesti musiikin akateeminen tutkiminen on lisääntynyt musiikkitieteen lisäksi esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa. Musiikkitiedettä myös sivutaan useissa oppiaineissa kuten taiteiden tutkimuksessa, psykologiassa, kirjallisuustieteessä, semiotiikassa, sosiologiassa, antropologiassa, ja näitä oppiaineita musiikkitiede sivuaa tutkimus-

työssään myös itse. Tieteenalat eivät ole itseriittoisia, vaan niiden rajat laajenevat. Varsinkin Suomessa vallitsee Pohjoismainen monitieteellisyyden malli: tapana on opiskella ja syventyä useisiin kohteisiin. Mielestäni eri tieteenalojen välillä tulee vallita hedelmällinen dialogi. Kommunikointia tulee tapahtua myös oppiaineen sisällä: musiikkitieteessä eri musiikkilajien välinen arvokeskustelu on esimerkki tästä. Musiikkitieteellä on paikkansa yhteiskunnassa, sillä vain musiikkitiede tutkii absoluuttista musiikkia eli sävellystä, teosta itse tai sävelmää itse ja sen musiikkiteoreettista puolta. Humanistisilla aloilla ei kuitenkaan tehdä yhtä mullistavia asioita kuin vaikka geenitieteessä, fysiikassa tai astronomiassa.

Kun akseli pyörii elämän ja kuoleman välillä, taiteiden merkitys ihmisille kasvaa.

Millaista työ musiikkitieteen parissa on ollut?

Olen pärjännyt yliopistomaailmassa enimmäkseen hyvin. Minuun on luotettu, enkä ole kokenut syrjintää. Opettajat kuten Eero Tarasti, Kalevi Aho, Mikko Heiniö ja Erkki Salmenhaara uskoivat minuun ja olen saanut heiltä tukea. Minulla on elämänkokemusta yhteiskunnalliselta puolelta niin opiskelijana kuin henkilökohtaisessa elämässäni, ja olenkin syventynyt paljon opintopolitiikkaan. Akateeminen ilmapiiri on mielenkiintoinen, ja siksi haluan myös vastata siihen vastuullisesti ja tehdä työni mahdollisimman hyvin. Uusi postmoderni ajattelutapa on romuttanut perinteisiä arvoja koskien esimerkiksi musiikin rajoja. Tämä on hyvä, sillä rajat ovat perusteettomia, ja tätä haluan tuoda esiin myös opetustyössäni. Opettaessani yhdistelen asioita ja pyrin opettamaan kokonaiskuvan hahmottamista. Teen opetustyön lisäksi paljon ohjaustyötä kandeista väitöskirjoihin. Kaipaan enemmän aikaa tutkimustyölle, mutta eläkkeellä ehtinen enemmän. S y n kooppi //

Miksi musiikkitiedettä tarvitaan?

Musiikkitiedettä tarvitaan pohtimaan sitä, mitä ja miksi musiikki on. Musiikilla on kognitiivisia funktioita, ja musiikki vaikuttaa ihmisiin sisäisesti ja spirituaalisesti. On mielenkiintoista tarkastella musiikkia osana yhteiskuntaa. Kun musiikki ja kulttuuri muuttuvat, minkälaisiksi ja mihin ne reagoivat? Teknologinen kehitys ja sosiaalinen media ovat radikaalisti muokanneet musiikkimaailmaa ja tapaamme käsitellä ja kuluttaa musiikkia. Musiikkia löytyy mistä vain ja milloin vain, miljoonilla ihmisillä on pääsy internettiin, ja muutaman vuoden päästä mahdollisuus ladata kaikki maailman äänilevyt puhelimeensa. Tietokone eristää mutta toisaalta myös yhdistää ihmisiä. Musiikin alalla välimatkat ovat teknologian kehityksen myötä pienentyneet. Tästä oivana esimerkkinä on kollektiivinen säveltäminen sosiaalisen median ilmiönä.

Kaikilla ihmisillä on oikeus esteettiseen nautintoon. Mitä musiikki on?

Musiikkia voi määritellä monimuotoisesti ja -mutkaisesti, mutta institutionaalisesti ajatellen musiikki on sitä, mitä ihmiset pitävät musiikkina. Jollekin musiikki on itkuvirsi ja jollekin se on teknoa. Itse olen musiikin suhteen absoluuttisen tolerantti. Musiikki laajentaa tietoisuutta ja auttaa meitä ajattelemaan. Toisaalta se on myös puhdasta hedonistista mielihyvää. Kaikilla ihmisillä on oikeus esteettiseen nautintoon. Musiikki on tärkeää koska sen kautta ihminen voi saavuttaa kauneutta, ja kauneutta me tarvitsemme. Erla Pulli

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

// S y n kooppi

Sy nko o p p i suo si t t e l e e UUSI VUOSI 2013

ÄÄNIKUVA

31.12.2012

16. & 19.-20.1.2013 - Ateneum

Helsingissä vuodenvaihdettaan viettävillä

Muusikko-pedagogi Soila Sariola syven-

riittää viljalti musiikillisia juhlamenoja, mistä

tyy monitaiteellissa soolokonserteissaan

valita: Musiikkitalossa Helsingin Barokki-

esimerkiksi oman äänen maalaamiseen

orkesteri ja Nathalie Stutzmann (altto)

tai oman kuvan laulamiseen. Konsertit

tulkitsevat Vivaldin musiikkia, Korjaamolla

sisältyvät museolippuun, jolla tammikuus-

pistetään jälleen koreaksi We Love Helsin-

sa pääsee tutustumaan mm. symbolismin

gin tansseissa, ja tanssiravintola Adamsis-

suurnäyttelyyn. Taatut taideöverit!

sa hurmaa lontoolais-dj Kindness.

DocPoint

Jonas Kocher & Gaudenz Badrutt

22.-27.1.2013 - Esim. Bio Rex & Orion

23.1.2013 - Vapaan taiteen tila, Torikortteli

Kahdettatoista kertaa järjestettävä

Sveitsiläisten haitaristin ja elektronimuu-

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali tuo

sikon harva ja hienovarainen improvisaatio

kaupungin tunnelmallisimmille elokuvakan-

luo hehkuvia kipinöitä öiselle taivaalle.

kaille kansainvälisiä suosikkeja, kotimaisia

Illan toinen esiintyjä Verisuoniongelmia

lupauksia sekä harvinaisia klassikkoja.

taas rypee vulgaarissa yltäkylläisyydessään.

Musica nova

Cody chesnutt

8.-16.2.2013 - Musiikkitalo

23.2.2013 - Tavastia

Festivaali keskittyy tällä kerralla Aasian,

Uuden albumin juuri julkaissut soul-laulaja

Lähi-idän ja Välimeren alueiden musiik-

raapii genrensä oppi-isiltä mehevän perin-

kiin. Esiintymään saapuu mm. japanilainen

töosan ja tuo lämpömusiikkinsa Helsingin

noise-artisti Ryoji Ikeda. Musica nova ja

talveen.

nykymusiikkikaupunki Helsinki, vihdoin arvoisessaan talossa!

S y n kooppi //

Viron Files Koonnut Tatu Tamminen Kuvat HY/Musiikkitiede & Irma Vierimaa 12

//â&#x20AC;&#x192; S y n kooppi

nkatu s S y n kooppi â&#x20AC;&#x192; //

Mitä tapahtuu Tragikoominen pakina EERO TARASTI

Musiikkitiede muuttaa pois Vironkadulta. Miksi? Virallinen selitys: toiminnan tehostaminen. Todellinen syy: talo myytiin jo keväällä luksushuoneistoiksi. Miksi se myytiin? Koska yliopisto tarvitsee rahaa. Miksi yliopisto tarvitsee rahaa? Koska siitä on tehty privaatti firma, jonka on kerättävä budjettinsa lahjoituksina. Samaan aikaan perustettiin Aalto-yliopisto. Valtion rahat pantiin sinne. Miksi valtion rahat pantiin tähän huiput… anteeksi huippuyliopistoon? Koska Suomen pitää menestyä taloudellisessa kilpailussa. Tiedettä tarvitaan tuottamaan niin 14

// S y n kooppi

sanottuja innovaatioita. Eikö tiede ole aina tuottanut innovaatioita? Ei, nyt tarvitaan aivan erityisiä innovaatioita, joita kaupallinen elämä voi välittömästi hyödyntää. Normaalia tiedettä tekevät enää ”maalaisyliopistot”. Näin annettiin ymmärtää Helsingin Sanomien pääkolumnissa tiistaiaamuna 6. marraskuuta 2012. Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja Matti Apunen ilmoitti, että nyt kaikki opetus voidaan järjestää kustannustehokkaasti onlinekursseilla, joita pitävät maailman huipputiedemiehet (ilmeisesti amerikkalaiset), joita seuraavat kymmenet

tuhannet opiskelijat. He ovatkin niitä varsinaisia opiskelijoita, jotka ”eivät vain maleksi akateemisen vapauden nimissä”. Siinä se kuultiin, mitä kaikkivoipa liike-elämä ajattelee meistä. Ei sen puoleen, olen itsekin jo tallentanut englanninkieliset kurssini onlineen eli Helsinki University Youtubeen. Mutta se, että opetus olisi vain onlinea, on outoa. Mieleen tulee taannoinen Seppo Heikinheimon ehdotus, että kaikki Suomen sinfoniaorkesterit voidaan lakkauttaa ja palkata Marinsky pitämään kiertueita ympäri Suomea, niin että kaikki saavat kuulla vain huipputulkintoja. Suomella oli vielä 2000-luvun alussa koko maan kattava erinomainen korkeakoululaitos. Mutta niin sanottu tiedepolitiikka oli jo aloittanut myyräntyönsä. Kaikki tapahtui hyvää tarkoittavien prinsiippien varjossa. Ensiksi professoreilta vietiin valta hallinnossa kolmikantamallilla; se tuntuikin erinomaiselta. Mutta kukaan ei vielä silloin 90-luvulla tajunnut, että professorit olivat ainoa ammattikunta, joka olisi yhdessä kyennyt vastustamaan sitä, mitä oli tuleva. Seuraavaksi ajateltiin, että rahat pitää jakaa oikeudenmukaisesti suoritusten mukaan. Alettiin laskea pisteitä ja edellyttää kaikilta, vaikka edesmennyt kansleri Saxén sanoi, että yliopisto on riskilaitos, joka ottaa riskin, että asiat onnistuvat. Seuraavaksi tuli laadun kontrolli, loputtomat itsearvioinnit. Ja kansainväliset arvioinnit. Olin itsekin mukana sellaisissa, esimerkiksi Sibelius-Akatemiassa: sain estettyä nuoriso-osaston lakkauttamisen, jota ulkomaalaiset ehdottivat. Tämän jälkeen yliopisto alkoi itse rahastaa itseään: piti maksaa

tiloista ja kaikesta; rahat otettiin köyhiltä tutkijoilta, opetuksesta ja kaikesta muusta. Lisättiin kontrollia: piti laatia tarkat työsuunnitelmat, käydä kehityskeskustelut, jokainen tunti oli raportoitava, perustettiin laadun tarkkailijan virkoja. Psykologian ja kasvatuksen asiantuntijat sanoivat, ettei ihminen tuota mitään hyvää kontrollin alaisena. Puolustusvoimain Johtajan käsikirjassa (2012) luokitellaan johtajatyyppejä: syväjohtaja, kontrolloiva, passiivinen ja niin edelleen. ”Kontrolloiva ei luota alaisiinsa. Luottamuksen puute ilmenee tiukkana valvontana. Uskotaan, että alaiset tekevät työnsä hyvin ainoastaan silloin, kun heitä valvotaan…” Kuulostaako tutulta? Johtaja Apunen sanoi, ettei yliopistoja enää tarvita. Itse asiassa aivan samaa on todettu Englannissa, jossa yliopistoja jo suljetaan. Mutta mikä on yliopisto? Kaikissa ihmisyhteiskunnissa on paikka, johon laitetaan ihmiset, jotka eivät ole enää lapsia eivätkä vielä aikuisia. Monille paikka on nimeltään yliopisto. Heidän annetaan siellä rauhassa kypsyä, löytää itsensä, omaksua kulttuurinsa perusarvot ja käytöstavat, löytää elinikäiset ystävänsä ja niin edelleen. Yliopisto on siis reservaatti. Joidenkin mielestä se on luostari. Kollegani Masao Yamaguchi perusti Japanin syrjäseudulle buddhalaisen mietiskelyyliopiston. Antiikin Kreikan kuuluisimmat oppineet muodostivat ”peripateettisen” koulukunnan: sana tulee verbistä peri-pathein, ’kävellä ympäriinsä’. He, jotka keksivät eurooppalaisen kulttuurin perusideat, joita yhä opiskelemme, siis kävelivät eli maleksivat! S y n kooppi //

Synkoopin edeltäjä Äänitorvi vuonna 1976

// S y n kooppi

Erik Tawaststjernan haastattelusta, Äänitorvi v. 1977

Tawaststjerna piti huippusuosittuja studia generalia -luentojaan yliopiston juhlasalissa vuonna 1984.

S y n kooppi //

Erkki Salmenhaara oli yleisen

Studiokurssilaiset tekivät v. 1988 vierailun Pariisin

musiikkitieteen voimahahmo.

IRCAMiin. Kuvassa Kai Lassfolk ja Riitta Pietilä.

Säveltäjä Otto Romanowski teki studiossa elektroakustista musiikkia ja opetti laitoksella akustiikkaa, muotooppia sekä partituurinsoittoa.

// S y n kooppi

Erkki Kurenniemi kävi katsastamassa analogistudion vuonna 2002.

Harri Vuori ja tyylikäs parkkeeraus työpaikan edustalle.

S y n kooppi //

Kolmen kerroksen väkeä PIRKKO MOISALA

Musiikkitieteen päätilat olivat Vironkatu 1:ssä 1970-luvulla siinä siivessä, missä oppiaineen kirjasto sijaitsi viimeksi. Sisään tullessa vastaan iski vahva tupakansavun ja palavan puun haju. Pienestä eteisestä mentiin avoimeen konttoriin, jonka pöydän ääressä istui oppiaineen sihteeri-vahtimestari. Hän poltti ketjussa tupakkaa. Hänen vastauksensa häiritsevien opiskelijoiden kysymyksiin olivat pääasiassa lyhyitä urahduksia. Isot kaakeliuunit lämmittivät huoneita. Mitä kauempana kaakeliuunista istuit seminaarihuoneessa, sitä kylmempää oli. Tupakanpoltto oli yleistä; opettajat polttivat huoneissaan ja joissakin seminaareissa jopa opiskelijat. Professoreiden työhuoneissa oli vaikuttavat nahkaiset antiikkihuonekalut, muualla kalustus oli ankeaa ja perus20

// S y n kooppi

teellisesti käytettyä. Pitäneeköhän paikkansa, että silloin oli peräti kolme professoria: Erik Tawaststjerna ja apulaisprofessoreina Erkki Salmenhaara ja Ilkka Oramo? Oramon pitämä propedeuttinen kurssi johdatteli tieteen tekemisen mysteereihin, Salmenhaaran opetusalaa olivat sointu- ja muotoanalyysi. Muistaakseni taidemusiikin opettajat puhuttelivat opiskelijoita sukunimillä: rouva Lahtinen, neiti Rinne, herra Mäntylä. Koko opiskeluaikanani näin Tawaststjernan laitoksen tiloissa vain kaksi kertaa. Laitoksen vetoiset ja kylmät huoneet eivät sopineen hänen terveydelleen. Paksuun turkiskauluksiseen talvitakkiin sonnustautuneen professorin vierailu laitoksella oli suuri tapahtuma. Laitoksen kokoukset, joihin joitakin meitä opiskelijoitakin osallistui, pidettiin hä-

nen kotonaan Katajanokalla, tilavassa antiikkikalusteilla sisustetussa arvoasunnossa. Tawaststjerna luennoi meille Porthanian ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa piirustussalissa, ja myöhemmin hän piti myös suuren yleisömenestyksen saaneita Sibelius-luentojaan Päärakennuksen juhlasalissa. Ensimmäisen kerroksen lisäksi käytössä olevia huoneita oli myös muualla, muistaakseni alakerrassa ja ainakin kolmannessa kerroksessa. Alakerrassa sijaitsi Erkki Kurenniemen pystyttämä elektronisen musiikin studio, jota minun opiskeluaikanani ylläpiti Juuso Ruohomäki. Hänen opastuksellaan sain tuotettua Kurenniemen monimutkaisista laitteista ulos muutamia haluamiani ääniä. Aluillaan oleva etnomusikologian opetus tapahtui kolmannessa kerroksessa, missä ei ollut varsinaista seminaarihuonetta, vaan opiskelijat ja opettajat istuivat kuka milläkin, sohvassa, nojatuoleilla, palleilla, lattialla. Siellä ei teititelty, vaan tehtiin musiikintutkimuksellista vallankumousta, jonka pyrkimyksenä oli saada musiikkitieteen opetusohjelmaan etnomusikologia ja taidemusiikin lisäksi muutkin musiikinlajit. Etnomusikologian assistentti Philip Donner toi mukanaan ison joukon muitakin opettajia, muiden muassa Timo Leisiö (myöhemmin Tampereen yliopiston kansanperinteen, erityisesti kansanmusiikin professori) luennoi meille arabialaisen musiikin teoriasta. Opimme myös äänityksestä ja valokuvauksesta, ja meillä oli jopa oma valokuvalaboratorio. Keskustelut taiteen, populaarin ja arjen käytäntöjen välisistä suhteista, kaikenlaisen musiikin kulttuurisuudesta ja vieraan kohtaamisesta musiikissa kävivät kiivaina. Näistä keskusteluista syn-

tyi Suomen Etnomusikologinen Seura, joka on näihin päiviin asti toiminut laitoksen tiloissa. Seuran julkaisut ovat antaneet suomenkielisen julkaisukanavan jo usealle etnomusikologisukupolvelle. En muista, että laitoksen tiloissa olisi opiskeluaikanani järjestetty opiskelijabileitä. Sen sijaan muutamat helsinkiläisopiskelijat järjestivät niitä kodeissaan. Mieleeni on painunut Helena Tyrväisen Kuusisaaressa sijainneen lapsuudenkodin avaran salin keskellä oleva suuri valkoinen flyygeli, jolla Tawaststjerna soitti meille Sibeliuksen Kuusen. Kaiken kaikkiaan Vironkadun tiloista ja toiminnoista tuli sokkeloinen ja boheemin räjähtänyt vaikutelma verrattuna moneen muuhun oppiaineeseen. Suomalainen luokkayhteiskunta oli tuolloin käymistilassa, ja yliopistossa vaalittiin hallintoa myöten akateemista vapautta. Laitoksen tilatkin muuttuivat 1980-luvun alkupuolella, jolloin assistenttina toimiessani olimme Vironkadun remonttia paossa Töölössä Apollonkadulla. Sen jälkeen siirryinkin töihin Sibelius-Akatemiaan ja lähisuhteeni Helsingin yliopiston musiikkitieteeseen pääsi jatkumaan vasta runsaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Nyt on musiikkitieteessä uuden aikakauden aika. Uudet tilat voivat mahdollistaa uudenlaisia toimintoja ja uudenlaista ajattelua. Tulen varmasti nauttimaan uusien tilojen arkkitehtuurista, siisteydestä ja sisäpihan puista. Vaikka muutammekin lähemmäksi muita oppiaineita, ei sen tarvitse tarkoittaa omasta boheemissävytteisestä musiikkiidentiteetistä luopumista. Vironkadun henki tulee elämään myös uusissa tiloissa. S y n kooppi //

Kiitos, Vironkatu PEKKA HAKO

On kulunut 36 vuotta siitä kun aloitin opintoni Helsingin yliopistossa. Palaan vuoteen 1976. Ylioppilaskirjoitukset olivat takana ja heti keväällä kävin nuuskimassa musiikkitieteen laitoksen ilmapiiriä Vironkadulla. Minusta oli kummallista, että yliopiston laitos toimi entisessä asuinhuoneistossa. Kun sitten syksyllä aloitin opintoni, vanhan ja nuhjuisen huoneiston tuoksu, sen natisevat parketit ja epämuodollinen ilmapiiri tuntuivat jo kotoisilta. Vuosina 1976–1979 vietin paljon aikaa Vironkatu 1:ssä. Toisena ja kolmantena lukuvuonna ohjasin uusien opiskelijoiden pienryhmiä. Kokoonnuimme ensimmäisen kerroksen perähuoneessa, jossa säilytettiin äänilevyjä ja kelanauhoja. Keväällä 1978 perustimme Tero-Pekka Henellin ja Risto Niemisen kanssa Synkooppilehden, jonka yhtenä ideana oli toimia harjoitteluvälineenä julkiselle kirjoittamiselle. Uusi lehti tarvitsi tietysti hieman kärjekkään otteen, joten ideoimme palstan ”Kyökin puolelta”, jossa saatoimme nimimerkkien suojissa irvailla laitoksen pikku puutteille ja ottaa kantaa opetukseen. Nimensä palsta sai huoneiston kulahtaneesta keittiöstä, joka kuitenkin palveli mainiosti kokoontumistilana. Vuosina 1978–1979 olin Synkoopin puheenjohtaja ja seuraavan lukuvuoden musiikkitieteen laitoksen 22

// S y n kooppi

laitosneuvoston jäsen. Järjestimme paljon juhlia. Mainostimme yhteisiä illanviettoja eteisaulan ja kansliahuoneen välisen oven yläpuolella, jonne teippasimme ruskealle voimapaperille tekstatut isot houkuttelevat ilmoitukset. Väkeä bileisiin tuli myös Sibelius-Akatemiasta. Tapasin Vironkadulla tulevan vaimoni, Kristiinan. Eräänä päivänä syyslukukauden 1978 alkupuolella pyysin häntä laitoksen eteisessä kahville, mutta sain pakit. Kun muutaman viikon kuluttua kysyin uudelleen, hän suostui. Olin välillä käynyt parturissa eikä ylipitkä punainen kaulahuivini tainnut onneksi olla mukana. Aloimme seurustella Synkoopin pikkujouluissa 8.12.1978. Tuona iltana tanssimme Kalevi Ahon soittaessa viululla kaustislaisen Häävalssin. Juhlien päätyttyä nuokuimme käsi kädessä istuen läpi yön professori Erkki Salmenhaaran työhuoneen etuhuoneessa epämukavalla ja kovalla mustalla sohvalla. Menimme naimisiin juhannuksena 1979. Hääjuhlassamme Erkki soitti selloa ja piti puheen, jossa hän sanoi: ”Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos on vanhanaikainen sokkeloinen talo, joka ilmeisesti luo otolliset puitteet tällaisten romanssien syntymiselle ja kukoistamiselle.” Syyslukukauden 1980 alussa sain töitä laitokselta. Työskentelin puolitoista vuotta musiikkitieteen

vastaavana ylimääräisenä toimistoapulaisena. Käytännössä työ oli osapäiväinen kirjastonhoitajan tehtävä. Omaa työhuonetta ei ollut, vaan työpiste oli samassa kirjastohuoneessa, jossa kirjat ovat aina olleet. Kun laitos siirtyi pariksi vuodeksi kiinteistön remontin alta Apollonkadulle ja Vironkatu 7:ään, pakkasin kirjaston kirjat muuttolaatikoihin, jotka nostettiin ikkunoiden kautta jalkakäytävällä odottelevaan muuttoautoon. Sen jälkeen lajittelin kirjat Apollonkadulla takaisin hyllyihin. Se oli tehokas pikakurssi oppia perusteellisesti tuntemaan koko kokoelma. Kun laitos muutti takaisin laajennettuihin ja siisteiksi remontoituihin tiloihin, tunnelma oli toisenlainen. Ehdin kuitenkin kiin-

tyä myös uudistettuihin tiloihin, sillä työskentelin siviilipalvelusvuoteni 1985 Eero Tarastin sihteerinä. Tuo hauska vuosi tuotti sivaritöiden vastapainoksi hupsun Dingolle rakkaudella -kirjan. Vaikka olen vuosien varrella ollut muutaman vuoden töissä toisella puolella maapalloa, olen aina halunnut pitää henkisesti toisen jalkani musiikkitieteen laitoksella. Uskon hakeutuvani myös laitoskortteli Topeliaan. Ja työskenteleehän siellä amanuenssi Irma Vierimaa, joka oli ollut 1970-luvun alussa ennen opintojeni alkua luomassa tukevan pohjan ainejärjestön toiminnalle, mitä ilman en olisi kokenut niin rikkaita opiskeluni alkuvuosia. Kiitos, Synkooppi. Kiitos, Vironkatu 1.

Pekka Hakon ja Risto Niemisen toimittaman ja Synkoopin julkaiseman Ammatti: säveltäjä -kirjoituskokoelman julkistamistilaisuus 1.4.1981 Vironkadun äänilevy- ja nauha-arkistossa. Vasemmalta oikealle: Anneli Arho, Risto Nieminen, Jouni Kaipainen, Herman Rechberger, Tapani Länsiö, Harri Wessman ja Pekka Hako. S y n kooppi //

A3-KOOSSA 1:

TOPELIA | C1

:150

1-KERROS 1:150 | MUSIIKKITIEDE, IRTOKALUSTEET 1.10.2012, 12.10.2012, 24.10.2012 | EIJA SIISKONEN

Laıtteısto lııkkuu elektroninen elämän tapa jatkuu

TEKSTI TAT U T A M M I N E N K U V AT JUKKA V I R T A N E N

S y n kooppi â&#x20AC;&#x192; //

Musiikintutkijoista koostuvan Sonic Culinarism -ryhmän järjestämässä studioseminaarissa käsiteltiin Helsingin yliopiston elektronimusiikkistudion vaiheita ja merkitystä. Sijansa sai myös tulevaisuuden hahmottelu, josta vallitsi laaja yksimielisyys: studion toimintaa on jatkettava sen omia erityispiirteitä kunnioittaen. Syksyllä 50 vuotta täyttänyt studio on historiansa aikana tarjonnut myös taiteellisella puolella toimintamahdollisuuksia erilaisille tekijöille. Osa heistä on tullut akateemisten piirien tai ainakin musiikkitieteen ulkopuolelta. Tätä näkökulmaa tarjotessaan studioamanuenssi Kai Lassfolk kertoi esimerkkinä Organ-yhtyeen, joka kuuluu maamme varhaiseen syntikkapop-aaltoon. Musiikintutkija Susanna Välimäen mukaan ”studiokurssit ovat vaikuttaneet laajasti kulttuurikenttään”, koska kurssien ilmapiiriä on päässyt kokemaan mittava joukko lopulta aivan muualle suuntautuneita musiikkitieteilijöitä. Musiikkitieteen studion toiminnan lukuvuoden 1961–62 aikana käynnistänyt Erkki Kurenniemi on yksi suomalaisen tiede- ja taidekentän johtavista futurologeista ja monialaisista osaajista. Studion oma Kurenniemi-tutkija Mikko Ojanen esitteli laitteiden muodostamaa kokonaisuutta säveltäjän työkaluna. Pohjana pohjoismaiden vanhimman elektronimusiikkistudion perustamiselle Kurenniemellä oli kirjallista materiaalia esimerkiksi kuuluisista Pariisin ja Kölnin äänilaboratorioista. Kurenniemen soitinrakentelun ja -kokeilun tuloksena syntyi tallenteita, joiden joukossa on esimerkiksi pioneeriteos On-Offin (1963) lisäksi nimettömiä äänityksiä. Ojanen korosti tapaa, jolla ”Kurtsi” siirtyi välittömästi projektista toiseen. Musiikkitieteen laitokselle palkattomana työskennellyt assistentti ei pystynyt resurssien puutteen takia toteuttamaan kaikkea haluamaansa, minkä takia projektit jäivät jatkuvasti kesken. ”Studion varhaishistoriaa leimaa sattumanvaraisuus taiteellisessa työssä”, Ojanen arvioi. Musiikkitieteen oppiaineen amanuenssi Irma Vierimaa korosti myös professori Erik Tawaststjernan merkitystä studion alulle: ”Tawaststjernan suhteilla ja suopealla avustuksella laitteita ruvettiin hankkimaan, ja hän oli sitä mieltä, että musiikkitieteellä pitää olla studio.”

Miksi uudet opiskelijat tulevat yhä mukaan studion toimintaan ja innostuvat esimerkiksi vanhoista sähkösoittimista? Seminaarin loppukeskustelussa käsiteltiin uudelleen löytämisen iloja ja haasteita. Asiaa pohdiskeli esimerkiksi Andrew Bentley, joka piti studiokursseja Helsingin yliopistossa 1980-luvun alussa. Retroilu, ”uusi käynti saman asian luo”, mahdollistaa Bentleyn mukaan ”sen, että tullaan samaan paikkaan uudestaan, uudessa kulttuurikontekstissa, uudessa elämäntilanteessa, ehkä useita vuosikymmeniä myöhemmin − − olemme ehkä edelleen [tekniikan käytön suhteen] tiukkapipoisia, mutta eri tavalla tiukkapipoisia kuin ennen”. Lassfolkin hahmotelmassa nykyajan tee-se-itsetekijällä on ”vietti voittaa teknologian rajoittuneisuus”. Olemmehan tilanteessa, jossa digitaaliteknologia mahdollistaa musiikinteossa niin paljon asioita, että varsinaista eteenpäin menoa voikin hyvin olla menneissä ajoissa hyppiminen. Kun musiikkitieteen oppiaine siirtyy uusiin tiloihin, studion toiminta pidetään edelleen vireänä. Lassfolkin mukaan elektroakustisen musiikin praktikum -kursseilla on jatkossakin tarkoitus leikata ja liimata ääninauhaa. Kurenniemen studio pidetään vähintään yhtä käyttökuntoisena kuin ennenkin. Seminaarissa ilmeni jaettu mielipide, jonka mukaan tieteenteon lomassa on syytä ylläpitää myös sähkömusiikin käsityöläisyyttä. Vanha laitteisto säteilee jatkossakin ympärillensä hivenen legendaarista ja kulttuuria muokkaavaa henkeään. ”Tää [Vironkadulla syntynyt musiikki] on aina jotenkin erilaista kuin muualla tehty”, kuvaili Pauli Laine, joka luotsasi yhdessä Lassfolkin kanssa studiota 1980-luvulla. 28 // S y n kooppi

Studion vaiheita 1962 Kurenniemi sai studion toimintakuntoon Porthaniassa. Suunnitelmissa alusta alkaen laitteiden digitaalinen ohjauslogiikka.

1963 K:n teos On-Off osoituksena studion käytöstä instrumenttina.

1967 Siirtyminen Vironkatu 1:een.

1968 K:n teos Antropoidien tanssi, josta osa julkaistiin nimellä Dance of the Andropoids Wigwamin levyllä v. 1970.

1970– Useita eri sijainteja Vironkatu 1:ssä. Jukka Ruohomäki otti johdon Kurenniemen jälkeen.

1981–84 Remontti ja studion väliaikainen sijainti Vironkatu 7:ssä.

1984–2012 Vironkatu 1:n 1b-kerroksen studio. Tutkimuksen painottuminen musiikkiohjelmointiin, äänianalyysiin, audioelektroniikkaan ja elektroakustisen musiikin historiaan.

2013–

Lähteet: Seminaaripuheet sekä Pääkkölä, Anna-Elena (toim.) 2012. Suomen musiik-

Topelian studio.

kitiede 100 vuotta: juhlasymposiumin satoa. Suomen musiikkitieteellinen seura ry.

Kurenniemi. Nyt. • Erkki Kurenniemen tuotanto oli laajasti esillä Saksassa Kasselissa järjestetyssä dOCUMENTA (13) -nykytaidenäyttelyssä kesällä 2012. • Musiikkitieteen studion omistamat soittimet Sähkökvartetti, DIMI-A ja DICO jatkavat esittelyretkeä Tanskan Århusiin tammikuussa 2013. • Syksyllä 2013 nykytaiteen museo Kiasma esittelee Kurenniemen töitä. • Ektro Records julkaisi kesällä 2012 Kurenniemen musiikkia kokoavan levyn Rules. Ohessa ovat säännöt, joiden pohjalta teokset syntyivät: ”1. Teos on saatava valmiiksi päivässä. 2. Kunkin äänen seuraajaksi valitaan sellainen ääni, joka on täysin epäjohdonmukainen ja yllättävä eikä missään järkevässä suhteessa edeltäjäänsä.”

S y n kooppi // 29

K e i kk a - a r v i o t

Julia Wesely

IGUDESMAN & JOO Savoy-teatteri 22.11.2012

A Little Nightmare Music

//â&#x20AC;&#x192; S y n kooppi

K e i kk a - a r v i o t

”

a nyt: Mozartia!” Ensimmäiset tahdit kuulostavat tutulta. Kyllä, Mozartin nelikymppinenhän se siinä, mutta yhtäkkiä ollaankin James Bondin tahdissa ja siitä päädytään vielä kaikkien ammattimuusikoiden tuntemaan vitsiin: ”Mistä alkaisin?” Mikä meni vikaan? Kuulostaako Victor Borge tai Dudley Moore tutulta? Entäpä Aleksey Igudesman ja Hyung-Ki Joo, kavereiden kesken ihan vain Igudesman ja Joo? Viimeksi mainitut herrat ovat kaveruskaksikko, jonka ensikohtaaminen tapahtui suunnilleen 12 vuoden iässä, kun pojat kävivät samaa legendaarista Yehudi Menuhinin musiikkikoulua Englannissa. Alku on aina hankalaa, mutta luojan kiitos Joo sai aikanaan Igudesmanin lepyteltyä hyvällä fish and chips -annoksella, kuten ohjelmalehtinen kertoo. Voin nimittäin väittää, että muutoin maailma ei olisi samanlainen. Kaksikon jo vuodesta 2004 lähtien pyörittämä show A Little Nightmare Music nimittäin irvailee hauskalla tavalla paitsi klassiselle musiikille myös muille musiikkityyleille, muusikon arjelle ja tietyille aikamme vallitseville trendeille. Kaverukset ovat julkaisseet videointeja vitseistään myös YouTubessa, jossa niitä on katsonut tähän mennessä jo yli 28 miljoonaa ihmistä. Igudesmanin ja Joon vetämä huumorishow loppuunmyydyssä Savoy-teatterissa alkaa varsin perinteisesti. Viulisti ja pianisti astelevat lavalle, yleisö taputtaa ja hetkeä myöhemmin musiikki alkaa soida. Ilmoille kajahtaa Jules Massenet’n Meditaatio. Yhtäkkiä salissa alkaa soida liiankin tuttu Nokia-tunnari. Aivan, se kaikkien vihaama korvamato, joka pilaa konsertin kuin konsertin! Jatko on kuitenkin odottamaton, sillä kaksikko ei pysäytäkään soittoa vaan kehittää kyseisestä melodiasta sähäkän, tosin välillä minun makuuni liian siirappisen, klassisen musiikkiteoksen romantiikan ajan tyyliin. Pienen ärsyttävän, mutta valitettavasti varsin yleisen, välikohtauksen jälkeen yleisölle tarjotaan hiukan Mozartia. Valitettavasti muusikkokaksikon fengshuit eivät kohtaa, sillä Joon mielestä Rondo alla turca (alunperin Mozartin 11. pianosonaatin kolmas osa) pitäisi soittaa a-mollin sijaan A-duurissa. Perustelutkin ovat varsin hupaisat: ”Olemme Helsingissä. Etkö tunne energiaa? Ei aurinkoa, ja

ihmiset tekevät itsemurhia. Helsinki vaatii selkeästi A-duuria!” Show’n edetessä lavalla siivoillaan nuotteja sellaisella vauhdilla, että harjoitteleva viulisti ei pysy perässä vaan joutuu vaihtamaan kappaletta salamaakin nopeammin, ja flyygelin kansi sulkeutuu ja sen saa auki vain luottokortilla ja pinkoodilla. Väliajan jälkeen viulisti ehtii nukahtaa soitinta virittäessään ja soittaa viuluaan jousen sijaan maidonvaahdottajalla. Kaiken huipuksi Joo menettää oikean kätensä suututtaessaan Igudesmanin pelleilyllään! Tällaista show’ta ei heitetä tuosta noin vain, vaan se vaatii paljon ja huolellista valmistautumista. Kaksikon pannessa parastaan lavalla sen myös huomasi, vaikka yksi kappale olikin jäänyt harjoittelematta jet lagin vuoksi ja se jouduttiin harjoittelemaan lavalla yleisön edessä. Ulkomaalaisiksi miehet äänsivät suomea erittäin hyvin. Sanavarastokin oli varsin laaja, vaikka kaksikko on harvoin Suomessa käynyt. Ilokseni sain myös huomata, ettei Savoy-teatterin lavalla nähty show ollut vain YouTube-videoiden toistoa, sillä joukossa oli ainakin minulle uusia vitsejä, kuten edellä mainittu lavalla harjoiteltu blueskappale, joka kertoi Joon suuresta rakkaudesta Bessyyn, Jeesuksen lempilehmään. Show’ssa viljelty huumori kukki niin monella tasolla lähtien yksinkertaisista, tyylillisesti täysin erilaisten kappaleiden yhdistämisistä erilaisten onomatopoeettisten äänten tuottamisen kautta sanallisiin sutkauksiin, että sitä riitti varmasti kaikille. Näiden kahden miehen show’ssa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Hiukan yllättäen kirsikkana showkakun päällä toimi yleisössä istunut isokokoinen mies, joka kauaskantavilla naurunhörähdyksillä sai muunkin yleisön purskahtamaan nauruun. Jokainen klassista musiikkia harrastava yksilö on varmasti joskus kuullut, kuinka tylsää klassinen musiikki on. Onneksi Borgen ja Mooren jalanjälkiä seuraavat venäläinen Igudesman ja korealais-brittiläinen Joo pölyttävät oikein kunnolla klassisen musiikin kaappeja. Tällaista pitäisi olla enemmän ja useammin. Seuraavaa show’ta odotellessa! Michael Sagulin

S y n kooppi //

K e i kk a - a r v i o t

wayne shorter musiikkitalo 5.11.2012

Shorter ei tyytynyt vanhan toistoon

ksi vuoden odotetuimmista jazzkonserteista koettiin epäilemättä maanantai-iltana 5.11., kun saksofonisti Wayne Shorter saapui kovatasoisen kvartettinsa kanssa täyttämään Musiikkitalon konserttisaliin asettuneen jazzyleisön korkeita odotuksia. Tämä oli myös harvinainen tilaisuus kuulla jazzia kehutussa salissa, joka on tähän mennessä toiminut lähinnä taidemusiikin esitysareenana. Shorter onkin sen verran merkittävä musiikin kehittäjä, että hänelle voi suoda kunnian esiintyä parhaassa mahdollisessa salissa. Kvartetin muissakaan jäsenissä ei ollut hävettävää: pianossa oli Danilo Perez, bassossa John Patitucci ja rummuissa Brian Blade. He kaikki kuuluvat tämän hetken jazz-eliittiin. Kuten konsertin alkupuheen pitänyt Jukkis Uotila mainitsi, Shorter on vaikuttanut jazziin kolmella aikakaudella. Ensin Art Blakeyn hardbop-henkisessä yhtyeessä, tämän jälkeen Miles Davisin modaalisuutta ja vapautta kehittäneessä kokoon panossa ja lopuksi fuusiojazzin edelläkävijänä Joe Zawinulin kanssa perustamassaan Weather Reportissa. Shorter tunnetaan ennen kaikkea sävellyksistään, joita löytyy paljon esimerkiksi Milesin Nefertiti-levyltä ja Shorterin 60-luvulla johtaman yhtyeen 32

// S y n kooppi

Andrew Hulburt

K e i kk a - a r v i o t

levyiltä, joista ehkä tunnetuin ja merkittävin on Speak No Evil. Musiikkitalossa kuultu Shorter toi mieleen Milesin 60- ja 70-luvun taitteessa ja siitä eteenpäin soittaman vapaamuotoisen, miltei pelkkään improvisaatioon ja kommunikaatioon perustuneen musiikin. Täysin vapaata Wayne Shorter Quartetin soitto ei silti ollut. Tätä todisti myös valtava määrä nuotteja, jotka soittajilla oli mukanaan. Ilmaan jäi kuitenkin kysymys, kuinka paljon soitossa oli Shorterin ennalta säveltämiä osuuksia ja kuinka paljon taas puhdasta improvisaatiota. Todennäköisesti kaiken aikaa häilyttiin jossain näiden kahden rajamailla. Ensimmäinen kappale perustui pikaisesti esitetyn teeman varioimiseen ja sillä leikittelyyn. Ennalta suunniteltua saattoivat olla selkeästi toisistaan poikenneet pahaenteisen aggressiivinen ja rauhallisen leijaileva tunnelma, joiden välillä yhtye tasapainotteli sujuvasti. Aluksi tuntui, ettei Shorter aikonutkaan ottaa kovin merkittävää roolia yhtyeessä. Komppi soitti oman mielensä mukaisia kuvioita, joiden päälle Shorter kommentoi lyhyillä kantaa ottamattomilla fraaseilla. Näihin komppi ei juurikaan reagoinut ja Shorter tuntui jäävän hieman erilleen muusta yhtyeestä. Shorterin rooli kuitenkin kasvoi konsertin edetessä. Esityksen parasta antia oli Brian Bladen impulsiivisen dynaaminen rumpujen soitto. Kesken hiljaisen tunnelmoinnin hän saattoi yhtäkkiä yllättää soittamalla yksittäisen kuvion korkeimmalla kuviteltavissa olevalla energiatasolla ja äänenvoimakkuudella. Vaikka tätä tapahtui konsertin aikana melko usein, se ei tehnyt musiikista itseään toistavaa, vaan ennemminkin kiinnostavaa. Se herätti myös ajattelemaan, kuinka harvoin Suomessa kuulee rumpujen soittoa yhtä estottoman laajalla dynamiikalla. Helsingin Sanomien haastattelussa (HS, 5.11.2012) Shorter kertoi, ettei pidä aluista ja lopuista musiikissa. Tämä näkökulma ilmeni hyvin varsinkin konsertin alkupuolella. Kappaleet lähtivät kuin tyhjästä ja ne lopetettiin sopivan hetken tullen ilman mitään sen kummempaa varoitusta tai valmistelua. Aluksi vaikuttikin siltä, että yhtye aikoo soittaa koko puolitoistatuntisen ilman minkäänlaisia keskeytyksiä. Ensimmäinen kappale loppui kuitenkin kuin tyhjään, melko varmas-

ti sattumalta ilmaantuneeseen yhteiseen hiljaiseen hetkeen. Perinteinen jazzkappaleiden rakenne, jossa soitetaan ensin teema, sitten soolot yksitellen ja lopuksi teema, toteutui vasta toisessa encoressa. Koko muu konsertti oli kollektiivista improvisointia, jota ohjasivat mahdollisesti nuoteille kirjoitetut rakenteet, soinnut tai muut yksittäiset ideat. Sointurakenteet, silloin kun niitä oli, eivät myöskään olleet kovin perinteisiä. Siispä lyhyttä, tonaalisuuteen viittaavaa melodianpätkää, jonka Shorter soitti kolmannessa kappaleessa konsertin loppupuolella, osasi arvostaa aivan eri mittakaavassa kuin tavallisesti. Yksi selkeä teema yhtyeen musiikissa oli vaihtelu helposti seurattavasta groovesta vaikeammin hahmotettavaan, jossain tahtilajin yläpuolella leijailevaan rytmiikkaan. Yhtyeen musiikissa kuului vaikutteita useista kulttuureista ja jazzin ”tyylikausista”. Kappaleista toinen alkoi rytmisesti ja melodisesti afrikkalaishenkisenä. Suuri osa tästä vaikutelmasta johtui ehkä siitä, että Perez soitti tässä vaiheessa pianon kieliä sormin, mistä seurasi monien Afrikassa käytettyjen kielisoittimien sointia muistuttava äänenväri. Tässä kappaleessa, kuten koko konsertissakin, tuli esille monia lyhyen pätkän toistoon perustuneita vamppeja, jotka todennäköisesti määrittelivät sen, missä osassa oltiin menossa. Pian näkyvämpään rooliin tuli myös Shorterin ja rytmisektion välinen vuoropuhelu, joka alkoi usein Shorterin soittamalla fraasilla, johon taas muut selvästi vastasivat. Hieman yli tunnin kestänyt konsertti tuntui loppuvan lyhyeen ja yleisö jäi kerrankin janoamaan oikeasti lisää pakollisen encoren taputuksen sijaan. Yleisö osoittikin suosiota kunnioittavasti seisaaltaan, varmasti osin myös Shorterin maineen vuoksi. Wayne Shorter Quartet oli hyvä alku Musiikkitalon konserttisalissa pidettäville jazzkonserteille. Konsertissa huomasi kuitenkin sen, ettei salia ole suunniteltu tämän tyyppisen musiikin esittämiseen: soittajien välinen balanssi ei ollut kaikkialla salissa yhtä hyvä ja basson selkeys tuntui kärsivän pitkästä jälkikaiusta. Itse uskon, että tunkkaiseksi ja soimattomaksi kritisoitu Black Box sopii jazzyhtyeiden tarpeisiin loppupeleissä paremmin kuin konserttisali, vaikka jazzkonsertti suuressa salissa olikin elämys. Mikko Sarvanne S y n kooppi //

K e i kk a - a r v i o t

Jospehine Dixon

AKODE Cafe Oto, Lontoo 11.11.2012

iemmin Alan Wilkinsonin johtamana ”norjalaiskvartettina” tunnettu free jazz -yhtye esiintyi nyt nimellä AKODE, jossa muusikoiden etunimet muodostavat kirjainyhdistelmän. Konsertti oli osa vuotuista London Jazz Festivalia. Alan Wilkinson on englantilainen herrasmies sekä altto- ja baritonisaksofonisti. Kenties parhaiten hänet tunnetaan triostaan Paul Hessionin ja Simon Fellin kanssa. Wilkinsonin saksofoninsoitto on vähätellen sanottuna omaperäistä, taidokasta ja kirjavaa. Etenkin baritonin kanssa Wilkinson on varsinainen hirviö; hänen soittonsa muuttuu hetkessä rytmisistä pulputteluista eläimellisiin glissandoihin tai ylipuhallettuihin melodioihin. Alttosaksofonin kanssa hän on tosin hieman pohdiskelevampi ja keskittyy lyyrisempään ja melodisempaan kehittelyyn. Toisinaan hän saattaa myös laulaa. Juuri persoonallinen lo-

// S y n kooppi

K e i kk a - a r v i o t

giikka, jolla Wilkinson yhdistelee ja muokkaa fraasejaan näennäisesti kaukana toisistaan olevista palasista, tekee asiasta mielenkiintoisen. Tämä taipumus leimaa myös muita yhtyeen jäseniä. Rytmiryhmä eli kontrabasisti Ola Høyer ja rumpali Dag-Erik Knedal Andersen edustavat kahta kolmasosaa yhtyeen nuoremmasta ja norjalaisesta jakaumasta. Johtuuko nuoruuden innosta vai mistä, mutta kaksikon energialataus, kekseliäisyys ja intensiteetti on varsin huikea. Hämmästyttävää kyllä, parivaljakko pitää sykkeen yllä, vaikka Høyerin pirstoutuneet fraasit saattavat muodostua pizzicatosta, jousitetusta huiluäänestä sekä läimäyksestä basson kylkeen. Andersen taas kokeilee ja keksii jatkuvasti uusia tapoja tuottaa ääniä soittimistaan. Hän esimerkiksi heittelee soittokelloja tai symbaaleja rumpukalvojen päälle tai soittaa neljällä rumpukapulalla yhtäaikaisesti. Jatkuva innovaatio yhdistettynä usein huimaan nopeuteen on todella häkellyttävää seurattavaa. Kollegoihinsa verrattuna kitaristi Kim Johannesenin tyyli on lähestymistavoiltaan astetta sivistyneempi – onneksi sentään harmoniakäsitykseltään varsin barbaarinen. Hän lainaa atonaalisuuden ja sarjallisuuden ideoita soittoonsa pitäen jännitteen jatkuvasti purkautumattomana tukien etenkin Wilkinsonin äänellisiä seikkailuja. Johannesenia onkin verrattu esimerkiksi amerikkalaiseen kitaristiin Joe Morrisiin, kenties juuri juoksevien, abstraktien melodialinjojensa takia, mutta tämä on vain yksi osa-alue Johannesenin repertuaarissa. Lisäksi hän muovaa kitarastaan tekstuureja mm. särö- ja volumepedaaleilla, slideputkella tai muovisella viivaimella. AKODEn ollessa kyseessä erilaiset ja erikoiset tekniikat eivät suinkaan ole konseptuaalista oveluutta vaan luonnollinen osa musiikillista sanavarastoa, jota uudistetaan jatkuvasti ja käytetään tilannekohtaisesti. Jos ns. vapaata musiikkia tulisi analysoida, mitä etenkin sen esittäjät ovat usein haluttomia tekemään, voitaisiin olettaa, että ”epätyypillisten” tekniikoiden käytön pyrkimyksenä on luoda syntaksitonta ja näennäisiltä merkityksiltään vapaata musiikillista ainesta. Tämä pyrkimys mahdollistaa vuorovaikutuksen hyvin abstraktilla tai ambivalentilla tasolla. Tietyllä tavalla kyse on

alkukantaisesta ”call-and-response”-kommunikaatiosta, joka tässä tapauksessa tapahtuu korkealla älyllisellä tasolla. Se mikä taas yhdistää kyseisen musiikin ns. perinteiseen musiikkiin ovat tuttujen instrumenttien käytöstä syntyvät konnotaatiot. AKODE soitti illan aikana kaksi settiä. Molemmat olivat taattua tavaraa, mutta sisälsivät odotuksiini nähden muutamia yllätyksiäkin. Eräs niistä oli ensimmäisen setin aloittanut drone-matto, joka syntyi Wilkinsonin sinnikkäästi puhaltamista pitkistä äänistä ja Johannesenin slideputkella hieromasta äänimaisemasta. Aavemaisia resonoivia ylä-ääniä tuntui muodostuvan katonrajaan, ja aika ikään kuin pysähtyi. Vastaavanlaista verkkaista kehittelyä en ollut aiemmin yhtyeeltä kuullut. Yhtäkkiä Andersen vetäisi maton alta nopeatempoisella rummutuksella. Tästä seurasi kirjava ja vaiheikas kokonaisuus, jossa pallo siirtyi luontevasti soittajalta toiselle. Tunnelmat aaltoilivat hurjasta myllytyksestä hupaisaan ehkä hieman cagemaiseen kohtaan, jossa yhtyeen hiljaiset eleet sekoittuivat yleisön tuolien narinaan ynnä muihin salin ääniin. Illan toinen setti alkoi Johannesenin kitarasoololla, jonka rinnalle muut alkoivat pikkuhiljaa rakentaa omia tiluksiaan. Kokonaisuudessaan toisen setin dynamiikka oli ensimmäiseen verrattuna hieman tasapaksumpi: toinen setti kun koostui pelkästä äärimmilleen viedystä tulituksesta. Intensiteetin huipentuessa Wilkinson ja Johannesen kisailivat vihlovimman hälyäänen löytämisestä Andersenin ja Høyerin hakatessa monotonista rytmiä johdattaen kuulijat sietämättömyyden rajat ylittäneeseen hurmioon. Tässä vaiheessa onkin sanottava sananen Cafe Oton yleisön ylivertaisuudesta. Vaikka olikin kyse modernista, vapaasta, ”vaikeasta” ja ties mistä jatsista, konsertin yleisö koostui nuorista taideopiskelijoista yllättäen aina eläkeikäisiin mummoihin ja pappoihin! Juuri toisen setin hurjimmassa ja meluisimmassa kohdassa eräskin mummo tuntui halkeavan onnesta heiluessaan ekstaattisen rytmin tahtiin! Tämän kun näkisi vielä Helsingissäkin... Lauri Hyvärinen

S y n kooppi //

K e i kk a - a r v i o t

Marie Planeille

Tinariwen Korjaamo 5.11.2012

//â&#x20AC;&#x192; S y n kooppi

K e i kk a - a r v i o t

uoden 1979 paikkeilla libyalaisella pakolaisleirillä perustettu Tinariwen on noussut 2000-luvun aikana kuuluisuuteen myös länsimaissa. Maanpakoilun, sotilasleirien ja kapinoiden keskellä kehittyneestä malilaiskollektiivista on tullut Roskilden, Glastonburyn ja Coachellan kaltaisia festareita kiertävä yhtye. Eikä bändin suosio ole jäänyt vain maailmanmusiikkipiireihin, sillä fanien joukosta löytyy mm. Bono, Robert Plant, Chris Martin ja Thom Yorke. Viimevuotisella, Grammy-palkitulla Tassili-albumilla yhteistyökumppaneina oli puolestaan TV On The Radion ja Wilcon jäseniä. Hypnoottisen Korjaamon-keikan nähtyään Tinariwenin kattavaa suosiota ei ihmettele lainkaan. Yhtyeen musiikissa on juuri sopivassa suhteessa tuaregi-eksotiikkaa ja helposti omaksuttavaa bluesmaista juurevuutta. Maagisinta Tinariwenissa oli livenä kuusihenkisen kokoonpanon yhteensoitto. Yhdestä lyömäsoittajasta, basistista, sähkökitaroista, laulusta ja taputuksista syntyi loputtoman kiehtova groove, joka jaksoi ihastuttaa läpi puolitoistatuntisen keikan. Sekä laiskasti nykiessään että vauhdikkaasti tampatessaan Tinariwenin rytmiikassa oli jotain, mikä ei länsimaalaisen soittajan tai kuulijan selkärangasta irtoa helpolla. Tämä korostui hauskasti yhtyeen jäsenten taputuksista, joihin osumisessa yleisöllä oli paikoin hieman vaikeuksia, vaikkei mitään kovin poikkeavia rytmejä kuultukaan. Mielenkiintoista yhtyeen kokoonpanossa oli se, että laulusolisti vastasi aina myös soolokitaroinnista. Komppikitaristia ja perkussionistia lukuun ottamatta kaikki muut jäsenet astuivat vuorollaan valokeilaan ja onnistuivat toinen toistaan

paremmin. Kiinnostavaa oli myös se, etteivät kaikki jäsenet soittaneet missään vaiheessa yhtä aikaa, vaan kävivät tauoilla tai keskittyivät taputuksiin ja taustalauluihin. Äänimaailman hypnoottisuus ei perustunut siis volyymiin tai soitinten määrään, vaan riisuttuun, mutta virtuoosiseen yhtyesoittoon. Tinariwen ei myöskään sortunut loputtomaan jammailuun, vaan kappaleet loppuivat aina sopivasti saturaatiopisteen lähestyessä. Tamashek-kielellä esitetyistä kappaleista ei luonnollisesti paljoakaan ymmärrä, mutta kielen rytmiikassa ja äänikuvassa on jotain todella kiehtovaa. Tiuhaan illan aikana toistuneet sanat ”tenere” (aavikko, sanan tinariwen yksikkömuoto) ja ”imidiwan” (ystävät) antanevat osviittaa siitä, mikä Pohjois-Saharan tuaregipaimentolaisten elämässä on tärkeää. Tinariwenin musiikissa ollaan perusasioiden äärellä, ja juuri tällainen maanläheisyys paistaa yhtyeen tekemisestä läpi. Vaikka Korjaamon ja Tassili n’Ajjerin kansallispuiston välillä on yli 4000 kilometriä, löytyi yhteinen sävel yhtyeen ja yleisön välille heti kättelyssä eikä suvantovaiheita tullut eteen. Tinariwenin aavikkobluesin kyydissä aika meni kuin siivillä, ja keikka tuntui loppuvan jopa hieman kesken. Juuri kun tie lopulliseen hurmioon näytti olevan auki, komeisiin esiintymisasuihin pukeutunut kuusikko kiitti, kumarsi ja jätti hyvästit suosiotaan osoittavalle yleisölle. Lisäkeston ohella jäin kaipaamaan uusimman levyn koukuttavia ässäraitoja, kuten Asuf D Alwa, Tenere Taqqim Tossam ja Imidiwan Ma Tenam. Siltikin Tinariwenin keikka oli äärimmäisen avartava ja hypnoottinen kokemus. Tommi Saarikoski

S y n kooppi //

L E V Ya r v i o t

David Aaron Carpenter & Tapiola Sinfonietta Joseph martin kraus: viola concertos ondine 2012

okainen vähänkään klassisen musiikin kanssa tekemisissä ollut henkilö on varmasti kuullut jossain elämänsä vaiheessa vitsejä alttoviulisteista, noista klassisen musiikin basisteista. Milloin altisteja parjataan niissä älykkyyden puutteesta, milloin taas vajaasta soittotaidosta. Onneksi nykypäivän todellisuus on erilainen. Ohi ovat ne ajat, jolloin alttoviulua pidettiin instrumenteista kaikkein vähäisimpänä. Valitettavasti vuosisatojen mittainen aliarvostus näkyy kuitenkin edelleen alttoviulun ohjelmistossa. Vaikka uusia teoksia soittimelle sävelletään tiuhaan tahtiin, ei alttoviululle löydy yhtä montaa varteenotettavaa klassismin aikaa edustavaa konserttoa kuin esimerkiksi viululle. Siksi tartuinkin mielenkiinnolla David Aaron Carpenterin ja Tapiola Sinfonietan levyyn, joka 38

// S y n kooppi

sisältää jopa kolme uusvanhaa alttoviulukonserttoa. Levyllä soivat konsertot ovat saksalaisen Joseph Martin Krausin (1756–1792) hengentuotoksia. Kraus syntyi Miltenburg am Mainissa, mutta päätyi 1778 Tukholmaan ja muutamaa vuotta myöhemmin Kustaa III:n hoviin. Konsertot on todennäköisesti sävelletty vuosien 1777–1781 aikana. Toisin sanoen ne on ainakin viimeistelty Tukholmassa, melkein naapurissa! Krausin alttoviulukonserttoihin liittyy myös hauska detalji: konserttoja kun luultiin pitkään benediktiinimunkki Pater Romanus Hoffstetterin säveltämiksi. Konsertot eivät sinänsä ole mikään uusi löytö, sillä Breitkopf kustansi nuottimateriaalin jo 1787 Hoffstetterin nimellä. Kuitenkin konsertot esittämisen sijaan ovat pää-

tyneet arkistojen kätköihin lepäämään. Muutaman kuuntelukerran jälkeen voin yleisesti sanoa, että Joseph Haydn ei todellakaan aikanaan puhunut potaskaa. Haydn nimittäin piti Krausia merkittävänä säveltäjänä ja rinnasti tämän jopa Wolfgang Amadeus Mozartiin. Carpenter ja Tapiola Sinfonietta ovat siis tehneet merkittävän työn levyttäessään nämä kolme konserttoa, joista joku, esimerkiksi G-duuri, toivottavasti nousee alttoviulistien keskuudessa suureen suosioon Franz Anton Hoffmeisterin ja Carl Philipp Stamitzin konserttojen rinnalle. Carpenterin ja Tapiola Sinfonietan työ Krausin konserttojen vangitsemiseksi myös tulevien jälkipolvien kuultaviksi on ihan hyvää. Levyllä on selkeästi havaittavissa sekä solistin että orkesterin kehittyminen edetessä konsertosta toiseen. Kaikkien soitto on nimittäin levyllä ensimmäisenä olevassa Es-duurikonsertossa (VB 153c) jäykähköä. Kepeys tuntuu puuttuvan kokonaan, vaikka klassismin aikana sävelletyssä musiikissa juuri kepeyden tulisi kuultaa läpi selkeästi. Orkesteri kuitenkin osoittaa jo ensimmäisen konserton aikana hallitsevansa muutoin klassismin artikulaation. Tapiola Sinfonietta on selkeästi soittanut Mozartinsa. Es-duurikonserton toisessa osassa hiljaiset nyanssit eivät mielestäni tahdo oikein luonnistua, mutta kolmas osa onneksi osittain pelastaa ilottelullaan konserton. Viimein levyn muusikot löytävät kauan kaivatun kepeyden, joka tosiaan vain paranee levyn edetessä. Kepeyden löytymisestä huolimatta Esduurikonsertto jää varsin vaisuksi. Tämä pistää pohtimaan, onko syy todellakin säveltäjässä vaiko sittenkin soittajissa? Konserton ensitahdit ovat kuitenkin tekstuuriltaan mielenkiintoiset, ja Krausin ratkaisu olla viittaamatta solistin tekstiin orkesterin alkusoitossa on varsin hauska. Kenties osoittava sormi kohdistuu siis enemmän soittajiin. Carpenterin vibraattokin on amerikkalaiseen tapaan varsin imelää siirappia, mikä ei tässä kohtaa mielestäni ole mikään saavutus. C-duurikonsertossa (VB 153b) soittajat ovat selkeästi enemmän läsnä ja solistikin onnistuu luomaan draamaa. Nyt Carpenter näyttää olevansa kykenevä myös virtuoottiseen soittoon. Kraus itse oli taitava alttoviulisti, ja soitin kuu-

lui ehdottomasti hänen lempi-instrumentteihinsa. Kraus on siis tiennyt aivan varmasti, millaisia temppuja altolla on mahdollista tehdä, kunhan soittaja vain tietää niksit. Soittajien yhtäkkiseen heräämiseen varmasti vaikuttaa myös se, että tämän konserton ensimmäisen osan tempomerkintä on edellisen konserton ensimmäistä osaa majesteettisempi (allegro maestoso). Konserton toinen osa on kauniin maalaileva, ja kolmannessa osassa saadaan kunnon riehakkuutta. Kokonaisuudessaan C-duurikonsertto on draamallisesti paremmin hallinnassa kuin Es-duuri. Täydellinen se ei kuitenkaan ole. Carpenterin soitossa on välillä havaittavissa liian raspimaista sointia, ja soitto on paikoitellen epäpuhdasta. Levyllä viimeisenä soiva kaksoiskonsertto alttoviululle ja sellolle G-duurissa (VB 153a) on näistä kolmesta tuotoksesta kenties paras, mikä on selkeästi ollut myös luetteloijan mielipide. Mielestäni on kuitenkin naurettavaa kutsua konserttoa kaksoiskonsertoksi. Sen verran vähäinen rooli soolosellolla mielestäni on, vaikka sellolisäke onkin varsin hauska. G-duurikonserton soitto on levyn kepeintä. Valitettavasti konserton alkusoolo epäonnistuu Carpenterilta. Soitto kuulostaa ylöspäin menevässä juoksutuksessa aivan liian falskilta ja epävarmalta. Carpenter varmasti pystyisi paljon parempaankin. Juoksutus toistuu myöhemminkin ensimmäisen osan aikana, eikä Carpenter silloinkaan saa paikkaa korjattua. Krausin kirjoittaman tekstuurin ansiosta orkesteri innostuu kunnon fraseeraukseen. Tekemisen meininki on selkeästi kuultavissa lopputuloksesta. Konserton toinen osa on ihanan dramaattinen: suru ja alho ovat käsinkosketeltavia! Kolmannessa osassa sellollekin tulee viimein tekemistä. Luojan kiitos, kun konsertto kerran on nimetty kaksoiskonsertoksi. Pienistä säröistä huolimatta levy on mainio tuotos ja pystyy hyvin täyttämään ensilevytyksen tuomat odotukset. Lisäksi levy on hieno jatko Carpenterin kahdelle aiemmalle levylle. Ihailen Carpenteria suuresti, koska hän on paitsi muusikko myös akateemisesti koulutettu. Carpenterilla on myös kandidaatin tutkinto valtiotieteestä ja kansainvälisistä suhteista. Hän ei siis voi olla aivan turha jätkä. Michael Sagulin

S y n kooppi //

L E V Ya r v i o t

Anathema Weather systems ksope 2012

arikymmenvuotisen historiansa aikana Anatheman musiikillinen linja on vaihdellut siinä missä miehityskin. Alkujaan doom- ja death metaliin keskittyneen yhtyeen soundi vaihtui tunnelmoivampaan progeen vuosituhannen vaihteessa. Kauden hedelmiä olivat mm. albumit Judgement (1999) ja A Natural Disaster (2003). Seitsemän vuotta kypsynyt We’re Here Because We’re Here (2010) esitteli jälleen linjaansa uudistaneen, valoisamman Anatheman. Weather Systems jatkaa edelleen pikemmin postrockin kuin aiemman metallin hengessä. Tästä parhaana esimerkkinä lienee Sunlight, joka ilman sen suurempaa uutuusarvoa tahi tarttumapintaa solahtaa ikävä kyllä toisesta korvasta ulos . Leijuva postrock-tekele hukkuu muiden brittiyhtyeiden vastaaviin. Parhaimmillaanhan pitkän crescendon ja kärsivällisen motorikin leijuva yhdistelmä stimuloi kuulijan keskittyneeseen transsiin. Sunlightin kohdalla tämä kaava lähinnä vain puuduttaa. Paljaimmillaan ja parhaimmillaan yhtye on Untouchable -avausraidoissa ja loppupuolen Beginning And The Endissä. Ilman sen suurempia kokeellisia linjoja kappaleet tyydyttää parhaiten A Natural Disasterin jälkeen kasvaneen, positiivisen Anathema-nälän. Jousisovitukset tuovat oman, tuhdin lisänsä Anatheman sointiin. Sovituksellisesti levyn komeimpiin kuuluva The Gathering Of The Clouds kaatuu kuitenkin omaan musiikilliseen yksitoikkoisuuteensa lopputuloksen kuulostaessa tyhjäl40

// S y n kooppi

tä angstiselta kailotukselta. Michelle Richfieldin kristallisiin vokaaleihin nojaava Lightning Song antaa musiikillisen vastakohdan siten, että kappaleet muodostavatkin huomattavasti ehjemmän draaman kaaren yhtenä kokonaisuutena kuin yksittäisinä raitoina. Kaksiosaisen, tummempisävyisen The Storm Before The Calmin alkupuolisko on elektroninen kokeilu, jossa ei sinänsä musiikillista painoarvoa tunnu olevan. Kappaleen tunteikas loppupuolisko sen sijaan on levyn kohokohtia. Kuunneltavuudeltaan Weather Systems on epätasainen ja hajanainen. Parhaiten albumi toimiikin lyhyempinä kokonaisuuksina. Kertaistumalta levystä jää päällimmäisenä mieleen huippuhetkien sijaan väleihin ripoteltu keskinkertainen höyste, jolloin kokonaisvaikutelma jää suhteellisen valjuksi. Yhtyeen linjan ollessa hiukan tuuliajolla, musiikin punainen lanka muotoutuu Vincent Cavanaghin seesteisistä vokaaliosuuksista. Albumilla on kuultavissa sitä tunteikasta melodisuutta, johon aiemman Anatheman tarttumapinta vahvasti perustuu. Weather Systems on siis aavistuksen lähempänä aiempaa Anathemaa kuin leijaileva We’re Here Because We’re Here. Albumi on kuitenkin nimensä mukainen: epävakaa ja ailahteleva kuin polaarisäärintama. Se avautuu vain keskittyvälle kuuntelijalle, joka ei alun pienoista pettymystä säikähdä. Anniina Leskelä

L E V Ya r v i o t

Keane Strangeland island records 2012

rittirockin kentällä usein Coldplayn ja U2:n pikkuveljeksi miellettyä Keanea ei vaan voi vihata. Neljättä kertaa yhtye lunastaa fanien luottamuksen julkaisemalla albuminmitallisen verran lähes hävettävän kuulijaystävällistä herkkua. Strangeland -albumia edeltäneet Night Train -EP (2010) ja Perfect Symmetry (2008) kumarsivat 80-lukuiselle elektropopille tehden sen ilman suurempia tyylimokia. Uudella albumilla yhtye palaa takaisin juurilleen, puhtaasti pianovetoisen Hopes And Fears -debyyttialbumin äänimaisemiin. Albumin kahdestatoista toinen toistaan tarttuvammasta kappaleesta on ensi kuulemalta mahdotonta erotella radiohitit, sillä niin vahvaa ja tasalaatuista jälkeä tulee yhtyeen pianisti Tim Rice-Oxleyn kynästä. Tyylipuhtaat mutta oivaltavat melodiat tarttuvat suloäänisen Tom Chaplinin vahvan tulkinnan myötä vastustamattomalla tavalla korvaan soimaan. Yksinkertaisuudesta huolimatta populaarit melodiat eivät kuitenkaan kulu tusinapopin tavoin kertakuulemalta, vaan paranevat radion pakkotoistossakin kerta kerralta kadottamatta maagista tarttumapintaansa. Albumin julkaisuajankohta, toukokuun alkupuoli, on kuin vakuutus siitä, että Strangeland soi useamman kesäisen roadtripin soundtrackinä. Ainakin single Silenced By Night kuin myös On The Road huutavat päästä autoradion pyöritykseen. Etenkin jälkimmäinen on kuin tehty nostattamaan festariyleisö kesäiseen hurmokseen.

Pitemmän päälle albumi vaikuttaa kuitenkin hieman toistavan itseään. Elämäniloinen poppi kaipaa rinnalleen toisenlaistakin, tasapainoittavaa Keane-soundia Hopes And Fearsin haikeiden sävyjen tapaan. Puolivälin ähkyn kohdalla rauhallisempi Black Rain antaa ensimmäisen hengähdystauon vieraammissa, Aasia-henkisissä maisemissa. Teemaan palataan kuitenkin enää In Your Own Time -raidan introssa. Albumin nimessäkin ilmenevä teema vaikuttaa hieman päälle liimatulta, ilman varsinaista kytköstä levyn sisältöön. Keanen uutukainen antaa rahoille kuitenkin täyden vastineen. Strangeland lunasti ainakin allekirjoittaneen levyhyllyssä virallisen aseman yhtenä kesän 2012 soundtrackeistä. Vaikka Strangeland on tunnistettavissa aikansa tuotteeksi, se säilyttänee arvonsa soiden vielä tulevienkin kesien ilona. Anniina Leskelä

S y n kooppi //

L E V Ya r v i o t

Kent Jag är inte rädd för mörkret sonet 2012

uotsalaisyhtye Kentin kymmenennen albumin hieno ensimaistiainen 999 livesoittovideoineen lupaili jonkinlaista paluuta juurille muutaman vaisuhkon konepainotteisemman levyn jälkeen. 999 on orgaaninen ja toiveikas klassinen Kent-anthem, jollaisia yhtye loi liukuhihnalta vuosituhannen vaihteessa. Siksi pettymys on melkoinen, kun Jag är inte rädd för mörkret ei kokonaisuudessaan vakuuta sen enempää kuin edellisetkään levyt. Se ei ole missään nimessä huono suoritus, mutta Kentiltä on lupa odottaa hiukan peruspoppia tukevampaa tavaraa. Ensi kuuntelut menevät ihmetellessä kaikenlaisen luovan energian poissaoloa. Kappaleet tuntuvat kulkevan helpoimman kautta, eikä tarttumapintaa löydy oikein mistään. Muutaman pyöräy-

// S y n kooppi

tyksen jälkeen Kentin perusvarmuutta alkaa arvostaa, mutta lahjomaton ihokarvamittari värähtää vain 999:n sekä tummasävyisen Beredd på alltin kohdalla. Päätösbiisi Hänsynin jousisample on toimiva, mutta muuten kappale tuntuu kuin vaisummalta versiolta vuoden 2002 Hur jag fick dig att älska mig -kappaleesta. Kun viimeisestä loistavasta Kent-levystä on jo 10 vuotta, on pakko todeta, että yhtye on kultakautensa jo elänyt. Toivon kyllä yhtyeen julkaisevan vielä levyjä, mutta en jaksa enää uskoa bändin pystyvän säväyttämään vanhaan tyyliin. Silti on pakko nostaa hattua parikymppisen yhtyeen elinvoimaisuudelle – ei se vielä mikään kehäraakki ole. Tommi Saarikoski

L E V Ya r v i o t

Paul & Linda McCartney RAM Hear music 2012

unnustan, olen parantumaton The Beatles -fanaatikko. Syvällä sisimmässäni olen sitä mieltä, että kaikki 1960-luvun jälkeen tehty hyvä musiikki on tavalla tai toisella velkaa Beatlesille. Yhtyeen jäsenten soololevyt ovat sen sijaan jääneet aina hieman etäisiksi. Yksittäisistä kappaleista löytyy toki onnistumisia, mutta albumimitassa levyt eivät ole nousseet lähellekään emoyhtyeen neroutta. Vuonna 1971 julkaistun Paul McCartneyn Ram-albumin uudelleenjulkaisuun tutustuminen muutti kuitenkin kaiken. En tiedä miksi Ram on aiemmin jäänyt tarkastamatta, mutta onneksi tiemme kohtasivat. Maccan toinen soololevy on nimittäin kuin jatko-osa Beatlesin viimeiseksi äänittämälle Abbey Road -klassikolle. Se on parhaimmillaan samaan tapaan yhtenäinen, mutta rikas kokoelma kiehtovia sointukulkuja, lumoavia melodioita ja taidokkaasti sovitettuja lauluharmonioita. McCartneyn suvereenista melodian ja harmonian käskyttämisestä todisteeksi käyvät vaikkapa Dear Boy, Long Haired Lady tai Backseat of My Car, joita kuunnellessa tuntuu siltä, kuin olisi löytänyt kadonneita Beatles-aarteita. Ei Maccakaan täysin kuolematon ole. Kaavamaisten rock- ja bluesrepäisyjen parissa hän on aina hävinnyt John Lennonille eikä Ram-albumillakaan McCartney vakuuta revitellessään. Vanhoille Beatles-jäsenille kenties suunnattu 3 Legs ja Smile Away ovat levyn heikointa antia. Myös varsinaisen albumin mukana tuleva, samoissa sessioissa äänitettyjä kappaleita sisältävä bonuslevy on erinomaista Another Day -singleä lukuun ottamatta täynnä tylsähkö-

jä rock-veivauksia. Ram valmistui kiinnostavaan aikaan, sillä se on McCartneyn ensimmäinen Beatlesin hajoamisen jälkeen äänittämä albumi. McCartneyn ja muun Beatles-leirin välinen skisma ja oikeustaistelut heijastuivat myös levyn lyriikoihin. Albumilla on piikkejä erityisesti John Lennonin suuntaan. Avausraita Too Many People on tästä selkein esimerkki. Viimeistään tämä kappale ajoi vanhat ystävykset useaksi vuodeksi sanasotaan, jota käytiin niin kappaleiden kuin lehdistön välityksellä. Jonkinlaisena kannanottona voidaan nähdä myös se, että Ram on merkitty sekä Paulin että silloisen vaimon Lindan nimiin. Ehkä Macca halusi korostaa, että hänkin on löytänyt rinnalleen uuden musiikillisen kumppanin, aivan kuten Lennon löysi Yoko Onon. Nimi taitaakin olla enemmän osoitus rakkaudesta kuin tasavertaisesta roolista musiikin tekemisessä. Lindan taustalaulua kuullaan kyllä monessa kappaleessa, mutta ainakin parin McCartney-elämäkerran mukaan Linda oli melko epämusikaalinen, ja osuus sävellyksissä lienee ollut melko pieni. Parasta Ramissa on lopulta se, että se on täysin ajaton levy, vaikka julkaisusta on kulunut jo päälle 40 vuotta. Lisäksi se osoittaa, että Paul McCartney on detaljien mestari, oli kyse sitten bassolinjoista, stemmoista, soitinnuksesta tai rumpufilleistä. Seuraavaksi McCartney syöksyi suursuosioon Wingsin kanssa, mutta Ram on jäänyt näihin päiviin asti hänen hienoimmaksi soolotyökseen. Tommi Saarikoski

S y n kooppi //

L E V Ya r v i o t

Paleface maan tapa Exogenic music group 2012

alefacen Helsinki-Shangri La oli kertakäyttöuniikkien ja -chiikkien seassa suomirapin pelastus, ja mielestäni parhaita suomalaisia 2000-luvun taideteoksia. Miettinen tietänee Helsinki-Shanrgi La’n olleen napakymppi, ja siksi hän ei ole edes lähtenyt yrittämään samaa uudestaan. Maan tapa on tyylillisesti ja musiikillisesti täysin erilainen teos, ja fakta on, ettei levy yllä edeltäjänsä tasolle. Mutta sanoma on tuttua Palefacea: maailmassa ei ole kaikki hyvin, pitäisikö tehdä jotakin? Albumin energia on iskevää ja tasaista, sovitukset runsaita ja loppuun asti vietyjä. Sointimaailma on orientaalisin vivahtein maustettua melko suoraviivaista rokkia. Instrumentaalipuolen hoitaa Räjähtävä Nyrkki jäseninään Tuomo Prättälä, DJ Leijonamieli, Mikko Pöyhönen, Aki Haarala ja Heikki Laine. Bändin funktio on pitää musiikilliset raamit kasassa ja lähinnä säestää Palefacen räppäystä. Levyn vahvuus onkin se, mitä Paleface eli Karri Miettinen päästä suustaan. Yleisenä lyyrisenä tematiikkana ovat ajatukset kulttuurisista tavoista ja itsestäänselvyyksistä: mitä ovatkaan nämä maan tavat? Flow’n soisi soljuvan toisinaan paremminkin, mutta suomen kielen Paleface hallitsee. Intertekstuaalisia viittauksia vilisee John Irvingistä Raamattuun. Karrin kielenkäyttö ei ole jatkuvaa paatoksellista sylkemistä, vaan sekä sivistynyttä ja monitasoista että kadunmakuista ja räkänokkaista. Paleface osaa koskettaa monitasoi-

// S y n kooppi

sesti globaaleja aiheita vain parilla lauseella, kuten raita Nestehöyryjää osoittaa: ”Veri virtaa veden kanssa kilpaa / luomakunta viettää pimenevää iltaa / kaivo kuivuu / tv-kamerat filmaa / yksinäinen ihminen on heikoimmillaan”. Kyseiseen biisiin on yllättävän toimivaksi taustaksi sovitettu Uuno Klamia. Levyn parasta antia on nimibiisi Maan tapa, joka on silkkaa lyyristä ilotulitusta. Tumminta groovea tarjoavat Tyhjästä sanasta sakko, Koivunahkasyanidit ja aloitusraita Kuinka historiaa luetaan. Huudatusbiisinä toimii numetalsävytteinen Muista!. Biisi on raivokkaine power-sointuineen lipsahtamaisillaan krumeluurin puolelle varsinkin, kun fiittaamassa ovat sekä Redrama että Tommi Lindgren. Samalla se on kuitenkin ylvään julistuksellinen muistutus siitä, kuinka onnekkaita saamme olla, etteivät panssarivaunut rullaa pitkin Itäväylää. Maan tapa on kymmenen kelpo biisin paketti, jonka temaattinen sanoma antaa pohdittavaa useaksikin illaksi. Lyyrisiä alleviivauksia löytyy, mutta Karrin kalpeanaamaisella karismalla ne ovat uskottavia. Kuten aikaisempi levy tämäkin tuntuu olevan jonkinmoinen kokeilu, ja uskallan väittää että seuraava albumi on taas jotain aivan muuta. Paleface on koko uransa ajan ollut pioneeri ja uskaltaja, eivätkä totaaliset hudit kuulu hänen tyyliinsä. Ja juuri siksi hän onkin niin kova jätkä. Erla Pulli

L E V Ya r v i o t

PMMP rakkaudesta Sony 2012

iidennen varsinaisen albuminsa keväällä julkaissut ikinuori PMMP on tunnettu yleisön lemmikkinä, joka osaa tehdä, niin kuin se itse tahtoo. Tuloksena on ollut järkkymätön suursuosio, joka kattaa niin kertakäyttömusiikkia ja iskelmää vuorotellen kuluttavan mattimeikäläisen kuin rock-uskottavan kriitikonkin. Vuosia jatkuneesta hypetyksestä huolimatta PMMP on onnistunut säilyttämään perusolemuksens, joka on edelleenkin herttaisen tavis. Ensikuulemalta Rakkaudesta vaikuttaa lähinnä hajanaiselta läpileikkaukselta yhtyeen edellisillä albumeilla kuulluista tyylillisistä otteista. Albumilla kuuluu silti tietynlainen rauhoittuminen – lieneekö ikä kasvattanut mielenrauhaa – sillä levyltä puuttuu se turhautuneiden nuorten naisten estoton riehuminen, joka on PMMP:n yksi tunnistettavimmista tavaramerkeistä. Lavaesiintymisestä energiaa ei todistettavasti vieläkään puutu, joten rauhoittuminen levyllä vain lisää lähinnä PMMP:n kuunneltavuutta. Musiikillisesti PMMP:n taustavoima Jori Sjöroos on omimmillaan luodessaan yksinkertaisia melodioita ja soundeja, jotka tekevät aina oikeutta tekstille. Puhtain esimerkki tästä lienee single Rakkaalleni, joka konstailemattomalla yksinkertaisuudellaan ja aitoudellaan muotoutui yhdeksi kesän soitetuimmista hiteistä. Koko Show on tarttuva festariralli, joka kertoo riemastuttavalla ja ajallemme ilahduttavalla tavalla uskollisuudesta ja sitoutumisesta. Perussävyltään useammasta haikeahkosta kappaleesta kaunis Pahvinaamari edustaa heleällä

pianollaan PMMP:n tuotannon herkintä ja lyyrisintä osastoa. Sen sijaan yhteiskunnallisempi Tytöt jää hieman epämääräiseksi ja irralliseksi viritelmäksi, jossa teksti ja itse räppäys eivät juurikaan kannattele toisiaan. PMMP:n sanoitukset ovat aina olleet täynnä osuvia ja säväyttäviä, toisinaan hieman yhteiskuntakriittisiäkin kuvauksia ihmisyydestä. Rakkaudesta jatkaa tätä samaa, teatterinomaista linjaa. Paula Vesalan teksteissä kuuluu oman elämänsä sankareiden ja antisankareiden ääni. Muun muassa Korkeasaari on todentuntuinen kuvaus syrjäytyneen nuoren kavenneesta elämänpiiristä ja sen iloista. Yhdistettynä Jori Sjöroosin melodiikkaan syntyy ikään kuin pieni realistisen teatterin numero, josta ei voi olla liikuttumatta. Leskiäidin tyttärien tapaan albumilla hypitään tunnelmasta toiseen, joten albumista muodostuu aluksi tilkkutäkkimäinen vaikutelma. Edeltävään, yhtenäisempään Veden varaan -albumiin verrattuna Rakkaudesta vaikuttaakin ikään kuin sivuprojektimaiselta, lyhyessä ajassa kyhätyltä kokoelmalta, jossa musiikillinen punainen lanka jää löytymättä. Sanoitusten kautta repaleinen vaikutelma jäsentyy kuitenkin moniulotteisuudeksi, joka otsikkoon Rakkaudesta kuuluukin. Ennen kaikkea PMMP tarjoaakin kuulijoilleen lukemattomia samastumisen kohteita ja erilaisia tarttumapintoja ihmisyyteen. Kukapa meistä voisikaan väittää, että rakkaudesta voi kertoa täysivaltaisesti vain yhdellä äänellä. Anniina Leskelä S y n kooppi //

1977

Toimituskuntia vuosien varrelta...

//â&#x20AC;&#x192; S y n kooppi

2012

S y n ko o p p i o p. 1 1 0 i l me s t y y Ma a l i sK U U S S A Jutut

TILAUKSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 12.2.2013 mennessä päätoimittajalle osoitteeseen tatu.tamminen@helsinki.fi

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi ja tukea mainiota järjestölehteämme, lähetä tilauspyyntö toimitussihteerille osoitteeseen anniina.leskela@helsinki.fi

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle osoitteeseen elissa.shaw@helsinki.fi Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppilehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Irtonumeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan. Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa issuu.com/synkooppi

Synkooppi - mukana talviriennoissasi!

S y n kooppi //

M-ITELLA OY