SYNKOOPPI OP. 110 by Synkooppi-lehti

1 / 2013

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 1 0

01 / 2013

SISÄLLYS O P. 1 1 0 3 4 14 15 17 18

PÄÄKIRJOITUS Tatu Tamminen

LEVYLAUTASELLA

LUOVA PUURTAJA – Haastattelussa Miikka Kallio Johanna Purontaka

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

KARAOKEA NOUSEVAN AURINGON MAASTA Lasse Lehtonen

MUSICA NOVA 2013

OODI KAMARIMUSIIKILLE!

28 30 34 38

}

NUOTIN VIERESTÄ: Kotona kolmekymppiseksi Salla Viitanen

Alina Tiits, Justus Pitkänen, Tatu Tamminen

Anniina Leskelä

ARVIO: HUMANISTISPEKSI Eero Sipilä

SÄVELTAITEEN MYÖHÄISIMPRESSIONISTI Suvi Laurila

LEVYARVIOT

TÄÄLLÄ OLLAAN, TOPELIA!

36. VUOSIKERTA Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Tatu Tamminen TOIMITUSSIHTEERI Anniina Leskelä AD Elissa Shaw KIRJOITTAJAT 1 / 2013 Suvi Laurila, Lasse Lehtonen, Veikko Marjamäki, Minne Mäki, Henri Pitkänen, Justus Pitkänen, Johanna Purontaka, Mikko Sarvanne, Alina Tiits, Salla Viitanen, Jukka Virtanen KANSIKUVA Emil Shaw OIKOLUKU Sanni Koskela, toimituskunta TILAUKSET anniina.leskela@helsinki.fi HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 135 kpl PAPERI Cyclus 80g PAINOPAIKKA Kopijyvä Tampere 2013 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

Sekamusiikkisoppaa Helppoa arkiruokaa kuudelle hengelle. Mausta oman maun mukaan. Älä niele purematta.

2 kpl Vain elämää -sarjan levyjä, joilla yhteensä

245844 ostajaa levynä tai nettilatauksena (tilanne 18.3.2013). 1

1 on Dr. Dre:n sijoitus maailmassa eniten (85 milj. euroa)

vuonna 2012 tienanneiden muusikoiden listalla. Hän ei jul- kaissut (valitettavasti vieläkään) uutta levyä vaan lan- seerasi uusia nimikkokuulokkeita. 2

1 levy, jonka vuonna 2012 kohua herättänyt Chisu-fani oli ladan-

nut laittomasti tietokoneelleensa. 3

26 % on osuus, jonka allekirjoittanut käyttää kuukausitulois-

taan musiikin ostamiseen. 4

n. 7-8 kertaa pianisti Iiro Rantala vastasi vuonna 2012 erilaisissa

tiedotusvälineissä kysymykseen Mikä huolestuttaa suomalaisessa musiikkikulttuurissa? 5

1. Musiikin rooli mediassa on valtava, ja myös myydyimmistä äänitteistä monet liittyvät jollain tavalla lähtökohtaisesti televisiosta tuttuihin ilmiöihin. Jokainen päättäköön itse, miten tiettyjen levyjen kestokulutuksellinen arvo korreloi myyntilukujen kanssa. 2. Selvästikään kaikki muusikot eivät ole jääneet märehtimään levymyynnin laskusta johtuvaa tulojen menetystä. Keikkailu ja oheistuotteet sopivat kuluttajan kannalta hyvin nykyiseen kokemushakuisuuden ja visuaalisen erottautumisen kulttuuriin. 3. Rockin ja jazzin liemissä ja omissa pannuissaan keitetty rumpali Bill Bruford tilittää mainiossa omaelämäkerrassaan: ”Sanomme musiikin olevan tärkeää, mutta kierrätämme sitä ilmaiseksi, emme osoita sille arvoa ja epäonnistumme sen kuuntelemisessa näennäisestä läsnäolostamme huolimatta. Kaikki tämä tapahtuu ristiriitaisesti vuosisadalla, jolla tätäkin hyödykettä on koko ajan saatavilla ennen kuulemattomalla tavalla.” Yhden kirjan lukeminen tai yhden kokonaisen levyn kuunteleminen on niin vaikeaa. Se on vanhanaikaisuudessaan kuin kaurapuuroannoksen tyhjentäminen aamulla. Tarvitaanko lisukkeita? Riittääkö aika edes hotkaisuun? 4. On vaarallista olla parantumaton musiikin sekakäyttäjä. Ahmin verkosta kaikenlaisia uusia musiikkimakupaloja, mutta harva löydös jää varsinaisesti rikastuttamaan elämääni. Rakennan levyostoksilla identiteettiäni ja kauhistelen kuuntelematta jäänyttä hyllyntäytteiden määrää. On osattava leppoistaa touhua ja avata korvat. Haastan samalla kaikki Synkoopin lukijat viettämään kansainvälistä levykauppapäivää lauantaina 20.4. jälleenmyyntipisteillä.

5. Musiikin merkitysten muuttumisesta ja yleisestä moninaisuudesta on mitä maukkainta tehdä havaintoja. Minun pöytäseurassani on aina tilaa tämän aiheen jatkamiselle.

Kiistelläänkö makuasioista vaikka heti tältä istumalta? Hartaan kypsyttelyn tunnelmassa voit pian kääntää sivua. Toivotan hyviä lukuhetkiä. Menustamme on taas moneksi, ja se tarjoillaan musiikkinälässään kiehuvien kirjoittajien ryydittämänä. Korvinensa kesäksi rantamusiikkikuntoon pyrkivä kokki-isäntä Tatu Tamminen

// S Y N K O O P P I

S Y N K O O P P I //

Mitä vinkkejä kulttuurilehti voisi tarjota lukijoilleen alkuvuoden sulostuttamiseksi? Annoimme toimittajaryhmälle tehtäväksi vaihtaa suosikkimusiikkeja keskenään. Lähtökohtana ei ollut valita kaksi absoluuttisesti parasta levyä vaan toimia intuitiivisemmin. Lisäksi toimittajat paljastavat lukijoille guilty pleasure -suosikin, jonka kuuntelemiseen liittyy edes rahtusen verran häpeän tunnetta. On aika puhua aidoista mieltymyksistä ja unohtaa muodollisessa arvostuksessa lilluvat latteuslevyt. Guilty pleasure -levyn erotat GP -merkistä. Arviota seuraa levyn valinneen puolustuspuheenvuoro.

TOIMITTAJAT

KUVAT

Veikko Marjamäki, Minne Mäki, Henri Pitkänen

Elissa Shaw

Justus Pitkänen, Mikko Sarvanne, Jukka Virtanen

Häpeällinen salarakas

pana käsitteenä se pitää sisällään musiikin lisäksi elokuvat,

televisio-ohjelmat, pukeutumisen, kirjallisuuden ja jopa ruoan.

Istun Aleksandriassa ja kuuntelen ympärilläni vallitsevaa sys-

Näissä jokaisessa pätee jonkinlainen kahtiajako: on olemassa

temaattista näpyttelyä sekä turhautuneiden huokauksien

yleisesti hyväksytty laadun kaanon sekä hieman varjoon jäte-

muodostamaa harmoniaa. Yhtäkkiä naapurini kuulokkeista

tyt tapaukset, joita kyllä kulutetaan mutta joista syystä tai

kuuluu hiljaa mutta koko tilaa hallitsevasti kappale, jonka

toisesta ei kuitenkaan puhuta julkisesti yhtä paljon.

jokainen tietokoneen näyttöönsä keskittynyt opiskelija tun-

On vaikea uskoa, että musiikkia kuluttavilla ihmisillä olisi

nistaa: mikä muukaan kuin 80-luvun megahitti, Survivor -yh-

niin huono itsetunto, etteivät he voisi tuoda julki kaikkea si-

tyeen Eye of the Tiger. Ensimmäinen reaktioni ei liity niinkään

tä, mitä kuuntelevat. Mutta ehkä asia kuitenkin on niin. Ehkä

äänimaiseman häiriöön vaan ”huonoon” kappalevalintaan –

ihmiset ovat sitoutuneet tiettyyn musiikilliseen genreen tai

eikö tyypin soittimesta löydy mitään järkevämpää kuin tuo

sosiaaliseen ryhmään rinnastettuun imagoonsa niin vahvas-

kulunut klisee?

ti, etteivät halua aiheuttaa minkäänlaista häilyvyyttä kuunte-

Tapahtumaa ja omaa reaktiotani hetken mietittyäni ta-

lemalla jotain sellaista, mikä ei sovi jo ennalta arvattavaan

juan, että kyseinen klisee on juuri sitä, mitä itsekin muuta-

malliin. Näin ollen musiikkimaku ei olisi yksilöllistä, vaan so-

man kuukauden välein kuuntelen – yksin ja salaa mutta silti

siaalisesti määräytyvää. Tuskin kukaan tällaiseen väitteeseen

hieman nauttien. Kappale kuuluu siihen musiikkijoukkoon,

haluaa myöntyä.

jonka kuuntelu vaatii Spotifyn private-toiminnon käyttämistä

Synkoopin toimitus otti ensimmäisen askeleen kohti

tai selittelyä, kuinka ”en oikeasti kuuntele tällaista musiik-

avoimempaa musiikkimaun jakoa luettelemalla mielilevy-

kia”. Jokaisella on omat häpeänsä, vai onko? Onko todella

tyksensä – myös ne, joita eivät ole aikaisemmin halunneet

mahdollista, että tietyn nautintoa tuottavan kappaleen kuun-

paljastaa. Ottakaa mallia, mikäli itsetuntonne sen kestää, tai

teleminen on niin arkaluontoista, ettei sitä voi paljastaa, kun

kuunnelkaa Eye of the Tiger edes kerran niin järisyttävällä it-

kysytään, mitä on lähiaikoina kuunnellut?

sevarmuudella, ettei kukaan lähipiirissänne uskalla väittää sitä

Kyseessä on niin kutsuttu guilty pleasure, vapaasti suomennettuna Ei saisi mutta pidän kuitenkin -ilmiö. Laajem-

kliseeksi. MINNE MÄKI

arvio: minne musaMaku: Veikko Brand X: Masques (1978)

Flight of the Conchords: Flight of the Conchords (2008)

Phil Collinsin entinen sivuprojekti: jazz-yhtye. Tämä oli

Ryhdyin kuuntelemaan levyä ilman minkäänlaista käsitystä

ensimmäinen kosketukseni orkesteriin nimeltä Brand X, ei-

yhtyeestä tai sen musiikkityylistä. Tästä johtunee ensimmäi-

vätkä odotukseni tämän ainokaisen faktan perusteella olleet

sen kappaleen aiheuttama järkytys. Elämäni ensimmäistä

kovinkaan suuret.

kertaa toivoin, etten olisi osannut ranskaa. Jo kappaleen

Soittajien progressiivinen tausta kuuluu albumin alusta

musiikillinen osuus on mauton, halpa ja mielikuvitukseton,

loppuun kaunistelemattoman raakana. Myös jäsenten soitto-

mutta sen lisäksi ranskankieliset lyriikat ovat niin karmivat,

taito ja yhteissoiton toimivuus ovat kiistattomat. Mukaansa-

että jätin levyn kuuntelun sikseen. Kaksi kertaa yritin laittaa

tempaavasta ja voimakkaasta soundista huolimatta jään kui-

sen soimaan, mutta kummallakin kerralla jo avausraita oli

tenkin kaipaamaan kliimaksia, jota koko ajan haetaan mutta

minulle liikaa.

joka saavutetaan vain yhdellä raidalla. Masquesista jää ensisijaisesti mielikuva hyvästä yrityk-

Viimein otin itseäni niskasta kiinni ja päätin hoitaa asian pois alta. Kuuntelukokemukseni oli äärimmäisen ristiriitai-

sestä, joka mielettömästä siipien räpytyksestä huolimatta ei

nen. Tuohon 40 minuuttiin mahtui niin pää punaisena kiro-

koskaan pääse lentoon muiden kaltaistensa tapaan. Levy on

sanavarastoni tyhjäksi kaapimista kuin epäuskoisesti mutta

monessa mielessä hyvä kokonaisuus, mutta kun haluan kuun-

vilpittömästi absurdille huumorille hihittämistä.

nella fuusiojazzia, valitsen kuitenkin melko varmasti jotain muuta kuin Brand X:n tuotannon.

The Flight of the Conchords ei toista itseään millään muulla kuin mauttomilla, jollain tavalla jopa hauskoilla karikatyyreilla, stereotypioilla, absurdeilla sananvalinnoilla sekä

Turku Philharmonic Orchestra: Selim

jatkuvalla ironialla. Se riittäköön levylle, jonka kuunneltuani

Palmgren – Piano Concertos 2, 3 & 5 (1990)

olisin halunnut sanoa, etten kuuntele sitä enää koskaan. Silti albumin avausraita soi päässäni ja aivan varmasti vielä jonain

Palmgrenin toisen pianokonserton ensimmäiset minuutit

päivänä levysoittimessanikin.

saavat hänen tuotantoonsa vähemmän perehtyneen jo vakuutetuksi siitä, että kyseinen teos ja levyn seuraavat raidat

VEIKON PUOLUSTUSPUHEENVUORO

ovat kuuntelemisen arvoisia. Konsertto nimeltään Virta on juurikin nimensä veroinen. Se on täyteläinen ja herkkä maa-

Valitsin Flight Of The Conchordsin ”guilty pleasure” -levykseni,

laillessaan kuvaa joen elämästä niin myrskyn pauhatessa kuin

koska sitä voisi joku pitää lähempänä valtavirtaa olevana (myös

tuulen tyyntyessäkin.

musiikillisesti) kuin muut valit-

Etukäteen pelkäsin 70 minuuttia kestävän

semani levyt. Valinta oli vaikea,

levyn olevan minulle liian pitkä. Oletuksieni

koska vierastan ajatusta siitä,

vastaisesti en nukahtanut kertaakaan ja nau-

että jotain musiikkia mistä itse

tin mukaansatempaavasta, kokonaisvaltaisesta

pitää pitäisi hävetä.

ja lumoavasta tunnelmasta niinkin paljon, että viulujen viimeiset raikaisut hieman harmittivat. Omasta puolestani ne olisivat voineet jatkaa vielä jonkin aikaa.

arvio: veikko musaMaku: henri The Northern Governors: This Is The Northern Governors (2012)

Kuten sanottu, musiikki ei taivu selvästi mihinkään genreen, mutta Stetsonin aiemman historian sekä instrumentaation merkeissä levy on kategorisoitu jazziksi. Itse

The Northern Governorsin taustalla on joukko nuoria lu-

luonnehtisin sitä avant-jazziksi, josta löytyy yhteyksiä elekt-

paavia jazzmuusikkoja. Seitsenhenkinen yhtye on niittänyt

roniseen populaarimusiikkiin sekä minimalismiin. Levyn suu-

mainetta energisillä live-esiintymisillään, joista mainittakoon

rin ongelma on nimenomaan sen vaikeaselkoisuus ja krypti-

muun muassa 2011 loppuvuoden keikka Savoy-teatterissa

syys teeman suhteen. Kiertoilmahengityskään ei luultavasti

Larry Grahamin lämppärinä.

pure kaikkiin kuuntelijoihin mutta antaa hyvän leiman tälle

Esikoislevy tarjoaa kuulijalle jazzia vahvoilla funk- ja soul-vaikutteilla. Läpi levyn vallankahvassa on vahva rytmi- ja

albumille. Selkeintä albumissa lienee sen rytmipuoli, joka junnaa tasaisesti eteenpäin.

puhallinryhmän yhteistyö. Bändiltä hoituu myös stemmalaulu, joka on parhaimmillaan muutamassa a cappella -kohdassa. Myöskään huumorilta ei vältytä kiitos kappaleen What Is IF

Ikarus: Breathing Cultures (2004)

to You, Sweety? Vaikka levy on monipuolinen kokonaisuutena ja sisältää monenlaista mistä tarttua kiinni, sortuu se liian-

Breathing Cultures on yhdistelmä ruraalia ja urbaania. World

kin usein itsensä toistoon. Bändi on selvästi vahvimmillaan

music -nimikkeellä tehty ”rentoutumismusiikki” yhdistää

livenä, eikä saa samaa tanssittavuutta tuotua levylle. Tässä

eri etniset vaikutteet lähinnä laulun ja perkussioiden saral-

tilanteessa alkaa kaivata lisää taitavaa instrumentaatiota ja

la digitaali-soundeihin ja sähköisiin soittimiin. Tämäntyyppi-

muutenkin mielikuvituksellista sävellystyötä, joka on par-

sestä albumista on vaikea sanoa mitään, koska se todellakin

haimmillaan albumin alkupuolella. Taustalla levyn ongelmiin

on käyttötarkoitukseltaan taustamusiikkia. Instrumentaation

voi olla yritys miellyttää liian suurta osaa yleisöstä, josta

kunniaksi on kiiteltävä laajaa skaalaa, mikä todellakin sopii

kielii mm. Redraman vierailu kappaleella Set Me Free. Vii-

albumin nimen kanssa yhteen. Muutamalla raidalla esiintyy

meinen biisi, The Thing, antaa kuitenkin onneksi vielä hyvän

vieraileva solisti laulamassa, mikä tuo lyriikoiden avulla sy-

annoksen instrumentaalijazzia.

vyyttä levyyn. Laulajat ovat hyviä, mutta sanoitukset jäävät hieman mitäänsanomattomiksi.

Colin Stetson: New History WarfaRE Vol.2: Judges (2011)

HENRIN PUOLUSTUSPUHEENVUORO

Jazzmuusikko ja ennen kaikkea saksofonisti Colin Stetson

Törmäsin esittäjään selaillessani radiokanavia, ja kohdalle osui

on levyttänyt 14 raidan verran hyvin teknistä ja persoonal-

kliseiseen meditaatiomusiikkiin erikoistunut kanava panhuilui-

lista musiikkia, joka saa kaikki genreviisastelijat ymmälleen.

neen ja eksoottisine soundeineen. Kuuntelen kanavaa salaa au-

Kyseessä on hyvin temaattinen kokonaisuus. Apokalyptisia ja

tolla ajaessani ja koen, että Ikarukseen kulminoituu musiikki, jota

pasifistisia vivahteita sisältävä ”tarina” on vaikeaselkoinen,

en ensimmäiseksi kehtaisi myöntää kuuntelevani.

koska levy on lähes kokonaan instrumentaalinen.

// S Y N K O O P P I

arvio: HENRI musaMaku: JUSTUS mattilaisten hienoa levyä? Makumme eivät vain aivan menSain kuunneltavaksi Radioheadin viidennen albumin Amne-

neet yksiin tämän artistin kohdalla.

siacin, Christian Gerhaherin Ferne Geliebte -levyn sekä Glenn Gouldin Mozart Piano Sonatas Vol. 1:n. Gouldia lukuun ottamatta artistit olivat uusia tuttavuuksia. Tyylit vaih-

Glenn Gould: Mozart Piano Sonatas Vol. 1 (1968)

telivat rockista elektronisen kautta taidemusiikkiin, joten aivan uusille teille en joutunut näiden musiikkien kanssa.

Gouldin pianonsoitto sopi loistavasti makujen vaihdon jäl-

Toisaalta taidemusiikki on jäänyt vähemmälle kuuntelulle

kiruoaksi. Välillä taustalla on kuultavissa Gouldin hyräilyä ja

jazz- ja maailmanmusiikkipainotteisella levylautasellani, joten

tuolin narinaa, jotka luovat mukavan maanläheisen tunnel-

mikäs tässä tutustuessa.

man levylle. Gouldia kuunnellessa on hauskaa, kuinka tulee kuunnelleeksi nimenomaan hänen soittoaan eikä niinkään

Radiohead: Amnesiac (2001)

säveltäjän luomusta, kuten monien muiden taidemuusikoiden kohdalla. Kuinka tästä saatua nautintoa voisi hävetä? Lienee-

Elektronisen musiikin ja rockin välimaastossa kajahtelevan

kö Gould hieman liian epäsovinnainen taidemusiikin ystävän

yhtyeen suurin ongelma on laulaja Thom Yorken pehmeä

korviin?

ja samalla nasaalin laiska soundi. Huomasin tuon tuostakin toivovani Yorken laulun loppumista. Instrumentaalina levy

JUSTUKSEN PUOLUSTUSPUHEENVUORO

olisi ollut kerta kaikkiaan loistava, mutta tällä kertaa Radiohead ei oikein vakuuttanut. Levyllä käytetään muutamassa

Kun Gouldilta kysyttiin, aikoisiko tämä vielä neljässä osassa jul-

kappaleessa varhaista sähköinstrumenttia Ondes Mar-

kaistujen sonaattien jälkeen levyttää Mozartin konsertot, hän

tenotia, joka tuo musiikkiin mukavan lisän.

vastasi kieltävästi ja totesi jo ”yltäneensä huonoimpaansa”. Monen mielestä noita levyjä ei voi kuunnella, mutta itse tyk-

Christian Gerhaher: Ferne Geliebte (2012)

kään. Jotenkin tuntuu, että tulkintatapa sopii paitsi oman ”Mosseen” liittyvän viha-rakkaussuhteen projisointiin myös laajemmin ajatukseen säveltäjästä syvällisen ja leikillisen

Gerhaherin sinänsä loistava laulu oli

rajan hämärtäjänä. Näissä varhaisissa sonaa-

kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta ei aivan

teissa provokaatiomittari on vielä suhteellisen

minun tyyliäni. Ferne Geliebtellä esitetään

matalalla (kuolihan Mozart Gouldin mielestä

sävellyksiä Ludwig van Beethovenil-

”pikemminkin liian myöhään kuin liian aikai-

ta, Arnold Schönbergiltä, Joseph

sin”), ja korkeampaa lukemaa kaipaavalle esim.

Haydnilta sekä Alban Bergiltä, joten

vol.4 lienee hyvä vaihtoehto. Tätä olen kuiten-

tyylillisesti levy on jokseenkin hajanai-

kin kuunnellut ehkä eniten - köykäisen ironinen

nen. Saksan kieli ei myöskään innostanut.

pimputtelu toimii opiskelun taustalla vähintään

Kuinkahan vielä kritisoisin huippuam-

Brian Enon veroisesti.

arvio: JUSTUS musaMaku: JUKKA Pyhimys: Medium (2011) Kuusumun profeetta: Hymyilevien laivojen satama (2006)

Rap on minulle vieras genre lukuun ottamatta esimerkiksi kaverusten Quentin Tarantino ja Spike Lee elokuvi-

Sointivärejä: modernia kuoromusiikkia, metallia, spagettiwes-

en Django Unchainedin ja Do The Right Thingin kaltaisia toisen

terniä, kodikkaita vaskia, lämmintä fuusioliplattelua sekä säh-

käden yhteyksiä, tai kertaluontoisia kokeiluja muun muassa

kökitaraa post ja inter rock – ja kaiken yllä hekumoi solistin

Nasin parissa. Eloisassa poikkilajityyppisyydessään Pyhimys

viime vuosisadan alun kotimaisista elokuvista muistuttava,

onkin uusi ja positiivinen kokemus.

paatoksellinen lausuntalaulu. Tätä olen maistanut ennenkin

Mikko Kuoppalan ääni ei sinällään ensin vetoa – se

mutten koko levyn mitalta. Kuusumun Profeetan musiikissa

vaikuttaa vähän naiivilta ja yksitoikkoiselta, intonaatio ei ole

ja erityisesti Mika Rätön eeppisessä laulussa on jotain

mitenkään cool. Mutta pian ymmärtää, kuinka monotonisuus

poikkeuksellisen lumoavaa mutta samalla hieman vaivaannut-

ensinnäkin vapauttaa voimavaroja lyriikan suuntaan ja toisek-

tavaa. Ajoittaisessa vaivaantuneisuudessa ei ole kyse niinkään

seen mahdollistaa jos jonkinlaisen harmonisemman aineksen

siitä, että keulahahmo Rätön sanoitukset olisivat tyhjiä, vaan

kytkemisen ”taustalle”, lihaksi luiden ympärille. Instrumen-

pikemminkin siitä, kuinka mahdollisten merkitysten vilinä

taatiossa latino, jazz, Björkin Selmasongsista muistuttava ko-

kannustaa vain heittäytymään ja ikään kuin kuuntelemaan

neellinen syke sekä humppa kohtaavat sulassa sovussa. Myös

kaikkea puolella korvalla. Eipä tässä toisaalta ole mitään vi-

lyriikan tarkastelema todellisuus on pirstoutunutta: aina hie-

kaakaan: oleminen ei useinkaan tarkoita ymmärrystä – ate-

man ironisessa keskiössä ovat ainakin media, suomalaisuus,

ria voi olla makuelämys, vaikkei tuntisikaan kaikkia ainesosia.

globaali markkinatodellisuus, urbaani vieraantuneisuus sekä

Kiinnostavaa musiikkia kaiken kaikkiaan.

jonkinlainen kosminen usko edistyksettömyyteen. Tykkäsin!

GP Paramore – Riot! (2007) Paramoren Riot! on ihan mallikasta musiikkia – sen malli vain ärsyttää. Bändin ilmaisusta on vaikea löytää mitään levyn nimen implikoimaa vallankumouksellisuutta tai kapinaa, ja jo Hayley Williamsin siistihkö NRJ-ääni turruttaa pahemman kerran. Täytyykin tunnustaa, että monesti teki mieli paeta kiinnostavampien musiikki-ilmiöiden kuten digiboksilla odottavan Juhlaviikkojen Tristan und Isolden tai vaikkapa Justin Bieberin pariin. Kovasti energisen musiikin eduksi täytynee toki sanoa, että uskossaan tiettyihin konventioihin se vaikuttaa häpeilemättömän aidolta. Ja tämän levyn yhteydessä syyllisyydentunnekin on ymmärrettävä. JUKAN PUOLUSTUSPUHEENVUORO Ihastukseni Paramore-yhtyeeseen sijoittuu kesälle 2008, jolloin radioaaltoja kyllästäneet tarttuvat pop-sävellykset saivat täysin uuden merkityksen todistettuani bändin Provinssirock-keikan – festariromanssi, joka on kestänyt tähän päivään asti.

// S Y N K O O P P I

arvio: JUKKA musaMaku: MIKKO D’Angelo: Voodoo (2000)

-kuviot, rumpujen kiihkeä ride-komppaus sekä solisti Irabagonin raivokas tenorirevittely, joka esittelee tutun kuuloisia

Yhdysvaltalaisen D’Angelon (Michael Eugene Archers) al-

teemoja ja hajottaa ne sitten kappaleiksi. Albumin puudutta-

bumi mainitaan monessa yhteydessä nyky-R’n’B:n klassikok-

vin tekijä oli dynamiikan ja rytmiikan vaihteluiden puuttu-

si. D’Angelon ja levyä osin tuottaneen The Roots -rumpali

minen. Levyn konseptin avauduttua tällainen ”sata lasissa”

Ahmir Khalib Thompsonin mukaan inspiraatio Voodoon

–tyylinen maraton oli helpommin hyväksyttävissä, mutta silti

tekemiseen syntyi tyytymättömyydestä 1990-luvun lopun

albumin mielenkiintoisinta antia olivat itselleni kohdat, joissa

R’n’B -musiikin tilaan. Tarkoituksena oli synnyttää afroame-

bändi oli kuin unohtanut soittavansa jazzia; tällöin tutkimus-

rikkalaisen musiikin perinteisiin pohjaten jotain tuoretta.

retki pääsi tiukasti rajatun muodon ulkopuolelle.

Levyn senhetkistä uudistavaa luonnetta on vaikea pohtia, koska R’n’B on minulle melko tuntematon musiikin kenttä. Sen sijaan levy värähtelee tänä päivänä korvissani erityisen

Owl city: All Things Bright And Beautiful (2011)

miellyttävällä tavalla. Tuotannollisesti monipuolisesta kokonaisuudesta löytyy

Adam Youngin sooloprojektina syntynyt albumi saa suu-

monia yhteyksiä menneisiin vuosikymmeniin. Levyn soundi-

pielet nousemaan hyvinkin nopeasti, mutta vetää ne myös

maailma on lähes minimalistisen tasapainoinen ja luonnolli-

pikkuhiljaa takaisin oletusasentoonsa. Tonaalista korvaa tyy-

nen – syntikoita, jousisektioita tai suuria kaikuja ei esiinny.

dyttävät harmoniat ja puhtoiset lyriikat teinirakkaudesta

Oman jälkensä levyyn on epäilemättä jättänyt äänittäjä Rus-

henkilökohtaisiin uskonkysymyksiin huokuvat pastellinheh-

sell Elevado, joka on mieltynyt analogiseen äänitystekno-

kuista lämpöä ja hyväntahtoisuutta. Pienissä erissä kuunnel-

logiaan. Suuri osa kappaleista on rakenteeltaan melko väljiä

tuna levy toimii hyvin, mutta kokonaisuutena pureskeltuna

ja groovesta ponnistavia: kuin taltiointeja 70-luvun funk-ja-

siitä katoaa nopeasti maku.

mittelusessiosta. Käsite jamit kuvaakin levyn tekoprosessia hyvin, sillä suurin osa kappaleiden instrumenttikokonaisuuk-

MIKON PUOLUSTUSPUHEENVUORO

sista on äänitetty studiossa livenä – erityismaininnan saa kitaristi Charlie Hunterin 8-kielisellä basso/sähkökitara-

Tästä ei voi olla pitämättä – niin hyvin tuotettua, miksattua ja

yhdistelmällä soittamat riffit.

sävellettyä musiikkia on kyseessä. Pelkkä hyvä tuotanto ei tietenkään yksistään riitä tekemään musiikista hyvää, mutta antaa

Jon Irabagon: Foxy (2010)

viimeisen, usein hyvinkin olennaisen, osan siihen lisäämällä loogisuutta ja poistamalla kaiken ylimääräisen sälän, joka voisi

Saksofonisti Jon Irabagonin, basisti Peter Brendlerin ja

häiritä kuuntelukokemusta. Näin saadaan musiikissa pysymään

rumpali Barry Altschulin muodostaman trion levy on mie-

sen kaipaama jatkuva imu. Owl Cityn musiikki on erinomainen

lenkiintoinen tapaus. Kyseessä on 78 minuutin livejamittelu,

esimerkki tästä. Toinen olennainen piirre on onnistunut miksaus,

joka on indeksoitu 12 kappaleeksi. Tämän lisäksi albumi on

joka tekee musiikista käsittämättömän miellyttävää kuunnella.

kuin otos vielä pidemmästä sessiosta – se alkaa sisäänfeida-

Miellyttävyys ja helppous voisi tietysti olla myös levyä heikentävä

uksella ja loppuu kuin seinään soiton vielä ollessa kesken.

piirre. Lisäksi täytyy mainita vielä Owl Cityn välittämä positiivi-

Levy-yhtiön nettisivujen mukaan kyseessä on konsep-

nen mielentila, joka tarttuu kuulijaan väistämättä.

tilevytys, jossa on ollut tarkoitus tutkia 16 tahdin jazzstandardia. Levyn hallitsevina elementteinä onkin walking bass

S Y N K O O P P I //

arvio: MIKKO musaMaku: MINNE

Dave Lindholm: Aino (1982) Harvoin kohtaa levyä, joka on yhtä kokonaisen kuuloinen.

Boards of Canada:

Tämä levy kuuluu ehdottomasti kuunnella kerralla alusta

The Campfire Headphase (2005)

loppuun. Jousisovitukset ovat yksipuolisia ja jatkuvat samanlaisina kappaleesta riippumatta, mikä lienee olennainen osa

Mitä otollisinta musiikkia kolkkoihin talvi-iltoihin! Tätä kuu-

koko levyn yhtenäisyyttä. Jousten päälle Dave Lindholm

luu kuunnella mahdollisimman pimeässä ja rauhallisessa

laulaa raukeasti niin, että levyä kuunnellessa tuntee väis-

tilassa. Elektronissävytteinen rumpukomppi ja taustalta hyö-

tämättä olevansa lopullisten ja perimmäisten kysymysten

kyvä äänimaisema eristävät kuulijan omaan todellisuuteen-

äärellä. Koko levyn soundissa on jotain kohtalokkaan miet-

sa. Vaikka musiikki on hyvin toistoista ja junnaavaa, tämä ei

teliästä.

kuitenkaan tylsistytä, sillä taustalla tapahtuu jatkuvasti pieniä

Albumi voisi olla äänitetty kerralla putkeen, liikaa vir-

eteenpäin vieviä muutoksia. Boards of Canadassa kuuluu jo-

heistä välittämättä. Tämä voisi olla yksi syy musiikista huoku-

tain hyvin pohjoismaista, vaikka tekijät ovatkin Skotlannista.

vaan aitoon ja välittömään tunnelmaan. Levyä kuunnellessa

Esimerkiksi kappaleen Satellite Anthem Icarus aallokkoäänet

tuntuukin siltä, kuin olisi Keski-Suomessa pienessä mökis-

luovat pohjoismaiselle jazzillekin tyypillistä luonnonläheistä

sä hurmokseen ajautuneiden soittajien ympäröimänä. Eri-

tunnelmaa.

tyismaininnan ansaitsee kappale Pieni ja hento ote, joka on

Tällä levyllä kaikki kappaleet tuntuvat rakentuvan samoin: ensin aloitetaan taustamelulla sekä äänivallilla, ja hiljalleen rumpukomppi liittyy mukaan, minkä jälkeen kasvatetaan intensiteettiä. Lopulta kaikki haihtuu yhtäkkisesti pois. Levyn tunnelma pysyy hyvin kasassa ja saattaa tuntua ensin yksipuoliselta, mutta toisaalta juuri tämä luo levystä yhtenäisen ja mielenkiintoisen kokonaisuuden. Soundeissa on jotain hyvin ajatonta, mikä kenties on levyllä käytettyjen analogisyntetisaattorien ansiota.

// S Y N K O O P P I

varmasti yksi kaikkien aikojen hienoimmista suomalaisista sävellyksistä.

Justin Timberlake - Justified (2002)

MINNEN PUOLUSTUSPUHEENVUORO

Tasapainoisen kuuloista musiikkia. Hyvin tuotettua. Boards

Justified on esikoisalbumi täynnä 2000-luvun alun kliseitä, yk-

of Canadaan ja Dave Lindholmiin verrattuna tämä ei ole

sinkertaisia rakenteita ja turhanpäiväisiä lyriikoita. Nämä teki-

yhtä hyvällä tavalla tasapaksua vaan alkaa levyn puoliväliin

vät siitä kokonaisuuden, joka vetosi minuun teinityttönä vuonna

mennessä kyllästyttää. Jotkin kappaleet ovat kuitenkin erin-

2002. Muutama hitti oli tuttu radiosta ja Justin, ”joka tytön

omaisia, esimerkiksi heti levyn aloittava Senorita sekä me-

unelma”, oli myös minun ihailuni kohteena. Muuta ei vaadittu-

nestystä nauttinut Cry Me a River, jonka beatboxattu biitti

kaan levyn ostamiseen, sen päivittäiseen kuunteluun ja sanojen

toimii hienosti. Kertosäkeistöt ovat miltei kaikissa kappaleis-

ulkoa opetteluun. Jokin aika sitten löysin jo huomattavan pöly-

sa tarttuvia. (Oh No) What You Got -kappaleen vihellyssample

pinnan keränneen levyn hyllystäni enkä yksinkertaisesti pystynyt

oli aiheuttaa yökkäysreaktion. Kertosäe on tässäkin kappa-

tekemään mitään muuta kuin laittamaan tuon nuoruusaikoje-

leessa kuitenkin mitä parhain. Kymmenen levyn äänityksestä

ni mestariteoksen soimaan. Suulleni ilmestynyt hymy ei johtunut

kulunutta vuotta eivät jää huomaamatta, esimerkiksi jousi-

niinkään siitä, että olisin kuunnellut jotain uskomattoman loisteli-

soundit kuulostavat melko vanhahtavilta ja kokonaissointi

asta musiikkia, vaan ennemmin niistä muistoista, jotka heräsivät

ylipäänsä 90-luvulta. Kaiken kaikkiaan hyvä levy, joka on var-

mieleeni samalla, kun yhä muistin jokaisen sanan kunniallisesti

masti toiminut merkittävänä pop-tuotannon merkkipaaluna

ulkoa.

2000-luvun alussa. Vaikutus kuuluu esimerkiksi viime vuonna julkaistulla ja jatkuvasti ylistetyllä Frank Oceanin channel ORANGElla asti.

S Y N K O O P P I //

N U O T I N V IE R

ES T A

Kolumnissa Synkoopin toimittajat kirjoittavat vuorotellen musiikista ... ja sen vierestä

KOTONA KOLMEKYMPPISEKSI muutetaan ajoissa omaan asuntoon verrattuna muihin Euroopan maihin. Jännittävä käänne on kuitenkin tapahtumassa suomalaisessa perherakenteessa. Eduskunnassa on keski-ikäisten äitien ja sankari-isien ideoimana lähtenyt käyntiin salainen kampanja, jolla yritetään pitää omaa kultamussukkaa kotona pidempään, jopa ihan aikuisuuteen asti Kreikan ja Espanjan malliin. Kun sankarit päätyivät miettimään, miten Erkko-Petteri saataisiin äidin ruokapöydän ääreen useammin, keksittiin ratkaisu: mikäli opintotuen muuttaisi lainapainotteiseksi, se luultavasti vähentäisi lapsen innokkuutta muuttaa omaan asuntoon saati eri kaupunkiin! Välttämättä lapsi ei lähtisi opiskelemaan ollenkaan, koska voisi velkaantua niin pahasti. Opiskelijat ovat niin kalliita, tekeväthän he sadoille suomalaisille firmoille vuosittain ilmaista työtä harjoittelujaksojen muodossa ja puoli-ilmaiseksi opiskelun ohessa. Joku sankari-isistä keksi, että samalla voitaisiin säästää valtion velkaantuneesta taloudesta ja ikään kuin siirtää velkaantuneisuutta tulevaisuuteen. Niille jumalattomille, jotka uskaltautuisivat opiskelemaan. Se olisi heille oikein, sillä heistä kuitenkin tulee jotain tulevaisuuden pekkahimasia. Säästää tarvitsee, koska jotkut avuttomat pankit ovat menneet lainaamaan jossain kaukana, ei täällä Suomessa, hirveästi rahaa takaisinmaksukyvyttömille. Suomessahan tällaista ei koskaan tapahdu. Salainen työryhmä kuitenkin päätti, että takaisinmaksu ei itse asiassa ole tässäkään heidän asiansa, sillä he eivät enää istu eduskunnassa takaisinmaksun aikana. Jos heidän kultamussukkansa joskus päätyisi sekopäissään muuttamaan pois kotoa, voisi kai häntä hieman tukea eduskunnan pienestä ja hyvin vaatimattomasta eläkkeestä. Näin ollen sankari-isät ja äidit keksivät oivallisen opintotuen käyttöasteen kehittämisidean eli lainapainotteisuuden noston. Se korjaisia kaikki Suomen pielessä olevat asiat: talouden ja sen, etteiSUOMESSA

// S Y N K O O P P I

vät laiskat opiskelijat lojuisi yliopistolla tekemättä mitään ja silti asuisi omassa asunnossa ja heilastelisivat ties keiden hutsujen kanssa! Sankarityöryhmähän tiesi, että Suomen tämänhetkinen laki mahdollistaa sen, että opiskelee ainakin 10 vuotta yliopistossa saamatta yhtään opintopistettä ja silti voi nostaa lainaa ja tukea, koska niinhän se oli silloin heidänkin aikanaan. Jotkut alkoivat tuolloin eduskunnassa höpötellä nopeammasta valmistumisesta. Nopea valmistuminen? Työryhmässämme päädyttiin lopputulokseen: EI IKINÄ. Tällöinhän Erkko-Petteri voisi itse mennä töihin ja valita mitä haluaa elämässään tehdä, eikä äitin ja isin sana enää painaisi vaimonkaan valinnassa. Lainapainotteisuuden nosto onneksi ehkäisee opiskelua ja erityisesti valmistumista, joten työryhmä oli iloinen tästä joidenkin aivottomien älynväläyksestä. Eräs rouvista vielä tarkisti, että eihän nopeampi valmistuminen voisi mitenkään pitää paikkaansa, mutta onneksi yksikään tieteellisin metodein tehty tutkimus ei tukenut olettamusta siitä, että taloudellisen tilan heikentäminen nopeuttaisi opiskelijoiden valmistumista. Huh! ”Mitä jos joku vanhempi ei pysty tai edes halua elättää lastaan 30-vuotiaaksi?”, miettivät sankarityöryhmäläiset. Noh, ei Suomessa mitään eriarvoisuutta ole. Kyllähän perusduunari maalta pystyy hyvin lähettämään lapsensa kouluun Helsinkiin ja maksamaan omasta pussistaan niin vuokrat kuin muutkin. Sitä paitsi, tuskin enää tällaisessa järjestelmässä köyhempien lapset edes haluaisivat yliopistoon: he voisivat mennä vaikka sinne nuorisotakuuseen ja vaikka jonnekin harjoittelupajaan. Kohtahan nuoret pääsevät helposti töihinkin, kun toinen salainen työryhmä, Lisää matalapalkkatyötä -ryhmä on ehdottanut, että firmat voisivat ottaa nuoria ilmaiseksi töihin! Työtä se on ilmainen pakkotyökin, nimittäin orjatyötä. SALLA VIITANEN

O P I S K E L I J A S TA A M M AT T I L A I S E K S I

Sarjassa haastatellaan entisiä musiikkitieteen opiskelijoita, jotka nykyään toimivat kulttuuri- ja musiikkialan vaikuttajina ja asiantuntijoina.

Kuva: miikkakallio.com

LU OV A PUUR T AJ A

Haastattelussa Miikka Kalli o

Musiikkitieteen opiskelusta voi saada pohjaa myös musiikkialan yksityisyrittäjänä toimimiseen. Keikkaileva monitoimimies Miikka Kallio halusi ottaa rohkean askeleen ja työllistää itse itsensä. Riskialttiin uurastuksen palkintona ovat ainutlaatuiset esiintymiset, joissa arvaamattomuuden elementti pitää kosketinsoitintyöläisen valppaana. Kallio opiskeli musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa vuosina 2001–2006. Elanto tulee pääosin Miikka Kallio Bandin keikoista, kriitikon töistä, sovituksista ja sävellyksistä. Lisäksi hän tekee kuvaohjaukset Sinfonia Lahden nettikonsertteihin.

Miksi halusit opiskella juuri musiikkitiedettä? Suomi on asukasluvultaan pieni maa. Hankkiaksesi elannon musiikilla joudut todennäköisesti tuntemaan musiikin kenttää laajalti. Musiikkitiede tarjosi tähän hyvän mahdollisuuden. Sain opiskella aihetta, josta olin kiinnostunut. Tämä opiskelu jatkuu hyvin intensiivisesti edelleen. Tutkin musiikkia joka viikko, vaikken esimerkiksi kirjoittaisikaan artikkeleita. Oletko päässyt hyödyntämään musiikkitieteen opintoja työssäsi?

vuoden opiskelu ei raapaissut kuin pintaa. Jälkeenpäin voisi todeta, että tärkeämpää olikin tutkijan luonteen synnyttäminen. Millainen oli ensimmäinen musiikkialaan liittyvä työpaikkasi? Kyllä se on soittokeikka ollut. Mutta eihän niitä lasketa oikeiksi työpaikoiksi, eihän? Tässä tapauksessa ensimmäinen työpaikkani olisi Sinfonia Lahti, jossa toimin pari vuotta vakituisessa työsuhteessa verkkosuunnittelijana. Entä kuinka päädyit nykyiseen työpaikkaasi?

Olen päässyt hyödyntämään musiikkia suuressa määrin sekä työssäni että elämässäni. Tuntui, kuten varmasti monesta muustakin, että viiden

Olin miettinyt oman onneni nojaan ryhtymistä, mutta minulla ei aivan ollut kanttia. Kun sitten S Y N K O O P P I //

jouduin pois vakituisesta työsuhteesta, oli luontevaa perustaa yritys ja ryhtyä yksinkertaisesti yrittämään. Pari ensimmäistä kuukautta kävin pilkillä ja onneksi syksyllä olin kerännyt paljon sieniä. No se on liioittelua, mutta aika tyhjältä näytti kalenteri ja tuleva tilipussi. Opin ainakin sen, että jos haluan tällä tavoin elää, joudun tekemään sen eteen työtä. Mitkä ovat tämänhetkisen työsi parhaat puolet? Pystyn täyttämään päiväni niillä asioilla, joita tekisin joka tapauksessa päivittäin. En osaisi oikein elää ilman näitä töitä. Jos joutuisin vaihtamaan alaa, musiikki ei häviäisi elämästäni. Tekemisen määrä ehkä vähenisi. Lisäksi nautin epäsäännöllisyydestä. Toki siinä on huonotkin puolensa. Jollain tavalla nautin tilanteesta, kun en tällä viikolla tiedä vielä seuraavan viikon töitä. Se pitää kiinni hetkessä. Yrittäjänä minun on teoriassa myös mahdollista pitää vapaapäiviä juuri silloin kun haluan. Nautin siis työstäni äärettömän paljon ja olen kiitollinen kaikista töistäni. Entä ikävimmät? Jos aloitat yrittäjänä, et voi kovinkaan usein sanoa työtarjouksille kieltävää vastausta. Kyllä se niin menee, että mitä enemmän teet töitä sitä enemmän niitä on tulevaisuudessa ja päinvastoin. Tasapainon löytäminen on toistaiseksi ollut vaikeaa. Välillä on kamala kiire ja toisina päivinä sitä saattaa ihmetellä, että millä kummalla minä elän, kun ei ole tällä viikolla tuloja juuri lainkaan. Tähän asti olen ollut kiitollisessa asemassa, että töitä on ollut todella hyvin. Tulevaisuudesta ei tiedä, mutta eipä tiedä kukaan muukaan. Millaisia ominaisuuksia työssäsi vaaditaan? Nykyisessä työssäni vaaditaan monipuolisuutta, selviytymistä tilanteesta kuin tilanteesta. Toisin sanoen heittäytymistä ja itsensä likoon laittamista. Työssäni vaaditaan myös jatkuvaa opiskelua. Musiikkia pitää tutkia joka viikko vähintäänkin omatoimisesti. Luovuuden ja kovan puurtamisen yhdistäminen on toisinaan vaikeaa.

// S Y N K O O P P I

Mikä on ollut erikoisin työtehtäväsi? Niitä on varmaan useita. Menin muutama viikko sitten puku päällä soittamaan ravintolan avajaisiin, joka olikin tavallinen kebab-pizzeria (keikkamyyjä ei ollut oikein perillä asioista). Erikoisista keikkapaikoista voisi luetella myös verotoimiston, työvoimatoimiston (siellä olisi ollut helppo vaihtaa alaa!) ja poliisilaitoksen. Poliisilaitoksella onkin ollut kaksi ikimuistoista keikkaa. Toisella sain sakot! Keikka venyi poliisien Sininen hetki -kuoron vuoksi ja alhaalla odotti parkkisakko. Viime joulukuussa olimme taas poliisilaitoksella ja laulajamme hajotti oven niin, että se rojahti alas. Taisi se olla jo vähän valmiiksi rikki, mutta rockkredibiliteettiä se mielestämme silti nosti. Mielenkiintoisena työnä pidin sitä, kun BISlevy-yhtiö pyysi minua pari vuotta sitten kirjoittamaan Sibeliuksen sinfonioiden luonnoksia ja sain itse “säveltää” takassa palaneet kohdat. Kirjoitin ne tietokoneelle ja vasta kun kaikki oli valmista otin kaapistani Selim Palmgrenin jäämistöistä minulle päätyneet snapsilasit, joista siis oletan Sibeliuksen myös juoneen ja painoin play-nappia. Kuulin sinfonioiden alkuasun ensimmäisenä ihmisenä, vaikkakin tietokoneen soundeilla. Millainen on oma musiikkimakusi? Lopetin radion kuuntelemisen opiskelujeni alussa. Monet tulkitsisivat makuni olevan rajattu. Toisaalta pyrin kuuntelemaan hyvin laajasti kaikkea muuta. Omasta mielestäni makuni on siis laaja. Maailmassa on liian paljon hyvää musiikkia. Yksi elämä ei riitä. En voi tuhlata sitä kuuntelemalla samoja päivän hittejä kymmentä kertaa viikossa. Kuka sanoikaan, että Sibeliuksen viulukonserttoa ei pidä kuunnella kuin kerran vuodessa? No nyt olen kyllä itse asiassa palannut radion kuunteluun, kiitos uuden tekniikan. Saatan autoillessa napauttaa puhelimesta jonkun Murmanskin radiokanavan päälle. Mikä on tähän mennessä ollut vaikuttavin kuulemasi konsertti? Lahdessa on klubi nimeltä Torvi (legenda sinänsä). Olemme siellä house bandinä ja käymme

siellä toki muutenkin aina, kun jotain tapahtuu. Esiintymässä oli joitain vuosia sitten jokin ranskalainen duo. Olimme rumpalimme kanssa eturivissä, ja se oli kauheaa. Pelottavinta musiikkia jota olen kuullut. Kuuntelin vaikuttuneena ja jossain oudossa olotilassa. Rumpalimme, jota olen pitänyt aina tosimiehenä, kuitenkin herkistyi ja totesi keikan puolessa välissä, että hänen täytyy lähteä, vaikka musiikki onkin aivan mieletöntä.

syntyy useimmiten suurimmat kokemukseni. Mielikuvitusbändissä ensi viikonlopun keikalla hammondiani soittaisi J. S. Bach. Synabassoa soittaisi Mozart, joka kinuaisi itselleen Minimoogini. Minä paukuttaisin tällä kertaa rumpuja. Ja että kuka laulaisi? No kyllä pojat varmaan tykkäisi, jos itse ryhävalas tulisi solistiksi.

Kenen kanssa haluaisit ehdottomasti päästä esiintymään?

Nyt kun pyrin vastaamaan tähän yhden espressokupillisen aikana, vastaan näin: musiikkia ei tehdä aivoillemme, vaan sydämelle. Liikennevalojen piippaus kadulla ei ole musiikkia. Vastaavat äänikokeilut olivat tarpeellisia viime vuosituhannen lopussa. Nyt vaatimusta täytyy nostaa ja saada ihmiset taas rakastumaan musiikkiin.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että pääsen soittamaan lukuisten upeiden muusikoiden kanssa. Innostun aina uusista asioista. Varmaankin suosikkiesiintyjäni samalla lavalla olisi jokin toisen musiikkikulttuurin edustaja, jolloin omia musiikillisia raja-aitoja voitaisiin taas venyttää. Näistä

Mitä musiikki on?

JOHANNA PURONTAKA

SY NKOOPP I S U O S I T T E L E E SERENITY ENSEMBLE

RSO:N NUORTEN SOLISTIEN KONSERTTI

21.3.2013 – Koko Jazzclub

10.4.2013 – Musiikkitalo

Serenity Ensemble on rumpali Teppo Mäkysen luotsaama

RSO tarjoaa pitkään jatkuneena perinteenä nuorille lahjak-

tuore yhtye, joka johdattelee itämaista minimalismia ja jazzin

kuuksille mahdollisuuden esitellä kykyjään suurelle yleisölle

perimää yhdistelevällä musiikillaan kuulijansa spirituaalisiin

suurella areenalla. Solistit valitaan joka vuosi koesoittojen

sfääreihin.

perusteella.

SPRING LIGHT CHAMBER MUSIC FESTIVAL

APRIL JAZZ

23.-28.4.2013 – Temppeliaukion kirkko // 6.5.2013 – Musiikkitalo

24.-28.4.2013 – mm. Espoon kulttuurikeskus

Viidettä kertaa järjestettävä kamarimusiikkifestivaali juhlii

Kevään festaritarjonnan aatelia! Tarjonta on jälleen kerran va-

kevään tuloa tuomalla Helsinkiin mm. kansainvälisesti palkitun

kuuttava. Kansainvälisiä kiinnityksiä ovat mm. saksofonilegenda

Fine Arts Quartetin sekä arvostetun kamariorkesterin

Charles Lloyd, pianisti Hiromi sekä samettiääninen José

Hamburger Cameratan.

James. Kiinnostavaa Suomi-kattausta edustaa mm. Mopo.

KUOROJEN KEVÄT

DANIEL JOHNSTON

8.-16.5.2013 – Sellosali, Espoo

21.5.2013 – Tavastia

Kuorolaululle pyhitettyä konserttisarjaa tähdittävät useat

Lo-fi folkin kulttisuosikin odotettu ensimmäinen Suomen

kuorot musiikkineuvos Marjukka Riihimäen luotsaamista

keikka. Johnstonin elämä ja ura on ollut varsin vaiherikas ja

Grex Musicuksesta ja Philomelasta perinteiseen teek-

mielealavaikeuksien tahrima, mikä kuuluu musiikin rosoises-

karikuoroon Dominanteen.

sa herkkyydessä. Mm. Kurt Cobain ja Tom Waits ovat tunnustautuneet Johnston-faneiksi – luulisi kiinnostavan!

KARAOKEA NOUSEVAN AURINGON MAASSA TEKSTI JA KUVA LASSE LEHTONEN

Suomea ja Japania väitetään usein karaoken luvatuiksi maiksi. Ja mikäpä sitä kieltämään: suurella osalla suomalaisista on kokemusta karaokesta vähintään kuulijana, enkä itse asiassa tunne yhtä ainutta japanilaista, joka ei olisi joskus karaokea laulanut. Mutta miten samankaltaisesta ilmiöstä Suomen ja Japanin karaokessa todellisuudessa on kysymys? Tehdäänpä pieni katsaus siihen, millaista karaoke nousevan auringon maassa on.

iskee himo laulaa, he etsivät tiensä karaoketaloihin, joita on lähes joka kadunkulmassa. Sisään saapuessaan seurue (joiden ikähaarukka voi vaihdella yläkoululaisesta keskiikäiseen) varaa itselleen oman huoneen laulamista varten. Huvista maksetaan laulamiseen käytetyn ajan mukaan: halvimmillaan puoli tuntia karaokea maksaa 50 jeniä (50 senttiä) henkilöltä, kalleimmillaan 350 jeniä (3,5 euroa). Hinnat eivät siis päätä huimaa, joten merkittävä osa karaokepaikkojen tuloista syntyy pakollisista juoma- ja ruokatarjoilusta. Kaikkein janoisimpien kannattaa harkita nomihodaita, eli mahdollisuutta juoda paikan listalta niin paljon kuin haluaa noin 500 jenin puolen tunnin hintaan. Jätän arvailujen varaan, toimisiko tämä Suomessa. KUN JAPANILAISIIN

// S Y N K O O P P I

jälkeen on aika nousta portaat itse karaokehuoneeseen. Huoneessa saapujaa odottaa sohva, televisio, mikrofonit ja laite, jonka avulla karaokea operoidaan. Parhaimmillaan lisämausteena on myös tunnelmaa nostattavia marakasseja tai tamburiineja. Siis aivan kuin laulaisi Singstaria kaveriporukalla. Paitsi ettei täällä tarvitse ottaa huomioon naapureita tai huolestua laulettavan musiikin loppumisesta kesken. Laulettavia kappaleita etsitään tietokannasta esittäjän, kappaleen nimen tai sanoitusten mukaan. Japanissa suosituimpien artistien (kuten AKB48 tai Ikimono gakari) tuotannot löytyvät usein tietokannoista kokonaan, mutta pienempienkin esittäjien musiikkia on saatavilla yllin kyllin. Tietokannat ovat pullollaan myös länsiVARAUSMUODOLLISUUKSIEN

maista musiikkia, joten japanin kielen taito ei ole mitenkään välttämätön. Itse asiassa tietokannat ovat niin valtavia, etten edes uskalla lähteä arvailemaan, kuinka monta kappaletta niissä on. Luku on joka tapauksessa kymmeniä tuhansia. Oman hupinsa elämykseen tuovat laulujen taustavideot, joissa japanilaiset luovat toisiinsa kohtalokkaita katseita neonvalojen kirkastamassa kaupunkimaisemassa. Siinä missä kappaletietokannat ovat kooltaan vaikuttavia, niin ovat videotietokannatkin: satojen näkemieni videoiden joukossa ei ole ikinä ollut kahta samaa videota. Varatun ajan lähestyessä loppuaan seinäpuhelin soi. Elämystä on mahdollista pitkittää tai vaihtoehtoisesti jättää karaoken taianomainen maailma taakse odottamaan seuraavaa kertaa.

voi hyvin mennä myös yksin, ja viime aikoina karaokepaikoissa suosiota on kerännyt mahdollisuus tallentaa laulusuoritus CDlevylle. Kuulemma sokkotreffit karaoksessa eivät myöskään ole poikkeuksellisia. Mikä olisikaan parempi paikka tehdä vaikutus potentiaaliseen kumppaniin! Japanin karaoke tarjoaa kelle tahansa omista laulutaidoistaan epävarmallekin mahdollisuuden laulaa lempikappaleitaan sydämensä kyllyydestä ilman yleisön mukanaan tuomaa jännitystekijää. Konsepti ei välttämättä olisi huono Suomessakaan. Japaniin lähtijöitä kehotankin suuntaamaan karaoketaloon ja tarttumaan rohkeasti mikrofoniin – joskin varoitan, että irti päästäminen voi olla jopa vaikeampaa kuin Suomessa. KARAOKEEN

S Y N K O O P P I //

MUSICA N uuden musiikin tapahtuma Musica nova Helsinki järjestettiin helmikuussa 2013 alaotsikolla Orient – Occident. Kahdeksanpäiväinen festivaali keräsi yli 8000 konserttikävijää, ja radion ja nettilähetysten kautta konsertteja seurasi n. 570 000 kuulijaa ja katsojaa. Musica nova Helsinkiä järjestävät kahden vuoden välein yhteistyössä Helsingin juhlaviikot, Yleisradio, Helsingin kaupunginorkesteri ja Sibelius-Akatemia. Idän ja lännen kohtaaminen, Orient – Occident, kulki läpi festivaalin konsertteja yhdistävänä teemana. Festivaali toi kaupunkiin teoksia ja esittäjiä erityisesti silkkitien varrelta, Aasian, Lähi-idän ja Välimeren alueilta. Pääkaupunkiseudun uuden musiikin toimijat esittivät itäistä säveltaidetta, Kaartin soittokunnasta defunensembleen ja Radion sinfoniaorkesterista Korvat auki –yhdistykseen. Paikallisten toimijoiden ohjelmiston lisäksi tapahtuma toi Suomeen kaksi kansainvälisesti tunnettua produktiota. Japanilaisen mediataiteilija Ryoji Ikedan teos datamatics [2.0] sisälsi 50 minuuttia matemaattisista konsepteista generoitua ääntä ja kuvaa, kun taas festivaalin residenssiyhtye Atlas Ensemble soitti neljässä konsertissaan sekä uutta että traditionaalista musiikkia ympäri maailmaa lähtöisin olevilla soittimillaan. Vuoden 2013 Musica nova oli toistaiseksi viimeinen säveltäjä Johan Tallgrenin kuratoima festivaali. Tallgren mainitsi idän ja lännen kohtaamisen ajankohtaiseksi teemaksi erityisesti ensimmäistä kertaa uudessa Musiikkitalossa järjestettävälle festivaalille. Musiikillinen itä viittaa vanhoihin kulttuureihin ja musiikkiperinteisiin, joista länsimaiset säveltäjät ovat ammentaneet materiaalia jo vuosisatojen ajan. Toisaalta yhä useammat länsimaisen musiikin huippuesittäjät ovat lähtöisin Kaukoidästä, ja yhä useampi länsimainen konserttisali rakennetaan Aasiaan. Vaellukset, toiseuden kohtaaminen sekä ajan ja kulttuurien vuorovaikutus nousivat Tallgrenin taiteellisen suunnittelun keskiöön. Festivaalin ohjelma jätti kuulijan ratkaistavaksi joukon kysymyksiä – mikä on uutta, mikä vanhaa, mitä tarkoittaa alkuperäisyys ja mikä kulttuuri kuuluu kenelle. SUOMEN SUURIN

ALINA TIITS

NOVA 2013

Ryoji Ikeda, datamatics [2.0] Kuva: Ryuichi Maruo

S Y N K O O P P I // 21

taidemusiikkimaailmassa eri etnisyyksien ja musiikkikulttuureiden väliseen dialogiin pyrkivistä kokoonpanoista on useita esimerkkejä, kuten Jordi Savallin vanhan musiikin yhtye Hespèrion XXI tai Daniel Barenboimin West-Eastern Divan Orchestra. Alankomaissa kokoontuvalle, neljä konserttia Helsingissä soittaneelle Musica Novan residenssiyhtye Atlas Ensemblelle on tässäkin kentässä ainutlaatuista sen monikulttuurisuus, jokaisen jäsenen asema soittimensa arvostetuimpiin kuuluvana mestarina sekä lähtökohta ohjelmiston suunnittelusta ja säveltämisestä nimenomaan yhtyeen tarjoamia soitinpaletteja varten. Atlas Utopian aloittanut hongkongilaisen Lam Lain Decant Silk (2012) oli vaikuttavan rauhallissykkeinen kappale zheng-sitralle ja live-elektroniikalle. Kiinalainen Ding Xueer ja saksalaisen SWR Experimentalstudion jäsenet loihtivat kuultaville monipuolisia sointeja: vienoja säveltasoliukuja, aggressiivisia mutta soinniltaan rikkaita perkussiiviääniä sekä kaiken takana häilyviä, akustisen ja elektronisen yhteen kutovia sointiverhoja. GLOBAALISSA

22 // S Y N K O O P P I

Flaami Wim Hendericx (s. 1962) oli sovittanut huokailevan Nostalgian (2010) puhtaan länsimaisesta kamarimusiikkikokoonpanosta viisaasti iranilaispainotteiselle yhtyeelle ja jättänyt tilaa soittimien idiomaattisuudelle. Uzbekistanilaisen säveltäjä-kapellimestarin Artjom Kimin (s.1976) Ragmusicissa (2012) Atlas puolestaan näyttäytyi aivan toisenlaisessa, erilaisia sointi-identiteettejä vilisevässä muodossa. 12 soittajan velmuilevasti svengaavassa kokoonpanossa mieleenpainuvimpia soittimia olivat syyrialaismuusikko Bassem Alkhourin solistimaisen qanunin lisäksi Wu Wein kiinalainen suu-urku sheng sekä Emil Holmströmin preparoitu piano. Suurimman osan teoksista johtanut Kim oli kapellimestarina kauttaaltaan selkeälinjainen ja rauhallinen ohjaajahahmo. Muun muassa Istanbulissa opiskelleen, louisianalaissyntyisen Christopher Trapanin (s.1980) kappaleessa Widening Circles (2012) ensin selkeästi vuorottelevien soitinryhmien vähitellen tihentyvästä logiikasta laajentui lopulta elektroniikan keinoin koko salia käyttävä äänitila.

ATLAS UTOPIA Utopioita, kulttuuripolitiikkaa, pannukakkuja

KONSERTTISALI, SIBELIUS-AKATEMIA 11.2.2013 ATLAS ENSEMBLE EXPERIMENTAL STUDIO SWR – joht. Artjom Kim, Detlef Heusinger LAM, HENDERICX, KIM, TRAPANI, NONO, STOCKHAUSEN-PIERINI, TENNEY.

Kuva: Maarit Kytöharju

Karlheinz Stockhausenin Tierkreisista muovattu, Stefano Pierinin (s.1971) seesteinen kappale Four Melodies from Tierkreis (2010) oli kenties konsertin tavanomaisinta antia. Yhdysvaltalaisen James Tenneyn (1934–2006) Critical Band puolestaan oli heterogeeniselle Atlakselle kiinnostavasti istuva, itsereflektiivinen teos, jossa soittajat venyttivät alkuun yhteistä viritystasoa vähitellen kukin omaan suuntaansa. Tämä loi yksinkertaisen, mutta herkullisesti inisevän ja huojuvan sointiympäristön. konserttisali oli täyttynyt konserttiin mukavasti ääriään myöten. Väliajalla yleisö oli kuitenkin syystä tai toisesta huomattavasti vähennyt. Italialaisguru Luigi Nonon (1924–1990) hauskasti otsikoitu Post-prae-ludium per Donau (1987) oli sointikuvaltaan länsimaisena, pientä esiintyjäkoneistoa käyttävänä kappaleena sijoitettu nokkelasti konsertin toisen puoliskon alkuun ja orientaalisesti instrumentoitujen yhtyeteosten väliin. Nonon soolotuuballe ja live-elektSIBELIUS-AKATEMIAN

roniikalle säveltämä teos oli syvän inhimillisestä ja vokaalisesta soinnista aisteja huumaavan voimakkaaksi äänivalliksikin kohoava, joidenkin kuulijoiden kädet korville vievä 15-minuuttinen meditaatio. Sitä häiritsi ainoastaan salin usein toistuva synti: jostain kaukaisesta harjoitteluluokasta kaikui teokseen kuulumatonta pianismia. Viimeiselle Johan Tallgrenin luotsaamalle Musica Novalle Atlas Ensemble oli ihanteellinen vieras, mutta mahtavan projektin maailmankartta on monipuolisuudestaan huolimatta ollut vielä rajattu: yhtyeen korostamien idän ja lännen kategorioiden ulkopuolellakin varmasti riittäisi kasvualustaa utopioille. Olisikin sääli, jos Atlas Alankomaiden poliittisessa myllerryksessä joutuisi pysyvästi rajoittamaan toimintaansa pienempien kokoonpanojen suuntaan – tämä on ainakin lähitulevaisuuden näkymä. Juuri suurissa ensembleteoksissa kun idea traditioiden rinnakkaiseloista ilmenee konkreettisimmillaan ja viihdyttävimmillään. JUSTUS PITKÄNEN S Y N K O O P P I // 23

24 // S Y N K O O P P I

NYKY 1: LOVE GAMES Kirpeyttä, kilkatusta ja kirsikankukkia

CAMERATA, MUSIIKKITALO 14.2.2013 SIBELIUS-AKATEMIAN LYÖMÄSOITINLUOKKA NYKY ENSEMBLE – joht. Olli-Pekka Martikainen, Tuija Hakkila, Eija Kankaanranta, Jukka Savijoki KAMARIKUORO ENGEL – joht. Jonas Rannila TAKEMITSU, GUO, TIENSUU, KATADA, NOBUNAGA.

totesin jälleen, kuinka palkitsevaa on istahtaa (tai jäädä seisomaan) konsertissa miksauspöydän ääreen. Pääsin paremmin näkemään, kuinka Love Games -nimen saanut nykymusiikkikonsertti oli tarkoitus aloittaa. Ensimmäisenä kuultiin Toru Takemitsun elektroakustinen miniatyyriteos Vocalism Ai (Love). Säliäänen asiallisesti hoitanut henkilö laittoi siis kappaleen play-painikkeesta soimaan, vaikka käsiohjelmassa luki nimitys ”elektroniikka”. Itse teoksessa käytettiin naisen ja miehen puheääntä rakkaus-sanan toistettuun pyörittelyyn. Kuulokuva oli levoton, eikä edes rauhattomuutta viety tehokeinona ansiokkaalle tasolle. Takemitsun toisenlaista puolta esitti kahden laulun verran Kamarikuoro Engel. Sakura ja Chiisana Sora sisälsivät ihanan laajoja harmonioita, jotka olivat Love Games -kokonaisuudessa perinteistä ääripäätä. Ensin mainitun teoksen moduloivat loppunostatukset toivat mieleen visuaalisen kuvan villin vulkaanisesta – toisaalta hengelliseen tasapainoon verhotusta – maaperästä. Sibelius-Akatemian lyömäsoitinluokan trio pisti kapulat heilumaan Guo Wenjingin Paradeteoksessa. Guon musiikki on Euroopassa kohtalaisen esitettyä, mutta hänen oopperansa ovat saaneet selvästi pääpainon. Jos Itä-Aasian paraatimusiikki voi olla nyt kuullun teoksen kaltaista, valitsen oitis seuraavan kiinnostuksen kohteen sotilasmusiikin salarakasgenressäni. Soittajilla oli edessään kuusi pekingiläistä gongia, joista synnytetty äänipaletti oli valtava. Erityisen palkitsevaa ILOKSENI

Kuva: Maarit Kytöharju

oli, kun korva alkoi erottaa paremmin ja paremmin melodisuutta sekä erilaisten kapulavaihtoehtojen vaikutusta kokonaisuudessa. Gongien päälle tilapäisesti kiinnitetyillä heiluvilla lisäosilla saatiin aikaan voihkivia ääniä. Olikin tärkeää, että esittäjien liikehdintä oli projisoitu seinälle, jolloin esimerkiksi gongien käsin painelemisen äänensävyn muodostuksessa ymmärsi paremmin. Parade oli lyömäsoittajilta virkistävää kilkatusta. Ihailin tarkkaa työskentelyä kuin F1-varikkohenkilökunnan säpinää kisan sykkeessä. Sibelius-Akatemian pilttuusta puskee taas hyvin työkalunsa tuntevia nuoria soittajia. Jukka Tiensuun Egregore oli konsertin taustavaikuttajan eli NYKY Ensemblen ainoa esitys. Nyt toteutettu Egregore vuodelta 2011 on hauraan kuuloista pienpeliä kanteleelle, kitaralle, harmonikalle ja pianolle. Kantele nousi ainakin tässä tulkinnassa jonkinlaiseksi keskussoittimeksi: se vastasi merkittävimmistä suunnanmuutoksista ja tarjosi aivan oikeita glissandoja. Tuntui, että muiden soittimien päämäärä oli yltää kanteleen kaltaiseen vipuglissandojen tarjoamaan sointiin – kuitenkaan tässä onnistumatta. Lopussa kitaristi kuitenkin tarjoili venytettyjä ääniä, joista tuli kaivattua vaihtelevuutta perinteisiin soittotekniikoihin. Egregoressa oli miellyttävää sointivärien sekoittuminen ja harmoniasoitinten keinovarojen nöyrä sekä hienostunut käyttö. Ehkä ihastuinkin NYKY Ensembleen, mutten vielä tiedä, mihin tämä peli välillämme johtaa. TATU TAMMINEN S Y N K O O P P I // 25

ARVIOT

Pieni on kaunista

OODI KAMARIMUSIIKILLE! KAMARIMUSIIKKI. IHANA ASIA.

Niin moniulotteinen asia. Sillä mikä muu musiikki on niin vahvasti sekä yhteisöllistä että solistista, melodista että kontrapunkista – yksinkertaista ja monimutkaista – suurta ja pientä? Ja siitäkin huolimatta se tuntuu alati jäävän paitsioasemaan! Kamarimusiikilla ei myydä loppuun niitä suurimpia musiikkisaleja, eikä musiikkilehtien kansikuvissa useinkaan pällistele kamariorkestereita. Ikään kuin siitä puuttuisi se peräänkuulutettu briljanssi. Mutta kamarimusiikkihan on sitä itseänsä, siis parhaimmillaan, juuri silloin kun edessä ei ole ketään frakissa huitomassa puikkoaan. Kamarimusiikki taitaa olla klassisen kentän tavis, hiljainen demokraatti. Suurena musiikin ystävänä kiellän istuvani konserteissa vain katselemassa. Kuuntelemaanhan minä menen. Eittämättä joskus (no, useinkin) huomaan tarkkailevani soivan äänen sijasta juurikin kapellimestarin ja orkesterin keskinäistä kommunikaatiota piittaamatta oikeastaan musiikin juonesta mitään. Kun kapellimestari elehtii suuresti, oletan orkesterinkin tulkitsevan musiikkia suuresti. Kun sforzandot ja fortepianot soitetaan niin kuin käsketään, olen tyytyväinen. Mutta myös tylsistynyt: filharmoninen viive kielii pahimmillaan pahastikin etukäteen, mitä tuleman pitää. Ei yllätyksiä. Vähän niin kuin seuraisi vierestä kun kaveri pelaa supermariota. Eipä sillä: jos kapellimestarin tulkinta ja orkesterin soitto ovat ristiriidassa keskenään, saatan jopa närkästyä, eikä säveltäjän kaunis dolce silloin liikuta yhtään. Musiikki, olkoonkin suurta ja dramaattista, jää paitsioon. Kamarimusiikki häviää ehkä kokonsa puolesta sinfoniaorkesteri-instituutiolle. Jokainen kamarimusiikkia soittanut tietää kuitenkin, kuinka täyden omistautumisen se vaatii: ei vain yhden mie26

// S Y N K O O P P I

hen vaan jok’ikisen soittajan täyden läsnäolon. Samaa ei välttämättä voi sanoa siitä sinfoniaorkesterin perkussio-osaston piattimiehestä, joka istua möllöttää mahdollisesti jonnekin kolmannensadannen tahdin tienoille asti. Sen sijaan täydessä touhussa työskentelevä kamariorkesteri suorastaan imaisee mukaansa siihen keskittyneisyyteen, jonka musiikki vaatii. Kamarimusiikin tanssittaessa fokusoituneita hermoja myös arjen murheetkin unohtuvat ja mieli puhdistuu. Onkin ilahduttavaa, että mieltä elähdyttävän kamarimusiikin olemassaolosta muistutetaan aina silloin tällöin oivallisin kulttuuritapahtumin. Valtaosa niistä sijoittuu ajankohdaltaan kesän kuumaan festivaalitungokseen, mutta kamarimusiikin säveliä voi sitä ennen kuulla mm. Spring Light Chamber Music Festivalilla Helsingissä huhtikuussa. on aina ollut tammi–helmikuun vaihteessa. Sydäntalvella, kun ihmiset ovat muutenkin pesiytyneet peräkammareihinsa, on mitä luonnollisinta hiljentyä pienen kamarimusiikkisalin turvalliseen pimentoon nauttimaan lämpimistä ja laveista, kylmistä ja kirkkaista, terävistä ja hellistä sävelistä. On Kaustisen kamarimusiikkiviikon aika. Tänä vuonna pääsin paikalle ainoastaan viikon päättävään Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin konserttiin Tabula Rasa. Konsertin luotsasi vieraileva Pekka Kuusisto, joka istuu orkesterintämänhetkiseen kuvaan mitä parhaimmin. KeskiPohjanmaan kamariorkesteri on nimittäin viime vuodet käynyt läpi murrosvaihetta sen pitkäaikaisen johtajan ja perustajan Juha Kankaan siirtyessä vähitellen piikkipaikalta kunniakapellimestariksi. Syksyllä 2013 tahtipuikkoon tarttuu Sakari Oramo. Orkesterilla on nyt sauma, jossa se saa MINULLE KAMARIMUSIIKIN AIKA

Konserttimestari Reijo Tunkkari

Kuva: Sami Helenius

etsiä sitä ominta sointiaan ja hioa keskinäistä yhteyttään, ja Pekka Kuusiston tapa johtaa orkesteria soittajana rivistä käsin istuu tilanteeseen mitä parhaimmin. Konsertin avausnumerona kuultiin Frank Bridgen kaksi idylliä vuonna 1906 säveltämästä teossarjasta Kolme idylliä jousikvartetille. Avaus tuo heti esiin yhden orkesterin vahvuuksista, nimittäin täyteläisen ja lämpimän soinnin juuri pitkissä legatoäänissä. Bridgen 1900-luvun alun ilmaisu on rehellisen tunteikasta ja mukaansatempaavaa, lähes elokuvallista. Konsertin raskaan sarjan teoksena kuultiin Arvo Pärtin Tabula Rasa (1976), joka luetaan säveltäjän pääteoksiin. Teoksen ensimmäinen osa Ludus uhkuu toisteisuudessaan alati kasvavaa turhautumista. Viulusolistit Kuusisto ja Reijo Tunkkari pääsivät tositoimiin, ja osan loppua kohden teoksen sävelkielen yksinkertaistuessa vastaansanomattomasti voi vain ihmetellä, voiko tähän kenelläkään olla enää mitään lisättävää. Toinen osa Silentium soi traagillisena ja hau-

dankylmänä. Tunkkarin viulu soi kuin yksinäinen kello tuulessa. Rinnalla Kuusisto näyttää Pärtin tavoin oivaltaneen, että joskus yksi loputtoman pitkä yksinäinen sävel voi olla koko teoksen melodisin. Riisuttu sävelkieli jatkuu tasaisena ja loputtomana kuin haudan rauha. Se alkaa tuntua jo niin ikuiselta ja vääjäämättömältä, että se suorastaan pakottaa ihmisen meditatiiviseen itsetutkistelun tilaan. Kontrabasson soitettua viimeisen sävelen lankeaa täysi hiljaisuus. Puoli minuuttia. Takanani istuu täysi kirkko, hievahtamatta. Aika on tainnut pysähtyä. Intensiivisen Tabula Rasan jälkeen orkesterille oli haaste koota jälleen yleisön äärimmilleen venynyt keskittyminen uuteen mielentilaan. Orkesteri onnistui kuitenkin nostattamaan kuulijan vireystilan uudelle tasolle Benjamin Brittenin Muunnelmilla Bridgen teemasta, op.10 (1937). Lyhyet, nopeasti vaihtuvat variaatiot tuovat monipuolisesti esiin kamarimusiikin keinovaroja. Kappaleet ovat kuin naposteltavia irtokarkkeja vaihtelevaan makuun! Ajoittain orkesterin viuluosastolla on kuultavissa viimeaikaisten miehitysvaihdosten hämmennys, ja nopeat, terävät juoksutukset jäävät hivenen tunkkaisiksi. Vuosien saatossa yhteen hitsautunut basso- ja sello-osasto pitävät paketin lujassa otteessaan. Orkesteri tuntee jäsenensä, ja ilman varsinaista johtajaa sen reaktiivisuus syttyy parhaimpaan liekkiinsä. Juuri tätä on kamarimusiikki parhaimmillaan! ANNIINA LESKELÄ

SPRING LIGHT CHAMBER MUSIC FESTIVAL 23.-28.4. & 6.5.2013 KALLIO-KUNINKALAN KAMARIMUSIIKKI 14.-17.6.2013 KUHMON KAMARIMUSIIKKI 14.-27.7.2013 MEIDÄN FESTIVAALI, TUUSULA 28.7.-3.8.2013 KORSHOLM MUSIC FESTIVAL 31.7.-7.8.2013 KATRINA-KAMARIMUSIIKKI, AHVENANMAA 6.-10.8.2013

S Y N K O O P P I //

Kuvat: Heikki Lotvonen

ARVIOT

Ø – FÄR ACROSS THE DISTANCE HUMANISTISPEKSI 2013 KULTTUURIKESKUS GLORIA 5.2.2013

luominen vaatii aikaa ja kokemusta, ja Humanistispeksin nopea kehittyminen vakiintuneeksi instituutioksi onkin ollut hatunnoston arvoinen suoritus. Aallonharjalla (2011) ja Kuolema on katettu (2012) olivat molemmat erinomaisen hauskoja pläjäyksiä, jotka olisivat kuitenkin kaivanneet lisää hiomista etenkin musiikkipuolella. Ajoittainen paha hapuilu pääsi molempina vuosina rikkomaan teatterille niin tärkeän esityksen illuusion. Tänä vuonna tuuli oli viimein kääntynyt suotuisaksi, ja tiukasti soittanut bändi luovi tiensä tyylikkäästi esityksen läpi. Uutuuksina kuullut vaski- ja jousisovitukset soivat komeasti, kappalelista oli monipuolinen ja hauska, ja tanssiryhmän hiotut koreografiat lisäsivät lopullisen kuorrutuksen kakun päälle. Bravo! Shown puolesta speksiesitys olikin erinomainen, mutta valitettavasti kompastuskiveksi nousivat ongelmat muilla alueilla. Käsikirjoitus vuosi kuin seula. Esitysaikaa speksille oli siunattu lähemmäs kolme tuntia, mitä ei kuitenkaan saatu palvelemaan draaman kaarta. Tarinan pohjustukselle suotiin aikaa romaanin edellyttämän verran, mutta kiehtovasta alkuasetelmasta – seurapiirinaisten kamppailusta umpimielisillä Färsaarilla – ei ehditty paljoa puusta pitemmälle. Käsikirjoitusryhmä tuntui innostuneen roolihahmojen luomisesta ja miljöön maalailusta siinä määrin, että varsinainen juoni jäi aivan sillisalaatiksi. Tarina hapuili moneen suuntaan ja avasi jos jonkinnäköistä juonentynkää, lysähtäen lopulta kasaan tyystin keskeneräisenä. Kun päätöskappale tärähti soimaan, lienen tuskin ollut yksin ymmälläni siitä, mitä esityksessä oli tapahtunut. Juonen kehittäminen kappaleiden sanoituksissa oli myös kunnianhimoinen ratkaisu, joka ei kuitenTOIMIVAN ESITYSPERINTEEN

kaan toiminut toivotulla tavalla. Parilta solistilta olisi toivonut reilusti rohkeampaa äänenkäyttöä: useammassa kohdassa laulusolisti jäi pahasti joko bändin tai taustalaulujen jyräämäksi, eikä sanoista – ainakaan käsiohjelmasta hämärässä tihrustamatta – voinut tarkkaavaisinkaan kuulija saada selvää. Vastaisuudessa erinomaisen tärkeä kehitysidea olisi speksille oman miksaajan hankkiminen. On sääli, että hiottu ja pitkään harjoiteltu esitys kärsii tuotantotekniikan vajavuudesta. Hapuileva juoni teki jälkensä myös näyttelijöiden suorituksiin. Kilpaileva daamikaksikko (Erika Piipponen ja Minne Mäki) oli timanttinen, ja näiden keskinäinen nokittelu oli esityksen hauskinta seurattavaa. Myös höyrähtänyt majakanvartija (Mara Suikanen) onnistui olemaan hahmona varsin vakuuttava. Valitettavasti ani harva esityksen muista näyttelijöistä pääsi esityksen aikana todella loistamaan – moni aiempien speksien tähdistä oli istutettu rooleihin, joilta puuttui minkäänlainen syvyys tai relevanttius juonen kannalta. Latistavista lähtökohdista on vaikea luoda sytyttävää draamaa. juoneen keskittyminen ei ole kaikki kaikessa. Spekseihin tullaan viihtymään, ja viihdettä Humanistispeksi myös tarjosi. Vakuuttavan shown lisäksi naurunappulaa kutkuttivat monet napakat irtovitsit sekä absurdit omstartit, joista monet jaksoivat hymyilyttää vielä kotimatkalla. Vaikka se kuuluisa punainen lanka olikin tällä kertaa kiertynyt aikamoiselle kerälle, pysyi Ø – Fär across the distance pinnalla koko kestonsa ajan. Kun vielä loputkin palaset saadaan loksahtamaan kohdilleen, on ensi vuoden speksillä potentiaalia olla todella ikimuistoinen. TOKIKAAN

EERO SIPILÄ

S Y N K O O P P I //

SÄVELTAITEEN

MYÖHÄISIMPRESSIONISTI Pianisti Esa Ylönen säveltäjä Uuno Klamista 30

// S Y N K O O P P I

Uuno Klami vakiinnutti asemansa merkittävänä kotimaisena säveltäjänä 1940-luvulla. Hän sai akateemikon arvonimen vuonna 1959, ja konserttikaudella 1959–1960 hänen keskeisimmät teoksensa kuultiin radiossa, kun Yleisradio valitsi hänet vuoden säveltäjäksi. Kunnianosoituksista huolimatta monet Klamin teoksista ovat jääneet pölyttymään arkistojen kätköihin tai jopa hävinneet vuosikymmenten vieriessä. Näitä unohtuneita teoksia on tuomassa takaisin julkisuuteen Klami-evankelistaksi tunnustautuva kotkalainen pianisti Esa Ylönen. Viulisti Sirkku Mantereen kanssa levytetty Landscape – pianistinen laajakuva ilmestyi helmikuussa. Levy on näiden kahden kaakonkulmalaisen muusikon taidonnäyte ja merkittävä siksi, että sen kappaleet ovat arkistoista löytyneitä harvinaisuuksia, joiden olemassaoloa harva on muistanut vuosikymmeniin. Miksi Landscape – pianistinen laajakuva tehtiin? Tärkein syy levyn tekemiseen oli, että kuva Klamista säveltäjänä laajenisi. Halusimme, että ihmiset saisivat tietää, kuka Klami oli ja mitä hänen elämässään tapahtui. Levyltä löytyviä kappaleita, poikkeuksena Barcarole, ei ole levytetty koskaan aikaisemmin. Tätä levyä kuuntelemalla voi huomata, miten Klamin elämän eri vaiheet vaikuttivat hänen sävelkieleensä. Vaikka varhaisimmat teokset eivät ehkä ole suurta taidetta, ja musiikkina ne saattavat olla hieman kömpelöä, niissä näkyy Klamin kiinnostus pianoa kohtaan. Teokset ovat enimmäkseen pienimuotoisia karaktäärikappaleita, mutta mielenkiintoisia sellaisia, ja uskoisin, että monet sopisivat oppilaidenkin soitettavaksi. Toivon, että tämä levy kannustaa heitä valitsemaan ohjelmistoonsa myös Klamia. Mielestäni Klami on erityinen hahmo, joka uskomattoman hienolla tavalla onnistuu yhdistämään sävellyksissään suomalaisen maiseman sekä eurooppalaiset piirteet, ja siksi näen, että meidän tehtävämme on vaalia hänen sävelperintöään. Levy on Alba Recordsin kustantama, eikä sen tekeminen olisi ollut mahdollista ilman Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahaston apua. Miten kappaleet on valittu levylle? Vaikka piano oli Klamille tärkeä soitin, hänen ohjelmistonsa sille on yllättävän suppea, vain 19 pianokappaletta. Osa näistä kappaleista on keskeneräisiä ja osa kadoksissa, ja voi olla, ettei niitä löydetä koskaan, sillä säveltäjänä hän oli itselleen ankara ja saattoi jopa polttaa luonnoksiaan. Kappaleiden valinnan tärkeimpänä perusteena oli se, että niistä syntyisi luonteva kokonaisuus, joka Nuori Uuno Klami vuonna 1923 Kuva: Klamin sukuarkistosta

toisi Klamista esiin uusia puolia. Siksi levyn ulkopuolelle jätettiin joitakin nuoruuden ajan varhaisimpia pikkukappaleita sekä hänen ensimmäinen pianokonserttonsa, jota hän itse kutsui ensimmäiseksi pianokonsertiksi, koska ne eivät palvelleet kokonaisuutta samalla tavoin kuin levylle päätyneet ehyemmät ja ajoituksellisesti paremmat kappaleet. Levyn kappaleista vain Humoresque, Chanson triste, Pieni sarja ja Barcarole on julkaistu nuotteina ja Aforismi Suomen musiikkilehdessä vuonna 1926 lehtipainoksena. Kaikki muut kappaleet ovat mustekynällä kirjoitettuja käsikirjoituksia ja osa siitä syystä varsin epäselviä: aina ei voinut tietää, oliko kyseessä nuotti vai roska. Viulusonaatista levylle päätyi vain kaksi osaa, sillä kolmannen osan Klami jätti kesken todennäköisesti sen takia, että alkoi tekemään samasta materiaalista alttoviulusonaattia. Tämä vajaa viulusonaatti kannatti kuitenkin ottaa levylle, sillä se edustaa suurimuotoisempaa Klamia. Muuten levyn kappaleet ovat enemmän tai vähemmän miniatyyrejä. Miksi levylle valitut kappaleet ovat jääneet unohduksiin? Klami ilmeisesti vain jäi jotenkin varjoon tai ei vedonnut ihmisiin samalla tavalla kuin esimerkiksi Sibelius. Toisaalta Sibelius arvosti Klamia paljon. Suosioon on voinut myös vaikuttaa se, että Klami on säveltänyt suurimman osan levyn teoksista ollessaan nuori. Samalla voidaan kysyä, voivatko yhdenkään säveltäjän teini-iässä tehdyt kappaleet olla kaikista kypsimpiä. Klami kuitenkin sai opiskelun aikaisista töistään hyvää palautetta, mutta en osaa sanoa, miksi niitä ei silloin julkaistu. Ehkä Klami ei vain tavannut niitä oikeita ihmisiä, joita olisi kiinnostanut säveltäjän muu tuotanto myöS Y N K O O P P I //

hemmällä iällä sävelletyn orkesterimusiikin ohella. Onneksi Klami, Erik Tawaststjernan sanoin ”Suomen säveltaiteen myöhäisimpressionisti”, on myöhemmin herättänyt mielenkiintoa. On suoranainen ihme, että levyn kappaleista viulukappaleet Humoresque ja Chanson triste ovat jääneet unohduksiin, sillä ne ovat muodoltaan ehjiä kappaleita, joiden nuotit on sentään julkaistu. Millainen suhde Klamilla oli pianoon? Vaikka piano oli Klamille tärkeä soitin, hän sävelsi ensimmäiset teoksensa sooloviululle. Koska lapsuudenkodissa ei ollut pianoa, hän kävi harjoittelemassa Harjun maatalousopistolla, jonka johtaja Niinivaara tuki myöhemmin rahallisesti Klamin musiikin opintoja. Vuonna 1915 Klami pääsi Helsingin Musiikkiopistoon, jossa hänen pianonsoiton opettajinaan toimivat rouva A. Ahlfors, Ernst Linko ja Ilmari Hannikainen. Hänen pääaineensa musiikkiopistossa oli kuitenkin sävellys ja kontrapunkti. Niitä hänelle opetti Erkki Melartin, joka oli kannustava ja avarakatseinen opettaja. Uskon, että hänen tunneillaan oli musiikillisesti suurin merkitys Klamille hänen opintojensa aikana. Klamin indentifioituminen pianoon on kuultavissa levyn pianokappaleissa. Kun vuonna 1947 Uuno Klamille ja hänen vaimolleen Toinille valmistui kesähuvila Kujaholmin saarelle, kyläläiset auttoivat keväisin Uunoa viemään veneellä flyygelin huvilalle ja tuomaan sen syksyn saapuessa pois. Millaisia levyn teokset ovat? Ainakin niistä kuulee, että ne ovat Klamin säveltämiä. Tosin jos olisin kuullut nämä kappaleet siten, etten olisi tiennyt kuka säveltäjä on, olisin 1920luvun kappaleissa ihmetellyt hetken, miten näin ranskalaisvaikutteinen musiikki voi olla suomalaista. On tärkeää ymmärtää epätasaisuus, mikä liittyy tämän levyn kappaleisiin, koska Klamin pianosävellykset kuitenkin painottuvat hänen elämänsä alkupuolelle. On luonnollista, että ihminen kehittyy elämänsä aikana ja näin kävi myös Klamille. Mielestäni levyn kappaleet ovat parhaimmillaan silloin, kun niitä peilaa Klamin elämää vasten. Yksittäin kuunneltuna ne saattavat jäädä irrallisiksi, mutta tarinan kautta pieniinkin 32

// S Y N K O O P P I

karaktäärikappaleisiin tulee uusia ulottuvuuksia ja kokonaisuudesta ehjempi. Olen miettinyt, että pitääkö kaiken ollakaan sävellysteknisesti täydellistä, koska tunnelmapaloina ja säveltäjän elämää valottavina teoksina nämä kappaleet ovat hyvin mielenkiintoisia. Esimerkiksi Surumarssin Klami sävelsi 16-vuotiaana äitinsä kuollessa keuhkotautiin, ja oli kappale kömpelö tai ei, se on koskettava. On hienoa, että Klami on uskaltanut tehdä mielensä mukaan jo aivan alusta lähtien. Koen vahvasti, että Klamin pianosävellykset ovat luonnonmusiikkia, jossa ei ole akateemisuuden häivääkään. Ne saattavat olla hetkittäin kömpelöitä esimerkiksi siirtymissä, joissa pitkään soivat äänet eivät meinaa jaksaa soida loppuun asti, mikä luonnollisesti johtuu pianon soinnin nopeasta vaimenemisesta. Klamin musiikki ei ehkä ole kaikkein sulavinta, mutta se on mielenkiintoista, värikästä ja kuvailevaa. Tekstuurissa saattaa silloin tällöin tulla yllättäviä hyppyjä, mutta tällainen lineaarisuuden rikkominen tuo omaperäisen pohjoisen vivahteen hänen musiikkiinsa. Pianokappaleista varsinkin Rondo on hyvin pianistinen. Viulua Klami käsittelee luontevasti, ja samalla hän on onnistunut säilyttämään persoonallisen näkökulman sen soittamiseen. Pitkät melodiattomat säestyskulut on omintakeinen piirre, joka on kuultavissa levyllä ja joissakin Klamin sävellyksissä orkesterille. Tämä tulee esiin hänen teatterimusiikissaan, esimerkiksi Tuhlaripojassa, jossa melodiaton komppi saattaa jatkua pitkään. Jo Rondossa on vastaavaa komppausta. Metsänhaltija-ballaadi taas kuulostaa hetkittäin siltä kuin se olisi säestystä elokuvalle. Toisaalta tällaisen piirteen löytyminen ei ole yllättävää, sillä Klami tienasi opiskelurahoja elokuvasäestäjänä. Mielestäni vuoteen 1919 asti Klamin säveltämät kappaleet ovat ihania tunnelmakuvia, joista kuulee, että säveltäjä on ollut nuori. Kappaleilla on omalaatuisen karu, suomalainen ja vähän merkillinen luonne. Vuodesta 1920 eteenpäin Klamin musiikista alkaa löytyä aivan uudenlaisia värejä ja hänen sointinsa selkeästi laajenee, mikä todennäköisesti johtuu Melartinin kannustavasta vaikutuksesta. Hyvä esimerkki tästä uudemmasta sävelkielestä on levyn kappale Preludi no 3 ”Valse quasi caprice”. Pariisissa ja Wienissä vietetty aika

kuuluu myös Klamin pianotuotannossa selvästi. Esimerkiksi Barcarole keinuu hyvinkin debussymaisesti ja Aforismista löytyy ranskalaisvaikutteiden lisäksi myös viittauksia jazz-harmoniaan. Vuonna 1934 sävelletty Helsinki-marssi edustaa Klamin isänmaallisuutta, mutta siihen liittyvät humoristiset ja hauskat piirteet tekevät otteesta hyvin erilaisen verrattuna vaikka Sibeliukseen. 1940-luvulla sävelletyt viulukappaleet Humoresque ja Chanson triste ovat tunnelmaltaan kesäisen kaihoisia, ja mielestäni ne on helppo yhdistää Klamin kaipuuseen Kujaholmin saareen, joka valmistuikin vuonna 1946. Kun saavutaan 1950-luvulle, Klamin pianomusiikki ei kuulostaa enää niin ranskalaiselta. Pieni sarja, jossa on kolme osaa, on nimensä mukaisesti pieni ja se on sävelletty opetuskäyttöön, mikä on mielestäni hieno ajatus. Kappaleet ovat musiikillisesti todella pelkistettyjä, ja minulle tulee varsinkin toisesta osasta mieleen Prokofjev. Sarjan toinen osa on julkaistu myöhemmin Nelimarkka-säätiölle omistettuna itsenäisenä teoksena nimeltä Maisema, ja siinä on joitakin eroavaisuuksia verrattuna sarjassa olevaan versioon. Levy on saanut tämän kappaleen mukaan nimensä. Koska levyä markkinoidaan myös Suomen rajojen ulkopuolella, sen nimi käännettiin englanniksi. Pianistinen laajakuva merkitsee sitä, että levyn tarkoituksena on luoda

Klamin elämästä laajakuvamainen kokonaisuus. Jos levyltä pitäisi nimetä kappale, joka kuvaisi Klamia ihmisenä, se olisi Laulelma. Kappaleessa on odottava ja merkillinen tunnelma, joka syntyy siitä, että käytännössä piano vain tuplaa viulun soittamaa melodiaa. Klamista on sanottu, että hän oli luonteeltaan kuin simpukka: kuoreensa vetäytyvä ja alati meren kohinaa kuunteleva. Hän oli niin ujo, että jopa pianonsoiton opettaminen tuotti hänelle vaikeuksia, minkä vuoksi olikin hyvä, että hän pääsi tekemään sävellystyön ohessa musiikkikriitikon töitä. Vaikka hän ei päästänytkään vieraita ihmisiä lähelleen, läheiset ihmiset tunsivat hänet humoristisena ja ystävällisenä miehenä. Löytyykö Klamin tuotannosta muita unohtuneita teoksia? Kyllä. Minua kiinnostaisi tutustua Klamin kamarimusiikkiteoksiin, joita ovat kvartetto, kvintetto ja pianotrio. Nekin löytyvät vain käsikirjoituksina eikä niitä olla levytetty tähän päivään mennessä. Myös viulusonaatin kolmannen osan täydentäminen voisi olla mielenkiintoinen hanke. SUVI LAURILA

Kuva: Jakke Nikkarinen S Y N K O O P P I //

L E V YA R V I O T

UUNO KLAMI LANDSCAPE - PIANISTINEN LAAJAKUVA Esa Ylönen, piano Sirkku Mantere, viulu ALBA RECORDS 2013

tuskin löytyy pianistia, joka olisi onnistunut välttymään esimerkiksi Jean Sibeliuksen Kuusen, Heino Kasken Yö meren rannalla tai Oskar Merikannon Valse Lenten soittamiselta. Suomalaisilla säveltäjillä on suuri määrä pianoohjelmistoa, jota vierineistä vuosikymmenistä ja muuttuneista ajoista huolimatta rakastetaan edelleen. Koska ohjelmistoa löytyy aloittelijoista ammattilaisiin asti, suhde suomalaisen pianomusiikin kanssa alkaa jo varhain ja kasvaa yhdessä soittajan kanssa tullen samalla tutuksi myös lähipiirille. Siksi uskonkin, että monien sydämessä on suomalaiselle pianomusiikille aivan erityinen paikkansa. Edellämainittujen säveltäjien lisäksi pianisteille tuttuja nimiä ovat Erkki Melartin, Ilmari Hannikainen, Selim Palmgren, Leevi Madetoja, Einojuhani Rautavaara ja niin edelleen, lista on pitkä. Entäpä Uuno Klami, mitä hänen nimensä sanoo pianisteille? Todennäköisesti sen, että orkesterimusiikkiin keskittyneenä hän ei ole mikään varteenotettava pianomusiikin säveltäjä eikä hänellä juuri ole kappaleita pianolle. Siksi onkin yllättävää, että helmikuussa ilmestyi kokonainen levyllinen Klamin pianomusiikkia. Millaista Klamin pianomusiikki sitten on? Sanoisin, että ensikuulemalta vähän erikoista mutta mielenkiintoista. Klamilla on omanlainen sävelkielensä, ja kun siitä saa kiinni, kappaleet kuulostavat kerta kerran jälkeen paremmilta. Vallitsevana piirteenä lähes kaikissa levyn kappaleissa on surumielisyys, joka johdattaa ajatukset Suomen luontoon: mäntymetsiin ja merenrannalle. Jos Klamin pianomusiikkia vertaa pianisteille ennestään tuttuun ohjelmistoon, vaikkapa Sibeliuksen pianokappaleisiin, Klamin kappaleet tuntuvat vaativan useamman kuuntelukerran avautuakseen, ja niissä läsnäoleva suomalaisuus on erilaista. Onneksi leSUOMESTA

// S Y N K O O P P I

vylle on otettu mukaan teoksia myös viululle, sillä ne tasapainottavat pianokappaleiden pienimuotoisuutta. etenevät kronologisessa järjestyksessä sävellysvuosien mukaan ja muodostavat matkan säveltäjän nuoruudesta vanhuuteen. Ainoa poikkeus tästä järjestyksestä tehdään heti avausraidalla, joka sävellysvuoden perusteella kuuluisi vasta levyn neljänneksi kappaleeksi. Levylle on selvästi haluttu napakka aloitus, ja Rondo f-mollissa hoitaa tämän tehtävän hyvin. Se on yksi levyn harvoista kappaleista, jossa pianisti Esa Ylönen pääsee esittelemään virtuoosisia taitojaan. Sen hän tekee tyylillä eikä sorru rymistelemään liikaa oktaavikuluissa tai suurissa soinnuissa. Rondossa on kaunis teema, jonka toistuminen tekee kappaleesta helposti lähestyttävän. Levyn toinen kappale, kuten myös kolmas ja neljäs, on sävelletty ennen Rondoa. Sävelmä Aduurissa on kestoltaan niin lyhyt, että se tuntuu päättyvän alkamisen hetkellä. Aloituskappaleena se olisi ollut mitäänsanomaton. Trauermarsch cmollissa -kappaleesta ei voi välttyä kuulemasta 16-vuotiaan Klamin surua ja tuskaa äitinsä kuoleman johdosta. Ylönen tuo hienosti esiin jykevän marssiteeman sekä mietteliään, sisäänpäinkääntyneen sävymaailman erot. Levyn neljäs kappale Metsänhaltija, ballaadi d-mollissa, on rakenteeltaan ja materiaaliltaan hieman erikoinen. Ylönen saa kappaleen kuitenkin toimimaan yllättävän hyvin kuuntelevalla ja tarkalla soitollaan. Tämä metsänhaltija ei ole mikään pieni kaunis keijukainen valoisassa lehtimetsässä vaan selvästi naavainen ja jäkäläinen hahmo karusta mäntymetsästä. Pastoraali As-duurissa kuullaan levyn kauneimpia hetkiä, kun Ylönen maalaa kirkkailla ja KAPPALEET

Kuva: Jakke Nikkarinen

kiireettömillä pianissimoillaan kuvan kalpean talviauringon valossa kimaltelevasta pakkaslumesta. Herkän ja hengittävän soiton ansiosta kappale huokuu rauhaa ja onnellisuutta, mutta sen keskiosassa välähtää myös alakuloisempia sävyjä. Tunnelmallista Pastoraalia seuraa Sonaatti viululle ja pianolle c-mollissa. Sirkku Mantereen viulu soi kauniisti, ja yhteissoitto muusikoiden välillä toimii saumattomasti. Vaikka sonaatin ensimmäinen osa onkin näyttävämpi, pidin silti toisesta osasta enemmän, sillä siihen on saatu vangittua hetkittäin samantyyppistä onnentunnetta kuin Pastoraaliin. Ylösen ja Mantereen soitosta kuulee, että he ovat tehneet yhteistyötä jo kauan. Preludi nro 3 -kappaleessa on kuultavissa Klamin uudenlainen ote pianomusiikkiin. Ylösen hauska ja leikkisä sävy sopii kappaleeseen erinomaisesti. Kappaleen oikukkaasta luonteesta tulee etäisesti mieleen Klamin pianonsoiton opettajan, Ilmari Hannikaisen Virvatuli, jossa on samantyyppistä sähäkkyyttä. Barcarole op. 5 -kappaleessa Klamin sävelkielen monipuolistumisen kuulee sen hienoista harmonioista. Klami purjehti pal-

jon kesäisin, minkä yhdistän tähän kappaleeseen. Ylösen soitto luo mielikuvan purjehduspäivästä Suomenlahden tummissa vesissä enkä voi välttyä kuulemasta kappaleen keskivaiheilla alkavasta fortekohdasta puhdasta riemua hetkestä, kun purjevene kulkee, aurinko paistaa ja mieli on huoleton. Barcarolessa alkanut sointivärien monipuolistuminen jatkuu Aforismissa, jossa on kuultavissa hetkittäin jazz-harmonioita. Ylönen tuo harmonian monet värit esiin läsnäolevalla ja mietiskelevällä soitollaan. Mielestäni sekä Barcarole että Aforismi edustavat Pastoraalin ohella levyn pianokappaleiden parhaimmistoa. Iloinen Helsinki-marssi riitasointuineen on hauska kontrasti levyn melankolisuudelle. Se on suurimuotoisin ja mahtipontisin levyllä kuultavista pianokappaleista. Ylönen pitää kappaleen koossa hyvin, mutta hienoista nousuista ja rempseydestä huolimatta olisin kaivannut tähän teokseen vielä loisteliaampaa, mahtipontisempaa ja riehakkaampaa otetta. Viulukappaletta Humoresque ei tunnistaisi kuulokuvan perusteella humoreskiksi, ellei tietäisi kappaleen nimeä, koska S Y N K O O P P I //

L E V YA R V I O T

humoreskimaisuus tulee esiin vasta kappaleen väliosassa. Kaunis aloitus ja lopetus luovat hyvää kontrastia väliosalle, mutta toivoisin siihen enemmän pilkettä silmäkulmaan toteavan haikeuden sijasta. Chanson triste on nimensä mukaisesti surullinen laulu. Tämän kappaleen tunnelmassa on jotain hyvin suomalaista, ja itse musiikki on aiempiin kappaleisiin verrattuna linjakkaampaa ja sulavampaa. Mantereen viulu laulaa kauniisti surullista melodiaa saaden kappaleen huokumaan kaipausta. Laulelma on viulukappaleista erikoisin, mutta vangitsevuudessaan suosikkini. Sen tunnelma on pysähtynyt, lähes hypnoottinen, ja sitä on pakko jäädä kuuntelemaan. Levyn viimeinen kappale on Pieni sarja, johon kuuluu kolme lyhyttä osaa. Mielenkiintoista tässä sarjassa on aiemmista kappaleista poikkeava pelkistetty sävelkieli, josta turhat elementit on karsittu pois. että Klamin teokset muistuttavat melkoisen paljon säveltäjää itseään: niihin tutustumiseen pitää varata aikaa, mutta vaiva palkitaan sillä hetkellä, kun etäiseltä vaikuttavan ulkokuoren alta paljastuu lämmin ja humoristinen luonne. Ylösen ja Mantereen ensilevytys kauan unohduksissa olleista kappaleista on varsin onnistunut. Musiikki saa virrata koko levyn ajan vapaasti, pakottamatta. Koska Klamin kappaleet ovat hetkittäin rakenteeltaan omalaatuisia ja tekstuuriltaan totutusta poikkeavia, luulen, että on ollut haastavaa saada kappaleet toimimaan näinkin hyvin. Kappaleiden eri karaktäärit ovat tarkasti mietittyjä, ja jokaisen hetken takana kuuluu ajatus, mikä tekee kokonaisuudesta hyvin hallitun. Uskaltaisin väittää, että Klami itse olisi tyytyväinen tämän levytyksen luonteviin tulkintoihin. On kiinnostavaa seurata, heräävätkö tämän levyn kappaleet henkiin vai vaipuvatko ne takaisin unholaan. Toivotuimpien suomalaisten pianokappaleiden asemaa ne tuskin tulevat horjuttamaan, mutta ne voivat olla mielenkiintoinen lisä pianistien ja viulistien ohjelmistoon. Klamin elämän kautta luotu tarina auttaa ymmärtämään kappaleita ja niiden sävelkieltä paremmin, mutta selvitäkseen elossa kappaleiden tulisi toimia myös

itsenäisinä teoksina, koska tarinan kertominen ei aina ole mahdollista. Todennäköisimmät selviytyjät pianokappaleista ovat Preludi nro 3, Barcarole, Aforismi, Helsinki-marssi ja kenties Rondo, ja viulukappaleista Humoresque, Chanson triste ja Laulelma. Toistaiseksi vain Barcarole, Humoresque ja Chanson triste ovat saatavilla nuotteina. Ellei nuotteja julkaista myös muista kappaleista pian, ne hautautuvat todennäköisesti uudelleen arkistojen kätköihin. SUVI LAURILA

VAIKUTTAISI SILTÄ,

// S Y N K O O P P I

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

L E V YA R V I O T

Big Wave Riders LIFE LESS ORDINARY SOLITI 2012

on musiikkivaihdos, kun päädyin kuuntelemaan Big Wave Ridersia, yhtä kärkinimeä nousussa olevien kotimaisten kitarabändien joukossa. Helsinkiläinen poppoo pohjaa musiikkinsa Englannista kotoisin olevaan tyyliin, joka sai nosteensa, kun The Clash keksi tuoda punkkiin mukaan vaihtelevampaa rytmimateriaalia. Monet Life Less Ordinaryn kappaleista sisältävät jonkin rytmisen tempun, johon tehot ja kiistaton kaupallisuuselementti perustuvat. Esimerkiksi ilmavasti soitettuun Waiting In The Wingsiin on ladattu hieno energia ja jonkinlainen esikuvien mallien kiteytys. Bändin lähestymistapa rockiin on kokoava: heitä miellyttävät niin hämyisät kitaroinnit, elektroniset yksityiskohdat kuin niin sanotut autenttispohjaiset (erona virtuoosisille) laulusuoritukset. Levyllä on juuri ja juuri tarpeeksi toisistaan erottuvat kappaleet, ja toisaalta yhtyeellä vaikuttaa olevan kiinteä käsitys omasta soinnistaan. EHKÄ KYSEESSÄ

Kaikua on kaikkialla. Ääni on vaappuvaa, vaikka monia kappaleita luotsataan tiukalla rytmi-idealla. Valitettavan moni laulu (Science Fiction, Disco Lies, Acid) jää turhaksi rymistelyksi: toivoisinkin bändiltä parempia laulumelodioita ja soittimien lead-linjoja seuraavalla levyllä. Sen sijaan monissa hälykohdissa raitojen lopussa on hyviä lähtökohtia uudenlaisen linjan löytämiselle. Big Wave Riders on soiton ykseydessään positiivinen, tarttuvan kuuloinen ja valinnoissaan älykäs. Tiedän sisimmässäni, että he ovat vientitoivo, mutta en kokonaan vakuutu bändin omaperäisyydestä. Sunny Season voisi olla juuri se kappale, jonka tahdissa menen tuijottelemaan jäästä vapautuvaa Suomenlahtea. Koko levyä en kuitenkaan kuuntelisi tässä tarkoituksessa. Isot tyrskyt vai tyssähtäminen omalle Etelä-Helsingin rantaviivalle – siinä on Soliti-levymerkin kaikukoplan ydinkysymys. TATU TAMMINEN

S Y N K O O P P I //

TÄÄLLÄ OLLAAN, TOPELIA! Synkooppi keräsi musiikkitieteilijöiltä ensituntemuksia oppiaineen uudesta kodista. Tilat ovat avarat ja siistit sekä rakennus itsessään to-

Puolet lyhyempi matka rautatieasemalta kuin Viron-

della hieno. Studiosta tulee valmistuttuaan vakuuttava,

kadulla – ehkäpä luennoille jopa ennättää ajoissa!

ja harjoitusluokassakin on vihdoin äänieristys.

MIES / 28

MIES / 20

Studion osalta tilat ovat huomattavan paljon paremLuokat ovat vielä hieman hengettömiä ilman säveltä-

mat, vaikka kotoisan kahvihuoneen puuttuminen

jäukkeleiden tauluja ja patsaspäitä.

vaikuttaa hieman viihtyvyyteen ainakin näin aluksi. NAINEN / 23

Puitteet lupaavat kyllä hyvää. MIES / 37

Kolme kovaa: ruokala, Kaisakirjasto ja sisäpiha! NAINEN / 24

Tilat ovat hienot, mutta opiskelijoilla ei ole entisen lailla oleskelutilaa. Sohvia käytäville! Onneksi ikku-

Vironkadun jälkeen tämä laitosmaisuus ja kolkot käy-

nalaudat ovat leveät.

tävät vaativat kyllä totuttautumista.

NAINEN / 21 NAINEN / 25

Topeliassa ei liikuta samalla lailla iloisesti sekaisin Vironkadusta luopumisen vaikeus taisi olla enemmän tunteen kuin järjen asia useimmille. Uskon, että uudet

kuin Virtsulla. Siellä riitti seikkailutilaa. NAINEN / 22

tilat edesauttavat oppiainettamme ja opiskelijakulttuuria, etenkin kun kanssakäyminen muiden opiskelijoiden kanssa on nyt helpompaa.

MIES / 26 NAINEN / 21

// S Y N K O O P P I

Missä on Semiotiikan talvimessut 1993 -juliste?

S Y N KO O P P I O P. 1 1 1 I L ME S T Y Y TO UK O K U U S S A

T E E MA N A S OI T T I ME T !

Synkoopin op. 111:n teemana on Soittimet. Pidämme aiheen käsittelyn mahdollisimman laajana ja otamme vastaan soitinteeman ohella myös muita tekstejä. Haluatko esitellä jonkin kiinnostavan soittimen tai soittimen taitajan? Ota yhteyttä päätoimittajaan Tatu Tammiseen (kts. alla).

JUTUT

TILAUKSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 19.4.2013

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi

mennessä päätoimittajalle: tatu.tamminen@helsinki.fi

ja samalla tukea mainiota järjestölehteämme, lähetä tilauspyyntö toimitussihteerille: anniina.leskela@helsinki.fi

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle: elissa.shaw@helsinki.fi

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. IrtoSävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300

numeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 €

dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimitta-

hintaan.

jan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppilehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa:

I SSUU.C OM / SYNKOOPPI

TE RVEISET TA I T TA J A LTA Tarkkaavaiset lukijamme ovat kenties havainneet hienoisen muutoksen lukukokemuksessa syventyessään tähän numeroon. Aivan! Paperin tuntu on hennompaa kuin ennen eivätkä sisäsivut hehku vitivalkoista puhtauttaan. Synkooppi onkin vihdoin ottanut merkittävän askeleen kohti kestävämpää lehdentekoa ja siirtynyt tästä numerosta alkaen käyttämään ympäristöystävällisempää kierrätyskuitupaperia. Sataprosenttisesti kierrätetylle paperille painettuja sivuja voi tästedes selailla entistä keveimmin sydämin. Myös ympäristötietoisilla verkkolehden lukijoilla on nyt oiva sauma siirtyä printtilehden maailmaan ja samalla tukea laadukasta järjestölehtitoimintaamme. Synkooppi ry:n uutena ympäristövastaavana uskon, että pienillä ja harkituilla teoilla niin kotona kuin opiskeluyhteisössä voi olla havahduttava vaikutus asenteisiin ja, mikä tärkeämpää, myös tulevaisuuteemme. Ilmastonmuutoksen uhkaan on herättävä viimeistään nyt.

Elissa Shaw P.S. Näytä huolesi ympäristöasioista ja vietä kansainvälistä Earth Houria kynttilänvalossa lauantaina 23.3. klo 20.30-21.30! Muista sammutella valoja toki muulloinkin.

S Y N K O O P P I //

stupido mukava levyshop iso roba 23kauppa , stupido.fi hki