SYNKOOPPI OP.121 by Synkooppi-lehti

O P. 1 2 1

4 / 2 0 1 5

15 // MUSIIKKITIEDE // /4 // 2 0 M USIIKKITIEDE //

HELSINGIN YLIOPISTO

04 / 2015

38. VUOSIKERTA

SISÄLLYS O P. 121 3

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. synkooppi.fi

PÄÄKIRJOITUS

issuu.com/synkooppi

Minne Mäki

facebook.com/synkooppilehti

SIBELIUS-KUVA ON MUUT TUNUT

FROM SIBELIUS TO IMPROVISED AND EXPERIMENTAL MUSIC

JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry

Pekka Hako Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto

Sergio Castrillón

PÄÄTOIMITTAJA Minne Mäki TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen

TARINOITA SIBELIUKSESTA

TÄÄLTÄ KAIKKI ALKOI

PALKATONTA TYÖHARJOIT TELUA VAI PALKATONTA TYÖTÄ?

Oili Paaskoski

AD Maija Nieminen TEKIJÄT Sergio Castrillón, Pekka Hako, Laura Korhonen, Veikko Marjamäki, Minne Mäki, Tuomas Niemelä, Oili Paaskoski, Justus Pitkänen, Veikko Vallinoja ja Salla Viitanen

Minne Mäki

KANSIKUVA Minne Mäki

Salla Viitanen OIKOLUKU Maija Moilanen, James Andean ja toimituskunta

MICHAEL JACKSON - JEAN SIBELIUKSEN REINKARNAATIO Laura Korhonen

TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa synkooppi.fi tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

LEVYARVIOT Veikko Marjamäki, Justus Pitkänen, Veikko Vallinoja ja Tuomas Niemelä

HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 120 kpl

Ensimmäinen Sibeliuksen johtama orkesteri sisälsi triangeleja, huuliharppuja, savikukkoja ja kelloja.

PAINOPAIKKA Unigrafia 2015 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

PÄÄKIRJOITUS 2015. Sibelius. Mistä aloittaisin? 550 teoksen tuotanto. Seitsemän sinfoniaa. Noin 40 Sibelius-kirjaa. Akatemia. Sävellyskilpailu. Viulukilpailu. Orkesterinuorten kykykilpailu. 17 Sibeliuksen mukaan nimettyä katua. Sibeliusta soittavat puut. Lukuisia Sibeliusnäyttelyjä. Sibelius-seuroja Iso-Britanniassa, Saksassa, Japanissa ja Suomessa, sekä erikseen Hämeenlinnassa ja Järvenpäässä. Vuonna 2010 toimintansa lopettanut Sibelius-juna. Ehdotus Sibeliuksen mukaan nimetystä lentokentästä. Säveltäjä Tapio Tuomela totesi marraskuussa Hämeenlinnassa järjestetyssä Studia Generalia –keskustelussa, että Suomi on yhden totuuden maa. Nyt kun kansallissäveltäjämme ansaitsema juhlavuosi on loppusuorallaan, on aika löytää Suomelle seuraava, hieman moniulotteisempi totuus. Olkoon se totuus, joka ei pakota muusikkoa innovaattoriksi tai start up -yrittäjäksi, mikäli tämä ei sitä itse halua. Totuus, jossa taiteilija ei ole boheemi yhteiskunnan riesa, vaan henkisen hyvinvoinnin ja niin kansallisen kuin kansainvälisen kulttuuriperinnön luoja. Totuus, jossa freelancereiden ei tarvitse pelätä, että hallitus vie heiltä työttömyysturvan. Ja akateemisesta näkökulmasta: Olkoon se totuus sellainen, jossa musiikin asiantuntijaksi pyrkivän opiskelijan ei tarvitse hyrrätä muutoksia käskyttävän pyörän mukana – syvällinen taustatieto, henkinen pääoma sekä vankka luottamus omaan osaamiseen kun ovat muutakin kuin nyt-ja-heti –talouskasvun palvelijoita. Sadan markan Sibelius-seteli. 1,8 miljoonan valtionavustus juhlavuodelle. Sibeliusfestivaali. Sibelius-viikot. 15 Sibeliusteatteriesitystä. Sibelius-monumentti.

Monumentista inspiroitunut kangaskuosi. Sibelius-juhlaraha. Sibelius-elokuva. Sibeliuslastenkirja. Sibelius-lautapeli. Sibelius-kravatti. Sibeliuksen viikset –rintakoru. Sibeliusmobiilisovellus. Sibelius-olut. Sibelius-räppi. Yhden totuuden pohjalle on vaikeaa rakentaa nyky-yhteiskuntaa. Tämä pätee niin muusikoiden tuotto-orientoituneeseen kouluttamiseen kuin oletukseen, että nopea maisteri on jokaisella alalla paras vaihtoehto. Suomi ei voi ratsastaa enää kovinkaan kauan kulttuurikansojen eturintamassa pelkästään sibeliaanisen musiikkiestetiikan kaltaisella valkoisella ratsulla. Se ei tunnu enää riittävän, eikä se itse asiassa vuoden 2027 jälkeen ole enää taloudellisestikaan kannattavaa. Sibelius. Olisikohan jo aika lopettaa. Ensi vuonna Synkoopin toimituskunnan valtaa tehokolmikko Pitkänen-NieminenPaaskoski. Minun ja Elissan päätoimittajuus loppuu samalla kun Sibelius täyttää 151 vuotta ja musiikkialan suomi-brändääjät etsivät uusia kohteitaan yhä huonommin koulutetuista ammattilaisistamme. Toivottavasti he tekevät sen kuitenkin musiikin, ei musiikin markkina-arvon takia. Synkoopin lukijoille, tekijöille sekä muulle taustaväelle suurkiitos pyyteettömästä halusta rakentaa yhteinen, musiikkitieteilijöiden vahvuuksia korostava lehti. Tämä lehti on tulevalla toimituskaudellaan huolellisissa ja voimakkaissa käsissä.

Minne

SIBELIUS-KUVA ON

MUUTTUNUT

TEKSTI: PEKKA HAKO

Jean Sibeliuksen sihteerinä vuosina 1940‒1945 toiminut kirjailija Santeri Levas on kuvannut ensitapaamistaan Sibeliuksen kanssa: ”Hieman levottomana astuin Ainolan avaraan saliin kohdatakseni maailmankuulun säveltäjän, jota muotokuvien perusteella olin tottunut pitämään totisena, kenties vähän ärtyisänäkin vanhana herrana. Miten yllätyinkään, kun vastaani asteli ylväsryhtinen tanakka mies, jonka koko olemus tuntui henkivän pelkkää sydämellisyyttä.” (Levas 1957, 7.) Levaksen kuvaus on vuodelta 1957 ja ensikohtaaminen vuodelta 1938, jolloin Sibelius oli suosionsa huipulla. Tuohon mennessä julkisuudessa nähtyjen valokuvien perusteella Sibelius ei tosiaankaan hymyillyt; hänen julkinen kuvansa oli valjastettu palvelemaan kansallisen suurmiehen vakavaa tehtävää. Hän ajautui osin tahtomattaan kansalliseksi ikoniksi, joka joutui viettämään elämänsä kaksi viimeistä vuosikymmentä menestyksensä vankina. Julkisuudessa hän esitti odotusten mukaista roolia, jossa hän ikään kuin oli oman itsensä monumentti. Kun Sibelius myöhempinä ikävuosinaan vetäytyi Järvenpään hiljai-

// S Y N K O O P P I

suuteen, vain tarkoin seulotut ulkomaiset taiteilijavieraat saivat käydä häntä tervehtimässä. Lasten ja lastenlasten kertomusten perusteella julkinen Sibelius oli kuitenkin jotain aivan muuta kuin pienen lähipiirin tuntema lämminhenkinen, lapsen maailmaa ymmärtävä ja suvaitsevainen pappa. Lähes kaikki suomalaiset kirjalliset aikalaiskuvaukset liittävät suurmiesSibeliuksen hahmoon sellaisia toiveita, haaveita ja arvoja, joilla on haluttu korostaa pienen ja syrjässä elävän kansakunnan vahvuutta ja iskukykyä. Säveltäjä ja musiikkikirjailija Sulho Ranta kirjoitti vuonna 1946 ”sävelten mahtajasta”, ”kaikkivaltiaasta tietäjästä”, ”loihtijasta ja taikurista”, ”valtavasta hengen jättiläisestä” ‒ ja kaikki tämä yhdessä virkkeessä (Ranta 1946, 12). Yli sadan vuoden ajan Sibelius on haluttu nähdä lujan suomalaisen graniitin vertauskuvana; hän kohosi suomalaisten yhteisestä maaperästä puolijumalaksi, joka poikkeavuudellaan ja taitavuudellaan edusti koko kansaa ‒ näennäisesti syrjässä olevaa kansaa, jota muiden ei sovi unohtaa. Sibeliuksen myöhäisvuosien julkisuuskuvan ääripäät kiteytyvät kahteen

valokuvaan. Harvinaisen kuvan hymyilevästä Sibeliuksesta nappasi Ainolassa kesällä 1939 yhdysvaltalainen valokuvajournalisti Thérèse Bonney, joka oli tullut maahamme tarkoituksenaan esitellä amerikkalaisille vuoden 1940 olympialaisiin valmistautuvaa piskuista Suomea. Ilmeisesti tietämättään Bonney tuli rikkoneeksi Sibeliuksen julkisuuskuvan ympärille syntynyttä juhlavuutta. Suomessa kuvan käyttöä pihtailtiin, sillä se levisi laajemmin julkisuuteen vasta 1990luvulla. Toiseen tunnettuun kuvaan on tullut tavaksi liittää maininta ”Sibelius talvisodan aikaan”. Jos kuva todella olisi talvisodan ajalta, Sibeliuksen ulkoinen olemus olisi puolessa vuodessa muuttunut hämmästyttävän nopeasti. ”Talvisotakuva” on otettu lokakuussa 1944. Kuvan tunnelma rosoisine seinineen ja tummine varjoineen on mainiosti palvellut sodassa kamppailevan kansakunnan tuntojen ilmentäjänä. Sibelius pukeutui aina hyvin tyylitietoisesti. Hän ei halunnut ärsyttää tai loukata ketään. Jo varhaisina opiskeluvuosinaan Berliinissä ja Wienissä hän loi tyyliään, otatti itsestään muodikkaita valokuvia, ujuttautui seurapiireihin ja eleli yli varojensa. Sibeliuksen saatua nimeä valokuvien tavaramerkiksi tuli sikari, jonka asento saattoi olla tarkoin harkittu. 1940-luvulla Sibeliuksen ulkoinen olemus on valokuvien perusteella katsojaa etäännyttävä, mikä tietysti sopi kansalliselle ikonille. Sibelius oli kohotettu koskemattomuuteen.

SIBELIUS AINOLASSA. THÉRÈSE BONNEY

TALVISOTAKUVA. ELIOT ELISOFON

S Y N K O O P P I //

ISÄNMAAN ÄÄNI

Viimeistään 1910-luvulla Sibelius oli saavuttanut huomattavan aseman myös kansainvälisesti. Esittäytyminen vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä oli ollut kohotahti kansainväliselle menestykselle. Samoihin aikoihin Sibeliuksen ajatusmaailma ja musiikki olivat liittyneet kielitaisteluun, Kalevalaan ja suomalaisen kulttuurin nousukauden alkuun. Hän otti musiikillaan kantaa Suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja oli vahvasti mukana ensimmäisen sortokauden eli routavuosien passiivisessa vastarinnassa. Ateenalaisten laulun ensiesitykselle huhtikuussa 1899 hurrattiin suuren isänmaallisen tunteen vallassa. Säveltäjän harmiksi laulu jätti varjoonsa samassa konsertissa kuullun ensimmäisen sinfonian kantaesityksen. Sortokauden ahdingon tunnelmissa syntyi myös Finlandia, alkuperäiseltä nimeltään Suomi herää, joka alkoi heti viime vuosisadan alussa levitä monenkirjavine nuottipainoksineen Yhdysvalloissa; sävellyksen katsottiin valtameren toisella puolella edustavan pienoiskoossa Suomea ja aitoa suomalaisuutta. Sävellys rakensi Venäjän kainalossa rimpuilevan pienen valtion tarinaa. Käytännölliset amerikkalaiset hyödynsivät luterilaisen hymnin tyyliin sävelletyn melodian istuttamalla siihen hengelliset sanat ja ottamalla laulun protestanttikirkkojen virsikirjaan. Uusi käyttöyhteys oli jo kaukana alun perin puhtaasti orkesterisävellykseksi kirjoite-

// S Y N K O O P P I

tusta protestista Venäjän hirmuvaltaa ja Nikolai Bobrikovin määräämiä sananvapauden rajoituksia vastaan. Syntymästään lähtien Finlandia on valjastettu myös muuhun kuin puhtaasti musiikilliseen käyttöön ‒ ehkä juuri siksi, että se on musiikillisesti niin vahva. Sävellyksestä tuli heti kansallinen vertauskuva. Sävellys sinänsä ei ole suuri, mutta siihen liitetyt tarinat ovat. Monille Sibelius on ollut yhtä kuin Finlandia, erityisesti ulkomailla. Samaan tapaan kansalaissodan aattona ”korkean isänmaallisen tunnelman vallassa” sävelletty Jääkärimarssi on Suomessa noussut valtavaan symboliseen arvoon. Aluksi säveltäjän nimeä arkailtiin tuoda julkisuuteen, ja nuotit salakuljetettiin jääkäreille ilman merkintää säveltäjästä. Sittemmin marssilaulusta tuli valkoisen Suomen voittolaulu ja laulun isänmaallisia piirejä yhdistävä voima vahvistui talvisodassa. Samalla Sibelius sinetöi asemansa kansallissankarina; se, joka uskalsi pilkata Sibeliusta, pilkkasi myös nuorta valtiota ja sen armeijaa. Sibeliuksen musiikista oli tullut isänmaan äänen vertauskuva. VA S T E N TA H TO I S E S T I FILMILLÄ

Sibelius ei erityisemmin pitänyt siitä, että häntä valokuvattiin, saati tallennettiin filmille. Varhaisin filmi on keväältä 1927, jolloin Sibelius oli 61-vuotias. Filmin tekijät olivat kuvataiteilija-koru-

Sibelius hankki itselleen silmälasit 56-vuotiaana. Hän ei käyttänyt niitä

suunnittelija Venny Soldan-Brofeldtin sekä tämän sisaren Tilly Soldanin ja kirjailija Juhani Ahon pojat, velipuolet Heikki ja Björn, jotka olivat viettäneet koko lapsuutensa Ainolan läheisyydessä. Miesten Filmaustoimisto Aho & Soldan jatkoi tallentamista vuonna 1945, jolloin he pääsivät kuvaamaan Sibeliusta Ainolan kodissa ja sen lähiympäristössä. Heikki Aho ja Björn Soldan olivat ensimmäiset suomalaiset elokuvaajat, jotka opiskelivat ulkomailla ja saivat ensikäden tietoa alan uusimmista kehityssuunnista. He olivat omaksuneet Saksassa näkemyksen, että dokumenttifilmin piti olla sivistävä. Kulttuuriarvot, suurmies ja kaunis luonto haluttiin ikuistaa koko kansalle ja maailmalle. Miesten ensimmäinen suuri haaste oli nimenomaan Sibelius-filmi. Vuonna 1927 Sibelius näyttäytyy Tuusulan maisemissa rentona knallipäisenä herrana. Kun veljekset pääsivät filmaamaan toisen kerran vuonna 1945, Sibelius tuntuu viettävän maailmanmaineeseen kohonneen säveltäjäneron kotielämää ja kuljeskelee Ainolan ympäristössä suuri lierihattu päässään hieman mystisenä hahmona. Muutos on huomattava: säveltäjähahmo on paljon etäisempi kuin kahdeksantoista vuotta aikaisemmin. Ahon ja Soldanin filmausten välillä, siis ajanjaksona vuodesta 1927 vuoteen 1945, Sibeliuksesta tuli todellinen kansallinen monumentti. Hän vetäytyi Ainolan hiljaisuuteen ja kärsi siitä, että Tuusulanjärven taiteilija-

koskaan julkisesti.

yhteisö oli jo haihtunut 1930-luvun lopulla. Esimerkiksi Haloset olivat muuttaneet pois. Sibeliukset harkitsivat tuolloin vakavasti muuttoa Helsinkiin ja Ainolan jättämistä kesäkodikseen. Voimme vain arvailla, minkälainen taiteilijakuva Sibeliuksesta olisi jäänyt jälkipolville, jos hänet olisi nähty 1940luvun lopulla säännöllisesti Helsingin arkisessa katukuvassa ja haluttuna vieraana konsertti- ja kulttuuritapahtumissa. Sibelius-myytti tuskin olisi kasvanut yhtä arvoitukselliseksi. S U O S I O N S A H U I P U L L A 1935

Sibeliuksen 70-vuotispäivä oli kansainvälinen mediatapahtuma. Sibelius oli noussut ainakin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Pohjoismaissa suosituimmaksi eläväksi säveltäjäksi. Suomen ulkoasiainministeriö ryhtyi syntymäpäivien vuoksi mittavaan ponnistukseen. Sulho Rannan ylistävä artikkeli 70-vuotiaasta säveltäjästä käännätettiin kymmenille kielille, ja lähetystöjen tehtävänä oli jakaa sitä eri maiden tiedotusvälineille. Kun yhdysvaltalaisilta radionkuuntelijoilta kysyttiin mieltymyksiä kaikista säveltäjistä, Sibelius kiilasi kärkipaikalle ohi Beethovenin ja Ravelin. Joulukuussa 1935 valtio järjesti

S Y N K O O P P I //

Sibeliukselle mahtipontiset 70-vuotisjuhlat Helsingin Messuhallissa, jossa oli 7 000 vierasta. Paikalla oli maan ylin johto lukuun ottamatta tasavallan presidenttiä, joka oli sairaana. Kukaan suomalainen ei ollut aikaisemmin ollut yhtä silmittömän henkilöpalvonnan kohteena. Messuhallin tilaisuuden jälkeen juhlaillallisilla Grand Hotel Fenniassa kovaäänisistä jylisi Sibeliuksen toinen sinfonia radiolähetyksessä, jossa Otto Klemperer johti New Yorkin filharmonikkoja. Suomessa Sibelius oli viimeistään nyt kohotettu kansalliseksi ikoniksi. Tosin hän itse tiesi, etteivät hänen työtään olleet ohjanneet kapea-alaiset kansalliset pyrkimykset vaan pikemminkin luova ja yleispätevä ehdottomuus. Suomen 20-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi marraskuussa 1937 arvovaltainen Time-lehti julkaisi kansijutun Sibeliuksesta. Säveltäjä oli jo vetäytynyt julkisuudesta, mutta Ainolan hiljaisuus vain vahvisti kiinnostusta häneen ja korosti säveltäjämestarin koskemattomuutta. Menestyksellään Sibelius oli tahtomattaan nujertanut monia aikalaissäveltäjiään. Jotkut Sibeliuksen aikalaiset kokivat itsensä lähinnä Sibeliuksen aseenkantajiksi. Esimerkiksi kapellimestari Robert Kajanus (1856‒1933) jätti sävellystyönsä vähemmälle, kun huomasi ystävänsä nerouden. Hän näki oman työnsä Sibeliuksen kaltaisen tienraivaajan vaunujen ajurina (Suomalainen 1952, 98). Kapellimestarina Kajanus halusi Sibelius-tulkinnoillaan levittää pienen maan ilosanomaa kaik-

// S Y N K O O P P I

kialle. Vasta pari sukupolvea Sibeliusta nuoremmat suomalaiset säveltäjät ‒ 1920- ja 1930-luvulla syntyneet ‒ eivät enää kokeneet Sibeliusta välttämättä samanlaisena kansallisena varjostavana suuruutena kuin edellisen ikäpolven säveltäjät olivat kokeneet. Esimerkiksi Einojuhani Rautavaara (s. 1928) on usein tähdentänyt, että jos Sibelius jotain varjoa loi, se oli vilvoittavaa varjoa kansainvälisen kentän paahteessa. Tosin Sibeliuksesta ei ulkomailla päässyt eroon millään. Kun suomalaisen säveltäjän musiikkia soitettiin kotimaan ulkopuolella, sitä joko verrattiin Sibeliukseen tai sitten ihmeteltiin, kuinka suomalaisen säveltäjän musiikki ei muistutakaan Sibeliusta.

Siinä mielessä lähes kaikki suomalaiset säveltäjät ovat jääneet Sibeliuksen varjoon, että hänen ylivertainen kansallinen asemansa on näkynyt orkesterien ohjelmistoissa kautta vuosikymmenten. Toisaalta vahva orkesterikulttuuri on osaltaan syntynyt Sibeliuksen arvostuksen seurauksena. Sibeliuksen arvostuksesta kertoo myös se, että hän tai hänen tuotantonsa on ollut aiheena 18 suomalaisessa postimerkissä. Hänestä on julkaistu tiettävästi 27 mitalia, joista 18 on suomalaista ja 9 on ulkomaista. Mitali on kuin taikakalu, joka antaa kohteelleen lisää hohdetta. Philip Donner ja Juhani Similä ovat mainiossa artikkelissaan ”Jean Sibelius ‒ teollistumisajan musiikkimurroksen idolihahmo” (1982) osoittaneet, kuinka vuosikymmenten saatossa Sibeliuksen ympärille on rakentunut ”marmoriin veistetty idolikuva”, jossa säveltäjän ulkomuotoon liittyvät valo-

kuvat ja pilapiirrokset ovat olleet tärkeässä osassa myyttisten mielikuvien luojina. Kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen muovaama kuuluisa kipsipää Sibeliuksen 70-vuotispäivien kunniaksi teki säveltäjän kallonmuodon kansakunnan kaapin päällä arkitodellisuudeksi, kun näitä päitä suomalaiset saivat sittemmin ihailla monissa julkisissa rakennuksissa arvopaikoilla. J U H L AV U O D E T 1965 J A 2015

Sibeliuksen syntymän 100-vuotisjuhlaa vietettiin näyttävästi ympäri maailmaa. Suomessa nimettiin virallinen juhlavuoden neuvottelukunta, joka suunnitteli ja toteutti monikielisen kiertonäyttelyn. Juhlajuliste tilattiin ajan halutuimmalta graafikolta Erik Bruunilta. Näyttelyssä, joka koostui tekstitauluista ja valokuvista, kerrattiin hyvin perinteiseen tapaan suurmiehen

S Y N K O O P P I //

elämää ja kuvailtiin hänen musiikkiaan. Valmiita suomalaisten kirjoittamia tekstejä levitettiin käännöksinä sanomalehdistölle ympäri maailmaa. Juhlavuoden aikoihin ilmestyivät kansainväliseen jakeluun tarkoitetut kolmen eri kirjoittajan laajat tekstit Suomen taidemusiikin historiasta ”ennen Sibeliusta”. Sibeliuksen vaikutusta ei tietenkään voi kieltää, mutta musiikin historian jaksottaminen yhden henkilön perusteella tuntuu varsin erikoiselta, jopa ylilyönniltä. Vaikka musiikkielämän murros Sibeliuksen aikana oli huomattava, jakolinja kertonee enemmän suomalaisen yhteiskunnan murroksesta kuin musiikkielämässä ja musiikissa itsessään tapahtuneesta muutoksesta. Juhlavuonna 1965 julkaistiin professori Erik Tawaststjernan viisiosaiseksi kasvaneen elämäkerran ensimmäinen osa. Tawaststjernan yli kaksi vuosikymmentä kestäneen työn seurauksena Sibelius-kuva alkoi hiljalleen muuttua. Sibelius asettui säveltäjänä ja ihmisenä ahtaiden kansallisten rajojen ulkopuolelle osaksi eurooppalaista kulttuuriperintöä. Juhlavuonna 2015 on uskallettu kurkistella yhä vapaammin uusiin suuntiin. On esimerkiksi julkaistu kirjoja, joissa kirjoittajat kertovat omasta suhteestaan Sibeliukseen; on tehty hauskoiksi tarkoitettuja dramatisoituja televisiopätkiä, joiden itsetarkoituksellinen erilaisuuden tavoittelu on kuitenkin jäänyt väkinäiseksi; on julkaistu lastenkirjoja ja pohdittu sävel-

// S Y N K O O P P I

täjän suhdetta mieleltään epätasapainoiseen sisareensa; on tuotettu ympäri maailmaa kiertävä Sibeliuksen maailma -näyttely, tuodaan esiin Sibeliusta ihmisenä. Sibelius-aiheiden aarreaitta on siis ehtymätön. Kaiken se kestää, vaikka se vähän kärsisikin. Esimerkki onnistuneesta suuren luokan toiminnasta on Yleisradion eli Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun Sibeliuksen sinfonioiden taltiointihanke oheisohjelmineen, jotka nyt leviävät maailmalle. Kolme vuotta sitten Opetus- ja kulttuuriministeriö varasi Sibeliusjuhlavuoden 2015 valmisteluun ja toteutukseen peräti 1,78 miljoonaa euroa. Päätös kertoo Sibeliuksen arvostuksesta ja merkityksestä yhtenä kulttuurihistoriamme merkittävimmistä luojista. Ministeriö kuvasi etukäteen avustusten kohteita: ”Juhlavuoden tavoitteena on lisätä Sibeliuksen musiikin tuntemusta eri puolilla maailmaa ja kotimaassa.” Tavoitteena oli myös esitellä maailmanluokan nykymusiikkia, mutta sitä ei ole kuultu juuri lainkaan. Raha ripoteltiin suomalaisille toimijoille, joiden järjestämät tilaisuudet olivat lähes kaikki Suomessa. Tuen saajia on ollut 37, joiden joukossa on vain kourallinen aitoja kansainvälisiä yhteishankkeita. Esimerkiksi isot orkesterit, festivaalit ja kuorot ovat naamioineet tavanomaisen toimintansa Sibelius-harsolla, ja avustusta on herunut. Juhlavuoden hanketta on vetänyt projektiryhmä, jonka tehtävänä on

ollut lähinnä yrittää koordinoida itsenäisiä hankkeita. Kilpailu avustuksista on ollut melkoinen, eikä enää ei ole puhallettu yhteen hiileen. Erityisen kiinnostava päätös oli se, että julkiseen hakuun tuli vain hieman alle puolet varatuista rahoista, yhteensä 870 000 euroa. Osa toisesta puolesta on käytetty muun muassa Hämeenlinnassa toteutettuihin hankkeisiin. Juhlavuosi 2015 on osoittanut, että Sibeliukseen on maailmalla edelleen suuri kiinnostus. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Sibeliuksen julkisuuskuva on muuttunut: otsaryppyinen, vakava ja graniittiin veistetty säveltäjä on vihdoinkin alkanut hymyillä ‒ aidon ihmisen suurta hymyä. Aika on nyt toinen. Valtamediat ovat murenemassa, jokainen voi sosiaalisessa mediassa luoda itsestään haluamansa julkisen kuvan. Tänä päivänä säveltäjä on oman itsensä media.

Kirjoitus perustuu osittain Pekka Hakon tuottamaan kiertonäyttelyyn ”Sibeliuksen maailma” (2015), hänen esitelmäänsä ”Ovatko suurmiehen kaikki teot suuria? Jean Sibeliuksen kulttuuriperintö” Kalevalaseuran järjestämässä seminaarissa ”Suuri ja pieni traditio suomalaisessa kulttuurissa – Kalevalan, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan perintö” (26.2.2015, Helsinki, Tieteiden talo) sekä Hakon ja Kimmo Korhosen kirjaan ”Elämän mosaiikki - Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä” (Siltala, 2015).

V I I T T E E T: Donner Philip ja Juhani Similä (1982): Jean Sibelius - teollistumisajan musiikkimurroksen idolihahmo. Teoksessa Musiikkikulttuurin murros teollistumisajan Suomessa. Raportti Suomen säveltaiteen juhlavuoden musiikintutkimuksen seminaarista Jyväskylässä 19.-21.5.1982, s. 33-49. Toim. Vesa Kurkela ja Riitta Valkeila. Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen julkaisusarja A: tutkielmia ja raportteja, no 1. Levas, Santeri (1957): Nuori Sibelius. WSOY. Ranta, Sulho (1946): Sävelten valoja ja varjoja. WSOY. Suomalainen, Yrjö (1952): Robert Kajanus. Otava.

Tulen synty on musiikin historian ensimmäinen teos, jonka partituuri on telef aksattu. Tämä tapahtui vuonna 1937 Berliinistä New Yorkiin.

S Y N K O O P P I //

FROM SIBELIUS TO IMPROVISED AND EXPERIMENTAL MUSIC:

VIEWPOINTS ON THE HELSINKI MUSIC SCENE OF TODAY

IMPRO FESTIVAL 5. & 8.11.2015 JUKKA KÄÄRIÄINEN, LIISA PENTTI JA PAUL PIGNON

TEXT: SERGIO CASTRILLÓN, A SOUTH AMERICAN MUSICIAN LIVING IN HELSINKI PHOTOS: TIMO PYHÄLÄ

// S Y N K O O P P I

During my travels back to South America over the last two years, I have been constantly sharing my thoughts and experiences of my life in Finland with different people. Usually they ask about the weather, nature and lifestyle. After answers, questions and discussions around these topics, certain social matters – such as cultural clash, adaptation, equality and language difficulties – always come up. However, particularly when talking with musicians, mostly my ex-colleagues, the same questions and comments arise: what about the music scene in Helsinki nowadays? Finnish musicians are outstanding, aren’t they? How is the support from the audience and funding from the government? These are the three most often debated questions, which, in fact, have been in my head for several months now, since, clearly, these are not minor questions, and are common topics often currently discussed among Finnish musicians as well. For many South Americans it is not easy to find Finland on the map. For some, Finland is unknown; for others, the name sounds familiar, referring to a cold and remote place. Amongst people interested in art, design, architecture, films and music, some Finnish names such as Alvar Aalto, Aki Kaurismäki and Jean Sibelius are significant. Regarding music, it is surprising to many Finns that the spectrum of well-known Finnish names is wide in South America. For instance, for classical music, Finland is very popular, primarily due to Sibelius. His symphonies feature regularly in concerts of

professional symphony orchestras in Argentina, Brazil, Chile, Colombia and Venezuela, to name a few. Furthermore, his violin concerto is the main goal of many violinists who dream of playing as soloists one day. Finlandia is also very famous, and is constantly played within educational and social young orchestra programs such as Fundación Batuta in Colombia and El sistema in Venezuela. These programs intend to bring classical music to vulnerable populations as an alternative form of education and social inclusion. However, Sibelius and his music are not the only reasons why academic musicians know about Finland in South America. Finnish pioneers of the second half of the 20th century such as Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho and Magnus Lindberg are also a cknowledged, mostly by young composers and performers of new music. On the other hand, in music research, the musicologist Eero Tarasti is very well recognized for his important studies on music semiotics. For South Americans interested in mainstream music, The Rasmus embodied Finnish alternative rock music. This was mainly thanks to the popularity of the MTV channel, which was broadcast in almost all Latin-American countries during the late 1990’s and early 2000’s. The song In the shadows was constantly played on rock and alternative radio stations in Colombia, and its video was regularly shown on MTV. In more underground scenes Apocalyptica emerged as a revolutionary band in the early 2000’s, not only for radically breaking a musical tradition, but also for combining outstanding

S Y N K O O P P I //

cello technique with energy on stage. The impact of seeing long haired headbangers playing Metallica on cellos was a huge influence on classical music students, myself included. Since the 2000’s, Apocalyptica has been regularly touring in festivals and diverse venues in South America. They even visited my hometown, Manizales, a small and remote city in the middle of the Colombian Andes. Regarding metal music, N ightwish has been the most popular Finnish metal band in South America, followed by Children of Bodom. Both bands have toured extensively around South America and Mexico from the 2000’s onwards. Hence, Finnish music in a number of different genres has captivated South American audiences and musicians for decades. This has ranked Finland amongst a group of European countries producing a wide range of good music. However, while it is clear that in the longer run all these big names will remain, the reference to Finnish music of today remains unknown, and still relies on the impact of old celebrities. For instance Sibelius is still the focal character in Finnish music nowadays, not just for the celebration of his 150th birthday this year, followed by the pioneers of avant-garde music, who are already approaching their 60th birthdays. On the other hand, the rock and metal bands that conquered the world in the 1990’s and 2000’s are already legends. This situation seems to reveal the need for renewal of the image of contemporary Finnish music. It is important, almost an obligation, on behalf of the history of music, for

// S Y N K O O P P I

each era to promote its own musical manifestations. This, after all plays an important role in the history of humankind. In other words: the past is necessary for the present, but the present builds the future. Helsinki is clearly the city with the highest number of musical events in Finland. The panorama of music production and live music in the city could be the key to an updating of Finnish music. Helsinki has a huge demand for music spectacles. Although the city is small compared to other capitals in Europe, different music styles coexist, and many venues promote and support various genres of live music almost every day of the week, and the current generation of musicians shows an outstanding level of technique and talent. Nevertheless, there are particularities among genres, venues and businesses that seem to generate centralizations, elites, and audiences that are directed to certain genres only. For instance, the Musiikki talo and the music academies provide most of the classical music concerts; early music is mostly played in churches, the Musiikkitalo and the music academies; while folk music performances are frequently held in the cultural centres, libraries, bookshops and also in the Musiikkitalo. On the other hand jazz, new jazz, pop, rock, hip-hop and DJ music take place mainly in bars, live music clubs and festivals. However, it is easy to find improvised and experimental music performances in almost any kind of venue in Helsinki: for instance in churches, libraries, bookshops, the various halls

of Musiikkitalo (except for the main hall), art galleries, museums, bars, pubs and restaurants, and even on the street. This is quite peculiar, especially for a small city. What is even more atypical is that these performances also happen in some mainstream arenas, such as Semifinal, Korjaamo and Flow Festival, among others. It is important to consider that improvised and experimental music come from underground scenes, and were established during the 1960’s as movements in opposition to structural music trends. This marginal philosophy still lingers worldwide, reducing possibilities for producing shows. Over the last years, however, improvised and experimental music movements have become more popular in big cities such as London, Paris, Berlin, New York and Barcelona, to name a few. In Helsinki, improvised and experimental music performances currently occur at least once a week. This is as often as classical music, folk, jazz, pop and rock concerts, demonstrating that, in Helsinki, improvised and experimental music are strong movements. One of the reasons for the scene’s significance in Helsinki is definitely the existence of several organizations, ensembles, concert series, and both official and independent institutions promoting performances, workshops and pedagogical activities around improvised and experimental music. The more active of these include Äänen Lumo, the Center for Music and Technology of the Sibelius Academy, Laponia Improvisations, Korvat Auki Ensemble, Tulkinnanvaraista, and Metropolia Conservatory. Collabora-

tions between independent individuals and venues also generate a number of events each year; for instance, in 2014 and 2015, seasonal concert series and regular performances were hosted in the ForumBox gallery, the Architecture Museum, and Pointbar, among others. A remarkable example of collaborations among independent individuals and venues is the Impro Festival, organized twice to date by Timo Pyhälä in the art gallery Kolmas Kerros. Pyhälä is a Helsinki-based double bass player involved in improvised music since the 1970’s. He is also a sculptor; in fact, the festival was made possible by his exhibitions in Kolmas Kerros gallery, together with artists Matti Sääski and Lauri Heikkilä. They have agreed to lend the space for two days to the festival, in order to create a live event during their exhibition and at the same time to promote their work. Pyhälä also applies for grants to cover the rest of the expenses of the produc-

NATALIA & SERGIO CASTRILLÓN

S Y N K O O P P I //

tion and to pay the performers. The festival was first held on the 6th and 9th of November 2014, and was called Mini Impro Festival, offering a number of performances by around 20 artists, including musicians, dancers, sound artists and visual artists. Although this first time the performers were not lucky money-wise, they participated nevertheless, in order to share their work with other performers. The 2015 Impro Festival took place on the 5th and 8th of November 2015. This time Pyhälä’s main objective was to bring together people active in the Helsinki scene, and give space to a new generation of different territories of improvised and experimental music. To this end, he cooperated with a team of musicians and other organizers to set the program, which this time included fifteen ensembles and more than forty Finland-based and international musicians, dancers, visual artists and sound artists, who were mostly from the organizations, ensembles and institutions mentioned above. The festival finally received some support from the city of Helsinki.

// S Y N K O O P P I

On both days the whole program lasted around six hours, including a few intermissions. During the breaks both performers and audience had the chance to grab some coffee, snacks and soup, which made the atmosphere of the event intimate and cosy. As the program and the performers represented very different backgrounds, the sets displayed a wide range of stylistic approaches and a variety in musical elements. Jazz, electronic, noise, atonal and neo-tonal atmospheres combined with experimental processes as well as structured and free improvisation. After the planned program, consisting of mostly 30-minute sets, Pyhälä proposed “blind dates” for improvisers, consisting of unstructured tenminute improvised performances. With no time for rehearsals or sound checks, new groups were formed. The whole idea was well received by both audience and performers. The most striking feature of the festival was how the scene of improvised and experimental music in Helsinki embraced such a wide range of outstanding performers, both highly

HELSINKI UNIVERSITY IMPROVISERS. HENRI PITKÄNEN, PANU HAAVISTO,

LAURI HYVÄRINEN, GRISELL MACDONEL, MICHAEL SAGULIN, OILI PAASKOSKI.

, .

educated and self-taught, including composer-performers, sound artists and action performers, as well as rock, folk, noise, electronic, classical, and jazz musicians, to name but a few. In conclusion, the improvised and experimental music scene is clearly big, significant, and currently shines within the whole music scene in Helsinki. Regarding funding, there are several private foundations and government institutions, such as MES, Finnish Cultural Foundation, Kone Foundation, and the city of Helsinki, which support some of the events. However, according to some musicians, it is still a struggle to get funding. The terms “improvisation” and “experimental” are not totally convincing for some decision-makers in such institutions. Some musicians claim that to get funding, it may be better to use terms like avant-garde and new music. Never theless, support is available, and it is increasing. Institutions, groups, and organizations are working together, the level of the musicians is high, and there seems to be an audience. Improvised and experimental music in Helsinki today are beyond marginal arenas, and are in fact already established as strong and important movements. From my foreigner’s perspective, I believe that improvised and experimental music can be excellent international representatives of contemporary Finnish music.

P E R F O R M E R S PA R T I C I PAT I N G I N T H E M I N I I M P R O F E S T I VA L 2014 A N D I M P R O F E S T I VA L 2015:

Olli Aarni: electronics; Lauri Hyvärinen: electric guitar and electronics; Taneli Viitahuhta: alto saxophone; Hermanni Yli-Tepsa: violin and double bass; Jorma Tapio: saxophones and flutes; Ville Rauhala: double bass; Simo Laihonen: drums; Timo Pyhälä: double bass; Dominique Schlienger: viola; Tuukka Haapakorpi: electronics, James Andean: electronics and objects; Sergio Castrillón: cello; Joona Räsänen: drums; Matti Luokkanen: saxophones; Panu Lukkonen: tuba, trombone and recordings; Sampo Pyhälä: video; Juuso Paaso: guitar and electronics; Jari-Pekka Koho: percussion; Jukka Kääriäinen: guitars and electronics; Ilmari Heikinheimo: drums; Taneli Törmä: dance; Jone Takamäki: saxophones and flutes; Paul Pignon: saxophones, clarinets, flutes and didgeridoo; Liisa Pentti: dance and voice; Grisell Macdonell: double bass; Michael Sagulin: viola; Amanda Blomqvist: voice and percussion; Roosa Silaste: violin and voice; Vera Lapitskaya: dance; Lukas Novok: electronics; Sami Klemola: electronics; Johannes Sarjasto: alto saxo phone and electronics; Lauri Supponen: English horn; Niilo Tarnanen: bassoon and voice; Itzam Zapata: guitar; Libero Mureddu: electric piano and electronics; Matei Gheorghiu: electric keyboard; Jens Lindqvist: soprano saxophone; Moritz Cartheuser: electric guitar and objects; Henri Pitkänen: baritone saxophone; Oili Paaskoski: baritone saxophone; Panu Haavisto: electric guitar; Otzir Godot: drums; Andrea Manscianti: electric guitar; Natalia Castrillón: harp; Teppo Hauta-Aho: double bass; Anu KeskiSaari: cello; Juan Duarte: electronics; Camilo Sánchez: electronics.

S Y N K O O P P I //

// S Y N K O O P P I

PIIPPUHYLLYJÄ, PIANOKVINTETTOJA, VODKAA JA TOIMINTAELOKUVIA TARINOITA SIBELIUKSESTA

Jean Sibelius näkyy, kuuluu ja on läsnä elämässämme. Se tunkeutuu mitä erilaisimmin tavoin koulujen musiikinopetukseen, konserttisaleihin ja jopa elokuviin. Kuluneen vuoden taidekirjaksi valittiin Anna Krohnin, Lasse Lehtisen ja Janne Virkkusen toimittama Minä ja Sibelius – 20 näkökulmaa säveltäjämestariin. Kirjassa tunnetut muusikot ja musiikkivaikuttajat kertovat Sibelius-suhteestaan. Synkoopin toimitus poimi suomalaisten keskuudesta vielä yhtätoista henkilöä kertomaan Sibelius-suhteistaan. Kuinka Synkooppi ry:n väistyvä puheenjohtaja ja hänen seuraajansa ovat viettäneet Sibeliuksen 150-juhlavuotta? Miksi professori Eero Tarasti nauttii Sibeliuksen pianokvintetosta? Millainen kokemus on saanut kansanedustaja Heli Järvisen ihastumaan Finlandiaan? Mihin räppäri Dxxxa D:n elämän hetkeen Sibelius on ratkaisevasti liittynyt? Seuraavat vastaukset esittelevät uusia ja kiinnostavia näkökulmia kansallissäveltäjäämme ja hänen musiikkiinsa. OILI PAASKOSKI

S Y N K O O P P I //

K U I N K A O L E T V I E T TÄ N Y T S I B E L I U K S E N 1 50 - V U OT I S J U H L AV U OT TA ?

Henri Pitkänen, Synkooppi ry:n puheenjohtaja

Leo Niemi, Synkooppi ry:n tuleva puheenjohtaja kaudella 2016

”Sibeliuksen juhlavuosi ei ole kovin paljoa näkynyt elämässäni. Lähinnä olen pyrkinyt kuuntelemaan enemmän hänen musiikkiaan. Keväällä Synkooppi järjesti ekskursion Tampereelle musiikintutkijoiden symposiumiin, ja eräänä iltana kävimme myös katsomassa Sibeliuksen Kullervon. Orkesteri soitti hienosti, kuoro soi mahtavasti, laulajat taitavasti – siitä huolimatta meinasin nukahtaa kesken konsertin. Ehkä Tampere-talon isoimman salin piippuhylly ei ollut se optimaalisin paikka. Paikkasin noloa tilannetta vielä marraskuussa HKO:n konsertilla, jossa esitettiin Viulukonsertto d-molli sekä Lemminkäinen-sarja. Solistina oli Pekka Kuusisto ja hän soitti mukavan rennosti. Encoreksi hän täräytti muutaman kansanmusiikkikappaleen soolona. Vaikutelma oli hieman hämärä, kun katsoin patsaiksi kivettynyttä orkesteria, pönöttävää yleisöä ja elämäniloista Kuusistoa. Yhtä kaikki Sibeliuksen teokset soljuivat nätisti ja konsertosta jäi mukava fiilis! Eiköhän tässä näiden lisäksi tule vielä joissain Synkoopin juhlissa nostettua lasi hänen kunniakseen.”

”Ollessani kesällä työharjoittelussa Helsingin Juhlaviikoilla toimin päävastuullisena tuottajana perinteisessä OP Ryhmän ja sen taidesäätiön lainasoitinten haltijoiden kanssa tuotettavassa konsertissa. Tänä vuonna aiheena oli tietenkin Sibelius. Tuotimme konserttisarjan nimeltä Sibeliuksen salongeissa, jossa soittajat esittivät muun muassa Sibeliuksen nuoruudessaan säveltämiä kevyitä teoksia. Konsertit pidettiin paikoissa, joissa Sibeliuksen tiedetään viettäneen aikaansa: Kämpissä, Ravintola Kappelissa ja Seurahuoneella (sekä nykyisessä että entisessä). Etsimme Kansalliskirjastosta esitettäväksi myös julkaisemattomia kappaleita, joista erityisesti Kasmir Uusituvan esittämä humoristinen La pompeuse marche d’Asis jäi positiivisesti mieleen. Tämän konserttisarjan lisäksi Juhlaviikoilla kuultiin YL:n ja HKO:n Kullervo, jonka kuulin keväällä myös Tampere Filharmonian esittämänä. Vasta Senaatintorilla kuitenkin tajusin, miten rankka meininki Kalevalassa onkaan! Juhlavuosi huipentui osaltani 8.12. pidettyyn Finlandian yhteislaulutilaisuuteen Senaatintorilla; tilaisuuteen, joka herkisti minut ja monet paikalle saapuneet.”

// S Y N K O O P P I

MILLAINEN ON SUHTEESI SIBELIUKSEN MUSIIKKIIN?

Marjaana Toiviainen, pastori, Kallion seurakunta

”Näyttelen sujuvasti, että rakastan Sibeliusta – kuten jokaisen suomalaisen kuuluu. En kuitenkaan voi sanoa rakastavani. Haluaisin tutustua hänen musiikkiinsa paremmin, mutta se olisi helpompaa, ellei hän olisi suomalainen: voimakkaaseen nationalistiseen narratiiviin sotkettu. Sibelius-muistoni liittyvät kirkossa koettuihin hetkiin: En etsi valtaa loistoa tai Soi kunniaksi Luojan hiljentävät aina ja tuovat nöyryyttä, suovat mahdollisuuden pysähtyä. Lisäksi olen kunnon kympintytön tavoin, kädet hiessä, odottanut musiikkiopiston kevätmatineassa vuoroani, jotta pääsen soittamaan Kuusen ulkomuistista paniikkijännityksen säestämänä.”

Hende Nieminen, graffititaiteilija

”Itsellä on musiikin parissa aika heikosti historiaa, soitin kitaraa alaasteella ja jollain luokkaretkellä on tullut Ainolassa poikettua. Mutta jos nyt jotain voin sanoa, niin onhan se aina kylmät väreet pintaan nostava kokemus, kun John McClane (Bruce Willis) löylyttää terroristeja rankemman kautta Renny Harlinin ohjaamassa Die Hard 2 -leffassa Sibeliuksen Finlandian soidessa taustalla. Jotain yhteistäkin meillä on säveltäjämestarin kanssa: kummallakin on sama kampaus ja ajoittain myös sikari maistuu.”

Sibelius totesi, ettei piano soittimena laula. Huomiostaan huolimatta hän kirjoitti soittimelle yli 120 teosta S Y N K O O P P I //

M I K S I S I B E L I U K S E S TA O N T U L LU T N I I N M E R K I T TÄVÄ S U O M A L A I S I L L E ?

Heli Järvinen, kansanedustaja, Vihreiden eduskuntaryhmä

Mitja Paaskoski, koululainen, 13 v.

”Yleisellä tasolla on kyse kansainvälisesti tunnetuimmasta säveltäjästämme. Minulle hänen merkityksensä hahmottui lopullisesti kesällä, kun ystäväni soitti trumpetilla rantakivellä seisten sysimustassa elokuun yössä Finlandian. Karvat nousee pystyyn vieläkin pelkästä muistelusta, niin upeaa se oli. Siitä syystä kelpuuttaisin Finlandian myös kansallislauluksemme.”

”Ööh. En oikein tiedä, miksi se on niin merkittävä. Finlandia on varmaankin ollut siinä se tärkeä juttu suomalaisille. Olen joskus kuullut sen alakoulussa musiikin tunnilla. 1800- tai 1900luvulla se on varmaan sävelletty. En ole kuullut Sibeliuksen musiikkia pitkään aikaan, joten en nyt ole ihan varma.”

K E N E N LU U L E T O L E VA N S E U R A AVA H E N K I LÖ, J O K A V O I S I VA S TATA T E O S TO - A S I A K K U U D E S S A A N S I B E L I U S TA ?

Tomi Korhonen, viestintä- ja yhteiskuntasuhdejohtaja, Teosto ”Nokian suuruuden päivien jälkeen yksi yleisimmistä talouslehtien kysymyksistä oli: Mistä löytyy seuraava Nokia? Ja vastaus taitaa olla, että yhtä yksittäistä Nokiaa tuskin löytyykään. Samalla tavalla Sibeliuksen manttelinperijää on aina aika ajoin haeskeltu kissojen ja koirien kanssa, ja vastaus on aika tavalla samansuuntainen kuin talousviisaillakin: yhtä yksittäistä Sibeliusta 22

// S Y N K O O P P I

ei ehkä löydy, mutta hyvä niin. Ihannetilannehan olisi sellainen, jossa Suomi tunnettaisiin lukuisista eri musiikin lajien saralla menestyvistä säveltäjistä, joiden teokset täyttäisivät niin Billboard-listat kuin La Scalatkin. Tulevaisuudessa Teoston asiakkaina onkin siis toivottavasti mahdollisimman monta Jannea, ei vain yhtä.”

Sibeliuksen tekijäno ikeudet päättyvät vuonna 2027.

E L Ä M Ä N I M I E L E E N PA I N U V I A H E T K I Ä S I B E L I U K S E N PA R I S S A :

Eero Tarasti, musiikkitieteen professori, Helsingin yliopisto ”Varhaisemmasta Sibelius-kokemuksestani olen jo kertonut Minä & Sibelius -kirjassa, joten ajattelin nyt ottaa esiin jotakin tuoreempaa. Yksi vaikuttavimpia musiikillisia elämyksiä on ollut viime vuosina Sibeliuksen pianokvinteton harjoittaminen ja esittäminen. Kyseessä on hänen nuoruudenteoksensa Berliinin opintovuodelta 1891, ja siitä kolme osaa esitettiin Helsingin konservatoriossa saman vuoden toukokuussa Ferruccio Busonin toimiessa pianistina. Vaikka kyseessä on Sibeliuksen ensimmäinen mittava soitinmusiikkiteos, se jäi vaille opusnumeroa. Ennen juhlavuotta sitä ei soittanut juuri kukaan eikä sitä kuullut missään. Meillä on kuitenkin ollut jo kauan aikaa toiminnassa niin sanottu HYMS:in (Helsingin yliopiston musiikkiseura) kvartetti tai ensemble, jossa olen soittanut pianoa. Lähinnä olemme esittäneet ranskalaista musiikkia, Chaussonia (josta yhteissoitto sai alkunsa), Fauréta, Hahnia ja d’Indyta. Kesällä 2014 löysimme Sibeliuksen. Soittajani Petrus Laitinmäki (viulu), Mikko Metsälampi (alttoviulu) ja Holger Kaasik (sello) tulivat maalle Mikkeliin kesähuvilallemme, ja kokeilimme teosta ensi kerran hirsituvassa. Alku on aina kaaos, kuten kaikki tietävät, mutta heti näki ja kuuli, että tästä tulee jotakin. Sittemmin olemme esittäneet teosta Helsingissä, Kaunasissa ja Istanbulissa, ja tulossa on esiintymisiä juhlavuoden merkeissä muun muassa Ateenassa ja Canterburyssa.

Teoksessa on vaikuttavaa se, että se edustaa Sibeliusta ennen Sibeliusta. Vain vuosi myöhemmin hän sävelsi yhtälailla viisiosaisen Kullervon ja siirsi kvintetosta suoraan eräitä kohtia siihen. Mutta samalla teoksessa on jo vahvasti tuntuvilla driving force (vetävä voima), kuten virolainen Sibelius-tutkija Leo Normet maestroa luonnehti. Sibelius oli kuullut Wagneria, ja se tuntuu tässä teoksessa muun muassa suorina lainauksina Lentävästä hollantilaisesta: g-molli, kvintti-kvartti-kenttä, viimeisen osan dramaattiset tauot ja siirtymät etäisten sävellajien välillä, berliozlainen l’esthétique de l’imprevu (odottamattoman estetiikka). Teos on ultradramaattinen, voisi sanoa että se heijastaa nuoren miehen hurjaa elämää, Sturm und Restaurang -kautta Berliinissä (jos nyt säveltäjän elämästä on lupa tehdä mitään päätelmiä itse musiikista). Mutta samalla on muistettava dolcissimo-sävyt. Teos on fragmentaarinen, mutta se ei ole heikkous, vaan kuuluu romantiikkaan yhtä lailla kuin orgaaninen muotoajattelukin. Teoksessa on myös topoksia, kuten ’laukkaavat hevoset ’ (ks. Monellen teoria), sekä finno-ugrinen topos, suomalaisuuden korosteinen merkki, joka esiintyi jo Paciuksella ja venäläisillä Rimskysta Glazunoviin. Kvintettoa on ollut hauskaa ja jotenkin turvallista soittaa, se tuntuu läpeensä omalta. Sen esittäminen kokonaisuudessaan on ollut joka kerta järisyttävä kokemus.” S Y N K O O P P I //

Dxxxa D, ajatusten Itämeri ja vapauden vatupassi, rap-artisti ja spoken word -taiteilija

”Ensimmäiset muistoni Sibeliuksesta ajoittuivat peruskoulun viidennelle luokalle, vuosi oli 1981. Itsenäisyyspäivä lähestyi, ja opettajamme piti meille Sibelius-sulkeiset musiikin tunnilla. Hän soittaa meille vuosina 1889– 1900 sävelletyn Finlandia-hymnin. Lievästi rahiseva vinyyli lävähtää soimaan. Pikku hiljaa opettaja nostaa volyymia, nojaa stereopöytään, tuijottaa eteensä poissaolevana lasittunein silmin. Välillä hän pudistelee päätään nautinnosta. Aijaijai, hän huokaa silmiään siristellen. Biisin loppupuolella stereot ovat jo melkein täysillä, oppilaat istuvat kiltisti hiljaa liikkumatta. Opettaja oli tunnettu ankarasta kuristaan. Häneltä opin, että musiikissa äänet ovat eräänlaista nuottikirjoituksen ylijäämää tai sivutuotetta. Soitin kerran nokkahuilua väärin, ja jouduin loppuvuoden istumaan parin muun soittotaidottoman luuserin kanssa tunnit luokan perällä hiljaa, soittaminen ja laulaminen oli meiltä kielletty. Jos erehdyimme pulisemaan, kun muut soittivat, hän saattoi kävellä viereemme, ottaa päistämme kiinni ja kopsauttaa päämme yhteen nelosiskulla. Toisinaan opettajaneromme retosteli, kuinka hänen nuoruudessaan ruotsinlaivakeikalla olivat lyöneet mustalaista roskaväkeä turpiin. Kokoomuslainen pianistinero, kuppaisen itälappilaisen ala-asteen musiikinopettaja. Miksei?

// S Y N K O O P P I

Välillä hän hiljentää volyymia ja tulkkaa meille biisin tapahtumia: tässä kohtaa Neuvostoliiton hävittäjät moukaroivat suomalaisten asemia. Suomalaisten konekiväärit sutivat sulkutulta Karjalan taivaalle. Opettaja selvästi uskoo Sibeliuksen omanneen ennustajan kykyjä, kun säveltäjä puoli vuosisataa etukäteen maalasi korviimme talvi- ja jatkosodan maisemia. Kuuluisassa anekdootissa Sibelius sanoo vaimolleen olevansa nimenomaan säveltäjä eikä ennustaja, vaimon udellessa Sibeliuksen kotiintuloaikaa baarista. Sibelius ennusti suuret isänmaalliset sodat, mutta eipä osannut ennustaa sitä vinkuvien pystykorvien laumaa, joka nylkyttää hänen pohkeitaan pieni punainen kyrpä pystyssä, kun hän kännissä hoippuu taksilta kotiovelle lumihangessa. Kohtaan Sibeliuksen taas muutaman vuoden päästä. Isken kesätöistä saamiani satasen seteleitä levykaupan tiskiin. Sibelius tuijottaa setelin pinnalta minun ja myyjän välistä kattoon monumentaalisella katseellaan. Häntä eivät kiinnosta uunituoreet raplevyt. Toisinaan eno käy Alkossa hakemassa minulle Finlandia-vodkapullon perjantaiksi. Sibelius heilahtaa kädestä käteen, monumentaalinen katse katsoo vodkapullon läpi. Pää näyttää nesteen läpi katsottuna paljon isommalta. Eno ottaa vastarahat hakupalkkana.”

M I K Ä O N S U O S I K K I T E O K S E S I S I B E L I U K S E N T U OTA N N O S TA ?

Minne Mäki, Synkooppi-lehden nykyinen päätoimittaja

Justus Pitkänen, Synkooppi-lehden tuleva päätoimittaja

”Kallion kirkonkellot. Niiden naapurissa asuessani Sibeliuksen soitetuinta kajahdusta tuli kuultua ja kuunneltua paljon, parhaimmillaan – ja ajoittain pahimmillaan – kahdesti päivässä. Sieltä yläilmoista sinkoilee pieni juhlallinen sävelmä jokaisen punavihreää arkeaan viettävän niskaan, ja vaikka se ei suoranaisesti saa sinivalkoista lippua heiluttamaan, tulee siitä ainakin pirun kotoisa olo. Tosiasiassahan kysymykseen on lähestulkoon pakko vastata jollain muullakin kuin muutaman kymmenen sekunnin kestävällä pikkuveisulla. Listallani toisen sijan nappaa Lemminkäinen, ja erityisesti Tuonelan joutsen. Orkesterisarjan alun perin kolmas, mutta myöhemmin toiseksi siirretty osa on 1890-luvun taiteilijoiden Karjalaryntäyksen myötä syntynyt herkkä ja eeppinen kuvaelma, jossa englannintorvi ui ylevänä lintuna muun orkesterin keskellä. Naama alkaa aina vääntelehtiä suurista tunteista. Etenkin yhdistettynä Eino Leinon samannimiseen näytelmärunoon se on suurenmoinen tulkinta kauniista kansantarinasta.”

”Vastaukseni olisi Kallion kirkon kellosävelmä, mutta epäilen, että siinä on jokin ’turha nuotti’. Pelkistetympiäkin on kuultu. Vakavammin ottaen vastaus on seitsemäs sinfonia: se on ainutlaatuinen, radikaali, mutta täynnä vastaansanomatonta sovintoa. Joskin vielä vakavammin ottaen perustelu kannattaa ehkä lukea näin: olen saattanut luukuttaa sitä melko paljon.”

Disney olisi vuonna 1940 halunnut tehdä piirroselokuvan Tuonelan j outsenesta käyttäen Sibeliuksen musiikkia, mutta pidemmän harkinnan jälkeen säveltäjä kieltäytyi.

S Y N K O O P P I //

TÄÄLTÄ KAIKKI ALKOI Hämeenlinna, musiikki ja paljon muuta

Sibeliuksenkadun ja Sibeliuksen käymän Hämeenlinnan lyseon välissä sijaitsevaan Sibeliuksenpuistoon on juhlavuoden kunniaksi sijoitettu soivia penkkejä. Niille istuessa puisto soittaa ulkoilijoille Puusarjan eri osia.

‘Antakaa minun musiikkini olla musiikkia. Ei se tarvitse ympärilleen mitään muuta’ on Ilkka Heiskasen viimeinen repliikki Sibeliuksen roolissa Hämeenlinnan teatterin näytelmässä Sibelius – kohtalonyhteydet. Toisin kävi. Hämeenlinna nimesi itsensä maailman Sibelius-pääkaupungiksi eikä Sibeliuksen musiikki ole muutenkaan ollut enää pitkään aikaan pelkästään musiikkia. Sibelius

// S Y N K O O P P I

on luonteeltaan laadukas ja omaperäinen brändi, jonka ainutlaatuisuus ja kansainvälisyys ovat säveltäjän syntymäkaupungille hyvä uutinen. Musiikin ympärille luodun juhlavuoden takana on vuonna 2011 perustettu Sibeliuksen syntymäkaupunki –säätiö tai kansainväliseltä markkinointinimeltään Sibelius Celebrations. Säätiön päähahmo on Erkki Korhonen, joka kuluneen vuoden

aikana on vastaanottanut sekä Vuoden hämäläinen –tittelin että Pro Finlandia –mitalin. Opetus- ja kulttuuriministeriön jakamasta 1,8 miljoonasta eurosta osoitettiin säätiölle kolmeksi ja puoleksi vuodeksi reilut puoli miljoonaa, jota vastaan Korhonen säätiönsä johdossa lupautui koordinoimaan Hämeenlinnan kulttuurielämän ja Sibeliusjuhlinnan lisäksi myös valtakunnallista ja kansainvälistä tiedottamista juhlavuoden tapahtumista. Tehtävä ei ole kovin pieni. Sibelius-tapahtumia on nimittäin mahtunut kuluneeseen vuoteen yli 2000, kertoo säätiön konserttituottaja Tatu Pohjola. Tuki piti sisällään kehotuksen siitä, etteivät sen piirissä ole pelkästään hämeenlinnalaiset hankkeet. Näin ollen esimerkiksi säätiön tuottamat Minä & Sibelius –kirja ja kansainvälinen Sibelius-kongressi ovat tärkeitä valtion tukemia hankkeita. Säätiön tehtävänä onkin ollut Sibeliuksesta kiinnostuneille ihmisille tapahtumien ja tiedon jakaminen. ‘Haluamme näyttää, ettei Sibelius ole pelkästään Finlandian ja sinfonioiden säveltäjä tai sikarinpolttaja.’ Millä kaikilla tavoilla kyseiset sanat muutetaan teoiksi ei ole Pohjolallekaan täysin selvää. OKM painottaa, että lasten ja nuorten saaminen Sibeliuksen vaikutuspiiriin on ollut yksi vuoden keskeisistä tavoitteista. Näin ollen Hämeenlinnan kaupungin opetussuunnitelmaan on vuonna 2014 liitetty kohta, jonka myötä Sibeliuksen juhlavuosi on osa opetusta. SIBoppiniminen hanke on kiertänyt kouluilla jakaen tietoa Sibeliuksesta, mutta

pääasiallisesti saaden lapset osallistumaan luovaan toimintaan. Musiikki- ja teatteriesitykset, bändipajat sekä muut osallistavat projektit ovat tavoittaneet yhteensä noin 6000 koululaista. Kouluja ja muita instituutioita on yritetty innostaa mahdollisimman paljon koko kaupungin kattavaan juhlavuoteen. ‘Tämä ei ole ollut pakkopullaa. Koulut ovat saaneet olla omilla resursseilla ja halulla mukana’, Pohjola lisää. Hän on itse ollut erityisen innoissaan Lemmenpisaroita-musiikkinäytelmästä, joka oli alusta loppuun Hämeenlinnan lyseon oppilaiden toteuttama. Se esitettiin kuuteen otteeseen lähes täydelle yleisölle Hämeenlinnan teatterin päänäyttämöllä. ‘Olin yllättynyt, kuinka hienon jutun he saivat tehtyä ja minkälaisella innolla siihen lähdettiin mukaan.’ Musiikkikasvatuksellisen lähtökohdan lisäksi myös perinteiset konsertit ovat olleet vuoden keskiössä. Niitä on ollut yhteensä noin 60. Sen lisäksi on pidetty Studia generalia –keskustelutilaisuuksia, uusi kansainvälinen sävellyskilpailu sekä muita ei-kaupallisia musiikkitilaisuuksia. Laajempia ohjelmakokonaisuuksia on yritetty järjestää, mutta niihin suurempi yleisö ei ole osannut tarttua. Tähän Pohjola löytää syyn etenkin kaupungin matkailuneuvonnan taloudellisesta lamaantumisesta, jonka myötä ulkopaikkakuntalaisiin kohdistunut markkinointi oli lähes olematonta. Taloudelliset ongelmat ovat tulleet vastaan myös kaupungin sekä yksi-

S Y N K O O P P I //

tyisen sektorin rahoituksessa, joiden oli kummankin tarkoitus muodostaa kolmasosa koko vuoden budjetista. Valtion tuki on edellisten ohella kolmas tulonlähde. Hämeenlinnaan toivottu yleisö onkin kenties karannut vajaan sadan kilometrin päähän Lahteen. Vuonna 2000 Sibeliustalo sijoitettiin säveltäjän kotiseudun sijaan kaupunkiin, jolla ei ollut ennestään minkäänlaisia Sibelius-kytköksiä. Jo silloin Hämeen Sanomien mielipidepalstoille kirjoitettiin Sibeliuksen nimen menettämisestä Lahdelle. Myös Pohjola toteaa, että yhä on liikkeellä puhetta, jonka mukaan silloin tehtiin virhe. Lahden juhlavuoden Sibeliusfestivaali oli suuri menestys ja sen kansainvälinen ulottuvuus oli merkittävä. Hämeenlinnan ’World Capital of Sibelius’-nimityksen ei ole kuitenkaan tarkoitus astua muiden varpaille, eivätkä kaupungit välttämättä ole verrattavissakaan. Pohjola ei selkeästi yritäkään kilpailla: ‘’Tavoitteena ei ole se, että olisimme ranking-listalla ykkösenä, vaan se, että teemme kaikkemme sen eteen, että Hämeenlinna olisi merkittävä kaupunki ylipäätään musiikki- ja kulttuurielämässä, erityisesti Sibeliuksen kohdalla.’’ Vaikka konserttitarjonnan puolella suurista nimistä, kuten baritoni Gerald Finleysta, on jouduttu luopumaan, on Pohjola vahvasti sitä mieltä, ettei musiikin laatu ole kärsinyt. Rahoituksen vähentyminen on kuitenkin näkynyt nimenomaan esiintyjävalinnoissa, eikä suunnitelma maailmantähtien tuomisesta Hämeenlinnaan ole voinut toteutua.

Yli puoli vuotta Hämeenlinnan teatterissa esitetty Sibelius-näytelmä lienee kuitenkin esimerkki laadun uupumisesta. Näytelmän ohjasi elokuvaohjaaja Sakari Kirjavainen ja kirjoitti musiikkitieteen tohtori Antti Vihinen. Jälkimmäinen ei ole ammatiltaan dramaturgi, vaan toimii Hämeenlinnan kaupungilla juhlavuosien koordinaattorina. Esitys sai esimerkiksi Helsingin Sanomilta lähes yksinomaan negatiivisen arvion. Teatteripuolesta ja viidentoista vuoden takaisista mahdollisista virheistä huolimatta Hämeenlinna on tavoitteidensa mukaisesti kasvamassa taidekaupunkina. Yksittäiset juhlavuosipilkahdukset kuten ympäri kaupunkia vaihdetut juhlavuoden mukaiset viemärikannet, sävellyskilpailu, soiva Sibeliuspuisto ja Sibelius-maraton ovatkin pieniä askeleita kohti sitä pääkaupunkiutta, jota Korhonen joukkoineen tavoittelee. Vaikka Sibeliuksen merkitys on selkeästi ymmärretty Hämeenlinnassa liian myöhään ja Sibelius-pääkaupungiksi ryhtyminen onkin ollut suuri tehtävä pienelle paikkakunnalle, on tämä 70 000 asukkaan kaupunki onnistunut järjestämään omaan kokoonsa nähden enemmän Sibelius-tapahtumia kuin kukaan muu. Tatu Pohjola näkee juhlavuoden muutenkin vain osana suurempaa kokonaisuutta. ‘’Hämeenlinna on tulevinakin vuosina Sibeliuksen syntymäkaupunki ja sillä on paljon potentiaalia, jota pitää etenkin näinä taloudellisina aikoina osata hyödyntää suunnitelmallisesti. Peli ei siis ole vielä pelattu, ei Sibeliuksen eikä minkään muunkaan kannalta.’’ MINNE MÄKI

// S Y N K O O P P I

2. 1. Hallituskadulla sijaitsevan syntymäkodin ulkosivu.

Korttelin päähän sijoittuva läntinen Linnankatu, jolla Sibeliukset asuivat pisimmän ajan Jeanin nuoruudesta, uudelleennimettiin Sibeliuksenkaduksi vuonna 1955 Sibeliuksen 90-vuotisjuhlan kunniaksi. Vuonna 1982 perheen koti kuitenkin purettiin. 2. Sibeliuksen syntymäkoti on Hämeenlinnan pitkäai-

kaisin Sibelius-nähtävyys. Talossa on pieni näyttely Jeanin elämästä, jonka lisäksi olohuoneessa järjestetään viikoittain matineoja. Juhlavuoden aikana syntymäkodissa on käynyt ainakin kaksin kerroin väkeä tavalliseen vuoteen nähden. Sibeliukset ehtivät asua talossa vain vähän yli kaksi vuotta. Kaikki muut heidän asuttamat kodit on purettu 1900-luvun aikana. 3. Säveltäjän näköispatsas pystytettiin Hämeenlinnan

Sibeliuksenpuistoon vuonna 1964, vaikka hän oli sitä itse eläessään vastustanut. Patsasta alettiin suunnitella pian Sibeliuksen kuoltua vuonna 1957. Nykyään patsasta pukee ajattoman puvun lisäksi Hämeenlinnan pallokerhon kannatushuivi.

S Y N K O O P P I //

PALKATONTA TYÖHARJOITTELUA VAI PALKATONTA TYÖTÄ?

Synkoopissa julkaistaan vuoden mittaan Salla Viitasen juttusarjaa, jossa kirjoitetaan musiikin sijaan musiikkitieteen opinnoista, arjesta, työelämästä ja tulevaisuudesta. Tarkoituksena on herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista, ja vastineet ovatkin enemmän kuin tervetulleita.

Salla on 5. vuoden m usiikkitieteen opiskelija, Synkooppi ry:n työelämävastaava, HYY:n edaattori ja HELP:in hallituksen jäsen.

// S Y N K O O P P I

”Olisi harjoittelu tarjolla. Siihen kuuluu avustaminen tuotannossa, laskutuksessa ja markkinoinnissa sekä itsenäiset tuotannot. Harjoittelu tehdään ma– pe klo 9–17 ja osittain myös viikonloppuisin sekä ilta-aikoina. Harjoittelu on osa opintoja ja opintotuen alaisena lähtökohtaisesti palkatonta. Harjoittelu kestää 3–5 kuukautta.” ”Olisi työtä tarjolla. Varsinaista palkkaa ei kuitenkaan voida maksaa.” Ei edes tarvitse kysyä, kuulostaako tutulta. Kyllähän se kuulostaa, ja molemmat tapaukset ovat tältä vuodelta sekä kulttuurialalta. Kulttuurialan (ja enenevässä määrin muidenkin alojen) vitsaus on palkaton työ – varsinainen paradoksi. Haetaan kokenutta, koulutettua, pätevää ja vastuullista henkilöä palkatta ammattimaiseen tuotantoon. Toinen vitsaus on se, että teetätetään todella paljon palkattomia harjoitteluita. Välillä työnantaja ei tunnu tietävän, onko kysymys työstä vai työharjoittelusta. Hyvin usein näkee näitä termejä käytettävän jopa sekaisin ilmoituksissa, mikä kuvastaa tilannetta hyvin. Yleisimpiä palkattomat työ- tai harjoittelutarjoukset ovat yksityisellä puolella, muun muassa levy-yhtiöissä ja tapahtuma-alan yrityksissä. Sen sijaan usein valtion tai kaupunkien paikoissa maksetaan harjoittelusta, mikä on erittäin hyvä asia.

Tässä vyyhdissä on monta ongelmallista kohtaa. Aloitetaan vaikkapa palkattomasta harjoittelusta. Mitä oikeastaan on opintoihin liittyvä harjoittelu? Siihen liittyy muun muassa tällaisia piirteitä ammattikorkeakoulussa: ”Työpaikalla tulee olla harjoittelijalle nimetty vastuuhenkilö eli harjoittelun ohjaaja, joka sitoutuu ohjaamaan opiskelijaa koko harjoittelujakson ajan. Tähän ohjaukseen työpaikan edustaja saa HumAkista koulutuksen. Jakson päätyttyä harjoittelija saa ohjaajalta kirjallisen ja suullisen loppupalautteen.” ”Onnistunut harjoittelu vaatii työpaikan, opiskelijan ja ammattikorkeakoulun yhteistyötä. Harjoittelun tavoitteet kirjataan harjoittelusopimukseen, joka tehdään ennen työskentelyn aloittamista. Samassa yhteydessä hyväksytään myös harjoittelusuunnitelma.” (HumAk, kulttuurituottaja) Ja tällaisia piirteitä yliopistossa: ”Työharjoittelijan palkkaaminen edellyttää työnantajalta: - Harjoittelu- ja työsopimuksen solmimista. - Tehtäviä, joissa voi hyödyntää akateemista koulutusta. - Harjoittelun ohjausta. - Palkanmaksua. Ohjeellinen minimipalkka vuonna 2014 on 1 154 €/kk (ja työnantajakulut). - Työtodistusta.” (HY, humanistinen tiedekunta) Nämä ovat siis normaalit harjoittelun edellytykset. Mikäli paikkaa mainostetaan ”harjoittelupaikkana”, mutta siihen ei kuulu ohjaajaa, tehtävät ovat itsenäisiä eikä palkkaa makseta, voi todellisuudessa olla kysymys palkat-

tomasta työnteosta, ei siis työharjoittelusta. Tämä on hyväksikäyttöä ja toisaalta myös vähentää suoraan kulttuurialan työllisyyttä. Mikäli tällainen ”palkaton työ” yleistyy, yhä useampi kulttuurialan työntekijä erotetaan toimestaan ja tilalle otetaan ilmainen tekijä – mikä ei ole etu ainakaan nuorille kulttuurialan toimijoille! Palkattomat harjoittelupaikat vetoavat yleensä joko opintotukeen tai harjoittelutukeen palkattomuutensa syynä. Retoriikkana on se, että koska opiskelijalle ikään kuin jo maksetaan tästä harjoittelusta, olisi kohtuutonta maksaa siihen päälle harjoittelusta palkkaa. Tarkistetaanpa faktat. Kulttuurialan yliopisto-opiskelijat voivat saada yhden kuukauden opintotuen harjoittelusta riippumatta harjoittelun pituudesta, ammattikorkeakouluopiskelijat taas tekevät useimmiten 10 opintopisteen harjoitteluita, eli voivat saada maksimissaan kahden kuukauden opintotuen harjoittelusta. Lienee siis selvää, että kun harjoittelu on 3–5 kuukautta pitkä, kuten ne usein ovat, ei koko harjoittelun tekeminen ”opintuen alla” ole mitenkään mahdollista. Opintotukea kun saa vain niiltä kuukausilta, joilta kertyy vähintään viisi opintopistettä, ja harjoittelusta voi kokonaisuudessaan yliopistossa saada vain tuon viisi. Opintolainaa taas saa vain opintotukikuukausilta, joten tämäkään ei opiskelijan tulojen matemaattista problematiikkaa ratkaise. Todellisuudessahan Helsingin seudulla opintotuella ja lainalla ei yhteenlaskettunakaan pysty elämään, ellei asu poikkeuksellisen halvassa asunnossa.

S Y N K O O P P I //

Harjoittelutukea taas maksaa yliopisto. Ideana on se, että yliopisto maksaa harjoittelupaikkaan harjoittelijan palkan, jolloin harjoittelupaikka säästää kuluissaan. Harjoittelutukea ei myönnetä automaattisesti kaikille opiskelijoille, vaikka osa harjoittelupaikan tarjoajista näin olettaa. Sen sijaan opiskelija voi hakea harjoittelutukea kerran vuodessa, ja se myönnetään opinnoissaan hyvin edistyneille aktiivisille opiskelijoille vain kerran opiskeluaikana. Musiikkitieteessä tuen saa 1–3 henkilöä vuodessa, ja sen määrä on tyypillisesti yhden kuukauden palkka. Muilla aloilla tilanne on enemmän tai vähemmän sama.

”Iso osa opiskelijoista ei koskaan ole harjoittelutuen piirissä.” Kohtuullinenkin harjoittelijan palkka on todella pieni. Mikäli harjoittelupaikan tarjoaja ei todellisuudessa pysty maksamaan niin pientä rahamäärää muutamaa kuukautta vuodessa, on tämä paikka todellisissa talousvaikeuksissa, eikä todennäköisesti kovinkaan luotettava yhteistyökumppani. Tällainen kuva väistämättä jää yrityksistä ja yhdistyksistä, jotka nojaavat palkattomaan harjoitteluun tai jopa ”palkattomaan työntekoon”. Usein tuntuu, että nämä yritykset tai yhdistykset eivät itse havaitse, miten suuri imagohaitta niille tulee aivan kohtuuttomista orjatyöltä kuulostavista harjoitteluilmoituksista. Ainakin omat opiskelijatuttuni ovat alkaneet boikotoida eräitä työnantajia aivan älyttömien ilmoitusten tähden – huono maine kiirii nopeasti.

// S Y N K O O P P I

Toivoisin, että opiskelijat itse kiinnittäisivät huomiota asiaan ja vaatisivat edes pienen pientä palkkaa harjoitteluistaan. Mikäli näihin pitkiin, palkattomiin paikkoihin ei kukaan suostuisi, ei tällaisia ilmoituksiakaan olisi. Joillakin aloilla palkatonta harjoittelua ei juurikaan ole, kun ilmapiiri palkattomuutta kohtaan on riittävän nyrpeä ja itsetunto on kohdallaan. Itse olen kokenut tehokkaaksi keinoksi myös sen, että kun tulee vastaan ilmoitus palkattomasta työ- tai harjoittelupaikasta, kirjoitan hakijaorganisaatiolle kirjeen, jossa selvennän suurimpia väärinkäsityksiä opiskelijoiden tuista ja harjoittelutuesta. Uskon ja toivon, että osa näistä kohtuuttoman kuuloisista paikkatarjouksista johtuu myös työnantajien tietämättömyydestä, vaikka toki heidän tehtävänsä olisi ottaa asioista itse selvää. Viime vuosina kaksi nimeltä mainitsematonta isoa Helsingissä toimivaa kulttuuriorganisaatiota on ryhdistäytynyt asian tiimoilta ja alkanut maksaa palkkaa harjoitteluista. Tästä iso kiitos! Muistettakoon kuitenkin, että työharjoittelu ei rinnastu palkkatyöhön vastuiltaan. Mikäli kysymys on työstä eikä todellisuudessa harjoittelusta, siitä tulee maksaa asianmukainen eli riittävän suuri, palkkaan rinnasteinen, korvaus. Työpaikan jatkuva täyttäminen ketjutetuilla ja alipalkatuilla ”harjoittelijoilla” ei ole asianmukaista. Toisin sanoen, alalla olisi tärkeää, että sekä opiskelijat että työnantajat erottavat selkeästi sen, mikä on työtä ja mikä taas on työharjoittelua. Työtä ei pidä teettää alihinnalla työharjoittelun nimissä, eikä sellaista kannattaisi

opiskelijoiden tai juuri valmistuneiden suostua tekemäänkään, sillä kysymyshän on tosiasiassa siitä, että työntekijän sijalle palkataan aina vain uusi ”työharjoittelija”. Toisaalta harjoittelupaikan tarjoajien tulisi lopettaa pitkien palkattomien harjoittelujaksojen perusteleminen opintotuella. Vähintään niiltä kuukausilta, joilta opiskelija ei saa opintotukea tai harjoitteluntukea, tulisi opiskelijalle maksaa harjoittelusta jonkinlaista korvausta. Muutenhan pitkiin työharjoitteluihin voivat hakea vain ne, joilla vanhemmat maksavat ”palkan” työnantajan sijasta, tai vaihtoehtoisesti opiskelijat ajautuvat työharjoittelua tehdessään köyhyysloukkuun. Tosiasia kuitenkin on, että kohtuullinen korvaus harjoittelusta on niin pieni, että sen kyllä pystyy mikä hyvänsä toimiva organisaatio maksamaan – kyse on vain arvoista ja priorisoinnista. P.S. Jokainen kulttuurialalla toimiva tekee ”palkattomia töitä” eli vapaaehtoistöitä, talkootöitä eri tuotannoissa ja järjestää kavereiden konsertteja. Tämä on hienoa ja normaalia, eikä monikaan festari välttämättä selviäisi ilman suurta talkoolaisjoukkoa, mainittakoon vaikkapa Porin Jazz. Talkootyö on myös hyvä tapa kerätä kokemusta muun muassa festivaalien järjestämisestä. Talkoista on yleensä palkkiona liput konserttiin, ruokapalkka tai muuta vastaavaa. Talkootyötä ei kuitenkaan tarvitse tehdä pitkiä aikoja täysin palkatta, eikä siinä myöskään väitetä paikkaa työpaikaksi tai harjoittelupaikaksi, vaan jokaiselle on selvää, että kyse on nimenomaan talkootyöstä.

Sibelius inhosi peilejä. Hän sanoi niiden olevan kuin hänen huono omatuntonsa.

TOIMEENTULOLASKELMAT Ehdoton maksimitukimäärä vuonna 2014 aloittaneille opiskelijoille: Opintotuki + asumistuki + laina = max. 937 euroa / kk. Ehdoton maksimitukimäärä ennen vuotta 2014 aloittaneille opiskelijoille: Opintotuki + asumistuki + laina = max. 837 euroa / kk. Kun lasketaan kahden kuukauden ehdoton tuen määrä (AMK-opiskelijan maksimi) ja jaetaan se viidellä kuukaudella, saadaan 375 e / kk. Kuinkahan moni saa katettua tällaisella summalla edes asumiskustannuksensa? Mikäli AMK-opiskelija on aloittanut opiskelut ennen vuotta 2014, määrä on vain noin 335 euroa. Kun lasketaan yhden kuukauden ehdoton tuen määrä (YO-opiskelijan maksimi) ja jaetaan se viidellä kuukaudella, saadaan 187 e. Kuinkahan moni saa katettua tällaisella summalla edes asumiskustannuksensa? Mikäli YO-opiskelija on aloittanut opiskelut ennen vuotta 2014, määrä on noin 167 euroa. Toisin sanoen, kun harjoittelupaikkailmoituksessa ilmoitetaan harjoittelun olevan palkaton, koska se on ”opintotuen alla”, tämä saattaisi normaalista ihmisestä kuulostaa hieman härskiltä. Kuinka moni meistä voi realistisesti kuvitella elävänsä viiden kuukauden ajan 187 eurolla kuussa? S Y N K O O P P I //

MICHAEL

JACKSON

– JEAN SIBELIUKSEN REINKARNAATIO

// S Y N K O O P P I

Sibelius aloitti viulunsoiton vasta 16vuotiaana.

Lauantaina 14.11. järjestettiin Post-MJ Era Institute of Consciousness -tutkimuslaitoksen koko yön kestänyt seminaari, joka kulki osuvasti nimellä ”Ruumiinvalvojaiset”. Tapahtumassa yhdistyivät koko yön kestävä juhlinta ja sureminen edesmenneen Michael Jacksonin muistoa kunnioittaen. Seminaari oli osa Baltic Circle -teatterifestivaalitapahtumaa.

Ilta alkoi, kun paikalle tuotiin valkoinen ruumisarkku konkretisoimaan seminaarin ajatus kuolleesta Jacksonista. Yön aikana siellä kävi vuoronperään makaamassa viisi eri-ikäistä Michael Jacksonia ikonisten tanssiliikkeiden saattelemana. He esittivät Jacksonia eri aikakausina ja kuvastivat tämän moniulotteisuutta niin musiikillisesti kuin ulkonäöllisestikin. Tilaisuus oli täynnä musiikkia, joka ei pääosin kuitenkaan ollut Jacksonin tuotantoa. Yön aikana lavalla kävi kolme eri dj:tä soittamassa omat parin tunnin settinsä. Tutkimuslaitos oli lähestynyt aihettaan kunnioitettavalla varmuudella sekä ”out of the box” -ajattelulla. Jokaisella tapahtuman osallistujalla on todennäköisesti jonkinnäköinen kosketus Michael Jacksoniin. Etenkään kukaan suomalainen ei voi myöskään välttyä Sibeliuksen musiikin ja henkilöhahmon vaikutuksilta. Miksei säveltäjämestaristamme Jean Sibeliuksestakin siis tehtäisi vastaavankaltaista ruumiinvalvojaistapahtumaa? Tämä kirvoitti allekirjoittaneen pohtimaan, kuinka paljon yhteistä näillä kahdella suurmiehellä todellisuudessa olikaan. Jo itsessään eräänlainen ikonius on yksi suurimmista yhdistävistä tekijöistä. Vaikka tarkastelun alla olevat henkilöt ovat eläneet varsin eri

aikakaudella, eri kulttuurissa ja aivan eri musiikin parissa, voi jokainen ehkä muistaa molempien taiteilijoiden taloudellisen tajun puutteen sekä sen, kuinka absoluuttisesti he tekivätkään omaa musiikkiaan. Molemmat olivat myös itsekriittisiä; Sibeliuksella se näkyi teosten polttamisessa ja niiden uudelleen kirjoittamisessa, ja Jackson, paitsi muokkasi ulkonäköään, myös käytti nauhoituksissaan lähestulkoon perfektionistin otetta. ”Ottoja saatettiin tehdä satoja, joista kuitenkin jokin ensimmäisistä valittiin lopulliseen nauhoitukseen”, toinen Post-MJ Era Institute Of Consciousnessi:n pääjäsenistä Emmi Venna toteaa ja jatkaa: ”Quincy Jones on sanonut Michaelin olevan artisti, joka sai kaikista nopeimmin biisin kasaan.” Myös Ainolan ja Neverlandin välille voi vetää selkeät yhteydet. Kumpikin mies rakensi oman imperiuminsa, jossa sai vapaasti toteuttaa itseään ja tuottaa musiikkiaan rauhassa. Tämä ajatus on ehkä vain irvikuva todellisuudesta, ainakin myöhempiä ajanjaksoja silmälläpitäen. Toimittajat ja fanit eivät jättäneet näitä rauhan tyyssijoja huomiotta vaan päinvastoin pyrkivät miesten juttusille milloin milläkin verukkeella. Jacksonin tapauksessa kyseessä olivat kirkuvat

S Y N K O O P P I //

fanit ja skandaalinnälkäiset reportterit. Sibeliuksella ei voisi sanoa olleen skandaaleja. Saattoihan hän itse kokea viimeiset vuosikymmenet kahdeksannen sinfoniansa parissa ”skandaaleiksi”, mutta suuren yleisön tietoisuudessa ei voida puhua sellaisesta. Tällainen vuosien hiljaisuus koski myös Jacksonia, joka teki hiljaiselonsa aikana musiikkia ja työsti tulevaa levyään. Sibeliuksen kohdalla puhuttiin maailmalla ”Järvenpään hiljaisuudesta”. Suuri yleisö odotti suurelta säveltäjältä koko tämän hiljaisuuden ajan seuraavaa teosta, joka ahdisti ja vaivasi säveltäjää itseään, häiriten myös osaltaan teoksen valmistumista. Levy-yhtiön tuottajat puolestaan olivat niitä, jotka yrittivät kuvainnollisesti potkia Jacksonia levynteon edistymiseksi. ”Viimeinen levy tehtiin levy-yhtiön pakottamana. Michaelin ikuisuusprojektia ei jaksettu enää katsella”, selventää instituutiota yhdessä Vennan kanssa johtava Ossi Koskelainen. Puhuttaessa nimenomaan sävellysprosessista Sibelius on sanonut omien teostensa syntyneen sielun syvyyksissä ja panostaneensa niihin suurella intensiteetillä, kuten säveltäjän herkkyydestä voimmekin tulkita. Inspiraationlähteet ovatkin liittynet vahvasti muun muassa luontoon, mikä korostui etenkin säveltäjän muutettua Ainolaan. Sekä Sibelius että Jackson saattoivat kuitenkin saada melodia-aiheen missä ja koska vain, eikä se ollut sidoksissa paikkaan. Jackson puolestaan on kertonut pyytäneensä jotakin tiettyä

// S Y N K O O P P I

biisiä ”’ylhäältä”’, ja parin viikon sisällä hän jo olikin nauhoittamassa uutta kappaletta. ”Michael näyttää poeettisemman puolen ja kokee, että informaatio tulee ylhäältäpäin ja hän on vain viestin välittäjä”, kertoo Venna. Näin kävi esimerkiksi Heal the World -kappaleen kanssa. Jackson oli istuttanut Neverlandin pihalle puun, jonka hän nimesi Giving Treeksi. ”Siellä Michael teki omasta mielestään parhaat biisinsä, ja hän väittää puun vaikuttaneen työhönsä”, sanoo Koskelainen. Jacksonin voi helposti mieltää suurenmoiseksi hyväntekijäksi. ”Michael auttoi keräämään rahaa eri hyväntekeväisyystarkoituksiin oman hyväntekeväisyyden ohella”, Koskelainen vahvistaa. Hän järjestikin muun muassa hyväntekeväisyyskonsertteja vähäosaisten hyväksi, minkä myötä

yleisö on aina pitänyt häntä suurisydämisenä ihmisenä. Yllättävämpää onkin, että myös Sibelius lähetti rahalähetyksiä postin välityksellä taloudellista tukea kärttäville ihailijoille. Todellisuudessa ei voida tietää, olivatko kirjeiden lähettäjät todellisessa avuntarpeessa, mutta ainakin Sibelius halusi hyväntahtoisesti auttaa. Samanlaisia yhteneväisyyksiä löytyy esimerkiksi Sibeliuksen ja Jacksonin musiikillisista alkutaipaleista. Sibeliuksen musiikkiharrastuksen alkamisesta kului 44 vuotta, kunnes Sibelius vieraili yhden ja ainoan kerran Yhdysvalloissa, vuonna 1914. Jackson puolestaan konsertoi samoin ainoastaan yhden kerran Suomessa. Tämä oli 34 vuotta Jackson 5:n ensiaskeleiden jälkeen, vuonna 1997. Post-MJ Era Institute Of Consciousnessin Ruumiinvalvojaisissa oli muistoalttari, johon kaikki halukkaat saivat käydä yön kuluessa kirjoittamassa tervehdyksensä ja jättää oman muistoesineensä, jotka sitten aamun valjetessa laitettiin esillä olleeseen ruumisarkkuun ja poltettiin seminaarin huipennuksena. Näin Michael Jacksonin sielu vapautettiin tästä maailmasta. Arkun palaessa viimeinen, kaikkien mieleen painunut hahmo valkoisessa rotsissaan, musta, kihara tukka löyhästi ponnarilla, varmassa ryhdissään seisova Michael Jackson seurasi polttotapahtumaa valonheittimien loisteessa. Michael Jackson syntyi noin 11 kuukautta Sibeliuksen kuoleman jälkeen, eikä hänen kuolemastaan ole

kuin kuusi vuotta. Silti hänet päästetään jo nyt vapaaksi elämänsä aikaisesta riepottelusta. Sen sijaan Sibelius ei ole 58 vuoden poissaolonsa aikana saanut vielä vastaavaa suremistapahtumaa. Se voisi paitsi vapauttaa Sibeliuksen sielun myös luoda synkille suomalaisille edes jonkinlaisen pilkkeen silmäkulmaan Sibeliuksesta puhuttaessa ja häntä kunnioittaessa. Eihän hän itsekään ollut niin kovin vakava mies, kuin usein annetaan ymmärtää. Kuka tietää, millaisia tapahtumia Sibeliuksen seuraavan juhlavuoden aikaan keksitään… LAURA KORHONEN

S Y N K O O P P I //

KAMUS STRING QUARTET: Different Voices String Quartets by Sibelius, Kaipainen & Tiensuu ALBA 2015

Jouni Kaipaisen ennenaikainen kuolema luo väistämättä varjon Sibeliuksen juhlavuoden loppuun. Kyseessä on yksi Suomen merkittävimmistä toisen sukupolven sodanjälkeisistä säveltäjistä. Kaipaisen roolin merkittävyys ei näkynyt pelkästään Korvat auki -yhdistyksen toiminnassa vaan myös laajassa ja monipuolisessa tuotannossa sekä taidemusiikkikentän hyväksi tehdyssä työssä. Vuotta ennen Sibeliuksen kuolemaa syntyneeltä Kaipaiselta jäi RSO:n tilaama viides sinfonia kesken. Different Voices -levyllään KAMUS soittaa Kaipaisen Volter Kilven esikoisromaanin Bathseba pohjalta vuonna 2013 valmistuneen jousikvarteton nro 7, op. 98. Kaipaisen käsittelyssä Vanhan testamentin tarina muuntuu mystiikkaa pursuavaksi 13-minuuttiseksi kuvaelmaksi, jossa soittimet kieriskelevät omassa intensi-

// S Y N K O O P P I

teetissään luodessaan risteileviä melodioita. KAMUS onnistuu todella taitavasti tuomaan esiin eri kohtauksille ominaiset dynamiikkaerot, ja parhaimmillaan paatos ja lähes kevätuhrimaiset rytmit ovat käsinkosketeltavissa. Sibeliuksen kolmannen ja neljännen sinfonian välille ajassa sijoittuva jousikvartetto op. 56 (Voces Intimae) on kamarimusiikillinen taidonnäyte ja, kuten Sibelius itse asian ilmaisi, ”kisällintyö”. Samalla teos kuuluu kahden jo mainitun sinfonian ohella vaikeiden vuosien mukanaan tuomaan aiempaa persoonallisempaan ja introvertimpaan tuotantoon. Voidaan kuitenkin kiistellä, kuuluuko sävellys suomalaisen kamarimusiikin ehdottomaan eliittiin. Sibeliukselle, joka ensisijaisesti oli sinfoninen säveltäjä, teos oli kieltämättä taidonnäyte ja todiste jousikvarteton aralla ja

LEVYARVIOT vaativalla alalla, mutta jossain määrin säveltäjän sinfoniset halut työntyvät ulos ja sisäiset äänet tuntuvat haluavan paisua jousiorkesterin mittoihin. Samanlainen kamarimusiikillinen ote kuin Melartinilla triossaan ja kvarteteissaan tai Kuulalla romanttisessa pianotriossaan ei tunnu Sibeliuksella aivan pysyvän käsissä. Se, onko tämä haitaksi vai hyödyksi, jää kuitenkin loppupeleissä kuulijan ratkaistavaksi. Reilun kymmenen vuoden mittaisen taipaleen kulkenut KAMUSkvartetti on jo ehtinyt tehdä paljon, mutta tällä levyllä, missä moderni ja perinteinen kotimainen taidemusiikki kohtaavat, on taas kyseessä eräänlainen ”kisällintyö”. Sibelius on sujuvaa ja suvereenia, ote on ehkä kliinisempi ja ”pohjoisempi” kuin esimerkiksi Emerson-kvartetin lämpimän mutta hieman arkisemman version kohdalla. KAMUS ottaa ehkä jossain määrin omaperäisemmän otteen, ja muun muassa hidas kolmas osa (Adagio di

Kesällä 1885 juuri ylioppilaaksi päässyt Janne löysi isoisänsa talosta setävainajansa ja kaimansa, kauppakapteeni Johan Sibeliuksen ranskankielisiä käyntikortteja, joita hän ryhtyi käyttämään, ja joista hän omaksui taiteilijanimensä Jean

molto) on lähes 2 minuuttia pidempi kuin juuri Emerson-kvartetilla. Osa viedään läpi rauhallisemmin, mutta sen ei kuitenkaan anneta kuolla. Nopeammissa osissa ote on terävä ja Sibeliuksen rytmit otetaan heti haltuun, joskin neljännen osan (Allegretto) matalat akordit jäävät hieman hätäisiksi. Viides osa (Allegro – Piu Allegro) soitetaan kuitenkin erityisen kauniisti soitinten sekoittuessa toisiinsa tarpeen vaatiessa todella taitavasti. Oli Sibeliuksen jousikvartetosta mitä mieltä tahansa, sen taidokas esittäminen on aina ilo kuulijalle, ja tässä KAMUS on eittämättä onnistunut. Omaperäinen Jukka Tiensuu ei jää missään nimessä levyllä kolmanneksi pyöräksi, vaan hänen vuonna 2008 valmistunut teoksensa Rack on kaikessa kosmisuudessaan täysin erilainen kuin levyn kaksi muuta ”perinteisempää” jousikvartettoa. Glissandot ja päällekkäiset kvintit luovat sävellykselle arkkitehtuurisen rakenteen, suuren tilan, johon Tiensuu maalaa pizzicatojen avulla sävelryppäitä. Jousien vapaat kielet ovat teoksessa selkeästi suuressa roolissa. KAMUS on omimmillaan päästessään vellomaan Tiensuun äänimaailmassa, ja kvartetin pitkä yhdessäolo kuuluu täydellisenä yhteissointina. Jos Kaipaisen äänet tulivat menneisyydestä, mystisistä Vanhan testamentin kertomuksista ja Sibeliuksen henkisen tuskan siivittäminä syvältä sisuksista, niin Tiensuun äänet tulevat tuskin edes tästä maailmasta. VEIKKO MARJAMÄKI

S Y N K O O P P I //

JEAN SIBELIUS: SINFONIAT 1-7

Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot Berliner Philharmoniker Recordings 2015

Berliinin filharmonikot on päässyt viime aikoina levyttämään suurille levyyhtiöille vain harvoin, ja uudelleenjulkaisuihinkin on kuulunut taloudellisten realiteettien värittämiä helmiä malliin Karajan – The Christmas Album (Deutsche Grammophon, 2014). Viime vuonna takavuosikymmenten klasariteollisuuden ikoni ryhtyi kuitenkin monien muiden orkestereiden tapaan julkaisemaan live-tallenteita omalla levymerkillään. Mahdollisuudet ovat huikeat: mittavan äänitearkiston lisäksi orkesteri tallentaa kaikki nykyiset kausikonserttinsa suoratoistopalvelu Digital Concert Hallia varten. Tätä valikoimaa edustaa myös berliiniläisten uusi Sibelius-julkaisu: Sir Simon Rattle johti kaudella 2014-2015 jo ylikapellimestarikautensa toisen Sibelius-syklin. Ei ole erityinen yllätys, että Rattle – Digital Concert Hallissa Vesa Sirénin haastattelussa englantilaisia ”länsisuomalaisiksi” kutsuva sibeliaani – on

// S Y N K O O P P I

halunnut levyttää Sibeliuksen sinfoniat lähimpien kollegoidensa kanssa, tai että julkaisu on ajoitettu juhlavuodelle. Kun kyseessä kuitenkin on saksalaisorkesteri ja juuri Berliinin filharmonikot, voi liikettä pitää myös rohkeana. Kokonaislevytys on orkesterin ensimmäinen, ja esimerkiksi kolmannen sinfonian se esitti ensimmäisen kerran vasta Rattlen johdolla vuonna 2010. Muut filharmonikoiden omalla levymerkillä julkaistut tallenteet ovat edustaneet saksankielisen kulttuurialueen ydinrepertuaaria: joukkoon ovat kuuluneet ilmiöksi nousseet Peter Sellarsin Bach-passio-tulkinnat sekä Schubertin ja Schumannin sinfoniat Nikolaus Harnoncourt’n ja Rattlen johdolla. Tulevaisuudessa luvassa ovat myös Lutoslawskin sinfoniat, mutta julkaisuaan odottavilla Beethoven- ja Brahms-sykleillä huolehditaan jälleen myös germaanisesta itsetuntemuksesta. Nyt julkaistut Sibelius-tallenteet voi ostaa joko kookkaana fyysiSibelius otti vuonna 1914 vastaan Yalen yliopiston filosofian kunniatohtorin tittelin.

LEVYARVIOT senä pakkauksena 69 euron hintaan tai ladata pakkaamattomat äänitiedostot ja pdf-vihkosen parikymmentä euroa halvemmalla. Paremmin kirjakuin levyhyllyyn sopivaan fyysiseen versioon on reilusti sisällytetty sinfoniat CD-levyjen lisäksi myös kahdelle bluraylle korkealaatuisina ääni- ja kuvatallenteina. Kansilehtiön varsin mittavien tekstien kirjoittajina ovat kansainvälisesti ja saksalaisittain tunnetut Sibeliustutkijat. Muun muassa uuden Sibelius-edition toimituskuntaan kuuluva ja merkittävän uran säveltäjän tutkijana tehnyt Glenda Dawn Goss pyrkii hahmottelemaan Sibeliuksen tuotantoa suomalaisen kulttuuriympäristön kautta ja säveltäjään liittyvät kliseet ylittäen. Paikoin metsämystiikka vain korvautuu hiilenkatkuisella höyryveturiromantiikalla, mutta toisaalla teksti on virkistävääkin: esimerkiksi Kalevalaa analysoidaan valaisevasti viime vuosisadan alun poliittisen ääriliikehdinnän keppihevosena. Itse sinfonioista ja niiden musiikillisesta kontekstista kirjoittaa Hallen yliopiston musiikkitieteen professori Tomi Mäkelä. Jokaisen sinfonian kohdalle on merkitty tiedot kantaesityksestä sekä ensimmäisestä esityksestä Berliinin filharmonikoiden soittamana, ja Mäkelä esittelee teosten lisäksi myös hieman niiden esitys- ja levytyshistoriaa. Hieman yllättäen hän korostaa muun muassa Sibeliuksen yhteistyötä Robert Kajanuksen kanssa sen sijaan, että tarkastelisi filharmonikoiden omaa menneisyyttä – toista maailmansotaa edeltävää esitystraditiota tai Karajanin

ylikapellimestarikautta. Sibeliuksen reseptiosta ja suhteesta modernismiin Mäkelä, aikanaan Helsingin yliopistolla lisensiaatiksi valmistunut ja työskennellyt, sittemmin Saksassa uraa tehnyt tutkija kirjoittaa kiinnostavasti. Millaista Sibeliusta Rattle ja filharmonikot sitten ovat levylle tallentaneet? No, Sibeliusta, joka on esimerkiksi toisen sinfonian finaalissa vuosikymmenten päässä Karajanin paatoksellisen leveistä pensselinvedoista, mutta jo huomattavasti lähempänä Rattlen ja Birminghamin sinfoniaorkesterin vuonna 1991 levyttämiä tulkintoja. Sibeliusta, jonka rytminen energia ja monimielisyys välittyvät mainiosti, esimerkiksi ikiliikkujamaisen kepeästi rullaavassa viidennen sinfonian vaskikoraalissa tai poikkeuksellisen svengaavassa ensimmäisessä sinfoniassa. Berliiniläisten värikästä, suurta yhteissointia on ilo kuunnella, ja jokainen soolo piirtyy hioutuneena. Levytysten akustisesta perspektiivistä syntyy yleisesti ottaen hieman etäinen, mutta kaiuton vaikutelma: esimerkiksi jousisoinnin kohdalla eheän mattapintaisuuden rinnalle tulee välillä kaivanneeksi myös voimakkaammin kasvoille lyövää lähikuvaa. Toisaalta esimerkiksi neljännessä sinfoniassa väljempien tekstuureiden ympärille tuntuu olevan jätetty hiukan enemmän kaikua, mikä lisää vaikkapa kolmannen osan hiljaisuudessa varioivan motiivikavalkadin tehoa. Seitsemännen sinfonian nousut pasuunapurkauksin rakennetaan varman hillitysti, ja sen loppusoinnussa kuuluu Rattlen suoratoistohaastattelussaan lupaama kysymysmerkki. JUSTUS PITKÄNEN S Y N K O O P P I //

JEAN SIBELIUS: SEKAKUOROTEOKSET Heikki Seppänen, Viron filharmoninen kamarikuoro Ondine 2015 Ondinen julkaisemalle Viron filharmonisen kuoron Sibelius-levylle on kunnianhimoisesti kerätty jokikinen Jean Sibeliuksen sekakuorolle säveltämä teos, Rakastava-sarjasta ja isänmaallisista marsseista kouluja joululauluihin. Vaatimaton latinankielinen Carminalia-sarjakin kuullaan kolmena versiona: a cappella, pianon kanssa ja harmonikkasäestyksellä. Mitä laululliseen osaamiseen, yhteissointiin ja tarkkuuteen tulee, on Viron filharmoninen kamarikuoro lajinsa parhaita, ja epäilemättä tasokkain kuoro, joka Sibeliuksen tuotantoa on levyttänyt. Kuoron sointi on kauttaaltaan virheettömän puhdasta, tasapainoista ja rytmisesti täsmällistä, ja yksittäisten laulajien ammattitaito yhdistyy elegantiksi ja taipuisaksi instrumentiksi. Levy on tässä mielessä varmasti paras koskaan tehty sibeliuksen kuoroteosten kokoelma. Ääntäminenkin sujuu enimmäkseen kuin natiiveilla. Tulkinnallisesti levy on silti puutteellinen. Lähes kaikki teokset tehdään samalla kiihkottomalla otteella. Tunteellisimmatkin lauluista, kuten

Sortunut ääni ja Sydämeni laulu opuksesta 18 jäävät jokseenkin etäisiksi, eikä koululaislauluista löydy nuorekasta intoa, joka tekisi mitäänsanomattomista amatöörikuoroille tehdyistä kappaleista vaikuttavaa kuultavaa. Kuoron sinänsä huikean taidokas ja varma sävelkieli tuntuu jäävän ammattimaisuutensa vangiksi eikä kosketa kuulijaa. Johtaja Heikki Seppänen ei ole uskaltanut hakea varsinkaan yksinkertaisempiin kappaleisiin uusia, rohkeita tulkintoja. Kyse ei ole siitä, etteikö kuorolta löytyisi rahkeita rikkaaseen sointiin: Paikoitellen laulussa kuin vahingossa pilkahtelee myös syvempiä tunteita. Erityisesti Rakastava-sarjassa sointi saa syvän mystisiäkin sävyjä. On sääli, ettei loistavasta instrumentista oteta irti sävykkyyttä ja tunteen voimaa, joihin se varmasti pystyisi. Levyn tärkein ansio on Sibeliuksen maailmalla tuntemattomien sekakuoroteoksien esitteleminen myös ulkomaiselle yleisölle, ja se ehkä rohkaisee muitakin kansainvälisen huipputason kuoroja tarttumaan Sibeliuksen moni5. puoliseen kuororepertuaariin. VEIKKO VALLINOJA

// S Y N K O O P P I

LEVYARVIOT

NORDEN: JEAN SIBELIUKSEN LAULUJA Pia Freund, sopraano Tommi Hakala, baritoni Kristian Attila, piano ALBA 2015

Sopraano Pia Freundin, baritoni Tommi Hakalan ja pianisti Kristian Attilan kolmenkymmenen Jean Sibeliuksen liedin kokoelma on kattava läpileikkaus säveltäjän yksinlaulumusiikista. Hakala tulkitsee lauluja selvästi hyvin tekstilähtöisesti. Hänen artikulaationsa on esimerkillisen selkeää sekä suomeksi että ruotsiksi, ja hän tuo painotuksilla esille pieniäkin yksityiskohtia runoissa. Välillä tämä kuitenkin häiritsee kappaleiden melodista linjaa ja luontevuutta. Esimerkiksi impressionistisessa Långsamt som kvällskynissä tekstin selkeyden korostaminen saa aikaan vaikutelman tavu kerrallaan laulamisesta, kun kappale vaatisi sitkeintä legatoa. Paikoin tekstilähtöisyyden ohella toivoisi enemmän musiikillista linjakkuutta ja kappaleiden sisäänsävelletyn muodon esiintuomista. Hakalan äänen sointi on vaikuttava, ja hän onnistuu hiljaisemmissa nyansseissa tuomaan esille hyvin erilaisia sävyjä. Forteissa tunneherkkyys välillä

katoaa ja laulu muuttuu hivenen tasapaksuksi ja paineiseksi, kuten levyn viimeisessä kappaleessa Var det en dröm? Sen sijaan esimerkiksi Flickan kom ifrån sin älsklings möte, joka harvoin vakuuttaa mieslaulajan esittämänä, onnistuu kaikessa dramaattisuudessaan hienosti. Freundin laulu on linjakkaampaa, hän esittelee Sibeliuksen vetoavia melodioita maalaillen runot kuviksi kuulijan mieleen, tinkimättä kuitenkaan tekstin ymmärrettävyydestä. Freundin äänenkäyttö on upeaa, mutta välillä siihen kaipaisi hieman lisää lämpöä: Nyt intiimimmät laulut, kuten En Visa ja Sov in! jäävät hieman etäisiksi. Suurin osa Freundin tulkinnoista on kuitenkin hyvin puhuttelevia. Levyn nimikkokappaleen Norden hän esittää erityisen koskettavasti. Attila on pianismin rautainen ammattilainen, joka osaa olla tilanteen vaatimusten mukaan dramaattinen tulkitsija tai vähäeleinen laulajan kerronnan tukija. Äänityksellisesti levyä

S Y N K O O P P I //

kuitenkin vaivaa laulun korostuminen pianonsoiton kustannuksella. Piano jää taustalle ja dynamiikan kontrastit, joita Attila selvästi yrittää synnyttää, jäävät vaisuiksi. Hienostuneet fraseerauksen yksityiskohdat sen sijaan tulevat esille hienosti ja Attilan soitolla on levyn tulkintoja yhdistävänä tekijänä tärkeä rooli.

Norden on kokonaisuutena tyylikkään tasapainoinen ja pitää kuulijan mielenkiinnon yllä kolmenkymmenen pariminuuttisen välähdyksen ajan: se ei onnistu useimmilta liedlevytyksiltä. Päätös hajauttaa samaan opukseen kuuluvat kappaleet eri kohtiin albumia on siis selvästi onnistunut, vaikkei sille tunnukaan olevan esimerkiksi selkeää teksteistä nousevaa perustetta. VEIKKO VALLINOJA

JEAN SIBELIUS:

Näyttämömusiikki ilman näyttämöä ei ole aivan ongelmaton lähtökohta Scaramouche, Op.71 kuulijan kannalta. Siihen on joko Jokamies, Op.83; Cantique ja suhtauduttava “pelkkänä” musiikkina Devotion, Op.77; In memoriam, Op.59 tai vaihtoehtoisesti kansivihko kourassa kuvitettava tapahtumat itse. Nyt myös Leif Segerstam, levytysstudiossa on keskitytty olennaiseen, mikä Sibeliuksen Scaramouchen Turun filharmoninen orkesteri kohdalla on tarkoittanut puheosuuksien poisjättämistä. Äänikuvakin on NAXOS 2015

// S Y N K O O P P I

LEVYARVIOT

tavanomaisempi kuin säveltäjän kaavailemassa kolmiulotteisessa näyttämöasetelmassa, jossa soittajia on orkesterimontun lisäksi sijoitettu myös lavalle ja lavan taakse. Valmis käsikirjoitus on tarjonnut Sibeliukselle mahdollisuuden monipuoliseen tyylittelyyn. Scaramouchen tanssijaismusiikki vie ajatukset mustavalkokauden kotimaiseen elokuvaan, mutta jo seuraavassa kohtauksessa ollaan jonkun päähenkilön kertakaikkisen ahdistuksen ytimessä, eikä musiikillista siirtymää tarvitse erikseen rakentaa kuulijalle, sillä se juontuu tekstistä. Jokamiehen kirkkosävellajiorientoituneen kuorolaulun voisi miltei ajoittaa tarinan, keskiaikaisen moraliteetin, syntyhetkiin, kun taas teoksen jälkipuoliskoa hallitsevat mystiset sävyt saattavat tuoda mieleen Sibeliuksen neljännen sinfonian lohdullisen lohduttomuuden. Tunnelmasiirtymät eivät tuota turkulaisorkesterille vaikeuksia. Se on majesteetillinen, kun pettynyt Jumala kutsuu Kuolemaa noutamaan Jokamiehen. Se on aineettoman ohut, kun Jokamies aloittaa viimeisen matkansa.

Jälkimmäinen kohtaus (largo, sempre misterioso) nousee tämän kuuntelukokemuksen kohokohdaksi vääjäämättömyytensä ja intensiivisyytensä ansiosta. Jokamiehessä on tehtäviä myös solisteille ja kuorolle. Niitä ei ole paljon, mutta tarinan kannalta varsin merkityksellinen on päätösnumero Gloria in excelsis Deo. Siksi onkin sääli, ettei ylistyslaulu tunnu kuorolta luontuvan aivan vaivattomasti. Scaramouchen kohdalla jään harmittelemaan kansivihkon ohuutta. Nimihenkilölle äänensä antavien alttoviulun (Bendik Goldstein) ja sellon (Roi Ruottinen) edustajat ovat saaneet palstatilaa, mutta lähes yhtä suuressa määrin esillä olevat oboisti ja huilisti eivät tule mainituiksi. Huilun sooloosuus toisessa näytöksessä on sitä paitsi eräs sävellyksen ja levytyksen kauneimpia hetkiä. Kuolema on läsnä molemmilla levyillä, mutta Jokamies saatellaan hautaan asti, minkä vuoksi Zwei ernste Melodien Op. 77 (“kaksi vakavaa melodiaa”) Mikaela Palmun uljaalla viuluosuudella sekä In memoriam sopivat kokonaisuuteen kivuitta. TUOMAS NIEMELÄ

Tämän vuoden aikana Sibe lius-tapahtumia on ollut ympäri maailmaa yli 2000.

S Y N K O O P P I //

OP. 122 ILMESTYY KEVÄÄLLÄ 2016

JUTUT:

TILAUKSET:

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähete

Mikäli haluat painontuoksuisen

tään päätoimittaja Justus Pitkäselle

paperiversion suoraan kotiisi ja samalla

14.2.2016 mennessä:

tukea mainiota järjestölehteämme,

paatoimittaja.synkooppi@gmail.com

täytä tilauslomake netissä synkooppi.fi tai tilaa toimitussihteeriltämme:

Kuvat lähetetään taittajalle:

toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

taittaja.synkooppi@gmail.com Lehden vuosikerta eli neljä opusta Sävykuvien resoluution tulee olla

maksaa 20e. Irtonumeroita voi ostaa 6e

vähintään 300dpi. Liitä mukaan

hintaan.

kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia ku

Ilmainen verkkolehti on kaikille luet

vien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti

tavissa osoitteessa:

pidättää oikeuden juttujen muok kaamiseen tarvittaessa.

www.issuu.com/synkooppi

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

// S Y N K O O P P I

JOHAN JULIUS CHRISTIAN SIBELIUS 8.12.186520.9.1957

S Y N K O O P P I //