SYNKOOPPI OP. 120 by Synkooppi-lehti

O P. 1 2 0

3/ 2015

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN YLIOPISTO

03 / 2015

SISÄLLYS O P. 120

38. VUOSIKERTA Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. synkooppi.fi

4 10 20 24 26

issuu.com/synkooppi

H2Ö

facebook.com/synkooppilehti

Oili Paaskoski

JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry

PROVINSSI Eetu Toivanen

Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto

MEIDÄN FESTIVAALI Tuomas Niemelä

PÄÄTOIMITTAJA Elissa Shaw

TUSKA

TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen

Eetu Seppälä

FACES

Maija Nieminen

Erla Pulli TEKIJÄT

PORI JAZZ

SIDEWAYS

Paula Ranto

Elissa Shaw

SULAVAMMIN SISÄÄN MAISTERIOPINTOIHIN

BILLY ELLIOT

44 46

Salla Viitanen

Anna-Elena Pääkkölä

SUOMIBHANGHRAN TARINA Iiris Nikanne

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

Tuomas Niemelä, Iiris Nikanne, Oili Paaskoski, Erla Pulli, Anna-Elena Pääkkölä, Paula Ranto, Eetu Seppälä, Elissa Shaw, Eetu Toivanen ja Salla Viitanen KANSIKUVA Maarit Kytöharju OIKOLUKU Maija Moilanen, Justus Pitkänen ja Elissa Shaw TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa synkooppi.fi tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 130 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia 2015 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

oman tieteenalamme tulevaisuus. Yliopiston päätöksentekoa kun ajavat leikkausuhkien alla yhä vahvemmin kaupalliset intressit niin tutkimuksen kuin koulutussisältöjen osalta. Kaikki tämä aiheuttaa tyytymättömyyttä ja turhautumista, mutta helposti myös riittämättömyyden ja toivottomuuden tunnetta. Etenkin uudelle opiskelijalle saattaa tämänhetkinen ilmapiiri nostaa kysymyksiä ja tunteita pintaan. Valitsinko oikein? Arvostetaanko alaani lainkaan? Tulenko työllistymään? Tilanteesta sopii olla huolestunut, mutta lannistua ei saa, sillä pehmeät tieteet ovat juuri nyt kallisarvoisempia kuin koskaan. Yhteiskuntamme tarvitsee jatkuvan tuloshakuisuuden rinnalle yhä myös luovaa pohdintaa, syvällistä ymmärtämistä, laaja-alaista sivistystä ja ennen kaikkea ihmisyyttä. Näiden soveltaminen alan asiantuntemukseen ja monipuolisiin työelämätaitoihin on paitsi edelleen valttia valmistumisen jälkeen myös pidemmällä tähtäimellä mannaa maamme kasvulle. Näihin mullistaviin tunnelmiin jätän haikein mielin jo neljä vuotta jatkuneen taipaleeni Synkoopin toimituksessa. Kiitän sydämeni pohjasta kaikkia, joiden kanssa olen lehden parissa oppinut ja kokenut todella paljon. Toivotan paitsi menestystä alkuvuodesta aloittavalle uudelle päätoimittajalle myös taistelutahtoa ja mielenlujuutta kaikille musiikkitieteen ja sivistävän yliopiston tulevaisuuden puolesta kamppaileville synkooppilaisille!

Elissa

PÄÄKIRJOITUS

Syyssade piiskaa armottomasti ikkunaa pohtiessani viimeistä pääkirjoitustani Synkoopissa. Armoton on ollut raskaiden aiheiden kuormittama alkysyksykin: hallituksen linjaukset, pakolaiskriisi, työttömyystilanne, yliopiston hiljattainen alasajo. Juuri tänään Helsinki seisahtuikin yleislakon takia, ja kymmenettuhannet kerääntyivät Rautatientorille suurmielenosoitukseen hallituksen päätöksiä vastaan. Samanaikaisesti Helsingin yliopiston Porthaniarakennuksen on vallannut joukko jatkuviin koulutusleikkauksiin ja yliopiston johdon epädemokraattiseen päätöksentekoon kyllästyneitä opiskelijoita. Toisaalta moni suomalainen ilmaisi avoimesti menevänsä lakkopäivänä ylpeänä töihin siinä uskossa, ettei vaikeasta tilanteesta nousta kuin työtä ja uhrauksia tekemällä. Asioista ollaan montaa mieltä, mutta harvinaisen varmalta näyttää, ettei helppoa tule olemaan. Yksittäinen opiskelija tuntee väistämättä tämän mylleryyksen voiman omassa arjessaan, sillä syksyn poliittiset teemat koskettavat kaikkia. Hiljattain ilmoitettiin yliopiston työntekijöiden laajamittaisesta vähentämisestä, kun jopa 1200 työntekijää joutuu yt-neuvotteluihin. Musiikkitieteen laitosta tämä koskettanee vahvasti nykyisen henkilökunnan eläköityessä lähivuosina lähes kokonaan. Yliopiston rakenne- ja tutkintouudistusta eli niin sanottua “Iso pyörä” -hanketta on laadittu alkuvuodesta alkaen. Uudistusta sanotaan suunniteltavan laatu ja sivistys edellä sekä opiskelijaa kuunnellen, mutta se on silti niputtamassa musiikkitieteen muiden taiteiden tutkimuksen oppiaineiden kanssa samaksi hakukohteeksi ja siten muuttamassa asiantuntijatutkintoamme epämääräiseksi yhdistelmätutkinnoksi. Musiikkitieteen opiskelijan tulisikin yliopistolaisena reagoida valppaasti ja jopa ärhäkästi siihen, miten humanistisia arvoja jatkuvasti kyseenalaistetaan ja kohdellaan ja millainen on

H2Ö

TEKSTI: OILI PAASKOSKI ©

VERA SAARIVUORI

24. — 25.7.2015

Poikkitaiteellinen elämys kesäisessä Ruissalossa

// S Y N K O O P P I

Heinäkuun lopun auringon paistaessa lukuisat Turun Ruissaloon kerääntyneet iloiset kasvot eivät voi olla väärässä: toista kertaa järjestettävä vaihtoehtomusiikin ja -taiteen festivaali H2Ö on raivannut tiensä ihmisten sydämiin. Ensimmäinen vierailuni Ruissalon rannoilla ja metsissä oli täynnä iloa, luonnon läheisyyttä ja lahjakkaiden taiteilijoiden ajatuksia herättävää, motivoivaa tekemistä. Monien seikkojen oltua kunnossa on mukava todeta, että tämä tuskin jää viimeiseksi käynnikseni. Kesän ennakkoluulottomimmaksi festivaaliksi itseään mainostava H2Ö on aiemmin järjestetyn Ilmiö-festivaalin perillinen. Tänä vuonna tapahtuma kokosi Ruissalon historialliselle telakka-alueelle kattauksen musiikkia, kuvataidetta, performansseja ja muuta ohjelmaa. Porteista pääsi ympäristönsuojelusyistä sisään vain kerran päivässä, mutta mihinpä sieltä poistuisikaan, kun ohjelman lisäksi alueella oli hyvää ruokaa ja tilaa lepuuttaa väsyneitä jalkoja jutustellen ystävän kanssa kahvin tai oluen äärellä. Tarve suojella historiallisia rakennuksia aiheutti tosin festivaaliviihtyvyyteen liittyviä ongelmia osan lavoista salliessa vain tietyn määrän yleisöä. Kaikki festivaalialueen 11 esiintymislavaa olivat helposti löydettävissä ja sijaitsivat lyhyellä säteellä toisistaan. Esiintymispaikkoja oli rakennettu niin ponttoonilaiturille, vanhaan veneveistämöön, metsän siimekseen kuin pieneen liiteriinkin. Alue ei hyvästä meiningistä huolimatta ollut liian täysi, ja välittö-

myyttä lisäsivät henkilökunnan ystävällisyys ja yleisön seassa luontevasti kuljeskelevat artistit. Keikkojen ohella H2Ö:n kuva- ja performanssitaiteen kokonaisuus oli huolella mietitty. Jokaisen lavan lähettyvillä oli esillä myös erilaisia kuvataideteoksia. Omia suosikkejani olivat vanhan veneenveistämön kattoon ripustetut suuret himmelit ja ilmavirran mukana liikkuvat paperista valmistetut kalat. Performanssit herättivät hilpeyttä katsojassa: keikkaa seuratessa viereen saattoivat ilmestyä poliiseiksi pukeutuneet, järjestystä eristysnauhojen kanssa valvovat gorillat tai keikkaa kovaan ääneen s-vikaisesti kommentoivat, pastelliväreihin sonnustautuneet nörttinaiset. Venevajan seinältä löytyi infotaulu, joka avasi performansseja tekevien taiteilijoiden taustoja ja kertoi heistä lisää. Esimerkiksi poliisigorillat paljastuivat turkulaisen modernia nukketeatteritaidetta tekevän Kuuma ankanpoikanen -kollektiivin jäseniksi, jotka ovat teoksellaan halunneet pohtia, millaisia vallankäyttöön liittyviä yhteisiä piirteitä poliiseilla ja gorilloilla on. Ruotsin kielen taidon parantamista kaipaavalla festivaaliväellä oli mahdollisuus ilmoittautua ennakkoon M. A. Nummisen luotsaamalle alkeiskurssille. Kuja-lavan läheisessä taidetyöpajassa sai spreijata sapluunoiden avulla erilaisia symboleja ja merkkejä pahville ja yhdistellä niitä haluamallaan tavalla. Nälkäisille festivaalialueelta löytyi ruokakojujen joukko, josta sopi valita. Vatsa täyttyi milloin puu-uunissa paistetusta hamppu-punasipulipiz-

S Y N K O O P P I //

JOOSE KESKITALO. © FRANS RINNE

zasta, milloin herkullisista hampurilaisista. Erityiskiitoksen ansaitsee Turun kahvipaahtimo, jonka hyvänmakuista, tuoretta kahvia Gaggui-kahvilayritys tarjoili alueella ainakin kahdessa eri paikassa. Hyvään kahviin panostaminen ei ehkä äkkiseltään festareilla tulisi mieleen, mutta se oli erittäin positiivinen yllätys. Keikkojen puolella valikoimaa löytyi jos jonkinlaista. Sai tanssia villisti teknoa, fiilistellä herkkiä laulaja-lauluntekijöitä ja seurata poikkitaiteellisia projekteja, joissa tarina ja tekemisen idea olivat selkeästi vähintään yhtä tärkeitä kuin musiikillinen lopputulos, elleivät jopa tärkeämpiä. Perjantai-iltapäivällä kuunneltavaa tarjosi elokuvien äänimaisemista tunnetun Lau Naun eli Laura Naukkarisen bändiprojekti Maailma, joka kuvasi improvisoiduilla kappaleillaan maailman sattumanvaraisuutta eliöiden kehittymisen

// S Y N K O O P P I

tasolla. Kuja-lavalla nähtiin Joose Keskitalon kanssa yhteistyössä yksinkertaisen henkilökohtaisia lauluja säveltävä Vähäsarja, ja laiturilla soitti muun muassa Tiiu Helinän taustalla vaikuttavan Samuli Tannerin ontuvia biittejä ja yllätyksellistä äänimateriaalia esittävä Myttys. Iltapäivän huipensi viime aikoina kovassa nosteessa ollut herkkä lauluntekijä Mirel Wagner, jota veneenveistämön lattialla istuva yleisö keskittyneesti kuunteli. Illalla suuntasin metsän reunaan seuraamaan turkulaista hiphopelämystä, kun Grilli-lavalle nousivat Chydeone ja Leo Luxxxus sekä neljän miehen rap-yhtye Ronskibiitti. Rentoja juttuja heittävät herrat jaksoivat viihdyttää festivaalikansaa, ja pieni paviljonki esiintymislavana antoi mahdollisuuksia heilua myös yleisön seassa niin pitkälle kuin mikrofonissa vain riitti johtoa. Toisen

AAVIKKO. © JUHO LIUKKONEN

sangen onnistuneen rap-keikan soitti myöhään perjantaiyönä samalla lavalla tamperelainen Tapani Kansalainen. Molemmat keikat olivat huomattavasti enemmän mieleeni kuin perjantain hiphop-puolen pääesiintyjä, Pyhimyksen, Paperi T:n ja Tommishockin muodostama Ruger Hauer. Yhtye esiintyi Meri-lavalla totutun ja varman oloisesti, tarjoamatta kuitenkaan sen enempää uutta ihmeteltävää bändin useamman kerran jo nähneelle ja levyt kuunnelleelle katsojalle. Ahkerasti keikkailevan Rugerin esiintyminen suurella lavalla ei herättänyt erityistä innostusta verrattuna vähemmän tunnettuihin artisteihin ja heidän keikkoihinsa pienemmillä, intiimemmillä lavoilla. Etupäässä konemusiikkikeikkojen areenana toimivassa Liiterissä nähtiin mielenkiintoista tarinointia, kun sarjakuvataitelija Jyrki Nissinen ja muusikko Janne Westerlund esittivät Nissisen sarjakuva-albumin Kehittymättömät ufot. Herrat soittivat live-elektroniikkaa hyödyntäen Westerlundin säveltämän soundtrackin ja lukivat vuorotellen samalla ääneen sarjakuvaa. Lavan etuosaan heijastettiin teoksen

kuvitusta. Tämän lisäksi loppuillan ehdottomia suosikkeja olivat laulupedaalilla ja elektroniikalla unenomaisia tarinoita tulkitseva Pipar Sisar, joka herkkyydellään nosti jopa kyyneleen silmäkulmaan, sekä saksofonisti-bassoklarinetisti Tapani Rinteen RinneRadio -yhtye. RinneRadion jäsenet takasivat loppuillan hikisimmät ja intensiivisimmät tanssit maailmanmusiikkia, jazzia ja elektronisia rumpusoundeja yhdistellen. Ennen niitä oli mahdollisuus lämmitellä tanssijalkoja meren rannalla siilinjärveläisen Aavikko-orkesterin tahdissa, syntikoiden ja rumpujen sykkeessä. Lauantaina oli vuorossa suomalaisia pitkän linjan muusikoita niin vanhoissa tutuissa kuin uusissa ja yllättävissäkin projekteissa. Kauko Röyhkän ja Maritta Kuulan luotsaama Uhrijuhla ja loppuillasta nostalgisia tunteita herättänyt 22-Pistepirkko toivat esiin tasokasta suomalaista rockosaamista. Veistämön tunnelmasta vastasi paatoksellisen melankolisista ja koskettavista lauluistaan tunnettu Joose Keskitalo. Elektrolegenda Jimi Tenorin avantgarde-kollektiivi Itetune

S Y N K O O P P I //

esitteli jännittäviä äänimaisemia ja jäsenten keskittynyttä yhteistyötä itse rakennetuilla soittimilla toteutettuna. Mitä kummallisimpien instrumenttien materiaalina oli käytetty muun muassa tuulettimia ja erilaisia puun kappaleita. Illemmalla nähtiin bändivetoisen suomirapin tunnettuja nimiä, kun ensin Asa ja myöhemmin Laineen Kasperi nousivat lavalle yhtyeidensä kanssa. Kummankin herran vanhemman tuotannon ystävänä odotin kuulevani myös menneiden vuosien suosikkibiisejä, ja tässä suhteessa Laineen Kasperi onnistui täyttämään odotukset, kun bändi innosti vesisateessa tanssivan yleisönsä joraamaan 7 miljardia soluttautujaa -biisin tahtiin. Itselleni uusia, erityisen positiivisesti yllättäneitä keikkoja löytyi lauantailtakin muutama. Nassaun Fasaani -yhtyeen fuusiojazzin ja afrikkalaisten rytmien keitos oli juuri sopivaa seurattavaa evästauon ohessa. Soittajien taidokkaat soolot ja erityisesti saksofonisti Joonatan Raution sekä rumpali Toni Porthénin työskentely pitivät kuulijan tiukasti otteessaan. Ponttoonilaiturin valtasivat bändikonseptin SM-kilpailut, joissa kisattiin spoken word -artisti Dxxxa D:n ja radiotoimittaja Njassan johdolla. Kilpailuun oli saanut ilmoittaa etukäteen oman bändikonseptinsa, jonka ehtona oli, ettei bändi ollut koskaan esiintynyt tai edes harjoitellut. Kilpailijat kertoivat kukin vuorollaan yleisölle lyhyesti bändikonseptistaan,

// S Y N K O O P P I

juontaja Dxxxan ja tuomari Njassan kysyessä tarkentavia kysymyksiä. Voittajaksi selviytyi lopulta HC Boulevard -niminen punkyhtye, joka tavoitteli kappaleissaan yläluokkaista elämänlaatua punkin rajoja rikkoen. Kilpailun jälkeen kolme runokokoelmaa julkaissut runoilija Harri Hertell esitti sanataidetta Hertell & Hertell -duollaan. Vajaan tunnin mittaisella keikalla kuultiin runonlausuntaa biittien päälle, nyrjähtänyttä verbaalista huumoria ja hauskaa, tavallisesta rap-tekstin rytmistä poikkeavaa tulkintaa. Löytyipä Hertellin laukusta keikan jälkeen myös muutama runokokoelma innostuneelle yleisölle myytäväksi. Kaiken kaikkiaan H2Ö herätti positiivisen olotilan ja uskon laadukkaaseen kotimaiseen taideosaamiseen. Festivaali tuntui avoimelta yleisöään kohtaan, ja vastavuoroisesti kävijät tuntuivat nauttivan ennakkoluulottomasti telakka-alueen esityksistä. Päällimmäisenä mieleen jäi ajatus, että kaikkea mahdollista luovaa tekemistä voi kokeilla, eikä Ruissalon kesäisessä festivaalikuplassa ollut muureja taiteilijoiden ja yleisön välillä. Tällaista avarakatseisuutta ja ihmisläheisyyttä soisi harjoitettavan laajemmissakin ympyröissä niin taidemaailmassa kuin yleisestikin. Saman tunteen saavuttaakseni ja kokemuksiani syventääkseni aionkin parkkeerata polkupyöräni H2Ö:n pyöräparkkiin ja astella portista sisään myös ensi vuonna.

KUUMA ANKANPOIKANEN -KOLLEKTIIVI © SIRJA MOBERG

S Y N K O O P P I //

P R O V I N S S I R A P O R T T I 24. — 28.6.2015

T E K S T I : E E T U TO I VA N E N

Provinssirock on kuollut, kauan eläköön Provinssi!

// S Y N K O O P P I

Menetin oman Provinssirock-neitsyyteni vasta vuosi sitten. Tuolloin festivaali kesti kaksi päivää, joku oli unohtanut tarkistaa vetonaulojen parasta ennen-päiväykset ja atmosfääri toi mieleen ennemmin Tikkurilan maalaismarkkinat kuin yhden maamme suurimmista rock-festivaaleista. Sanomattakin selvää, että suomirock-instituutiota pyörittävä SELMU Ry on ajanut itsensä tee tai kuole -tilanteeseen. Ja voi pojat, he ovat tosiaan päättäneet tehdä! Tänä vuonna Törnävänsaaressa voi halutessaan lomailla pidennetyn viikonlopun ja joka päivälle on onnistuttu hankkimaan ikivihreitä tai edes etäisesti ajankohtaisia esiintyjiä myös suuren maailman toreilta ja turuilta. Mielenkiintoisia artisteja olisi jopa niin paljon, että havahdun useiden läsnäoloon vasta juhlien loputtua. Päädyn säntäilemään paikasta toiseen vaistojeni varassa ja vasta jälkikäteen huomaan preferoineeni lähinnä poppia, räppiä ja konemusiikkia. Ne nyt vain sattuivat tältä erää kiinnostamaan eniten. Jokaisesta artistista ei myöskään millään keksi sen fiksumpaa kerrottavaa. Tämän johdosta tekstistä karsiutui joitain festivaalin kannalta keskeisiäkin artisteja, jotka eivät herättäneet tarpeeksi ajatuksia.

suoraan illan pääruokaan. Muse on aina ollut minulle kuin se tyyppi, johon törmää illanvietoissa ja jolla on Facebookissa kaikki samat kaverit, mutta jonka kanssa ei syystä tai toisesta tule ikinä vaihdettua sanaakaan. Tiheimmin tiemme kohtailivat Black Holes And Revelations -levyn aikoihin, ja lämmin nostalgia valtaa sydämeni, kun huomaan Musella olevan kymmenen vuotta myöhemminkin samat vanhat pompöösit höpinät. Tosissaan ja pakotetun metaforani hyläten vietän koko keikan pienoisessa identiteettikriisissä miettiessäni, onko koko visuaalinen paketti – Venäjältä lentelevistä ydinohjuksista Assemblyn demo-skaboista karanneen näköiseen marionettianimaatioon Disney-viittauksineen – toteutettu vailla ironian häivää. Olenko oikeasti näin kyyninen? Jos U2-kaliiberin paasaus onkin ajoittain aikamoista lyijyä, pitää tuttujen iskusävelien kirjo mielenkiinnon yllä. Joka toisen kappaleen kohdalla havahdun siihen, että ”ai niin, niillä oli tämäkin biisi”. Konepopin kanssa flirttailun yhtye näkyy jättäneen taakseen, eikä esimerkiksi Undisclosed Desires -singleä omaksi ja seuralaiseni harmiksi kuulla. T O R S TA I

KESKIVIIKKO

Keskiviikon kattaus jää kommelluksien takia osaltani hävettävän niukaksi. Vihdoin pääkallopaikalle likomärkänä päästyäni paistattelen hetken Ruudolfin ja Karri Koiran ikiaurinkoisten olemusten äärellä ja siirryn siitä

Torstaini potkaisen käyntiin Sounditeltassa, jossa Heikki Kuula ynnä Koirakaverit veivaavat autotallin ja Lepakkomiehen katkuista rap-rockiaan. Mitä yhteistä on Heikki Kuulalla ja Musella? Kummankaan kohdalla en tiedä, milloin he ovat tosissaan ja

S Y N K O O P P I //

milloin eivät. Tämä ei ollut vitsi. Paperi T -lyriikkageneraattorista on jo ehditty julkisesti haaveilemaankin, mutta jos Heikki Kuulalla olisi omansa, ei se varmasti onnistuisi luettelemaan Kallioräpin kliseitä yhtä tehokkaasti kuin herra itse. ”Dan Fantea, darra Dantea, Hesari ankea”, indeed. Porukan esiintyminen on asiaankuuluvan aamupöhnäistä. Itse nimikkotähti esiintyy niin vähäeleisesti, että vähemmän valistunut kuvaaja-partnerini erehtyy kuvaamaan koko keikan lähinnä tuplaajana toiminutta Jalkajousi-Jannea. Kuulostan negatiiviselta, mutta siltä kuulostaa Kuulan musiikkikin. Silti: Tykkäsin ja viihdyin. Valoisan aikaan ehdin vielä kuulla muun muassa Kaija Koota, Kentiä ja Elastista, jotka kuulostavat erehdyttävän paljon Kaija Koolta, Kentiltä ja Elastiselta. Provinssi-alueen toiseksi pienin lava piknikkatosmaisen White Stagen jälkeen on kirjaimellisesti pusikkoon sijoitettu Sakkolava, jonne suunnistan illan jo hieman hämärtäessä. Pistävästä hajusta sekä lukemattomista puolitangossa roikkuvista silmäluomista päätellen muutamille sakoille olisi tosiaan tilausta. Räppikeikkoja lähipubissani Kannelmäen Britanniassa todistaneena voisin sanoa tunnelman olevan varsin kotoisa. Lavan eteen johtava ohut hiekkapolku on saapuessani jo aivan tukossa ja raavaat miehet kaatuilevat toistensa päälle kuin kotopuolessa konsanaan. Allegorisesti on ihan hauskaa, että suomiräppiä saa todistaa joka lavalla, mutta todellisuudessa rosterista ei löydy niin pientä kultti-

// S Y N K O O P P I

nimeä, etteikö Sakkolavan epämääräisyys olisi logistinen painajainen. Ruger Hauerin vähäeleistä esiintymistä joudun seuraamaan varsinaisen yleisöalueen ulkopuolelta. Itselleni kolmikko toimii yhdessä paremmin kuin jäsentensä soolourien summa, täysi arvostus niillekin. Viihtyvyys on siis taattu, mutta esiintymisessä mielenkiintoisinta ovat miesten kummalliset henkilökemiat. Tommishock yrittää pitää show’ta yllä Pyhimyksen naljaillessa hänelle alituiseen tylsistyneen oloisena. Paperi T on porukan Esa A -hahmo: hiljainen kansan suosikki, jonka verset yleisö tuntuu osaavan sanasta sanaan. Testatessani VIP-alueen veriimportanssia (huomattavin ero tärkeysrajoitteisten karsinoihin pantittomat tölkit ja lyhyempi jono yhtä rapaisiin vessoihin) jään seuraamaan The Scriptin keikan loppupuolta. Hall Of Fame - ja Superheroes-hittejä lukuun ottamatta on tuotanto itselleni ennestään täysin tuntematonta. Vaikka varsinkin jälkimmäinen iskusävel on kovastikin mieleeni, yhdistyy yhtyeen nimeen päässäni mielikuva kasvottomasta tylsyydestä, jota esiintyminen ei innostu irrottamaan. Yllättävän suuri joukko juhlakansaa näkyy silti viihtyvän heidän parissaan. Festivaalien kenties puhutuin nimi on perjantain pääesiintyjä Calvin Harris. Työntäydyn yleisön sekaan jo hyvissä ajoin ennen spektaakkelin alkua ja jään katselemaan lavan täyttäviä screen-seiniä, jotka eivät jätä arvailujen varaan, mihin valtaosa miehen puolen miljoonan keikkapalkasta on uponnut. Avaan alueelle salakuljet-

tamani oluen, joka aiheuttaa ympäröivissä ihmisissä hämmentyneitä reaktioita. Mieleeni valkenee, etten ole koko päivän aikana nähnyt kenenkään nauttivan omia viinojaan alueella. Tämä siitäkin huolimatta, että turvatarkastukset porteilla ovat huomattavan lepsuja ja laukuttomat jätetään täysin kourimatta. Ollaanko sääntö-Suomen rakentamisessa päästy jo niin pitkälle, ettei nuoriso enää ymmärrä kapinoida sitä vastaan? Calvinin keikka laitetaan käyntiin teknisillä ongelmilla musiikin katketessa kesken kaiken kuin seinään. Jollain tavalla tämä tuntuu melkein todistelulta siitä, että mies ihan oikeasti tekee jotain installaatioidensa takana. Tavan mukaista mahtaisi olla spekuloida kappaleen verran sitä, tuleeko koko keikka suoraan USB-tikulta, analysoida live-esiintymisen merkitystä EDM:n valtakaudella ja jada-jada, mutta ihan oikeasti: ketä kiinnostaa? Calvin tarjoilee yleisölleen puolitoista tuntia uusimpia hittejään, remixejä muiden hiteistä ja muuten vaan isoja ja euforisia bangereita. Jos sellaisesta perustaa, niin perustaa kyllä keikastakin. Itselleni sen tahtiin tamppaaminen tuhansien muiden kanssa oli festivaalin parhaita hetkiä. Calvinin setin jälkeen olo on juopunut, voipunut ja onnellinen. Hoipun vielä Soundi-teltan puolelle aikeissa fiilistellä Atomirottaa, mutta päädyn vain muistelemaan kovaan ääneen Notkean Rotan taannoista Rottafest-keikkaa (joka muuten oli paras keikka ikinä missään koskaan!). Jyrsijäjengillä on huomattavasti rentou-

tuneempi näkemys aiheesta ja sen sijoittaminen johonkin krapula-slottiin Heikki Kuulan lailla olisi ollut tarkoituksenmukaisempaa. Ilahduttavaa on, että vanhojakin Notkea Rotta -ralleja kuullaan. P E R J A N TA I

Kuten arvata saattaa, perjantaiaamuna on krapula. Alueelle on silti raahauduttava, vaikka väkipakolla, sillä päälavan korkkaavaa Sannia en ole vielä ikinä päässyt todistamaan elävänä. Tuottaja Hank Solon toistaiseksi ainoana yksinvastuuprojektina Sanni on onnistunut luomaan jo kaksi levyllistä erottuvaa ja ajankohtaista poppia. Livenä laulajatar on synnynnäinen tähti, jonka jääprinsessa-habia ei sulata mikään määrä jutustelevia välispiikkejä tai edes encorena megahitin 2080-luvulla tilalla kuultavat hellyttävät anteeksianelut ajan loppumisesta. Auditiivisella puolella nuorista miehistä kootun bändin säestämästä esityksestä jää kuitenkin jotain olennaista uupumaan, tai ennemminkin kappaleissa tuntuu olevan liikaa niihin kuulumattomia keskitien elementtejä. Esimerkiksi äänitettynä atonaalisessa minimalismissaan riemastuttava Lelu-albumin päätösraita Soita mua (S&M) on livenä hämmentävä sekamelska. Jään miettimään, minkä takia Sannin kaltaiset moderniin konetuotantoon nojaavat popparit ylipäätään edelleen turvautuvat esiintymisissään ikiaikaisiin kitara-basso-rummutkomboihin. Rock-musiikin suosio, tarkemmin sen puute, on jo siinä

S Y N K O O P P I //

pisteessä, että myös Provinssirock päätti tänä vuonna virallisen suhteensa siihen deittaillakseen vapaasti muitakin genrejä, ”ihan vain Provinssina”. Silti sen pöhöttynyt varjo lankeaa jokaisen festivaaleilla todistamani esityksen päälle filli-herkkien rumpaleiden ja koko Sibis-oppimääränsä lakisääteisiin kitarasooloihin soveltavien keppimiesten muodossa, ottamatta lukuun DJ-settejä ja osaa rap-vedoista. Olisi virkistävää nähdä jonkun tähdistämme jättävän edes rumpalin pois palkkalistaltaan. Mikäli jollekulle silloin tulisikin Rantarock-muistumia, en henkilökohtaisesti näe, miksi se olisi sen huonompi asia kuin ruotsinlaiva estetiikan ilosanoman leviämisen varmistaminen kesätyöllistettyjen soitonopettajien avulla. Seuraavana päälavalle astuu Pariisin Kevät, joka vaikuttaa syystä tai toisesta ottaneen Suomen kovaäänisimmän live-bändin viitan kannettavakseen. Tämä siitäkin huolimatta, että bändin uusin levy flirttailee enemmän iskelmän ja Eppu Normaali -osaston suomirockin kuin shoegazen kanssa. Häly lavan edessä on niin rassaava, että jopa kaltaiseni tinnitusta uhmaava bändikämppien keisari joutuu siirtymään turvavälin päähän seuraamaan karvaturrien edesottamuksia. Keulakuva Arto Tuunelaa on vainonnut aina epävarman live-laulajan maine, mutta tällä kertaa melodiat ovat enimmäkseen tunnistettavissa. Viimeistään ristiriitaisen vastaanoton saava My Bloody Valentine -henkinen versiointi yhtyeen toistaiseksi viimeisestä hitistä Kesäyö nuijii läpi viestin, että Pariisin Kevään

// S Y N K O O P P I

pojat tykkäävät mellestää, viis biiseistä tai yleisöstä. Perjantaina Pink Stage on Deadmau5ia lukuun ottamatta räppiteltta, jolle astelee iltapäivän aikana ei yksi, ei kaksi, vaan kolme jenkkiräppäriä: Joey Bada$$, Big Sean ja Tyga. Kaikki ovat ison luokan nimiä, mutteivat tarpeeksi isoja ollakseen genrestä kiinnostumattoman perus-Pertsan tunnistettavissa. Käyn vilkuilemassa jokaisen vedosta aimo osan. Syystä tai toisesta kaikki livenä todistamani sananiekat rapakon takaa ovat olleet varsin puuduttavaa seurattavaa, siinä missä suomiraptapahtumiin joutuu harvoin pahemmin pettymään. Ainakin Joey Bada$$ liittyy tähän seurueeseen: levyllä miehen ysäri-backpack-räppi on vallan rentoa kuultavaa, kun taas Seinäjoella riimit kakistellaan silmittömän aggressiivisesti. Big Sean esiintyy kokonaisen bändin kanssa, mikä on tässä musiikkityylissä aina riskialtista. Hitit jäävät itseltäni suureksi osaksi kuulematta, mutta näkemäni perusteella ehdotan pikaisia YT-neuvotteluja. Tyga sentään valloittaa yleisön puolelleen ja saa sen hämmentäviinkin hypeihin jo passén muotihuumeen nimellä ratsastavalla Mollylla. Myös megahitit yhteisalbumilta Chris Brownin kanssa kuullaan kokonaisuudessaan huomattavasta Breezyn puutoksesta huolimatta. Kävelen ohi päälavan, jossa Apocalyptica esittelee uutta laulusolistiaan ja pohdin, kuinka onnistuneesti Provinssi-kokemus on tällä kertaa kävijän kustomoitavissa. Yksi tämän vuoden erikoisuuksista on erillinen Stam1na-camp, jossa on tarjolla

kyseisen Suomi-instituution faneille vaikka mitä herkkua. Itse yhtye soittaa keikan kaikkina neljänä päivänä eri lavalla. Liekö kiittäminen hevikansan aitaamista omaan karsinaansa: mutta harvat kerrat, kun satun oikaisemaan lavan vierestä jonkun raskaan musiikin lähettilään riekkuessa sillä, tuntuvat kuin hyppäykseltä rinnakkaiseen universumiin. Stam1nalle en onnistu altistamaan verkko- tai tärykalvojani viikonloppuna kertaakaan. Aivan oman miniuniversuminsa muodostaa myös pienenpieni White Stage, jonka ymmyrkäisellä lavalla esiintyviä akteja voi teoriassa todistaa vaikka takaapäin niin halutessaan. Alueen baarissa myydään toki vain erikoisoluita, ja asiakaskunta on sen mukaista. Taustabändeineen Yona on lavalla kuin silli purkissa, ja mikrofonit kiertävät tuon tuosta, mutta muunlaiseen ympäristöön en häntä oikein osaisi kuvitellakaan. Leijuva musiikki kruunaisi rennon tunnelman, jollei yleisössä pörräisi ampiainen. Vihaan ampiaisia! The Cardigansin esiintymistä seuraan päälavan kupeeseen pystytetystä maailmanpyörästä ja saan muistutuksen siitä, kuinka paha korkeanpaikankammoni onkaan. Yhtyeen tuotanto on itselleni tuttua vain pintapuolisesti, ja keikan isoimmat kiksit saankin Gran Turismo -levyn hiteistä, jotka erottuvat alkuaikojen Lovefoolsokerista ja seuranneiden levyjen seesteisemmästä kaurasta pieninä mustina ysäriangst-hippuina. Viime albumista on ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta, ja se valitettavasti näkyy ja kuuluu rutinoituneessa rokkailussa.

SANNI. © ROOSA LAAMANEN

ARTO TUUNELA / PARIISIN KEVÄT. © PASI AHOLA

JOEY BADA$$. © JULIUS TÖYRYLÄ

S Y N K O O P P I //

Perjantain iso juttu on Deadmau5, jota odottaa teltassa pienehkö mutta äänekäs fanijoukko Seven Nation Armya hoilaten. Tästä voi päätellä, ettei elitistisemmän EDM-kansan suosiossa olevan DJ:n sinänsä laaja tuotanto sisällä juurikaan yhteislaulettavia korvamatoja. Pitkine suvaintoineen ja vaihtelevine alatyyleineen hänen settinsä eroaakin muista näkemistäni vahvasti. Puolessa välissä keikkaa käyn ostamassa teltan ulkopuolelta olutta ja asetun pisteeseen, jossa Deadmau5in ja Sakkolavalla esiintyvän Aivovuodon aikaansaamat ääniaallot kohtaavat. Hämmästelen aikani, kuinka vaivatonta kahta keikkaa on seurata yhtaikaisesti siirtämällä huomionsa kullakin hetkellä kiinnostavimpaan äänivirtaan. Olisiko tässä ratkaisu ikiaikaiseen ongelmaan ”liian paljon musiikkia, liian vähän aikaa”? Kaikenlaisen some-perseilyn varaan luomalleen imagolle uskollisena Joel Zimmerman naukkailee muina miehinä olutta Deadmau5-maskin suuaukosta ja välillä riisuu sen kokonaan vain pitääkseen tupakkatauon. Provinssikaan ei jää paitsi miehen surullisenkuuluisista ”trolleista”: Setti päättyy pätkään Martin Garrixin parin vuoden takaista Animals-hittiä, joka saa allekirjoittaneenkin vaistomaiseen vireystilaan tavalla, johon yksikään puolitoistatuntisen aikana kuulluista Deadmau5-tuotoksista ei pystynyt. Zimmermanin laskiessa äänentasot nolliin, jää yleisö, ilmeisen tietoista eturiviä myöten, esittämään a capella -versiota teini-ihmeen läpimurtokappaleesta, vanhemman valtiomiehen kävel-

// S Y N K O O P P I

lessä lavalta päätään pudistellen. Hah hah…? Encorena kuullaan joku antikliimaksinen rap-EDM-hybridi. Lienee sanomattakin selvää, miksi nautin edellisillan puolen miljoonan hittikavalkadista suunnattomasti enemmän. L A U A N TA I

Vaikka Scandinavian Music Group olisikin aivan täydellinen soundtrack aurinkoisen aamun (Provinssi-kuplan ulkopuolella tunnetaan myös nimellä iltapäivä) ja kahvikupin lomaan, joudun jättämään heidän keikkansa lyhyeen matkatakseni sinne, minne aurinko ei paista. Pink Stagella soittaa näet samaan aikaan Softengine, jonka näkeminen livenä on poistettava päiväjärjestyksestä. Euroviisu-varaslähdön jälkeen yhtye on vienyt Kings Of Leon -altsunsa rankemman puoleiselle alppileirille ja laskeutunut sieltä käsissään jotain kansainvälisessäkin mittakaavassa omalaatuista. Ihastuttavinta Softenginessä on sen halukkuus vetää hommat välillä totaalisen överiksi. The Sirens -singlen loppureivit aiheuttivat ensikuulemalla epäuskoista hymähtelyä ja sen jälkeen sisäisiä riemunpurkauksia: ”Jes, tätä lisää!” On mukavaa todeta, että konesoundeja rakastetaan aivan yhtä rajusti livenä. Softenginen jätkät ovat heittämällä festivaalin energisimpiä esiintyjiä, ja koko kattaus, soundeista visuaaleihin, tuntuu räjähtävän teltan katosta läpi hetkenä minä hyvänsä. Tämä siitäkin huolimatta, että katsojia on paikalla niukalti, heistäkin suurin osa aamuisen uneliaita. Toivotan bändille kaikkea hyvää ihan vain senkin

SAARA. © MARKKU KATAJAMÄKI

ANTTI TUISKU. © PASI AHOLA

takia, että saisin vielä joskus todistaa saman energian isolla lavalla yön pimeässä. Sakkolavalla jonkin sortin hype man yrittää turhaan huudattaa kourallista Auroraa katsomaan saapuneita. Väen silmiinpistävä puute lyö ällikällä, onhan naisen debyyttialbumilta lohkaistu useampikin pieni tai keskikokoinen hitti. Hämmentävää on myös, kuinka eri artistilta Aurora kuulostaa livenä. Siinä missä Kadotaan Kaupunkiin -levyn ”urbaanin” popin tunnistaa reggaeksi lähinnä laulajattaren rastojen perusteella, loistavat modernit tuotantoelementit Sakkolavalla poissaoloaan. Puhtaan bändivetoisina sovituksina biisit ovat reggaeta, tai ainakin jotain sen Jukka Poika -kaikuista Suomivarianttia, ilman lainausmerkkejä. Tämä miellyttänee monia. Itseäni monenlaisissa poppi-sokeriliemissä viikonloppuni lilluneena ja Auroran soundiin jo vähä-jamaikalaisemmassa muodossa tykästyneenä keikka ei jaksanut kiinnostaa muutamaa biisiä pidempään. Ikävystymistä ei onnistu lievittämään myöskään viereisessä teltassa debyyttikeikkaansa veivaava Saara. Ur Cool -singlellään mielipiteitä jakanut (minä tykkään, kriitikot eivät) YouTube -ilmiö on tullut tunnetuksi lähinnä iltalehtien ”torilla tavataan” -otsikoista. Ison maailman meininkiä on hehkutettu siinä määrin, että neitokaiselta vaadittaisiin aikamoista napakymppiä hiljentämään internetin kateelliset peräkammarin pojat, heitterit, kuten sanotaan. Saara on taitava laulaja ja tekee sen tuon tuosta mariahcareyismeillään

PAPERI T. © MIA BERGIUS

S Y N K O O P P I //

selväksi, mutta biisimateriaalin kohtaloksi jäänee olla liian jenkkiä suomalaisille ja liian kasvotonta kaikille muille. Lukion bändi-ilta-tunnelman ja oman kykyni pysyä hereillä huipentaa inspiraatiovapaa cover Maroon 5:n Sugarista. Katoan suosiolla päiväunille. Mikäli viereisessä teltassa yöuniani sabotoinutta teinityttöseuruetta on uskominen, on Island Stagella esiintyvä Paperi T festivaalin, ja miksei samalla koko musiikkikesän, kuumin nimi. Viikonlopun aikana he onnistuvat muun muassa ajautumaan T:nsä Tippana nauttivan naapuriseurueen kanssa riitaan, joka eskaloituu klassiseen kananmunanheittoepisodiin, ja voi sitä kateuden määrää, kun joku paljastaa päässeensä halaamaan Pulkkisen Henriä keikan jälkeen. Tämä todistakoon empiirisesti sen hypoteesin, että mies voi kirjaimellisesti huutaa julkisesti olevansa tunnevammainen alkoholisti ja tulla naisten rakastamaksi, jos söpöyskerroin on kohdallaan. Provinssissa Paperi T esittää debyyttialbuminsa alusta loppuun, ja pian itselleni valkenee, että vaikka kaikki levyn kappaleet ovat tuttuja, kuulen sen juuri ensimmäistä kertaa kokonaisuutena. Olenkin usein kuullut hehkutettavan Malarian Pelkoa nimenomaan albumina, mistä rohkenen olla hieman eri mieltä. Samoin kuin perjantaiaamuna kuultu Heikki Kuula, Paperi T tuntuu kierrättävän omia kliseitään itseparodiaan asti. Paprun tapauksessa ei ole epäilystä, ettei artisti itse tiedostaisi tätä, sen verran syvissä introspektiivisuuden vesissä teksteissä välillä

// S Y N K O O P P I

liikutaan. Se ei muuta sitä, että Malarian Pelko kuulostaa yhdeltä pitkältä avautumisraidalta erosta, masennuksesta ja alkoholismista, tauotettuna satunnaisilla huomioilla siitä, miten muut räppärit eivät oikein nappaa. Neljän minuutin annoksina se toimii oikein hyvin. Sunnuntain pakollisesta EDMkattauksestani vastaa nuorempaa DJ-polvea edustava Kygo, sillä tranceyhtye Above & Beyondin setin missaan. Rajallinen tanssimusiikin tuntemukseni lokeroi Kygon soundin johonkin deep- ja tropical-variantin housejen välimaastoon. Ensimmäiset puoli tuntia kuullaan remixejä Ed Sheeranista No Diggityn kautta Marvin Gayeen. Lähdemateriaalin monipuolisuutta kompensoi tehokkaasti miehen tuotantotyyli: Marimboja, marimboja kaikkialla. Ystävällinen kuulija sanoisi, että setti on koherentti, ilkeämpi yleisön jäsen toteaisi sen olevan yksitoikkoinen. Itse kuuntelisin tätä mieluummin rantatuolissa sekä -kuosissa kuin univeloissa extreme-urheiluklippejä screeniltä tuijottaen. Soolohitit kuullaan toki lopuksi, ja kaikki ovat onnellisia. Sunnuntain päälavahuipennus Faith No Morea käyn katsomassa hetken lähinnä velvollisuudentunnosta. Mike Patton on nero, kertoo bändikämpillä kaikuva mantra, mutta ihmiselo on yksinkertaisesti liian lyhyt joka neron tunnustamiseen. Jätkillä on hienoksi kukitettu lava, ja he soittavat vetävän kuuloista groove-metallia, jota kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Yleisöksi paikalle on ilmes-

LA HO IA PA S ©

tynyt huomattava määrä festivaalien aliedustetuimman ihmisryhmän, keskiikäisten naisten, edustajia. Möyrinnän keskeyttää ikivihreä cover Commodoresin Easystä, jonka jälkeen uskoisin monen heistä poistuvan paikalta. Itse haluan nähdä edes vilauksen Eevil Stöötä ennen illan varsinaista kohokohtaa. Jos nimittäin eilistä Deadmau5keikkaa edelsi hienoinen urheilujuhlan tuntu, nousee hurmos nyt jo MM 95 -tasoille. Antti-huudot raikaavat ja jokainen lavalla vilahtava teknikko saa kokea itsensä maailmanluokan staraksi. Demokraattisilla vaaleilla näyttää päätetyn, että näiden festivaalien pääesiintyjä ei ole mikään CalvinMau5NoMore, vaan Rovaniemen oma poika Antti Tapani Tuisku. Antti Tuisku lunastaa yleisön

odotuksen moninkertaisesti. Keikka on pelkkää juhlaa alusta loppuun. Kohokohdat tietää jo jokainen: Antti syö banaania, Antti panee lavaa, Antti soimaa kaappifanejaan ja julistaa olevansa teltan ainoa mies, kuulkaas poikaset. Tuijotan spektaakkelia typerä virne kasvoillani ja mietin, että nyt ollaan jonkin aidon äärellä. Antin vilpittömän innostunut liikuttuneisuus on sydäntä sulattavaa. Ainoastaan Sekaisin-klassikon tarpeeton remixaaminen harmittaa New York -albumin nimeen ikuisesti vannovaa. Alkuperäinen sovitus olisi toiminut setissä täydellisesti. Joka tapauksessa Antti Tuiskun räjähdysmäinen suosio on täydellinen osoitus siitä, että hienoja asioita tapahtuu, kun uskaltaa vetää överiksi ja olla oma itsensä. Olkoon se näiden festareiden opetus.

S Y N K O O P P I //

Meidän Festivaali 26.7.

—

1.8.2015

INTIIMEJÄ K I R J E I T Ä

Tuusulanjärven laitamille sijoittuva Meidän Festivaali oli tänä kesänä omistettu Sibeliukselle, nimittäin Aino Sibeliukselle. Taiteellisesta suunnittelusta vastanneen Pekka Kuusiston mielestä Aino ansaitsee ”rauhallisen, veikeän, monipuolisen ja ajatuksia herättävän kunnianosoituksen”, jollaiseen viikon aikana pyrittiin paitsi musiikin, myös kirjallisuuden, keskustelujen ja nykytaiteen avulla. Oma mielenkiintoni kohdistui kahteen keskiviikkoiseen (29.7.) iltakonserttiin, joista ensimmäinen, visuaalisiakin elementtejä tarjonnut Ainola Alive I, edusti festivaalin kokeellisem paa siipeä. Jälkimmäistä musisointituokiotakaan ei voi aivan perinteisenä pitää, vaikka ohjelmisto itsessään antoi vähemmän tilaa improvisoinnille. Ilta alkoi intiimein tunnustuksin. Mirjami Heikkinen (Aino) ja Mikko

// S Y N K O O P P I

Perkola (Janne) lausuivat, lauloivat ja räppäsivät Ainolan pariskunnan kirjeenvaihtoa rytmittäen sitä aika ajoin L. Onervan runoudella. Tuusulan Taistelukoulun liikuntasalin liikuntasalimaisuus oli häivytetty tilaa ympäröivällä valkokankaalla, johon heijastuivat muun muassa Aho & Soldan -filmiyhtiön lyhytelokuvat iäkkäistä Ainolan asukkaista. Kuvakerronta ja salin valaistus olivat osa Kuusiston ideoimaa audiovisuaalista konserttielämysviritelmää. Kirjeenvaihto, jota elokuvien lisäksi säesti Perkolan viola da gamba, toi yleisön kuultavaksi romanttiset rakkaudentunnustukset ja onnen, mutta myös Ainon huolen, uhrautumisen, suuttumuksen ja turhautumisen säveltäjän ollessa reissuillaan Berliinissä tai Kämpissä. Kulissit, jotka toki jo moneen kertaan Sibelius-kirjallisuudessa ja julkaistussa kirjeenvaihdossakin on revitty auki, siirrettiin nyt syrjään näyttämöllisin keinoin. Kahdenkeskiseksi tarkoitetun sananvaihdon intiimi sävy korostui entisestään, kun herkimmätkin tunnustukset ja ivallisimmatkin tiuskaisut tulivat äänenlausutuiksi ja -lauletuiksi. Etenkin, kun valkokankaalla näyttäytyi samaan aikaan seesteinen ja harmoninen pariskunta. Jälkimmäinen puolisko konsertista esitteli häivähdyksiä elektronisesta Sibeliuksesta. Lyömäsoitintaiteilija Samuli Kosminen, pianisti-säveltäjä Hauschka preparoimansa flyygelin kera sekä Pekka Kuusisto viuluineen ja sähköviuluineen fiilistelivät vajaan tunnin verran

AINOLA ALIVE. KUVASSA: HAUSCHKA, PEKKA KUUSISTO JA SAMULI KOSMINEN.

AINOLA ALIVE. KUVASSA: MIKKO PERKOLA, VIOLA DE GAMBA.

S Y N K O O P P I //

jokseenkin vapaamuotoisesti. Esitys sai alkusysäyksensä keväällä, kun Kuusisto kuuli otteita Hauschkan, Kosmisen ja sellisti Jeffrey Zeiglerin rakenteilla olleesta Swan of Tuonela -projektista. Tanssi- ja nykysirkusteokseksi tituleerattu Swan of Tuonela hyödyntää Sibeliuksen kamarimusiikkia sävelkielensä raaka-aineena. Sellisti Ziegler ei festivaaleille ehtinyt, joten Kuusisto täytti vapaaksi jääneen jousimiehen paikan. Kolmikon yhteistyön tuloksia voisi kai kuvata paitsi minimalistiseksi, myös progressiiviseksi. Useimmiten musiikillinen kudos sai perustansa jostain riffintapaisesta, jonka esimerkiksi preparoitu flyygeli laittoi liikkeelle. Tämän taukoamatta luuppina toistuvan kuvion päälle alkoivat taiteilijat sitten kasata kerroksia mieltymystensä mukaan, tai niin sen tulkitsin, päätyen pulputtavaan sointikenttään Sibeliuksella tai ilman. Tämän jälkeen laskeuduttiin taas lähtöpisteeseen, jotta päästiin nostattamaan uutta aaltoa. Ainakin pieniä paloja viidennestä sinfoniasta, viulukonsertosta sekä F-duuri-romanssista olin kuulevinani silloin, kun ne viulun kautta välittyivät. Hauschkan ja Kosmisen mahdolliset Sibelius-viittaukset menivät ohi korvien. Taistelukoululta kävelin navettaan kauniissa kesäillassa. Kamarimusiikillinen myöhäisillan konsertti kun sijoittui Kallio-Kuninkalan karjasuojaan eli Leonora-saliin, jossa esittäjistö ja yleisö tarkkailivat toisiaan lähes kosketusetäisyydeltä. Jo tämän vuoksi ilmapiiri oli herkille sävyille vastaanottavainen, mutta suorastaan hauraaksi sen teki ohjelmisto poikkeuksellisine

// S Y N K O O P P I

esitystapoineen. Ensimmäisenä esitetyt Sibeliuksen Den första kyssen sekä Sebastian Fagerlundin Staden kuultiin nimittäin piano-osuuksien sijaan viulusovituksina, samoin kuin näitä seuranneet kolme Astor Piazzollan sävelmää. Laulusolistina näissä kaikissa taituroi Angelika Klas, viulun soinnista vastasi tietysti Kuusisto. Kun piano korvataan viululla, on tuloksena äärimmäisiä pianissimoita ja seitinohutta harmoniaa, mutta pohjan eli basson puuttuessa muuttuu laulun luonne varsin toisenlaiseksi. Tässä konserttitilassa soitinvalinta oli kenties perusteltu, mutta itse jäin ainakin Sibeliuksen kohdalla kaipaamaan lisää meteliä laulajan tueksi. Eikä Klaskaan tuntunut olevan aivan kotonaan vielä avausnumerossa. Säveltäjä Fagerlund oli saapunut kuulemaan, kuinka hänen kolmiosainen laulusarjansa Staden soi viulun ja laulun yhdistyessä. Klasille ja tilaajalleen pianisti Tuula Hällströmille omistettu teos on sävelletty kolmen eri runoilijan tekstiin. Koska en sävellystä alkuperäisessä asussaan ole kuullut, en osannut viulun läsnäolosta häiriintyä. Varsinkin, kun huomioni kiinnittyi enemmän Kuusiston askelmerkkeihin: hänen koreografiansa mukaili laulajan taakse kaareen asetettuja nuottitelineitä, joiden lomasta hän välillä teki syöksyn etunäyttämölle. Hämmentävää, virkistävää. Piazzollan musiikissa Klas oli parhaimmillaan. Oblivion ja Rinascerò tarjosivat mahdollisuuden sekä haikean lyyriseen että dramaattisen räiskyvään kerrontaan. Viulusäestys pitäytyi varsin

viitteellisen niukkaeleisessä kuosissa. Yleisö palkitsi kaksikon lämpimin aplodein ja kaksikko yleisön ylimääräisellä tangolla Por una cabeza. Laulusolistin poistuttua alkoivat jouset ottaa yhä isompaa roolia. Fagerlundin tuotannosta kuultiin vielä viululle ja pianolle sävelletty Stilla, joka muun muassa leikitteli soittimien eriluontoisilla virityksillä. Koskettimiston ääressä istui Simon CrawfordPhillips, viulusolistina toimi Pekka Kuusisto. Viimeisen sanan sanoi nuorekas Kamus-jousikvartetti, jonka tehtävänä oli riehaannuttaa yleisö kahdella varsin erilaisista lähtökohdista ponnistavalla teoksella. Leoš Janáčekin jousikvartetto nro 2, ”Intiimejä kirjeitä”, olisi tietysti ollut mitä luontevin ympyränsulkija ainakin meille Taistelukoululta tulleille. Mutta sen jälkeen nelikko esitti vielä nuorehkon amerikkalaisen Bryce Dessnerin läpimurtoteokseksi kutsutun Aheymin.

Toisin kuin Sibelius, Janáček ei kirjoitellut kirjeitään vaimolleen vaan itseään nelisenkymmentä vuotta nuoremmalle ihastukselleen Kamila Stössloválle, joka oli siis toisen jousikvarteton muusa. Tietoisena siitä, ettei Stösslová säveltäjän tunteisiin vastannut, kvartetossa saattoi kuulla jonkin verran tragikoomisia elementtejä, jotka eläväinen ja impulsiivinen soittajisto pystyi kuulijoilleen välittämään. Dessnerin Aheym oli iskevyydessään lähempänä rokkia kuin Janáčekia, vaikka räväkimmissä tahdeissa ne hieman toistensa henkeä tavoittivatkin. Alun pienen rytmisen epätarkkuuden jälkeen asettui Kamus-kvartetin energinen soitto uomiinsa nostattaen volyymin ja tunnelman lakipisteeseensä – konsertin mittainen crescendo oli kaiketi mahdollinen nimenomaan hauraiden avauskappaleiden ansiosta. Navetasta poistui villiintynyt lauma kuulijoita hymyssä suin kesälaitumille. TEKSTI: TUOMAS NIEMELÄ KUVAT: MAARIT KYTÖHARJU

KAMUS.

S Y N K O O P P I //

KESÄ JA

26. – 28.6.2015 TEKSTI: EETU SEPPÄLÄ KUVA: AKU-AXEL MUUKKA

Vuodesta 1998 järjestetty Tuska-festivaali on olemassaolonsa aikana vakiinnuttanut asemansa Suomen nimekkäimpänä metallimusiikkiin keskittyvänä festarina. Kolmipäiväinen festari kerää hurjan määrän raskaan musiikin ystäviä ja heidän suosikkibändejään yhteen maailmalta. Suurin osa bändeistä tulee pohjoismaista, erityisesti Suomesta ja Ruotsista, missä skene on epäilemättä laajin. Vuonna 2015 Tuska tarjosi metallin kuuntelijoille totuttuun tapaan monenlaista: vanhoja tuttuja, maailmankuuluja huippuyhtyeitä ja uusia tulokkaita. Allekirjoittanut oli erityisellä innolla kiinnostunut kuulemaan pohjoismaisia huippuja kuten Opeth, In Flames, Abbath ja Bloodbath. Vierailin festareilla sen kahtena viimeisenä päivänä. Jo kaukaa tiesi ja kuuli, minkälaiseen tapahtumaan oli matkalla. Porteilta astuin pieneen, suljettuun metallimusiikin mikrokosmokseen, jonka merkillepantavin nähtävyys lavojen ja isojen ruutujen lisäksi oli Helsingin vanhan kaasukellon paljas ja teräksinen kehikko. Lavojen lisäksi festarialueella oli anniskelualue ja vesipisteitä, kuten olettaa saattaa. Erilaisia ruokakojuja ja jopa englantilaisen fudgen myyntikoju oli pystytetty. Näiden lisäksi paikalle oli roudattu työmaakontti, joka oli muutettu Alepa-ruokakaupaksi – nerokasta! Festivaalialueelta ei tarvinnut siis

// S Y N K O O P P I

poistua koko päivänä, jos niin halusi. Kuuma helle poltti kaikkia niin lavoilla kuin katsojien joukossa. Päälavalla oli saapumiseni aikaan Bloodbath, joka soittaa erittäin rehellistä ja suoraa death metallia, missä säröä ja teknisyyttä ei säästellä. Myös visuaalisuus on Bloodbathilla tarkkaan mietittyä: jokaisen jäsenen kehoa ja kasvoja peittävät tekoveritahrat. Kiertelemällä festarialuetta saattoi kahden ulkolavan lisäksi päästä tutustumaan yhteen pienempään lavaan, joka sijaitsi pilkkopimeissä (ja onneksi viileissä) sisätiloissa. Sinne oli päässyt soittamaan bändi kotikaupungistani Kouvolasta: Red Moon Architect. Soundiakin raskaampi elementti heillä oli biisien tunnelma, joka ammentaa selvästikin aineksia sekä death metallista että doom metallista. Joskus näkee käytettävän myös termiä death/ doom. Äärimmäisen hitaat ja raskaat kappaleet tuovat mieleen Swallow the Sunin ja toivonkin kuulevani tästä bändistä vielä tulevaisuudessa. Festareiden toisen illan päättivät kolme peräkkäistä erittäin hienoa keikkaa. Suomalainen Amorphis tarjosi festarikansalle harvinaista herkkua, kun he soittivat klassikoksi muodostuneen Tales from the Thousand Lakes -levynsä kokonaisuudessaan. Amorphiksen jälkeen lavalle nousi norjalainen konkari, aiemmin legendaarisesta Immortalista tuttu Abbath (oikealta nimeltään Olve Eikemo), joka toi bändeineen tapahtumaan raikkaan tuulahduksen aitoa black metallia. Saimme kuulla Immortalin biisejä, vaikka kyseessä oleva bändi on (ainakin toistaiseksi) hajonnut. Hyiset, sahaavat ja majesteettiset black metal -biisit yhdistettynä Kiss-tyylisiin kasvomaalauksiin ovat kyllä jotain, mitä ei tarpeeksi usein pääse todistamaan. Illan päätti aitoa “Göteborg-metallia” soittava ruotsalainen In Flames, joka on melodisen death metallin

pioneereja. Keikka oli epäilemättä tapahtuman villein, eikä lavan lähelle pääsemisestä kannattanut uneksia, ellei ollut valmis taistelemaan hurjassa moshpitissä ja wall of deathissa keskellä lavan edustaa. Bändi soitti paljon biisejä uransa varrelta, mutta itse jäin vielä kaipaamaan enemmän heidän vanhempaa tuotantoaan. Kolmantena päivänä, kun Opethin keikka lähestyi, suuntasin hyvissä ajoin kohti päälavaa. Siitäkin huolimatta pääsin “vain” toiseen riviin. Siinä aikani odoteltuani muiden innokkaiden kuuntelijoiden kanssa kuului tuttu intro ja keikka alkoi. Tukholmasta lähtöisin oleva Opeth on oman alansa pioneeri; heidän voidaan sanoa soittavan niin progressiivista rockia kuin death metalliakin. Kitaristi-solisti Mikael Åkerfeldtin välispiikit ovat omalaatuisia verrattuna moniin muihin metallibändeihin: Ääni on rauhallinen ja jutut usein kuivaa huumoria arkipäiväisistä asioista. Paljastuipa näissä spiikeissä myös (silloin vielä julkistamaton) syksyn keikka Helsingin Kult-

tuuritalolla, joka kuuluu Opethin 25-vuotisjuhlakiertueeseen. Festarin pääesiintyjä oli maailman maineeseen noussut konkari Alice Cooper, jonka esiintyminen yhtyeineen oli vaikuttava show. Innokkaat fanit olivat vallanneet lavan edustan jo hyvissä ajoin, mutta meininki oli silti yllättävän rento. Klassikkobiisejä sateli koko keikan ajan, ja soittaminen oli näyttävää. Kaikista parhaiten mieleen jäivät lavalla biisien soidessa tapahtuvat niin sanotut ohjelmanumerot, joihin kuuluivat muun muassa Alice Cooperin ”kaulan katkaiseminen”, paparazzin tappaminen ja elävä käärme olkapäillä. Kaiken kaikkiaan Tuska-festivaali oli tänä vuonna monipuolinen ja mieleenpainuva. Sää oli suosiollinen ja metallin kuuntelijat saivat, mitä tulivat hakemaan. Keskellä kaupunkia järjestettävistä festareista Tuska on yksi erikoistuneimmista, ja jokaisen metallin ystävän pitäisi päästä kokemaan tämä tapahtuma edes kerran elämässään.

S Y N K O O P P I //

FACES ETNOFESTIVAL 8.– 9.8.2015

Viime vuonna esirippunsa laskenut marginaalifestivaali järjestettiin sittenkin 18. kerran vapaaehtoisvoimin, kannanottona maahanmuuttokriittiseen keskusteluun. Elokuisena iltana vuonna 2014 Raaseporin linnan pihalla oli haikea tunnelma. Oli aika sanoa hyvästit festivaalille, joka oli tarjonnut maailmanmusiikkia ja poikkitaiteellisia eksentrisiä esityksiä jo toistakymmentä vuotta. Faces Etnofestival oli järjestetty viimeistä kertaa. Mutta vuoden vieriessä alkoivat pikkulinnut laulaa solidaarisuuden sulosäveliä, ja kesän tultua oli tiedossa, että Faces järjestetään sittenkin. Niinpä kesän lopussa joukko iloisia musiikinystäviä kerääntyi jälleen juhlistamaan

// S Y N K O O P P I

rauhan ja suvaitsevaisuuden aatetta. Ruokapalkkaiset työntekijät ja bensapalkkaiset artistit tarjosivat viimeisille kesäpäiville koko perheen taidenautintoja ja herättivät keskiaikaisen Raaseporin linnan eloon. ”Faces järjestettiin tänä vuonna on request. Sain paljon kyselyitä, ja vaikutti siltä, etteivät ihmiset olleet valmiita luopumaan festivaalista”, festivaalijohtaja Börje Mattson kertoo. Kun sana festivaalin järjestämisestä kiersi, Mattson sai postia myös monilta esiintyjäehdokkailta. ”Tänäkin vuonna

tarjontamme on erinomaista.” Ohjelmassa oli tuttuun tapaan musiikkia laidasta laitaan: kellaribändin coveresityksestä tanssittavaan maailmanmusiikkiin. Erityisiä piristysruiskeita kuultiin tunnelmallisella Metsälavalla, missä lauantai-illan sinetöi avaruudellinen 20 000 HZ ja sunnuntaina taidokasta folkpoppia luritteli duo Helo. Tämän vuoden festivaalin markkinointi oli melko suppeaa ja puskaradiolähtöistä. Paikalla oli kuitenkin mukava kourallinen ihmisiä, ja tunnelma oli lämmin kuin takapihan puutarhajuhlissa. Juuri festivaalivieraiden usko Faces-aatteeseen on pitänyt tapahtumaa pystyssä haastavinakin aikoina. ”Emme saaneet lainkaan valtionavustusta tänä vuonna, ja festivaali nojaa täysin vapaaehtoisten hyväsydämisyyteen”, Mattson kertoo. Hän toivoo tämän vuoden festivaalin olevan myös eräänlainen uusi alku Facesille. ”Ensi vuonna haluamme laajentaa festivaalia myös urbaaniin ympäristöön Karjaan ja Tammisaaren keskusta-alueille.” 1990-luvun Suomessa maahanmuutto lisääntyi, mutta tulijoilla ei ollut paikkaa tuoda kulttuuriaan näytille, ja Faces järjestettiinkin ensimmäisen kerran vuonna 1998. Silloin tarkoituksena oli luoda estradi etniselle musiikille ja antaa muun muassa maahanmuuttajille tilaa esiintyä vapaasti. Faces onkin aina ollut nimenomaan suvaitsevaisuuden aatetta kantava festivaali, joka on tunnettu sekä isoista nimistä että nousevista tulokkaista.

Mattsonin mielestä tänä vuonna festivaalin järjestäminen oli ennen kaikkea kannanotto maahanmuutto- ja moni-kulttuurisuuskeskusteluun.”Festi vaalin järjestämättä jättäminen olisi ollut väärä sanoma”, Mattson linjaa. ”Haluamme lähettää viestin, että monikulttuurisuus on normaali asia, ja Suomi on ollut monikulttuurinen jo pitkään.” Edelleen, 17 vuoden jälkeenkin, tilausta solidaarisuuden arvoista kumpuavalle festivaalille siis on. Maahanmuuttokriittinen keskustelu tuntuu yhä olevan arkipäiväämme – ja mikäli aihe pysyy yhtä ajankohtaisena, on varmaa, että Faces järjestetään myös ensi vuonna. T E K ST I J A K U VAT: E R L A P U L L I

S Y N K O O P P I //

Juhlavuoden kunniaksi Pori Jazzin ohjelma oli täytetty m onipuolisella musiikkitarjonnalla. Päälavalla esiintyivät niin Kylie Minogue kuin Robert Plantkin, mutta Wayne Shorter Quartet sai tyytyä Lokkilavaan. Viidennenkymmenennen Pori Jazzin jazzintäyteisimmät keikat koettiin tänäkin vuonna pääasiassa kaukana Kirjurinluodon konserttipuiston päälavalta. Vastakkain syrjässä sijainneet melko piskuiset esiintymispaikat, Lokkilava ja Pori Jazz-legenda Ted Cursonin (1935‒2012) muistoksi pystytetty Tedin teltta, vastasivat lähes kokonaan tämän vuoden jazztarjonnasta. Edellä mainittujen lavojen lisäksi konserttipuistoon oli sijoitettu myös pieni Teatterilava, jonka melko vähäinen ohjelma koostui lähinnä suomalaisten yhtyeiden esityksistä sekä erilaisista puheohjelmista. Vaikka Lokkilava ja Tedin teltta ilostuttivat olemassaolollaan, lähekkäin sijainneet lavat olisivat kaivanneet hieman toisenlaiset aikataulut. Esiintyjien välillä ei ollut käytännössä lainkaan siirtymäaikaa, minkä vuoksi esimerkiksi perjantaina aikataulut viivästyivät ikävästi. Esiintymisaikojen päällekkäisyys ylipäänsä aiheutti välillä hieman kiusallisia tilanteita pienemmillä lavoilla, kun päälavalta kuulunut mökä häiritsi esitysten hiljaisia hetkiä. Yleisenä kommenttina Pori Jazzin järjestelyistä mainittakoon ärtymystä aiheuttanut rannekepakko. Luulisi, että naamakuvalla varustettu media-

// S Y N K O O P P I

tai artistipassi riittäisi todisteeksi siitä, että täällä ollaan hei töissä. Viime vuonna muuttuneen alkoholipolitiikan vuoksi festivaalialueelle ei tänäkään vuonna saanut viedä omia juomia. Vaikka toiminta festivaalin porteilla oli huomattavasti jouhevampaa kuin edellisenä kesänä, silti lauantaina laukut tarkastettiin jopa meiltä työläisiltä kahdesti noin 20 metrin matkan aikana. Ei ihme, että Satakunnan Kansan mielipideosasto repesi Pori Jazz -kiukusta.1 T O R S TA I

Ensimmäinen keikkamme oli Lokkilavan penkkirivit hämmentävän nuorella yleisöllä täyttänyt Stanley Clarke Band. Yhtyeen nokkamiestä ei turhaan pidetä yhtenä maailman merkittävimmistä jazz- ja/tai sähköbasisteista, ja Clarken soittotyyliä kunnioittavasti kommentoidaksemme herätettäköön tässä henkiin erään suhteellisen anonyymiksi jääneen musiikkitieteilijän luonnehdinta basistin soitosta Synkooppi-lehden opuksesta 96: ”Onko tämä nyt peukutusta vai tumputusta?”. Yleisön lisäksi

1 Ks. esim. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015072120066673_ uu.shtml

FAT I M A

T E K S T I : PAU L A R A N TO K U VAT: Z Z

JAZZ

1 1 .- 1 9 . 7 . 2 0 1 5

PORI 2015 JAZZ-KARHUN VIIDESKYMMENES T Ö R Ä Y T Y S

S Y N K O O P P I //

myös yhtyeen jäsenet olivat Returnto-Forever-Clarkea lukuun ottamatta melko nuoria, minkä vuoksi soitto tuntui ajoittain ehkä turhankin riehakkaalta. Hullunhurjasti soitti etenkin rumpali Mike Mitchell. Toki on todettava, että tietyn överiyden voidaan katsoa olevan olennainen osa yhtyeen edustamaa musiikkityyliä, ja kokonaisuudessaan kokoonpano soitti taitavasti ja rennosti. Lokkilavalta suuntasimme päälavalle, jossa aloitti John Hiatt and the Combo. Esiintymisen alussa päälavan edusta oli harmillisen tyhjä, mutta yleisöä onneksi valui hiljalleen paikalle soiton aikana. Hiatt yhtyeineen esitti todella laadukasta, yksinkertaisen vahvaa, vakavamieliseen mutta duurivoittoiseen estetiikkaan nojaavaa countrybluesia. Ehkäpä näistä tyylillisistä syistä yleisön keski-ikä vaikutti olevan melko korkea. Esiintymisen ainoa huomauttamista vaativa seikka löytyi miksauksesta, joka mielestäni korosti aivan turhan paljon matalia taajuuksia. Muuten esitys oli hyvin miellyttävä ja Hiattin musiikki ”juurevaa, ihan kuin tryffeleitä etsis”. Marius Nesetin yhtyeen kanssa soittoaikoja vaihtanut Wayne Shorter Quartet veti Lokkilavan edustan täpötäyteen hyvissä ajoin ennen esiintymisen alkua. Shorter oli ehdottomasti vuoden odotetuin ja suurin jazztähti, mutta keikka jätti toimittajaystävänne aika kylmäksi. Istualtaan soittanut

// S Y N K O O P P I

Shorter vaikutti olevan huomattavasti hauraammassa kunnossa kuin esimerkiksi viime kesänä Porissa esiintynyt, Shorteria toki seitsemän vuotta nuorempi Pharaoh Sanders. Kokonaisuudessaan keikka vaikutti lähinnä tunnin kestäneeltä jammailulta, jossa Shorter jäi väkisinkin taka-alalle. Solisti ei ottanut juuri kontaktia yleisöön eikä muuhun yhtyeeseen. Kvartetin loput jäsenet, Danilo Perez (piano), John Patitucci (kontrabasso) ja Brian Blade (rummut) soittivat tyylikkään taitavasti yhdessä. Vaikka Wayne Shorter Quartetin esiintyminen oli kaikin puolin mukiinmenevä, se herätti auttamatta kysymyksiä siitä, missä vaiheessa muusikon tulisi voida siirtyä eläkkeelle. Seuraavaksi ehdimme käydä piipahtamassa Tedin teltassa, jossa esiintyi saksofonisti Melissa Aldana Pablo Menaresin (basso) ja Jochen Rufckertin (rummut) kanssa. Nuoren yhtyeen soitto oli taitavaa, joskin trion oma tyyli tuntui olevan vielä hieman hakusessa. Aldana on joka tapauksessa erittäin lupaava ja muun muassa Thelonius Monk -kilpailussa menestynyt artisti, jonka ura jatkuu toivottavasti vielä pitkään. Pitkälti miesvoittoinen jazzmaailma todellakin kaipaa taitavia naisinstrumentalisteja! Taitavaa saksofonisointia kuultiin myös Lokkilavalla, jossa esiintyi norjalainen Marius Neset. Tämän yhtyeen musiikista ei omaperäisyyttä ja taitoa puuttunut. Kvintetin rytmisektion soitossa

oli selkeitä konemusiikkivaikutteita, ja kokonaisuudessaan musiikki oli erittäin kiinnostavaa ja raikasta. Kokoonpanossa soittaneet Ivo Neame (piano) ja Anton Eger (basso) tunnetaan myös erityisen loistavasta Phronesis-yhtyeestä, joka esiintyi Suomessa viimeksi joulukuussa We Jazz -festivaalilla. Torstai-illan pääesiintyjä Kylie Minogue tarjosi täyslaidallisen pirteää pop-hömppää. Kokonaisuus oli jopa edellisvuoden Pet Shop Boysin showta överimpi kaikessa oletettavasti itseironisessa mauttomuudessaan. Sekä artistin että taustatanssijoiden asut olivat vähintäänkin mielenkiintoisia, ja naisruumiin tietyillä osilla herkuteltiin yltäkylläisesti. ”Kylli-täti” esiintyi iloisesti ja itsevarmasti, mutta hyvin maanläheisesti, eikä diivailusta ollut tietoakaan. Pääasiallisesti melko mitäänsanomattomien pophittien ja vähemmän tunnettujen kappaleiden lisäksi keikalla kuultiin yllättäen myös yksi jazzstandardi, Peel Me a Grape, jonka Minogue kertoi opetelleensa erityisesti Pori Jazzia varten. Vaikka Minogue auttamatta on yksi niistä artisteista, joiden menestys nojaa hyvin pitkälti ulkonäöllisiin seikkoihin, ei hän ole laulajana ja esiintyjänä lainkaan pöllömpi. P E R J A N TA I

Perjantain keikkaputki alkoi tällä kertaa Tedin teltasta, jossa esiintyi ruotsalais lähtöinen laulaja Fatima yhtyeensä

The Eglo Live Bandin kanssa. Nuoren yhtyeen musiikki oli omalaatuinen sekoitus ainakin soulia, elektroa ja etenkin R’n’B:tä, joka kuului välillä hieman turhankin paljon vokaaliosuuksissa. Yhtyeen rytmisektio oli erityisen vahva, ja taituruutta korostivat ajoittaiset polyrytmiikkakikkailut. Nuorta innokkuutta kuultiin myös Lokkilavalla manchesterilaisen GoGo Penguinin esiintyessä. Taituritrion musiikissa oli elektrovaikutteita huomattavissa määrin enemmän kuin esimerkiksi torstaina samalla lavalla esiintyneen Marius Nesetin yhtyeen soitossa. Musiikillinen ilmaisu oli toisinaan jopa minimalistista, ja bassoäänet olivat erityisen vahvasti korostettuja. Yhtyeen ilmaisu muistuttaa jossain määrin myös brittiläisen Dawn of Midi -trion soittamaa hypnoottista teknojazzia, mutta GoGo Penguinin musiikki ei ole luonteeltaan aivan niin karsittua. Päälavalla esiintynyt Jessie J oli selkeästi yksi nuoria yleisöönsä eniten haalineista artisteista. Lavan edusta oli tupaten täynnä nuoria tyttöjä ja naisia, jotka osoittivat äänekkäästi suosiotaan artistille. Jessie J esiintyi todella energisesti ja vahvasti, eikä laulajan taidokkuutta voinut olla ihmettelemättä. Äänihuulista otettiinkin kaikki ilo irti Whitney Houstonin laulamana tunnetuksi tulleen I Have Nothingin esittämisen myötä. Jessie J herätti väistämättä huomiota myös festivaalin niukimmin pukeutuneena artistina.

S Y N K O O P P I //

Yhdysvaltalainen Jarrod Lawson yhtyeineen esitti Lokkilavalla melko perinteikästä soulia. Säveltäjä, pianisti ja laulaja Lawsonin esiintyminen oli hyvinkin kelvollinen, vaikka mielestäni festivaalin parasta soulia kuultiin vasta lauantaina. Yhtyeen nokkamiehen pianosoolot eivät varsinaisesti vakuuttaneet, mutta kokonaisuutena keikalla kuultu musiikki oli taitavasti tehtyä ja rennosti esitettyä. Kiitoksen ansaitsevat etenkin yhtyeen taustalaulajat Shawn Taylor ja Tahirah Memory, joiden esiintymistä oli ilo seurata. Loput seuraamamme perjantaiillan keikat eivät jostain syystä herättäneet erityisiä ajatuksia tai elämyksiä. Tedin teltassa esiintynyt Michael Zenon Quartet soitti melko perinteistä kvartettijazzia. Yhtye soitti ‒ taidan toistaa itseäni ‒ hyvin, mutta mitään erityistä mainittavaa keikasta ei ole. Syystä tai toisesta myös Lokkilavalla esiintynyt Ambrose Akinmusire Quartet ei varsinaisesti säväyttänyt. Yhdysvaltalaisyhtyeen musiikkia voisi yksinkertaisesti kuvailla moderniksi, ja trumpetistina Akinmusire on kieltämättä erittäin taitava. Iltamme lopetti päälavalla esiintynyt Emeli Sandé, joka esiintyi Pori Jazzissa ensimmäisen kerran vuonna 2012. Artisti ja bändi olivat hyvässä vedossa, ja rajusti korostettu basso laittoi yleisön kankut lähestulkoon väkisin hytkymään.

// S Y N K O O P P I

L A U A N TA I

Viimeinen päivä Kirjurinluodossa alkoi kovin vaatimattomasti ”parhaan mahdollisen nykyaikaisen jazzin” äärellä, kun päädyimme Lokkilavalle seuraamaan Vijay Iyer Trion keikkaa. Kosteasta kelistä huolimatta penkkirivit olivat täynnä jazzdiggareita ja tunnelma oli varsin hyvä. Vaikka vahvasti elektro vaikutteista ja minimalistista jazzia oli tähän mennessä festivaalia kuultu jo useampaan otteeseen, ei Vijay Iyer Trion musiikki kuulostanut millään tavalla kuluneelta tai liian tutulta: esiintymisestä päällimmäiseksi mieleen jäivät innovatiivisuus ja pirunmoinen taidokkuus. Tämän poppoon tekemisiä aion ehdottomasti seurata jatkossakin. Legendaarinen lattariyhtye Orquesta Buena Vista Social Club muutti päälavan edustan tanssilavaksi. Edellisen kerran yhtye esiintyi Jazzeilla viisitoista vuotta sitten, ja lauantaina nähty keikka oli yhtyeen jäähyväiskiertueen myötä viimeinen esiintyminen Suomessa. Alkuperäisjäsenistä paikalla olivat jo iäkkäät laulaja Omara Portuondo ja kitaristi Eliades Ochoa. Lattarirytmit selkeästi sopivat yllättävänkin hyvin suomalaiseen makuun, ja yhtyeen osaamistaso on auttamatta erinomainen. Tästä keikasta tuli väkisinkin hyvä mieli, vaikka tanssitunnit eivät edelleenkään kiinnosta. Loppupäivä oli käytännössä ravaamista päälavan ja Lokkilavan välillä. Lattarirytmien jälkeen Lokkilavalla

esiintyi Theo Croker & DVRK FUNK. 30-vuotispäiviään viettänyttä Crokeria muistettiin heti keikan alussa onnittelulaululla. Ehkä osittain tästä syystä melko nuori yhdysvaltalaisyhtye esiintyi erityisen rennosti ja hyväntuulisesti. Muun muassa funkista ja R’n’B:stä vaikutteita imeneen yhtyeen musiikillinen ilmaisu oli melko perinteistä mutta kuitenkin kiinnostavaa. Lavalla jammailemassa nähtiin myös yhtyeen suojatikseen haalinut legendaarinen laulaja Dee Dee Bridgewater, jonka oma esiintymisvuoro oli hieman myöhemmin. Hupaisa hyppybilefunkyhtye Kool and the Gang jatkoi Orquesta Buena Vista Social Clubin aloittamaa yleisön aktivoimista tanssin avulla. Esiintymisestä ei menoa puuttunut, vaikka välillä yleisön villitsemisyritykset tuntuivatkin hieman väkinäisiltä. Settilista koostui odotetusti yhtyeen suurimmista hiteistä. Ajankohdaltaan keikka olisi mielestäni sopinut paremmin hieman myöhäisempään iltaan, jolloin yleisö olisi epäilemättä helpommin riehunut itsestään kaiken irti. Jo mainitun Dee Dee Bridgewaterin esiintyminen veti Lokkilavan penkkirivit niin tukkoon, ettei kaikkien kiinnostuneiden pepuille ollut yksinkertaisesti tilaa. Muun muassa Grammyilla ja Tonyilla palkittu artisti on maineensa veroinen laulaja: rennosti mutta omanarvontunteisesti esiintynyt karismaattinen lady edustaa ammattitaitoista muusikkoa parhaimmillaan.

Musiikki itsessään oli hyvin perinteiseltä kuulostavaa, miellyttävää ja melko helposti lähestyttävää jazzia. Bridgewater esiintyi mainion Irvin Mayfield and the New Orleans Jazz Orchestran kanssa. Lauantain pääesiintyjä Robert Plant and the Sensational Space Shifters kruunasi festivaalin todellisella show’lla. Settilista oli monipuolinen sekoitus Plantin uudempaa tuotantoa sekä vanhoja ikiaarteita Led Zeppelinin suurimmilta vuosilta. Muun muassa Dazed and Confused oli saanut uuden, jännittävän sovituksen, mikä ei ollut lainkaan huono asia. Perinteisten rock-instrumenttien lisäksi joissakin kappaleissa kuultiin erilaisia perinnesoittimia. Plant esiintyi hyvin vahvasti ja villitsi yleisön hurjiin suosionosoituksiin, vaikka hänen äänensä ei toki enää mitenkään yltänyt nuoruusaikojen tasolle. Plant oletettavasti oli syyllinen siihen, että lauantai oli festivaalin väkirikkain päivä. Lee Fields & The Expressions sai kunnian päättää Kirjurinluodon illan. Luvassa oli tyylipuhdasta ja hitonmoisen hyvää soulia, jota kuuntelemaan saapui ilahduttavan moni keikan kovin myöhäisestä alkamisajankohdasta huolimatta. Sekä itse artisti että taustabändi olivat erinomaisen ammattitaitoisia esiintyjiä. Viileästä myöhäis illasta jäi erityisen lämpimänä muistona mieleen hieno hempeilykappale Ladies Fieldsin läpimurtolevyltä My World (2009).

S Y N K O O P P I //

KUVAGALLERIA

1. Melissa Aldana 2. Dee Dee Bridgewater 3. Kylie Minogue

5. 34

// S Y N K O O P P I

4 . L e e F i e l d s & t h e E x p r e s 3. sions 5. Emeli Sandé

SIDEWAYS 12.–13.6.2015 Vuoden kaupunkifestivaalitulokas lunasti odotukset laadukkaasta ja v aihtoehtoisesta musiikkitarjonnasta ja otti käyttöönsä uudet, urbaanit puitteet Teurastamon teollisuusmiljöössä.

4. Fullsteamin luotsaama kaksipäiväinen Sideways-festivaali järjestettiin Helsingissä kesäkuussa 2015 ensimmäistä kertaa – onnistuneesti. Nopeasti Flow’n pikkusiskoksi ja toissa vuonna kenties viimeistä kertaa järjestetyn Kuudes Aistin seuraajaksi leimattu festivaali täytti kertaheitolla kaksi aukkoa: sekä alkukesän tapahtumatyhjiötä että tarvetta kiinnostavalle keskisuurelle kaupunkifestivaalille. Laveasti “indiemusiikkiin” keskittynyt ohjelmatarjonta oli ilahduttavan kattava 5. ja esitteli asiantuntijaotteella niin kovia konkareita kuin kiinnostavia marginaalinimiä. Kahdesta festivaalipäivästä vietin alueella vain perjantain enkä silloinkaan ennättänyt kuin kouralliselle keikoista, mutta viikonlopun ohjelmassa kohtasivat sulassa sovussa niin postpunk, uninen elektropop, poliittinen feministiräp, mies ja kitara -meininki kuin vaihtoehtorock. Lisäksi voipuneita korvia saattoi lepuuttaa monenmoisen ohjeisoh-

jelman parissa. Alueella kuultiin eriteemaisia puheohjelmia, klassikkopelejä mätkittiin arcade-hallissa, Pingisklubilla pompoteltiin menemään ja visuaalisiin taiteisiin uppouduttiin niin graffitiseinällä kuin ikonisen rock-valokuvaajan Bob Gruenin teosten parissa. Illan päätteeksi puolestaan tampattiin Ääniwallissa jatkoklubilla. Teurastamon ja Tukkutorin teollisuuskortteleista sukeutui niin ikään ensimmäistä kertaa uusi ja varsin toimiva festivaaliareena, joka lähenteli pinta-alaltaan Flow’n alkuaikoja Suvilahdessa. Vaikka perjantai oli järjestäjien mukaan loppuunmyyty 6000 kävijällään, pääsi alueella liikkumaan todella vaivattomasti. Etenkin ulkokeikoilla seisominen tuntui toisaalta välillä turhankin väljältä, mikä vaikutti hieman keikkojen intensiteettiin. Toisaalta ahtaammin sijoitettujen pienempien lavojen keikoille oli nyt mahdollista pujahtaa vain hieman ennen niiden alkua, kiitos tämän varo-

S Y N K O O P P I //

vasti mitoitetun yleisökapasiteetin. Myös ruoka- ja juomapuoli oli hoidettu huolella kuten kaupunkitapahtumissa yleensä onkin. Alueen omien ravintoloitsijoiden lisäksi lukuisat ruokarekat tarjoilivat herkkujaan hyvää kahvia ja karkkeja unohtamatta. Pienpanimot ja viinibaari pitivät juhlakansan nesteessä. Lavojen edustaa lukuunottamatta koko alue oli anniskelualuetta, mikä helpotti osaltaan lavalta toiselle liikkumista, vaikka aluekartasta katsottuna muutamat väylät olisivat voineet muodostua pahoiksikin pullonkaulapaikoiksi. Itse musiikkiin. Kiirehdin alueelle saavuttuani ensitöikseni vekkulin visionäärin Ariel Pinkin luo festivaalin päälavalle Tukkutorin perimmäiseen nurkkaan. Ariel Pink on eklektisellä lo-fi-taidepoprockillaan mielipiteitä melko vahvasti jakava nyrjähtänyt persoona, jota on Helsingissäkin kuultu monesti Haunted Graffiti -yhtyeensä kanssa. Tällä kertaa omissa nimissään mutta osaksi samojen hullunkuristen muusikoiden tukemana uutta Pom Pom -levyään esittänyt Pink tarjoili tunneskaalaltaan kaikkea ihastuttavasta raivostuttavaan. 2000-luvun Zappaksikin tituleeratun Pinkin esitys oli kaikessa järjettömyydessään kiehtovaa: tuoretta soundia, koomista energiaa, äkkikäännöksiä ja hapuilevaa kontrollia. Tämä karismaattinen hahmo puristavassa samettitakissaan osasi taidokkaasti ottaa myös hieman vaisun suomalaisyleisönsä. Pinkin absurdiuden jälkeen saattoi lipua juurevampiin tunnel-

// S Y N K O O P P I

miin toisen amerikkalaisen pitkätukan Matthew E. Whiten huomaan. Toissavuonna Huvila-teltassa ihastuttaneen Whiten keikka ei loksahtanutkaan siihen hempeään ja folkahtavaan singer-songwriter -kastiin, johon etukäteen kuvittelin, vaan se alkoi ronskisti eloisalla rock’n’rollilla. Hiljalleen siirryttiin kuitenkin kohti vähäeleistä popin ja jazzin sävyttämää soul-akselia, josta White lähinnä tunnetaankin. Tyylikkäästi, eheästi ja ennen kaikkea lämmöllä esiintynyt White kovine taustabändeineen musisoi tiensä jälleen suomalaissydämiin. Harmikseni en jaksanut jäädä juuri lainkaan kuuntelemaan perjantain kenties suurinta nimeä The Jesus and Mary Chainia. Keikkatilanne oli siitä hieman poikkeuksellinen, että yhtye esitti klassikkolevynsä Psychocandyn kokonaisuudessaan, ja tästä valitettavasti uupui livekeikan vaatima draaman kaari. Kuultiinpa muitakin hittejä muutama, mutta soittajien energia ja into olivat valitettavasti tipo tiessään. Oman iltani ja festarikokemukseni kruunasi Putkilavan hallimaisessa mutta intiimissä tilassa esiintynyt Perfume Genius. Taiteilijanimeä käyttävä yhdysvaltalainen Mike Hadreas tarjoili alusta loppuun täydellisen kattauksen intensiivistä synapoppiaan. Perfume Genius on taianomainen sekoitus eri ääripäitä: unenomaista ja vivahteikasta, nöyrää ja majesteettista, hallittua ja hillitöntä, kohottavaa ja riipaisevaa. Hadreasin äänenkäyttö on jossain aivan omassa sfäärissään, ja livetilanteessa sen omintakeinen kauneus

pureutui kuulijaansa vielä levykuuntelua verevämmin. Keikkamiljöö kauniine lavavalaistuksineen loi tilaan täydellisen harmoniantunnun. Kaiken kaikkiaan Sidewaysissä viehätti sen mutkattomuus: ilmapiiri oli leppoisa, järjestelyt toimivat moitteetta ja ohjelma oli koostettu huolella. Ihmetyttikin, miten Helsingissä ei alkukesän aikana ole aiemmin järjestetty vastaavia tapahtumia. Itse pidän kaupunkifestivaaleista juuri siksi, että ne sulahtavat helposti arjen pyörityksen keskelle sitä kuitenkin valtavasti

rikastuttaen. Festivaalialueille pääsee helposti pyörällä tai julkisilla, tuttuihin kanssafestaroijiin törmää yleisössä takuuvarmasti ja pääsepä sitä halutessaan myös omaan sänkyyn yöksi. Näin ensimmäisenä vuonna ei Sidewaysin lipun hintakaan vielä pyörryttänyt, sillä kahden päivän lipun sai alle 80 eurolla. Iloitsenkin tiedosta, että Sideways järjestetään jälleen ensi vuonna ja toivon todella, että se vakiinnuttaa pysyvästi paikkansa osana Helsingin festivaalikesää.

TEKS TI: E LISS KUV A SH A : TO AW MI S TRÖ MBE RG

S Y N K O O P P I //

SULAVAMMIN SISÄÄN MAISTERIOPINTOIHIN

Synkoopissa julkaistaan vuoden mittaan Salla Viitasen juttusarjaa, jossa kirjoitetaan musiikin sijaan musiikkitieteen opinnoista, arjesta, työelämästä ja tulevaisuudesta. Tarkoituksena on herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista, ja vastineet ovatkin enemmän kuin tervetulleita.

Salla on 5. vuoden m usiikkitieteen opiskelija, Synkooppi ry:n työelämävastaava, HYY:n edaattori ja HELP:in hallituksen jäsen.

// S Y N K O O P P I

Suomalaista korkeakoulusysteemiä on viime aikoina kehitetty suuntaan, jossa alempi ja ylempi korkeakoulututkinto ovat selvästi erillisiä kokonaisuuksia. Tämä näkyy paitsi opintotuen rakenteessa myös siinä, että eri pohjakoulutuksilla voi hakea ja jopa kannustetaan hakemaan toisten alojen maisteriopintoihin. Myös meille musiikkitieteeseen on mahdollista hakea pelkästään maisteriopintoihin, mikäli hakijalla on niin sanottu soveltuva pohjakoulutus. Joustavuus opintojen suhteen on tietysti positiivista, mutta Topelian käytävillä ja luentosaleissa on kuitenkin havaittu myös ongelmia. Tämä voi johtua siitä, että viime vuosina musiikkitieteeseen on tullut poikkeukselllisen paljon maisteriopiskelijoita toisenlaisella pohjakoulutuksella. Musiikkitieteeseen tulevilta maisteriopiskelijoilta vaaditaan täydentäviä opintoja noin 13 opintopisteen verran, muun muassa Musiikintutkimuksen menetelmälliset perusteet -kurssia ja muutamia johdantokursseja. Täydentävien opintojen vaatimus on yleinen käytäntö muidenkin aineiden maisteriohjelmissa, mutta niiden määrät vaihtelevat. Joissakin oppiaineissa, esimer-

kiksi matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, voidaan vaatia jopa 40 opintopistettä täydentäviä opintoja. Tällä taataan, että kaikilla valmistuvilla maistereilla on taustastaan riippumatta samat perusasiat hallinnassa. Vaikuttaa siltä, että yleisin muu pohjakoulutus musiikkitieteen maisteriopintoihin saapuvilla on musiikkipedagogin tai muusikon koulutus. Tämäkin koulutus sisältää opinnäyte työn, mutta muutoin se ei, luonnollisestikaan, painotu kirjoittamiseen. Viimeistään maisteriseminaareissa huomataan, miten vaikeaa on tuottaa analyysiseminaarin tekstejä tai kirjoittaa pro gradua, kun tieteellisen kirjoittamisen pohja puuttuu. Samalla tavalla musiikkitieteen kandidaatille, joka menisi suoraan vaikkapa SibeliusAkatemian pianonsoiton maisteri ohjelmaan, tulisi varmasti ongelmia harjoitusrutiinin ja -käytäntöjen kanssa. Muusikoilla on yleensä hyvä tietämys musiikinhistoriasta ja toki usein erinomainen yleinen musiikin hahmottaminen. Suomessa musiikkitiede onkin perinteisesti kytkeytynyt hyvin vahvasti musiikin käytännön harjoittamiseen, ja toisaalta musiikin omakohtainen harjoittelu on myös jossain määrin musiikin ymmärtämisen edellytys. Toinen musiikkitieteen opiskelun ja harjoittamisen edellytys on kuitenkin vahva tieteellinen kirjoitustaito ja -rutiini. Musiikkitiedettä alusta asti opiskelleille rutiini kehittyy kandidaattivaiheessa, sillä erilaisia esseitä ja seminaarimuotoisia töitä tulee kirjoitettua jopa satojen sivujen verran.

Maisterivaiheen seminaareissa huomataan, miten henkilökunnan aikaa ja energiaa menee toisinaan perusasioiden opettamiseen vähemmän kirjoittaneille, muiden opiskelijoiden kustannuksella. Tämä ei ole reilua eikä varsinkaan kustannustehokasta. Maisteriseminaareissa olisi toivottavaa keskittyä erityisesti tieteelliseen kysymyksenasetteluun, metodiikkaan sekä sisällölliseen koherenssiin, ei enää alkeellisimpiin muotoseikkoihin. Muotoseikat on jo käyty läpi tieteellisen kirjoittamisen kurssilla sekä erityisesti proseminaarissa ja metodologiakurssilla. Toki on myös kirjallisesti lahjakkaita opiskelijoita, joilla ei ole musiikkitieteen pohjakoulutusta ja silti opinnot sujuvat hyvin. Se ei kuitenkaan poista rakenteellista ongelmaa, joka on selkeästi ollut viime vuosina havaittavissa. Tähän asiaan liittyy myös henkilökunnan oma asenne ja panos. On hienoa, että jaksetaan neuvoa ja avustaa kaikentasoisia opiskelijoita seminaareissa. Kuitenkin yksityiskohtaisten muotoseikkojen läpikäynnin sijasta maisterivaiheen seminaareissa pihalla olevia opiskelijoita voisi kannustaa omaehtoisesti kertaamaan tai opiskelemaan asiat. Ei ole tarkoituksenmukaista hidastaa koko porukan etenemistä tai laskea keskustelun tasoa sen takia, että muutaman opiskelijan kirjoitustaidot ovat ruosteessa. Fokus ja tasapuolisuus tulee säilyttää sekä muistaa se, että maisterivaiheessa on kuitenkin kysymys jo ylemmästä korkeakoulututkinnosta. Töhöilyä ja pilkkukysymyksiä

S Y N K O O P P I //

seminaareissa harrastavat valitettavasti myös ihan musiikkitieteestä kandidaatiksi valmistuneet, jolloin kysymys lienee ensisijaisesti laiskuudesta! Uskoisin, että maisteriopiskelijoiksi tulevilla olisi helpompaa, mikäli täydentäviin opintoihin lisättäisiin pakolliseksi myös tieteellisen kirjoittamisen kurssi. Tämä kurssi olisi hyvä suorittaa heti opintojen alussa. Vahvasti kannattaisi maisteriopiskelijoille suositella myös seminaarimuotoisia opintoja. Esimerkiksi Antti-Ville Kärjän kursseilla käydään perusteellisesti läpi opetuksen yhteydessä myös tieteellistä lähestymistapaa sekä kirjoitetaan seminaarityömuotoisia lopputöitä. Proseminaarin käyminen olisi varmasti hyvä erityisesti niille opiskelijoille, joilla on AMK-opinnäytetyön kirjoittamisesta jo useampi vuosi. Kaikki tiedonhaun koulutus musiikkitieteessä tapahtuu kandidaattivaiheessa. Tiedämme kuitenkin, että seminaaritöiden kirjoittaminen ilman sujuvia tiedonhakutaitoja on aivan karmeaa puuhaa. Näin ollen ehdottaisin maisteriopiskelijoille vähintäänkin pakollista osallistumista proseminaarin tiedonhakuluennolle. Kenties heille voitaisiin järjestää jopa omia sellaisia? Ehkäpä henkilökunta voisi miettiä, tulisiko suoraan maisteriohjelmaan tuleville ottaa hieman isompi määrä pakollisia täydentäviä opintoja ensimmäisenä vuonna käytäväksi. Olennaista olisi myös panostaa perehdyttämiseen. Alkuperehdytystä toivotaan maisteriopiskelijoiksi tulleiden keskuudessa yksinkertaisesti

// S Y N K O O P P I

määrällisesti enemmän. Ammattikorkeakouluopiskelu, varsinkin musiikin alalla, on täysin erilaista kuin yliopistoopiskelu. Yliopisto-opiskelu Helsingin yliopistossa on jopa erityisen omaleimaista (kaikella rakkaudella!). Uusille maisteriopiskelijoille tulisi olla alusta asti selvää, mitkä ovat mahdollisia vaikeuksia maisteriopinnoissa ja mitä kursseja kannattaisi heti alusta käydä, että näistä vaikeuksista päästäisiin yli. Erityisesti järkevää suoritusjärjestystä tulisi painottaa. Heille pitäisi myös selventää, mitä musiikkitieteen kandidaattien oletetaan jo osaavan, jotta he voivat suhteuttaa omaa tasoaan muihin. Ongelmallista onkin, ettei ammattikorkeakoulusta tuleva opiskelija, joka ei ole ennen opiskellut musiikkitiedettä, voi itse tietää, mikä hänelle kenties voi olla vaikeaa tai millä tasolla hänen kirjoittamistaitonsa tai tietonsa ovat suhteessa muihin opiskelijoihin. Opiskelukäytäntöjen tuntemisella on yllättävänkin iso merkitys sujuvalle opiskelulle Helsingin yliopistossa. Maisteriopiskelijaksi tulijoiden tulisikin mielestäni osallistua tuutorointiin yhdessä kandivaiheeseen päässeiden kanssa. Orientaatioviikolla tutustutaan niin henkilökuntaan, ainejärjestöön, kirjastoon kuin muihin kaikille Helsingin yliopistossa opiskeleville välttämättömiin paikkoihin ja seikkoihin. En ymmärrä, miksi nämä asiat olisivat maisteriopiskelijoille vähemmän tärkeitä. Kunnollinen orientointi helpottaisi myös opiskelun alkua ja integroisi maisteriopiskelijoita paremmin yhteisöömme.

LEE HALL – ELTON JOHN:

E N S I - I LTA 2 7 . 8 . 2 0 1 5 O H J A U S J A K O R E O G R A F I A : M a r k k u Ne n o n e n . S U O M E N N O S : M i k k o K o i v u s a l o. K A P E L L I M E S TA R I : R i s t o K u p i a i n e n . R O O L E I S S A : M m . L a s s i H i r v o n e n , K a r i M a t t i l a , He l e n a Ha a ra n e n .

Musikaalinystävien kansainvälisessä kontekstissa on kohistu Billy Elliot -ilmiöstä jo vuosikymmenen verran. Suomalaiset ovat joutuneet odottamaan musikaalin suomenkielistä versiota verrattain vähän aikaa: Helsingin kaupunginteatteri on näemmä ottanut asiakseen tuoda 2000-luvun uudet ilmiömusikaalit nopeasti suomalaisille lavoille. Billy Elliot on tuttu suuremmallekin yleisölle samannimisestä brittielo-

kuvasta. Koskettava tarina pojasta, joka umpimaskuliinisessa Pohjois-Englannin kulttuuripiirissä alkaa harrastaa tyttömäisenä pidettyä balettia ja isänsä mieliharmiksi osoittautuu vielä siinä hyväksi, on saavuttanut Suomessakin laajaa suosiota. Nähtäväksi jää, kuinka Elton Johnin säveltämä musikaaliversio uppoaa suomalaiseen yleisöön. Billy Elliotin juoni on nimittäin syvällä nykymaskuliinisuuden kriisin ytimessä. Sitä edustaa pohjois-brittiläinen (musi-

S Y N K O O P P I //

kaalissa Newcastlen alueet) ajattelutapa, jossa kovuus ja fyysinen työnteko on tärkeämpää kuin tunteiden jakaminen ja kommunikointi, taiteellisuudesta ja tanssista nyt puhumattakaan. Soppaan lisätään vaikea taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne sijoittamalla tarina Margaret Thatcherin kauden hiilikaivostehtaiden lakkoajalle, joka pitkän, vaikean (luokka)taistelun jälkeen päätyi hallituksen voittoon ja kaivostyöläisten nöyrtymiseen sekä nöyryyttämiseen. Viimeiseksi naulaksi arkkuun päätyy Billyn äidin äskettäinen kuolema, jolloin ainoaksi pehmeiden arvojen merkiksi Billyn kotona jää höpsähtänyt isoäiti, joka symbolisesti karkailee ja tekee mitä tahtoo tämän painostavan negatiivisen maskuliinisuuden vallan alla. Kaiken tämän keskellä on Billy (Lassi Hirvonen), 11-vuotias perheen kuopus, josta yritetään koulia miestä verbaalisella kovuudella sekä nyrkkeilytunneilla, mutta joka eksyy rouva Wilkinsonin (Helena Haapainen) balettitunneille. Hän näyttää lupaavalta, ja Wilkinson alkaa treenata tämän kanssa vapaa-ajallaan, jotta Billy voisi pyrkiä kuninkaalliseen balettikouluun Lontoossa. Isä (upeaääninen Kari Mattila) saa suunnitelmasta vihiä ja kieltää pojalta harrastuksen peläten sen naisellis-homoseksuaalisia piirteitä. Nähtyään Billyn lahjakkuuden hän joutuu kuitenkin nielemään ylpeytensä sekä valitsemaan työläiskunniansa

// S Y N K O O P P I

ja poikansa välillä. Lopulta hiilikaivostyöläiset puhaltavat kaikki yhteen hiileen, mutta onnellinen loppu jää silti haaveeksi, tai ainakin katkeransuloiseksi. On jotenkin sattuvaa, että Billy Elliot tuodaan Suomen lavoille juuri tällä vuosikymmenellä, juuri tänä vuonna. Historiallisesti ajatellen musiikissa kuvattu lakko on suorassa yhteydessä nyky-yhteiskuntamme neoliberaalin talouspolitiikan rappioon ja lamaan. On siis jokseenkin helppoa liittyä tähän Margaret Thatcher -vihakavalkadiin, edesauttoihan hän neoliberalismin syntyä Ronald Reaganin kumppanina. On sekä kammottavaa että kunnioitusta herättävää ajatella, että Thatcherin vaikutus tuntuu yhä, jopa globaalilla tasolla. Musiikkitieteellisesti mielenkiintoiseksi Thatcherin tekee myös se, että hän oli ensimmäisiä poliitikkoja, joille annettiin äänenkäytön oppitunteja uransa alussa. Elton Johnin fanit saattavat yllättyä Billy Elliotin musiikista. P esunkestävä rock-ikoni on nimittäin omaksunut Broadway–West End -tyyppisten musikaalien musiikkityylin täydellisesti. Vain muutamassa tanssinumerossa maestro päästää vanhan tyylinsä valloilleen: Synnynnäinen Boogie -numero kuulostaa tarkemmin kuunneltuna tyyliltään yllättävän paljon Krokotiilirockilta. Kenties Johnilla on kuitenkin myös muutakin työkalupakissaan. Numero Itseilmaisua puhkuu

camp-henkeä, ja Hyvät joulut, Maggie Thatcher on loistavan karnevalistinen. Syvästi englantilaiseen kansanlauluun sukeltava Maan alle, jonka humaltunut Billyn isä mokeltaa karaokessa joulubileissä mikrofoniin, kasvaa kaikkien meidän noloimmista lapsuusmuistoista yhdeksi koskettavimmista numeroista koko musikaalin aikana. Peacock-teatterin puitteet näyttävät sopivan musikaalin estetiikkaan hyvin, mutta pienet terveiset haluaisin silti lähettää äänentoistoryhmälle: sekä Risto Kupiaisen kapellimestaroima bändi että näyttelijöiden mikit tuntuivat läpi esityksen olevan jotenkin liian hiljaisella, jolloin sanoituksista oli paikoittain vaikeaa saada selvää. Hienot instrumenttisoolotkin jäivät taustalle. Lisäksi minulla on pieni moite myös aikuisnäyttelijöille, vaikken ole ihan varma, onko tämä moite ensinkään: jotenkin Lontoossa asuessani ja paikallista ”tavallisen kansan” musisointia kuunnellessani päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi, että tunne on tärkeämpää kuin tekniikka. Jotenkin HKT:n taustakuoro laulaa vähän liian hyvin kuoroosuuksissaan. Vaikka tarkat korvani iloitsevat asiasta, joskus voisi tekniikastakin tinkiä sen hyväksi, että meininki säilyy ruohonjuuritasolla, sillä sitä tasoa musikaalissa nimenomaan kuvataan. Ajatellaan vähemmän Ultra Brata ja enemmän jalkapallofanilauluja! Olen aiemmin nähnyt Billy Elliotin Lontoossa keväällä 2014.

Siksi olin yllättynyt sekä hieman etukäteen peloissani, kun kuulin Helsingin kaupunginteatterin tarttuneen Billy Elliotin haasteeseen. Lasten rooli lavalla vaatii nimittäin korkean tason teknistä osaamista, ja suoraan sanottuna epäilin, löytyykö Suomesta sitä omistautumisen tasoa, että esiteini-ikäisistä saadaan puserrettua se energia, joka kantaa läpi esityksen. Uskoni suomalaiseen taidekasvatukseen kuitenkin palautui. Jos epäilinkin, ettei tähän pystytä, nyt tiedän, että pystytään. Paitsi päärooleissa esiintyvät nuoret, myös joka ikinen ballerinatanssija oli täydellisesti mukana produktion onnistumisessa. Lisäksi koreografille kehut siitä, että nuorten oma osaaminen tuodaan esille: en muistakaan milloin viimeksi olen nähnyt street dancen ja baletin yhdistelmää lavalla. En voi kuin katsoa, ihailla ja toivoa omaa lapsuuttani takaisin, jotta lavalle pääsisi itsekin. Taidekasvatuksesta leikkaaminen tämän näytön jälkeen on täysin perustelematonta ja lyhytnäköistä. Jos Suomen nuorista löytyy tällaista energiaa ja lahjakkuutta, on pelkästään meidän aikuisten vika, jos heille ei löydy foorumia ilmaista itseään ja näyttää, mitä osaavat. Terveisiä SSS-hallitukselle ja leikkaustyöryhmille: Leikkaamalla kulttuurista ja kasvatuksesta ammumme koko suomalaisuuden käsitettä jalkaan. Näitä nuoria osaajia pitää tukea ja auttaa eteenpäin. ANNA-ELENA PÄÄKKÖLÄ

S Y N K O O P P I //

SUOMIBHANGRAN TARINAA TEKSTI: IIRIS NIKANNE Idea intialaista musiikkiperinnettä ja suomalaisuutta fuusioivasta bändistä syntyi intialaiseen kulttuuriin perehtyneelle kansanmusiikin maisteri Kiureli Sammallahdelle päähänpistona. Maailman ensimmäinen suomibhangra-yhtye Shava on sittemmin valloittanut energisellä tanssimusiikillaan keikkalavoja Suomen lisäksi vuoden 2015 UMK:n finaalissa.

Bändin perustaja Kiureli Sammallahti oli opiskellut intialaista musiikkia jo ennen Sibelius-Akatemian opintojaan. Ensimmäisen kerran Sahaja-joogasta kiinnostunut muusikko matkusti vuonna 1995 Nagpurissa sijaitsevaan Late P.K. Salven musiikkiakatemiaan kokeilumielessä: ”Kun alunperin lähdin parikymppisenä Intiaan opiskelemaan intialaista musiikkia, en arvannut, että siitä tulisi niin oma, sydäntä lähellä oleva juttu.” Paikan päällä intialainen musiikki kuitenkin avautui ja kolahti – jopa siinä määrin, että siitä on muodostunut Sammallahdelle elämäntyö. Kipinän sytyttyä hän on kartuttanut osaamistaan useammalla Intian reissulla ja opiskellut paikallisten mestareiden johdolla. Sammallahden mukaan intia44

// S Y N K O O P P I

laisen ja suomalaisen musiikin väliltä löytyy niin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiäkin. ”Intialainen musiikki ei ole samalla tavalla narratiivista kuin länsimainen, vaan keskittyy olemaan enemmän tässä ja nyt”, Sammallahti kertoo ja lisää, että intialaisessa klassisessa musiikissa raaga on yksi tunnetila ja kappaleessa pureudutaan meditoimaan yhden tunnelman parissa. Suomalaisen muusikon näkökulmasta teknisesti haastavimmaksi osa-alueeksi hän nostaa melismaattisuuden. Toisaalta intialaisen populaarimusiikin melankolia on tyypillistä myös suomalais-ugrilaiselle ja slaavilaiselle perinteelle, ja kansanmusiikkia edustavassa Shavan päägenressä, bhangrassa, käytetään samanlaisia sanarytmejä sekä vähäsävelisyyttä kuin vanhassa suoma-

laisessa kansanmusiikissa. Lisäksi niin Intiassa kuin Suomessakin merkittäviä kappaleiden teemoja ovat rakkaus, isänmaallisuus, egon kohotus, hengellisyys ja juhliminen. ”Varsinkin nykybhang rassa, tai oikeastaan myös perinteisestikin, alkoholi on yleinen teema”, Sammallahti naurahtaa. SHAVA – BHANGRAA SUOMALAISITTAIN

Musiikkialalla monipuolisesti vaikuttavan Sammallahden tunnetuimman bändin, Shavan, päätyyli bhangra on Punjabin maaseudulta Pohjois-Intiasta kotoisin olevaa kansanmusiikkia. Bhangrassa yhdistyy moni Sammallahdelle tärkeä asia: muun muassa intialaisuus, kansanmusiikki ja viihdyttävyys bilemusiikkina. Genre on lisäksi hienolla tavalla vähemmän itsetietoista kuin moni muu kansanmusiikki: ”Bhangrassa on kiehtonut myös se, että vaikka se tavallaan on niin muinaista ja perinteikästä, se on toisaalta myös jokamiehen – ja “jokajuntin” – musiikkia nykypäivänä”. Shava hyödyntää elementtejä myös intialaisesta klassisesta musiikista ja soveltaa intialaista perinnettä suomalaisittain. Valtaosa kappaleista on suomenkielisiä, ja useat sanoitukset kuvaavat suomalaisen arjen tilanteita kuten esimerkiksi aamubussissa matkustamista, kesäistä kalaretkeä ja hernesopan syömistä. Monista kappaleista välittyy myös yhteiskunnallisia teemoja sekä tasa-arvon ja toisten kunnioittamisen puolesta puhumista.

ei suomalaisena miehenä oudoksuttu, sillä kaupungissa oli muutenkin paljon länsimaalaisia opiskelijoita. Sen sijaan lähes täysin intialaisten asuttamassa Hublin kaupungissa opettajan yritys järjestää perhemajoitusta kaatui eurooppalaiseen muusikkoon kohdistuviin ennakkoluuloihin. Monet Sammallahden ikimuistoisimmista keikkakokemuksista liittyvät kulttuurien välisten siltojen rakentamiseen. Sammallahti muistelee lämmöllä esimerkiksi Shavan ensimmäistä esiintymistä Kanadassa intialaisten järjestämillä festareilla:”Esiinnyimme heti väliajan jälkeen, ja yleisö hämmästeli oudon näköisiä valkoihoisia esiintyjiä. Aluksi esitimme suomenkielisen biisin, ja porukka oli ymmällään, mutta kun rupesimme laulamaan potpuria punjabiksi, koko yleisö villiintyi ja rupesi kiljumaan.” Myös Suomesta on kerrottavana hauska anekdootti: ”Olimme Helsingissä soittamassa bollywoodtanssijoiden järjestämällä klubilla, ja siellä oli sattumalta siilitukkainen, tosi perustyypin oloinen suomalainen jätkä paikalla. Hän tuli selittämään meille, että ’kuulkaapa minä oon elänyt maaseudulla melkeen koko ikäni ja omin käsin kääntänyt kaskea, mutta että teijän musiikkia me suomalaiset kaivataan’.” Kiureli Sammallahti toteaakin, että vaikka Shava lähestyy globaaliuden aihetta huumorin kautta, taustalla on myös pyrkimys välittää viestiä siitä, kuinka me kaikki olemme kuitenkin pohjimmiltamme samanlaisia.

K U LT T U U R I E N K O H TA A M I S I A

Suomalaisuuden ja intialaisen musiikin fuusio on herättänyt ihmisissä erilaisia reaktioita. Nagpurissa Sammallahtea

Shava esiintyy HYY:n Kehitysyhteistyöviikolla Café Mascotissa 30.10. klo 20.00. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Bändin kotisivut: suomibhangra.com S Y N K O O P P I //

LOKAKUU 14.

— 18.10.

Ääniwalli, Kino Sheryl

Middle-Eastern Film Festival

23.10.

24.10.

Vapaan Taiteen Tila, klo 18-22

Korjaamo

Äänen Lumo esittää: Mikko Savela (SWE),

Risto plays RISTO

Ilia Belorukov & Lauri Hyvärinen (RUS/FIN), Toista kertaa järjestettyjen MEFA-

Pentti Dassum, Jukka Hautamäki (FIN).

festivaalien tarkoitus on laajentaa kuvaamme Lähi-idästä kertoen tarinoita sen monipuolisesta ja modernista elämästä taiteen sekä

Risto Ylihärsilä esittää jo klassikoksi muodostuneen Risto-

Meluisaa, kokeilevaa, akustista, elektronista, improvisoitua ja ennalta harkittua ääntä.

albuminsa kokonaisuudessaan.

musiikin välityksellä.

MARRASKUU 5.11.

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

Temppeliaukion kirkko klo 21

My Heart is in the Highlands Arvo Pärtin 80-vuotisjuhlakonsertissa Sibelius-Akatemian kamarikuoro sekä solistit

JOULUKUU

esittävät mm. Pärtin kuoro-, yksinlaulu- ja urkumusiikkia.

7. — 13.12. We Jazz 2015

30.11.

Joulunalusaikaa mukavasti rauhoittava minifestari vie jazzia mielenkiin-

Kamasi Washington

The Circus toisiin kolkkiin ympäri kaupunkia, mm. pianisti Joonas Haaviston kotiin, kahvila Sävyyn ja upeaan puutaloon Genelec Houseen.

5.12. Kuudes Linja

Silvana Imam Jo Sidewaysissa kesällä vakuuttanut ruotsalainen feministisen räpin äänenkannattaja Silvana Imam klubikeikallaan.

// S Y N K O O P P I

Yksi maailman puhutuimpia saksofonisteja tällä hetkellä, amerikkalainen Kamasi Washington, seurailee soitollaan pitkälti mm. John Coltranen perinnettä.

OP. 121 ILMESTYY JOULUNA 2015

JUTUT:

TILAUKSET:

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähete

Mikäli haluat painontuoksuisen

tään päätoimittajalle 23.11. mennessä:

paperiversion suoraan kotiisi ja samalla

minne.maki @helsinki.fi

tukea mainiota järjestölehteämme, täytä tilauslomake netissä synkooppi.fi

Kuvat lähetetään taittajalle:

tai tilaa toimitussihteeriltämme:

taittaja.synkooppi@gmail.com

toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

Sävykuvien resoluution tulee olla

Lehden vuosikerta eli neljä opusta

vähintään 300dpi. Liitä mukaan

maksaa 20e. Irtonumeroita voi ostaa 6e

kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien

hintaan.

toimittajan tulee myös huolehtia ku vien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti

Ilmainen verkkolehti on kaikille luet

pidättää oikeuden juttujen muok

tavissa osoitteessa:

kaamiseen tarvittaessa.

www.issuu.com/synkooppi

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N K O O P P I //