SYNKOOPPI OP. 124 by Synkooppi-lehti

3 / 2 0 1 6

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 2 4

03 / 2016 39. VUOSIKERTA

SISÄLLYS O P. 124

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. synkooppilehti.wordpress.com

PÄÄKIRJOITUS Justus Pitkänen

issuu.com/synkooppi facebook.com/synkooppilehti JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry

4 8

MUSIIKKITIETEILIJÄ JA TYÖELÄMÄ NYT Salla Viitanen

TERVEISIÄ MUSIIKKITIETEEN VIKTORIAANISEN KAUDEN NÄKÖALAPAIKALTA Oili Paaskoski

Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Justus Pitkänen TOIMITUSSIHTEERI Oili Paaskoski AD Maija Nieminen

NUORET TYÖLLISET

MERKINTÖJÄ MUSIIKINTUTKIJAN TULEVAISUUDESTA

Salla Viitanen

Juha Torvinen

URAPOLKU MUSIIKKITIETEESTÄ KULTTUURIALAN TYÖN– TEKIJÖIDEN EDUNVALVONTAAN Salla Viitanen

TEKIJÄT Oili Paaskoski, Justus Pitkänen, Aleksi Taipale, Juha Torvinen ja Salla Viitanen KANSIKUVA Maija Nieminen OIKOLUKU Maija Moilanen ja toimituskunta TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa synkooppilehti.wordpress.com tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI

LEVY-ARVIO Aleksi Taipale

Toimituskunta PAINOS 115 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia 2016 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

toteuttamaa kyselyä työelämästä taiteiden tutkimuksen alalta valmistuneille. Salla Viitasen kattavassa työelämäkokonaisuudessa käsitellään kyselyn tuloksia ja haastatellaan TAKU ry:n musiikkitiedetaustaista asiantuntijaa sekä nuoria oppiaineestamme valmistuneita työllisiä. Akatemiatutkija, dosenttimme Juha Torvinen puolestaan esittää omassa kirjoituksessaan näkemyksiä musiikintutkimuksen tulevaisuudesta. Hänen koulutuspolitiikkaa ja oppialan sekä oppiaineiden tulevaisuutta koskettava pohdintansa on avoin ja osin huolestunut. Aiheellinen huolestuminen on oikein käytettynä myönteinen voimavara, mutta suuressa muutoksessa nykytilanteen valoisat puolet tahtovat usein jäädä epävarmuuden jalkoihin. On syytä muistaa ja korostaa, mitä meillä on, mitä olemme saavuttaneet, ja mikä sen arvo on. Myös tämä tulee toivoakseni ilmi opuksemme sivuilla: musiikkitieteen koulutuksen saaneiden merkitystä koko laajalle ja moniarvoiselle musiikkielämällemme arvostetaan. Toivotan innostavaa lukuvuoden jatkoa kanssaopiskelijoille ja valoisaa nykyisyyttä sekä tulevaa lukijoille!

Justus Pitkänen

©ESSI LIND

Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta ja musiikkitiede ovat muutoksessa: ensi vuoden syksystä alkaen oma oppiaineemme aloittaa osana taiteiden tutkimuksen laajaa kandidaattiohjelmaa ja uutta maisteriohjelmaa. Nykyiset taiteiden tutkimuksen pääaineet kattavien koulutusohjelmien sisällön eteen tehdään töitä, eikä tulevasta vielä tarkasti tiedetä. Se lienee selvää, että uudistuksen tuomat edut ja uudet avaukset näkyvät vasta viiveellä, mutta oppiaineiden aiempien vahvuusalueiden säilyttämiseksi työskennellään heti. Opiskelijayhteisön kannalta koulutusohjelmauudistus saattaa olla selkeästi positiivinen – humanistisen tiedekunnan oppiaineiden pieni koko on johtanut osittain myös sulkeutuneisuuteen. Nykyiselläkin ainejärjestötoiminnalla on kuitenkin yhä annettavaa. Tässä siitä on käsillä yksi näyte, todistetusti tehokas matalan kynnyksen harjoittelupaikka musiikkikirjoittajalle. Uudistuksen kanssa samaan aikaan ja väistämättä samalla yliopisto kohtaa myös suuria taloudellisia paineita. Valtionjohto on tehnyt päätöksensä, yliopisto johtopäätöksensä, ja vaikutukset näkyvät nyt ja jatkossa kaikkialla. Oman oppiaineemme laajan tutkimuskentän edessä onneksemme ja etunamme meillä on muun muassa kaksi professuuria. Henkilöstömuutoksia on kuitenkin edessä: eläkkeelle on jäämässä paitsi näillä sivuilla haastateltava professori Eero Tarasti, pian myös merkittävää työtä tehnyt dosentti ja yliopistonlehtori Alfonso Padilla. On siis selvää, että koulutuksen kattavuuden sekä laadun eteen on työskenneltävä ja korvaavia ratkaisuja vaadittava. Työelämä ei ole edeltävästä irrallinen kenttä: työpaikalla musiikkitieteessä kouluttautunut erottuu ennen kaikkea musiikkiin liittyvällä erikoisasiantuntemuksellaan. Tätä lehteä varten olimme mukana valmistelemassa Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry:n

M U S I I K K I T I E T E I L I J Ä JA TYÖELÄMÄ NY T Työelämätaidot, CV-klinikat, työnhakuoppaat ja harjoittelupaikoista kilpailu lienevät tällä hetkellä monen musiikkitieteen opiskelijan ja vastavalmistuneen arkea. Suomen huono työllisyystilanne näkyy monilla aloilla, eikä humanistinen ala ole suinkaan tässä poikkeus. Valmistuminen yliopistosta ei nykypäivänä takaa työpaikkaa eikä oikeastaan mitään muutakaan, vaikka tällaistakin myyttiä vielä joissain piireissä pidetään yllä. Varmaankin juuri tästä syystä musiikkitieteen ja muiden humanististen alojen parissa on tunnuttu viime aikoina kiinnitettävän enemmän huomiota työelämään valmistautumiseen jo opiskeluvaiheessa.

Millainen on juuri tämän hetken työelämä musiikkitieteestä valmistuneelle? Akavalainen Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry toteutti elokuussa 2016 työelämäkartoituksen. Se lähetettiin niille TAKU:n jäsenille, jotka ovat opiskelleet taiteen tutkimuksen aloja. Kyselyn tarkoituksena oli selvittää näiden henkilöiden sijoittumista työelämässä, oman osaamisen tunnistamista, arvoja ja ammattikunnan tunnettuutta. Kyselyn vastausprosentti oli 25 % ja vastaajien keski-ikä 39 vuotta. Vastaajista 86 % oli filosofian maistereita, 6 % kandidaattitasoisen tutkinnon suorittaneita ja 5 % tohtoreita. Vastaajista 29 %:lla oli musiikkitieteen koulutus ja lopuilla tutkinto esimerkiksi etnomusikologiasta, taidehallinnosta, kirjallisuustieteestä, taidehistoriasta, taidekasvatuksesta, teatteritieteestä tai vastaavasta.

// S Y N K O O P P I

Kyselyyn vastanneista 85,5 % oli palkkatyössä, 11,3 % itsensätyöllistäjiä (yrittäjiä, freelancereita) ja 3,2 % väliaikaisesti poissa työelämästä. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 2013 kaikista työllisistä noin 6 % oli itsensätyöllistäjiä, joten prosentuaalinen osuus on tässä otoksessa keskimääräistä suurempi.

73,8 %:lla vastaajista työsopimus oli sidottu johonkin työehtosopimukseen, joista yleisimpiä olivat kunnallinen yleinen virkaja työehtosopimus (KVTES), teatterialan työehtosopimus, valtion virkaja työehtosopimus (VES) ja yliopistojen yleinen työehtosopimus. 77 % oli kokoaikaisesti töissä, 15 % osa-aikaisesti ja 8 % teki vaihtelevaa tuntityötä. Vakituisessa työsuhteessa oli 66 % vastaajista ja määräaikaisessa 37 %. Vastanneista 12,9 % ei ollut valmistumisen jälkeen tehnyt oman alan töitä ollenkaan. Kyselyn mukaan määräaikaisten työsuhteiden pituus on hyvin vaihteleva, 0–60 kuukauteen, keskimäärin 3,6

kuukautta. Taiteiden tutkimuksesta valmistuneen työntekijän keskiarvopalkka on 2 870 € ja mediaani 2 700 €. Sen sijaan itsensätyöllistäjän kuukauden keskiansio on kyselyn mukaan 1 783 €. Tämän tutkimuksen perusteella työelämässä olevista taiteiden tutkimuksesta valmistuneista siis suurin osa on kokoaikaisesti palkkatyössä ja jonkin työehtosopimuksen piirissä. Reippaasti yli puolet on vakituisessa työsuhteessa, mutta itsensätyöllistäjien määrä on suurempi kuin työllisissä keskimäärin. Kysely vastasi myös siihen, mitä hyötyä työntekijät kokevat olevan musiikkitieteen tai muun taiteentutkimuksen alan opiskelusta työelämän kannalta. Mikään tutkinto ei tietenkään valmista suoraan työelämään, sillä yliopistossa opitaan teoria ja töissä opitaan työnteko alasta riippumatta. Suurimmiksi hyödyiksi kyselyyn vastanneet kokivat kuitenkin taiteen ja kulttuurin kentän monipuolisen tuntemuksen, projektinhallintataidot, kuten aikataulutuksen ja budjetoinnin, sekä asiantuntijuuteen vaadittavan tietopohjan. Toisin sanoen oman alan ydin, laaja tietopohja taiteesta, koetaan työelämässä erittäin hyödylliseksi.

S Y N K O O P P I //

Jollekulle voisi herätä kuitenkin kysymys, miten projektinhallintataidot kehittyvät humanistisessa tutkinnossa. Ainakin siten, että aikataulutus ja itsensä johtaminen korostuvat opinnoissa, joissa on paljon vapautta ja valinnanvaraa. Lähes kaikkien muiden alojen opiskelu on tarkemmin ylhäältäpäin ohjattua ja joillakin aloilla lähes koulumaista valmiine lukujärjestyksineen. Jokaisen musiikkitieteestä valmistuneen on ollut pakko hallita ainakin omaa aikataulutustaan sen verran, että on saanut asiansa valmiiksi ilman sen kummempia etukäteen annettuja aikatauluja tai järjestyksiä. Erittäin runsas akateeminen vapaus edesauttanee myös itsenäisen työnteon harjoittelua. Muita koulutuksesta tulleita hyötyjä vastanneiden mielestä työelämässä ovat tiedonhaku ja -keruutaidot, itsenäisen ajattelun taidot, kielelliset taidot, ongelmanratkaisukyky, yleissivistys, luovan ajattelun taidot ja lähdekriittisyys. Nämä kaikki lienevät yleisesti humanistiselle alalle tyypillisiä taitoja. Tässäpä piileekin humanistiselle opiskelijalle tyypillinen paradoksi: tietyt koulutuksessa opittavat taidot ovat hyödyllisiä työelämässä, mutta niiden sanallistaminen esimerkiksi työnhakuvaiheessa on vaikeaa. Miten itseään voi markkinoida luovana ja itsenäisenä ajattelijana? Eikö lähdekriittisyys olekaan itsestään selvää? Toisaalta näiden taitojen mittaaminen ja niiden kehittymisen seuraaminen on myös vaikeaa. On helpompi havaita oppineensa käyttämään vaikkapa konkreettisia tietokoneohjelmistoja tai laskemaan tiettyjä asioita kuin huomata, että oma ajattelu ja yleissivistys pikkuhiljaa kehittyvät.

// S Y N K O O P P I

Kyselyssä kysyttiin hyödyllisten työelämän taitojen lisäksi myös työntekijän tärkeimpiä arvoja. Ehdottomasti tärkeimmäksi arvoksi nousi motivaatio ja kiinnostunut asenne tehtävää kohtaan. Taide- ja kulttuurialalla siis suorittaminen suorittamisen vuoksi tai vaikkapa vain rahan takia ei edistäne hyvää työelämää. Toiseksi tärkein arvo olikin työn kiinnostavuus ja henkilökohtaisuus ja kolmanneksi tärkein tunne siitä, että tekee jotain merkittävää. Muita tärkeimpiä arvoja vastanneiden mielestä olivat halu oppia ja uudistua sekä joustavuus. Työnhaussa olennaiseksi kysymykseksi nousee myös alan tunnettuus. Kaikki tietävät, tai luulevat tietävänsä, mitä juristit tai luokanopettajat tekevät ja mitä he voivat tarjota työnantajalle. Mutta mitä mieltä vastaajat olivat taiteiden tutkimuksen tai musiikkitieteen tunnettuudesta? Kyselyn mukaan taiteiden tutkimuksen alan tunnettuus on asteikoilla 1–10 vain 4,4, eli varsin vähäinen. Vastaajista osa koki, että taiteiden tutkimuksen aineet sekoitetaan helposti Taideyliopiston aineisiin, vaikka opintojen sisältö on hyvin erilainen. Moni koki myös, että oppialojen pitäisi tehdä enemmän työtä tehdäkseen itsensä aktiivisesti tunnetuksi esimerkiksi osallistumalla enemmän yhteiskunnalliseen keskusteluun. Moni koki, että yleisesti humanistisen koulutuksen vähäinen arvostus vaikuttaa myös taiteiden tutkimuksessa. Avoimissa vastauksissa koettiin, että musiikkitiede tunnetaan muun muassa tällaisista erityisosaamisista: musiikinhistorian ja -hallinnon tuntemus, käytännön

Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry • • • • • •

Perustettu v. 1975 3500 jäsentä, joista noin 800 opiskelijoita Osa Akavan Erityisaloja Kulttuurityön edunvalvoja Alansa asiantuntija työelämän erityiskysymyksissä Tarjoaa jäsenill een mm. työttömyysturvan, a jankohtaisia koulutuksia, lakineuvontaa ja vakuutuksia

musisoinnin osaaminen (mitä tosin ei koulutuksessa ole, mutta minkä lähes jokainen musiikkitieteen opiskelija jossain määrin omaa), muu musiikin substanssiosaaminen, laaja yleissivistys musiikin eri kentiltä, laaja kulttuurintuntemus ja yleinen monialaisuus. Myös Tilastokeskuksen tutkimus Kulttuuri 2015 julkistettiin elokuun lopussa. Tutkimus käsitteli toki laajempaa ihmisryhmää kuin vain taiteiden tutkimuksesta

valmistuneita, sillä esimerkiksi toimittajat ja arkistonhoitajat kuuluvat kulttuurityöllisiin. Tutkimuksen olennaista antia oli, että kulttuuritoimialojen työllisyys kasvoi vuonna 2015 noin kolme prosenttia verrattuna edelliseen vuoteen. Vuosien 2011 ja 2015 välillä toimialojen työllisyys on kuitenkin heikentynyt yli kuusi prosenttia. Yhteensä kulttuuritoimialoilla oli työllisiä vuonna 2011 keskimäärin noin 121 000 ja vuonna 2015 lähes 113 600. SALLA VIITANEN

MANNERHEIMINTIE 13 A 00100 HELSINKI

S Y N K O O P P I //

TERVEISIÄ MUSIIKKITIETEEN VIKTORIAANISEN KAUDEN NÄKÖALAPAIKALTA

MUSIIKKITIETEEN PROFESSORINA JYVÄSKYLÄSSÄ 1983.

// S Y N K O O P P I

Helsingin yliopiston musiikki‑ tieteen professori, kansainvälisesti tunnettu musiikintutkija, kirjailija ja s emiootikko Eero Tarasti jää eläkkeelle lokakuun alussa nelikymmenvuotisesta professorin virastaan. Synkooppi tiedusteli Tarastin ajatuksia omasta työurastaan, suomalaisen musiikkitieteen tämänhetkisestä tilasta ja sen työelämäsuhteesta sekä siitä, mitä opiskelijan olisi syytä tehdä voidakseen suunnata akateemiselle uralle.

ja Bloomingtonista Indianan yliopistosta Thomas A. Sebeokin jälkeen semiotiikassa. Kaikista tarjouksista huolimatta jäin kuitenkin Suomeen. Saadessani neljännen kunniatohtorin arvoni Aix-Marseillen yliopistosta pari vuotta sitten minua luonnehti kollegani siellä nimellä profondement finlandais, mikä hämmästytti minua ja osoitti, ettei ihminen kenties lopulta voi tietää, kuka on pohjimmiltaan. Mikä sai sinut alkujaan valitsemaan musiikkitieteen opiskelun? Entä tutkijan ja professorin uran?

Kerro aluksi omasta urastasi. Mitä a jattelet siitä näin eläkkeelle jäämisen kynnyksellä? Millainen se on ollut kaiken kaikkiaan?

Minusta tuntuu, että olen jonkinlaisella näköalapaikalla näin eläkkeelle jäädessäni. Olen ollut niin kauan professorina, etten edes tiedä, mitä on olla olematta professori. Kaiken kaikkiaan elämäni on ollut onnekasta ja olen siitä kiitollinen. Yliopistotyön loistava puoli on se, että jokainen vuosi on erilainen. Aina tulee uusi opiskelijapolvi, uudet nuoret ihmiset, jotka ajattelevat eri tavalla. En tiedä, miten jatkossa selviän ilman tätä kontaktia. Voisin luonnehtia näitä vuosia Helsingin yliopistossa musiikkitieteen viktoriaaniseksi kaudeksi (vaikka olenkin mies), sillä ketään ei ole taatusti pakotettu mihinkään, kaikki ovat saaneet toteuttaa itseään, hakea tietään ja luoda uraansa. Väitöskirjoja olen tuottanut tähän saakka 105. Olen myös houkutellut tutkijoita ja opiskelijoita ulkomailta Helsinkiin, sillä olin jo urani alkutaipaleella kansainvälisesti orientoitunut. Minulle tarjottiin virkoja ulkomailta, muun muassa Pariisin VIII yliopistosta Daniel Charlesin jälkeen musiikkitieteessä

Helsingin normaalilyseossa opiskellessani en ollut ikinä kuullutkaan mistään musiikkitieteestä. Päästyäni ylioppilaaksi pyrin oikeustieteelliseen, koska olin virkamiesperheestä, mutten päässyt sisään, vaikka minulla oli 6 laudaturia. Minua oli kuitenkin enemmän kouluaikana kiehtonut filosofia ja nimenomaan saksalainen, kontinentaalinen ajatusmaailma, samoin kuin Goethe ja Schiller. Wagneriaani minusta tuli jo 12-vuotiaana, kun näin yhdessä luokkatoverini Hannu Riikosen kanssa Parsifalin Suomen Kansallisoopperassa eräänä pitkäperjantaina. Lähdin siis opiskelemaan teoreettista filosofiaa, sillä sinne pääsi suoraan ylioppilastodistuksella. Opiskelun aloittaminen tuntui kuitenkin shokilta: filosofia olikin angloanalyyttista ja opettajani, professori Oiva Ketonen sanoi, että ”Hegel kiehuu omassa liemessään”. Samaan aikaan pyrin kuitenkin Sibelius-Akatemiaan ja pääsin opiskelemaan pianonsoittoa Liisa Pohjolan johdolla. Noina vuosina kävin myös armeijan, jonne minua kehotettiin jäämään – ehkä minusta olisi tullut ”eksentrinen kenraali Tarasti.” Armeijasta päästyäni vaihdoin tiedekunnan valtio-

S Y N K O O P P I //

tieteelliseen ja otin sosiologian, tuolloin muotitieteen, pääaineekseni. Oli vuosi 1968. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta: tutustuin pianistituttavani Risto Lappalaisen kautta Erik Tawaststjernaan. Muistan, kun hän tuli minua vastaan Aleksanterinkadulla assistenttinsa Erkki Salmenhaaran kanssa. Hän alkoi tapansa mukaan ottaa yhteyttä, kannustaa ja ilmoittaa, että musiikkitiede oli juuri minua varten. Valitsin kuitenkin sivuaineeksi estetiikan, josta sain ensimmäisen professuurini hoidettavaksi Aarne Kinnuselta vuonna 1972, ollessani 24-vuotias. Itse asiassa olin jo koulussa pikkuvanha ja 18-vuotiaana koin olevani kypsä professoriksi. Minua vain hämmästytti, etteivät kaikki muut sitä olleet vielä silloin oivaltaneet. Halusin kertoa tästä sen takia, jotta tulisi selväksi, ettei kukaan voi opintojen alkuvaiheessa tarkkaan tietää, mihin työhön ja alaan päätyy. Täytyy saada kokeilla ja opiskella vähän kaikkea. Jorma Panula sanoi, että tullakseen huipuksi musiikin parissa täytyy rakentaa lavea pohja. Tietenkin kaikki oli jo pohjustettu kouluvuosina, olihan Helsingissä silloin mahdollista saada täysin klassinen eurooppalainen kasvatus ja sivistystausta, opiskella kahdeksan vuotta latinaa ja kolme vuotta kreikkaa sekä seurata sinfoniakonsertteja halvoilla opiskelijapaikoilla. Kuuntelin säveltäjä Matti Raution pitämiä Radion sinfoniaorkesterin konserttien esittelyjä viikoittain. Nämä elävät puheet pianon ääressä muodostivat musiikin historian peruskoulutukseni. Pianonsoittoa olin opiskellut jo Helsingin Kansankonservatoriossa ja sitten yksityisesti erittäin taiteellisen Kaisa Arjavan johdolla. Hän oli äitini luokkatoveri Mikkelistä ja opiskellut Pariisissa. 10

// S Y N K O O P P I

Käytin paljon aikaa pianonsoittoon opintojen alkuvuosina ja lähdin opiskelemaan sitä ulkomaille, ensin Wieniin ja sitten Pariisiin. Tästä ei pidetty SibeliusAkatemiassa eikä etenkään siitä, että olin samaan aikaan myös yliopistossa. Niinpä opintoni akatemiassa lopulta lopetettiin Brasilian-matkani jälkeen, muka säästösyistä. Minulta jäi suorittamatta vain kenraalibasson soitto. Pariisi oli minulle ratkaiseva kokemus, josta alkoi innostukseni Lévi-Straussin strukturalistiseen ajatteluun. Pariisin koin todella omakseni, sillä siellä saatoin opiskella pianonsoittoa hyvin kuuluisien opettajien johdolla, ensiksi Jules Gentilen, joka oli ollut jo Erik Tawaststjernan opettaja. Opiskelin myös Jacques Févrierin johdolla, ja hänen kuuluisuuttaan en edes aluksi tajunnut; ilmeni kuitenkin, että hän oli ollut säveltäjä Francis Poulencin ystävä ja kantaesittänyt prinsessa Polignacin salongissa Ravelin G-duuri-konserton. Elämässä kaikki useimmiten liittyy kaikkeen: suoraan sanoen urastani ei olisi tullut koskaan mitään, ellen olisi tutustunut Sibelius-Akatemiassa professori Timo Mikkilän luokalla Eilaan, jonka kanssa menin naimisiin 1974 ja joka on siitä lähtien kulkenut rinnallani. Hän on laillani pianisti, ja sittemmin hänestäkin tuli musiikkitieteilijä, joka on erikoistunut Helvi Leiviskän musiikkiin. Eilalta ilmestyykin nyt syksyllä laaja Leiviskän elämäkerta. Kuinka musiikkitiede ja semiotiikka ovat Helsingin yliopistossa menneet eteenpäin urasi aikana?

Vieraillessani 1980-luvulla Pariisin Musée de l’Hommen etnomusikologian osastolla

puhumassa suomalaisesta musiikkitieteestä, siellä tiedettiin Suomesta vain Ilmari Krohn ja Armas Launis, sillä heidän väitöksensä oli painettu saksaksi vuosisadan vaihteessa. Tawaststjerna oli kuitenkin perustanut 1960-luvulla Helsingin yliopistoon musiikkitieteen laitoksen, johon tulin hänen seuraajakseen. Näiden vuosien aikana musiikkitieteestä on tullut dynaaminen voimatekijä Suomen musiikkielämään. Katsokaa, ketkä hoitavat keskeisiä työtehtäviä mediassa, musiikkifestivaaleilla, julkaisutoiminnassa, opetuksessa, hallinnossa ja niin edespäin – lähes kaikki oppiaineemme kasvatteja. Se todistaa, että musiikkitiede on ollut olennainen osa suomalaisen musiikkikulttuurin nousua kansainväliseksi, koko maailman ihailemaksi superilmiöksi. Jo pelkästään se, että täällä toimii noin 25 sinfoniaorkesteria, on ainutlaatuinen saavutus. Musiikkitiede on siis ollut keskeinen osa musiikin ammattilaisten koulutusta, mutta itse tutkimuksessa täällä Helsingissä on koko ajan edustettu ajatusta siitä, että kaikilta aloilta voi väitellä. Ohjaus ei ole ollut ongelma, koska laitoksella alkoi melkein heti perustamisen jälkeen käydä loputtomasti ulkomaalaisia tutkijoita pitämässä erilaisia kursseja. Musiikkitiede on ollut edustettuna kaikessa laajuudessaan, ja sitä on tukenut läheinen yhteys muihin humanistisiin aineisiin ja toisaalta myös eksakteihin tieteisiin. Tästä laajasta kirjosta on jokainen voinut valita itselleen sopivan yhdistelmän. Olen iloinen, että laaja-alaisuus on säilynyt kauteni loppuun saakka ja että valtaosa väitöskirjoista on julkaistu englanniksi, sillä kuinka muuten muu maailma voisi tietää erinomaisuudestamme. Monet väitökset saivat aikoinaan kansainvälisiä palkintoja muun muassa Yhdysvalloissa.

Entä sitten semiotiikka? Musiikkitieteen laitoksen säteily ylsi niin pitkälle, että kokonaan uusi tieteenala tuotiin Suomeen 1970-luvun lopulla. Oliko semiotiikkaan käytetty energia ja aika poissa musiikkitieteeltä? Päinvastoin: semiotiikan kautta saimme musiikkitieteen opiskeluun paljon lisää tukea. Perustin projektin nimeltä Musical signification Pariisissa, Ranskan radiossa vuonna 1984 ja se toimii yhä: kyseessä on erittäin laaja projekti, jossa on nyt noin viisisataa jäsentä eri puolilta maailmaa. Sen puitteissa on järjestetty kongressi joka toinen vuosi, viimeksi Canterburyssa viime keväänä. Lisäksi projektissa mukana olleet ovat toteuttaneet kansainvälisiä musiikkisemiotiikan tohtoriseminaareja myös Helsingin yliopistossa joka toinen vuosi. Varsinainen semiotiikan suosio alkoi Suomessa Imatran ISI:n eli International Semiotics Instituten myötä vuonna 1986. Helsingin yliopistossa on toiminut semiotiikan opintokokonaisuus, ja lisäksi perustettiin jopa semiotiikan valtakunnallinen verkostoyliopisto. Lapin yliopisto suunnitteli johdollani semiotiikan pan-eurooppalaisen tohtoriohjelman, mutta kun se oli valmis, yliopisto vetäytyi siitä. Oppiainetta ei semiotiikasta Suomessa ikinä tullut. Yliopistojemme rehtorit korostivat aina juhlapuheissaan innovatiivisuutta, kansainvälisyyttä ja tieteidenvälisyyttä. Semiotiikka oli kaikkea sitä, mutta maamme virallinen korkeakoululaitos ei sitä tunnistanut. Ministeriö lopetti ISI:n rahoittamisen vuonna 2013, jolloin siirsin sen kirjastoineen päivineen Liettuaan, Kaunasin teknologiseen yliopistoon, jossa se toimii nyt musiikkitieteen tohtori ja zoomusikologian pioneeri Dario Martinellin johtamana. Tilanne on siis palautunut likipitäen siihen missä oltiin

S Y N K O O P P I //

EERO SOTAHARJOITUKSISSA RUK:SSA HAMINASSA 1968. EILAN KANSSA PARIISISSA 1979, RAVINTOLASSA L’ÎSLE SAINT-LOUIS’LLA. KUVA KALEVI AHON.

// S Y N K O O P P I

PROFESSORI DANIEL CHARLESIN KANSSA 90-LUVULLA. EERO JA HANNU RIIKONEN AKROPOLIILLA VUONNA 1966.

S Y N K O O P P I â&#x20AC;&#x192; //

1979, kun Suomen semiotiikan seura perustettiin. Semiotiikka on taas jonkinlainen underground-liike, jonka asemaan Suomessa pätee perinteinen sananlasku: ei kannettu vesi kaivossa pysy. Entä mitä a jattelet musiikkit ieteen ja semiotiikan tulevaisuudesta Helsingin yliopistossa ja sitä kautta koko tiedeyhteisössä?

Tekisi mieli siteerata psykoanalyytikko Jacques Lacania: ”Je dis toujours la verité - mais pas toute.” (Kerron aina totuuden – mutten kaikkea.) Olen kirjoittanut ja kommentoinut aika paljon suomalaista korkeakoulupolitiikkaa, jo vuonna 1996 kirjassani Esimerkkejä ja sittemmin muun muassa vastarinnan teorian esseessäni, joka on ollut hyvin suosittu esitelmieni aihe esimerkiksi Iranissa ja Kazakstanissa. En halua esittää mitään tarkempaa arviota tulevaisuudesta tässä. Verratkaa musiikkitieteen oppiaineen tilannetta siihen, mikä se oli 15 vuotta sitten. Musiikkitieteellä oli silloin oma talo Vironkadulla. Kaikilla tutkijoilla ja opettajilla, myös opiskelijajärjestö Synkoopilla, oli siellä omat huoneet. Vironkadulla toimi useita tieteellisiä ja musiikillisia seuroja, siellä toimitettiin tärkeitä julkaisuja kuten Synteesiä, taiteidenvälisen tutkimuksen aikakauslehteä, jonka perustin 1982 ollessani taidekasvatuksen professorina Jyväskylässä. Synkooppi saattoi järjestää tiloissa juhliaan. Musiikkitieteellä oli oma kirjasto kirjastonhoitajineen, jota etenkin Suomen ulkopuolelta tulleet arvostivat suuresti ja joka oli erikoistunut palvelemaan viime kädessä koko maata. Näitä tiloja kadehtivat kaikki muut yliopistolla. Ensiksi tiedekunnan kanslia julisti musiikkitieteen ylirahoitetuksi, ja tilanne

// S Y N K O O P P I

paheni Taiteiden tutkimuksen laitoksen aikana, jolloin musiikkitiede koettiin erilliseksi muista taideaineista ja siitä tehtiin helposti syntipukki – siitäkin huolimatta, että musiikkitiede oli ollut valtavasti aikaansa edellä esimerkiksi opiskelijoiden työllistymisessä ja väitöskirjojen määrässä. Sitten tuli kaikenlaisia suuntauksia tulosvastuusta profilointiin – aivan outoja ja haitallisia asioita, pelkkää häiriötä. Tämän jälkeen Vironkadun talo myytiin, ja musiikkitiede siirrettiin Topeliaan. Näin oli siis ennen, ja katsokaa ympärillenne, missä pisteessä olemme nyt. Kuvaavaa on, ettei kolmessa vuodessa ole saatu pihalle edes kylttiä, jossa lukisi, että täällä opiskellaan musiikkitiedettä. Kaisakirjastossa ei ole lainkaan luokitusta hakusanoilla musiikki tai musiikkitiede, aineisto on etsittävä taiteiden tutkimus -luokituksen alta. Se hyvä puoli tämänhetkisessä talouskriisissä kuitenkin on, ettei esimerkiksi tulosvastuulla ole mitään merkitystä: on aivan sama tuottaako laitos 0 vai 50 väitöskirjaa, sillä ei ole mitään rahaa millä se palkittaisiin. Miltä musiikkitieteilijän työkenttä tänä päivänä näyttää verrattuna siihen aikaan, kun itse lähdit työelämään? Vastaako yliopistossa saatu osaaminen työelämän tarpeita?

En voi käsittää nykyistä puhetta työelämästä, etenkään musiikkitieteen kannalta. Tilanteemme on koko urani ajan ollut se, että opiskelijat on viety jo ennen valmistumistaan työelämään. He ovat saaneet opinnoissaan tietyn määrän tietoja ja taitoja, pärjänneet niillä ja päässeet hyviin virkoihin. Kuinka työelämään voi valmistautua? Opiskelemalla oman alansa sisäl-

töjä. Tarkoitan tällä sitä, että opiskeluaikana nuorella on oikeus keskittyä pelkästään oman alansa keskeisten näkökulmien omaksumiseen: musiikkiin, sen historiaan, estetiikkaan, muihin tieteenaloihin, musiikkiin osana kulttuuria, antropologiaan, filosofiaan, musiikinteoriaan, teknologiaan ja käytännön muusikon taitoihin. Tämä juuri on valmentautumista työelämään. On mahdoton ennakoida, mihin työtehtävään itse kukin opiskelija joutuu, koska musiikkitieteilijän tehtävät ovat niin vaihtelevat ja moninaiset opiskelijan taidoista, intresseistä ja luonteesta riippuen. Siksi opinnoissa on paras keskittyä itse musiikkiin ja sen keskeisiin ilmiöihin. Ei ole olemassa työelämää an sich, sinänsä. Sen eri vaatimusten täyttämiseen voi käyttää lopun ikänsä, mutta nyt on se aika, jolloin keskitytään perustan omaksumiseen, tullaan sivistyneiksi. Ajatus työelämästä tulee maamme poliittiselta johdolta, jonka mielestä tieteen perimmäinen tehtävä on tuottaa rahaa. Ajatellaan, että vain rahaa tuottavia aloja kannattaa julkisin varoin tukea. Tämän ajatuksen varjolla lakkautetaan vuosisataisia perinteitä. Näissä piireissä vihataan oppiaineen ideaa, koska siellä piilee vielä jotain itsenäistä pitkää perinnettä, jonka vaikutusta ei voida kontrolloida. Tiedämme, mitä seurauksia tästä on viime aikoina ollut muun muassa musiikkitieteelle. Kaikesta huolimatta musiikkitiedettä tulee olemaan yhtä kauan kuin musiikkiakin, sillä on aina olemassa ihmisiä, jotka haluavat syvempää tietoa musiikin olemuksesta. Millaisia neuvoja antaisit n uorelle musiikkitieteilijälle, joka haluaisi suunnata akateemiselle uralle? Onko joitakin konkreettisia valin-

toja, joita olisi hyvä tehdä heti alussa? Millaisia taitoja tutkijalta vaaditaan?

Olennaista nuoren kannalta on tietenkin päästä sisään yliopistoon ja akateemiseen yhteisöön. Sitten voi katsella ympärilleen. Jo aika pian voi lähteä ulkomaille perehtymään ja tutkimaan, mitä sieltä löytyy. Esimerkiksi vaihto-opiskelu on tähän erinomainen keino. Musiikkitiede on myös taitoaine – ihminen ei voi olla musiikkitieteilijä, ellei jossain määrin hallitse käytännön musisoinnin taitoja. Näitä taitoja on voitava opiskella humanistisen tiedekoulutuksen rinnalla. Silti musiikkitieteilijä ei ole vain muusikko. ”Muusikot, jotka vain aamusta iltaan soittavat, ovat kuin nautoja”, sanoi Richard Wagner vaimolleen Cosimalle kerran. Jos he eivät ymmärrä sitä ideoiden maailmaa, jonka musiikki välittää, heidän olisi paras tehdä jotakin aivan muuta. Toistan vielä ne sanat, jotka Indianan yliopiston rehtori lausui opiskelijoille keväällä 1996, jolloin itse tulin siellä kunniatohtoriksi: ”Follow your passion and furnish your mind.” (Seuraa intohimoasi ja varusta mielesi.) Joku tietää intohimonsa jo alun pitäen, jollakin oman alan löytäminen kestää kauan. Kun pääsin ylioppilaaksi 1967, sanoi rehtori Aulis Ojajärvi lakkiaisissa: ”Ole kiitollinen ja näe vaivaa.” Millaisia suunnitelmia sinulla on eläkkeelle jäämisen jälkeen?

Minulta ilmestyy tänä syksynä suomeksi toinen romaanini Eurooppa/Ehkä. Se julkaistiin jo pari vuotta sitten ranskaksi ja italiaksi. Teoksen takakannen tekstissä minusta käytetään neljää epiteettiä: musiikintutkija, semiootikko, kirjailija ja pianisti. S Y N K O O P P I //

Musiikkitieteilijänä haluan vihdoin saattaa päätökseen teokseni Wagnerista, jota olen kirjoittanut koko ikäni. Semiootikkona minulla on tekeillä teokset Transcending Signs ja Semiotics of Cultural Heritages. Lisäksi suunnittelen tutkielmaa Euroopan eksistentiaalisesta historiasta. Kirjailijana haluaisin kirjoittaa kolmannen romaanin, joka olisi hyvin erilainen kuin kaksi aiempaa, joista ensimmäinen edusti science fictionia ja toinen eeppistä kerrontaa. Pianistina olen taas alkanut soittaa ja esiintyä erityisesti kamarimuusikkona Helsingin yliopiston musiikkiseuran konserteissa. Viime aikoina olemme esittäneet Sibeliuksen pianokvintettoa muun muassa Ateenassa ja Canterburyssa, se on ollut menestys ja antanut minulle soittajana tavattomasti lisää itseluottamusta. Nyt harjoittelemme ranskalaisen Reynaldo Hahnin kvartettoa ja kvintettoa. Olen hyvin kiitollinen saamastani mahdollisuudesta soittaa ja esiintyä nuorten, lahjakkaiden muusikoiden ja musiikkitieteilijöiden kanssa. Minulla on siis tiedossa paljon kaikkea. Lisäksi suunnittelen akatemian perustamista, sen nimeksi tulisi ACU eli Academy of Cultural Heritages ja sillä olisi toimintaa jossakin Kreikan saaressa Helsingin ohella. Mutta katsotaan, miten sen kanssa käy. Minusta on ollut suunnattoman hauskaa ja stimuloivaa tavata niin monia musiikkitieteen opiskelijapolvia. En kyllästy siihen koskaan. Kiitän oppiaineemme koko henkilökuntaa näiden vuosien upeasta kollegiaalisesta hengestä ja yhdessä työskentelystä. Muistelen myös lämmöllä niitä, jotka ovat jo poistuneet. Haluaisin sanoa jotain hauskaa lopuksi,

// S Y N K O O P P I

sillä olen aina vastustanut fenno-ugrilaista synkkää hautovuutta. Nyt en kuitenkaan keksi mitään. Sellaista se on. OILI PAASKOSKI

ELOKUUN ILTA MIKKELISSÄ – SYNTEESIN SEURASSA. FREDRIK PACIUKSEN 200-VUOTISJUHLAT 2009. KAHVIKONSISTORI VIRKAANASTUJAISPÄIVÄNÄ HELSINGIN YLIOPISTOSSA 1984.

S Y N K O O P P I â&#x20AC;&#x192; //

NUO R E T T Y Ö L L I S E T

JAA N I L Ä N SIÖ,

L A U R A Å KER L U ND ,

V A L M ISTU N U T FI LO SO FI A N

VAL MIS TUNUT F IL OSOF IAN

M A I STER I K SI 2 0 1 4

MAIS TERIKS I 2016

SE MIRA K E T ROU SSI,

M A IJU TA L VISTO ,

V A L M IS T UN U T HU MA N I STI STEN

VAL MIS TUNUT F IL OSOF IAN

T IET EID EN K A N DI DA A TI K SI 2 0 1 4

MAIS TERIKS I 2012

K y s y i m m e n e l j ä l t ä n u o r e l t a He l s i n g i n y l i o p i s t o s s a m u s i i k k i t i e d e t t ä opiskelleelta, onko musiikkitieteen opinnoista ollut hyötyä työelämässä ja mihin opiskelijoiden kannattaisi kiinnittää huomiota opiskeluaikana.

// S Y N K O O P P I

MILLAIS IA TÖ ITÄ OLET TEH N YT MUSIIKKITIETEES TÄ VALMISTU T T UASI T AI O P IN TO J EN AIK AN A?

JL: Opintojeni aikana pystyin yhdistämään opiskelun ja työt tekemällä keikkoja iltavahtimestarina. Hiljaisen talon yksinäisyydessä pystyin istumaan koneen ääressä kirjoittamassa esseitä tai luentopäiväkirjoja, ja myöhemmin myös kriitikon ja toimittajan hommat sujuivat samalla. Sittemmin jätin vahtimestarintyöt keskittyäkseni kirjoittamaan musiikkijuttuja. LÅ: Olen työskennellyt oopperaohjaajana Saksassa, Englannissa, Ruotsissa, Venäjällä ja Suomessa. Opintojen aikana työskentelin muun muassa oopperaohjaajana, apulaisohjaajana ja musiikkijärjestäjänä monenlaisissa projekteissa. Myös muita kulttuurialan töitä on tullut tehtyä. SK: Opintojeni aikana työskentelin kolmisen vuotta iltaisin ja viikonloppuisin kaupan alalla ja lopulta harjoittelupaikkani Music Finlandilla vaihtui pidempiaikaiseksi työksi. Tällä hetkellä toimin Music Finlandilla projektiassistenttina ja johdon assistenttina. MT: Ensimmäinen opiskeluaikainen niin sanottu oman alan työ taisi olla Ainolamuseossa oppaana toimiminen, ja olin myös muutaman kesän Pori Jazz -festivaalilla tuotantoassistenttina. Lisäksi tein myös harjoittelun UMO Jazz Orchest‑ rassa ja jonkin verran hommia esittävän taiteen kentällä. Opiskeluaikana minut palkattiin Flow Festivalin riveihin tekemään artistituotantoa, ja jatkan siellä edelleen. Viimeiset vuodet opiskeluista menivät

lähes täysipäiväisesti töissä. Tällä hetkellä vastaan Flow Festivalin artistituotannon kokonaisuudesta sekä toimin Suomen Assitej ry:n (kansainvälinen lastenteatterijärjestö) järjestösihteerinä. O NK O M U S I I K K I T I E T E E N O PI N NO I S T A O L L U T SU O R A A T A I V Ä L I L L I ST Ä H Y Ö T Y Ä T Y Ö E L Ä M Ä S SÄ ?

JL: Suoraan ja välillistä. En voisi kuvitella kirjoittavani musiikista ilman opinnoissani syventämääni sivistystä ja tietoa. Välillisesti olen hyötynyt tapaamalla ihmisiä ja vaikuttajia, jotka ovat myöhemmin muistaneet minut ja tarjonneet mahdollisuuksia näyttää taitojani töissä. Harva myöskään palkkaa ketään ilman opiskelutaustaa. LÅ: Musiikkitieteen opiskelijoiden ja alumnien piiristä sai usein hyviä vinkkejä tulevista projekteista tai vapaana olevista työpaikoista. Musiikkitieteestä valmistuneet myös sijoittuivat aika kattavasti klassisen musiikin työelämään, ja tuttuihin törmää usein kaikenlaisissa projekteissa. SK: Työnhakuvaiheessa opinnoista on selvästi hyötyä, sillä työnantajat tuntuvat arvostavan korkeakoulututkintoa kulttuurialalta. Ei ole myöskään mikään myytti, että musiikkitieteilijöillä on hyvä maine työelämässä. Nykyinen työnantajani työllistää lisäkseni kuutta muuta musiikkitieteilijää. Organisaatiommekin sisällä musiikkitieteilijöillä on hyvin erilaiset työnkuvat ja asiantuntemuksen kenttä. Tämä heijastelee mielestäni myös positiivisella tavalla musiikkitieteen rikasta luonnetta; meistä on moneksi. Yhteistä meille kaikille on

S Y N K O O P P I //

humanistinen ja monitieteinen katsantotapa asioihin, josta koen olevan hyötyä myös työelämässä. Opintojemme kautta saamaamme asiantuntijuutta pääsemme kaikki käyttämään päivittäisessä työssämme, toki hieman eri tavoin työtehtävän mukaan. Ymmärtämättä musiikkia alalla on hyvin hankala toimia. MT: Tunnistan omalla työurallani molempia hyötyjä. Musiikkitieteestä saatu musiikin substanssiosaaminen on todella tärkeä itselle, sillä se on luonut minulle pohjan ja varmuuden toimia tällä alalla. MIT KÄ OV A T MIELES TÄS I MU S IIK KIT IE T E EST Ä VALMISTU N EEN VAH V UUDET T Y ÖELÄMÄSS Ä?

JL: Helsingin yliopiston musiikkitieteellä on hyvä maine portinvartijoiden silmissä. Oppiaine on niin spesifi, että harva tulee alan töihin oppiaineen ulkopuolelta. LÅ: Hyvät ja laajat yleistiedot ja taidot musiikista. SK: Musiikkitieteilijöillä on taito ymmärtää ilmiöiden taustoja ja laajoja kokonaisuuksia. Itse teen pääasiassa projektituotantoja. Tutkimuksen tekeminen ei juuri lopulta eroa projektituotannon tekemisestä. Projekteissakin vaaditaan suunnitelma ja dispositio, ja projekti, kuten tutkimusprosessikin, on jatkuvasti etenevä. Musiikkitieteilijältä löytyy kykyä näiden kokonaisuuksien hallintaan, asioiden jäsentelyyn sekä asioiden ytimen löytämiseen. Tämä auttaa työtehtävien priorisoinnissa

// S Y N K O O P P I

millä alalla tahansa. Minulle opiskelu on myös opettanut stressinsietokykyä. On myös hyvä muistaa, että omia kiinnostuksenkohteita voi ihan oikeasti hyödyntää musiikkialalla työskennellessä. Asiantuntijuutta kaivataan edelleen työelämässä. MT: Puhe musiikista on usein melko vaikeaa, ja mielestäni juuri substanssiosaaminen alasta tuo paljon kunnioitusta. On helpompi toimia esimerkiksi muusikoiden kanssa, kun he tietävät, että meilin toisessa päässä on tyyppi, joka oikeasti tajuaa asiansa. Koska alallamme on melko pieni sisäänotto, opiskelijoiden taso pysyy korkeana ja palkatessaan musiikkitieteilijän työnantaja yleensä tietää, mitä on saamassa. MITKÄ TAAS HEIKKOUDET?

JL: Vahvuus on myös heikkous. Työpaikat ovat kilpaillut, niitä on vähän ja musiikkitiede ei anna ainakaan paperilla valmiuksia työllistyä alan ulkopuolelle. LÅ: Kielitaidon puute. Kieltenopiskelua ei millään lailla pusketa tai kannusteta, vaikka se on yksi työelämän tärkeimpiä taitoja. SK: Teoreettisten opintojen lisäksi musiikkitieteilijä tarvitsisi hieman käytäntöönkin suuntautuvia opintoja, vaikka yliopiston rooli nojaakin vahvasti tutkimukseen. Itse olisin kaivannut nimenomaan enemmän taustatietoa musiikkialasta. Musiikkitieteilijä jää helposti killumaan tyhjän päälle valmistuttuaan. Opin-

noissamme emme aina oikein saa kiinni siitä, mitä vahvuutemme ovat. Meillä tuntuu välillä olevan heikko ammattiylpeys ja huono ymmärrys siitä, mitä hyötyä meistä työelämässä voisi olla. Näin ollen olemme usein hiukan kehnoja markkinoimaan itseämme työnantajille. Koen, että tilannetta auttaisi, jos heti opintojen alusta musiikkitieteilijä kuulisi ja kohtaisi muita työelämään sijoittuneita kollegojaan. MT: Olen toisinaan miettinyt, olisinko parempi työssäni, jos minulla olisi tuottajakoulutus – sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että tuskin olisin. Mikäli tutkinto perustuu täysin teoreettisille kursseille eikä työkokemusta ole, voi se olla heikkous ja työelämään vaikeampi päästä käsiksi. Mutta onneksi humanistista tutkintoa saa melko vapaasti muokata oman mielenkiinnon mukaan. Koska opiskelemaan otetaan vuosittain niin pieniä määriä, on tutkinto – ja näin ollen myös monipuolinen osaaminen – osalle musiikkialalla (kevyellä puolella) toimivista täysi mysteeri. Ehkä sen voisi lukea heikkoudeksi.

LÅ: Kielitaitoon! Mitä aiemmassa vaiheessa opintoja aloitat, sen parempi. Ja ei missään tapauksessa saa ajatella, että olisi ”liian vanha” kielten opiskeluun. Se ei pidä paikkaansa! SK: Jos asiaa katsotaan puhtaasti työllistymisen kannalta, huomiota kannattaa kiinnittää omiin tavoitteisiin ja kiinnostuksen kohteisiin. Tätä kautta on mahdollista luoda jo melko aikaisin uratavoitteita. Tavoitteissa pitää olla rohkea ja päämäärätietoinen, jolloin opintopolkuakin on helpompi suunnitella. Omien kykyjen aktiiviseen tiedostamiseen kannattaa siis pyrkiä jo aikaisessa vaiheessa. Mahdollisuus työharjoitteluun ja vaihto-opiskeluun kannattaa myös käyttää. Harjoittelu antaa suoran mahdollisuuden oppia haluamaansa työtä ja alaa. Harjoittelu voi myös toimia, kuten minunkin tapauksessani, suorana tienä työmarkkinoille. Vaihto-opiskelu on auttanut minua kansainvälisellä kentällä toimimisessa. Uskallus kohdata erilaisia ihmisiä ja tilanteita, samoin kuin monipuoliset kieliopinnot ja kielitaito, ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä.

MIHIN MUSIIK K ITIETEEN OP IS K E LIJAN KANN ATTAISI K IIN N ITTÄÄ HUOMIOT A J O OP IS K ELU AIK AN A T YÖELÄMÄÄ AJ ATELLEN ?

JL: Kannattaa osallistua rientoihin, olla aktiivinen luennoilla ja tehdä itsensä ja taitonsa tiettäväksi. Kukaan ei kutsu kotoa töihin, paitsi sellaisia, jotka jäävät mieleen. Sosiaalisuuden lisäksi kannattaa uskaltaa olla yksin ja päntätä!

MT: Mielestäni kaikkien tulisi tehdä harjoittelu ennen kandiksi valmistumista ja muutenkin hakeutua oman alan töihin mahdollisimman aikaisin. Suuren osan työtehtävistä voi opinnollistaa ja näin ollen ne jouduttavat myös valmistumista. Vapaaehtoistyöt ovat hyvä väylä kurkistaa organisaatioihin ja olen itsekin aloittanut vapaaehtoishommista. En ole mikään palkattoman työn

S Y N K O O P P I //

puolustaja, mutta alamme on niin kilpailtu, että joku tekee aina homman ilmaiseksi. Toki tässäkin on kaksi puolta: teen mielelläni edelleenkin keikkaa myös ilmaiseksi, mikäli projekti on hyvä, siinä on hyviä tyyppejä, siitä olisi apua minulle tulevaisuudessa – tai vaan auttaakseni kaveria. SYKS YLLÄ 2017 H ELS IN GIN YLI OPIST OSSA SIIRRYTÄÄN N IIN SANOT T UIH IN LAAJ O IH IN K AN D I DAAT T IOHJ ELMIIN J A MU SIIK K I T IET E ES T Ä TU LEE O SA TAITEID EN T UT KIMUK SEN K O U LU TU SO H J EL MAA. S E T ARK OITTAA, ETTÄ U SEITA T AIT EIDEN TU TK IMU K S EN ALO J A OPISKE LLAAN SAMASS A K OU LU T USOHJE LM ASS A J A TU TK IN N O STA ON T ARKOITU S TU LLA YLEISEMP I. ONKO T ÄLLAIN EN K EH ITYS MIE LEST ÄSI MU S IIK K ITIETEEN O P IS KELIJAN T Y Ö ELÄMÄN K AN N ALTA

musiikkitieteilijää ovat nimenomaan auttaneet opinnot muualta kuin taiteiden tutkimuksen alalta. Myös musiikkitieteen ”vapaus” on ollut siinä, että opetussuunnitelma on antanut tietyt perustiedot ja -taidot, minkä jälkeen tutkinto on muotoutunut tekijänsä näköiseksi. Tämä on erittäin tärkeää, kun puhutaan musiikkitieteilijän asiantuntijuudesta, ja se on suoraan yhteydessä myös uravalintoihin. Oman fokuksen ja uravalinnan löytyminen muuttuu entistäkin hankalammaksi, jos siirrytään vieläkin yleisempään suuntaan. Asiantuntijuus musiikin alalla vaatii ymmärrystä musiikkikulttuurien ja musiikin tutkimuksen kirjosta. Jos opintoja vähennetään entisestään, pelkään, että tämä asiantuntijuus jää niille harvoille, jotka jaksavat itse etsiä tietoa. Tällöin yliopistokoulutuksen rooli prosessissa ikään kuin katoaa.

UHKA V AI MAH D OLLISU U S ?

JL: Laaja-alaisuus lienee nykyään toivottavaa, joten uskon muutoksen parantavan työllistymistä. Oma-aloitteinen perehtyminen ja syventyminen noussee entistäkin arvokkaammaksi. LÅ: Mahdollisuus. SK: Uhka. Musiikkitieteessä on aina ollut humanistinen, monitieteinen rikkaus. On toki hyvä, että musiikkitieteilijä opiskelee laaja-alaisesti muitakin taiteen aloja, mutta näen, että työllistymisen kannalta

// S Y N K O O P P I

MT: En voi sanoa perehtyneeni tämänhetkiseen tilanteeseen hirveän hyvin, mutta mielestäni tässä on olemassa molemmat puolet. Olen itse kiinnostunut musiikin lisäksi myös muista taiteen muodoista ja tehnyt paljon töitä myös teatterin parissa, joten koen, että tällainen tutkinto olisi voinut olla mielekäs minunlaisilleni. Lisäksi hyötyjä varmasti tulee, kun opiskelijat pääsevät verkottumaan aikaisempaa paremmin. Mutta jos uudistus ei mene nappiin, saavatko opiskelijat enää samaa substanssiosaamista ja tietomäärää? SALLA VIITANEN

ME RKINTÖJÄ MUSIIKINTUTKIJAN TULEVAISUUDESTA

Sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa – etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Näin voi olla. Mutta jos pohtii, miten musiikintutkimukselle ja musiikintutkijoille tulevien vuosien myötä käy, voi haastavaa tehtävää helpottaa pilkkomalla kysymys osiin. Liittyyhän aiheeseen yksittäisen musiikkitieteen opiskelijan tulevaisuus, musiikintutkimuksen oppiaineiden tulevaisuus sekä koko musiikintutkimuksen oppialan luonteen tulevaisuus.

Vallitsevan käsityksen mukaan musiikintutkimuksen alan eri oppiaineista valmistuneet ovat työllistyneet hyvin. On tehty myös käsitystä tukevia selvityksiä. Myös omat kokemukseni vahvistavat vaikutelmaa. Aloitin musiikkitieteen opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1996, jolloin sisäänotto oli 30 opiskelijaa. On ilahduttavaa huomata, kuinka monen musiikkialan työllistäjän palveluksessa tuon vuosikurssin opiskelijoita tänä päivänä on. Yhtä lailla ilahduttavaa on nähdä pitämieni kurssien opiskelijoita musiikkialan vastuullisissa tehtävissä. On toki muistettava, että kaikilta aloilta, myös musiikkitieteestä, valmistuu ihmisiä, jotka eivät löydä itselleen sopivaa työtä. Tämä on harmillista, eivätkä puheet alan korkeasta työllistymisasteesta heitä varmaankaan paljon lohduta. Musiikintutkimuksen koulutus on ollut Suomessa aina niin korkeatasoista, että kokonaisuuden kannalta olisi toki parasta, että kaikille

alalta valmistuneille löytyisi töitä. Harva alamme opiskelija osaa opintojensa alussa sanoa, mitä työtä tulee valmistuttuaan tekemään. Harva osaa sanoa tätä kandivaiheessa, eikä moni vielä maisterin paperit kourassakaan. Musiikintutkimuksen opintojen vahvuus on liittynyt maassamme siihen, että oppiaineet ovat olleet tiedeyliopistoissa ja siksi opiskelijoista on kasvanut laaja-alaisia, mukautumiskykyisiä oppineita. Yliopiston tehtävä ei ylipäätään ole vain määrättyjen tietojen antaminen vaan opiskelijoiden kasvattaminen ottamaan asioista selvää ja tuottamaan kriittisesti uutta tietoa muuntuvissa ympäristöissä. Musiikkitieteen opiskelijan tulevaisuus näyttäisi siis varsin hyvältä. Musiikkitieteilijän osaamista edellyttäviä työpaikkoja on tarjolla jatkossakin. Toki kulttuurialan työpaikat ovat vähentyneet, mutta niin ovat vähentyneet musiikkitieteen opiskelijatkin.

S Y N K O O P P I //

Ketään ei kuitenkaan tulla töihin kotoa hakemaan. Kannattaa olla aktiivinen kontaktien luomisessa, jatkuvassa tekstin ja muiden tietosisältöjen tuottamisessa sekä – ennen kaikkea – erikoistumisen suhteen. Gradu ei ole humanistisilla aloilla pelkästään pakollinen opinnäytetyö vaan osoitus asiantuntijuudesta. On hyvin tavallista, että ensimmäiset työtehtävät kumpuavat graduprosessista ja gradun erikoistuneesta aiheesta. Erikoisasiantuntemusta arvostetaan yhteiskunnassa enenevässä määrin. Musiikintutkimuksen oppiaineiden toimintaedellytysten jatkuminen eli käytännössä koko alan olemassaolon tulevaisuus Suomessa on sitten astetta ikävämpi ennustuskohde. Ikävämpi, kyllä, mutta ei välttämättä vaikeampi. Nimittäin mikään ei ole niin kaavamaista ja siten ennakoitavaa kuin nykyinen yliopistossakin jylläävä hallintotapa. Kuten tänä päivänä liki kaikki hallinnointi, myös yliopiston hallintokulttuuri on perusluonteeltaan tekninen eli – termin alkuperäisessä merkityksessä – laskennallinen ja järjestelykysymys. Tämä tarkoittaa, että tekniselle hallinnolle eri tieteenalojen erityisominaisuudet ovat sivuseikkoja, joista ollaan kiinnostuneita lähinnä näennäisesti, retorisesti ja perinnesyistä. Teknisen hallintotavan perusidea on se, että käytettävissä olevasta varannosta (yliopistossa siis yliopiston identiteetin kannalta olennaiset opiskelijat, opettajat ja tutkijat) halutaan puristaa irti mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä taloudellisella ja hallinnollisella satsauksella. Toisin sanoen pyritään tehokkuuteen. Tässä ei ole tutkimuksen, opetuksen tai oppiaineiden sisällöllä yhtään mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, miten kirjanpitäjän viivan alle jäävä luku suhtautuu yliopiston sijoitukseen erilaisissa mielivaltaisissa ja ilman tutkimuksen 24

// S Y N K O O P P I

substanssiin perehtymistä laadituissa rankingeissa. Teknisiksi ja teknologisiksi kutsutaan usein koneita ja laitteita. Nämä ovat kuitenkin vain seurauksia teknisestä olemisenymmärryksestä. Siksi ihmisiäkin kohdellaan teknisesti hallinnoidussa yliopistossa kuten laitteita: vanha tai hidas heitetään mieluusti roskiin riippumatta siitä, onko kyseessä ihminen vai printteri ja riippumatta siitä, kuinka luotettavaa tai laadukasta sen toiminta on tähän asti ollut. Kyse on hallinnon näkökulmasta epätoivotun aineksen puhdistamisesta – ilmauksen kaikissa merkityksissä. Opiskelijoille muutokset näkyvät esimerkiksi henkilökunnan vähenemisen aiheuttamina vaikeuksina opetuksen ja ohjauksen saamisessa sekä yleisenä ilmapiirin epävarmuutena ja kiristymisenä. On kuitenkin muistettava, että opiskelijat ovat olleet teknisen hallinnon kiristyskohteena jo pitkään. Kun tutkinnon suorittamiseen kuuluvaa aikaa ja opintuen saamisen ehtoja alettiin muutamia vuosia sitten tarkkailla entistä hanakammin, murennettiin samalla sivistysyliopiston ydintä rajoittamalla vapautta opiskella mitä haluaa ja siihen tahtiin kuin haluaa. En tunne tilastoja, mutta valistunut arvaukseni on, että nämä rajoitukset eivät ole mitenkään merkittävästi lisänneet valmistuneiden määrää. Ainakaan ne eivät ole tuottaneet enempää asiansa osaavia maistereita. Uskoisin, että pikemminkin päinvastoin. Käsitteellisen ajattelun kehittymistä ei voi nopeuttaa, eikä sen omatahtisuutta saisi rajoittaa hallinnollisilla päätöksillä. Tällainen vähentää kriittisyyttä ja heikentää työelämässäkin tarvittavaa sopeutumiskykyä. Ikään kuin yliopistoinstituution nykysuuntaus pyrkisi tahallaan kouluttamaan kritiikittömämpiä ja korvattavissa olevia ihmisiä. Sivistysyliopiston kuitenkin pitäisi kouluttaa korvaamat-

tomia, ainutkertaisia ihmisiä. Yliopistopolitiikka toimii kummallisella tavalla täysin vastakkaisesti kuin miten nykyinen yksilöllisyyttä ja erikoistumista suosiva – suorastaan edellyttävä – yhteiskunta olettaisi sen tekevän. Sitten siihen varsinaiseen ennustukseen. Taiteentutkimuksen oppiaineet ovat viimeaikojen tiedeyliopistojen säästökuurissa joutuneet erityisen ahtaalle. Tämä on yhtä valitettavaa kuin loogista. Nykyinen hallintokulttuuri ei suosi aloja, joiden ”tulokset” ovat vaikeasti mitattavia eli joiden tulokset koskettelevat arvoja, merkityksiä ja kokemuksellisuutta. Vaikeasta tilanteesta yritetään selvitä esimerkiksi taiteentutkimuksen oppiaineiden opintoja yhdistelemällä. Asia koetetaan toisinaan esittää myönteisessä valossa puhumalla ”laaja-alaisesta” oppimisesta. Kaunis ajatus. Mutta laaja-alainen oppiminen toteutuisi vain todellisessa sivistysyliopistossa, jossa on vapaus opiskella mitä vain ja kuinka kauan vain. Siis siinä yliopistossa, jota ollaan rapauttamassa kovaa vauhtia. Jos painotetaan säästöjen nimissä laajaalaista oppimista pakottaen samalla opiskelijat nopeaan valmistumiseen, syntyy maistereita, jotka eivät hallitse mitään kunnolla. Mikä musiikin asiantuntija se sellainen on, jonka opinnoista vain, sanotaan, kolmasosa koskee ydinaluetta, musiikkia? Ennustan, että tulevaisuuden musiikintutkimuksen maisterit tuntevat musiikkinsa huonommin kuin nykyiset. Nykyisessä taloudellis-teknis-tieteellisessä ilmastossa tuntuu olevan liki kiellettyä tai vähintäänkin idealismiksi moitittavaa puolustaa sivistystä, kulttuuria ja taiteellista toimintaa itseisarvoisina ilmiöinä. Taidealojen edustajat puolustavat toisinaan omaa alaansa sanomalla, että alat ovat taloudellisestikin kannattavia mutta että tämä näkyy vain epäsuorasti, seurannaisvaikutuk-

sina ja ”pitkällä tähtäimellä”. Voi olla totta sinänsä, mutta ”lyhyellä tähtäimellä” – jolla tällaiset argumentit vain jotain merkitsevät – tämä tarkoittaa käytännössä alistumista ja oman tuhon hyväksymistä. Kyse on pohjimmiltaan myöntymisestä siihen, että taidealojakin pitäisi arvioida taloudellisin kriteerein. Vastaava tilanne on esimerkiksi se, kun kolonisoitu alkuperäiskansan edustaja ei halua lastensa puhuvan omaa kieltään, koska olettaa heidän pärjäävän siten maailmassa edes vähän paremmin. Taiteentutkimuksen oppiaineita tulisi kuitenkin puolustaa vain ja ainoastaan arvoihin, sivistykseen ja kulttuurin ylläpitoon perustuvin ei-teknisin ja ei-taloudellisin argumentein. Tieto voi olla kestävää ja korruptoimatonta vain, jos sen tuottamisen vaiheessa sen hyödynnettävyyttä ei ajatella millään tavalla. Ennustan, että viiden vuoden kuluttua valtaosa suomen tiedeyliopistojen taiteentutkimuksen oppiaineiden perusopetuksesta on siirretty Taideyliopistoon. Väitän myös, että päätös siirroista on jo tehty. Näennäisdemokraattisesti asiaa kuitenkin edelleen ”selvitetään” ja keräillään päättäjiä millään tavalla sitomattomia lausuntoja. Näin voidaan myöhemmin väittää, että kaikkia kuultiin ja että näiden tietojen valossa päädyttiin kyseiseen päätökseen. Toivon sydämestäni, että olen väärässä. Siirto ei olisi toteutuessaan katastrofi alan kokonaisuuden kannalta sinänsä, vaikkakin keskittäminen heikentää aina moninaisuutta. Sen sijaan kyse olisi katast‑ rofista monelle yksittäiselle henkilölle, koska työ- ja opiskelupaikkoja katoaisi. Samalla kyseessä olisi katastrofi – ja tämä on asian ydin – suomalaisen musiikintutkimuksen opetuksen erityislaadulle. Suomalaisen musiikkitieteen ja etnomusikologian maailmanlaajuinen erinomaisuus on ollut siinä, että alalta valmistuneet ovat nimenomaan tiedeyliopiston kasvatteja, laaja-alaiS Y N K O O P P I //

sesti sivistyneitä ja oppineita kulttuurin tuntijoita ja kriittisen teoreettisen ajattelun hallitsijoita. On vaikea kuvitella, miten tämä voitaisiin säilyttää kokonaan toisenlaisessa korkeakouluympäristössä, jossa ei ole tiedeyliopiston henkeä, monialaisen oppimisen mahdollisuuksia ja akateemisen vapauden perinnettä. Tuleva muutos pidetään piilossa taktisista syistä, koska ei haluta antaa vastustajille aihetta vastustaa. Hallitaan tietoa pimittämällä. Yliopiston muutoksia vastustetaan ylipäätään aivan liian vähän ja aivan liian säysein keinoin. Yliopiston hallintorakennus esimerkiksi vallataan nykyisin aivan liian harvoin. (On tuskin sattumaa, että todennäköinen valtauskohde eli hallintorakennus laitettiin remonttiin juuri hankalimpina aikoina.) Koko musiikintutkimuksen alan tulevaisuus näyttää mielestäni sinänsä varsin hyvältä. Ainakin kansainvälisesti ajatellen. Musiikki on osa ihmisyyttä hyvin syvällä, sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla. Siksi musiikista halutaan puhua ja sitä halutaan tutkia jatkossakin. Perinteisesti alan kehityksen pahimpana jarruna ovat olleet liian ahdaskatseiset ja suvaitsemattomat tutkimukselliset koulukunnat, jotka eivät ole hyväksyneet musiikin kokemuksellista ja kulttuurista moninaisuutta. Samaan ovat syyllistyneet, ehkä yllättäen, myös ne alat, jotka ovat kutsuneet itseään ”kulttuurisiksi” ja nimenomaan arvoista kiinnostuneiksi tutkimussuuntauksiksi. Itse asiassa tällaiset suuntaukset voivat olla pohjimmiltaan jopa kapeakatseisimpia kuvitellessaan tuntevansa eettisesti kestävän tutkimuksen kriteerit. Järjestelmäksi ja kyseenalaistamattomiksi ohjenuoriksi jämähtäessään etiikka on kuitenkin aina paha asia, sillä se haluaa

// S Y N K O O P P I

määrittää ulkopuolelta, ilman perusteluja ja kokemuksistamme piittaamatta, hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Tällainen taas ei ole rakentavaa eikä kriittistä ajattelua edistävää vaan uskonnollissävyistä fundamentalismia. Luulen kuitenkin, että tällainen rajoittuneisuus tulee tulevaisuudessa vähenemään ja musiikintutkimuksesta tulee entistä moniarvoisempaa ja -puolisempaa. Lopuksi pitää muistaa, että musiikilla ja musiikin tekijöillä on usein ajateltu olevan ennustajan lahjoja. Ajatellaan vaikkapa Bingenin Hildegardia, Jacques Attalin ja Ernst Blochin teorioita tai villeimpiä transhumanistismusiikillisia visioita. Tässä ei ole mahdollista eritellä asiaa tarkemmin, mutta nykyisen musiikillisen todellisuuden perusteella voisi helposti uskoa yhteiskunnallisen tulevaisuutemme muuttuvan nykyistä suvaitsevaisemmaksi ja harmonisemmaksi. Väite on spekulatiivinen, mutta niinhän on koko todellisuuskin – mikäli tuoreita filosofisia suuntauksia on uskominen. Musiikki on ja pysyy niin kauan kuin ihminenkin. Se hahmottaa maailmassa-olemistamme. Musiikintutkimuksen ammattilainen on pitkämielinen kuuntelija, joka kuuntelee niin mennyttä kuin tulevaa.

JUHA TORVINEN

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston musiikkitieteen kouluttama dosentti.

R I I N A VI R K K U NE N Urapolku musiikkitieteestä kulttuurialan työntekijöiden edunvalvontaan Musiikkitieteestä Jyväskylän yliopistosta valmistunut Riina Virkkunen on Taideja kulttuurialan ammattijärjestön TAKU ry:n järjestö- ja kehitysvastaava. Tällä hetkellä Virkkunen on opintovapaalla draamapedagogiikan aineopintojen parissa. KU KA ?

TEKSTI: SALLA VIITANEN

Virkkunen aloitti musiikkitieteen opinnot vuonna 1992. Aktiivisten opiskeluvuosien aikana tuli opiskeltua sivuaineena niin yleistä kirjallisuustiedettä, kasvatustiedettä kuin draamapedagogiikkaakin sekä oltua ainejärjestön Triolin hallituksessa. Opintojen ollessa pitkällä Virkkunen lähti välillä pariksi vuodeksi Italiaan opiskelemaan. Suomeen palatessa oli tekemättä pro gradu -tutkielma sekä yksi sivuaine, joksi valikoitui asiakaspalvelu ja markkinointi. Virkkunen olikin jo työelämässä valmistuessaan. Myöhemmin hän on kouluttautunut lisää työuran ohessa. Ennen valmistumista Virkkunen työskenteli ensimmäisessä ”oikeassa” työpaikassaan, tekijänoikeustoimisto Teostossa, jonne hän päätyi avoimen haun kautta. Virkkusen työelämä oli tosin alkanut jo 16-vuotiaana, ja hän oli tehnyt monenlaisia töitä esimerkiksi kaupan kassana sekä hotelli- ja ravintola-alalla. Teoston työ liittyi NCB:n (Nordisk Copyright Bureau) toimintaan ja lisensointiin. 2000-luvun alussa soittoäänet olivat iso bisnes, mikä näkyi myös työssä musiikin lisensoinnin parissa. S Y N K O O P P I //

Myöhemmin Virkkunen siirtyi talon sisällä muihin tehtäviin, joihin liittyi ensin enemmän asiakasvastuita ja myöhemmin markkinointia käyttäjäasiakkaiden parissa. Tässäkin työtehtävässä musiikkitieteen opinnoista oli hyötyä, sillä markkinointiargumenttien pohjaksi luettiin usein muun muassa tieteellistä tekstiä musiikin hyvinvointivaikutuksista. ”Työhön liittyi paljon ihan perusmarkkinointia, tehtiin esimerkiksi esitteitä. Lisäksi oli edelleen asiakasvastuita: musiikkipuolen käyttäjiä, kuten konserttitaloja ja isoja orkestereita.” Sivuaineeksi valikoitunut asiakaspalvelu ja markkinointi oli tässä työssä erittäin hyvä pohja. Teoston työuran aikana Virkkunen teki myös asiakasjohtamisen kurssin, joka vahvisti markkinointi- ja myyntiosaamista. Vuonna 2007 Virkkunen sai perheenlisäystä, minkä jälkeen häntä pyydettiin Gramexin leipiin tekemään saman tyyppistä, paljolti markkinointiin liittyvää työtä kuin Teostolla aiemmin. ”Edelleen sitä hillitöntä argumentointia musiikin käytön ja musiikin hyötyjen puolesta. Markkinointimateriaalin tekemistä, selvityksiä, isoja asiakkuuksia hoidettavana.” Muutaman Gramex-vuoden jälkeen Virkkunen haki vuonna 2011 Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestön järjestöja kehitysvastaavaksi. Toisin sanoen Virkkunen on tehnyt uransa suurelta osin nimenomaan järjestökentällä. ”Kaikissa järjestöissä on tiettyjä samankaltaisuuksia. Toimintakenttä on se, joka vaihtelee. Tekijänoikeuksissa kenttä on tietyllä tavalla suppeampi, koska puhutaan vain musiikista. TAKU:ssa kenttä on huomattavasti laajempi: koko taiteen ja kulttuurin kenttä ja ammattijärjestötoiminta. Kaikki työt ovat kuitenkin olleet tietyllä tavalla edunvalvontaa hieman eri näkökulmista.” 28

// S Y N K O O P P I

MUSIIKKITIEDE URAN POHJANA?

Filosofian maisterin koko tutkinnossa on paljon kaikenlaista, muun muassa hyödyllisiä sivuaineita, mutta myös musiikkitieteen ydinopinnoista on ollut hyötyä Virkkusen työelämässä.

”Jos miettii pelkästään musiikkitieteen opintoja, niin Teoston alkuaikoina oli hirveästi hyötyä siitä, että tunsi musiikkisisältöä. Suoranaista hyötyä jostain satsiopista ei ole ollut, mutta esimerkiksi musiikinhistoria antaa hyvää yleissivistystä muun muassa aikakausiin liittyen. Sitä kautta tulee tietynlainen maailmanjärjestyksen ymmärtäminen, mikä on hyvä. Olennainen taito on sellainen tietty tapa, jolla pystyy purkamaan, jäsentelemään ja analysoimaan asioita. Sitähän musiikkitieteessä tehdään aika paljon. Vaikka myöhemmin jäsenneltävä asia ei ole ollut musiikkia, se on antanut hyvät perusvalmiudet muuhunkin. Toisaalta yleiskuva koko musiikkikentästä on ollut hyödyllinen oppi.” Virkkunen näkee musiikkitieteen vahvuuksiksi työelämässä yleisestikin nimenomaan yleissivistyksen sekä analyyttisen ajattelun. Isojen tietomäärien hahmottaminen on tärkeä ja olennainen taito. Musiikkitieteilijöistä puhuttaessa pitää kuitenkin muistaa, että harva aloittaa osaamisen kerryttämistä vasta yliopistossa: lähes kaikilla musiikkitiedettä opiskelevilla on takanaan pitkä musiikkiharrastus ja sen tuomat taidot ja tiedot, joita ei voi varsinaisesti erottaa musiikkitieteen vahvuuksista. On siis paljon osaamista, jota musiikkitieteen opiskelu ei itsessään tuo, mutta jota musiikkitieteilijöillä on alan luonteen takia. Oppiaineen heikkouksia taas ainakin Virkkusen opiskeluaikoina oli sen ”irral-

lisuus tosielämästä”. Tällä Virkkunen tarkoittaa sitä, että musiikkitieteen opiskelu tapahtuu usein tietynlaisessa musiikintutkimukseen liittyvässä kuplassa eikä opinnoissa esimerkiksi sanoiteta sitä, miten opittavista asioista voisi olla hyötyä opintojen jälkeen. Suurin osa opiskelijoista ei kuitenkaan ala tutkijan uralle, jolloin olisi tärkeää, että erilaiset vaihtoehdot ja mahdollisuudet sekä musiikkitieteen kiinnekohdat nykyelämään olisivat näkyvillä opinnoissa. Opetettavan asian kohdalla voitaisiin aina hieman miettiä, miten tämä asia liittyy nykypäivään? Vaikkapa, miten Schenker-analyysi näkyy nykypäivässä? Opinnoissa ei ainakaan aiemmin ole ollut juurikaan kiinnekohtaa työelämään, jolloin opiskelijoiden on vaikea hahmottaa mitä he oikeastaan osaavat ja mitä eivät osaa. Osaisiko Virkkunen antaa neuvoja siitä, miten opiskelija pystyisi paremmin tunnistamaan omaa osaamistaan? ”Kannattaisi käydä muiden kanssa läpi sitä, mitä on oikeasti opittu. Paitsi asiaosaamista aiheesta myös muita opittuja taitoja, vaikkapa tiedonhakua. Olisi hyvä pohtia yhdessä jonkun kanssa sitä, mitä osaa. Myös työelämäkurssit ja sen tyyppiset ovat hyviä. Oman osaamisen sanoittamista pitäisi olla jo opiskeluaikana. Jos opettajat eivät sitä tee tai osaa työelämään liittyen, opiskelijoiden kannattaisi tehdä sitä yhdessä vaikkapa jossain opintopiirissä. Reflektointi on äärimmäisen tärkeää eikä hyvää työhakemusta voi kirjoittaa ilman tämän tiedostamista. Olennaisia kysymyksiä opinnoissa ovat, että ’mitä mä tästä oikeasti opin?’ tai ’mitä tästä jäi käteen?’.” Virkkusen mukaan työkaluja oman osaamisen tunnistamiseen on kyllä tarjolla ja apuakin saa, joten asian kanssa ei kenenkään tarvitse jäädä yksin. Ammattijärjestöt järjestävät aiheesta kursseja ja yliopiston tarjontaankin (Helsingin yliopistolla Urapalvelut) kannattaa tutustua. Aiheesta

on myös paljon kirjallisuutta. Pelkästään oppilaitoksen niskoille ei siis oman osaamisen tunnistamista voi laittaa, vaan jokaisen pitää tietyllä tavalla ottaa itse vastuu osaamisestaan ja sen tunnistamisesta. Oman osaamisen tunnistaminen vaatii ajatustyötä eikä tule itsestään. Moni pitkäänkin työelämässä ollut ei tätä taitoa hallitse. VOIKO TYÖELÄMÄÄN VALMISTAUTUA ETUKÄTEEN?

Virkkusen mukaan työelämään voi valmistautua jo opiskeluaikana esimerkiksi hyvillä sivuainevalinnoilla. Se mistä on hyötyä, riippuu paljon siitä, mihin on suuntaamassa. Liikaa ei kannata laskelmoida, mutta ei myöskään kannata aina mennä siitä, mistä aita on matalin. Yllättävät sivuaineyhdistelmät palvelevat usein omaa osaamista. ”Sivuaineitakin voi tehdä monta, joten kannattaa vaikkapa ottaa joku kiva ja joku, joka menee oikeasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Sellainen, että miettii ’onkohan tämä nyt vaikeaa ja onkohan tämä edes kivaa’. Luultavasti se on jotain, mikä antaa uutta näkökulmaa ja osaamista.” Toinen tärkeä asia Virkkusen mukaan on verkostoituminen, toki omien kykyjen ja jaksamisen mukaan. Kannattaa mennä mukaan, osallistua tapahtumiin ja olla mukana järjestötoiminnassa. Järjestötoiminta antaa työelämävalmiuksia ja ihmiskontakteja. Usein opiskeluaikaiset ihmissuhteet kantavat pitkällekin elämässä. Valtiovallan ajattelu siitä, että täytyisi opiskella mahdollisimman nopeasti putkeen kaikki, ei ole välttämättä paras ratkaisu yksilölle. Opiskelijalla täytyy olla aikaa myös sosiaaliselle toiminnalle ja aidolle keskustelulle ihmisten kanssa. Virkkunen muistuttaakin, että kannattaa elää opisS Y N K O O P P I //

kelijaelämää, sillä pelkkä kotona opiskeleminen ja tenteissä käyminen ei välttämättä ole viisasta kokonaisuuden kannalta. Valmistuminen hyvin nuorena ilman sosiaalisia kontakteja ei välttämättä ole työelämänkään kannalta paras vaihtoehto. Virkkunen huomauttaa myös, että musiikkitieteen symposiumeissa kannattaa käydä, vaikka tieteellinen foorumi ei itselle olisi se kaikkein läheisin. Sympo‑ siumissa näkee ja tapaa musiikkitieteilijöitä, ja tällaiset tilaisuudet myös auttavat oman osaamisen tunnistamista. Virkkunen vinkkaakin, että olisi hyvä, jos järjestettävissä symposiumeissa olisi enemmän ohjelmaa myös sellaisille valmistuneille, jotka eivät ole päätyneet tutkijoiksi. Alumnihenkisyys voisi tehdä hyvää alalle. MUSIIKKITIEDE & TYÖELÄMÄN TULEVAISUUS?

Virkkusen mukaan on todennäköistä, että epämääräisyys ja pätkätyöt lisääntyvät entisestään tulevaisuuden kulttuurialan työelämässä. Vaikka tulevaisuudessa on todennäköisesti riskejä ja huonoja puolia, siinä on myös paljon positiivista. Ainakin tulevaisuuden työelämä tulee olemaan hyvin moninainen. ”Kunta ja valtio työllistäjinä menettävät merkitystään. Työpaikat valuvat enemmän yksityiselle puolelle, ja kunnatkin todennäköisesti alkavat ostaa enemmän palveluita yksityisiltä tahoilta. Työtä on aina, mutta minkälaista ja miten siitä maksetaan, onkin jo eri asia. Jatkossa tarvitaan omaa kekseliäisyyttä ja laajaalaisia näkemyksiä. Voi olla, että kannattaa tehdä töitä, joita ei ole ajatellut, että voisi koskaan tehdä. Kaikki työpaikat eivät ole suoraan musiikkialalla, vaan kannattaa laajentaa näkökulmaa alaa sivuaville

// S Y N K O O P P I

kentille, esimerkiksi peliteollisuuteen, jonka parissa on paljon musiikkitieteilijöitä töissä. Myös kokonaan uudet ympäristöt kannattaa huomioida. Oma nokkeluus ja viitseliäisyys ovat tarpeen. On olemassa paljon työtä, joka ei ole vielä muodostunut työpaikaksi, mutta seuraamalla tarkasti alaa tai yrityksiä voisi luoda oman työpaikkansa firmaan näkemällä osaamisen tarpeen. Tässä oman osaamisen tunteminen on todella tärkeää, että osaisi myydä osaamistaan.” ”On yllättävää, miten asiat sujuvat, kun yrittää ja rohkeasti kysyy. Ajatuksesta ’en mä voi, kun mä en osaa täydellisesti tätä’ täytyy luopua. Vaatimattomillakin eväillä ihmiset onnistuvat hyvin. Musiikkitieteilijä osaa todella paljon ja laajasti asioita. Osaamisskaala ja oppimiskyky ovat huomattavasti parempia kuin esimerkiksi perusekonomilla, jos nyt rehellisiä ollaan.” TOIMEENTULO?

Jokainen opiskelija on huomannut, että palkattomat harjoittelut ovat musiikkitieteen parissa ongelma eikä vakituisissakaan töissä pääse rikastumaan. Mitä mieltä Virkkunen on heikosta palkkauksesta? ”Se on taideja kulttuurialalla yleinen ongelma. Varsinkin harjoittelu, että maksetaanko siitä palkkaa vai ei – yleensä ei. Erityisesti tapahtumatuotannossa on se ongelma, että Suomessa koulutetaan kulttuurintuottajia, joiden on pakko tehdä harjoittelu valmistuakseen, ja se vääristää kilpailutilannetta koko alalla.” Virkkunen painottaa terveen lähtökohdan olevan, että työstä pitää saada korvaus. Tällä hetkellä kuitenkin koko suomalainen työpolitiikka on murroksessa ja on ehdotettu monenlaisia minipalkka-

töitä, joten on vaikea arvioida miltä tulevaisuus näyttää. Toisaalta Virkkunen toteaa, että palkkaus on myös alasidonnainen asia. Lakimies ei varmasti lähde palkattomasti mihinkään harjoitteluun. Taide- ja kulttuurialan ongelma on, että sitä ajatellaan usein kutsumustyönä, mitä se toisaalta onkin, mutta minkä ei silti pitäisi heikentää työolosuhteita. Jotta asia muuttuisi, kaikkien pitäisi olla yhdessä rintamassa, niin että kukaan ei lähtisi töihin palkattomasti – tämä ei kuitenkaan realistisesti liene näköpiirissä. Oman työn hinnoittelua kannattaisi muutenkin miettiä tarkemmin, ja siihen tarvittaisiin alalla yleisesti apua. Muuten voi käydä niin, että kaikki hinnoittelevat itsensä liian alas, jolloin palkkatason nostaminen on pitkällä aikavälillä todella vaikeaa. TAKU ry on julkistanut tänä vuonna ensimmäistä kertaa taiteiden tutkimuksen alan filosofian maisterien palkkasuositukset. Virkkusen mukaan ainakin kulttuurituottajien palkkasuositus on vaikuttanut paljon alan palkkausta harmonisoivasti ja selkeyttävästi, ja hän uskoo, että taiteiden tutkimuksen palkkasuositus voisi auttaa myös taiteiden tutkimuksen oppiaineista valmistuneiden tilanteeseen. Palkkasuositukset perustuvat tutkittuihin palkkoihin eli ne kertovat siitä, mitä alalla yleisesti tienataan. Palkan neuvottelu on helpompaa, kun tietää yleistä tasoa alalla. Palkkasuositus alkaa tosin yleensä vaikuttaa vasta parin vuoden viiveellä. Taiteiden tutkimuksen kenttä on hajanainen, ja palkkasuositus tarvitsee onnistuakseen riittävän selkeän ja ison kentän. Tästä syystä taiteiden tutkimuksen palkkasuosituksen teko on aiemmin koettu hankalaksi. Toinen ongelma on ollut, että palkkatutkimuksessa on todettu todella isoja haarukoita palkoissa, jopa 2000

euron eroja kuukausiansioissa. Palkkasuosituksen tarkoituksena onkin, että ei se laske ylimpiä palkkoja, mutta nostaa alimpia. KOULUTUKSEN MUUTOKSET?

Helsingin yliopistossa siirrytään vuodesta 2017 niin sanottuihin laajoihin kandidaatin tutkintoihin, jolloin haetaan oppiaineen sijasta koulutusohjelmaan. Musiikkitiede siirtyy osaksi taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmaa. Mitä mieltä Virkkunen on tällaisesta laajentamisesta? ”Jos se toteutetaan hyvin, siinä voi olla paljon hyviä asioita, varsinkin jos tulee enemmän työelämänäkökulmaa, esimerkiksi taidehallintoa. Mutta kun miettii musiikintutkimuksen perusasioita, vaikkapa musiikinteoriaa, niin lähtötaso on niin eri estetiikasta kiinnostuneella ja henkilöllä, joka on koko ikänsä ollut musiikkiopistossa. Itsekin olen opiskellut useampaa taiteiden tutkimuksen alaa, ja onhan niissä tiettyjä yhtäläisyyksiä, mutta myös todella isoja eroja. Tältä kantilta liiallinen niputtaminen kuulostaa aika hämärältä, mutta se riippuu siitä, mikä tutkinnon sisältö todellisuudessa lopulta on.” Virkkunen näkee kuitenkin ongelmaksi, jos eri yliopiston musiikkitieteet yhä etääntyvät toisistaan. Jo nyt eri yliopistoista valmistuu hyvin erilaisia musiikkitieteilijöitä, koska painotukset ja jopa opetettavat perusasiat eroavat toisistaan runsaastikin. Se on myös ”brändiongelma”. Musiikkitieteilijöitä koulutetaan hyvin vähän, ja valmistuneiden tietotaso vaihtelee. Työnantajan näkökulmasta on ongelmallista, jos ei voi tietää minkälaista osaamista musiikkitieteilijällä on alan ison vaihtelun takia. Olisihan ennenkuulumatonta, jos Suomen eri yliopistoista valmistuisi täysin erilaisia ja eritasoisia lääkäreitä. S Y N K O O P P I //

Arca: Entrañas

LEVY-ARVIO

2016 Venezuelalainen Arca eli Alejandro Ghersi julkaisi 4. heinäkuuta Soundcloudissa Entrañas-nimisen 25-minuuttisen teoksen. Entrañas on julkaistu ilman levy-yhtiötä, ja vaikka se pituudeltaan muistuttaa EP:tä, on sen musiikillinen sisältö lähempänä kokonaisuutena soljuvaa DJ-settiä. Teoksen salakavala määrittelemättömyys heijastanee sitä kenttää, jossa musiikkia nykyään julkaistaan. Formaatti on kuitenkin Arcalle ennestään tuttu: aikaisemmin Nuuronimellä utuisaa poppia tehneen Ghersin ura Arcana alkoi Drowned In Sound -musiikkisivustolle tehdystä miksauksesta. Sittemmin Arca on kahden studioalbuminsa ohella tehnyt vastaavanlaisia miksauksia esimerkiksi newyorkilaiselle Hood by Air -vaatemerkille. Suomeksi ”sisälmyksiä” tarkoittava Entrañas on tehty pitkälti samasta puusta kuin edeltäjänsäkin. Edestakaisin pouk32

// S Y N K O O P P I

koilevat syntetisaattoriäänet ja hajanaisten ääniefektien luoma kaaos yhdistyvät kollaasiksi, jossa äänien alkuperä voi olla mitä vaan. Riitasoinnut ja ruoskaniskut johdattavat kuulijan huomaamatta rytmikkäämpiin osioihin, joissa mikään ei pysy hetkeäkään muuttumattomana. Äänimaisemat ovat hiottuja, ja paikoitellen musiikki tuntuukin melkein tekniikkaharjoitukselta. Latinalaisesta Amerikasta ammentavat rytmit viettelevät kuitenkin mukaansa, ja epäilys tarkoituksenhakuisesta kikkailusta unohtuu nopeasti. Sävellyksellisesti Entrañas tuntuu kokoelmalta luonnoksia. Siirtymät kappaleiden välillä ovat äkillisiä, ja lähes jokainen kappale on rakennettu yhden idean ympärille. Koska yksittäiset teemat soivat vain pienen hetken, ei niihin ehdi kyllästyä. Ehkä juuri tämän takia Arcan lyhyemmät julkaisut ovatkin aina kuulostaneet koko-

pitkiä levyjä ehyemmiltä. Melodisesti Entrañasin ideat eivät kuitenkaan aina vakuuta, ja niissä hetkissä, joissa tunnelmanluonti ei onnistu, on julkaisu heikoimmillaan. Näin käy kuitenkin harvoin. Levyn riipivä ahdistavuus ja mahtipontiset sointukulut ovat yllättävän toimiva vastapari, eikä ilmaisu kaikessa paatoksessaankaan koskaan tunnu vaivaannuttavalta. Hienovaraiseksi Entrañasia ei voi kutsua, mutta Arca hallitsee väkivaltaiset äänimaailmat suvereenisti. Väkivaltaisuus näkyy myös levyn tavassa käsitellä seksuaalisuutta. Venezuelan Caracasissa kasvanut, avoimesti homoseksuaali Arca on todennut haastatteluissa kamppailleensa seksuaalisuutensa kanssa läpi nuoruutensa. Teema on ollut niin Arcan kuin hänen visuaalisista materiaaleistaan vastaavan Jesse Kandan tuotannoissa läsnä jo aiemmin, eikä Entrañas tee poikkeusta. Venezuelalaisella haukkumasanalla nimetyn Pargo-kappaleen huokaileva puhe kuulostaa eroottiselta, mutta kätkee alleen homofoobikon uhkaavan monologin homomiestä kohtaan. Kenties sitä seuraava kirkunalla ja saksien äänillä täytetty Turnt on näiden uhkausten toteutuma? Entrañasin seksuaalisuus ei ole kaunista vaan kiellettyä. Se on vaarallista, mutta välttämätöntä: kielletty hedelmä, muttei pikkutuhmassa mielessä vaan hengenmenetyksen uhalla. Levyllä seksuaalisuutta ja identiteettiä käsitellään ahtaiden sukupuoliroolien tuottaman ahdistuksen kautta, ja myös väliosana toimiva sitaatti elokuvasta Cement Garden kyseenalaistaa näkemyksiä sukupuolesta: ”Girls can wear jeans and cut their hair short, wear shirts and boots, because it’s OK to be a boy. But for a boy to look like a girl is degrading, because you think that being a girl is degrading, but secretly, you’d love to know what it’s like. Wouldn’t you? What it feels like for a girl.”

Huolimatta kaikesta levyn pahasta olosta taustalla on kuitenkin kaunis pohjavire, eikä täyteen epätoivoon koskaan vaivuta. Entrañas ei silti anna armoa ennen levyn päätöskappaletta Sin Rumboa. Siinä Ghersi laulaa hukassa olemisesta ja suunnan puutteesta. Viipyilevän balladin riisuttu ulkoasu yllättää ja Arcan ääni kaikuu komeasti – vaikka artisti laulaa levyillään usein, on ääntä monesti prosessoitu jopa tunnistamattomuuteen asti. Sin Rumbo hylkää hetkeksi myös Arcan tavanomaisen maksimalismin, mikä on sekä osoitus Ghersin kasvusta säveltäjänä että harvinaisen alastoman tuntuinen suvanto 25-minuuttisen julkaisun jatkuvan tykityksen lomassa. Tällaista otetta olisi miellyttävää kuulla Arcalta myös tulevaisuudessa. Kokonaisuudessaan Entrañas vahvistaa Arcan paikkaa modernin elektronisen musiikin etujoukoissa. Genrerajoille viitataan kintaalla, eikä kuulijaa päästetä helpolla. Hengenheimolaistensa (Lotic, M.E.S.H., Amnesia Scanner) tavoin Arca verhoaa klubimusiikin ahdistukseen ja pirstoutuneisiin äänimaailmoihin. Palasista muodostuvat kappaleet elävät ja muuttuvat tilassa, jossa mielleyhtymistä ei saa otetta. Kappaleilla on vankka perusta niin läntisessä klubimusiikissa (grime, hip hop) kuin muissakin tanssimusiikin lajeissa (kuduro, dancehall), mutta vaikutteet elävät rivien välissä. Entrañas kuulostaa kokoelmalta luonnoksia ja parempi niin. Sen tapa tutkia maailmaa ja seksuaalisuutta äänimaailmojen kautta on omalaatuinen, paikoin yllättävä ja alati tunteikas. Levyn kannen tehnyt Kanda totesi Dazed-lehden haastattelussa pyrkivänsä kuvaamaan vastenmielisiä asioita kauniina ja kyseenalaistamaan sen, mikä on kaunista. Ei ole hankalaa uskoa Arcan ajattelevan samoin. ALEKSI TAIPALE S Y N K O O P P I //

O P. 1 2 5 I L M E S T Y Y J O U L U N A 2 0 1 6 JUTUT:

TILAUKSET:

Seuraavan lehden teemana on Aasia ja

Tilaa osoitteesta:

musiikki. Sekä teemaan osuvat että sen ul‑

synkooppilehti.wordpress.com

kopuoliset kirjoitukset ovat tervetulleita.

tai toimitussihteeriltämme:

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään

toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

päätoimittaja Justus Pitkäselle 13.11.2016 mennessä:

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa

päätoimittaja.synkooppi@gmail.com

20 €. Irtonumeroita voi tilata toimitukselta

Voit kirjoittaa myös verkkolehteen, jolloin

tai ostaa kirjakauppa Gaudeamus Kirja

tekstien takarajasta sovitaan juttukohtai‑

& Kahvista (Vuorikatu 7) hintaan 6 € /

sesti.

numero.

Kuvat lähetetään taittajalle:

Ilmainen verkkolehti osoitteessa:

taittaja.synkooppi@gmail.com

synkooppilehti.wordpress.com Sävykuvien resoluution tulee olla vähintään 300dpi. Liitä mukaan

Painolehden näköisversio osoitteessa:

kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidät‑ tää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

// S Y N K O O P P I

issuu.com/synkooppi

S Y N K O O P P I â&#x20AC;&#x192; //

PÄÄKIRJOITUS

Sibeliuksen tekijänoikeudet päättyvät vuonna 2027.