SYNKOOPPI OP. 115

2 / 2014

//

MUSIIKKITIEDE

//

HELSINGIN YLIOPISTO

O P. 1 1 5

02 / 2014

SISÄLLYS O P. 1 1 5 3

PÄÄKIRJOITUS

4

IHASTUT TAVA PEIKKOPARI

8 11 12

Tatu Tamminen

Paula Ranto

VAIHTOPENKKI Elissa Shaw

Otso Björklund

Jaakko Tuohiniemi

18 22

}

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti.

Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto

OPISKELIJASTA AMMAT TILAISEKSI: JASKA UIMONEN

NUOTIN VIERESTÄ

14

37. VUOSIKERTA

KEIKKA-ARVIOT Tatu Tamminen, Erla Pulli

LEVYARVIOT Justus Pitkänen, Anniina Leskelä, Tatu Tamminen

SYNKOOPPI SUOSIT TELEE

PÄÄTOIMITTAJA Tatu Tamminen TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen AD Minne Mäki KIRJOITTAJAT 2 / 2014 Paula Ranto, Elissa Shaw, Otso Björklund, Jaakko Tuohiniemi, Erla Pulli, Anniina Leskelä KANSIKUVA Kalle Kervinen TILAUKSET Tilauslomakeella osoitteessa

synkooppi.blogspot.fi/p/synkooppi-lehti.html sähköpostitse osoitteeseen

toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

http://open.spotify.com/user/synkooppi-lehti/ playlist/3OMedyJyMjzOdYsMW1Rqku 2

// S Y N K O O P P I

HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 130 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia

Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

Arkimusiikkihaaste Tämän lehden kolumniaukeamalla Jaakko Tuohiniemi mainitsee tiettyyn musiikkiesitykseen liittyen sanat ”yksikään vakavasti musiikkitiedettä opiskeleva ei voi jättää tuota väliin”. Ajatuksessa on ponnahduslauta hyvin jännittävälle sivupolulle, joka ei liity enää itse kirjoittajaan. Mitä materiaalia ja mistä musiikkikulttuurista kuuluu musiikkitieteilijän vakavaan kiinnostuneisuuteen?

Onko lausahduksen muuttuminen yhä eksoottisemmaksi hyvä vai huono asia?

Joidenkin mielestä koko keskustelu tyylilajihegemoniasta journalistisessa julkaisussa on hölynpölyä. Ja kyllä vain, valtaa käytetään täälläkin.

Esimerkiksi Synkooppi-lehden historiallinen linja taas on mitä hienoin etnomusikologinen tutkimusaihe, enkä yksinkertaisesti voi sivuuttaa puhetta musiikkitieteilijän yleissivistyksestä ja sen oletetuista vaatimuksista.

Olen opiskeluaikanani koettanut muodostaa näkemyksiä ja yleistyksiä alan opiskelijoiden musiikkimieltymyksistä ja -taustoista. Teimme viime vuonna lehdessämme musiikkimakujen vaihtoa kirjoittajien kesken projektissa, jossa vihdoin uskallettiin paljastaa niin sanottua aution saaren musiikkia. Ei maailmaa muuteta kertomalla Facebookissa hämmästyttävän suosittuja top 10 -listoja itselle tärkeistä musiikkivalinnoista, mutta näistä vuodatuksista voi saada peilauspintaa jatkokeskustelulle.

Opiskelijoistamme uskaltaa paljastaa sen, että esimerkiksi Musiikkitalon olemassaoloaikana yhteisiä valloitusretkiä viikoittaisiin konsertteihin ei ole tapahtunut. Jaettuja oletuksia ohittamattomasta vapaa-ajanviettotarjonnasta ei ole tehty, vaan tapana on ollut paljastaa rakkautta ja ällötysreaktioita länsimaisen taidemusiikin ulkopuolelta.

Ilman ironiaa tehdyt rakkaudentunnustukset ovat harvinaisempi laji.

Opinnäytteissään musiikkitieteilijät näyttävät laajaa suuntautumiskirjoaan, mutta yhä harvempi tekee tutkielmia ”itse musiikki” edellä. Arjessa sisäänajettu musiikki ja omakohtaisin mukavuushiekkalaatikko ovat usein luontevin syventymiskohde. Toiveeni on, että musiikkitieteilijät kävisivät aikalaismusiikin ja itse ajan kimppuun.

Tällöin voidaan yltää johonkin samaan, minkä Erkki Salmenhaara teki aikoinaan hyvin päivänpolttavalla György Ligeti -väitöskirjallaan.

Tahdon kiittää lukijoita, toimitusväkeä ja kaikkia apuvoimia nyt päättyvästä ajastani päätoimittajana. Perinne jatkuu hyvissä käsissä. Elissa Shaw ja Minne Mäki, menestystä tulevaan!

Tatu Tamminen P.S. Lehteämme säestää jälleen Spotify-soittolista, jonka alkusoittona kuullaan eräs elämääni hyvin rajusti mullistanut teos(tulkinta). Nimiä mainitsematta se on yksi tärkeimmistä löydöistä, jonka musiikkitieteen luennot ovat vuosien varrella tarjonneet.

S Y N K O O P P I //

3

”Ihastuttava peikkopari” muusikkous ja boheemius

Pirjo ja Matti Bergströmiä koskevassa lehtikirjoittelussa

1980- ja 1990-luvulla

teksti paula ranto kuva mtv3

4

// S Y N K O O P P I

Säveltäjä-, tuottaja-, sovittaja- ja monitoimimuusikkopariskunta Pirjo (1939‒2011) ja Matti Bergström (1938‒1994) vaikuttivat elämäntyöllään merkittävästi suomalaisen populaarimusiikin kenttään. Kandidaatintutkielmani aihepiirinä onkin muusikkouden ja boheemiuden tarkasteleminen heitä koskevassa lehtikirjoittelussa. Tutkimusaineisto, yhteensä 14 artikkelia, on kerätty Suomen Jazz & Pop Arkistoon vuonna 2012 lahjoitetusta Bergströmien perikunnan kokoelmasta. Lahjoitus sisältää runsaan lehtileikekokoelman lisäksi esimerkiksi studiolaitteistoa, äänitteitä sekä asiakirjoja. Lehtileikkeet on kerätty muun muassa pääkaupunkiseudulla ilmestyneistä sanomalehdistä ja aikakauslehdistä, ja leikkeet sisältävät pääasiassa erilaisia haastatteluja sekä konsertti- ja levyarviointeja. Varhaisimmat leikkeet ovat 1970-luvulta, ja niitä kerättiin aina vuoteen 1994 saakka, jolloin Matti Bergström menehtyi. Tutkimusaineisto rajattiin koskemaan ainoastaan 1980- ja 1990-lukuja lehtileikkeiden suuren määrän vuoksi: myös leikkeiden sisällöllinen vaihtelevuus on hyvin runsasta, minkä seurauksena suurin osa leikkeistä täytyi jättää pois.

Tutkielmassa etsitään vastauksia kysymyksiin esimerkiksi siitä, minkälainen on boheemi ihminen ja millä tavoilla Bergströmit itse kuvaavat boheemiuttaan ja muusikkouttaan. Toisaalta yhdeksi näkökulmaksi nousee myös toimittajien käsitys pariskunnasta, jota selvitetään tutkielmassa media-analyyttisen tutkimuksen avulla. Yksittäisten taiteilijoiden boheemiutta ja muusikkoutta ei tiettävästi ole aikaisemmin juuri tutkittu, ja Pirjo ja Matti Bergström ovat toistaiseksi ikävästi jääneet huomiotta musiikkitieteellisessä tutkimuksessa. Pariskunnan tunnettuus ja sitä myötä runsas medianäkyvyys käyvät kuitenkin erittäin hyvin ilmi lehtileikekokoelmasta, ja erityisen paljon huomiota on herättänyt sekä heidän sinänsä poikkeuksellinen ammattinsa, mutta myös Bergströmien omalaatuisuus persoonallisuuksina.

Musiikin p e ru s b o h e e m i t Historiallisesti boheemius liittyy vahvasti romantiikan aikakauteen, jolloin taiteilijaneron ihanteeseen kuului käsitys omaperäisyydestä sekä sovinnaisuuden vastustamisesta taiteessa, mutta myös elämässä ylipäänsä. Ranskalaisen Henry Murger’n vuonna 1851 julkaistua teosta Scènes de la vie de Bohème pidetään ensimmäisenä varsinaisena

kuvauksena boheemista elämäntavasta. Taidesanakirja Taiteen pikkujättiläinen määritteleekin boheemin köyhäksi tai yli varojensa eläväksi taiteilijaksi tai muuksi taloudellisista seikoista piittaamatonta elämäntapaa noudattavaksi henkilöksi.

Myös esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa vuoden 2006 painoksessa boheemius määritellään nimenomaan epäsovinnaisuuden ja omaleimaisuuden käsitteiden kautta.

Bergströmien boheemius vaikuttaa lehtikirjoittelun perusteella olevan hyvin perinteistä laatua.

Leikkeissä kerrotaan esimerkiksi eloisia tarinoita heidän ”päivä”työstään, mutta muun muassa myös pariskunnan rahankäyttötavoista: Räsäsen (1989) artikkelissa Bergströmit kertovat kerran ostaneensa hetken mielijohteesta velkasäästöillä purjeveneen. Rahaa on kulunut huomattavasti myös kotistudion laitehankintoihin sekä muihin ”pieniin teknisiin vempaimiin”, joista Matti Bergström kertoo pitävänsä Grönroosin (1990) mukaan. Välillä Bergströmien perhe on myös elänyt suhteellisen perusteellisessa rahapulassa, ja tällaisina aikoina on syöty viikkokausia pelkkää janssoninkiusausta pakastimesta (emt). Toisaalta esimerkiksi alkoholinkäytöltään pariskunta eroaa boheemiuden stereotypiasta, sillä lehtikirjoittelun perusteella heidän juhlimistapansa ovat huomattavasti rauhallisemmat. Vapaapäivinä, silloin harvoin kun niitä vietetään, juhlimista tyypillisempää ajanvietettä on Pirjo Bergströmin mukaan esimerkiksi kodin siivous, mutta vapaina hetkinä tyypillisesti suunnitellaan tulevia sävellyksiä ja töitä.

Bergströmien työmoraali on heidän kertomansa mukaan kova, eikä sosiaaliselle elämälle löydy helposti aikaa: ”Teemme tätä musiikkityötämme hyvin kurinalaisesti ja asetamme itsellemme tiukat aikataulut, joista pidämme kiinni. Tässä on oltava todella kova moraali, koska tällä täytyy elää.” (emt.)

Boheemius voi olla myös näkyvää. Bergströmien persoonallisesta ja huomiota herättävästä ulkomuodosta on kirjoitettu runsaasti ja toisinaan melko mielikuvituksekkain sanavalinnoin (ks. esim. Perttola-Flinck 1983). Bergströmit kuitenkin itse toteavat boheemiuden olevan perusolemukseltaan enemmänkin mielentila, eikä se siksi välttämättä näy lainkaan päällepäin (Grönroos 1990). Joka tapauksessa varsinkin Pirjo Bergströmin ulkonäköön on useassa artikkelissa kiinnitetty huomiota. Esimerkiksi Penttinen (1991) kirjoittaa hänestä Ilta-Sanomissa melko humoristisesti: ”Pianisti ja säveltäjä Pirjo Bergström on nainen, joka ei mahdu suomalaisiin raameihin.

S Y N K O O P P I //

5

Hän pursuu niistä ulos, olipa sitten kyseessä musiikki tai keskikokoisen suomalaisvaimon vekkihame.”

” Va pa a n m u u s i ko n o n p y s t y t tävä va i k k a t u o l i n n i k k a ro i m i s e e n . ” Bergströmien muusikkoudesta, etenkin säveltäjyydestä on kirjoitettu paljon. Säveltäjän työtä lähestytään tyypillisesti käytännön työn kautta. Eräpuun (1982) artikkelissa Matti Bergström kertoo, ettei nimitä itseään koskaan säveltäjäksi, sillä hän ei ole sellaiseksi koskaan päättänyt ryhtyä. Bergström on mielestään enemmänkin ”muusikko, joka tekee musiikkia soitettavaksi.” Matti Bergström kertoo myös, että kaikki hänen sävellyksensä syntyvät tilauksesta, eikä hän sävellä teoksia pöytälaatikkoon. Samaan tapaan säveltää myös toinen Bergström: ”Niin järjestelmällisesti minä en osaa tehdä töitä, että aloitan klo 9 ja lopetan neljältä ja tungen sitten tulokset pöytälaatikkoon. Mä sävellän tilausten mukaan. Usein niiden kanssa tulee kiire, mutta siitä ne kuitenkin syntyvät. ” (Parikka 1980.) Myös Rondon (Karlson 1980) haastattelussa käsitellään pariskunnan työskentelytapoja. Tekstistä käy ilmi Pirjo Bergströmin kertomana, että Matti Bergström pääasiallisesti suunnittelee sävellysten suuret linjat, ”- - ja minulla on sitten oma osuuteni toteuttamisessa.” Huomattavaa on myös se, että pariskunnalla on erilaiset lähtökohdat muusikkouteen ja sitä myötä myös säveltäjyyteen pelkästään instrumenttienkin osalta, mikä vaikuttanee suoraan myös heidän työskentelytapoihinsa. Pirjo Bergström toteaakin, että ”toisella on toinen puoli vahvempi ja toisella toinen, mutta eihän se toisaalta sitäkään estä, että teemme töitä myös erikseen. Eikä muuten sitäkään, että joskus tapellaan aika hirveästi joistakin asioista.” (Karlson 1980.)

Säveltäjyydestä kirjoitettaessa olennaista on huomioida myös se, että Bergströmit ovat käytännössä täysin itseoppineita säveltäjiä ja sovittajia.

Molemmat Bergströmit opiskelivat Sibelius-Akatemiassa: Pirjo Bergström pääsi 12-vuotiaana opiskelemaan pianonsoittoa professori Matti Paavolan johdolla, minkä lisäksi hän opiskeli myös klassista laulua (Niiniluoto 2011). Pekka Jalkasen (1994) mukaan Matti Bergström opiskeli kontrabassonsoittoa opettajanaan Oiva Nummelin. Kumpikaan Bergströmeistä ei kuitenkaan koskaan valmistunut, © Minna Mustonen eikä heidän opintoihinsa tiettävästi si6

// S Y N K O O P P I

sältynyt sävellys- tai sovitusopetusta (Wirtavuori & Järvinen 1986).

Pirjo ja Matti Bergströmin muusikkouteen kuuluu olennaisesti monipuolisuus: heidän laajamittainen tuotantonsa koostuu pääasiassa sekä populaari- että taidemusiikista, mutta he ovat säveltäneet paljon myös muun muassa mainosmusiikkia. Bergströmien mukaan hyvä muusikko onkin kuin ”- - hyvä puuseppä, joka osaa tehdä niin piirongin kuin parketinkin. Myös meidän täytyy hallita useita tyylilajeja, tangokin voi olla hyvä tai huono.” (Copeland 1984.) Myös Rondon (Karlson 1980) artikkelissa käsitellään Bergströmien tuotannon monipuolisuutta ja -muotoisuutta, ja kirjoittaja luokitteleekin Bergströmit niihin ”kiusallisiin säveltäjä-muusikkoihin, joita on mahdoton tyypitellä ’kevyen’ tai ’vakavan’ musiikin saralle.”

H a s s u n pa r i n m u o t o k u va Artikkeleita lukevalle ei missään nimessä jää epäselväksi, että Pirjo ja Matti Bergström ovat nimenomaan taiteilijapariskunta. Toimittajat kirjoittavat Bergströmien boheemielämästä humoristisesta ja rennosta näkökulmasta hyvin ymmärtävään sävyyn. Sen sijaan ”tavallista” elämää eläviä ihmisiä ja lukijoita saatetaan kritisoida ymmärtämättömyydestä; esimerkiksi Räsänen (1989) kirjoittaa ”nuhteettomasta elämästä” ja ”luterilaisesta työmoraalista”, jotka on iskostettu suomalaisten mieliin pienestä pitäen, minkä takia boheemia elämäntapaa ihmetellään, jopa halveksutaan. Humoristinen ote on toisaalta keino lisätä tekstin miellyttävyyttä ja luettavuutta, mutta toisaalta hauskojen metaforien taustalla saattaa olla käsitys siitä, ettei taiteilijoita pidä tai tarvitse ottaa vakavasti. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi poliitikoista kirjoitettaisiin samaan tapaan kuin Bergströmeistä. Poikkeuksena kuitenkin Karlsonin (1980) haastattelussa yleissävy on huomattavasti asiallisempi kuin suuressa osassa tutkimusaineistoa. Tämä selittynee osaksi sillä, että Rondo on sisällöltään, mutta oletettavasti myös journalistisen laadun kriteereiltään merkittävästi eroava esimerkiksi iltapäivälehdistöstä. Myös muusikkouden aihepiiristä kirjoitettaessa sävy on hyvin positiivinen ja ymmärtävä, jopa empaattinen.

Bergströmit ovat selkeästi päätyneet ammattiinsa sisäsyntyisistä syistä, mutta heidän suhtautumistapansa muusikkouteen on myös hyvin käytännön-

läheinen. Bergströmien muusikkoudessa yhdistyy Kurkelan (1997, 54) mallin mukaan sisäinen tarve musisoida sekä käytännönläheisempi ja realistisempi näkökulma, elannon ansaitsemisen tarve.

Toimittajien tapa kirjoittaa Bergströmeistä on hyvin positiivinen ja ymmärtävä, eikä negatiivissävytteisiä lehtijuttuja ollut lehtileikekokoelmassa. On kuitenkin luultavaa, ettei mahdollisia sisällöllisesti vähemmän mairittelevia artikkeleita ole lainkaan otettu talteen. Lehtikirjoittelussa halutaan selkeästi antaa positiivinen ja lämminhenkinen kuva omaperäisestä ja hieman hassusta taiteilijapariskunnasta. Lehtiartikkeleita, siinä missä kaikkia muitakin mediaesityksiä analysoitaessa on kuitenkin muistettava, ettei yksikään mediateksti ole suora esitys todellisuudesta, vaan kaikki mediaesitykset ovat representaatioita, joiden taustalla ovat vaikuttaneet moninaiset tietoisesti tehdyt valinnat. Esimerkiksi artikkeleista on toisinaan pitkälti mahdotonta selvittää, ovatko tekstissä esitetyt ajatukset ja asenteet toimittajan vai haastateltujen. On mielenkiintoista myös pohtia, minkä takia Bergströmeistä halutaan kirjoittaa humoristiseen sävyyn, ja mistä syistä suurimmassa osassa artikkeleista käytetään hyvin runsaasti (oletettavasti!) suoria lainauksia.

Lehtikirjoittelun perusteella Bergströmit vaikuttavat olevan yhtäaikaisesti selkeästi boheemeja taiteilijoita, mutta myös rationaalisesti elämään ja yhteiskuntaan suhtautuvia ihmisiä, jotka sattuvat olemaan ammatiltaan muusikoita. Pariskuntaa määrittelee pitkälti heidän toimintansa nimenomaan yhdessä avioparina, mistä syystä suurin osa artikkeleista on kirjoitettu heistä molemmista. Bergströmien muusikkouteen ja boheemiuteen vaikuttaa määrittelemättömän paljon heidän yhdessäolonsa sekä persoonallisuuksien yhtäläisyydet ja erot. Toinen toistaan täydentävät piirteet ja työskentelytavat ovat johtaneet heidän omaleimaisen tyylinsä kehittymiseen niin työssä kuin elämässä yleensä. Lehtikirjoittelusta välittyy ennen kaikkea hyvin positiivinen kuva Pirjo ja Matti Bergströmistä. He vaikuttavat tyytyväisiltä ja ylipäätään iloisen mutta rationaalisen elämänasenteen omineilta ihmisiltä: ”Me olemme hyvin tyytyväisiä työhömme. Ja olemme onnellisia ihmisiä. Sen tiedämme siitä, kun olemme muunkinlaisia aikoja eläneet.” (Enäkoski 1985.) Myös Hifilehden (Eräpuu 1982) haastattelussa Matti Bergström toteaa, että muusikon ammatti on hänelle ainoa oikea: ”En mä vois kuvitellakaan tekeväni jotain muuta.”

lähteet: Copeland, Helen 1984.

Hyvä muusikko on kuin puuseppä.

Iltalehti 13.10.1984.

Enäkoski, Ritva 1985.

Luovuus ja hulluus tasapainoisessa paketissa.

Weekend 11.10.1985.

Eräpuu, Jaakko 1982.

Matti Bergström: Teen musiikkia tämän päivän ihmisille.

Hifi-lehti 1/1982.

Grönroos, Aira 1990.

Erilaisuus on rikkautta: boheemi elää toisella tavalla.

Eeva 8/1990.

Jalkanen, Pekka 1994. http://www.hs.fi/muistot/a1364358682837 Karlson, Anu 1980. ”Rajojen ylittäminen on haaste”.

Rondo 2/1980. S. 14‒16.

Kurkela, Kari 1997 [1993].

Mielen maisemat ja musiikki. Musiikin esittäminen ja luovan asenteen psykodynamiikka. 3. painos.

Helsinki: Sibelius-Akatemia, Esittävä säveltaide – tutkimuksia ja muita julkaisuja.

Niiniluoto, Maarit 2011. http://www.hs.fi/muistot/a1364355421843 Parikka, Raija 1980.

Innokas Pirjo Bergström: Olisin vaikka naulana lattiassa.

Seura 21.3.1980.

Penttinen, Tarja 1991.

Pirjo panee Verdin kääntymään haudassaan.

Ilta-Sanomat 18.1.1991.

Perttola-Flinck, Aikki 1983.

Ihastuttava peikkopari.

Katso! 41/1983.

Räsänen, Auli 1989.

Matti ja Pirjo Bergström ovat musiikin perusboheemeja. ”Elämässä täytyy olla tilaa improvisoinnille”.

Uusi Suomi 16.9.1989.

Wirtavuori, Sanna & Järvinen, Risto 1986.

Yhteinen huumori on onnellisen liiton salaisuus.

Me Naiset 15.7.1986.

S Y N K O O P P I //

7

Palstalla musiikkitieteen opiskelijat kertovat opinnoistaan ulkomailla.

©Heikki Lotvonen

VA I H TO P E N K K I

EN GÅNG I GÖTEBORG E L O A R U O T S I N LAIDALLA

8

// S Y N K O O P P I

Kun opiskelija jossain vaiheessa opintojaan havahtuu vaihto-opiskelun mahdollisuuteen toisessa maassa, tuntuu maailma vaihtoehtoineen samalta runsaudensarvelta kuin opinalaa aikoinaan valitessa. Toisaalta vaakakupissa painaa paikallisen kielen oppiminen ja uuteen kulttuuriin heittäytyminen, toisaalta myös kiinnostava ja laadukas opetus toisessa yliopistossa. Toiselle tärkeintä on kenties lämmin ilmasto ja lempeät ihmiset, toiselle raflaava kulttuuritarjonta. Itse sivuutin tilaisuuden heittäytyä eksoottisten kolkkien tai suurten musiikkikeskusten huomaan, ja valitsin vaihtokohteekseni kaikessa tuttuudessaan niin kovin erilaisen naapurimaamme Ruotsin ja sen länsirannikon helmen, Göteborgin.

Alkuvuodesta raa’an meri-ilmaston riepotellessa Suomenlahden suojaan tottunutta kulkijaa pohdin omia motiivejani lähteä juuri Göteborgiin.

Oliko Göteborg paitsi kylmä ja räntäinen myös tylsä valinta? Onhan ruotsalainen kulttuuri meille suomalaisille hyvin, hyvin tuttu liki samoine perinteineen, maisemineen, ruokineen ja jossain mielessä myös mielenlaatuineen – kulttuurishokista ei kohdallani ollut puhettakaan. Päällimmäinen syyni lähteä Ruotsiin oli toki kielitaidon terävöittäminen, mutta mitä jos sekään ei ottaisi onnistuakseen pelkästään yhden lukukauden aikana? Saisinko ruotsinkielisistä kursseistani mitään irti saati tutustuttua paikallisiin?

Kulunut kevät on osoittanut huoleni turhiksi.

Göteborg on miellyttävä, Helsinkiä hieman pienempi kaupunki suunnilleen puolivälissä Malmöta ja Osloa. Satamakaupunkia luonnehtii toki meren vallitsevuus saaristoineen ja laivoineen, mutta tänä päivänä kaupunki tunnetaan erityisesti tieteen, koulutuksen ja kulttuurin keskuksena Ruotsissa. Kaupunkia täplittävät vehreät puistikot ja puutarhat, ja keskellä kaikkea nousee uljas Slottskogen, joka kätkee sisäänsä lenkkipolkuja, idyllisiä piknikpaikkoja ja jopa eläintarhan.

Kukkulat ja jyrkät mäet tekevät maisemasta monimuotoisen ja kiinnostavan sekä kaupunkipyöräilijälle arkisesta liikkumisesta melko vaativan urheilumuodon. Lähimaastossa välkehtii Pohjanmeren lisäksi myös kuvankauniita järviä, ja myös maaseudun rauhaan pääsee nopeasti. Lukuisista paloista ja uudelleenrakennusprojekteista kärsineen Göteborgin arkkitehtuuri on värikäs sekoitus vanhaa ja uutta. On goottilaista kirkkoa, vanhoja sympaattisia puutaloja, funkkistyylistä keskustaa, 1800-luvun hienostorakennuksia sekä ränsistyneitä mutta viehättäviä teollisuusalueita, jotka on valjastettu vaihtoehtoiseen kulttuurikäyttöön. Li-

säksi kaupungin profiilia dominoi valtava Älvsborgin riippusilta.

Itse asun tuhansien muiden opiskelijoiden kanssa massiivisella opiskelija-asuntoalueella, joka kohoaa kukkulalle huvipuisto Lisebergin ylle.

Vaikka persoonaton opiskelijakompleksi ei ole erityisen kodikas asumisratkaisu, on sosiaalisessa mielessä ollut korvaamatonta, että asun lähellä muita opiskelijaystäviäni. Niin pyöräretkille, leffatuokioille, illallisille, keikoille tai jopa lindyhoptanssitunneille löytyy seuraa usein hyvinkin spontaanisti. Vaikka vuokra pienelle huoneelle (jaetulla keittiöllä) on liki sama kuin opiskelijayksiölle Helsingissä, koin tämän puolen vuoden asumiseen silti käytännöllisemmäksi ratkaisuksi kuin yksityisille vuokramarkkinoille lähtemisen. Hain vaihtoon pohjoismaisessa Nordplus-vaihtojärjestelmässa, ja heidän kauttaan opiskelija-asunnon hankkiminen hoitui hyvin vaivattomasti. Vaikka ruotsalainen arki on siis alusta asti rullannut melko ongelmattomasti – kuten kansankodissa olettaisikin – kaikki opiskelijaedut eivät yllä aivan Helsingin tasolle: kohtuuhintaisista lounaspaikoista saati edullisesta opiskelijaliikunnasta ei ole tietoakaan. Usein kuultu klisee soijabologneseikävästä valitettavasti pitää minunkin kohdalla kutinsa. Myöskään kalliista julkisesta liikenteestä ei saa kuin pientä nuorisoalennusta, mutta onneksi pyörällä pääsee täälläkin lähes kaikkialle.

Vaikka Göteborg ei heti kättelyssä tunnu varsinaiselta opiskelijakaupungilta ympäriinsä siroteltujen pikkukampusten takia, on kaupunki jopa 60 000 opiskelijan ja myös muutaman tuhannen vaihto-opiskelijan opinahjo. Itse olen opiskellut Göteborgin yliopistossa kevään aikana lähinnä musiikkitiedettä, mutta myös elokuvatiedettä ja hieman ruotsin kieltä. Musiikkitieteen pieni oppiaine muistuttaa täällä hyvin paljon omaamme Helsingissä. Tutkimusta tehdään paljon ja kansainvälisesti yli suuntausrajojen, mutta kurssitarjonnassa ei maisterivaiheen opiskelijalle ole juurikaan valinnanvaraa; kruunuja ei siis kaiketi täälläkään opetukselle tipu juurikaan. Itse valitsin kevään opinto-ohjelmaani kaikki tarjolla olevat maisteritason kurssit: Audiovisuaaliteoriat, Musiikki- ja mediateoriat sekä Musiikki, ihminen ja terveys. Jokaisen kurssin sisältö on ollut kiinnostava ja niiden vetäjät asiantuntevia ja innostavia, mutta itse kurssimuotoihin olen ollut hieman pettynyt. Olin etukäteen kuullut, että Ruotsissa yliopisto-opiskelu on tavallisesti hyvin vuorovaikutteista sekä ryhmätyö- ja keskustelupainotteista.

Musiikkitieteessä kyse on kuitenkin vanhanaikaiS Y N K O O P P I //

9

semmasta humanistiopiskelusta: seminaariluenpuistokemuja sekä ranta- ja saaristofestivaaleja. toja on kerran viikossa (tai jopa vain joka toisella Göteborg ei siis petä ainakaan monenkirjavalla viikolla), ja loput ajasta tulee itsenäisesti lukea musiikkirintamallaan. uusia kirjoja ja artikkeleita sekä pohtia niiden siMeriviiman lisäksi Göteborgissa puhaltavat sältöä seuraavalle kerralle. Mielestäni tällainen selkeästi Manner-Euroopasta ja lupsakasta Kööopiskelumuoto on hieman elähtänyt eikä ainapenhaminasta kantautuvat tuulet: kaupungin kaan vaihto-opiskelijalle soveltuvaa, kun vapaan sykkeessä tuntuu rento ja elämäniloinen meno. ja irrallisen itseopiskelun sijaan kaipaisi selkeitä Kaupungilla tallustellaan hiljakseen ja nautisarkea jäsentäviä tekijöitä, kuten säännöllisiä luenkellen kuin ikuisella sunnuntaikävelyllä, kestoja ja läsnäoloa. Vaikka kanssakäymistä muiden kellä talveakin. Hektiseen pääkaupunkiin Tukholopiskelijoiden kanssa ei siis kohdallani juurikaan maan verratessaan moni puhuukin Göteborgista ole, pääsen sentään kerran viikossa seminaareissa ihmisläheisempänä ja helpommin lähestyttävänä käyttämään ja kuuntelemaan akateemista ruotsia. paikkana, miltä se on totisesti tuntunutkin. Olen Onneksi elokuvatieteen ja ruotsin kielen kurssit Göteborgissa verrattain lyhyen ajan sisällä sekä osoittautuivat sosiaalisemmiksi kokonaisuuksiksi, muodostanut lujia ystävyyssuhteita että oppinut joten koko kevät ei ole mennyt yksin nenä kirgöteborgilaisen kevyen ja humoristisen “småjassa. Kurssit arvioidaan kotitentin perusteella aspratin” eli jutustelun tavoille, jota on ollut ilo teikolla hyväksytty tai hylätty, joten arvosanapaioppia ymmärtämään. Erilaiset ihmiskontaktit, neita ei juurikaan koeta, mutta hyväksytyn suorisosiaaliset sattumukset sekä oppitunnit kulttuutuksen saaminen on puolestaan hankalampaa kuin rista ja tavoista ovatkin vaihto-opiskelun parasta Suomessa. antia. Olen havainnut, kuinka ruotsalaiset pitävät Opinnot ovat tietenkin vain yksi osa vaihviimeisen ruokapalan ottamista töykeänä sekä tarin elämää, ja itselleni näin vapaa lukujärjestys kuinka he ovat pelottavan täsmällisiä ja kunnolon antanut mahdollisuuden heittäytyä intensiilisia mutta kävelevät silti järjestään päin punaisia. visemmin Göteborgin monimuotoiseen kultHe rakastavat kiireetöntä kahvittelua ja lamppuja tuuritarjontaan. Tuntuu, että kulttuuria tuetaan ikkunoissa. He tuntuvat toisaalta erinomaisen itjulkisin varoin täällä merkittävästi. Esimerkiksi sevarmoilta ja tasapainoisilta, mutta toisaalta ovat museoihin alle 25-vuotiaat pääsevät ilmaiseksi ja myös verkkaisesti lämpeneviä ja jopa ujoja. Kaiaikuisetkin maksavat niihin kaikkiin oikeuttavasta keksi onnekseni he ovat myös loputtoman kanvuosilipusta vain alle 5 euroa. Lisäksi ilmaistanustavia ruotsin kielen kanssa ja suhtautuvat pahtumia ja asukaslähtöistä kaupunkikulttuuria aidon kiinnostuneesti suomalaisuuteen, jota he on lukemattomasti. Varsinkin musiikinrakastahäpeillen myöntävät tuntevansa hyvin vähän. Ei se jalle Göteborg on melkoinen elämyskeidas: jatmitään, emme mekään tunne teitä. kuvasti vaihtuvaa valinnanvaraa on aivan laidasta Itselleni kevät Göteborgissa on tarjonnut laitaan. On maailmankuulu huippuorkesteri Göjuuri sopivan sekoituksen tuttua ja tuntematonta, teborgin Symfoniker vaikuttavine ohjelmistoiarkea ja seikkailua, juurtumista ja jännitystä. Olen neen ja mukavanhintaisine opiskelijalippuineen. varma, että vaihto-opiskelukokemus on yhtä arOn arvostettu musiikki- ja draamakorkeakoulu vokas kaikille riippumatta siitä, missä sen viettää.

Artisten, jonka nuoria lahjakkuuksia pääsee säänHaasteet ja pelot uuteen maahan muuttamisesta ja nöllisesti kuulemaan erilaisissa yhteyksissä. On sinne sopeutumisesta, onnistumisen tunteet pailukuisia kuoroja aina feministi- ja indiekuorosta kallisella kielellä asioimisessa, toisenlaisen opiskeperinteisiin opiskelijakuoroihin, joista yhden rilija- ja opiskelukulttuurin kokeminen, hätkähdytveissä laulan itsekin. On jokakeskiviikkoista jazzia tävät kulttuurielämykset, spontaanit reissut ympimeällä Brötz-klubilla sekä bluesia King George päröiviin maihin sekä ennen kaikkea kohtaamiset -klubin rähjäisessä tehdasmiljöössä. On kokeellista ihmisten, niin muiden vaihtareiden kuin paikallisja marginaalista musiikkielämää uutterasti ylläpitenkin, kanssa tekevät vaihto-opiskelijuudesta korkki ven tävä Koloni-kollektiivi,kolmikielisesti joka järjestää liki viikoitkemuksen, jota en üürin soisi kenenkään jättävän välistä tain vegaanitarjoiluilla höystettyjä live-keikkoja ja – maailmassa totisesti viidennen sinfonian parissa riittää tutkittavaa ja koetlyhytleffakatselmuksia esimerkiksi sepän pajalla tai tavaa. Skål till världen! jossain pienessä studiossa kaupungin laidalla. On aamunkoittoon jatkuvia, pimeitä ja salaisia koneELISSA SHAW musiikkiklubeja milloin missäkin jemmatussa sijainnissa. On lämpimien kelien katukarnevaaleja,

E

10

// S Y N K O O P P I

-S

T

O P I S K E L I J A S TA

AMMATTILAISEKSI

Sarjassa haastatellaan entisiä musiikkitieteen opiskelijoita, jotka nykyään toimivat alan tehtävissä. Tällä kertaa kysymyksiin vastaa Jaska Uimonen, joka valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 2003.

Missä olet nykyään töissä ja mitä kaikkea työhösi liittyy?

Mikä on työssäsi parasta ja mikä huonointa?

Olen töissä Intel-nimisessä amerikkalaisessa suuryrityksessä, jossa suunnittelen ja koodaan kaikenlaisia ääneen liittyviä tietokoneohjelmia. Tällä hetkellä työni painottuu autoteollisuuteen.

Työssäni on hienointa vapaus, kansainvälisyys ja se, että työni on usein osa jotain toimivaa tuotetta, siitä voi siis olla jopa hyötyä joillekin. Huonointa on isojen yritysten absurdi byrokratia ja teollisuuden kireät aikataulut, mikä saattaa aiheuttaa ikävääkin stressiä.

Kuinka päädyit musiikkitieteen pariin?

Muistaakseni selailin jotain sen ajan yliopiston hakuopasta, josta bongasin musiikkitieteen ja varsinkin C-linjan [tietokoneavusteisen musiikintutkimuksen, toim. huom.] kuvaukset.

Innostuin, hain ja pääsin onneksi ensi yrittämällä sisään.

Mikä on paras muistosi opiskeluajoilta?

Ei ole oikeastaan yhtä parasta hetkeä. Opiskeluajoilta jäi parhaiten mieleen mahtavat opiskelukaverit, jotka ovat vieläkin hyviä ystäviä. Muistan myös uskomattomat opettajani kuten Kai Lassfolkin, Alfonso Padillan ja tietenkin Eero Tarastin. Viimeinen hieno hetki oli oma valmistuminen viimeinkin seitsemän vuoden opintojen jälkeen.

Mikä oli ensimmäinen musiikkialan työsi?

Pääsin jo opiskeluaikana Nokian tutkimuskeskuksen audioryhmään kesätöihin. Tuosta kesästä lähtien viihdyin Nokialla täyspäiväisesti eri tehtävissä yli 10 vuotta.

Millaista hyötyä musiikkitieteen opinnoista on ollut työelämässä?

C-linjan opiskelijana minulla on ainutlaatuinen digitaalisen audion osaaminen ja näkemys, mikä on harvinaista jopa teollisuudessa. Olen tietysti oppinut työtä tekemällä myös paljon uusia asioita.

Mitä kaikkea muuta olet opiskellut musiikkitieteen lisäksi?

Luin sivuaineena Aalto-yliopistossa digitaalista signaalinkäsittelyä ja matematiikan peruskurssit. Lisäksi suoritin sekalaisen joukon erilaisia ohjelmointiin liittyviä kursseja.

Mikä on lempimusiikkiasi?

Nykyään kuuntelen oikeastaan ainoastaan populaarimusiikkia. Makumaailma alkaa Beatlesista ja Wigwamista, kiertää sieltä progen ja Stevie Wonderin kautta Princeen ja asennerokkiin. Huomaan kuuntelevani myös paljon uutta kotimaista populaarimusiikkia, joka on kokenut laadullisesti huikean nousun. Spotify on mullistanut kaltaiseni vanhan jäärän kuuntelutottumukset.

Miten päädyit nykyiseen työhösi?

Mitä musiikki on?

Kuten kaikki tietävät, Nokia vaihtoi puhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Microsoft Windowsin, ja nyt koko firma on lopulta myyty Microsoftille. Itse teen työtä Linux-pohjaisten avointen ohjelmistojen kanssa ja tämä ei oikein sopinut yhteen Nokian suunnitelmien kanssa. Onnekseni n. 3 vuotta sitten Intel perusti Suomeen konttorin ja palkkasi käytännössä kaikki Nokian linux-osaajat. Siirryin siis isosta firmasta toiseen, mutta sain jatkaa entisenlaisia työtehtäviäni.

Työhöni ja koulutukseeni pohjaten voin vain todeta, että musiikki on taajuuskomponenttien voimakkuuden vaihtelua ajassa.

Otso Björklund

S Y N K O O P P I //

11

KANSALLISOOPPERAN ENSI YKSI SUURIMMISTA musiikillisista ylpeydenai-

heistamme, Kansallisooppera, julkaisi vihdoin ensi kauden ohjelmansa. Kaltaiselleni musiikkidraaman ystävälle siinä riittää odotettavaa ja paljon, erittäin paljon.

HETI syyskuun alku tarjoaa jotakin, jota moni on jo pitkään toivonut Kansallisoopperalta, nimittäin Philip Glassin Akhenatenin, tietysti isossa salissa. Ja mikä parasta, kapellimestarina on säveltäjän luottomies Dennis Russell Davies. Solistikunta ilmoitetaan jostain syystä myöhemmin, mutta ei epäilystäkään: aion käydä katsomassa kaikki neljä esitystä.

Niin, ja ennen ensi-iltaa säveltäjä itse pitää teosesittelyn Alminsalissa. Sitäkään ei sovi väliin jättää, vaikka on maksullinen.

SYYSKUU jatkuu muutenkin aivan tavattoman mielenkiintoisena, kun Akhenatenin lisäksi taiteellisesti vaativassa, mutta kuulijaystävällisessä minimalismiteemassa on tarjolla Glassin veroiselta Michael Nymanilta Facing Goya sekä Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi, edellinen isossa salissa ja jälkimmäinen Alminsalissa. Kraniometriaa ja muuta hupaisaa käsittelevän Goyan (librettoa lainaten “Goya saw Hitler before Hitler saw Goya”) ohjauksesta vastaa Ville Saukkonen, joten odotettavissa on varmasti jotakin hyvin eriskummallista. Toivottavasti niin monen monta hulppeaa ohjausta tarjonnut Saukkonen vihdoin saisi isossakin salissa aikaiseksi täysosuman. Ja lisähoukutukseksi vielä: “Hattuoopperan” ohjaajana debytoi Berliinistä lisäoppia hakenut oman laitoksemme kasvatti Laura Åkerlund!

TOKI KANSALLISOOPPERAN syksyn ohjelmaan mahtuu tylsän tavanomaisia Mozart– Verdi–Puccini-linjan edustajiakin. Niiden

12

// S Y N K O O P P I

oheen on oopperatalon johto kuitenkin nerokkaasti keksinyt tarjota katsauksen myös aikalaissäveltäjien tuotantoon. Mozartin Don Giovanni (vanhastaan tuttuna tuotantona) esimerkiksi rinnastuu Alminsalissa esitettäviin François-Joseph Gossecin Theseukseen ja venäläisen Jevstignei Ipatovitš Fominin Orfeukseen ja Eurydikeen. Näistä jälkimmäinen näyttää tuovan peräti Pratum Integrum Orchestran ensimmäiselle Suomen-vierailulleen ja vielä suurempana ihmeenä oikean venäjäntorviorkesterin, jollaisia ei tässä maassa ole taidettu koskaan aiemmin kuulla.

Kyseisten esittäjien Caro Mitisille tekemä levytys Fominin melodraamasta on muuten huikea, joten Alminsalin lokakuiselta esitykseltäkin voi odottaa aika paljon.

FOMININ Orfeuksesta ja Eudyrikestä päästään tietysti paljon tunnetumpaan samannimiseen teokseen ja sen säveltäjään eli Christoph Willibald Ritter von Gluckiin. Hänen 300-vuotisjuhlintansa aallot yltävät vihdoin Helsinkiinkin asti vuoden aivan viime päivinä, kun Wienin Musikvereinissa aiemmin tänä vuonna nerokkaan tulkinnan Martin Haselböckin johdolla tarjonneet Lawrence Zazzo, Chen Reiss, Christina Gansch, Chorus Sine Nomine ja Wiener Akademie ulottavat kiertueensa Tukholman ja Pietarin ohella tänne. Gluckin Orfeus ja Eurydike esitetään peräti kahdesti Alminsalissa, joskin vain viitteellisesti lavastettuna. Mutta jos haluaa täysin käsittää “Che farò senza Euridice?” -aarian dramaattisen painoarvon kaiken pilvenhattaranyyhkyilyn sijaan, ei kumpaakaan esitetystä sovi jättää väliin, niin uskomattoman suorituksen Zazzo Wienissä maaliskuussa tarjosi (kyynelet valuivat aivan vastustamattomasti silmistäni).

VUOSI 2015 vastaavasti alkaa musiikinhisto-

NUOTIN VIERESTÄ

KAUTTA IHAILEMASSA . riallisesti hieman eri suuntiin viittaavilla teoksilla. Iso sali muuntuu 1800-luvun tyyssijaksi, ja Alminsali toimii kompaktimpana näyttämönä 1600-luvulle, joten nähtävää ja kuultavaa löytyy jälleen kummastakin.

KUN PUHUTAAN 1800-luvun oopperasta – tai jopa oopperasta yleensä – on sen säveltäjistön primus inter pares tietysti Richard Wagner, der Meister. Kun Wagner-vuosi 2013 ei liikoja tuntunut Suomessa, niin ainakin jälkikaikujen muodossa saamme nähtäväksemme harvinaista herkkua: ensin loistava Tristan ja Isolde uusintana (aion katsoa ainakin kahdesti), mutta sitten: Rienzi, pääroolissa Wolfgang Windgassen, joka ainakin levyjen perusteella taitaa olla vieläkin parempi kuin roolissa viimeksi eniten ahkeroinut Torsten Kerl. Rienzi oli Wagnerin elinaikana hänen suosituimpia teoksiaan, mutta paha vain kun der Meisterin omakätinen partituuri päätyi der Führerin, siis jo mainitun Adolf Hitlerin, kokoelmiin ja hänen lopun aikojen bunkkeriinsa siellä kadoten, seurauksena teoksen säilyminen vain vaillinaisina versioina.

Helsingissä arvattavasti nähdään musiikillisesti suunnilleen sama kokonaisuus kuin Berliinissä muutama vuosi sitten Kerlin tähdittämänä eli ilman kolmen vartin pituista balettia yms.

SUOMESSA huonommin tunnettua 1600lukua taas edustaa säveltäjä, jonka todella soisi aina soivan Kansallisoopperassa edes vuorovuosina vaikkapa Francesco Cavallin kanssa eli Claudio Monteverdi. Häneltä on tarjolla Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa yhteistyössä toteutettu Orfeus – siis ilman Eurydikeä otsikossa. Kapellimestarina toimii Anssi Mattila, joka viime vuonna johti aivan fantastisen energisen ja tyylikkään esityksen Rameaun Jaloista

villeistä Helsingin vähemmän mairittelevan näköisessä Musiikkitalossa (onneksi Sonore-sali on hyvä). Vastaavasti pääroolissa on vähintään yllättäen Hugues Cuenod, jonka tyylillisesti kaiketikin vanhahtavaa, mutta hienoksi kehuttua laulua en muista koskaan kuulleeni edes äänilevyiltä. Odotukset ovat siis korkealla tämänkin suhteen.

KANSALLISOOPPERAN talvikausi päättyy todelliseen esitysten esitykseen, kun lauantaina 30.2.2015 vierailee isossa salissa Salzburgin musiikkijuhlien muutaman vuoden takainen huippuproduktio George Frideric Handelin Julius Caesarista, solisteina aivan mieletön kvartetti, jollaista ei Suomessa hevin kuule: Cecilia Bartoli, Philippe Jaroussky, Anne-Sofie von Otter ja Andreas Scholl. Toistan: Bartoli, Jaroussky, Otter, Scholl. Lippujen hinnat eivät tietenkään ole huokeat, mutta suhteessa esittäjistöön eivät ylittämättömän kalliit ja joka tapauksessa paljon edullisemmat kuin Salzburgissa. Yksikään vakavasti musiikkitiedettä opiskeleva ei voi jättää tuota väliin, mutta nopea pitää olla Lippupisteen verkkokaupassa, kun paikat tähän erikoisnäytökseen tulevat myyntiin jostain syystä vuoden ensimmäisenä päivänä heti aamuseitsemältä.

MYÖS KEVÄÄN mittaan on ohjelmistossa vielä kaikkea kivaa, kuten Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat ja kauan kaivattu uusinta Kalevi Ahon Hyönteiselämästä, mutta ehkä palaamme kaikkeen siihen tuonnempana. Niin, ja todellakin harmi, että Mestarilaulajia lukuun ottamatta kaikki yllä oleva tulevaan viittaava on vain toiveikkaan mielikuvituksen tuotetta.

JAAKKO TUOHINIEMI

S Y N K O O P P I //

13

// S Y N K O O P P I

©Tatu Tamminen

14

PAT METHENY UNITY GROUP 28.4.2014 Finlandia-talo

Kitaristi Pat Metheny on vänkä luonnonoikku, joka tunkee pörröisen päänsä yhä uudelleen esiin, ajankohtaisuutta ja omaa tunnistettavuuttaan yhdistellen. Hän on levyttänyt käsittämättömän määrän musiikkia 40 vuoden aikana ja kerännyt tuhdin jenkkikaapillisen verran Grammy-pystejä.

Ennen tuloaan Helsinkiin Metheny ehti julkaista kahden vuoden sisällä neljä levyä, ja aiempi Unity Band -kvartetti sai tänä vuonna nimen Unity Group, joka vihjaa jo huomattavasti menneiden vuosikymmenten ylistettyyn Pat Metheny Groupiin. Tuorein levy Kin merkitsi multi-instrumentalisti Giulio Carmassin liittymistä vahvuuteen.

Konsertin aluksi esitetty lyhyt setti ei Carmassin soittoa eikä laulua vielä sisältänyt, vaan Methenyn mukaan tarkoitus oli ”lämmitellä omaa keikkaa”. Saksofonisti Chris Potter soitto oli heti ihailtavan omaperäistä seikkailua, vaikka kömpelössä saliakustiikassa puhallinten kuuluvuutta häiritsi rumpupeltien pauhu. Avausosion lopuksi päästiin Methenyn ja Ornette Colemanin freejazzlevyn Song X tunnelmiin kappaleella Police People. Maratonmittaisen illan aikana bändi lenteli muutenkin yllättävän monessa eri Methenyaikakaudessa, mutta tämä ei mitenkään ollut lämminhenkisen konsertin pääasia.

Methenyn työskentely sointien etsijänä on siitä kummallista, että hän voisi saada kehnosti kasatun panhuilunkin upotettua musiikkiinsa uskottavasti. Kitarapuolella hän ei monien kauhuksi luovu edelleenkään kitarasyntetisaattorinsa hiiri ja norsu -ääniulottuvuudesta, vaan tekee kyseisen soittimen melodiakäytöstä edelleen draamaelementtiensä ekstaattisimman kärjen. Ylimääräisenä kuultu Are You Going With Me? on tästä osuva esimerkki kaikessa kasariestetiikassaan. Aikoinaan Metheny pisti kornisti kauniin sitarmelodian ehkäpä suurimpaan hittiinsä Last Train Home, josta saatiin pieni pala akustisessa soolokitarapotpurissa. Dramaturgian ja soinnin sorvaaminen tuli esiin niin ikään soolona kuullussa Pikasso-kitarassa, jonka 42 kieltä tuntuivat taipuvan erityisen hyvin Methenyn musiikilliseen mielikuvitukseen.

Lopulta nämä äänelliset täsmävalinnat johtavat siihen, että Methenyn musiikissa on vain ky-

symyksiä ja vastauksia sekä ajoituksen taituruutta.

Soolojen alkuun niin usein ryöppyävissä kohomelodioissa on maailman tärkein asia, joka on pakko saada kertoa. Aivan kuten Potterin ilmiömäinen sulkuläppätekniikka tai rumpali Antonio Sanchezin vasemman jalan melodiseen käyttöön soveltuva hienomotoriikka, myös liiderin soolovuorot vievät parhaimmillaan ajatukset aina paria kysymystä edemmäs tekniikasta tai soitinteknologiasta: onko tämä laulu sittenkin lyhytelokuva ja kertooko sekin minusta? Emotionaalisia huippukohtien ripottelu on Methenyn tuotosten keskeisin ansio.

Metheny on joskus sanonut periaatteekseen säveltää koko uran ajan ikään kuin yhtä kappaletta yhä uudelleen. Pilkkaajien mielestä hän myös soittaa sooloissaan aina samaa tavaramerkkikulkuaan aina vain, mikä pitää paikkansa. Joka tapauksessa hän on pitkällä rakkausmatkalla melodian ja ostinaton kuljetuksen ytimessä. Melodis-harmonisen työkalupakin runsaus on väline siihen draamaan, joka sai silmäkulman kostumaan Methenyn säestäessä Carmassin sanatonta laulusooloa tai basisti Ben Williamsin kanssa duona soitetussa debyyttilevyn klassikossa Bright Size Life.

Jälkimmäinen sai hyvin lämmenneen yleisön kiljumaan ilosta.

Kalliit lippuhinnatkaan eivät estäneet salia täyttymästä, ja olihan lavalle kerääntynyt myös visuaalista ihmeteltävää, kun Methenyn uusi rakkaus, itsesoivat orkesterilyömäsoittimet muodostivat pramean soittokehdon. Kitaristi itse elehtii niukasti mutta levittää kuitenkin karismaattista lämpöä hieman jääkiekkolegenda Raimo Helmisen tapaan. Kansas Cityn ”raipelle” mikä tahansa ketjukoostumus tai -koko tuntuu olevan kotikenttä, jossa tunne välittyy ja genrekäsitteetkin voi makeasti unohtaa. Toivon sydämeni pohjasta, että joku vinkkasi kapteenia menemään ostamaan kiertuemuistoksi Marimekon tasaraitapaitoja, joiden kaltaisiin asusteisiin vaatimaton mestari on sonnustautunut jo vuosikymmeniä.

TATU TAMMINEN

S Y N K O O P P I // 15

ANGÉLIQUE KIDJO April Jazz 27.4.2014

April Jazzien juhlateltta on tupaten täynnä rytmimusiikin rakastajia odottamassa festivaalin päätöskonserttia, kun afromusiikin kuningatar Angélique Kidjo astelee lavalle. Laulajatar luo viisihenkisen orkesterinsa kanssa lämpimän ja dynaamisen konsertin, jossa hiki virtaa sekä lavalla että yleisössä.

Konsertissa kuullaan pääasiassa kappaleita tämän vuotiselta albumilta EVE. Levy on omistettu afrikkalaisille naisille ja sisältää tarinoita heidän arjestaan ja sen ongelmia peittävästä hymystään. Kidjo puhuu ylpeänä afrikkalaisena naisena afrikkalaisesta naisesta. Hän ei julista tai saarnaa, vaan puhuu faktoista faktoina: lapsiavioliitot ovat arkipäivää monessa afrikkalaisessa heimossa, naisiin kohdistuva väkivalta on ajankohtainen ongelma ja homoseksuaalisuus on rangaistava teko Ugandassa. UNICEF:n hyväntahdon lähettiläänä artisti pyrkii päivittäisillä teoillaan parantamaan maailmaa ja kehottaa muita tekemään samoin. Kidjo iloitsee elämästä täysin siemauksin, mutta myös tiedostaa sen, että maailma on vakava paikka. On ihailtavaa nähdä voimaa, jota käytetään hyvään. The Guardian onkin sijoittanut Kidjon maailman sadan eniten inspiroivan naisen listalleen.

Esiintyessään Kidjo on täynnä ilmaisuvoimaa ja musiikin jakamisen iloa. Hän on teknisesti taitava ja monipuolinen, eikä 30-vuotinen ura ole leidiä ruostuttanut. Puolivälin piristävänä cove-

16 // S Y N K O O P P I

rina tanssittaa Angéliquen idolin Miriam Makeban hitti Pata pata. Kidjo muistelee afrobeatin edeltäjäänsä lämmöllä ja kertoo Miriamin ihmetelleen sitä, kuinka Angéliquella on niin paljon energiaa. Ja sitä tämä artisti todella pursuaa. 54 -vuotias Kidjo tanssii, soittaa djembeä, laulaa ja samalla innostaa vielä suomalaista, tanssiarkaa yleisöä riemuitsemaan elämästä. Kidjo kunnioittaa synnyinmaansa Beninin perintöä yhdistäen sen rytmit ja harmoniat värikkäästi rumbaan, jazziin ja zoukiin. Laulajan omaperäisen soundin kruunaavat kauniit lyyriset tarinat, joita kerrotaan neljällä kielellä.

Konsertti huipentuu hittiin Africa, jonka aikana pikkuruinen Kidjo puikkelehtii yleisön sekaan laulamaan ja tanssimaan ja vie kuulijoita mukanaan lavalle karkeloimaan. Perkussionisti Magatte Sow haastaa sekä laulajan että yleisön tanssikilpaan, ja parinkymmenen minuutin jamisession jälkeen festivaalikansa on sulaa vahaa Kidjon käsissä. Parituntisen esityksen päätteeksi encore Agolo sinetöi hiotun ja saumattoman show’n, josta ei jäänyt puuttumaan mitään.

Afrikan eturivin diivaksi tituleerattu Kidjo on tehnyt pitkän kansainvälisen uran ja yhteistyötä lähestulkoon kaikkien kanssa. Hän on py�synyt sydämelleen uskollisena, ja April Jazzien keikkakunnosta päätellen tämä artisti tulee jakamaan musiikin- ja elämäniloa vielä pitkään.

ERLA PULLI

Š Mika Kirsi

S Y N K O O P P I   //

17

L E V YA R V I O T

Gustav Mahler: Symphony No. 2 ”Resurrection” GILBERT KAPLAN, WIENER KAMMERORCHESTER, WIENER SINGAKADEMIE Avie Records 2014 Gilbert Kaplan on poikkeuksellinen tapaus; amerikkalainen talousvaikuttaja, entinen journalisti ja nykyinen amatöörikapellimestari, joka on 80-luvulta lähtien sekä hurmannut että ärsyttänyt taidemusiikkimaailmaa esittämällä Mahlerin toista sinfoniaa kymmenien ammattilaisorkesterien kanssa. Lisäksi Kaplan on perustanut nimeään kantavan säätiön Mahlerin musiikkia edistämään, teettänyt facsimile-julkaisun omistamastaan toisen sinfonian käsikirjoituksesta, ahkeroinut artikkeleiden ja radio-ohjelmien parissa, sekä ollut toimittamassa teoksesta vuonna 2010 ilmestynyttä kriittistä editiota.

Avie Recordsin julkaisussa sinfoniasta kuullaan Kaplanin ja Rob Mathesin sovitus alkuperäisvaatimuksia pienemmälle kokoonpanolle.

Mahlerin suurkoneistoja on aiemminkin dekonstruoitu eri tavoin aina Schönbergistä lähtien, ja Mahler-kamariorkesterin sekä sopraano Dorothea Röschemannin raikas levytys neljännestä sinfoniasta Daniel Hardingin johdolla on suosikkejani Mahler-äänitteiden joukossa. Silti siinä missä lastenkammarin taivasnäkymiä kaiuttava, jo alun perin pienemmälle orkesterille sävelletty neljäs sinfonia, tai intiimin liedin ja julkisen sinfonian genret yhteensulauttava Das Lied von der Erde tuntuvat jokseenkin luontevilta kohteilta sovitettavaksi, vaikuttaa toinen sinfonia ekstaattisessa suureellisuudessaan Fernorchestereineen päivineen hieman kauempaa haetulta.

Kyse ei toki ole pienkokoonpanosta. Levyllä soittava 58 hengen orkesteri on verrattavissa esimerkiksi Brahmsin ensimmäisen sinfonian vaatimaan ryhmitykseen, kuten kansilehtiön taulukossa todetaan. Käytännössä soitinnuksessa on palattu lähelle sitä kokoonpanoa, jota Mahler käytti sinfonian ensimmäisen osan alkuperäisversiossa, itsenäisenä esitetyssä Totenfeierissa. Sovituksen päämääränä kerrotaan olevan ”tarjota tilaisuus kamariorkestereille sekä pienille kaupungin- ja oopperaorkestereille esittää teosta, joka tavallisesti 18

// S Y N K O O P P I

vaatii yli sadan muusikon panoksen”. Tämä lienee tavoite, jota paikallisteatterien ohjelmistopolitiikan kanssa nuorena kapellimestarina tuskaillut Mahler olisi itsekin voinut tukea.

Lukuun ottamatta paikoin liian ohuelta kuulostavaa jousistoa taloudellinen orkestraatio toimii melko hyvin, ja Wiener KammerOrchester soittaa mainiosti. Oma yleisvaikutelmani esityksestä kallistuu kuitenkin vaisun puolelle. Norringtonin kaltaisten radikaalien uudelleenvisioijien turruttamissa korvissani ei missään vaiheessa synny tuntua ohennetun orkestraation luomista uusista näkökulmista. Tulkintakin tuntuu esitysmerkintöjen suhteen tarkalta, mutta arkiselta, soitinryhmät ovat hetkittäin keskenään epärytmissä, ja Wiener Singakademie vaikuttaa etenkin finaaliosuutensa alussa vielä hiukan uniselta. Viimeiseen on selkeä syykin: konsertti soitettiin ja laulettiin Wiener Konzerthausissa helmikuisena sunnuntaiaamuna vuonna 2013.

Vielä rohkenin toivoa, että teoksesta rautaisen esityskokemuksen omaava Kaplan, käsiohjelman sanoin ”johtava Mahler-asiantuntija”, olisi kirjoittanut joko itse teoksesta tai sen sovitusprosessista hieman tavanomaista levytystä laajemmin. Nykyisellään kansilehtiö on kovin ohut ja rivimahleriaanillekin tuttua informaatiota toistava.

Sopiikin pohtia, miksi sinfonian jo aiemmin sekä Lontoon sinfoniaorkesterin että Wienin filharmonikoiden kanssa ikuistanut Kaplan on halunnut ryhtyä vielä yhteen levytykseen – olkoonkin, että kyseessä on konserttiäänitys. Maureen Forresterin ja Benita Valenten kanssa toteutettu LSO:n levytys vuodelta 1996 on kaikkien aikojen myydyin Mahler-äänite, joka menestyi ar-

vioissakin, ja sen saama suosio lienee osasyy myös käsillä olevan julkaisun olemassaoloon. Uuden sovituksen tunnetuksi tekemiseen luulisi toisaalta olevan muitakin keinoja, levyttäjiksi tarjolla vähemmän tunnettuja kapellimestareita ja kaupunginorkestereita: potentiaalisia suojatteja Mahlerin asiaa edistäville säätiöille.

Sopraano Marlis Petersen on nappisuorituksellaan levyn valloittavin uusi tuttavuus. Mezzo

Janina Baechlenin äänessä on jykevää lyyrisyyttä, r-konsonanteissaan maukas pohjoissaksalainen väri. Finaalia edeltävässä Urlichtissä Baechlenin laulu tuntuu varsin hitaassa tempossa hieman kankealta, mutta Mahlerin lempeän viimeisen tuomion koittaessa vaikutelma on tiessään.

JUSTUS PITKÄNEN

Tuomas Holopainen MUSIC INSPIRED BY THE LIFE AND TIMES OF SCROOGE Nuclear Blast 2014 Tuomas Holopainen on aina ollut oman musiikkinsa herra, joka ei ole lähtenyt omien ideoidensa kanssa nöyristelemään. Nightwishin kippari on tällä kertaa loihtinut luottosovittajansa Pip Williamsin kanssa albumin, joka kiteyttää holopaisuuden musiikillisen ytimen: eeppisyyden, herkkyyden ja korniuden.

Holopainen luottaa musiikillisiin ideoihinsa ja pikku motiiveihinsa suorastaan lapsenomaisella sinisilmäisyydellä. Juuri tämä naiivi konstailemattomuus on Holopaisen ase. Hän ei ole koskaan opetellut välttelemään kliseitä, vaan seilaa häpeilemättä tunteellisuuden hunajaisilla aalloilla. Mutta eikös juuri kliseiden tyylikäs hyödyntäminen ole elokuvamusiikissakin suurinta ammattitaitoa! Vain paatunut musiikkitieteilijänihilisti voi välttää vitaliteettitunteita nousemasta pintaan.

Holopaisen ehdoton vahvuus on hänen in� tuitiivinen melodiantajunsa. Vuosienkin jälkeen hän onnistuu tuottamaan kansanomaisia, tarttuvia melodialinjoja, joissa on aina jotain tuoretta.

Jotkut rakenteelliset ratkaisut ja sovituksellisesti kankeat valinnat saavat ensimmäisillä kuuntelukerroilla miettimään, olisiko ulkopuolinen tuottaja tai kenties musiikillinen koulutus ollut paikallaan. Useampien kuuntelukertojen myötä näitä kosmeettisia virheitä kuitenkaan tuskin edes huomaa.

Elokuvamusiikin suurkuluttajana Holopainen ei peittele vaikutteitaan. Ainakin James Newton Howard ja Vangelis kuuluu Holopaisen sointuja soundivalintojen taustalla. Musiikista välittyy

myös sellainen uusi nuori into, joka muistuttaa paljon vanhempaa Nightwish-tuotantoa ja joka ainakin allekirjoittaneessa nostattaa voitonriemuisia kiljahduksia (tästä esimerkkinä syntetisaattoriarpeggiaattori To Be Rich -kappaleessa). Holopaisen faneille levy soi varmasti musiikillisena kotiinpaluuna.

Albumin innoittajana on aihe, jonka Holopainen selvästi tuntee perin pohjin ja kokee omaksi hyvin henkilökohtaisella tasolla. Musiikki alleviivaa upeasti niitä teemoja, joita voidaan pitää Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaalbumin ydinsanomana. Levyn kohokohdat muistuttavat hyvin niistä kylmistä väreistä, joita Rosan eeppisimmät ja elokuvallisimmat sarjakuvaruudut lukijoissaan ovat nostattaneet. Musiikki tekee ehdottomasti kunniaa Rosan päätyölle, joten Holopaisen toteutunut unelma todella täyttää tehtävänsä.

ANNIINA LESKELÄ S Y N K O O P P I //

19

Sergei Rahmaninov: Vigilia, Op. 37 TEEMU HONKANEN, KEY ENSEMBLE Fuga 2014 Kahden omaperäisen teema-albumin jälkeen turkulaiskuoro Key Ensemblen kolmannella levyllä palataan perusohjelmiston ääreen. Ennen kuin valmistautuu kohottamaan valitusvirren astetta konservatiivisemmalle ohjelmistovalinnalle, kannattaa kuitenkin huomioida, että Rahmaninovin Vigiliaa on Suomessa johdettu ja laulettu tallenteeksi asti vain harvoin. Key Ensemble on esittänyt slaavilaisen kuoroperinteen kulttiteosta paljon, ja sen kuulee. Teemu Honkasen johdolla kuoro soittaa Mynämäen keskiaikaista harmaakivikirkkoa varman meditatiivisesti, kenties tähän asti kauneimmalla levyllä kuulluista soinneistaan.

Kiinteäsointinen bassosektio vakuuttaa kauttaaltaan, ja täyttää teoksen äänialavaatimukset mainiosti. Tenorisektiossa on bassojen tapaan teräksistä, tyyntä voimaa, joka tosin paikoin kääntyy aavistuksen kireäksi. Altot soivat niin ikään yhtenäisesti, ja hienoista vibratoa hyödyntävät sopraanot luovat tunnistettavaa väriä yhteissoinnin huipulle. Kuoron omat laulajat esittävät teoksen solistiosuudet: mezzosopraano Kristiina

Raudanen laulaa ehtoopalveluksen toisessa osassa erityisen upeasti.

Parhaillaan tiheään tahtiin levytyksiä julkaiseva, Kulttuurirahaston apurahalla toimintaedellytyksiään ammattimaisemmiksi kehittävä ja omasta konserttisalista haaveileva Key Ensemble on vuosituhannen alun suomalainen kuoroilmiö, jota kannattaa seurata jatkossakin.

JUSTUS PITKÄNEN

JARMO SAARI REPUBLIC Rockadillo Records 2014 Omaa raivaajapolkuaan kulkenut kitaristi Jarmo Saari perusti hiljattain uuden unelmakokoonpanon, jossa hänen oman multi-instrumentalisminsa lisäksi kuullaan rumpalikolmikkoa Abdissa ”Mamba” Assefa, Olavi Louhivuori ja Sami Kuoppamäki. Pitkähköissä kappaleissa jaksetaan viipyä sykkeessä ja soitinvaltamerissä. Runsaat rönsyt ovat kuulokuvassa riittävän selkeitä, koska Saari hallitsee erilaisten sointien suunnittelun.

Levyn tunnelmaa ja yleisvisiota voisi luonnehtia henkiseksi, afrikkalaiseksi ja pelkäämättömäksi.

Rytmikudoksen syvyys ja ennen kaikkea myös hauskuus on tavoitettu onnistuneesti.

Saaren vokaalisuoritus kappaleessa Planet Red muistuttaa hellyttävän naiiveja melodioita hänen Trubamolli-projektinsa levyllä. Nostattava, AOR20

// S Y N K O O P P I

tyylinen kertosäe on samaan aikaan nolostuttava ja raikas. Suuria yhteiskunnallisia aiheita heittelevä kappale saa kokonaan uuden suunnan Johanna Iivanaisen lauluosuudesta, vaikka kokonaiskaarros pysyy letkeänä rullauksena.

Sangen hypnoottisiin tunnelmiin yltävä Pilgrim Calling on levyn ydinkappale, jossa sekä bändijohtajan kitaraosaaminen että rumpalikolmikon yhteistyö ovat parhaimmillaan. Afrikkalaiset heimolaulupätkät ja lyömäsoitintyöskentelyn sulava roolitus yhtyvät vaaran tunnetta kipinöivään kitarasooloon. Levyä pääosin hallitseva edistys-funkin periaate toimii, eikä superyhtye kompastu ylilatauksiin. Linja eksyy hieman sävellyksessä Lost Mojo, joka kansitekstien mukaan juhlii aikoinaan toteutumattomaksi jäänyttä Miles Davisin ja Jimi Hendrixin yhteistyötä. Ronskisti melkein 13 minuuttia rokkaava ja Sam Huberin laululla testosteronisoitu pala on mehevä tuokio Hendrixin

Band Of Gypsys -hengessä, mutta montaa kuuntelukertaa se ei jaksa ilahduttaa.

On kovin tärkeää, että levyllä on myös rauhallisia äänimaisemahetkiä (esimerkiksi päätöseepos Fingers, Elbows, Shoulders) rumputykityksen ohella. Maalari Saari jatkaa elektronisesti kokeilevilta levyiltään tuttua tarkkakorvaisuutta, vaikka tiimissä on nyt paljon liikkuvia elementtejä. Puhekatkelmat ja yllätysmomentit – kuten Johnny Weissmullerin Tarzan-sample – on erikoissoitinten ohella aseteltu elokuvallisella ja koherenssia luovalla tavalla.

TATU TAMMINEN

MONTAGE Secret Entertainment 2014 Viime vuodet ovat olleet vahvaa aikaa pohjoismaiselle progemusiikille, jossa on yhtäältä tehty soinnillisesti häpeilemätöntä retroa, ehkä pehmeämminkin ottein, ja toisaalta pidetty metallimusiikkia alkupanoksena. Helsinkiläinen Montage tarjoaa ensialbumillaan tunteikasta hard rock -tykitystä ja psykedeliapölyssä uitettua seesteisyyttä.

Valtaosan sävellystyöstä tehnyt kitaristi Roni Seppänen luottaa riffien voimaan ja paatoksen purevuuteen.

Montagen sovituksista huomaa bändiläisten olevan selkeän tietoisia edustamansa tyylin historiasta. Jukka Virtasen kosketinsoittimet värisevät ja värjäävät tarkalla korvalla valittuja sävyjä ja ovat genren tuntijoille merkitseviä suuntarihmastoja.

Melodioiden liikkuvuus ja laulaja Mikko Heinon tyyli sopisivat niin sanottuun sankarillisesti kertovaan metalliin. Eheää musikaalisuutta kurottelevat taustalaulut on tehty vastaavalla vivahteella, mutta ne alleviivaavat ulosantia muutenkin vaivaavaa kliseisyyttä. Esimerkiksi kappaleen Trapeze neljäminuuttinen kaarros ehtii sisältää ihailtavan paljon tapahtumia ja tahtilajivaihdoksia, mutta se on silti kuin huvittava pastissi dramaattisesta nyrkki ilmaan -progesta. Duuriosa kolkuttelee emotionaalista sopukkaa, jossa on käyty jo parikin kertaa.

Kuitenkaan ei tarvitse olla huolissaan bändin menestysmahdollisuuksista, koska debyytti esittelee varsin korkeaa instrumentaalista taitotasoa ja myös yllätyksellisiä sävelkulkuja. Heino osoittaa myös äänenkäytössään osuvaa vaihtelua, joka nytkäyttää virtamittarit etenkin levyn tyylikkäimmässä laulussa nimeltä Reborn Identity. Hyvät koukut eivät nytkään mullista maailmaa, mutta kappaleen monipuolisuus on lupaus siitä, että hämy ja meisseli voivat viedä Montagen mukavalle polulle. Kiitosta voi jakaa myös siitä, että albumin miksaaja on käsitellyt bändin palettia taidokkaasti.

TATU TAMMINEN S Y N K O O P P I //

21

SYNKOOPPI SUOSIT TELEE AVA N T I ! S U V I S O I T T O

AMBIENT MUSIC CONFERENCE

25.-29.6. – Porvoo & Loviisa

27.-28.6. – Helsinki & Espoo

Sopraano ja kapellimestari Barbara Hannigan on valinnut festivaalin teemasäveltäjäksi irlantilaisen Gerald Barryn. Jos perjantaina jaksaa urakoida, voi Porvoon Taidetehtaalla kuulla ensin tämän vuoden sävellyspajalaisten edesottamukset ja sen jälkeen Hanniganin tähdittämän konsertin (mm. Ligetin Makaaberin mysteerit).

Suurin osa konferenssista pidetään luontokeskus Haltiassa, jossa metsämaisemat takaavat ambient-musiikille arvoisensa visuaalisuuden. Pääpuhujana Stephen Hill ja esiintyjinä mm.

Nemesis ja Ascendant. Avauspäivän klubi-ilta järjestetään Korjaamolla.

MUSIIKIN AIKA

ILOSAARIROCK

1.-6.7. – Viitasaari

11.-13.7.

Saksalaisryhmä Ensemble Recherche tekee Viitasaaren ensivierailunsa, ja Neue Vokalsolisten Stuttgart esittää Sandeep Bhagwatin laajan vokaaliteoksen, joka perustuu pakistanilaisen Faiz Ahmad Faizin runoihin.

Joensuun sunnuntai-illassa on ihan vain muistutuksena tällainen neljän suora: Haim, Opeth, Portishead ja Alice In Chains.

B R Q VA N TA A F E S T I VA L

M I R J A M H E L I N - L A U L U K I L PA I L U

3.-10.8.

3.-13.8.

Avauspäivänä pamahtaa suurimmin: Latvian radion kamarikuoro tulee näyttämään osaamistaan. Ilpo Laspas aikoo soittaa konsertissaan 7. elokuuta hyvin erikoista kosketinsoitinta.

Kerran viidessä vuodessa järjestettävä kansainvälinen laulukilpailu huipentuu ke 13.8. Musiikkitalossa.

M Ä N TÄ N M U S I I K K I J U H L AT

T U R U N M U S I I K K I J U H L AT

6.-10.8.

8.-23.8.

Ottaako musiikki aivoon? Näin kysyy festivaalin luentokonsertin nimi. Ruotsalainen pianisti ja aivotutkija Fredrik Ullén soittaa ja luennoi musiikin vaikutuksista aivoille. Ei sovi unohtaa myöskään puolalaista Slawomir Zubrzyckia, joka soittaa Mäntän kirkossa Da Vincin kehittelemää renessanssi-instrumenttia nimeltä viola organista. Onhan näitä “rivipianistejakin” tarjolla: Paul Lewis, Laura Mikkola ja Anna Vinnitskaya.

Festivaalin ulkomaiset kärjet heti alkuun: varaslähtökonsertin (11.7.) Jonas Kaufmann, Ruotsin radion sinfoniaorkesteri (23.8.) ja Soulin filharmonikot pianosolisti Sunwook Kimin kanssa (21.8.). Straussin 150-vuotisjuhlateema kuuluu Turun filharmonisen orkesterin konsertissa, jossa esitetään teos Kuolema ja kirkastus.

M O O T T O R I M U S I I K I N F E S T I VA A L I

H E L S I N G I N J U H L AV I I KO T

15.-16.8. – Ramsöö,Vesilahti

15.-31.8.

Nyt pärisee. Omituisessa konserttikokonaisuudessa yhdistävät voimansa lyömäsoittajat Samuli Kosminen ja ”Teho” Majamäki, saksofonisti Linda Fredriksson, laulaja Paula Vesala sekä jouhikkomestari ja runonlaulaja Pekko Käppi.

Helsingistä ja Tampereelta on luvassa moottoroitu bussikuljetus.

Tarjonnassa on musiikin osalta Toronton sinfoniaorkesteria, Jonathan Wilsonia, Kimmo Pohjosen erikoispläjäystä ja Šostakovitšin Orango-oopperaa. Erityisen lupaavalta kuulostaa kokonaisuus nimeltä Kuningastrilogia, jossa yhden viikonlopun aikana 23.–24. elokuuta Suomalainen barokkiorkesteri sekä Meta4 tunnelmoivat kuninkuuden maailmoissa.

SOLITIFEST

PA S I M U S I C - F E S T I VA A L I

30.8. – Kalasatama, Helsinki

18.-21.9. – Kuopio & Lapinlahti

Nick Trianin Soliti-levymerkin oma festivaali Konttiaukiolla.

Some-ajan säveltäjä Pasi Lyytikäinen perusti oman festivaalin, jossa saa kantaesityksensä muun muassa happening-ooppera Tori. Teoksessa Kuopion torin (aidon ympäristön) torimyyjät kilpalaulavat harmonikan säestyksellä. Myös 100-vuotiasta Ahti Sonnista juhlitaan.

HELSINGIN KAUPUNGINORKESTERI 19.9.

Jazzmies Peter Erskine saapuu HKO:n solistiksi MarkAnthony Turnagen teoksessa Erskine (2013) rumpusetille ja orkesterille.

22

// S Y N K O O P P I

O P. 1 1 6 I L M E S T Y Y S Y Y S K U U S S A 2 0 1 4 !

JUTUT

TILAUKSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 18.8.2014 mennessä päätoimittajille: elissa.shaw@helsinki.fi/minne.maki@helsinki.fi

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi ja samalla tukea mainiota järjestölehteämme, täytä tilauslomake osoitteessa synkooppi.blogspot.fi/p/synkooppi-lehti.html. Jos taas toivot lehteämme esimerkiksi edustamasi laitoksen kirjaston valikoimaan, ota yhteyttä osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com.

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta.

Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Irtonumeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan.

Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa: I S S U U. CO M / S Y N KO O P P I

S Y N K O O P P I //

23