SYNKOOPPI OP. 111 by Synkooppi-lehti

2 / 2013

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 1 1

02 / 2013

SISÄLLYS O P. 1 1 1 3

PÄÄKIRJOITUS

PELKÄÄTKÖ PÖNÖTYSTÄ?

LELUJA, ROMUA JA HIRVEYKSIÄ

Tatu Tamminen

Jenni Liikaoja

Lauri Hyvärinen

EI MITÄÄN HAUENLEUKAJUTTUJA

KAKSI TARINAA SOITINKERÄILYSTÄ

UJELLUKSEN TAIKAA

HARMONIKKAKO HANURISTA?

Tatu Tamminen

Henri Pitkänen

Tatu Tamminen

Suvi Laurila

}

MINIMOOGIN VIEHÄTYS

JUURIHOITOA TERÄVILLÄ INSTRUMENTEILLA

ARVIO: LES INDES GALANTES

ARVIO: APRIL JAZZ 2013

ARVIO: CHICK COREA

ARVIO: TUOMO X UMO

Kai Lassfolk

Tatu Tamminen

Aleksi Haukka

Erla Pulli, Mikko Sarvanne

Erla Pulli

Tatu Tamminen

LEVYARVIOT

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

36. VUOSIKERTA

Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi

JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Tatu Tamminen TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen AD Elissa Shaw Minne Mäki KIRJOITTAJAT 2 / 2013 Aleksi Haukka, Lauri Hyvärinen, Suvi Laurila, Kai Lassfolk, Anniina Leskelä, Jenni Liikaoja, Henri Pitkänen, Erla Pulli, Mikko Sarvanne KANSIKUVA Kalle-Petter Wilkman OIKOLUKU Sanni Koskela, Maija Moilanen, toimituskunta

TILAUKSET toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 150 kpl PAPERI Cyclus 80g PAINOPAIKKA Painotalo Casper 2013

Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

P Ä Ä K I R J OI T U S

KIKKA & JUKKA Chick Corea ja Jukka Tiensuu ovat molemmat kosketinsoitinten uudistajia. Corea on ”kiipparikioskien” kivijalkamies, monigenresoitannan mestari ja Minimoogin (ks. myöhemmiltä sivuilta) varhaismannekiini. Hän on olennainen osa jazzin pianotrioperinnettä. Aikoinaan löysin Now He Sings, Now He Sobs -levyn pariin, kun luin Jonny Kingin kirjaa Mitä jazz on? Opas ymmärtämiseen ja kuuntelemiseen. King kirjoittaa bluesista nimeltä Matrix, joka on ”astrakti, hiljaisen räjähtävä ja toisinaan vain viitteellisesti sitä, mitä me pidämme bluesina”. Oikeastaan blues on mielenvikaisversiona monesti mielenkiintoisimmillaan. Corean käsiliikkeiden optimaalisuutta Helsingin-konsertissa arvioi tässä numerossa Erla Pulli. Moniosaaja Tiensuu on tehnyt barokkimusiikissa kylpenyttä cembaloa tunnetuksi totutumpaa nykyaikaisempana soittimena. Jos haluat kuulla oikein räiskyvää ja vekkulia cembalonsoittoa, suosittelen albumia The Frivolous Harpsichord. Itse valaistuin soittimen luovasta käytöstä hiljattain lisää, kun kuulin cembalovetoisen hiphop-instrumentaalin rumpali Karriem Rigginsin tuoreella levyllä Alone Together. Tiesin, että Corean avaruusfantasioista olisi vain seeprankuseman (ks. Corea-konserttiarvio) verran matkaa hiphopiin, mutta mitä vielä: cembalo viilettää albumilla siinä missä rumpukonebiitti tai elämää suurempi syntikkabasso. Ehkä kyseessä on juurikin the spirit of the new age, josta puhutaan Kummeli-ryhmän eräässä ”Kikka Korean” tähdittämässä sketsissä. On aika pistää modulaatiosukat sandaalien alle, ottaa lomaa enteilevä lukuasento ja antaa Synkoopin soitinnumeron pitää hetkisen ääntä. Sitä ennen haluan kiittää taittaja Elissa Shaw’ta ja toimitussihteeri Anniina Leskelää loistavasta työpanoksesta lehtemme hienovirittämisessä. Tehtävien ykkösviulisteina aloittavat nyt Minne Mäki ja Justus Pitkänen. Oikein kaunista suvea kaikille! Ottakaa musiikin tapahtumakesä haltuunne. KUVISSA KOREILEVAT HAHMOT

TATU TAMMINEN PÄÄTOIMITTAJA

P E L K Ä Ä T K Ö P Ö N Ö T YST Ä ? KLASSINEN MUSIIKKI TARJOAA MUUTAKIN

// S Y N KO O P P I

TEKSTI JENNI LIIKAOJA

KUVAT GREG HELGESON / MINNESOTA ORCHESTRA JONAS KUKKONEN / EXCLAM!

tuota viatonta, mutta samalla niin käsittämättömän latautunutta sanaa klassinen, jonka alle huoletta survotaan valtava läjä musiikkia, jota on sävelletty viimeisten 450 vuoden aikana, ja jota voi esittää yhdellä huilulla tai neljällä helikopterilla, tai melkein millä vain niiden välistä, ja josta kaikilla on mielipide. Vahva.” Näin elämöi viulisti ja Klasariklubin perustaja Minna Pensola haastattelussa, ja toden totta, kaikilla on mielipide klassisesta musiikista. Niin konserttikävijöillä, konserteista poissa pysyttelevillä, medialla kuin itse musiikin tekijöillä. Kenties sinäkin karttelet taidemusiikkikonsertteja, koska epäilet niiden olevan liian muodollisia, täynnä pönötystä ja sitten se sana – elitistisiä. Klassisen musiikin toimijat karistavat elitismin leimaa taiteenlajinsa harteilta monin eri tavoin. ”AH, KUINKA RAKASTANKAAN

ALLASMUSIIKKIA JA JONGLÖÖREJÄ

Jyväskylä Sinfonian intendentti Lasse Allonen ja tuottaja Emma Anttila näkevät klassiseen musiikkiin kohdistuvien ennakkoasenteiden juontavan juurensa sen elitistiseen leimaan ja ajatukseen, että sitä ei voi ymmärtää. He huomauttavat, että alalla työskentelevät eivät koe itselleen tärkeää ilmaisumuotoa elitistiseksi. ”Leima tulee siis taiteentekijöiden ulkopuolelta, pitkälti median luomana ja toisaalta historian perintönä.” Mitä tulee klassisen musiikin ymmärtämiseen, Allonen ja Anttila kysyvät, tarvitseeko sitä ymmärtää. ”Tässä on suuri haaste meille asian parissa työskenteleville: Tuoda esiin, että ainoa oikea tapa ymmärtää on se, miten kulloisenkin musiikin kokee. Oma tunne-elämys on aina oikeassa – olipa kokemus millainen tahansa.” Orkesterit pyrkivät lähentämään yleisöä ja soittajia. Lapin kamariorkesterin intendentti UllaMaija Kanerva kertoo, että näkyvyys paikallismediassa on erittäin tärkeää orkesterille. ”Lapin Radiolla on ohjelma, jossa orkesterin muusikot käyvät kertomassa työstään ja paikallis-

lehti aloittaa ensi syksynä muusikoiden esittelyn.” Myös Jyväskylässä pyritään tuomaan mediassa esiin taiteilijoiden arjen kuulumisia ja todellista persoonaa. Orkesterit pääsevät lähelle kuulijoitaan myös jalkautumalla konserttisalien ulkopuolelle. Turun filharmonisen orkesterin intendentti Emilie Gardberg kertoo orkesterin viettäneen huhtikuussa jalkautumisviikkoa. ”Sen yhteydessä esiinnyimme mm. uimahallissa, urheiluareenoilla, työpaikkaruokaloissa, sairaalassa, pankissa ja ostoskeskuksessa.” Lapin kamariorkesterille tuttuja areenoita ovat uuden konserttisalin lisäksi Lapin kylien seurojentalot ja erämiesten pirtit. Lapissa välimatkat ovat pitkiä, eikä esimerkiksi Utsjoelta lähdetä konserttiin Rovaniemelle keskellä työviikkoa, kun matkan pituudeksi tulee noin tuhat kilometriä. Kaikki kolme orkesteria pitävät panostusta lasten ja nuorten konserteissa käymiseen tärkeänä. Jyväskylässä kutsutaan vuosittain kuudesluokkalaiset heille räätälöityyn konserttiin, ja Lapissa orkesterilla on koululaiskonsertteja ympäri maakuntaa niin, että useimmat alueen lapset kuulevat orkesteria useasti kouluaikanaan. Orkesterilla on ollut jopa eräs luokka kummiluokkana koko sen oppilaiden alakoulun ajan, ja suhde huipentui viimeisellä luokalla tehtyyn pienoisoopperaan. Kaikki orkesterit vakuuttavat suhtautuvansa uusiin ideoihin avoimesti, mutta perinteistä konserttitraditiota ei olla hylkäämässä, koska sillä on kannattajansa. ”On tarpeellista tehdä silloin tällöin jotain poikkeavalla, uutta luovalla tavalla. Taiteen keskeinen sisältö on luoda uutta. On myös aiheellista pohtia välillä, mitkä ulkomusiikilliset tekijät, esimerkiksi vaatetus, tukevat konserttielämystä ja mitkä aiheuttavat turhan jäykkää tunnelmaa,” Allonen huomauttaa. Kaikki orkesterit ovat pyrkineet luomaan uudenlaisia konserttielämyksiä. Turussa on nähty muun muassa projisoituja ja juonnettuja konsertteja ja käytetty tanssijoita. Jyväskylässä on ollut kuvataiteilija maalaamassa teoksen konserS Y N KO O P P I //

tin aikana, kauhuelokuvakonsertti multimediaa, maskeerausta ja rekvisiittaa hyödyntäen ja Aku Hirviniemi Putous-hahmoineen solistina. Lapin kamariorkesteri saa toukokuussa solistikseen jonglöörin Lotta Wennäkosken teoksessa Jong. Ei kovin pönöttävää. KOKEMUKSELLISTA KLASSISTA

Täytyykö soittajien istua totutuissa asemissa? Saako yleisö taputtaa vain teoksen lopussa? Pitäisikö alussa olla puhetta vai hiljaisuutta? Muun muassa näitä kysymyksiä kulttuuriosuuskunta ExClaM! (Experience Classical Music!) ja kolme naista sen takana pohtivat uudella otteella. Sibelius-Akatemian taidehallinnon opiskelijat Giorgia Ghizzoni, Julia Mahns ja Katariina Nyberg perustivat ExClaM!:in maaliskuussa 2012. He järjestivät viime heinäkuussa Musiikkitalon konserttisaliin yhdeksän konsertin kesäkonserttisarjan Summer Lunchtime Concerts orkestereiden lomaillessa. Näissä konserteissa yleisö pääsi tutustumaan uudenlaiseen klassisen konsertin konseptiin, josta ExClaM! käyttää nimitystä Holistic Concert Experience. ”Uskomme, että yleisön kokemukseen vaikuttaa se, tuntevatko he yhteyttä muusikoihin tai musiikkiin. Hyödynnämme muita taidemuotoja tarjotaksemme yleisölle mahdollisuuden kuunnella musiikkia eri tavalla ja käyttää eri aisteja. Kaikkien elementtien tulee täydentää musiikkia, ei häiritä tai viedä huomiota siitä,” Mahns selvittää. Ghizzoni kertoo, että konserttikävijän elämyksen kasvattaminen alkaa yhteistyöstä muusikoiden kanssa. ”Pohdimme yhdessä kysymyksiä, kuten miksi meidän pitäisi kuunnella näitä teoksia jos olisimme yleisössä, mikä teoksissa on erityistä ja mitkä elementit yhdistävät teoksia. Kun olemme löytäneet keskeisen aiheen, etsimme yhdessä tapoja korostaa sitä esityksessä.” Esityksiä työstetään käyttämällä Active Listening Playground -metodia, joka on luotu yhteistyössä säveltäjä Keren Rosenbaumin kanssa. Suunnittelutiimissä on usein mukana tanssijoita tai näyttelijöitä. ”Lähestymistapamme ei ole ohjaava vaan valmentava. Tavoitteenamme on luoda turvallinen ympäristö, jossa taiteilijat voivat päästää luovuu6

// S Y N KO O P P I

tensa valloilleen ja näin esityksen ideat tulevat kaikilta. Me kanavoimme ne konkreettisiksi esityksen osiksi,” Ghizzoni kertoo. Ghizzon toteaa, ettei ollut helppo voittaa muusikoiden luottamusta. Sibelius-Akatemian lahjakkuudet ovat jo lähes ammattilaisia ja tottuneet tietynlaisiin toimintatapoihin. ”Oli hauska nähdä, miten muusikot reagoivat aivoriiheemme ja esityksiimme ja miten moni heistä yllätti itsensä nauttimasta esiintymisestä tavallista enemmän,” Ghizzoni kuvailee. Yleisön ajatuksia uudenlaisesta konseptista selvitettiin konserttien jälkeen kyselyllä. Konsertit herättivät yleisössä voimakkaita, valtaosin positiivisia reaktioita. Kiitosta sai muun muassa tunnelma, ja lounastuntiin sijoittuva ajankohta ilahdutti. Konsertit antoivat myös soittoharrastuksensa lopettamista pohtineille tai taidemusiikkikonsertit aiemmin kaukaa kiertäneille uusia ajatuksia. ExClaM! vei klassisen musiikin ilosanomaa yleisölle myös flashmob-tempauksin: Sibelius-Akatemian opiskelijoiden perustama jousikvartetti Core muutti hotelliaamiaisen konsertiksi. ”Flashmobit ovat iloinen yllätys ympärillä olevalle väelle ja tuovat hyvää mieltä kaikille mukana oleville. Muusikot nauttivat näistä spontaaneista konserteista,” Mahns sanoo. ”Aamiaisella eräs nainen tarrautui käteeni lähes väkivaltaisesti ja sanoi: Itkin kuin lapsi! Kiitos! Hetki tuntui intiimiltä ja tunteikkaalta,” Ghizzoni muistelee ilolla hetkeä, joka palkitsi kovan työnteon. ExClam! järjestää kesäkonserttisarjan myös tulevana kesänä. Sen konsepti on herättänyt kiinnostusta myös ulkomailla, ja kulttuuriosuuskunnan tie on viemässä muun muassa Alankomaihin, Marokkoon ja Jerusalemiin. KLASSISTA TUOPIN ÄÄRELLÄ

Viulisti Minna Pensola päätti vuonna 2007 tuoda klassisen musiikin klubiympäristöön. Idea sai alkusysäyksensä Pensolan seuratessa kuumana kesänä yhtä kuumia Helsingin Sanomien kulttuurisivuja. ”Puhuttiin kuolleesta taidemuodosta, taidekentän dinosauruksesta ja yleisöpohjan katoamisesta sekä reviteltiin otsikoilla Lordi vs. Mozart. Ajattelin, voiko tätä keskustelua käydä hedelmäl-

ExClaM! SUMMER LUNCHTIME CONCERT 2012

Core Quartet

Sofia Greus, Iiro Rajakoski, Victoria Vatanskaja, Lukas Stasevskij ja Schumannin pianokvartetti op. 47

lisesti niin kauan kuin klasaria ei esimerkiksi Helsingissä tarjota missään muussa muodossa kuin Töölönlahdella penkissään paikallaan istuen viimeistään 19.30, tai forget it.” Pensola huomauttaa, että tilanne ei ole juuri kummoisempi valtakunnallisesti saati kansainvälisestikään. ”Mitä nyt Italiassa saattaa keikka alkaa vasta klo 21 ja siitä saa lunkisti vähän myöhästyä.” Ajatus jäi kytemään, mutta nousi uudelleen esiin Pensolan päätyessä Juttutupaan kuuntelemaan Ilmiliekki-kvartetin jazz-keikkaa. ”Näin ihmisten fiilistelevän silmät kiinni ja nautiskelevan tunnelmasta hipihiljaa. Mietin, miksi ihmeessä sama ei voisi tapahtua klassisen musiikin parissa.” Ensimmäinen Klasariklubi järjestettiin tammikuussa 2008, ja tupa oli täysi. Kaikki ohjelmisto on klassista, siinä Pensola on ”tiukkis”. Klubi tarjoaa erilaisen estradin, jossa yleisö voi kokea konserttitilanteen ja musiikin uudella tavalla.

Klasariklubin tavoitteena on tuoda klassinen musiikki niiden ihmisten kuultavaksi, jotka eivät yleensä konserttisaleihin eksy. Klasariklubin suurimmaksi kävijäryhmäksi ovat kuitenkin osoittautuneet he, jotka suurkuluttavat klassista musiikkia, eli orkesterien kausikorttien haltijat ja festariaktiivit. ”Toinen ryhmä, josta olen erityisen iloinen, koostuu ihmisistä, jotka rakastavat klassista, mutta eivät käy konserteissa. He ovat löytäneet Klubille, joka ehkä edustaa tervetullutta vaihtoehtomallia koti-villasukka-punaviininautinnon ja konserttisali-väliaika-kuohuviinikokemuksen välimaastossa.” Pensola haluaa mainita yhden ryhmän, joka loistaa lähes tyystin poissaolollaan: opiskelijat. ”Se on ollut itselleni Klasarin viisivuotisen historian aikana ehkä kaikkein suurin yllätys. Ehkäpä musan kuunteleminen oluenjuonnin lomassa häiritsee liikaa parinmuodostusaktiviteetteja? Tai toisinpäin,” Pensola pohtii. S Y N KO O P P I //

Leluja, Leluja, romuja ja hirveyksiä hirveyksiä TEKSTI & KUVA Lauri Hyvärinen

ERÄS JAZZIN PELOTTOMIMMISTA uudistajista, Ornette Coleman soitti keskeisimmillä 1950- ja 60-lukujen levytyksillään akryylista Grafton-alttosaksofonia. Heikki Keskinen toteaa Coleman-elämäkerrassaan tämän joko olleen niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa oikeaan, metalliseen saksofoniin, tai yksinkertaisesti pitäneen soittimen äänestä. Levyillä soittanut trumpetisti Don Cherry vaikuttui soittimen mahdollisuuksista niin, että ryhtyi itsekin soittamaan harjoitusinstrumentiksi tarkoitettua taskukornettia. Colemanin ja Cherryn tuore ja vapaa musiikki erottui edeltäjistään paitsi musiikillisesti myös instrumenttiensa takia. Vuonna 1948 amerikkalainen säveltäjä John Cage sävelsi sarjan lelupianolle. Cage, buddhalaisuudesta ja itämaisesta mystiikasta viehättynyt hullu musiikillinen keksijä, ihaili kunnianhimottomia ihmisiä. Arvatenkin Cagea viehätti juuri soittimen omintakeinen soundi, mutta hänellä oli myös avantgardistinen halu tuoda konserttilavoille sinne kuulumattomia esineitä. Lisäksi Cage oli kiinnostunut eräänlaisesta musiikillisesta vaatimattomuudesta, säveltäjän ja esittäjän maun ja tahdon vaikutuksen minimoimisesta musiikkia luotaessa ja tulkittaessa. Lelupianolla soitetaan yhdeksää vierekkäistä valkoista kosketinta. Cagen pohdinnat eivät kuitenkaan jumittuneet lelupianon uumeniin, vaan epäsuorasti hänen ajatuksensa musiikin ja äänten vapauttamisesta vaikuttivat esimerkiksi modernimman melumusiikin syntyyn.

8 // S Y N K O O P P I

Amerikkalaisen noise-yhtyeen Hair Policen rumpali Trevor Tremaine kiteyttää melumusiikin piittaamattomuuden ja punkin ”tee se itse” -estetiikan osuvasti eräässä haastattelussa: ”On turhaa etsiä täydellistä soundia tai instrumenttia. Musiikin tekemiseen ei tarvitse mitään – paitsi intohimoa.” Turkulainen Umpio (oikealta nimeltään Pentti Dassum) muokkaa löytämäänsä metalliromua soittimiksi. Hän on rakentanut soittimia esimerkiksi lampunjalasta ja tietokoneen hiirestä. Kuvaavaa onkin, että Dassumin melumusiikki muodostuu halveksitusta, lähtökohtaisesti poisheitetystä musiikillisesta aineksesta. Helsinkiläinen Kuupuu (oik. Jonna Karanka) ja turkulainen Tsembla (oik. Marja Johansson) taas luovat musiikkiansa luuppaamalla ja sämpläämällä ”oikeiden” soittimien lisäksi esimerkiksi kirpputorilta löytämänsä krääsän sointeja. Kieltämättä heidän musiikissaan on naivistisia ja hullunkurisia piirteitä, mutta siitä huolimatta arkipäiväisten esineiden äänet nousevat uuteen merkitykseen ja luovat yllättävää eksotiikkaa. Punk- ja meluestetiikka yhdistyvät hauskalla tavalla myös jouhikonsoittaja Pekko Käpin ja multi-instrumentalisti Juhana Nyrhisen vuoden 2012 lopussa julkaistulla levyllä Mun paras ystävä. He yhdistävät levyllä kansanmusiikkia, suomalaisia punk-klassikoita sekä kirskuvan vihlovia äänimaisemia. Nyrhinen rakentaa suomalaisia perinnesoittimia ja lo-fi-elektroniikkaa yhdistäviä laitteita nimellä Mäsä Universe. Levyllä hän soittaakin esimerkiksi sähköistä skeittilautakannelta tai infernaalisiksi melukojeiksi muokattuja lehmänkelloa ja rapapalleja. Vaikka käyttökelvottomina pidetyt tai poisheitetyt tavarat voivat inspiroida muusikoita ja säveltäjiä poikkeuksellisiin suorituksiin, saattaa musiikin demokratisoiminen mahdollisimman helpoksi ja sen tuominen olohuoneiden arkiympäristöön synnyttää myös hirveyksiä. Haluaako joku muistella heiteltävää, soivaa herkkukurkkua tai ilmarumpukapuloita? Kestääkö koko perheen interaktiivinen, laser-ohjattu musiikillinen huvikeskus Beamz aikaa? Eikö Guitar Hero- peli anna pelaajalleen vääristynyttä kuvaa kitaransoitosta tai musiikin tekemisestä yleensä? Toisaalta kenties juuri nämä laitteet, roskiksesta kaivettuna, kätkevät sisälleen tulevaisuuden musiikillisten mahdollisuuksien kartoittamattoman maaston. Emme vain tiedä sitä vielä.”

S Y N KO O P P I // 9

EI MI TÄÄN HAUE NL EUKAJ U T TUJA Klassisen kanteleen taituri heittää Väinämöiselle ja viisikielisyydelle viileät ylävitoset

Laura Linkola opiskelee Sibelius-Akatemiassa klassista kanteleensoittoa Ritva Koistinen-Armfeltin johdolla. Takana on juuri kansainvälinen Jonas Svedas -kantelekilpailu Liettuassa, jossa Linkola saavutti kolmannen sijan.

Minkälaisiin ennakkokäsityksiin törmäät kanteleensoittoon liittyen?

Selkeästi yleisintä on yhdistää kantele vain kansanmusiikkiin. On hämmästyttävää, miten suurelle osalle ammattimuusikoistakin klassinen kantele on uusi asia, vaikka Sibelius-Akatemiassakin sitä on voinut opiskella 25 vuotta ja ammattilaisia on Suomessa kymmeniä. Tästä tietämättömyydestä seuraavat myös ennakkoluulot siitä, onko soitettava musiikki lainkaan ”oikeata musiikkia”. Usein hämmennys keskustelukumppanin äänensävyssä vaihtuukin ihastukseksi ja ihmetykseksi esitysteni jälkeen. Monelle saattaa olla vaikeaa kuvitella, millaista on klassinen kantelemusiikki. Kuvailisitko hieman?

Soitamme musiikkia kaikilta aikakausilta: barokin luuttu-, cembalo- ja klaveerimusiikkia, klassisia sonaatteja, impressionismin piano- ja harppumusiikkia (mm. Debussy, Ibert ja Satie), romantiikan ja kansallisromantiikan pianoteoksia sekä hyvin paljon kanteleelle sävellettyä nykymusiikkia. Myös elokuvamusiikissa kantele on jopa vakiinnuttanut asemansa (mm. Narnia: Velho ja Leijona, Hiljaisuus, Tähtitaivas talon yllä). Kantelistit soittavat monesti konserteissa pianomusiikkia. Onko sinulla erityisiä mieltymyksiä liittyen jonkin tietyn säveltäjän tai aikakauden soveltuvuuteen kantelesovituksissa?

Useimmiten pianokappaleet eivät ole sovituksia, vaan ne soitetaan alkuperäisessä muodossaan. Suurimpia musiikkinautintoja urallani on tuottanut Sibeliuksen ja Debussyn musiikin soittaminen.

Ranskalaisuuden helmeilevä ja soljuva kirkkaus pääsee erittäin hyvin oikeuksiinsa kanteleella, ja Sibeliuksen parissa on mahdollista löytää kumua, pehmeyttä ja kauniita muotoja. Onko hyviä soolokappaleita helppo löytää soitettavaksi?

Sanoisin, että hyviä soolokappaleita löytyy kyllä, mutta niiden etsiminen on työlästä. Kanteleen kromatiikkakoneisto aiheuttaa omat haasteensa repertuaariin, ja monesti yksi tahti saattaa pilata mahdollisuudet muutoin soitettavissa olevaan teokseen. Itse pidän myös tärkeänä ohjelmiston valinnassa, että kanteleen sointi tukee teosta ja tuo sen luonteen esiin. Mitä vain kaunista kappaletta ei mielestäni kannata soittaa; musiikin luonteen tulee aina olla soittajan intressejäkin suurempi. Mikä on klassisen kanteleensoiton asema esimerkiksi muissa Itämeren alueen maissa?

Tästä minulla on ainoastaan omaan kokemukseen perustuvaa tuntumaa. Baltialla ja Venäjällä on omat kanteleensukuiset soittimensa, joiden soinnit ja tekniikat eroavat melko paljon suomalaisesta. Taidemusiikki on näissä maissa nousevassa trendissä. Estetiikantaju eroaa melko paljon omasta perin länsimaisesta tyylistämme ja on klassisellakin puolella hyvin kansanmusiikkivaikutteista. Luulen, että varsinkin nuori sukupolvi on nyt länsimaistumassa asenteiltaan – minkä koen erittäin tarpeelliseksi, kun soitettava ohjelmisto kerran on länsimaista taidemusiikkia. Ilokseni huomasin Liettuassa vieraillessani, että paikalliset nuoret soittajat olivat todella innoissaan suomalaisesta nykymusiikista, jota oli kosolti edustettuna heidän kilpailuohjelmissaan!

S Y N KO O P P I //

Onko olemassa yleisohjeita, joita antaisit kanteleelle säveltämiseen?

Voitko suositella jotain mieleistäsi kantelelevyä?

Haastattele kanteleensoittajaa ja soitata raakaversioita. Toisinaan soittajan itsekin on hankala arvioida etukäteen teknistä istuvuutta erityisesti kromatiikan suhteen. Perusvire on C-duuri, ja kaikki kromaattiset muunnokset tehdään vipuja kääntämällä samaan tapaan kuin harpistit käyttävät pedaaleita. Kanteleen sävymahdollisuudet ovat todella laajat cembalomaisesta terävyydestä todella pehmeään ja lämpimään – puhumattakaan sadoista tavoista tuottaa efektiääniä. Kokeile!

Eva Alkulan Helios. Levyllä kuullaan myös Jaakko ja Pekka Kuusiston, Laura Vikmanin, Tuula Fleivikin sekä Tomas Djupsjöbackan musisointia. Nykymusiikkia Jalkaselta, Hämeenniemeltä ja Minamilta.

Millaista on elektroniikan käyttö klassisessa ja muussa kantelemusiikissa?

Sähköiset soittimet ja vempaimet tuntuvat inspiroivan säveltäjiä. Käytössä on e-bow’t ja säröpedaalit. Onpa olemassa myös muun muassa konsertto sähkökanteleelle. Lisäksi löysin juuri Youtubesta mysteeriksi jääneen ulkomaisen säveltäjän teoksen thereminille ja itse rakennetulle sähkökanteleelle! Suurin osa uudesta taidemusiikista tehdään kuitenkin vielä akustiselle kanteleelle – monet vaikuttuvat juuri sen soundista. Nuori soittajapolvi kehittää täydellä höyryllä kanteletekniikoita pop-, jazz- ja nykykansanmusiikissa. Ilahduttavaa on, että niitäkin tyylejä hyvin taitavia soittajia alkaa olla. Johdat myös orkestereita. Miten orkesterittoman soittimen tausta vaikuttaa työskentelyysi?

Täytyy myöntää, että se on haaste. Orkesterisoittajat ovat ikänsä katsoneet monenlaista johtamista ja joutuneet säätelemään itse sointiaan tietoisesti myös orkesterin riveissä ja oppineet tuntemaan orkesterin sointivärit. Olen aloittanut kontrabasson sivuinstrumenttina ja edennyt siinä rivakasti. Seuraan orkesteriharjoituksissa tarkasti muidenkin johtajien harjoittamista, kuuntelen ”sävykorvalla” paljon levytyksiä ja ennen kaikkea kyselen paljon orkesterimuusikoilta. Uskon, että harmoniasoittimen soitto on tuonut mukanaan myös etuja, sillä moniääniset kudokset hahmottuvat minulle hyvin. 12

// S Y N KO O P P I

Mihin suuntaan Suomen kantelekulttuuri on menossa?

Kahdella sanalla ilmaistuna: laajenee hurjasti. Kevyen musiikin puolella on suurta innostusta ja nousevaa taitoa. Itse toivon, ettei taidemusiikin hyvästä kehitysvauhdista luovuttaisi. Peruskoulutuksessa opettajilla pitää olla taitoa ja intoa opettaa lapsille ja nuorille syvää muusikkoutta ja tyylilajien tuntemusta. Myös tyylitajun kehittymiselle on annettava tilaa. TEKSTI TATU TAMMINEN KUVAT MINNA-JOHANNA LAURI-HAIKALA

KAKSI TARINAA SOITINKERÄILYSTÄ SOITINKERÄILIJÄN KOTI pursuaa soittimia. Kiin-

nostus voi keskittyä elektronisiin soittimiin, puhaltimiin tai vaikkapa etnomusikologian luennoilla tutuksi tulleisiin soittimiin. Osalle vintage on se juttu, toisille Fenderin Stratocasterien omistaminen. Soitinkeräilijän oireita ovat mielenkiintoisen instrumentin kohdatessa äkillinen halu päästä soittamaan itsekin ja vähintään jonkinlaisen version omistusoikeuden hankkiminen. Oikeanlaisen soittimen metsästäminen voi alkaa ulkomaanmatkailun, internetin keskustelupalstojen ja tietenkin musiikinkuuntelun myötä. Topelian musiikkitieteen käytävällä on vaikea kävellä huomaamatta vitriineissä komeilevia soittimia, ja aina sormet syyhyävät kokeilemaan. Soitinkeräily on harrastus, jota ei Wikipedian Keräily-artikkelin keräilykohteissa esitellä. Useilla muusikoilla on iso liuta soittimia, mutta he eivät identifioidu keräilijöiksi. Onko soitinkeräily harvinainen harrastus? Kuka on soitinkeräilijä? Tätä juttua tehdessäni ilmeni, että ilmeisesti melko harva, tai sitten keräilykohteena on jotain tarkemmin rajattua. ”Soittimet” alkaa olla liian suuri kategoria määrittämään mielekkäästi keräilykohdetta. Intressit vaihtelevat suuresti. Itse pidän uusista äänistä ja nimenomaan soittamisesta, joten keräilykohteenani ovat aika lailla kaikki musisointiin sopivat välineet. Kuinka lienee asian laita Billy Connollyn Route 66 -ohjelmassa esiintyneelle Rob Lurveylle, jonka talossa huone toisensa jälkeen on ääriä myöten täynnä kitaroita? Kun soittimien määrä lasketaan sadoissa, ellei tuhansissa, keräily on mennyt soittamisen edelle.

Soitinkeräysharrastukseni alkoi pikkuhiljaa sopivan soittimen etsimisen rinnalla. 7-vuotiaana aloitin pianonsoiton, joka vaihtui akustisen kitaran soittoon ala-asteen lopulla. Yläasteen kynnyksellä kitara sähköistyi ja mandoliinikin tuli mukaan, mutta vasta pari vuotta jälkeenpäin löysin itselleni luontevan pääsoittimen – saksofonin. Vaikka mielekäs instrumentti löytyi, olin jo huomannut, että uusien soittimien kokeilemisesta ja niillä harjoittelusta tuli hyvä fiilis. Olen kiinnostunut kuulemaan, mitä saan irti erilaisista soittimista, ja täytyy myöntää, että sisustuselementtinäkin erilaiset instrumentit ovat vertaansa vailla. Omaa harrastustani on rajoittanut varsin rajallinen budjetti, joskin vanhempieni suosiollisella sponsoroinnilla olen onnistunut haalimaan yhden jos toisenkin soittimen nurkkiani koristamaan. Kukapa ei tarvitsisikaan japanilaista shakuhachi-huilua tai aboriginaalien didgeridoota? Suomeen enkulturoituneen keräilijän ostoslistalla bändisoittimet kitarasta rumpuihin ja keyboardista bassoon ovat pakollisia hankintoja. Budjettisoittimien myötä olen päässyt tutustumaan soittimiin, jotka olisivat muuten jääneet kokematta. Musiikkia opiskelevan tyttöystäväni kanssa noin 40 neliön kaksiossamme voisi pitää soittimien puolesta jo suuremmankin kokoonpanon harjoitukset. Tulevaisuudessa en kovin pian näe päätepysäkkiä harrastukselleni vaan pikemminkin päinvastoin. Asumiseen tulee menemään huomattavasti enemmän neliöitä, mikäli soitinmuseota muistuttava tulevaisuuden visioni toteutuu. Seuraava hankinta tulee toivottavasti piakkoin. Tätä juttua kirjoittaessani kaverini on Australiassa testailemassa sopivaa slidedidgeridoota Suomeen tuotavaksi.

S Y N KO O P P I //

MINKÄLAISIA SOITTIMIA KERÄÄT? ENSIMMÄISEN VUODEN musiikkitieteilijän tarinan

vastapainoksi pääsin haastattelemaan viime kesänä valmistunutta entistä synkooppilaista. Tuomas Auvinen kertoo harrastuksestaan:

// S Y N KO O P P I

Omistan soittimia ympäri maailmaa. Alun perin olen alttoviulisti, ja minulta löytyy myös muita länsimaisia instrumentteja sekä tavallisimmat bändisoittimet. Omistan useita instrumentteja Afrikasta sekä Intiasta. Havaiji-osastolta löytyy ukulele, ja vaimolta olen saanut lahjaksi balalaikan. Soittimia on kertynyt maailmalta paljolti matkustelun myötä.

Vanhempani asuivat Sambiassa, jossa Lusakasta maaseudulle matkatessani kohtasin tienvarrella kaverin, joka myi rumpuja. Parin päivän päästä oli tarkoitus palata takaisinpäin, joten kysäisin myyjältä, josko hän voisi tehdä minulle djemben. Tullessani takaisin djembe sitten odottelikin valmiina ja olin hintaneuvotteluita vaille valmis käsintehdyn rummun omistaja. Afrikasta on tarttunut mukaan myös kaikenlaisia tanssiin liittyviä helistimiä, jotka ripustetaan kehoon, sekä todella jännä kaisloista ja riisin jyvistä valmistettu, levyn näköinen rytmisoitin musakasa. Viimeisin hankintani on Intiasta joululomalla hankittu eteläintialainen perinnesoitin veena. Tarkemmin sanottuna se on sähköveena, jossa on lisäksi sisäänrakennettu digitaalinen tambura. Huonoa tuuriakin soitinkeräilyyn liittyy. Opiskellessani Yhdysvalloissa päätin ostaa westerntyylisen kitaran postimyynnistä. Aluksi olin ihan fiiliksissä kitarasta, mutta pian huomasin, että sen sivukaaressa oli halkeama. Kaikenlaiset halkeamat tuppaavat pahenemaan, kun soittimen vie erilaiseen ilmastoon. Ei auttanut muu kuin palauttaa, enkä sillä reissulla enää toista ehtinyt ostaa. Itse asiassa djembenkin kanssa kävi kerran huonosti. Toin sen Suomeen, ja ilmankosteus sekä lämpötila olivat niin erilaiset, että se halkesi. Vein sen sitten tutulle soitinkorjaajalle, jonka kanssa sovittiin, että tulen sinne ja voidaan yhdessä korjata. Parin päivän päästä korjaaja soitti, että tule hakemaan pois. Rumpu oli homehtunut. MISTÄ LÄHTIEN OLET KERÄILLYT SOITTIMIA?

Vaikea sanoa tarkkaan, mistä lähtien olen keräillyt. Aina on tarttunut mielenkiintoisia soittimia kohdalle, ja maailman musiikkikulttuurit ovat todella kiinnostavia. Minua on kiehtonut, millainen soundi siitä uudesta soittimesta lähtee ja varsinkin millaisen äänen siitä itse saa ulos. Maailmalla on niin paljon soittimia, jotka perustuvat aivan eri asioille kuin totuttuun länsimaiseen musiikkiperinteeseen, joten uusia juttuja löytyy aina. Kun käy reissussa ja ottaa jonkin soittimen mukaan, saa samalla matkamuiston ja jotain, mitä oikeasti käyttää. Äänihommissa on

hyvä, kun pystyy tuottamaan aina uudenlaisia soundeja, ja juurikin soundeihin ne fiilikset pohjautuvat. Oikeastaan uusien soundimaailmojen hakeminen on innoittanut keräilyyn. SOITATKO OMISTAMIASI INSTRUMENTTEJA?

Kyllä soitan ja pyrin aina opettelemaan yhä lisää. Haasteilta ei tosiaan välty. Veenan kohdalla on täytynyt aloittaa harjoittelusessiot risti-istunnalla, että taipuu ylipäätänsä soittoasentoon. Yleensä pyrin myös soittamaan jossain kokoonpanossa. Liityin juuri sellaiseen yhtyeeseen, jossa soitan alttoviulua ja veenaa. MIKÄ ON SUOSIKKISOITTIMESI?

Ei minulla oikeastaan ole yhtä suosikkia. Uusien sointien löytäminen ja etsiminen on se juttu. Sellaisten äänien etsiminen ja löytäminen kiehtoo, joita en ole ikinä ennen kuullut. Seuraavaksi haluai�sin ostaa koton tai shakuhachin, ja muutenkin kiinnostaisi perehtyä japanilaiseen sekä kiinalaiseen kulttuuriin. MITEN HANKIT SOITTIMIA?

Soittimet tulee ostettua pääasiassa paikan päältä matkustaessa. Pyrin kuuntelemaan paikallista musiikkia, ja samalla tulee tutustuneeksi niihin uusin soundeihin. Internetistä ei välttämättä löydy millään järkevällä tavalla, hinnoista puhumattakaan. Sitar on joskus löytynyt Euroopasta käsin, mutta ilmeisesti menekki ei ole ollut kummoinen, kun enää ei tuppaa löytymään. Varsinkaan veenaa ei tahtonut löytyä mistään. Kaiken lisäksi paikan päällä soittimet maksavat huomattavasti vähemmän kuin kaukomailta tilatut instrumentit postikuluineen, ja pikkusumma meikäläiselle voi olla suuri summa tekijälle, joka saa kasvotusten maksaessa koko hinnan ilman välikäsiä.

TEKSTI HENRI PITKÄNEN KUVA KARI PITKÄNEN

S Y N KO O P P I //

UJELLUKSEN TAIKAA

Kalevi Ahon thereminkonsertto Luontokuvaus koskettaa, vaikkei luonnotonta masiinaa kosketeta ollenkaan. Kalevi Aho sävelsi saksalaisen thereminvirtuoosi Carolina Eyckin tilaaman konserton, jossa theremin laulaa Lapin vuodenaikojen mukaan sävelletyssä äänimaisemassa. Aho esitteli vuonna 2011 syntynyttä teostaan Sibelius-Akatemian Aikamme musiikkia -luentosarjassa.

”Minulla oli pitkään idea, että sävellän Lapin kamariorkesteria ajatellen orkesteriteoksen, joka kuvastaisi Lapin luonnon kiertoa”, säveltäjä paljastaa. Teoksessa kaikki lappalaisten vuodenajat ovat läsnä: sadonkorjuun aika, ruska, mustan lumen aika, kaamos, pakkastalvi, hankikantoaika, jäidenlähtöaika ja keskiyön auringon aika. Lapin kamariorkesterin kantaesitysnauhoituksen perustella Ahon thereminille kirjoittama tekstuuri ei ole mitään yhtä sähköujellusta, vaan kappale esittelee yllättävän monipuolisen antennisoittimen. Ahon mukaan solistin täytyy olla ”jähmettynyt taikuri”, joka tietää täsmälleen, milloin käsiä voi lavalla ylipäätään liikauttaa. Käytännössä thereminsoittajan ura vaatii myös absoluuttista sävelkorvaa, koska soittimessa ei ole rakenteellisia kiinnekohtia sävelkorkeuden muodostamiselle.

Saatuaan solistilta yhden iltapäivän pituisen soitinesittelyn Aho lähestyi melodiavetoista thereminiä laulusolistimaisesta funktiosta käsin. Vain säveltä tai glissandoa saadaan kuuluville – ei hälyä. ”Tähtisolisti Clara Rockmoren kehittämän ilmasormituksen avulla liikutaan sävelestä toiseen niin, ettei glissandoa melkein huomaa”, kuvailee Aho. Pientä pesäeroa menneeseen thereminperinteeseen tekee juuri mainitun keinovaran hyvin säästeliäs käyttö. Ahon teos on myös tähän asti sävelletyistä thereminkonsertoista laajamittaisin. Lisäksi Eyckillä on soittonsa aikana lauluosuuksia, mikä osaltaan nosti entisestään korkeaa teknistä vaatimustasoa. Kovin nopean linjan soitto thereminillä on oikeastaan mahdottomuus. ”Staccaton soittamiseksi täytyy kyllä läpsyttää antennia oikein kunnolla”, Aho heittää.

TEKSTI & KUVAT

Seuraava esitys Kahdeksan vuodenaikaa -konsertosta thereminille ja kamariorkesterille kuullaan Luosto Classic -festivaalilla 11.8.

Tatu Tamminen

// S Y N KO O P P I

• Theremin on varhainen sähkösoitin, jonka kehitti venäläinen Lev Termen (länsimaissa tunnetaan muoto Léon Theremin) vuonna 1919.

• Soitin tunnettiin aluksi nimillä etherophone, thereminophone ja thereminvox. • Ääni muistetaan yleensä parhaiten vanhoista Hollywoodin scifi-elokuvista sekä The Beach Boysin hitistä Good Vibrations.

• Soittaminen tapahtuu ilman fyysistä kontaktia soittimeen: soittaja liikuttaa antennien muodosta-

missa magneettikentissä käsiään niin, että toinen käsi (eli sen etäisyys antenniin nähden) kontrolloi sävelkorkeutta ja toinen intensiteettiä.

• Steven M. Martinin dokumenttielokuva Theremin: An Electronic Odyssey (1993) kertoo soittimen ja sen keksijän tarinan.

THEREMIN

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N KO O P P I //

Harmonikkako hanurista?

TEKSTI SUVI LAURILA KUVITUS KAARINA TAMMISTO

Haitari, hanuri, kurttu, ruttu, pirunkeuhko, mahaurku, jätkänpiano, virsikirja, helvetinkone, köyhän miehen orkesteri, pirunpeli ja niin edelleen – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Harmonikka on soitin, johon on vaikea suhtautua neutraalisti: sen ääntä joko vihaa tai rakastaa. Suomen Harmonikkainstituutin johtajana, Suomen Harmonikkaliiton puheenjohtajana ja Kansainvälisen Harmonikkaliiton CIA:n pääsihterinä toimiva Kimmo Mattila kertoo, mitä tälle mielipiteet jakavalle soittimelle kuuluu. 18

// S Y N KO O P P I

Onko harmonikka ollut hyljeksitty soitin taidemusiikissa?

Harmonikka ei varsinaisesti ole ollut hyljeksitty soitin taidemusiikissa, mutta aikojen saatossa sitä on välillä kiivaastikin vastustettu. Instrumenttina se kantaa mukanaan tietynlaista painolastia, mikä johtuu soittimen nuoresta iästä ja suppeasta ohjelmistosta. Harmonikan historia ulottuu vain 1800-luvun alkuun ja on olennaisesti liittynyt kansanmusiikkiin, tanssimusiikkiin ja muihin sen kaltaisiin tyylilajeihin. Vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen taidemusiikin säveltäjät ovat olleet laajemmin kiinnostuneita harmonikasta, ja tästä syystä sen ohjelmisto on suppea eikä siinä ole vielä historiallisia kerrostumia. Esimerkiksi jousisoittimilla tai puhaltimilla kesti satoja vuosia saavuttaa se olemus, ohjelmisto ja käyttöyhteys, joissa ne nykyisin ovat, ja harmonikan kehitys soittimena on perustunut samankaltaiseen evoluutioon. Miten harmonikalla menee tällä hetkellä?

Ehdottomasti hyvin. Harmonikan imago on muuttunut viime vuosikymmenten aikana niin sanotusta vanhan tanssimusiikin soittimesta paljon monimuotoisemmaksi. Nykyisin lähes jokaisessa Suomen musiikkiopistossa on tarjolla harmonikansoiton opetusta, ja monilla paikkakunnilla lasten ja nuorten harmonikkaorkesterit keräävät näkyvällä toiminnallaan ja rock- ja popmaailmasta poimitulla ohjelmistollaan uusia innokkaita oppilaita piiriinsä. ”Minä soitan harmonikkaa” on valtakunnallinen harmonikkakilpailu, joka kerää vuosittain 120–150 nuorta soittajaa yhteen. Toinen suosittu kilpailu on ollut alle 10-vuotiaille soittajille tarkoitettu Hopeinen Harmonikka. Sibelius-Akatemiassa toimii yksi maailman laadukkaimmista harmonikkakoulukunnista, johon hakeudutaan opiskelemaan eri puolilta maailmaa. Klassisen harmonikan ykkösnimi Suomessa on Mika Väyrynen, ja Kimmo Pohjosen musiikkiperformanssit ovat kansainvälisesti tunnettuja ja eksoottisia. Harmonikka on tärkeä soitin myös niin sanotussa uudessa kansanmusiikissa, jonka piiristä on noussut monia tunnettuja soittajia ja ilmiöitä. Harmonikkaa ovat tuoneet tärkeällä taval-

la esiin muun muassa Maria Kalaniemi, Johanna Juhola ja Värttinä. Markkinoilla jo lähes vuosikymmenen ollut Rolandin digiharmonikka on muovannut soittimen imagoa myönteisesti kevyen musiikin ympyröissä, mutta taidemusiikin piireissä tällä ei ole ollut juurikaan vaikutusta. Sen sijaan eräissä nykymusiikkiteoksissa on käytetty jopa preparoitua tai neljäsosavireistä harmonikkaa. Harmonikan maine vanhanaikaisena soittimena murenee jatkuvasti, mikä ilmenee ajoittaisena esilläolona populaarikulttuurissa, esimerkiksi musiikkivideoilla. Liettuassa ja Serbiassa nuoret harmonikansoittajat ovat jopa menestyneet sikäläisissä Idols-kilpailuissa. Miltä harmonikan tulevaisuus näyttää?

Positiiviselta. Sen harrastus-, opetus- ja ammattinäkymät ovat Suomessa hyvät, mikä on toisaalta vahvan tradition ja toisaalta soittimen monikasvoisuuden ansiota. Harmonikka on soitin, joka taitavien muusikoiden käsissä taipuu mihin tahansa. Musiikin harrastajien kannalta harmonikka on palkitseva soitin siksi, että sen alkeet on mahdollista oppia monia muita soittimia helpommin. Jotta harrastustoiminta jatkuisi myös tulevaisuudessa aktiivisena, olisi tärkeää, että harmonikka pysyisi suuren yleisön näkyvillä. Siksi onkin ikävää, ettei YLE enää televisioi Hopeista ja Kultaista Harmonikkaa. Mitä levyjä suosittelisit harmonikkamusiikkiin tutustumista varten?

Suomalaisista klassisista levyistä suosittelen Mika Väyrysen Bach-levyjä. Uuden musiikin puolelta esimerkiksi Väyrysen levytykset Paavo Korpijaakon ja Jouni Kaipaisen teoksista ja Matti Rantasen levytykset Magnus Lindbergin, Jukka Tiensuun tai Heikki Valpolan teoksista ovat tutustumisen arvoisia. Mikäli jazz kiinnostaa enemmän, kannattaa tutustua Veli Kujalan ja Pipoka-yhtyeen tai Mika Huusarin levyihin. Kansanmusiikista kiinnostuneiden kannattaa hankkia Maria Kalaniemen tai Markku Lepistön levyt kuunteluun. S Y N KO O P P I //

MINIMOOGIN VIEHÄTYS

TEKSTI & KUVA Kai Lassfolk

20 // S Y N KO O P P I

Robert Moogin perustaman R.A. Moog -yhtiön 1970-luvun alussa markkinoille tuoma analoginen, monofoninen syntetisaattori Minimoog on yksi merkittävimmistä 1900-luvun uusista soittimista. Se esiintyy lukemattomilla klassikkoäänitteillä. Minimoogista on myös kirjoitettu paljon, niin sen historiasta, teknisistä ominaisuuksista kuin käytöstä musiikkiesityksissä ja -äänitteillä. Se on löytänyt tiensä myös Helsingin yliopiston musiikkitieteen julkaisuihin ja opinnäytteisiin. Tässä lyhyessä kirjoituksessa en paneudu näihin aihepiireihin vaan pohdin soittimen erityispiirteitä subjektiivisesta, emotionaalisestakin näkökulmasta. Vaikka Minimoogissa on kymmeniä ääneen vaikuttavia säätimiä, se oli oman lajityyppinsä piirissä melko pelkistetty ja kallis. Esimerkiksi ensimmäisessä omassa syntetisaattorissani, 1970-luvun lopun Yamaha CS-30:ssä oli yli sata säädintä, mutta hinta oli kaksi kolmasosaa Minimoogiin nähden. Laitteen vikaannuttua vaihdoin uuteen, ohjelmoitavalla sointimuistilla varustettuun CS-20M-malliin. Huomasin kuitenkin, että tämä kuulosti ärsyttävän karkealta ja elottomalta vanhaan malliin verrattuna. Aloin ymmärtää vanhempien soittajien puheita syntikoiden ominaissoundeista: sama aaltomuoto ei kuulostanutkaan eri soittimissa samalta. Samoihin aikoihin Moog-sointi tuli vastaan kahden LP-levyn kautta: Return to Forever – yhtyeen Romantic Warriorin (1976) ja Isao Tomitan Firebirdin (1976). Ensimmäisessä Chick Corean virtuoosinen soitanta ällistytti. Varsinkin sävelkorkeus- ja vibratosäätimien käyttö vakuutti Moogin soittimellisista mahdollisuuksista. Tomitan Stravinsky-sovituksen vaikuttavinta antia olivat puolestaan elävät ja kekseliäät soinnit. Vaikka Tomita käytti Minimoogin sijaan laajaa modulaarista Moog-järjestelmää, ominaissointi oli silti tunnistettavasti Moogia.

Oli siis pakko saada ”oikea” Moog. Mikä Minimoogin soinnissa on siis hienoa? Ensinnäkin se on monipuolinen; melkein mikä tahansa sointiasetus kuulostaa hyvältä. Monissa muissa syntetisaattoreissa on vain yksi tai muutama ”herkkusoundi”, joilla laitetta soittaa mielellään. Muihin verrattuna Minimoogia voi kuvata jämäkäksi ja napakaksi – viininmaistelu� termein rotevaksi. Esimerkiksi Roland System 100M:n ominaissointi on mielestäni löysä tai ylipehmeä, ARP Odysseyn lihaisa mutta ohut, Korg MS-20:n tukkoinen, Yamaha CS-20M:n kova ja karkea, suorastaan ruma, Prophet 5:n napakka mutta ylisäröytynyt. Tämän herkkusoundi onkin paksu särömatto. Minimoogillakin on oma klassikkoherkkusoundinsa: syntetisaattoribasso. Tätä edesauttaa parempi bassotoisto kuin esimerkiksi ARP Odysseyssa. Lisäksi äänen alkuajan voi säätää nopeammaksi kuin monissa muissa malleissa. Toisaalta nopeinkin alukeasetus on käyttökelpoinen eikä ikävän terävä. Soinnillisesta monipuolisuudestaan huolimatta Minimoog kuulostaa tunnistettavasti itseltään, mikä saattaa tuntua ristiriitaiselta. Samaa luonnehdintaa voi silti käyttää myös muista huippusoittimista. Esimerkiksi tietyllä Stradivarius-viululla tai Steinway-flyygelillä voi olla tunnistettava ominaissointi, mutta soitin tarjoaa silti monipuolisen sointisävyvalikoiman ja taitavalle soittajalle laajan ilmaisuskaalan. Onko Minimoogilla sitten puutteita? Säätimien määrän valossa niitä on paljonkin. Kokeellisen musiikin soittimena Minimoog ei ole parhaimmillaan, eikä sitä ole ensisijaisesti sellaiseksi suunniteltukaan. Minimoogin suunnittelussa johtoajatuksena olikin pelkistäminen ja käytön virtaviivaistaminen. Tässä suhteessa verrokkina voisi käyttää vaikkapa Fender Strato�caster -sähkökitaraa.

S Y N KO O P P I //

A O T I O H I R Ä U L L JU I V Ä R TE A L L I E T N E M U R T S IN

// S Y N KO O P P I

A NTA A N A ÄINE R Ä SEN I M A Ä L EL OK TIM DA S I O S RAN A T I K N EO S N KUI

inen m m Ta ju atu T h ar I ö t T y S tK TEK aari M A KU V

Kovan työpäivän ilta ei estä kitaristia puhumasta mieliaiheestaan. Hyväntuulinen Timo Kämäräinen on juuri saapunut freelancerkeikalta UMOn kanssa. Kuultuani Kämäräistä ensimmäistä kertaa livenä Ismo Alanko & Teho-osasto -orkesterissa pari vuotta sitten noteerasin sen laajuuden, jolla hän soinnillisesti operoi – yksittäistenkin kappaleiden sisällä. Variantti osaaminen on johtanut ehtymättömään kitaristi-tuottaja-säveltäjä -kysyntään: tuloksena on kaksi soololevyä ja yhteistyötä esimerkiksi Beagonin, Nuancen, Pepa Päivisen, Panu Savolaisen, Lauri Porran, Crazy Worldin, Hectorin, K Cuben ja RSO:n kanssa. TRILOGIA TUUTTAUSTA

Tänä vuonna taiteilijaa ovat eniten työllistäneet hänen omaa musiikkiaan soittava ”power duo” TOOT TOOT sekä Olavi Uusivirran yhtye. Vahvasti rockin peruslähtökohdista hyökkäävään TOOT TOOtiin Kämäräinen käyttää isoa kitarasointia, sillä muita soittimia ovat vain Olli Krogeruksen rummut ja molempien miesten ajoittaiset syntetisaattorit. Viime vuonna julkaistua debyyttipitkäsoittoa seuraa tämän vuoden mittaan julkaistava kolmen EP:n sarja. Duo päätti tehdä julkaisuja omassa kellarissa ja omien visioidensa tahdissa. Jytäkaksikon luomat olosuhteet riittivät asioiden hoitamiseen itse. Kämäräisen mukaan perinteisestä julkaisumallista luopuminen tuo jatkuvaa säpinää bändin toimintaan, kun keikat pyörivät ja julkaisemattomiakin lauluja voidaan ajaa rennosti sisään lavalla. ”Tykkään hirveästi musiikin tekemisestä, mutta en niin kauheasti kaikesta siihen liittyvästä säätämisestä. Julkaistavaa musiikkia oli aika paljon, ja kokonaisuus jakaantui myös taiteellisesti hyvin luontevasti kolmeksi osaksi.” KARI TAPION TALLISSA

Roots-musiikki vei noin yhdeksänvuotiaan pojan mennessään, ja lapsuuteen kuului pitkä vaihe, jolloin Kämäräinen kuunteli pääosin vain 1980lukua edeltävää musiikkia. Nuori soittaja kävi kaikenlaisia tyylejä läpi, mutta 1950-luvun melodisesta juuriestetiikasta versoutui suuri rakkaustarina. Kämäräinen tutustui kitarasankarien

sukupuuhun, jonka tyylihaaroista oli hyvä poimia virikettä omaäänisen ilmaisun kannatteluun. Savon sydänmailla syntyi jopa pieni kosketus hevimusiikkiin: ”Naapurin poika ajoi pappatunturilla pihaan, antoi kasetin ja sanoi: ’Opettele noi, ota jacksoni [hevikitarabrändistä johdettu yleisnimi kaikille pojan tuntemille kitaroille] mukaan ja tuu soittamaan.’” Kämäräisen juuri-innostus vei kantrista tutun lap steel -kitaran pariin – muutamien suurmiesten saattelemana: ”Tykkäsin erityisesti Jackson Brownin bändissä soittaneesta David Lindleystä. Oli uniikki mahdollisuus henkilökohtaisesti seurata Kari Tapion bändissä soittaessani Olli Haavistoa, jolta sain tärkeää oppia omaan lap steel -soittooni.” Edesmennyt Tapio oli ollut Kämäräisen rockabilly-bändin konsertin yleisössä. Laulajalegenda sanoi heti tutustumiskättelyn jälkeen: ”Sä oot kohta mun bändissä.” Puolivuotinen pesti ”humpan” parissa – parikymppiselle jazz-kyvylle ehkä epäsuotuisalla hiekkalaatikolla – antoi soittorutiinia ja opetti mielenkiintoista perspektiiviä iskelmällisempään musiikkiin. SYVÄLLÄ SOINNISSA

Kitaristin juuret saavuttivat lakipisteensä vuoden 2009 Pulpae-levyllä, jossa Kämäräinen kiteytti oman kitarisminsa kannalta keskeisiä asioita. Levyn hammaslääketieteellinen nimi on suomeksi sana juuria. Paikoitellen vahvaakin progekeittoa sylkevässä kappalenipussa kuullaan joukko sähkökitarainstrumentaaleja, mutta muutamassa sävellyksessä on käännetty hillittömästi nurin kurin perinteinen välisoiton idea: soiton keskeltä pulpahteleekin lyhyitä laulua sisältäviä välikkeitä. ”Pulpaeen asti olin tehnyt aika vähän kitaristisia juttuja,” Kämäräinen kertoo. Jazzilliseksi alun alkaen tarkoitetusta levystä tuli sattumienkin kautta kitaristin unelmasillisalaatti. Unea-debyyttilevy vuodelta 2005 edustaa orkestraalisempaa rockjazzia, jossa on esimerkiksi vähemmän kitarasooloja. Itse johdettujen tai toisten bändiliiderien valtuuttamien töiden vaihtelevuus on pikemminkin pintatasoa, jonka taustalla kitaransoiton ydin ei muutu. Kämäräisen soitannollinen ”sanottava” on pohjimmiltaan eri yhteS Y N KO O P P I //

yksissä aina samaa, vaikka eri projektit edustavat ikään kuin musiikin eri kieliä. ”Tiedän, että asiat voivat olla soinnillisesti hyvinkin erilaisia, mutta pyrin aina kulloinkin kuuntelemaan itse musiikkia, kunnioittamaan sen kieltä ja pitämään kiinni siitä, mitä haluan musiikillani tai vaikkapa soolollani sanoa”, Kämäräinen toteaa. Yritän saada Kämäräistä paljastamaan, josko hän välillä kyllästyisi kitaran näppäilyääneen tai johonkin muuhun melko stabiiliin elementtiin soitossa. Pyrkimystä on joskus ollut poispäin sähkökitaran taakasta, mutta juuri nyt Kämäräinen tietää, ”millaisia asioita ja energioita kitaralla luodaan”. Hän ei tahdo hukuttaa efekteihin vaikkapa Fender Telecasterin ominaissointia eikä

// S Y N KO O P P I

instrumentin sijaan ”soittaa elektroniikaa” itsetarkoituksellisesti. Enemmän tai vähemmän akustisen soittimen käsittelytavoissa sinänsä on avain kiinnostaviin löytöihin ja uuden oppimiseen. OLETKO VARSINAINEN SOITINKERÄILIJÄ?

”Minulla toki on paljon soittimia, mutta etenen kitaroiden kanssa käyttöesinepohjalta. Välillä on sellaisia [kitaranhimoon liittyviä] vuosikertafiiliksiä, mutta lopulta olen huomannut pysyväni niissä muutamissa kauan sitten hyväksi havaituissa instrumenteissa. Ne ovat originaaleja, omia ja kulkeneet minun mukanani.”

S Y N KO O P P I //

A R V I OT

SIBELIUS-AKATEMIA: LES INDES GALANTES MUSIIKKITALO, SONORE-SALI 17.4.2013

// S Y N KO O P P I

A R V I OT

ja Suomen Kansallisoopperan balettioppilaitoksen yhteistyönä toteutetun balettioopperan Les Indes Galantes tämänkeväiset esitykset olivat ensimmäiset laatuaan Suomessa. Lyhenneltynäkin Jean-Philippe Rameaun ooppera vuodelta 1735 säilyi eheänä kokonaisuutena; ensi kertaa teosta kuunteleva tuskin huomaa muutoksia. Oopperassa on pitkän prologin lisäksi neljä osaa, joista kukin sijoittuu eri puolelle maailmaa: Turkkiin, Peruun, Persiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Kussakin paikassa nähdään yksi tai useampikin rakkaustarina, jotka on kukin sijoitettu 1900-luvun eri vuosikymmenille. Sibelius-Akatemian orkesteri soi kiitettävästi ja puhtaasti Anssi Mattilan johtamana. Myös solistit osoittivat kyvykkyytensä. Edukseen esiintyivät etenkin turkkilaista Osmania esittänyt Robert Näse, jonka esiintyminen oli hulvaton ja aseistariisuva. Ehdottoman toimiva oli myös Persian prinssin (Jussi Salonen) ja Alin (Juho Punkeri) parivaljakko, jonka yhteistoiminta lavalla kirvoitti monet naurunpurskahdukset yleisössä. Myös Fatimen esittäjä Susanna Koski säkenöi perhoslaulussaan. Persian osuus olikin kaikkein onnistunein. Soittimet ja lauluäänet soivat pääosin mainiosti yhteen. Oikeastaan ainut heikkous tältä osin oli Incas du Pérou -kohtauksen lopputrio, jossa ylipapin ääni jäi auttamattomasti kahden muun solistin ja orkesterin jalkoihin. Kuoroäänten sisääntulot erottuivat selkeästi ja ryhdikkäästi. Kaikki tanssijat olivat Kansallisoopperan balettioppilaitoksen oppilaita. Nuoret tanssijattaret onnistuivat savotassaan. Samoin Amouria tanssinut Oskari Nyyssölä onnistui osassaan kepeästi. Koreografian puolesta odotin miestanssijoille fyysisempää osaa, mutta on kenties otettava huomioon, että he ovat vielä oppilaita. Ohjaaja Ville Saukkonen oli tehnyt toisenlaisen ratkaisun kuin esimerkiksi ranskalaisen barokkiorkesteri Les Arts Florissants’n Les Indes Galantes -produktion ohjannut Andrei Serban. Saukkosen tuotannossa lavalla oli myös kantaaottavia elementtejä: Persiassa vaelsivat niqabit ja Turkkiin sijoittuva tarina oli lohduton. Lavastus ja valaistus ansaitsevat suuren kiitoksen. Jotkin ratkaisut herättivät kuitenkin kummastusta: juuri tappion rakkaudessa kärsineen kateellisen nuoren miehen kiihkeä laulu tai intiaanin SIBELIUS-AKATEMIAN

rakkaudesta kilpailevien lehmipoikien kohtalo. Myös käännöksessä oli havaittavissa joitakin ihmetyksen aiheita. Prologin maiden lippuja ja nimiä esittelevä valoesitys oli hauska ajatus. Mutta miksi lavalle heijastettiin vain Suomessa tunnettujen maiden lippuja ja nimiä? Eksoottisemmat maat heti alussa olisivat kohottaneet tunnelmaa paremmin matkalla kohti vieraita seutuja. Yksi harmistus produktiossa on varmaankin aikamme yleinen ilmiö, seksualisoituminen. Ehkäpä hillitympi, ei pelkästään ruumiillinen, lähestymistapa koreografiaan ja puvustukseen olisi toiminut paremmin. Oopperahan on jo itsessään eroottinen taiteenlaji. Les Indes Galantesin produktio on joka tapauksessa hieno kulttuuriteko Sibelius-Akatemialta ja tekijäryhmältä sekä ehdottomasti kiitoksen arvoinen. Oli myös hienoa nähdä, että yleisöä riitti esityksiin runsaasti. Tiistain ensi-ilta oli loppuunmyyty ja kuulemani keskiviikon esityskin oli lähes täynnä yleisöä. Toivoa sopii, että vastaisuudessakin saadaan kuulla enenevässä määrin 1700-luvun vähemmän tunnettuja suurteoksia niin vuosisadan alusta kuin lopustakin. TEKSTI ALEKSI HAUKKA KUVAT ERKKA MALKAVAARA

S Y N KO O P P I //

A R V I OT

APRIL © Sampsa Pärnänen

JOSÉ JAMES .. MIELLYTTI JA PITKASTYTTI VUODEN ALUSSA miellyttävän

tuoreen kuuloisen neo-soul-levyn No Beginning No End julkaissut laulaja José James sai April Jazzeilla innostuneen vastaanoton. Ensimmäisten tahtien jälkeen paikallaan seisoskelu ei tullut enää kysymykseen; niin hyvin toimi rumpali Richard Spavenin ja basisti Solomon Dorseyn yhteinen groove. Tämän turvaamana pianisti Kris Bowersilla oli vapaus leijailevaan rhodesin-, urkujen- ja pianonsoittoon. Yhtyettä täydensi 28

// S Y N KO O P P I

trumpetisti Takuya Kuroda, joka teki keikalla töitä kokonaisen sektion edestä. Bändin jamiteltua hetken keskenään José James saapui lavalle ja aloitti uusimman levyn avauskappaleen, d’angelomaisesti etenevän It’s All Over Your Body’n. Keikka toimikin paljolti uuden levyn esittelynä, sillä melkein kaikki kappaleet olivat tältä äänitteeltä. Aluksi tuntui mahtavalta kuulla tyylikästä laulua ja kierosti groovaavia biittejä, joita levyltä oli ehtinyt jo moneen kertaan fiilistellä. Harmillisesti menevimmät biisit tuntuivat kuitenkin hyvän alun jälkeen loppuvan; näi-

A R V I OT

JAZZ JOSÉ JAMES, RICKY-TICK BIG BAND JAZZTELTTA, 26.4.2013

den jälkeen kuultiin kolme herkkää ja rauhallista kappaletta peräkkäin ja energia tuntui katoavan hiljalleen sekä lavalta että yleisöstä. Jonkinasteiselta diivailulta tuntui myös Jamesin poistuminen lavalta juuri, kun odotukset tunnelmaa nostattavasta nopeammasta biisistä olivat äärimmillään. Onneksi hänet saatiin taputettua takaisin, sillä tätä seurasi Jamesin vanhempi kappale Park Bench People, joka oli kenties koko illan onnistunein esitys. Varsinkin Kurodan trumpettisoolo ja Jamesin scat-soolo virtasivat eteenpäin niin suurella ilmaisuvoimalla, että tunsin hukkuvani ympärilläni

väreilevään musiikkiin. James oli ilmeisesti ollut flunssassa pitkään ennen keikkaa, joten muutamina hetkinä esiintynyt pieni tasapaksuus ja väsymys oli ymmärrettävissä. José Jamesin hip hop -olemus on juuri sitä, mitä 2010-luvun r&b:hen, souliin ja jazziin kaivataan. Hänen rytminkäsittelynsä osoittautui keikalla ilmiömäiseksi. Monesti James tuntui tulevan useita iskuja kompin perässä pitäen silti rytmisen intensiteetin yllä, jatkuvasti jännitettä kasvattaen. Spaven ja Bowers astuivat Jamesin livebändissä suuriin saappaisiin, sillä suuri osa No Beginning S Y N KO O P P I //

A R V I OT

No End -levyn soundista ja fiiliksestä muodostuu siinä soittavien rumpali Chris Daven ja pianisti Robert Glasperin soittotyyleistä. Tämä ei kuitenkaan osoittautunut keikalla ongelmaksi. Spaven kuulosti hetkittäin jopa liikaakin Chris Davelta, Bowers taas pärjäsi hyvin hieman Glasperia bluesahtavammalla soitollaan. Lisää mielenkiintoa olisi voinut saada, varsinkin hitaimpiin kappaleisiin, läpitunkevammilla taustalauluilla ja suuremmalla torvisektiolla. Nyt koko keikka jäi

dynamiikaltaan ja äänimaailmaltaan hieman toisteiseksi. Kokonaisuutena ilta April Jazzien jazzteltassa oli menestys. Konsertin aloittanut Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana lämmitteli yleisön vinhalla svengillä ja napakasti putoilevilla riimeillä, jonka jälkeen José James saatteli kuulijat onnistuneesti uusiin tasaisen rytmisesti heilahteleviin rakkaudenjanoisiin sfääreihin. MIKKO SARVANNE

JAPANILAISTA SISUA JAZZEILLA

Japanilainen jazzpianisti ja säveltäjä Hiromi Ueahara toi April Jazzeille ensi kertaa Suomeen supertrionsa. Elävänä ilmestyksenä jazzteltan lavalla pianisti on pienikokoinen ja siro nainen, jonka soitossa ei kuitenkaan ole mitään pientä ja siroa. Vaikka odotettavissa olikin keikka, joka nostattaisi hikikarpalot myös kuulijoiden otsalle, veti vertaansa vailla olevan virtuoosin soitto hiljaiseksi. Keikan setti koostui yhtyeen uuden levyn Move biiseistä. Levyn nimikkobiisi leikkasi löysät pois heti alkuun ja kertoi mistä on kyse. Tyyli on hyperenergistä jazzprogefuusiota, ja tätä oli myös konsertti alusta loppuun. Heikompaa voisi hirvittää, mutta toisaalta Hiromin musiikki ei ehkä voisi olla mitään muutakaan. Hiromi on sanalla sanoen kone. Massiivisen rumpusetin takana istunut sessioguru Simon Phillips ei myöskään paukkujaan säästellyt. Rumpalin soitto oli vähintään yhtä raivokasta kuin Hiromin, ja kaksikko vuorottelikin sooloissa ja soolojen raivokkuudessa useaan otteeseen keikan aikana. Basson varteen tarttunut, muun muassa Chick Corean ja Steely Danin kanssa musisoinut Anthony Jackson oli rauhaisaa katsottavaa. Hän piti tyynesti pohjan paikoillaan

ja antoi Hiromin ja Philipsin räiskiä menemään. Yleisö istui keikan kiltisti paikallaan pienten hyväksyvien nyökytysten lyödessä tahtia. Festivaa-leilla yleisön tanssijalkaa voisi vipattaa, mutta toisaalta bändin raivokas energia täytti teltan joka sopen, eikä yleisö ehkä voinut muuta kuin olla aloillaan vastaanottamassa lavalta vyöryvää informaatiotulvaa. Anniskelualueen sijoittaminen päälavan kanssa samalle alueelle oli festivaalin puolelta kummallinen ratkaisu. Keikan harvoissa hengittävissä hetkissä rauhan rikkoi virvokkeiden takia telttaan tulleiden asiakkaiden puheensorina. Muuten teltan ja festareiden tunnelma oli tyyliin sopivasti rennon cool. Taiteestaan nauttivaa esiintyjää on aina ilo katsella, ja viimeisen silauksen onnistuneelle esitykselle luo lavapresenssi. Pelottavan hyvät muusikot osaavat olla keikoilla myös luotaantyöntäviä. Hiromi oli esiintyessään vahvasti läsnä ja osoitti olevansa tietoinen siitä, että hyvä show ei ole pelkkää taitavaa soittoa. DownBeat-lehden vuoden 2012 äänestyksessä kriitikot nostivat Hiromin nousevaksi tähdeksi kosketinsoittajien sarjassa. On mahtavaa, että miehisessä jazzmaailmassa on näin kovia mimmejä, jotka soittavat kokeneemmatkin jazzkollit suohon. ERLA PULLI

S Y N KO O P P I //

A R V I OT

CHICK COREA & THE VIGIL FINLANDIA-TALO, HELSINKI 17.3.2013

Maaliskuisen Finlandia-talon salissa pidätettiin hengitystä, kun pianon ääreen istahti mies, jonka kappaleita jokainen jazzpianisti on joskus soittanut. Puoli vuosisataa uraa tehnyt 71-vuotias pianisti kantoi legendan tittelinsä varmuudella ja todisti olevansa yhä ajankohtainen artisti. The Vigil on Corean uudelleenlämmitys 70-luvun fuusiojazzyhtyeestään Return to Forever. Kyseessä ei kuitenkaan ole täysi paluu menneeseen, vaan yhtyeen ote ja soundi on uutta ja omanlaistaan. Corean lisäksi yhtyeen vanhempaa polvea edustaa brittiläinen saksofonisti-bassoklarinetisti Tim Garland. Skarppina vetona Corea on täydentänyt kvintetin nuorilla lahjakkuuksilla. Kitaristina toimii yhdysvaltalainen Charles Altura, basistina ranskalainen Hadrien Feraud ja rumpalina yhdysvaltalainen Marcus Gilmore. Yhtye päätti ensimmäisen kiertueensa Helsinkiin, ja ainakin tässä vaiheessa puhtia ja ilmaisunhalua riitti. Chick lämmitti yleisön Tadd Dameronin bebop-klassikolla Hot House (1945), jonka tuoreella levytyksellä Corea teki juuri jazzhistoriaa voittamalla kahdennenkymmenennen Grammy-palkintonsa. Tätä klassikkoa lukuun ottamatta the Vigil soitti uuden, julkaisemattoman levynsä kappaleita. Ilmassa oli sähköä, ja vaikka yhtyeen kommunikointi oli luontevaa ja saumatonta, ei esitys ollut rutiininomainen. Uuden levyn kappaleet kuten Planet Chia, Outside of Space ja Galaxy 32, Star 4 olivat universumia syleileviä isoja teoksia täynnä rytmisiä, harmonisia ja rakenteellisia kikkailuja. Biisit venyivät parikymmenminuuttisiksi soolovuoropuheluiksi, joiden äänimaailma seilaili jazzvuosikymmenien läpi funkin ja modernin maailmoihin unohtamatta tietenkään lattarisävyjä. Välillä Garland ja Corea jättäytyivät tyynesti taka-alalle ja antoivat nuoremman polven näyttää taitojaan. Rumpali Gilmore kantoi kokoonpanon rytmistä selkärankaa virtuoosimaisella suvereniteetilla, ja Feraud täydensi komppipuolen varmasti 32

// S Y N KO O P P I

ja taidokkaasti. Haparointia ei tämän tason muusikoilta ole havaittavissa soitossa eikä lavapresenssissä. Tunnelma oli lämmin, ja Chick antoi mikin kiertää yhtyeellään, jonka jäsenistö oli supliikkia ja osasi naurattaa yleisöä. Yhtyeen liidaajan soitto oli napakkaa seeprankesytystä ja välillä sen hellää syleilemistä. Chick ei sorru liian täyteen soittamiseen, vaan hän osaa kuunnella sekä itseään että soittokumppaneitaan. Vahvat lattarivaikutteet olivat kuultavissa pianistin modernimmeissakin sooloissa, ja tähän hänen uskottavuutensa perustuukin: Chick on monipuolinen ja moderni, mutta myös itselleen ja juurilleen uskollinen. Corean edellisestä Suomen-vierailusta on kulunut hetki, eikä pianisti todennäköisesti palaa ihan lähitulevaisuudessa. Konsertin päätyttyä yleisö oli silminnähden vaikuttunut. Mutta jäikö jotain puuttumaan? Todistiko yleisö juuri uuden levyn biisien bänditreenit, kuten Chick itsekin vitsaili? Tämän keikan tunnelma ei ollut eläköityvän jazzmuusikon joutsenlaulu, vaan ideoita ja ilmaisua pursuavan maailmaa ja elämää nähneen taiteilijan luomus. Yleisön standardinjanoisten kurkkua keikka jäi ehkä kuivamaan, mutta encoressa pianisti kuitenkin todisti olevansa lähestyttävä ja kuulijaa ymmärtävä artisti. Seisovien aplodien saattelemana the Vigil palasi takaisin lavalle ja sulatti viimeisenkin epäilijän sydämen. Vuoden 1971 hitin Spain tahtiin hyväntuulinen Corea houkutteli yleisön lallattelemaan mukaan. ERLA PULLI

A R V I OT

TUOMO X UMO MALMITALO, HELSINKI 18.4.2013

NELJÄTTÄ SOOLOLEVYÄÄN valmisteleva

Tuomo Prättälä sai nyt esittää kokonaisen keikan verran omia laulujaan UMOn solistina. Aiemmin UMOn soul-illoissa covereita laulanut Tuomo oli selvästi innoissaan sekä ennen julkaisemattomista että vanhemmista kappaleistaan, joihin torvisovitukset oli tehnyt Mikko Hassinen. Sovitustyö oli luontevaa, ja tututkin kappaleet oli valmisteltu sopivan yllättäviksi. Uusien sävellysten sovitukset tarjosivat muun muassa rumpukonekolinaa ja paikoitelleen mahtipontisia torvijyräyksiä. Empty Words esitteli kaikkien aikojen jylhintä Tuomo-sointia. Pitkät versioinnit saivat monessa kohtaa trumpetisti Mikko Pettisen sooloista lisänostetta. Debyyttilevyn Since Or Beforesta ja Fela Kutin laulusta Water No Get Enemy oli tehty näppärä mash-up, joka sisälsi upeita siirtymiä. Afrobeat toimi hyvin, olihan UMOa vahvistettu ikitaistelija-lyömäsoittaja-viihdyttäjä Zarkus Poussalla. Toinen vahvistusmies, kitaristi Timo Kämäräinen näytti

soinnillista monipuolisuutta ja lopussa soolotaituruutta. Jos tarkastellaan Tuomoa nimenomaan soulmiehenä, hän oli tässä konsertissa vähemmän soulimpi kuin aiemmin, vaikka lauloikin tutulla laatuäänellään. Tuomon kolmas levy My Own Private Sunday oli siirtymä kohti laajempaa musiikillista näkymää, jossa kuuluu vaikutteiden moninaisuus. Konsertin perusteella uudesta levystä tulee syvällinen ja elektronisuuteen nojautuessaan kutkuttava. On mielenkiintoista tietää, onko elektronisen musiikin vaikutekirjo levyllä vielä selkeämpi. Antti Rissasen johtama UMO pystyi multiploimaan konsertin ilmeikästä tunnelmaa, jossa laadukas soitto oli keskipisteenä. Ainoastaan encorena kuullussa I Won’t Worry -numerossa kuultiin hetkittäin tylsempää yhteissoittoa. Keikka olisi saanut kestää pidempäänkin, mutta ehkä seurauksena olisi ollut ilmeisten soul-sortumisten suurempi määrä. TATU TAMMINEN

S Y N KO O P P I //

L E V Y A R VI OT

Blind Architect WE FELT MOUNTAINS (JUST BEFORE WE FELL) LIONHEART 2013

enemmän tai vähemmän etnomusikologisesti suuntautunut lukijakunta kyllä oivaltaa, millainen kotiinpäin vetämisen vaara piilee, kun kriitikko ja kritisoitava ovat kotoisin samasta pienestä kaupungista tuolta jostain. Yllättävää kyllä, samaisesta syystä suhteeni Blind Architectiin on ollut myös hyvin ennakkoluuloinen. Kriittinen mieli vääjäämättä mittailee, toimisiko tuttu bändi tosiaan muussakin ympäristössä kuin siellä turvallisessa kokkolalaisessa biljardibaarissa. Yhtyeen potentiaalia tarkastellakseni tartun sen maaliskuiseen esikoisjulkaisuun. Albumi osoittaa bändin keventäneen otettaan ja lipuneen tyylillisesti kohti post-rock-genreä, jonka kentällä toimii tällä hetkellä rutkasti enemmän tai vähemmän osaavaa orkesteria. Avausraidan Lebanon perusteella ehdin jo melkein povata yhtyeen hukkuvaksi niiden toisten postrokkareiden joukkoon. Blind Architect osaa kuitenkin vangita kuulijan heittämällä kehiin jonkin aivan oman jutun ja juuri oikealla hetkellä. Tämä sama kuvio toistuu jokaisella levyn raidalla ja kaataa ne perusteettomat ennakkoluuloni ”kotikaupungin kiintiöbändistä”. Hiomisen varaa albumilla kyllä on. Ajoittain kokonaissoundia häiritsee epätasapainoisuus. Rummut ovat suhteellisen pinnassa ikään kuin paikaten sitä, että muu bändi kuulostaa pienemmältä kuin mitä miespääluku antaa odottaa. Yksi syy tähän lienee se, että basso on miksattu harmillisen hiljaiseksi. Leijuvuus (mm. Cure Me DemenSYNKOOPIN

34 // S Y N KO O P P I

tia -raidalla) ehkä kaipaisi rinnalleen myös joitain yksinkertaisia, lähinnä sovituksellisia kuvioita kantamaan ja tukemaan kokonaisuutta. Sen sijaan rytmisemmissä osioissa mm. koskettimien sekä vaskipuhaltimien yksinkertaiset vastaäänet toimivat juuri tällaisena paikkaavana liimana tuoden lämpöä ja tasapainoa kokonaissoundiin. Parhaimmillaan riisuttu leijuvuus tuo kutkuttavan kylmät väreet pintaan pysäyttävällä And Here We Fell -raidalla, joka johdattelee levyn päätöskappaleeseen. Albumin päätöskappaleeseen Sixth kiteytyy bändin vahvuus ja kyky saada yksinkertaisesta sävelkulusta kasvamaan ihmisen kokoinen melodia. Se melodia seurasi minuakin joka paikkaan – soi päässäni kirjastoissa, kahviloissa ja kaduilla vielä viikkoja sen jälkeen, kun ensi kertaa kuuntelin levyn läpi. Tyylillisesti kokkolalaisyhtye seilaa rakenteellisesti haastavamman post-progen ja häpeilemättömän kaupallistuneen indierockin välimaastossa siten, että selkeää kohderyhmää sen musiikille on vaikea osoittaa. Bändi ei siis mene sieltä, mistä aita on matalin. Kunnianhimoinen yhtye onkin osoittanut tähän mennessä kunnioitettavaa periksiantamattomuutta ja sitkeyttä. Vaikka We Felt Mountains oli Lionheart-yhtiön viimeinen julkaisu, yhtyeelle se vaikuttaa olevan uuden alku. Blind Architectin polku on haastava, ja myös harvinaisen mielenkiintoinen. Jatkoa kannattaa odottaa. ANNIINA LESKELÄ

S Y N KO O P P I O P. 1 1 2 I L ME S T Y Y LOK A KU U SSA

T E E MA N A F E S TA R I T !

Alkusyksyn ensimmäinen Synkooppi on perinteisesti festivaaliteemainen: tyhjennämme kesän 2013 tapahtumapajatson ja jatkamme yhtenä korvana kaikkien musiikkihavaintojemme kanssa. Mikä festivaali oli kesän sympaattisin, villein tai kummallisin? Voit kertoa kokemuksistasi vapaasti tai jopa akkreditoitua tapahtumaan Synkoopin toimittajana. Otamme toki vastaan festivaaliteeman ohella myös muita tekstejä. Akkreditointipyynnöissä ja muissa kysymyksissä ota yhteyttä päätoimittajaan Tatu Tammiseen (kts. alla). JUTUT

TILAUKSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 23.8.2013

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi ja

mennessä päätoimittajalle: tatu.tamminen@helsinki.fi

samalla tukea mainiota järjestölehteämme, lähetä tilauspyyntö osoitteeseen: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Irtonumeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan.

Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimitta-

Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa:

jan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppilehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

I SSUU.C OM / SYNKOOPPI

SYNKOOP PI S U O S I T T E L E E GREGG STAFFORD & JAZZ HOUNDS

PATTI SMITH

13.-15.6.2013 – Storyville Jazzclub

7. & 9.7.2013 – Musiikkitalo

New Orleansin kasvattina trumpetisti Gregg Staffordia

Yhä aktiivisesti levyttävä laulaja-, runoilija- ja taiteilijalegenda

pidetään laajalti yhtenä lahjakkaimmista alueen jazztradition

saapuu ilostuttamaan helsinkiläistä yleisöään kahden illan

edustajista. Päiväsaikaan luokanopettajana toimiva Stafford

verran. Rock-lyriikan ykkösnaiselta voi vahvan musiikillisen

saapuu Helsinkiin oman pumppunsa Jazz Houndsin kanssa.

elämyksen lisäksi odottaa mukaansa tempaavaa lavapresenssiä.

JON ANDERSON

PHILIP GLASS

12.8.2013 – Savoy-teatteri

Helsingin Juhlaviikot

Onko se enkeli... onko se ilman Yes-yhtyettä? Anderson on

Philip Glass on saatu kunnolla mukaan Helsingin Juhlaviikoil-

jätetty karusti progelaivansa kyydistä, mutta kun se kurkun-

le: 18.8. (pianoresitaali), 20.8. (kinokonsertti) ja 21.8. (Philip

pää solisee vieläkin kultaista tähtipölyä, keijukaisten mahlaa

Glass Ensemble). Lienee selvää, että Glass ansaitsee leiman

ja nostalgiaa.

”yksi 1900-luvun jälkipuoliskon suurimmista säveltäjistä”.

S Y N KO O P P I //

Suomalaista kulttuuria rakentamassa

TAKUes.ftĂśi

Ă¤rj j i t t a m m a lan a i r u u t t l u k Taide- ja