SYNKOOPPI OP. 112 by Synkooppi-lehti

3 / 2013

MUSIIKKITIEDE

HELSINGIN YLIOPISTO

O P. 1 1 2

03 / 2013

}

SISÄLLYS O P. 1 1 2 3

PÄÄKIRJOITUS

SERAFIEL JA TOTUUS KUOREN ALLA

RIDDU RIDDU

Tatu Tamminen

Anniina Leskelä

Minna Mustonen

TUSKA

MUSIIKKITIETEILIJÄN MATKAPÄIVÄKIRJA

FLOW

22 26 36 38

Otso Björklund

Minne Mäki

Aida Räihälä

BÄT TRE FOLK Elissa Shaw

PANNONIAN SOINTIPALETTEJA Justus Pitkänen

ARVIO: JEKYLL & HYDE Anna-Elena Pääkkölä

ARVIO: RUSH Tatu Tamminen

ARVIO: SQUAREPUSHER

ARVIO: NEIL YOUNG & CRAZY HORSE

ARVIO: DAPHNE

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

Jukka Virtanen

Minne Mäki

Justus Pitkänen

36. VUOSIKERTA Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Tatu Tamminen TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen AD Minne Mäki KIRJOITTAJAT 3 / 2013 Anniina Leskelä, Minna Mustonen, Otso Björklund, Aida Räihäkä, Elissa Shaw, Anna-Elena Pääkkölä, Jukka Virtanen KANSIKUVA Kalle-Petter Wilkman OIKOLUKU Sanni Koskela, Maija Moilanen, Elissa Shaw, toimituskunta TILAUKSET Tilauslomakeella osoitteessa synkooppi.blogspot.fi/p/synkooppi-lehti.html sähköpostitse osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 135 kpl PAPERI Cyclus 80g PAINOPAIKKA Painotalo Casper 2013 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

”Kuuntelin Coltranea jo ennen Flow-festivaalia 2013” Rakensin, rokkasin ja nyt raportoin – olen siis helsinkiläisenä olemassa ja Flow-neitsyyteni menettänyt. Kootessani talkootyössä tapahtuman vangitsevia puitteita ajauduin pohtimaan 2010-lukulaisen musiikinkulutuksen, festivaalituottamisen ja urbaanin ryhmäpaineen logiikkaa. Mikään yhtenäinen kaupunkikulttuuri ei saa 60 000 kävijää tungeksimaan entiselle voimalaitospihalle tutun ja tuntemattoman musiikin pariin. Unohdetaanpa ajatusleikistäni hetkeksi festivaalin oma vaivannäkö, kuten monitaiteellisuus ja -aistillisuus. Sosiaalista mediaa tutkineiden yhteiskuntatieteilijöiden lanseeraama fear-of-missingout – osattomuuden pelko – vaanii jokaista, joka uskaltaa jäädä Flow’sta pois. Pelon ilmapiirissä joutuu tasapainottelemaan myös tikettiin kuluvan euromäärän kanssa.

Rahalle antavat vastinetta tietenkin itse artistit, joiden nimiä pudotellaan nerokkaan markkinoinnin avulla loskavuodenajoista lähtien. Someaktiivit ja kaveripiirien musiikilliset trendsetterit kuorruttavat ryhmäpainetta ja tekevät tietämättään arvokasta talkootyötä. Facebookissa on mukava hehkuttaa sopivan tuntematonta Flow-artistia, johon tutustuminen ennakkoon antaa ikään kuin varmuuden lippurahojen hyötykäytöstä ja sen tärkeimmän eli nautinnollista musiikinkuuntelua niille vuoden 51 muulle viikonlopulle. Nykyisen internetin musiikinpaljouden valinnanvaran keskellä joudumme siis paradoksaalisesti hankkimaan festivaalilipun päästäksemme uusien virikkeiden äärelle eli hyvin koristellulle bändikirpputorille. Ehkä yhdenkin tutun täsmäartistin kuuleminen iltaa kohden rentouttaa pelin vapaalle oleskelulle, festivaaliohjelman spontaanille kahlaamiselle ja kaverin kanssa ”sen vähän pienemmän bändin” keikan hittikappaleen tunnistusaplodien taputtamiselle. Flow-organisaatio osaa tasapainottelun ja koukuttamisen taiteen. Artistiskaalahan on joka tapauksessa nyt niin valtava, ettei musiikilliselle linjalle pysty liimaamaan etuliitteitä. Vaikka kuluttajaryhmien asettaminen stereotypioihin onkin turhaa, haluan nostaa esiin virkistävät havaintoni ulkoisilta merkeiltään ”haista sinä hipsteri, tulin vain Kraftwerkin takia” -tyyppisistä nörteistä. Tyytyväisinä poistuivat hekin. Lyhytnäköinen on se, joka väittää Suvilahden sulatusuunin väkeä homogeeniseksi ihmisryhmäksi. Tärkeintä on kuunnella, nauttia henkilökohtaisesti – ja ehkä salaa kohota elitistiksi musiikkimakujen hierarkiassa. Kirjoittajamme purkivat sinulle tapahtumakesän sanoiksi. Ei ole mitään väliä, kuinka hyvin tunnet pieniä tai suuria artisteja. Vältä ääripäitä – liika ryhmäpaine tai tiedostavuuskrapula – ja mene minkä tahansa elävän musiikin kantaman päähän! Sanoja indie ja hipsteri kielenkäytössään hyvästellen Tatu Tamminen S Y N K O O P P I //

SERAFIEL ja totuus kuoren alla

TEKSTI ANNIINA LESKELÄ

KUVA ANNA ÄÄRELÄ

On pilvipoutainen torstaiaamupäivä Hietaniemen torilla. Satama-altaassa on ankkurissa toinen toistaan kauniimpia purjelaivoja. Tall Ships Races -tapahtuman päälavalta kajahtelee kaihoisia säveliä. Kourallinen yleisöä on pysähtynyt lavan luo katselemaan yhtyettä. Soittajat vaikuttavat enkelimäisen tyyniltä ja tyylikkäiltä – jotain hankenilaisia, voisi luulla. Tapahtuman esittelytekstit kertovat kyseisen yhtyeen käyneen kesällä Skandinaviassa keikkailemassa; lavan juontajatar hehkuttaa bändin olevan ”tuleva vientitykki”. Nyökytän: The Marks -debyytin ja näyttävän Beyond The Sun -musiikkivideon perusteella olen päätynyt Serafiel-yhtyeen suhteen samaan lopputulemaan sen kansainvälisestä ja kaupallisesta potentiaalista. Seesteinen ulkokuori saa minut kuitenkin epäilemään, löytyykö kaiken takaa ennemmin pelkkiä levy-yhtiön imagopoliiseja ja konservatorioiden pakollisia markkinoinnin kursseja kuin sisällöllistä syvyyttä. Lähdenkin ottamaan asiasta paremman selon yhteisellä lounaalla.

Jo alkusalaatin aikana minulle kirkastuu, ettei yhtye ole kasvanut musiikkiopistossa jazz-stankkuja tai iskelmiä soittaen. Vain laulaja Juhan Gummeruksella on muusikon paperit Jyväskylän konservatoriosta – rumpalina. Yhtyeessä rummuista vastaava veli Cristian jatkaa: ”Minähän aloitin bassolla. Parilla soittotunnilla seiskaluokalla kävin – se jäi siihen.” ”Mutta mulla ja Cristianilla oli parikin projektia”, Juhan muistelee. ”Meillä oli kotona Saarijärvellä autotallissa bändikamat.” Soittajia ei olla lähdetty kaukaa hakemaan: basson varteen kiinnitettiin Gummeruksen veljesten serkku Joona Laurila – joka tosin entuudestaan ei juurikaan ollut bassoa käsitellyt. ”Kitaraan löytyi Janne [Lampinen], Saarijärven lukiosta“, Juhan muistelee. “Kuuntelin, että Jannella on sellainen oma tyyli.” Tyylilaji muotoutui luonnollisesti yhtyeen mukana, eikä covereita ole koskaan lähdetty hinkkaamaan. ”Niin, ei me olla edes mietitty sellasta”, Cristian tuumii. Juhan vahvistaa: “Oman musiikin luominen on alusta asti ollut se juttu. Ei meidän ole sitä ääneen tarvinnut sanoa.” Opiskelujen myötä bändin jäsenet ovat päätyneet asumaan eri puolille Suomea. Treenaamisen uskoisi olevan nyt vaikeampaa, vai kuinka on? ”Sovitaan säännöllisesti viikonloppu, jolloin treenataan”, nuorukaiset kuittaavat. ”Teknologia helpottaa. Laitan tiedostoina pohjat, ja kukin treenaa yksin. Siitä sitten lähdetään rakentamaan”, Juhan kertoo. Bändissä vaikuttaa vallitsevan vahva luottamus toisten tekemiseen. ”Yleensä mun annetaan soittaa mitä vaan. Pääasia, että pitää sen biitin”, rumpali Cristian toteaa. Hetken mietintätauon jälkeen Juhan kuitenkin tarkentaa: ”On se dominointi tavallaan mulla. Esimerkiksi Joonahan tykkää lähinnä norjalaisesta metallista!”. Naurunremakan jälkeen tradenomiksi opiskeleva Cristian myöntää: ”No, onhan ne omatkin lempparibändit metallia.” Yllätyn. Serafielin musiikissa ei juurikaan kuule hevimusiikista tuttuja elementtejä. Biisinikkari Juhan lisää vielä: ”Oonhan mäkin pienestä asti soittanut metallia. Tuplapedaalit ja kaikki”. Nuorukaisten puheista saan myös käsityksen, ettei verkostoitumiseen ole tarvinnut uhrata aikaa. Serafielin ei ole nimittäin tarvinnut hakeutua oikeiden ihmisten piireihin – he itse ovat olleet innokkaiden yhteydenottojen kohteena. ”Bermuda-omakustanteen julkaisukeikalla vuonna 2010 Saarijärvellä Lehtisen Antti Sound IT-Mediasta bongasi meidät ja kysyi, haluttaisiinko tehdä kokonainen albumi, hän lähtisi tekniseksi tuottajaksi. Hän sitten neuvotteli asiaa eteenpäin Heleniuksen Harrin [Medusa Production Oy] kanssa”. Yhtä vaivattomasti löytyi keikkamyyjäkin: ”Nuori Haataisen Joona Growl Agencystä tuli juttele-

maan Maata Näkyvissä -vedon jälkeen ja oli halukas myymään keikkaa.” Debyyttilevyn kansitaiteellekaan ei kaukaa tarvinnut etsiä pätevää tekijää; tehtävään tarttui Juhanin Sini-vaimo, jolla on mainostoimistotaustaa. Serafielin ei siis ole liiemmin tarvinnut pakottaa osaavaa väkeä mukaan. The Marks -debyytin kansilehdissä on kuvia ihmisistä, jotka katselevat jotakin kuvan ulkopuolelle jäävää. Mitä he oikein näkevät? ”Kuviin liittyy koko levyn ajatus – The Marks, ikään kuin ‘the signs’. Me voidaan nähdä merkkejä joka paikassa, vaikkapa sanomalehdissä: ikään kuin viitteitä jostain, jota ei näe, mutta joka silti vaikuttaa kaiken takana.” Kaupallisesti uskottavan kuoren alta siis löytyy kuin löytyykin myös syvempi ajatusmaailmansa. ”Ihmisillä ei ole enää elämässä niitä hetkiä, jolloin mennään kotiin ja vain pyöritellään peukaloita“, Cristian pohdiskelee. “Aina on jotakin viihdykettä, media suoltaa kaikkea pinnallista… Meillä ei ole enää niitä hiljaisia hetkiä, jolloin jouduttaisiin pysähtymään ja miettimään, onko kaiken takana sittenkin jotain suurempaa”. Tähän samaan teemaan liittynee myös levyn kansiin painettu tunnuslause: “For whatever is hidden, is meant to be disclosed”? ”Joo, tavallaan siinä sanotaan, että kaikki on kätketty meiltä vain sen vuoksi, että se kerran tulisi julki”, Juhan selostaa. Nostan kulmakarvojani. ”Näen sen lauseen tavallaan siten, että…” Juhan miettii hetken ja jatkaa sitten katseen värähtämättä, ”että meillä on elämässä paljon asioita, joita ei näe, jotka on piilossa ja tiedostamattomia. Mutta jos ne asiat vain voisi nähdä, se voisi muuttaa meidän elämän.” Musiikin taustalla on siis vahva käsitys korkeammasta voimasta. ”Me toivottaisiin, että meidän musiikki voisi olla tässä maailmassa sellainen viite, jonka takaa ihminen voi löytää sen sanoman”. Yhtye on vakaan yksimielinen siitä, ettei vakaumus ole koskaan aiheuttanut kuulijoissa ennakkoluuloja, saati estänyt bändiä missään. ”Kukaan ei koskaan ole sen vuoksi sanonut, että ’en mä teekään tätä juttua teidän kaa’. Pikemminkin se vakaumus tuo perspektiiviä tähän juttuun: ainakin tietää, ettei tämä työ valu hukkaan.” Nyökkään. Yhtyeen uran varrelle on selvästi osunut paljon samanhenkisiä ihmisiä – paljon enemmän kuin niitä, jotka laittavat kapuloita rattaisiin. Lopuksi päädymme juttelemaan vielä genreistä. Yhteisymmärryksessä tyrmäämme kaikenlaiset määritelmät ja termit, jotka itsessään usein nostavat paljon enemmän ennakkoluuloja kuin musiikin sanoma. Mutta entä määritelmä ’skandinaavinen pop-rock’, jota Tall Ships Racesin juontajatar Serafielista käytti? ”No onhan se myyvä!” S Y N K O O P P I //

Riddu Riđđu — Pieni myrsky rannikolla

Kuulin ensimmäistä kertaa Riddu Riđđusta jo teini-ikäisenä, ja ajatus Jäämeren rannan yöttömässä yössä järjestettävästä saamelaisfestivaalista jäi mieleeni lähes tarunhohtoisena tapahtumana. Erään helmikuisen keskustelun seurauksena syntyikin vihdoin päätös reissata pohjoisen tuleviin festareihin 10.–14.7. Rennon kolmipäiväisen ajelun jälkeen Suomen ja sen käsivarren halki saavuimme Manndalenin, saameksi Olmmáivággin, pieneen kylään Lyngenin vuonon varrelle. Telttailualue oli sijoitettu muhkuraiselle heinäpellolle, mutta vastineeksi saimme nauttia raikkasta ilmasta ja henkeäsalpaavan kauniista näkymistä vuorille. Riddu Riđđu on saamea ja tarkoittaa pientä myrskyä rannikolla. Ryhmä nuoria saamelaisia perusti festivaalin vuonna 1991 vastareaktiona alkuperäiskansan kohtaamalle rasismille, ja sen tarkoituksena oli vahvistaa heidän identiteettiään. Sittemmin tapahtuma on järjestetty vuosittain, ja siitä on tullut yksi suurimmista alkuperäiskansojen festivaaleista Euroopassa. Pohjoisten kansojen keskus, jossa osa Riddu Riđđun ohjelmasta pidettiin, mainostaa sen olevan “Skandinavian, ellei koko maailman, paras pieni festivaali.” Tänä vuonna Ridduun osallistui noin 5 800 ihmistä, ja sillä oli ohjelmaa myös lapsille ja nuorille. Osallistujien suuri ikähaitari, pienehkö osallistujamäärä ja uskomattomat luonnonmaisemat loivat tapahtumaan ainutlaatuisen kyläjuhlan tunnelmaa. Tähtäsimme saapumisemme keskiviikkoiltaan, sillä tärkeimmät festivaalipäivät olivat torstaista lauantaihin.

T O R S T A I © Juhani Lepistö

Torstai-illan musiikkiohjelmaan kuului kaksi keikkaa päälavalla. Avajaisiin Riddu Riđđu oli tilannut musiikkia Nordic Namgar -kollektiivilta. Namgar Lhasaranovan ja Niillas Holmbergin laulu ja joiku Ole Jørn Myklebustin elektronista ambient-taustaa vasten nostatti jo valmiiksi hyväntuulisen kuulijakunnan mielialaa. Toisena vuorossa oli läheisestä Kåfjordista kotoisin oleva folk rock -yhtye Violet Road, joka on yltänyt kansalliseen radiosoittoon. Neljästä Rundbergin veljeksestä ja laulaja Kjetil Holmstad-Solbergista koostuva ryhmä osoittautui tasapainoiseksi livebändiksi, jolla on vahva solisti ja lennokas lavaesiintyminen. HolmstadSolbergin ilmaisullinen skaala ulottui väkevästä prässäyksestä värisevään falsettoon. Melankoliset balladit Crazy As Can Be ja Searching For Shore erottuivat setistä, johon kuuluivat myös esimerkiksi hitti Can You Hear The Morning Singing ja blues rock -biisi Dead Man Walking boom, boom!. Ennenkin Riddussa vieraillut Violet Road esitti kotipuolen yleisölle suurimman osan kahden levyn tuotannostaan. Arktisen kostea kylmyys pakotti aloittamaan kapuamisen teltalle, kun viimeinen kappale Burden And His Long Lost Friend kaikui laaksosta vuorille.

Violet Roadin kosketinsoittaja Håkon Rundbergin tarttuminen saksofoniin räjäytti potin.

S Y N K O O P P I //

Buffy Sainte-Marie oli festivaalin odotetuin esiintyjä.

P E R J A N T A I Musiikin lisäksi Riddu Riđđun ohjelma sisälsi runoutta, teatteria, seminaareja ja elokuvia. Tapahtuman pohjavire on edelleen poliittinen, sillä se käsittelee alkuperäiskansojen identiteettiin ja oikeuksiin liittyviä kysymyksiä. Monet saamelaiset olivat pukeutuneet koristeelliseen kansallispukuun, mikä kertoo tapahtuman erityisestä merkityksestä heille. Vuosi 2013 on Norjassa kansallinen kielten vuosi, ja myös Riddu Riđđu halusi ottaa tämän huomioon ohjelmassaan. Yksi kohokohta oli perjantain alkuperäiskansojen kielten seminaari, jossa muusikot Buffy Sainte-Marie, Moana, OKI ja Mari Boine puhuivat tunteikkaasti ja vaikuttavasti identiteetistään ja suhteestaan kieleen. Vaikka artistit ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, heidän kokemuksissaan historiallisesti alistettuun kansaan kuulumisesta on paljon yhteistä. Musiikki ja kieli ovat heille poliittisen taistelun välineitä ja keino rakentaa positiivista suhdetta omaan perintöön. Esimerkiksi norjansaamelainen Mari Boine kertoi syvästä häpeästä, jota hän koki saamelaisuudestaan. Joikuminen ja

laulaminen saameksi olivat hänelle aluksi terapiaa, jonka avulla päästä yli negatiivisista tunteista. Boine aloitti puheenvuoronsa koskettavasti laulamalla varhaista kappalettaan Gula gula. Esitystilojen pienuuden takia moniin päivän tapahtumiin vaadittiin ennakkoilmoittautuminen, ja viikonlopun näytökset olivatkin loppuun buukattuja. Näistä intiimein oli tuvalaisen Radik Tyulyushin kurkkulauluesitys mongolialaisessa jurtassa. Viisitoista kuuntelijaa istui jurtan lattialla ilman kenkiä. Tyulyush pyysi kuulijoita sulkemaan silmänsä, kun hän esitti neljä laulua säestäen itseään tuvalaisilla soittimilla, kuten doshpuluurluutulla ja byzaanchy-jousisoittimella. Tyulyush selosti tuvalaisen ja mongolialaisen kurkkulaulun eroja ja kysyi, montako ääntä kykenimme erottamaan hänen esimerkeistään. Laulu oli taidokkainta ja vaikuttavinta kurkkulaulua, jota olen kuullut. Saamelaisen Lovisa Neggan ilmava elektropop oli täydellinen aloitus illan esityksille. Uusiseelantilaisen Iva Lankumin sinänsä mallikas soul ei sykähdyttänyt omaperäisyydellään, ja laulajan fraseeraus muistutti paljon Amy Winehousea.

Erityisen lämpimän vastaanoton sai Ánte Mihkkal Gaup, joka on tehnyt monta vuotta työtä Riddu Riđđun hyväksi. Hän esitti joikuja ja lauluja ensi kertaa päälavalla yhtyeensä kanssa. Toisen uusiseelantilaisen, Moana & The Triben maorilaisesta musiikista, soulista ja reggaesta ammentava esitys soljui pehmeästi, mutta laulajan sanat ja välispiikit olivat väkevän kantaaottavia. Moana saarnasi itsekkäistä kapitalisteista, jotka eivät välitä ympäristöstä ja esimerkiksi valaista. Joltakin festivaalivieraalta saattoi tässä kohtaa mennä pala hylje- tai valasburgeria väärään kurkkuun, sillä molempia oli tarjolla viereisessä ravintolassa. Kohokohdiksi nousivat biisit Te Apo ja Ancestors, joissa kaksi maorilaista soturia rytmitti musiikkia herkullisesti perinnetanssein ja -huudoin. Leiriläisten ja festivaalivieraiden nopeasti kasvavasta määrästä ei ollut vaikea arvata, kuka oli Riddu Riđđun odotetuin tähti. Kun kanadalainen cree-intiaani, folkmuusikko, kuvataiteilija, intiaanien oikeuksien puolustaja ja luonnonsuojelija Buffy Sainte-Marie ja hänen bändinsä nousivat lavalle yhden aikaan valoisassa aamuyössä, heitä tervehti tapahtuman suurin ja innostunein yleisö. Viimeksi 2009 Riddussa vieraillut Sainte-Marie aloitti keikan varhaisella balladilla Piney Wood Hills, jossa laulajan ääni tuntui olevan hieman ruosteessa. Se kuitenkin vertyi pian. Äänen tunnusomainen nopea vibrato vaikuttaa vain saaneen lisää särmää vuosien varrella, eikä muusikon energisessä lavaesiintymisessäkään ollut valittamista. Toisen laulun, punkrockpala Cho-Cho Firen päättyessä kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että 72-vuotias folklegenda rokkasi edelleen. Konsertissa oli mukana peräti kuusi kappaletta viimeisimmältä albumilta Running for the Drum (2008), kuten rockabilly-kipale Blue Sunday, ahneutta kritisoiva No No Keshagesh ja kitaraballadi Still This Love Goes On. Niihin lomittuivat vanhemmista hiteistä esimerkiksi Oscar-palkittu, paljon versioitu Up Where We Belong ja Universal Soldier. Buffy on myös intohimoinen ja karismaattinen puhuja, ja kappaleiden välispiikeissä hän valotti laulujensa taustoja sekä puhui alkuperäiskansojen ja ympäristön puolesta innostuneen runollisesti. Artistin varhainen hitti Starwalker oli sopiva päätös monipuoliselle keikalle. Encorea He’s an Indian Cowboy in the Rodeo seurasi muusikoiden tanssi nauhalta soitettuun hurmioituneeseen rummutukseen, ja

bändi kumarsi lopuksi saamelaislippu käsissään.

L A U A N T A I Aurinkoisen perjantain jälkeen lauantaiaamu aukeni harmaana pumpulimaisten pilvivanojen koristaessa vuorten rinteitä. Ainut oli valittu festivaalin vuoden pohjoiseksi kansaksi, ja päivällä todistimme tihkusateessa heidän perinteistä teeseremoniaansa. Pohjois-Japanin Hokkaidon alueella elävän alkuperäiskansan kulttuuria on vasta hiljalleen elvytetty vuosisatojen sorron jälkeen. Lauluyhtye Marewerew, Hokkaidon yliopiston opiskelijat ja OKI esittivät seremonian lisäksi kanonisia lauluja ja Unescon maailmanperintölistalla olevia tansseja. Yleisökin houkuteltiin mukaan karhuseremonian Iomanten rinkitanssiin, jonka jälkeen ainut tarjosivat osanottajille lohikeittoa. Illan konsertteihin mennessä pilvet olivat laskeutuneet maan tasalle peittäen vuoret näkyvistä. Paheneva sade oli jo selvästi verottanut yleisön määrää Elin Kåvenin konsertin alettua. Tämä ei lannistanut Kåvenia, joka esitti shamanistista, psykedeelistä rokkiaan suurella intensiteetillä ja liikehti eksentrisesti poronsarvet päässään. Ainujen edustajana OKI oli yksi illan pääesiintyjistä. Rauhallinen mutta karismaattinen muusikko puhui hänkin luonnon puolesta ja kehotti yleisöä tanssimaan sateessa. OKIn musiikissa tonkori, ainujen perinnesoitin, on keskeinen. Viisikielisen ja -äänisen näppäilysoittimen käyttö on OKIlle myös keino välittää ainujen kulttuuria muille. Sen pehmeä sointi antaa persoonallista väriä musiikkiin, joka on tyyliltään bluesia, dubia, reggaeta, afrobeatia ja progressiivista rockia. Toya, Topattumi ja Sakhalin Rock olivat eräitä mieleenpainuvimpia kappaleita. Livekeikoille epätyypillisesti OKI päätti keikkansa instrumentaalikappaleeseen. Yhdentoista vuoden tauon jälkeen uuden albumin julkaissut kautokeinolainen Sančuari oli festivaalin viimeinen esiintyjä. Sen hyväntuulinen, melodinen saamirock villiinnytti yleisön tanssiin. Riddu Riđđu oli saanut arvoisensa päätöksen. MINNA MUSTONEN

S Y N K O O P P I //

TUSKA TEKSTI

OTSO BJÖRKLUND

K UVA T

AKU-AXEL MUUKKA

Tuska Open Air Metal Festival sai 28.–30. kesäkuuta Suvilahden soimaan jo kolmatta kertaa. Festivaalialueen yleisilme oli säilynyt, mutta pieniä muutoksia oli tehty: lavoja oli yksi vähemmän ja anniskelualue oli eri puolella kuin viime vuonna. Festivaalialue olikin hiukan tilavampi kuin aikaisemmin.

10 // S Y N K O O P P I

S Y N K O O P P I // 11

Perjantaina päälavalle nousi toisena yhtyeenä Wintersun. Lavalle saapumista valmisteltiin hiukan turhankin pitkään erittäin mahtipontisella kappaleella When Time Fades Away, joka soitettiin nauhalta. Miksaus oli keikan alkupuolella todella epäselvä, mutta balanssit saatiin onneksi lähes kuntoon keikan kuluessa. Hyvin triolipitoinen rytmiikka ja hoilausta muistuttava taustalaulu olivat omiaan luomaan herooisen ilmapiirin. Kitarasoolojen aikana käytiin jokaisessa kappaleessa läpi valtaosa sävellajin soinnuista arpeggioina.Yhtyeen rumpali Kai Hahto soitti tapansa mukaan koko keikan konemaisen tarkasti ja osoittamatta lainkaan uupumuksen merkkejä. Yhtyeen viimeisintä levyä Time I muistettiin mainostaa ennen kappaleita Time ja Land of Snow and Sorrow. Illan pääesiintyjän roolissa nähtiin King Diamond. Esiintyminen olikin erityisen näyttävä, sillä sen visuaaliset elementit olivat yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvin vaikuttavia. Jo pelkkä kaltereita muistuttava aita lavan etuosassa loi hyvin synkän miljöön. Melkein jokaisen kappaleen aikana lavalla esiintyi kappaleeseen liittyvää rekvisiittaa. Tämän lisäksi mukana oli tanssija, joka näytteli kappaleissa esiintyviä hahmoja. Ennen esiintymistä yleisöstä kuului monenlaisia epäilyksiä siitä, missä kunnossa King Diamondin ääni on. Ne osoittautuivat turhiksi, sillä hän lauloi erinomaisesti ja juurikaan väsymättä. Soitto oli hyvin mukaansatempaava. Eräs innokas fani vieressäni lauloi melkein koko esiintymisen ajan mukana, vaikka hänen äänialansa ei tosin ihan yltänytkään Diamondin korkeuksiin. Lauantai oli suorastaan trash-metal -teemapäivä. Päälavalla esiintyivät Stam1na, Kreator ja Testament. Stam1nan musiikki itsessään ei ollut ehkä päivän parasta antia, mutta esiintyminen oli kuitenkin oikein viihdyttävää. Trooppinen lavailme oli hauskalla tavalla ristiriidassa musiikin kanssa.Yhtyeen jäsenillä oli päällään märkäpuvut, leit ja hulahameet. Myös yleisö pääsi nauttimaan yhtyeen isosta rantapallosta. Uutta materi12 // S Y N K O O P P I

aaliakin esitettiin, valitettavasti uusi kappale ‘Rautasorkka’ oli koko esiintymisen heikoimpia hetkiä ja se suorastaan latisti muuten niin toimivan kokonaisuuden. Kreatorin esiintyminen oli alusta loppuun hyvin energinen ja tarjosi oivan mahdollisuuden vierailla moshpitissä. Kreator tavallaan valmisteli lavan illan pääesiintyjälle Testamentille. Illan loppua kohti päivän annos trashia alkoi kuitenkin olla jo hiukan liiallinen muille kuin tähän musiikkiin erikoistuneille. Testamentin ja Kreatorin esiintymiset molemmat olivat intensiteetistään huolimatta hiukan tasapaksuja. Testamentista jäi pääasiassa mieleen laulaja Chuck Billyn komea säröääni. Sunnuntain ohjelma muuttui, kun Asking Alexandria joutui perumaan esityksensä ja tilalle saatiin suomalainen Battle Beast. Uuden laulajan myötä yleisön kanssa kommunikointi lienee siirtynyt basisti Eero Sipilän vastuulle. Sipilä jaksoikin hyvin sinnikkäästi innostaa yleisöä, vaikkei se vaikuttanutkaan alkuun niin innokkaalta. Hänen vitsinsä, kuten Battle Beastin esitteleminen Asking Alexandriana, taisivat toimia, sillä esiintymisen loppua kohti yleisössä alkoi näkyä elon merkkejä. Battle Beastin uusi materiaali on äänimaailmaltaan huomattavasti kevyempää kuin aikaisempi tuotanto. Lavaesiintyminen on myös muuttunut humoristisemmaksi, esimerkiksi keytarin käyttö on lisääntynyt huomattavasti. Jotkut asiat, kuten tarkka soitto ja Anton Kabasen pääasiassa nopeisiin ostinatokuvioihin perustuvat kitarasoolot, ovat tosin säilyneet ennallaan. Battle Beastin jälkeen toisella isolla lavalla, eli Inferno Stagella, oli vuorossa Stratovarius. Bändiä odotti ahtaasti lavan eteen pakkautunut yleisö, jonka ikäjakauma vaikutti hyvin laajalta. Soitto oli yhtyeen imagon mukaisesti erittäin taidokasta. Etenkin kitaristi Matias Kupiaisen virtuositeetti oli upeaa seurattavaa. Esiintymisen puolesta yhtyeen kosketinsoittaja Jens Johansson teki vaikutuksen

ehdottomasti koko festivaalin omintakeisimmalla lavapersoonalla. Hän vaikuttaa olevan lavalla omissa maailmoissaan. Johansson seisoo paikallaan mustissa vaatteissa aurinkolasien peittäessä hänen silmänsä, ja vain kädet liikkuvat musiikkia vastaavalla intensiteetillä. Yhtye koostuukin teknisistä taitureista laulaja Timo Kotipeltoa lukuun ottamatta. Hänen äänensä kantavuus ei riitä tämän tyylisen musiikin vaatimuksiin. Stratovariuksen esiintymistä vaivasi myös kokonaisuuden yksitoikkoisuus. Sunnuntain pääesiintyjä Nightwish keräsi valtavan yleisön päälavan ympärille.Yhtyeen uusi laulaja Floor Jansen hurmasi jo ensimmäisen kappaleen aikana. Jansen on laulajana huomattavasti monipuolisempi kuin yhtyeen aikaisemmat vokalistit. Tosin monia vanhempia kappaleita tuntuu hiukan oudolta kuunnella ilman Tarja Turusen laulumaneereja. Vaikkei olisikaan erityisesti Nightwishin fani, ei yhtyeen kappaleiden kuulemiselta ole voinut välttyä. Tunnetuimmat hitit saavatkin helposti muistelemaan, missähän olinkaan silloin kun

tämä kappale soi jatkuvasti radiossa. Esiintyminen oli kaiken kaikkiaan festivaalin suurin spektaakkeli, lavasteet olivat kaikista kattavimmat ja pyrotekniikkaakin oli näyttävää. Siitä huolimatta, että Nightwishin esiintyminen kiinnosti alustavasti kaikkein vähiten, oli se kuitenkin minulle koko festivaalin kohokohta. Tänä vuonna peruuntumisia oli onneksi vain yksi. Telttalavan puuttuminen ei haitannut itseäni ollenkaan, mutta tämä saattoi olla syynä sille, että sisätiloissa sijainneella Club Stagella esiintymiset olivat alle puolen tunnin pituisia. Suvilahden haasteellinen akustiikka ei haitannut tänä vuonna yhtä paljoa kuin viimeksi.Vaikuttaakin siltä, että Tuska on sopeutunut Suvilahteen entistä paremmin. Vaikka festivaali olikin hiukan pelkistetympi kuin viime vuonna, ei se vaikuttanut juurikaan aikaisempia vuosia pienemmältä tapahtumalta. Tuska Open Air Metal Festival oli siis tänäkin vuonna kokemisen arvoinen.

S Y N K O O P P I // 13

MUSIIKKITIETEILIJÄN MATKAPÄIVÄKIRJA Suunnitelmamme oli suhteellisen yksinkertainen: Liftaisimme Tukholmasta Amsterdamiin Tanskan ja Saksan kautta. Kaksi tyttöä, kaksi viikkoa ja noin 1600 kilometrin matka tien päällä. Tiesimme reitin, jota pitkin pääsisimme etappi toisensa jälkeen hieman lähemmäs lopullista kultakaupunkiamme ja kaikki kuulosti ainakin omiin korviimme realistiselta. Kotijoukoiltamme tosin kuulimme niin nauruja kuin epäuskoisia kieltosanoja. Onhan kyseessä kuitenkin matkustamismuoto, jonka valoisin vuosikymmen sijoittuu 70-luvulle ja joka on 2000luvun alkaessa ollut ennemminkin pähkähullun ottama riski kuin mahdollisuuksia tarjoava kokemus. Kaikesta huolimatta lähdimme matkaan, emmekä joutuneet ensimmäiseen kyytiin pettymään: umpiruotsalainen mies sekä Fabiankoira toivottivat meidät tervetulleiksi autoonsa Europen The Final Countdownin raikuessa radiosta. Liftausmaana länsinaapurimme osoittautui lempeäksi ja huomaavaiseksi. Silti valtaosa ruotsalaisista oli selkeitä noviiseja koko liftauksen konseptin suhteen eikä ratin takana istuvat hämmentyneet kuskit useastikaan osanneet tehdä muuta kuin viittoa, että eivät mene tavoittelemaamme suuntaan, tai katsoa suoraan eteensä, ikään kuin me toivontäyteiset hahmot tien sivussa emme olisi merkinneet mitään. Suurimmalle osalle Ruotsin liikenteestä olimme selkeästi viihdyke rutiininomaisella ajomatkalla, emme mahdollisuus hauskaan kokemukseen. Kahdelle musiikkitieteen opiskelijalle ei ollut pettymys, että sekä Göteborgissa että Malmössa olivat juuri meneillään juhlaviikot, jotka täyttivät kummankin kaupungin kadut valtavilla ihmismassoilla ja yhtenäisellä hyvän mielen aalloilla. Göteborgissa näimme katutanssikil� pailun finaalin, kymmenittäin valtavan yleisön ympärilleen keränneitä musiikkiesityksiä, sirkustaiteilijoita sekä ulkoilmaelokuvana esitetyn Sofia Coppolan uutuuden The Bling Ring. Malmö puolestaan tarjosi ympäri keskustaa rakennetuilla lavoillaan niin ruotsalaista humppaa, mukaansatempaavaa hiphopia kuin epävireistä ja ylimielistä pop-musiikkiakin. Kaupungin suurimman lavan edustalle oli kerääntynyt valtava ihmisjoukko viettä-

mään kollektiivisia rapujuhlia, joissa Ruotsin lippu heilui, juomalaulut raikuivat ja juhlahatut olivat ylivoimaisesti yleisin asuste. Verratessa kyseisiä tapahtumia esimerkiksi Helsingin juhlaviikkoihin, suurin eroavaisuus piilee nimenomaan Ruotsin vastineiden kansanomaisuudessa ja koko kaupungin läsnäolossa; juhlaviikkoihin osallistuminen ei ole lainkaan taloudellinen rasite, ja yhdessä olemisen ja tekemisen periaate tuntuu niin luontevalta, että kaupunkien suuruus ja hektisyys unohtuu heti väkijoukon keskelle astuessa. Erityisesti Göteborgin katujen vilkkaus ja tapahtumien määrä oli Taiteiden yön tapainen. Göteborgissa sitä tosin vietettiin kokonaisen viikon ajan. Ottaen jo huomioon sen, että sekä Göteborgissa että Malmössa vastaanottomme oli loistava, myös matka kaupungista toiseen oli sattumalta parhaimmiston joukossa. Odotettuamme koko liftausmatkamme pisimmän ajan, 40 minuuttia, eteemme pysähtyi kyseisen päivän stressinpurkajamme, islantilainen kuski, joka oli varta vasten tullut hakemaan meitä nähtyään kaksi epätoivoista liftaajaa kauempaa, eri tieltä. ¨Olen kuullut, että Ruotsissa on vaikea liftata, ja nyt olette ainakin turvallisessa kyydissä¨, hän sanoi, ja turvallisuus autosta huokuikin. Maalialalla työskentelevä mies on vapaa-ajallaan omaehtoinen musiikkimanageri. Hän tuo muun muassa paljon islantilaisia uutuuksia Kööpenhaminaan, jossa tuoreet nimet ovat aina lämpimästi vastaanotettuja. Miehen intohimo musiikkia ja sen tekijöitä kohtaan oli kadehdittavaa ja jossain mielessä musiikkitieteilijän tapaista: hän koki musiikin niin suuren�moisena asiana, että halusi käyttää siihen lähes kaiken aikansa viemättä omaa uraansa kuitenkaan kohti muusikkoutta. Tämäntyyppiset kokemukset tekevät liftauksesta ainutlaatuista; niin alkumetrien tietämättömyys kuin yhteisten maiden kartoittaminen ja varsin usein positiiviset yllätyksetkin tekevät halvan matkustustavan myös sosiaalisesti huomattavasti vauraammaksi. Lopulta pääsimme Kööpenhaminaan, jonka vahva urbaanikulttuuri yhdistettynä idylliseen arkkitehtuuriin vetivät puoleensa. Kyseessä on kaupunki, jossa pyöräilijät noudattavat liiken-

Göteborgin suuren musiikkiskenen havaitsi jo keskustan ympäristössä tulvivasta soitinliikkeiden määrästä - muun muassa majapaikkamme alakerrassa.

nesääntöjä ja katukuva on kuin unenomaisen Punavuoren ja tyylikkyydellään pröystäilevän Pariisin välimuoto. Pieneltä asuinalueelta löysimme yhteisöllisen ja aurinkoisen katufestivaalin: kadulla pyöräili mies, jonka erikoiseen ajoneuvoon oli viritelty piano. Christianiassa koimme keski-ikäisten miesten ilontäyteistä, taidotonta mutta intohimoista katusoitantaa, jota tehtiin täysin vapaa-ajan yhdessäolon tähden. Näiden lisäksi musiikillinen kööpen�haminalaiskokemuksemme koostui Strøm-fes� tivaalista, elektronisen musiikin saralla Skandinavian ykköstapahtumasta, joka kerää viikon ajan niin pohjoismaiden suurimmat elektrofanit kuin kansainväliset alansa huiput samaan kaupunkiin, jossa energisten konserttien lisäksi järjestettiin myös teoreettisia työpajoja. Lauantai-iltana lähdimme pimeän tehdasalueen nurkille etsimään festivaalin viimeistä keikkaa ja päädyimme Konttiaukion tapaiselle venuelle, jossa kaikki tuntui olevan järjestetty niin, ettei kenelläkään ollut valittamista. Jonotus kesti maksimissaan kymmenen minuuttia, dj:n ja tanssista villiintyneen yleisön välillä ei ollut minkäänlaista hierarkkista hajurakoa ja vessajonot olivat olemattomat. Kyseessä on esimerkki, josta moni suomalainen tapahtuma-

tuottaja saisi varmasti uutta perspektiiviä juhlijakansan miellyttämiseen. Vaikka matkamme oli Tanskaan tultuamme ollut ainoastaan vaalenpunaisilla pilvillä seilaamista – taikka ystävällisyyttä huokuvien kuskien takapenkillä istumista – emme jatkaneet samaa kulkua eteenpäin. Ajatus yhdestä ylimääräisestä päivästä Kööpenhaminassa ja sen keskustassa komeilevassa Tivoli-huvipuistossa takertuivat mieleemme, ja niin päätimme jatkaa päivää myöhemmin Alankomaiden suuntaan junaraiteita seuraten. Toisen mielestä kyseessä oli täydellinen luovutus, kun taas toinen näki sen parempana mahdollisuutena tutustua kaupunkeihin enemmällä ajalla ja vähemmällä uupumuksella. Sanottakoon päätöstämme miksi hyvänsä, Rotterdamiin, Hollannin ensimmäiseen kohteeseemme, päädyimme onnellisen väsyneen sumun saattelemana. Olimme siellä, mihin olimme pyrkineetkin, ja kiinni valahtavista silmäluomista huolimatta saavutimme lopullisen maaliviivamme kuunnellen ainutlaatuisia hollantilaisia g-äänteitä. TEKSTI JA KUVA MINNE MÄKI S Y N K O O P P I //

FLOW

Kymmenes Flow Festival tarjoili jälleen kattauksen monipuolisia keikkaelämyksiä ja kokonaisvaltaisia festivaalikokemuksia Helsingin Suvilahdessa. Uudistuksia kokenut festivaalialue palveli onnistuneesti 61 500 festivaalikävijää ja musiikin ystävää.

T e k s t i AIDA RÄIHÄLÄ

K u v a t JUSSI HELLSTEN, SAMULI PENTTI, NOORA ISOESKELI

S Y N K O O P P I //

Flow Festival on lunastanut vakiopaikkansa suomen festarikesässä jo kauan sitten, mutta festivaali ei osoita vuosienkaan jälkeen väsymisen merkkejä. Vuoden 2013 artistikiinnitysten kokonaisuus oli herkullinen paketti, joka sisälsi kiinnostavia uusia ja vanhoja, kotimaisia ja ulkomaisia, niin isoja kuin marginaalisempiakin nimiä. Keskiviikon avajaiskonsertti ja koko festivaaliviikonloppu tarjosi musiikkipuolen lisäksi runsaasti visuaalista taidetta ja muuta oheisohjelmaa.

AVAUSKONSERTTI: THE KNIFE

Festivaalin avasi ruotsalaissisarusten Karin Dreijer Andersonin ja Olof Dreijerin elektroduo The Knife. Keväällä julkaistun uuden Shaking the Habitual -albumin nimellä kulkenut kiertue ei aluksi luvannut The Knife -faneille välttämättä kovin hyvää. Pelkona oli, että yhtye saapuisi lavalle ja soittaisi (tai antaisi koneiden soittaa) läpi koko uuden

albuminsa. Triphopmaisen utuisissa tunnelmissa alkanut show vääntyi kuitenkin monipuoliseksi elektroperformanssiksi sisältäen muun muassa riverdancea ja humoristisia taustavideoita ison taustaryhmän voimin esitettynä. Yleisöllä oli ilo kuulla myös yhtyeen vanhoja klassikoita hienosti uudestaan sovitettuna. Taattua The Knifea! Katselipa show’ta fanin tai ensikertalaisen silmin, tylsä se ei varmastikaan ollut. Esitys tarjoili jokaiselle jotakin: jos ei mieleistä musiikkia, niin ainakin paljon katseltavaa ja pohdittavaa esimerkiksi soittamisen representaatioihin liittyen. Keikka tuntui loppuvan hieman seinään, mutta jätti kuitenkin tarkoituksenmukaisesti odottavaisen mielen tulevaa viikonloppua ajatellen.

PERJANTAI Festivaaliohjelman aikataulutuksessa on se ongelma, että keikat alkavat perjantainakin

jo melko aikaisin (iltapäivästä), ja iltapäiväaikaan painottuivat myös monien kiinnostavien kotimaisten esiintyjien keikat (allekirjoittanut rehki töissä). Toki aikataulutus on yleinen ongelma lähes kaikilla festivaaleilla, joissa nähtävää on enemmän kuin ehtii katsoa. Perjantaista alkaen alueella sai myös huomata valitettavan yleisen nykyajan ongelman, nimittäin yhteydenpitovaikeudet mobiililaitteilla. Ihmisten tavoittaminen puhelimitse, tekstiviestein ja verkonkin kautta oli lähes mahdotonta. Saavuin alueelle nuoren yhdysvaltalaisen hiphop-artistin Kendrick Lamarin aloitellessaan keikkaansa päälavalla. Energinen esiintyjä oli kerännyt lavan eteen jo suuren määrän väkeä, mutta tähän saattoi vaikuttaa myös anniskelualueuudistus; kulkua rajoittavia aitoja oli vähemmän, ja yleisö pystyi kulkemaan vaivattomasti ruokien ja juomien kanssa esiintymisalueiden välillä. Tungos oli tuolloin pahimmillaan koko viikonlopun aikana, eli ratkaisu oli kokonaisuudessaan hyvin toimiva. Keikkalavojenkin läheisyydessä oli aina melko mukavasti tilaa katsoa keikkaa lähempää tai kauempaa. Perjantai-illan varmasti odotetuimpiin esityksiin lukeutui yhdysvaltalaisen laulajapianisti Alicia Keysin esiintyminen päälavalla. R&B:tä ja poppia yhdistelevä Keys otti vannoutuneen yleisönsä ja ihastutti tunnetuilla hittibiiseillään. Laulajana Keys ei ole edes kummoinen, vaan pelkästään lauluääntä ja -tyyliä ajatellen hän olisi korvattavissa lukuisilla muilla lahjakkailla soul- ja R&B -laulajilla. Tuntuikin, että jo asemansa vakiinnuttanut supertähti onnistui ratsastamaan osin vain statuksellaan ja hittisaavutuksillaan. Yhtä kaikki, tutut listahitit riemastuttivat festivaaliväkeä perjantaiyössä, ja ensisijaisesti Keysiä katsomaan tulleet saivat varmasti vastinetta rahoilleen ja odotuksilleen. Harmikseni Keysin jälkeen Einstürzende Neubautenista sekä muun muassa Bad Seedsistä tunnetun Blixa Bargeldin keikalle oli muodostunut niin pitkä jono, etteivät kaikki halukkaat päässeet näkemään artistin soolovokaaliesitystä The Other Sound -lavalla. Kyseinen lava ja paikka tuntui muutenkin olevan hieman hämärän peitossa koko festivaalin ajan.

Musiikkipuolen lisäksi festivaalilla nähtiin myös esimerkiksi kantaaottava The Hate Destroyer -graffitiseinä, josta yleisö sai töhriä rasistiset ja vihamieliset symbolit piiloon spraymaalilla ja tusseilla. Seinän avasi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, ja teoksen toteutuksen takaa löytyivät saksalainen ihmisoikeusaktivisti Irmela Mensah-Schramm avustajinaan Ei vihapuheelle -liikkeen vapaaehtoiset. Seinä avattiin joka päivä uudestaan, ja esimerkiksi sunnuntaina oman jälkensä siihen olivat jättämässä Public Enemyn herrat.

LAUANTAI Lauantainkin ohjelma alkoi mielestäni liian aikaisin. ( Joku saattaisi tosin olla sitä mieltä, että nukuin vain liian myöhään.) Näkemättä jäivät esimerkiksi kotimaiset nimet Panssarijuna, Jaakko Laitinen & Väärä Raha ja Aino Venna. Myöhäisemmät aloitusajat viikonloppufestivaaleilla toimisivat varmasti paremmin. Aikataulukompromisseja oli siis tehtävä taas. Irlantilainen desibelien kuningas, shoegazelegenda My Bloody Valentine joutui tekemään illemmalla Nokia Blue Tentissä niin ikään kompromissin, nimittäin volyymitasojen suhteen. Tämä on ymmärrettävää rajatulla ulkoilma-alueella, etenkin kun festivaalin aiheuttama melu poikii valituksia lähiympäristössä asuvilta. Desibelien vähentämisestä huolimatta yhtye soitti todella kovaa säröistä äänivalliaan. Kokonaisuus oli melko karsittu, ja keikka kesti noin tunnin. Aika oli sopiva siksikin, että My Bloody Valentine ei ole varsinaisesti mikään showbändi, vaan genrensä pioneerina keskittyy kenkien tuijotteluun. Visuaalit pyörivät taustalla yhtyeen kutoessa instrumenteistaan unenomaista surinaa. Flowkeikan lopetti oletetusti You Made Me Realise noiseväliosineen. Melko lailla heti My Bloody Valentinen jälkeen päälavalle nousi yksi varmasti koko festivaalin suurimpia ja yleisön hurmanneimpia nimiä: Nick Cave & The Bad Seeds. Keikan alkaessa mietitytti, että tulisiko esitys olemaan uuden Push The Sky Away -albumin soundimaailmaan peilattu rauhallinen hetki. Vaikka esityksen aikana kuultiin yli puolet uudesta S Y N K O O P P I //

levystä, jo kolmannesta biisistä lähtien alkoi neljän vanhemman vedon hittiputki. From Her to Eternity, Tupelo, Papa Won’t Leave You Henry ja Deanna edustivat keikan kolistelevampaa osastoa. Pianoballadit Love Letter ja Into My Arms sen sijaan pehmensivät kiihkeää tunnelmaa. Murder Ballads -levyn keikkastandardi Stagger Lee ilahdutti, ja yhtyeen dynamiikan taju soitossa oli huippuluokkaa. Intensiteetti säilyi suurellakin lavalla, sillä äärimmäisen karismaattinen Cave otti taajaan kontaktia yleisöön.

SUNNUNTAI Viimeisen festivaalipäivän käynnisti hyvin päälavalla soittanut legendaarinen hiphopkokoonpano Public Enemy. Yhtye oli oikein hyvä silloin kuin malttoi vetää biisejään – turhan suuri osa ajasta kului mainospuheisiin, hölötykseen ja paasaamiseen. Toki tämä oli

tärkeä osa artistien ja yleisön yhteishengen luomisessa, mutta pitkien puheenvuorojen ja huutelun jatkuessa ja jatkuessa olisin toivonut vain enemmän musiikkia ja vähemmän muuta. Kun musiikkia viimein saatiin, bändi todisti olevansa yhä kovassa iskussa, ja yleisökin jaksoi panna jalalla koreasti. Nokia Blue Tentissä soittanut kanadalainen Godspeeed You! Black Emperor tarjosi riehakkaan hiphopin vastapainoksi utuista ja synkissä sävyissä liikkunutta post-rockia, jota kuuntelemaan oli kerääntynyt ehkä jo hieman liiankin väsynyttä festivaalikansaa. Musiikki alkoi nukuttaa, muttei siksi, että se olisi tylsää, vaan koska yhtye ei varsinaisesti ole parhaimmillaan festivaalilavoilla. Godspeed You! Black Emperorin musiikki onkin parasta nautittuna rauhassa istualtaan, sillä lavalla ei tapahdu juuri mitään junnaavia visuaaleja kummempaa.

Mielenkiintoinen ja perinteisistä kesäfestivaalilavoista poikkeava Balloon 360° Stage täyttyi ruotsalaisen José Gonzalesin Junip-yhtyeen esiintyessä. Pyöreälle lavalle saattoi nähdä muutamastakin eri suunnasta, ja nopeimmat pääsivät istumaan lavan reunoille rakennettuun katsomoon. Kaunista folk-tunnelmointia sisältänyt esitys sopi sunnuntai-illan tunnelmaan kuin kahden illan jälkeen nautittu tasoittava ja virkistävä kuohuviinilasillinen. Koko festivaalin parhaita esityksiä oli päälavalla viimeisenä nähty syntetisaattorilegenda Kraftwerkin 3D-show. Vaikka 3D-tekniikka saattoikin synnyttää yleisön keskuudessa myös kriittistä nurinaa, täytyy todeta sen toimineen tämän elektroniikkaan ja aikoinaan uuteen tekniikkaan nojanneen kokoonpanon keikalla oikein hyvin. Lavan etutuntumassa yleisö katsoi ja kuunteli herkeämättä show’ta 3D-lasiensa takaa, taempana räpsittiin lukemattomia Instagram-kuvia, hashtageina

#kraftwerk ja #flowfestival. iPad-kuvaajatkaan eivät kuitenkaan onnistuneet häiritsemään yllättävän jykevällä soundilla nakuttanutta elektroinstituutiota. Konsertin kohokohtiin lukeutunut klassikko Radioactivity oli niin ikään päivitetty nykypäivään; pahaenteisissä sanoituksissa mainittiin myös Fukushiman ydinvoimala. Kun sympaattiset, jo hieman harmaantuneet saksalaisherrat osoittivat lopettamisen merkkejä, yleisö alkoi vaatia vimmaisesti lisää. Lisää saatiinkin vielä Trans-Europe Express -albumilta tuttujen kappaleiden merkeissä ainakin vartin verran, mikä oli tervetullut lisä, sillä itse perussetti ei sisältänyt yhtäkään biisiä tuolta klassikkolevyltä. Keikka oli hurjan mielenkiintoinen sekä hauska, ja se onnistui viemään kuulijansa menneen ajan kautta tulevaan. Music non stop – toivottavasti seuraavan vuoden festivaaliohjelmisto on yhtä monipuolinen.

S Y N K O O P P I //

B Ä T T R E

F O L K

PIENEN JA PAREMMAN PUOLESTA

Vasta toista kertaa järjestetty Bättre Folk -festivaali tarjoili kahden päivän aikana kirjavan kattauksen kotimaista säveltaidetta, maittavaa vastapyydettyä lähiruokaa sekä rentouttavaa saaristoeloa. Idyllinen miljöö ja tapahtuman pienimuotoisuus tekivät festivaalin ilmapiiristä niin uniikin ja lämpöisen, että olo oli kuin uuden ystävän löytäneellä.

Helsingistä matkaa autolla Ouluun noin kahdeksan tuntia, Kalajoen hiekkasärkkien kautta hieman pidempään. Lauttamatkan päässä Oulunsalosta lepää Hailuoto – Perämeren suurimpana saarena tunnettu sekä lukuisaa taiteilijaa ja muusikkoa eksotiikallaan innoittanut idylli. Tiheän metsikön, kukkaketojen ja pikkuruisen keskustan halki pääsee saaren perukoille Marjaniemen kylään. Kumpuilevia poikittaisdyynejä myötäilevät pitkospuut, joita pitkin taival taittuu ylvään majakan juurelle. Vierestä löytyy kalastajakylä punaisine mökkeineen, ja niemenkärjessä tuulimyllyt lyövät ilmaa. Täällä on Bättre Folk. Vinoilevasti nimetty festivaali hämmentää. Onko ohjelmassa siis parempaa folkmusiikkia, vai onko tapahtuma suunnattu sille kuululle ”paremmalle väelle”? Varsinaista folkia ei festivaaleilla kuulla juurikaan, folkrockperinteestä ammentavaa hyvää poppia kylläkin. Räikeä vihjaus suomenruotsalaiseen paremmuuteen tuntuu puolestaan lähinnä piruilevalta – Hailuodon kunta on täysin suomenkielinen. Ei kai tässä täysin vakavissaan siis olla. Suomenruotsa-

laista tematiikkaa on kuitenkin ulotettu nimen lisäksi myös muuhun festivaali-imagoon. Esimerkiksi välispiikit juontaa oululainen kulttuurivaikuttaja Paavo Heinonen hieman töksähtävällä mutta herttaisen hykerryttävällä, aidolla suomenruotsillaan. Festivaalipaita sen sijaan julistaa yksinkertaisen iskevästi ”TACK 1523– 1809” viitaten aikaamme Ruotsin vallan alla. Mainiåta! Pieni on kaunista, ja niin oli musiikkikin. Elektrodiskomaestro Jaakko Eino Kalevi pyöräytti festivaaliviikonlopun käyntiin aikaisin perjantai-iltapäivästä eklektisellä synamenollaan. Vaikka lavan edustalla oli siihen aikaan vielä väljää, otti tämä erikoismies paikalle ehtineen yleisönsä niin liikkumaan pistäneellä tanssipopillaan kuin huuruisilla taidehassutuksillaan. Myöhäisillan soittoaika olisi kenties toiminut Jaakko Eino Kalevin kaltaisen viihdyttäjän kohdalla paremmin, mutta ehkä ajatus olikin saada yleisö jo hyvissä ajoin menomielelle. Viikonlopun suurin harmistus koettiin, kun mökkikylältä ei ennättänytkään ajoissa Joose

Keskitaloa ja Ristoa kuuntelemaan. Sen sijaan perjantain todellinen naulaaja oli ilta-auringon syleilyssä konsertoinut Yona orkestereineen. Iskelmällistä laulelmaperinnettä virvoittaneen Yonan aiemmista keikoista on jäänyt mieleen lähinnä artistin ärsyttäväksikin yltyvä söpöily. Hailuodossa Yonan olemus oli kuitenkin luontevalla tavalla ihastuttava. Viime vuonna julkaistulta Vaikka tekee kipeää, ei haittaa -levyltä oli poimittu festivaaliyöhön juuri oikeat kappaleet, joita täydensivät myös vanhempien levytysten vahvat hitit. Tangokuningattaren kruunua vielä kesäkuussa tavoitellut Yona voitti ainakin Hailuodon yleisön äänet puolelleen modernilla, vavahduttavalla tangollaan Vaadin kyyneleeni takaisin. Myös Pienet liikkuvat pilvet -taustakokoonpano soitti letkeän varmalla otteella, vaikka rumpali olikin houkuteltu lavalle ilmeisesti suoraan bäkkärin penkiltä. Illan päätti vuoden punknimi Pää Kii, joka täytti ansiokkaasti festivaalin räimekiintiön. Bändi on monessa suomipunkliemessä lionneen nokkamiehen Teemu Bergmanin uusin pumppu, jonka koukkuisa punkpopvääntö yh-

distyy lyriikoiltaan yksioikoisiin mutta samalla tarkkanäköisiin yhteiskunnallisiinkin huomioihin. Kuin suoraan Helsingin Kalliosta pakoon kaahannut yhtye tuntui saaristoareenalla kieltämättä melko eksyneeltä tapaukselta, vaikka onnistuikin sysäämään riehuvaa yleisöä napakoilla kappaleillaan yhä räyhäävämpiin sfääreihin. Pää Kiillä on hämmentävä kyky tavoittaa räkäisesti päin naamaa nauramalla niin ensi kertaa kuuntelevan kuin paatuneemmankin diggarin niin, ettei keikan jälkeen voi olla ajattelematta: Ees jotain positiivist – HIV! Onneksi nahkea keikkahiki sai äkkiä kyytiä Perämeren kuohuissa. Lauantain polkaisi käyntiin keskipäivän lastenkonsertissa esiintynyt (ja harmillisesti toimittajalta väliin jäänyt) Hailuoto iPad Orkesteri, joka koostuu alakouluikäisistä lapsista ja heidän itse säveltämästään kokeellisesta musiikista iPadeille. Manner-Suomen kiertuetta odotellessa! Muutoin musiikillinen lajikirjo tuntui kadottaneen edellispäivän vivahteikkuutensa. Toisen päivän kohmetta lääkitsemään oli buukattu komea rivi etunimirimpsuin esiintyviä, S Y N K O O P P I //

suomeksi laulavia laulaja-lauluntekijäpoikia: Risto Juhani, Topi Saha, Jukka Ässä, Matti Johannes Koivu. Artistit olivat keskenään todella samanhenkisiä ja soittovuoroissa peräkkäin, mikä tuntui hieman harkitsemattomalta. Toisaalta vaivaton vuorottelu kevyen popin ja herkän folkrockin välillä sopi dyyneillä ja vie�nossa auringonpaisteessa makoiluun yhtä nappiin kuin lapintiiran kaartelu poutataivaalle. Mahtuipa poikien joukkoon myös folkpop-trio Nopat, jonka hissutteleva soitanta ja konstailemattoman kauniit tekstit suorastaan hellivät raukeaa yleisöä. Seuraavana soittanut Topi Saha erottui edukseen eheällä soundillaan ja ennen kaikkea taitavasti muotoilluilla, ytimekkäillä teksteillään. Kansanlauluhenkistä poljentoa vahvistivat kitaran rinnalla toiminut Matias Tynin mandoliini- ja harmonisäestys. Kuin vuosikymmeniä kokeneemman äänellä

vangitsevia kertomuksia laulanut Saha tuntui tosin tiedostavan erityisyytensä ja charminsa, mikä välittyi lavalta paikoin hieman kopeana olemuksena. Ranskalaista chanson-perinnettä, italo-iskelmää, vanhaa rockia, bluesia sekä folkia kevyesti musiikkiinsa yhdistelevä Aino Venna esiintyi soolona vähintään yhtä vakuuttavasti kuin mieskollegansa aiemmin päivällä. Vaikka herkkävireistä akustista kitarointia oli lava ollut pullollaan, toivat Vennan tummasävyinen ääni ja dramaattiset sävellykset iltahämärään juuri sopivasti syvyyttä. Loppuvuoden Marlene-levyn suosiota seuranneen kiivaan keikkailutahdin myötä laulajattaren lavaolemus oli myös selvästi aikaisempaa rennompi. Folkrupeaman sinetöi ennalta odotetusti Matti Johannes Koivu. Konkari, joka on takuulla innoittanut myös useita päivän aikana

Pää kii aukoo festivaaliväelle.

kuultuja muita lauluntekijöitä. Alkuvuodesta julkaistun hienon, simppelisti Koivun omaa nimeä kantavan levyn herkät kappaleet kuten Aulanko saivat yleisön pakahtumaan onnellisuudesta; siitä, että olivat juuri silloin, juuri siinä, juuri Matti Johanneksen lämpimän äänen ympäröimänä. Vuoroin kitaralla, vuoroin pianolla itseään säestäneellä Koivulla on vahva luontainen karisma, jonka huomassa kuulijan on turvallista olla. Keikan kruunasi ystävän ilmaan heittämä toivekappale: sympaattinen mutta vallaton klassikko Kiitokset takkitehtaan epäonnisesta kohtalosta. Festivaalin päättänyt Mariska & Pahat Sudet jäi yhteislaulua kirvoittanutta Kukkurukuu-hittiä lukuun ottamatta melko lailla väliin. Yhtye oli ilmeisesti valtaosayleisön mielestä oikeutetusti kiinnitetty viikonlopun pääesiintyjäksi; sen verran liikehdintää kyseinen keikka tuntui saavan aikaan. Etevästi hiphop-areenoilta ja iskelmälavoilta tiensä poprockin maailmaan luovinut Mariska on vahva lauluntekijä ja ko-

kenut esiintyjä, mikä kompensoi keikkatilanteessa tämän hieman tasapaksua, laiskaa laulutyyliä. Keikan murto-osasta jäi päällimmäiseksi mieleen kuitenkin täysin ulkomusiikilliset seikat: pelkkää Mariskaa varten lavalle raahattu valoseinä ja erityisefektit tuntuivat turhan grandioosilta ja tapahtuman henkeen sopimattomilta. Lautan jättäessä Hailuodon sunnuntaina taakseen, tuntuivat taakse jäävän myös ne hetket, joita myöhemmin syksyllä muistellaan kuluneen kesän kultaisimpina. Arjesta niin tunnelmaltaan kuin kilometreiltään etääntyneeseen festivaaliin osallistuminen herätti tietyn onnekkuuden, jopa eksklusiivisuuden tunteen. Ehkä Bättre Folkissa oli sittenkin häivähdys sitä paneteltua parempiosaisuutta? KUVAT

TEKSTI ELISSA SHAW ANTTI SEPPÄLÄ, AKI ROUKALA

S Y N K O O P P I //

PANNONIAN SOINTIPALETTEJA Matkap채iv채kritiikki Kaksoismonarkian mailta

tEKSTI

Justus pitk채neN

un klasarituristi saapui heinäkuiseen Budapestiin, harmitti heti alkuun, ettei matkaa tullut tehdyksi kuukautta aiemmin. Kesäkuussa olisi näet ollut mahdollisuus kuulla tuhti määrä Wagneria Tonavan rannalle vuonna 2005 nousseessa, akustiikaltaan kehutussa Taiteiden palatsissa. Ohjelmassa olivat olleet Nürnbergin mestarilaulajat, Lohengrin sekä Parsifal, viimeksi mainitussa Gurnemanzina Matti Salminen. Toki näkemistä silti riittää, ja esimerkiksi elektronisen musiikin ystäville heinäkuu tarjoaa sarjassaan Euroopan suurimpiin kuuluvan Balaton Soundsin. Taiteiden palatsi on nimensä mukaisesti monitoimitalo, jossa klassisen musiikin rinnalla esitetään myös jazz- ja populaarimusiikkia, tanssia, sirkusta sekä elokuvaa. Lisäksi rakennuksessa sijaitsee Unkarin ainoa nykytaiteeseen keskittyvä taidemuseo. Konserttisalissa, joka on nimetty Béla Bartókin mukaan, soittavat vakituisesti Unkarin kansallinen filharmoniaorkesteri sekä 1980-luvulla perustettu Budapestin festivaaliorkesteri, joka vuonna 2008 sijoittui Gramophonessa maailman kahdenkymmenen parhaan orkesterin listalla yhdeksänneksi. Kaupungin musiikkiyliopisto Ferenc Liszt -akatemia sen sijaan sijaitsee muualla, ei tois pual jokke, mutta kuitenkin kauempana rannasta kantakaupungissa. Sen yhteydessä toimii pienehkö nuotti- ja levykauppa, josta saa edullisesti lähinnä paikallisen Editio Musica Budapestin julkaisuja. Akatemia myös vastaa Lisztin kotimuseon toiminnasta, jossa on ensi vuoden toukokuuhun asti esillä tavanomaisten reliikkien lisäksi näyttely Wagnerin suhteesta unkarilaisiin. Jo Lisztin ja Wagnerin kumppanuus olisi riittävä peruste vastaavalle, mutta sopii myös muistaa muun muassa ensimmäisen Ringin kokonaisesityksen johtaneen Hans (János) Richterin olleen unkarilaissyntyinen. Innolla Wagnerin musiikin puolesta puhunut Ede Reményi taas oli aikeissa 1860-luvulla houkutella tämän kapellimestarin virkaan Budapestiin, mutta samanaikaiset neuvottelut Pietarissa sekä joidenkin unkarilaisten vastustus estivät ajatuksen etenemisen.

agner-kemuja korvaamaan löytyi onneksi läheltä Unkarin länsirajaa Itävallan puolelta Opernfestpiele Römersteinbruch St. Margarethen. Kyseessä on nimensä mukaisesti jo muinaisten

roomalaisten kovertamalla kivilouhoksella kesäisin järjestettävä oopperajuhla, jolla esitetään romanttista klassikkorepertuaaria näyttävin lavastein, läpikotaisin kansainvälisen ja melko nuoren esittäjistön voimin. Tänä vuonna ohjelmassa oli Puccinin La Bohéme heinä-elokuussa kaikkiaan 24 esityksen verran. Itse areena sijaitsee keskellä-ei-mitään – tämä kuitenkin ilmaisun itävaltalaisessa merkityksessä, siis pikemminkin keskellä viininviljelysten paljoutta. Kymmenen kilometrin päässä on historiallisestikin merkittävä musiikkikeskus, Burgenlandin osavaltion pääkaupunki Eisenstadt, jossa Joseph Haydn työskenteli vuosina 1761–90 Esterházyjen hallitsijasuvun hovisäveltäjänä ja - kapellimestarina. Vaikkei kyse ole mistään Salzburg-ilmiöstä (kuulilta on säästytty), pilkistää Haydnin nimi luonnollisesti esiin joka kadunkulmassa ja kuppilassa. Ansaitusti säveltäjän nimeä käyttävät hyväkseen muiden muassa Joseph Haydn-Konservatorium, toukokuun alusta syyskuuhun järjestettävä musiikkijuhla Haydn Festival Esterháza sekä syksystä jouluun kestävä Haydnfestpiele Eisenstadt. Jälkimmäisen vierailijoihin kuuluvat tänä vuonna mm. Academy of St. Martin in the Fields, Prahan filharmonikot, Christian Tetzlaff ja Trevor Pinnock, Esterháza- konserttisarjassa esiintyivät puolestaan esimerkiksi Helsingin barokkiorkesteri ja Monica Groop. Arviointi-iltana Eisenstadtissakin olisi ollut tarjolla opperaesitys – hieman erikoisempi tapaus, nimittäin Mozartin keskeneräisistä oopperaluonnoksista, konserttiaarioista ja balettimusiikista säveltäjä-sovittaja-jazzmuusikko Alexander Krampen kokoama teos Carlo Goldonin näytelmätekstiin Il servitori di due padroni (1743), esittäjinä Münchenin kamariooppera. Jotain maakunnasta kertoo myös, että yrittäessään kunnon turistin tapaan vain käydä pikavierailulla Esterházyjen palatsin sisäpihalla ja matkamuistokaupassa saattaa kaikesta huolimatta jumittua vartiksi kuuntelemaan linnan konserttisalin ikkunoista sattumalta kaikuvaa Carmina Buranan orkesteriharjoitusta; vieläpä varsin laadukasta sellaista.

ömersteinbruchille oopperakävijän toivotti tervetulleeksi rinteiden jylhyys, johon levollinen ilta-aurinko maalaili omia sävyjään. Hyvissä ajoin paikalle saapuneelle yleisölle oli tarjolla myös puheenpainiketta: burgenlandilaislouhoksella kestitys ei ollut kotoisen Musiikkita-

Kanadalaissopraano Siphiwe Mckenzie esiintyy Musettana keväällä myös Kansallisoopperassa.

lomme hintaluokassa, vaan purtavaa ja virvokkeita myytiin yksinumeroisin summin. Kahvilatiskejä oli neljä, ja ne oli nimetty oopperoiden mukaan Aidaksi, Nabuccoksi, Rigolettoksi sekä Fidelioksi – lieneekö viimeisin vinkki tulevista ohjelmavalinnoista, Beethovenin ainoaa oopperaa kun festivaalilla ei vielä ole esitetty. Ulkoiset puitteet olivat ylipäätään erinomaista tasoa. Myös halpatuotteita karsastaville kulttuurivaikuttajille on oma lobbynsa hieman kauempana merenpinnasta, istuinalusta- sekä dvd-myynti kukoistaa, eikä saniteettitiloihin muodostu väliajoillakaan mainittavia jonoja. La Bohèmen ensimmäinen näytös ei ollut Rodolfon roolissa esiintyneen Eric Magioren, vaikka tämä lauloikin mainiosti. Siitä piti huolen suuri joukko kirkuvia ja syöksyviä pääskysiä: areenan silmin nähden suurimmat oopperaentusiastit. Eräs niistä myös antoi asiakaspalautteensa syntymäisillään olevasta kritiikistä yläaitiostaan suoraan allekirjoittaneen käteen. Heinäsirkkojen kokoillan Puccini-svengeistä, pohjoiseen silmään eksoottisesti liitelevistä kuoriaisista sekä ennen esitystä viinitilaansa pienkoneen ja mainosbannerin avulla mainostavasta ihmisilmailijasta tunsi todella olevansa luonnonnäyttämöllä. Produktion oli ohjannut Robert Dornhelm.

Romanian puolella syntynyt, sittemmin Itävaltaan perheensä mukana muuttanut ja nyttemmin rapakon taakse kotiutunut ohjaaja on tällä vuosituhannella tehnyt uraa amerikkalaisen tv-elokuvan parissa. Sen lisäksi hän on ehtinyt ohjata kymme�nisen kokoillan teatterielokuvaa ja työskennellä Itävallan kansallisen radioyhtiön ORF:in dokumenttiohjaajana. St. Margarethenin La Bohème on Dornhelmin ensimmäinen ohjaus oopperalavalla, mutta valkokankaille ohjaaja luotsasi samaisen Puccinin hitin jo vuonna 2008 Anna Netrebkon ja Rolando Villazonin tähdittämänä elokuvaversiona. Euroopan suurimmalle, päälle 4000 katsojaa vetävälle luonnonnäyttämölle ja sen 90-metriselle lavalle, lavastaja Manfred Waban massiivisiin rakennelmiin ohjattuna teos vaatii tietysti kokonaan uuden lähestymistavan. Mutta videokuvaakin elokuvaohjaaja käytti: sitä heijastettiin suoraan lavasteisiin kohtauksissa, joissa näyttämöllä on vain muutama laulaja samaan aikaan. Tavoitteena oli intiimiys, kuten ohjaaja käsiohjelman haastattelussa vahvistaa. Toisaalta kaukaa tarkkailtuna suuressa tilassa usein nimenomaan korostuu toiminnan jännite, ja musiikki on draaman luojana voimissaan. Kun S Y N K O O P P I //

video tässä tapauksessa vielä oli melko staattista ja sen tärähtelystä päätellen kuvaajillakin oli joko huono päivä tai ulkoisia ongelmia, se ei tuntunut välttämättömältä. Huimalta kuulostaa sen sijaan Dornhelmin alkuperäinen visio: ”Laulajat olisivat kantaneet kameroita hiuksissaan ja kuvanneet toisiaan. Tämän kuvan olisin halunnut projisoida kahden Louhoksen yllä ajelehtivan kuumailmapallon pintaan.” Siis ikään kuin Helsingin Juhlaviikkojen Don Giovanni potenssiin 3 (ilmapalloineen päivineen) – tämän kaiken esti kuitenkin esityspaikan tuulisuus. Näyttävimmillään esitys oli joukkokohtauksissa, joissa tapahtui kontrolloidusti paljon yhtäaikaisesti: katoilla, parvekkeilla ja katutasolla, (draaman) sisällä ja ulkona. Orkesteri soittaa kivilouhoksella lavan vierestä näköesteiden takaa, ja kapellimestari Albert Eschwé, soittajisto sekä laulajat pysyivät videotaulujen merkittävällä avulla hienosti yhtenäisinä. Myös kuulokuvassa digitaalisella tekniikalla oli huomattava osa. Valtavalla ja akustisesti karkealla louhoksella musiikki näet joudutaan vahvistamaan ja toistamaan yleisön ympäröivistä kaiuttimista. Äänisuunnittelija Martin Mayer tiimeineen oli tehnyt hienoa työtä ja musiikki soi ulkotilaan nähden antoisasti. Kun kuitenkin asian selkeästi huomasi ja orkesterikin oli kokonaan näkymättömissä, vaikutelma oli erikoinen (vai paremmin bayreuthilainen?). Oikeastaan kivilouhosnäyttämöllä olisi kiinnostavaa kokea jotain vielä elokuvallisempaa, vaikkapa livesäestyksellä. Yksi poikkeus vahvistamisesta kuitenkin oli. Jouluaaton juhlakohtauksessa sotilasbändin sisääntulo oli toteutettu siten, että soittokunta marssi kaukaa yleisön takaa ja sen halki aina näyttämölle asti akustisena. Ylimääräistä showmei� ninkiä oli tuossa kohtauksessa muutenkin. Ensin ilmoille lensi serpentiiniä. Tämän jälkeen orkesterin perkussio-osastoa vahvistamassa ja tarkasti sen kanssa synkronoituna nähtiin todella näyttävä ilotulitus, ja komeuden viimeisteli näkymä paikallisesta palokunnasta sammuttamassa lavan takana kohoavien rinteiden pensaskasvustoa. Jo mainitun mainion tenori Magioren lisäksi laulajista vaikutti erityisesti Shoushik Barsoumian Musettana. Hänen äänessään oli upeaa kirkkautta, valoisaa riemua, ulottuvuutta. Mihaela Marcu näytteli välillä kameran lähikuvassa turhan korostetusti, mutta sairasta Mimiä hän tulkitsi vaikuttavasti tumman lämminsävyisellä äänellään. Mathiaus Hausmanin Marcello oli hienostuneen lyyrinen, Bogdan Talosin Colline neljännen

näytöksen yksinpuhelussaan syvällä bassollaan vakuuttava. La Bohéme on tunnetusti viimeistään loppukohtauksensa paikkeilla aseistariisuvaa musiikkia. Arvostan tosin Aki Kaurismäen Vie de la Bohémea (1992) enemmän, ja voisi olla kiinnostavaa nähdä radikaaleja, fasismipitoisia tulkintoja Wagnerin sijaan välillä Puccinin popista. On kuitenkin pakko myöntää, että St.Margarethenin oopperajuhlien produktio oli musiikillisesti nautittavaa, teoksen hengelle uskollisuudessaan vaikuttavaa show’ta.

otain suomalaisvieraan hampaankoloon vielä jäi: muun muassa Wienin Stephansdomin rakennusmateriaaliksi louhittu ympäristö toi nimittäin väistämättä mieleen myös Nilsiän Louhosareenan, jolla järjestettiin vuosina 2004– 2008 Opera Cava-festivaalia. Soitinkin festivaalin johtotehtävissä toimineelle oopperalaulaja Satu Vihavaiselle kysyäkseni, olisivatko itävaltaisen louhoksen seinämät olleet innoittamassa nilsiäläisareenan rakentamiseen. ”Meillä esimerkkinä oli ruotsalainen Dalhalla, jossa kävimme mieheni [oopperalaulaja Ilkka Vihavainen] kanssa vuonna 1998. Mutta Nilsiässähän paikka oli luonnostaan, louhostoiminta oli juuri lopetettu. Puolet louhoksesta tosin toimii edelleen.” Taalainmaalla sijaitsevalla Dalhallalla oopperaa on kuultu vuodesta 1995, se on siis samaa ikäpolvea kuin St. Margarethenin tapahtuma. Molemmat ovat myös laajentaneet repertuaariaan muiden musiikkityylien suuntaan. Taalainmaalla kuultiin tänä vuonna Rheingoldin lisäksi muun muassa Stingiä ja Patti Smithiä, Burgenlandissa puolestaan kitaralegenda Santanaa. St. Margarethenin erottaa Nilsiästä (ja Dalhallasta) äänentoisto: ”Meillä Nilsiässä on upea luo� nonakustiikka. Sille ei tarvinnut tehdä mitään”. Pääskyskokemukseni Vihavainen kuitenkin jakoi: ”Ennen Louhosareenaa Aholansaaressa Viimeisten kiusauksien esitykset olivat teltan alla, joka oli rakennettu Paavon [Ruotsalaisen] pirtin ympärille. Sinne ne vekkulit aina vain eksyivät ja tekivät pesiään.” Vihavainen oli ennen Aholansaaren produktiota esittänyt paljon Joonas Kokkosen teosta, ja oikeastaan juuri unelma sen toteuttamisesta päähenkilö Paavo Ruotsalaisen autenttisessa elinympäristössä sai hänet ryhtymään kulttuuriyrittäjäksi. Hänellä on myös henkilökohtainen kontakti Ruotsalaiseen: ”Olen

Lockenhausin taiteellinen johtaja ja sellotaitelija Nicolas Altstaedt (vas.) työn touhussa.

Paavo Ruotsalaiselle sukua suoraan alenevasti muistaakseni kuudennessa polvessa.” ”Ajatus oopperan viemisestä sen luonnolliseen ympäristöön syntyi 1990-luvun alussa. Säveltäjä Kokkonen kuoli vuonna 1996, ennen festivaalia, mutta meillä oli hänen siunauksensa idealle.” Aholansaaressa suomalaisen oopperabuumin avainteos kuultiin neljä kertaa, silloin vielä Satua vai totta-nimellä kulkeneilla juhlilla. Myös Louhosareenalla se sai yhden esityksen, Taikahuilun sekä Carl Maria von Weberin Paholaisen palkkaampujan rinnalla. Nilsiässä esiintyi suomalaisten ja kansainvälisten oopperanimien lisäksi aikanaan omankin elokuvamme tunnettuja nimiä Åke Lindmanista ja Olli Saarelasta Martti Suosaloon.

isenstadtista 50 km etelään sijaitsee noin 2000 asukkaan Lockenhaus, jonne aivan joka turisti ei välttämättä eksy – ellei sitten musiikin perässä. Siellä järjestetään nimittäin vuosittain kymmenpäiväinen Kammermusikfest Lockenhaus, josta suomalaishortoilijankin onnistui saada vihiä bittiavaruudessa Burgenlandin kiertoradalla poukkoillessaan.

Kun ohjelmistoa ei pitkiin aikoihin näkynyt festivaalisivuilla, hiukan mietitytti, olisiko sadan kilometrin koukkaus etelään hintansa väärti lyhyehkön ”lounaskonsertin” takia. Jostain tuli kuitenkin bongattua The New York Timesin rankanneen festivaalin korkealle; jos ei aivan seitsemänteen taivaaseen, niin ainakin pitkälle Manhattanin siluetin yläpuolelle, klassista musiikkia tinkimättä suurspektaakkeleilta suojelevien, tuntemattomien mutta virtuoosisten eurooppalaisjumalten Olympokseen. Ja julkaistiinhan ohjelmistokin lopulta. Ei mikään lounaskonsertti: Alessandro Stradellan (1639–1682) Sinfonia a-molli, Jean-Marie Leclairin (1697–1764) Viulukonsertto op.10 Nr. 6 ja osia Deuxième Récréation de musiquesta op.8, sekä tämän päälle Tšaikovskin kolmas jousikvartetto. Siis yhteensä yli puolitoista tuntia musiikkia. Näin on muuten Lockenhausissa aina: konserttiohjelmat julkistetaan ”aikaisintaan 48 tuntia ennen esityksen alkua” spontaanin kokemuksen tarjoamiseksi sekä jameissa syntyneiden ideoiden toteuttamiseksi. Hieman hävetti, että oli epäillyt Gidon Kremerin perustamaa festivaalia alun perinkään – vielä enemmän, kun luki tämän vuoden festivaalin taiteilijalistaa, jossa vilisi huippuja mm. Kremeristä ja Vilde Frangista kamarikuoro Neue S Y N K O O P P I //

Vocalsolisten Stuttgartiin asti. Soiton alettua ei kuitenkaan voinut tuntea muuta kuin puhdasta musiikin iloa; jakaa esiintyjistä säteilevän omistautumisen ja huumorin. Lockenhausin upea Pyhän Nikolauksen kirkko (1656-) sai barokkimusiikkinsa ja kietoi sen kullanhohtoon, vihreän marmorin rauhaan, huumaavaan kaikuunsa. Kuulokuva oli lähes loppuunmyydyn kirkon etuosassa täydellinen – tarkka mutta etäinen. Soittajien asustus vaikutti tum� mine sävyineen ja muutamine puvuntakkeineen puolirennolta, asenteensa Stradellan aikana vaihdetuista hymyistä päätellen täydellisen letkeältä. Lockenhaus on omanlaisensa Kuhmo: pienelle paikkakunnalle katolisen kirkon ja 1200-luvulla kukkulan huipulle kohonneen linnoituksen tiloihin syntynyt kansainvälisen tason kamarimusiikki-ihme. Kamarimusiikkijuhlan lisäksi paikkakunnalla järjestetään konsertteja kesäkuisin ORGELockenhaus- ja läpi vuoden Musica Sacra -sarjassa. Tämän vuoden lokakuussa Kamarimusiikkijuhlat puolestaan tekee kiertueen muun muassa Utrechtiin, Salzburgiin ja Wieniin. Vieraile-

vaan kokoonpanoon kuuluu myös viime vuonna festivaalilla (paljain jaloin) soittanut Pekka Kuusisto. Festivaalin tämän vuoden otsakkeena oli Schuld und Sühne – Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta perinteisesti käytetty mutta kiistelty saksannos, kirjaimelliselta merkitykseltään Velka ja sovitus. Tervehdyksessään taiteellinen johtaja, sellisti Nicolas Altstaedt, toteaa otsakkeen viittaavan Dostojevskin sijaan yleisemmin ”luomisprosessiin, jota ruokkivat katumus ja vaikeuksien voitto”. Elämänvirheistä ja tragedioista siis katumus, musiikista vapautus. Tähän tematiikkaan sopii tietenkin paremmin kuin hyvin venosalaismurhaaja ja avantgarde-ikoni Carlo Gesualdo, Lockenhausinkin ohjelman keskiöön nostettu. Monipuolisen klassisen kamariohjelmiston lisäksi kymmenpäiväisellä festivaalilla kuultiin runsaasti myös uudempaa musiikkia: muun muassa kantaesitykset itävaltalaiselta Thomas Larcherilta (s. 1963) sekä saksalaisilta Tobias PM Schneidilta (s. 1963) ja Johannes Fischeriltä (s. 1981). Stravinskin Kevätuhria juhlittiin säveltäjän sovi© Justus Pitkänen

”Peräti kahdeksankymmentä prosenttia Erwin Riedlin pajassa korjattavista instrumenteista saapuu Wienistä”

tuksena kahdelle pianolle, ja suomalaissäveltäjistä mukaan oli mahtunut Toivo Kuula Chanson sans parolellaan op. 22 no.1. Tragedia-teema oli valoisassa aamupäivässäkin läsnä: Stradellan kohtalona oli joutua pahennusta herättäneiden naisseikkailujensa vuoksi salamurhatuksi. Leclair puolestaan puukotettiin epäselvissä olosuhteissa kotonaan, ja Tšaikovski sävelsi kvarteton luottoviulistinsa Ferdinand Laubin poismenosta järkyttyneenä. Leclairin konsertossa Barnabás Kelemen oli näyttävä ja valpas liideri. Helsingin kaupunginorkesterinkin solistina soittanut viulisti löysi ilmaisuunsa karheaa virtuoottisuutta sekä välkehtivää lurittelua, ja rytmitti taidokkaasti muuta ryhmää, joka tuntui heittäytyvän soittoon joka solullaan; leikkisyydellään, mutta myös tunnontuskaisilla jousenviilloillaan. Mainittakoon, että Gramophone valitsi Kelemenin ja pianisti Zoltán Kocsisin levytyksen Bartókin viulusonaateista vastikään vuoden parhaaksi kamarimusiikkilevyksi. Ensimmäisen osan jälkeen viulisti Katalin Kokas joutui kipaisemaan muutaman puuttuvan nuottisivun sakastista, mutta tuokion huvittuneen odottelun jälkeen toinen osa Aria Grazioso soi jälleen uljaasti keskipäivän rauhallisena pastoraalina. Kokasin sellistisisko Dóra Kokas, basisti Knut Erik Sundquist sekä cembalisti Francesco Corti olivat tukeva continuo-ryhmä. Ilya Gringolts viulussa ja Gábor Homoki alttoviulussa täydensivät tiiviin ja ilmaisultaan ketterän septetin. Upeaan intonaatioon, yhtenäisyyteen ja yhteishenkeen oli syynä paitsi soittajien kova taso (kunnioitusta herättävät cv:t jääköön googlattavaksi), varmasti myös neljän jousen vahva yhteinen soittokokemus. Kelemen, Kokasin sisarukset ja Homoki muodostavat nimittäin yhdessä kansainvälisesti palkitun Kelemen Quartetin. Sitä voi lokakuun 30. ja 31. päivänä kuulla Suomessakin Kauniaisten Uudessa Paviljongissa, jossa yhtye on esiintynyt jo aikaisemmin. Seuraavaksi norjalaisbasisti Sundquist ilmoitti ohjelmamuutoksesta – Recreation de Musiquen viiden osan valikoimasta tuli kolmiosainen, alkusoiton jälkeen kuultiin Forlanen, Saraanden, Menuetin ja Badinagen sijaan Chaconne sekä Tambourin – todeten hieman naureskellen, että bändi ”tykkää näistä kappaleista enemmän”. Myös yksi soittimista vaihtui: Homoki tarttui vaihteeksi viuluun. Hänen kanssaan vuoropuheluun ryhtyi Gringolts, ja continuoon Kokasin tilalle tuli Alts-

taedt. Usein Leclairin triot esitetään kahden huilun, tai viulun ja huilun sekä continuon yhdistelmänä, mutta Lockenhausissa oli päädytty jousiyhtyeeseen. Musisointi vei jälleen mukanaan: Chaconnessa silmänräpäyksin vakavamielisyyden ja riemun välillä loikkiva musiikki kulki sekä vikkelästi tikaten että hohtavan häilyvää soinninkiiltoa tavoittaen. Tambourin puolestaan vei kuulijan yhtäkkiä aivan muualle, jo 500 vuotta markkinaoikeuden omanneen kylän torille tansseihin. Viulujen hersyvä viserrys ja continuon rytmikäs hypähtely hymyssä suin hurmasivat intensiteetillään kirkkosalin: yleisö reagoi muikeana hohottaen, suosiotaan huutaen, vähän viheltäenkin. Vastaavaa kollektiivista flowta harvemmin taidemusiikkikonserteissa kokee. Lopuksi kuulijan kantoi Dostojevskin kotiseutujen suuntaan Tšaikovskin kvartetto. Kelemen Quartetin naispuoliset soittajat vaihtoivat venäläisittäin sinipunaisiin iltapukuihin, ja Katalin Kokas alttoviuluun, mutta muutoin samoin eväin ja jousin siirryttiin aivan toiseen musiikilliseen ulottuvuuteen. Alusta lähtien saavutettiin intiimi, romanttisen täyteläinen tunnelma ja yksityiskohdat olivat jalostuneita. Pizzicato-säestyksessä oli ihailtavaa värikylläisyyttä, sellon välikkeissä itkevän äänen vuolautta. Kolmannessa osassa päädyttiin viiltävään, barokillisempaan sointimaisemaan vibratoa vähentämällä. Tšaikovskin hautajaismarssissa käytetään taitavasti tilaa pizzicato-kapulaa satsissa soittajalta toiselle kuljettaen. Vaikka ilmaisussa on repivää tuskaa, luo aurinko kirkkomaalle valoisiakin linjoja (siis Andante funebre e doloroso ma con moto). Hiekanlaskun jälkeen haudan yllä lepää kärsimyksen sijaan keveys. Finaalilla Risoluto värikkään ilmaisuvoimainen ryhmä vei päätökseen konsertin, joka soi mielessä vielä pitkään matkalla aurinkoisen Burgenlandin halki.

aluumatkalla piipahdus Lisztin syntymäkylässä Raidingissa ei tehnyt lähtemätöntä vaikutusta, vaikka keskusaukiolle olikin pystytetty muun muassa mammuttikokoinen Bösendorfer-flyygeli ja Les jeux d’eaux à la villa d’esteä tasatunnein soittava suihkulähde. Unkarinpuoleisessa majoituskaupungissamme Sopronissa (saks. Ödenburg) tulin sen sijaan pistäneeksi pääni mielenkiintoiseen soppeen. Kieltä S Y N K O O P P I //

taitamattomalle ulkoapäin musiikkikaupalta vaikuttanut liike paljastuikin soitinrakentamoksi, jossa verstaanpitäjä Erwin Riedl kertoi mielellään työnsä ohessa saksaksi alueen historiasta ja omasta toimestaan. Pajan seinällä roikkui vaikuttava kokoelma työkaluja, piilossa katseilta vielä suurempi – Riedl totesikin, ettei soitinverstaan alullepano onnistu tyhjän päältä jo pelkästään pätevien erikoistyökalujen hintavuuden vuoksi. Hänelle välineitä ja know-how’ta on kuulemma periytynyt jo saksalaisen isoisoisoisoisoisän päiviltä saakka. Soitinrakentajan ammatti vaatii paitsi hienopuusepän ammattitaitoa, myös instrumenttien soinnin ja akustiikan ymmärrystä. Riedlin pajassa rakennetaan ja korjataan sekä jousisoittimia että puhaltimia. Miellyttävä kädentaituri kertoi myös, miten Sopron liittyy Lisztin henkilöhistoriaan: ruhtinas Esterházyn lammasfarmilla kirjurina toimineen Adam Lisztin poika piti ensikonserttinsa yhdeksänvuotiaana kaupungin Pyhän Yrjön kirkossa.

atkan viimeinen festarireissu suuntautui 85 kilometriä Budapestin kaakkoispuolelle Kecskemétiin, Kodály Art Festivalin avajaiskonserttiin. Säveltäjä, musiikintutkija ja musiikki�pedagogi Zoltán Kodályn synnyinkaupungissa järjestettiin heinä-elokuussa festivaalin kanssa samoihin aikoihin myös kansainvälinen Kodály-seminaari ja -symposium. Kaikkien kolmen tapahtuman järjestäjiin kuului Budapestin Liszt-akatemian alainen Zoltán Kodályn pedagoginen musiikki-instituutti. 1700-luvulta peräisin olevan luostarirakennuksen tiloissa toimivassa instituutissa voi suorittaa sekä kuusivuotisen kandidaattitason ”yleiset musiikkiopinnot” että vuoden englanninkielisen maisteriohjelman Kodályn pedagogiikkaan keskittyen. Kanditaatintutkinnon pohjalta voi jatkaa myös musiikkitieteen, musiikinteorian, kuoronjohdon tai kirkkomusiikin maisterivaiheisiin pääkaupun� gissa. Kaksi ja puoli viikkoa kestävän Kodály-seminaarin kaikki osallistujat olivat ulkomaalaisia. Opintoja oli Kodály-pedagogiikkaan keskittyvän kurssin lisäksi tarjolla sävellyksen, kuoronjohdon, lied- ja oopperalaulun sekä pianon saralla mestarikurssein. Valitettavasti avajaispäivänä tiivis päiväohjelma (opetusta varttia vaille yhdeksästä linjasta riippuen kuuteen tai kahdeksaan) ei ollut vielä käynnissä, enkä päässyt seuraamaan opetusta.

Saavuin kuitenkin Budapestin vilinästä kaupunkiin hieman etuajassa ja ehdin nauttia hetken keskusaukion alkuillan kajosta sekä paikallisen leipomon antimista. Aukiolla huomion kiinnittävät peräti kolme lähekkäin sijaitsevaa kirkkorakennusta: 1400-luvulla rakennettu fransiskaani-, 1600-luvun loppupuolen kalvinisti- ja 1800-luvun alun Suuri katolinen kirkko. 1800-luvun jälkipuolella rakennettu synagoga täydentää uskontokuntien kirjon, joskin se nykyään toimii ”Tieteiden ja teknologian talona” ja Michelangelon patsaista tehtyjen kipsijäljennösten näyttelytilana. Kaupungin suuri poika Kodály on saanut térille muistomerkin, jossa korostetaan hänen asemaansa Psalmus Hungaricuksen säveltäjänä. Se toki olikin – paitsi kansallisesti – myös säveltäjälle henkilökohtaisesti tärkeä hänet kansainväliseen maineeseen nostaneena teoksena. Näyttävän kansalliseklektisen kaupungintalon kello puolestaan soittaa määräajoin katkelmia Kodályn, Ferenc Erkelin (1810–1893) sekä Beethovenin teoksista.

eminaarin tapaan 27.kerran järjestetyn festivaalin avajaiskonsertissa Suuressa kirkossa oli juhlatunnelmaa. Oman tervehdyksensä esitti Kodály-instituutin johtajan ja kaupungin pormestarin lisäksi myös paikallinen kulttuuriministeri Zoltán Balog. Siinä kristillisdemokraattien kanssa vaatimatonta 68 % enemmistöä parlamentissa pitävän Fideszin sitoutumaton jäsen kuvaili maansa musiikkikoulutuksen tilan varsin raflaavasti olevan kuin ”urheilumaalla, joka on täynnä vammautuneita urheilijoita”. Tästä olisi nouseminen vain ”päivittäisellä harjoittelulla” ja klassiseen musiikkiin panostamalla. Konsertin ensimmäisenä ohjelmanumerona oli kolme Kodályn sekakuorolaulua Debrecenin Kodály-kuoron ja johtaja Zoltán Padin esittämänä. Williamien Collins ja Shakespeare tekstiin sävelletty An ode for music soi kuoron lämpimäntumman mahongin syvyyksissä nautinnollisesti. Yhtenäisessä viisikymmenhenkisessä ryhmässä erityisesti bassot olivat laadukkaita, mutta suuressa kirkkotilassa nopeammat sävelkulut tahtoivat puuroutua. Seuraava laulu Örgek (Vanhus) oli sopraanojen näytöstä. Tunnelman kulku on musiikissa ja Sándor Weöresin runossa kiehtova: kadulle luodusta melankolisesta katseesta puhkeaa vähitellen ajan väistämättömyyden rytmikäs mantra, kunnes se on kääntyvä takaisin alakuloonsa, vaikka lo-

pussa myös lepoon. Jézus és a kufárokissa (Jeesus ja kauppiaat) Kristus saa ilmiasunsa bassosektiolta, ja rytmittää ruoskaniskunsa fuugamaisin kuluin. Hieman vireysongelmia kuorolla oli, mutta (pahaksi) onneksi backstagelta pääsi jo kantautumaan orkesterimuusikoiden viritysääniä tilannetta kompensoimaan. Niistä vastuussa oli Kecskemétin sinfoniaorkesteri, joka seuraavaksi asettui alttarille johtajanaan Lázló Gerhát. Vuorossa oli kaupungin toisen oman pojan, Emánuel Moórin (1863– 1931), kaksoissellokonsertto. Käsiohjelmien sijaan konsertissa muuten kuulutettiin aina lyhyesti ennen jokaista teosta taustatietoja tulevasta. Tällä kertaa selvisi Moórin olleen myös soitinkeksijä: tunnetuin keksinnöistä lienee kaksikoskettimistoinen Moór-flyygeli, joka kyllä kiehtoi muusikkoja Ravelista Bruno Walteriin, muttei vakiinnuttanut suosiotaan. Moórin Pablo Casalsille omistama konsertto (1908) on tunteiden kaikkeudessa vellovaa ja aallokoissa lakkaamatta suuntaansa hakevaa romantiikkaa. Vaikka esimerkiksi toisen osan tumman sotaisassa Intermezzossa solisteilla on virtuoottistakin materiaalia, keskeistä tuntui ennen kaikkea

olevan solistien ja orkesterin välinen konsensus. Solisteina isä ja tytär Péter ja Ildikó Szabó tekivät saumatonta yhteistyötä; vuoroin ikään kuin sulautuen yhdeksi instrumentiksi, vuoroin säestäen toista orkesterin rinnalla. Runsaskaikuinen akustiikka teki kuitenkin musiikista jälleen hieman hahmotonta rytmisesti, ja Kecsckemétin sinfoniaorkesterilla oli paikoin ongelmia balanssin kanssa. Vaskisektio jylisi holveissa huumaavasti. Viimeisenä kuultiin Kodályn merkkiteoksen sijaan eräs psalmus ruthenicus, nimittäin Stravinskin Psalmisinfonia (1930/48) säveltäjän neoklassistiselta kaudelta. Psalmien 39, 40 ja 150 teksteihin perustuvan kolmiosaisen teoksen soitinnuksessa huomattavaa on viulujen, alttoviulujen ja klarinettien puuttuminen ja kuoron ohella muiden puhaltimien korostunut asema. Moórin konsertosta pienentynyt kokoonpano soi kirkossa selkeämmin, ja orkesterin kapellimestarina vuodesta 1996 toiminut Gerhárt luotsasi kokonaisuutta energisesti. Alkuvoimaiset psalmit kulkivat vaikuttavasti ensiosan hypnoottisesta toisteisuudesta kärsivällisesti kasvavan fuugan kautta aina Alleluian viime tahtien meditatiiviseen hurmioon C-duurin huomassa. S Y N K O O P P I //

RAHOITUKSEN PUUTE VEI TUTKIJAN RIKOKSEN POLULLE Turun kaupunginteatteri: JEKYLL & HYDE

Ohjannut TUOMAS PARKKINEN Musiikki FRANK WILDHORN Koreografia OSKU HEISKANEN Lavastus TEEMU LOIKAS Valosuunnittelu JANNE TEIVAINEN Pyrotekniikka TERO AALTO Rooleissa RIKU NIEMINEN ANNA VICTORIA ERIKSSON JENNIE STORBACKA SEVERI SAARINEN MIKA KUJALA

36 // S Y N K O O P P I

Jekyll & Hyde on Turun kaupunginteatterin suursatsaus keväälle 2013. Musikaali sai ensiiltansa Broadwaylla vuonna 1997. Turun suomenkielinen versio keräsi huippuarvosteluja sekä lähes täydet katsomot joka esitykseen. Ei liene kaukaa haettua sanoa, että kaupunginteatterin panostus goottihenkiselle musikaalille kannatti; nähtäväksi jää, miten käy syksyllä starttaavan Rocky Horror -musikaalin. Musikaalin juoni lienee yksi kuuluisimpia. Jekyll & Hyde perustuu Robert Louis Stevensonin romaaniin The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde, jossa tohtori Jekyll kehittää tieteellisillä kokeillaan juoman, jolla erottaa hyvyyden ja pahuuden omasta luonteestaan. Dominoivaksi persoonaksi jää paha puoli, herra Hyde, joka alkaa suorittaa seksuaalisia bakkanaaleja ja murhia. Konseptia on sittemmin kopioitu valtamediassa lukemattomia kertoja, viimeisimpänä esimerkkinä HBO:n sarja Do No Harm. Hyvyyden ja pahuuden välinen taistelu jää myös Turun version kestäväksi teemaksi. Ohjaaja Tuomas Parkkinen käsittelee teemaa tuoreemmasta näkökulmasta ja kuvaa Jekyllin (Riku Nieminen) narkomaanina: ensimmäinen ”trippi” Hydenä (Nieminen) jää ainoaksi nautinnolliseksi, ja sen jälkeen sekä aineen vaikutus että kokemus laimenee jatkuvasti. Parkkisen mielestä Jekyllin koe menee pieleen siksi, että se tehdään itsekkäistä näkökulmista. Jekyll ei saa rahoitusta tutkimukselleen, joten hän alistuu koekaniiniksi lähinnä näyttääkseen umpimielisille rahoittajille, että hän on oikeassa. Tämä manifestoituu Hyden murhanhimossa, joka tappaakin rahoittajat musikaalin aikana yksi kerrallaan. Terveisiä vain kaikille rahoittajille, jotka ovat jättäneet hyviä tutkimuksia rahoittamatta! Musiikillisesti Jekyll & Hyde ei ole mitenkään innovatiivinen tai nerokas. Tämän kyseisen musikaalin voima onkin siis pitkälti lavaesityksen puolella. Miespääosa on yksi vaativimmista musikaalien historiassa, jossa nopeat vaihdot kahden hahmon välillä suoritetaan parhaimmillaan muutaman sekunnin välein (Jekyllin ja Hyden ”duetto”, ”Yhteenotto”). Turun versiossa pääosassa nähdään Riku Nieminen (mm. Putous). Suomessa on, valitettavasti, harvoja ns. triple threat -näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä, tanssia ja laulaa yhtä taitavasti. Nieminen on yksi näitä harvinaisuuksia. Häneltä onnistuu akrobaattinen kropan heittely samanaikaisesti

näyttelyn ja laulamisen kanssa, erityisen vaikuttavia ovat totta kai Jekyllin muutokset Hydeksi. Niemisellä on laaja ääniambitus ja hieno rocktyylinen vahva belt-tekniikka, joka saa kylmät väreet pintaan viimeisessä penkkirivissä asti. Lisäksi miehen antaumuksellinen tulkinta tekee musikaalin katsomisesta todellisen elämyksen. Nieminen ei kuitenkaan ole musikaalin ainoa vahvuus. Anna Victoria Erikssonin Lucy onnistuu sekä vokaalisesti että tulkinnallisesti huolimatta roolin stereotyyppisestä ”langennut enkeli”-asemasta. Erikssonin ääni tulee erinomaisesti esille sekä mainiossa ”Miehettää”-burleskinumerossa että eritoten kaihoisessa ”Sun kaltainen” -balladissa. Lucyn roolia peilaa toinen naispääosa, Jennie Storbackan esittämä Emma, Jekyllin kihlattu. Tämä ”neitsyt–huora”-asettelu sekä paljastaa valitettavasti musikaalin tekijöiden vanhoillisen ajattelutavan että peilaa huolestuttavalla tavalla musikaalin hyvä–paha-asetelmaa (hyvä nainen, huono nainen). Mutta tämäkin juonellinen lapsus on melkein lunastettu sillä, että kumpikin rooleista on loistavasti esitetty ja laulettu, etenkin naisten yhteisessä duetossa ”Silmissään” (mikä toki muistuttaa vähän liikaa Chess-musikaalin ”I know him so well”-numeroa). Erityiset kehut ansaitsee musikaalin visuaalinen puoli. Lavastus ja valaistus ovat huippuluokkaa. Sekä Lontoon likaiset kulmat että Jekyllin laboratorio vinoine suunnitteluineen tuovat omalaatuisen tunnelmansa musikaaliin. Valaistuksen voittoisat hetket nähdään Jekyllin muuntautumiskohtauksissa. Pyrotekniikka on visuaalisesti ainutkertaista. Kaiken kaikkiaan Turun Jekyll & Hyde on valloittava musikaalikokemus, teatteria parhaimmillaan. Alkuperäisen tekstin ja musiikin heikkoudet kompensoidaan taitavalla lavatyöskentelyllä sekä upeilla lauluäänillä. Tätä esitystä ei voi kuin suositella lämpimästi.

TEKSTI ANNA-ELENA PÄÄKKÖLÄ

S Y N K O O P P I // 37

PROGEPAPIT AHERSIVAT PYRON KESKELLÄ RUSH Hartwall Areena 10.6.2013 TEKSTI TATU TAMMINEN

M-juna Huopalahden ja Pohjois-Haagan välisellä rataosuudella klo 23.43. Soitto on lakannut Areenassa puoli tuntia sitten. Kolme miestä keskustelee: ”Mitäköhän Rushin äijät tekevät nyt?” ”No eiköhän ne…[näyttää kädellään pullon kallistamista kohti huulia]” ”Pikakännit. Huomenna pitää taas lähteä eteenpäin.” ”Tai ne varmaan nostetaan paareille. Viedään kaikki kolme eri paikkoihin nukkumaan. Kukaan ei puhu sanaakaan toisilleen.” ”Kyllä se vaatii kuntoa. Just Artsille puhuin, että tuohan on urheilusuoritus.” ”Ne lieskathan tuntui siltä, että kohta menee laseista linssit.” ”Kyllä huolto pelaa.”

Rushin kolmas vierailu Suomessa osoitti, kuinka monipuolinen yleisöpohja bändillä on. Naispuolisten kuuntelijoiden määrä kasvoi huomattavasti jo vuoden 2011 keikalla, mutta tällä kertaa kokonaisia bändipaidallisia perhekuntia saapui runsaasti kannustamaan virtuoosisankareita. Rushkolmikko jaksoi vääntää oudolla karismaattisuudellaan innostavan keikan, jossa yleisö olisi voinut helposti muodostaa oman taideteoksensa tahtilajivaihdosten mukaan heiluvista nyrkeistä. Illan aikana keskeisintä oli kuitenkin vankka soittosuoritus ja bändin oman innostuneisuuden perusteella heidän tuorein albuminsa Clockwork Angels. Konsertin alkupalana tarjoiltu 1980-luvun laulujen putki ilahdutti suuresti, vaikka trion soitto oli liukkaampaa väliajan jälkeisellä puoliskolla. Ensimmäisenä kuultu Subdivisions on koko Rush-filosofian kiteytymä: bändi on niin sanotusti kansan puolella sekä epäcoolien esikaupunkisotureiden uskollinen henkireikä. Harvemmin kuullut The Analog Kid, Grand Designs ja Territories olivat vahva näyte kappalevalintojen osittaisesta rohkeudesta, mutta konsertin

© Fullsteam Agency lopussa tapahtui jotain tyrmäävää: encore mukaan lukien viimeiset neljä palaa olivat jo liian sementoituneita klassikoita. ”His mind is not for rent”, lautetaan nytkin ylimääräiseksi jätetyssä Tom Sawyer -hitissä. Onko 2112-katkelmateosta pakko esittää väkisin, jos joudutaan tinkimään sekä kitaroiden normaalista säveltasosta että laulumelodian hahmosta? Geddy Leen ääni oli lopussa hiukan kärsineen oloinen, vaikka toisaalta laulaminen oli tasokkaampaa kuin edellisellä kiertueella. Karavaanin jatkaminen onkin edellyttänyt peräkkäisten esiintymisiltojen välttämistä sekä puhekieltoa Leelle tämän äänen säästämiseksi. 39 vuotta ensilevyn ja jäsenistön vakiintumisen jälkeen Rush on kummallisen virkeä. Kikkaileva hard rock vetoaa kitarakaupan teineihin ja uudemmasta tuotannosta ”taas pitkästä aikaa” innostuneeseen Radio Rock -väkeen. Vuoden 2010 Beyond The Lighted Stage -dokumenttielokuva auttoi bändiä saamaan uutta populaarijulkisuutta. Toisaalta Rush velvoittaa tulemaan vielä kerran yksinäisenä nörttinä tai kaveriporukan kanssa kokemaan tahtilajitoimitus uudelleen, koska Lee, kitaristi Alex Lifeson ja rumpali Neil Peart ovat musiikkimaailman rehellisin ja sympaattisin kaveriporukka. Soittokunto ei edelleenkään petä, läsnäolo lavalla on aitoa ja uudistumistakin sallitaan. Nyt settilistan jälkipuolta vahvisti jousisektio, jolla oli sekä uudessa että vanhassa materiaalissa kiinnostavaa soitettavaa. Clockwork Angelsin lähes kokonaan esitetty materiaali on pääosin vahvaa, mutta näyttävän steampunk-henkisen shown pyörteissä epäilin bändin myös yrittävän korvata pyrotekniikalla kadonnutta melodiantajuaan. Pahimmillaan viimeisimmillä levyillä on näet liimattu väsyneen riffijunttauksen päälle näennäinen, keskisävelen yli suuntaan ja toiseen harppova ”blues-melodia”. Uuden teemalevyn avaruusseikkailun lopettanut The Garden esitteli sen sijaan piristävämmän ja herkkyydessään itsevarman Rushin, joka voi 40-vuotisjuhlavuonna puksuttaa junansa vielä hyvinkin yllättäville raiteille ja väliasemille.

POLYRYTMIIKKAA JA VAINOHARHOJA SQUAREPUSHER Ilosaarirock 14.7.2013 TEKSTI JUKKA VIRTANEN

Uhkaava bassojylinä, metalliset narahdukset ja riipivä kirskunta toivottavat yleisön tervetulleeksi kuin maailmanlopun kokenut voimalaitos. Suomen suvi saa väistyä tieltä, kun ennustusten lupaama merkki heijastuu valoseinältä sitä odottaneiden verkkokalvoille epäuskoisten paetessa etsimään paikkaa ilta-auringossa. Merkkiä seuranneet saavat palkintonsa, kun valokypärään ja univormuun sonnustautunut artisti kipuaa lavalle pöytäkattauksensa taakse muistuttamaan, mistä tässä kaikessa onkaan kysymys. Thomas ”Tom” Jenkinson eli Squarepusher on yksi elektronisen tanssimusiikin lyhyen historian merkkihenkilöistä. Legendaarisen Warp Recordsin 90-luvun loppupuolella julkaisemat levyt ovat nopeasti muodostuneet kokeellisen sähköisen tanssimusiikin uraauurtaviksi klassikoiksi. Ominaista Jenkinsonin musiikille ovat alusta asti olleet kiihkeä tempo, maaniset bassokuviot, minimalistinen harmonia sekä aggressiiviset rytmin variaatiot drum’n’bassin ja breakbeatin hengessä. Jenkinsonin musiikillisista saavutuksista ja pitkään jatkuneesta urasta huolimatta kesälauantain tapaus Ilosaaressa oli ensimmäinen Squarepusher-livehetki Suomessa. Samalla se oli minulle yksi vaikuttavimmista keikoista tänä vuonna – kuten varmasti monelle muullekin, mikäli osasin tulkita

Tähtiteltan tunnelmaa oikein. Artistin musiikin tuntevat kuulijat saivat kaikkea sitä, mitä olivat odottaneetkin; uusimman julkaisunsa Ufabulumin (2012) tarjontaa esitellyt Jenkinson käsitteli materiaaliaan niin raivoisasti, että tanssijalat eksyivät tämän tästä bittimurskatulituksessa, josta saattoi kuitenkin poimia mielihyväkeskukseen tunkeutuvaa rytmiikkaa. Synkkää sanomaa kuvitti led-seinän mustavalkoinen pikseligrafiikka, joka animoitui musiikin tahdissa. Yleisö sai kokea myös Squarepusherin toisen puolen, joka nojaa Jenkinsonin taiturilliseen ja hektiseen bassokitarointiin. Keikan puoliajalla artisti astui esiin dj-pöydän takaa ja tarjosi bassollaan niin biitin päälle soitettua riffittelyä kuin yksinomaan bassolla rakennettuja kappaleita efektointeja ja looppausta apunaan käyttäen. Teknisesti ja musiikillisesti Tom Jenkinson ylitti odotukseni, toisin sanoen hän onnistui täyttämään Squarepusherin mystiset taikasaappaat, jotka olivat vuosien mittaan kasvaneet yhä suuremmiksi. Pikkupoikamaisen ylistävän fanipuheen takana on kuitenkin toisenlainen totuus – tinkimättömällä tyylillään musisoinut Squarepusher onnistui työntämään luotaan sellaiset mielet, jotka olisivat voineet ihastua musiikkiin kenties viekkaampia keinoja käyttäen.

S Y N K O O P P I //

NEIL YOUNG EI TYYTYNYT NOSTALGIAAN NEIL YOUNG & CRAZY HORSE HELSINKI CLASSIC FESTIVAL 5.8.2013 TEKSTI MINNE MÄKI

Niin kuin jokainen vuosikymmenten takainen fani osasi odottaakin, Neil Youngin Kaisaniemen puiston keikalla kuultiin myös hänen iki-ihana ykköshittinsä Heart of Gold. Yleisö lauloi hellin tuntein mukana, mutta itse lavalla koreilleelle muusikolle kyseessä oli vain yksittäinen myönnytys. Järjestyksessään kolmannen Helsinki Classic Festivalin pää�esiintyjänä soitti kanadalaissyntyinen folkrockin pioneeri Neil Young yhdessä Crazy Horse -yhtyeensä kanssa. Kokoonpano houkutteli Kaisaniemeen 15000 lipun ostaneen katsojan lisäksi huiman määrän aidan takaa tirkistelijöitä. Sateen muuttuessa puolipilviseksi auringonpaisteeksi Young yhtyeineen astui ajallaan lavalle ja soitti parinkymmenen minuutin pituiseksi venyneen Love and Only Love -kappaleen. Vaikka 67-vuotiaan kitaristi-laulajan uran käynnistymisestä on yli 40 vuotta, hänen äänessään on yhä se sama vanha nasaaliudella personoitu sointi, joka kitaroiden vinkuessa valloittaa koko yleisön. Ennätysmäärän väkeä Kaisaniemeen keränneet ystävykset ahtautuivat keskenään suuren lavan etureunaan, ikään kuin toisistaan tukea hakien. He soittivat nimenomaan toisilleen, eivät maltaita maksaneille faneilleen. Yleisö sai nauttia niin Youngin vallankumouksellisista kitarasooloista kuin hänen mustan pai-

tansa selustastakin, mutta miehen hymyn pääsi todistamaan ainoastaan Crazy Horse. Yhtyeen settilista sisälsi niin vanhempia veisuja kuin viime vuonna ilmestyneen albumin Psychedelic Pill sisältöä, jonka lisäksi konsertin antiin sisältyi muutama julkaisematon kappale. Young ei siis yrittänytkään pysyttäytyä siellä, missä turvalliset kultaklassikot pitävät hänet kiistämättömässä asemassa, vaan valitsi menneisyydestä revityn hittiputken sijaan myös tuntemattomampaa materiaalia neljältä eri vuosikymmeneltä. Hän katsoi tulevaisuuteen haikailematta varhaisemman menestyksen tai ihmisten odotusten perään. Yleisesti ottaen Helsinki Classic Festivalin järjestelyt jät�tivät toivomisen varaa. Tämä oli kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun hurmaantuneen yleisön edessä soitti vastaansanomattomasti jamitteleva nelikko, joka sisäänpäinkääntyneisyydestään huolimatta puhui musiikillaan myös kuulijakunnalleen. Vain muutama päivä Helsingin-keikkansa jälkeen yhtye ilmoitti peruvansa lopun kiertueestaan ja muun muassa län�sinaapurimme jäi vaille vierailua. Suomalaisilla kävi onni, sillä Crazy Horsen kitaristi Frank ‘Poncho’ Sampedro kertoi jo huhtikuussa Rolling Stone -lehdelle, että kyseinen kiertue saattaa olla kokoonpanon viimeinen. Orkesterin Helsingissä soittama suurnäytös oli Neil Youngin viides vierailu Suomessa, ja voimmekin vain toivoa, etteivät Sampedron oletukset toteudu ja Young palaa vielä kerran parrasvaloihin näyttämään hevosvoimiaan.

STRAUSSIA SOINTILATVUKSEN ALLA RICHARD STRAUSS: DAPHNE SUOMEN KANSALLISOOPPERAN ORKESTERI JA KUORO, JOHT. SUSANNA MÄLKKI MUSIIKKITALO 17.8.2013 TEKSTI JUSTUS PITKÄNEN Suomen Kansallisoopperan orkesteri oli valinnut 50-vuotisjuhlakseen Richard Straussin oopperan Daphne konserttiesityksen Musiikkitalossa. Paikka- ja sisältövalinta olivat mainioita: konserttisalissa orkesteri on keskiössä ja Straussin mestarillisessa tekstuurissa se pääsee esittelemään koko värivalikoimaansa. Arvokasta oli myös antaa Straussin myöhäistuotantoon kuuluvalle laadukkaalle teokselle sen ensimmäinen esitys Suomessa. Rautaiset Strauss-tulkit Soile Isokoski ja Susanna Mälkki, Kansallisoopperan suosikit Lilli Paasikivi ja Jyrki Korhonen sekä taitavat ulkomaalaisvahvistukset Scott MacAllister ja Ladislav Elgr täydensivät juhlakattauksen. Richard Strauss koki 1900-luvun alkupuolen poliittiset myllerrykset Saksassa, mutta säilytti enimmäkseen asemansa ja on siten ymmärrettävästi joutunut usein suurennuslasin alle. Kun Daphnen kantaesitys sattumalta osui toisen maailmansodan aattoon 1938, on se ollut otollinen kohde poliittisille tulkinnoille. Niitä olisi kuitenkin hyvä esitellä ja perustella, toisin kuin nyt Juhlaviikkojen markkinoinnin yhteydessä. Konsertin mainostekstissä todettiin sinänsä vaikuttavasti, kuinka ”oopperan symbolinen, omapäinen naishahmo viittaa itsenäisyytensä menettämässä oleviin kansallisvaltioihin”, mutta käsiohjelmassa väitettä ei avattu sen enempää

edes sivulauseissa. Ehkä ilmeisemmin poliittinen on Daphnen sisaroopperaksi sävelletty Friedenstag, joka kertoo kolmikymmenvuotisen sodan lopulla linnoituksensa ennemmin taivaan tuuliin räjäyttävästä kuin antautuvasta sotapäälliköstä – erään Versailles’n rauhaa voimakkaasti kritisoineen valtakunnankanslerin tapaan. Musiikkitalon aulojen hälinästä konserttisaliin astuessaan kuulija siirtyi aivan toisenlaiseen tilaan. Vihreän-, sinisen- ja oranssinsävyinen valaistus, kaiuttimistosta toistettu linnunlaulu sekä lavan sivuille asetetuille kolmelle valkokankaalle heijastettu auringonlasku tekivät salista eloisan ympäristön. Mutta kun musiikin soidessa tilankäyttö oli jälleen konserttimaisempaa eivätkä äänenlähteet (siivin tai niitä vailla) enää ympäröineet kuulijaa, akustis-visuaalinen alkusoitto jätti hiukan irrallisen, joskin tavallista juhlavamman, vaikutelman. Lavantakaisilla, laulua rankasti suodattavilla paikoilla oli muutoin täydessä salissa ymmärrettävästi tilaa. Hienoa olisi ollut, jos lavan takana istuville olisi visualisoinnin yhteydessä kyetty kompensoimaan akustista vajavaisuutta edes täydellisellä näkyvyydellä. Vaan se lienee ollut vaikeasti toteutettavissa.

Kansallisoopperan orkesteri Mälkin johdolla oli raikkaassa iskussa. Puupuhaltimet soittivat alun seesteisiä paimenfanfaareja jalon läpikuultavasti. Vaskien ja lyömäsoittimien kautta kiihtyneisiin jousiin laajeneva alkusoitto huipentuu alppitorven kutsuun. Musiikkitalossa torvi oli modernia mallia, mutta partituurin ohjeistuksen auf der Bühne sijaan soittaja oli kylläkin korotettu korkeuksiin, muun orkesterin taakse parvelle. Tekstityksessä oli huumorintajua: paimenten keskustelussa puhuttiin Juhlaviikkojen alkutaipaleelle sijoitetussa esityksessä ”juhlan” sijaan saman tien ”festivaalista”. Ja onhan komiikkaa eri sävyissään libretossa alun perinkin: kun Daphne kieltäytyy pukeutumasta Dionysos-jumalan juhlassa parhaimpiinsa, päähenkilön torjuma Leukippos luulee hylättyä vaatekappaletta voivottelevien kamarineitojen pilkkaavan häntä mekoksi. Lopulta pillipiipari vieläpä päätyy pukeutumaan samaiseen mekkoon epätoivoisessa yrityksessään lähestyä Daphnea, suututtaa näin Apollo-jumalan ja saa surmansa. Lavalla draamaa tehtiin pienin elein, mutta laajalla alueella – kaikkia neljää estradille johtavaa ovea ja orkesterin vapaaksi jättämiä alueita käytettiin hyväksi. Varsinaista ohjaajaa konserttiesitykselle ei ollut nimetty – hillitty dramaattinen näkemys ja visualisointi keskittivät kaiken huomion musiikkiin ja muusikoihin. Daphnen nimirooli on lyhytkestoisessa oopperassa keskeinen ja vaativa: siinä Isokosken sopraano oli laajojen ääni- ja tunnerekisterien suvereeni tulkki tutun valonhehkuisella lämmöllään. Ja komppasivathan muutkin toki vahvasti. Paasikivi valloitti jalostuneella soinnillaan äärimmäisen matalalle sävelletyssä Gaean roolissa, Korhonen puolestaan tutun rosoisella, kauniin tummalla auktoriteetillaan Peneioksena. Anna Kristiina-Kaappola ja Ann-Marie Heino soivat Neitoina hyvin yhteen, ja Mälkki johti kokonaisuutta pehmeän jäntevin, taloudellisin elein. Kansallisoopperan kuoro lauloi läpi teoksen vireästi ja ylsi vaadittuun volyymiin. Akustisesti tehokasta oli tenoreiden ja bassojen kekseliäs sijoittaminen käymään vuoropuheluaan orkesterin molemmin puolin. Suurin yksittäinen onnistuja oli kuitenkin Apollo-jumalana esiintynyt MacAllister. Ennen esitystä tiedotettiin hieman koomisestikin tenorin ”olevan flunssassa, mutta tekevän parhaansa”. Laulussa ei kuitenkaan huomannut mitään merkittävää vajavaisuutta saati sitten tahatonta komiikkaa. Daphnen roolia useasti aiemminkin laulanut jenkki teki joitain fraaseja kenties tavallista kevyemmin, mutta aina läpikuultavalla, hellän lyyrisellä ohenteella. Iskuvoimaakin löytyi. Oopperan ensimmäisessä huipennuksessa, Apollon hyökkäyksessä epäonnista Leukipposta (niin ikään varsin vakuuttavasti laulanut tenori Elgr) kohtaan, allekirjoittanut koki konserttisalin kenties suurinta volyymia koko sen parivuotisen historian ajalta. Valtavat äänimassat vaikuttivat, mutta hukuttivat solisteja osittain alleen. Kohoavan perman-

nonosan oikealla puolella – siis kuitenkin melko lailla suoraan solistien edessä – huomasi jälleen, että solistien ääni välittyy salissa voimakkaan heijasteisena. Teoksen päättävässä huipennuksessa, Daphnen muodonmuutoksessa, kaikki tuntui sen sijaan olevan tasapainossa. Apollon loihtiessa Daphnea puuksi orkesteri ilmaisi vangitsevan mystistä, ambivalenttia kromaattisuutta hienosti, ja sanattomissa loppufraaseissaan Isokosken ääni suli osaksi viisikymmentävuotiaan värikästä, lämmintä lainehdintaa. Myös auringon nousevan liikkeen heijastaminen esityksen päätteeksi valkokankaille oli yksinkertaisessa symmetrisyydessään toimiva ele. Muuten pitkin teosta lähinnä pilvien loputtomasta liikkeestä koostuvan kuvaston olisi toivonut olevan vähemmän staattista. Juhlaviikoille julistettua kuva-teemaa visualisointi myötäili, mutta produktion vahvuudet olivat laadukkaassa musisoinnissa. Valotehosteet sen sijaan olivat kauttaaltaan toimivia. Silmien totuttua hallitseviin vihreisiin sävyihin salin portaikkojen muuttuminen äkisti tulipunaisiksi herätti kylmiä väreitä. Jere Erkkilän ja Kimmo Ruskelan visualisointi oli lähes täydellinen vastakohta Bill Violan voimakkaan kontrapunktiselle videotaiteelle viime vuoden Tristan und Isoldessa. Juhlaviikoilla miltei täsmälleen vuotta aiemmin esitetty Tristan palasi kylläkin väistämättä mieleen – onhan Daphne lopun Liebestodeineen jo itsessään omanlaisensa ”postTristan”, ja Wagnerin kulttiteoksen lisäksi ainoa konserttisalissa esitetty kokonainen ooppera. Daphne lienee kuitenkin kestonsa puolesta konsertti-instituution raameissa luontevammin kotonaan – voi olla, että jopa paremmin kuin oopperalavalla. Viimeisen sävelen hiivuttua kuultiin erinomaisesti ansaittuja aplodeja koko puolen vuosisadan edestä.

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N K O O P P I O P. 1 1 3 ILMEST YY JOULUKUUSSA! JUTUT

TILAUKSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään 15.11.2013 mennessä päätoimittajalle: tatu.tamminen@helsinki.fi

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi ja samalla tukea mainiota järjestölehteämme, täytä tilauslomake osoitteessa synkooppi.blogspot.fi/p/synkooppi-lehti.html. Jos taas toivot lehteämme esimerkiksi edustamasi laitoksen kirjaston valikoimaan, ota yhteyttä osoitteeseen toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com.

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle: taittaja.synkooppi@gmail.com Sävykuvien resoluution tulee olla painokoossa vähintään 300 dpi. Liitä mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa vain 20 €. Irtonumeroita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan. Verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa: I S S U U. CO M / S Y N KO O P P I

SYNKOOPPI SUOSIT TELEE ERKKI KURENNIEMI – KOHTI VUOTTA 2048

PYHÄINPÄIVÄN TIENOON REQUIEM-KONSERTIT

1.11.2013 – 2.3.2014 Kiasma

1.11.2013 – Helsingin tuomiokirkko

Sähkösoittimia, mediataideteoksia ja arkistoaineistoa. Kuren-

2.11.2013 – Paavalinkirkko

niemen uraa käsittelevä näyttely on toteutettu yhteistyössä

Liturgisia tekstejä latinaksi kuullaan kaikkien pyhien päivänä

Kuvataiteen keskusarkiston ja musiikkitieteen oppiaineen

1.11. kun Cantores Minores Lohjan kaupunginorkesterin

kanssa.

kanssa esittää Mozartin Requiemin Helsingin tuomiokirkossa. Sitä seuraavana kaikkien uskovien vainajien muistopäivänä

NILS-ASLAK VALKEÄPÄÄ -JUHLAKONSERTTI 7.11. Savoy-teatteri Joikumestarin (1943–2001) 70-vuotisjuhlakonsertissa esiintyy

G. Faurén Requiem kuullaan Kampin Laulun laulamana Paavalin kirkossa.

laaja joukko suomalaisia ja norjalaisia muusikoita. Etnosoi!-

SCHUBERT-SARJA

festivaaliin kuuluvan konsertin taiteellisena johtajana toimii

26.11.2013 (VI), 29.11.2013 (VII), 4.12. ja 5.12.2013(X) – Mu-

Seppo Paroni Paakkunainen.

siikkitalo HKO on tehnyt hienon päätöksen esittää 2013-2014 orkeste-

BENJAMIN BRITTEN 100 VUOTTA 22.11.2013 – Musiikkitalo Brittein saarten Brittenin 100-vuotispäiviä muistavassa konsertissa RSO esittää muun muassa Brittenin viulukonser-

rikaudella kaikki Schubertin sinfoniat. Syyskaudella esitetään toinen, neljäs, kuudes, kahdeksas sekä luonnosten pohjalta konstruoitu kymmenes sinfonia. – Olisiko kyseessä lämmittelyä Haydnia varten?

ton ja harvinaisena herkkuna Albert Rousselin kolmannen sinfonian. Ennen konserttia Konserttisalissa on englanninkielinen keskustelutilaisuus Brittenistä kello 18:00 alkaen.

S Y N K O O P P I //

M-ITELLA OY