SYNKOOPPI OP. 116

3/ 2014

//

MUSIIKKITIEDE

//

HELSINGIN Y LIOPISTO

O P. 1 1 6

03 / 2014

}

SISÄLLYS O P. 1 1 6 3

PÄÄKIRJOITUS

4

ARVIO: Pori Jazz

10

14

Elissa Shaw

Paula Ranto ja Noora Tienaho

FESTARIT JA ALKOHOLIHULABALOO Salla Viitanen

ARVIO: Kesäpäivä Kaustisella Sirkku Mantere

18

ARVIO: Ruisrock

24

ARVIO: Faces Etnofestival

25

NUOTIN VIERESTÄ

26

PAKILLINEN SOTILASMUSIIKKIA

28 30 31

Minne Mäki

Erla Pulli

Tatu Tamminen

Veikko Marjamäki

ARVIO: Brothers in Arms Tatu Tamminen

ARVIO: Stevie Wonder Minne Mäki

SYNKOOPPI SUOSITTELEE

37. VUOSIKERTA Synkooppi on Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestön Synkoopin julkaisema ja neljä kertaa vuodessa ilmestyvä musiikkialan yleislehti. Vuodesta 1978 asti ilmestynyt lehti pureutuu kulloinkin puhuttaviin ajankohtaisiin musiikkialan ilmiöihin perinteitään unohtamatta. www.synkooppi.fi JULKAISIJA Helsingin yliopiston musiikkitieteen ainejärjestö Synkooppi ry Synkooppi-lehti, PL 59, 00014 Helsingin yliopisto PÄÄTOIMITTAJA Elissa Shaw TOIMITUSSIHTEERI Justus Pitkänen ULKOASU Katariina Hynninen, Maija Nieminen ja Elissa Shaw TEKIJÄT OP. 116 Sirkku Mantere, Veikko Marjamäki, Minne Mäki, Erla Pulli, Paula Ranto, Emil Shaw, Tatu Tamminen, Noora Tienaho, Salla Viitanen, Kalle-Petter Wilkman ja ZZ KANSIKUVA Kalle-Petter Wilkman OIKOLUKU Maija Moilanen ja Elissa Shaw TILAUKSET Tilauslomakkeella osoitteessa synkooppi.fi tai toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com HINNAT Irtonumero 6 €, vuosikerta 20 € ILMOITUSMYYNTI Toimituskunta PAINOS 115 kpl PAINOPAIKKA Unigrafia 2014 Lehti on julkaistu HYY:n järjestölehtituella.

PÄÄKIRJOITUS Syksy on kiistatta muutosten kulta-aikaa. Lapselle syksyn alku merkitsee uudelle luokalle siirtymistä ja siten seuraavan vaatimustason haasteisiin tarttumista. Vielä vanhempanakin täytämme syksyn usein harrastuksilla, uudenlaisilla työtehtävillä tai inspiroivilla projekteilla – jollain, jossa koemme kehittävämme ja haastavamme itseämme uudella tavalla. Nämä innostuksen puuskat saattavat joko lässähtää yhtä nopeasti kuin kehittyivätkin tai päinvastoin niistä saattaa versota jotain, johon jaksaa suhtautua intohimoisesti loppuvuoden tai jopa lopun ikänsä. Siinä piileekin muutoksen viehätys; se tarjoaa samanaikaisesti jännittävän mahdollisuuden heittäytyä uusille apajille, mutta tuntemattomissa vesissä lymyää aina epävarmuus ja riski heikommasta saaliista.

Usein muutokset ovat kuitenkin täysin itsestä riippumattomia ja tuntuvat siksi erityisen ikäviltä. Tämän olemme kokeneet tänä syksynä Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella, jossa henkilökuntamuutokset ovat alkaneet pistää paitsi opiskelijoiden suunnitelmia uusiksi myös jäljelle jäävää henkilökuntaa ahtaalle. Kun pienen oppiaineen vähäisestä henkilökunnasta jäädään tutkimusvapaille ja eläköidytään kerralla, katoaa kuin huomaamatta tietotaitoa ja työpuhtia, jota ei noin vain korvata. Tatu Tamminen pohtii kolumnissaan tilannetta yliopistopoliittiselta kantilta ja sivuaa samalla koko oppiaineemme tulevaisuutta, joka tulee väistämättä päätymään jonkinlaisen muutoksen kouriin. Vaikka tämän syksyn vastoinkäymiset selätettäisiinkin, tulee Synkoopin opiskelijakunnan kantaa lähivuosina vastuunsa siitä, etteivät oppiaineeseemme kohdistuvat muutokset koidu kohtalokkaiksi ainakaan opiskelijoiden itsensä arkuuden tai osallistumattomuuden takia.

Synkooppi-lehden toimituksessa eletään niin ikään muutosten syksyä. Päätoimittajan tahtipuikon on itseni lisäksi käteensä napannut lehden entinen taittaja Minne Mäki, jonka kanssa johdamme lehden pumppua aina vuoro-opuksin. Uusina taittajina puolestaan aloittavat Katariina Hynninen ja Maija Nieminen, joiden käsissä tuttu lehtemme muovautuu hiljalleen uuteen ulkoasuunsa.

Sillä välin unohtakaamme hetkeksi muutospaineet ja nauttikaamme Synkoopin perinteisen festivaaliraportoinnin sadosta.

Muutosvoimaista alkusyksyä lukijoillemme!

Elissa

P O R I JA Z Z Kikkelijazzia, kitarasankareita 2014 ja legendoja Uudistunut Pori Jazz ei ällistyttänyt järjestelyillään, mutta onneksi musiikkipuoli oli pitkälti entisensä.

Toimittajamme mielestä parhaimman keikan tarjoili jazz-varjon alle kuulumaton Patti Smith, jonka esitys sekä herkisti että riemastutti.

Kesällä 2014 Pori Jazz pistettiin kerralla uusiksi.

Kirjurinluodon konserttipuiston uudet järjestelyt eivät varsinaisesti vakuuttaneet toimivuudellaan, mutta joka tapauksessa kolmepäiväinen festivaali onnistui haalimaan kasaan yli 60 000 vierailijaa – toisin sanoen runsaslukuisimman yleisön viiteen vuoteen. Suurin ja myös eniten mediahuomiota saanut uudistus, juomien tuontikielto konserttialueelle, osoitti omalta osaltaan suomalaisen alkoholilainsäädännön hölmöyden. Kiellon sekä alueella myytävien alkoholituotteiden korkean hintatason vuoksi monet festivaalikävijät olivat päätyneet juomaan tukevat pohjat ennen alueelle saapumista.

Useat Jazzit läpikäynyt kanssajazzailijani totesikin jo ensimmäisenä päivänä, ettei ole koskaan aikaisemmin nähnyt Kirjurinluodossa niin huonokuntoisia festivaalivieraita. Juomien tuontikielto toi luonnollisesti mukanaan myös massiiviset kassientarkastusoperaatiot, ja jonotusajat porteilla saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi. Ja pakkohan se on myöntää, että kyllä se vaan hippiä nakersi kaataa puhdasta juomavettä maahan ihan vain siksi, että onhan se kossukin väritöntä. Ei Suomi, ei näin.

Tänä vuonna Kirjurinluodon konserttipuistoon oli pystytetty yhteensä kolme lavaa, joista oikeastaan vain comebackin tehnyt Lokkilava tarjoili sitä itseään, jazzia. Joka tapauksessa kolmen päivän aikana ehti kuulla ja nähdä paljon ilahduttavia esityksiä. Vaikka ”oikean” jazzin määrä festivaalilla lienee vähentynyt vuosi vuodelta, tuntui hieman kummalliselta, miksei sisätilakonsertteja tarjottu enää entiseen malliin. Pohjimmiltaan jazz kuitenkin soveltuu sisätiloihin huomattavasti ulkoilmalavoja paremmin. Luonnollisesti katto pään päällä tuo myös mukavaa suojaa kuuntelijoille myräkältä tai liialliselta auringonpaisteelta.

Toivottavaa onkin, että tulevaisuudessa esimerkiksi Ultra Music Nights -illat saadaan takaisin.

4

// S Y N K O O P P I

TO RS TAI 1 7 .7 .

Torstain ensimmäisen keikan tarjoili päälavalla PRISM featuring Dave Holland, Kevin Eubans, Craig Taborn and Eric Harland. Sinänsä taitavan, joskin myös hajuttoman ja mauttoman kikkelijazzkonserttielämyksen jälkeen luvassa oli jotakin huomattavasti enemmän toimittajaa kiinnostavaa tavaraa: Lokkilavalla esiintynyt Kämäräinen Toppola Viinikainen Play Tolonen! oli kerrassaan loistava.

Kitarasankareista vakuuttavimman esityksen tarjoili ehdottomasti Kämäräinen, jonka soittama Ramblin’ kirvoittikin yleisöltä hurjat suosionosoitukset. Harmittamaan kuitenkin jäi, ettei keikan lopussa odotuksista huolimatta nähty kaikkia kitaristeja lavalla yhtä aikaa. Kyllähän nyt kolmen kitaristin yhteisesiintymisen tulisi päättyä hillittömiin kimppajameihin! Joka tapauksessa keikka jäi mieleen yhtenä festivaalin parhaimmista. Seuraavaksi päälavalla esiintynyt The Larry Carlton Quartet tarjoili leppoisan viihdyttävää groovahtavaa bluesia, joskin Kämäräinen Toppola Viinikainen Play Tolonen!

-taiteilun jälkeen herran kitarointi kuulosti jokseenkin laimealta.

Lokkilavan katsomon lähestulkoon täyteen vetänyt Pharoah Sanders Quartet oli päivän ehdoton, ”aito” jazzannos, ja kyllähän kansainvälinen spiritjazz kuulosti vallan mainiolta. Saksofonitaiteilija Sanders intoutui soolojensa välissä välillä tanssahtelemaan ja laulattamaan yleisöä, joka osallistuikin mielellään esitykseen. Jazzlegenda tarjoili taattua laatua jo melko raihnaisesta olemuksestaan huolimatta, ja esitystä olikin erittäin miellyttävää seurata.

Illan kiistaton päätähti, päivän pakollinen populaarimusiikin legenda Bob Dylan oli aikamoinen pettymys. Ohjelmisto vaikutti koostuvan pääasiassa Dylanin tuoreemmasta tuotannosta,

The Larry Carlton Quartet

joka ei ainakaan toimittajan mielestä ole missään nimessä taiteilijan vahvinta materiaalia. Encorena sentään kuultiin superluomus 1960-luvulta, All Along the Watchtower. Pori Jazzin ensimmäisen illan lopetti toinen rock-legenda, Nurmilavalla esiintynyt Dumari ja Spuget & Blosarit.

Tuomari yhtyeineen vaikutti olevan varsin hyvässä vedossa, ja yleisö jaksoi yllättävänkin hyvin olla mukana keikan kovin myöhäisestä aloitusajasta huolimatta.

Torstaista päällimmäisenä jäi mieleen sekä Dylan-fanipaitojen että hyvin humalaisten keskiikäisten naisten suuri määrä. Myös Dylanin keikan täydellinen kuvauskielto jäi mieleen valokuvaajatoverini julkaisukelvottoman kommentin ansiosta, mutta hilpeyttä herättivät myös muut artistin taholta tulleet kiellot ja ohjeet: esimerkiksi fanittaminen oli kielletty. Torstaina myös jokaisella lavalla tuntui olevan jonkinasteisia ongelmia miksauksen kanssa, mutta onneksi päivän mittaan säädöt alkoivat olla kohdillaan. Unohtumaton kokemus oli myös kymmenen kilometrin pyörämatka säkkipimeässä Porissa, tietenkin ilman lamppua.

PE RJA N TA I 18. 7.

Perjantaina saavuimme konserttipuistoon muutamaa tuntia edellispäivää myöhemmin, ja ensim-

mäiseksi suunnistimmekin kuuntelemaan John Scofield Überjam Bandia Lokkilavalle. Scofield, kenties yksi parhaimmista elossa olevista jazzkitaristeista, kuulosti bändeineen odotetun hyvältä.

Esitys koostui pitkälti viime vuonna julkaistun Überjam Deux -levyn kappaleista, ja musiikkityylit vaihtelivat afrobeatista reggaehen. Päivän toinen jazzlegenda oli myös Lokkilavalla esiintynyt Mulatu Astatke, joka tunnetaan erityisesti kehittelemästään ethio-jazz-musiikista. Afrikkalaisilla soittimilla höystetty jazz kuulosti yhtäaikaisesti raikkaalta ja perinteiseltä, musiikki soljui eteenpäin vaivattomasti mutta mielenkiintoisia koukkuja tarjoillen.

Nurmilavalla kuultiinkin sitten taas jotain aivan muuta. George Clinton suuren yhtyeensä kanssa tarjoili hurjaa ja riemastuttavaa funkia. Keikasta jäi erityisesti mieleen sekä melkoisesti pomppinut yleisö että lumimiesmäisessä karvapuvussa heilunut Mr. Nose, jonka toisinaan jopa akrobaattisia ketkutteluja oli hauska seurata. Volyymitaso sekä lavalla että yleisössä alkoi olla jo tässä vaiheessa varsin hurja, mutta varsinainen tärykalvojen räjäytys oli vasta tulossa.

Ennen perjantain pääesiintyjää, Pet Shop Boysia, ehdimme käydä pyörähtämässä Lokkilavalla vielä kertaalleen. Esiintymisvuorossa oli hyvin ambientsävyistä jazzia tarjoillut kosketinvirtuoosi Tigran yhtyeineen. Taitavaa ja energistä musiikkia S Y N K O O P P I //

5

oli ilo kuunnella, mutta ajoittain soitto tuntui luisuvan turhan paljon niin sanotun efektirunkkauksen puolelle.

Päälavan edusta oli täyttynyt ihmisistä jo hyvissä ajoin ennen Pet Shop Boysin keikan alkua.

Luvassa oli kaksikon kiertueen tyylin mukaisesti upea visuaalinen show, ja lavalla nähtiinkin kaikenlaista Neil Tennantin ja Chris Lowen hullun futuristisista esiintymisasuista taustatanssijoiden hassunhauskoihin pukuihin ja koreografioihin, puhumattakaan kasarihenkisistä valoista ja taustanäkymistä. Äänenvoimakkuus oli hurja esityksen alusta asti, ja varsinkin viimeinen encore, Vocal, soi niin kovalla, että vaatteet tuntuivat tippuvan päältä. Visuaalisesti esitys oli vähintäänkin viihdyttävä, ja vaikka syntikkapop/disco/house/mitäse-nyt-onkaan ei sinänsä kuulu kirjoittajan suosikkigenreihin, ei musiikki lainkaan pöllömmältä kuulostanut. Ei liene edes tarpeen mainita, että hittikappaleet, etenkin It’s a Sin, saivat yleisössä aikaan melkoisen sekoamisen. Kotimatkalla edellä mainittu korvamadoksi kehkeytynyt kappale tosin meinasi aiheuttaa hienoista ärtymystä.

Illan lopetti Nurmilavalla esiintynyt Snarky Puppy, joka hurjasta draivistaan huolimatta tuntui Pet Shop Boysin tykityksen jälkeen hieman voimattomalta. Taitava soitto ja nuorten miesten energia kuitenkin jaksoi tanssittaa myöhäisillan sissikatsojia.

Jamie Cullum 6

// S Y N K O O P P I

Mitä perjantaista sitten jäi mieleen? Hyvien Lokkilavan keikkojen lisäksi ainakin John Scofieldin söpö mintunvihreä Telecaster sekä tietenkin rintalastaa pahoinpidellyt Pet Shop Boys. Sää oli perjantainakin kerrassaan oivallinen, ja festivaalialueen yleinen ilmapiiri vaikutti torstaita hieman rauhallisemmalta: paikalla olikin 4000 ihmistä vähemmän, toisin sanoen noin 16 000 kuulijaa.

LAUANTAI 1 9 .7 .

Viimeisenä festivaalipäivänämme ensimmäisen keikan tarjoili Pariisin Kevät. Nurmilavan edusta oli melko täynnä, joskin samanaikaisesti myös viereisen päälavan katsomo täyttyi seuraavaksi esiintyvän Jamie Cullumin faneista. Pariisin Kevät ei vakuuttanut live-esiintymisellään, ja etenkin vokalisti Arto Tuunelan laulutaidot vaikuttivat melko mitättömiltä. Koneilla höystetystä peruspopista on sinänsä vaikeaa keksiä sanottavaa, mutta sentään yleisö vaikutti olevan musiikista kohtuullisen mielissään.

Jamie Cullumin keikan alkua varjosti sateen uhka, mutta loppujen lopuksi lauantain sateet jäivät vain pieneksi ripistelyksi. Toista kertaa Jazzeilla esiintynyt Cullum oli tyylilleen uskollisesti hyvin energinen, ellei jopa hurja. Kyytiä saivat niin soittimet kuin äänentoistolaitteetkin. Cullumin jazzvaikutteilla höystetty pop upposi kuulijakuntaan

mainiosti, ja marakattimaisen pienen miehen metkuja oli sinänsä viihdyttävää seurata.

Lokkilavalla nähtiin lauantaina useita kiinnostavia esiintyjiä. Koskettimista, bassosta sekä perkussioista koostunut Marc Cary Focus Trio tarjoili tasokasta pienyhtyejazzia valitettavan tyhjälle katsomolle. Onneksi kuitenkin keikan mittaan ihmisiä valui paikalle, ja ihastuttavan laulaja Zara McFarlanen aloittaessa katsomo olikin jo mukavan täynnä. McFarlane edusti tyyliltään perinteisempää jazzia, mutta taitavantyylikkään laulamisen ansiosta musiikki ei missään nimessä vaikuttanut kuluneelta. Kolme vuotta sitten debyyttialbuminsa julkaisseesta brittilaulajattaresta kuullaan vielä varmasti lisää.

Lauantain rock-legenda, punkkareiden ja monien runoilijoiden äiti, Patti Smith, esiintyi päälavalla hyvin täydelle katsomolle. Smithin koruton musiikki sekä hänen peikkomainen karismansa valloittivat yleisön sydämet siinä määrin, ettei liikuttumisilta ja nauruilta vältytty: myös superhitti Because of the Night sai odotetusti aikaan melkoisen hysteriabiletyksen. Smithin keikan aikana nähtiin lisäksi ilahduttava välikohtaus, kun fani onnistui syöksymään lavalle turvajärjestelyistä huolimatta.

Kunnon hippinä Smith vaati järjestysmiehiä jättämään fanin rauhaan, ja selkeästi hyvin haltioissaan

oleva karkuri sai jäädä lavalle hengailemaan useamman kappaleen ajaksi – pääsipä hän jopa musisoimaan idolinsa kanssa.

Smithin välitön ja erittäin lämminhenkinen esiintyminen sai kirjoittajan niin hyvälle mielelle, että lauantain loput keikat menivät pitkälti ohi korvien. Joka tapauksessa iltaan kuuluivat vielä muun muassa Christian McBride Trion sekä James Bluntin keikat. Pitkälti nuorista naisista koostunut yleisö vaikutti olevan hyvin haltioissaan astronauttipukuisesta Bluntista, ja hittibiisejä kuultiin toinen toisensa perään. Mukaan mahtui myös legendaarisen brittijytäbändin Sladen hitti Coz I Luv You. Blunt vaihtoi kitaraa vaatimattomasti jokaisen kappaleen välissä, ja nähtiinpä keikalla myös stage dive.

Lauantailta erityisesti jäivät mieleen Zara McFarlane, Patti Smithin keikka kokonaisuudessaan ja Bluntin starasukellus. Yleisöä oli viimeisenä päivänä paikalla noin 24 000, joten lauantai ylsi festivaalin väkirikkaimmaksi päiväksi. Mieleen jäi vahvasti myös sinänsä unohtumaton kokemus, Porin öinen taksitolppa.

Voisihan sitä toistekin kesälomansa näin viettää.

PAULA RANTO KUVAT: ZZ

PORI JAZZ 2014 Lippiksiä ja lasersädettä Perjantai Pori Jazzin Kirjurinluodolla mahdollisti useanlaisia kuuntelukombinaatioita. Oman huomioni saivat erityisesti Lokki-lavan jazzammattilaiset, John Scofield ja Mulatu Astatke, sekä päälavalta käsin Porin ilmatilaa loukannut sähköinen Pet Shop Boys. Kuten parhailla festivaaleilla, esitykset kietoutuivat ja kontrastoituivat toisiinsa synnyttäen ajatuksia ja aistimuksia, joita yhden bändin keikalla tuskin olisi tavoittanut. Päivän teeman huomasin myöhemmin olleen ikääntyneisiin miehiin painottunut.

Lokki-lavan edustalla, aivan vuohien lähettyvillä jo tovin virittäydyttyäni juontaja kutsuu vuoroon ”yhden parhaista elossa olevista jazz-kitaristeista”.

Reilu 60-vuotias amerikkalainen John Scofield onkin tehnyt hurjan uran, johon mahtuu lukuisia eri tyylejä bepopista ja fuusiojazzista bluesiin ja rockiin sekä yhteistyötä tahojen kuten Miles Davis, Charles Mingus, Herbie Hancock ja Carlos Santana kanssa. Tällä kertaa kiertuetta tehdään 2000-luvun alussa muotoutuneen Überjam -yhtyeen voimin, ja überjammailua ilmassa onkin, jos-

kin hienostunutta sellaista. Musiikki on rauhallista ja soitosta on karsiutunut kaikki ylimääräinen vouhotus. Huomaan nytkytteleväni myötämielisesti päätäni vinkuvien kitaroiden ja muhevan rumpukompin tahtiin. Rytmikitarassa loistaa Avi Bortnick, joka ajoittain laukoo esiin jännittävän kuuloisia sampleja täydentämään live-soittoa.

Elektronisuus on tullut Scofieldin mausteeksi juuri Bortnickin kautta, ja tämä paljastanee jotain oleellista Scofieldin pitkästä urasta: kun ympärilleen kasaa nuoria lahjakkaita muusikoita, pysyy S Y N K O O P P I //

7

kuin itsestään aallonharjalla. Näinhän Miles Daviskin onnistui aina uudelleen ja uudelleen luomaan nahkansa ja uudistamaan samalla koko jazzin kenttää. Parasta keikassa on soiton varmuus ja kursailemattomuus. Musiikki ei kuulosta puisevalta levytoisinnolta, vaan Scofield Überjam -yhtyeineen todella osaa soittaa ja selkeästi myös nauttii siitä.

Seuraava esiintyjä on syy Poriin hankkiutumiselleni. Vuonna 2005 katsoin suurena Bill Murrayn ihailijana Jim Jarmuschin elokuvan Broken Flowers, joka on toki ansiokas, mutta yksi asia yli muiden siitä jäi kaihertamaan: mitä oli tämä nuhjuisen salaperäinen, rennon melankolisesti soljuva musiikki? Kyseessä oli Mulatu Astatke, nyt jo 70vuotias etiopialaistaustainen vibrafonisti, kongarumpali ja vaatimattomasti sanoen koko ethio-jazzin isä. Walesin kautta Yhdysvaltoihin päätynyt Astatke oli ensimmäinen afrikkalainen Bostonin kuuluisassa Berklee College of Music’ssa, jossa itse asiassa myös Scofield opiskeli. Keikkailun ohessa nyttemmin jo kunniatohtoriksi nimetty Astatke pitää luentoja ja työpajoja pyrkimyksenään etiopialaisen musiikkikulttuurin edistäminen.

Maailmaa pitkään kolunneen Astatken musiikissa kuuluvat monet kulttuurit ja vivahteet. Jazziin on sekoittunut latinalaisamerikkalaista rytmiä, traditionaalista etiopialaismusiikkia, mystistä itää, ja esimerkiksi kappaleeseen The Way to Nice pätkä Bond-tunnaria. Vibrafonin hento ääni pakottaa minut siirtymään vuohien luota lähemmäs lavaa. Myös Astatke on ympäröinyt itsensä nuoremmilla soittajilla, joista erityisesti trumpetistin ja saksofonistin saumaton ja tiukka yhteistyö erottuu. Astatken itsensä hieman unenomainen, kauniisti sanottuna vapaa-pulsatiivinen rytminkäsittely on kontrastissa vaskien metrisen tykityksen kanssa. Yleisön taputtaessa taustarytmiä hänen soittonsa kuulostaa nukkavieruiselta. Huomaan jo miettiväni onko aika ajanut hänen ohitseen. Aurinkoisessa iltapäivässä Astatken myhäilevä ja hyväilevä soundi kuitenkin voittaa puolelleen ja antaudun samaan höllärytmiseen uneen hänen kanssaan.

Scofieldin ja Astatken keikoissa on molemmissa samaa soittamisen meininkiä. Biisit kuulostavat erilaisilta kuin levyillä, ja bändit todella tekevät musiikkia yhdessä. Kummallekaan ei myöskään näytä ulkonäkö tai brändin luominen olevan pääasia, ainakin jos jotain on pääteltävissä siitä, että Scofield tiluttaa vanha lippis päässään, ja Astatken kaulaan ovat unohtuneet Porin vip-nau8

// S Y N K O O P P I

hat. Mitään ylimääräistä kikkailua ei ole, ja kaikki eleet palvelevat vain musiikkia. Näiden keikkojen jälkeen vatsani on täynnä leipiintymätöntä, sopivasti ikääntynyttä ja lujan ammattitaitoista jazzmusiikkia.

Seuraavaksi tuleekin sitten jotain aivan muuta. Yleisö on pakkautunut päälavan eteen jännitteisen elektrobiitin houkuttelemana. Pian kaksi vanhaa herraa kävelevät esiin hitsauslaseissa ja siivet havisten. ”Turn it on” toinen kuiskaa ja biitti ryöstäytyy valloilleen. Neil Tennantin laulu ja Chris Lowen koskettimet muodostavat yhden kaikkien aikojen menestyneimmistä brittibändeistä. 12 studioalbumia ja 50 miljoonaa myytyä levyä sitten perustamisvuoden 1981 kertovat, että jokin tässä kaksikossa lumoaa. ”I’ve got the brains, you’ve got the looks - let’s make lots of money”, kajauttaa Tennant heidän reseptinsä kuuluville.

Kovin laskelmoidulta esitys tuntuukin. Pet Shop Boys on tavallaan trio, sillä designer tämän jyhkeän spektaakkelin takana on lähestulkoon yhtä tärkeä hahmo kuin lavalla näkyvät miehet. Koreografia on sanalla sanoen upea. Päähineinä toimivat niin diskopallot, kurpitsat kuin pitkät tötteröt – lippiskin vilahtaa, mutta siinä on glitteriä. Kaikki on viimeiseen asti suunniteltua extravaganzan juhlaa, jota toistetaan koko kiertue. Lokki-lavan tunnelmiin verraten Pet Shop Boys tuntuukin hivenen kyllästyneeltä, mikä ei sinänsä ole ihme, sillä superhitit It’s a Sin ja West End Girls ovat lähes muuttumattomina kuuluneet heidän repertuaariinsa alkuajoista saakka. Etäännyttävä vaikutus korostuu alati vaihtuvien naamioiden ja jo tavaramerkiksi muodostuneen passiivisen paikallaan seisomisen myötä. ”Electric energy” ei miehissä lihallistu, mutta ruumiillisuutta tarjoilevat taustatanssijat, jotka kuolleiden eläimien kalloihin sonnustautuneena hyökkäävät lavalle Stravinskin Kevätuhrin tahtiin. Ironinen kontrasti naurattaa. Voisiko menestyksen salaisuus ollakin neitseiden veressä kahlaaminen?

Kuulostan kyyniseltä, mutta se on vain puoli totuutta. ”Let’s go crazy” Tennant eräässä vaiheessa tokaisee – täysin tarpeettomasti, sillä yleisö on riehunut villinä jo kauan. Nostalginen keikka huipentuu lasersäteisiin ja paperisilppusateeseen.

Kaikki odotukset on lunastettu ja mehut imetty.

Raukean tyytyväisenä ryhdyn etsimään poistumisteitä.

NOORA TIENAHO KUVAT: ZZ

James Blunt

Kelis

Mulatu Astatke

Lulu James S Y N K O O P P I   //

9

Suomen kesä, festarit ja viimeaikainen alkoholihulabaloo Mistä tässä kaikessa on kysymys?

T E K S T I S AL L A VI I TAN E N K U V I T U KS E T E M I L S HAW

Koko kesän saimme lukea lehdistä Suomen festivaaleista ja uudistuneesta alkoholipolitiikasta. Kitkeriä vuodatuksia aiheesta löytyi myös blogeista ja sosiaalisesta mediasta, nimittäin ”omien juomien” valvontaa festivaaleilla on tänä kesänä selvästi tiukennettu. Kaikki juontuu Valviran (Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) päätöksestä tulkita lakeja samalla tavalla ympäri Suomea – omien alkoholijuomien nauttiminen yleisötapahtumissa on nimittäin ollut tähänkin asti kiellettyä alkoholilain 58 §:ään nauttimiskiellosta johtuen. Tiettyjä tapahtumia on kuitenkin katsottu sormien välistä, mikä on aiheuttanut närää muissa tapahtumajärjestäjissä. Tänä kesänä Valvira ilmoittikin soveltavansa lakeja samalla tavalla kaikkiin tapahtumiin, omien sanojensa mukaan siis muistutti järjestäjiä nauttimiskiellosta.

Pori Jazz sai toistamiseen muistutuksen siitä, että omien alkoholijuomien nauttiminen yleisötapahtumassa on laissa yksiselitteisesti kielletty, vaikka kysymys olisikin Pori Jazzin kaltaisesta piknikluonteisesta tapahtumasta. Samoin PuistoBluesin oli kiellettävä omien alkoholijuomien nauttiminen tapahtuma-alueella. Porissa tapahtui ensin pieni ylilyönti, kun festivaali kielsi jopa pillimehujen ja äidinmaidon tuomisen alueelle. Tämä taas johti suoranaiseen farssiin, kun sosiaalidemokraattien Mikael Jungner ilmoitti sosiaalisessa mediassa vastustavansa sääntöyhteiskuntaa aikomalla kävellä päin punaisia. Lopulta huomattiin, että oikeastaan minkäänlainen laki ei kiellä pillimehujen tuomista festivaalialueelle, vaikka alkoholijuomia yleisötapahtumissa ei saakaan nauttia.

Kaiken kaikkiaan viimeaikaisessa alkoholikeskus10

// S Y N K O O P P I

telussa on noussut esille kaksi lainsäädännön kohtaa, jotka vaikuttavat musiikkitapahtumiin: omien juomien kieltäminen yleisötapahtumissa sekä anniskelualueen sijoittamiseen liittyvät säännöt.

KO H T I UUT TA ALKO H O LILAKIA

Valvira on kuluneena kesänä selvästi tiukentanut otettaan festivaaleista. Moni tapahtumajärjestäjä on peloissaan tapahtumansa puolesta, ja siksi kannattaa alkoholinkäytön vapauttamista yleisötilaisuuksissa perustellen tätä muun muassa sillä, että alkoholin nauttiminen kuuluu festivaalikulttuuriin. Järjestäjien onneksi, tai ehkäpä kauhistukseksi, käynnissä onkin jo pidempään ollut alkoholilain uudistustyö. Arvion mukaan uusi alkoholilaki ei kuitenkaan ehdi tälle hallituskaudelle vaan todennäköisesti vasta seuraavalle, sillä Stubbin hallitus on halunnut hidastaa alkoholilain uudistamista.

Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteen mukaan alkoholilain uudistaminen tulee kuitenkin tarpeeseen, sillä alkoholin kulutus ja siitä aiheutuvat haitat ovat kasvaneet edellisen uudistuksen jälkeen. Sosiaalija terveysministeriö tiukentaisi alkoholilakia usealla osa-alueella aina alkoholiveron nostamisesta myyntiaikojen rajoittamiseen. Samaan aikaan ay-liike ja elinkeinoelämä ovat vastustaneet lisärajoituksia, sillä alkoholi työllistää Suomessa lukuisia nuoria ja suurin osa alkoholinkulutuksesta on kohtuukäyttöä. Yksi syy lain uudistamisen hitauteen voikin löytyä elinkeinoelämän ja kansanterveydestä huolta kantavien ilmeisesti täysin vastakkaisista intresseistä.

MIK SI TOIS ET PÄ RJ Ä Ä V Ä T ?

Lain uudistamiseen asti tapahtumajärjestäjien ja artistien tulisikin miettiä sitä, miksi alkoholi on niin olennainen osa keikka- ja festivaalikulttuuria. Miksi jotkut tapahtumat pärjäävät hyvin myös nykyisen alkoholilainsäädännön puitteissa? Omien juomien nauttiminen ennen festivaalia tai sen jälkeen on kuitenkin täysin sallittua. Tulevatko ihmiset tietyn artistin keikalle vain, jos saavat päihtyä keikan aikana vai onko tämä oikeastaan vain järjestäjän oletus? Keikanhan voi halutessaan järjestää baarissakin.

Toisaalta on hassua, että juuri yleisötapahtumissa alkoholin nauttiminen on kielletty. Eikö suomalaisessa kulttuurissa alkoholia kuitenkin nautita mieluummin yhdessä kuin yksikseen? Pykälän taustalla on varmaankin järjestyshäiriöiden mahdollisuus sekä se, että alaikäisten alkoholinkäyttöä lienee lähes mahdotonta valvoa isoissa yleisötapahtumissa, jos alkoholin nauttiminen on täysin rajoittamatonta.

Toisaalta itse muusikkona tai tapahtumajärjestäjänä katsoisin peiliin, jos yleisöni tulisi paikalle vain juodakseen alkoholia. Suomi on kuitenkin pullollaan menestyneitä tilaisuuksia, joissa yleisölle riittää hyvin anniskelualue tai konsertin jälkeinen baarireissu – monet eivät tarvitse alkoholia ollenkaan musiikin yhteydessä! Monikaan ei jätä Savonlinnan oopperajuhlia, Flow-festivaalia tai Haapavesi Folkia väliin sen takia, ettei siellä saa konsertin aikana tissutella omasta pullosta. Myöskään Kuhmon kamarimusiikissa ei nähtäväkseni tänäkään kesänä ilmennyt yleisökatoa sen takia, että alkoholijuomien vieminen konserttisaleihin oli kielletty. Itse asiassa alkoholinhuuruisten festivaalien vastapainoksi tänä kesänä järjestettiin Tampereella jo toista kertaa Natural High Healing Festival, päihteetön festivaali.

Tuntuu siltä, että se alkoholinkäyttö, josta mediassa on oltu huolestuneita, rajoittuu oikeastaan vain tietynlaisiin kevyen musiikin festivaaleihin. Näiden tapahtumien järjestäjät olettavat osan yleisöstään ottavan osaa vain nauttiakseen alkoholista ja seurasta musiikista riippumatta. Tämä yleisö ja sen tuomat lipputulot ollaan vaarassa menettää, kun omia juomia ei saa tuoda alueelle. Yleisöstä harva on kuitenkaan valmis myöntämään osallistuvansa festivaaleille vain alkoholista nauttimisen takia.

A NNIS K ELUA LUEPRO B LE MAT I I KA STA

”Anniskelupaikassa alkoholijuomia saa anniskella ainoastaan lupaviranomaisen hyväksymällä anniskelualueella, jossa valvonta voidaan tehokkaasti järjestää.

Anniskelualueeksi ei saa hyväksyä urheilu-, liikunta-,

musiikki- tai muun niihin verrattavan tapahtuman yleistä katsomotilaa. Anniskelualue tulee rajata tai merkitä niin, että raja on asiakkaiden selvästi havaittavissa, jollei anniskelualuetta voida muuten selvästi todeta. Kulkemista anniskelualueelle ja sieltä pois on voitava tehokkaasti valvoa.” (Alkoholilaki) Melkein kaikilla festivaaleilla on käytössään jonkinlaiset anniskelualueet, joille omien juomien tuominen ja nauttiminen on yksiselitteisesti kielletty.

Yleisön kannalta niiden toimivuus on kiinni siitä, miten anniskelualue on sijoitettu ja organisoitu.

Muun muassa Vihreiden poliitikko, ammattimuusikko Hannu Oskala on blogissaan ottanut kantaa siihen, miten Sonisphere-festivaalilla anniskelualue oli sijoitettu 150 metrin päähän lavasta – ei siis toivoakaan siitä, että bändi näkyisi tai kuuluisi anniskelualueelle asti.

Toinen ongelma on usein se, että jonot anniskelualueille ovat valtavat tai alueet ovat täynnä. Järjestäjällä on ensisijainen rooli onnistuneessa anniskelukokemuksessa, sillä Suomen festivaalikesässä on tavattu myös lukuisia viihtyisiä anniskelualueita tiukasta lainsäädännöstä huolimatta. Onnistuneeksi anniskeluksi voisi kutsua tarpeeksi isoa anniskelualuetta tarpeeksi lähellä lavaa kuitenkin niin, että myös alkoholittomalle yleisölle jää tilaa. Anniskelualuettakaan ei saa sijoittaa minne hyvänsä – esimerkiksi yleiseen katsomoon – vaan alkoholilaissa tietyt paikat on rajattu anniskelun ulkopuolelle. Tämä vaikeuttaa merkittävästi anniskelualueen sijoittamista.

Kultaisen keskitien ratkaisu näihin vaikeuksiin olisikin esimerkiksi katsomotilojen hyväksyminen anniskelualueiksi tai anniskelualueen sijoittamisen helpottaminen muutoin.

Anniskelulupa maksaa tällä hetkellä 600 euroa, ja tilapäisestä anniskelusta veloitetaan lähtökohtaisesti 420 euroa. Monesti luullaan, ettei pienellä tapahtumajärjestäjällä ole varaa anniskelulupaan – tosiasiassa kynnyskysymys taitaa olla kuitenkin kulut, joita henkilökunta anniskelupasseineen sekä järjestysmiehet aiheuttavat, vaikka valtaosan näistäkin tehtävistä festivaaleilla hoitavat talkoolaiset. Anniskelevan tahon on myös hoidettava omavalvonta sekä raportointi ja valvottava aluetta tarkasti. Toisaalta on vaikea kuvitella anniskelualueen tuottavan tappiota hinnoilla, joilla alkoholia suomalaisilla festivaaleilla myydään; ei ole mitenkään erikoista, että tuopista joutuu pulittamaan jotain 7–10 euron väliltä. Festivaalit ja erilaiset konsertit voivat siis parhaassa tapauksessa tienata isonkin osan tuotoistaan alkoholimyynnillä. Usein anniskelu on ikään kuin ulkoistettu paikalliselle ravintolayritykselle, joka perustaa festivaalille oman kojunsa.

S Y N K O O P P I //

11

Jotkut festivaalit ovat julkisuudessa osoittaneet huolensa tiukentuneen alkoholipolitiikan takia. Eikö kuitenkin kolikon kääntöpuolena ole se, että mikäli alkoholinkäyttö yleisötilaisuuksissa vapautettaisiin täysin, festivaalin tuotot pienenisivät alkoholimyynnin osalta? On huomattava myös ristiriidat ison ja pienen tapahtumajärjestäjän välillä. Pienessä, underground-henkisessä tapahtumassa tuotot alkoholimyynnistä jäävät pieniksi ja luvat maksavat suhteessa budjettiin paljon. Isommissa tapahtumissa alkoholi taas voi olla isokin osa tuottoja.

Yleisön kannalta ongelmallista on anniskelualueiden sijoituksen lisäksi usein kallis hintataso. Alkoholin hintoja baareissa ja festivaaleilla perustellaan usein nimenomaan alkoholiveron korkeudella. Tämä on sikäli hassua, että vaikka alkoholivero on kaikille sama, hinnat vaihtelevat silti kovasti järjestäjästä riippuen. Nykyisellä lainsäädännöllä tapahtumajärjestäjän tehtäväksi jääkin anniskelun toteuttaminen niin, että se on asiakkaan maksukyvyn rajoissa – ottaen huomioon myös sen, että asiakas on festivaaleille tullessaan jo kustantanut oman lippunsa. Tapoja lisätä festivaalien vetävyyttä tiukentuneesta alkoholilaista huolimatta varmasti on: lipun tulee tarjota hieno festivaalikokemus ja enemmän vastinetta myös vähäisemmällä alkoholinkäytöllä. Erilaiset sponsorointi- ja yhteistyösopimukset ovat loputtomilla tavoilla kekseliään järjestäjän käytettävissä. Toisaalta useimmille Y-sukupolven kasvateille ei ole mitään epäselvää siinä, että festivaalialueille ei saa omia juomia viedä – todennäköisesti muutkin siihen tottuvat lähivuosien aikana. Jännityksellä jäämme odottamaan, mitä uusi alkoholilaki tuo tullessaan ja miten festivaalit sopeutuvat nykyiseen linjaan.

AINEISTO A

Alkoholilaki 8.12.1994/1143 Helsingin Sanomat: Alkoholilain uudistus on vielä levällään, 5.1.2014 hannuoskala.fi: Anniskelualueista, 12.7.2014 Kansan Uutiset: Alkoholilain uudistus sai huutia, 3.12.2013 Suomenmaa: Alkoholilain uudistus jumiutui, 24.06.2014 Valvira.fi: Anniskelu, 1.8.2014 Yle.fi: Valvira: Pori Jazzin alkoholikäytäntö on rikkonut aina lakia, 1.8.2013 Yle.fi: Uudet alkoholimääräykset hyydyttivät Puistobluesin 29.6.2014 12

// S Y N K O O P P I

M IT Ä M IE LT Ä O VAT M UUS IKO T J A FE S T IVAALIKÄVIJ ÄT ?

Tein kirjoitusta varten kyselyn tutuilta ammattimuusikoilta ja aktiivisilta festivaalikävijöiltä, joilla oletan olevan vankka kokemus erilaisista festivaalijärjestelyistä. Kyselyyn sai vastata nimettömästi. Kyselyyn vastanneista suurin osa oli 18–30-vuotiaita muusikoita ja festivaalikävijöitä.

1. Onko nykyinen alkoholipolitiikka häirinnyt sinua festivaaleilla? Jos on, niin miksi ja miten?

Vastauksissa heijastui eniten anniskelualueiden huono sijoittelu ja kallis hintataso. Monilla oli myös oletus siitä, että festivaalikävijät juovat enemmän alkoholia sen takia, etteivät halua ostaa kalliita juomia festivaalialueella. Esille nousi myös vahvasti se, että nykyinen politiikka häiritsee alaikäisten sekä lapsiperheiden osallistumista tapahtumiin.

– Ei ole. (Useita vastauksia) – Suomessa ongelmana on se, että suurin osa keikkapaikoista on anniskelualuetta ja siksi kielletty alle 18-vuotiailta. Usein juuri alaikäiset ovat innokkaimpia faneja ja on sääli, etteivät he alkoholilainsäädännön takia pääse keikoille. (Eero Sipilä, muusikko) – Eniten alkoholipolitiikassa häiritsee korkea alkoholivero. (Aki Saarela, muusikko/tapahtumajärjestäjä) – Minusta on järjetöntä, että anniskelualueet ovat niin tarkasti rajattuja. Tästä seuraa mm. se, etteivät lapset pääse vanhempiensa kanssa seuraamaan konsertteja, joissa myydään alkoholia. Mielestäni tällä ei suojella lapsia vaan aikuisten oikeutta olla kohtuuttoman päissään. Liian känniset henkilöt pitäisi poistaa ravintoloista ja päästää lapsiperheet sisään. Monilla festivaaleilla kaikki katetut alueet ovat anniskelualueita. Lapsiperheet saavat seistä sateessa, kun katosten suojaan ei pääse. (Anonyymi) 2. Vaikuttaako musiikkigenre siihen, miten alkoholia keikoilla käytetään?

Osa vastaajista oli sitä mieltä, että tietyillä musiikiin alakulttuureilla on rajumpia juomistottumuksia kuin

toisilla. Osa taas oli sitä mieltä, että genreä enemmän vaikuttaa esiintymispaikka sekä kohdeyleisön ikäjakauma.

– Itsessään genre tuskin vaikuttaa, mutta miljöönä puistokonsertti tarjoaa toki paremmat mahdollisuudet juominkeihin kuin konserttitalo. Klassisen musiikin yleisön keskiarvoisen korkea ikä myös vähentänee juomisen määrää per kuuntelija. Tosin olisi hauska nähdä tällaisia festivaalikeikan tyylisiä klasarikeikkoja ja mitä siitä syntyy! (Lauri Pekkarinen, muusikko) 3. Pitäisikö omien juomien nauttiminen sallia kaikissa yleisötapahtumissa (anniskelualueen ulkopuolella), miksi?

Vain muutama vastaaja oli sitä mieltä, että omien juomien nauttiminen tulisi sallia. Sen sijaan lähes kaikki olivat sitä mieltä, että asiaan pitäisi vaikuttaa tapahtuman luonne ja että festivaalilla itsellään pitäisi olla enemmän sananvaltaa asiassa.

– Mielestäni ei tulisi, mutta festivaaleilla täysiikäisille voitaisiin sallia juomien tuominen alueelle esim. muovipulloissa tai kuten joskus Provinssissa, jossa juomat sai kaataa muovituoppiin portilla.

(Anonyymi) – Ei, mutta järjestelyt olisi hyvin pitää festarien päätäntävallassa. Mielestäni esim. Ilosaaressa on hyvä, että ihmiset voivat juoda läheisillä majoitusalueilla mitä tykkäävät, ja lavojen edustat pidetään kuitenkin siisteinä ja turvallisina. (Anonyymi) – Ei. Järjestyshäiriöt lisääntyisivät, alaikäisten alkoholinkäyttöä olisi vaikeampaa valvoa yms. Mielummin alkoholiveroa hölläämällä voisivat ihmiset juoda kohtuuhintaisia alkoholijuomia valvotuissa olosuhteissa. (Aki Saarela, muusikko/tapahtumajärjestäjä) – Kohtuullinen alkoholinkäyttö kyllä. Kännääminen voitaisiin sanktioida. (Anonyymi)

4. Vaikuttaako alkoholinkäytön mahdollisuus siihen, menetkö tietylle keikalle vai et?

Valtaosa vastaajista oli sitä mieltä, että alkoholinkäytön mahdollisuus ei vaikuta lainkaan siihen, osallistuvatko he keikalle.

– Ei vaikuta. Harkitsen pikemminkin niin päin, että jaksanko mennä känniläislaumoihin vaeltamaan.

(Anonyymi) – Ei. Ensisijaisesti menen katsomaan artistia, jos tiedän mitä olen menossa katsomaan. Toisaalta esim. tuntemattompien artistien piknikmäisen tapahtuman saattaisin skipata, mikäli virvokkeitani olisi rajoitettu. (Anonyymi) – Periaatteessa ei, mutta toisaalta festivaalireissuja pitää aina miettiä kahdesti, koska tietää, että lipun lisäksi pitää upottaa pitkä penni myös anniskelupisteellä. (Eero Sipilä, muusikko) 5. Jos olet muusikko, mitä mieltä olet yleisön alkoholinkäytöstä?

Muusikot suhtautuvat lähes yksimielisesti hyväksyvästi yleisön alkoholinkäyttöön: se parhaimmillaan parantaa yleisön viihtyvyyttä ja keikkafiilistä. Moni myös huomauttaa, että usein muusikon palkka koostuu alkoholimyynnistä tulleista tuloista.

– Satunnaiset häiriköt aiheuttavat silloin tällöin ongelmia, mutta luulen, että suurin osa esiintyjistä on jo tottunut tähän ja osaa hallita tilanteen. (Anonyymi) – Ei haittaa. Kännääminen kyllä. (Anonyymi) 6. Jos olet tapahtumajärjestäjä, mitä mieltä olet yleisön alkoholinkäytöstä?

Vastaajat myöntävät niin alkoholin taloudellisen merkityksen kuin satunnaisten järjestyshäiriöidenkin mahdollisuuden vaikuttavan mielipiteeseen.

– Alkoholi kuuluu festivaaleille ja anniskelualueiden alkoholin myynnillä katetaan myös iso osa festivaalien kuluja. Festivaalien lippujen hinnat nousisivat entisestään, jos anniskelualueiden myynti romahtaa. Alkoholin käytön ylilyönnit ja alkoholista johtuvat järjestyshäiriöt ovat valitettavia, ja tämän ja muun turvallisuuden takia alkoholinkäyttöä on hyvä valvoa. (Aki Saarela, muusikko/tapahtumajärjestäjä) – Muutamia ylilyöntejä sattuu silloin tällöin, mutta kunhan järjestyksenvalvonta on tilanteen tasalle, ei asiasta yleensä aiheudu suurempia ongelmia.

Siellä missä on alkoholia, tuppaa tapahtumaan...

(Anonyymi) S Y N K O O P P I //

13

Kesäpäivä Kaustisella 7.–13.7.2014, Kaustinen Folk Music Festival

Teksti ja kuvat Sirkku Mantere Heinäkuisena maanantaina, hieman puolenpäivän jälkeen, vanha punainen pakettiauto käynnistää moottorinsa Kotkan länsipuolella ja valmistautuu koko päivän kestävään matkaansa kohti keskipohjalaista Kaustisen kuntaa. Myöhemmin päivällä määränpäässä alkaa Suomen suurin kansanmusiikkijuhla, Kaustinen Folk Music Festival, jonka avajaisia jopa presidenttiparimme kunnioittaa läsnäolollaan. Volkkarin etuosan ilmastoimattomaan ihanuuteen pakataan kaksi kymmenvuotiasta tyttölasta ja heidän äitinsä, takaosaan ladotaan kaksi viulukoteloa sisältöineen, erinäisiä rytmi- ja puhallinsoittimia, uikkareita, pyyhkeitä, olkihattuja, makuupusseja, kylmä- ja matkalaukkuja, unikavereita, puhelimia latureineen ynnä muuta, kunnes sinne ei enää muuta mahtuisikaan – ja niin matka alkaa. Kaustisen reissua on odotettu taas kokonainen vuosi, Lasten pelimannikilpailuun on valmistauduttu ainakin jonkin verran, Tastulan leirintäalueelta on varattu pikkuinen mökki, ja sukulaisia ympäri Suomen on myös matkalla samaan kohteeseen musiikista ja yhdessäolosta nauttimaan.

Kaustisella on järjestetty kansanmusiikkijuhlat vuodesta 1968, ja tänä kesänä niitä juhlitaan 47. kerran. Minä sain hajun kuuluisasta ”Kaustisen tunnelmasta” ensimmäisen kerran jo kesällä 1983 ollessani 7-vuotias. Lapsuuteni kesien kohokohta olivat Kaustinen ja Kalajoen hiekkasärkät, joiden kuumaan pehmeyteen pääsimme uppoutumaan festivaalien jälkeen. Pienenä kuljin Kaustisella aina Pelimanni-passi kaulassa päästen siten vapaasti kulkemaan kaikkialle festivaalialueella. Nyt liikun alueella äidin ominaisuudessa, mutta lasteni aloitellessa jo toista vuosikymmentään uskon pystyväni nauttimaan musiikkitarjonnasta ilman sen suurempia lastenhoitojärjestelyitä. Vietämme festivaalialueella tiistain, jolloin siellä esiintyy myös yhteinen 14

// S Y N K O O P P I

suosikkiyhtyeemme Freija. Päivän päätapahtuma meille on kuitenkin lasten viihdyttämiseksi pystytetyssä Lastenteltassa alkuillasta järjestettävä Lasten pelimannikilpailu, jossa tyttäreni aikovat esittää ripakat kappaleet Saunapiian polkka ja Eriks polka omana sovituksenaan viululle ja harmoonille. Harmoonia ei menopelimme tavaratilasta kuitenkaan löydy, joten Laikan likat -bändillä riittää vielä sumplittavaa alueelle päästyään: soitin pitäisi löytää ja harjoitellakin voisi vielä.

Maanantaipäivän kohokohta on saapuminen tutulle leirintäalueelle kahdeksan tunnin matkanteon jälkeen. Edessä on vielä pakollinen iltauinti, pikkuiseen mökkiin asettuminen, sen mataluuteen, valoisuuteen ja yön hikisyyteen totuttelu ja herätyskellon virittely. Tiistain aiomme viettää festivaalialueella aina porttien aukeamisesta kello 10 Juhla-areenan viimeisen esiintyjän keikan loppuun asti (noin kello 22). Lippujen hinnat eivät päätä huimaa: lapset saavat vapaan kulkuluvan alueelle seitsemällä eurolla (alle 7-vuotiaat 0 €), ja aikuisten lippu maksaa kolmekymppiä. Lippu tuo mukanaan valinnan vaikeuden: ammattilaisia ja harrastajia esiintyy alueella ja sen lähiympäristössä 25:llä eri estradilla samanaikaisesti. Musiikin tulviminen joka ilmansuunnasta samanaikaisesti on juuri sitä Kaustis-magiaa, joka Pro Kaustinen ry:n puheenjohtajan Hannu Sahan mukaan aktivoi kuulijaa haluamaan myös itse tekijäksi. ”Esiintyjän ja yleisön välistä rajaa pyritään festivaalilla hämärtämään tietoisesti”, kertoo Saha avajaispuheessaan. Sillä tavalla kuulija heittäytyy osallistuvaksi kokijaksi eikä vain passiiviseksi kulttuurin vastaanottajaksi.

Aikataulupalapeliä täytyy alkaa koota nopeasti, jotta päivästä saataisiin kaikki irti. Kiinnostavien keikkojen päällekkäisyys tuntuu välillä ongelmalta, mutta jos festivaalilla viettää useamman päivän,

löytää melko varmasti suosikkibändinsä keikalta myös jonakin toisena päivänä. Tänä vuonna Kaustisella on ennätysmäärä esiintyjiä: esiintyjäryhmiä on 400 ja pelimanneja 3500. Myös lippujen ennakkomyynnissä oli tehty ennätys, joten yleisöäkin esiintyjille varmasti riittää. Konsertteihin on paria esiintymispaikkaa lukuun ottamatta vapaa kulku, eli ei ole rikollista saapua keikalle myöhässä tai lähteä vähän aikaisemmin pois. Osa konserttisaleista on tosin rauhoitettu ramppaamiselta, esimerkiksi suosittu ja tunnelmallinen Iholla-sali konserttien nauhoittamisen takia. Myös Pelimannitalon ja Kansantaiteenkeskuksen tilaisuuksissa on suositeltavaa pidättäytyä turhasta esiintyjiä ja yleisöä mahdollisesti häiritsevästä liikehdinnästä. Sen sijaan esimerkiksi päälava Keskipohjanmaa-areena ja virvoitusta janoiselle tarjoava Café Mondo antavat vierailijalle vapaat jalat kulkea ja jopa tanssia, niin kuin festareilla kuuluukin. Kaustisella on myös ”jokapelimanninoikeus” pysähtyä soittamaan mihin tahansa ja milloin vain.

Suuntaamme heti aamupäivästä kuppilaan.

Café Mondon Jamiworkshop on jo saapuessamme alkanut. Asetumme pöydän ääreen ja avaamme viulukotelot. Jamiworkshopin nuottivihkoa en ymmärtänyt Folk Shopista alueen ulkopuolelta ostaa, mutta ei hätää – vanhana Suzuki-lapsena korvakuulolta opettelu sujuu vielä. Tyttärenikin näyttä-

vät saavan nopeasti nuotin päästä kiinni virolaisen Curly Strings -yhtyeen opastaessa sekalaista joukkoa eri-ikäisiä muusikkoja soittimineen. Harmooninsoittajatyttäreni liittyy orkesteriin juuri hankkimaansa kazoohon hoilotellen. Muutama biisi opetellaan leppoisasti parin tahdin pätkissä useita toistoja tehden, kunnes koko kappale osataan vetää läpi mestareiden kanssa. Mikäs sen hienompaa kuin päästä jamittelemaan yhdessä Euroopan valloitusta tekevän, nousevan folk-yhtyeen kanssa!

Päivän ensimmäisen kokonaisen keikkani kuuntelen tässä samaisessa baarissa hieman myöhemmin. Ensimmäiseksi “suomalaisen säkkipillin” yhtyeeksi ohjelmalehtisessä tituleerattu Päre tarjosi kolme varttia hypnoottista säkkipillisoundia.

Yhtyeen keulahahmo ja ainakin tämän keikan perusteella se kuuluvin osa yhtyettä on Petri Prauda, joka soittaa Yrjänä Ermalan rakentamaa suomalaista säkkipilliä. Yhtyeen muut jäsenet ovat Piia Kleemola (viulu), Jarmo Romppanen (mandola) ja Oskari Lehtonen (lyömäsoittimet): tuttuja muusikoita Suomen tämän hetken eturivin kansanmusiikkiyhtyeistä kuten Frigg, Hyperborea, Orkestar Borduka ja Kouon Frouva. Kuulemme voimakkaasti artikuloidun setin tuttuja suomalaisia polskia, menuetteja ja valsseja. Istun kuin naulittuna penkissäni: yhtyeen soundi on maaginen – kuin säkkipillin ääni nousisi peruskallion sisästä suoraan

Curly Strings S Y N K O O P P I //

15

Laikan likat ruumiiseeni. Vaikka sovitukset ovat rytmikkäitä ja rumpalilla vahva rooli, tunnen rentoutuvani kuin joogasalissa konsanaan. Keikan mielenkiintoisin hetki on Tapani Variksen vierailu munniharpullaan kappaleissa Menuetti Oravaisista ja Polska Bromarvista. Munniharppu sopii kuin nenä päähän säkkipillin, viulun ja mandolan kaveriksi. Niiden sointi sulaa yhdeksi. Viulu tosin kuului keikan loppuminuuteille asti liian heikosti jääden lähes täysin säkkipillin alle. Lopussa tasot korjattiin, kun Kleemola lähti loihtimaan pontevasti setin viimeisen polskan tahtia.

Päivän mittaan seurueessani harrastettiin ahkerasti vapaan harmoonin etsintää, jotta Laikan likat -duo saisi polkkasikermänsä kuntoon ennen alkuillan kilpailua. Vasta perillä festivaaleilla olimme kuulleet, että polkka olikin festivaalin toinen teema tänä vuonna tarinoiden lisäksi. Mukava sattuma!

Lasten teltassa koko viikon ahkeroiva ja lapsia aamusta iltaan viihdyttävä Tradilinnut-yhtye oli kyllä jo aamupäivällä lainannut omaa soitintaan tytöille, mutta viiden minuutin mittainen harjoitusmahdollisuus oli mennyt harakoille musikanttien riidellessä kovaäänisesti kappaleidensa sovituksesta. Hoo-hetken tultua kotkalaisyhtye nousi reippaana lavalle, mutta jälleen harmooni aiheut16

// S Y N K O O P P I

ti päänvaivaa: Tradilintujen käyttämä soitin oli nimittäin saanut huuhtelun hellepäivän ainoaksi jäävästä vesisateesta, mistä syystä muutama kosketin oli juuttunut alas. Tytöt siis takaisin penkille odottelemaan, josko jostakin saataisiin jälleen lainasoitin. Pitkähköltä tuntuneen hetken jälkeen ja muiden kilpailijoiden keskittyessä taidokkaisiin ja välillä kovin hellyttäviin esityksiinsä harmooninkantajat saapuvat Lastenteltalle kiikuttaen lavalle Kangasalan Pikkupelimanneilta lainattua matkaharmoonia – heidän keikkansa Juhlapihalla oli päättynyt pari minuuttia aikaisemmin. (Lämmin kiitos lapsuuteni kansanmusiikkiyhtyeelle!) Keikka sujuu harjoittelemattomuudesta huolimatta (tai ties vaikka sen ansiosta) vakuuttavasti, ja polkkasikermän loppuhuipennuksen hukuttua aplodien alle saavat pelimannit vielä kunniakirjan ja tarran lisäksi Tradilinnuilta sanallisen palautteen esityksestään. En usko, että tästä kilpailusta jäi kenellekään paha mieli, niin luontevasti Tradilinnut pikkuesiintyjiä tsemppasivat ja auttoivat sanojen tai sävelen unohtuessa.

Kilpailun päätyttyä lähdemme kohti arvokasta talonpoikaisrakennusta ja parasta konserttilavaa, Pelimannitaloa, jonka suojissa Freija pian aloittelee hikistä urakkaansa. Hetkeä aiemmin kohteessa on

loppunut Konsta Jylhä -laulukilpailun finaali ja onnelliset voittajat, perinteisen sarjan Ilona Korhonen ja vapaan sarjan Outi Pulkkinen, säteilevät talon edustalla. Viidennen kerran järjestetty kilpailu suunnattiin ensi kertaa kansanlaulajille. Kilpailua seurattiin myös ovensuista ja ikkunoiden läpi, ja kun väki alkaa virrata ulos rakennuksesta, tiedän meitä odottavan sisällä saunan.

Freija aloittaa huolellisen virityksen jälkeen pehmeällä tulkinnalla rajusta Vestmanviiki-balladista. Sen jälkeen taas viritellään – soittimet reagoivat herkästi kuumuuteen. Olen onnellinen virityshetkistä, koska jo Freijan levyillä ihastuin yhtyeen intonaatioon. Soinnin puhtaus ja siitä syntyvä keveä kirkkaus on Freijan tavaramerkki. Tavaramerkeistä toinen varmistuu tämän keikan aikana, nimittäin täydellinen balanssi ja harmonia muusikoiden kesken. Freija käsittelee valitsemiaan kappaleita ovelasti saaden tututkin biisit kuulostamaan aivan uusilta verhoamalla ne Freija-soundin pehmeään lämpöön. Pelimannitalon hirsinen akustiikka sopii Freijalle ja korostaa tätä efektiä. Mitään ei pusketa eikä huudeta, vaan kaikki informaatio musiikissa välittyy selkeänä ja lämpöisenä menettämättä kuitenkaan painoarvoaan. Emme kuule kappaleita Etno-Emmalla palkitulta SydänJuurilla-levyltä emmekä ensimmäiseltä äänitteeltä Lempilauluja. Freija on tehnyt joukon uusia sovituksia ja vihjaisee tulevasta levytysprojektista. Koskettavin tuokio koetaan yhtyeen ensimmäisen yhteisen sävellyksen, rekilaulun Sinä olet parissa. ”Kaustisen tunnelma” on käsin kosketeltava yleisön vastatessa freijamaisessa pehmeydessä Maija Karhinen-Ilon herkkään esilauluun. Kansansävelmien ohella Freija pitää sovitusten tekemisestä myös muun muassa suomalaisista iskelmistä ja kevyestä musiikista. Pelimannitalossa kuulimme esimerkiksi Hectorin Nostalgian, Soittajapoika-humpan ja loppuillan korvamadon Väliaikainen. Lapset saavat ihailemaltaan Maijalta sekä bändin pojilta Arto Anttilalta, Matti Laitiselta ja Lassi Logrénilta nimmarit, ja sitten siirrymme kohti Keskipohjanmaa-areenaa, missä Pauli Hanhiniemi & Hehkumo aloittelevat settiään.

En odottanut liikoja illan pääesiintyjältä. Lienenkö saanut joskus nuoruudessani yliannostuksen Kolmatta naista tahi kokenut jonkin sydänsurun Valehtelisin jos väittäisin -slovarin soidessa taustalla... Koen kuitenkin yllätyksen: Hehkumo on mitä energisin bilebändi ja Hanhiniemi sen keulassa karismaattinen, bändin ja yleisön lähes hurmioon puskeva voima. Tähän konserttiin osallistutaan täyttämällä amfiteatterin lava tanssijoista vauvas-

ta vaariin. Kuulemme voimakkaan kokonaisuuden hienoja sävellyksiä kekseliäillä sovituksilla huippumuusikoiden esittäminä. Hehkumossa vaikuttavat Anne-Mari Kivimäki (5-rivinen haitari, tamburiini, laulu), Piia Kleemola (viulu, alttoviulu, 15-kielinen kantele, laulu), Antti Paalanen (1- ja 2-riv. haitarit), Juppo Paavola (rummut, lyömäsoittimet), Ville Rauhala (kontrabasso, laulu), Mika Virkkala (mandoliini, viulu, alttoviulu) sekä Pauli Hanhiniemi, joka soololaulun lisäksi soittaa kitaraa, huuliharppua ja haitaria. Sovituksista ei löydy tylsää hetkeä: on hienoja instrumentaaliosuuksia, ovelia rytmityksiä, ja silloin tällöin bändi yllättää räjähtävällä yhteissisääntulolla. Siipeen jos sain -balladi saa tunteikkaan tulkinnan, ja raju valssi Roskikset hullaannuttaa sekä esiintyjät että tanssiparketin. Mainio konsertti myös ajatellen festivaalien tarina-teemaa. Juha Vainio -palkinnon vuonna 2007 saanut Hanhiniemi tarinoi kekseliäästi arkisista ja aroistakin asioista omaan konstailemattomaan tyyliinsä.

Tiistaipäivän Kaustis-palapelistäni muodostui loppujen lopuksi ihan tyydyttävä kokonaisuus, vaikka kaikille kiinnostaville keikoille en päällekkäisyyksien vuoksi ehtinyt. Lapset saivat metrilakunsa ja kelttikorviksensa, mutta toivottavasti myös pelimannikärpänen puraisi heitä taas järeämmin. Pakettiauto kuljettaa pienen, väsyneen pelimannijoukon Tastulanjärven rannalle, mistä matka jatkuu seuraavana aamuna kohti uusia seikkailuita.

MANNERHEIMINTIE 13a B 00100 Helsinki www.fuga.fi, fuga@fuga.fi

S Y N K O O P P I //

17

RU I S ROCK 4.–6.7.2014 Teksti Minne Mäki Kuvat Kalle-Petter Wilkman

18

// S Y N K O O P P I

S Y N K O O P P I //

19

Auto Helsingistä kohti 45. Ruisrockia käynnistyi aurinkoisena ja turhankin hikisenä perjantai-iltapäivänä. Mitä oli odotettavissa? Paljon suuria nimiä, varmoja viihdyttäjiä ja kotimaisia tuttuja. Näiden lisäksi oli kiinnitetty muutama tuntemattomampi mutta silti kiinnostusta herättävä artisti. Kyydissämme oli ainoastaan Ruisrock-ensikertalaisia, joten tähän miltei yleissivistykseen kuuluvaan festarikokemukseen liittyi paljon odotuksia. Tiedossa olivat Ruissalo ja sen upea sijainti, Viking Linen ohi lipuvat laivat, turhan humaltuneet turkulaisnuoret sekä kaukana sijaitseva, karu leirintäalue. Viikonlopun aikana tulisimme kokemaan kaikki nämä huhutut hienoudet.

P E R J A N TA I

Ruisrockin ensimmäinen ilta piti pitkälti sisällään kotimaisia jokafestarinsoittajia kuten Erin, Cheek ja Olavi Uusivirta. Päivä oli loppuunmyyty, mikä näkyi myös porttien ulkopuolelle muotoutuneen jonon pituudessa. Valtava väkijoukko kulki yhtenä virtana Ruissalon suuntaan jo monen kilometrin päästä. Leirintäalueelta lähtevältä bussilta oli turha toivoa kävelyvauhtia nopeampaa kuljetusta, eikä toisaalta yhteensä 12 kilometrin päivittäinen kävelymatka ollut ihan sitä, mitä viikonlopulta toivoi. Tunnin alkuveryttelyn jälkeen Ruissalon kuvankauniit pellot ja vehreys saattelivat meidät kuitenkin festarialueen eteen, jossa brittiläisen Examplen viimeiset hittisävelet valloittivat nuorehkoa yleisöä tanssihiteillään.

Perjantain ensimmäinen pääesiintyjä oli suora hyppy 90-luvulle. Läpimurtonsa Smash-albumillaan tehnyt The Offspring juhli yleisönsä kanssa kyseisen levyn 20-vuotista taivalta jättäen keikan näin ollen melko ennalta-arvattavaksi. Nostalgiseksi keikan teki erityisesti se, että lähes viisikymppisen laulaja Dexter Hollandin ääni kuulostaa yhä samalta ysäripojan uhmahuudolta kuin levylläkin. Kalifornialaisen punkrockyhtyeen voimapumppu sai niin kahden vuosikymmenen takaiset fanit kuin tietämättömät nykynuoretkin täysillä mukaan aikamatkaansa.

Toisin kuin The Offspring, illan toinen pääesiintyjä ei pahemmin nostalgiaa tai menneisyyden muistelua tarvinnut tuekseen. David Guetta on tämän hetken suurimpia dj-nimiä, minkä huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun 15 000-päinen yleisö sai Niittylavan edustan tärisemään innostuksesta.

Guetta soitti sitä, mitä nuori yleisö häneltä halusikin kuulla. Reilun tunnin setti piti lähtökohtaisesti sisällään kaikki suurimmat hitit, jotka jokainen radiota kuunteleva nuori osaa ulkoa. Vaikka itselleni paras hetkeen kuulemani vitsi on “Miksi David Guetta joutui perumaan maailmankiertueensa? – Koska hukkasi muistitikkunsa”, en väitä, etteikö kyseisessä esityksessä olisi sitä suuren maailman fantasiaa, jota Suomessa niin harvoin kokee. Lavan näyttävä valoshow oli yksin lavalla hytkyvän dj:n visuaalisena 20

// S Y N K O O P P I

voimavarana. Myös korkealle kantaneet ilotulitteet olivat osa Guettan suurenmoista rytkettä; kauas festivaalialueen ulkopuolellekin näki, että nyt on Ruisrockin ensimmäinen päivä päättynyt näyttävästi.

L A U A N TA I

Festivaalipäivä nro. 2 sai osakseen aivan yhtä kesäisen lämpötilan kuin perjantaikin, mikä näkyi niin juhlakansan vähäisessä pukeutumisessa, rantalavan edustalla olevan uimarannan täyttymisestä kuin vesipisteiden pitkistä, janoisista jonoista.

Hieman nuutuneen ja jokseenkin tyhjän alueen herättäminen lankesi J. Karjalaisen tehtäväksi, mikä ei kuitenkaan tuottanut varmalle ja rakastetulle, Ruisrockissa jo kahdeksan kertaa soittaneelle herralle ongelmia. Keikka perustui niin vanhempiin hitteihin kuin viime vuonna ilmestyneen Et ole yksin -menestyslevyn materiaaliin. Vanhan ja uuden yhdistävä tekijä oli kuitenkin se, että yleisö innostui yhä uudelleen jokaisen kappaleen tutuista ensitahdeista ja alkoi laulaa täysillä mukana. Lavan suunnalta huokuva huolettomuus tarttui kuulijoihinsa ja kaikui alueella vielä pitkään keikan loputtuakin.

Toinen suomalainen suursuosikki oli paluunsa Saimaa-yhtyeen kanssa tehnyt Pepe Willberg. Liki 60-henkinen armeija Pepen takana koostui Saimaan lisäksi 30-henkisestä Espoon laulu -kuorosta, Lumos-jousiorkesterista sekä Kaartin soittokunnasta.

Kyseessä oli ennennäkemättömän valtavan kokoonpanon ensimmäinen keikka, mistä huolimatta yleisö ei ollut löytänyt Rantalavalle ihailemaan Matti Mikkolan luotsaamaa mestarillista show’ta. Jo levyllä upeasti soivat dynamiikat, vaivattomat tyylivaihdokset sekä etenkin mahtipontiset sovitukset kaikuivat lievän merituulen saattelemana spektaakkelimaisesti.

Pepen lauluääni oli hänen ikivihreistä hiteistään tutun nasaalin sijaan voimakas ja miehekäs, eivätkä edes hänen vaivaannuttavat välispiikkinsä riittäneet poistamaan lähes kroonisilta tuntuvia kylmiä väreitä.

Pepen ja Saimaan konsertti ei ollut Ruisrockin ainoa livedebyytti, sillä vuonna 2011 perustettu Studio Killers siirtyi myös ensimmäistä kertaa studios-

Pepe Willberg

Samuel T. Herring (Future Islands)

Lily Allen S Y N K O O P P I   //

21

Klara Söderberg (First Aid Kit) ta lavalle. Animaatiohahmojen taakse piiloutunut kolmihenkinen yhtye on pysyttäytynyt anonyymina, eikä tämäkään tilaisuus antanut Chubby Cherrylle, Goldie Foxxille tai Dyna Minkille kasvoja. Heistä kaksi oli lavalla eläinmaskit naamoillaan ja kolmikon laulajaksi epäilty Teemu Brunila puolestaan yleisön seassa ison hupun peittämänä. Joukkorahoituksella jopa 50 000 puntaa kerännyt visuaalishow oli näyttävä mutta yksiulotteinen. Vaikka vuonna 2013 julkaistu nimikkoalbumi onkin täynnä loistavaa konemusiikkia, ei sen esittäminen livenä tuntunut kuitenkaan riittävän. Siksi lavalla vieraileva Jenni Vartiainen ja hänen vetämä Jenny oli tunnin setin ehdoton kohokohta.

Studio Killersin kanssa samaan aikaan Lounalavalla soittanut Future Islands oli ensivierailullaan Suomessa, vaikka yhdysvaltalainen yhtye onkin julkaissut jo neljä pitkäsoittoa. Pääasiallisesti toukokuussa julkaistun Singles-albumin ympärille muodostettu keikka toteutettiin tunteita kuohuttavana kokonaisuutena. Muuten suhteellisen tasapaksu poprock heräsi henkiin yhden ainoan henkilön avulla.

Käsittämättömän karismaattinen laulaja Samuel T. Herring antoi lähes kaikelle laulamalleen uuden merkityksen ja kiihkeyden. Laulajan hikinen ja täydellisen antaumuksellinen tulkinta oli koko keikan kantava voima, joka ylitti ehdottomasti monen skeptikon odotukset ja voitti koko yleisön puolelleen.

Olkoon Herringin lavapersoona sitten aitoa tai teeskentelyä, sen ulosanti oli todella spontaania ja kokonaisvaltaista. Monen mielessä varmasti pyörikin jo toive bändin seuraavasta Suomen vierailusta – tämä pumppu nimittäin räjäyttäisi Tavastian.

Lauantain pääesiintyjä aloitti noin 15 minuuttia 22

// S Y N K O O P P I

myöhässä, mutta odottaminen kannatti. Lily Allen saapui isojen tuttipullojen täyttämälle lavalle söpönä ja sympaattisena, omana inhimillisenä itsenään.

Kahden lapsen äiti on ihastuttanut naiivin ironisilla sanoituksillaan ja tyttömäisellä brittiaksentillaan, ja kolmen levyn julkaisseena hänellä riitti materiaalia soittaa yli tunnin hittiputki. Niin kuin kappaleiden sanomastakin kuuluu, myös lavalla valloittava Lily teki mitä halusi. Ei sen kummempia yleisön kosiskeluja tai suuria huudahduksia. Sen sijaan esimerkiksi eturivin fanin heittäessä puhelimensa lavalle, tämä sai idoliltaan ällistyneen puhuttelun. Toukokuussa ilmestynyt Sheezus hurmasi kuuntelukokemuksena samalla tavalla kuin livekeikkakin; se jätti tajuttoman hyvän ja avoimen mielen. Ei liene epäilystä, etteikö Lily Allen, tai oikeastaan naiset ylipäätään, pystyisi mihin vain. Viimeisenä soinut Not Fair liikutti vielä pitkään Ruissalon pimeän metsikön halki kävelevää kotimatkakaravaania.

S U N N U N TA I

Sunnuntai-iltapäivä alkoi Turun oman ylpeyden taidonnäytöllä. Pian 16 vuotta täyttävä Robin oli täynnä nuorta energiaa ja niin oli myös hänen teini-ikäisillä tytöillä täytetty yleisönsä. Jokainen kappale osattiin ulkoa, jokaisen lavalta tulleen lausahduksen perään kiljuttiin edellistä kertaa korkeammalta ja vaikka lavalla hyöri yhteensä viisi soittajaa ja kaksi tanssijaa, jokaisen yleisössä riehuvan silmäparin katse oli suunnattu tiukasti ainoastaan tähän valovoimaiseen nuoreen showmieheen.

Kahden vuoden ura on pitänyt sisällään neljä pitkäsoittoa, yhden elokuvan, palkintoja sekä lukui-

sia keikkoja – ja se näkyy. Siinä missä kokemattomissa ja nuorissa suomalaisartisteissa näkyy usein hiven epävarmuutta ja jäykkyyttä, veti Robin keikkansa täydellä energialla ja niin tuttavallisesti kuin esiintymisen omassa kotikaupungissaan voikaan. Tämän kruunasi takaperinvoltit, trampoliinilla tehdyt temput sekä oikeasti kaunis lauluääni. Viimeistään herkkä hittiballadi Onnellinen sai muutaman aikuisen miehenkin kyyneliin. Robinin suosiolle on todellinen syy: käsittämätön lahjakkuus.

Heti Robinin perään soitti Johanna ja Klara Söderbergin muodostama, iki-ihana First Aid Kit. Show oli Robinin vastapainoksi täydellisen minimalistinen, joskin musiikki riitti tekemään esityksestä yhtä valloittavan. Steelkitara on sisarusten suoran äänenkäytön lisäksi yhtyeen americanasoundin suurin tekijä ja lempeät kaksiääniset lauluharmoniat sopivat yleisön sunnuntaipäivän utuisiin tunnelmiin. Myös Simon & Garfunkelin American soittanut ruotsalaiskaksikko on vieraillut Suomessa tiuhaan tahtiin, ja jo joulukuussa heillä on tiedossa kaksi keikkaa Helsingissä. Keväällä ilmestyneeseen Stay Gold -levyyn perustuva kiertue oli ainakin Ruisrockin osalta todella kultainen.

Sen sijaan alkuillasta Telttalavalla soittanut Tame Impala veti valitettavan mitättömän keikan.

Kahden loistavan täyteläisen ja oivaltavan pitkäsoiton jälkeen Kevin Parkerin luotsaaman bändin esiintyminen tuntui rutiininomaisesti suoritetulta aidan alitukselta. Edes suurimmat ja runsaimmat hitit kuten Feels Like We Only Go Backwards eivät lähteneet lentoon. Kuudelta alkanut keikka oli myös sijoitettu niin ajaltaan kuin sijainniltaankin huonosti, ehkä jopa väärälle festivaalille. Aiemmin täynnä itkuhuutavia Robin-faneja ollut teltta oli lähes tyhjillään, eikä näin ollen bändiäkään voinut liiaksi syyttää heittäytymättömyydestään. Kaiken lisäksi näyttäviksi tarkoitetut visuaalitkaan eivät olleet parhaimmillaan keskikesän valossa. Yhtyeen

voimakas ja myöhäis-Beatlesmäinen psykedelia ei yksinkertaisesti auennut. Toivottavaa olisikin saada Parkerin projekti Suomeen klubikeikalle, johon saapuisi sekä oikea yleisö että yhtye, joka pystyisi toteuttamaan itseään oikeissa puitteissa.

Sunnuntai-illan potin räjäyttäjänä toimi ranskalainen Phoenix, joka sai rytmikkäällä rockillaan yleisönsä tanssimaan, hyppimään, kaatumaan ja taas nousemaan. Bändi on kuluneen kesän aikana soittanut Euroopan suurimmilla festareilla, minkä huomasi myös Ruisrockissa todistetusta eloisuudesta ja rentoudesta, jota oli nautinnollista seurata. Thomas Marsin johtama kokoonpano yhdisti kovemmat progeosuudet ja helposti lähestyttävän popin vaivattomasti ja ristiriidattomasti toisiinsa – maustaen tätä vielä ranskalaisella tyylillä ja intohimolla. Lopputulos oli eloisa ja inhimillinen, ja se päätti Ruisrock-viikonlopun Wiz Khalifasta piittaamattomalle indie-yleisölle psykedelisiin sunnuntaitansseihin.

Kaiken kaikkiaan Ruisrock tarjosi jokaiselle jotain; niin radiokansalle kuin vaihtoehtonuorillekin. Erityiskiitos kuuluu fesivaalille vuonna 2010 aloitetusta perinteestä, jonka myötä yli 70-vuotiaat pääsevät festivaalille ilmaiseksi. Tämä eläkeläisille tarjottu mahdollisuus osoittaa, kuinka Ruissalon porottavan auringon alla on tilaa kaikille ja kaikelle. Tämä avoimuus selittänee myös festivaalin tänä vuonna rikotun kävijäennätyksen. Vaikka tuntuu, että samasta syystä Ruisrock ei joidenkin kiinnitystensä kohdalla aivan tunne kohdeyleisöään, on arvostettavaa, että monien festivaalien huonosta taloustilanteesta huolimatta Turussa arvostetaan hyvää tunnelmaa, laajaa tarjontaa sekä moniulotteista laatua. Ja tottakai Ruisrockin ensikertalaiset kokivat niin Ruissalon upeat maisemat ja ohi lipuvat Viking Linet kuin turhan humaltuneet turkulaisnuoret ja karun leirintäalueenkin.

Emmeköhän me lähivuosina vielä palaa.

S Y N K O O P P I //

23 Thomas Mars (Phoenix)

Faces Etnofestivaali 9.–10.8.2014 Karjaa Viimeistä kertaa järjestettävää Faces Etnofestivaalia vietettiin haikeissa, mutta hyvissä tunnelmissa. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta festivaali tarjoili perinteiseen tapaan sielukkaan kattauksen musiikkia ja poikkitaidetta koko perheelle. © Erla Pulli

Faces on monipuolinen festivaali, josta löytyy jokaiselle avoimelle mielelle täyttävää sielunruokaa.

Workshopeissa pääsi koettamaan taitojaan capoeirassa tai vaikkapa didgeridoon valmistuksessa. Musiikkia tarjosivat viisi lavaa, joista yksi oli pystytetty upeasti keskiaikaisen Raaseporin linnan sisäpihalle ja toinen tunnelmallisesti metsään. Lapsille oli oma Small Faces -alue, missä piltit pääsivät temmeltämään ja kokeilemaan muun muassa mikrofonin käyttöä. Perheen pienimmät oli huomioitu myös leirintäalueella, joka oli jaettu perhe- ja mölyleirintään.

Kuitenkin myös jälkimmäisellä nukkuminen oli mahdollista, sillä festarin kävijäkunta ei ollut ördäävää sorttia. Festivaalin aikana näkemäni päihtyneen oloiset kävijät ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Tälle festarille ei tulla ryyppäämään ja sekoilemaan, vaan nautintoa antavat musiikki ja tunnelma.

Kävijäkunta on iloista ja rauhallista, tunnelma lämmin ja vapaa.

Tältä festarilta ei löydy uusimpia saundeja, tyylejä tai musiikki-ilmiöitä. Genrejä löytyy laidasta laitaan, mutta meininki, kokoonpanot ja niiden musiikillinen anti ovat joskus jo aiemmin kuultua. Esityksissä koettiin esimerkiksi räppiä ja rumbaa sekoituksena senegalilaisen Malang Cissokhon tapaan, Mama Radicalin perinteistä ska-reggaeta ja taidokasta tuliakrobatiaa Titinki-ryhmän tulishow’ssa, jollaisia näkee Välimeren hotellien hiekkarannoilla.

24

// S Y N K O O P P I

Mutta Facesin yleisö ei ollut tullut etsimään mitään, mikä olisi hip tai cool. Facesissa ei ole mitään uutta, raikasta ja urbaania, vaan tällä festarilla vuosi on aina 1969.

Festivaalin johtaja näkyi useaan otteeseen joraamassa yleisön seassa ja jututtamassa festarikansaa. Facesia on alusta asti pyörittänyt Börje Mattsson luotsaamansa Kulttuuriyhdistys Etnokult ry:n voimin.

Kehitysyhteistyö- ja monikulttuurisuus- hankkeiden parissa toimiva Etnokult perustettiin vuonna 1997.

Silloin Mattssonin ja hänen ystävänsä Holger Wickströmin vuosia muhinut idea festivaalijärjestön perustamisesta ja tätä kautta monikulttuurisen festivaalin järjestämisestä muuttui konkreettiseksi. Suomen festivaalitarjonnasta tuntui puuttuneen festivaali, joka antaisi kaikille etnisille ryhmille mahdollisuuden esittäytyä ja omalla panoksellaan lisäisi suvaitsevaisuutta. Faces onkin identifioitunut rauhan ja solidaarisuuden festivaalina, missä esiintyy pääasiassa marginaalisia artisteja – vapaaehtoisesti.

Suomen festaritarjontaan jää suuri aukko, mikäli tämä tosiaan oli Faces Festivalin joutsenlaulu. Faces on naurettavan halpa ja uskomattoman sydämellinen festivaali, jonka tavoitteena ei ole tehdä rahaa, vaan rakkautta. Suomessa on onneksi pienempiä ruohonjuuritason musiikkijuhlia pilvin pimein, ja joku niistä ottanee Facesin paikan etnisenä hippifestarina.

Täytyy vain toivoa, että meininki pysyy yhtä luomuna kuin edeltäjällänsä.

TEKSTI JA KUVAT : ERLA PULLI

© Erla Pulli

N U O T I N V IE R

ES T A

Palstalla otetaan kantaa musiikkitieteen ja yliopiston sisäisiin asioihin

Kapteeneista ja silmälapuista Musiikkitieteen opiskelijat saavat olla kiitollisia siitä, että heidän molemmat professorinsa tekevät kansainvälistä uraa omilla erikoisaloillaan. Tämä osaltaan auttaa kiinnostavien vierailijaluennoitsijoiden, vaihto-opiskelupaikkojen ja oman tutkimuksemme näkyvyyden saamisessa.

Jos professuurin ottaa vastaan, on kuitenkin vastuullista sitoutua opetustyön arkeen – jopa henkilökohtaisen tutkimuksen kustannuksella – ja esimerkiksi muistaa ainejärjestön vuosijuhlassa juhlakalun nimi oikein. Tuntomerkit täyttyvät etnomusikologian professori Moisalan tapauksessa vähintäänkin kyseenalaisesti.

Oli kyseessä huonoa sattumaa tai ei, professori jää heikon sisäisen tiedotuksen saattelemana kahden lukuvuoden pituiselle tutkimusvapaalle juuri silloin, kun hänen kipparoimansa laiva keikkuu pahemman kerran. Samaan aikaan opetushenkilöstömme tukipilareiden eläköitymistä ei tämän tekstin kirjoitushetkellä ole luvattu kompensoida käytännössä lainkaan laitoksen ja tiedekunnan tasolta.

Päättävät elimet eivät tiedä mitä tekevät, jos he toteuttavat hallinnon akuutteja leikkaustoimia perusopetustyön kustannuksella. Asemaltaan kriittisimpiä seminaarikursseja on pystyttävä järjestämään ja opetusvastuita jakamaan tavalla, joka ei kuormita harventuneisiin virkoihinsa jäävää henkilöstöä ylenpalttisesti. Kummankin professorin on aika ottaa viimeisetkin laput pois silmiltään ja vähintäänkin tiedotettava alaspäin, kuinka kriittisessä tilassa oppiaine todella on.

Tulevaisuus on uudessa opiskelijasukupolvessa.

Onko vanhempi polvi jopa ansainnut nämä vaikeat ajat ja säästötoimenpiteet löperöllä asenteellaan?

Mitä tekee opiskelijajärjestö Synkooppi ry? Pian

väistyvien opetusvirkahenkilöiden mukana katoaa valtavasti tietotaitoa ja kykyä taistella pois valuvien resurssien puolesta. Parhaiten musiikkitiede puolustaa asemaansa nostamalla asiat puheenaiheeksi yhteisenä rintamana, vailla rintamakarkuruutta.

Valmistuneita graduja ja tutkintoja tuottaa kuitenkin harmaan byrokratian tai uljaan toverihengen sijaan yksittäinen opiskelija, jolle musiikintutkimus on itseisarvo eikä verovaroin ylläpidettävä sivistyskarkkikauppa. Kursseja on turha järjestää, jos opiskelijat eivät sitoudu tutkintonsa suorittamiseen ja muutenkin kypsempään ajatteluun. Olisiko motivaatiohaastattelu paikallaan myös taiteiden tutkimuksen pääsykokeissa? Sydämellisesti tervetuloa silti fukseillekin. Vanhan kunnon humanismin kauniisti keinuvaa kehtoa ei kohta enää ole – siitä näyttää pitävän huolen tuottavuutta ja innovaatioita janoava koulutuspoliittinen ilmapiirimme.

Kaiken keskeltä kuuluu kiitos verrattain laajaa luentokurssivalikoimaa tarjoavalle musiikkitieteelle ja viime vuosina ilahduttavasti valmistumisrahoitusta lypsäneille alumneillemme. Rahat on nyt kanavoitava henkilöstöresurssien turvaamiseen, sillä hitaasti uppoavasta laivasta ei soisi lähtevän liian montaa yläja keskitason kapteenia kerralla.

Sirkuksen on jäätävä kaupunkiin, vaikka tirehtööreillä olisi viihdyttävämpiä menohaluja. Nimittäin koko taiteentutkimuksen teltta uhkaa siirtyä kilpailevan sirkuksen leiriin, jossa paluu partituurin äärelle on yksitoikkoinen totuus. Tai musiikin kohdalla paluu keskiajan tyyliin, matemaattisten innovaatiotieteiden piiriin. Uuden sukupolven on näytettävä, että musiikkitieteen kaikki värivalot ansaitsevat palaa jatkossakin.

TATU TAMMINEN

S Y N K O O P P I //

25

Varusmiessoittokunta – pakillinen sotilasmusiikkia

Lähdin 6.1. kuluvaa vuotta sateisen harmaassa säässä kohti Lahden Hennalassa sijaitsevaa Hämeen Rykmenttiä. Vaikka kävelinkin alttoviulu mukanani kohti varuskunnan porttia, ei mielessäni pyörinyt musisointi saati sotilasmusiikki -käsite, joka vielä tuolloin tuntui kovin vieraalta. Sen sijaan uteliaisuus, epätietoisuus sekä muut yleisesti asepalveluksen aloittavilla mielen valtaamat ajatukset täyttivät pään.

Soittotoiminta alkoi maaliskuussa, jolloin käynnistyivät myös harjoitukset oman kokoonpanon kesken. Noin 10-henkinen jousiyhtye, jossa soitin itse, esiintyi ensimmäisen kerran jo toisella soittoviikolla.

Siitä eteenpäin onkin tullut esiinnyttyä melkein tauotta.

SOTILA S S OITTOK UN TA ?

Suomessa toimi ennen runsaasti soittokuntia, mutta puolustusvoimauudistuksen myötä jäljelle jäi vain kuusi soittokuntaa: Ilmavoimien soittokunta, Kaartin soittokunta, Laivaston soittokunta, Lapin sotilassoittokunta, Rakuunasoittokunta sekä varusmiessoittokunta. Soittokunnan tehtävät voidaan jakaa raa’asti kahtia puolustusvoimien omiin tilaisuuksiin sekä julkisiin konsertteihin, joissa soittokuntien omat tyylisuuntaukset tulevat yleensä esiin. Esimerkiksi 26

// S Y N K O O P P I

Ilmavoimien soittokunta on käytännössä big band -orkesteri, kun taas Kaartin soittokunta nojaa konserteissaan vahvasti klassiseen musiikkiin. Puolustusvoimien omiin tilaisuuksiin voi lukea mm. kotiutustai ylennystilaisuudet sekä valat. Näissä tapahtumissa noudatetaan aina tiettyä kaavaa, johon kuuluu yleensä ilmoittaminen joukko-osaston/-rykmentin komentajalle tai lipulle. Ilmoituksen aikana soittokunta soittaa asiaankuuluvaa marssia, esim. valtiollisissa tilaisuuksissa soitetaan Porilaisten marssia, joka on puolustusvoimien kunniamarssi. Vaikka puolustusvoimien tilaisuuksissa soitetaan muutakin musiikkia kuin marsseja, kuuluvat ne sotilassoittajan ensisijaiseen ohjelmistoon. Paraatit ovat myös olennainen osa soittokuntien toimintaa, niistä muistettavimpina kesäiset vartioparaatit Helsingissä. Historiallinen hetki koitti tämän kesän Hamina Tattoo -sotilasmusiikkifestivaaleilla, kun kaikki Suomen soittokunnat kokoontuivat yhteen musisoimaan. Joka toinen vuosi järjestettävä festivaali kokoaa yhteen sotilassoittokuntia niin Suomesta kuin ulkomailtakin.

Suurin osa saapumiserän I/14 jousiyhtyeen keikoista oli ”rutiiniesiintymisiä” rykmentin tilaisuuksissa. Erityisen tutuksi meille tuli Usko Kempin Urheilun juhlaa, joka on myöskin Hämeen Rykmentissä viimeiseen asti sijainneen Urheilukoulun kun-

niamarssi. Rykmentti lakkautetaan vuoden 2014 loppuun mennessä, ja samalla varusmiessoittokunta siirtyy Parolan panssariprikaatiin. Urheilukoulu taas hajautetaan Santahaminaan sekä Kajaaniin. Perinteisin ja suurin varusmiessoittokunnan kokoonpanoista on konserttisoittokunta; täysimittainen puhallinorkesteri, joka alun perin muodosti yksin koko soittokunnan, kun varusmiessoittokunta perustettiin Haminaan vuonna 1990. Muita kokoonpanoja ovat viihdeband ja showband, jotka soittavat lähinnä pop- ja rock-klassikoita sekä tanssimusiikkia. Jälkimmäinen kokoonpano kiertää Suomea MILjazzkiertueella kesäisin Ilmavoimien big bandin kanssa ja esiintyi tänä vuonna mm. Provinssirockissa ja Jurassic Rockissa. Jousiyhtye tekee klassisia kynttiläkonsertteja pitkin Suomea, ja tänä vuonna ohjelmassa oli myös kaksi kiertuetta konserttisoittokunnan kanssa, jolloin yhtyeistä kasvoi sinfoninen puhallinorkesteri.

Lisäämällä haitarin, pianon ja lyömäsoittimet saatiin jousiyhtyeestä tango-orkesteri, joka esiintyi muutaman kerran tänä vuonna. Mediaryhmä hoitaa mainonnan ja taltioinnin. Tekniikkaryhmä taas kiertää lähinnä viihde- ja showbandien matkassa.

On muistettava, että varusmiessoittokunta kuuluu erikoisjoukkoihin ja sinne haetaan pääsykokeiden kautta. Vaikka erikoiskoulutuskaudella keskitytäänkin musiikkiin, on peruskoulutuskausi samanlainen kuin normaalia asepalvelusta suorittavilla.

Tämän lisäksi soittokauteen kuuluu yleensä myös sotaharjoitus, joka tänä vuonna oli kaupunkisodankäyntiin keskittynyt jääkäriharjoitus. Myös liiankin yleiset oletukset soittokunnasta ”kevyenä” tapana suorittaa asepalvelus voidaan kumota helposti. Niin kuin muissakin yksiköissä, varusmiessoittokunnassa herätään kukonlaulun aikaan ja harjoitellaan koko palvelusaika, joskus myös iltamyöhään asti. Soittokokoonpanoon katsomatta keikoilta paluu venyy monesti aamuyöhön, ja usein pienemmät yhtyeet kuten jousiyhtye tai viihdeband liikkuvat henkilö-

©Puolustusvoimat

pakettiautoilla, jolloin soittajat ajavat itse keikkamatkansa. Myös bussissa nukkumiseen on totuteltava.

Varusmiessoittokunnan ”päätuote” on kuviomarssi, joka valmistellaan joka vuosi erilaiseksi. Kuviomarssissa konserttisoittokunta soittaa ja marssii eri kuvioissa yhdessä kivääritaitoryhmän kanssa. Kivääriryhmäläiset ovat konserttisoittokunnan ulkopuolisia soittokuntalaisia, eli esim. jousisoittajia. Kuviomarssiin voidaan liittää oikeastaan mitä tahansa ja kyseessä onkin joka vuosi muuttuva performanssi.

Vuoden 2014 kuviomarssi sisälsi laulajia sekä bändin, joka soitti lavalla marssijoiden vieressä. Hamina Tattoo oli ensimmäinen tärkeä tapahtuma, jossa kuviomarssia esitettiin, ja syyskuun alussa Sveitsin Avenchesissa olleen tattoon ohella se oli vuoden pääesiintyminen. Varsinkin Avenches Tattoosta jäi todella hyvät muistot – tuskin koskaan uudestaan pääsen antiikin ajan amfiteatteriin heittelemään rynnäkkökivääriä 5000 silmäparin edessä!

S O T ILAS M US IIKKI?

Etukäteen en olisi osannut vastata kysymykseen siitä, mitä sotilasmusiikki on. Pitkään ajattelin, että kyseinen tyylilaji tulisi rajata tiukasti marsseihin, mutta loppujen lopuksi kuluneen yhdeksän kuukauden aikana soitimme enemmän kaikkea muuta kuin marsseja. Myöskään kuviomarssiesityksemme ei sisältänyt yhtään kokonaista marssia. Vaikka tätä tekstiä kasarmilla nyt kirjoittaessani mietin asiaa, en edelleenkään saa päähäni muuta vastausta kuin sen, jonka sotilasmusiikkimuseon johtaja minulle kerran antoi.

Hänen mielestään sotilasmusiikki on ”kaikki se musiikki, jota sotilaat soittavat”. Toisin sanoen kaikki palveluksen aikana soittamamme musiikki aina Dion Holy Diverista Tšaikovskin Serenaadiin olisi sotilasmusiikkia. Hauska ajatus!

On sääli, että suurin osa suomalaisista ei tiedä, kuinka monta jatkuvasti konsertoivaa ammattisoittokuntaa maasta löytyy. Monipuolisuudessaan soittokunnat ovat ainutlaatuisia; tämän huomaa jo niiden ohjelmistosta. Itse sain käydä yhdeksän kuukauden johdantokurssin sotilasmusiikkiin, ja nyt ymmärrän hyvin, miksi ala kiinnostaa niin monia. Vaikka soittokunnat palvelevat ensisijaisesti puolustusvoimia, ovat ne pohjimmiltaan esiintyviä kokoonpanoja ja kuuluvat kaikille kuulijoilleen. Kuten puolustusvoimien ylikapellimestari, musiikkieverstiluutnantti Elias Seppälä on asian pistänyt: ”Sotilasmusiikki kuuluu koko kansalle”.

VEIKKO MARJAMÄKI

S Y N K O O P P I //

27

© Puolustusvoimat

28

// S Y N K O O P P I

Heavyllä ei nykyaikaista sotaa hävitä

Brothers in Arms

Puolustusvoimien varusmiessoittokunta ja Timo Kotipelto

Kulttuuritalo, Helsinki

27.8.2014

Moni keittiömusiikkitieteilijä on varmasti miettinyt, mikä musiikki muodostaisi korsuradioiden ja rintamalinjojen ääniraidan, jos Suomi tänä päivänä ajautuisi sotilaalliseen selkkaukseen. Jo pelkästään mahdollisten vastausten moninaisuus paljastaa sen, että todennäköinen kybertaistelija valitsisi kuulokkeisiinsa tasan tarkkaan ja ainoastaan omaa taistelutahtoaan kohottavan soittolistan.

Vuosi vuodelta yhä rohkeammin sotilasmusiikin kaavoista laajentuva Puolustusvoimien varusmiessoittokunta tarjosi ainutlaatuisen avioliittomallin heavyklassikoiden ja rauhanomaisen militäärimusiikin välille. Sotamaalaukset, taisteluhuudot ja miekankalistelut ovat jo vuosikymmenten ajan olleet luonnollinen osa metallimusiikin arsenaalia. Sotilasmusiikki taas on luottanut perinnemuodoissaankin sankarillisen heavyn arvostamiin rakennepiirteisiin, laukkakompeista ja lipunliehutuksista aina merkitseviin tykinlaukauksiin asti.

Tämän aseveljeyden mitä parhainta esitaistelijan roolia oli saatu hoitamaan Stratovarius-yhtyeestä tuttu solisti Timo Kotipelto, jolle power metal -paatos on musiikillinen koti. Illan yllättävä helmi oli Procol Harumilta lainattu riipaiseva A Salty Dog, jonka solisti myönsi nolostuneena olleen itselleen entuudestaan tuntematon. Vakaan purjelaivamainen sinfoni-

suus, pizzicato-jouset ja tarinan kulku veivät maaliin asti, vaikka osalle varusmiehistä kapellimestarin tarkka seuraaminen tuottikin herkissä kohdissa tuskaa.

Vastaavanlainen ”mahdottoman klassikon” coverointi onnistui Rainbow-yhtyeen Stargazerissä, joka on raskaan ja jylhäsointisen rockin kruununjalokivi.

Kotipelto sai sanojensa mukaan vasta nyt pätevän syyn versiointiin, ja 70-henkisen räminäryhmän eteen hyppääminen todellakin kannatti. Kurkusta virtasi vähintäänkin hopeaa sekä kiitokset Ronnie James Diolle.

Nuorten miesten ja naisten voimannäyttö olosuhteisiin nähden erikoisen musiikin parissa ei kääntynyt missään vaiheessa epämukavaksi tai väkinäiseksi. Siinä missä alun Over The Hills And Far Awayn laukka kaatuili etukenoon – Kotipeltokin oli vielä kohmeisen varovainen – saatiin raskas marssi loppuun I Surrenderin ja The Trooperin kokonaisvaltaisten onnistumisten kautta. Varusmiessoittokunnan soitossa oli lopulta riittävästi rullaavuutta. Sitoutuneisuus ja eri tilanteiden vaatima mukautuvuus korostuivat tyylikkäästi teeman raja-alueilta poimituissa slovareissa. Viihdettä pursusi kokonaisuudessa niin paljon eri suunnista, ettei yksittäisiä taistelijoita voi järkevästi nostaa esiin.

TATU TAMMINEN

S Y N K O O P P I //

29

Stevie Wonder

© Eddie Wolf

9.7.2014 Kaisaniemenpuisto Helsinki Classic Festival

Tässä hän nyt seisoo. Yli 100 miljoonan myydyn levyn, 53 vuoden uran, 26 studioalbumin, lukuisten palkintojen ja valtavan, maailmanlaajuisen fanijoukon muodostumisen jälkeen herra Stevie Wonder on saapunut Helsinkiin kolmannelle Suomen vierailulleen.

Tätä keikkaa on odotettu ja hehkutettu. Kaisaniemen hietikolle saapuu yhteensä noin 9000 henkeä, jotka pääsevät Wonderin lisäksi ihailemaan myös Nicole Willis & The Soul Investigatorsia, Ricky Tick Big Band & Julkinen Sanaa sekä Cody Chesnuttia. Yksipäiväisen festivaalin kolme ensimmäistä esiintyjää ovat suomalaiselle keikkakävijälle jo tuttuja, sillä jopa yhdysvaltalaiselle Chesnuttille tämä on neljäs Suomen esiintyminen kahdessa vuodessa.

Sen sijaan lähes koko ikänsä keikkaillut Wonder on käynyt Euroopan koillisessa kolkassa uransa aikana vain kaksi kertaa. Edellisestä kerrasta on 10 vuotta, toisesta jopa 30. Olikin jo aika palata.

Stevien karavaani soittaa ainoastaan kymmenellä festivaalilla Euroopan kiertueellaan. Kenties konserttien vähäisyyden takia yksikään settilista ei ole näyttänyt samalta. Tämä ei tarkoita, etteikö luvassa olisi joka tapauksessa hittiputki. Kaikkien tuntemia kappaleitahan on kertynyt vuosien varrella enemmän kuin mitä kahden tunnin konsertti ehtisi edes sisältää. Tästä huolimatta konsertti etenee vapautuneesti ja spontaanisti Wonderin hihkaistessa muutamien kappaleiden lopussa, minkä kappaleen ja missä sävellajissa hän haluaa seuraavaksi soittaa. Käskyn käytyä 12-henkinen yhtye haeskelee yhteistä sointia hetken, kunnes taas uusi ikivihreä kaikuu niin lavalta kuin yllättävän tanssivalmiin yleisön suusta.

30

// S Y N K O O P P I

Niin kuin jokaisella viihdyttäjällä, myös Steviellä on omat kikkansa. Hän nimittäin perustaa tilapäisen kuoron kaikista läsnäolevista faneistaan: The Stevie Wonder Choir of Helsinki. Laulaja valitteleekin omaa ääntään ja sen käheyttä niin, että tämä kaksistemmainen kuoro raikaa täydellä voimalla vähän liiankin usein, silti johtajansa neuvoja totellen. Johtaja on vaaleanpuna-aurinkolasinen, lempeästi hymyilevä mies, jonka rivakat melismat ja häikäilemätön soundi tekevät hänestä kaikkien tunteman virtuoosin.

Tätä taustaa vasten Wonderin minihameissa keikkuvat neljä taustalaulajaa eivät yllättäen taivu läheskään samoihin sfääreihin.

Stevie Wonder on nostalgiaa ja voimakasta hypeä herättävä hahmo, jonka vierailua voidaan pitää yhtenä menneen kesän suurimmista musiikkitapahtumista. 64-vuotiaalla multi-instrumentalistilla on takanaan lahjakas orkesteri, jonka jäsenillä on pitkiksi jamitteluiksi venyvien kappaleiden aikana hyvin aikaa omiin taidonnäytteisiinsä. Tätä teki erityisesti suuri perkussio-osasto. Silti lähes olennaisin osa koko illassa oli soullegendan äärimmäisen voimakas ja naiivi sanoma, joka paistaa auringonsäteineen suoraan musiikin lävitse. Musiikilla Wonder välittää kolme avainsanaa yleisölleen: rakkaus, veljeys ja tasaarvo. Ja neljäntenä: naisen ihanuus, totta kai.

Helsinki Classic Festivalilla ovat viime vuosina esiintyneet Wonderin lisäksi muun muassa Neil Young, Santana ja Sting. Festivaalille lieneekin haasteena pitää näin korkea ja todellisten klassikoiden leimaava taso yllä.

MINNE MÄKI

SYNKOOPPI SUOSITTELEE 10.–12.10. Höstfest, Jyväskylä Legendaarisen Hear-nettiradion jo seitsemättä kertaa järjestämä indie- ja underground eli “undie-festivaali” on pitkän syksyn ehdottomia helmiä, jossa kotikutoinen ja lämminhenkinen tunnelma yhdistyvät laadukkaaseen vaihtoehtomusiikkiin. Lavalla mm.

Circle, Molly Nilsson, Kemialliset ystävät, Teksti-TV 666

23.–26.10. Helsingin musiikkimessut, Messukeskus Perinteiset musiikkimessut tuovat yhden suuren katon alle musahommia laidasta laitaan: nuotteja, ohjelmistoja, soittimia, bändejä, haastatteluja yms.

9.–16.11. Baltic Circle Festivaalikimara jatkuu, kun kansainvälistä yhteistyöä luotsaava nykyteatterifestivaali levittäytyy jälleen ympäri Helsinkiä mm. katu- ja esineteatterilla, performansseilla ja myös kotimaisilla ensi-illoilla.

KOKO SYKSYN Kom-teatterin ohjelmaillat, Kapteeninkatu 26 Kom-teatterin ohjelmailloissa kuullaan maanantaisin läpi syksyn vaihtuvan klubi-isännän luotsaamia liveiltoja, mm.

M. A. Numminen ja Pedro Hietanen, Mirel Wagner ja Tommi Lindell

17.–24.10. Frida y Diego -ooppera., Sonore-sali, Musiikkitalo Sibelius-Akatemian oopperaosaston tilaama ja kantaesittämä Kalevi Ahon ooppera kertoo Frida Kahlon ja tämän Diego-rakastetun vaikeaa rakkaustarinaa.

3.–9.11. Etnosoi!

Tämä etnofestivaalikonkari tuo kaupungin erinäisille lavoille jälleen värikkään kattauksen kaiken maailman musiikkia, kiinnostavia näyttelyitä sekä musiikkiin ja monikulttuurisuuteen liittyviä luentoja.

18.11. John McLaughlin, Finlandia-talo Aikamme tärkeimpiin kitarapioneereihin kuuluva ja miltei kaikkien kanssa yhteistyötä tehnyt kitaristi saapuu Helsinkiin 70-vuotisjuhlakiertueellaan. McLaughlin on tunnettu erityisesti intialaisen musiikkiperinnön yhdistämisestä länsimaiseen musiikkiin.

S Y N KOO P P I O P. 117 I L M E S T Y Y J O U L U K U U S S A J UTUT

TILAU KSET

Julkaistavaksi tarkoitetut jutut lähetetään ma 10.11.2014

Mikäli haluat painontuoksuisen paperiversion suoraan kotiisi

mennessä päätoimittajalle: minne.maki@helsinki.fi

ja samalla tukea mainiota järjestölehteämme, täytä tilauslomake netissä www.synkooppi.fi tai tilaa toimitussihteeril-

Julkaistavaksi tarkoitetut kuvat lähetetään taittajalle:

tämme: toimitussihteeri.synkooppi@gmail.com

taittaja.synkooppi@gmail.com Lehden vuosikerta eli neljä opusta maksaa 20 €. IrtonumeSävykuvien resoluution tulee olla vähintään 300 dpi. Liitä

roita voi ostaa mm. Akateemisesta kirjakaupasta 6 € hintaan.

mukaan kuvaajan nimi tai nimimerkki. Kuvien toimittajan tulee myös huolehtia kuvien käyttöoikeudesta. Synkooppi-lehti

Ilmainen verkkolehti on kaikille luettavissa osoitteessa:

pidättää oikeuden juttujen muokkaamiseen tarvittaessa.

www.issuu.com / synkooppi S Y N K O O P P I //

31

○

●

18.11.

Finlandia-talo ○

32

John Mclaughlin,

Aikamme tärkeimpiin pioneereihin kuuluva ja miltei kaikkien kanssa yhteistyötä tehnyt kitaristi saapuu Helsinkiin 70-vuotisjuhlakiertueellaan.

McLaughlin on tunnettu erityisesti intialaisen musiikkiperinnön yhdistämisestä länsimaiseen musiikkiin.

// S Y N K O O P P I