Ihana, kamala biisinkirjoitus

Aloitteleva biisinkirjoittaja kohtaa melkoisen ristiriitaisuuksien viidakon vinkkejä etsiessään. Useat alan kovimmat nimet toistelevat kuin yhdestä suusta, ettei biisinteossa ”ole mitään kikkoja” ja että niitä biisejä pitää ”vaan tehdä” ja biisiin pitää ”oikeasti panostaa”. Paula Vesalan mukaan kliseet kannattaa ensin kirjoittaa ulos, jotta löytää parempia ilmauksia ja sanavalintoja.

Millaisia yleisiä ohjeistuksia biisinteossa sitten on? Pätevän pop-kappaleen tulisi olla tuore ja uudenlainen, sisältäen myös jonkinlaista tuntumapintaa aiempaan musiikkiin. Kappaleen tulisi siis kuulostaa etäisesti tutulta, alleviivaten kuitenkin uniikkiuttaan. Melodian pitäisi tietenkin olla tarttuva, mutta ei ontto läpihuutojuttu, jotta kappale kestää kuuntelua.

Sanoitukset: tietenkin samaistuttavat ja johdonmukaiset. Teksti ei saisi olla liian ympäripyöreä, vaan sen tulisi sisältää mielenkiintoa herättäviä avainsanoja ja koukkuja. Toisaalta liika erikoisuuden tavoittelu paistaa läpi. Laulujen aiheet rakkaus, ero, onni ja bileet ovat tuhansiin kertoihin kolutut. Mitä niistä saa enää irti? Epäkonventionaalisessa biisiaiheessa on aina mittavampi riski jäädä marginaaliin. Toistolla on voimaa, mutta kuinka paljon on liikaa? Pitävätkö loppusoinnut yhä pintansa, vai onko runomitta jo nähty?

Eräs tuttuni kertoili paatoksella, kuinka uskoi Jeesuksen johdattelevan maalaustöitään niin, että maalimöykyt asettuvat ensin aivan vääriin kohtiin, mutta muodostavat lopulta aiottua paremman kokonaisuuden uskonnollisine symboleineen. Eli vaikka itsekritiikki iski, jatkoi tuttuni maalaamista ja saavutti ilmiömäisen lopputuloksen jonkinlaisen flow-tilan kautta.

Kuullessani kertomuksen en ajatellut siitä paljoakaan. Alettuani kirjoittamaan biisejä palasi yliampuvalta tuntunut juttu kuitenkin mieleeni – tuntui, että saatuani vaiennettua itsekriittisyyden häiriöäänet pääsin tuttuni kuvaileman flow’hun, ja eheää lyriikkaa alkoi tipahdella syliini. Ei välttämättä Jeesuksen toimesta, mutta jonkin ulkopuolisen voiman kuitenkin. Siltä se ainakin tuntui, enhän minä tällaista voinut keksiä, kun vielä viisi minuuttia sitten tuijotin tyhjää paperia.

Jenni Vartiainen on Vain elämää

-ohjelmassa kuvaillut Missä muruseni on ja Suru on kunniavieras -kappaleiden kirjoittamista samantyyliseksi prosessiksi.

Biisien kertosäkeet vain ilmestyivät epätodellisentuntuisina kokonaisuuksina, saaden Vartiaisen epäilemään kopioineensa ne muualta. Olen kieltämättä itsekin kysynyt muutamaan otteeseen luottokuuntelijoiltani: ”Eihän tää oo vahingossa otettu mistään?”

Tehtailtuani levyllisen onnistuneita biisejä ympyrä sulkeutuu: antaisin samat raivostuttavat vinkit kuin ammattikollegani. Tee paljon biisejä, löydät kyllä oman tyylisi. Älä mieti tai arvostele liian kriittisesti. Yritä päästä flow-tilaan, mitä se sinulle sitten tarkoittaakaan.

Mariska on neuvonut mallailemaan sanoja johonkin helppoon melodiaan tai lastenlauluun. Itse tykkään ensin työstää sanoitukset mahdollisimman valmiiksi, ja vasta sitten hahmottelen sävelpuolen. Lähden usein kirjoittamaan biisiä jokin tietty aihe tai näkökulma mielessä, ja matkan varrella biisi on kuin huomaamatta kirjoittanut itse itsensä uuteen, miltei tunnistamattomaan muotoon.

Olenko onnistunut luomaan hyvän biisin?

Voit leikkiä oman elämäsi Rumban toimittajaa, ja käydä kuuntelemassa debyyttisinkkuni Spotifysta.