Mielimusiikki ja siitä kysymisen taito TEKSTI Kaisa Jouste
”Millasta musaa sä
kuuntelet?” on maailman vaikein kysymys. Kysyjä ei halua kuulla muutamaa virkettä pidempää vastausta eikä välttämättä edes sitä, millaisesta musiikista toinen oikeasti tykkää – ja vaikka haluaisikin, on mahdotonta vastata ajattelematta aivan liikaa. Petollinen tiedustelu pitää tahtomattakin sisällään pienempiä kysymyksiä, kuten ”Millasta musiikkia sä pidät siistinä?” ja ”Miten sä rajaat sun musiikkimaun?”, puhumattakaan ketkusta ”Millasesta musiikista sä ajattelet mun tykkäävän?”. Vastaaminen on täynnä sudenkuoppia. Liian suppea vastaus antaa tylsän kuvan ja liian laaja taas itseriittoisen. Pahin mahdollinen lausunto eli ”vähän kaikkee aika laidasta laitaan” paljastaa oitis, ettei vastaaja ymmärrä musiikista yhtään mitään. Hyvä vastaus pitää sisällään tarkennettuja genrejä, mahdollisesti 2–4 artistiesimerkkiä ja tiiviin aikajanan (esimerkiksi “brittirokkii niinku sillee aik paljon just Blurii ja öö vähä ehk hevimpää täs viime aikoin”). Se, mitä itse vastaan puolituttujen ja tindermatchien ikuisesti toistuvaan kysymykseen, kuuluu jotakuinkin seuraavasti: ”Pehmosta rokkia, Strokesii ja tommosta, suomi-indiee, niinku Antti Autio on viime aikoina ollu tosi kova, ja poppiräppiä, esim Doja Cat bängää kyl vidusti”, eikä se ole valhekaan, mutta silti aika kaukana koko totuudesta. Jos statsforspotify.comia on uskominen, viimeisen puolen vuoden
aikana eniten kuuntelemani kolme genreä ovat suomirock, suomi-indie ja suomipop. En silti ikinä sanoisi vastauksessani, että kuuntelen ”enimmäkseen kotimaista musaa”, vaikka tilastotiedon valossa näin onkin. Ei kai mielimusiikki voi olla vain sitä, mitä todella eniten kuuntelee, vaan siihen täytyy liittyä myös tietoinen valinta tehdä tietystä musiikista erityistä – antaa sille mielimusiikin arvo? Väitän mielimusiikkityyppejä olevan enemmänkin kuin salonkikelpoinen listavastaus ja ajallisesti eniten kulutettu musiikki. Esimerkiksi Robin, One Direction ja Anssi Kelan varhainen tuotanto kuuluvat joukkoon, jota olen joskus kuunnellut todella paljon, mutta nykyään harvemmin: vanhat lempparit. Ne ovat sellaisia artisteja ja levyjä, jotka eivät ole enää aktiivisessa soitossa, mutta silti toimivat vuodesta toiseen, eikä niihin oikeastaan kyllästy koskaan. Niitä kuuntelemalla pääsee poikkeuksetta palaamaan tiettyyn takavuosien auvoiseen mielentilaan. Vanhat ikuisuussuosikit ne vasta ovatkin omalla tavallaan mielimusiikkia – luopuisin paljon mieluummin mistä tahansa viimeaikaisesta löydöksestäni kuin näistä kappaleista – jotenkin Robinia ei silti olisi luontevaa listata mielimusiikkikysymyksen vastauksen jatkeeksi. Vanhoilla lemppareilla on jotain yhteistä niin sanotun ”guilty pleasure” -musiikin kanssa, joka edustaa noloja suosikkeja. Vanhemmiten sitä häpeää lemppareitaan vähemmän ja vähemmän, mutta on silti lukuisia artisteja, joita kuunnellessani SYNKOOPPI-LEHTI
//
11
