Tieteessä tapahtuu 6/2016

Humanistisen tutkimuksen arvo

FEDERA Delegat

Uskontoneutraali uskontotiede Erasmus Suomessa Lestadiolaisten hoitokokoukset Masennus ja muutos ihmisessä Monitieteisyyden haasteet

6 • 2 0 1 6

6 • 2016

ARTIKKELIT

3

9

15

Uskontoneutraali uskontotiede

Erasmus Suomessa

Lestadiolaisuuden hoitokokouksissa oli kyse opillisesta puhdistuksesta

Simo Heininen

René Gothóni

Janne Metsänheimo

23 » Ihminen on saatava tilaan, jossa hänessä voi tapahtua muutos.»

Masennus ja muutos ihmisessä Ahti Lampinen

23

1

PÄÄKIRJOITUS

42

Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto

TUTKIMUSTA SUOMESSA Kummia kokemuksia Helen Moster

30

TIETEENALAT DIALO GISSA Monitieteisyys yliopistoissa – esimerkkinä Aalto-yliopiston strategia ja toiminta

45

LYHYESTI Ilari Hetemäki

Uolevi Lehtinen ja Jyrki Wallenius

33

49 Kauppatiedemausteita monitieteisyyskeskusteluun Kari Mannermaa

35

36

Vaikuttava tiede on osaamislaji Pirjo Ståhle, Hannu Hyyppä ja Marika Ahlavuo

52

KATSAUKSIA

Paljonko tosiaan on paljon?

Janne K. Kotiaho

Rajapintojen merkitys Matti Lehti

KESKUSTELUA

54

Panosten määrittely vaikuttaa tuottavuuslaskennan tuloksiin Reetta Muhonen ja Janne Pölönen

Viimeinen lounas Jaakko Hintikan kanssa Juhani Pietarinen

39

56 Tiedejärjestökentän jättiläisten yhdistyminen etenee Kalle Videnoja ja Päivi Tikka

41

TEKSTINTUTKIJAN TUUMAT Epäselvyyttä selvityksistä Vesa Heikkinen

Väitös käy monen myllyn läpi Risto Hauvonen

57

KIRJALLISUUS

Tieteessä tapahtuu -lehti k ­ okoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede­artikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiede­ politiikasta.

TOIMITUS Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasun suunnittelu: Camilla Pentti

Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 ­tieteessatapahtuu@tsv.fi TOIMITUSNEUVOSTO professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari­ Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea RyynänenKarjalainen.

OSOITTEENMUUTOKSET JA ­T ILAUKSET tilaukset@tsv.fi Puh. (09) 228 69 254 JULKAISIJA Tieteellisten seurain v­ altuuskunta Painos 6 800 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 34. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös ­verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi

Seuraava numero ilmestyy helmikuussa. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 30.1.2017 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1 / 1 takakansi 550 € (4-v.)

Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)

Sisäsivut (4-v.) 540 € 1 / 1 (mv) 480 € 1 / 2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400 467 195 tai ilmoitukset@tieteessa­tapahtuu.fi

ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2016

PÄÄKI R J O I T U S

HUMANISTINEN TUTKIMUS ON ARVOKASTA JA HYÖDYLLISTÄ TUOMAS HEIKKILÄ JA ILKKA NIINILUOTO

S

uomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien lähestyessä voi tuntua turhalta puhua humanistisen tutkimuksen arvosta ja hyödystä. On tunnettua, että humanistitutkijat – erityisesti Johan Vilhelm Snellman, Zachris Topelius, Elias Lönnrot ja Matthias Alexander Castrén – rakensivat 1800-luvun puolivälissä Suomesta kansakunnan, jolla on oma historia, kieli, kansanrunous, kirjallisuus ja kulttuuri. Ilman tätä perustyötä Suomesta ei olisi tullut itsenäistä valtiota. Vastaavasti ilman muiden ihmistieteiden tutkimusta maastamme ei olisi kehittynyt demokraattista oikeusvaltiota, koulutukseen perustuvaa sivistysvaltiota, sosiaalisesti eheää hyvinvointiyhteiskuntaa ja kilpailukykyistä markkinataloutta.

Vakuuttavista näytöistä huolimatta monet humanististen alojen edustajat tuntevat olonsa epämukavaksi. Tieteen auktoriteettiasema ja jopa totuuden kunnioitus on monin tavoin haastettu julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa. Poliittiset päättäjät ovat leikanneet tutkimuksen ja koulutuksen varoja samalla, kun yliopistoilta vaaditaan yhä korkeampaa laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Humanistit eivät ole onnistuneet pitämään puoliaan, kun tiedepolitiikassa on määritelty aikamme suuria haasteita. Siksi tarvitaan puheenvuoroja, jotka osoittavat yhä uudelleen humanioran monipuolista ja ajankohtaista merkitystä isänmaalle ja ihmiskunnalle.

Humanistiset tieteet tutkivat ihmistä ja hänen aikaansaamaansa kulttuuria. Tämän tutkimuksen arvoa voidaan avata Ciceron toteamuksella, jonka mukaan ihmisen järkevyyteen sisältyy kolme aikaan liittyvää kykyä: muisti koskee menneisyyttä, ymmärrys nykyhetkeä ja huolenpito tulevaisuutta. Historiatieteet kertovat siitä, millaisten vaiheiden kautta kulttuuri on kehittynyt. Tällaisella tiedolla menneistä tapahtumista on itseisarvoa ihmisten maailmankuvan kannalta, mitä osoittaa jatkuva juurien etsintä eli kiinnostus ihmislajin varhaisvaiheisiin, Välimeren korkeakulttuureihin, suomen kielen syntyyn ja oman maamme historian käänne- ja kipupisteisiin. Historia myös kertoo, mitä me olemme olleet ja mistä me olemme tulleet, joten ilman menneisyyttä koskevaa tietoa emme voi ymmärtää nykyhetkeä.

Systemaattiset humanistiset tieteet puolestaan tutkivat ihmisen käyttäytymistä ajattelun, kielen, taiteen ja muun kulttuurin piirissä. Siten ne rakentavat ihmiskuvaa, elämänkatsomusta ja hyvän elämän arvoperustaa.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

3

Ymmärrys nykyhetkestä avaa myös näköaloja ihmisen tuleviin mahdollisuuksiin, joita koskevia harkittuja valintoja voi tehdä vain eettisten arvojen pohjalta. Näin huolenpito huomisesta edellyttää tutkimustietoa menneestä ja nykyisyydestä.

Humanistinen tutkimus edistää sivistystä, jolla voimme tarkoittaa inhimillisten tietojen ja taitojen jatkuvaa uusimista ja jalostamista. Tämä näkyy humanistisen tiedepohjaisen yliopistokoulutuksen tuloksena syntyvistä ajattelun ja toiminnan taidoista, joita yhdysvaltalaisen filosofin Martha Nussbaumin mukaan ovat kyky arvioida kansakunnan etua ja yhteisiä asioita sekä osallistua niistä käytävään keskusteluun; kyky ymmärtää muut kansalaiset ihmisiksi, joilla on yhtäläiset oikeudet; kyky kunnioittaa muiden elämää ja ottaa huomioon ihmiselämään vaikuttavien tekijöiden moninaisuus; ja kyky arvioida kriittisesti poliittisten johtajien toimia. Nussbaumin listan yhteiset nimittäjät – empatia, kriittinen ajattelu, harkinta, hyvän elämän etsintä ja ihmisarvon puolustus – ovat keskeisiä demokratiataitoja, joiden ajankohtaista tarvetta ilmentävät monet maailman ja kotimaan hätkähdyttävät tapahtumat.

Humanistisen tutkimuksen itseisarvo sivistyksen edistäjänä on yhteensopiva sen välinearvon kanssa. Humanistit ovat itse tässä asiassa olleet turhan vaatimattomia, sillä he voivat monin tavoin, myös taloudellisesti, olla hyödyllisiä sosiaalisten innovaatioiden, sisältötuotannon ja kulttuuriteollisuuden kehittämisessä. Australian kouluissa on äskettäin ryhdytty opettamaan hyveitä Aristoteleen etiikan pohjalta, ja Hollywoodin käsikirjoittajat seuraavat yhä Aristoteleen poetiikan oppeja. Jälkiteollinen yhteiskunta, jota leimaavat digitaalinen media, automatisoituvan työelämän murros ja monikulttuurisuus, tarjoaa myös humanistiselle tutkimukselle uuden laajan tehtävän ihmisarvoisen yhteiskunnan rakentajana.

Olemme selvittäneet laajasti suomalaisten suhtautumista humanistiseen tutkimukseen. Loppuvuodesta 2016 julkaistavan selvityksemme mukaan suomalaiset arvostavat humanistista tutkimusta ja pitävät sitä yhteiskunnan kannalta hyvin tärkeänä. He myös asettavat humanisteihin ja näiden työhön suuria toiveita. Sivistystehtävän ohella humanistien odotetaan olevan keskeisesti mukana vastaamassa ihmiskunnan suuriin haasteisiin: miten kohdata muita kulttuureja, miten elää mielekästä elämää muuttuvassa maailmassa? Koko kansan tai päättäjien tasolla humanisteja ei vähätellä – pikemmin hämmästellään, miksi humanistitutkijat eivät ota heille kuuluvaa tärkeää roolia. Humanistisen tutkimuksen onkin aika astua varjoista vastuuseen ja tutkijankammioista valokeilaan.

[S]uomalaiset arvostavat humanistista tutkimusta ja pitävät sitä yhteiskunnan kannalta hyvin tärkeänä.

Tuomas Heikkilä on keskiajantutkija, yleisen historian ja kirkkohistorian sekä Suomen historian dosentti. Hän on johtanut Suomen Rooman-tiedeinstituuttia vuodesta 2013 lähtien.

Ilkka Niiniluoto on filosofi ja matemaatikko sekä Helsingin yliopiston emerituskansleri.

4

TIET E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

PÄ ÄKIRJOIT US

A RT I K K E L I

USKONTONEUTRAALI USKONTOTIEDE RENÉ GOTHÓNI

Uskontotiede on uskontoneutraali tieteenala. Sen tutkimuskohteina ovat kaikki maailman uskontoperinteet, uskonnolliset käsitykset, asenteet, normit ja arvot. Teologinen, islamologinen tai buddhologinen tutkimus ovat lähtökohtaisesti aina oman uskonnollisen viitekehyksen pohjalta tehtyä tutkimusta tarkoituksenaan palvella omaa uskonnollista yhteisöään. Tämän artikkelin* tarkoituksena on osoittaa, miten uskontotieteen uskontoneutraali tutkimus eroaa teologisesta uskonnontutkimuksesta.

*

Solidaarisuudesta niitä kollegoja kohtaan, jotka keväällä 2016 saivat potkut Helsingin yliopistosta, päätin jäähyväisluennon korvikkeeksi kirjoittaa tämän esseen. Siirryttyäni itse kunniakkaasti eläkkeelle koin epäoikeudenmukaiseksi osallistua kalliiseen jäähyväisseminaariin ja illalliseen samalla, kun yliopisto säästösyistä antaa muille työntekijöilleen kenkää. Jääköön tämä kommentti historiankirjoihin muistutukseksi yliopistojohdon harkintakyvyn puutteesta ja lyhytnäköisyydestä.

artikkeli

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

5

Näin minulle opetettiin Uskontotiede on vertaileva, objektiivinen ja empiirinen tieteenala. Näin minulle opetettiin uskontotieteen peruskurssilla vuonna 1970. Vertaileva uskontotiede pyrkii analysoimaan uskontojen yhteisiä ja erottavia piirteitä. Vertailun lähtökohtana ei ole esimerkiksi kristinuskon tai ateismin käsitteellinen suhteutustausta, vaan molemmat ovat sen sijaan uskontotieteen tutkimuskohteita, joita tarkastellaan kriittisesti vertailevasta näkökulmasta. Vertailu tapahtuu tavallisesti tutkijoiden sopimien käsitteiden ja teknisten termien pohjalta. Niitä nimitetään toisinaan ”etisistisiksi” käsitteiksi eli tutkijoiden sopimiksi käsitteiksi vastakohtana ”emisistisille” käsitteille, jotka ovat kunkin kulttuurin ja uskonnon omat sisäiset käsitteet.

Vertailevan uskontotieteen yksi keskeinen haaste on käsitteiden kristilliset konnotaatiot ja niiden etnosentrisyys. Buddhalaisuuden luonnehtiminen ateistiseksi uskonnoksi, mihin toisinaan vieläkin törmää uskonnonopetuksessa ja oppikirjoissa, ei anna autenttista kuvaa buddhalaisuudesta. Se on yhtä outo luonnehdinta kuin jos kristinuskoa luonnehdittaisiin ei-nirvaaniseksi uskonnoksi.

Monet uskontotieteen käsitteet antavat samantapaisesti vääristyneen kuvan tutkimuskohteesta silloin, kun analyysi perustuu kristinuskonpohjaisiin käsitteisiin ja ymmärrykseen uskonnosta.

Uskontojen objektiivinen tutkiminen pyrkii niin sanottuun objektiiviseen tietoon kaikista uskonnoista asettamatta niiden edustamia katsontakantoja arvojärjestykseen. Tutkimuksen tavoitteena ei ole vastata totuutta tai uskonnollista arvoa koskeviin kysymyksiin eikä muodostaa arvoasetelmia uskonnollisten (”emisististen”) käsitteiden paikkansapitävyydestä. Tällaisten kiistakysymyksten on katsottu kuuluvan uskontofilosofiaan, ekumeniikkaan tai missiologiaan. Uskontojen vuoropuheluiden keskustelevat osapuolet – esim. teologit, muslimit ja buddhalaiset – ovat oman arvomaailmansa edustajia eivätkä kriittisen ja vertailevan uskontotieteen analysoijia. Tästä syystä teologinen uskonnontutkimus tai uskontodialogia eivät lähtökohtaisesti ole neutraaleja, koska niiden lähtökohdat ovat ekumeniikassa tai missiologiassa sekä länsimaisen yhteiskunnan kristillispohjaisissa arvoissa.

Uskontotiede on empiirinen tieteenala. Sen lähtökohtana on käsitys, että uskontoa ja uskonnolli-

6

TIET E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

suutta voidaan ja tulee tutkia kuten mitä tahansa havaittavaa ilmiötä. Niinpä tutkimuksen kohteena on uskonnollinen ihminen ja uskonnollinen yhteisö sekä uskontojen perinteiden historia, muotoutuminen ja muuttuminen ajan saatossa. Analyysissa kiinnitetään esimerkiksi huomiota siihen, miten yksilö ja yhteisö muodostavat itselleen kuvan ja kokevat tuntemansa ”yliluonnollisen” olennon ja miten tämä heijastuu asenteisiin, sääntöihin, arvoihin ja käyttäytymiseen. Tarkoituksena on lähestyä jokaista uskontoa ja uskontoperinnettä sen omasta näkökulmasta mytologisessa ja yhteisökulttuurisessa ympäristössään.

Peruskurssissa korostettiin edelleen, että uskontotiede on tieteidenvälinen ja monimenetelmällinen tieteenala. Uskontotieteellä ei ole omaa tutkimusmenetelmää, vaan uskontotieteessä sovelletaan humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä omaksuttuja menetelmiä. Tutkijoita ei yhdistä mikään uskonnollinen, ateistinen tai koulukuntanäkemys. Yhteistä heille ovat uskonnolliset ilmiöt ja työkalupakki, jossa keskeisinä välineinä ovat uskontotieteelliset käsitteet, lähestymistavat, näkökulmat ja lähitieteistä sovelletut systemaattiset analyysimenetelmät sekä uskontoneutraali tutkimusasenne.

Näin kenttätutkimukseni minua opettivat Sri Lankan buddhalaisissa luostareissa tekemäni kenttätutkimukseni yhteydessä (vuosina 1974–75) määre empiirinen tuli hyvin tutuksi. Samoin minulle selvisi, miten tärkeää on tehdä kenttätutkimusta, kun pyrkimyksenä on selittää ja ymmärtää käytänteitä toisessa kulttuurissa ja uskonnossa.

Miten buddhalaisuutta voi ymmärtää, jos ei koskaan ole tavannut buddhalaista munkkia tai nunnaa? Miten muslimeja voi ymmärtää, jos ei koskaan ole ollut tekemisessä muslimien kanssa? Ei mitenkään!

Pro gradu -tutkielmassani perehdyin buddhalaisuuteen, sen oppiin ja historiaan. Sri Lankassa huomasin kuitenkin jo varhain, miten aikaisempien tutkijoiden antama ihannekuva buddhalaisuudesta ei vastannutkaan todellisuutta. Näin oli asianlaita erityisesti niiden tutkijoiden kohdalla, jotka eivät itse olleet tehneet kenttätutkimusta, vaan olivat perehtyneet buddhalaisuuteen pääasiallisesti kirjojen perusteella. Minun ei ol-

artikkeli

lut vai­keaa muuttaa katsantokantaani, mutta mototieteelliseen teemaan tai uskontoperinteeseen net niin sanotut kirjastotutkijat sen sijaan pitivät ja jatkaa sen jälkeen joko saman teeman tai saman kiinni ennakkokäsityksistään ja kuittasivat kenttäuskonnon tutkimista tai siirtyy toiseen teemaan tutkimuksessa saadut tulokset buddhalaisuudesta tai uskontoon. Harvoin tutkijat kuitenkaan sen jälpelkästään kansan- tai populaariuskontoon kuukeen vertailevat näitä kahta teemaa tai uskontoa luviksi vääristymiksi aidosta buddhalaisuudesta. toisiinsa. ”Se ei ole aitoa buddhalaisuutta”, minulle sanotMäärite objektiivinen on kenttätutkimukseni ja tiin. Tilanne on hieman sama kuin jos buddhalaifilosofisen hermeneutiikan valossa osoittautunut nen singali tulisi Suomeen tutkimaan kristinuskoa kovin epäautenttiseksi käsitteeksi. Ihminen nija toteaisi, ettei se olekaan aitoa kristinuskoa, kun mittäin ei voi asettua omasta kulttuurisesta tauskansa ei käytännössä noudatakaan Uuden testatastaan ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vaan on aina mentin oppia. niin sanotun vaikutushistorialKulttuurissa ja Kirjoista saatu ihannekuva lisen tietoisuutensa (wirkungsei ole samalla tavalla autent- yhteiskunnassa geschichtliches Bewusstsein) laptinen kuin kenttätutkimuk- tapahtuvat muutokset si. Tämä selvisi minulle jo Sri sessa saatu empiirinen kuva. heijastuvat vääjäämättä Lankassa ollessani, kun tajusin Uskonnolliset opit ja periaat- myös uskonnollisiin olevani länsimaisen kristillisen teet eivät käytännössä toteukulttuurin kasvatti, joka pyrki käytänteisiin. du sellaisinaan. Kulttuurissa ymmärtämään buddhalaisten ja yhteiskunnassa tapahtumunkkien elämäntapaa singavat muutokset heijastuvat vääjäämättä myös uslilaisessa kulttuurissa. Teologian sanakirja koostuu konnollisiin käytänteisiin. Uskonto ei elä missään pääasiassa kristillisistä käsitteistä, joista osa on tyhjiössä. Se on aina vuorovaikutussuhteessa kultvielä käytössä myös uskontotieteessä. Esimerkiksi tuuriinsa ja yhteiskuntaansa. Uskontoa voidaan ”pyhiinvaellus”, joka esiintyy sekä käsitteenä että käsitykseni mukaan pitää kulttuurin dynaamisesanana on harhaanjohtava Sri Lankan pyhiinvaelna aspektina esimerkiksi arvojen, asenteiden ja lusta analysoitaessa. Singalit (singaleesit) eivät normien suhteen. Vaikka pohjoismainen kristilliniinkään kävele pitkiä matkoja pyhiinvaelluskohsyys ei olekaan enää yhteiskunnallisesti yhtä merteisiin, kuten kuvaava sana ”pyhiinvaellus” antaa kittävä kuin aikaisemmin, kristillispohjaiset arvot ymmärtää, vaan tulevat sinne autoilla tai busseilheijastuvat kuitenkin mm. demokraattisessa ajatla ja sitten jonottavat paikan päällä toisinaan päitelussamme, tasa-arvokeskustelussamme ja humaviä päästääkseen asettamaan kukkia ja suitsukkeinitäärisessä asenteessamme. Tämä ei tietenkään ta Buddhan patsaan eteen. Heille pyhiinvaelluksen ole huono asia, mutta nämä kristilliset arvot eivät ydin ei ole kävelemisessä (vrt. Christi imitatio -teolähtökohtaisesti ole uskontoneutraaleja. logia) vaan mietiskelyssä ja pyhien tekstien resiSaatuani päätökseen Sri Lankan buddhalaitoinnissa Buddhan patsaan juurella. suutta koskevat tutkimukseni, siirryin kenttätutOppihistoriallisesti on valaisevaa huomata, mikimuksissani pyhälle Athosvuorelle ortodoksiten länsimaiset tutkimusmatkailijat ja tutkijat ovat munkkien ja pyhiinvaeltajien pariin. Vuonna 1991 tulkinneet buddhalaisten rituaaleja Buddhan patjulkaisin artikkelin ”Worldview and Mode of Life. saan juurella. Marco Polo (k. 1324) piti buddhaOrthodox and Theravada Monastic Life Compalaisia epäjumalanpalvojina. Robert Knox (k. 1679) red”, jossa vertailin Theravada-buddhalaista ja pypiti hänkin Buddhaa jumalana ja Sri Lankan buddhän Athosvuoren ortodoksista luostariperinnettä halaisia epäjumalanpalvojina. Arthur Schopenhautoisiinsa. Uskontotieteen professuuria hakiessani er (k. 1860) oli lukeneisuutensa perusteella tullut eräs asiantuntija totesi asiantuntijalausunnossaan siihen käsitykseen, että buddhalaisuus on ateistiminun olevan yksi niistä harvoista uskontotieteinen uskonto. Vasta 1960-luvulla, kun antropologit lijöistä, joka konkreettisesti suorittaa vertailevaa tekivät perusteellisia kenttätutkimuksia mm. Sri uskontofenomenologista tutkimusta. Suurin osa Lankassa, Thaimaassa ja Burmassa, tulkinta budduskontotieteilijöistä erikoistuu johonkin uskonhalaisuudesta muuttui autenttisempaan suuntaan.

artikkeli

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

7

Aivan ihmeellisiä juttuja!

URSAN KIRJAT

Stephen Webb

Missä kaikki ovat?

75 ratkaisua Fermin paradoksiin ja Maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen Tuntuu uskottavalta, että tässä 14 miljardin vuoden ikäisessä 400 miljardin galaksin kokoisessa kosmoksessa on tai on ollut vähintään yksi teknisesti yhtä edistynyt sivilisaatio kuin meidän. Miksei meillä kuitenkaan ole havaintoja maanulkoisesta elämästä?

Brittiläinen fyysikko Stephen Webb esittelee ja analysoi 75 erilaista tutkijoilta, scifi-kirjoista ja elokuvista peräisin olevaa ratkaisua tälle fyysikko Enrico Fermin mukaan nimetylle paradoksille.

35 € | Sid. | 474 sivua Suomentanut Hannu Karttunen

Janna levin

Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta Mustien aukkojen törmäys ei valaise taivasta, vaan rysäyksessä vapautunut valtava energia leviää avaruutta vavisuttavina gravitaatioaaltoina. Ainoa todiste törmäyksestä on soiva avaruus. Janna Levin luo vivahteikkaan ja elävän kertomuksen vaikeasti tavoitettavien aaltojen etsinnästä.

35 € | Sid. | 236 sivua Suomentanut Markus Hotakainen

Carlo rovelli

seitseMän lyhyttä luentoa Fysiikasta

Monet ratkaisemattomat fysiikan arvoitukset ovat jatkuvasti tapetilla: millainen on avaruuden rakenne tai maailmankaikkeuden alku, mikä on ajan luonne tai mustien aukkojen kohtalo. Italialainen teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli kertoo edeltävän sadan vuoden mullistuksista maailmankuvassamme ja luonnostelee jäljelle jääneitä arvoituksia sekä fyysikoiden yrityksiä ratkaista niitä.

8

16 € | Sid. | 96 sivua Suomentanut Markku Sarimaa

Ursan kirjat Ursan myymälästä Helsingin observatoriolla, Kolmen sepän kirjakaupasta, Kaisa-talon kirjakaupasta, Tiedekirjasta, hyvin varustetuista kirjakaupoista ja

W W W. U R S A . F I / K I R J A K A U P PA TIET E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

artikkeli

Buddhalaisuus ymmärrettiin aluksi synkretistiseksi uskonnoksi, teologisen käsitteiden valossa, mutta sittemmin käsite kaksi rinnakkaista konfiguraatiota otettiin käyttöön kuvaamaan sitä, miten singalit itse ymmärsivät sen, että buddhalaiset kunnioittavat Buddhan patsaita suitsukkeilla ja öljylampuilla samalla kun he palvovat hindujumalia. Buddhaa kunnioitetaan ensimmäisenä valaistuneena ihmisenä, jonka oppi voi johdattaa valaistumiseen, kun taas ihminen hindujumalia palvomalla voi pyrkiä takamaan turvallisen matkan toiseen kaupunkiin. Oppihistoria osoittaa varsin selkeästi, että länsimaisilta kesti yli kuusi vuosisataa ymmärtää, mistä Buddhan patsaiden edessä suoritettavissa rituaaleissa on kysymys.

Määrite objektiivinen ei siis ole käyttökelpoinen luonnehdinta uskontotieteestä tieteenalana. Tämä siksi, että jokainen ihminen on aina ”vaikutushistoriallisen tietoisuutensa” kasvatti ei vain kielellisesti, vaan myös kulttuurisesti ja uskonnollisesti.

Sen korostaminen, että teologia on tunnustukseton tieteenala ja siinä mielessä objektiivinen kuten muut tieteenalat, ei ole vakuuttava argumentti tieteenalan tieteellisyydestä. Kukaan ei voi olla täysin objektiivinen, eikä se ole edes toivottavaa.

Näin opinnäytetöiden ohjaus minua opetti Urani aikana olen tarkastanut noin 500 pro gradu -tutkielmaa ja yli kolmekymmentä väitöskirjaa. Lähes kaikissa uskontotieteellinen ote on ollut metodisesti samantapainen. Menetelmäopetuksessani olen kutsunut uskontotieteessä sovellettuja analyysitapoja, menetelmiä ja teorioita haraviksi.

Olen piirtänyt taululle haravan, jossa on erikokoisia piikkejä. Piikkienmäärä vaihtelee, sen mukaan minkälaiseen analyysiin haravaa tarvitaan. Jokainen piikki edustaa kysymystä, johon etsitään vastausta. Niin metsä vastaa kuin kysyy. Kysymykset määräävät vastauksen. Tässä suhteessa harava on systemaattisuudestaan huolimatta rajoittunut analyysimalli.

On tietenkin olemassa monenlaisia haravia; menetelmiä, kuten sisällönanalyysi, diskurssianalyysi, systemaattinen analyysi jne. Kuten lehdet haravoitaessa tarttuvat piikkeihin, niin tutkimusaineistojen analysoinnissa haravan kysymyspiikkeihin tarttuu vastauksia. Selkeimmin haravamenetelmää on soveltanut Vladimir Propp kirjassaan

artikkeli

The Morphology of a Folktale, johon törmäsin analysoidessani Theravada-buddhalaisten luostarisääntökokoelmaa nimeltään Patimokkha.

Haravamenetelmän opettaminen on korostunut viime vuosikymmeninä niin sanotun tulosvastuun aikakaudella, jolloin opiskelijoita patistetaan valmistumaan nopeammin kuin aikaisemmin. Mitä selkeämpi menetelmä, sen nopeammin tutkielmat valmistuvat. Systemaattisen teologian professori Seppo A. Teinosen systemaattinen analyysi on myös hyvä esimerkki eräänlaisesta haravamallista, joka on yleisin analyysitapa systemaattisessa teologiassa. Haravamallin etu on tietenkin se, että se antaa systemaattisen analyysitavan aineistojen analysoimiseen. Se on kuitenkin rajoittunut siinä, että tutkija helposti näkee vain sen mitä mallin perusteella etsii, eli jos silmälasit ovat siniset, tutkija näkee aineiston sinisten silmälasien lävitse, jos ne ovat punaiset, kuten marxilainen tutkimus oli aikoinaan, aineisto nähdään vain punaisten silmälasien lävitse.

Tässä tulemme Hans-Georg Gadamerin (k.

2002) perusoivallukseen. Koska emme voi siirtyä oman vaikutushistoriallisen tietoisuutemme ulkopuolelle, joudumme asettamaan itsemme alttiiksi, kuten jalkapallopelaaja hänen osallistuessaan peliin jonkin joukkueen pelaajana. Peli alkaa, kun joku syöttää hänelle pallon ja hän joutuu heittäytymään mukaan peliin, joka kulkee omia ratojaan niin, ettei hän millään kykene hallitsemaan sen kulkua. Gadamerin mukaan näin tapahtuu myös tutkijalle, joka tekstiä lukiessaan huomaa jonkun sanan tai ajatuksen puhuttelevan häntä (vrt. pallon syöttö) siinä määrin, että hän joutuu käymään vuoropuhelua oman kasvatuksensa kautta omaksutun vaikutushistoriallisen tietoisuutensa kanssa, eli omien arvojen, asenteiden ja normiensa kanssa.

Tämä peliparadigma on huomattavasti vaativampi keino analysoida aineistoa kuin haravamalli.

Pelimallissa analyysi ei ole mekaaninen eikä analyysin kulkua voi täysin hallita. Kuten jalkapallopelaaja sulautuu peliinsä, niin myös tutkija syventyy tekstiinsä käyden sisäistä vuoropuhelua tekstin sisällön ja sanoman kanssa suhteessa omiin ennakkokäsityksiinsä. Vuoropuhelu jatkuu kunnes tutkija pääsee (useimmiten uuteen) ymmärrykseen tekstissä keskusteltavasta asiasta. Keskustelu alkaa ihmettelyllä ”mistä tekstissä oikein on kysy-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

9

mys?”, ja se päättyy toteamukseen ”näinhän se on!”. Tärkein oppi, minkä tekstin lukemisesta ja analysoimisesta voi saada, on sen myöntäminen, että ”keskusteleva osapuoli (eli teksti) onkin oikeassa”. Tässä on uskontotieteen uskontoneutraalin asenteen ydin!

Uskontoneutraali uskontotiede Oppihistoriasta löytyy monia aarteita. Usein on niin, että joku aikaisempi tutkija on jo sanonut sen johon itsekin on päätynyt, joskin sanavalinta on ollut, kuten aina, aikaan sidottu ilmaisu. Rafael Karsten (k. 1956) oli hänkin kenttätutkija. Hänen tutkimuskenttänsä oli Etelä-Amerikassa, jossa hän perehtyi intiaanikansojen tapoihin ja kulttuuriin.

Vaikka hän kasvoi hyvin uskonnollisessa kodissa, hän oli lukeneisuutensa ja kenttätutkimuksiensa perusteella tullut siihen tulokseen, että uskontotieteen tulee edustaa teologiasta emansipoitunutta tutkimusta, jotta kuvaukset ja tulkinnat meille vieraista kulttuureista ja uskonnoista olisivat autenttisia. Nykyään on ehkä luontevampaa puhua uskontoneutraalista uskontotieteestä korostettaessa, ettei uskontotiede ole teologinen oppiaine, vaan nimenomaan humanistinen tieteenala.

Uskontotiede on kansainvälisesti vakiintunut tieteenala, jonka englanninkielinen nimi tavallisimmin on Study of Religions (huom. monikossa).

Sillä halutaan korostaa, ettei kyse ole teologisesta uskonnontutkimuksesta (englanniksi usein Religious Studies), joka rajoittuu kristinuskon tutkimiseen, kuten ekumeniikassa, uskonnonpedagogiikassa, uskonnonpsykologiassa, kirkkososiologiassa jne. Religious Studies viittaa tutkimukseen, joka keskittyy yhden uskontoperinteen tutkimiseen eikä tavallisesti vertaile saatuja tuloksia muista uskontoperinteistä saatuihin tutkimustuloksiin.

Se on usein hyvin lähellä esimerkiksi buddhologista tai islamologista tutkimusta, eikä sen vuoksi edusta neutraalia uskontotiedettä.

Ensimmäisenä uskontotieteen professorina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa olen katsonut tärkeäksi jatkaa tiedekunnassa harjoitettua uskontotieteellistä perinnettä. Karstenin jälkeen kansanrunouden tutkimuksessa oli uskontotieteen oppisuunta sivuaineena. Vuonna 1970, kun teologiseen tiedekuntaan perustettiin uskontotieteen oppituoli, voitiin valmistua maisteriksi uskon-

10

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

totiede pääaineena, mutta ei humanistisessa tiedekunnassa. Vuonna 1972 perustetun uskontotieteen oppiaineyhdistyksen Mythoksen määrätietoisen vaatimuksen seurauksena mahdollistui humanistisen tiedekunnan uskontotieteen opiskelijoille oikeus valmistua filosofian maisteriksi uskontotiede pääaineena vuonna 1976. Uskontotieteen asema humanistisessa tiedekunnassa vakiintui ja selkiytyi, kun sinne vuonna 2001 perustettiin uskontotieteen professorin oppituoli, jonka alaksi määriteltiin uskontoperinteiden vertaileva ja empiirinen tutkimus.

Siirtyessäni eläkkeelle arvostan suuresti sitä, että humanistinen tiedekunta on päättänyt säilyttää perustamansa uskontotieteen professuurin, joka tällä tavalla varmistaa uskontoneutraalin tutkimuksen jatkumisen Helsingin yliopistossa. Haluan näillä sanoilla toivottaa jatkajalleni, kuka se sitten lieneekään, menestystä vakiintuneen perinteen jatkajana ja uudistaja.

Kirjallisuutta

Gadamer, Hans-Georg (1986), Hermeneutik I–II. Wahrheit und Methode. Gesammelte Werke, Bd. 1–2. Tübingen: Mohr. Käännetty englanniksi (2004) otsikolla Truth and Method. Translation revised by Joel Weinsheimer and Donald G. Marshall. London: Continuum.

Gothóni, René (1985) Patimokkha I strukturanalytisk belysning. En religionshistorisk studie av de buddhistiska klosterreglerna i Suttavibhanga. Religionsvetenskapliga skrifter 9. Åbo: Åbo Akademi.

Gothóni, René (1991) Worldview and Mode of Life. Orthodox and Theravada Monastic Life Compared. Temenos 27, 41–59.

Gothóni, René (2000) Uskontojen uustulkintaa. Toinen painos 2006.

Helsinki: Helsinki University Press.

Gothóni, René (2001) Ymmärtämisen edellytys uskontotieteessä.

Tieteessä tapahtuu 6, 26–30.

Gothóni, René (2002) ”Oikeaan osuminen” hermeneuttisen totuuden laatutakeena. Tieteessä tapahtuu 2, 48–53.

Gothóni, René (2005) Vuoropuhelun ylläpitäminen ja toiseuden ymmärtäminen globalisaation suurimpia haasteita. Tieteessä tapahtuu 1, 66–69.

Gothóni, René (2011) Words Matter. Hermeneutics in the Study of Religions. Bern: Peter Lang.

Grondin, Jean (2003) The Philosophy of Gadamer. Chesham: Acumen.

Karsten, Rafael (1928) Inledning till religionsvetenskapen. Stockholm: Natur och kultur.

Pentikäinen, Juha (1972) Uskontotieteen tutkimusalat. Johdatus teologisiin oppiaineisiin: Studia theologica, toim. Esko Koskenvesa. Helsinki: Ylioppilastuki.

Propp, Vladimir (1971) Morphology of the Folktale. Austin and London: University of Texas Press.

Pye, Michael (1994) Religion: Shape and Shadow. Numen 1, 51–75.

Teinonen, Seppo A. (1975) Teologian sanakirja: 7400 termiä. Helsinki: Kirjaneliö. Uusin painos 2015.

Therman, Tor (1928) Filosofi och religionsvetenskap. Nordisk tidskrift för vetenskap, konst och industri utgiven av Letterstedtska föreningen. Stockholm.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan uskontotieteen professori (emeritus).

artikkeli

ERASMUS SUOMESSA SIMO HEININEN

Erasmus Rotterdamilaisen syntymästä on tänä vuonna kulunut 550 vuotta ja hänen pääteoksensa, Uuden testamentin tieteellisen laitoksen ilmestymisestä 500 vuotta. Humanistia on juhlittu laajalti – myös muualla kuin syntymäkaupungissa Rotterdamissa ja viimeisessä asuinpaikassa Baselissa. Luterilaisessa maailmassa hän on – Marttitohtorin kiroamana – jäänyt varjoon. Hän on kuitenkin vaikuttanut myös suomalaiseen kulttuuriin.

artikkeli

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

11

M

"

inulla on Europan viisain hevonen, sillä se on käynyt monissa yliopistoissa”, Erasmus kirjoitti vuonna 1516 suosijalleen, joka oli hänelle lahjoittanut tämän ratsun.

Viisas hevonen ei kuitenkaan ylittänyt vanhan Rooman valtakunnan itä- ja pohjoisrajaa, Tonavan ja Reinin linjaa. Kun erästä Erasmuksen ystävää kutsuttiin Tanskaan puolustamaan kirkkoa uutta luterilaista harhaoppia vastaan, hän varoitti: ”Matka on pitkä, pohjoinen ilmasto kestämätön ja kansa sivistymätöntä.”

Erasmuksen kirjeenvaihtokaan ei ulottunut Pohjolaan. Sen sijaan hänen teoksiaan luettiin aina Itämeren maakuntia ja kaukaista Ruotsia myöten. Viipurin linnansaarnaajana oli vuodesta 1528 alkaen pommerilaissyntyinen Johannes Block, joka oli aloittanut uransa katolisena pappina Virossa, mutta siirtynyt reformaation puolelle ja avioitunut. Hänellä oli Viipuriin tullessaan mukanaan vajaan kahdensadan teoksen kirjasto. Siihen kuului suurissa kirjapainokaupungeissa Baselissa, Pariisissa ja Lyonissa ilmestyneitä kirkkoisien teoksia, Augustinusta, Hieronymusta, Origenestä. Hänellä oli myös Lutherin teoksia, Viipurissa hän hankki laajan latinankielisen postillan. Erasmukselta hänellä oli tämän Uuden testamentin selitysteokset sekä lyhyt maallikoille tarkoitettu kristinopin käsikirja. Block oli seurannut Lutherin ja Erasmuksen kiistaa tahdon vapaudesta ja hankki Lutherin kirjan sidotusta ratkaisuvallasta ja Erasmuksen siihen laatiman vastineen.

Tähän aikaan, 1520-luvun loppupuolella pernajalaispoika Mikael Agricola kävi koulua Viipurissa.

On luultavaa, että hän tutustui Johannes Blockiin ja tämän kirjastoon.

Siirryttyään Turkuun piispa Martinus Skytten sihteeriksi Agricola tutustui Erasmuksen oppilaaseen. Turun pormestarin poika Pietari Särkilahti oli aloittanut akateemiset opintonsa vuonna 1516 Rostockissa, mutta jatkanut niitä Louvainissa, jonne hän kirjoittautui toukokuussa vuonna 1517. Erasmus saapui Louvainiin kahta kuukautta myöhemmin. Hänen tehtävänsä oli organisoida yliopistoon Collegium trilingue, jossa opetettaisiin kolmea pyhää kieltä, hepreaa, kreikkaa ja latinaa.

Seuraavana vuonna hän julkaisi kirjasen nimeltä ”Avioliiton ylistys”, jossa hän leimasi pappien selibaatin vahingolliseksi ja luonnonvastaiseksi.

12

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Emme tiedä, kuinka kauan Särkilahti viipyi Louvainissa, sillä seuraava lähdemaininta on vasta vuodelta 1524, jolloin hän oli jo kotona. Suomen piispainkronikan mukaan hän oli palannut maailmalta ”ensimmäisenä wittenbergiläisten joukosta” ja alkanut julistaa luterilaista oppia Turun koulussa ja tuomiokirkossa. Särkilahden nimeä ei löydy Wittenbergin yliopiston matrikkelista, mutta kaikki Lutherin kuuntelijat eivät kirjoittautuneet yliopistoon. On ilmeistä, että hän oli monen nuoren humanistin tavoin siirtynyt Erasmuksen oppilaasta Lutherin kannattajaksi.

Uuden ylioppilastalon vihkiäisiin kirjoittamassaan runossa Maisteri Pietari Särkilahden kiusaus V. A. Koskenniemi sijoitti yhtä kaikki suomalaisylioppilaan Wittenbergiin valvomaan myöhään Vulgatansa ääressä. Tällöin hän sai - kuten Faust – ”itse Viettelijän vieraakseen”. ”Ei turhaan teologiaa tutkinut, ois unessakin Pirun tuntenut.” Tämä kehotti Pietaria jättämään Martti-tohtorin lörpötykset ja lähtemään mukaansa. Tarjoukset olivat tavanomaiset: ”Me juomme viinit, valloitamme naiset.” ”Särkilahti, Suomen mies” pysyi kuitenkin Raamattunsa ääressä.

Todellisuudessa hän valloitti ainakin yhden naisen. Tämä oli Margareeta Korneliuksentytär, jonka hän toi mukanaan palatessaan Turkuun. Särkilahti oli ensimmäisenä Ruotsin valtakunnassa solminut pappisavioliiton, ehkä Erasmuksen traktaatin rohkaisemana.

Pietari Särkilahti kuoli vuonna 1529. Edellisenä vuonna Turkuun tullut Mikael Agricola ehti piispainkronikan mukaan ”omaksua oikean apostolisen opin alkeita maisteri Pietari Särkilahden opetuksesta ja saarnoista. Hänet vihittiin papiksi, ja hän saarnasi ahkerasti sekä Turun tuomiokirkossa että piispantarkastuksilla”. Agricola valmisti saarnansa vuonna 1531 ostamansa Lutherin latinankielisen postillan avulla. Kirja on säilynyt.

Agricola tutki sitä ahkerasti, korjasi painovirheitä, teki alleviivauksia ja kirjoitti marginaaleihin yli 1300 reunahuomautusta, useimmat latinaksi. Puolet niistä on viittauksia raamatunkohtiin. Agricola on käyttänyt virallista tekstiä eli Vulgataa, mutta yksi kokonaan siteeratuista raamatunkohdista seuraa Erasmuksen Uuden testamentin latinannosta.

Emme tiedä, mitä Erasmuksen painosta Agricola käytti, mutta teos oli tunnettu myös Suomessa.

artikkeli

Kansalliskirjastossa on Baselissa vuonna 1526 paiden kohdalle marginaaliin ainoastaan sanan Adanettu, vain latinankielisen tekstin käsittävä oktaagium. Suurin osa näistäkin merkinnöistä on tehty vokokoinen editio minor, jonka marginaaleihin on Erasmuksen avulla. käännetty joitakin sanoja suomeksi.

Agricola oli mieltynyt sananlaskuihin, sirotLukiessaan Lutherin postillaa Agricola kiinnitteli niitä teoksiinsa ja sepitti niitä itsekin. Hän ti huomiota reformaattorin runsaasti käyttämiin aikoi vuoden 1553 alussa julkaista sananlaskusananlaskuihin. Alan auktoriteetti oli Erasmus, kokoelman, mutta tästä on säilynyt ainoastaan jonka kokoelma nimeltä Adagiorum Collectanea ilneljän sivun mittainen käsikirjoituskatkelma. Se mestyi vuonna 1500 ja sisälsi runsaat 800 sananon loppupuoli latinankielisestä esipuheesta, joslaskua. Hän täydensi kokoelsa Agricola korostaa sanalaskumaansa koko loppuelämänsä, Erasmus haki sananlasjen arvoa mukaillen Adagian esiniin että viimeinen, humanis- kunsa antiikin kirjallipuhetta ja tarjoaa esimerkkeinä tin kuolinvuonna 1536 ilmestysuudesta, Raamatusta ja puolen tusinaa sananlaskua, jotnyt laitos sisältää 4 251 sananka ovat kaikki Erasmuksen kokirkkoisiltä. Hän varusti koelmasta. Hän siteeraa myös laskua. ”Sanotaan, että kenen tahansa on helppo kirjoittaa ne selityksillä lähdepohkreikkalaisen kirkkoisän Synesisananlaskuja. Pitää paikkansa, jasta, merkityksestä ja os Kyreneläisen satiiria nimeltä mutta tuhansien kirjoittami- käytöstä.

Kaljupäisyyden ylistys. Tämän kirnen on vaikeampaa”, Erasmus joituksen ensimmäinen latinankirjoitti viimeisten editioiden kielinen laitos ilmestyi liitteenä nimiölehdelle.

Johannes Frobenin vuonna 1515 painamaan ErasErasmus haki sananlaskunsa antiikin kirjallimuksen teokseen Encomium moriae eli Tyhmyyden suudesta, Raamatusta ja kirkkoisiltä. Hän varusti ylistys. Se kulki myös seuraavien Morian laitosten ne selityksillä lähdepohjasta, merkityksestä ja käymukana, eikä sitä julkaistu erillisenä myöhemmintöstä. Joskus hän sijoitti selityksiin omia huomikään 1500-luvulla. oitaan ja mielipiteitään. Eräät laajenivat tutkielErasmus tunnetaan nykyään tästä satiirismiksi, jotka julkaistiin myös erillisinä. Tällainen taan, ja häntä kunnioitetaan eräänlaisena valistusoli esimerkiksi pasifistinen Dulce bellum inexpermiehenä, oman aikansa Voltairena, kirkon ja valtis (Sota on suloista niille, jotka eivät ole sitä kolitsevan järjestyksen kriitikkona. Hän on saanut keneet). merkkipäivänsä myös suomalaiseen humanistien Adagia oli tarkoitettu klassisen kirjallisuuden juhlakalenteriin, jossa hänelle on merkitty kaksija tyylin oppaaksi, joka tarjosi vaivattoman pääsyn kin muistopäivää. Kansainvälinen, vuonna 1980 antiikin kulttuurin lähteille. Erasmus saattoi siinä perustettu Erasmus of Rotterdam Society juhlii myös toteuttaa ohjelmaansa klassisen kulttuurin sekä syntymä- että kuolinpäivänä (27.10. ja 12.7.) ja kristinuskon synteesistä. Esipuheessa hän maija 25. huhtikuuta, jolloin Erasmus vihittiin papiksi. nitsee Jeesuksen käyttäneen sananlaskuja, ja koErasmus oli raamattuhumanisti. Hänen merkoelman ensimmäisestä sananlaskusta Amicorum kittävin teoksensa on viisisataa vuotta sitten ilcommunia omnia (Ystäville kaikki on yhteistä) almestynyt Uusi testamentti. Novum Instrumentum kaen hän hakee paralleeleja antiikin opettajien ja (Erasmus palasi seuraavissa painoksissa traditiokristinuskon välillä. naaliseen nimeen Novum Testamentum) on foliokoAgricola selitti Lutherin postillan sananlaskukoinen teos, joka sisältää rinnakkaisilla palstoilla ja Adagian avulla. Hän kirjoitti puoleen (22) poimikreikankielisen tekstin ja Erasmuksen siitä tekemistaan 41 sananlaskuista selityksen marginaaliin. män Vulgatasta poikkeavan latinannoksen. Tämän Tällöin hän joutui tiivistämään Erasmuksen tekstiä jälkeen seuraa laaja selitysosasto, joka käsittää sekä ja onnistui siinä useimmiten varsin hyvin. Joihintekstikriittisiä että teologisia huomautuksia. Nimikin sananlaskuihin hän merkitsi myös Erasmuksen ölehden otsakkeesta käy ilmi, että kyseessä on Uukäyttämän lähteen. Lisäksi Agricola alleviivasi jouden testamentin uudistettu ja korjattu laitos, joka kon sananlaskuja, mutta tyytyi kirjoittamaan niiperustuu kreikankieliseen tekstiin. Lisäksi nimi

artikkeli

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

13

kertoo, että tekijä on lisännyt omia huomautuksiaan ”osoittaakseni lukijalle, mitä muutoksia olen tehnyt ja miksi”.

Erasmus omisti teoksen paaville, ja vastauskirjeessään ”rakkaalle pojalleen Erasmus Rotterdamilaiselle, pyhän teologian professorille” Leo X mainostaa teosta oppineille ja sulkee sen tekijän suosioonsa. Erasmus liitti tämän kirjeen jokaisen uuden painoksen alkuun ja hankki lisäksi teokselleen keisarillisen privilegion.

Teoksen päätarkoitus oli korjata perinteistä Vulgatan tekstiä, ja juuri tämä herätti vastustusta, ei niinkään ensi kertaa julkaistu alkuteksti; kreikan taito oli vielä harvinaista oppineiden keskuudessa. Erasmus joutui korjaamaan sitäkin, sillä hänen ensipainokseen käyttämästään ainoasta Ilmestyskirjan käsikirjoituksesta puuttui muutamia jakeita, ja hän oli paikannut kohdat kääntämällä ne Vulgatasta kreikaksi. Seuraavien painosten muutokset koskivat kuitenkin ennen muuta latinankielistä tekstiä. Selitysosasto laajeni niin ikään painos painokselta, kun Erasmus vastasi teoksen saamaan kritiikkiin. Toinen painos ilmestyi vuonna 1519, kolmas vuonna 1522, neljäs vuonna 1529 ja viimeinen vuonna 1535; se on laajentunut yli 1 300 sivun mittaiseksi.

Renessanssi ja reformaatio kohtasivat toisensa Erasmuksen Uudessa testamentissa. Hän toi teologiaan humanistisen metodin: Uutta testamenttia oli tutkittava alkukielellä ja samalla tavoin kuin muuta antiikin kirjallisuutta. Tämä oli vallan­ku­ mouk­sellinen uudistus, joka aloitti modernin kriittisen raamatuntutkimuksen.

Erasmus ei käyttänyt kansankieltä, mutta toivoi Uuden testamenttinsa esipuheessa, että maallikotkin voisivat lukea Pyhää sanaa omalla kielellään. “Toivoisin kaikkien naisten lukevan evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä. Ne pitäisi kääntää kaikille kielille, niin etteivät ainoastaan skotit ja irlantilaiset vaan myös turkkilaiset ja saraseenit voisivat ymmärtää ja lukea niitä.”

Erasmuksen editiosta tuli perusta useille kansankielisille versioille. Kääntäessään Uutta testamenttia saksaksi Wartburgin linnassa vuonna 1522 Lutherilla oli käytössään vuoden 1519 painos, josta hän hyödynsi sekä kreikkalaista että latinalaista tekstiä. Erasmuksen ansiot haalistuivat kuitenkin pian, sillä jouduttuaan teologiseen kiistaan

14

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

humanistin kanssa Luther toivotti tämän samaan paikkaan Saatanan ja paavin kanssa. Anglofonisen maailman merkittävin teos, King James Version vuodelta 1611, pohjautuu paljossa kolmanteen eli vuoden 1522 painokseen. Erasmuksen ensi kertaa painamasta kreikankielisestä tekstistä muodostui taas niin kutsuttu textus receptus, johon tieteellinen Uuden testamentin tutkimus tukeutui 1800-luvun loppupuolelle saakka. Suomalaisessa raamatunkäännöstyössä sen käytöstä luovuttiin vasta 1900-luvun alussa; vuosien 1938 ja 1992 Uudet testamentit on käännetty uusimmista tekstilaitoksista.

Agricola käytti suomennoksessaan neljättä tai viidettä painosta; ne eivät juuri eronneet toisistaan. On todennäköistä, että hän oli tutustunut kreikankieliseen tekstiin jo ennen lähtöään Wittenbergiin. Postillan reunamerkinnöt kertovat, että hän on selittänyt muutamia Lutherin tekstiinsä sirottamia kreikankielisiä sanoja kahden sanakirjan avulla. Tämä osoittaa nuoren piispansihteerin aloittaneen kreikan opinnot, joiden tarkoituksena on epäilemättä ollut arvokkaamman tekstin ymmärtäminen. On ilmeistä, että hänet lähetettiin vuonna 1536 Wittenbergiin erityisesti Uutta testamenttia kääntämään.

Agricolan pääteos valmistui vuonna 1548. Sen parateksteihin kuuluvat kunkin evankeliumin alkuun sijoitetut lyhyet evankelistojen elämäkerrat.

Niitä ei ole Lutherilla eikä ruotsalaisessa Raamatussa. Ne ovat kirkkoisä Hieronymuksen käsialaa ja Agricola on ottanut ne Erasmuksen Uudesta testamentista.

Uuden testamentin esipuheessa Agricola ilmoittaa, että ”tämä pyhä ja kallis kirja” on suomennettu ”puolittain kreikan, puolittain latinan, saksan ja ruotsin kirjoista”. Vaikka lähtötekstit usein peittävät toisensa, on suomennoksessa kohtia, jotka on voitu kääntää vain kreikasta. Yleisvaikutelma Uuden testamentin pohjateksteistä on, että Agricola on evankeliumeissa ja Apostolien teoissa seurannut kreikan ja latinan tiivistä linjaa, mutta liittynyt kirjeissä mieluummin Lutherin ja ruotsalaisen Raamatun selittelevään tyyliin.

Agricolan vuonna 1544 ilmestynyt rukouskirja käsittää vajaat 900 oktaavokokoista sivua ja sisältää lähes 700 rukousta. Niiden lähteinä ovat Raamattu, Turun keskiaikainen messukirja Missa-

artikkeli

le Aboense ja Agricolan nimiölehden kääntöpuolella luettelemat rukouskirjat. Luettelon kärjessä on ”isämme Herra Tohtori Martin Luther”, seuraavana ”opettajamme maisteri Philipp Melanchthon” ja kolmantena Erasmus Rotterdamilainen. Lutherilta ja Melanchthonilta Agricola on kääntänyt muutaman rukouksen kummaltakin, mutta Erasmuksen rukouskirjan miltei kokonaan. ”Muutamia uusia rukouksia, joiden avulla nuorukaiset oppivat keskustelemaan Jumalan kanssa” on humanistin viimeisiä teoksia. Se painettiin Baselissa 1535, ilmestyi vuosisadan loppuun mennessä yhteensä 16 painoksena, ja se käännettiin saksaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi ja englanniksi. Sen rukouksia siirtyi sekä katolisiin että protestanttisiin rukouskirjoihin, useimmiten ilman tekijännimeä, joka oli saanut huonon kaiun tunnustuksellisten rintamien molemmin puolin.

Erasmus omistaa teoksen rikkaan suosijansa nelitoistavuotiaalle pojalle, ”sillä parhaat asiat on opittava ensimmäisinä”. Rukoukset on kuitenkin tarkoitettu sekä nuorille että vanhoille. Useimmat on laadittu eri elämäntilanteisiin: rukouksia eri vuodenaikoina, purjeita nostettaessa, kouluun mentäessä ja sotaan lähtiessä; rukouksia sairastavalle, epäilevälle ja ahdistetulle. Suuri osa rukouksista on osoitettu Kristukselle, eikä humanisti ensi sijassa vetoa Jeesukseen opettajana ja esikuvana, vaan Jumalan poikana ja syntien sovittajana, luojana ja maailman hallitsijana. Monet rukoukset liittyvät evankeliumien kertomuksiin.

Erasmus jäi katoliseen kirkkoon, mutta hänellä oli oppilaita ja kannattajia myös reformaatioliikkeeseen liittyneiden joukossa. Hän ei ottanut valikoimaansa yhtään rukousta, joka olisi saattanut loukata reformaation kannattajia. Niinpä mukana ei ole yhtään pyhimyksille osoitettua rukousta, kun taas yhdessä lievästi arvostellaan pyhien apuun turvautumista.

Rukouksia on yhteensä 68. Agricola käänsi yhteensä 38 rukousta, näistä suurimman osan rukouskirjan alkuosasta – loppuosa sisältää pääasiassa raamatunlauseista kokoonpantuja lyhyitä rukouksia. Agricolan suomennos on suurimmaksi osaksi sanatarkkaa, vaikka hän ei olekaan sidoksissa pohjatekstiin yhtä tiukasti kuin raamatunkäännöksessään.

Ensimmäinen kokonaan suomennettu Eras-

artikkeli

muksen teos Libellus aureus de civilitate morum puerilium eli Cullainen Kiria Nuorukaisten Tapain sij­wollisudest ilmestyi vuonna 1670 Johannes Gezeliuksen kirjapainosta. Se oli Turun koulupojille jo ennestään tuttu, sillä latinankielinen laitos oli määrätty oppikirjaksi jo vuonna 1571, ja samana vuonna kirja painettiin Tukholmassa. Se oli humanistin laajimmin levinneitä kirjoja. Ensipainos on vuodelta 1530, ja lukuisia latinalaisia laitoksia seurasivat käännökset saksaksi, ranskaksi, hollanniksi, tšekiksi; niissä on usein rinnakkaisilla palstoilla latinan ja kansankielinen teksti. Ruotsinkielinen laitos ilmestyi vuonna 1620.

Gezeliuksen kustantama versio sopi paitsi hyvien tapojen myös kielten opiskeluun, sillä teos on neljänä versiona, ensin latinaksi, sitten saksaksi, edelleen ruotsiksi ja viimeiseksi suomeksi. Suomentajaa ei tunneta; Matti Kuusen ehdokkaina olivat Laurentius Tammelinus ja Henrik Florinus.

Meilahden Leijonat ovat julkaisseet teoksen suomalaisesta osasta näköispainoksen vuonna 1961.

Sen on lyhyesti esitellyt Matti J. Castrén. Uusi suomennos vuodelta 2005 on Heli Paalumäen ja Hannu Salmen käsialaa; esittelyn on kirjoittanut Hannu Salmi.

Tämäkin teos on omistettu erään Erasmuksen mesenaatin teini-ikäiselle pojalle. Siitä tuli koko protestanttiseen maailmaan levinnyt koulukirja, jota käytettiin Saksassa vielä 1700-luvun lopulla, jolloin se sai väistyä valistuspedagogian tieltä.

Se kelpasi myös varttuneemman väen luettavaksi eräänlaisena Käytöksen kultaisena kirjana; se oli sivistyneelle porvaristolle suunnattu ja sukua Baldassar Castiglionen hovietikettiä opettavalle teokselle.

Kultainen kirja on käytännöllinen opas ilman filosofisia pohdiskeluja. Se alkaa ruumiin kielestä, siirtyy sitten vaatetukseen, käyttäytymiseen pidoissa, kirkossa, leikeissä ja makuuhuoneessa. Se antaa hyvän kuvan ajan tavoista ja oloista; maailmaa nähnyt humanisti toteaa siellä täällä, että eri kansojen käytännöt eroavat toisistaan ja kehottaa mukautumaan maan tapoihin.

Seuraava Erasmuksen suomennos ilmestyi vuonna 1952, mutta se ei ole päässyt bibliografioihin itsenäisenä teoksena. Lutherin teosten suomentajana kunnostautunut A. E. Koskenniemi julkaisi oppi-isän teoksen Sidotusta ratkaisuvallasta (De servo arbitrio, 1525), joka vaati taustakseen

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

15

kiistan edellisenä vuonna aloittaneen Erasmuksen kirjoituksen Vapaasta ratkaisuvallasta (De libero arbitrio).

Esipuheessa suomentaja ylistää Lutheria, ja myös kuvaus hänen vastustajastaan noudattelee traditionaalista linjaa: Se, että Erasmus oli avioliiton ulkopuolella syntynyt ynnä eräät karvaat lapsuudenaikaiset kokemukset tekivät hänestä ns. probleemalapsen. Suurimmalta osalta tästä johtui hänessä kaikki se, mikä tavallisesti pidetään luonteenvikoina: arkuus, epävarmuus, häilyvyys, epäluulo ja kateus.

Elämän varrella häneen pesiytyi tautien muodossa joukko vitsauksia, jotka heikensivät häntä ruumiinkin puolesta: hermoheikkous, luuvalo, sappikivitauti ja kaiken kukkuraksi raskaana kärsittävänä todennäköisesti sukupuolitauti, asuintoverista tarttunut. Hänen olemukseensa ei voinut olla vaikuttamatta sekään, että hän oli vailla isänmaata, vailla kansallisuutta; hän oli harhaileva maailmankansalainen.

Jo Agricolan tuntema Tyhmyyden ylistys ilmestyi vuonna 1974 (5. painos 2010) Kauko Kareen kääntämänä ja varustettuna Kaarle Hirvosen laajalla viiteapparaatilla. Esipuheessa Kare esittelee humanistin sukulaissielunaan, lehtimiehenä ja pakinoitsijana. Tuomo Pekkasen ja Virpi SeppäläPekkasen suomennos ilmestyi vuonna 1996 (2. painos 1997). Latinistien käännös ei noudattele alkuteoksen lauserakennetta niin tarkasti kuin Kareen, mutta teksti on helppolukuisempaa. Laitos on kuvitettu, kuten monet latinalaiset ja kansankieliset painokset aina 1500-luvulta lähtien; Hans Holbein piirsi kuvat vuoden 1515 editioon; 1700-luvun ranskalaisissa laitoksissa Moria esiintyy sievistelevänä hupsuna, ja myös hänen pillinsä mukaan tanssivat kantavat aikakautensa herraskaista vaatepartta.

Erasmuksen tutkimus on Suomessa ollut niukkaa. Johan Huizingan klassinen elämäkerta (1924) ilmestyi 1953 Eino E. Suolahden saksasta kääntämänä, tosin ilman viiteapparaattia, kirjallisuusluetteloa ja hakemistoa. Teologeja on kiinnostanut lähinnä kiista Lutherin kanssa. Aarne Siirala paneutui tähän kirjassaan Jumalallinen inhimillisyys vuonna 1968. Se ilmestyi myös englanniksi mutta on vaikeaselkoinen kummallakin kielellä. Kaarlo Arffmanin kolmiosainen teos Yliopistot ja kirkon

16

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

magisterium reformaation alkuvaiheessa (1981–90) käsittelee Euroopan yliopistojen suhtautumista reformaatioon. Erasmus tulee esille sekä Louvainin että Baselin yliopiston yhteydessä. Erasmuksen Baselin-aikana reformaatio pääsi voitolle, ja mellakoita kauhistunut Erasmus joutui siirtymään läheiseen Freiburgiin.

Humanistin laajasta tuotannosta ovat nykysuomeksi ilmestyneet kolme kirjasta, jotka kaikki olivat aikansa ja myöhempienkin aikojen bestsellereitä. Valikoima on suppea, mutta jatkuvasti tutustumisen arvoinen. Erasmuksen rukoukset kestävät vertailussa niiden kanssa, joita kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunta muotoilee ajankohtaiseen tarpeeseen. Nuorison ja vanhemmankin väen käytös jättää yhä toivomisen varaa, ja Tyhmyyden jumalattarella on jatkuvasti runsas kannattajakunta.

Lähteitä

Erasmus Rotterdamilainen: Cullainen Kiria Nuorucaisten Tapain sijwollisudest. Johan Winter, Aboae 1670. Näköispainos: Lions Club Meilahti, Helsinki 1961 Tyhmyyden ylistys. Suom. Kauko Kare. Karisto, Hämeenlinna 1974.

Olisiko naisesta piispanhiipan kantajaksi [Abbatis et eruditae].

Suom. Teivas Oksala. Kanava 1985 Tyhmyyden ylistys. Suom. Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen. Yliopistopaino, Helsinki 1996.

Kultainen kirja nuorten hyvistä tavoista. Suom. Heli Paalumäki ja Hannu Salmi. Faros, Turku 2005.

Rukouksia. Suom. Simo Heininen. Kirjapaja, Helsinki 2006.

Kirjallisuutta

Augustijn, Cornelis: Erasmus. His Life, Work, and Influence. Toronto University Press, Toronto 2016.

Heininen, Simo: Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen. Suomi 192. SKS, Helsinki 2006.

Heininen, Simo: Mikael Agricola. Elämä ja teokset. Edita, Helsinki 2007.

Häkkinen, Kaisa: Erasmus Rotterdamilaisen Cullainen kiria. Suomennoskirjallisuuden historia 1. SKS, Helsinki 2007.

Jarolf, Tage: Humanistin kirjasto. Bibliophilos 2004.

Kuusi, Matti: Miten suomennettiin Erasmuksen Libellus Aureus? Virittäjä 1989.

Mikkeli, Heikki: ”Erasmuksen nimi ei koskaan katoa”. Historiallinen Aikakauskirja 1996.

Suolahti, Eino E.: Erasmus ja Luther. Valvoja 1955.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori (emeritus).

artikkeli

LESTADIOLAISUUDEN HOITOKOKOUKSISSA OLI KYSE OPILLISESTA PUHDISTUKSESTA JANNE METSÄNHEIMO

1970-luvun tapahtumat vanhoillislestadiolaisuudessa ovat keränneet sekä aikanaan että jopa vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen runsaasti huomiota suomalaisessa mediassa. Sisäiseen myllerrykseen ajautunutta liikettä syytettiin hengellisestä väkivallasta. Syytökset liittyivät ”hoitokokousten” tapahtumiin. Niissä liikkeen jäseniä syytettiin paitsi tekosynneistä, myös ”väärään henkeen” joutumisesta. Usein yöhön kestäneissä kokouksissa syytetyiltä penättiin anteeksipyyntöä ja väärän hengen myöntämistä liikkeestä erottamisen uhalla.

Eksklusiivisen pelastusopin mukaan kyseessä oli käytännössä helvettituomio.

H

oitokokoukset olivat monella tapaa poikkeuksellinen ilmiö niin Suomessa kuin les­ ta­diolaisuuden sisälläkin. Lestadiolaisuus oli tuossa vaiheessa reilun sadan vuoden historiansa aikana hajaantunut usein, mutta vuosien ajan järjestetyt, usein yöhön venyneet kokoukset syytöksineen seurakuntalaisia vallanneista henkivalloista oli sisäisiin ristiriitoihin tottuneessa yhteisössäkin jotain, joka herätti hämmästystä ja huolta liikkeen jäsenissä. Oikeudenkäyntiä muistuttava tapa käsitellä seurakunnan jäsenistön toimia ja uskon laatua on tuttua muistakin uskonnollisista yhteisöistä. Jehovan todistajien ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon – tuttavallisemmin mormonikirkon – toimintatapoihin on kuulunut kurinpidollisissa asioissa samankaltaisia piirteitä. Erikoista lestadiolaisuuden tapauksessa oli syytösten laajuus – syytettyinä saattoi olla kokonaisia paikallisia rauhanyhdistyksiä ja lestadiolaisuuden johdon lähettämiä ”hoitomiehiä” vieraili ympäri Suomea 1970-luvulla lähes 500 kertaa, eli melkein viikoittain.1

Pohja pappishajaannuksessa Lestadiolaisuuden sisäisen kriisin eskaloitumista edelsi pitkä levoton jakso. Sen aikana liike pyrki määrittelemään asennoitumistaan ympäröivään yhteiskuntaan ja kirkkoon, jotka kävivät läpi nopeaa muutosta sotien jälkeisessä Suomessa. Lestadiolaisuuden suhde ulkopuoliseen maailmaan oli aina ollut ristiriitainen, mutta sen arvopohja oli kuitenkin lähellä valtavirtaa agraarisessa Suomessa. 1950-luvulta lähtien tilanne alkoi kuitenkin muuttua, sillä kiihtyvä teollistuminen ja kaupungistuminen eivät tuoneet vain uudenlaista teknologiaa ja luoneet uudenlaisia asuinympäristöjä ja -tapoja, mutta myös kulttuurin murroksen. Perusluterilaisessakin suomalaiskodissa sukupolvien kuilu näytti syvemmältä kuin koskaan, puhumattakaan pysyvyyden nimeen niin tapojen kuin oppisisältöjenkin suhteen vannoneessa lestadiolaisuudessa.

Kirkon ja herätysliikkeen kasvaminen erilleen näkyi selvästi vuoden 1961 pappishajaannuksessa, jossa kaksi kolmasosaa liikkeen teologeista erotettiin. Sittemmin erotettujen ryhmää alettiin kutsua elämänsanalaisiksi heidän julkaisemansa Elämän Sana -lehden mukaan. Erottamisen taustalla 1

Kinnunen 2011, 151.

18

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

olivat näkemyserot sakramenttien merkityksestä.

Pappislinjalaiset halusivat pitäytyä pappisvalansa velvoittaneina ehdottoman tunnustususkollisina.

Heidän mukaansa uudestisyntyminen ja syntien anteeksisaaminen tapahtuivat myös sakramenttien – kasteen ja ehtoollisen – yhteydessä. Maallikkolinja taas pidättäytyi alkuperäiseksi katsomassaan näkemyksessä, jossa vain parannussaarna Jeesuksen nimessä ja veressä toiselta uskovaiselta toiselle mahdollisti hengellisen uudestisyntymisen. Heidän jakamansa ehdottoman eksklusiivisen seurakuntakäsityksen mukaan liikkeeseen kuulunutta luterilaista pappia tuli pitää epäuskoisena ja vaikka sakramentit sinänsä olivat tärkeitä uskon vahvistajia, ei niiden avulla saatu syntejä anteeksi.2 Pappishajaannuksen taustalla voidaan nähdä myös syvällisempi kysymys siitä, miten kirkkoon olisi tullut suhtautua. Ekumeeninen ajattelu, mukautuminen yhteiskunnan moniarvoistumiseen ja kysymys naispappeudesta ajoi etenkin lestadiolaisuuden maallikkosiipeä kauemmaksi kirkosta. Hajaannuksen seurauksena liikkeen julkaisujen päätoimittajaksi nimitettiin erotettujen pappisveljien tilalle maallikkolinjan Eino Kimpimäki ja muutos oli välitön – aikaisempi lähes yleishengellinen ja uutispainotteinen linja muuttui sanomalehti Päivämiehessä selkeästi konservatiivisempaan suuntaan. 1960-luvun alusta lähtien lehti ottikin kovin sanoin kantaa niin kirkon kuin suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Maallistumisilmiöiden pelko johti sisäiseen puhdistukseen Pappishajaannuksella oli kaksi merkittävää seu­ raus­ta liikkeen tulevaisuuden kannalta. Ensinnäkin se nosti aikaisemmin pappislinjan kanssa vastakkaista äärilaitaa edustaneen kovan linjan maallikkosiiven näkyvämpään ja vaikutusvaltaisempaan asemaan yhteisön sisällä. Heikki Saaren johtama ryhmittymä vaali ehdottoman eksklusiivista pelastusnäkemystä selkiyttäen Jumalan valtakunnan rajoja heti hajaannuksen jälkeen. Pappislinjan näkemys sakramenttien uudestisynnyttävästä vaikutuksesta koettiin ratkaisevalla tavalla avartavan pelastusnäkemystä väärään suuntaan. ”Jos me lähdemme Tunnustuskirjojen perään, niin var2

Kesti 2001.

artikkeli

masti löytyy kaksi tietä taivaaseen”, kuten maallikkolinjan Heikki Koukkari oli todennut pappis- ja puhujaveljien kokouksessa Oulussa vuonna 1960.

Samassa kokouksessa Ville Suutari, myös maallikkolinjan edustaja sanoi, että ”jos me menemme siihen, että kaste on uudestisyntymisen peso, niin kaikki maailman hengellisyydet lyövät rauhankättä meidän kanssamme”.3 Kun hajaannus oli tapahtunut, kirjoitettiin Päivämiehessä ja Siionin Lähetyslehdessä lukuisia artikkeleita siitä, ketkä lopulta pääsivät taivaaseen ja ketkä eivät. Lestadiolaisuuden ulkopuolella ei ollut pelastusta, vaikka erotettujen opetus saattoi vaikuttaa samankaltaiselta kuin vanhoillislestadiolaisuuteen jääneiden puhujien.

Toinen yhtä merkittävä seuraus oli se, että liike käpertyi itseensä. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan yhteiskunnan maallistuminen johti siihen, että lestadiolaisuus kääntyi sisäänpäin, mikä aiheutti konflikteja liikkeen ulkopuolisten kanssa.4 Maailman rappio vakiintui liikkeen lehdistön pääasialliseksi aiheeksi jo 1960-luvun alussa. Näkemys ympäröivän yhteiskunnan moraalin romahtamisesta haastoi jopa liikkeen ytimen herätysliikkeenä uskottomien herättelyn vaihtuessa pelastuvien joukkoon jo päässeiden taivaspaikan turvaamiseen. Maailmassa toimimisen riskit kasvoivat suuremmiksi kuin siitä saatavat hyödyt – syntielämä houkutteli elävässä uskossa olevia samalla tavoin kuin muitakin. Lestadiolaisuuden ja muun maailman suhdetta kuvattiin ”ikuisena sotatilana”, jossa kysymys oli kirjaimellisesti elämästä ja kuolemasta. Kristityn täytyi pukeutua ”Jumalan sota-aseisiin” ja kamppailla maallistumisilmiöitä vastaan. Heikki Saari esitti, että Jumalan valtakunnan ”täytyy kokonaan erottautua eri maailmaksi, ettei uskon elämä pääsisi turmeltumaan”.5 Uskosta osattomien pelastus asetettiin Jumalan käsiin luottaen siihen, että tuntoon tulevat kyllä ohjautuisivat liikkeen pariin, mikäli niin oli tarkoitettu.

Uskovaisten pitäytyminen omiensa parissa muodostuikin 1960-luvun loppuun mennessä standardiohjeeksi. Oli ”hengenvaarallista uskovaisen ryhtyä mihinkään sovintoon tai aselepoon” epäuskoisen kanssa, sillä ”ennemmin tai myöhemmin 3 Raittila 1962, 25.

4 Pyysiäinen 2005, 99–100.

5 Päivämies (PM) 12.1.66, ”Neuvokaa teitänne keskenänne”.

artikkeli

jokin pukinsorkka tai sarvenkyhmy pistää esille”.6 Yhteisön sulkeutuessa ulkomaailmalta huomio lestadiolaisuudessa kiinnittyi yhä enemmän liikkeen yhtenäisyyden vaalimiseen. Varsinkin nuorista oltiin huolissaan, koska elokuvat, kevyt musiikki ja muut synnillisinä pidetyt asiat houkuttelivat heitä erityisen paljon. Kovenevat otteet liittyvätkin osaltaan siihen tosiasiaan, että kentällä tapasäännöistä tehdyt linjaukset eivät automaattisesti saaneet kaikkien tukea taakseen. Suhtautuminen televisioon on tästä hyvä esimerkki. ”Televisiokysymystä” käsiteltiin useissa vuosikokouksissa ja kannaksi muodostui, että sen ostaneet täytyi erottaa kattoorganisaation Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) tehtävistä. Myös rivijäsenten television omistus katsottiin synniksi. Vuonna 1971 Sievin vuosikokouksessa määriteltiin, että mikäli seurakuntalaiset eivät pyynnöistä huolimatta luopuneet televisioistaan, oli heitä pidettävä ”pakanoina ja publikaaneina”. Hoitokokousaikana vuonna 1976 jopa koulutelevision katsominen kiellettiin, mikä aiheutti jännitteitä lestadiolaisten vanhempien ja opettajien välille, koska useat opettajat eivät ymmärtäneet asiaohjelmat kieltävää kantaa.7 Televisiota koskevat artikkelit olivat Päivämiehessä ja Siionin Lähetyslehdessä sisällöltään yhtenäisiä, mutta rivien välistä on luettavissa, että kentällä asiasta oli paljon eriäviä mielipiteitä, eikä television omistaminen ollut ennenkuulumatonta. Televisiosta kirjoitettiin todella pitkään, läpi koko 1960- ja 1970-luvun ja se kiellettiin useaan kertaan puhujankokouksissa. Tämä kielii omalta osaltaan siitä, että uuden ajan tarjoamat muutokset olivat haaste yhtenäisyyden säilymisen kannalta. Jos viesti olisi ollut helposti toimitettavissa kenttäväelle, ei kieltoja olisi tarvittu useita. Televisio yksittäisenä aiheena lienee analoginen muiden 1970-luvun kamppailujen kanssa, joiden pääasiallisena tehtävänä näyttää olleen seurakunnan puhdistus toisinajattelijoista ja niistä, jotka eivät mukautuneet liikkeessä tehtyihin linjauksiin tapasäännöistä. Kuuliaisuus ja yhteisen rintamalinjan pitäminen maailmaan, ”yksi henki”, nähtiin niin arvokkaaksi, että niitä vaalittiin vaikka väkipakolla.

6 7

Siionin Lähetyslehti (SL) 1/67, ”Uskovaiset ja jumalattomat”.

Lohi 2000, 109–111.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

19

Väkipakoksi realisoitui 1970-luvun alkuun mennessä yleistynyt hoitokokouskäytäntö. Hoitoko­ kouksia tai niiden kaltaisia selvitystilaisuuksia ja julkisen ripin vaatimuksia oli harjoitettu liikkeessä jo ennen 1970-lukua, mutta ilmiö yleistyi ja kärjistyi vuosikymmenen loppuun mennessä. Hoitokokouk­ sen järjesti yleensä paikallinen rauhanyhdistys, ja ne pidettiin yhteisöön kuuluneiden kodeissa tai rauhanyhdistyksen tiloissa. Hoidettavat saivat ilmoituksen hoitamisen kohteeksi joutumisesta monin eri tavoin – kirjeitse, puhelimitse, suusanallisesti tai seuroihin osallistuessaan. Hoitokokouksiin kutsuttiin rauhanyhdistyksen väkeä niin ikään monin eri tavoin, usein liikkeen sanomalehden Päivämiehen ilmoituksella. Hoitokokouksia saatettiin pitää myös ilman kutsua seurojen yhteydessä.8 Hoitokokoukseen kutsutun oli käytännössä pakko osallistua. Jos kutsusta kieltäytyi tai jätti tulemasta paikalle, tulkittiin kutsutun teollaan kieltävän uskonsa.9 Hoitokokouksiin osallistuivat hoidettavat, hoitajat ja rauhanyhdistyksen väkeä, enimmillään satoja ihmisiä. Tyypillisesti iltaisin pidetyt kokoukset saattoivat jatkua myöhään yöhön ja virallisimmillaan niissä pidettiin myös pöytäkirjaa.10 Näitä pöytäkirjoja on ilmeisesti jälkeenpäin tuhottu ainakin joissain rauhanyhdistyksissä.11 Hoitajina toimivat pääasiassa rauhanyhdistyksen johtokuntaan ja saarnaajiin lukeutuvat ihmiset, mutta myös muut – naisetkin – osallistuivat aktiivisesti. Hoidetun sieluntilaa arvioivat usein ihmiset, joilla ei ollut uskonnollista koulutusta, kokemusta vastaavien tilanteiden käsittelystä tai edes auktoriteettiasemaa yhteisön sisällä.12 Hoitokokouskäytännön opillinen perusta oli Matteuksen kirjan (Matt. 18: 15–19) ohje rikkoneen veljen hoitamisesta. Kohta tunnetaan vanhoillislestadiolaisuudessa ”Kristuksen kirkkolakina”. Siinä rikkeen havainnut puhutteli rikkonutta ensin yksin, sitten kaksin ja jos asia ei vielä silloinkaan ratkennut, piti se tuoda seurakunnan eteen ratkaistavaksi. Seurakunnalla oli hallussaan sekä päästö- että sideavaimet, joiden avulla se saattoi joko vapauttaa tai sitoa syytetyn synteihinsä. Kris8 9 10 11 12

Linjakumpu 2012, 77–78.

Linjakumpu 2012, 78.

Linjakumpu 2012, 79–80.

Haukkala 2010, 65.

Linjakumpu 2012, 80–81.

20

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

tuksen kirkkolain siteeraaminen oli hyvin samansisältöistä 1960-luvulta lähtien ja sen merkitys kasvoi 1970-luvulla entisestään. Merkittävyydestä kertoo esimerkiksi Ranuan vuoden 1973 suviseurojen puhujien kokouksessa esitetty linjaus, jossa todettiin, että Kristuksen kirkkolaista pitäisi olla ainakin yksi puhe jokaisten suurempien seurojen yhteydessä.13 Vuodesta 1974 lähtien Päivämies sisältääkin erittäin paljon hoitokokouksia koskevia uutisia. Kristuksen kirkkolain korostuminen seurakunnan toiminnassa välttämättömänä opinkappaleena kulki käsi kädessä hoitokokouskäytännön yleistymisen kanssa.

Henkioppi yksimielisyyden varmistamiseksi Hoitokokousajan kenties leimallisin piirre oli itse hoitokokouskäytännön ohella niin sanottu henkioppi, jonka pohjalta iso osa lestadiolaisista kohtasi syytteen joutumisesta ”väärään henkeen”. Henkioppi ei ilmestynyt täysin tyhjästä. ”Hengen yhteys”,­ jolla tarkoitettiin Pyhän Hengen läsnäoloa seurakunnan jäsenten elämässä ja yhteisten päätösten takana, on olennainen osa lestadiolaista seurakuntakäsitystä. Käsitystä Pyhän Hengen vaikutuksesta voidaan pitää jopa merkittävimpänä lestadiolaisena opinkohtana hoitokokouksiin liittyen, koska sillä perusteltiin 1970-luvulla seurakunnan täydellinen erehtymättömyys kaikissa opintulkinnoissa.

Näin itse oppisisältö oli sekundäärinen uskovien joukkoon ja heidän toimintaansa nähden. Samankaltainen opetus ja opinnäkemykset jossain toisessa seurakunnassa nähtiinkin usein harhana ja eksytyksenä, ei todisteena siitä, että muualla olisi voinut olla Pyhän Hengen vaikutusta ja oikeita uskovaisia.14 Hengen yhteyden kokeminen ja pelastumisen kannalta keskeinen oikea hengen tila olivat siis osa les­ tadiolaista opillista historiaa ja nykyisyyttä. Tämä näkyy siinä, että eri asioiden arvioimiseen käytettiin ennen varsinaista henkioppiaikaakin niiden hengen kuvailua. Esimerkiksi mustasukkaisuuden ongelma nähtiin hyväksi kuvailla ”epäluulon hengen” vaikuttamiseksi.15 1970-luvun lopun kaltaisen henkiopin ituja on löydettävissä 1960-luvun lestadiolaisuudes13

PM 5.7.73, ”Puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 29.6.1973”.

14 Ruokanen 1980, 22–28.

15 PM 26.9.63, ”Epäluulo, vaikea sairaus”.

artikkeli

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.

Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä.

Ovh. 50 €

Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.

Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.

Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti.

Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.

Ovh. 25 €

James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka.

Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia.

Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista.

Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi 10

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

21

takin. Henkien tarkkailun avauspuheenvuorona voidaan pitää Heikki Saaren vuonna 1963 Päivämieheen kirjoittamaa artikkelia ”On aika puhua oikeasta opista”, jossa Saari peräänkuulutti ”henkien erottamisen lahjaa” olennaisena osana uuden ajan uskovaisen työkalupakkia. Hänen mukaansa Jumalan valtakunnan ulkopuolella vaikutti vääriä henkiä, jotka etsivät tietään myös lestadiolaisten pariin. Jo tässä vaiheessa esitettiin, että väärän hengen valtaan joutunut joutuisi tekemään julkisen anteeksipyynnön koko seurakunnalle.16 Saari oli artikkelillaan aikaansa edellä, eikä hänen kirjoituksensa poikinut tässä vaiheessa lisäartikkeleita. Se on kuitenkin merkittävä teksti siinä mielessä, että sisältö on yhtenevä 1970-luvun henkiopin kanssa. Voidaan siis olettaa, että viimeistään pappishajaannuksen kautta merkittävän aseman liikkeessä saavuttaneella Saarella oli ”henkiopillisia” ajatuksia jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja statuksensa puolesta hänellä oli paljon vaikutusmahdollisuuksia muidenkin saarnaajien käsityksiin ja sitä kautta lestadiolaisuuden tulevaisuuden opinmuodostukseen.

Vaikka henkiopin juuret ovat ilmiselvästi 1960-luvulla, alkoi se toden teolla vakiinnuttaa paikkaansa lestadiolaisen oikeaoppisuuden osana vasta 1970-luvun alkupuoliskolla. Silloin pinnalle nousivat varsinkin ”kuiva ja hempeä henki”, jolloin niitä määriteltiin etenkin liikkeen sanomalehti Päivämiehessä. Aluksi varsinkin hempeyden ajateltiin olevan lähinnä liikkeen saarnaajien vaiva, sillä aika vaati selkeitä kannanottoja ja tuomion silloin, kun aihetta oli. Vuoden 1975 aikana kuivasta ja hempeästä hengestä muodostui selkeämmin koko seurakuntaa vaivaava ongelma, vaikka saarnamiesten riskejä edelleen korostettiin. Heidän tulisi saarnata ”täydellistä lakia” tai koko seurakunnan sieluntila voisi olla vaarassa liiallisen hempeyden tähden.17 Hempeää henkeä pidettiin ”liian järkevänä” ja ongelmia pienentelevänä, kuivaa henkeä taas ”täysin tyhmänä” henkenä, joka korosti opin raittiutta liikaakin ja vääristä syistä. Vaikka näitä henkiä pidettiin toistensa vastakohtina, saattoivat ne usein esiintyä samassa ihmisessä yhtä aikaa.

16 17

22

PM 30.10.63, ”On aika puhua oikeasta opista”.

Esim. PM 22.1.75, ”Hempeämielisyyden henki”, 19.2.75, ”Hempeämielisyyden synti”, ”10.11.76, ”Hengen raittius ja veljellinen rakkaus”.

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Hoitokokouskäytännön yleistyessä vuoden 1974 jälkeen alkoi myös henkioppi monimutkaistua ja sen käyttö yleistyä. Näyttää siltä, että hoitotilaisuudet ruokkivat henkioppia ja nostivat sen merkitystä. Erilaisia henkiä – esimerkiksi vikova henki, isäntähenki, katkeruuden henki, radikaali henki, ekumeenisuuden harha, kirkkohenki ja monet muut – alkoi ilmaantua vakiosanastoon. Samalla kun henkioppi monimutkaistui, jätti se yhä suuremman osan seurakunnasta ymmälleen – jotain kauheaa näytti olevan tapahtumassa, mutta rivijäsen joutui yhä useammin hämilleen niin omasta kuin kotiseurakuntansakin sieluntilan puhtaudesta. Rivijäsenten hämmennystä henkiopin sisällöstä voimisti sen monimutkaisuuden lisäksi yleinen tapa tulkita ennen niin sanottuina tekosynteinä pidetyt väärät teotkin ”väärän hengen hedelmäksi”.

Tällöin anteeksipyyntö väärästä teosta ei riittänyt vaan syytetyn täytyi tehdä parannus teon pohjasyystä eli hänet vallanneesta hengestä. Niin erotetut kuin parannukseen päätyneetkin olivat usein jälkeenpäin epätietoisia, mistä he olivat tehneet tai jättäneet tekemättä parannuksen.

Henkiopin huipennus ja eräänlainen tiivistelmä oli kososlainen henki, joka levisi käyttöön kulovalkean tavoin vuoden 1979 aikana. Nimitys tuli saarnaaja Vihtori Kososeen 1930-luvulla liitetyn eriseuran opetuksen mukaan, joskin historiallinen side alkuperäiseen kososlaisuuteen on löyhä. 1970-luvun kososlaisuudessa yhdistyivät lähes kaikki väärien henkien kuvailuun aiemmin käytetyt oireet. Se oli ”erityisen syvä väärä henki”. Samassa hengessä olevia kohtaan se oli hempeä ja toisaalta ”totuudessa vaeltavia Jumalan lapsia kohtaan” tarvittaessa mielistelevä, mikäli se palveli kososlaisen etuja. Muuten kososlaisuus ilmeni ”arvostelevana, vaativana, tarkkanäköisenä ja kireä­ nä” henkenä. Tähän kuului kaikkien niiden Jumalan lasten arvostelu, jotka eivät heidän mielestään olleet oikein uskomassa. Panettelu tapahtui heidän toimestaan takanapäin. Erityisesti kososlaiset kuitenkin arvostelivat Jumalan valtakunnan tekemiä päätöksiä ja kannanilmaisuja. Erotuksena seurakunnan omaan toimintaan perusteltiin, että Jumalan rakkauden ja totuuden hengessä puhuttelu oli eri asia. Kososlaisuuden erikoispiirteisiin luettiin sekin, että he tekivät kärkkäästi parannusta teoistaan ja jopa hengestäkin, mutta usein

artikkeli

käyttäytyminen ei kuitenkaan muuttunut, eli Pyhä Henki ei kirkastanut heille väärää henkeä todelliseksi synniksi. Tähän liittyen kososlaisuuden kuvaan kuului myös väärä rippioppi, jossa ”luotetaan siihen, että on tehty parannus kaikista synneistä ja näin rakennetaan ja vahvistetaan omaa vanhurskautta”. Tämä taas ”ajoi tekojen tielle”, eli armosta lain alle. Väärään henkeen eksyneet saattoivat olla myös rohkeita ja jaloja totuuden puolustajia, mutta he tekivät sen lain tuomitsevassa hengessä Jumalan rakkauden ja totuuden hengen sijaan. Kososlaisesta hengestä katsottiin kertovan jopa senkin, että ei ymmärretty, mitä sillä tai muilla väärillä hengillä tarkoitettiin.18 Kososlaisen hengen merkittävyydestä kertoo myös se, että SRK:n pääsihteeri Einari Lepistö kirjoitti aiheesta pitkän pääkirjoituksen kaikkien sitä käsittelevien tekstien jatkoksi. Teksti noudattelee aikaisempien kuvauksien linjaa mainiten tämän hengen pääasialliseksi piirteeksi sen, että se sotii ”tavalla tai toisella” Jumalan seurakuntaa vastaan. Se on myös erityisen vaikeasti karkotettava henki, sillä ”useiden henkien” eroaminen eriseuraksi ei näyttänyt toteutuvan sen kohdalla, vaan ”kososlainen väärä henki roikkuu kristillisyyden mukana”. Lepistö myös entisestään monipuolisti kososlaisen hengen oirekuvastoa.

Hänen mukaansa kososlaisuuteen kuuluvat ”näyt ja unet”, joihin uskotaan enemmän kuin Jumalan sanaan. Kososlainen myös saattaa puhutellessa antautua ”lihan liikutusten valtaan”, ilman Pyhän Hengen vaikutusta. Kososlaiset sortuvat myös vääriin profetioihin ja maailmanlopun ennustamiseen. Tuntomerkiksi kävi myös se, että väärän hengen vallassa ollut joko teki vääriä parannuksia oikeasti muuttamatta toimintaansa tai sitten teki sovintoa ”pelkistä hedelmistä, ei hengestä”. Lepistö päättää artikkelin toteamalla Jumalan valtakunnan käyneen ihmeellistä kilvoituksen aikaa, jossa ”moni kososlaisen hengen kantaja on saanut pa18 PM 16.5.79, ”Seurakuntapäivät Raahessa”, PM 23.5.79, ”Alustus Raahen seurakuntapäivillä”, SL 9/79, ”Väärät profeetat” -alustus Ylitornion seurakuntapäivillä 19.5.1979, PM 6.7.79, ”Seurakuntapäivät ja juhannusseurat Pudasjärven rauhanyhdistyksellä”, SL 11/79, ”Seurakuntapäivät Karstulassa” -artikkeli sisältää rauhanyhdistyksen tervehdyksen, jossa kerrotaan kokouksen pidetyn ja seurakunnan tehneen parannusta kososlaisesta hengestä. Pääosa tekstistä on kokouksen alustuksena pidetyn puheen litterointi, puhujana yhä aktiivinen saarnaaja Raimo Hosionaho.

artikkeli

rannuksen armon”.19 Tässä vaiheessa kososlaisen hengen oireet olivat jo niin moninaiset, että siitä voidaan sanoa tulleen eräänlaisen ”yleishengen”, jonka kuvaukseen kuuluivat kaikki aikaisempien vuosien henkien tuntomerkit.

Hoitokokousten aaltoa ja siihen liittyvää henkioppia on usein kuvailtu Saaren ja hänen lähipiirinsä aikaansaannokseksi. Jyrkän maallikkolinjan vaikutusta ei voi kiistää, sillä heillä oli ilman muuta merkittävä vaikutus tilanteen eskaloitumiseen. Liikkeen julkaisujen perusteella on kuitenkin helppo sanoa, että joukkohysterian kaltainen tila oli ennen kaikkea kollektiivinen. Liike oli johtoa ja useimpia paikallisrauhanyhdistyksiä myöten mukana toiminnassa ja myös muokkaamassa ajalle ominaista ajattelutapaa. Oppi ihmiset valtaavasta väärästä hengestä, joka useimmiten manifestoitui seurakunnan neuvojen vastustamisena tai ylenkatsomisena oli reaktio pelkoon siitä, että yhteisö moniarvoistuessaan ja yhteiset tapasäännöt hylätessään hajoaisi ja menettäisi merkityksensä. Henkioppi myös siirsi valtaa kentältä ja kirjoitetulta sanalta ”seurakunnan” – eli käytännössä liikkeen hengellisten auktoriteettien – suuntaan. Kenenkään intresseihin ei varmastikaan kuulunut liikkeen saattaminen sekasortoon, mutta kun tilanne alkoi kehittyä hallitsemattomaan suuntaan, oli levottomuutta aiheuttaneesta opista vaikea luopua.

Ulkoinen paine ja henkilöstömuutokset lopettivat hoitokokoukset Hoitokokoukset alkoivat riistäytyä käsistä vuoteen 1979 mennessä. Yhä räikeämmät ylilyönnit johtivat siihen, että liikkeestä erotetut ja sen kanssa tekemisissä olevat tahot olivat yhteydessä toistuvasti sekä mediaan että kirkkoon. Kriisi nousi kansalliseksi uutisaiheeksi ja yleensä varsin varovaisesti suhtautunut kirkkokin otti kantaa arkkipiispa Mikko Juvan suulla. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin pitkän artikkelin, jossa hän kertoi saaneensa lukuisia valituksia vanhoillislestadiolaisten toimintaan liittyen ja informoineensa Oulun piispaa asiasta jatkuvasti jo jonkin aikaa. Piispan jäätyä sairaslomalle ja siten asian ollessa Oulun hiippakunnassa jäissä, Juva päätyi itse ottamaan julkisesti kantaa lestadiolaisuuden tilanteeseen. Artik19 PM 1.8.79, ”Kososlaisuus väärä henki”.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

23

kelissa Juva puhuukin varsin suorasanaisesti sekä liikkeen eksklusiivista pelastuskäsitystä että sisäistä kurinpitoa vastaan ja toteaa, ettei kirkko voi katsoa lestadiolaisuudessa esiintynyttä toimintaa läpi sormien.20 Juvan artikkelia siteerattiin laajasti eri lehdissä ja vieläpä painottuen sen sanavalinnoiltaan ankarimpiin osioihin.21 Vaikka SRK poikkeuksellisesti vastasi sen toimintaa koskeviin syytöksiin Päivämiehessä ”SRK VASTAA”-artikkelin alla ja lehdistötilaisuudessa kiistäen kaikki väitteet toiminnan vahingollisuudesta, oli julkisella paineella merkittävä vaikutus.

Julkisen paineen lisäksi hoitokokouskäytännön purkamista selittävät SRK:n sisäiset henkilöstömuutokset. Kenties merkittävin hoitokokousajan taustalla ollut yksittäinen henkilö Heikki Saari asetettiin puhujakieltoon, jolla yritettiin rauhoittaa seurakunnan sisäistä tilannetta. Hoitokokousten pitäminen muuttuikin satunnaiseksi viimeistään vuoden 1980 aikana ja vahingosta viisastuneena vanhoillislestadiolaisuus myös avautui muulle maailmalle aikaisempaan verrattuna.

Hoitokokouksista muodostui lestadiolaisuudelle raskas taakka pitkäksi aikaa, vaikka intensiivisin hoitokokousaika oli suhteellisen lyhyt. Koska SRK aikalaisreaktioissa kiisti väärinkäytökset tai vähätteli niitä, liikkeen ulkopuolelle joutuneet nostivat asiaa säännöllisin väliajoin pinnalle ja toden teolla hoitokokoukset ikään kuin heräsivät eloon internetin yleistyttyä. 2000-luvun alussa Suomi24-palstalla kirjoitettiin satojatuhansia viestejä aiheeseen liittyen ja yleinen vaatimus oli julkinen anteeksipyyntö väärinkohdelluille liikkeen taholta. Koska printtimediakin tarttui asiaan sen saaman kiinnostuksen myötä, joutui SRK ottamaan kantaa asiaan, joskin se kieltäytyi anteeksipyynnöistä pitkän aikaa vedoten siihen, että hoitokokousaika oli ollut pääosin siunauksellista ja tehdyt väärinkäytökset olivat yksityishenkilöiden – ei liikkeen – vastuulla. Vuonna 2011 liike kuitenkin hieman yllättäen antoi lehdistötiedotteen, jossa se pahoitteli hoitokokouksissa tapahtuneita väärinkäsityksiä ja ensimmäistä kertaa virallisesti sanoutui irti myös henkiopista, joka määriteltiin ”harhaopiksi”.22 20 Helsingin Sanomat 2.12.79, ”Lestadiolaisuus ja kirkko”. Arkkipiispa Mikko Juvan kannanotto lestadiolaisuuden tilanteeseen.

21 Alatalo 2014, 123–126.

22 PM 11.10.2011, ”SRK:n historiatyön jatko edellyttää keskustelua”.

24

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että hoitokokousaika kertoo seurakunnan olleen sisäisessä käymistilassa jo pitkän aikaa ennen tilanteen kärjistymistä. Ympäröivän yhteiskunnan nopea muutos vaaransi käsityksen yhdestä oikeasta ja muuttumattomasta uskosta, johon olennaisena osana kuului yhdenmukainen käytös ja liikkeen tapasääntöihin sitoutuminen. Otetta kiristettiin, jotta tavoite yhtä pitävästä seurakunnasta saataisiin turvattua.

Kun vaikeaan tilanteeseen liitettiin sekavasisältöinen henkioppi, seurakunnan erehtymättömyyden korostaminen ja painostava tapa puuttua yksilöiden ”vääränlaiseen” käyttäytymiseen tai elämäntapaan, lähti tilanne kehittymään nopeasti huonoon suuntaan. Palaaminen hoitokokouksiin on ollut liikkeelle vaikeaa, koska samalla se on joutunut kohtaamaan tuon ajan yhä relevantit kysymykset siitä, miten luonteeltaan eksklusiivista oppia voidaan nopeasti muuttuvassa nykyajassa soveltaa. Modernin Suomen kehitys on tuonut vastaavanlaisia haasteita muillekin hengellisille yhteisöille. Luterilainen kirkko kokonaisuudessaan valitsi muutosvastaisuuden sijaan toisen tien pyrkien sulautumaan ja olemaan läsnä yhteiskunnan muutoksissa.

Kirjallisuutta

Alatalo, Jani 2014: Pohjoinen herätysliike ja modernisaation kipukohdat – Vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuva Suomessa 1961–1985, Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi.

Haukkala, Matias 2010: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma, Helsinki, Helsingin yliopisto.

Kurvinen, Jorma 1980: Raportti lestadiolaisuudesta, Kirjapaja, Mikkeli 1980.

Kesti, Jukka-Pekka 2001: Uskon vahvistus vai armoväline? – vanhoillislestadiolaisuuden sakramenttikiista Päivämiehessä ja Siionin Lähetyslehdessä vuosina 1957–58, Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto.

Linjakumpu, Aini 2012: Haavoittunut yhteisö – Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa, Vastapaino, Tampere.

Lohi, Seppo 2007: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry, Jyväskylä.

Lohi, Tuomas 2000: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1963– 1999, Historian pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto 2000.

Murtorinne, Eino 1995: Suomen kirkon historia 3 – Sotavuosista nykypäiviin 1900–1990. WSOY, Porvoo.

Pyysiäinen, Ilkka 2005: Synti: Ajatuksin, sanoin ja teoin, WSOY, Helsinki.

Raittila, Pekka 1962: Erimielisyyksien synty ja kehittyminen vuosina 1957–1961. Totuuden kuuliaisuuteen, Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri, Pieksämäki.

Ruokanen, Miikka 1980: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutkimuslaitos Tampere 1980.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka on valmistunut aate- ja oppihistoriasta.

MASENNUS JA MUUTOS IHMISESSÄ AHTI LAMPINEN

Masennus on tappava tauti. Muutaman vuoden takaisessa laajassa suomalaistutkimuksessa (Markkula ym. 2012) masennuksen todettiin kaksinkertaistavan kuolleisuusriskin. Vaikka masennuksesta toipuminen tarkoittaa yleensä sitä, että ihminen palaa takaisin ”normaaliin” mielentilaan, ei tämä välttämättä merkitse paluuta entiseen minuuteen. Esitän seuraavassa masennukseen näkökulman, joka painottaa siihen joskus sisältyvää myönteisen muutoksen mahdollisuutta.

E

n yritä ”selittää” masennusta siinä mielessä, että etsisin sen vaikuttavia syitä. Masennuksen kokijoiden omissa kertomuksissa syitä voivat olla psykologiset syyt, esimerkiksi vaikeat suhteet vanhempiin, menetykset ja vastoinkäymiset, erityinen herkkyys ihmisessä; sosiaaliset syyt, esimerkiksi työttömyys, avioero, yhteisöllisyyden vähäisyys nyky-yhteiskunnassa, työelämän paineet ja kiire; biolääketieteelliset syyt, esimerkiksi aivojen kemiallinen epätasapaino; tai geneettiset syyt. Usein syyksi ymmärretään jokin yhdistelmä näistä (Kangas 2001, 86–89). Sen sijaan yritän tehdä ymmärrettäväksi masennuksen kokemuksena: miksi masennus tuntuu siltä kuin tuntuu? Lähtökohtana on tietty näkemys minuudesta ja siinä tapahtuvista muutoksista. Tästä lähtökohdasta masennus voidaan ymmärtää luonnolliseksi, jopa väistämättömäksi vaiheeksi syvällisessä minuuden muutoksessa. Käytän esimerkkiaineistona kirjailija Eeva Kilven ja teologi Timo Veijolan päiväkirjateoksia, joissa he kuvaavat omia masennuskausiaan.

Minuus pysyvänä taustana Ymmärrän minuuden sellaisena suhteellisen pysyvänä taustana tai viitekehyksenä, joka kaikilla ihmisen havainnoilla, toiminnoilla, ajattelulla ja kielen käytöllä on. Vaikka ihminen toimii jossakin määrin eri tavoilla erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä sekä asioiden, toimintojen ja jopa kielellisten käsitteiden merkitys voi vaihdella, hän kuitenkin kokee olevansa sama minä kaikissa näissä ympäristöissä. On siis ilmeisesti olemassa jonkinlainen ”suuri konteksti”, joka toimii näiden vaihteluiden taustalla. Se viime kädessä ohjaa tätä vaihtelua ja pysyy itse normaalisti suhteellisen vakaana (Lampinen 2014).

Lähtökohtaisesti voidaan sanoa, että ihminen ei havaitse minuuteensa liittyvää viitekehystä, hän havaitsee ja kokee vain sen, mitä tuon viitekehyksen kautta hänelle ilmenee. Ihminen kokee kaiken jonkinlaisten ”silmälasien” läpi, joiden olemassaoloa ja vaikutusta hän ei yleensä tunnista. Ihmisen kokemus muodostaa kokonaisuuden, jonka analysoiminen on äärimmäisen vaikeaa. Se tausta tai kehys, joka minuuteen liittyy, on siis itse asiassa näkymätön. Erityisesti tämä pätee silloin, kun minuus pysyy suhteellisen muuttumattomana.

26

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Ehtona minuuden jonkin asteiselle näkyväksi tulemiselle on yleensä se, että minuuteen kohdistuu muutospaine. Ihmisestä tulee tällaisessa tilanteessa usein tahtomattaankin filosofi siinä mielessä, että hän joutuu pohtimaan kokemuksen ja todellisuuden välistä suhdetta. Hän ei koe enää kaikkia asioita samalla tavalla kuin ennen, joten asiat eivät enää ole yhtä itsestään selvästi ja pysyvästi sitä, mitä hän on uskonut niiden olevan. Asioiden ja niiden kokemisen välille ilmaantuu jotakin, jota hän ei ole aikaisemmin käsittänyt olevan.

Muutoksen uhka Kiinnostava kysymys onkin, miltä muutos tai sen mahdollisuus näyttää. Muutoksen seurauksena asioiden, tapahtumien ja ihmisten merkitykset voivat muuttua, näkymä todellisuuteen voi muuttua toiseksi. Tällainen mahdollisuus koetaan usein uhaksi, jopa maailmanlopun uhan kaltaiseksi.

Todellisuus sellaisena kuin ihminen sen kokee uhkaa kadota.

Tällaisessa tilanteessa ihminen voi käyttää hyvin monenlaisia keinoja muutoksen torjumiseksi.

Se, mitä nämä keinot ovat, ei ole olennaista vaan se, että ihminen vapautuu häiritsevästä. Muutoksen aiheuttaja tai sellaiseksi mielletty voidaan esimerkiksi kokea pahana tai typeränä tai muuna sellaisena, joka voidaan torjua (Ikonen & Rechardt 1995, 108–111). Näin siis voi käydä siinäkin tapauksessa, että ihminen toisaalta tiedostaa, että hänen elämässään ei kaikki ole kunnossa.

Joissakin tutkimuksissa onkin todettu, että masentunut tahtoo muuttaa elämäänsä mutta pelkää samalla muuttumista (Enäkoski 2002, 111).

Tätä kuvastaa hyvin se, mitä Timo Veijola kirjoitti päiväkirjassaan vähän ennen masennukseen sairastumistaan: ”Voisinko aloittaa vielä jossakin alusta, kokonaan toisella tavalla?” (Veijola 2005, 87). Tässä näkyy yhtäältä käsitys muutoksen tarpeesta, mutta toisaalta muutoksen suuruusluokka (”kokonaan toisella tavalla”) jo pitää sisällään aavistuksen muutoksen käytännöllisestä mahdottomuudesta.

Minä ei voi olla muuttava tekijä Tarve syvällisiin ajattelu- ja toimintatapojen muutoksiin liittyy usein ongelmiin, jotka ovat ihmisen koko elämää hallitsevia. Voidaan sanoa, että ne ovat

artikkeli

ihmisen minuuden ongelmia. Kun tällaisten ongelmien kanssa kamppaileva ihminen tekee yrityksen elämänsä parantamiseksi tai muuttamiseksi, tämä on minuuden yritys parantaa tai muuttaa minuus.

Usein se on myös yritys vahvistaa minuutta, saada elämä hallintaan. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että ratkaisu olisi elämänhallinnan palauttaminen olemassa olevaa viitekehystä vahvistamalla.

Tällaisessa tilanteessa voidaan puhua Irmeli Järventien tapaan toiminnallisesta loukusta, jonka ihminen osittain oman toimintansa välityksellä tuottaa itselleen. Tämä käsite palautuu Gregory Batesonin ideaan kaksoissidoksesta: ihminen on sietämättömässä tilanteessa, mutta yksikään käytettävissä oleva toimintatapa ei vapauta häntä tästä tilanteesta (Järventie 1993, 43). Timo Veijola kirjoittaakin omasta elämäntilanteestaan: ”Tunnen olevani kuin eläin loukussa.” Myöhemmin hän kirjoittaa: ”Piinaava kysymys: mitä tässä tilanteessa voi tehdä, mitä on tehtävä?” (Veijola 2005, 33, 76).

Järventien tutkimuksessa tällaiset loukut liittyvät usein ihmissuhteisiin. Suhteet voivat esimerkiksi olla ahdistavia ja toimintaa rajaavia, ja ihminen yrittää vaikuttaa niihin muuttaakseen tilannettaan. Hän haluaa kuitenkin ehdottomasti pitää kiinni näistä suhteista. Niiden asema ihmisen merkitysjärjestelmässä on niin tärkeä, että epätyydyttävänkin suhteen menetys saattaa olla liikaa.

Järventie toteaa, että itsemurha tällaisessa tapauksessa näyttäytyy keinona selviytyä pois mahdottomaksi osoittautuneesta tilanteesta (Järventie 1993, 135). Eeva Kilpi kirjoittaakin masennuksen olevan ”niin ankara tila, että olen muutaman kerran ajatellut, että ihminen voi silloin tappaa itsensä ilman että tietää niin tekevänsä. Vain päästäkseen kestämästä sitä. Yrittää tappaa masennuksensa ja tappaakin itsensä.” Hän kirjoittaa myös minä-tunteen heikentymisestä, todellisuudentajunsa häipymisestä, voimattomuuden tunteesta, onttoudesta, omien sanomisten ja tekemisten merkityksettömyydestä ja kaiken ääriviivattomuudesta (Kilpi 1991, 62, 87, 111). Nämä kuvaukset sopisivat myös psykoosin tai skitsofrenian kuvaukseksi.

Jos nyt ajatellaan, että tällaiseen tilanteeseen joutuneen ihmisen perimmäinen tavoite on kuitenkin muutos, jonka avulla tilanteesta voisi selvitä hengissä, voidaan perustellusti sanoa, että minä ei voi olla tässä skenaariossa muuttava tekijä. Jos

artikkeli

siis minuudessa tapahtuu muutos, ei niinkään voida puhua ihmisen omista teoista tai ponnisteluista kuin jostakin, joka tapahtuu hänelle. Kysymys on muutoksesta hänessä itsessään, ei muutoksesta, jonka hän itse saa aikaan. Muunnelma tästä uskonnollisin käsittein ilmaistuna voisi olla: ”Vain Jumala voi murtaa masentuneen itseensä käpertyneen maailman.” (Veijola 2005, 95.) Riisuttuna uskonnollisuudesta tämä tarkoittaa, että ihmisen oma minä ei voi muutosta saada aikaan.

Inkubaatiokausi ja toinen viitekehys Jotta muutos voi tapahtua, tarvitaan toinen viitekehys. Siinä mielessä tilanne on vastaava kuin usein ongelmanratkaisutilanteessa tai vaikkapa tieteellisten teorioiden kehityksessä. Vastaavalla tavalla kuin näissä voidaan tässäkin puhua inkubaatiokaudesta, itämisajasta, jolloin olemassa olevan viitekehyksen taustalla alkaa muodostua uusi viitekehys, jossa esimerkiksi jotkut ongelmia synnyttäneet asiat tai ihmiset saavat uuden merkityksen (Polanyi 1974, 120–131).

Tässä on kuitenkin huomattava ero verrattuna viitekehyksen muutoksiin esimerkiksi ongelmanratkaisussa. Kun ongelmanratkaisutilanteessa todetaan, että entiset menetelmät eivät tuota tulosta, voidaan usein koko asia siirtää syrjään joksikin aikaa ja tehdä jotakin muuta. Itse asiassa tiedetään, että tällainen etäisyyden ottaminen käsillä olevaan ongelmaan tuottaa usein paremman tuloksen kuin se, että ongelma yritetään selvittää väkisin. Tällainen syrjään siirtäminen ei minuuden muutoksessa tietenkään toimi, sillä elämää on elettävä joka hetki. Ihminen ei voi siinä mielessä tehdä ”jotakin muuta”.

Jos ihmisen minuus osoittautuu perustavalla tavalla puutteelliseksi, miten tilanne voi teoriassa tästä edetä? Ensiksi on todettava, että ihminen itse ei voi tässä asiassa toimia, koska ongelma on juuri tuossa itsessä. Jollakin tavalla ihmisen olemassa oleva minuus on saatava taka-alalle, pois aktiivisesta toiminnasta. Ihminen on saatava tilaan, jossa hänessä voi tapahtua muutos. Tämä ei voi tapahtua ilman että olemassa oleva minuus jollakin tavalla kuoletetaan. Tässä ei voi ihmisen itsensä puolelta olla mitään aktiivista pyrkimystä.

Toiseksi on kuitenkin myös todettava, että koska tässä vaiheessa uutta minuutta ei ole olemassa,

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

27

Tieteen päivät Vetenskapsdagarna

Vapauden rajat Frihetens gränser 11.–15.1.2017

Viisi päivää ja yksi yö tiedettä Tieteen päivien 2017 ohjelma punoutuu vapauden ja sen rajojen ympärille.

Teemaa lähestytään sekä yksityiskohtiin syventyen että suuria kokonaisuuksia hahmotellen. Onko ihmisellä vapaa tahto? Mitä sananvapaus sisältää? Miten vapauskäsitys on muuttunut 1700-luvun vapauden ajasta? Missä menee lääketieteellisen vapauden rajat? Tieteen päivillä on esiintymässä suuri joukko asiantuntijoita tieteen huipulta – akateemikoista nuorempiin tutkijoihin.

Puhumassa on myös tunnettuja poliitikkoja, taiteilijoita ja toimittajia.

Vapaa pääsy!

Tiedettä kaupungissa Kampin kauppakeskuksessa 11.–12.1.2017 Tieteiden yö Kruununhaassa 12.1.2017 HELSINGIN YLIOPISTO, PÄÄRAKENNUS www.tieteenpaivat.fi

28

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

artikkeli

ihmisen olemassa oleva minuus on kuitenkin jollakin tavalla kaiken aikaa toiminnassa. Ihminen tekee havaintoja, päätöksiä jne. Jossakin syvällisessä mielessä tämä on kuitenkin kuolevan minän toimintaa, luopumista ja kärsimistä. On itse asiassa jokseenkin mahdoton kuvitella, että tämä voisi kokevalle minälle olla jotakin muuta kuin kärsimystä.

Artikkelissa ”Depressio raamatullisena ja henkilökohtaisena kokemuksena” Veijola luonnehtii masennusta tavalla, joka sopii näkemykseen masennuksesta minuuden ”kuoleutumisena”. Hän muun muassa kirjoittaa, että depressio pysyy lähes käsittämättömänä niille, jotka eivät ole itse sitä kokeneet sen äärimmäisessä muodossa. Se on ehdotonta, todellista ahdistusta; se on pimeä tunneli, johon mennään sisälle ilman tietoa ulospääsystä; se on ajatonta epätoivoa, jonka kestosta uhrilla ei ole minkäänlaista käsitystä; se on pahimmillaan tila, jossa ei ole toivoa tuskan loppumisesta. Tyypillistä on itseensä käpertyminen ja muista ihmisistä vieraantuminen, ja tyypillisiä tunnetiloja ovat kateus, pelko ja viha muita ihmisiä kohtaan. Veijolan mukaan tässä tilassa ihminen haluaisi paeta pahaa maailmaa uneen, palata ikään kuin takaisin äidin kohtuun (Veijola 2009).

Viitekehysten kamppailu Vaikka toinen viitekehys olisikin muodostumassa, ei olemassa oleva viitekehys yleensä väisty ilman taistelua. Voi seurata pitkäkin aika, jolloin viitekehykset ovat vaikuttamassa rinnakkain tai vuorotellen.

Tasainen ja turvallinen elämä voi esimerkiksi suistua kriisiin, josta ihminen ei voi enää palata aivan entiselleen. Tällaisena kriisiaikana ihmisellä on usein kaksijakoinen suhde tapahtumiin. Yhtäältä hänellä voi olla tunne, että kaikki on hajoamassa, koko elämisen perusta kadonnut tai katoamassa. Tältä kannalta katsoen ihminen toivoisi paluuta entiseen turvalliseen elämään, heräämistä painajaisesta. Tämä voi näkyä esimerkiksi katkeruutena tai vihana muutoksen aiheuttanutta ihmistä tai tapahtumaa kohtaan ja pelkona siitä, mitä tulee tapahtumaan. Toisaalta hän voi jollakin tasolla tietää, että se, mitä on tapahtumassa, voi olla jopa jossakin mielessä hyvää ja että joka tapauksessa paluuta vanhaan ei ole. Etualalla on silloin uusi viitekehys, jonka kautta voi nähdä mahdollisuuksia, joita ei vanhassa viitekehyksessä ollut.

artikkeli

Tällaiset muutokset liittyvät usein parisuhteen tai muun tärkeän ihmissuhteen päättymiseen, mutta kysymys voi olla myös esimerkiksi jostakin uskonnollisesta tai poliittisesta maailmankatsomuksesta luopumisesta. Silloin kun tällainen katsomus on muodostanut oleellisen osan ihmisen minuutta, siitä luopuminen ei ole yksinkertaista.

Joskus muutos voi tapahtua niin, että olemassa oleva viitekehys johtaa ihmisen umpikujaan, jolloin ainoaksi mahdollisuudeksi jää vaihtoehdon etsiminen. Susanna Hyväri kirjoittaa, että usein psyykkisistä sairauksista selviytyneille niin sanottu pohjakokemus on ratkaiseva. Juuri minän lähes täydellisen menetyksen vaiheessa, jossa toivoa paremmasta ei ole näkyvissä, voi syntyä muutoksen mahdollisuus. Hänen mukaansa usein tällaisen pohjakokemuksen kautta syntynyt muutos on niin vahva, että se siivittää selviytymistä ja kuntoutumista vuosiksi eteenpäin (Rissanen 2015, 89–90).

Siinä tilanteessa, johon Eeva Kilpi käsitti joutuneensa, ei hänen mielestään tarvinnut tehdä muuta kuin pysytellä hengissä. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu niin suuren voiman ja energian avulla, että ihmisen ei itse tarvitse ponnistella. Hän menee tämän voiman avulla muurin läpi (Kilpi 1991, 100).

Kilpi kirjoittaa elämänsä jyrkästä jakautumisesta ”tämänpuoleiseen” ja ”tuonpuoleiseen”: Minä elän nyt tällä puolen sitä tuskaa, jota jotkut kollegat eivät jaksaneet ylittää. Minä elin sen läpi. Jossain vaiheessahan minä yksinkertaisesti päätin pysyä hengissä. Elän tämänpuoleista elämää. Muu maailma, aiempi, on muuttunut tuonpuoleiseksi. Minä olen jo tällä puolella, vyöhykkeessä, jota ennen monet putoavat ja luopuvat, enkä minä ihmettele sitä. Minä en luopunut. En jaksanut muuta kuin kärsiä, mutta olin päättänyt säilyä hengissä ja nähdä mitä on tuskan toisella puolen. (Kilpi 1991, 211–212).

Muutos Vilma Hännisen mukaan masennuksesta toipuminen ei merkitse sitä että ihminen palaisi entiselleen. Jotkut toipuneet kokevat vahvistuneensa, oppineensa sellaisia ajattelun ja toiminnan tapoja, joiden avulla masennus voidaan tulevaisuudessa pitää loitolla. Tuloksena on entistä vahvempi, omista tarpeista ja resursseista tietoisempi minä.

Tähän voi kuulua esimerkiksi täydellisyyden tavoittelusta luopuminen ja tavoitteiden asettaminen helpommin saavutettavalle tasolle. Joidenkin toipuneiden kokemusta voi kuvata viisastumisek-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

29

si, kokemuksen avartumiseksi. Masennus on rikkonut totunnaiset ja huomaamattomat uskomukset ja arvostukset, joille arkielämä on rakentunut.

Tuloksena voi olla itsetuntemuksen lisääntyminen, arvomaailman uudelleenjärjestyminen, askel autenttisempaan, syvemmin koettuun elämään (Hänninen 2004).

Veijola ilmeisesti edustaa näistä ensimmäistä ryhmää, vaikka hänen tapauksessaan toipuminen oli väliaikainen. Kilpi taas voidaan lukea toiseen ryhmään. Hän kirjoittaa: Minä olen juuri palannut matkalta tuskaan joka minun jostain syystä täytyi tehdä. Kaiken aikaa minulla oli tunne et­ten voi välttää sitä, vain kulkea läpi, että sillä on tarkoitus ja minun on tajuttava jotakin, että se polttaa minulle tien jonkin läpi johonkin, tilanteesta toiseen, ja sillä matkalla koskee enkä voi muuta kuin seurata. Nyt olen ehkä läpi. Tunnen itseni murjoutuneeksi, mutta kipu on lakannut. (Kilpi 1991, 103.)

Minuudessa tapahtuvan muutoksen seurauksena todellisuus näyttää jossakin määrin toisenlaiselta, sillä se viitekehys, johon asiat, tapahtumat ja ihmiset asettuvat, on muuttunut toiseksi. Mahdollisesti monet tärkeiltä tuntuneet asiat menettävät merkityksensä, ja toisaalta monet asiat, joita ihminen ei ole huomannut tai ainakaan pitänyt arvossa, saavat uudenlaisen merkityksen. Ihmisellä saattaa jopa olla vaikeuksia täsmälleen muistaa, minkälaista hänen elämänsä on ollut ennen muutosprosessin alkua. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea vaikeutta muistaa, minkälaista eläminen oli kokemuksena, minkälaisina hän koki asiat, tapahtumat, ihmiset jne. Näennäisesti muutos voi olla hyvinkin nopea.

Kuitenkin tällaisissakin tapauksissa tosiasiallinen muutosprosessi on usein kestänyt vuosia, vaikka ihminen ei itse tästä ole ollut täsmällisesti tietoinen.

Seuraavissa Kilven lauseissa on tiiviisti esitetty olennaisia asioita muutoksesta: Luulen, että harva ihminen pääsee tähän tämänpuoleiseen elämään, mutta sentään aika monet, ja arvelisin että ainakin jotkut myös uskonnollisen herätyksen kautta, puhdistavan, pesevän elämyksen. Minä vain omillani, kunnes voima otti vastaan, alkoi huuhtoa minua sisältäpäin, vilvoittaa ja elvyttää. Ihminen joka elää näin pitkälle, on enää vain väylä.

Voima käyttää häntä, ohjautuu hänen lävitseen. Minä olen siinä missä ihminen on itsemurhan jälkeen kun hän ei tee sitä. (Kilpi 1991, 212.)

niin, että ensiksikin ihminen voi päätyä itsemurhaan tilanteessa, jossa muutos olisi juuri mahdollinen ja tapahtumassa. Toiseksi tähän sisältyy ilmeisesti ajatus, että muutosta ei voi tapahtua, jos aiempi minä ei ”kuole”. Veijola kirjoittaa samasta asiasta: ”Lääkkeet voivat helpottaa oireita mutta eivät poistaa itse sairautta. Parantuminen tapahtuu mielenmuutoksen (kreikan metanoia), täydellisen kääntymisen (heprean šuv) kautta. Ellei vanha poistu, uusi ei voi tulla tilalle.” (Veijola 2005, 98.)

Muutoksen kytkennästä teologiaan on syytä vielä todeta, että vaikka muutos ei sinänsä olisi uskonnollinen, sitä on usein vaikea esittää ilman että esitykseen tulee uskonnollinen sävy. Miksi näin on, sitä olisi aiheellista selvittää tarkemmin.

Lähteet

Enäkoski, M. 2002. ”Kun elämä satuttaa”. Kokemuksia masennuksesta ja masennuslääkkeistä. Kuopion yliopisto. Kuopio.

Hänninen, V. 2004. Miten masennus muuttaa ihmistä? Teoksessa Hänninen, V. ja Ylijoki, O.-H. (toim.) Muuttuuko ihminen? Tampere University Press. Tampere.

Ikonen, P. ja Rechardt, E. 1995. Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia.

Nuorisopsykiatria-säätiö. Helsinki.

Järventie, I. 1993. Selviytyä hengiltä. Sosiaalipsykologinen ja sosiaali­ psykiatrinen näkökulma itsemurhiin. Stakes. Helsinki.

Kangas, I. 2001. Making sense of depression: perceptions of melancholia in lay narratives. Health Vol 5(1): 76–92.

Kilpi, E. 1991. Naisen päiväkirja. WSOY. Porvoo, Helsinki, Juva. 1. p. 1978.

Lampinen, A. 2014. ”Suuri konteksti” – havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta. Tieteessä tapahtuu 5/2014, 16–21.

Markkula, N., Härkänen, T., Perälä, J., Partti, K., Peña, S., Koskinen, S., Lönnqvist, J., Suvisaari, J., Saarni, S. I. 2012. Mortality in people with depressive, anxiety and alcohol use disorders in Finland. The British Journal of Psychiatry 200, 143–149.

Polanyi, M. 1974. Personal Knowledge. Towards a Post-Critical Philosophy. The University of Chicago Press. Chicago. 1. p. 1958.

Rissanen, P. 2015. Toivoton tapaus? Autoetnografia sairastumisesta ja kuntoutumisesta. Kuntoutussäätiö. Helsinki.

Veijola, T. 2005. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Päiväkirjamerkintöjä ahdistuksen ja ilon ajalta. Kirjapaja. Helsinki.

Veijola, T. 2009. Depressio raamatullisena ja henkilökohtaisena kokemuksena. Teoksessa Salmi, Minna, Marttila, Marko, Mannermaa, Tuomo, Niemelä, Pauli (toim.) Raamattu spiritualiteetin lähteenä. Kokoelma Timo Veijolan artikkeleita. Suomen Eksegeettinen Seura. Helsinki.

Kirjoittaja on filosofian tohtori.

Muutoksessa oleellista on, että se, mitä ihmiselle tapahtuu, ei ole varsinaisesti hänen itsensä aikaan saamaa. Kilven sanat itsemurhasta ymmärrän

30

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

artikkeli

T I E T E E N A L AT D I A LO G I SSA

TIETEENALAT DIALOGISSA Uolevi Lehtisen ja Jyrki Walleniuksen puheenvuoro käsittelee monitieteisyyttä (tieteidenvälisyyttä) ja sen kehittämistä yliopistoissa käyttäen esimerkkinä Aalto-yliopiston strategiaa ja toimintaa.

Keskusteluun osallistuvat Kari Mannermaa ja Matti Lehti.

MONITIETEISYYS YLIOPISTOISSA – ESIMERKKINÄ AALTOYLIOPISTON STRATEGIA JA TOIMINTA UOLEVI LEHTINEN JA JYRKI WALLENIUS

Monitieteisyys on entistäkin tärkeämpi aihe johtuen mm. yliopistojen yhdistymisistä, mikä lienee pisimmällä Aalto-yliopistossa. Vaikka Aalto-yliopiston monitieteisyyskehitystä käytetään kirjoituksessa esimerkkinä, johtopäätökset voi yleistää kaikkiin yliopistoihin ja erityisesti Tampere 3:n kaltaisiin yliopistojen yhdistämishankkeisiin.

Niin sanottu Sailaksen raportti (2007) käsitteli Suomen yliopistolaitoksen kehittämistarpeita ja tuolloin vielä harkinnassa olleen Aalto-yliopiston perustavoitteita. Raportin mukaan tärkeimpinä kehitystavoitteina pidettiin ”huipputason tutkimuksen ja opetuksen aikaansaamista kansallisesti merkittävillä ydinalueilla, kansainvälisyyden voimakasta lisäämistä sekä yliopistojen taloudellisen ja toiminnallisen itsenäisyyden vahvistamista”. Raportissa todetaan edelleen, että ”sekä elinkeinoelämän että EU:n piirissä tehdyt selvitykset korostavat tieteiden välisen yhteistyön ja poikkitieteellisyyden merkitystä”. Sailaksen raportissa esitetään myös, että tulevaan Aalto-yliopiston strategiaan tulisi sisällyttää uusia koulutus- ja tutkimusohjelmia, joissa hyödynnettäisiin uuden yliopiston entistä vahvempaa monialaisuutta ja uudenlaista synergiaa.

Tulkintamme mukaan Aalto-yliopiston perustamisella haettiin ensisijaisesti huippuluokan tutkimusta, fokusoitumista ja keskittämistä taloudellisesti turvatussa ja autonomisessa ympäristössä, mutta monialaisuuden lisääntymisen mahdollistama monitieteisyyden kehittäminen oli vahvasti näiden pyrkimysten taustalla. Monialaisuus/monitieteisyys oli esillä etenkin elinkeinoelämän edustajien näkemyksissä. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että monitieteisyys on yksi tärkeä väy-

32

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

lä tutkimuksen ja opetuksen tason nostamisessa niin henkilökohtaisella ja yliopistokohtaisella kuin kansallisella ja kansainväliselläkin tasolla. Monitieteisen julkaisemisen (tässä päätieteenalojen yli viittaavien julkaisujen) kasvava osuus kaikista julkaisuista oli Suomessa 45 prosenttia jo vuonna 2011. Senkään vuoksi ei tarvitse kysyä, onko tarpeellista pohtia monitieteisyyden kehittämistä yliopistoissamme ja tutkimuslaitoksissamme.

Aalto-yliopiston ensimmäisessä strategiassa vuodelta 2012 monitieteisyys (tieteidenvälisyys) nimenomaan tekniikan, talouden ja taiteiden kesken oli selvästi esillä, mutta muut haasteet ja ensimmäisten viiden vuoden kehittämistyö veivät pääosan toiminnallisesta energiasta. Toki monitieteisyyttä pidettiin tärkeänä ja siihen panostettiinkin yliopiston strategisista voimavaroista. Koska yliopistojen historiassa viisi vuotta on lyhyt aika, kovin pitkälle monitieteisyyden kehittämisessä ei ole vielä päästy ja paljon kehitettävää tällä saralla jää tuleviin vuosiin.

Aalto-yliopiston strategia uusittiin vuoden 2015 lopussa (ks. Shaping… 2015). Lukuisissa valmistelevissa keskustelutilaisuuksissa ja kokouksissa yliopiston sisällä painotettiin monitieteisyyden keskeistä merkitystä yliopistolle. Itse asiassa uuden strategiakirjasen lähes jokaisella sivulla on

T ieteenalat dialo g issa

maininta monitieteisyydestä ja sen tärkeydestä.

Uusittu missio heijastelee tätä: ”Science and art together with technology and business. We are building a competitive edge by combining knowledge from different disciplines to identify and solve complex challenges, and to educate future visionaries and experts.” Uudistetussa strategiassa todetaan edelleen: “Pyrimme rakentamaan yliopistoa, joka on kilpailukykyisempi, keskittyneempi, mutta myös yhteistyöhakuisempi yli ainerajojen.”

Ja edelleen: ”…Monitieteisyyden harjoittaminen mahdollistaa ainutlaatuisten ratkaisujen löytämisen (vaikeisiin ongelmiin), hyödyttäen elinkeinoelämää ja yhteiskuntaa.” Uudessa strategiassa on myös määritelty omat keskeiset suorituskyvyn mittarit monitieteisyydelle. Tämä on uutta ja erittäin tärkeää, jotta voidaan seurata kehitystä monitieteisyydenkin osalta.

Mitä sitten yliopistot, kuten Aalto-yliopisto, voisivat nykytilanteessa tehdä moni-tieteisyyden edistämiseksi? Tätä kysymystä pohdittaessa kukin yliopisto joutuu vastaamaan huolellisesti seuraavanlaisiin suunnittelua, päätöksentekoa ja toimintaa pohjustaviin kysymyksiin (ks. myös Lehtinen, 2015).

Miten yliopisto voi hyödyntää jo olemassa olevaa omaa ja valtakunnallista monitieteisyysosaamista? Tarvitseeko yliopisto erillisen monitieteisyysstrategian osana kokonaisstrategiaansa?

Pitäisikö yliopiston perustaa monitieteisyyden strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmä? Pitäisikö strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myös alemmille tasoille esimerkiksi korkeakoulu- ja laitostasoille? Miltä osin yliopiston organisatorista rakennetta ja johtamista kannattaisi muuttaa monitieteisyyttä tukevaan suuntaan?

Missä määrin tarvittaisiin monitieteisyysopetusta koulutuksen eri tasoilla? Miten opetukseen voitaisiin sisällyttää riittävästi monipuolista ja kokonaisvaltaista tutkimusnäkemystä sekä epistemologista ja metodologista joustavuutta, jotka ovat monitieteisten pyrkimysten perustana? Kuinka syvällisiä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien sekä näiden yhdistelmien koulutusta metodologinen monitieteisyys edellyttää? Minkä tasoisiin perusvalmiuksiin omalla tieteenalalla ja monitieteisyysosaamisessa tulisi pyrkiä en-

Tieteena lat dialo gissa

nen osallistumista monitieteisiin projekteihin?

Missä määrin tieteiden autonomiasta voidaan ja on syytä tinkiä monitieteisiin tarkasteluihin pääsemiseksi tai niiden tason nostamiseksi? Onko monitieteisiä hankkeita hoidettava build up - vai break down -menetelmällä vai näiden yhdistelmällä, jolloin luodaan puitteita ja edellytyksiä hallinnollisin keinoin ylhäältä alaspäin, mutta kannustetaan samalla monitieteisten hankkeiden syntyä yksittäisten tutkijoiden tieteiden rajojen ylittämisinä ja/tai formaalin ja spontaanin yhteistyön tuloksina? Onko syytä perustaa lisää monitieteisiä tutkimuskeskuksia ja -instituutteja sekä joustavia tutkijaverkostoja, jotka voivat ylittää esimerkiksi yliopistojen organisatorisia ja tieteiden välisiä rajoja? Millä kriteereillä tulisi johto ja tutkijat näihin organisaatioihin valita? Millä toimintaperiaatteilla tutkijoita ja heidän yhteistyötään tulisi ohjata, jotta päästäisiin riittävään monitieteisyyteen? Kuinka tulisi suhtautua siihen, etteivät kaikki akateemisesti parhaat aikakausilehdet ole välttämättä kiinnostuneita monitieteisistä artikkeleista?

Pitämällä tämänkaltaisia kysymyksiä jatkuvasti toimiensa pohjana yliopistot voivat luoda hedelmälliset puitteet monitieteisyyden syntymiselle ja jatkuvalle kehittymiselle. Luonnollisesti vastaukset näihin kysymyksiin ja niiden pohjalta tapahtuva toiminta ovat riippuvaisia yliopistokohtaisista tekijöistä, kuten yliopiston tieteenalojen luonteesta ja läheisyydestä, monitieteisyyshistoriasta, monitieteisyystavoitteista jne. Aivan ensimmäiseksi kannattanee pohtia, mitä kyseisessä yliopistossa tarkoitetaan monitieteisyydellä ja minkälaista monitieteisyyttä halutaan edesauttaa.

Projektikohtaisesti tutkijat ja opettajat joutuvat etsimään ja pohtimaan monitieteisyyden mahdollisuuksia ja edellytyksiä tieteenalojen ja niiden suhteiden mutkikkaassa verkostossa. Tällöin yliopiston on syytä vahvasti kiinnittää huomiota monitieteisen yhteistyön motivoimiseen ja etsiä aktiivisesti toimia yliopiston sekä sen tutkijoiden ja opettajien monitieteisyysosaamisen nostamiseksi.

On syytä kuitenkin korostaa, että yliorganisointia ja eri tieteenalojen tunkemista samoihin raameihin on varottava. Tämä on erityisen tär­ keää, koska yliopistojen monitieteisyystasoa ei voida taata pelkästään organisatorisin ratkaisuin, vaan tehokas monitieteisyyden haasteisiin vastaa-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

33

minen edellyttää isoa ja monitahoista kehittämistyötä. Se koskee esimerkiksi organisaatio- ja johtamiskulttuuria, toimintaperiaatteita, tieteenalojen, metodien ja datan problematiikan yhteensovittamista sekä tutkijoiden motivointia yhteistyöhön.

Monitieteisyyttä kannatetaan yleisesti juhlapuheissa ja tavallisesti myös erilaisissa toimintasuunnitelmissa. Sen sijaan monitieteisyyden konkreettinen toteutus yliopistoissa ei näytä yhtä vakuuttavalta. Jokaisella yliopistolla ja yksittäisellä tutkijallakin on luonnollisesti oikeus suhtautua monitieteisyyteen miten haluaa. Mutta voidaan hyvällä syyllä kysyä, onko minkään yliopiston tutkijoiden ja opettajien viisasta suhtautua välinpitämättömästi monitieteisyyden tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Lopuksi on syytä korostaa vielä sitä, että monitieteisyys on varsin monitahoinen ja monimutkainen ilmiö. Siinä on erilaisia tyyppejä ja tasoja sekä käsitteistökehityksen keskeneräisyyttä. Kun tämäkin otetaan huomioon, monitieteisyyden kehittämistä yliopistoissa on pidettävä varsin haasteellisena kehittämisalueena. Samalla se myös tarjoaa suuria mahdollisuuksia yliopistoille niin tutkimuksessa, opetuksessa kuin yhteiskunnallisessa vaikuttamisessakin. Jos näitä mahdollisuuksia kyetään laajasti hyödyntämään, se merkitsee paitsi huipputason tutkimuksen, opetuksen ja vaikuttavuuden kasvua myös kansainvälisyyden lisäämistä sekä välillisesti jopa yliopistojen taloudellisen ja toiminnallisen itsenäisyyden vahvistamista. Monitieteisyyden kehittäminen siis palvelisi useimpien monialaisten yliopistojen tiedostettuja ja tiedostamattomiakin tavoitteita.

Lähteitä

Shaping the Future: Aalto University Vision, Mission and Strategies 2016–2020.

Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen uudeksi yliopistoksi, Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2007:16.

Uolevi Lehtinen: Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme. Tieteessä tapahtuu 6/2015.

Uolevi Lehtinen on markkinoinnin emeritusprofessori Tampereen yliopistosta. Jyrki Wallenius on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun liikkeenjohdon systeemien professori.

34

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

PALKITTUJA Vuoden Tiedekongressivaikuttaja -palkinnon on saanut Tampereen yliopiston kansainvälisen historian professori Marjaana Niemi. Hänet palkittiin työstään, jolla hän on edistänyt kansainvälisten tieteellisten kongressien järjestämistä Suomessa. Palkinnonsaajan valitsi Tieteellisten seurain valtuuskunta ja palkinnon lahjoitti Suomen Messusäätiö.

Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi filosofian tohtori Olga Davydova-Minguetin. Hän toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Karjalan tutkimuslaitoksessa. Hän on monipuolinen ja monitieteinen tutkija, joka on yhdistänyt muuttoliiketutkimukseen mm. mediatutkimusta ja työelämän prekarisoitumisen tutkimusta.

Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt vuoden 2016 Jutikkala-palkinnon filosofian tohtori Jaakko Kuorikoskelle Helsingin yliopistosta. Kuorikoski on perehtynyt mm. tieteenfilosofiaan ja on julkaissut arvostetuilla kansainvälisillä foorumeilla runsaasti selittämistä, mallinnusta, kausaatiota sekä sosiaalisia mekanismeja koskevia analyyseja. Vuoden 2016 Eino Jutikkalan historiapalkinnon on saanut professori Jari Ojala ansiokkaasta historiantutkimustyöstään. Hän on kansainvälinen ja monipuolinen historioitsija, joka toimii Jyväskylän yliopiston vertailevan liiketoimintahistorian­professorina.

Suomen Maantieteellinen Seuran kunniamitali, Ragnar Hult -mitali, on myönnetty Markku Tykkyläiselle. Mitali myönnetään ansioituneelle suomalaiselle maantieteilijälle. Tykkyläinen työskentelee Itä-Suomen yliopistossa maaseutututkimuksen professorina ja on tutkimustyössään keskittynyt mm. luonnonvaraperustaisten yhdyskuntien ja alueiden taloudelliseen ja sosiaaliseen rakentumiseen.

Vuoden 2016 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnot luovutettiin Aleksis Kiven päivänä monipuoliselle suomalaiselle tietokirjallisuudelle ja -kulttuurille. Elämäntyöpalkinnon sai filosofian maisteri, teatteriohjaaja, radiotuottaja Harri Huhtamäki uraauurtavasta tiedonjulkistamisesta dokumentaarisen radiotaiteen keinoin sekä Radioateljeen perustamisesta. Muita palkintoja jaettiin seitsemän (http://www.tjnk.fi/fi/tiedonjulkistamisen-valtionpalkinnot-2016-jaettu).

T ieteenalat dialo g issa

KAUPPATIEDEMAUSTEITA MONITIETEISYYSKESKUSTELUUN KARI MANNERMAA

Professorit Uolevi Lehtinen ja Jyrki Wallenius ovat kirjoittaneet merkittävän puheenvuoron huipputärkeästä aiheesta eli monitieteisyydestä. Kirjoitus on jatkoa Tieteessä tapahtuu -lehden palstoilla (mm. numeroissa 4–5/2015) käytyyn keskusteluun.

Nyt näkökulman avartamisen asialla ovat kauppatieteilijät. Niin monitieteisyyteen kuin etenkin sen antiteesiin – yksitieteisyyteen – törmänneenä kauppatieteilijänä kommentoin kirjoitusta mielenkiinnolla ja ripottelen mukaan omiakin pohdintojani.

Monien järistysten ravistelemassa maailmassa toimiva, mutta pitkälti pysyviin rakenteisiin ja hidasliikkeisyyteen luottanut tiedemaailmakin on herännyt avartamaan näkökulmaansa. On todella aikakin. Kolumnisti Jaakko Lyytinen siteeraa uudenlaista yliopistoa puuhaavaa MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) dekaania Christine Ortizia, jonka mukaan ”tieteiden rajat ovat osoittautuneet keinotekoisiksi, eivätkä tiede ja teknologia enää asetu näihin ennalta määrättyihin lokeroihin” (Lyytinen 2016). Lehtisen mukaan varsinkin tärkeimmät ja kiinnostavimmat ongelmat rajoittuvatkin harvoin yhden tieteenalan rajojen sisään (Lehtinen 2014, 2015).

On aloja, joissa tutkimuskohteena oleva ilmiö ei ole koskaan ollutkaan yhden tieteenalan hallittavissa (esim. Hari ym. 2015) sekä niitä, joissa ilmiön luonne on historian mannerlaattojen vavahdellessa mullistunut siinä määrin, että vakiintuneet tiedeinstrumentit ovat menettäneet toimivuutensa.

More and more about less and less -ajattelu poikii ongelmia (Kantola 2016). Tieteen ja tutkimuskohteen yhteensopivuus säröilee. Ja kun näin on, alkaa eri-

Tieteena lat dialo gissa

laisille ”tieteen korjaussarjoillekin” olla kysyntää.

Akateemisissa juhlapuheissa tällaisina korjaussarjoina esiintyvät usein monitieteisyyskäsitteet eli monitieteisyys, poikkitieteisyys ja tieteidenvälisyys. Niiden tulkitsen tässä tarkoittavan (osapuilleen) samaa ilmiötä (vrt. Tieteessä tapahtuu 4/2015 ja 5/2015).

Toki pientä ristiaallokkoakin on ollut havaittavissa, sillä erityisesti 1990-luvun kiihkeinä vapaamman markkinatalouden sisäänajon vuosina uutta, yhden markkinataloustulkinnan erehtymättömyyteen (vrt. Chang 2015) luottavaa kilpailulainsäädäntöä käytettiin ”todellisuuden korjaussarjana” yrityksiä ruotuun ruoskittaessa (Mannermaa 1994, 2001). Joillekin teoriasta poikkeaville väistämättömille arkitodellisuuden ilmiöille jouduttiin kuitenkin käytännön syistä myöntämään erityisiä poikkeuslupia (Mannermaa 1994). Eihän erehtymättömän opin tarjoamaa kuvaa markkinataloudesta voitu myöntää korjaamista kaipaavaksi harhakuvaksi. Ja kun ongelma sitten meikattiin poikkeusluvilla näkyviltä, ei jouduttu ryhtymään johonkin niin hämmentävään puuhaan kuin tieteen korjaamiseen.

Lehtinen ja Wallenius käsittelevät kirjoituksessaan esimerkinomaisesti Aalto-yliopistoa, jota voidaankin pitää merkittävänä suomalaisen yliopistomaailman monitieteisyyslaboratoriona. Kehitystä monitieteisyyden rintamalla on vuosien mittaan tapahtunut. 1970-luvun alkuvuosina tohtoriopiskelija törmäsi Helsingin kauppakorkeakoululla kvantitatiivisten metodien ylivaltaan. Silloinen metodisuhdanne edellytti tutkittavan ilmiön kvantifioimista ja matemaattis-tilastollisten menetelmien käyt-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

35

töä, mikä eliminoi merkittävän osan kauppatieteille ominaisista tutkimuskohteista tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Aidon monitieteisyyden näkökulmasta katsoen suomalaisen kauppatieteen kehto ampui silloin rankasti jalkaansa.

Nyt ajat ovat toiset. Monitieteisyyteen panostaminen Aalto-yliopiston strategiassa saakin Lehtiseltä ja Walleniukselta ansaittua tunnustusta.

Strategian toteuttamisesta sen sijaan heiltä ei kiitosta heru, ei Aallolle eikä muillekaan yliopistoille.

Monitieteisyyskysymyksissä on kirjoittajien mukaan kaksi tasoa, juhlapuhetaso ja käytännön toteutuksen taso, eikä merkittävästi juhlapuhetasoa pitemmälle ole vielä päästy (vrt. Mäki 2015). Lehtisen ja Walleniuksen puheenvuoron merkittäviä ansioita on se, että he osoittavat, millaiseen laajaan kysymyspatteristoon vastaamalla yliopistot voisivat saada asioita toden teolla myös tapahtumaan.

Kritiikkinsä kirjoittajat esittävät hillityn kohteliaasti. Heillä olisi epäilemättä ollut eväitä rajumpaankin ravisteluun. Jos Lehtisen ja Walleniuksen kohteliaan ja yliopistomaailman liikavarvasrealiteetit huomioon ottavan viestin sanoisi suoraan ja suomeksi, niin hehän itse asiassa kertovat, että strategia ilman toteutusta on pelkkä merkityksetön korulausekokoelma. Strategia ohjaa organisaation toimintaa vain toteutettuna.

Entä miksi sitten sanat eivät muutu teoiksi?

Käytännön kokemus niin yksityiseltä kuin julkiseltakin sektorilta kertoo, että strategia toteutuu, jos organisaatiokulttuuri – siis organisaation tapa ajatella ja toimia – sitä tukee (Mannermaa 2010).

Sosiologi ja taloustieteilijä Thorstein Veblen kritisoi jo 1800-luvun lopulla (kansan)taloustiedettä siitä, että se virheellisesti olettaa ”taloudellisten toimijoiden tekevän joka hetki tietoisia valintoja”. Veblenin mukaan ihmiset toimivat kuitenkin yleensä tavan ja tottumuksen ohjaamina ja harkitsevat tekojaan tietoisesti vain suhteellisen harvoissa tilanteissa (Veblen 1899). Strategia kuuluu tietoisiin valintoihin. Suurinta osaa ihmisen toiminnasta ohjaa kuitenkin tiedostamattoman mieli, rutiininomaisesti ja automaattisesti (Bargh– Chartrand 1999). Strategiat ovat vaikeuksissa, jos ne sattuvat poikkeamaan aikaisemmasta tavasta ajatella ja toimia.

Laboratoriokokeissa on todettu, että hermosolujen kytkökset toisiin hermosoluihin vahvistu-

36

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

vat sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat käytössä. Ilmiötä on verrattu tilanteeseen, jossa virtaava vesi syventää joenuomaa (Järvilehto 2012). Mitä useammin toimit tietyllä tavalla, sitä syvempi uoma ja sitä automaattisemmaksi tuo toimintamalli muuttuu. Kytkökset vahvistuvat, tavat syntyvät. Vanhoille tavoille syntyy näin etulyöntiasema uusiin verrattuna. Kun rotta oppi MIT:n rottakokeissa 1990-luvulla etsiessään suklaapalkintoa kulkemaan sokkelossa yhä nopeammin ja nopeammin, se alkoi ajatella yhä vähemmän (Duhigg 2014). Voisiko tuolla rottakokeiden havainnolla olla jotakin tekemistä Anu Kantolan tiedemaailmahavaintojen kanssa: ”…muuttuvat usein empiiristen artikkeleiden yllätyksettömiksi liukuhihnoiksi” (Kantola 2016). Tämä taas ohjaa pohtimaan, onko alan auktoriteetteja kunnioittava liukuhihnatuotanto sujuvin tie palkinnoille tieteen sokkeloissa.

Lehtinen ja Wallenius viittaavat selvitykseen, jonka mukaan monitieteisen julkaisemisen osuus meillä on vuonna 2011 ollut 45 % kaikista julkaisuista. Monitieteisiksi on katsottu päätieteenalojen yli viittaavat julkaisut. Tämä herättää kysymyksen monitieteisyyskäsitteistön problemaattisuudesta, mihin kirjoittajatkin ovat viitanneet. Merkitsevätkö päätieteenalan yli tapahtuvat viittaukset todella ennakkoluulottomuutta sekä luutuneiden paradigmojen ja käsitteiden rikkomista (Pakkasvirta 2006), vai onko päätieteenalojen yli viittaamisessakin usein kysymys asemien puolustamisesta ja tuen hakemisesta omalle ajattelulle (vrt. Hull 1988)?

Olisiko monitieteisyyskäsitteille käynyt ajan mittaan samoin kuin monille tiedeinstrumenteille – ilmiö, jota tänään monitieteisyydeksi kutsutaan, ei olekaan aivan täysin hallittavissa nykyisillä monitieteisyyskäsitteillä? Varsin perusteltua on kysyä sitäkin, onko monitieteisyyskäsitteistö ylipäätään kehittynyt sille kypsyysasteelle, jota näin keskeiseltä tiedeinstrumentilta voitaisiin edellyttää.

Monitieteisyyden kenttä kaipaa ripeää käsitteistön uudelleenarviointia ja jatkojalostusta. Bengt Holmströmin esittämä haaste ”uuden oppimisesta uudella tavalla” osuu tässä juuri kohdalleen.

Lehtisen ja Walleniuksen kirjoituksen keskeiset tavoitteet lienevät, että keskustelu tästä huipputärkeästä aihepiiristä jatkuisi ja että sillä olisi

T ieteenalat dialo g issa

ravistelevaa, liikkeelle panevaa ja toimintaan johtavaa vaikutusta –erityisesti niissä yliopistoissa, joissa asia on mitä ajankohtaisin. Näille tavoitteille on syytä toivottaa todella liukkaita latuja ja pitäviä potkuja!

Lähteitä

Bargh, John A. – Chartrand, Tanya L. (1999): The Unbearable Automaticity of Being. American Psychologist, 54 (7).

Chang, Ha-Joon (2015): Taloustiede: Käyttäjän opas. Into Kustannus Oy, Helsinki.

Duhigg, Charles (2014): Tapojen voima. Basam Books, Helsinki.

Hari, Riitta & Järvinen, Jaakko, Lehtonen, Johannes, Lonka, Kirsti, Peräkylä, Anssi, Pyysiäinen, Ilkka, Salenius, Stephan, Samsa, Mikko ja Ylikoski, Petri (2015) Ihmisen mieli. Gaudeamus, Helsinki.

Hull, David (1988): Science as a Process. University of Chicago Press, Chicago.

Järvilehto, Lauri (2012): Tee itsestäsi mestariajattelija. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Kantola, Anu (2016): Millaisen yliopiston minä haluan? Oy Suomen Yliopisto Ab, Professoriliiton ja tieteentekijöiden liiton kevätseminaari, Helsinki 22.4.2016.

Lehtinen, Uolevi (2014): Monitieteisyyden haaste. Tieteessä tapahtuu 6/2014.

Lehtinen, Uolevi (2015): Monitieteisyyden haaste yliopistoillemme.

Tieteessä tapahtuu 5/ 2015.

Lyytinen, Jaakko (2016): Yliopisto ilman luentoja ja tutkintoja.

Kolumni, Helsingin Sanomat 3.4.2016.

Mannermaa, Kari (1994): Yhteistoimintaverkkojen rooli markkinata­loudessa. Verkostotalous (toim. Juha Kuisma.) Pellervon näkökulmia 5. Pellervo-seura, Helsinki.

Mannermaa, Kari (2001): Markkinatalous, kilpailulainsäädäntö ja verkostoituminen. Esitelmä Puutavarajuhlaseminaarissa 21.9.2001, Joensuu.

Mannermaa, Kari (2010): Miksi strategia ei toteudu. Alustus Oulun yliopiston sisäisessä strategiakoulutuksessa 27.1.2010, Oulu.

Mäki, Uskali (2015): Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa.

Tieteessä tapahtuu 4/2015.

Pakkasvirta, Jussi (2006): Monitiede vai monta tiedettä? Näkökulmia poikkitieteiseen kulttuuri-, yhteiskunta- ja aluetutkimukseen. Verkkokirja, Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto.

Veblen, Thorstein (2002, alk. 1899): Joutilas luokka. Art House, Helsinki.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja tutkimusprofessori (emeritus) Oulun yliopistossa.

RAJAPINTOJEN MERKITYS MATTI LEHTI

Uolevi Lehtinen ja Jyrki Wallenius puuttuvat tärkeään aiheeseen yliopistojen monitieteisyyttä käsittelevässä kirjoituksessaan. Aalto-yliopiston perustamissuunnitelman laatineen Sailaksen työryhmän keskeisenä ajatuksena oli muodostaa kolmesta noin satavuotiaasta sovellettujen tieteiden korkeakoulusta säätiömuotoinen monialayliopisto, jossa kaikki kolme päätieteenalaa saavat aikaisempaa paremmat kehitysedellytykset ja yhdessä mahdollisuuden rikastavaan vuorovaikutukseen.

Koulukohtaisille vahvuuksille rakentuva monialayliopisto perustuu näkemykseen siitä, että vain vahvat päätieteenalat voivat tuoda lisäarvoa tieteenalojen väliseen yhteistyöhön. Aallon perustaminen oli askel samaan suuntaan, johon koko suomalainen yhteiskunta on kulkemassa, eli teollisuusyhteiskunnasta digitaaliseksi palvelutaloudeksi. Käynnissä on palvelujen teollistuminen ja teknologiainvestointien painopisteen siirtyminen palveluihin. Monet uusista palveluista syntyvät taiteen, talouden ja tekniikan rajapinnoille. Kehitys vaatii tieteenalojen yhteistyötä ja korostaa yliopistojen monitieteisyyden merkitystä.

Kirjottaja on Helsingin kauppakorkeakoulun emerituskansleri.

Tieteena lat dialo gissa

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

37

K ATSAU KSI A

VIIMEINEN LOUNAS JAAKKO HINTIKAN KANSSA JUHANI PIETARINEN

Jaakko Hintikan kuolemasta on kulunut runsas vuosi. Mitä hän jätti perintönä suomalaiselle filosofian tutkimukselle? En ole huomannut asiasta juurikaan keskustelua kotimaassa, vaikka kysymys on yhdestä maamme tieteenhistorian merkittävimmistä tutkijoista. Haluan omalta osaltani tuoda esille, millaiset aiheet askarruttivat häntä aivan viimeisiin aikoihin saakka.

Kuuluin pieneen ryhmään jatko-opiskelijoita, jotka Hintikka kokosi 1960-luvun puolivälissä tutkimaan induktion ja konfirmaation teoriaan liittyviä tieteenfilosofisia ja loogisia kysymyksiä. Väittelin hänen johdollaan 1972. Sen jälkeen suuntauduin kokonaan toisenlaisille alueille filosofiassa ja yhteyden pitäminen opettajaani jäi vähiin.

Hintikan palattua muutama vuosi sitten Bostonin yliopistosta takaisin Suomeen lounastimme muutaman kerran yhdessä. Tapasimme viime kesänä kaksi kertaa Haikossa. ”Minulla on täältä hyviä muistoja,” Jaakko perusteli paikan valintaa. Ensimmäisellä kerralla oli mukana myös Ahti-Veikko Pietarinen, toinen lounas oli kahdenkeskinen. Olin luultavasti viimeinen henkilö, jolle Jaakko kertoi ennen kuolemaansa laajasti tutkimuksistaan ja muista mieltään askarruttavista asioista. Molemmat tapaamiset olivat sananmukaisesti pitkiä lounaita, ensimmäinen yli kuusi tuntia ja jälkimmäinenkin useita tunteja. Jaakolla oli valtava tarve kertoa työn alla olevista aiheistaan sekä uusista ideoistaan ja suunnitelmistaan. Hän halusi purkaa myös katkeruuttaan kotimaiseen tiedepolitiikkaan.

Pystyn tässä tuomaan esille vain pienen osan niistä tieteellisistä näkymistä, joita Jaakko keskustelujen aikana avasi. Näkymiä voi luonnehtia täydellä syyllä intellektuaalisesti huimaaviksi. Jaakon ajatuskulut olisi pitänyt ehdottomasti tallentaa, mutta en ollut varautunut sellaiseen. Ehdotin kyl-

38

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

lä, että järjestettäisiin uusi tilaisuus äänitystä varten, mutta hän ei nähnyt siinä mitään hyötyä, kun ”asiat voi kirjoittaakin”. Aika kuitenkin loppui Jaakon osalta. En usko hänen ehtineen edes luonnostella paperille kaikkia ongelmia ja ratkaisuyrityksiä, jotka häntä viimeisinä vuosina askarruttivat.

Mainitsen niistä vain muutamia, lyhyesti ja pinnallisesti. Suuri osa aiheista liittyi kvanttifysiikan periaatteellisiin kysymyksiin, eikä vain filosofiselta kannalta vaan myös, ja aivan erityisesti, Hintikan kiinnostuksesta selvittää fysiikan omia ongelmia. Hän ei pitänyt siitä, että filosofialle ja tieteelle asetetaan omat erilliset reviirinsä.

Molemmat pyrkivät selvittämään todellisuutta, hän sanoi. Hintikan mukaan filosofit hakevat tieteen tuloksista korkeintaan aiheita omiin filosofisiin keskusteluihinsa, mutta ajatus, että he voisivat osallistua itse tieteen edistämiseen, jää heille vieraaksi. Esimerkkinä jälkimmäisestä hän esitteli joukon omia saavutuk­siaan: looginen ratkaisu entanglement-ongelmalle; uusi tulkinta klassisen fysiikan massalle rotaatioliikkeenä; Higgsin kentän käsitteellisen luonteen selventäminen; Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen uusi tulkinta.

Nämä tulokset liittyvät Hintikan laajaan kvanttifysiikan loogisia perusteita koskevaan tutkimustyöhön, joka menee syvälle logiikan, joukkoteorian ja matematiikan peruskysymyksiin. Lähtökohtana hänellä on hänen kehittämänsä IF-logiikka (inde-

katsauksia

pendence-friendly logic) – independence-friendly, koska se sallii tavallista Frege–Russell-logiikkaa enemmän kvanttorien keskinäisiä riippumattomuuksia.

Kuinka kantavia tuloksia tämä lähestymistapa tuottaa, jää avoimeksi. Toivottavasti Hintikka ehti kirjoittaa mainituista asioista sen verran, että tieteen ekspertit ja tieteestä kiinnostuneet filosofit voivat niihin perehtyä. Hänelle muodostui suureksi käytännön ongelmaksi tutkimuskumppaneiden löytäminen. Tulosten varmistaminen ja julkaiseminen olisi edellyttänyt intensiivistä yhteistyötä koulutettujen fyysikoiden kanssa, mutta sellaisiin hän ei onnistunut löytämään yhteyttä eikä saamaan tukea tutkimusryhmän perustamiseen.

Kvanttifysiikan perusteiden lisäksi lounailla kosketeltiin muitakin suuren luokan aiheita: 1) Hintikan mukaan aksiomaattisen joukkoteo­ rian standardimuoto ZFC sisältää vakavia puutteita (mm. epätosia teoreemoja), eikä siksi sovi matematiikan yleiseksi loogiseksi perustaksi.

2) Induktion ja todennäköisyyden tutkimukseen avautuu uusia näkökulmia, kun tarkastelun kohteeksi otetaan evidenssifaktojen sarjoja ja sovelletaan abduktiivista päättelyä. Silloin voidaan kehittää teoriaa sille, miten evidenssi vaikuttaa myös aprioristen eikä vain aposterioristen todennäköisyyksien muuttumiseen. Se korjaa Bayesin kaavaan liittyvän fundamentaalisen ongelman: mistä aprio­riset todennäköisyydet tulevat? (On sinänsä kiinnostavaa, että Jaakko palasi viime vuosinaan takaisin induktion logiikkaan, josta hän sanoutui hyvin suorasanaisesti irti hänelle omistetussa Library of Living Philosophers -kirjassa.)

3) Episteemisessä logiikassa IF-huomiot auttavat rakentamaan kysymysten ja vastausten teoriaa, joka kykenee esittämään – ensimmäisen kerran – täysin täsmällisesti presuppositiot ja aukottomien vastausten ehdot.

4) Edellinen tarjoaa ongelmanratkaisun yleisen eksaktin matemaattis-loogisen teorian, eräänlaisen vastineen matemaattiselle peliteorialle. Hintikka visioi sitä perustaksi ongelmanratkaisemisen ja innovaatiotaidon opetukselle eri tasoilla. Hän suunnitteli myös teorian käyttämistä uudenlaisen argumentaatiomenetelmiä käsittelevän oppikirjan perustana.

Hintikka tunsi viehtymystä äärimmäisen vaikeita kysymyksiä kohtaan. Edellä mainitut ovat

katsauksia

jo sellaisia, mutta niiden lisäksi hän etsi ratkaisua Cantorin kuuluisalle continuum-hypoteesille ja ­P vs. NP -kysymykselle, joka on yksi seitsemästä Millennium-ongelmasta. Hän väitti löytäneensä niihin ratkaisutodistukset. Todistukset jäävät odottamaan arvioin­tia, sikäli kuin ne on ehditty saada luettavaan muotoon.

Näiden aiheiden lisäksi lounaalla sivuttiin mm. psykologiaa (Oliver Sachsin kuuluisat tapaukset vahvistavat Hintikan erottelua kahdenlaiseen tapaan identifioida kohteita), Galilein oikeudenkäyntiä (kysymys ei ollut uskonnollis-teologisesta vaan tieteellisestä kiistasta) ja atomipommin keksimistä (Niels Bohrin rooli siinä). Niissäkin tuli esiin Jaakolle tyypillinen taito nähdä käsiteltävät asiat vakiintuneista käsityksistä poikkeavalla tavalla.

Niin innokkaasti kuin Hintikka puhui tutkimuksistaan, yhtä katkeraan sävyyn hän kommentoi suomalaista tiedepolitiikkaa. Hän oli päättänyt tulla Suomeen, jotta voisi jatkaa täällä keskeneräisiä töitään ja auttaa tutkijoita korkealle kansainväliselle tasolle. Pettymys vastaanottoon oli syvä: ”Jos olisin tiennyt tilanteen, en olisi tullut tänne.” Suurinta huolta aiheutti rahoituksen saaminen, vaikeus saada riittävää tukea itselle ja tutkimusryhmää varten rasitti häntä suuresti.

Mistä vaikeudet johtuivat? Jaakon näkemyksen mukaan rahoittajat näkivät esteiksi hänen korkean ikänsä, tutkimusaiheitten moninaisuuden, tutkittavien ongelmien vaikeuden ja poikkeavan tavan lähestyä ongelmia. Näihin kannattaa pysähtyä.

Suomessa tutkijoilla on eläkekatto muiden palkansaajien tavoin. Eläkeiän saavuttaneiden on vaikeaa saada tutkimusrahoitusta, varsinkin humanistisilla aloilla, ja tutkimusviran havittelu on käytännössä turhaa. Se koskee ennen muuta julkista sektoria, kuten korkeakuluja ja Suomen Akatemiaa, mutta myös yksityiset rahoittajat näyttävät noudattavan ikäkarsintaa. Eläkeläisen tutkimustyötä pidetään harrastuksena, johon eläkkeen katsotaan riittävän, korkeintaan jaetaan silloin tällöin pieniä avustuksia. Useimmille kysymys onkin harrastuksesta, mutta Hintikan kohdalla tilanne oli toinen. Hän oli hyvä osoitus siitä, kuinka ikä ei ole esteenä kaikkein vaativimmallekaan tutkimustyölle. Jaakon mielestä henkilökohtaisen tuen epääminen iän perusteella on ikäsyrjintää, ja sitähän se

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

39

on. Hän ihmetteli suuresti, miksi eläkeuudistukkaan. Jonkinlaisen pinnallisen kuvan saa biblio­ sesta keskusteltaessa ei ole otettu esille kattoiän grafisista luvuista. Hintikan h-indeksi on jättimäipoistamista kokonaan. Ainakin akateemisilla aloilnen 64, ja muut tunnusluvut Google Scholar jättää la asiaa tulisi pitää vahvasti esillä. laskematta, kun yläraja 1 000 ylittyy. Hintikan kirMuiden esteiden osalta Hintikka totesi katkejoituksiin on yli 22 000 viittausta, yksin Knowledge raan sävyyn, että rahoittajat ja heidän käyttämänsä and Belief -kirjaan 3 400. Tämä tukee Jaakon huoasiantuntijat epäilivät hänen kykyään ratkoa niin mautusta, ettei ole epäilystäkään, kenen ansiosta monia ja niin vaikeita ongelmia kuin hänen tutkiHelsingin yliopiston teoreettinen filosofia nousee mussuunnitelmiinsa sisältyi. korkealle kansainvälisissä vertailuissa. ViittausMuistan entuudestaan Hintikan tavan toimia. tulokset eivät tietenkään vastaa esitettyyn kysyHän tuotti jatkuvasti uusia ideoita ja ehdotti niimykseen, mutta minusta koko kysymyksen herätden tutkimista edelleen oppilailleen ja kollegoiltäminen on väärin poikkeuksellisen ansioitunutta leen. Hintikka on ollut meillä ylivoimaisesti metutkijaa kohtaan. Olen valmis yhtymään arvioon, nestyksekkäin tutkijoiden kouluttaja filosofiassa, että Hintikan tutkimustyö on merkittävintä, mitä aitojen ”huippuyksikkösuomalainen filosofia on tuotjen” luoja paljon ennen eikö ainutlaatuisiin kansainvätanut – tai jopa suomalainen tuon löysän iskusanan lisiin saavutuksiin yltäneelle tiede on koskaan tuottanut. tuomista tiedepolitiikSellaiselle tutkijalle on täytytutkijalle voitaisi myöntää tutkaan. Vaikka hän oli penyt olla nöyryyttävää joutua kimusvirka kunnianosoitukse- menettelyn kohteeksi, jossa arrusluonteeltaan loogikko, tutkimusaiheet liikkuivat na, ilman alistamista nöyryytvioidaan hänen kykyään­tulokepätavallisen laajasti filo- tävään hakumenettelyyn ja selliseen tutkimustyöhön. Hasofian historiasta kielifi- kykyjen arviointiin kemusten käsittelykin kestää losofiaan ja estetiikkaan nykyisin kohtuuttoman kauan, – erään luonnehdinnan pitkä odottaminen tekee vanmukaan hän on filosofi, joka on kirjoittanut jokaihenevan ihmisen epätoivoiseksi. sesta aiheesta filosofiassa lukuun ottamatta lääkinVaikeiden ongelmien tutkimiseen liittyy epäitäetiikkaa. Eikä vain kirjoittanut niistä vaan tuonut lemättä epäonnistumisen riski, mutta eikö risaina jotain, mikä on ohjannut tutkimusta tavankin ottaminen kuulu myös tieteen rahoittamiseen omaisesta poikkeavaan suuntaan. Jaakkoa kiinnos– varsinkin silloin, jos tutkimus voi parhaassa ti uusien polkujen avaaminen, ei standarditiede, ja tapauk­sessa avata tien poikkeuksellisen merkittätulokset nostivatkin hänet ”1900-luvun suuriin nivien ongelmien ratkaisemiseen, ehkä tieteenhistomiin” filosofiassa, kuten eräs amerikkalainen kolriallisiin tuloksiin, joihin Hintikka vakavasti tählega kirjoitti suru-uutisen kuultuaan. Mutta ”uutäsi? Hintikan tapaus herättää myös kysymyksen, tuuksien” tuominen johtaa usein myös ongelmiin. eikö ainutlaatuisiin kansainvälisiin saavutuksiin ylSuurin osa tutkimusta, ei vain filosofiassa vaan täneelle tutkijalle voitaisi myöntää tutkimusvirka yleisesti, edustaa standarditiedettä tai jotain lykunnianosoituksena, ilman alistamista nöyryyttähytaikaisesti muodissa olevaa suuntausta, eivätkä vään hakumenettelyyn ja kykyjen arviointiin. Eisellaisesta poikkeavat lähestymistavat saa helposvätkö Hintikan monet uraauurtavat työt jo selti ymmärtämystä osakseen. Sehän on tieteen hislaisenaan olisi riittäneet perustelemaan tuntuvaa toriasta tuttua. Olivatko Hintikan tutkimusaiheet tukea hänen hankkeilleen, puhumattakaan uusien Suomen Akatemian ja muiden rahoittajien käytaiheiden vaativuudesta ja tieteellisestä painosta? tämille asiantuntijoille liian epäsovinnaisia ja vaiOn mahdollista kuvitella maailma, missä tuollaikeasti seurattavia? Osasivatko he arvioida riittävän nen toteutuu, mutta aktuaalinen maailma, jossa asianmukaisesti niiden merkitystä?

Jaakko Hintikka viimeiset vuotensa eli, ei ikävä Entä yrittikö Hintikka ratkoa liian monia ja liian­ kyllä ollut sen kanssa yhteensopiva. vaikeita ongelmia? Ennen kuin asiaan ottaa kantaa, Kirjoittaja on Turun yliopiston käytännöllisen filosofian emerikannattaa perehtyä siihen, mitä hän on saanut aitusprofessori.

40

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

katsauksia

TIEDEJÄRJESTÖKENTÄN JÄTTILÄISTEN YHDISTYMINEN ETENEE KALLE VIDENOJA JA PÄIVI TIKKA

Maailman johtavan luonnontieteellisen keskusjärjestön International Council for Sciencen (ICSU) ja maailman johtavan yhteiskunta- ja ihmistieteellisen keskusjärjestön International Social Science Councilin (ISSC) jäsenet äänestivät järjestöjen yhdistymisvalmisteluiden jatkamisen puolesta yhteisessä yleiskokouksessaan Oslossa 24. lokakuuta 2016. Vaikka kyseessä oli vasta periaatepäätös yhdistymisvalmistelujen edistämisen puolesta, ISSC:n puheenjohtaja Alberto Marinelli kuvaili Oslossa saatua äänestystulosta suureksi hetkeksi tieteelle. ”ISSC:n ja ICSU:n yhdistyminen on johdonmukainen seuraus lisääntyneestä yhteistyöstä organisaatioiden välillä ja yleisestä tieteellisestä kehityksestä viimeisten vuosikymmenten aikana. Yhdistyminen poistaa monia yhteistyötä haitanneita rakenteellisia ongelmia ja luo ennennäkemättömän mahdollisuuden kehittää tieteentekijöiden ja sidosryhmien välistä yhteistyötä ja kompetenssia vastata maailmanlaajuisiin haasteisiin.”

Myös ICSU:n puheenjohtaja Gordon McBeal kehui päätöstä: ”ICSU on jo kauan edustanut maailman huippua tieteessä niin yksittäisten tieteenalojen kuin tieteidenvälisyyden alalla. Tarkoituksenamme on hyödyntää tätä osaamista maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisemiseen. Äänestystulos yhdistymisen puolesta vahvistaa tätä visiota. Yhdistyneenä elimenä olemme vahvempia kohtaamaan tämän vuosisadan haasteet ja laajemman jäsenmäärän ansiosta uusi järjestö kykenee toimimaan entistä kattavammin kansainvälisen tieteen äänenä.”

Motiiviit yhdistymishankkeelle Parin viimeisen vuosikymmenen aikana kansainvälinen tiedekenttä on muuttunut entistä kilpailullisemmaksi ja sirpaleisemmaksi. Tässä ympäristössä ICSU ja ISSC ovat saaneet kansainvälistä tunnustusta eri tieteenalojen ja valtioiden välisen yhteistyön edistämisestä sekä suurten kansainvälisten tutkimusprojektien koordinoinnista. Kummankin järjestön jäsenistö koostuu yhtäältä kansainvälisistä tiedeunioneista ja toisaalta kansallisista tieteellisistä jäsenistä, kuten tiedeakatemioista ja tutkimusneuvostoista.

Yhdistymishankkeen pääasiallinen motiivi liittyy järjestöjen yhdessä saavuttamaan laajaan kattavuuteen. Tieteeltä on vaadittu globaalimuutoksen ja yllättävien kriisien myötä yhä parempaa

katsauksia

kykyä tuottaa tietoa, jota voidaan käyttää ennennäkemättömän kompleksisiin ja vaikutuksiltaan valtioiden rajat ylittäviin haasteisiin. Tällaiset haasteet ylittävät myös tieteenalojen rajat. Kun ongelman hahmottaminen vaatii kykyä yhdistää fysikaaliset, kemialliset, ympäristölliset, biologiset, lääketieteelliset, sosioekonomiset, poliittiset ja kulttuuriset kysymykset, ratkaisun löytäminen vaatii vahvaa poikkitieteellistä yhteistyötä niin luonnontieteiden kuin ihmis- ja yhteiskuntatieteiden alalta. Tieteidenvälisen yhteistyön lisäksi vaaditaan julkisten ja yksityisten sidosryhmien sekä kansalaisten vahvaa sitouttamista keskusteluun. Päätöksentekoa ja käytäntöjä varten tuotettava monitieteinen ja ratkaisukeskeinen tieto vaatii ensiluokkaisen asiantuntijuuden lisäksi vahvaa dialogisuutta eri sidosryhmien välillä.

ICSU:n ja ISSC:n yhdistymisen uskotaan lisäävän mahdollisuuksia mobilisoida asiantuntemusta ympäri maailman sekä lisätä dialogisuutta tieteen ja yhteiskunnan välillä. Uudella järjestöllä on myös suurempi kompetenssi muokata kansainvälistä tiedepolitiikkaa paremmin synergiaetuja tuottavaksi.

Tiekartta vuodelle 2018 Järjestöjen hallitukset valmistelivat yhdessä Oslon yleiskokoukselle ehdotuksen yhdistymisvalmisteluihin ryhtymisestä. Esityksen hyväksymiseen

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

41

vaadittiin kummankin järjestön jäsenten yksinkertainen enemmistö. ICSU:n jäsenistä 76 prosenttia ja ISSC:n jäsenistä 87 prosenttia äänesti yhdistymisvalmisteluiden jatkumisen puolesta.

Tämän periaate­päätöksen myötä annettiin mandaatti muutostyöryhmän perustamiselle. Kummankin järjestön edustajista koostuvan muutostyöryhmän tarkoituksena on tuottaa täsmällinen yhdistymissuunnitelma kesäkuuhun 2017 mennessä. Suunnitelman tulee sisältää ehdotukset muun muassa uuden organisaation säännöistä ja hallintorakenteesta sekä nimestä.

ICSU:n ja ISSC:n jäsenet äänestävät muutostyöryhmän ehdotuksesta seuraavassa yhteisessä yleiskokouksessaan Taipeissa lokakuussa 2017.

Mikäli jäsenet hyväksyvät ehdotuksen, uuden järjestön perustamiskokous on tarkoitus pitää lokakuussa 2018.

Suomalaiset mukana muutoksessa Suomalaisten kannalta lokakuun äänestystulos oli pitkään tavoiteltu työvoitto. Suomi on ollut aktiivisesti mukana ICSU:n toiminnassa, ja Suomel-

la on useita vuosia ollut edustaja jossakin ICSU:n toimielimessä. Emerituskansleri Kari Raivio toimi ICSU:n tieteellisestä suunnittelusta ja arvioinnista vastaavana varapuheenjohtajana vuosina 2008–11 ja oli keskeisesti mukana globaalimuutostutkimuksen ohjelmien uudelleen koordinoinnissa ja Future Earth -ohjelman synnyssä.

Suomi on myös ajanut aktiivisesti yhdessä muiden Euroopan maiden kanssa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen mukaan tuomista ICSU:un. Vuoden 2014 yleiskokouksessa ICSU:n eurooppalaisten jäsenten ryhmä, jonka sihteeristönä Tiedeakatemiain neuvottelukunta toimi, jätti puheenjohtajansa professori Olavi Nevanlinnan johdolla kirjallisen kysymyksen ICSU:n hallitukselle siitä, millä konkreettisilla tavoilla yhteistyötä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen kanssa aiotaan edistää. Tähän kysymykseen on nyt saatu vastaus.

Kalle Videnoja on valtiotieteiden maisteri ja Tiedeakatemiain neuvottelukunnan tiedesihteeri. Päivi Tikka on dosentti ja neuvottelukunnan pääsihteeri.

Konferenssi- ja seminaariavustusten sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten hakuajat syksyllä 2016 Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten järjestämiseen ovat haettavissa 1.–28.2.2017.

Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238, avustukset@tsv.fi Hakuohjeisiin ja -lomakkeisiin voi tutustua verkkosivuillamme http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset-konferenssit-ja-kansalliset-seminaarit http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta-alan-kansainvaliset-konferenssit-ja-kokoukset

42

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

katsauksia

T E K ST I N T U T K I JA N T U U MAT

Epäselvyyttä selvityksistä Ulkopoliittinen instituutti (UPI) julkaisi loppukesästä raportin ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla”. Vastaavanlaisia yliopistojen, tutkimuslaitosten, ajatushautomoiden ynnä muiden raportteja julkaistaan taajaan. Useimmat hautautuvat hiljaisuuteen, kuten ehkä armeliasta onkin, mutta UPIn raportti kirkui otsikoissa päiväkausia.

Monissa puheenvuoroissa sivuttiin raportin genreä: Millaista tutkimusta raportti on? Millaista tietoa siinä tuotetaan, ja mitkä ovat tekstin tehtävät? Mihin tekstillä pyritään?

Kirjoittajat viittaavat tekstiinsä selvityksenä.

Samaa tekstin lajia määrittelevää sanaa käytettiin laajasti myös julkisessa keskustelussa.

Selvitys. Mitä se on?

Selvityksellä on Kielitoimiston sanakirjan mukaan kaksi keskeistä käyttötapaa: selvittäminen (”sotkun selvitys”) ja jotakin selvittävä lausunto, ilmoitus, selonteko (”asiantuntijoiden laatima selvitys”). Taustalla ovat verbi ”selvittää” ja adjektiivi ”selvä”.

Selvityksellä on myönteinen kaiku: Jokin on sekaisin, mutta nyt asia pannaan järjestykseen. Jotakin on hämärän peitossa, mutta nyt siitä otetaan selvää. Ei olekaan ihme, että selvityksiä satelee.

Keskenään hyvin erilaisia tekstejä nimetään selvityksiksi. Selvitys saattaa olla mitä tahansa tiukasta tieteellisestä tutkimuksesta sekavaan selostukseen nettikyselyn tuloksista.

Mihin tieteentekijät oikein tarvitsevat sykeröistä selvitysgenreä? Pitäisikö tieteellisesti tutkittu tieto ja analyysit esittää yhdessä genressä sekä keskustelupuheenvuorot, kannanotot ja suositukset toisessa genressä? Selvyyden vuoksi. Muuten-

Tekstin tutkijan tuu m at

han voi käydä niin, että analyysia seuraava suositus alkaa näyttää ikään kuin vääjäämättömältä tieteelliseltä totuudelta sekin.

UPIn selvitys ei ole ”akateeminen tutkimus”, kuten tekijät itsekin korostavat. Tarkoituksena on ”tuottaa analyysia ja kiteyttää ajankohtaiskeskustelua”. Tekijät kertovat avoimesti senkin, että raportin lopussa annetaan Suomelle ”käytännönläheisiä toimenpidesuosituksia”.

Teksti on genremielessä sekakoosteinen, kuten selvitykset usein: se sisältää sekä tiedon tuottamisen tavoitteeseen viittaavaa ”analyysia” että vaikuttamispyrkimyksiin viittaavia ”toimenpidesuosituksia”, sekä tutkimustuloksia että tutkijoiden näkemyksiä. Sekakoosteisuus antaa lukijoille mahdollisuuden painottaa tekstin eri puolia: yksi keskustelijoista korostaa tutkimuksellisuutta, toinen tähdentää kantaaottavuutta.

Raporttia on kiitetty jopa ”selkokieliseksi”, ja erityisesti toimenpidesuositukset ovatkin velvoittavuuksineen yksiselitteisiä. Tekstissä kerrotaan, mitä Suomen tulee, pitää, kannattaa ja on syytä tehdä sekä mitä sen on tehtävä.

Tutkijan jos kenen on paikallaan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta mitä mieltä on kutsua selvitykseksi tekstiä, jossa tieteellisyyttä tavoitteleva analyysi saa jatkokseen vaikuttamaan pyrkiviä suorasukaisia suosituksia?

VESA HEIKKINEN Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.

Twitter: @tosentti

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

43

T UT KI M U STA S U O M E SSA

Kummia kokemuksia Mielen reunoilla olevat alueet on perinteisesti suljettu tutkimuksen ulkopuolelle. Mieli ja toinen -hanke tekee juuri päinvastoin. Ehkä juuri siksi MarjaLiisa Honkasalon tutkimus on synnyttänyt voimakkaita reaktioita.

Media raportoi häkellyttävästi Suomen Akatemian rahoittamasta uudesta tutkimushankkeesta vuonna 2013. Rahaa myönnettiin löysin rantein epämääräiseen tutkimukseen. Siltä ainakin Turun yliopiston Kulttuurin ja terveyden tutkimusyksikön professorista MarjaLiisa Honkasalosta tuntui, kun hän seurasi hankkeensa Mieli ja toinen uutisointia. Uutisointi loppui, kun rahoittaja ilmoitti hankkeen saaneen erittäin korkeat tieteelliset arviot kansainväliseltä arviointipaneelilta.

Honkasalon projekti on osa Suomen Akatemian laajaa Ihmisen mieli -tutkimusohjelmaa, joka päättyy tänä vuonna.

Yhteensä kaksikymmentäkaksi hanketta tutkivat mieltä filosofian, psykologian ja neurotieteiden, lääketieteen, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden näkökulmasta.

Joukko tutkijoita kertoo havainnoistaan teoksessa Mielen salat, joka on juuri ilmestynyt Gaudeamukselta. Marja-Liisa

44

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Honkasalon artikkelin nimi on ”Kumman varjo”. Se kuvaa osuvasti ilmiöitä, joita ei paljain silmin näe, mutta jotka ovat monille todellisia ja vaikuttavat elämään siinä missä näkyvätkin asiat. Yliluonnollisina pidetyt kokemukset voivat olla näkyjä, ennalta-arvaamisia, tele­patiaa, kuuloaistimuksia tai vaikkapa kuolleiden kohtaamisia. Ne tupsahtavat tyypillisesti äkkiarvaamatta arjen keskelle.

Sigmund Freud käytti yliluonnollisista ja paranormaaleista asioista käsitettä das Unheimliche. Honkasalon tutkijaryhmä päätyi puolentoista vuoden pohdinnan jälkeen ”kummaan”. Käsite luonnehtii ryhmän mukaan parhaiten arkikokemuksesta poikkeavia kokemuksia, jotka viittaavat toisiin todellisuuksiin ja selittämättömiin ilmiöihin, joille ei ole aistein havaittavaa näyttöä.

Kahdeksanhenkinen ryhmä tutki kummia kokemuksia historiallisesta, psykiatrisesta, neurotutkimuksellisesta ja kulttuurienvälisestä näkökulmasta. Yhtä kattavaa tutkimusta ei ole Suomessa aiemmin tehty.

Yllättävä lisämateriaali Kummat kokemukset ovat tuttuja hyvin monille. Sen professori tuli tuntemaan hankkeen julkitulon jälkeen. Hänelle alkoi

sadella puheluja. Ihmiset halusivat kertoa kokemuksista, joita oli vaikea selittää ja joihin suhtauduttiin yhtä vähättelevästi kuin professorin tutkimukseen.

Viestitulva oli niin valtaisa, että se oli saatava aisoihin. Professori ymmärsi senkin, että tutkijaryhmälle oli täysin odottamatta tarjoutumassa ainutlaatuista materiaalia, jota voisi hyödyntää tutkimuksessa.

Honkasalo pyysi yhteydenottajia kirjoittamaan kokemuksensa ylös ja lähettämään hänelle. Kirjeitä saapui yli sata, eikä vuo ole vieläkään tyrehtynyt.

Kirjallisessa muodossa kansalaisten kummat kokemukset muuttuivat osaksi akateemista tutkimusta ja lopulta tiedekirjaksi. SKS:n kustantama Kumman äärellä on parhaillaan vertaisarvioitavana ja oletettavasti tulevana vuonna markkinoilla.

Huokoinen ja tarkkarajainen mieli Mieli ja toinen -hanke tutkii mieltä sen ulkoreunoilta käsin. ”Mieli on mielletty aivojen neurologisiksi toiminnoiksi, ja kaikki, mikä jää niiden ulkopuolelle, on likaa, joka uhkaa järjestystä.

Mielen reunoilta tulee jotain, joka uhkaa yhteiskuntaa”, Honkasalo sanoo.

Hankkeen johtajaa kiinnostaa juuri se, mitä noilla reunoilla

T UT KIMUSTA SUOME S SA

Kulttuurisen terveyden ja hyvinvoinnin professori Marja-Liisa Honkasalon mielestä tutkijoiden tehtävä on hälventää kummallisten kokemusten aiheuttamaa stigmaa. Kuva: Lauri Hannus.

tapahtuu. Kummat kokemukset lyövät kokijaansa herkästi häpeän leiman. Ihmiset sysätään psykiatrian piiriin ja leimataan hulluiksi. Honkasalon mielestä tutkijoiden eettinen tehtävä on hälventää stigmaa. Siksi muun muassa kirjeaineisto otettiin mukaan tutkimukseen.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehtyjen tutkimusten mukaan länsimaissa yli puolella väestöstä on elämänsä aikana yksi tai useampi kumma kokemus. Se selittänee, miten suuresti kumma kiehtoo ihmisiä ympäri maailman. Sen tenho ilmenee muun muassa uususkonnollisten ja spiritualististen liikkeiden vetovoimana.

Mistä kaikesta kumman kaipuu kertoo? ”Se kertoo ennen kaikkea ’re-enchantmentista’, sadunomaisuuden poistamisesta. Rationaalinen yhteiskunta ja teknologian ihannointi ovat putsanneet lumon ihmisten elämästä. Ihmiset haluavat kuitenkin sellaisen maailman, jossa sadun-

TUTK I M U STA S UOM E S S A

omaisuus ja kummat kokemukset ovat mahdollisia.”

Kumman hylkääminen ajoittuu valistuksen ajan jälkeiseen, sekulaariseen maailmaan, jossa totuus ammennettiin tieteistä, ei uskonnosta. ”Nyt elämme postsekulaarisessa ajassa, jossa on jälleen tilaa uskonnolle. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten tärkeä merkitys uskonnolla on politiikassa”, Honkasalo sanoo.

Kumma eri kulttuureissa Mielen käsite vaihtelee eri kulttuurien välillä. Länsimaissa mieli mielletään rationaaliseksi, kanadalaisen filosofin Charles Taylorin mukaan suljetuksi ja ulkomaailmalta rajatuksi. Yhdysvaltalaisen filosofin William Jamesin mukaan mieli taas on toimintojen sarja, jatkumo, jonka reunat ovat huokoiset. Joillakin ihmisillä on kyky ottaa vastaan kummat kokemukset ja päästää ne huokoisten reunojen läpi. Mieli on siten ”intersubjektiivinen”, ihmistenvälinen, ja

syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Kummien kokemusten ymmärtäminen on merkityksellistä muun muassa traumaterapiassa. ”Hoitohenkilökunta haluaa tietää, miten kohdata ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa tai rakkaimpansa ja kertovat tavanneensa heidät”, Honkasalo sanoo. Miten sureviin tulisi suhtautua? Ovatko he hulluja, vai ovatko hoitajat vailla empatiaa?

Vainajiin, äänten kuulemiseen ja henkiolentoihin reagoidaan eri kulttuureissa eri tavoin.

Se, mikä on kummaa yhdessä kulttuurissa, voi olla täysin normaalia toisessa. Henkimaailman olennot kuuluvat kiinteästi muun muassa yhdysvaltalaisen antropologin Irwing Hallowelin tutkimien Ojibwa-intiaanien ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan. He hakevat apua, tukea, voimaa ja moraalisten arvojen oppaita olennoista, joita Hallowel kuvaa nimellä ”other-thanhuman-persons”.

Honkasalo toteaa, että monet ilmiöt määritellään länsimaisessa kulttuurissa nykyään neurotieteellisen mielen, aivojen, kautta, ja jos asia poik­keaa totutusta, siitä tulee helposti mielenterveyden ongelma. Kulttuurinen psykiatrinen luokitus tunnistaa ilmiön häiriöksi. Äänten kuuleminen on yksi esimerkki. Jos äänellä ei ole todistettavaa lähdettä, se voidaan mieltää hallusinaatioksi, mikä johtaa puolestaan siihen, että oireeseen saatetaan määrätä psyykelääkettä. ”Ihminen joutuu diagnostiseen psyykelääkkeiden myllyyn, mikä vaikuttaa elämänkulkuun”, Honkasalo sanoo.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

45

Entä jos ääniin ja näkyihin ja henkiolentoihin suhtauduttaisiin avoimemmin ja hyväksyvämmin? Tulisiko meistä onnellisempia, jos sallisimme itsellemme kumman kokemuksen? Saisiko sureva enemmän lohtua, jos hänen kokemustaan ei kyseenalaistettaisi, ja tuntisiko hoitaja ymmärtäneensä surevaa paremmin?

Kumman ymmärtämistä vaikeuttaa todistamisen pakko.

Olemme tottuneet siihen, että kaikkeen tarvitaan evidenssi, näyttö. Myös lääketieteen diagnoosit perustuvat näyttöihin.

Todistamisen taakka tulee vastaan usealla elämänalueella.

Miten uskoa pakolaisen tarinaa, raiskatun tai seksuaalista häirintää kokeneen kertomusta, entä masentunutta, jos näyttöä ei ole? Ovatko kroonisesta kiputilasta kärsivän tuskat oikeita vai kuviteltuja? ”Näkymättömän osoittaminen todeksi on haastavaa. Ajatellaan, että kokemus ei ole totta, koska se ei näy”, Honkasalo pohtii.

Taiteessa kummalliset kokemukset hyväksytään luonnollisena osana luovaa työskentelyä.

Kukaan ei ihmettele kirjailijan kykyä luoda mielikuvitusmaailmoja tai säveltäjän kykyä kirjoittaa mielessään kuulemaansa musiikkia nuottiviivoille. Kummaa sallitaan myös leikeissä, unissa ja uskonnollisissa kokemuksissa.

Myös tutkijat kokevat selittämättömiä asioita tieteellisessä työssään, usein juuri ennen tärkeää oivallusta. Honkasalon mukaan hyvä tutkija onkin näkymättömän näkijä.

46

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

MIELI-hankkeen loppuseminaari järjestetään Helsingin Paasitornissa 1.–2. joulukuuta. Lisätietoja tapahtumasta: http://www.aka.fi/ fi/tiedepoliittinen-toiminta/akatemiaohjelmat/toiminnassa/mieli/ajankohtaista/mieli-loppuseminaari-1.-2.12.2016/ Mieli ja toinen -tutkimushanke esitellään Tieteen päivien sessiossa 12.1.2017.

HELEN MOSTER Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

TIETEESEEN LUOTETAAN EDELLEEN Uuden Tiedebarometrin tuloksista ilmenee, että tieteeseen luotetaan ja että se kiinnostaa suurta yleisöä. Tieteen kiinnostavuuden kasvu (+3 %) sopii huonosti julkisuudessa esitettyihin huoliin ja käsityksiin, joiden mukaan kansa olisi alkanut väheksyä tiedetietoa. Koulutusleikkaukset saavat kyselytutkimuksessa jokseenkin yksiselitteisen tuomion.

Tiedot ilmenevät Tiedebarometri 2016 -tutkimuksesta, jossa selvitetään suomalaisten suhtautumista tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen.

Tiedebarometri 2016 on vuonna 2001 käynnistetyn tutkimussarjan kuudes osa.

Erityisen suurta luottamusta nauttivat yhteiskunnan sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta vastaavat organisaatiot eli poliisi ja puolustusvoimat.

Myös yliopistoihin ja korkeakouluihin luotetaan, ja näitä lai-

toksia kohtaan tunnettu luottamus on myös noussut edellisestä mittauk­sesta (75 % tuntee hyvin suurta tai melko suurta luottamusta). Kokoava ja hieman yleisempi arviointikohde ”tiedeyhteisö” (tiede ja tutkimus, tiedeyhteisö yleisesti ottaen) sijoittuu myös merkittävän korkealle, heti neljänneksi yliopistojen ja korkeakoulujen jälkeen (66 %).

Tiedettä koskevan tiedon lähteistä televisio ja radio ovat tärkeimmät (81 %). Seuraavana keskeisenä tietolähteenä mainitaan sanomalehdet (71 %). Internetin tietolähteekseen nimeävien kasvu on tasaantunut, mutta verkko on saavuttanut sanomalehdet tiedon lähteenä (70 %). Internet on tärkeä väline molemmille sukupuolille, kaikille ikäryhmille ja erilaisen koulutuksen omaaville. Tieteestä ja sen tuloksista tiedottaminen kansalaisille koettiin kuitenkin kyselyssä puutteellisena.

Barometrin julkistustilaisuudessa toivottiin, että tutkijoilla olisi valmius tulla esiin puhumaan muustakin kuin omasta tutkimuksestaan. Heidän tulisi näkyä myös uusilla foorumeilla ottamassa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin.

Tiedebarometri 2016 -tutkimuksen toteutti Tieteen tiedotus ry:n toimeksiannosta Yhdyskuntatutkimus Oy. Kirjalliseen kyselyyn vastasi 1 056 henkilöä.

Tiedebarometri on luettavissa Tieteen tiedotus ry:n verkkosivuilla (http://www.tieteentiedotus.fi/tiedebarometri.html).

T UT KIMUSTA SUOME S SA

LYHYE ST I

KOHTI PAREMPAA MAAILMAA Tänä syksynä on juhlittu kahta sopimusta, joista päätettiin vuosi sitten. YK:n kestävän kehityksen tavoitteet täyttivät syyskuussa vuoden ja Pariisin ilmastosopimus astui voimaan marraskuun alussa.

Kestävän kehityksen yksivuotispäivää juhlistava tapahtuma oli samalla osa ympäri Eurooppaa vietettävää ”Maailman parhaat uutiset” -teemapäivää. Maailman parhaat uutiset kertovat kestävän kehityksen tavoitteista ja edistysaskelista, joita ihmiskunta on viimeaikoina ottanut kestävän kehityksen tiellä. Maailman parhaat uutiset ovat samalla muistutus siitä, että lukuisista globaaleista uhkista ja kriiseistä huolimatta yhteisesti sovitut tavoitteet kohti parempaa maailmaa ovat saavutettavissa. Maailman parhaat uutiset -lehden on eri kielillä kustantanut Euroopan komissio ja sisällön on tuottanut Tanskan World’s Best News -toimitus. Suomessa Maailman parhaat uutiset -sivustoa ylläpitää Suomen YK-liitto.

Pariisin ilmastosopimuksessa asetetut tavoitteet ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi tulevat haastamaan yhteiskunnan joka suunnasta.

Tarvitsemme ilmasto-osaajien sukupolven, mutta missä ja minkälainen se on? Suomalaiset tutkijat, taiteilijat ja opiskelijat rakensivat tähän tarpeeseen opetuskokonaisuuden, joka on kaikille avoin.

Nasa on nostanut suomalaisten tekijöiden tuoreen Ilmasto.nyt-verkkoaineiston Facebook-sivustolleen. Se on aineisto, jota myös Helsingin yliopiston Avoin yliopisto tarjoaa opetuspakettina. Lähiopetus alkoi marraskuussa 2016. Lappeenrannassa opetus alkaa tammikuussa 2017.

VIRON KANSALLISMUSEO TARTOSSA Viron uusi kansallismuseo (viroksi Eesti Rahva Muuseum, ERM) on avattu Tarttoon entisen Raadin lentotukikohdan ja Raadin kartanon alueelle.

Se on noin kahden kilometrin päässä Tarton keskustasta.

Vuonna 2003 tehtiin lopullinen päätös kansallismuseon uudisrakennuksesta Raadin karta-

ly hy esti

non maille ja kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu päättyi vuonna 2006. Uusi museorakennus on ranskalaisen arkkitehtitoimiston nuorten suunnittelijoiden käsialaa; kilpailun voitti arkkitehtien Dan Dorellin, Lina Ghotmehin ja Tsuyoshi Tanen suunnitelma ”Muistojen kenttä”. Rakennus on Baltian suurin museorakennus. Se on yli 350 metriä pitkä ja sen pinta-ala on melkein 40 000 m².

Museon suurin näyttely on Viron historiasta, virolaisesta elämäntyylistä ja maan kulttuurista kertova näyttely. Pienempi pysyvistä näyttelyistä kertoo suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurihistoriasta. Päänäyttely on pitkä aikajana, joka on museon pääakselin suuntainen. Aikajanan ”kohtauksia” voi kulkea joko nykyhetkestä menneisyyteen tai toisinpäin. Aikajanan rinnalla on kymmenkunta pientä temaattista näyttelyä, joissa esitellään mm. suullista kansanperinnettä, maaseutuelämää, pukuja ja ruokaa. Vaihtuvien näyttelyiden tila avautuu helmikuussa 2017.

Uutta museorakennusta on tarkoitus käyttää myös erilaisten tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämiseen, joten näyttelytilojen lisäksi rakennukseen on luokkahuoneita, konferenssisali, taidegalleria ja kirjasto. Yksi museon kiinnostavista yksityiskohdista on Black box -teatteri, jota voidaan käyttää näyttämönä erilaisille esityksille.

Entisen lentotukikohdan kiitoradan päähän rakennettu museo on herättänyt keskustelua, mutta ilta-auringon läpäistessä koko rakennuksen sen tilavaikutelma on hämmästyttävän upea.

SEITSEMÄN LUENTOA FYSIIKASTA Pienessä kirjassaan Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta (suom. Markku Sarimaa, Ursa 2016) italialainen teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli, joka työskentelee Université de la Méditerranéessa Ranskassa, maalaa levein vedoin freskon edeltävän sadan vuoden mullistuksista maailmankuvassamme. Hän luonnostelee jäljelle jääneitä arvoituksia sekä fyysikoiden yrityksiä ratkaista niitä. Kirja on yllätysbestseller Italiassa ja saanut ylistäviä arvioita myös englanninkielisessä maailmassa.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

47

Kirja on tarkoitettu niille, jotka ”tietävät vähän tai eivät mitään modernista tieteestä”. Rovelli kiidättää lukijan halki suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan maustettuina hyvin valituilla vertauksilla sekä tarinoiden päähenkilöiden lyhyillä esiintymisillä. Valistunut lukijakin saa uutta tietoa, kuten mustan aukon lämpösäteily, jossa voi piillä ratkaisu siihen, miksi ajalla on suunta. Rovellin omaa tutkimusta edustaa teoria silmukkakvanttigravitaatiosta, joka yrittää yhdistää gravitaation ja kvanttimekaniikan.

TUTKIJOIDEN YÖ USEASSA KAUPUNGISSA Kolmellatoista paikkakunnalla ympäri Suomen järjestetty tiedetapahtuma keräsi laajan yleisön.

Yhteensä 12 000 kävijää vieraili Tutkijoiden yön työpajoissa, esityksissä, luennoilla ja klubeilla. Tapahtuman teemana oli ”Muutos”.

Suosittuja tapahtumia Tutkijoiden yössä olivat koululaisille suunnatut työpajat sekä viihteelliset iltatapahtumat, kuten kahden joukkueen välinen Science Battle ”lasikuutioissa” Turussa. Jyväskylässä ja Kuopiossa rikottiin tiedetapahtumien kävijäennätyksiä. Tieteen tekijöiden liitto valitsi Vuoden tieteentekijän Joensuun Tutkijoiden yössä. ”Olen ylpeä siitä, kuinka tutkijat esittelivät omaa työtään ympäri Suomen. Tämä on jo itsessään hienoa, mutta vielä parempaa oli nähdä lukuisia aidosti kiinnostuneita vieraita esittämässä hyviä kysymyksiä!”, tapahtuman koordinaattori, akatemiatutkija Janne Pakarinen Jyväskylän yliopistosta iloitsee.

Tutkijoiden yö järjestettiin tänä vuonna Helsingissä, Joensuussa, Jyväskylässä, Kajaanissa, Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Savonlinnassa, Sodankylässä, Tampereella, Turussa ja Vantaalla. Järjestäjinä oli yli kymmenen suomalaista yliopistoa, Tiedekeskus Heureka, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Teknologian tutkimuskeskus VTT ja European Forest Institute.

Tutkijoiden yö järjestetään seuraavan kerran 29.9.2017. Tapahtuman pääjärjestäjät ovat samoja kuin tänä vuonna ja tapahtuma nähdään ensi syksynäkin vähintään 13 paikkakunnalla.

48

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Tutkijoiden yö Turun yliopiston eläinmuseossa.

Kuva: Jari Loisa.

TUTKIMUSAVAUKSIA Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö ja Jane ja Aatos Erkon säätiö rahoittavat 2,6 miljoonalla eurolla viittä tutkimushanketta, joissa huipputiede vauhdittaa yhteiskunnan uudistumista. Useaa hanketta johtaa uransa alkuvaiheessa oleva professori.

Kahden säätiön yhdessä rahoittamissa hankkeissa yhdistyy uudella tavalla digitalouden, teollisen internetin ja kiertotalouden osaaminen muotoilua ja ihmistieteitä unohtamatta. Tutkijoilla on vapaus etsiä ja kokeilla uusia ratkaisuja.

Aalto-yliopiston professori Antti Oulasvirran ryhmä kehittää pilvipalvelua, joka hyödyntää tietoa käyttäjistä ja ehdottaa suunnittelijalle, miten sivuston voisi suunnitella paremmin. Tampereen teknillisen yliopiston professori Minna Lanzin johtamassa avauksessa taas tutkitaan kuinka ihminen ja robotti toimivat luontevasti yhdessä.

Jyväskylän yliopistolla kehitetään professori Matti Haukan johdolla metallien talteenottoa elektroniikkaromusta yhdistämällä 3D-tulostustekniikkaa ja kemiaa. Viidennessä hankkeessa Aalto-yliopiston professori Mari Lundström ja tohtori Benjamin Wilson selvittävät, voisiko Suomen metsistä löytyä ratkaisu metallipintojen suojaamiseen.

lyhyesti

DIGITAALISTEN IHMISTIETEIDEN KESKUS Maailman digitalisoituminen, esimerkiksi internet ja siihen liittyvät aineistot ja palvelut, muuttaa ihmisten, organisaatioiden ja yhteiskuntien vuorovaikutusta ja toimintaa syvällisillä tavoilla. Samalla yhä laajemmat digitaaliset aineistot ja niiden käsittely tarjoavat uusia tutkimuskohteita ihmistieteissä ja haastavat tutkijat kehittämään ja ottamaan käyttöön uusia laskennallisia menetelmiä tutkimustyössä ja opetuksessa.

Näihin digitaalisten ihmistieteiden haasteisiin vastaa Helsingin yliopistoon perustettu uusi keskus Heldig – Helsinki Centre for Digital Humanities. ”Keskuksen perustaminen on osa maassamme menossa olevaa laajaa, Suomen Akatemian rahoittamaa yliopistojen profiloitumisohjelmaa ja on yksi Helsingin yliopiston kärkihankkeista”, kertoo humanistisen tiedekunnan dekaani, professori Arto Mustajoki.

Heldigin piirissä perustetaan mm. kahdeksan uutta digitaalisiin ihmistieteisiin liittyvää tenure track -professuuria seitsemään eri tiedekuntaan vuosina 2017–20. Keskus vahvistaa yliopistossa tehtävää alan monialaista tutkimusta, joka liittyy mm. kieliteknologiaan, korpustutkimukseen, kvantitatiivisiin sosiaalitieteisiin, oikeusinformatiikkaan, datatieteeseen ja aineistojen julkaisemiseen. ”Heldigin toiminta ei rajoitu vain Helsingin yliopistoon, vaan tavoitteena on luoda pääkaupunkiseudusta digitaalisten ihmistieteiden tutkimuksen ja opetuksen kansainvälinen solmukohta”, toteaa Heldigin johtajaksi nimitetty professori Eero Hyvönen. Mukana yhteistyöverkostossa ovat mm.

Aalto-yliopisto, Taideyliopisto ja monet kulttuurialan organisaatiot, arkistot ja museot, Yleisradio sekä yritysmaailman edustajia

TIEDEAFORISMIKILPAILUN VOITTAJAT Suomen aforismiyhdistyksen ja Tieteen päivien järjestämän tiedeaforismikilpailun voittajat julkistettiin Helsingin Kirjamessujen Tiedetorilla 27.10.2017. Ensimmäisen sijan kilpailussa sai Arto J. Annila. Toiselle ja kolmannelle sijalle pääsivät Olli Hyvärinen ja Osmo Tammisalo.

Vuoden 2015 lopulla järjestetyssä tiedeaforismikilpailussa haettiin tieteeseen ja eri tieteenaloi-

ly hy esti

Tiedeaforismikilpailun voittajat vasemmalta Osmo Tammisalo, 3. palkinto, Arto J Annila, 1. palkinto, ja Olli Hyvärinen, 2. palkinto. Kuva: Jari Loisa.

hin liittyviä ennen julkaisemattomia mietelauseita.

Kilpailun avulla haluttiin innoittaa uusia mietelauseiden kirjoittajia sekä löytää erinomaisia tiede­ aforismeja. Tässä onnistuttiin hyvin, sillä kilpailuun osallistui yhteensä 83 kirjoittajaa.

Ensi vuoden alussa tiedeaforismikilpailuun lähetetyt mietelauseet tulevat olemaan esillä Tieteen päivien 40-vuotisjuhlavuoden tapahtumissa sekä metrojen ja ratikoiden näytöillä raideaforismeina. Parhaista aforismeista koostetaan parhaillaan kirjaa Tiedeaforismikirja – uusia ajatelmia tieteestä, jonka toimittaa Timo Salo ja julkaisee Into Kustannus Oy. Kirja julkistetaan Tieteen päivillä 12.1.2017.

Tiedeaforismikilpailun kolme ensimmäistä sijaa jaettiin kirjoittajien lähettämien aforismikokonaisuuksien perusteella. Kunniamaininnan saanut Lea-Maaria Borg palkittiin parhaasta yksittäisestä tiedeaforismista.

Tieteentekoon kelpaavat hiukkaskiihdyttimet ja teipatut mehutölkit. Ajatus on tärkein. (Lea-Maaria Borg) Kirjamessuilla julkistettiin myös tulevien Tieteen päivien ohjelma, joka on nähtävissä myös verkossa (http://www.tieteenpaivat.fi/fi/ohjelma-2017). Kaikille avoin, ilmainen tapahtuma on Helsingissä 11.–15.1.2017. Pääteemana on ”Vapauden rajat – Frihetens gränser”. Painettua ohjelmaa saa Tiedekirjasta, Tieteiden talolta, Helsingin yliopiston päärakennuksesta ja Gaudeamus Kirjasta & Kahvista (Kaisa-talo).

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

49

Juuso Välimäki esittelee Sanomatalon Mediatorilla Bengt Holmströmin saamaa taloustieteen Nobel-palkintoa. Kuva: Mandi Vermilä.

VIHAPUHETTA VASTAAN Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK) ja kirjailijoiden kansainvälinen sananvapausjärjestö Suomen PEN tiivistävät yhteistyötä tutkijoiden ja kirjailijoiden kesken vihapuhetta vastaan. Tavoitteena on luoda verkosto, joka tukee yksittäisiä tutkijoita, (tieto)kirjailijoita ja toimittajia kohtaamaan voimakaskin häiritsevä palaute ja välttämään pelkoon perustuva itsesensuuri. Suomen PENiin suunnitellaan perustettavaksi tietokirjailijoiden ja tutkijoiden sananvapautta puolustava jaosto.

TJNK toteutti vuonna 2015 kyselyn tutkijoiden asiantuntijaroolissaan saamasta häiritsevästä palautteesta. Kyselyn perusteella häiritsevä palaute ja jopa vihapuhe on tutkijoille entuudestaan tuttu ilmiö mutta se näyttää yleistyneen ja voimistuneen. Siksi tutkijat miettivät aiempaa tarkemmin, missä kanavissa ja missä asiayhteyksissä he esiintyvät julkisuudessa. Tutkijat myös toivoivat tiedeyhteisön ja omien organisaatioidensa tukea häiritsevää ja asiatonta palautetta kohdatessaan.

NOBELISTIEN HÄMMÄSTYS Sanomatalon Mediatorilla järjestettiin Nobel-keskustelu, jossa arvioitiin lääketieteen, fysiikan, kemian ja taloustieteen Nobel-palkintoja. Läsnä oli myös fysiikasta palkittu Michael Kosterlitz. Keskustelijoille esitettiin myös kysymys, missä he haluaisivat kuulla saavansa palkinnon. Kosterlitz oli kuullut palkinnostaan espoolaisessa parkkihallissa. Suomalaisen Bengt Holmströmin saa-

50

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

maa taloustieteen palkintoa esitteli Aalto-yliopiston professori Juuso Välimäki.

Molemmat palkitut olivat palkinnosta kuultuaan aidosti hämmästyneitä. Skotlantilainen Kosterlitz käytti ilmaisua dumb luck ja totesi palkinnon saamisesta Mediatorilla: ”Valitse oikea ongelma, joka ei ole helppo. Loput 90 prosenttia on onnea.”

Holmström totesi aikaisemmin Svenska Ylen haastattelussa, että Nobelin saaminen on tuntunut suhteellisen kaukaiselta ajatukselta: ”Voisi siis sanoa, että olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuurilla on ollut myös paljon osuutta asiaan.” Keskustelussa toki todettiin, että molemmat ovat palkintonsa ansainneet.

UUSIA JÄSENIÄ TSV:N HALLITUKSEEN TSVn syyskokous valitsi lokakuussa kolme uutta jäsentä TSVn hallitukseen kaudelle 2017–19. Lisäksi kokous vahvisti kaksi muuta jäsentä eli Suomalaisen Tiedeakatemian ja Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseuran nimeämät jäsenet.

Hallituksessa on kaikkiaan 15 jäsentä.

Uusina jäseninä hallitukseen valittiin professori Hannu Riikonen (Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura), professori Keijo Hämäläinen (Suomalainen Tiedeakatemia), filosofian tohtori Cecilia af Forselles (Suomen Oppihistoriallinen Seura, Suomen Lääketieteen Historian Seura, Suomen kirjahistoriallinen seura), professori Ulla-Maija Forsberg (Kotikielen Seura, Suomalais-Ugrilainen Seura) ja dosentti Jarmo Saarti (Suomen tieteellinen kirjastoseura, Informaatiotutkimuksen Yhdistys).

Ilari Hetemäki

lyhyesti

K E SKU ST E LUA

Vaikuttava tiede on osaamislaji Globalisaatio, väestömuutokset ja teknologian edistysaskeleet muuttavat maailmaa. Kestävän kehityksen haasteet, työn muutokset ja aineettoman pääoman kasvava merkitys ovat tuoneet omat vaikutuksensa viimeaikaiseen kehitykseen. Ekologisuus ja ympäristövastuullisuus siirtävät kulutusrakenteita tavaroista palveluihin sekä nivovat kulttuurin ja talouden lähemmäksi toisiaan.

Näiden muutostrendien myötä tieteeseen kohdistuu uusia odotuksia ja vaatimuksia. Tieteellä on kautta historian ollut ratkaiseva merkitys yhteiskuntien kehitykseen, mutta nyt sen hyödyt halutaan käyttöön entistä nopeammin ja määrätietoisemmin. Tieteen tulee tuottaa tietoa päättäjien tarpeisiin, edistää yhteiskunnan ja kansalaisten elämänlaatua, ratkaista yhteiskunnallisia suuria haasteita sekä tukea maan taloudellista kehitystä.1 Valtiovalta on tarttunut Suomessakin näiden tavoitteiden edistämiseen.

tämisen ja päätöksenteon strategisena resurssina.2 Jotta STN:n rahoittamaa tutkimusta voitaisiin oikeasti käyttää päätöksenteon tukena, vuorovaikutuksen tutkijoiden ja poliitikkojen sekä muiden tulosten käyttäjien välillä on tiivistyttävä. Tiedon hyödyntäjien täytyy olla mukana tutkimushankkeen alusta asti, jotta heidän tietotarpeensa tulisivat tutkijoiden tietoon. Lisäksi tiedon on oltava päättäjien saatavilla oikeaan aikaan ja esitetty ymmärrettävästi. Tutkijoiden on otettava nämä vaatimukset huomioon jo tutkimushakemuksessa, sillä tärkeän osan STN:n rahoituspäätöksistä – tieteellisten kriteerien lisäksi – muodostaa nimenomaan vuorovaikutussuunnitelma.

Strateginen tutkimus palvelemaan yhteiskuntaa Viime vuonna käynnistettyjen strategisen tutkimuksen (STN-) ohjelmien teemat päättää valtioneuvosto. Strateginen tutkimus tarkoittaa tässä ”pitkäjänteistä, ongelmakeskeistä ja tieteellisesti korkeatasoista yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnan toimintojen kehittämistä palvelevaa tutkimusta, jonka tarkoituksena on löytää ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin ja ongelmiin” (HE 25/2014 vp). Ohjelmissa panostetaan tutkijoiden ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen, tutkimuksen monialaisuuteen ja tieteidenvälisyyteen, ja lisäksi tutkimuksen tavoitteena on toimia yhteiskunnan kehit-

Yliopistojen toimintakulttuurin muututtava Tarvelähtöisyys, tutkimuksen vaikuttavuus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus ovat tavoitteita, joita ei välttämättä oteta vastaan riemuiten tutkijayhteisössä. Rahoittajan uudet vaatimukset voidaan kokea uhkana tieteelliselle tutkimukselle, kun niiden pelätään syövän muutenkin niukkenevia tutkimusvaroja. Tämä onkin hyvä pitää mielessä, sillä tieteen kyky uudistaa yhteiskuntaa perustuu pohjimmiltaan korkeatasoiseen tutkimukseen, ei sen popularisointiin. Jos tutkimusresurssit viedään, ei kohta ole mitä popularisoida. Kun pidetään nämä fundamentit kohdallaan, vaatimus tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikutuksen lisäämisestä on kuitenkin perusteltu. Kenen etu voi olla, etteivät päättäjät, yritykset tai suuri yleisö tiedä tai ymmärrä, mitä on tutkittu ja mitä sillä on saatu selville? Demokraattisessa yhteiskunnassa tieteen rahoitus on sitä vahvemmalla pohjalla mitä useampi ihminen ymmärtää sen merkityksen.

Tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vaade ei suinkaan ole syntyneet pelkästään STN-ohjelmien myötä. Esimerkiksi tiedekeskuksissa ja

1

2

Hautamäki ja Ståhle 2012; Ståhle, Ståhle & Lin 2015; Hautamäki, Ståhle, Oksanen & Tukiainen 2016.

keskuste lua

Mickwitz ja Maijala 2015; http://www.aka.fi/fi/strategisentutkimuksen-rahoitus2/

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

51

Tieteen päivillä on popularisoitu tiedettä onnistuneesti jo pitkään. Viime vuosina myös avoimen innovoinnin tapahtumat, hackathonit, ovat pyrkineet lisäämään vuorovaikutusta ja yhteiskehittämistä teknologia-aloilla. Nämä ovat arvokkaita, mutta kuitenkin vain erillisiä aktiviteetteja, jotka eivät sellaisenaan liity yliopiston jokapäiväisiin tutkimuskäytäntöihin. Vaikuttavuuden päämäärätietoinen ja kestävä lisäys edellyttää muutoksia nimenomaan yliopiston omiin toimintoihin.

Kansallisen kilpailukyvyn kehittäminen edellyttää, että uusimman tieteen ja tekniikan tulokset kyetään viemään tehokkaasti sekä opetukseen että liike-elämään. Tarvitsemme siten entistä tehokkaampaa tiedonsiirtoa ja vuorovaikutusta korkeakoulujen, yritysten ja yhteiskunnan välillä. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä viestinnästä, vaan uusista vuorovaikutuksen ja yhdessä luomisen menetelmistä, foorumeista ja alustoista, jotka tiivistävät vuoropuhelua. Muutoksen on tultava yliopistojen sisään; toimintatapojen ja rakenteiden on uudistuttava ja yliopistoihin on saatava uudenlaista osaamista.3

Tiedetuottaminen – uusi oppimishaaste Tieteen vaikuttavuus ja vuorovaikutus yhteiskunnan kanssa on laaja kokonaisuus, jossa vaihdantaa käydään osaamisella, tiedolla, kulttuurisilla sisällöillä sekä aineellisilla tai aineettomilla tuotteilla ja palveluilla. Nämä eivät useinkaan siirry yhteiskunnan hyödynnettäviksi itsestään, vaan tulokset edellyttävät tältä osin tuottamista. Tilanne on verrattavissa kulttuuriteollisuuteen, jossa erotetaan sisältö ja sen tuottaminen. Perinteisen työnjaon mukaan taiteilija vastaa sisällöstä, kulttuurituottaja tuotannosta. Tuottajien toimenkuvat ovat kolmikantaisia kulttuurin, liiketoiminnan ja jonkin kolmannen toimialan risteyskohtia. Tämä tarkoittaa kulttuurin ja vaikkapa matkailun, elämysteollisuuden, terveyden, hyvinvoinnin tai työkyvyn edistämisen välisiä yhteyk­siä.

Eri toimialojen rajapintoja ylitettäessä tuottajan rooli korostuu uusien ideoiden ja eri kenttien toimintatapojen yhteen sovittajana. Olennaista on myös tuotteistaminen, markkinointi sekä tuotteiden ja palveluiden kehittäminen. Eräillä kulttuurituotannon alueilla, erityisesti elokuvatuotannossa, tuotta3

52

Ståhle ja Pirttivaara 2015; Ståhle ja Åberg 2015; Durst ja Ståhle 2013; Lehtola, V. ja Ståhle, P. 2014.

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

jien ammattinimike on ollut jo pitkään vakiintunut ja ilmentänyt sitä organisatorista toimintaa, jossa kulttuurituotannon materiaaliset ehdot yhdistetään sisältöjä luovaan toimintaan. Tuottaminen voi kohdistua myös muuhun kulttuuriteollisuuteen (kirjankustannus, äänitteet), ohjelmanvirtateollisuuteen (radio, televisio), kirjoitetun informaation tuottamiseen (lehdet), sähköiseen viestintäteollisuuteen (uusmedia) sekä esittävään taiteeseen ja tapahtumatuotantoon (teatteri, tanssi, musiikki, näyttelyt).4 Kaikki nämä kuvaukset sopivat myös tieteen tuottamiseen. Tuottajan osaaminen sisältää tiede-, taide- ja kulttuurisisällöt, asiakkaiden tuntemisen sekä liiketoiminnalliset taidot. Tuottajan tärkeimpiä tehtäviä ovat produktion prosessihallinta ja lankojen kokonaisvaltainen käsissä pitäminen. Näiden vaatimusten taakse kätkeytyviä osaamisalueita ovat esimerkiksi taiteellinen sisältö, taloushallinto, tuotantologistiikka, tiimityö ja markkinointiviestintä. Myös toimivien yhteistyöfoorumeiden ja verkostojen merkitys on kulttuurituottajan työssä tärkeä. Tuottajat toimivat muun muassa taiteilijan ja yleisön kohtaamisten välittäjinä, tapahtumien järjestäjinä, kulttuurin eri muotojen näkyvyyden edistäjinä, vuoropuhelun käynnistäjinä sekä hallinnoinnin ja johtamisen moottoreina. Yhteistä kaikille tuottajille on liiketoiminnallisen osaamisen, tuotantomenetelmien ja -teknologioiden sekä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärrys ja hallinta. Tuottaja toimii sisällön tuottajan – taiteilijan tai tutkijan – työparina, jolloin hänen roolikseen muodostuu nimenomaan tuotantoasioiden kokonaisvaltainen hoitaminen.5 Tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta on vaikea lisätä merkittävästi ilman tuottamisfunktiota. Yliopistojen tulisikin määritellä ja vakiinnuttaa tiedetuottaminen osaksi toimintaansa.

Uusia, yleisölle ja yrityksille kiinnostavia tuloksia syntyy tieteellisen tutkimuksen tuloksena koko ajan, mutta niitä ei osata täysimääräisesti hyödyntää. Avoimet aineistot ja lähdekoodit takaavat, että uudenlaisia sovelluksia tullaan näkemään lähiaikoina esimerkiksi insinööriosaamisen pelillistämisessä, matkailussa, muotoilussa, kulttuurialoilla, hyvinvointi- ja terveyspalveluissa sekä elintarvi4 5

Ruuska 2000, 18; Halonen 2004; Lageström ja Mitchell 2005.

Nikoskinen 2010; Halonen 2005; Ruuska 2000.

keskustelua

ke- ja bioteollisuudessa. Tiedetuottamisella on nyt käytössään entistä enemmän visuaalisuutta, elämyksiä ja kiinnostavia tarinoita. Esimerkiksi 3D, virtuaalisuus, lisätty todellisuus, pelillistäminen ja paikkatietoteknologia tarjoavat yhä enemmän konkreettisia sovelluskohteita. Tieteellinen julkaiseminen ja popularisointi jäävät kuitenkin ajan, motivaation ja seurannan puut­tuessa useimmiten vähäisiksi. Harvalla tutkimushankkeella on suunniteltuja prosesseja tai edes tietovarastoja, joiden pohjalta hankkeessa saavutetut tulokset näkyisivät julkisuudessa ja olisivat hyödynnettävissä.

Tutkimuksen vaikuttavuuteen panostettava Tutkimuksella ja opetuksella on perinteisesti yliopiston sisällä omat prosessinsa ja tukirakenteensa, joiden varassa niihin vaadittava osaaminen syntyy, kehittyy ja tuottaa tulosta. Tutkimus ja opetus ovat osa akateemista professiota, johon meritoituminen tapahtuu määriteltyjen ja tuettujen toimintojen kautta. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen sen sijaan on vailla prosesseja, rakenteita ja osuutta akateemisessa professiossa, eikä sillä ole minkäänlaista merkitystä meritoitumiselle. Näistä syistä myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen osaaminen ja motivaatio sen kehittämiseen puuttuu yliopistosta. Jos tähän ei puututa, on turha odottaa yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vahvistuvan.

Tavoite tieteen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ei toteudu ilman, että kehitetään siihen liittyvää osaamista. Osaamishaaste lankeaa osittain tutkijoihin, heidän työnkuvansa laajenee.

Jokaisen tutkijan on osattava kertoa työnsä tuloksista yleistajuisesti ja tiedostettava niiden yhteiskunnallinen merkitys. Tutkijan roolimuutos ei kuitenkaan voi olla kovin suuri.

Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus edellyttää tiedon tuotteistamista, uusia rakenteita, tapahtumia ja yhteistyöfoorumeita, joiden kehittämiseen ja ylläpitoon tutkijoilla ei ole aikaa eikä ammattitaitoa.

Tiedetuottajan tulee yhdistää toimijoita monialaisissa verkostoissa, hyödyntää innovaatio-, projekti- ja talousosaamista, mutta myös viestintä-, media- ja ryhmätyötaitoja. Tuottajan tehtäviin kuuluvat luontevasti myös eri kohderyhmien tavoittaminen sekä tapahtumien ja vuorovaikutuksen liittäminen osaksi normaalia tutkimushanketyötä.

keskuste lua

Tieteen vaikuttamistavoitteiden toteutuminen tarvitsee eri tavoin profiloituneita tiedetuottajia, jotka ammattikuntana tuovat yliopistojen ja yhteiskunnan rajapintaan sieltä puuttuvan funktion ja osaamisen. Vain siten voimme odottaa tieteeltä jatkuvasti tehostuvaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta terveellä tavalla – siten, että tieteellisen tutkimuksen resurssit eivät vähene.

Lähteet Durst, S. ja Ståhle, P. 2013. Success factors of open innovation – a literature review. Journal of Business Research and Management IJBRM, Vol 4, Issue 4, 111–113.

Halonen, K. 2004. Huomisen rientoja tuottamassa. Tapahtumatuottajien ammatin kehitystrendejä tuottajia kouluttavien ammattikorkeakoulujen näkökulmasta. Cuporen julkaisuja 5. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen edistämissäätiö Cupore. Helsinki.

Halonen, K. 2005. Visioita ja valintoja. Tapahtumatuotannon tulevaisuus helsinkiläisten tuottajien arvioimana. Cuporen julkaisuja 10.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö. Helsinki.

Hautamäki, A., Ståhle, P., Oksanen, K. & Tukiainen, T. 2016. Vaikuttavaa tutkimusta – Kokeiluehdotuksia tutkimuksen vaikuttavuuden ja kaupallistamisen edistämiseksi. Työ- ja elinkeino­ ministeriön julkaisuja. Innovaatio 2/2016. Lönnberg Print & Promo.

Hautamäki, A. ja Ståhle, P. 2012. Ristiriitainen tiedepolitiikkaamme – suuntana innovaatiot vai sivistys? Gaudeamus: Helsinki.

HE 25/2014 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi Suomen Akatemiasta annetun lain muuttamisesta.

Lageström, S. ja Mitchell, R. 2005. Klerot 1. Taide- ja kulttuurialojen elinkeinorakenteen muutos ja lähitulevaisuuden osaamistarpeet.

Cuporen julkaisuja 9. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen kehittämissäätiö Cupore: Helsinki.

Lehtola, V. ja Ståhle, P. 2014. Societal innovation at the interface of the state and civil society. Innovation: The European Journal of Social Science Research, Volume 27, Issue 2, 152–174.

Mickwitz, P. ja Maijala, R. 2015. Strateginen tutkimus ja Strategisen tutkimuksen neuvosto. Tieteessä tapahtuu 6/2015.

Nikoskinen, E. 2010. Kulttuurintuottajana työelämään. HUMAKista valmistuneiden kulttuurituottajien (AMK) työelämään sijoittuminen, koulutuskokemukset ja jatko-opintosuunnitelmat. Sarja B. Projektiraportit ja selvitykset 15. Humanistinen ammattikorkeakoulu HUMAK. Ruuska, J. 2000. Kulttuuri- ja sisältötuotannon koulutusselvitys. Seinäjoen ammattikorkeakoulun julkaisusarja B. Raportteja ja selvityksiä 8. Seinäjoen ammattikorkeakoulu. Seinäjoki.

Ståhle, P. ja Pirttivaara, M. (toim.) 2015. Rikastuttava yhteistyö ja uudet toimintamallit. Innovaatioekosysteemi yhteiskunnan ajurina.

Tekes Review 317/2015. Helsinki.

Ståhle, P., Ståhle, S, ja Lin, C. 2015. Intangibles and national economic wealth – a new perspective on how they are linked. Journal of Intellectual Capital, Vol. 16 Iss: 1, 20–57.

Ståhle,P. & Åberg, L. 2015. Organizations in a non-linear, unpredictable world. Business and Management Studies Vol. 1, No. 1; March.

PIRJO STÅHLE, HANNU HYYPPÄ JA MARIKA AHLAVUO Pirjo Ståhle ja Hannu Hyyppä ovat professoreja Laserkeilauksen tutkimuksen huippuyksikössä sekä Aalto-yliopiston Insinööritieteiden korkeakoulussa, Mittaamisen ja mallinnuksen yksikössä. Marika Ahlavuo toimii samassa yksikössä koordinaattorina.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

53

Paljonko tosiaan on paljon?

Täydeltä terältä loistavan syysauringon värjäämän sunnuntaiaamun ratoksi nappasin pöydältä tuoreen Tieteessä tapahtuu -lehden ja luin kahvikupistani nousevan höyryn läpi nautinnolla Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin (2016) artikkelin, jonka keskeistä antia itselleni oli monografian ylistys ja akateemisen vapauden ehdoton vaade. Tämän kirjoitukseni kohde on kuitenkin lehden seuraava artikkeli, johon mielenkiinnolla seuraavaksi syvennyin. Siinä Reetta Muhonen ja Janne Pölönen (2016) analysoivat vielä julkaisematonta opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeen aineistoa vastatakseen kysymykseen, paljonko on paljon. Kysymys on retorinen, eikä kirjoituksessa siihen vastausta varsinaisesti edes yritetä antaa. Kirjoituksen todellisena tarkoituksena on vertailla, kuinka paljon tutkijat keskimäärin julkaisevat eri tieteenaloilla ja kuinka julkaisumäärän laskentatapa, eli osittaminen julkaisujen kaikille kirjoittajille, vaikuttaa tieteenalojen julkaisumääräjärjestykseen.

Letkeästi edennyt sunnuntailukemiseni keskeytyi, kun taukosin tankkaamaan alaotsikon ”Julkaisujen laskentatapa vaikuttaa tieteenalojen tuottavuusjärjestykseen” jälkeisiä lukuja ja laskelmia.

Kaikki ei vaikuttanut olevan oikein. Jonkin aikaa kestäneen tekstiin ja taulukoihin kohdistuneen tutkijantyön jälkeen päädyin lopputulemaan, että kirjoituksessa esitetty keskimääräinen vuotuinen julkaisumäärä on hieman liiankin paljon. Kun esitetään ja analysoidaan aineistoa, on syytä olla tarkkana, että numerot ovat oikein, aineiston luonnehtijat ovat aineistoon sopivia ja johtopäätökset seuraavat tuloksista.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kaikkia päätieteenaloja edustavien 14 411 tutkijan julkaisujen määriä. Näistä tutkijoista vain 9 463 oli tutkimusjakson 2012–14 aikana julkaissut edes yhden vertaisarvioidun tutkimuksen, ja peräti 4 948 tutkijaa eivät olleet julkaisseet mitään. Yhteensä erillisiä julkaisuja oli kertynyt 32 024 kappaletta. Osa näistä julkaisuista on tutkittavan tutkijajoukon yhteisjulkaisuja ja tulee huomioiduksi kahteen tai useampaan kertaan osittamatonta keskimääräis-

54

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

tä tutkijakohtaista julkaisumäärää laskettaessa.

Osittamaton julkaisujen yhteismäärä oli aineistossa 66 504 julkaisua ja ositettu julkaisumäärä, joka syntyy laskemalla yhteen murto-osat, jotka saadaan jakamalla kukin julkaisu julkaisun kirjoittajien lukumäärällä, oli 17 025.

Ensimmäinen keskimääräinen luku, joka alaotsikon jälkeen tuloksena ilmoitetaan, on, että julkaisseet tutkijat ovat vuositasolla kukin julkaisseet keskimäärin 4,7 osittamatonta vertaisarvioitua julkaisua. Pohdin, että jos ei nyt äärimmäisen paljon, niin ei tämä keskimääräinen vuotuinen julkaisumäärä ihan vähänkään ole. Olin jo siirtynyt seuraavan tuloksen tarkasteluun, kun mieleni sopukoista kuului: hetkinen vielä, ja ajatukseni karkasi takaisin edelliseen tulokseen. Tuloksen 4,7 ilmoitettiin olevan keskimääräinen julkaisumäärä vuositasolla, vaikka laskenta oli tehty kokonaisjulkaisumääristä kolmen vuoden tarkastelujaksolla 2012–14.

Aivan niin, en ollutkaan kunnolla ymmärtänyt alaviitteen 1 sanomaa sitä lukiessani, koska alaviite ei silloin tuntunut liittyvän analyysin ulkopuolelle jätettyyn henkilöstöön, jonka yhteydessä alaviite esiintyi. Nyt palasin alaviitteeseen, sillä tämä vuositason julkaisumäärä vaikutti liittyvän siihen.

Alaviitteessä todetaan: ”Koska tutkijoiden kahden vuoden tuotosta arvioidaan kolmen vuoden julkaisujen perusteella, julkaisumäärät per tutkija on suhteutettu vuositasoon kertomalla tulos arvolla 2/3.” Asia selvä. Jos tutkija on julkaissut kaksi artikkelia jokaisena kolmesta tutkimusvuodesta, saadaan alaviitteen mukaisesti hänelle vuositasoon suhteutetuksi tulokseksi (2+2+2) × (2÷3) = 4.

Vaikka tekstissä niin väitetään, tämä ei ole kyseisen tutkijan vuotuinen keskimääräinen julkaisumäärä, vaan tämä on keskimääräinen julkaisumäärä kahta vuotta kohden, ja yllä ilmoitettu julkaisumäärä on kaksinkertainen aineistossa todellisesti esiintyviin vuotuisiin julkaisumääriin nähden. Julkaisseiden tutkijoiden vuotuinen keskimääräinen osittamaton julkaisumäärä onkin siis 2,34 julkaisua vuodessa ilmoitetun 4,7 sijaan. Sama ansioton arvonnousu koskee kaikki muitakin kirjoituksessa esitettyjä osittamattomia ja ositettuja keskimääräisiä vuotuisia julkaisumääriä mukaan lukien arvot kuviossa 1 ja taulukossa 2. Kyse ei ole vuotuisista luvuista vaan luvuista kahta vuotta kohden.

Kirjoituksen pohjana käytetty aineisto vai-

keskustelua

kuttaa niin mittavalta ja hyvältä otokselta, että siitä johtopäätösten vetämisen voisi alistaa kunnollisillekin tilastollisille tarkasteluille keskiarvojen pienistäkin eroista tai laskutavasta riippuvista keskiarvojen järjestysten muutoksista vedettyjen johtopäätösten sijaan. Aineistossa esiintyvien nollajulkaisijoiden yllättävänkin suuri osuus sekä julkaisujen keskittymisestä harvoille tutkijoille johtuva aineiston vinouma toisi kyllä analysointiin omat mausteensa. Samat mausteet ryydittävät kuitenkin myös keskiarvoa aineiston luonnehtijana, jonka Muhonen ja Pölönen kyllä itsekin myöntävät johtavan siihen, että keskiarvot antavat ”vain rajallisen näkökulman”.

Itse asiassa, keskiarvo ei anna vinosta aineistosta vain rajallista näkökulmaa vaan riippuen vinouden voimakkuudesta se saattaa antaa aineiston keskimääräisyydestä jopa täysin harhaanjohtavan kuvan. Kuinka harhaanjohtavan suhteessa esimerkiksi mediaaniin, joka ei ole herkkä vinoumille, riippuu siitä, kuinka vino aineisto lopulta on.

Jos aineisto on normaalijakauman mukainen, keskiarvo ja mediaani palauttavat suurin piirtein saman luvun, mutta mitä vinompi aineisto on, sitä paremmin mediaani suhteessa keskiarvoon luonnehtii aineiston keskimääräisyyttä.

Havainnollistetaanpa: Muhonen ja Pölönen kertovat, että ”kaikilla päätieteenaloilla vajaa viidennes tutkijoista julkaisee puolet kaikista tieteellisistä julkaisuista”. Jos oletamme, että numerot pätevät nyt käsillä olleeseen julkaisumääräaineistoon, voimme laskea tuon eniten julkaisseen viidenneksen ja vähemmän julkaisseen neljän viidenneksen vuotuisen keskimääräisen osittamattomien julkaisujen määrän. Julkaisumäärä siis kolmea vuotta kohden on 66 504 ja tutkijoita kaikkiaan 14 411.

Puolet kaikesta julkaiseva tutkijajoukon viidennes julkaisee keskimäärin 3,85 julkaisua vuodessa, kun valtaosa, tai 80 %, tutkijoista julkaisee keskimäärin vain 0,96 julkaisua vuodessa. Kun näitä lukuja verrataan koko vinon julkaisumääräaineiston keskiarvoon 2,34 syntyy julkaisumääristä, ei vain rajallinen, vaan melko vääristynyt kuva.

Enemmän julkaiseva viidennes tutkijoista julkaisee keskimäärin 65 % enemmän kuin mitä koko aineiston keskiarvo antaa ymmärtää, ja toisaalta tämän viidenneksen ansiosta koko aineiston keskiarvon osoittama julkaisumäärä on 144 % kor-

keskuste lua

keampi kuin mitä vähemmän julkaiseva valtaosa tutkijoista keskimäärin julkaisee. Paljonko siis tosiaan on paljon? Rohkenen väittää, että vähemmän julkaisevan tutkijajoukon näkökulmasta koko joukon keskiarvo lähestyy paljoa, kun enemmän julkaisevalle viidennekselle koko joukon keskiarvoon jääminen olisi jo vähän. Aineiston vinoudesta johtuen koko aineiston yli laskettu keskiarvo ei siis kummankaan joukon näkökulmasta luonnehdi keskimääräistä julkaisumäärää toivottavalla tavalla.

Näiden pohdintojen ja laskelmien jälkeen kahvini olikin jo jäähtynyt ja aamuaurinko vaihtunut kellastuneiden koivujen latvoja kullanhehkuiseksi värjääväksi pallon puolikkaaksi. Vielä ennätän ulos viimesäteistä nauttimaan, jos heti lähden.

Viitteet

Kivistö, S. ja Pihlström S. 2016. Tutkimuksen vaikuttavuus, moninaisuus ja julkaisukäytännöt. Tieteessä tapahtuu 5/2016: 3–10.

Muhonen, R. ja Pölönen, J. 2016. Paljonko on paljon? Tieteessä tapahtuu 5/2016: 11–19.

JANNE K. KOTIAHO Kirjoittaja on ekologian professori Jyväskylän yliopistossa.

Tapahtumia Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 28.–29.11. II Kansanmusiikintutkijoiden symposium: Muistimusiikista nuottimusiikkiin.

12.1. SKS mukana Tieteiden yössä • Ehkä unohdettu, vaan ei kadotettu – suomalaisten kulttuuriperintöä kartoittamassa.

• Suomi 100: sävelin, sanoin ja kuvin, Helsingin yliopiston päärakennus, juhlasali, Aleksanterinkatu 5, Helsinki • ”Saan Halle luia Laula, waik maailma mitä pauha”, Helsingin Tuomiokirkon krypta, Kirkkokatu 18, Helsinki • TIETOKIRJA.FI: Tiedekirjaraati.

26.–27.1. 1800-luvun tutkimuksen päivät: Materiaalinen kulttuuri ja kulttuurin materiaalisuus pitkällä 1800-luvulla Jyväskylässä.

Kaikki tapahtumat ellei muuta mainita SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki.

Ohjelmat: www.finlit.fi

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

55

Panosten määrittely vaikuttaa tuottavuuslaskennan tuloksiin Artikkelimme päätarkoituksena oli kuvata julkaisujen laskentatavan vaikutusta tieteenalojen väliseen tuottavuusjärjestykseen. Kysymys on siitä, kuinka tuottavilta eri alojen tutkijat näyttävät toisiinsa verrattuna, mikäli yhteisjulkaisut lasketaan kokonaisina kaikkien niihin osallistuneiden tutkijoiden tuotoksiksi tai ositettuina kaikkien tekijöiden lukumäärällä. Janne Kotiahon kritiikki kohdistuu kahteen asiaan: ensinnä kysymykseen siitä, kuinka hyvin esittämämme tuottavuusluvut kuvaavat vuositason julkaisutuottavuutta, toiseksi keskiarvojen käyttöön vinojen aineistojen kuvaamisessa.

Olemme käyttäneet artikkelissa opetus- ja kulttuuriministeriön Tutkijan julkaisuaktiivisuus -hankkeessa laskettuja tuottavuuslukuja. Laskutapa hankkeessa perustuu panos–tuotos-mallin mukaiselle ajattelulle. Tämän laskutavan mukaisesti verrattavat panokset (2 vuoden tutkijat) ja tuotokset (3 vuoden julkaisut) tasapainotetaan käyttämällä julkaisujen laskennassa 2/3-kerrointa. Tällä on pyritty siihen, että tuloksena syntyvät luvut kuvaisivat kahden vuoden tutkijoiden kahden vuoden julkaisuja. Siitä, miten panoksia ja tuotoksia määritellään ja miten hyvin niiden ajatellaan todellisuutta kuvaavan, voidaan olla kuitenkin montaa mieltä.

Kotiahon esittämä yhden tutkijan kolmen vuoden julkaisujen keskiarvoa kuvaava havainnollistus ja laskentapa toimivat yhden henkilön julkaisutuottavuutta laskettaessa, mutta hänen esittämässään laskentatavassa ongelmaksi osoittautuu panosten määrittely. Ristiriitaa syntyy siitä, että panostekijänä käytetty vuosien 2011 ja 2012 julkaisseet tutkijat (9 463) on noin 10 prosenttia suurempi joukko kuin yhden vuoden julkaisseet tutkijat. Vuonna 2011 viidessä case-yliopistossa työskenteli 8 471 julkaissutta tutkijaa, vuonna 2012 heitä oli 8 677 (vuosien 2011 ja 2012 keskiarvo: 17 148/2=8574). Näin ollen Kotiahon vastineessaan esittämällä logiikalla lasketut tuottavuusluvut jäisivät todellisuutta alhaisemmiksi. Vastaavasti ar-

56

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

tikkelissamme esitettyjen lukujen voidaan väittää kuvaavan julkaisutuottavuutta yläkanttiin.

Kun panoksia määritetään henkilömäärinä, yksi ongelma liittyy siihen, että kaikkien tutkijoiden työpanos ei ole ollut yhtä suuri: artikkelimme aineistossa 38 % on tehnyt täydet kaksi henkilötyövuotta vuosina 2011 ja 2012, ja 28 % on tehnyt vähemmän kuin yhden henkilötyövuoden. Henkilötyövuosilla voidaan laskea, mikä tutkijajoukon tuottavuus on, mikäli kaikki julkaisseet tutkijat olisivat tehneet kokonaisia työvuosia. Seuraavassa tarkennamme artikkelissa esittämiämme tuottavuuslukuja käyttäen panostekijänä tutkijoiden lukumäärän sijaan henkilötyövuosia. Määriteltäessä panostekijä henkilötyövuosina julkaisseiden tutkijoiden vuosittainen julkaisujen keskiarvo asettuu artikkelissamme esitettyjen ja Kotiahon esittämien julkaisutuottavuuslukujen välille.

Taulukossa 1 esitämme rinnakkain julkaisseiden tutkijoiden lukumäärän ja henkilötyövuodet havainnollistaaksemme näiden kahden erilaisen panostekijän suhdetta. Vuosina 2011 ja 2012 viiden case-yliopiston 9 463 tutkijan joukko teki yhteensä 13 409 henkilötyövuotta. Vuotta kohden henkilötyövuosia tehtiin siis 6 704,5. Jotta saataisiin selville vuoden työpanosta vastaava vuositason tuottavuus, kolmen vuoden julkaisumäärä (osittamattomat 66 504) jaetaan kolmella, minkä jälkeen saatu tulos 22 168 jaetaan kahden vuoden henkilötyövuosien keskiarvolla (6 704,5). Näin laskettuna tulokseksi saadaan 3,3 osittamatonta julkaisua henkilötyövuotta kohden.

Ositettujen julkaisujen kohdalla vastaavaksi luvuksi saadaan 0,8. Henkilötyövuosia panostekijänä hyödyntäen tutkijoiden keskimääräinen julkaisutuottavuus vuositasolla on alhaisempi, mitä artikkelissa esittämämme luvut (4,7 ja 1,2).

Edellä kuvatut luvut kuvaavat vähintään yhden tieteellisen julkaisun vuosina 2012–14 tuottaneiden tutkijoiden joukkoa. Esitimme artikkelissamme myös keskimääräisen julkaisutuottavuusluvun kaikille tutkijoille, jolloin mukana olivat myös ne tutkijat, jotka eivät olleet julkaisseet kolmen vuoden aikana yhtään julkaisua (4 948 henkilöä). Kun tämän joukon julkaisutuottavuutta tarkastellaan samaan tapaan koko opetus- ja tutkimushenkilöstön vuosien 2011 ja 2012 henkilötyövuosien valossa (21 935/2=10 968), vuositason keskiarvoksi saadaan 2 osittamatonta julkaisua (22 168/10 968=2,0) ja

keskustelua

Tutkijoita Henkilötyövuosia 2011–2012 (HTV) 2011–2012

Osittamattomia julkaisuja 2012–2014

Ositettuja julkaisuja 2012–2014

Osittamattomia julkaisuja/ HTV*

Ositettuja julkaisuja/ HTV*

Julkaisseet tutkijat yhteensä

9463

13409

66504

17025

3,3

0,8

Kaikki tutkijat yhteensä

14411

21935

66504

17025

2,0

0,5

Taulukko 1: Vuositason julkaisutuottavuus henkilötyövuosilla laskettuna. *Julkaisujen kolmen vuoden keskiarvo jaettuna kahden vuoden henkilötyövuosien keskiarvolla.

0,5 ositettua julkaisua (5 675/10 968=0,5) (vrt. vastaavat luvut alkuperäisessä artikkelissa: 3,1 ja 0,8).

Keskiarvojen käytöstä tuottavuuslaskennassa Kotiaho ottaa kantaa siihen, että vinojen aineistojen kuvaamisessa keskiarvo ei ”luonnehdi keskimääräistä julkaisumäärää toivottavalla tavalla”.

Vinous on julkaisujakaumia yleisesti luonnehtiva tekijä, joka näkyy aineistossamme siten, että noin viidennes tutkijoista julkaisee yli puolet kaikista julkaisuista. Nostimme tämän esille artikkelissamme havainnollistaaksemme, miksi ”keskiarvojen tarkastelu tuottaa vain rajallisen näkökulman ilmiön ymmärtämiseen”. Kotiaho esittää sopivammaksi vaihtoehdoksi mediaanin käyttöä. Mikäli tutkimuksen päätarkoituksena olisi yksinomaan julkaisutuottavuuden luonnehtiminen, mediaani toimisi keskiarvon rinnalla aineiston kuvaajana.

Koska kyseessä on kuitenkin tuottavuuslaskenta, käytettiin keskiarvoa. Myös kansainvälisissä bibliometriikan alan tutkimuksissa keskiarvoja käytetään julkaisutuottavuuden laskennassa ja erojen tarkastelussa (tuoreimpana esim. Dıaz-Faes ym.

2016, Kyvik ja Aksnes 2015). On selvää, että koko tutkijajoukolle laskettuun keskiarvoon tai mediaaniin ei sellaisenaan pysty samaistumaan monikaan tutkija, koska tieteenalan ohella julkaisutuottavuutta selittää voimakkaasti muutkin tekijät, kuten tutkijan uravaihe ja sukupuoli (ks. esim. Lyytinen ym. 2016).

Osittamisen ja julkaisuaineiston kattavuuden vaikutus Kuten Kotiaho toteaa vastineessaan, kysymys tutkijoiden vuositason julkaisutuottavuudesta oli sii-

keskuste lua

nä mielessä retorinen, että emme pyrkineet esittämään siihen tyhjentävää vastausta. Kotiahon vastine muistuttaa osuvasti, että panosten ja tuotosten määrittely vaikuttaa olennaisesti siihen kuinka tuottavilta tutkijat näyttävät. Paljonko on paljon -artikkelimme päätarkoitus oli havainnollistaa osittamisen vaikutus tutkijoiden julkaisumääriin eri tieteenaloilla. Riippumatta siitä, miten vuositason julkaisutuottavuus lasketaan, julkaisujen osittaminen tai osittamatta jättäminen vaikuttaa siihen, kuinka tuottavilta humanistit ja yhteiskuntatieteilijät vaikuttavat verrattuna luonnon- tai lääketieteilijöihin, tai psykologit verrattuna muihin ihmistieteiden edustajiin. Annoimme myös alkuperäisessä artikkelissamme ymmärtää, että emme pidä tieteenalojen tuottavuusvertailua tai asettamista ”paremmuusjärjestykseen” mielekkäänä, mutta jos tätä välttämättä halutaan tehdä, on kiinnitettävä huomiota julkaisujen laskentatapaan ja julkaisuaineiston kattavuuteen eri tieteenaloilla.

Lähteet Dıaz-Faes, A. A., Bordons, M. ja van Leeuwen T. N. (2016). Integrating metrics to measure research performance in social sciences and humanities: The case of the Spanish CSIC. Research Evaluation, Online first, October 14, 2016.

Kyvik, S. and Aksnes. D. W. (2015). Explaining the increase in publication productivity among academic staff: a generational perspective. Studies in Higher Education 40 (8), 1438–1453.

Lyytinen, A., Muhonen, R., Koskinen, O. ja Eskola, O. (2016). Ulkomaiset tutkijat ja julkaisuaktiivisuus. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016: 16.

REETTA MUHONEN JA JANNE PÖLÖNEN Reetta Muhonen on tutkijatohtori Tiedon, tieteen teknologian ja innovaatioiden tutkimuskeskus TaSTIssa Tampereen yliopistossa. Janne Pölönen on suunnittelija Julkaisufoorumissa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

57

Väitös käy monen myllyn läpi Tapio Tervamäki arvioi väitöstyötäni Vallanvaihdon muuttuva kuva (2015) Tieteessä tapahtuu -lehdessä (5/2016). Tervamäki on poiminut tutkimukseni yhdestä luvusta, joka käsittelee presidentti Urho Kekkosen terveydentilan kuvauksia, pienen pieniä yksityiskohtia tehden sitten omat, täysin uniikit johtopäätöksensä. Tervamäen huomiot menevät niin pahasti ohi maalin, että pyrin seuraavassa selvittämään sitä toimintaympäristöä, missä Tervamäki on kirjoituksensa tehnyt. Analyysini D. C. Wattin typologian toimivuudesta väitöksessäni vaatii oman artikkelinsa.

Väitöstyöhöni tutustui jo ennen esitarkastusta useampi ansioitunut lähihistoriaan erikoistunut professori. Yksikään heistä ei tuonut esille palautteessaan Tervamäen mainitsemia asioita. Esitarkastuksessakaan Tervamäen väitöksestäni nyt löytämiin virheisiin ei kiinnitetty mitään huomiota.

Muuta palautetta tietysti tuli runsaasti, ja huomioin ne sorvatessani tutkimukseni seuraavaa versiota. Ennen väittelylupaa oikein kerjäsimme väitökseni ohjaajan kanssa mahdollisimman kriittistä palautetta käsikirjoituksestani, jotta allekirjoittanut saisi eväät seuraavan version työstämiseen. Toiselta esitarkastajaltani tulikin sähköpostissa hyödyllinen, mutta kovasti työllistävä kriittinen palaute.

Olin aiemmin, joskus vuosina 2012–13, saanut mittavan palautteen myös nyt väitökseeni, lähes kaksi vuotta väittelyn jälkeen, aggressiivisesti suhtautuvalta Tervamäeltä. Yritin saada ohjauksen avulla kaiken irti Tervamäen palautteesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Wattin typologiaan Tervamäki suhtautui vihamielisesti. Hän viimeisteli samaan aikaan omaa 1990-luvun alussa aloittamaansa tuskallista väitöskirjaprojektiaan vuoden 1961 noottikriisistä. Tervamäki oli yrittänyt istuttaa Wattin typologiaa myös oman tutkimuksensa metodiseen hetteikköön huonoin tuloksin.

Toisaalta hän myös jossain vaiheessa kertoi puhelimessa sen toimivuudesta metodina tietyssä ongelmanasettelussa. Olin kuulevinani jopa pientä ylistystä Wattin typologiaa kohtaan. Tervamäki näki siis valtavan vaivan palautteessaan allekirjoittaneelle ja kiitänkin lisensiaatti Tervamäkeä tästä väitöskirjani esipuheessa.

58

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Tervamäki syyttää väitöskirjani kritiikissä minua ristiriitaisuuksista, mutta osoittaa itse syyllistyvänsä ristiriitaisuuksiin Wattin typologian suhteen. Aiemmin Tervamäessä havaitsemani vihreän valon pilkahdus Wattille palaakin nyt kirkkaan punaisena hänen metodiopissaan. Mielestäni Tervamäen fanaattisen purkauksen ajankohta ja foorumi on huonosti valittu. Oikea paikka tällaiselle syyteryöpylle olisi ollut väitöstilaisuuteni tammikuussa 2015, jonne olin hänet kutsunut. Paikalle Tervamäki ei koskaan uskaltautunut.

Toimimatta koskaan missään opetus- tai ohjaustehtävissä yliopistolla hän katsoo asiakseen kirjoittaa, ettei työtäni olisi pitänyt hyväksyä.

Ammatti-ihmiset arvioivat väitökseni toisin, arvosanaksi tuli magna cum laude. Arvosanaani päädyttiin yksimielisesti. Toisin oli Tervamäen trivialiteetteja sisältävän ja sekavan noottiselvityksen kohdalla. Sen hyväksyminen tapahtui eripuraisuuden vallitessa ja siirtyi syksyltä pitkälle seuraavalle vuodelle.

Tervamäen väitökseeni kohdistamassa pur­ kauk­sessa heijastuukin selvästi hänen henkilökohtaiset metodiset harhansa, jotka liittynevät hänen viivästyneeseen opinnäytetyöhönsä. Pikkutarkkaa turhamaisuuttaan hän purkaa puuttumalla väitökseni joihinkin jakoviivavirheisiin, jotka ovat syntyneet painossa. Tervamäki ei ole selvästikään käsittänyt Wattin typologiaa siten kuin ammattitutkijat sen ymmärtävät.

RISTO HAUVONEN Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori.

U RA N LO SO FI AN SE LU O N N O N FI IA TI LA IS U U KS Volanen: Onko Salla-Maarit 29.11. klo 18.15 isesta hyötyä am tojen harjoitt tietoisuustai assa? koulumaailm mieli ja nen: Muisti, Viljo Martikai .15 18 o kl . .12 13 tietoisuus LO LL A TI ET EI D EN TA H EL SI N KI ) 6, TU KA O (K IR KK

keskustelua

K I R JALLI SU U S

ARVOSTELLUT KIRJAT

23 Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Tammi 2015. ● Teemu Keskisarja 24 Loren Graham: Lysenko’s Ghost. Epigenetics in Russia. Harvard University Press 2016. ● Vesa Oittinen 26 Tanja Kuronen: Hoivapommin purkajat. Gaudeamus 2015. ● Leena Eräsaari 28 Jeremy Gould ja Katja Uusihakala (toim.): Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto.

Gaudeamus 2016. ●Timo Kallinen 30 Klaus Helkama: Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015. ● Merja Leppälahti 32 Martti Blåfield: Nordenskiöld.

Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan & tiedemiehen elämä. Into 2016. ● Tapio Markkanen 34 David Hume: Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin&näin 2016. ● Pekka Wahlstedt 35 Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto 2015 ● Anu Suoranta 35 Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino 2016. ● Merja Leppälahti

KIR JA LL I S U U S

Villi vai kesy historia?

Inkeri Koskinen: Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin. Tammi 2015.

Historiankirjoituksen historiassa ei kuljeta polkua pimeydestä valoon, pikemmin hämärästä toiseen hämärään. Inkeri Koskinen on kirjoittanut hyvän kirjan historioitsijoiden ja historianharrastelijoiden harharetkistä, jotka ehkä sittenkin olivat vain retkiä.

Niin kuin onnistuneessa teoksessa aina, Koskisen näkökulma herättää myös vastaväitteitä.

Keskityn yksinomaan niihin tässä arvios­sani, jota ei missään nimessä tule ymmärtää kielteiseksi. ”Villin” historian perusjuonteelta vaikuttaa 1800-luvulta tai ehkä jo varhaisemmista fennofiileistä lähtien suomalaiskansallisen menneisyyden sepittäminen. Koskinen on toki oikeassa siinä, ettei savupirttien kytkeminen pyramideihin tai Vanhaan testamenttiin onnistuisi ilman kaikkivoipia kansallismielisiä aatteita. Silti 1800-luvun ensimmäisiä suomenkielisiä historioitsijoita pitäisi ymmärtää enemmän. He eivät olleet totuuden sumuttajia vaan valottajia.

Suomalaisuuteen ihastuneiden historioitsijoiden perusväittämä oli

totta. Yrjö Koskinen, Zachris Topelius ja kumppanit pyrkivät osoittamaan, että suomalaisilla oli mielenkiintoinen menneisyys – niin kuin olikin. Liioittelu ja yliampuminen olivat varsin perusteltuja vertauskohtiin nähden. Ruotsissa ilmestyi 10 000-sivuisia Ruotsin historioita, joissa Suomelle liikeni vain muutama sivu. Suomalaisuuden väheksyntä ei 1800-luvulla tai myöhemminkään johtunut salaliitosta. Silti se oli vallitseva asiantila.

Histo­rian­tutkimusta vei eteenpäin suomalaisten juurten etsiminen jopa väärästä maaperästä. ”Arvon mekin ansaitsemme” ei ollut villi ajatus vaan täyttä asiaa.

Koskinen laskee villien klaaniin myös Jalmari Jaakkolan ja Eino Jutikkalan, jotka itsenäisyyden ajan alussa, etenkin jatkosodan vuosina etsivät Suomelle historiallista elintilaa idästä. Jutikkala oli kuulemma 1970-luvulla sanonut, että hänen oli pakko jatkosodan alla kirjoittaa kuuluisa Finnlands Lebensraum -teoksensa. Melkeinpä luulisin, että Jutikkala joutui kieltämään tieteelliset kantansa YYA-aikana eikä sota-aikana.

Jutikkalan ja Jaakkolankin 1930-luvun tuotanto oli Suomen kansan suuruuteen vilpittömästi ja perusteellisesti uskovaa. Kuten Kai Häggman on osoittanut, valloitussota ei pakot­tanut tiedemiehiä kummoisiin täyskäännöksiin vaan ajankohtaisti huolella haudottuja ajatuksia.

Itä-Karjalan valtaamisen oikeuttaminen ei rikkonut aikalaisten mielestä mitään ”tieteellistä” periaatetta. Ehkä Suomen ja ItäKarjalan yhteistä historiaa ei pysty ampumaan alas edes 2010-luvulta käsin.

Vienalla ja Aunuksella ei kaiketi ollut kummoista historiallista, maantieteellistä ja kulttuurista yhteenkuuluvuutta Suomen tasavaltaan. Mutta mihin muuallekaan ne kuuluivat tieteellisessä katsannossa? Sitä ei ollut, eikä ole, helppo ratkaista. Olivatko laulumaat sitten itsenäisiä valtiollisen histo­ riansa ja kalevalaisen taruston valossa? Suur-Suomen kanssa kil-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

59

paileva menneisyyskäsitys oli käytännössä Suur-Neuvostoliitto, jossa työläiskansojen internationalismi sentään käytteli huikeampaa mielikuvitusta.

Villi-ihmisten joukko on kirjassa monipuolinen. Sigurd Wettenhovi-Aspa saa paljon tilaa. Hänen teoriansa varmaankin kaatuu terveellä järjellä, mutta muut tapaukset eivät ole yhtä selkeitä.

Villiksi epäiltynä vilahtaa jopa Matti Klinge. Hän kirjoitti 1980-luvun taitteessa kirjan nimeltä Muinaisuutemme merivallat. Kalevalan maailma kytkeytyi siinä historialliseen todellisuuteen.

Klinge ei kai pystynyt todistamaan teoriaansa – niin kuin ei kukaan muukaan 1500-lukua varhempien aikojen tutkija, koska kirjallisia lähteitä ei kerta kaikkiaan ole. Todistamattomuus ja kansanrunouden ylitulkinta ei kuitenkaan ole sama asia kuin villeys. Koskisen mielestä Muinaisuutemme merivallat ei ollut tahallaan vääristelyä, ”vain huono tutkimus”.

Jälkimmäisestä seikasta voi olla myös täysin eri mieltä. Klinge kehitti yhden jännittävän teo­ rian, perusteli sitä parhaan kykynsä mukaan, inspiroi opponentteja, löysi lukijoita, herätti keskustelua ja niin edespäin. Sama kiitos ajattelemisesta ja muiden ajatusten ruokkimisesta kuuluisi myös kielitieteilijä Kalevi Wiikille. Klingen ja Wiikin tutkimuksia ei oikeastaan kaada tiedeyhteisön metodeista poikkeaminen – kaikilla aloilla työkalut kehittyvät, ja jonkun on hamuiltava uutta käteen ensimmäisenä.

Koskinen metsästää eri tavoilla kansallismielisiä villiintyjiä, mutta ei tunnu huomaavan kaikkein villeintä historiankirjoitusta. Vain yhdellä aikakaudella suomalaiset akateemiset historioitsijat ovat vastoin sekä tietojaan että vakaumustaan joutuneet kirjoittamaan hömppää. Se tapahtui vieläpä sankoin tutkijajoukoin ja monenlaiselle lukijakunnalle. Tämä villeys ei johtunut kansallismielisyydestä vaan päinvastoin.

Ystävyyden, yhteistyön ja avun-

60

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

annon ansiosta puhkesi näennäishistoria kukoistukseensa. Todellakin, monta kymmentä vuotta akateemiset järki-ihmiset todistelivat Suomea osasyylliseksi talvisotaan! Niin ikään relevantti väittelynaihe oli olevinaan, että Suomi kenties olisi voinut välttää maailmansodan toisin kuin Saksan ja Neuvostoliiton kaikki muut naapurit. Leningradin turvallisuudesta tuli talvisodan taustan avainkysymys täysin villein perustein.

Johtuiko siitä myös Liettuan, ItäPuolan, Bessarabian ja Sahalinin saaren valtaus? Ja mitä ihmeen turvallisuutta Neuvostoliitto talvisodalla sai kesän 1941 salamasodan valossa? Monikaan suomalainen historioitsija ei voinut 1970-luvulla tokaista, että sodissa yleensä vahvempi haluaa valloittaa heikomman, eikä niihin tarvita sen hienompia ”geopoliittisia” intressejä.

Koskinen uhraa paljon ruutia internetistä löytyviin kansallismielisiin höpöjuttuihin. Ehkä turhaan.

On vaikea sanoa, ottaako jonkin varavaltuutetun blogia joku tosissaan, tai todistaako se edes minkään ryhmän ajatusmaailmasta.

Internetin käyttäminen julkaisukanavana vihjaa ainakin siihen, että kukaan ei ole viitsinyt hioa kyseistä tekstiä painokelpoiseksi eikä varsinkaan kustantaa sitä.

Kansallismielisyyden ylivalta on taatusti takanapäin humanismista. Väinämöisen retkistä antiikin Välimerelle ei ole enää pelkoa.

Villeyttä löytyisi 2010-luvulla kenties enemmän toisesta suunnasta.

Onkohan ”kansallisesta” tulossa diminutiivi tai melkein kirosana? Eri alojen tutkijat hokevat mielellään haastatteluissa, että suomalainen ”idendideeddi” on keinotekoista, ammoisen politiikan tarpeisiin vääristeltyä. Niin.

Kaikki tässä maailmassa on keinotekoista, keinoilla tehtyä. Olisi yllättävää, jos osa historioitsijoista ei korostaisi suomalaiskansallisuuden suurenmoisuutta. Kyllähän Suomi kehittyi uskomattomana menestystarinana fennomanian läpimurron jälkeiset sata vuotta

taikka pidempäänkin. Mitään Impivaaraa ei liene kielteisessä mielessä ollut olemassakaan, jos jo Aleksis Kivi sai kaikki tarvitsemansa maailmankulttuurin vaikutteet.

Villejä historiantulkintoja ei pidä tuomita, eikä Koskinen siihen oikeastaan erehdykään. Mikä on villin historian vastakohta? Toisenlainen metsään meno: viileä, tasapainoinen ja objektiivinen – kesy.

Sellaista ei ole tosielämä, eikä siten myöskään kansojen ja ihmisten historia.

TEEMU KESKISARJA Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Lysenko-ilmiöstä vielä kerran Loren Graham: Lysenko’s Ghost.

Epigenetics in Russia. Harvard University Press 2016.

Trofim Denisovitš Lysenkoa (1898– 1976) on pidetty stalinistisen tieteen perikuvana. Hyökkäillessään akateemista perinnöllisyystiedettä vastaan ja leimatessaan häntä vastustaneita tunnustettuja tiedemiehiä ”sabotööreiksi” Lysenko oli epäsuorasti vastuussa monien­ kuolemasta. Kuuluisimpia uhreja oli salaisen poliisin sellissä 1943 menehtynyt akateemikko Nikolai Vavilov.

Lysenko hallitsi lopulta itsevaltiaana kasvi- ja eläinjalostusta sekä perinnöllisyystutkimusta Neuvostoliitossa, kunnes 1960-lu-

KIRJALLISUUS

vun puoliväliin tultaessa hänet vihdoin – muun muassa Andrei Saharovin esittämän kritiikin ansiosta – onnistuttiin syrjäyttämään.

Mutta oliko lysenkolaisuus vain valitettava poikkeama tieteen historiassa? Tunnettu yhdysvaltalainen tieteenhistorioitsija Loren Graham palaa uusimmassa kirjassaan tutkimaan Lysenko-ilmiötä vielä kerran. Hän pyrkii osoittamaan, että se oli monitahoisempi kuin yleensä ajatellaan. Päälle päätteeksi viime aikoina on voitu todistaa varsin omalaatuista Lysenko-renessanssia tämän päivän Venäjällä.

Grahamin kirjan vaikuttavimpia jaksoja on hänen kuvauksensa, miten hän 70-luvun alussa tapasi maineensa menettäneen ja katkeroituneen vanhan Lysenkon tiedeakatemian ruokalassa Moskovassa. Lysenko aterioi yksin, sillä muut vaikuttivat karttavan hänen seuraansa. Graham, silloin vielä aloitteleva tutkija, onnistui kuitenkin puhuttamaan tätä. Syytökset, joiden mukaan hän olisi tahallaan saattanut tiedemieskollegoitaan kuolemaan, Lysenko jyrkästi torjui ja korosti, ettei ollut edes koskaan ollut kommunistipuolueen jäsen. Hän ei ollut vastuussa siitä mitä NKVD teki Vaviloville ja muille. Itsensä Lysenko näki tavallisena kansanmiehenä, joka oli uskaltanut haastaa akateemisen establishmentin. ”Minun tietoni oli peräisin kentällä tekemästäni työstä. Heidän tietonsa tuli kirjoista ja laboratorioista” (s. 76).

Ilman muuta on selvää, kuten Graham toteaa, ettei Lysenko voinut olla tietämättä, mitä tieteellisten vastustajien julkinen leimaaminen kansanvihollisiksi merkitsi Stalinin ajan vainoharhaisessa ilmapiirissä. Silti on aiheellista kysyä, mitä tarkoitetaan kun puhutaan ”stalinistisesta tieteestä” Lysenkon yhteydessä. Stalinin hallinto ei ollut kiinnostunut Lysenkon oppien sisällöstä, vaan siitä, pystyttiinkö niillä todella nostamaan viljalajien satoisuutta, kuten hän väitti. 30-luvun kollektivisoin-

KIR JA LL I S U U S

nin seurauksena maataloustuotanto oli paikoin hälyttävästi laskenut, ja Lysenkon lupaukset luoda uusia tuottavampia lajikkeita tulivat valtaapitäville kuin tilauksesta. ”Jos Lysenko olisi elänyt normaalissa demokraattisessa maassa”, kirjoittaa Graham, ”hänet muistettaisiin, jos yleensä muistettaisiin, lahjakkaana pelloillaan työskentelevänä viljelijänä, joka sovelsi omalaatuisia menetelmiä eikä olisi saanut juurikaan tukea hankkeilleen” (140). Mutta totalitaarisen valtion oloissa tieteellisen inkompetenssin ja hallituksen maatalouspoliittisten tavoitteiden liittoutuminen johti katastrofiin.

Vailla tieteellistä koulutusta ollut Lysenko luuli osoittaneensa hankittujen ominaisuuksien periytyvän. Väite ei kuitenkaan ollut millään tavoin omaperäinen – sitä tuki itse asiassa suuri enemmistö vielä 1800-luvun biologeista aikana, jolloin perinnöllisyyden mekanismia ei oltu vielä selvitetty.

Maail­mankuulu käyttäytymistutkija Ivan Pavlov uskoi hankittujen ominaisuuksien periytyvän, jopa Darwin piti sitä mahdollisena. Graham toteaa, että tämä ei suinkaan ollut outoa, vaan pikemmin se, että Darwin kuitenkin puhui asiasta niin vähän (s. 99).

Osoituksena siitä, että ”lysenkolaisuudessa” on ollut kyse aivan muusta kuin vain tieteellisiin opinkappaleisiin liittyvästä kiistasta, Graham nostaa esiin Lysenkon kiivaimpiin vastustajiin kuuluneen hyönteistutkijan A. A. Ljubištševin (1890–1972), joka 1950-luvulta lähtien julkaisi toista tuhatta (!) samizdat-kanavia myöten levitettyä Lysenkoa arvostelevaa kirjoitusta. Yhdessäkään niissä Ljubištšev ei kuitenkaan arvostellut teesiä hankittujen ominaisuuksien periytymisestä, vaikka sitä nykyisin pidetään etenkin lännessä lysenkolaisuuden tärkeimpänä tunnusmerkkinä. Kritiikki kohdistui siihen, että Lysenko oli ”väärentäjä ja petkuttaja” eikä hänen tapansa tehdä tiedettä lähestulkoonkaan vastannut niitä normaaleja tasovaatimuksia, joita tutkimuk­selle asetetaan

(kuten koetulosten toistettavuus, koejärjestelyjen luotettavuus ja tulosten asianmukainen esittely). Lysenko ei suostunut ottamaan minkäänlaista näihin asioihin liittyvää kritiikkiä vastaan, vaan pyrki eliminoimaan arvostelijansa.

Varsin mielenkiintoinen on myös Grahamin katsaus neuvostobiologian ja -genetiikan alkuvaiheisiin 1920-luvulla. Ajatus hankittujen ominaisuuksien periytymisestä näytti pinnallisesti katsoen sopivan hyvin yhteen marxilaisen materialismin kanssa: eikö ”ympäristön vaikutus” olekin ratkaisevaa? Nuoren neuvostovaltion johtohenkilöistä tällaisiin mielipiteisiin oli taipuvainen esimerkiksi kulttuuriasiain kansankomissaari Anatoli Lunatšarski. Taustalla oli myös ajatus siitä, että uuden, sosialistisen yhteiskunnan oloissa oli käynyt mahdolliseksi alkaa kehittää uudentyyppistä, perintötekijöiltään parempaa ihmistä. Oli monia, jotka puoluekannasta riippumatta kannattivat ”sosialistista eugeniikkaa”. Esimerkiksi Nikolai Koltsov (1872–1940), joka oli johtavia mendelistejä (jotka siis vastustivat ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä) ja poliittisesti lähinnä liberaali demokraatti, uskoi vakaasti, että ihmisestä voidaan ja pitääkin jalostaa erilaisia eri työtehtäviin sopivia rotuja samalla lailla kuin koirasta ­(s. 51 ja ed.).

1920-luvun rodunjalostuskeskustelulle pani päätöspisteen Vasili Slepkovin artikkeli, joka ilmestyi bolševikkipuolueen teoreettisessa lehdessä Pod znamenem marksizma vuonna 1925. Slepkovin pääteesi oli, että puhe ihmisiin kohdistuvasta rodun­jalostuksesta ei ole marxilaisuuden hengen mukaista, sillä Marx tarkasteli ihmistä nimenomaan yhteiskunnallisena olentona. Niinpä esimerkiksi rikollisuus ei ole perintötekijöiden aiheuttamaa, vaan epäsuotuisan sosiaalisen ympäristön tuotetta. Neuvostoliitossa ei 1920-luvun kuohuntavaiheen jälkeen enää juuri puhuttukaan ihmiseen kohdistuvasta rodunjalostuksesta, koska sitä pidettiin epä-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

61

marxilaisena. Eugeniikan aatteet jatkuivat sen sijaan muualla, etenkin Saksassa, missä niistä myöhemmin tuli osa kansallissosialismin ideologiaa. Myöskään Lysenko ei koskaan viitannut siihen, että hänen jalostusmenetel­miään voisi soveltaa myös ihmiseen. Hän pitäytyi viljakasveihin ja maatalouden tuotantoeläimiin. Vaikka Neuvostoliitossa suhtauduttiinkin, kuten Graham huomauttaa, suopeammin ajatukseen hankittujen ominaisuuksien periytymisestä kuin lännessä, ei myöhempää Lysenko-ilmiötä kuitenkaan voi johtaa näistä 1920-luvun keskusteluista, saati sitten marxilaisuudesta.

Neuvostoliiton loppuaikoina lysenkolaisuus oli jo onnellisesti ohitettu vaihe ja maan perinnöllsiyystiede sekä eläin- ja kasvinjalostus saattoivat palata normaalitieteen uralle. Mutta aivan viime vuosina on nyky-Venäjällä alkanut nostaa päätään pyrkimys Lysenkon ainakin osittaiseen rehabilitointiin. Taustalla on epigenetiikan nousu maailmalla viimeisten parin vuosikymmenen aikana, mikä on johtanut klassisen genetiikan osittaiseen uudelleenarviointiin. Klassisen näkemyksen mukaan perimä välittyy yksinomaan geenien kautta. Karikatyyrinomaisesti tätä näkemystä on puolustanut esimerkiksi Richard Dawkins, joka tunnetussa kirjassaan puhuu ”itsekkäistä geeneistä”, jotka käyttäytyvät täysin solipsistisesti, ympäristöstään vähät välittämättä.

Nimensä mukaisesti epigenetiikka sitä vastoin korostaa, että vaikka DNA:ta onkin edelleen pidettävä keskeisenä perintöaineksen kantajana, geneettinen informaatio ei kuitenkaan realisoidu solipsistisella tavalla, vaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Populaarikirjallisuus ja lehdistö ovat lännessäkin vetäneet liioiteltuja johtopäätöksiä perinnöllisyystieteen uusista tuulista. Esimerkiksi saksalainen Der Spiegel julkaisi 2010 kansikuvajutun, joka oli otsikoitu raflaavasti ”Der Sieg über die Gene" (Voitto geeneistä). Erityistä huomiota epigenetiikka on

62

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

herättänyt Putinin Venäjällä, missä niin sanotut ”patrioottiset” piirit ovat hanakasti tarttuneet siihen tulkintaan, että uusimpien tutkimustulosten mukaan hankitutkin ominaisuudet voivat periytyä. ”Moderni biologia vahvistaa Lysenkon totuuden”, ”Trofim, olit oikeassa!”, ”Suuren biologin Lysenkon muistoksi” – siinä otsikoita, joita Graham poimii venäläisestä nykykeskustelusta. Keskeisimpiä uuslysenkolaisia on Mihail Anohin, joka vuonna 2009 julkaisi Literaturnaja Gazetassa laajan artikkelin, missä todisteli, että Gregor Mendelin, Thomas Hunt Morganin ja useimpien 20. vuosisadan biologien propagoima perinnöllisyystiede on nyt ”kuollut”; tilalle on astunut epigenetiikka, joka puolestaan on lähellä Lysenkon teoriaa hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Anohinin artikkeli herätti valtavaa huomiota; netissä ja eri lehdissä julkaistiin siihen yli 600 kommenttia. Vuonna 2015 Literaturnaja Gazeta julkaisi vielä toisen Anohinin kirjoituksen, jossa tämä toisti aiempia väitteitään.

On myös ilmestynyt kirjoja, joissa Lysenko on pyritty esittämään Venäjän ortodoksisen kirkon uskollisena poikana, joka vain olosuhteiden pakosta joutui naamioitumaan marxilaisten fraasien taakse.

Huolestuttavampana kuin Anohinin tapaisten skribenttien kirjoittelua Graham pitää sitä, että jotkut tieteellisesti vakavastikin otettavat venäläiset perinnöllisysytutkijat ovat alkaneet puolustaa Lysenkoa. Esimerkkeinä hän mainitsee Lev Zhivotovskin vuonna 2014 ilmestyneen kirjan Neizvestnyj Lysenko (Tuntematon Lysenko), missä puolustetaan tämän viljelykokeita ja jyvien kylmäkäsittelyn metodia, sekä A. I. Shatalkinin vuonna 2015 ilmestyneen teoksen periytyvyyskäsitteen historiasta. Shatalkin päättää kirjansa Putinin kauden uudelle venäläiselle nationalismille ominaiseen hyökkäykseen länttä vastaan.

Amerikkalaiset riepottelevat hänen mukaansa Lysenkoa koska haluavat ”leikata siivet venäläi-

seltä tieteeltä” ja evätä Venäjältä ”sisäisen kehityksen” mahdollisuudet.

Onko uuslysenkolaisuudella todella mahdollisuuksia päästä niskan päälle Venäjällä? Tuskinpa, päättelee Graham, sillä lukuisat arvovaltaiset venäläiset perinnöllisyystutkijat ovat nousseet vastustamaan Lysenkon rehabilitaatiopyrkimyksiä. Maan valtaapitävät Putinia myöten ymmärtävät, että kaikki yritykset kääntää biologian ja perinnöllisyystieteen kehityksen kelloa taaksepäin voivat koitua kohtalokkaiksi. Mutta epäilemättä Lysenkon henkiinherättämishankkeista voi venäläiselle tieteelle vielä muodostua samanlainen riesa, mitä kreationismi on jo kauan ollut Yhdysvalloissa.

VESA OITTINEN Kirjoittaja on venäläiseen filosofiaan ja aatehistoriaan erikoistunut professori.

Tärkeä puheenvuoro vanhusten hoivasta Tanja Kuronen: Hoivapommin purkajat. Gaudeamus 2015.

Luin Tanja Kurosen tekstin kolmannen kerran ja se vaikutti paremmalta kuin aiemmin. Muutokset tekstissä eivät ole suuria, mutta roolini lukijana on. Aiemmin toimin väitöskirjan esitarkastajana, nyt tavallisena aiheesta kiinnostuneena lukijana. Tarkoitus ei ole esiintyä narsistina, joka ker-

KIRJALLISUUS

too itsestään, vaan kuvailla Kurosen tekstin ominaislaatua. Teksti, joka on kiinnostava puheenvuoro vanhuksista ja heitä auttavista vapaaehtoisista, on hieman ongelmallinen opinnäytteenä. Tekstien tieteellisenä portinvartijana joutuu miettimään asiasisällön sijaan tekstin mahtumista konventioiden sisään. Väitöskirjojen rajat ovat jossakin määrin liikkuneet, mutta vieläkään niihin eivät kaikki hyvätkään tekstit mahdu. Kurosen tekstin parhaat puolet ovat ongelmia tutkimuksena.

Kurosen tutkimuksen lähtökohtana on oma kokemus toimimisesta puolivapaaehtoisena vanhusten avustajana. Toimenkuva 2000-luvun alussa oli laaja ja epämääräinen. Vaikka siivoaminen oli pääosassa, vapaaehtoiset tekivät monenlaista ruumiillista työtä ja antoivat henkistä hoivaa. Työ ei ollut täysin pyyteetöntä, sillä avustettava vanha maksoi pienen tunti- ja matkakorvauksen. Järjestö, joka organisoi toiminnan, ei maksanut palkkiota vapaaehtoisille, mutta avuntarvitsijat ja auttajat yhdistäneet toimihenkilöt saivat kuukausipalkkaa. Räikeä eriarvoisuus palkkioissa olikin yksi syy, miksi hoivaajat tunsivat itsensä kehnoiksi.

Kuronen kertoo rahapulassa olevan hoivaajan kokemuksista erinomaisesti. Kirja alkaa intensiivisellä hajua koskevalla kuvauksella. Tulevalla tutkijalla olisi ollut halu ja kyky toimia hyvänä ihmisenä apua tarvitsevien ihmisten kotona. Toisaalta korvaus hoivasta oli niin mitätön, ettei sillä kyennyt elämään itse eikä vallankaan yksinhuoltajana elättämään lapsia. Osa asiakkaista kohtelee vapaaehtoisia itseään alempina piikoina, toiset yrittävät imartelemalla saada ylimääräisiä palveluita, mutta tarpeisiin vastaaminen suo iloa myös auttajalle. Joidenkin vanhusten kodeissa siivotaan ja käydään kaupassa, jonkun luona vaihdetaan kakkavaippoja, yritetään houkutella pelokas dementikko suihkuun sekä huolehditaan lääkkeiden antamisesta. Eräs ruotsinkielinen autettava halusi maton

KIR JA LL I S U U S

hapsujen oikomista, mikä oli Kurosesta hauska tehtävä ja opetti uuden ruotsinkielisen sanan. Tämä on siis lähtökohta pohtia parempaa maailmanjärjestystä.

Kokemus puolivapaaehtoisena toimimisesta on tutkimuksen pääasiallinen aineisto, jonka käyttöä perustellaan autoetnografisena menetelmänä. Metodina käytetyn autoetnografian ja pelkän etnografian ero on toisinaan veteen piirretty viiva. Koska myös etnografiat perustuvat kenttäkokemukselle, kuten autoetnografiatkin, on eroa lähinnä itsereflektion roolissa. Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa ja sosiaalityössä on runsaasti etnografista tutkimusta, joten metodisia esikuvia olisi ollut lähelläkin. Kuronen viittaa pääasiassa Heewon Changin, amerikkalaisen feministin, ymmärrykseen autoetnografiasta. Tekstin viittaukset kertovat ehkä ongelmallisesta suhteesta auktoriteetteihin.

Kenttäkokemuksia vanhusten vapaaehtoisena avustajana tutkija reflektoi erilaisten teorioiden tai maailmanselitysten avulla. Tällaisia ovat sekä vanhusten palvelut hoivana että raskaana ruumiillisena työnä, ”raadantana”. Kolmas suuri teema on hoivan järjestäminen kansalaistyönä.

Vanhusten auttaminen hoivana Naisten ja sosiaalipolitiikan välisen suhteen tutkijana tulin iloiseksi siitä, että Kuronen kirjoittaa hoiva-aiheesta laajalti. Pohdinnassa hoivasta tutkimusnäkökulmaa venytetään tekijästä ulospäin, työkokemuksesta hoivan organisointiin.

Pohdintaa ihmisen elämälle välttämättömästä hoivasta ovat kehittäneet feministisesti orientoituneet sosiologit ja sosiaalipoliitikot 1980-luvun lopulta lähtien, viime aikoina vähemmän. Kuronen tuntee ja referoi hoivatutkimuksen traditiota kohtuullisen hyvin, kysymykset myös avaavat järjestössä tehtävän puoliformaalin avustamisen luonnetta ”naisten” työnä.

Suurin osa Kurosen käymästä hoivakeskustelusta on tuttua, mutta sitä ei viime aikoina ole juuri tut-

kijakoulujen ulkopuolella käyty. Valitettavaa, että keskustelu hoivasta on puuttunut kokonaan, vaikka sille olisi tarvetta, koska vanhusten suhdetta hoivaan voi nimittää vähintään vajeeksi ellei peräti kriisiksi. Ei viikkoa ilman kohu-uutista vanhusten huonosta hoidosta.

Tekijä lainaa Marta Szebehelyn ajatusta, että hoivan tulisi täyttää AAA-ehdot, sen tulisi olla ”accessible, affordable, attractive”.

Nämä ovat Kurosen mielestä hyviä kriteereitä myös hoivatyölle: ”erilaisissa elämäntilanteissa olevilla hoivaorientoituneilla ihmisillä tulisi olla pääsy hoivatöihin turvallisesti, kyllin organisoidusti ja ohjatusti”. Tällaisen mallin hän pyrkii tuottamaan.

Keskustelussa hoivasta ja hoivan luonteesta Kuronen viittaa moniin sellaisiin tutkimuksiin, joiden aineistona on kunnallinen kotihoito tai muu muodolliseksi luokiteltava hoiva. Tästä huolimatta hän vetoaa puolivapaaehtoisen hoivan ainutlaatuisuuteen. Tutkimus olisi saanut enemmän kantavuutta, jos se olisi pohtinut myös kunnallisen sekä muiden järjestöjen antaman hoivan eroja ja yhtäläisyyksiä oman esimerkin kanssa. Ajatus, että tutkijan esimerkin kuvaama hoiva on aivan erityisen ristiriitaista ja muut eivät ole, ei perustele erityisen hyvin tutkimuksen kaavailemaa laajempaa reformia.

Kurosen tutkijaominaisuuksissa korostuvat oma näkemys ja tahto, mutta myös ohjeiden ja esikuvien torjuminen. Tämä ei opinnäytteessä ole fiksuin mahdollinen vaihtoehto, mutta tekstinä siitä tulee luettava ja luovakin. Opinnäytteen yhteydessä esikuvat tarkoittavat tutkimuksen ohjaajien lisäksi myös tutkimuskirjallisuutta, oppineisuuden osoittamista. Erilaisiin esikuviin Kuronen suhtautuu nihkeästi, teksti sen sijaan kääntyy yhä uudestaan moraalisiksi ja eettisiksi pohdinnoiksi. Vahvoille omille kokemuksille perustuvat näkemykset vievät voiton muista vaikutteista.

Kurosen teksti johtaa miettimään yleisestikin tutkijoiden mo-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

63

tiivien merkitystä tutkimusten teossa. Opinnäytteiden tekeminen vaatii hyvien istumalihasten lisäksi vahvan motiivin. Mutta sitoutuminen kokemuksiin ei saisi kuitenkaan olla liian vahva, jotta tutkija-kirjoittaja kykenisi etäännyttämään kokemuksen tekstiksi.

Monissa hoiva-, hoito-, sosiaali- ja sairaanhoitotöissä tunnepohjainen sitoutuminen on syvää, mikä antaa pohjan reflektoida kokemusta myös tutkimuksellisesti. Mutta toisaalta saattaa vaatia ylimääräistä aikaa ennen kuin kokemus kääntyy opinnäytteeksi. Sellaiseen ei yliopistoissa ole nykyisin resursseja, en tiedä onko ikinä ollut. Kuronen kääntää voimakkaan motivaationsa reformiksi.

Tuloksena sosiaalipoliittinen avaus Kuronen haluaa yhdistää hoivaa tarvitsevat vanhat ja työttömät hoivaajat kansalaistyöksi. Sosiaali­ poliittisessa tutkimuksessa sosiaa­ liset ongelmat ja tutkimusongelmat liittyvät toisiinsa, kuten nimikin antaa ymmärtää. Taitaa kuitenkin olla, että viimeisinä vuosikymmenenä poliittinen osuus – laajasti ymmärrettynä – on tutkimuksessa ollut taka-alalla. Siksi onkin mainiota, että tutkimus löytää uusia avauksia. Erityisesti niitä tarvitaan, kun yhä huonompikuntoiset vanhat elävät yhä pidempään kotonaan.

Vaikka Kurosen kansalaistyö pitää sisällään myös lapsiperheiden avustamista erilaisissa kriisitilanteissa, on pääpaino silti vanhoissa.

Keskustelua kansalaispalkasta ja perustulosta on Suomessa käyty pitkään sekä käydään parhaillaankin. Kokeilua perustulosta ollaan sisällyttämässä ensi vuoden budjettiin. Monissa perustulokeskusteluissa ihmisten kanssa toimiminen on tärkeässä asemassa, mutta ne eivät ota yhtä vahvasti kantaa hoivan puolesta kuin Kuronen. Kirjan ehdotus on erittäin yksityiskohtainen kuvaus siitä, millaista hyvän kansalaistyön tulisi olla ja miten hoivaa tekevien ihmisten elämää voitaisiin parantaa. Kysymys vanhusten hoivaajien hyvinvoinnis-

64

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

ta on tärkeä, sillä kunnallisten kotiavustajien ja vapaaehtoisten lisäksi myös kasvava omaishoitajien joukko hoitaa yhä intensiivisempää huolenpitoa vaativaa vanhusväestöä kotonaan. Monia hoivatehtäviä yhteisöllistetään, siirretään laitoksista kotiin, samaan aikaan kun kuntien palveluja vähennetään.

Kansalaistyö olisi monessa suhteessa vastakkaista sille puolivapaaehtoiselle avustamiselle, mitä Kuronen aikoinaan teki pienen järjestön organisoimana.

Kyseessä on yhteiskunnallisten tarpeiden kannalta perusteltu idea. Parhaillaan käydään keskustelua kilpailukykysopimuksesta ja näyttää siltä, että matalapalkkaisten naisten hoivatyö tulee jatkossa muuttumaan yhä huonommin hoidetuksi. Tämäkin lisää tarvetta sille, että kansalaisyhteiskunta paikkaa formaalia hoivaa.

Kuronen ottaa esille, että toisin kuin monet muut maat Suomi ei ole pitänyt kiinni järjestöjen erityisasemasta yhteiskunnallisessa toiminnassa, ja siksi ne ovatkin joutuneet muuttamaan käytäntöjään radikaalisti. Taloudellinen lama 1990-luvulla sai järjestöt kokeilemaan hyvinkin erikoisia toimintamuotoja ja ottamaan vastaan myös kummallisia toimeksiantoja kunnilta, kuten tässä tutkimuksessa esitetty puolivapaaehtoinen toiminta.

Järjestöjen mahdollisuudet ryhtyä organisoimaan laajamittaista kansalaistyötä ovat rajalliset.

Kunnat myös vähentävät erilaista yhteisöllistä toimintaa. Ne ovat muun muassa lakkauttaneet lähes kokonaan sellaiset tilat, missä kansalaistoimintaa voitaisiin järjestää.

Niinpä Kurosen idea, että kansalaiset hoivaisivat vanhuksia organisoidusti, leijuu sananmukaisesti ilmassa. Sitä ei ole ankkuroitu poliittisesti eikä organisatorisesti mihinkään. Siksi on vaikea keksiä, mikä taho tarttuisi ajatukseen ja lähtisi viemään sitä eteenpäin.

LEENA ERÄSAARI Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston dosentti.

.

Rohkeasti ulos etnografian mukavuusalueelta Jeremy Gould ja Katja Uusihakala (toim.): Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto. Gaudeamus 2016.

Muodikas tapa keskustella yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden oppihistoriasta on sen esittäminen sarjana erilaisia ”käänteitä”. Hiljattain olemme läpikäyneet esimerkiksi ontologisen, eettisen, materiaalisen ja affektiivisen käänteen. Sen sijaan, että tieteen historiaa kuvattaisiin etenemisenä tai kasvuna, käänteen metafora keskittyy suunnanmuutoksiin, joissa uudet tutkijapolvet murtautuvat ulos umpikujista, jonne heidän edeltäjänsä ovat heidät johdattaneet. Kutakin käännettä on puolestaan ollut tapana kritisoida väittämällä, ettei se lopulta ollutkaan käänteentekevä, koska se ei tarjonnut luvattua ulospääsyä vanhoista ongelmista.

Yksi varhaisimmista, ellei peräti ensimmäinen, tieteellinen irtiotto, jota on ryhdytty kutsumaan käänteeksi, oli 1960- ja -70-luvulla alkunsa saanut niin sanottu refleksiivinen käänne. Sen päämääränä oli tutkimus, joka tunnistaa ja huomioi tiedon tuotantoprosessin vaikutuksen tietoon. Etnografisiin metodeihin nojaavien tieteenalojen, kuten antropologian, kohdalla tämä tarkoitti erityisesti tiedon tarkastelua suhteessa kenttätyöhön sosiaalisena ja historiallisena tilanteena sekä kirjoittamisen konventioihin.

KIRJALLISUUS

Kuten Jeremy Gould Tutkija peilin edessä -kirjan johdantoluvussa huomauttaa refleksiivisyyttä ei pidä kuitenkaan kuitata vain yhtenä akateemisena muotivirtauksena, vaan refleksiivisellä ajattelulla on ”syvät juuret sosiaalitieteiden epistemologisissa debateissa” (s. 19). Väitettä tukee paitsi Gouldin esittämä historiallinen katsaus positivismin kritiikkiin yhteiskuntatieteissä, mutta myös se tosiseikka, että refleksiivisyyskeskustelua käydään edelleen eikä se osoita laantumisen merkkejä.

Gouldin ja Katja Uusihakalan toimittama teos on uusin suomalaisten antropologien ja kehitysmaatutkijoiden puheenvuoro aiheesta. Toimittajien lisäksi kuusi muuta tutkijaa pohtivat omissa artikkeleissaan refleksiivisyyden merkitystä etnografiseen kenttätyöhön perustuvassa tutkimuksessa. Refleksiivisyyden problematiikasta on toki keskusteltu paljon aikaisemmassakin kotimaisessa antropologisessa (Viljanen ja Lahti 1997), kansatieteellisessä (Korhonen ja Leimu 1997) ja sosiologisessa (Lappalainen ym. 2007) metodikirjallisuudessa, mutta nyt julkaistu teos on tietääkseni ensimmäinen aiheelle kokonaan omistettu suomenkielinen kirja.­ Toimittajia on onniteltava siitä, että he ovat valikoineet mukaan joukon hyvin erilaisia toisiaan täydentäviä tekstejä, joiden kautta on syntynyt monipuolinen ja kattava kokonaisuus. Kirjoittajille puolestaan kuuluu kiitos heidän omien­ kenttäkokemustensa rohkeasta ja avoimesta jakamisesta lukijan kanssa. Artikkelitekstit ovat valtaosin myös mukaansatempaavia ja tyylillisesti taitavia.

Kirja kuljettaa lukijaa kentältä toiselle – Amerikasta Afrikkaan ja Eurooppaan – ja vie mitä erilaisempiin tilanteisiin. Kokoavana intellektuaalisena kehyksenä toimii jaottelu kolmeen reflektiivisyyden rekisteriin, joilla on juurensa erityyppisissä positivismikritiikeissä. Ensimmäistä rekisteriä kirjassa kutsutaan kokemukselliseksi ref-

KIR JA LL I S U U S

leksiivisyydeksi, jolla viitataan tutkijaminän itsepohdiskeluun. Miten esimerkiksi tutkijan oma henkilöhistoria, elämäntilanne, sukupuoli tai ihonväri vaikuttavat tutkimuksen lähtöasetelmaan ja kulkuun?

Useammassa kirjan artikkelissa pohditaan, kuinka tutkijan epävarmuus, pelko ja epäilykset vieraassa ympäristössä vaikuttivat tutkimuksen suuntaan. Erityisesti tässä kohdin on tähdennettävä tekstien silmiinpistävää henkilökohtaisuutta ja rehellisyyttä. Tästä käyvät esimerkeiksi Henri Onoderan kokemukset kenttätyöstä arabikevään keskeltä tai Lalli Metsolan pohdinta siitä, miten väkivallan uhka vaikuttaa tutkijan valintoihin.

Asialla on myös tutkimuseettiset ulottuvuutensa, kuten Uusihakala osoittaa omassa artikkelissaan, joka kertoo välirikosta tutkijan ja hänen informanttinsa välillä.

Toinen rekisteri, relationaalinen refleksiivisyys, pureutuu tutkijan asemaan suhteessa tutkimuskentän sosiaalisiin suhteisiin, erityisesti paikallisiin vallan ja epätasa-arvon rakenteisiin, kun taas kolmantena rekisterinä mainittu postkoloniaalinen refleksiivisyys keskittyy tutkimuksen positioon globaaleissa valtarakenteissa, jotka ovat monelta osin Euroopan ekspansion ja siirtomaavallan peruja. Globaalista pohjoisesta saapuvan ulkopuolisen tutkijan asema on luonnollisesti esillä useassa artikkelissa. Varsinkin Eija Rannan analyysi tutkijan joutumisesta poliittisten pelien välikappaleeksi on tässä suhteessa kiehtova. Helena Jermanin artikkeli, joka tarkastelee tilannetta, jossa tutkija ja tutkittavat jakavat saman menneisyyden ja kulttuurisen taustan, tuo mukaan kokonaan toisenlaisen asetelman.

Kriittinen huomioni kirjasta koskee sen tapaa lähestyä sosiaalista vuorovaikutusta ”vallan läpäisemänä” (s. 39). Useiden tekstien takana on nähtävissä eräänlainen vallan ja konfliktin ontologia. Tutkijat ovat kiinnostuneita valtasuhteista, ja niiden ”paljastuminen” tai ”paljastaminen” myös omas-

sa kenttätyötilanteessa vaikuttaisi olevan hyvin keskeinen teema.

Tämä on tietysti tärkeää refleksisyyden olemuksen kannalta sekä jokaisen etnografisen tapauksen suhteen erikseen, mutta yleisemmällä tasolla lukija ei välttämättä opi kovinkaan paljon uutta ihmisen sosiaalisesta elämästä (vrt. Robbins 2001, 29–30). Asiaa­ ehkä valaisee Bruce Kapfererin (2001, 17–20) näkemys kenttätyöstä asenteena. Hänen mielestään kenttätyön tarkasteleminen ensisijaisesti tiedonhankintana sivuuttaa sen suoman mahdollisuuden radikaaliin näkökulman muutokseen. Onnistuneen kenttätyön tulisi hänen mukaansa mullistaa tutkijan teoreettiset ja ontologiset lähtöoletukset. Kyse olisi näin ollen ensin uudesta perspektiivistä ja vasta sitten uudesta tiedosta.

Kirja pitää toki sisällään kiinnostavia puheenvuoroja myös tältä kannalta – esimerkiksi Heidi Härkösen ja Henni Alavan artikkelit ovat tässä suhteessa onnistuneita – mutta tällaista pohdiskelua olisi lukenut mielellään enemmänkin.

Kirja osoittaa vakuuttavasti sen, kuinka refleksiivisyydessä ei ole kyse yhdestä käänteestä muiden joukossa, vaan se on yksi etnografisen tutkimuksen peruspilari. Kirja puhutteleekin kaikkia alan tutkijoita, koska he ovat tavalla tai toisella kohdanneet ainakin joitakin kirjassa esiin nostettuja kysymyksiä ja ilmiöitä. Sen arvo oppikirjana on myös ilmeinen, koska kirjoittajien omien kokemusten kautta välittyy hyvin realistinen kuva kenttätyön monista ongelmakohdista.

Kirjallisuus Kapferer, Bruce 2001. Star Wars: About anthropology, culture, and globalisa­ tion. Suomen Antropologi 26 (3): 2–29.

Korhonen, Teppo ja Leimu, Pekka (toim.)

1997. Näkökulmia kulttuurin tutkimukseen. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Lappalainen, Sirpa. Pirkko Hynninen, Tarja Kankkunen; Elina Lahelma, Tarja Tolonen (toim.) 2007. Etnografia metodologiana: Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

65

Robbins, Joel 2001. ”This Profound Differentiation of Mankind”: On the Uninvited Guest and the Invention of Culture. Suomen Antropologi 26 (1): 29–34.

Viljanen, Anna Maria ja Minna Lahti (toim.) 1997. Kaukaa haettua: Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.

ja taloudellisten arvojen suhteesta sekä maanpuolustusta koskevista asenteista, mutta myös vertailua eri maiden arvoista ja arvojen muutoksista. Helkama konkretisoi ja havainnollistaa arvoja erilaisilla arkipäivän esimerkeillä. Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen tarkastelu arvojen näkökulmasta on myös mielenkiintoinen.

TIMO KALLINEN Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston kulttuuri- ja sosiaaliantropologian laitoksella ja on Suomen Antropologi -lehden päätoimittaja.

Parhaat lahjat Tiedekirjasta 7.–22.12. myymälä on auki pidennetysti: ma–to klo 10.30–18, pe klo 10–16.

Aatonaattona 23.12. klo 10–15.

Välipäivinä 27.–30.12. myymälä on suljettu.

Snellmaninkatu 13 Helsinki ww w .t iedekirj a.fi

66

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Opastusta arvokeskusteluun Klaus Helkama: Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015.

Arvot ovat jotain, mitä me pidämme arvossa tai arvokkaana. Joskus väitetään jonkun olevan arvotyhjiössä, joku toinen taas on heittänyt perinteiset arvot romukoppaan. Millaiset asiat ovat arvoja, miten niitä voidaan tutkia ja millaisia arvoja suomalaiset pitävät tärkeinä?

Klaus Helkaman Suomalaisten arvot -kirjassa on johdannon lisäksi yhdeksän lukua, joissa käsitellään muun muassa luontoa, tasa-arvoa, työtä ja kunniaa, rehellisyyttä, maanpuolustustahtoa sekä sivistystä, koulutusta ja viisautta sekä niihin liittyvää arvomaailmaa. Kunkin luvun lähdeluettelo on erikseen kirjan lopussa.

Varsinaisia lähdeviitteitä ei tekstissä ole. Lähdeluettelon lopussa kirjoittaja kuitenkin lupaa pyydettäessä lähettää täydellisen kirjallisuusluettelon lähdeviitteineen.

Suuri osa kirjan suomalaisista tutkimuksista on tehty Values, Emotions, Morality and Personality -tutkimushankkeessa, joka on alkanut vuonna 1998. Pitkäaikaista tutkimusta on tehty erityisesti Pyhtää-tutkimuksessa, jossa on haastateltu pyhtääläisiä ensimmäisen kerran vuonna 1975 ja useita kertoja sen jälkeen. Arvojen ja stereotyyppien tutkimushankkeissa on tehty kansainvälistä yhteistyötä.

Mukana on monia yksittäistutkimuksia esimerkiksi luontoarvojen

Arvojen tutkiminen Mutta miten arvoja oikeastaan voidaan tutkia? Helkama esittelee yleisesti käytettyjä malleja, joiden avulla arvoja on tutkittu maailmanlaajuisesti ja joita on käytetty myös Suomessa.

Ronald Inglehartin ohjelma käynnistyi 1970-luvulla. Siinä tutkittiin aluksi erityisesti poliittisia arvoja, mutta tutkimus laajeni myöhemmin myös muihin arvoihin. Inglehartin mallissa keskeistä on liikkuminen materialismi−postmaterialismi-akselilla. Aineistoja on kerätty yli kahdestakymmenestä maasta ja ne ovat mahdollistaneet myös ajallisen muutoksen tarkastelun. Inglehartin kyselyssä oli aluksi vain neljä väittämää, ja hän saikin kritiikkiä kapealta pohjalta tekemistään vahvoista yleistyksistä. Inglehart on kuitenkin parannellut mittariaan monipuolisemmaksi useiden vaiheiden kautta. Uusimmissa kyselyissä on mukana yli 60 maata ja yli 150 000 vastaajaa.

IBM:n tutkimusjohtaja Geert Hofstede keräsi 1970-luvulta alkaen IBM-yhtiön eri maiden työntekijöiltä ison aineiston, joka koski lähinnä työhön liittyviä arvoja.

Hofsteden malli perustuu neljään kulttuuriseen ulottuvuuteen, jotka ovat valtaetäisyys, individualismi, epävarmuuden välttäminen sekä suoriutuminen ja yhteistyö.

Viimeksi mainitun ulottuvuuden osalta miehet ja naiset erosivat toisistaan siten, että usein miehillä oli ihanteena eteenpäin pääseminen ja hyvät ansiot, kun taas naisille tyypillisempiä ihanteita olivat yhteistyö ja hyvät ihmissuhteet.

Hofstede käyttikin tästä ulottuvuudesta alkuvaiheessa nimitys-

KIRJALLISUUS

tä maskuliinisuus−feminiinisyys.

Hofstedin mallia on täydennetty myöhemmin vielä kahdella uudella ulottuvuudella, joita Helkama ei käsittele, koska niiden osalta on Suomesta vain vähän tietoa.

Milton Rokeach pyrki laatimaan mittarin, jossa olisivat kaikki maailman arvot. Hän kokosi arvoja monista eri lähteistä ja yhdisti samaa merkitseviä arvoja yhteen. Lopulta hän sai kokoon kaksi 18 arvon luetteloa. Toisessa luettelossa oli Rokeachin päätearvoksi nimeämiä asiaintiloja kuvaavia tavoitteita, kuten tasa-arvo ja maailmanrauha.

Toisessa luettelossa oli toimintatapoja koskevia ilmauksia, kuten rehellisyys ja kohteliaisuus. Näitä Rokeach nimitti välinearvoiksi. Tutkittavia pyydetään listaamaan arvot tärkeysjärjestykseen. Vaikka tämä voi tutkittavista tuntua vaikealta, tulokset on todettu luotettaviksi. Rokeachin mittarista tuli yksinkertaisuutensa ansiosta nopeasti maailman käytetyin arvojen mittausväline.

Shalom Schwartz aloitti 1980-luvulla henkilökohtaisia arvoja koskevan tutkimuksen, jonka aineisto kerättiin opettajilta ja yliopistoopiskelijoilta. Schwartzin mallista on tullut arvotutkimuksen valtavirtaa. Schwartzin arvojen mallissa on neljä pääulottuvuutta, nimittäin itsensä ylittäminen ja itsensä korostaminen, muutosvalmius ja säilyttäminen. Kymmenen eri arvotyyppiä taas sijoittuvat pääulottuvuuksien muodostamaan ympyrämalliin. Tutkimuksissa tietyt määritelmät ja arvo-osiot kuuluvat tiettyyn tyyppiin, esimerkiksi virikkeisyyteen kuuluvat jännitys, uutuus ja haasteet elämässä, kun taas yhdenmukaisuuteen kuuluu sellaisten tekojen, taipumusten ja impulssien hillintä, jotka häiritsevät tai vahingoittavat toisia ja rikkovat sosiaalisia odotuksia tai normeja. Suomalaisessa tutkimuksessa on lisäksi käytetty Schwartzin malliin kuulumatonta arvotyyppiä työ, johon kuuluvat ahkeruus, täsmällisyys, tunnollisuus, järjestelmällisyys, pitkäjänteisyys ja säästäväisyys. Suomalaisten arvot -kirjan etu- ja taka-aukeamille

KIR JA LL I S U U S

on sijoitettu Schwartzin mallin arvokartta sekä arvojen tarkemmat kuvaukset.

Yksilö ja arvot Suomalaisuuteen on liitetty sellaisia myönteisiä piirteitä kuin ahkeruus, isänmaallisuus, sisukkuus ja rehellisyys, mutta myös negatiivisia asioita, kuten alkoholin väärinkäyttö. Kansallinen omakuva on Helkaman mukaan yleensä suhteellisen vakaa. Vaikka käsitys omasta ryhmästä muuttuu hitaasti, mielikuvat muista kansoista saattavat vaihtua poliittisten suhdanteiden mukana nopeastikin. Näistä Helkama tarjoaa esimerkkejä läheltä ja kaukaa.

Helkama tarkastelee suomalaista arvomaailmaa kolmella eri tasolla. Kansallisen omakuvan tasolla monet suomalaiset jakavat käsityksiä siitä, millaisia asioita suomalaiset pitävät arvossa ja tärkeinä. Käsitys suomalaisten yhteisistä arvoista on osa suomalaista kulttuuria eikä ole sidoksissa ihmisten omiin, yksilöllisiin arvoihin.

Toisella tarkastelutasolla huomio kiinnitetään yksilöllisiin eroihin.

Näiden pohjalta löytyy arvoja, jotka ovat keskimäärin suomalaisille tärkeitä tai vähemmän tärkeitä.

Kolmannella tasolla Helkama käsittelee teoissa ilmeneviä arvoja, sitä, mitä ihmiset toiminnan tasolla toteuttavat. Ei ole yllätys, että ihmisen tutkimustilanteessa tärkeiksi mainitsemat arvot eivät kaikki toteudu aina hänen käytännön toimintansa tasolla.

Sukupuoli ja ympäröivän yhteiskunnan odotukset vaikuttavat jonkun verran yksittäisten ihmisten arvoihin, samoin ikä, mutta erot ovat Helkaman mukaan pieniä. Näitä paljon suurempi merkitys on työalalla. Kauppatieteiden opiskelijoiden arvot näyttävät olevan melko samanlaisia Suomessa, Ruotsissa ja Virossa, samoin toisaalta humanististen alojen opiskelijoiden arvot. Ihmiset valitsevat työ- ja opiskelualojaan arvojensa mukaan, mutta todennäköisesti myös ala vaikuttaa arvoihin.

Yksityisen ihmisen arvot muuttuvat yleensä hitaasti. Ympäristöllä on kuitenkin vaikutusta, esimerkiksi koulutus ja uusi tieto voivat vaikuttaa arvoja muuttavasti. Jo aikaisemmin mainittu Shalom Schwartz on jakanut arvot puutearvoihin ja kasvuarvoihin. Esimerkiksi turvallisuusarvot ovat sellaisia puutearvoja, joiden merkitys lisääntyy, kun turvallisuutta on vähän. Kun ihminen tuntee olonsa uhatuksi, turvallisuus nousee arvoasteikossa, turvallisessa ympäristössä se sijoittuu alemmaksi. Kasvuarvoja taas ovat sellaiset, joiden saavuttaminen vain lisää niiden tärkeyttä, tällainen on esimerkiksi tasa-arvo.

Kansallinen omakuva heijastaa yhteisön arvoja Mikä on arvo, ja mikä on hyvänä tai tavoiteltavana pidetty ominaisuus tai asiaintila? Onko näillä eroa? Suomalaisten arvot käsittelee myös arvojen määrittelemistä ja niiden tutkimusta. Arvojen mittaaminen ja varsinkin niiden vertaileminen voi vaikuttaa ensiajattelulla hyvin vaikealta ja osin sattumanvaraiseltakin. Helkama kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi erilaisia malleja, joilla arvoja tutkitaan. Yksittäisen ihmisen vastaukset eivät paina kovin paljoa, mutta suuren ryhmän vastausten käsittely tuottaa mielenkiintoisia tuloksia. Ällistyttävä on myös huomio, että jotkut asiat näyttävät tutkimusten mukaan isoissa otannoissa kytkeytyvän toisiinsa, vaikka arkijärjellä ajateltuna niillä ei yksilön kohdalla tuntuisi olevan yhteyttä.

Kiinnostavia ovat myös esimerkiksi protestanttisia ja katolisia maita koskevat vertailut.

Suomalaisten arvot on runsas ja monipuolinen tietopaketti arvoista ja arvojen tutkimuksesta sekä Suomessa että myös muualla. Helkama to­teaa, etteivät tutkimukset ole vahvistaneet erityisen kansanluonteen olemassaoloa. Kansallinen omakuva, johon voi liittyä käsitys kansanluonteesta, heijastaa kuitenkin yhteisön arvoja. Esimerkiksi työ

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

67

ja ahkeruus näyttävät suomalaisten mielissä liittyvän vahvasti suomalaisuuteen. Vaikka yksittäisten suomalaisten arvot voivat poiketa toisistaan paljonkin, useimmille suomalaisille tärkeitä arvoja näyttävät olevan työn lisäksi esimerkiksi luontoon, tasa-arvoon ja sivistykseen liittyvät arvot.

Kirjan lopussa on arvotesti, jonka avulla lukija voi laskea oman arvoprofiilinsa ja verrata sitä suomalaisten keskimääräiseen arvoprofiiliin.

MERJA LEPPÄLAHTI Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.

Levoton Nordenskiöld Martti Blåfield: Nordenskiöld.

Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan & tiedemiehen elämä. Into 2016.

Adolf Erik Nordenskiöldistä (1854– 1901) on kirjoitettu paljon, onhan hän yksi Pohjoismaiden maineikkaimmista tieteenhistoriallisista hahmoista. Omana aikanaan hänestä tuli maailmanluokan julkisuuden hahmo viimeistään, kun Koillisväylä purjehdittiin ensi kerran hänen johdollaan yhtäjaksoisesti ja sen jälkeen kierros Euraasian ympäri vuosina 1878–80.

Hänen elämästään ei myöskään puuttunut dramaattisia käänteitä.

68

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Liikkeellä nuoresta pitäen Martti Blåfieldin elämäkertatutkimuksen lähteenä on varsinkin Nordenskiöldin ja hänen piirinsä laaja kirjeenvaihto. Tärkeimpinä kokoelmina ovat olleet Kansalliskirjastossa säilytettävä Frugårdin kartanon arkisto, kuninkaallisen tiedeakatemian arkisto Tukholmassa ja Nordenskiöldin suvun hallussa olevat arkistot.

Nordenskiöldin lapsuudesta tiedetään, että hän oli jo varhain kiinnostunut luonnosta ja retkeili paljon. Hänen isänsä Nils johti Suomen vuoritointa ja häntä on kutsuttu Suomen mineralogian isäksi. Adolf lienee perinyt isältään innostuksen sekä kiviin ja mineraaleihin että matkustamiseen.

Vastuu lapsuuden kodista ja lasten kasvatuksesta jäi äidin, Sofia von Haartmanin, vastuulle. Myöhempinä vuosinaan Adolf muisteli lämmöllä ja kiitollisuudellaan äitiään.

Tulevan tutkijan uran muotoutumiselle tärkeä oli isän saama konsultintehtävä Siperiassa.

Kutsujana oli Aurora Karamzin (s.

Stjernvall), joka oli päässyt keisarinnan hovineidiksi Pietariin vuonna 1835 ja avioitunut seuraavana vuonna hovijahtimestari Pavel Demidovin kanssa. Demidov, joka oli Venäjän rikkaimpia miehiä, omisti Uralilla yli kuusi miljoonaa hehtaaria maata kaivoksineen ja tehtaineen. Demidovin varhaisen kuoleman jälkeen Aurora avioitui eversti Andrei Karamzinin kanssa. Aurora Karamzin jäi uudelleen leskeksi, kun eversti kaatui Krimin sodassa vuonna 1854. Isä ja poika Nordenskiöld matkustivat tutkimus- ja kehittämistehtävää varten Nižni Tagiliin. Paikka on edelleen tärkeä kaivos- ja metalliteollisuuden keskus. Se on tunnettu ennen muuta panssarivaunuteollisuudestaan.

Kirjeissä vilahtelee ajankohdan suuri henkilögalleria. Blåfield avaa sen lukijalle ja selittää huolella, kenestä on kysymys, mikä on ollut henkilön asema ja vaikutus.

Niin muodostuu avara ja yksityiskohtainen kuva aikakauden ihmi-

sistä, ins­tituutioista, verkostoista ja vuorovaikutuksista. Tärkeä ympäristö on Aleksanterin yliopisto Helsingissä. Sen rakenne, luonne ja toiminta muuttuivat 1850-luvun vilkkaina vuosina. Blåfield kuvaa poliittisen tilanteen ja jännitteet täsmällisesti ja dokumentoi aikalaistunnot kirjeiden kertomuksilla.

Nordenskiöld oli tieteen moniottelija, muun muassa mineralogi ja pohjoisten alueiden tutkija. Myöhäisvuosinaan hänestä tuli kartanlaadinnan historian uranuurtaja.

Kirjassa on useista aiheista koottu katsauksia sopiviin kohtiin tietolaatikoiksi. Niistä lukija saa vastaukset kysymyksiinsä, kuinka eri tieteenalat ovat kehittyneet ja käsitykset muuttuneet tähän päivään mennessä. Naparetken valmisteluun innostuva lukija oppii, mistä on kysymys, vaikkapa lukemalla luvun ”Proviantti”. Se kertoo yksityiskohtaisesti, kuinka monenlaista ravintoa varustettiin pohjoiselle retkelle olettaen, että matka voisi kestää jopa 70 viikkoa, siis lähes puolitoista vuotta. Lista on häkellyttävä, vaikka retken kokki saattoikin olettaa, että lintu- ja porosaalista oli jatkuvasti tarjolla. Myös tutkimusmatkojen osallistujaluettelot paljastavat, kuinka monia tieteenaloja ja kansallisuuksia tutkimusmatkoilla oli mukana. Moni Suomesta pääsi osallistumaan.

On ilmeistä, ettei Nordenskiöld ollut kanssakäymisessään luonteeltaan helppo. Blåfield toteaa yhteenvetona: ”… tulee hyvin näkyviin Adolf Nordenskiöldin luonteenomaiset piirteet: sitkeys, jääräpäisyys ja peräänantamattomuus”. Nuori tutkija kirjoitti Siperiassa työmatkalla olleelle isälleen väitöstilaisuuttaan seuraavana päivänä: Opinnäytteeni tarkastettiin eilen.

[Adolf ] Moberg [fysiikan professori] oli opponenttina, [A E] Arppe [kemian professori] Preeseksenä, [Fredrik] Woldstedt [tähtitieteen professori] kustoksena. Väitöstilaisuus kesti kelo 12:een asti. Pidin hyvin puoliani silloin kun olin oikeassa ja silloin kun olin väärässä – ja siinä, etten kertaakaan myöntänyt, etten ollut oikeassa.

KIRJALLISUUS

Mihin asettua?

Nordenskiöldin elämän dramaattisimmista vaiheista, poliittisesta varomattomuudesta, akateemisen uran sulkeutumisesta ja siitä käytännössä seuranneesta maastakarkotuksesta, on kerrottu monessa yhteydessä. Blåfield valaisee Nordenskiöldin ja hänen lähimpiensä toiveita, pelkoja ja tuntemuksia hyvin käyttämällä hyväkseen kirjeiden kertomaa.

Alun perin mineraalien tutkijaksi tähdänneen Nordenskiöldin muutaman vuoden kuluessa tapahtunut suuntautuminen arktiseen tutkimukseen, asettuminen Ruotsiin Valtion luonnonhistoriallisen museon intendentiksi, avioliiton solminen kesällä 1863 Anna Mannerheimin kanssa ja sopeutuminen ruotsalaisen yhteiskunnan aktiiviseksi jäseneksi kuvataan kirjassa selkeästi. Ruotsin kansalainen Nordenskiöldistä tuli maaliskuussa 1860 ja kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen seuraavan vuoden alussa.

Nordenskiöldistä laatimassaan elämäkerrassa (1953) Henrik Ramsay kertoo nuorten tavanneen Annan veljen Carl Mannerheimin ja Helena von Julinin eli marsalkka Mannerheimin vanhempien häissä joulun 1862 jälkeen, mutta Blåfield esittää kirjeenvaihdon perusteella, että mahdollisesti ensi tapaaminen oli Tukholmassa jo kesällä 1859. Adolfin ja Annan kirjeenvaihto kertoo rakkaudesta ja kiintymyksestä. Lukija ei voi olla huomaamatta, kuinka Adolf vakuuttaa kirjeissä kaipaustaan, mutta on aina menossa uusille pitkille ja vaarallisillekin matkoille.

Nordenskiöld seurasi tarkasti syntymämaansa vaiheita. Muun muassa vuonna 1861 hänen ystävänsä Johan Jacob Chydenius kirjoitti Adolfille, että Suomessa on alettu harrastaa politiikkaa, ”mutta sinun täytyy odottaa vielä vähän, että kaikki saadaan aikaan”.

Suuria muutoksia tulikin pian. Suomen valtiopäivät aloittivat vuonna 1863 siitä lähtien jatkuneen toimintansa. Poliittiselta ajattelultaan Nordenskiöld piti itseään liberaa-

KIR JA LL I S U U S

lina. Hän uskoi että Ruotsi piankin muuttuisi tasavallaksi: ”…rojalistien aika on myös täällä ainoana autuaaksitekevänä pian ohi”.

Arktisen tutkimuksen uranuurtaja Blåfield kertoo kattavasti ja selkeästi, kuinka Ruotsissa syntyi kiinnostus elämän muinaisuuden tutkimukseen, kun sveitsiläinen Luis Agassiz loi 1840-luvulla teorian alppivuoristojen jääkausista. Uusia ajatuksia toi Ruotsiin erityisesti Otto Torell Sveitsin-matkaltaan.

Etelä-Ruotsin länsirannikolta löytyi merkkejä muinaisista eliöistä, joita esiintyi vain arktisilla vesillä. Pohjoisten olojen vertaaminen EteläRuotsin fossiileihin ja subfossiileihin oli perusteltua.

Nordenskiöld teki viisi tutkimusmatkaa Huippuvuorille. Retkillä oli monipuoliset tieteelliset tavoitteet. Saarten ja rannikoiden geologia, eläimistö ja kasvisto piti tutkia tarkoin. Myös muinaisuus haluttiin selvittää fossiilien avulla. Jo ensimmäiseltä matkaltaan Huippuvuorille (1858) Nordenskiöld kertoi ystävälleen Sven Lovénille, miten hän oli heti nähdessään vuorten sedimenttikerrokset vakuuttunut siitä, että oli löytänyt ”muinaisen eläinmaailman hautapaikat, joissa on todisteet ilmaston muutoksista aikojen kuluessa”.

Blåfield toteaa: ”Hän [Adolf Nordenskiöld] etsi alituisesti vastausta kysymykseen, miksi pohjoisilla alueilla on muinoin ollut paljon lämpimämpi kuin nyt.” Eläintieteilijä Sven Lovén oivalsi Huippuvuorten tutkimuksen merkityksen, ja häntä voikin pitää yhtenä Ruotsin arktisen tutkimuksen keskeisistä hahmoista.

Huippuvuorilla oli myös tarkoitus täsmentää tieto maapallon muodosta astemittauksen avulla. Astemittauksella selvitettiin maapallon koko jo ennen ajanlaskumme alkua, mutta se sai uutta merkitystä, kun Isaac Newton väitti 1600-luvun lopulla Maan litistyneen navoiltaan. Maapallon muodon määrittämiseksi astemittauksia on tehty maailman eri puo-

lilla. Tehtävän pitkässä historiassa kuuluisia ovat ranskalaisen retkikunnan menestyksekäs työ Tornionlaaksossa 1736–37 de Maupertuisin johdolla ja niin sanottu Struven ketju, joka ulottuu Tonavan suistosta Jäämeren rantaan.

Se kuuluu nykyisin Unescon maailmanperintökohtaisiin. Huippuvuorilla astemittaus oli erityisen tärkeää, koska siellä ollaan navan lähellä ja Maan litistyminen suuri. Ruotsalaiset aloittivat työn vuonna 1861 ja se kesti vuoteen 1902, jolloin venäläinen retkikunta sai työn valmiiksi. Siihen osallistui myös Pulkovan observatoriossa työskennellyt Ilmari Bonsdorff.

Hän väitteli Huippuvuorten astemittauksesta Helsingin yliopistossa vuonna 1905. Bonsdorffista tuli vasta itsenäistyneen Suomen geodeettisen laitoksen ensimmäinen johtaja.

Ruotsalaisten tärkeä tavoite Huippuvuorten tutkimuksessa oli myös alueen kartoittaminen. Sitä varten matkoilla tehtiin yli 80 paikanmääritystä. Tarkasti tunnetuista kiintopisteistä mitattiin lisäksi monia maastokohteita, suuntia ja korkeuksia. Lundin yliopiston tähtitieteilijä Nils Dunér ja Nordenskiöld julkaisivat vuonna 1865 Huippuvuorten kartan, josta tuli yksi tutkimusmatkojen arvostetuimmista tuloksista. Vuotta myöhemmin Nordenskiöld julkaisi alueen geologisen kartan.

Matkoilla oli myös tavoitteita, joita voi sanoa maantieteellisiksi, nimittäin pääsy pohjoisnavalle. Sitä Nordenskiöldkin yritti. Suunnitelma perustui talvehtimiseen Huippuvuorilla vuosina 1872–73. Kun napameri olisi jäätynyt, käytäisiin porovaljakoilla navalla. Yritys epäonnistui, koska porot karkasivat.

Vaikka vetojuhdat olisivatkin olleet käytettävissä, ahtojääröykkiöt olisivat estäneet koukkauksen navalle. Kaiken kukkuraksi Nordenskiöldin retkikunta joutui jakamaan ravintonsa heidän tukikohtaansa selvinneiden pyyntimiesten kanssa, joiden kotiinpaluun alkanut talvi oli estänyt. Täydellisen katastrofin mahdollisuus oli todellinen.

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

69

Perintö jälkimaailmalle Blåfield kiinnittää huomiota piittaamattomuuteen, jolla Huippuvuorten retkillä surmattiin eläimiä paljon yli ravinnon- ja tutkimusnäytetarpeen. Nordenskiöld ampui innokkaasti poroja ja lintuja siinä kuin muutkin, vaikka hän jo ensimmäisellä matkallaan Huippuvuorille pani merkille, kuinka valaskannat olivat huvenneet ryöstöpyynnin seurauksena. Tässä kysymyksessä Nordenskiöldin ajattelu kehittyi, sillä 1860-luvun retkien selostuksissaan hän puhuu jo sukupuutoista ja pyynnin rajoittamisen välttämättömyydestä. Luonnon suojelemiseksi Nordenskiöld esitti vuonna 1880 valtionpuistojen perustamista pohjoismaihin.

Vuoritoimen johtaja Nils Nordenskiöldin tavoite oli tietysti saada tutkimuksen tulokset synnyttämään taloudellista toimintaa.

Hänen omat liiketoimensa eivät menestyneet. Myös hänen poikansa Adolf kiinnitti huomiota tieteen tuloksien kaupallisiin merkityksiin.

Huippuvuorten retkellä vuonna 1864 löytyi laaja muinaisten liskojen fossiloituneista ulosteista muodostunut koproliittiesiintymä. Se sisälsi runsaasti fosforia, mutta yritys käyttää sitä lannoitteen valmistukseen ei onnistunut. Kun Adolf Nordenskiöld kuoli vuonna 1901, pesä oli pahasti velkainen, koska Nordenskiöld oli taannut huonosti menestyneen Ölands Nya Cement -yhtiön lainan. Pelastukseksi tuli Nordenskiöldin kirjaston ja karttakokoelman myyminen Suomeen. Kauppasumman kokoamiseen saatiin myös keisari Nikolai II:n tukea.

Nordenskiöld oli aloittanut karttojen ja matkakirjallisuuden keräämisen arktisten tutkimusmatkojensa valmistelua varten ja sen myötä innostunut kartografian historiasta. Hän oli jo elinaikanaan ilmaissut toiveensa, että kokoelma säilyisi kokonaisena ja tulisi Suomeen. Blåfield kertoo vaiheet, joiden seurauksena A. E. Nordenskiöldin kokoelma on nyt Suomen kansalliskirjaston aarre. Kun kirjas-

70

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

toja ja arkistoja suojelevaan Unescon maailman muisti -luetteloon nimettiin ensimmäiset kohteet vuonna 1997, Nordenskiöldin kokoelma oli niiden joukossa.

TAPIO MARKKANEN Kirjoittaja on tähtitieteilijä, joka tutkii ja opettaa myös tieteenhistoriaa.

Tunne ja intuitio David Hume: Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin&näin 2016.

Vaikka valistuksen ja tieteen läpimurrosta on kulunut jo satoja vuosia, uskonnot eivät ole menettäneet suosiotaan. Uskonsodat ovat alkaneet jälleen kyteä ja roihahdella.

Uskonnot eivät vetoa vain länsimaiden ulkopuolella. Eritoten Yhdysvalloissa niin sanottu älykäs suunnittelu on vuosikymmeniä ollut poliittisen ja taloudellisen eliitin suosiossa ja sitä on pyritty ujuttamaan koulujen opetusuunnitelmiin nimellä ”tieteellinen kreationismi”.

Filosofi David Humen (1711–76) kirja (Dialogues Concerning Natural) on tänään yhtä ajankohtainen ja valistava kuin ilmestyessään vuonna 1779. Kirjan keskeinen teema on älykkään suunnittelun ja mystisen jumalnäkemyksen välinen ristiriita. Kirja käyttää antiikin filosofien, kuten Sokrateen ja Platonin, suosimaa dialogista esitys-

tapaa. Se sallii argumenttien esittämisen puolesta ja vastaan ilman, että päätyisi mihinkään varmaan lopputulokseen. Syy kirjoittajan piiloutumisen mahdollistavaan dialogimuotoon voi olla sekin, että Hume kuului valistusfilosofeihin, joita kirkko ei katsonut hyvällä.

Tosin demokratiaa, tiedettä ja taloudellista yrittelijäisyyttä suosiva Englanti oli vapaampi kuin aristokraattinen ja katolinen Ranska.

Useita vaikeatajuisia filosofisia teoksia suomentanut Tapani Kilpeläinen on osannut saattaa Humen sujuvan ja selkeän kielen suomalaiseen asuun. Tässä kohdin on kuitenkin pakko tarttua Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta -kirjan kustantajan laiminlyöntiin.

Kirjassa ei ole minkäänlaista johdantoa, jossa kerrottaisiin Humen ja tämän postuumina julkaistun kirjan taustasta, vaan käännetty teksti tarjotaan lukijalle sellaisenaan.

Tärkeää olisi ollut myös esitellä Humen yleistä filosofiaa, koska kirjan argumentit seurailevat ja heijastavat Humen yleistä ajattelua. Humen ajattelu edusti tieteenfilosofiaan myöhemmin vaikuttanutta jyrkkää empirismiä, joka suhtautuu skeptisesti jopa luonnonlakien olemassaoloon, metafyysisistä järjestelmistä puhumattakaan. Humen mukaan kaikki ajatukset ja ideat syntyvät ja palautuvat kokemukseen, puhtaisiin ja välittömiin havaintoihin.

Humen mukaan kokonaisuus on osiensa summa. Asia tai esine on erilaisten havaintojen, kuten hajujen, makujen, muotojen ja värien, summa. Esimerkiksi pöytä palautuu kuvaukseen ja luetteloon sen ominaisuuksista, eikä mitään ominaisuudet ylittävää ja ne yhteen liittävää substanssia, ”pöytyyttä”, ole olemassakaan. Samoin tieteen pyhin, kausaalilaki, on Humen mielestä vain tottumuksesta syntynyt ennakkokäsitys. Kokemus on Humelle kaiken tiedon alku ja lähde. Kun esimerkiksi biljardipallo osuu toiseen, pallojen välillä ei voi havaita mitään välttämätöntä lainomaista yhteyttä.

KIRJALLISUUS

Hume sovelsi tätä myös ihmisen minään: mieli on yhtä kuin vaihtelevat tunteet, ajatukset ja muut mielenliikkeet, eikä pysyvää ja yhtenäistä ”minää” ole olemassakaan. Samaan tapaan ajattelevat monet meidän aikamme postmodernit filosofit.

Tätä skepsismiä Hume käyttää vasta-argumenttina älykkään suunnittelun pohjana olevaa antropomorfismia vastaan. Älykäs suunnittelu perustaa analogiaan ihmisen ja ihmisen tuottamien artefaktien sekä Jumalan ja Jumalan luoman maailman välillä.

Maailma on niin hienosti rakennettu, esimerkkinä vaikka silmän hiuksenhieno rakenne, että täytyy olla olento, joka on sen rakentanut. 1600-luvulta lähtien eritoten Newtonin taivaanmekaniikan johdosta koko maailma miellettiin jättiläismäiseksi kellokoneistoksi. Älykkääseen suunnitteluun vetosi 1700-luvulla teologi William Paley (1743–1805) , joka tunnettussa vertauksessaan rinnasti Jumalan kelloseppään.

Minän yhtenäisyyden kieltäminen ja mielen näkeminen erilaisten tunteiden, ajatusten ja muiden mielenliikutusten sarjana kuitenkin sotii vastaan teologien vaalimaa käsitystä Jumalasta, minkä mukaan Jumala on muuttumaton ja ikuinen, yksi ja yhtenäinen. Jumalaa ei voi verrata ihmiseen eikä ihmisen töitä Jumalan töihin.

Kirjan keskusteluissa nousee siis esiin monia vakuuttavia vasta-argumentteja älykkäälle suunnittelulle. Yksi tuo mieleen jopa evoluutioteorian ja toinen modernin fysiikan, kuten kvanttiteorian ja suhteellisuusteoriat. Eräs keskustelija arvostelee sitä, että Jumala suunnittelee ja luo maailman yhdellä kerralla, ilman minkäänlaisia kokeiluja ja kehittelyjä. Yhden ihmisenkin taito vaikka laivan rakentamisessa edellyttää kokeiluja, erehdyksiä, korjauksia – ja itse laivan rakennustaito ja laivan malli ovat kehittyneet vähitellen vuosisatojen tai tuhansien aikana ja monien ihmisten toimista.

KIR JA LL I S U U S

Humen aikoina 1700-luvulla tieteessä, eritoten geologiassa, alettiin oivaltaa, että maailma on pitkän ja polveilevan kehityksen tulos, mistä osoituksina olivat fossiililöydöt. 1800-luvun evoluutioteoria vain laajensi tämän kattamaan myös ihmisen.

Jumalan äärettömyyttä ja tuntemattomuutta Hume perustelee viittaamalla mikroskooppeihin ja niiden paljastamiin pienoismaailmoihin. Hän esittää, että maailma on äärettömän rikas ja moninainen. Hume tuskin olisi yllättynyt modernin fysiikan löydöistä, kuten kvanittifyysiikan hiukkas–aalto-paradoksista ja kausaaliteetin pettämisistä – ne osoittavat entistä vakuuttavammin miten Jumala ja tämän luomukset poikkeavat ihmisen tuotoksista ja järkeilystä.

Ihmisen äly on rajallinen ja jokainen sen luoma periaate, päätelmä ja teoria on epävarma ja lyhytaikainen. Näin Jumalan älyn ja suunnittelun vertaaminen ihmisen hengenkykyihin tekee suurta vääryyttä tai pilkkaa olennoista suurinta ja mahtavinta.

Kirjassa on myös runsaasti argumentteja ja keskusteluja Jumalan olemuksesta sekä siitä, mitä tästä voidaan tietää. Keskustelujen tulos jää hieman auki, mutta rivien välistä voidaan lukea, että usko on enemmän tunteen ja intuition asia kuin järjen ja logiikan.

Tämän taustalla on Humen yleinen käsitys siitä, että järki ei kykene kurottamaan tuonpuoleiseen – onhan se voimaton tämänpuoleisenkin suhteen. Itse asiassa järkikin on Humelle vain yksi kokemuksen laji. Hume päätyikin täydelliseen skepsismiin: kun asioi­ den välillä, mielessä tai fyysisessä todellisuudessa, ei vallitse välttämättömiä ja pysyviä yhteyksiä sekä lainalaisuuksia – aivan kaikki on mahdollista ja mitä vain voi tapahtua milloin vain.

Tämä olisi hyödyllistä nykyajan uskonkiihkoilijoiden tajuta ja tunnustaa. Selvästi ja tiukasti määritelty jumalakuva johtaa dogmatismiin ja uskonsotiin. Mutta tunteella aavistettu mystinen ja ra-

jaton Jumala tarjoaa tilaa erilaisille tulkinnoille ja kokemuksille sekä kehittää kannattajissaan pienuuden ja nöyryyden tunnetta.

PEKKA WAHLSTEDT

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Jobismin foinikialaiset Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli. Tutkijaliitto 2015 Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen­ kirjaa Seutu joka ei ole paikka lukiessa tulee miettineeksi kaikenlaista. Ajoittain teksti pitää otteessaan ja kirvoittaa ajattelemaan suuresti. Se pistää pohtimaan nykyistä yhteiskuntaa sen perusteiden hävittämisen näkökulmasta, sitä, miten pääomasta riippumaton autonominen toiminta muuttaa maailmaa ja pakottaa pääomaa muuttumaan. Tekstissä avataan ikkuna nykykapitalismin vaikutuksiin, miten se ulottuu aivoihin, ruumiiseen, tilaan, aikaan, tietoon ja toimintaan. Kommentoitavat tieteet liikkuvat työelämän tutkimuksesta aivotutkimukseen. Tekstin runsauden, polveilevuuden ja käsitteiden vaeltelevuuden ruuhkassa tulee aika ajoin tunne, että nyt tulvii yli ja paljon viljelty kamppailun vaade hukkuu. Tai jos ei huku, niin jää ainakin fraasiksi, vailla toiminnallista sisältöä.

Kirjan suuret käsitteet ovat kapitalismi ja metropoli. Niiden liike ja limittyminen kulkevat läpi kirjan. Tässä ajattelussa metro-

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

71

poli on jotakin villiä sekä vapaasti laajenevaa ja järjestyvää, jossa itsenäiseksi pyrkivää työvoimaa pyritään riistämään aina uusin tavoin. Valtio, kaupunkisuunnittelu ja lomakylä ovat kaikki keskitysleiriksi mallinnetun vapaan ja vapauden laajenemisen kontrollin keinoja. Kirjoittajat ovat raflaavimmillaan kirjoittaessaan kaupungista. Kaupungin lumo, vapauden taikavoima, on aina vetänyt puoleensa feodaalisista ja patriarkaalisista oloista pakenevia ihmisiä.

Tekstissä seikkailevat kaupunkien houkuttelevissa verkostoissa niin foinikialaiset kuin tämän päivän siirtolaisetkin.

Kirjoittajat näkevät metropolien­ sykkeessä päivästä toiseen selviytyvät siirtolaiset ja – Vähämäen­jo aiemmassa tutkimuksessaan ytimekkäästi nimeämät – prekaarit monisählääjät todellisena luovana luokkana, joiden tuottamaa arvoa finanssikapitalistit kaappaavat.

Kun ajattelee Helsingin hipsteri­ genren viime vuosien rakentumista, niin näin taitaa olla. Kallion baarit, IPA-olutbuumi, graffitikulttuuri, Teurastamon vihisfest, Flow-festivaali ja kaikki se, mikä aluksi näyttäytyy alakulttuurina, on tulkittavissa gentrifikaatioksi, jossa kaupunkitila kaapataan uusien osaajien työvoiman uusintamiseen. Elämä kanavoidaan kaupallisiin tarkoituksiin.

Kirjoittajien mukaan luova kapitalismi ottaa haltuun ja vesittää omaehtoisen luovuuden ja muuttaa sen sisäsiistiksi. Haltuunotto on tilallisista ja ruumiillista. Ruumiin siirrot näkyvät it-alan ”paskaduunarien” tuottamisena intialaisissa oppilaitoksissa, josta värvätään työvoimaa it-firmoihin niin sanotun body shopping -järjestelmän kautta. Tämänkin työvoiman oleskeluluvat ovat jatkuvasti vaarassa peruuntua, mutta vielä huonommin metropolissa kohdellaan ammattitaidottomia ja paperittomia siirtolaisia. Kirjoittajat toteavat, että ensimmäisen ja kolmannen maailman väliset rajat kulkevatkin yhä useammin metropolien sisällä.

72

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

Kapitalismissa alistetun työvoiman tuottaminen ja sitominen paikalleen on nimenomaan valtion tehtävä. Kirjoittajat ehdottavat osuvasti nykykapitalismin kutsumista jobismiksi, mutta eivät kuitenkaan itse systemaattisesti kuljeta omaa ajatustaan läpi kirjan.

Jobismi, vielä fordismiakin autoritaarisempi hallinnan tapa, joka ei takaa vakaita tuloja, vaan tuottaa lyhytaikaisia jobeja, jää lopulta vain

ta on hyvä, jos teoksen polveilevaan ja jäsentämättömään runsauteen suhtautuu kesäisen kepeyden tuottamalla sitkeydellä.

Ihan tämän kirjan eväillä en usko, että proletariaatin kyky kamppailla syntyy ja vahvistuu, mutta jaan vahvasti ajatuksen siitä, että kamppailu ei synny tuotantoprosessissa, ei tehtaissa eikä yliopistoissa. Se syntyy kaupungilla, teattereissa, elokuvissa ja kapakoissa.

ANU SUORANTA

[K]aupunkitila kaapataan uusien osaajien työvoiman uusintamiseen. Elämä kanavoidaan kaupallisiin tarkoituksiin.

maininnaksi. Juuri jobismi, nykypäivän kapitalismi, on kuitenkin se, jota vastaan kirjassa oletetaan kamppailuja käytävän. Operaismo, josta kirja on ammentanut vaikutteita, on vallankumoukseen ja uudistamiseen tähtäävä liike, jonka tavoite on autonominen marxilainen poliittinen teoria ja myös sen soveltaminen käytäntöön. Operaismon teoriassa työväenluokalla on valtaa suhteessa sekä kapitalismiin että valtioon, kunhan se löytää reitit, joiden kautta se voi toteuttaa autono­miaansa.

Kirjan viimeinen luku on otsikoitu taistelun ulottuvuuksiksi. On helppo hyväksyä kirjoittajien erittelemät vapaan joukkoliikenteen ja perustulon, jota osuvasti nimitetään elämäntuloksi, kaltaiset reitit autonomiaan. Myös porvarillisen tiedeyhteisön tuottamaan (tilasto) tietoon tukeutuminen tilanteessa, jossa työelämän huonontumisen signaaleissa olisi luotettava ihmisten kokemuksiin ja aisteihin, on helppo tunnistaa viimeaikaisesta työelämän tutkimuksen debatista.

Virenin ja Vähämäen kirja ei ole kevyttä kesälukemista, mut-

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja työelämän tutkija.

Miten kertoa tieteestä?

Tiina Raevaara: Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Vastapaino 2016. ”Ja jos haluamme pitää oman pienen kielemme elossa, meidän pitää huolehtia siitä, että sitä kyetään myös käyttämään kaikista mahdollisista aiheista keskustelemiseen. Kieli, jolla ei voi puhua modernin tieteen saavutuksista, on kuoleva kieli.”

Edellä oleva sitaatti päättää Tiina Raevaaran teoksen Tajuaako kukaan?, mutta se voisi olla myös yksi kirjan lähtökohdista. Tieteen yleistajuistaminen pitää yllä ja rikastuttaa suomen kieltä; suomeksi kirjoittaminen osoittaa oman äidinkielen arvostusta. Yliopistojen ”kolmas tehtävä” on edistää yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja

KIRJALLISUUS

vaikuttavuutta. Siihen liittyy ilman muuta, että niin sanottu ”suuri yleisö” saa kuulla tieteen tuloksista. Vaikka nykyään englantia osataan yleisesti, omalla äidinkielellä saatu informaatio menee kuitenkin varmimmin perille yksityiskohtia myöten.

Tutkija, joka kirjoittaa tieteenalastaan yleistajuisia artikkeleita tai tietokirjoja, hyödyttää omaa oppialaansa, joka saa näin näkyvyyttä. Julkaisut synnyttävät positiivisia mielikuvia ja herättävät kiinnostusta alaan, mikä taas tuo motivoituneita uusia opiskelijoita. Tutkijaa itseään kirjoittaminen ei välttämättä hyödytä, sillä yleistajuisesta julkaisemisesta ei kerry tuottavuuspisteitä eikä sitä yleensä palkita edes kovin suurilla kirjoituspalkkioilla.

Tiede ja tieto Suomalaiset ovat kyselyjen mukaan varsin kiinnostuneita tieteestä, joka tosin usein ymmärretään luonnontieteiksi. Tieteellinen teksti on kuitenkin tarkoitettu nimenomaan saman alan tutkijoille, kun taas yleistajuistettua tiedettä voivat lukea myös esimerkiksi saman tai eri alan korkeakoulutetut henkilöt, jotka eivät työskentele tutkijoina, mutta ovat muuten kiinnostuneita aiheesta tai tieteen kehityksestä yleensä. Suomalaisten koulutustaso on noussut, joten − Raevaaran esimerkin mukaan – ”Pihtiputaan mummokin” voi olla vaikka emeritaprofessori.

Yleistajuinen tiede sopii hyvin myös sosiaaliseen mediaan. Jo nyt tiedejournalismia jaetaan paljon somessa, jonka avulla mielenkiintoinen juttu voi tavoittaa paljon lukijoita. Kuvien ja videoiden kautta voi välittää ymmärrettävästi sellaista, mikä vaatisi selitettynä paljon tekstiä. Huonot tulkinnat tai virheet huomataan somessa nopeasti ja ne jäävät mieleen. Tarkastettavissa olevat yksityiskohdat kannattaa siis tarkastaa etukäteen. Ei myöskään kannata luottaa sokeasti välikäsien tulkintaan, vaan lukea alkuperäinen artikkeli. Raevaara muistuttaa myös, että

KIR JA LL I S U U S

kerran kirjoitettua voidaan käyttää monenlaiseen, joten kannattaa olla niin huolellinen, että voi myöhemminkin seistä sanojensa takana.

Raevaara käsittelee sekä tietokirjan että journalistisen tiedeartikkelin kirjoittamista. Hän kuvailee tieteellisen tekstin ja yleistajuistetun tiedetekstin eroja. Hän toteaa, että tieteellisessä tutkimuksessa ja yleistajuisessa tietotekstissä tiedon tarkkuus on erilainen. Tieteellisessä tekstissä asia kuvataan niin pienten yksityiskohtien tasolla kuin suinkin on mahdollista, toisaalta päätelmissä käytetään paljon ehdollisia määreitä, kuten ”näyttää siltä” tai ”mahdollisesti”. Yleisölle tarkoitetussa tekstissä täytyy olla toisaalta varmempi ja toisaalta suurpiirteisempi. Raevaaran esimerkkinä on koiran geenivirheestä kertova uutinen.

Tiedeyhteisölle tarkoitetussa artikkelissa geeni ja sen toiminta täsmennetään tarkkaan ja tieteen kieltä käyttäen, mutta lehtijutussa voidaan yksinkertaisesti todeta, että havaittu geenivirhe aiheuttaa häiriöitä solunsisäisessä puhdistusjärjestelmässä ja kertoa sitten, mitä tämä käytännön tasolla merkitsee. Tutkijaa kiinnostaa, mitä on löydetty, suurta yleisöä taas se, mitä löydöllä voi tehdä.

Tietokirjat Tietokirjoja kirjoitetaan Suomessa paljon. Hyvä tietokirja kiinnostaa kohdeyleisöä sekä selittämällä jotain lukijan omasta elämästä että tarjoamalla jotain yllättävää.

Kekseliäs tieteen yleistajuistaja ymmärtää, mistä tieteenalalla on puute, ja tarttuu siihen. Tietokirjan syntyminen vaatii materiaalia, vaikka toisaalta kiinnostava kysymys voi myös olla, miksi tätä aihetta ei ole tutkittu.

Raevaara kuvailee, millainen on hyvä aihe tietokirjalle ja miten löytää oikea näkökulma asiaan, josta haluaa kertoa. Kirjoittamisessa hän neuvoo käyttämään useita eri tasoja. Yleisellä tasolla voi löytää ilmiöitä, jotka liittyvät mahdollisen lukijan omaan kokemusmaail-

maan, mutta ainakin osaa lukijoita kiinnostaa myös pienemmät yksityiskohdat. Toisaalta jokin hyvin abstrakti asia saattaa tulla ymmärrettäväksi, kun se kiinnitetään arkisiin sovelluksiin.

Tajuaako kukaan? antaa yksityiskohtaisia ohjeita tietokirjaa tai tieteellistä artikkelia suunnittelevalle. Raevaara opastaa, millainen on hyvä otsikko, mitä ingressiin kannattaa laittaa ja mitä hyötyä on kainalojutuista. Kirjan tai artikkelin kirjoittaja saa myös pohdittavakseen, paljonko hän tuo omaa persoonaansa mukaan tekstiin, tieteellisessä tekstissähän tutkimuksista ja niiden tuloksista kerrotaan usein passiivissa. Mietittäväksi jää myös, miten vaikeatajuiset kohdat selitetään, millaista terminologiaa käytetään, mahdollisten metaforien käyttö ja muutenkin se, millä tasolla liikutaan.

Tietokirjoiksi voidaan nimittää monenlaista kirjallisuutta, esimerkiksi Suomen tietokirjailijat ry:n luettelosta löytyvät yleisen sekä lasten ja nuorten tietokirjallisuuden lisäksi myös hakuteokset, oppaat, oppimateriaalit ja mielipidekirjallisuus. Tietokirjoja voidaan erotella tietenkin aiheen mukaan, mutta itse kirjat Raevaara on jaotellut neljään lajityyppiin, jotka ovat usean tekijän kirjoituskokoelmat, yhden tekijän kirjoituskokoelmat, oppikirjamaiset tietokirjat ja narratiiviset tietokirjat. Narratiivisessa tekstissä lukija saa vastauksen alussa esitettyyn kysymykseen vasta lopussa, mutta teksti kuljettaa lukijaa elokuvamaisesti paikasta toiseen kohti päätepistettä.

Esimerkkejä narratiivisista tietokirjoista on useita, muun muassa Hanna Jensenin isänsä Alzheimerin taudin etenemisestä kertova kirja 940 päivää isäni muistina (Teos 2013).

Tiedejournalismi Tiedeuutisia julkaistaan monenlaisissa ja monenlaisille yleisöille tarkoitetuissa medioissa. Teksti täytyy tietenkin kohdentaa oletetun lukijakunnan mukaan. Tiedeuutinen voi olla hauska ja siinä voi olla

T IE T E E S SÄ TAPAHT UU 6 2016

73

vitsikkyyttäkin, kunhan faktat ovat kohdallaan. Raevaara kannustaa tekemään monenlaisia tiedejuttuja erilaisiin julkaisuihin. Silti hän toivoo, etteivät tiedejutut jää pelkkään hassujen uutisten kuriositeettikabinettiin.

Kirjoitetun jutun tieto pitää suhteuttaa siihen, mitä jo tiedetään.

Raevaara nostaa esimerkiksi lehtiartikkelin, jossa muun muassa pohditaan syitä suomalaisten vähenemiselle 10 000−20 000 vuotta sitten. Tosiasiassa vasta 13 000 vuotta sitten jää alkoi vähitellen vetäytyä eteläisestä Suomesta ja vanhimmat jäljet ihmisestä Suomessa löytyvät 10 600 vuoden takaa. Samaten esimerkiksi evoluutiosta tiedetään varsin paljon, eikä mikään yksittäinen löytö voi raflaavista otsikoista huolimatta sitä ”haastaa” tai ”mullistaa”.

Tieteen yleistajuistaja tarvitsee joskus avukseen asiantuntijaa. Tiedejournalismissa tarvitaan usein henkilöä, joka pystyy tulkitsemaan esimerkiksi uuden tutkimuksen tuloksia ja arvioimaan sen merkitystä kirjoitettavaa lehtijuttua varten. Mutta kuka kelpaa asiantuntijaksi? Joskus tietyn aihealueen asiantuntijoiksi on vakiintunut pari henkilöä, jotka napataan haastateltaviksi yhä uudelleen.

Raevaara ehdottaa, että kannattaisi yrittää etsiä myös uusia asiantuntijoita, jolloin juttuun ehkä tulisi tuoreempi näkökulma eikä lukija pidä sitä vanhan toistona. Raevaara kuitenkin neuvoo tarkastamaan hiukan pyydettäväksi ajatellun asiantuntijan taustoja. Hän muistuttaa, että yhden alan tohtorintutkinto ei tee ihmisestä kaikkien alojen asiantuntijaa yhtä vähän kuin ruokablogin pitäminen tekee ravitsemusasiantuntijan. Miltä tieteenalalta suunnitellun asiantuntijan tutkinnot ovat, onko hän ehkä tehnyt juuri kyseenä olevasta aiheesta tutkimusta? Onko lähteeksi ajateltu artikkeli julkaistu arvostetussa tieteellisessä julkaisussa vai mahdollisesti harrastajien tai pseudotieteilijöiden lehdessä? Väitellyt tieteentekijä voi myös olla alansa vastarannankiiski, jon-

74

TIE T E E S S Ä TA PA H T U U 6 2 0 1 6

ka käsitykset eivät vastaa tieteenalan valtavirtaa, mikä sekin olisi hyvä tietää jo etukäteen. Toisaalta aivan maallikkokin voi olla kiinnostava haastateltava kokemusasiantuntijana, esimerkiksi tietyn sairauden kokeneena. Tällöin on kuitenkin muistettava, että hänen asiantuntemuksensa koskee omaa kokemusta, eikä häneltä voi pyytää tieteellistä asiantuntijalausuntoa.

Raevaara antaa ohjeita ja neuvoja haastattelun tekemiseen.

Journalistin ohjeiden mukaan haastateltavan pitää tietää, mihin haastattelua käytetään, onko se tausta-aineistoa vai julkaistavaa.

Raevaara muistuttaa, että haastatellulla on oikeus halutessaan tarkastaa kommenttinsa ennen jutun julkaisua, jos aikataulu antaa siihen mahdollisuuden. Koko juttua ei tarvitse antaa luettavaksi vaan pelkästään sitaatit. Jos kirjoittaja antaa koko jutun luettavaksi, hänen ei pidä ilman muuta luottaa siihen, että haastateltu tutkija korjaa myös ne jutun asiavirheet, jotka eivät liity hänen omiin sanomisiinsa.

Raevaaran ohjeista on hyötyä myös tutkijalle, joka ei aio itse kirjoittaa yleistajuista tekstiä, mutta joka joutuu antamaan haastatteluja. On hyvä tiedostaa, miten lehtijuttu eroaa tieteellisestä tekstistä ja mihin kannattaa luettavakseen saadussa jutussa kiinnittää huomiota. Tieteelliseen tarkkuuteen ei lehtijutussa edes pyritä, mutta selvät virheet on tietenkin korjattava.

Jokaiseen sanavalintaan ei kuitenkaan kannata takertua.

see esille myös yksi tiedetekstin ja journalistisen tekstin ero: journalistisessa tekstissä on vastineoikeus sillä, joka joutuu tekstissä huonoon valoon. Tiedetekstiähän tämä ei koske. Jos tutkimuksissa esimerkiksi jollekin tuotteelle tai palvelulle ei ole löydetty tehoa, palvelun tuottajalla ei ole oikeutta oman mielipiteensä julkituomiseen, mutta journalistisessa artikkelissa vastineoikeus saattaa syntyä. Myös esimerkiksi ”vaihtoehtoisista” lääketieteellisistä hoidoista kirjoittaminen vaatii eettistä harkintaa.

Raevaara antaa yksityiskohtaisia ohjeita ja jopa kirjoitusharjoituksia. Kirjasta löytyy vastauksia monenlaisiin tieteen yleistajuistajan pohtimiin kysymyksiin. Hakemisto helpottaisi kiinnostavan asian löytymistä. Monen sivun mittaisista tietolaatikoista en pidä, pitkät tietoiskut olisi voinut laittaa vaikka kunkin luvun loppuun.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista asiaa maailmasta kiinnostuneelle tutkijalle, harkitsipa hän yleistajuistamista tai ei. Myös journalistinen kirjoittaja tai tietokirjaa suunnitteleva hyötyy kirjasta, eikä se turha lukukokemus ole tieteestä kertovien artikkelien tai kirjojen lukijallekaan.

MERJA LEPPÄLAHTI Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.

Hyödyllistä tietoa Tajuaako kukaan? -teosta lukee nautinnokseen. Runsaine esimerkkeineen Raevaaran teksti on niin selkeää, että kirja sopii oppaaksi kenelle tahansa tietokirjaa tai yleistajuista artikkelia suunnittelevalle.

Varsin kiinnostavaa ja tieteen yleistajuistajalle tärkeää on kirjan lopussa oleva pohdinta tieteestä ja pseudotieteestä, jota voisi sanoa humpuukiksikin. Tässä nou-

KIRJALLISUUS

KUIN TALVINEN TÄHTITAIVAS

MIKONKATU 2, HELSINKI MA-PE 11.00 - 18.00 LA 11.00 - 17.00 FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 11.00 - 16.00 PUH. 09 611 611 WWW.AINO.NET

te rve tuloa ver kkokauppaamme

Tutkittua tietoa Gaudeamukselta

gaudeamus.pikakirjakauppa.fi

Ilkka Hanski

Mikko Ylikangas (toim.)

Pulkkinen & Lindfors

Kai Alhanen

Maailmanlaajuisesti arvostetun ekologin mukaansatempaava kertomus elämäntyöstään ja vaikuttava puheenvuoro luonnon monimuotoisuuden vaalimisen puolesta.

Avaa ovet ihmismielen ja aivojen toimintaan. Tieto edistää niin muistihäiriöisten hoitoa, neurologisesti sairaiden kuntoutusta kuin opetuksen suunnitteluakin. Suomen Akatemian TUTKITUSTI-sarja.

Muinaisten suomalaisten maailmankuvassa pyhyys oli läsnä kaikkialla, luonto ymmärrettiin kumppanina ja kristinusko sekä pakanuus kietoutuivat yhteen.

Demokratia edellyttää kykyä dialogiin, mutta ihmisten on nykyisin yhä vaikeampi ymmärtää toisiaan. Kuinka dialogia voi oppia ja miten se voi vahvistaa demokratiaa?

Juho Saari (toim.)

Miia Ijäs

Haaparanta & Niiniluoto

Malin Grahn-Wilder (toim.)

Pohtii yksinäisyyttä ja sen vaikutuksia elämänlaatuun, kansanterveyteen, aivoihin ja mieleen 2010luvun Suomessa. Kuinka yksinäisyyttä voisi vähentää? Mitä on yksin jääminen parisuhteessa?

Anna Jagellonican vaiheiden kautta sukelletaan valtapelien, diplomatian sekä renessanssikulttuurin kuohuihin 1500-luvun Itämeren piirissä.

Esittelee tieteen peruskäsitteitä ja yhteiskunnallista roolia. Tieteenfilosofian lisäksi teoksessa tarkastellaan esimerkiksi argumentaatioanalyysiä ja logiikan alkeita.

misen filosofiaan antiikista nykypäivään. Mitä jos maailma ei olekaan sellainen, millaiseksi sen kuvittelemme? Mitä oikeastaan tarkoitamme ”tiedolla”?

Kenen tietoa se on?

Tutkimusmatkoja saarille

Yksinäisten Suomi

Mielen salat

Varjoista valtaistuimelle

Suomalaisen kansanuskon sanakirja

Dialogi demokratiassa

Johdatus tieteelliseen Skeptisismi Syventyy epäilyn ja etsiajatteluun