LAPIN YLIOPISTON TAITEIDEN TIEDEKUNNAN HENKILÖKUNTA
TÄLLÄ MATKALLA
TÄLLÄ MATKALLA
Lapin yliopiston taiteiden
tiedekunnan henkilökunta
22.8.-13.10.2024
Galleria Valo ja Katve 1 & 2
Arktikum, Rovaniemi
Kuraattori Tanja Kavasvuo
Toimittanut Leila Lipiäinen
Kuvat Marko Junttila
Graafinen ilme ja taitto Elisa Korhonen
Julkaistu Lapin yliopistossa syksyllä 2024
ISBN 978-952-337-441-6
Hyvä kuraattori, tuottaja ja juhlaväki
”Tällä matkalla” on upea teema näyttelylle. Kun katson teoksia, päässäni
alkavat laulaa Fredi, Anna Puu ja PMMP matkalla olemisesta.
Fredi laulaa matkasta elämän metaforana:
Elämä on matka — tie, jonka kaikki taivaltaa
Elämä on matka — tie, kohti illan purppuaa
Elämä on matka kohti iltaa tyyntyvää
Tässä laulussa nousee esiin elämän rajallisuus ja sen loppuminen.
Anna Puu laulaa elämän suunnasta ja identiteetin etsinnästä
Jos olin matkalla, en enää muista minne
Ja viekö tää tie koskaan perille
En saa sua pois, en pois
En ajatuksistani saa sua pois
Jos olin matkalla, en enää tiedä minne
PMMP:n matkalaulu on iloinen ralli elämästä. Matkalla on niin hauskaa, että sen ei tohdi loppuvan.
“Perillä” on tuolla edessämme jossain
Mennään, mutta ajetaan hiljempaa
Toivon, ettei matka loppuis ollenkaan
Tämä voi olla
Koko elämämme ihanin päivä
Ajetaan hiljempaa
Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan
Näyttelyä katsoessa voisi pyörittää kokonaista C-kasettia matkalauluista.
On taas upeaa nähdä, kuinka tiedekunnan henkilökunta on käsitellyt ”Tällä matkalla” -teemaa taiteessaan. Niiden parissa voi viipyä kuin matkalla, jonka ei toivo loppuvan. Teokset nostavat esiin erilaisia matkaan liittyviä tunnelmia, muistoja ja ajatuksia matkoista ja niihin liittyvistä metaforista.
Henkilökunnan yhteinen näyttely aloittaa syyslukukauden tuttuun tapaan hienolla teoskavalkadilla. Toivon, että tämä perinne jatkuu ja kehittyy. Se on tiedekunnalle erityisen tärkeä.
Haluan kiittää kuraattoria, näyttelyn tuottajaa ja taiteilijoita tästä matkasta teemaan ja sen tulkintaan. Nämä ovat upeita teoksia.
Satu Miettinen
Taiteiden tiedekunnan dekaani
Tällä matkalla
Minkälainen on taiteilijan, ihmisen matka? Mistä tullaan, mistä ollaan poissa, minne mennään? Taiteilija tekee matkaa niin mielikuvituksen avaruudessa, oudoissa paikoissa, maailman kauimmaisissa kolkissa, jotka voivat olla ihan kotipihan nurkilla.
Opiskelu yliopistossa on osa monen ihmisen matkaa kohti joko ensimmäistä korkeakoulututkintoa, tai sitten yksi etappi elinikäisen oppimisen matkalla.
Taiteiden tiedekunnassa henkilökunta on aina matkalla, koska taiteen ja muotoilun parissa ei koskaan olla perillä, vaan aina kohti jotakin uutta ja tuntematonta.
Henkilökunnan näyttely on oven avaus sekä opiskelijoiden että laajan yleisön suuntaan: näistä eväistä ammennetaan voimaa sekä opetukseen että laajempaan yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen.
Yliopistossa opetuksen tulee perustua tutkimukseen ja/tai taiteelliseen toimintaan. On arvokasta, että henkilökunnan taiteellinen toiminta asetetaan yhteisen tarkastelun kohteeksi, keskustelun avaukseksi, kutsuksi pohtia, miten tekeminen tuottaa tietoa ja taitoa. Taiteellisen toiminnan ytimessä ollaan aina myös hyvin henkilökohtaisella alueella, jossa ei ole yhtä oikeaa tai väärää tulkintaa, tapaa tehdä tai vastaanottaa kokijana toisten teokset.
Tällä matkalla TTK:n henkilökunta asettuu siis rohkeasti myös haavoittuvaan tilaan, katseen ja arvioinnin kohteeksi tekijöinä antaen koko muulle yhteisölle mahdollisuuden pohtia niitä lähtökohtia, joista itse kunkin oma tekeminen kumpuaa. Tästä mahdollisuudesta kiitos kaikille näyttelyyn osallistujille.
Jaana Erkkilä-Hill
Professori, kuvataide
Tällä matkalla – kuraattorin sanat
On monenlaisia matkoja. Matkoja jännittäviin paikkoihin, romanttisiin kaupunkeihin, uskomattomiin maisemiin, on tavallisia työmatkoja, arkisia siirtymiä paikasta toiseen. On myös päänsisäisiä matkoja ja matkaunia, matkoja muistoihin, menneisyyteen sekä tulevaisuuteen. Matka on metafora elämästä.
Elämä on matka ja kaikki me pääsemme johonkin pisteeseen tällä matkallamme.
Tällä matkalla – näyttelyyn osallistui 26 taiteilijaa raikkailla teoksillaan.
Teemaan mahtuu laaja variaatio taiteen keinoin esille tuotuja matkoja:
Maria Huhmarniemen metsäkukkaset kuvastavat moniulotteisesti matkaa ja matkalla oloa. Kukkien siemenet ovat matkanneet kulkijoiden kengissä tai kuljetettu tarkoituksella Lappiin. Anniina Koivurovan sienikin on matkalla.
Tuo maapallomme ekosysteemin mysteerisin, monimutkaisin ja olennainen osa on sopeutunut matkaamaan kanssamme vuosisadasta ja –tuhannesta toiseen.
Jani Wathénin maalauksessa matkataan luonnon kauneuden äärelle.
Haluamme matkustaa, haluamme nähdä ja kokea kauniita maisemia. Takaraivossa kuitenkin jyskyttää sana ympäristövaikutus. Matkaan ja matkustamiseen liittyy muitakin uhkia, ainakin uhkakuvia ja vaarapuheita, kuten Elina Luiro tuo teoksessaan esille.
Michael Marnin Jacobsin teoksessa pyyhkäistään pois pala lappilaisen kaupungin historiaa. Eräs rakennus on matkannut tiensä päähän, mutta voiko sen luoma paikan henki vielä jatkaa matkaansa? Timo Jokelan alustalle asetetut virsikirjat ja linnun jalat herättävät monenlaisia ajatuksia. Ajatukset voivat matkata kohti korkeampaa – tai vaikka kohti Lappia: “Riekon jalka kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin. Se on sellainen seutu ja sellainen maa, jota ei voi unhoittaa.”
Työmatkat. Nuo tiiviisti aikataulutetut työmatkat, jolloin yrittää kuitenkin edes hieman katsella nähtävyyksiä ja tallentaa niitä kameraansa, kuten Satu Miettinen on valokuvateoksissaan oivaltavasti tuonut esille. Ritva Jääskeläinen on matkannut Lontoossa ja Kroatiassa tallentaen matkalla vietettyjen hetkien
tunnelmaa. Myös hänen tekstiiliteostensa tekniikka on matka, lanka kulkee kerros kerrokselta täydellisen kokonaisuuden saavuttamiseksi.
Matkalla ollessamme kuvaamme matkamme ja jaamme kuvamme mielellään muille. Simi Ruotsalaisen valokuvateossarja vihjaa matkakokemuksen dokumentoinnin ja median suhteesta. Myös Jaana Erkkilä-Hillin matkakirjeellä kerrotaan terveisiä matkallaolosta, tuodaan viestiä matkalla koetuista outouksista ja ihanuuksista. Suvi Aution valokuva taas on haikea muisto ikonisesta laivareitistä. Hänen toinen teoksensa on kuvaus matkasta, jonka yltäkylläisyydessä elävä ihminen käy kehossaan.
Matkalla olosta seuraa väistämättä myös kohtaamisia, yllättäviäkin. Tällaisia nähdään Tom Engblomin teoksessa. Jotkut kohtaamiset jättävät meihin vahvoja muistijälkiä. Piia Pyrstöjärven tekstiiliteosten lähtökohtina ovat olleet matkoilla koetut unohtumattomat luonnon ihanuudet. Anu Jormalaisen kuvat eivät ole pelkästään taltioineet Färsaarten kauneutta vaan ennemminkin kuvien ottajan katarttista luontokokemusta.
Mirja Hiltunen tuo installaatiossaan esille kehollisen muistonsa Grönlannin matkalta. Millaisen fyysisen tunteen jättää tuhansia, jopa miljoonia vuosia vanhan veden siemaisu suoraan virrasta? Tommi Yläjoen teoksessa matkataan soutaen. Minne matka johtaa fyysisesti, sen ei niin väliä. Tämä on matka omaan itseen. Laura Haapasalon teos kertoo siitä, että tällä matkalla tarvitsemme fyysisen kunnon lisäksi myös henkisiä voimavaroja.
Kalle Lampelan tyhjiöpiirrokset tuovat mieleen paitsi itse taiteen alustana käytetyn kierrätysmateriaalin pitkän matkan, niin myös matkat korkeiden kivitalojen kaupunkeihin, lämpimiin ja hämärtyviin iltoihin jossakin. Pitkän matkan on tehnyt myös teoksille värinsä antanut hiili. Johanna Oksasen ja Karoliina Laxströmin teossarja esittelee vaatteen matkan, kuosittelupolun. Myös intohimo vaatetukseen ja vuosien harjoittelu oppiakseen tulkitsemaan vaatteen kieltä on matka.
Hanna Heinonen väläyttää meille taidehistorian pitkän matkan. Dürerin
Intiansarvikuono on matkannut 1500-luvun alusta tähän päivään, Goasta Lissabonin kautta Rovaniemelle. Se on pitkä matka, ja pitkä aika. Mutta ei aivan niin pitkä kuin Lola Cervantes’n teoksissa, jossa Pangea-jättiläismanner muistuttaa maapallon matkasta aina 300 miljoonan vuoden päästä tähän päivään.
Matti Tainion videoteos liittyy matkustamiseen Turun ja Rovaniemen välillä junassa, kaamoksen pimeydessä. Viereen asetettu valokuvasarjansa taas muistuttaa meidän olemattoman lyhyestä matkastamme maailmankaikkeudessa.
Joskus matka päättyy, elämänmittainen päättyy aina. Tästä kertoo Marja
Ylioinaan teossarja. Niina Walterin teosten henkilöt elivät joskus. Taiteilija on teoksia työstäessään yhä mukana heidän matkallaan. Mutta, ennen oman matkamme päättymistä, katsotaan peiliin ja tunnistetaan oma ainutlaatuinen matkamme surematta vielä huomista, kehottaa teoksellaan Leila Lipiäinen.
Kiitos näyttelyn taiteilijoille sujuvasta yhteistyöstä ja mukavista hetkistä.
Kiitos Leila Lipiäiselle kaikesta. Toivotan kaikille näyttelyn taiteilijoille sekä yleisölle onnellisia matkoja ja niiden jättämiä vahvoja muistijälkiä!
Tanja Kavasvuo
Kemin taidemuseon johtaja
Involuntary ketosis 1-2, 2024. Installaatio.
SUVI AUTIO
Pohjois-Norjassa kuvaamani valokuvateos Hei hei Hurtigruten ilmentää kuolleen luontokappaleen kaipuuta turistin mukaan tai iloa siitä, että turisti jatkaa matkaansa. Ehkä matkailu jättää jälkeensä vain kuollutta luontoa. Kuvausformaattina on 35 mm mustavalkofilmi, minkä jälkeen olen työstänyt teosta digitaalisesti.
Involuntary ketosis 1-2 (installaatio) on kuvaus ihmisyydestä ja matkasta, jota käymme kehossamme. Idea teokseen syntyi tarkastellessani lähipiirissä trendaavaa puolipäiväpaastoamista rinnastettuna maailmanpoliittisiin konflikteihin. Teos ottaa kantaa nälänhätään sekä länsimaiseen yltäkylläisyyteen.
LOLA CERVANTES
My work focuses on stories within landscapes and geographies. I use a set of mixed media materials that include wool and other materials. My artworks are an echo of my travelling experiences, aiming to reflect on nature and territory.
Terra Ultima invites viewers to reflect on the Earth’s everchanging landmasses. In my mental landscapes I imagine myself navigating through the landforms of a supercontinent, where green forests are merged together with sandy deserts.
Pangaea Futura reflects on the transformation of the northern landscape every season. When the ice melts in the spring, it exposes pathways that are hidden and allow a traveler to get through the swampy areas. During the thaw, these icy islands picture a perfect pangaea landscape. In addition, the wool patches seek to imitate the moss and lichens that grow on the swamps on the way to Käyrästunturi, a place that I have visited many times.
Pangaea Futura: Artification, 2024. Koivuvaneri, villa.
Osa teoksesta Once Upon a Time in the Forest, 2023. Puu.
TOM ENGBLOM
Lähtökohdat teokselle nousevat arkipäivän havainnoista; poeettisista, kriittisistä/ristiriitaisista tai kuvitelluista kohtaamisista. Ne ovat syntyneet maailmaa katsottaessa, muotoja tutkien ja materiaalien kanssa leikkien. Mutta teokset eivät ole aina kontrollissa, ne tekevät omia vekkuleita temppujaan.
Pienimmästäkin ajatuksesta syntyy muoto, joka usein jää roikkumaan nurkkaan odottamaan jatkoa. Objekti tarvitsee kaverin, ensin keskustelun vuoksi, sitten jännitteen muodostamiseksi teoksen osien välille sekä teoksen avautumiseksi ympäröivään tilaan.
Ajatus on samankaltainen kuin kahden ihmisen kohtaamisessa, missä keskustelu voi olla yksimielistä, erimielistä, monologista toteavaa, värikästä, kiinnostavaa, tunnelmallista tarinointia.
Näyttelyn teos Once Upon a Time in the Forest on syntynyt kesämökillä Vanttausjärvellä metsän keskellä vuonna 2023.
Matkakirje – Kaukana kotona, 2024. Digitaalinen kollaasi.
JAANA ERKKILÄ
Matkakirje – Kaukana kotona
Elän ajallemme tyypillistä monipaikkaista nomadin elämää. Olen aina poissa jostakin, ja suomalainen sananlasku ”Aina on lähdettävä, vaikkei mielikään tekisi”, tuntuu kipeän tutulta.
Teokseni Matkakirje on toteutettu digitaalisena kollaasina. Olen liittänyt teokseen fragmentaarisia kuvia, jotka ovat osia puupiirros- ja linokaiverruksina toteutetuista töistäni. Olen pohtinut matkaa sekä konkreettisena paikasta toiseen siirtymisenä että muistiinmerkintöinä taiteilija-tutkijan matkasta kuvataiteen ja akateemisen tutkimuksen välimailla.
Teen matkaa myös tutkijana, ja tämä matka on ennen kaikkea sisäinen matka maahan, jossa puhutaan outoa kieltä ja käytetään vieraita käsitteitä.
Tällä matkalla on hyvin vähän hyötyä väripigmenttien nimistä, valööreihin ja viivaan liittyvästä puheesta, pinnasta, struktuurista ja volyymista. Tällä matkalla puhutaan posthumanistisesta performatiivisuudesta, teknoekologiasta, queer-feministisestä käsitteestä ja eettis-onto-epistemologiasta. Tälläkin matkalla kaiverran laattojani ja yritän ymmärtää, mitä ympärillä puhutaan. Matkailu avartaa, tuntemattomasta tulee pikkuhiljaa tuttua. Täällä kaukanakin olen kotona, ja pyöritän sanoja mieleni prässin läpi.
LAURA HAAPASALO
Koin keväällä 2024 elämäni ensimmäisen diagnosoidun burnoutin. Kroonisen käsillätekijän oli vaikea vain olla ja levätä, joten tartuin elämäni ensimmäisen kerran tuftausneulaan ja aloin pistellä sitä pingotetun kankaan läpi aina kun jaksoin, edes vähän. Pisto kerrallaan, lankalenkki kerrallaan, alkoi syntyä kuva jonka hahmoon henkilöityi jo vuosien ajan rakentunut loppuunpalaminen; luinen lintu ympäröitynä sinivihrein sulin, jotka olivat kuin Christine Miserandinon kehittämän lusikkateorian lusikat - 12 lusikkaa koreaksi viuhkaksi levitettyinä. Kuvapinnan huipun lasihelmet nappaavat valon ja säilyttävät sen huomista varten - jos silloin jo jaksaisi vähän paremmin. Kuvaa tehdessä tajusin, että olin elänyt elämääni vuosien ajan kuin luomani luinen lintu - esiintynyt reippaana ja kunnollisesti arjessa, kun sisäpuolella ei ollut jäljellä muuta kuin pinnistelystä nitisevät luut. Tällä matkalla olen yhä. Kuulostelen päivittäin, montako kaunista sulkaa tai komeaa lusikkaa on taskun pohjalla jäljellä minulle itselleni, että en antaisi kaikkea itsestäni muille.
12 lusikkaa, 2024. Käsintuftaus, villa, lasihelmet.
Fields of tension, 2024. Sekatekniikka.
HANNA HEINONEN
Työskentelen kuvataideopettajana, taiteilijana ja tutkijana. Maalaukseni käsittelevät jatkuvaa tulemisen tilaa ja muutosta. Abstraktimmat teokseni johdattavat katsojan arkitodellisuuden yläpuolelle filosofisella pohdinnallaan, mikä toistuu myös teosten nimissä. Abstraktioilla ja värien runsaudella on sekä henkilökohtainen että teoreettinen merkitys: värit assosioituvat tilanteisiin ja tapahtumiin, saaden kontekstinsa taiteen teorioista.
Ammennan inspiraatiota sekä henkilökohtaisista kokemuksistani että laajemmasta kulttuurisesta ja filosofisesta kontekstista: filosofiset tekstit luovat uutta ajattelua, koska yhtä absoluuttista oikeaa vastausta ja tulkintaa ei ole. Taiteellisessa työskentelyssäni tekstin visualisointi jatkaa tästä periaatteesta ja vie ajatteluni kirjainten, tekstin, paperin ja nidosten maailmasta kuvapinnoille muotoineen, väreineen ja muine kuvallisine elementteineen. Tällöin vanha, uusi ja tuleva kietoutuvat toisiinsa olematta kuitenkaan tekstin kuvittamista.
Käytän taiteessani laajaa väripalettia ja erilaisia teknisiä lähestymistapoja, parasta on kuitenkin työskennellä useiden materiaalien äärellä intuitiivisesti prosessin ohjailemana. Tällä hetkellä minua kiinnostavat erityisesti erilaisten materiaalien, pienten esineiden ja liikkuvan kuvan yhdistäminen perinteisiin kuvataiteen tekniikkoihin, mikä haastaa maalauksen perinteistä olemusta. Tämä kiinnostus on johtanut uudenlaisiin kokeellisiin teoksiin, joissa yhdistyvät staattinen ja dynaaminen ilmaisu.
Työskentelyäni ohjaa myös vahva feministinen ja uusmaterialistinen tulokulma. Viehätyn suuresti materiaalin kitsch-ulottuvuudesta enkä arvota materiaaleja suhteessa toisiinsa. Uusmaterialistinen lähestymistapa näkyy tavassani tarkastella materiaaleja ja niiden ominaisuuksia aktiivisina toimijoina teoksissani, mikä luo uudenlaista vuorovaikutusta ja merkityksiä. Tällä hetkellä minua kiinnostaa liikuttaa teoksia kohti orgaanisempaa muotokieltä, ja siihen pyrin sekä liikkuvan kuvan että pehmeiden materiaalien kautta.
Osa teoksesta Vesi, 2024.
Installaatio: valokuvasarja, kristallilasi, vesi, video 40 s.
MIRJA HILTUNEN
Grönlanti, Nook, toukokuu 2023. Yksi kehollisimpia muistoja tältä matkalta on suoraan jäätikkövirrasta kaapaistu, kristallinkirkas, samettisen pehmeä, aisteja hivelevä kulaus miljoonia vuosia vanhaa vettä. Kokemus liittää minut veden ikuiseen kiertokulkuun maapallon ekosysteemissä, pohdin, mitä on ihmisen ajan hetkellisyys siihen verrattuna. Mannerjää on ollut täällä noin 2,6 miljoonaa vuotta. Me ihmiset olemme silmänräpäyksen ajassamme järkyttäneet maapallon tasapainoa. Jäätiköt sulavat ennennäkemätöntä vauhtia.
MARIA HUHMARNIEMI
Pohjoisten ja korkealla merenpinnasta sijaitsevien puuttomien kasvillisuusalueiden yleisnimitys on tundra. Tämä käsite kattaa sekä aidon arktisen alueen, jossa tundrakasvillisuus johtuu pohjoisesta sijainnista, että alpiiniset alueet, joilla kasvillisuus määräytyy korkeuden mukaan. Alpiininen tarkoittaa metsänrajan yläpuolista kasvillisuusvyöhykettä. Lapin tunturien kasvillisuus kuuluu alpiiniseen vyöhykkeeseen. Arktis-alpiininen laji viihtyy sekä korkealla vuoristossa että tundravyöhykkeellä.
Ilmaston lämpenemisen myötä arktisen tundran pensaikot ovat muuttuneet puiksi muutamien vuosikymmenten aikana, ja tundralle on syntynyt metsälaikkuja. Jos tämä ilmiö toistuu kaikkialla pohjoisilla alueilla, sen arvioidaan kiihdyttävän maailmanlaajuista lämpenemistä. Ilmasto vaikuttaa pohjoisten ja korkeiden alueiden ympäristöolosuhteisiin sekä kasvillisuuden ja puuston levinneisyyteen.
Arktis-alpiininen kerrottu metsäkukkanen -installaationi jatkaa teossarjaa, jossa käsittelen metsäpolitiikkaa. Installaatio koostuu kierrätyspaperista tekemistäni puu- ja kukka-aiheista, joilla kritisoin utilistista metsäkäsitystä sekä Suomen metsien hakkuita selluksi. Teosnimi Arktis-alpiininen kerrottu metsäkukkanen on dystopinen, koska alpiininen viittaa puuttoman alueen lajeihin.
Metsäntutkijat korostavat hakkuiden vähentämisen tärkeyttä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja metsäluonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi. Hakkuiden supistaminen vaatii sitoutumista ilmastotyöhön sekä Lapissa että kansainvälisissä sopimuksissa.
Tällä matkalla -näyttelyssä teokseni viittaa kasvien ja puiden levinneisyyteen, mutta myös kestävyyskäänteen tarpeeseen: suunnan muutokseen ilmastokriisin hillitsemiseksi.
Arktis-alpiininen kerrottu metsäkukkanen, 2024. installaatio: pölkyt, kepit, kierrätyspaperi.
Here & Gone, 2024.
Large format silver gelatine photography, silver gelatine prints.
MICHAEL MARNIN JACOBS
A piece of city history has been condemed in the name of progress. What had been once a school for gas station attendants, and later the city of Rovaniemi’s volunteer fire department’s garage, is now destined for a series of five story apartment buildings (in years past, the city of Rovaniemi had a policy of no more than four-story constructions so not to impede on the view to the fells. The past gets wiped away, all in the name of urban renewal.
The interior images: 4.4.2024
Exteriors images: 9.5.2024.
The lot is now empty of the structure, but the foundation, dating back to 1966, is all that remains. During the Continuation War (Jatkosodat, 1941-1944), this entire region had barraks built to serve the Nazi presence in Rovaniemi and Lapland.
These works address the past and absence, and the absence of the past in the discussion of the present and the future.
TIMO JOKELA
Teokseni kuuluu sarjaan, jossa olen tutkinut omaa taustaani pohjoisen kasvattina sekä matkojani ajassa ja paikoissa: metsän ja kulttuurin, tietämisen ja taiteen, aineen ja hengen risteytymisissä. Kylää, jossa kasvoin ja edelleen työskentelen, on kutsuttu ’lihan ja leivän rajaksi’. Tällä viitataan siihen, että kylä eli osin maataloudesta, osin metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta. Toisille kylän rajat olivat peltojen takana metsän reunassa, toisille kaukana erämaassa, joka ymmärrettiin osaksi kylää. Nuo rajat vaikuttivat asukkaiden luontosuhteisiin, koko kylän ekokulttuuriin – pohjoisen tietämisen ja ajattelun tapaan. Toiset hartautuivat seuroissa, toiset metsissä kulkiessaan ja luontoa seuratessaan. Luonnon ja kulttuurin kietoutuma, ekokulttuuri, näkyy kyläläisten nykyisissäkin suhteissa muun muassa uusiin elinkeinoihin, kuten kaivostoimintaan ja matkailuun. ’Lihan ja leivän raja’ saa uusia merkityksiä olosuhteiden muutoksessa. Toisaalta ilmaisun voi myös ymmärtää hämärtyneenä rajana ylisukupolvisen suomalaisuuden ja kadonneeksi väitetyn Kemin-Lapin saamelaisperinteen välillä. Suojaväriä vaihtavasta riekosta on tullut minulle monessa mielessä ajan muutosten symboli. Yli puolivuosisataa sitten opettelin metsästyksen mustanmaan aikaa riekkoja pyydystäen. Ilmastonmuutos uhkaa nyt riekkoja –suojaväristä on tullut sille uhka.
Kylässä – metsässä, 2024.
Installaatio: 12 virsikirjaa ja riekon jalkaa.
Ystäväni meren yllä | You, Above the Ocean, 2024. Sarjasta
– The Cloudy Strands of Life (2024). Pigmenttivedossarja.
Taivaanrannoilla
ANU JORMALAINEN
Färsaaret on yksi suosikkipaikkani maailmassa. Olen käynyt saariryhmällä kahdesti – heinäkuussa 2018 ja 2022. Färsaarilla kokemani sfääriset hetket ja suun auki loksauttavat maisemat tulevat olemaan aina osa unelmieni (valokuva)sarjaa. Samalla vääjäämättömällä voimalla, jolla Atlantin valtameri louhii eeppisen saariryhmän pystysuoria kallioseinämiä, ovat muistinvaraiset matkamuistot kaivertaneet sieluuni unohtumattomien näkyjen luolaston.
Valokuvasarjani Taivaanrannoilla – The Cloudy Strands of Life (2024) on kuvattu heinäkuussa 2022. Kuvakolmikko kertoo paikkasidonnaisten maisemakuvien sijaan enemmänkin sisäisestä perspektiivistä, horisonttiin tuijottamisesta ja pilvilinnojen peruskivistä. Samalla hahmottuu usvainen allegoria.
Elämän pituisella matkalla katse ei aina tarkennu; lähelle, kauas tai minnekään.
Välillä kesäyön pastellivaloissa voi silti nähdä ikuiseen äärettömään, suuren kuvan – tai jopa häivähdyksen kaikesta.
Varmaa on vain, että tällä matkalla ollaan kotona, eikä tulla koskaan perille.
Färsaarille heinäkuussa 2022 suuntautuneen opintomatkan mahdollisti Suomen arvostelijain liitolta saatu apuraha.
RITVA JÄÄSKELÄINEN
Tekstiilitaiteessa kiehtovaa ovat materiaalintuntu ja pintojen moninaisuus. Pidän tärkeänä vanhan kunnioittamista ja perinteen säilyttämistä. Tekstiiliteokseni syntyvätkin usein vanhojen tavaroiden ja suvun tarinoiden inspiroimina. Usein teosteni lähtökohtina toimivat valokuvat, joiden hetkellistä tunnelmaa pyrin vangitsemaan teoksiini.
Yhdistelen teoksissani erilaisia materiaaleja ja tekniikoita. Usein teos ”elää” työskentelyprosessin aikana saaden uusia muotoja ja ideoita. Työskentelen kankaan kudonnan, jacquard-kudonnan, vapaan konekirjonnan, käsinkirjonnan, paperitekstiilitekniikan ja tekstiilimaalauksen keinoin.
Matkamuistoja 1 ja Matkamuistoja 2 -jacquard-kudottujen tekstiiliteosten lähtökohtina toimivat Lontoon ja Kroatian matkoiltani ottamani valokuvat. Valokuvatessani minulla on tapana keskittyä kohteen pieniin mielenkiintoisiin yksityiskohtiin, joita työstän tekstiiliteoksiksi erilaisin tekniikoin. Muokkaan kuvia Arahne-kudontaohjelmien avulla. Matkamuistoja 1 ja Matkamuistoja 2 -tekstiiliteokseni rakentuvat kerros kerrokselta jacquard-tekniikalla lankojen muodostaessa kankaan pintaa ja rakennetta. Jokainen kerros on yhtä tärkeä, jotta kankaasta saadaan eheä kokonaisuus. Valmistan teokset Thread Controller-2 (TC-2) -laitteella käsin kutoen yksikudejärjestelmällä. Käytän teoksiin valkoista puuvillalankaa loimilankana ja mustaa villalankaa kudelankana, jotka muodostavat kankaan pintaan myös harmaan eri sävyjä. Lisäksi kirjon käsin teoksiin pieniä yksityiskohtia erivärisillä langoilla.
Matkamuistoja 1, Matkamuistoja 2, 2024. Jacquard-kudonta, käsinkirjonta.
ANNIINA KOIVUROVA
Tein itselleni talvella 2023-2024 pienen taidehaasteen maalaamalla käsiä.
Käsitutkielmista syntyi eräänlaisia matkamuistoja Japanista rovaniemeläismetsään.
Ikebana tarkoittaa kirjaimellisesti eläviä kukkia. Luonto ja ihmisyys yhdistyvät sommittelussa. Asetelma tehdään yhdestä suunnasta katsottavaksi kuten maalauskin. Kun ikebana asetetaan seinän viereen, sen symbolisena katsojana on aurinko. Kadonnut ikebana asetetaan seinälle, ja katsojina olemme me. Ikebanasaksien alkuperäinen tehtävä on kadonnut, käsien liike on nopeaa eikä kasveja ole.
Taidelajina ikebana yhdistää luonnon ja ihmisyyden. Kasvinosien asettelija pyrkii työskennellessään yhteyteen materiaalin ja itsensä välillä. Kukkien pienin nuppu on asetelmassa ylhäällä, ja näyttävimmät osat etualalla. Tuulen on tarkoitus päästä puhaltamaan lehtien ja oksien läpi. Maalauksessani kasveista on jäljellä vain pistävän vihreä öljypastellin raita etualan käden etusormessa. Kasvien “sielu” on luontainen osa asetelmaa. Maalauksessani kasvit puuttuvat, jäljellä on vain käsien ja saksien liike sekä kuva-alan taustaa rytmittävät sakset kuin puheenvuorona kiihtyvätempoisesta ajastamme, jossa asioiden merkitys tuntuu välillä menevän hukkaan.
Kadonnut ikebana, 2024. Tempera.
Kermapurkkipiirustus, 2024. Sarjasta Tyhjiöpiirustussarja, 2024.
KALLE LAMPELA
Kuvataiteellisen työskentelyni ydinteemana on itse taiteellinen työ eli se miten teokset toteutuvat kulloisessakin kontekstissaan. Haluan nostaa teoksillani valokeilaan erilaisia leikkisiä ja meditatiivisia tapoja piirtää tai rakentaa visuaalisia kokonaisuuksia ja jatkumoja. Olen käyttänyt esimerkiksi kehoni tuottamia liikkeitä jäljen jättämiseen kävelyilläni. Lisäksi olen käyttänyt luonnonvoimia tuulipiirustuksissani sekä tyhjiöitä kehys- ja kierrätyspiirustuksissani.
Kierrätyspiirustuksissani kaduilta poimimani kertakäyttökupit ja kotitalouteni purkit ja pakkaukset ovat toimineet sekä piirtämisen välineenä että lopputuloksena. Laitoin esimerkiksi maito-, kerma- ja piimäpurkkien sisälle grafiittitikkuja ja liidunpalasia ja heilutin purkkia voimakkaasti parisenkymmentä minuuttia. Lopuksi leikkasin purkin sivut auki.
KAROLIINA LAXSTRÖM & JOHANNA OKSANEN
Vaatteen kaavoituksen ja muodonannon perinne on pitkä. Vaatteen muoto rakennetaan tavallisesti kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi. Kaavoittaminen lähtee liikkeelle peruskaavasta, jonka voi ajatella olevan ihmisvartalon muoto kaksiulotteiseksi muutettuna. Peruskaavaa kuosittelemalla saadaan tuotettua vaatteeseen miltei muoto kuin muoto.
Vaatetussuunnittelijoina meillä on erityinen suhde kaavoitukseen ja vaatteen kaavamuodon antamiseen eli kuositteluun. Vaatteen muotosuunnittelussa meitä yhdistää erityisesti ajatus siitä, miten kauniita paperilla kollaasimaisesti esitetyt kaavojen kuosittelut ovat. Parhaimmillaan kuosittelut ovat jo itsessään taideteoksia.
Olemme (tällä) tiellä, jonka kumpikin on kokenut omakseen jo varhaisessa teiniiässä. Vaatteen muodonantoa, kuosittelua, voi pitää omana kielenään, jota opitaan tulkitsemaan vuosien harjoittelun myötä. Perinteisen kuosittelun taidon merkitystä ei välttämättä aina nähdä, mutta ihmisvartalon ja vaatetuksen suhteen ymmärtämiseksi kaavoituksen ydinasiat luovat perustan, jolle vaatteen uusien muotojen ja mallinnusteknologioidenkin hallinta pohjautuu.
Teoksessa esitellään vaatteen kuosittelupolku ¼-mittasuhteessa: kuosittelusuunnitelman, kuosittelun ja digitaalisen mallinnuksen myötä esitellään vaatteen muodonannon matkaa virheineen ja korjauksineen. Käsin kaavaa työstettäessä virheiltä harvoin välttyy ja kuosittelu on prosessi, joka yleensä vaatii useamman kuin yhden kierroksen. Tässä teoksessa kuosittelun mahdolliset virheet on korjattu suunniteltuja vaatteita CLO 3D-ohjelmistolla mallinnettaessa.
Kaavoihin langenneet. 2024. Käsin kuositeltujen vaatteiden sarja. Kollaasi paperille, digitaalinen mallinnus.
Ihmisen peili, 2024. Kampauspöydän peili, linokaiverrus japaninpaperille, humalanoksat ja pellavanyöri.
LEILA LIPIÄINEN
Teen esinelähtöisiä teoksia ja installaatioita löytämistäni esineistä. Niiden maailma on täynnä tarinoita, mennyttä ja elettyä. Muokkaan löydettyjä, muutan niitä, yhdistän yllättäviä ja arvottomiakin esineitä toisiinsa ja saan näin aikaan jotain uutta. Materiaalin uudelleen käyttäminen sen alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poiketen tuo toisenlaisen mahdollisuuden jatkaa esineen elämää.
Hylätyistä, arjessa huomaamattomista esineistä ja rikkinäisistä materiaaleista tulee merkityksellisiä ja arvotonkin materiaali voi välittää arvokkaan viestin katsojalle. Käytetyn esineen taakse kätkeytyy aina joku, tuntematon. Esineetkin ovat olleet matkalla, osa jo hyvin kauan. Kaikissa näyttelyssä olevissa teoksissani olen käyttänyt esineitä uudelleen materiaalilähtöisesti. Työhuoneestani on tullut aarreaitta.
Ihmisen peili on tarina siitä mitä voi nähdä peiliin katsoessaan. Näet itsesi keskellä. Reunoilla on koukeroita, mutkia, heijastuksia, varjoja. Myös jotain kaunista ja herkkää, rikkoutuvaa, jota tulee käsitellä varovaisesti. Ihmisyys on arvokasta. Peili on alun perin kolmiosainen kampauspeili, josta puuttuvat kaksi ulommaista peiliosaa. Kolmiosaisena se on kuin kirkkojen triptyykkirakennelmat, joissa ulommaiset osat ovat pienempiä kuin keskimmäinen osa. Molemmissa sivuissa on linokaiverrusvedokset japaninpaperille vedostettuina valkoista valkoiselle ja vehnätärkkelysliimalla liimattuna. Orgaaninen kasvusto on ylivuotinen kuivunut humalanoksa, joka on sidottu pellavanyörillä.
Olen saanut tämän peilin ilmaiseksi Facebookin roskalavalta. Hän keneltä sen sain, kertoi tyttärensä pitäneen itse kampauspöydän, mutta ei tarvinnut peiliosaa. Alun perin tämä on tyttären poikaystävän vanhan sukulaisen kotoa. Peiliä katsoessa herää ajatus, mitä kaikkea se onkaan nähnyt vuosikymmenien aikana.
Vaarapuheita vaarojen keskeltä, 2024. Käsintuftaus, villalanka.
ELINA LUIRO
Olen alkujani rovaniemeläinen, mutta toisaalta “junan takaisintuoma”. Vuosien pääkaupunkiseudulla vietetyn ajan jälkeen, olen asettunut paluumuuttajana uudelleen Rovaniemelle ja tarkastelen kotikaupunkiani myös uusin silmin. Pohdin, mitä yhteisestä kotikaupungistamme puhutaan ja ketkä siitä puhuvat.
Tarkastelen teoksessani paikallisuuteen ja paikalliskulttuureihin kuulumisen kokemuksia, yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolisuuden tuntemuksia. Mediahuomion saavat usein erilaiset uhkakuvat herättäen kysymyksen siitä, kuka tai mikä luo kokemuksen vaarasta, täällä suojaisten vaarojen keskellä?
Käsittelen vaarapuheita lempein keinoin, villa-tuftauksen kautta niitä pehmittäen.
SATU MIETTINEN
Useimmiten, kun matkustan, olen työmatkalla. Myös tämä kuvasarja on työmatkan sivutuote. Vierailin keväällä 2024 Irlannissa arvioimassa paikallista luovien alojen kehittämisohjelmaa. Jatkoin Irlannista Tanskaan, Kööpenhaminaan Cirrus -järjestön johtokunnan kokoukseen. Lopuksi olin vastaväittäjänä Lontoossa.
Matkoilla luova työ on henkireikä. Se lisää myös matkan merkityksellisyyttä. Monesti käytän hotellihuonetta studiona. Näissäkin kuvissa näkyy, miten hotellihuone muuttuu performatiiviseksi tilaksi. Työmatkoilla kaupungista näkee sen, mitä on hotellin ympäristössä. Ulkokuvat on kuvattu hotellin liepeiltä tai matkan varrelta. Omakuvia varten jalusta löytyy joko huoneesta tai vaikkapa puiston penkiltä.
Leikittelen monella henkilöllä samassa kuvassa, kuvattuna edestä ja takaa. Tilaa tai matkaa ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti. Matkoihin liittyy joskus myös suorittamista, kun kaikkialla pitää käydä ja nähdä parhaat paikat. Tämä onnistuu paremmin, jos jakautuu moneksi.
Kuviin liittyy myös lisätty todellisuus, AR. Kuviin liittyy videoita, jotka voi katsoa puhelimeen ladatulla Artivive -sovelluksella.
Osa teoksesta Sarja matkavalokuvia, 2024. Valokuvat akryylille, AR-videot.
PIIA PYRSTÖJÄRVI
Teossarja on syntynyt kiinnostuksestani kokeilla käsin tuftaamista. Innostuin tekniikasta nauttien suuresti erilaisten ja eriväristen lankojen sommittelusta sekä kokeilemisesta, miten ne toimivat tuftaustekniikalla. Suunnitellessani ja tehdessäni tekstiileitä työstän runsaasti erilaisia väri- ja materiaalisommitelmia. Usein ”maalailen” langoilla ja ompelemalla kankaita sekä yhdistelemällä erilaisia materiaaleja päästäkseni haluttuun lopputulokseen.
Lukuisten tuftaustekniikkakokeilujen jälkeen päädyin Muistijäljet -teossarjassa niin sanottuun lenkkilankatekniikkaan, eli en avannutkaan tuftattuja lankalenkkejä ryijymäiseksi pinnaksi. Teossarjassa on kolme osaa, joiden lähtökohtina ovat olleet muistijäljet matkoilla koetuista luonnon ihanuuksista.
Teoksissa voi havaita viitteitä alppimaisemasta, koralliriutasta tai meren laineista rantahiekassa.
Teossarjaan sisältyy myös halkaisijaltaan pienempi teos Kesä. Tässä teoksessa maalailin erilaisilla pinkin sävyisillä langoilla muistikuvia kesäisen kukkapenkin väriloistosta.
Näyttelyn Tällä matkalla -teema heijastuu teoksistani elämässä koettuina kohokohtina, jotka jättävät mieleen vahvan muistijäljen.
Muistijäljet, 2024. Käsintuftaus.
Kesä, 2024. Käsintuftaus.
Recording 3: Call the media, 2024. Sarjasta Recording -valokuvateossarja 1-3, 2024.
SIMI RUOTSALAINEN
Kuvataiteeni on minulle aina ennen kaikkea aktivismia, jonka kautta voin nostaa valitsemiani teemoja keskusteluun ja tätä kautta vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Pohjoinen identiteettini ohjaa taiteilijuuttani. Se paitsi ohjaa taiteellista ajatteluani pohtimaan globaaleja asioita paikallisesta näkökulmasta, on myös olennainen osa työskentelyäni, sillä teoksissani käsittelen valitsemiani teemoja nimenomaan tästä perspektiivistä. Kiinnostukseni suuntautuukin ennen kaikkea oman lähiympäristöni haasteisiin: taiteellisen työni teemoina ovat olleet viime aikoina erityisesti pohjoisen alueen ympäristöhaasteet, kuten kaivosteollisuus, Lapin vesistöjen- ja maankäyttö, Suomen ympäristörikoslainsäädäntö sekä luonnonkalakantojen heikkeneminen. Toisaalta käsittelen taiteessani usein myös sukupuoleen, sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, vähemmistöihin ja moninaisuuteen liittyviä teemoja. Taiteellisen ajatteluni kanssa resonoivat tällä hetkellä parhaiten tila-aikaperustaiset mediat, mutta tekniikka ei ole koskaan ollut työprosesseissani ratkaiseva tekijä. Valokuva, myös filmiformaatissa, on olennainen työmenetelmä myös videoteoksissani. Ympäristöhaasteiden lisäksi Lapin alueella suurimmat haasteet syntyvät mielestäni nyt ja tulevaisuudessa matkailun ja turismin kulttuurisesta kestävyydestä ja ekologisuudesta. Lappi on minun kotini, se ei saa olla vain turisteille tarkoitettu elämyksiä tuottava viihdekeskus. Tämä huoli kulkee usein pohjavirtana monissa teoksissani, kuten myös valokuvasarjassani tässä näyttelyssä.
31174 km, 2024. Video, ääni, 45 s.
MATTI TAINIO
Minua kiinnostavat näkymättömissä olevat tai vain hetkellisesti näkyvissä olevat ilmiöt ja niiden tuottamat esteettiset kokemukset. Pyrin tallentamaan näitä suunnitelmallisella työskentelyllä, mutta toisinaan sattuma pääsee tuottamaan odottamattoman teoksen.
Teosten visuaaliseen ilmeeseen pyrin vaikuttamaan minimaalisesti - annan tilanteen ja työsuunnitelman johdattaa.
NIINA WALTER
Teokset ovat vanhojen valokuvien pohjalta tehtyjä kuvitettuja tarinoita lähisukulaisistani. Aiheet liittyvät fyysiseen matkaan tai henkiseen siirtymään, uuteen elämänvaiheeseen kasvamiseen.
Olen toteuttanut teokset yhdistämällä akryylimaalausta ja kollaasitekniikkaa. Kollaasin materiaalina on kierrätetty pakkausmuovi. Maalatessa suhteeni värinkäyttöön on ongelmallinen ja en useinkaan ole lopputulokseen täysin tyytyväinen, mutta kollaasin yhdistäminen maalaukseen on vapauttavaa. Väripaletti on valmiiksi rajattu, pitää vain löytää oikea palanen.
Tekniikka ja materiaali käyvät myös vuoropuhelua teosten aiheiden kanssa. Maalatessa siirryn ajassa taaksepäin: yritän samaistua ja kuvitella, miltä henkilöistä on tuntunut siinä ajassa ja paikassa. Juuri kun olen tavoittamassa huolettoman kesäpäivän tunnelman, illuusio särkyy ja tiedän, mitä kuvaushetken jälkeen on tapahtunut. Pakkausmuovi paljastaa itsepetokseni: voin kuvitella ja kuvata mennyttä aikaa, mutta pitelen sivellintä kädessäni vuonna 2024.
En voi matkustaa ajassa taaksepäin.
Teos Iita sijoittuu vuoteen 1909. Iita oli toinen ikonisen talonpoikaistorpan, Niemelän torpan viimeisistä asukkaista Konginkankaalla ennen rakennusten siirtoa Seurasaareen Helsinkiin. Purkua edeltävänä päivänä Iita muutti soutaen Keiteleen toiselle rannalle.
Teoksessa Erkki ollaan pitäjän koulujen järjestämällä matkalla Helsingissä vuonna 1954. 9-vuotias poika oli 12-lapsisesta perheestä ainoa, joka pääsi mukaan. Metsätöitä paiskimaan tottunut poika ei ole koskaan ollut kaukana kotoa ja seisoo vakavana Senaatintorilla.
Iita, 2024. Sekatekniikka.
Hämärän hahmot, 2021. Muste ja akryyli.
JANI WATHÉN
Teokseni Hämärän hahmot ja Sykähdyttävän synkeä syntyivät inspiraatiosta Enontekiöllä asutusta ajasta, ne heijastelevat ajatuksiani vuodenkierrosta ja luonnon elintärkeästä asemasta ihmisten mielissä ja perinteissä. Pehmeiden siveltimenvetojen kautta voi tuntea olevansa jonkin äärellä. Missä raja oikean ja väärän välillä hämärtyy? Miten pääsit tänne, kenen jäljissä kuljit?
Teoksien taustalla on ajatuksia matkanteosta ja paikalleen jäämisestä, muutoksesta ja pysyvyydestä. Saamenmaan tuntureiden ja kylmien syvien järvien keskellä voi antautua alttiiksi vanhoille voimille, jotka lempeästi jättävät jälkensä ihmiseen.
Teoksiin on vaikuttanut voimakkaasti rakkauteni kontrasteihin. Halusin tuoda teoksiin elävyyttä hienovaraisin keinoin, kuin vihjailemaan väreistä mustavalkoisen maailman keskellä.
Teokset ovat valmistuneet vuosien 2021-2022 välillä ja ne ovat saaneet ensiesiintymisensä SOMA -taidenäyttelyssä Tunturi-Lapin luontokeskuksessa keväällä 2022, jossa kahden sukupolven taiteilijat tarkastelivat teoksiensa kautta suhdettaan pohjoisen luontoon.
MARJA YLIOINAS
Lähdin miettimään matkaa elämän synonyyminä. Me kaikki olemme tällä matkalla. Matkallamme on alku. Me lähdemme matkaan. Kiertelemme nähtävyydet, maistelemme paikalliset maut, nautimme tunnelmasta. Otamme vastaan tiellemme tulevat vastoinkäymiset ja matkaväsymyksen. Ostamme tuliaiset ja lähdemme kotiin. Matka loppuu ja me olemme perillä.
Ehkä kohtaamme jossain vaiheessa matkaamme. Ehkä vietämme koko matkan yhdessä. Ehkä emme koskaan tapaa. Saatamme ymmärtää toisiamme tai pöyristyä toistemme tavoista. Ihmetellä ja halveksua. Hyväksyä ja torjua.
Rakastaa ja vihata.
Muistammeko nauttia matkan vaiheista? Löydämmekö aarteen jokaisesta eteen tulevasta päivästä? Löydämmekö pilvien hopeareunukset?
Muistammeko sen silloin, kun ei vielä ole liian myöhäistä?
Eläviä, 2024. Pigmenttivedos alumiinille.
TOMMI YLÄJOKI
Teokseni sijoittuu Rovaniemen Jätkänkynttilä-sillan alle ja tutkii sukupuolirooleja sekä niiden vaikutusta yksilön identiteettiin ja yhteiskunnallisiin odotuksiin. Olen harrastanut useita vuosia soutamista, joka muuttuu teokseni kautta keskusteluvälineeksi kohti sukupuolen tutkimusta. Pohjoinen ympäristö ja sillan alainen tila symboloivat alitajuntaa ja piilotettuja puolia yhteiskunnassa, tarjoten väylän perinteisen ja modernin, normatiivisen ja ei-normatiivisen välillä.
Soutaminen, perinteisesti maskuliinisena pidetty liikuntamuoto, yhdistyy teoksessa stereotyyppisesti feminiiniseen pukeutumiseen. Tämä yhdistelmä korostaa henkilökohtaista matkaa ja kamppailua sukupuoliodotusten kanssa. Performanssi tapahtuu sillan alla, mikä kuvastaa siirtymää ja liminaalitilaa, jossa normit ja roolit voivat hetkeksi hämärtyä. Sillan alainen tila luo symbolisen väylän perinteisen ja modernin, normatiivisen ja ei-normatiivisen välille.
Teos kutsuu katsojan osallistumaan soutulaitteella. Tämä osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden pohtia fyysisen kokemuksen kautta suhdetta sukupuolirooleihin ja seksuaalisuuteen, käsitellen samalla maskuliinisuuden ja feminiinisyyden määritelmiä, voimaa ja haavoittuvuutta yleismaailmallisen anonyymiyden ja ruumiillisuuden kautta. Liikkeeseen osallistuminen muuttaa passiivisen tarkkailijan aktiiviseksi toimijaksi ja voi syventää tulkintaa. Samalla teos tarjoaa tilaisuuden liikuntaan.
Jätkän liminaalitila, 2024. Installaatio, videoperformanssi, 7 min 25 sek.
TAITEILIJAT
Suvi Autio on rovaniemeläinen kuvataidekasvattaja, yliopisto-opettaja ja kuvataiteilija. Hänen teoksiaan on ollut esillä kansainvälisissä ja kotimaisissa yhteisnäyttelyissä. Teoksissaan hän tutkii ihmisen suhdetta materiaan, luontoon sekä ympäristöön. Teemoja ja inspiraation lähteitä ovat pohjoinen luonto, luontosuhde, lajien välinen ystävyys, politiikka sekä ilmastokato. Monesti hänen työskentelynsä pohjana ovat yhteiskunnalliset epäkohdat, joita hän nostaa esille taiteen keinoin. Ilmaisu on usein leikkisää ja pyrkii naiivin, ihmettelevän äänen välittämiseen katsojalle.
Lola Cervantes was born in México. Her works with craft-based art to reflect on the relationship between human, land, nature, geography and territory. Her main interest lies in the intersection of textile craft through collaborative processes, focused on sustainability, the use of local materials and culturally sensitive approaches to traditional and indigenous knowledge. She has held solo exhibitions in Mexico, Hungary, Slovakia and Finland. She works as a designer at the EU-funded projects: VillaInno - WoolInnovation and TB-GOBRA at the University of Lapland, where she is a doctoral candidate at the Faculty of Art and Design. She is a member of Lapin taiteilijaseura.
Tom Engblom on opiskellut Vapaassa Taidekoulussa, Taidekoulu Maassa ja valmistunut taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta audiovisuaalisen mediakulttuurin koulutusohjelmasta vuonna 2005. Hän on toiminut Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan plastisen sommittelun lehtorina vuodesta 1991. Engblom on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä Suomessa ja eri Euroopan maissa. Hän on osallistunut yli kahdeksaankymmeneen yhteis- ja ryhmänäyttelyyn Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Saksassa, Skotlannissa, Itävallassa ja Virossa. Engblomin teoksia on lukuisissa kokoelmissa koti- ja ulkomailla, mm. Valtion taideteoskokoelmassa, Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa ja Aineen taidemuseossa. Engblom on Suomen kuvanveistäjäliiton ja Lapin taiteilijaseuran jäsen. Engblom on toiminut useiden näyttelyiden kuraattorina, uusimpana Lapin keskussairaalan laajennusosan taidekoordinaattorina vuodesta 2019. Julkisen taiteen erityisasiantuntijaksi hän valmistui vuonna 2021.
Jaana Erkkilä(-Hill) on kuvataiteilija, tutkija ja Lapin yliopiston kuvataiteen professori. Hänen yli kolmikymmenvuotinen taiteellinen työskentelynsä koostuu eri taidegrafiikan menetelmin toteutetuista teoksista. Puupiirrokset ja linokaiverrukset ovat Erkkilän työskentelyssä keskeisellä sijalla, ja käden tieto, materian tuntu ovat hänelle tärkeitä elementtejä työskentelyprosessin aikana.
Taidegraafikkona Erkkilä ei ole koskaan ollut suurten vedossarjojen tekijä, vaan keskittynyt etsimään teoksissaan visuaalisen kielen mahdollisuuksia. Lopputuloksen saavuttamiseen riittää yksikin onnistunut vedos lukuisten kokeilujen joukosta.
Erkkilä on opettanut kuvataidetta opiskeluvuosistaan lähtien. Viime vuosien aikana hän on paneutunut tutkimustoiminnassaan erityisesti taiteilija-pedagogiikkaan. Hän tutkii, miten aktiivisesti omaa taiteellista työtään harjoittavat taiteilijat opettavat taidetta, ja miten opettajan omaan taiteelliseen työhön liittyvä kokemusperäinen tieto siirtyy opiskelijoiden suodattamana heidän omaksi kasvualustakseen.
Laura Haapasalo on Rovaniemellä asuva ja Lapin yliopistossa työskentelevä taiteilija ja kuvataidekasvattaja. Taiteessaan Haapasalolla on koskettamisen ja kosketuksi tulemisen teema paitsi aiheistoltaan myös materiaalivalinnoissaan. Haapasalo työskentelee pääasiassa keramiikan parissa, mutta heittäytyy myös muiden materiaalien ja tekniikoiden äärelle. Koskemaan kutsuvat materiaalit, savi ja villa, puhuvat Haapasalon teoksissa ihmisyydestä, kosketuksesta ja sen kaipuusta, tarinoista ja kohtaloista, sekä siitä mitä voisi olla.
Hanna Heinonen on toiminut pitkään eri oppilaitoksissa kuvataidekasvattajana Oulun alueella. Pääosin hän on toiminut kuvataiteen lehtorina kuvataidepainotteisissa lukioissa yli 15 vuoden ajan. Pedagogisen uran lisäksi hän toimii kuvataiteilijana. Hän on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä ja osallistunut yhteisnäyttelyihin sekä Suomessa että ulkomailla. Lisäksi hän on ollut aktiivinen Oulun Taiteilijaseuran jäsen, kuulunut seuran hallitukseen ja toiminut sen varapuheenjohtajana. Tällä hetkellä Heinonen toimii Lapin yliopistossa kuvataidekasvatuksen lehtorina ja viimeistelee väitöskirjaansa.
Mirja Hiltunen on Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan kuvataidekasvatuksen professori. Tutkimuksessaan ja taiteessaan hän on kiinnostunut taiteen paikkasidonnaisuudesta, performatiivisuudesta sekä taideaktivismin ja taidekasvatuksen mahdollisuuksista yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotona ekokriisien ajassa. Hänen viimeaikaiset teoksensa käsittelevät niin sukupolvien kuin ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon välistä tasa-arvoa ja vuorovaikutusta. Installaatioissa ja videoteoksissaan hän tutkii materiaalien kantamia merkityksiä ja niiden yhdistämistä henkilökohtaiseen tarinaan. Teosten keskiössä on usein kehollisuus ja pohjoisessa luonnossa liikkuminen. Hiltunen on Lapin taiteilijaseuran sekä Arctic Sustainable Arts and Design -verkoston jäsen, hänen teoksiaan on ollut esillä kotimaisten yhteisnäyttelyiden lisäksi muun muassa Alaskassa, Kreikassa, Komissa, Norjassa, Shetlannissa ja Tšekeissä.
Maria Huhmarniemi käsittelee taiteessaan pohjoiseen liittyviä kysymyksiä sekä ympäristöasioita, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta sekä ympäristövastuullisuutta, -politiikkaa ja -etiikkaa. Hänen teoksensa ovat tilasidonnaisia installaatioita näyttelytiloissa ja luonnonympäristössä. Taiteessaan hän tekee usein yhteistyötä eri alojen tutkijoiden kanssa ja käyttää taideperustaisen tutkimuksen menetelmiä. Hän on kiinnostunut ekoaktivistisesta nykytaiteesta ja taideperustaisesta ympäristökasvatuksesta: siitä miten taiteella voi vaikuttaa ympäristö- ja luontosuhteeseen ja kestävyyssiirtymään. Huhmarniemi työskentelee Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa kuvataidekasvatuksen apulaisprofessorina ja opetuksen kehittämisestä vastaavana varadekaanina. Hän vastaa soveltavan taiteen koulutusohjelmasta ja Sustainable Art and Design -maisteriohjelmasta. Huhmarniemi asuu osa-aikaisesti Rovaniemellä ja Muodoslompolossa Pajalan kunnassa Pohjois-Ruotsissa.
Michael Marnin Jacobs is a photographic artist and photography educator. He was born in Bogotà, Colombia and lived there from 1958 through 1969. Michael and family moved to San Francisco, California, USA, in 1969 and lived there until 1990 at which time he moved to Finland where he has been a Finnish resident to the present day. As a photographic artist Michael Marnin Jacobs currently works through the analogue monochrome medium and primarily but not exclusively with the larger 9x12 cm and 20x25 cm format cameras and film. As a photographic educator his stance is that photography is a holistic practice, welcoming newer technologies and approaches, without throwing the baby out with the bathwater.
Timo Jokela on Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen emeritusprofessori. Hän on johtanut Arktisen yliopiston Arctic Sustainable Art and Design verkostoa ja toiminut taiteen ja kulttuurin puheenjohtajana (UArctic Chair of Art, Design and Culture). Jokelan kiinnostuksen kohteina ovat pohjoisten kulttuureiden, taiteen ja luonnon väliset suhteet. Hän on toiminut useiden alueellisten, kansallisten ja kansainvälisten taideperustaisten tutkimushankkeiden johtajana. Hankkeissa on lähestytty taiteita, koulutusta, opetusta ja oppimista kehityksen näkökulmista. Jokela toimii aktiivisesti ympäristö- ja yhteisötaiteilijana käyttäen usein luonnonmateriaaleja, kuten lunta, jäätä ja puuta sekä pohjoisen ja arktisen alueen paikallista kulttuuriperintöä teoksiensa lähtökohtina. Hän on toteuttanut useita näyttelyitä, ympäristötaide- ja yhteisötaideprojekteja Suomessa ja ulkomailla.
Anu Jormalainen toimii valokuvauksen yliopisto-opettajana Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Opetustyön lisäksi Jormalainen on maailman pohjoisiin ja arktisiin festivaaleihin erikoistunut vapaa kulttuurijournalisti, kriitikko sekä valokuvaaja, jonka ura alkoi sanomalehti Lapin Kansassa syyskuussa 2010. Hän on käynyt juttu- ja/tai opintomatkoilla kaikissa pohjoisen napapiirin ylittävissä maissa – Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Islannissa, Grönlannissa, Kanadassa ja USA:ssa, sekä Huippuvuorilla (Norja) ja Färsaarilla (Tanska). Ytimeltään Jormalainen on ennen kaikkea etsijä, joka on kuvajournalistina tutkinut ja tulkinnut reaalimaailmaa. Valokuvataiteilijana hän nauttii vapaudesta kuvitella toisin: etsii ihmeitä, äärettömiä tarkennuksia, ikuista valoa ja reittejä olevaisuuden niin näkyville kuin näkymättömille puolille – hahmotellen samalla maailmoja maailmojen takana.
Ritva Jääskeläinen on tekstiilitaiteilija ja -muotoilija. Hän toimii tekstiilialan yliopisto-opettajana Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa Muoti ja tekstiilisuunnittelu -koulutusohjelmassa.
Jääskeläistä kiinnostaa taiteellinen ilmaisu tekstiilitaiteen keinoin ja käytettyjen materiaalien tuominen taiteelliseen kontekstiin ja käyttötarkoitukseen. Tekstiilitaiteen tekeminen merkitsee Jääskeläiselle ilmaisun vapautta. Sen avulla hän pystyy välittämään katsojalle tunteita, joita itse kokee. Jääskeläinen nauttii taiteellisesta prosessista; teoksen työstämisestä ja sen loppuunsaattamisesta.
Jääskeläinen on osallistunut kansallisiin ja kansainvälisiin yhteisnäyttelyihin sekä esitellyt teoksiaan myös yksityisnäyttelyissä.
Anniina Koivurova on toiminut taidehistorian professorina taiteiden tiedekunnassa syksystä 2023 lähtien. Taidehistorian lisäksi hän on toiminut nykytaiteen, taiteen ja kulttuurin sekä kuvataidekasvatukseen opetus- ja tutkimustehtävissä Lapin yliopistossa (1997-2020). Rovaniemen taidemuseon aluetyön amanuenssina (2020-2023) hän on kuratoinut näyttelyitä Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta, laatinut ja vetänyt Taidetestaaja-toimintaa ja työpajoja. Koivurova on toiminut asiantuntijana mm. LEADER Pohjoisin Lappi ry.n kulttuuristrategiatyössä, Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastossa, Northern Art Networkin kansainvälisessä arktisessa taiteen tutkimus- ja näyttelytoiminnassa, Rovaniemen taidemuseon kansainvälisten kongressien moderointitehtävissä ja alueellisissa julkisten taidehankintojen työryhmissä. Koivurovalle kuvallinen ilmaisu on tärkeä arkea tasapainottava ja rytmittävä tekijä, ja tämän vaalimisessa Lapin yliopiston avoimen yliopiston kuvataiteen kurssit ovat olleet mainio alusta.
Kalle Lampela on työskennellyt kuvataiteilijana vuodesta 2000. Lampela valmistui taiteen tohtoriksi marraskuussa 2012 Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta. Väitöskirjassaan hän käsitteli kuvataiteilijoiden asennoitumista taiteen hyödyntämiseen yhteiskunnassa ja taiteen yhteiskuntakriittisiä mahdollisuuksia. Lampela on pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyitä ja osallistunut yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla, kuten Japanissa, Venäjällä, Ruotsissa ja Saksassa. Lampelan teoksia kuuluu muun muassa nykytaiteenmuseo Kiasman, Jenny ja Antti Wihurin rahaston, Tampereen taidemuseon ja Aineen taidemuseon kokoelmiin. Kalle Lampela työskentelee tällä hetkellä taiteilija-apurahalla ja yliopistotutkijana (10 %) Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.
Karoliina Laxström työskentelee Lapin yliopistossa taiteiden tiedekunnassa muodin ja vaatetuksen yliopistonlehtorina.
Opetusalueena hänellä on erityisesti vaatetuksen digitaalinen muotosuunnittelu. Tutkija-taiteilijana Laxström tarkastelee käsillä tekemisen kautta tapahtuvaa ajattelua. Usein erilaisin sekatekniikoin tai digitaalisesti toteutettavissa teoksissa hänelle on tärkeää ennakkoluuloton kokeileminen. Taiteessaan hän inspiroituu usein pienistä yksityiskohdista ja niiden taakse kätkeytyvistä merkityksistä, joita lähemmin tarkastelemalla tuttuja asioita voi nähdä uusilla tavoilla.
Leila Lipiäinen on kuvataiteilija ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan näyttelytoiminnan yliopisto-opettaja. Hänen teoksiaan on ollut nähtävillä näyttelyissä vuodesta 1988 niin kotimaassa kuin ulkomailla Virossa, Latviassa, Venäjällä, Norjassa, Ruotsissa, Unkarissa, Ranskassa, Portugalissa ja Walesissa. Vuosina 1988-1997 hän opetti taide- ja kulttuurikasvatusta Sodankylässä keskiasteen oppilaitoksissa. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa hän on työskennellyt vuodesta 1997, vuodesta 2015 näyttelytoiminnan yliopisto-opettajana ja kokeellisen grafiikan opettajana. Hän on Lapin taiteilijaseuran, MUU ry:n ja Suomen Taidegraafikkojen jäsen. Leila Lipiäisen teoksia on yksityiskotien lisäksi Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmassa Rovaniemen taidemuseossa, Rovaniemen kaupungin kokoelmassa, Sodankylän kunnassa ja Arctic Resort Kakslauttasessa.
Elina Luiro on taiteilija-muotoilija, jonka taiteellista työskentelyä kuvaa parhaiten monialaisuus ja monimenetelmällisyys. Taustaltaan Luiro on teollinen muotoilija ja kuvataidekasvattaja. Hän liikkuu niin taiteen, taidekäsityön kuin muotoilun välimaastoissa, eri tekniikoita ja materiaaleja luontevasti yhdistellen.
Pohjoinen ympäristö ja elonkirjo toimivat Luiron inspiraation lähteenä. Ne ilmenevät hänen teostensa materiaalien valinnoissa sekä temaattisissa pohdinnoissa. Lapin yliopistossa Luiro on toiminut yliopisto-opettajana taiteiden tiedekunnassa syksystä 2020 alkaen, opettaen niin kuvataidekasvatuksen, soveltavan taiteen kuin muotoilualojen opintoja. Opetustyön ohella hän toimii myös VillaInno-hankkeessa asiantuntijana edistäen villakäsityöperinteen uudistamista. Aiemman uransa Luiro on tehnyt graafisen suunnittelun parissa, ja toisinaan hänen työnsä saavatkin vahvan graafisen muodon.
Satu Miettinen on monitaiteilija Muu ry:n sekä kuopiolaisen
Valmed ry:n jäsen. Hän on taiteilija/tutkija, joka on pitkään työskennellyt paikantekemisen alueella performanssia, videota ja valokuvaa hyödyntäen. Satu Miettinen on myös palvelumuotoilun professori ja taiteiden tiedekunnan dekaani.
Johanna Oksanen työskentelee Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa muodin ja vaatetussuunnittelun yliopistonlehtorina. Tutkija-taiteilijana hän tarkastelee teosten merkityksiä sekä merkitysten syntymisen hetkiä tekemisen prosessien kautta. Lisäksi hän on tutkinut yhteistyöllisiin menetelmiin perustuvaa jaetun tekijyyden ilmiötä eri konteksteissa. Hän käsittelee taiteessaan ja tutkimuksessaan myös tunteiden ja kokemusten sanallistamista ja visualisointia sekä kehollista ilmaisua. Opetuksessaan hän korostaa vaatetusalan eettisten ja kestävien ratkaisujen kehittämistä sekä kehollisen hyväksymisen kulttuurin vahvistamista.
Piia Pyrstöjärvi työskentelee yliopistonlehtorina Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa Muodin ja tekstiilisuunnittelun koulutusohjelmassa. Hänen erityisosaamistaan ovat tekstiili- ja tilasuunnittelu. Taiteentekijänä Pyrstöjärvi on suunnittelija-muotoilija, jonka työskentelyssä kädentaidot ja taide ovat aina olleet vahvasti läsnä. Pyrstöjärvi inspiroituu havainnoimalla ja aistimalla erilaisia ympäristöjä etsien pintojen, valojen ja varjojen mahdollisuuksia muodon sekä käytettävyyden rinnalle. Taiteellisessa työskentelyssään hän kokeilee luovasti ja ennakkoluulottomasti erilaisia materiaaleja ja valmistusmenetelmiä. Suunnittelussaan Pyrstöjärvi hyödyntää kädentaitojaan, testaa ja protoilee eri tekniikoilla. Hän on suunnitellut erilaisia tekstiilituotteita, käyttö- ja sisustustekstiileitä. Työssään hän ohjaa monialaisesti muotoiluopiskelijoita osallistuen niin kansallisiin kuin kansainvälisiin huonekalu-, design- ja sisustustapahtumiin. Opettajana hän on osallistunut useisiin yhteisnäyttelyihin sekä tekstiili- ja tilasuunnitteluun liittyviin yhteistyöprojekteihin.
Simi Ruotsalainen on rovaniemeläinen mediataiteilija ja valokuvaaja. Hän on koulutukseltaan taiteen maisteri, työskentelee taideaineiden yliopisto-opettajana sekä tekee väitöstutkimusta omaan taiteelliseen työskentelyynsä ja taideaktivismiin liittyen. Viime vuosina hän on keskittynyt erityisesti videotaiteeseen, joka on usein animaatio- ja valokuvapohjaista ja sisällöltään yhteiskunnallista. Hän on työskennellyt erityisesti Lapin alueeseen liittyvien ympäristöaiheiden parissa, joista hänelle läheisiä ovat vesistöt, luonnonkalakannat sekä Lapin turismin ekologisuus. Mediateoksissaan hän yhdistää usein valokuvaa, animaatiota ja videokuvaa sekä tekstipohjaista materiaalia. Visuaalisesti Ruotsalainen rakentaa usein teoksensa kerroksellisesti ja hänen valitsemansa tekniikat ja työtavat ovat aina alisteisia teoksen konseptille, sisällölle ja niihin liittyville vaikuttamisen päämäärille.
Matti Tainio on tutkija ja kuvataiteilija. Hän on valmistunut taiteen tohtoriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2015. Taiteilijana Tainio on toiminut 1990-luvulta alkaen, aluksi taidekäsityön kentällä ja 2000-luvun alusta kuvataiteilijana. Tainiota kiinnostaa erityisesti kokonaisvaltainen ja moniaistinen kokemus, mitä hän on tutkinut esimerkiksi tekemällä urheilun ja pimeyden kokemuksiin liittyviä taideprojekteja. Tainion taiteellinen työn liittyy usein tutkimukseen, vaikka yhteys ei ole suoraviivainen. Työskentelyn lähtökohdista riippumatta, Tainio on kiinnostunut enemmän teosten kokemuksellisesta ja käsitteellisestä sisällöstä kuin näyttävästä visuaalisuudesta. Hänen taiteelliset projektinsa alkavat usein arkisten ja visuaalisesti vähäpätöisten huomioiden dokumentoinnista ja kasvavat pieniä muutoksia seuraaviksi sarjoiksi. Tainio työskentelee pääsääntöisesti linssipohjaisin menetelmin, mutta on kiinnostunut myös erilaisten kolmiulotteisten rakenteiden yhdistämisestä teoksiin tai niiden esittämiseen näyttelytilanteessa.
Niina Walter on Rovaniemellä asuva graafinen suunnittelija, joka työskentelee Lapin yliopistossa kokemuksen muotoilun yliopistonlehtorina. Walterin sukujuuret ovat Keski-Suomessa Äänekoskella ja Konginkankaalla. Walter valmistui taiteen maisteriksi Lapin yliopistosta vuonna 2003. Hän on myös opiskellut kuvataidetta Limingan taidekoulussa.
Walter on aiemmin työskennellyt Lapin yliopiston viestintäyksikössä sekä Lapin yliopistokustannuksen kustannuspäällikkönä.
Vuosina 2014-2018 Walter asui perheensä kanssa Heidenrodissa Saksassa, jossa työskenteli vapaaehtoisena lasten kuvataidekerhon ohjaajana.
Jani Wathén on rovaniemeläinen Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta valmistunut taiteen maisteri, joka työskentelee Lapin yliopistossa muodin ja tekstiilisuunnittelun koulutusohjelmassa yliopisto-opettajana.
Wathén käsittelee moniulotteisessa taiteessaan erityisesti merkitysten syntyä ja niiden luomista. Wathén inspiroituu taiteellisessa toiminnassaan kansanperinteistä ja kulttuuriperinnön vaalimisesta, uuden ja vanhan yhteisistä rajoista ja kosketuspinnoista sekä taiteen kantaaottavuudesta.
Wathén on ollut mukana järjestämässä useita näyttelyitä Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan alueiden lisäksi myös Euroopassa eri toimijoiden kesken ja hän toimii Rovaniemellä kulttuuriyhdistys
Valsan tapahtumavastaavana ja varapuheenjohtajana. Kokeilunhalu sekä uusien materiaalien ja tekniikoiden haltuunotto vie Wathénin taiteellista työskentelyä kohti uusia ilmaisuja ja suuntia.
Marja Ylioinas on taiteen maisteri ja hän toimii suunnittelijana Lapin yliopistossa. Hänen ilmaisukeinonsa on valokuva. Hän on kiinnostunut erilaisista kokeellisista valokuvaustekniikoista, jotka saavat valokuvassa olevan maailman toistumaan epätodellisena –yhtä aikaa tuttuna ja outona. Hän on myös kiinnostunut paikkojen historian ja tarinoiden visuaalisesta kerronnasta.
Tommi Yläjoki on Rovaniemellä asuva taiteen maisteri. Hän tutkii taiteessaan ihmisten, laitteiden ja materiaalien toimijuutta ja vuorovaikutusta. Hänen teoksensa ovat tilannekohtaisia tapahtumia: asennuksia tai esityksiä, jotka sisältävät osallistumista, ruumiillisuutta, tilallisuutta ja dokumentointia. Teosten materiaalit löytyvät rautakaupoista, metsistä ja jakamisalustoilta. Yläjoki ottaa taiteessaan kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten ympäristön- ja luonnonsuojeluun sekä tasa-arvoon. Yläjoki on esittäytynyt yksityisja ryhmänäyttelyissä sekä performansseissa.
Elisa Tatjana Korhonen on graafinen suunnittelija ja visualisti, jonka töissä vahva viivankäyttö luo kontrasteja, tiloja ja maisemia. Myös kuvataiteessa hän tutkii värien ja muotojen luomia mielikuvia huumorin ja arkisen estetiikan kautta. Hänen töitään on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä.
