(Ei niin) akateemisia kummitusjuttuja

Lukijalahja UC:n yst채ville!

[Ei niin]

AKATEEMISIA KUMMITUSJUTTUJA

Oma kotikummituksemme on seuraillut Chydenius-instituutin, sittemmin Kokkolan yliopistokeskukseksi muuttuneen akateemisen ahjomme loimotuksia nyt kymmenen vuoden ajan Universitas Chydenius -lehden sivuilla. Kiitokseksi lukijoillemme ja muistutukseksi ajan ankaran nopeasta riennosta kokosimme t채h채n kirjaseen Nahkatehtaan kummituksen omituisia kettinginkalisteluja vuosien varrelta. Hauskoja lukuhetki채 nyt ja vastaisuudessa Universitas Chydenius -lehden seurassa.

Toimitus Universitas Chydenius

Kampus Kokkolaan, HAH!

J

umankauta! Oli mennä lakasoppa väärään kurkkuun. Lehdessä seisoo, että ne meinaavat muuttaa pois Nahkatehtaalta. Hävytöntä! Yliopistoväkeä muka! Juuri, kun ne saivat oloni mukavaksi ja sivistyneeksi. Nahkatehdasta on maalattu, korjattu, rempattu ja rapattu sadoilla tuhansilla euroilla. Ilmastointikin pelaa paikka paikoin niin, että luuvalo loistaa, perskarvoja hyytää ja kaavunhelma on huurteessa.

Onhan tämä kotitalo sokkeloinen ja sekava, aina on joku eksyksissä. Ahdastakin on mutta paikka on mahtava ja henkii lisäkseni Kokkolan teollista perintöä, kultivoitunutta nahkan, pietarsaarelaisen sikarin ja aidon konjakin tuoksuista porvariston charmia. Ja nyt, nyt ne meinaavat rakentaa tuonne pellonreunaan jonkun kampuksen, Kokkolaan, HAH! Keksisivät edes jotain omaperäisempää. Kampuksia alkaa olla kylässä kuin kylässä. Serkkuni kummittelee Ylivieskassa, toinen Raahessa, kolmas Kälviällä ja kaikissa on kampus. Ai niin, Toholammillakin on kampus, uskokaa tai älkää! Ei se peruskoulun ja lukion yhteinen piha-alue nimeä muuttamalla tosin sen hienommaksi muutu. Koulun piha mikä koulun piha.

Kampus-suunnitelma ja muutto Nahkatehtaalta sai kummituksen pasmat pahemman kerran sekaisin…

1/2006

Harmittaa nämä kampus-suunnitelmat niin, ettei saa päiväsaikaan enää kummiteltua. Viime yönä menin ylikveekari Mikko Viitasalon huoneeseen ja sain räplättyä tietokoneen auki. Ja siellä se tosiaan oli.

Suunnitelma Kokkolan kampukseksi; rakennekuvia, piirustuksia, laskelmia, luonnos vihkiäispuheeksi ja merkillinen valokuva toisiaan lämpimästi syleilevistä Marja-Liisa Tenhusesta ja Viitasalosta. Ei hyvältä näytä, ei! Ettei nyt kävisi niin, että yliopistollisella Chydeniusinstituutilla ja korkeakoululla AMK on muutakin yhteistä vispilänkauppa kuin vain piirustuksissa näkyvä yhdyskäytävä. Mitä se itse asiassa yhdistää ja kenen on tuo Troijan hevonen, jota pikkuhiljaa hilataan kohti Torkinmäkeä? Ja miten MINUN nyt käy?

Toistaiseksi tyydyn tarkkailemaan tilannetta Nahkatehtaan kellotornista kellotaulun numeroista 3 ja 6.

Niihin on naakka tehnyt monokkelin mentävän reijän.

Sikäli mikäli tilanne äityy pahaksi ja ne ihan oikeasti aikovat jättää tämän sivistyksen linnakkeen, ryhdyn tositoimiin ja silloin paukkuu muutkin kuin autonovet!

Rakennemuutos rassaa yliopistolaitosta ja kansakunta kummituksiaan myöten pelkää lintuinfluenssaa.

2/2006

Naakat vain on seuranain….

T

jaah, on taas se aika vuodesta, jolloin saa seurata naakkojen ja muiden varislintujen kiihkeää puuhastelua suvunjatkamisen ja pesänrakennuksen merkeissä. Siinä höyhenet pölisee. Jää muut pesänrakentajat, kampuksen kuopankaivajat toiseksi. Vaikka henkimaailman olentoja ollaankin, olen varmuuden vuoksi hommannut rakennusmiehiltä unohtuneen kasvomaskin lintuinfluenssan varalta. Kummituksia ei kuulemma rokoteta. Tosin en ole vielä kuullut naakkojen pahemmin pärskivän.Huomaavainen varislintu sitä paitsi osaa aivastaessaan peittää nokan häveliäästi siivellään. Naakoista tulee mieleen hännystakit ja niistä taas professorit frakeissaan. Merkkejä sivistyksestä molemmat, naakat ja proffat.

Molemmat hännystakkiset viihtyvät vanhoissa rakennuksissa, kirkoissa, kouluissa, jopa nahkatehtaissa. Lintuinfluenssa saattaa olla naakoille kohtalokas.

Kuinkahan kohtalokkaaksi käyvät opetusministeriön uhmakkaat rakennemuutospaineet vielä hautomisvaiheessaan olevien yliopistokeskusten maakuntaprofessoriparoille? Ettei vain hyytyisi hyvin alkanut muninta ja haudonta valtiovallan masinoimaan takatalveen,

joka ajaa tiedemaailman ravintoketjun huipulla olevat professorit takaisin emoyliopistojen kammioihin, sinne, missä ympäröivä tiedeyhteisö varmasti vaalii hautomisrauhaa, sinne missä maakuntien monipolvinen, välillä täysin absurdi päätöksentekoproseduuri ja niuhottava nurkkapatriotismi eivät yöunia häiritse.

Hahaa, jopa tyhjin silmäaukoin kummitus näkee, miten viisaat virkamiehet ja aluekehittäjät nyt toppuuttelevat ja vähättelevät kummituksen kuvaamaa ”mahdollista” ongelmaa. Ei tänne mitään yliopistollisia hautomalaitoksia tarvita, mutkat suoriksi vaan ja professorit ja muut dosentit kentälle ”tuotekehitykseen”, palvelemaan elinkeinoelämää, hankkeistamaan ja haalimaan EUrahaa yritysten ja oppilaitosten käyttöön. Ja hynttyyt vaan yhteen ammattikorkeakoukun kanssa, niin kuin olis jo!

Nyt on pakko ottaa konjakki, tämä kun käy kaavunpäälle. Onneksi nämä ovat vain tyhjän kummituksenmielen irrationaalisia aatoksia, eivät pienimmässäkään määrin mahdollisia eivätkä totta ollenkaan!

Ps. Pienen pieni valo sentään näkyy ensi vuonna käynnistyvän EU:n seitsemännen puiteohjelman kohdalla: se sisältää ison potin rahaa puhtaaseen perustutkimukseen. Otamme sille, ja laulamme yhdessä: ”Ollos huoleton, kummituises valveil on!”

Ammattilaisia

K

ummittelu on kutsumusammatti, ehdottomasti.

Työaikoja ei ole, ainoastaan yöaikoja. Työvuoro, siis yövuoro alkaa, kun instituutin vahtimestari sammuttaa valot ja sulkee ovet. Yön mittaan narisuttelen lattialankkuja, raahaan (muka!) ruumisarkkuja vintillä, availen ikkunoita ja heiluttelen verhoja. Joskus huokailen kovaäänisesti ja toisinaan, kun en saa päivällä nukutuksi, näyttäydyn kummittelun näkökulmasta soveliaille henkilöille, jotka sitten pitävät asiasta tarpeettomasti viikkokausia meteliä ja jäävät sairaslomalle ja jotkut varhaiseläkkeelle, kun kallonkutistaja on heidät työkyvyttömiksi todennut. Ne ovat tosin harvinaisia, valitettavia ja tarpeettomia työtapaturmia. Kunnon ammattilainen kyllä erottaa, millaisen ihmisen nähden kannattaa kummitella ja millaisen ei.

Pidän itseäni harvinaisena ammattilaisena. Meitä on todella vähän. Olen melkein yhtä harvinainen ilmestys kuin puhelinsoitolla töihin löytyvä kirves- tai putkimies, maalari, muurari, sähkö- ja ilmastointiasentaja. Sitä olen ihmetellyt, että kuolevainen pääsee lonkkaleikkaukseen parhaassa tapauksessa kuuden kuukauden jonotuksella, mutta kirvesmiestä saa odot-

Pulmaa kerrakseen: Kirvesmiehiä vai multimediahenkilöitä?

3/2006

taa kattoa korjaamaan helposti vuodenkin. Eikä se ole kirvesmiehen vika. Niitä nyt sattuu olemaan liian vähän kysyntään nähden kuten muitakin rakentamisen ammattilaisia. Toisaalta media-assistentteja, webbinikkareita ja muita multimediahenkilöitä löytyy kyllä heti sata koodaamaan kotisivujasi, mutta vuotavaa vessaa ei korjaa kukaan.

Joskus herään keskellä päivää lakana märkänä kamalaan painajaiseen. Tämän astraalin olomuotoni sijasta olenkin muuttunut eläväksi olennoksi, ihmiseksi lihaa ja verta. Hirveää! Miten minun sitten kävisi?

Miten selviäisin arjen askareista loukkaamatta itseäni pimeissä käytävissä, ullakoilla ja kellareissa. Minun täytyy nimittäin tunnustaa: Olen ns. ”kädetön”, täysi Uuno, mitä tulee käytännön asioihin. Jos minulla olisi peukalo, se olisi keskellä kämmentä. Ruuvimeisseliin ja porakoneeseen tarttuminen on minulle kauhistus!

Kummittelusta ei tulisi yhtään mitään. Mistä saisin ammattimiehen auttamaan milloin juuttuneen lukon tai lämmityslaitteen korjaamisessa, jäätyneen vesijohdon avaamisessa jne. jne. Mistäs sellaisia otat ja vielä keskellä yötä?

Ps. Lue myös Stanley Bing: 100 Bullshit Jobs… And How to Get Them, HarperCollins 297 s, 2006

Jospa nostalgia auttaisi luopumisen tuskaan?

1/2007

Kaapu remmin välissä

A

rv. lukija varmaankin tietää, että pian Chydeniusinstituutti ottaa ja lähtee Nahkatehtaalta uudelle kampukselle ammattikorkeakoulun kainaloon kyhnyttämään. Pakko katsoa totuutta silmiin. Aika menee menojaan, kehitys kehittyy, maailma teknistyy ja opiskelijat tarvitsevat säällisemmät puitteet yltääkseen yhä huimempiin saavutuksiin tieteen saralla. Vaikka olentoni onkin olla Nahkatehtaan, tuon aikansa edistyksellisimmän ja huimapäisimmän tekniikan tyyssijan kummitus, mieleni on aina ollut humanistin mieli. Siksi kaikki uusi ja tekninen saa minut levottomaksi ja epävarmaksi.

Muistan hyvin, kun Ståhlbergin aikaan 20-luvulla tehtaan voimansiirtoremmi oli tehdä minusta entisen kummituksen. Oli maanantaiaamu ja konemestari käynnisteli Nahkatehtaan voimakonetta. Siihen aikaan laitteet oli viritetty saman remmin varrelle niin, että se pyöritti yhtä aikaa kaikkia Nahkatehtaan koneita ja laitteita. Se oli aikansa suuri teknillinen oivallus se! Olin juuri saanut hankituksi uuden kaavun, turhamaisuuttani sellaisen, jossa on pitkä laahus. Höyrypilli soi ja niin aloitti remmi hitaasti kiihdyttäen pitkän päivätyönsä. Tietenkin laahus tarttui vinhasti pyörivän remmin matkaan: Niin

siinä mentiin aika haipakkaa pitkin tehdasta tuntikausia, kerroksesta ja salista toiseen, kallo kolisten siirtopyörältä siirtopyörälle. Lopulta remmi lennätti minut valtavaan puusammioon, joka oli täynnä verisiä naudannahkoja kauheassa myrkkyliemessä. Kukaan ei tietenkään voinut minua auttaa kun olen näkymätön, mutta tuntoaistissa kyllä löytyy! Hädin tuskin sain kammettua itseni ylös tuosta löyhkäävästä läävästä. Olin mustelmilla ja haisin kamalalle koko viikon. Fyfan sentään. En kehdannut näyttäytyä yöllä en päivällä, ennen kuin kaamea lipeän ja bromin katku oli haihtunut luistani.

Siitä lähtien näihin päiviin asti olen yrittänyt pitää etäisyyttä kaikenlaiseen uuteen tekniikkaan. Olen pysytellyt lähempänä kirjastoa kuin koneita. Päiväunille mennessäni en kirjoittele tekstiviestejä vaan paneudun kirjaklassikoihin. Olen kyllä perillä siitä, millaista tekniikkaa tämän talon suojissa kehitellään, vaikka en kaikkea ymmärräkään. Onneksi taloon on nimitetty sitä varten professori, jonka kaappeja ja mappeja öisin pääsen tutkiskelemaan. Uskokaa vain, pian alkaa Kokkolasta putkahdella maailmalle tietotekniikan maistereita kuin liukuhihnalta ja ehkä tohtoreitakin.

Pakko kuitenkin myöntää, että kirjaston tietokonetta on joskus tullut näpelöityä. Yhtenä yönä hurahdin niin

internetin avaruuksiin, että melkein jäin rysän päältä kiinni. Siellä oli valtava määrä tietoa kummituksista, tosin suurin osa täyttä roskaa. Toisen kerran naputtelin pöydälle unohtunutta kännykkää kun se ilman ennakkovaroitusta alkoi soittaa Beethovenia, kuvitelkaa, Beethovenia! Tein siitä saman tien prof. I Hakalan toimialaan kuuluvan lyhyen kantaman langattoman järjestelmän sovellutuksen, kun nakkasin sen kellotornin ikkunasta yötaivaalle. Rääkäisystä päätellen se matkalla osui ensin naakkaan ja putosi sitten jonnekin parkkipaikan seutuville. Että osataan niitä sovelluksia luoda muuallakin, vaikka kaavun hihasta! Jos se kännykkä aiheutti jonkun chydisläisen auton kattoon lommoja, syyttäkää kummitusta.

Jatkuuko elinikäinen oppiminen kuoleman jälkeen?

Kummitus tietää…

2/2007

Muodollisesti pätevä

H

yvästi hagströmmi, näkemiin Nahkatehdas.

Tähän on tultu. Vanha kaapuveikkonne vaihtaa kesällä maisemaa ja astuu samalla aivan uudenlaiseen maailmaan, taloon, jossa oppi ja sivistys väkisinkin tarttuu kalpeaan kallooni. Toisin sanoen: Olen päättänyt ryhtyä ns. aikuisopiskelijaksi Kokkolan yliopistokeskus Chydeniukseen. Siirryn uudelle kampukselle instituutin porukan kanssa ja sillä sipuli. Tähtäimessä on ensin maisterin ja sitten tohtorin oppiarvot. Jossain välissä pyyhkäisen mukaan MBA-opinnot.

Pulut ja naakat, nuo iltojeni hauskat aapiskukot ovat pian taakse jäänyttä elämää. Vähissä ovat yöt vanhan Nahkatehtaan kummituksena. Pian hiipuu jokaöinen kivikäytäviä hyytävä tavaramerkkini: HUU-HUU, ruotsiksi HÅ-HÅ-HÅÅ! Uudella kampuksella lupaan tuottaa ihmispoloille aivan uudenlaisia väristyksiä, millaisia - siitä ehkä kerron myöhemmin. Varautukaa häiriöihin ja yllätyksiin! Muistakaa varmuuskopiointi! Älkää syyttäkö ilmastointilaitteita jos äkkiä viluttaa!!

Lähtöpäätökseni on suuri askel koko haamuveljestölle. Haamut kun eivät kotipaikkojaan juuri vaihtele. Kummitustalosta poistutaan vain, kun rakennus

puretaan tai se palaa poroksi. Siksi ratkaisuni aiheutti kokkapuheita ja keskustelua kaapuväen plogeissa: – Geainna don dohko vuolggát?

– Ennen kuulumatonta!

Mihin sinä kotoasi lähdet, talohan on vielä pystyssä!

– Legg nyckle på spiitji tå du far!

– Haamu pysyköön kaavussaan!

– A que horas comeca o espectáculo?

– Erotetaan se kummitusten liitosta!

– Du bist ein Betruger!!

– Rääkige aeglasemalt, palun!

Puheista viis. Edessä siintää loistava tulevaisuus Suomen ja koko Euroopan ensimmäisenä astraaliopiskelijana. Joku kollega naureskeli ja epäili, riittääkö vuosikymmenien kummittelu pohjakoulutukseksi avaamaan yliopiston ovet. Håå, sanon minä! Lukisivat opinto-oppaita. Niiden mukaan tänä päivänä kuka tahansa – alleviivaan – kuka tahansa ( siis minä myös) voi päästä yliopisto-opiskelijaksi aivan millaisista lähtökohdista tahansa. Ja kautta arkullavainaan, olen minä oppiakin saanut. Istuttiin Tengströmin Jaskan kanssa samalla penkillä vuosikaudet Kokkolan

pedagogiossa 1780-luvulla. Siitä tuli piispa ja lehdentoimittaja. Minusta tuli aika pian kummitus ja sittemmin pakinoitsija. Että kyllä minä omasta mielestäni olen jatko- ja aikuisopiskelijaksi ainakin muodollisesti pätevä. Samalla kannalla on muuten Sergei, Ykspihlajan työväentalon kummitus, joka saattaa seurata pian esimerkkiäni ja muuttaa kampukselle, ellei työväentalon rempallaan olevaa lämmitystä saada ensi talveksi kuntoon.

Uusi uljas yliopistokeskus aiheuttaa kallonvaivaa.

3/2007

Akateeminen krapula

K

alloa kolottaa riivatusti, samoin luita ja ytimiä.

Luuvalo vaivaa niin, ettei nukutuksi saa. Noo, myönnetään. Kaikki tämä särky ja vielä jäljellä olevien hammasten kiristely todellakin on kokonaan itse aiheutettua. Tuli juhlituksi talon väen, yhteistyöyliopistojen rehtoreiden ja maakunnan tärkeiden napahenkilöiden ja muiden tyypillisten ”koiraslottien” kanssa uuden uljaan yliopistokeskuksemme vihkiäisiä. Kummitukselle juhliminen ja julkijuopottelu on erityisen turmiollista. Kun ei ole rasvakudosta - puhumattakaan elopainosta, viina kihisee suoraan kalloon ja lirisee niveliin. Humala on kyllä taattu ja halpa. Pari fingerporillista riittää kaatamaan äijän luut läjään.

Toista oli ennen, kun Tengskun kanssa (se Tengströmin Jaska tietty!) kiskottiin Kustaa Adolfin kadun kulmassa perholaista pontikkaa kaksin käsin sen kunniaksi, että selvittiin pedagogiosta puhtain paperein ja ehjin nahoin.

Oli se koulutie kivinen ja pedagogio karmea paikka.

Tengsku taisi saada kepistä vain sormilleen. Minua se opettajan virkaa toimittanut papinpentele piiskasi mennen tullen persuuksille koko pitkän, kylmän tal-

ven. Siitä se luuvalo varmaan sai alkunsa. Se on siinä heti selkärangan jatkeena, häntäluun päässä ja loimuaa ja sykkii kuin Harbodan majakka ennen muinoin.

Vaikka ottaa kalloon, krapulasta yleensä selvitään ihmisten ilmoille sekä tämän että tuonpuoleisesta elämästä, josta ollaan siis palaamassa taas entistä ehompana chydiksen kuolevaisia kiusaamaan ja naurattamaan. Olen elokuusta asti opetellut uuden talon tavoille. Löysin mahtavan kämpän aivan ylhäältä katon alta, tarkemmin en kerro mistä. Siellä on lämmintä ja mukavaa ja mikä parasta, talon tietoliikennekaappi kaikkine ihanine piuhoineen ja releineen.

Ajatella. Johto kiinni oikeaan paikkaan ja kannettavani näyttö kertoo minulle aivan kaiken, mitä talon koneilla puuhaillaan. Nauran joskus aivan selälläni noille touhukkaille chydisläisille, jotka otsa rypyssä ja huiman keskittyneesti takovat huoneissaan koneitaan. Töitä muka! Höhhöö! Kaiken maailman liirumlaarumeita siellä kirjoitellaan kavereille ja poika- ja tyttöystäville ja netistä plärätään kukkasipulien istutusohjeita, mopon viritystietoja tai tuijotetaan Youtuben Kola-Ollia. Millaista ajanhukkaa, millaista resurssien tuhlausta! Mutta minullapa on keinoni. Näkisittepä ne ilmeet, kun kesken kiihkeän webbiristeilyn nakuttelen näytöille

Mikko Viitasalon tai Anne Jokelan hirmustuneet kuvat ja tekstin: TÖIHIN SIITÄ TAI SAAT SIIRRON ÖJAN TOIMIPISTEEN KEITTOLAAN PERUNOITA KUORIMAAN! Lisähupia talomme akateemiseen ankaruuteen tuo upouusien ovien villisti toimivat sähkölukot. Niiden toimintalogiikka ei aukene edes korkeimman opillisen sivistyksen saaneille. Toisenkin kerran olen hihitellyt kaapuni hihaan, kun ovea on rynkytetty, maaniteltu, suostuteltu, uhkailu ja kiristetty aukeamaan. Kun epätoivo on muuttumassa hysteeriseksi, olen muina miehinä napsauttanut oven auki, simsalabim! Vielä voisin kertoa, millaisesta metamorfoosista on kyse kun kuljetaan yliopistokeskuksen yhdyskäytävästä ammattikorkeakoulun puolelle ja päinvastoin. Siinäkin on kummituksella luiset näppinsä pelissä. Valitettavasti lehden lähestyvä deadline siirtää sen tarinan toiseen kertaan.

Freud & kevät ja hyrräävät hormonit.

1/2008

Muodonmuutoksia

E

räs lukija on jättänyt sähkökaapin oveen viestin, jossa kysyy, miten Nahkikseen voi olla yhteydessä.

Tyhmä kysymys. Nahkis on yhteydessä, jos on ja viitsii, mutta Nahkikseen ei kuolevainen voi ottaa yhteyttä paitsi eräin poikkeuksin. Tapoja on kaksi. Kun esimerkiksi ammattikorkean ruokalan hiilihydraattipommi painaa silmäluomet kiinni ja kuolevaisen päivätajunta on katoamassa, silloin voi yrittää ottaa yhteyttä dynaamisen alitajuntansa kautta. Homma toimii, vaikka Freudin kanssa siitä on jatkuvasti riitaa.

Lukekaa vaikka sen artikkeli Das Unbewusste vuodelta 1915. Toinen tapa lähestyä Nahkista on lähettää sähköpostia.

Tuo Sigmund on hankala tapaus, kerta kaikkiaan.

Kuolleeksi mieheksi se jaksaa piinata opiskelijoita harvinaisen elävästi päivittäin tässäkin talossa. Jungin Kalle ymmärsi nämä piilotajunnan koukerot paljon selvemmin ja laajemmin. Se kehitti teorian, että perskohtaisen piilotajunnan lisäksi meillä on myös yhteinen, universaali piilotajunta, joka ylläpitää kaikissa kulttuureissa yhteisiä myyttejä, satuja ja vaikkapa tällaisia Nahkiksen kaltaisia arkkityyppejä, toki muutel-

len niitä aikain saatossa. Niinpä. Piilotajuntaa paljon rajumpi voima piilee kuitenkin kuolevaisen geeneissä ja hormoneissa. Katsokaapa ympärillenne.

Kampuksen varjoissa viihtyvä mutta ympäristöään tarkasti havainnoiva oma kummituksenne jaksaa yöstä toiseen ihmetellä, miten ympäristö ja maailma kaikkine ihmisineen ja eläimineen tosimaailman ajan virrassa milloin kehittyvät, lisääntyvät, häviävät, muuttuvat toisiksi, taantuvat, mukautuvat ja sopeutuvat olosuhteiden ja omien tai muiden valintojen seurauksena. Yliopistokeskuksen omassa mikrokosmoksessa kiinnostavaa on metamorfoosi, muodonmuutos, jossa opiskelija pitemmän tai lyhyemmän toukkavaiheen jälkeen muuttuukin aivan toiseksi, kypsyy perhoseksi, joka lopulta liihottaa maailmalle maisterinsormus kimmeltäen! Ah onnea, voi autuutta! Tuo kaikki on hyvää ja kaunista! Ihmislapsi on valmis tulevaisuuteensa ja samalla hän on valmistumisellaan tukenut yliopistokeskuksen taloudellista pohjaa parhaalla tavalla! Mutta toki muodonmuutoksia tapahtuu myös muilla tasoilla. Vinttikerroksen loukostani olen tehnyt muutamia mielenkiintoisia havaintoja. Esimerkiksi nyt kevään korvalla, valon lisääntyessä muodonmuutokset hämmästyttävät yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeis-

tään maaliskuulta naispuolisten henkilöiden pienesti pömpöttävä talvimasu alkaa ikään kuin sulaa pikku hiljaa pois. Ryhti paranee kun marttakenkien läpsytys saa tehdä tilaa korkokenkien kopinalle. Maitorauhaset paisuvat kohti kesän riemuja ja bikinikelejä. Samaan aikaan herrojen into pelata sählyä, jalkapalloa, tennistä ja kössiä kasvaa. Punttisalilla käydään puoli salaa.

Hartiat levenevät, sikspäkki ottaa muotoa, hymy ja kohteliaat huomaavaisuudet lisääntyvät. Ruokasalin kermaiset soosit, perunat ja paneeratut leikkeet tekevät tilaa raasteille ja salaateille. Niin se vain elonkehä pyörii ja teitä kuolevaisia pyörittää jostakin tajunnan toiselta puolelta ikiaikaisen halun tunkiessa tsunamin lailla suoniin ja lihaksiin! Ja niin sen pitääkin olla, ihanaa, totta vie, eikä sitä tarvitse kenellekään sen paremmin perustella.

Luovaa tuskaa

K

ummituksen perusopinnoista on hieman viivähtänyt aikaa, reippaat kaksisataa vuotta.

Olisi pitänyt ottaa sekin huomioon, kun menin taannoin julkisesti lupaamaan, että vielä kimmeltää maisterinsormus minunkin valkoista sormiluutani vasten. Ikääntyneen kummituksen uusi opintie ei ole ollut ruusuilla tanssimista, päin vastoin. Ensin piti hylätä sulkakynä, sitten rihvelitaulu. Sitten piti opetella englanti kun latinalla ja kreikalla ei nyky-yliopistossa ole mitään sijaa. Pahin on kuitenkin vielä edessä: opinnäytetöiden kirjoittaminen niin, että nykyproffat sen ymmärtävät. Epätoivo, ahdistus, suoranainen kauhu ja paniikki vuorottelevat. Valmista pitäisi saada aikaiseksi, mutta kun ei. Kun pitäisi miettiä graduaan, pää täyttyy toisarvoisista mielenkiinnon kohteista.

Esseekirjan välissä on – usko tai älä - Monte Criston kreivin taskupainos. Vähän väliä pitää nousta, kuljeksia ja haahuilla ympäriinsä, kilistellä kettinkejä ja paukuttaa palo-ovia. Kummittelua muka ja paskan marjat! Kaikki tuo on silkkaa itsepetoksellista sijaistoimintaa! Nyt tiedän karvaasti itse mitä pelko on, hyytävä kauhu, joka jäytää luita ja ytimiä. Suorituspel-

Suorituspaineet ja miten niistä pääsee.

2/2008

koon nähden perinteinen kummittelu on naurettavaa lasten leikkiä.

Suorittaminen kasaa paineita. Olen syvästi kateellinen niille kuolevaisille, joille gradujen ja väitöskirjojen kirjoittaminen on rentouttavaa puuhailua viranhoidon, rotaryjen, parisuhteen, matkailun ja lasten harrastuksiin osallistumisen keskellä. Oma tuskaisuuteni ylittää melkein sietokykyni rajat. Niin, ylittää melkein?

Totta! Jossakin vaiheessa ahdistus tosiaan häviää kuin huomaamatta. Tekstiä purkautuu kuin laavaa Krakatausta, ideoita, tuoreita ajatuksia, positiivisuutta, uskoa siihen, että vielä jonakin päivänä se sormus jne.

Mikä tämä ilmiö oikein on? Miksi mieli aaltoilee tässä Jumalan keinussa ylhäältä alas ja taas ylös kuin kaljaasin keula. Olenko tulossa hulluksi? Miksi hemmetissä luovuuden pitää tulla esiin vasta vaikeimman kautta, kun mieltä ja miestä on vedetty kölin alta riittävän monta kertaa?

Ajattelin kysyä asiasta professori Matti Isohannilta, mutta hänen Luovuus ja hulluus –luentonsa Chydiksessä oli niin tupaten täynnä väkeä, että jouduin istumaan koko esityksen professori Juha Hakalan polvella, eikä siitä mitään kehtaa alkaa kyselemään. Olisivat varmaan pitäneet proffaamme hulluna. Minä kun olen

häveliäästi näkymätöntä sorttia. Isohanni on psykiatri, mutta siitä huolimatta ihan tolkun mies. Opin ainakin sen, että neuroottisuus ei ole riski luovuudelle sinänsä ja hypomanian ja inspiraation erottaminen voi olla vaikeaa ja että hulluja on vastakin, ei ne maailmasta mihinkään lopu.

Sitäkin olen miettinyt, että minkälaisia mielen kaamoksia ja onnen kiljahduksia se rakas Anders aikoinaan koki ja miten sen maanisuutta sietivät perhe ja työtoverit? AC oli poikkeuksellinen persoona, superlahjakkuus, joka ei tosiaankaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Ukko kirjoitti, puhui ja puhkui, paransi sairaita, teki silmäleikkauksia, kasvatti puutarhassaan etelän hetelmiä ja joutoaikoinaan soitti huilua ja viulua ja riipi koivuista tuohta kanootteihin. Se oli aikaansaapa mutta aikalaisten mukaan aika rasittava ja uskomattoman kovapäinen tyyppi, joka ei antanut periksi, vaan löi tarpeettomasti päätään seinään monissa asioissa.

Esimerkiksi tuohon Kaarelan kirkon seinään. Kysymys kuuluu, mistä ihmeestä se sai aikaa ja virtaa tuohon kaikkeen? Lahjakas se oli, tietysti mutta oliko se myös päästään vialla ja mitä sitten vaikka olikin?

Aalto vs Chydenius

J

oka väittää, että kummituksena oleminen on yksinäistä, synkää ja ikävää, ei tiedä mistä puhuu.

Kuoleman tällä puolella kaikki on mahdollista, millään ei ole mitään rajaa. Kuolleet sielut tarjoavat ylimaallisia elämyksiä, toisin kuin elävät. Näin ikuisen aikuisopiskelijan näkökulmasta on mainio asia, että monia mieltä askarruttavia asioita voi käydä tarkistamassa ja täsmentämässä suoraan asianosaisilta. Freud, Marx ja Engels, Urkki, Sonny Liston, Marilyn, Che, Kustaa Wasa jne. jne.

Tapasin eilen Alvar Aallon ja Chydeniuksen Antin.

Papoilla oli hieman nuttu nurin. Olisiko ollut krapula?

Alvari oli haamuksikin todella kalpea ja vaitonainen.

Antti nyppi hajamielisenä lipereistään punaisia ravunperkkeitä. Päätettiin lehahtaa Helsinkiin Tuomiokirkon kryptaan tuulettumaan. Istuimma alas, otimma napanderit, ja johan se juttukin irtosi.

Onnittelin Alvaria, kun se saa nimeään kantavan yliopiston. Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu lyövät hynttyyt yhteen Suomen ensimmäiseksi ”huippuyliopistoksi”. Alvari meni vähän oudon näköiseksi.

Missä Andy Warholl säilytti tiskiharjojaan?

3/2008

-En minä siitä niin innoissani ole. Paremmin sille olisi sopinut nimeksi vaikka Antin Yliopisto, Alvari narisi.

-Andershan se meistä kahdesta talouden päälle ymmärtää. Talouden, busineksen ja kilpailukyvyn etuahan siinä lähdetään ajamaan kuin kärmettä pyssyyn.

-Minulla on jo yliopisto, kokonainen yliopistokeskus Kokkolassa, Anders sanoi.

-Se tekee yhteistyötä useammankin yliopiston kanssa. Ei siinä ole mitään kummallista. Huippuyliopistokin se minusta on, oli tai voisi olla, miten sen nyt muotoilisi...

-Niin, OLISI, jos perintöäsi ymmärrettäisiin hyödyntää paremmin! Sinä sopisit paljon paremmin huippuyliopiston nimenantajaksi Helsinkiin. Sinä se olet meistä kahdesta moninkertaisesti sivistyneempi, taiteellisesti ja teknisesti lahjakkaampi, muistelepa vaikka tuohivenettäsi. Liberaalit talousteoriasi ovat vallankumouksellisia ja nykyisen globalisaation edelläkävijöitä, keskeytti Alvari Antin vuolaana soljuvan puheen.

-Sinäkin! Mitä vielä! Minut jaksetaan ymmärtää väärin vuosisadasta toiseen, Anders pauhasi.

-Ei minun liberalismini sitä tarkoita, että kaikki keinot ovat sallittuja taloudellisen edun nimissä. Hem-

metti! Vai Helsinkiin! Minä haluan pysyä Kokkolassa!

Siellä on vielä toivoa säilyttää yliopiston ydintehtävä puhtoisena. Kun nämä pässinpäiset keskipohjalaiset vielä ymmärtäisivät, mikä siunaus on siinä, että voimme kasvattaa humaaneja, sivistyneitä ihmisiä yhteiskunnan palvelukseen, opetustehtäviin ja tiedettä tekemään! Mielestäni tämä uusi yliopistolaki muuttaa karmealla tavalla toiminnan suunnan sivistyksen edistämisestä tuottavuuden ja kilpailukyvyn kasvattamiseen. Yliopistosta tulee tätä menoa jälleen yksi uusi juhta talouden rattaiden eteen, juhta, jonka selkää läimivät ruoskallaan globaalin talouden kulloinkin valtaapitävät, kasvottomat, epäluotettavat, nopeita voittoja kahmivat, eettisesti ja moraalisesti epäkypsät markkinavoimat, joiden takaa poliitikkojen on helppo operoida ja joiden taakse on niin vaivatonta piiloutua!

-Vedä välillä henkeä, kära bruder, Alvari rauhoitteli.

-Raskaasti väärinymmärretty olen minäkin. Arvaapa, missä Andy Warholl säilytti keittiön tiskiharjojaan?

Aalto-vaasissapa tietenkin!

Luovutusvoitto naisille?

V

aikka olenkin kummitus ja miespuolinen, viihdyn hyvin yliopistokeskuksessa. Syitä on monia eikä niistä vähäisin ole ollenkaan naisten suuri lukumäärä. Tilastonikkarit tietävät asian varmasti tarkasti, mutta oma empiirinen tutkimukseni ulko-ovien tuntumassa paljasti, että noin kymmentä naispuolista sisääntulijaa kohti ovesta luikahti sisään vain yksi mies. Vahtimestari tosin sekoitti laskuissa, koska hän kulki tutkimusjaksollani ovesta useampaan kertaan. Ja sama juttu se on täällä tuonpuoleisessa. Naispuolisia kummituksia on selvästi miehiä enemmän. Eivätkä ne ole mitään noita-akkoja, vaan kalpeita, kuultavaihoisia neitoja, kuka minkäkin linnan muuriin aikoinaan rakkaudentuskissaan muurattuja.

Miesten vähäisempi into yliopisto-opiskeluun ja varsinkin humanistisiin jatko-opiskeluihin huolestuttaa ja panee miettimään, miksi opinhimo ei vie miestä niin kuin se vetää naisia. Onko vikaa miehissä vai yliopistojen tarjonnassa? Naisissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, nuorenevat vuosi vuodelta. Siksi sopiikin ihmetellä, miksi miehet eivät hakeudu älyn ja kauneuden seuraan aktiivisemmin. Miesten kilpai-

Sydän kaipaa sivistystä.

2/2009

luvietti on naisia väkevämpi. Olisiko syy siinä? Pelätään, että naiset pärjäävät opinnoissaan meitä miehiä paremmin, kun ne pärjäsivät tyttöinä koulussakin aina paremmin kuin pojat. Miehet antavat siis vapaaehtoisesti luovutusvoiton jo ennen kisan alkua. Mutta hei, camoon, ei yliopisto-opiskelu ole mitään kilpailua eikä korkeakoulupolku kilparata. Yliopisto-opinnoista saatava sivistys ja ymmärrys ovat ylivertaisen paljon tärkeämpiä tavoitteita kuin huippupisteet tai kärkisijat.

Tästä on Nahkiksella vankasti kokemusta. Minäkin istun luennoilla, opiskelen ahkerasti ja sivistän itseäni, vaikka en koskaan tule saamaan mitään näkyvää diplomia tai titteliä suorituksistani. Teen tämän puhtaasti itsekkäistä syistä omaksi parhaakseni. Ikuisuuden ajattomuudessa, kaikenkarvaisten kummituskollegojen joukossa pidän näin kalloni kunnossa.

Jos olisin vielä elossa ja työelämässä, hankkiutuisin ilman muuta työn ohessa opiskelijaksi. Sitäkin mieltä olen, että mitä syvempi ja kapea-alaisempi profiloituminen ammattiin ja osaamiseen onkin tullut hankituksi – oppiarvosta riippumatta - sitä huutavampi tarve on kehittää omaa maailmankuvaansa laaja-alaisemmaksi, moniarvoisemmaksi. Pelkällä kliinisellä tiedolla ja viileällä asiantuntijuudella ei enää tässä maailmassa

pärjää, eikä siinä toisessakaan. Nyt on opittava taas olemaan ihmisiksi, tulkitsemaan ja ymmärtämään ympärillämme olevan jatkuvan muutoksen heikkoja ja vahvoja signaaleja, ihmisten tunteita ja käyttäytymistä.

Siihen yliopistokeskuksen kurssitarjonta ja avoimen yliopiston väylät antavat mainiot eväät. Opiskelun mukanaan tuoma uusin tieto, sen pohtiminen yhdessä muiden kohtalotovereiden, yleensä hyvin viehättävien kanssa tuottaa a-haa-elämysten lisäksi uusia näkökulmia, jalostaa uusia ratkaisuja ja menetelmiä aina myös omaan arkityöhön, myös miesten töihin.

Ja aina se lisää sivistystä, myös sitä sydämen, jota ei koskaan ole kuitenkaan tarpeeksi.

Pirun keksintöä

U

nohtakaa kaikki, mitä pirusta on kirjoitettu.

Unohtakaa Michail Bulgakov, Guy de Maupassant ja Carlos Ruiz Zafon ja monet muut. Kaikessa nerokkuudessaan heidän tarinansa yön ruhtinaan, mestarin, paholaisen – rakkaalla lapsella on monta nimeä – ovat vain heppoista fiktiota sen todellisen kiirastulen rinnalla, missä yliopistokeskuksen byrokraatit kärvistelevät hankkiessaan yliopistokeskukselle rahaa, pirun keksimää sekin.

Entisinä aikoina vapaan ja riippumattoman yliopiston rahoitus saatiin suoraan valtion kassasta. Sitten alkoi tämä markkinaliberalismin hiljainen vyörytys, hyötynäkökulman vahvistuminen tieteen vapauden kustannuksella, josta poliitikotkin luonnollisesti kiinnostuivat kuin susilauma metsään eksyneestä lampaasta. Ja niin yliopistojen sivuovista liukui sisään – ihan vain hiukan kärjistäen - eräänlaisia käenpoikasia, professoreita ja tutkijoita, joiden palkat maksettiin lahjoitusvaroin, tausta-ajatuksena elinkeinoelämän tavoitteiden edistyminen. Savuverhoksi keksittiin komea termi: Yliopistojen Kolmas Tehtävä, kuin suoraan keskinkertaisesta kauhunovellista. Ja kun pirulle antaa

Sarvipää nauraa hohottaa…

3/2009

pikkusormen, se vie pian koko käden: mikään ei riitä.

Yliopistojen ja aivan erityisesti yliopistokeskusten rahoituksesta merkittävä osa tulee sisään hankerahoituksina, jonka siunaamisessa on sormensa pelissä pirun lisäksi niillä kuuluisilla markkinavoimilla, poliitikoilla, alue- ja valtionhallinnon virkamiehillä, EU:lla ja yhä vähemmän yliopistoväellä itsellään. Nahkakatehtaan kummituksen lisäksi meitä on monia edesmenneitä vanhoja alan miehiä, joita nykymeno hirvittää. Mihin katosi Vapaus? Tiede? Riippumattomuus?

Rahaa maailmassa toki riittää, sitä saa kun osaa pyytää ja hakea, puhtain sydämin ja aikein. Rahantulon riemulla on myös toinen puolensa, se missä itse pimeyden ruhtinas astuu kuvioon. Sen tuo pannahinen on naamioinut byrokratian kaiken tukahduttavaan kaapuun ja verkkoon, jonka silmistä ei yksikään rahanliru mestarin silmien ohitse huomaamatta lirise.

Rahavirtojen vahtikoiriksi on palkattu EU-imperiumin tunnolliset tarkastajat, jotka lukevat tilityksiä ja loppuraportteja kuin piru raamattua. Olen nähnyt se omin silmänrei’in. Sinänsä järkevän ja tarpeellisen hankkeen tai projektin vaatima paperisota ja byrokratia on megalomaanista, järkyttävän ylimitoitettua ja kallista, täynnä ansoja ja miinoja, jonka äärellä Bulgakovin

kuvaukset neuvostobyrokratiasta ovat lasten leikkiä.

Max Weber, tuo kaksoiskaasarin ja byrokratian keksijä oli huolissaan seurauksien paradoksista, jonka mukaan keinot estävät tavoitteiden toteutumisen.

Tiettyyn pisteeseen asti säännöt auttavat organisaatiota toimimaan, mutta sääntöjen aiheuttamaan paperisotaan voi myös hukkua. Ja taas se sarvipää nauraa hohottaa, nimittäin: Ei riitä, että yliopisto-opettaja tai hallintobyrokraatti osaa tulkita Max Weberiä ja Urpo Harvaa, hänen pitää osata avata tietokoneeltaan kryptiset kirjainyhdistelmat ESS, SOLE, TRAVEL, VPJ, RONDO, PROMA, TUTKA, KOTA, KORPPI, JORE, ADELO, ESRA jne. jne.

Ja oppia tunnollisesti ja oikein käyttämään niitä. Miksi?

Raportoidakseen ja vielä kerran raportoidakseen, että tilit täsmäävät, että raha joskus tulee ja muuttuu palkoiksi, saadakseen synninpäästön ja sielulleen rauhan.

Voiko historiasta oppia?

M

inulta on kysytty, voiko historiasta oppia, ja jos voi niin mitä, ”kun olet meinaan ennenkin ollut.”

Vastaan nyt, että en tiedä. Voi, voi sentään, jos vastaus ei miellytä. Minun vähäpätöinen elämäni ja kummitushistoriani ulottuu hädin tuskin 1700-luvun loppuun, Gamla Karlebyn suuruuden ajan ja merkantilismin viimeisiin vuosikymmeniin, joten omakohtaista kokemusta historian mahdollisista opeista on verraten vähän. Sen historiallisen opin toki sain, että tervakauppa oli lopulta riskibisnestä, joka puhkesi yhtä yllättäen kuin se kuuluisa it-kupla myöhempinä aikoina. Tai sen, että pedagogion pulpetissa ei kannata pulista, se sattuu ikävästi takalistoon ja rehtorin karjunta saa lapsosten korvat soimaan. Nykyään sitä sanotaan tinnitukseksi.

Kroonisen tinnituksen ja hämmennyksen vallassa, silmäkuopat punaisena olen nyt yrittänyt selvitellä, mitä uusi yliopistolaki merkitsee Nahkatehtaan kummituksen aina ja ikuisesti puolustamalle yliopistolaitoksellemme. Meillähän näitä uudistuksia on piisannut. Viimeksi 70- ja 80-luvuilla yliopistoja

Nopeasti ja paljon tutkintoja – minkä vuoksi?

1/2010

demokratisoitiin liput hulmuten: Se hirvitti silloin, varsinkin ne punalippuiset kaaderit, mutta historia näytti, että suunta oli oikea. Demokraattisempi hallinto merkitsi sitä, että sekä henkilökunta että opiskelijat saivat äänensä paremmin kuluviin. Hyvä niin ja niillä eväillä on menestytty näihin päiviin asti. Mutta nyt on vallalla toisenlaiset aatteet. Viimeisen kymmenen vuoden ajan yliopistolinnoitusten muureja on väsymättä pommitettu vaatimuksilla, jotka kyllä sopivat hyvin markkinavoimien mutta huonosti yliopistojen tarpeisiin.

Ensin yliopistot pakotettiin työntämään opiskelijat ns. opintoputkeen, jonka jälkeen, aivan kuin huomaamatta, putken läpimenoaikoja on hillittömän tutkintokilpailun nimissä jatkuvasti kiristetty. Porkkanana on tietenkin raha, tuo kelpo renki mutta huono isäntä. On pakko tuottaa nopeasti ja paljon tutkintoja, ja minkä vuoksi? Ei tieteen, edistyksen ja sivistyksen vaan rahan vuoksi. Nyt valtion ja yliopistojen vanha liitto pannaan aivan uusiin puihin, yliopistot ”itsenäistetään”, yhtiöitetään ja säätiöidään. Valtion rahoituksen osuus vähenee entisestään, muun varainhankinnan osuus kasvaa merkittävästi. Yliopistojen hallinto puhdistetaan henkilökunnasta; opiskelijoista ja professoreista. Tilalle näihin uusiin hallituksiin nostetaan lähinnä elinkeino-

elämän napahenkilöitä, ehkäpä poliitikkojakin, joiden luomus koko uusi laki on. Kummituksen kalloon ei sitten mitenkään mahdu, että samalla, kun uusi laki edellyttää yliopistojen parantavan tasoaan (?) ja keskittymistä vahvuuksiinsa, sen taloudesta ja hallinnosta on tulossa markkinavoimien kiristysruuvi, jota löysätään ja tiukennetaan kulloisenkin ”globaalin” markkinatilanteen tai ”kansallisen” edun mukaisesti.

Vai onko sittenkään? Mitä hyvää uusi laki voisi tuoda tullessaan? Yliopistot ehkä saavat lisää itsemääräämisoikeutta. Uudet kasvot ja tosielämän koettelemat asiantuntijat ehkä tuovat uutta virtaa sisäsiittoiseen hallintoon. Se on varmaa, että kaikki rönsyt karsitaan ja pienet jyrätään. Voi meitä, yliopistojen sivukylien yliopistokeskuksia. Nyt pitää oikein huokaista ja todeta lopuksi, että nämä ovat vain luuvaloisen kummituksenne yksityisiä mietteitä, kummitusparan, joka on elinikäisen oppimisen mantran jatkeeksi tuomittu jatkamaan opiskelujaan myös tuonpuoleisessa. Voi olla, että historiasta ei ole mitään oppimista mutta sen tunteminen avartaa kuvaa maailmasta, ei menneestä vaan tulevasta.

Hiljaa hyvä tulee

M

yönnän heti alkuun: Olen onnen poika, ollut oikeastaan koko ikäni. Olen pystynyt välttämään kiirettä ilman huonoa omaa tuntoa.

Ensimmäiset kokemukset ajan olemuksesta sain kirkonpenkissä Kaarlelan kivikirkossa ja Kokkolan pedagogiossa. Kirkossa tuijotin kiduttavan hitaasti tiimalaseissa valuvaa hiekkaa, joita kirkonpalvelija kävi välillä kääntämässä. Kirkonmenot olivat pitkiä ja saarnat täyttä hebreaa. Tiimalasin seuraaminen esti nukahtamisen, jota lukkari seurasi silmä kovana. Pedagogiossa tiimalasin hiekka taas valui aivan liian nopeasti, kun yritin sormet kohmeessa raapustaa latinan sanakoetta rihvelitauluun. Myöhemmin, merillä ollessani, päivän hetket saattoi tarkistaa vilkaisemalla taivaalle. Jos oli pilvistä eikä aurinkoa näkynyt, so what? Kun tuli pimeää, mentiin koijaan koisimaan ja aamulla armas aurinko taas herätti juuri oikeaan aikaan. Ja hyvin ehdittiin joka paikkaan. Harvapa tuli moittimaan, että jäkätijäk, taas olet junkkari myöhässä!

Hemmettiinkö teillä kuolevaisilla on niin jumalaton kiire? Kuunnelkaapa itseänne ja tarkkailkaa lähimmäisiänne. Keskeinen puheenaihe aina ja kaikkialla on

Paikka, jossa viisastumiselle annetaan sen tarvitsema aika.

2/2010

kiire, kiire ja vielä kerran kiire. Kiireestä on tehty hyve, jota se ei ole. Kiireillään kehuskeleva ihminen on onneton itsensä ylentäjä, narsisti, surkimus ja epäilyttävä kumppani, jonka seuraa on syytä karttaa. Kiire ja ajan puute (miten säälittävä ilmaus!) ovat aina huonoja selityksiä hutiloidusta työstä, kyseenalaisista tenttivastauksista tai parisuhteen epäonnistumisesta.

Olette ymmärtäneet täysin väärin ajatuksen siitä, että aika on rahaa. Mitä enemmän säästätte aikaa, sitä ”kiireisempiä” muka olette ja olette muka samalla antaneet vastineen rahalliselle korvaukselle, joka ajankäytöstänne maksetaan. Harhaista roskaa, sanon minä Aikaahan on tarjolla joka päivä kaikille kuolevaisille aivan yhtä paljon! Jos haluaa sitä ”säästää” on syytä unohtaa kiireet saman tien. Nyt lapsukaiset halutaan kouluun kuusivuotiaina, nuoret opiskelemaan yhä nuorempina putkeen, josta pitää valmistua optimaalisessa ajassa kansantalouden rattaita rasvaamaan ajattelematta, että vain ajan kanssa, hitaasti kypsymällä tehdään ihmisiä, joilla on merkitystä ja todellista annettavaa luomakunnalle.

On aivan mainiota, että Islannissa on aktiivisia tulivuoria, jotka tuhkapilvillään paljastavat kuolevaisten kiireisen elämän onttouden. Hetkellistä harmia ja vai-

vaa maata tai meriä pitkin matkustaminen toki aiheuttaa mutta paljon enemmän hyvää se antaa pelkästään sillä, että hysteerinen kiire on pakko unohtaa, edes hetkeksi. Kokkolan yliopistokeskus voisikin profiloitua kiireettömän opiskelun ja kypsyttävän itsensä kehittämisen keskuksena vaihtoehtona kiristyvälle opintotahdille. Ajatelkaas: paikka jossa viisastumiselle annetaan sen tarvitsema aika ilman selän takana huohottavia kellokalleja. Kuin laittaisi rahaa pankkiin! Sellaiselle paikalle alkaa olla tilausta.

”Miks´ ovet ei aukene meille…”

K

alloa kivistää. Sikainfluenssaa se ei voi olla, koska sairastin Espanjantaudin aikoja sitten. Olisiko se eräänlaista syksyn apeutta, minulla on taipumusta synkkämielisyyteen. Viime yönä istuimme hetken kivellä Snellmanin Jussin ikuisesti vihreän puun katveessa ja muistelimme mennyttä kesää ja omia oppivuosiamme.

Oliko kaikki jollakin tavalla helpompaa silloin? Ei ollut temppu eikä mikään matkustaa noin vain Turkuun, Helsinkiin, Tukholmaan tai Tübingeniin opiskelemaan.

Maailma oli avoin, samoin sen yliopistot.

Entä nyt? Kerroin Jussille aikaisemmin illalla sattumalta kuulemani keskustelun, jossa kokkolalainen nuorimies tilitti tuntojaan. Miehen tie korkeakouluihin ei ole hyvästä ylioppilastodistuksesta ja ankarasta pääsykokeisiin pänttäämisestä huolimatta vielä auennut. Tahto on kova, sinniä riittää, mutta taas kerran nuorukainen jäi ovien ulkopuolelle, kolmantena vuotena peräkkäin. Se syö miestä. Se käy itsetunnon päälle. Töissäkin on pakko käydä, ns. paskaduunissa, jolla rahoittaa asuminen, eläminen ja avoimen yliopiston kurssit. Pääsykokeisiin tähtääviä irtopisteiden keruuopintoja kun on kolmena päivänä viikossa. Eikö tuo ole jo melkein täysipäiväistä opiskelua?

Uudenlaista opo-osaamista a´la Kokkolan yliopistokeskus.

3/2010

Jussi kohotteli tuuheita kulmiaan. -Ei kai meillä Kokkolassa sentään…? -Tämä kaikki tapahtuu Helsingissä, minä sanoin. Jos nuorukaisemme olisi tähdännyt samojen opintojen pariin vaikkapa Joensuussa, Rovaniemellä tai Tampereella, hän hilluisi nyt HuKkina hassut haalarit päällään tai astelisi työelämään amk-tutkinnon suorittaneena. Niin se vain on. Kaikki halulliset ja muodollisesti pätevät eivät pääse suoralta kädeltä kiinni korkeakouluopintoihin. Pääkaupunkiseudulla se on erityisen vaikeaa.

Omatoiminen ja itsenäinen opiskelemaan haluava on pahasti eksyksissä hakuviidakossa. Mistä löytyy opo, joka ymmärtää jo hieman elämää nähnyttä ja omillaan toimeentulevaa nuorta? Nyt, kun Chydiksessä on kehitelty oikein englanninkielisen nimen saanut aikuisopiskelijan Adult Student Life –malli, eikö sen rinnalle tai sisään voisi kehittää myös uudenlaista opo-osaamista, jolla tuetaan näitä rintamaille eksyneitä sudenpentuja vaikkapa internetin kautta. Näitä nuoria kun on pitkin poikin Suomea satoja, ellei tuhansia. Siitä vain vapaasti kehittämään ja hankkeistamaan uutta toimintamallia. Kyllä EU:ssa rahaa piisaa, julistin etusormen luut pystyssä. -Mutta sille pitäisi kyllä antaa joku toinen nimi, mielellään suomeksi, niin kuin Maamiehen Ystävä, Jussi ehdotti. Päätin olla viisas ja pitää kalloni ummessa.

Hyvää, tunnettua merkkiä nauttii mielellään – ja suosittelee muillekin.

1/2011

Chydenius-brändi – miten ihana sana!

K

okkolan yliopistokeskus Chydeniuksen kotikummituksella on aikaa, otsaa ja täydet valtuudet tarkastella maailmamme menoa ajassa ennen ja nyt. Siirtymä vaikkapa Chydenius-Instituutin perustamisen alkuräjähdykseen noin kolmenkymmenen neljän vuoden päähän on helppoa kuin heinänteko.

Tai peräti kahdensadan neljänkymmenen kuuden vuoden takaisiin ajan hämäriin, jolloin kummitus kilisteli kupin jos toisenkin Andersin saatua Kokkolaan tapulioikeudet. Kupeissa oli brandya, tuontitavaraa, suoraan Kokkolan Vanhansatamanlahdelle tuotettua, tietenkin. Silloin oli syytä juhlaan. Anders rakensi Kokkolasta brändin ja samalla itsestään. Tässä olkoon historia todistajani.

Mielikuvat ohjaavat kuolevaisten elämäntarpeita ja ostopäätöksiä. Mielikuvat ohjaavat nuorisoa hakeutumaan haluamalleen opintielle. Mielikuvat painuvat yritysten visioihin ja strategioihin, joiden täyttymystä vauhditetaan hankkimalla käyttöön paitsi uusia, tehokkaampia vempaimia, myös yrityksen henkilöstöä

kouluttavia tahoja. Mielikuvat ohjaavat ihmisvirtoja paremman elämän, suurempien voittojen, työpaikan, asuinympäristön äärelle jne, jne.

Aika ajoin kallooni ei mitenkään mahdu, että teidän kuolevaisten; järkevien, rationaalisten, hyvin koulutettujen ihmispolojen valintoja tosiaankin ohjaavat mielikuvat, täysin tunteeseen perustuvat. Tunne ohjaa, se kulkee aina edellä ja ratio, järki juosta läähättää perässä selitellen tunnepohjalta tehdyt valinnat aina parhain päin. Mainostoimistojen copywriterit ja yritysten ja yhteisöjen markkinointiosastot Nokiasta ja Vatikaanista Göbbelsiin ovat tajunneet tämän tosiasian aikoja sitten.

Millaisen brändin Kokkolan yliopistokeskus Chydenius sitten tarjoilee tämän kuolevaisten maailman tiukasti kilpailluille mielikuvien areenoille? Onko sillä omaa brändiä ylipäätään? Ja tarvitseeko se sellaisen?

Yhteistyöyliopistomme haluaisivat tietenkin vetää meitä kukin omaan suuntaansa, mutta, mutta: jyväskyläläisiä emme ole, vaasalaisiksi tai oululaisiksi emme halua tulla. Olkaamme siis… niin mitä?

Hämärä, epäselvä mielikuva on myrkkyä brändinrakentajalle ja yliopistokeskuksen brändi kummituksen mielestä on melkomoisen epäselvä. Ei riitä, että

oma henkilökunta näkee ja tunnistaa työpaikkansa kirkkaana ja yksiselitteisenä, jos näkee sekään. Paljon tärkeämpää olisi, että asiakkaiden ja tärkeimpien viiteryhmien mielikuvat yliopistokeskuksesta olisivat kirkkaat, mielellään yhteneväiset ja oikein mielellään sellaiset, miksi Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen johto on brändiviestinsä muotoillut ja tarkoittanut.

Imagoa, haluttua mielikuvaa, brändiä ei voi ostaa.

Se on ansaittava. Kummituksen mielestä yliopistokeskuksemme on toiminnallaan ja työllään hyvinkin imagonsa ansainnut. Nyt se vain pitäisi kirkastaa näkyväksi ja tahkota lujaksi brändiksi että asiakkaillamme olisi, mitä haluta.

”Ja päästä meidät säällisesti asumaan, edes hetkeksi…”

2/2011

Opiskelijan asuntomessu

J

ossain on ihmisen asuttava, jopa opiskelijan.

Ihmisille rakennettuja taloja voi käydä ihailemassa asuntomessuilla Kokkolan Vanhansatamanlahdella. Hienoja ovat, ylen hienoja kaikki. Kun tuhannet messuvieraat ovat alueelta kaikonneet, voi onnellinen talonomistaja lepuuttaa katsettaan historiallisen lahden tummuvassa sinessä ja käväistä iltaongella. Siinä, missä on nyt messualueen keskustori, oli aikoinaan liki kaksi syltä vettä ja isoja ahvenia. Kokeilimme siinä kerran Andersin liistekatiskaa. Hyvin pyysi.

Opiskelija-asumisesta ei messuja järjestetä.

Opiskelija-asuminen on jotakin muuta. Siinä on yhtymäkohtia ihmisten asumiseen, silti ne eroavat toisistaan ratkaisevalla tavalla. Ihmisten asuminen on muuttunut ajan virrassa, johon nyt kuuluu itsestään selvänä poreammeen pulputus ja terassi joka seinälle.

Opiskelija-asuminen on periaatteiltaan samanlaista kuin 200 vuotta sitten. Pedagogiota käydessäni asuin vielä kotona, mutta Turussa jouduin asumaan koulukortteerissa, pienessä alivuokralaishuoneessa, jonka vuokran maksoin opettamalla vuokraemäntäni kovapäisille kaksospojille latinaa. Tämän ajan

opiskelijat asuvat pienissä soluasunnoissaan, sietävät toisiaan aamun vessajonossa ja maksavat vuokransa paistamalla hampurilaisia. Opiskelunsa aloittavalle muutto opiskelukaupunkiin, uudet ystävät ja asuintoverit luovat illuusion vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Itsenäistymisessä toki tarvitaan illuusioitakin ankean arkirealismin pehmikkeeksi. Lopulta, opintojen edetessä ja vuosien vieriessä, biologisen kellon kalkattaessa väliaikainen asuminen ja banaanilaatikkoelämä kypsyttää. Oma ihmisten asunto hankitaan heti, kun se vain on taloudellisti riskitöntä ja puolisokandidaatti osoittaa uskollisuuden merkkejä.

Aikuisena opiskelemaan lähtevän jatko-opiskelijan opinnot vieraalla paikkakunnalla saattavat kestää useamman vuodenkin mutta asuminen ja eläminen siellä yhteensä vain joitakin viikkoja tai kuukausia. Opiskelemassa pyörähdetään päivä silloin, kaksi tällöin, ehkäpä viikonloppuisin. Opintopaikkakuntaan ei juuri kiinnytä eikä sen katuja tunneta. Aikuisopiskelija asuu tuttavien saunakamarissa, pitää hammasharjaa mukanaan ja käärii vaahtokumipatjansa kaappiin päiväksi. Tai hän on onnistunut saamaan oman nurkan kimppakämpästä, jossa häntä 20-vuotta nuoremmat elämänsä ikuista kevättä viettävät opiskelijat valvovat öisin ja

nukkuvat päivin. Aikuisen jatko-opiskelijan ajatuksissa risteilevät huoli kotiin jääneen puolison keittiö- ja pyykkitaidoista, lasten nenien niistämisestä ja päivähoitopaikkaan jääneistä kurarukkasista. Jatkuvan koti-ikävän ja huolen aikuisopiskelijamme hukuttaa opiskeluun, esseisiin ja tenttikirjoihin. Siideri juodaan sitten vasta kotikonnuilla saunan jälkeen lasten mentyä nukkumaan.

Kokkolassa kokoaikaiseen opiskelija-asumiseen lienee edelleen vaihtoehtoja ja vuokrat ovat kohtuullisia.

Satunnaisesti kaupungissa yöpyvälle jatko-opiskelijalle tilanne on hankalampi. Satunnainen alivuokralainen on huono bisnes vuokranantajalle, ellei taloudessa ole muutamia puupäitä, joille alivuokralainen voisi vapaahetkinään opettaa latinaa tai vastaavat tiedot. Nyt, kun asuntomessujen nosteessa kaupunkilaiset ovat avanneet ihmisasumiseen tarkoitettuja kammareitaan messuvieraille kuulema sadoin kappalein, ajatusta voisi jalostaa tarjoamalla niitä jatkossa Kokkolassa satunnaisesti yöpyville aikuisopiskelijoille. Systeemi on olemassa, idea vapaasti käytettävissä. Kummitus lupaa jättää rauhaan ne tuvat, joissa Chydiksessä ahkeroiville aikuisille opiskelijoille tarjotaan yösija säädylliseen hintaan, vaikkapa vain muutamaksi yöksi kuukaudessa.

Andersin paluu Paikka: Kaarlelan kirkko, keskilaiva, uuden kuun yö, ensimmäinen tiima.

Henkilöt: Nahkatehtaan kummitus ja Anders Chydenius.

Nk: Huh! Oikein säikähdin! Katso nyt itseäsi! Et sinä tuon näköisenä voi ihmisten ilmoille ilmestyä!

Kirkon lattiassa oli miehen mentävä aukko, josta pölähti inha kalmanpöly. Aukon vieressä istui hengästyneen ja ylen harmistuneen oloinen Anders Chydenius.

Ikkunoiden takaa katuvalot heijastivat keskiaikaisen kirkon kynttiläpeiliin harmaan, koinsyömän olemuksen.

Nk: Kuule, Kokkolan poliisi laittaa sinut putkaan!

Pyyhi nyt Herran nimessä edes naamasi, tuossa on kasukannurkkaa.

Anders puhisi kiukusta.

AC: Kirottua! Sietämätöntä! Huomenna pidän täällä sellaisen puheen, että sen hyytävät loiskeet tuntuvat Brysselissä asti! Laita hyvä veli kellot moikaamaan heti auringon noustua! Tietävätpä siitä, että olen tullut takaisin!

Nk: Anteeksi, mutta mikä on saanut sinut noin suunniltasi? Otapa iisisti, herätät kohta kaikki!

Hänen hirmuisuutensa sai tarpeekseen.

1/2012

AC: Herätköön! Herätkööt Libeck ja Snellmankin!

Pannaankin iso remmi pyörimään! Tämä peli ei vetele! Perintöni on hukattu pahemman kerran! En minä vaatinut vapaata kauppa- ja purjehdusoikeutta siksi, että niitä käytetään toisten vahingoksi! Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä! Perintöni on hävitetty, ideani ajettu lokaan. Vauraudesta on taas tullut harvojen yksinoikeus: rikkaat rikastuvat ennen kuulumattomalla vauhdilla ja yhä suurempi joukko seurakuntalaisiani elää köyhyydessä. Lesken ropo on taas samaa luokkaa kuin minun aikanani ja siitä on sentään 234 vuotta. Ei sen näin pitänyt mennä.

Nk: Tuota, oli niissä ajatuksissasi kyllä aika lailla tulkinnanvaraa. Hyvä editori olisi osannut…

AC: Älä sinä tule neuvomaan, mokoma alunanhajuinen riekale! Palkollisen oikeus ja Kansallinen voitto ovat loistavia kirjoja! Kysymys on siitä, että kansakuntien johtajat ja oppineet eivät ymmärrä lukemaansa. Ei ole edellytyksiä. Sivistys puuttuu.

Nk: Nyt sinä olet kohtuuton.

AC: Kuka tässä on kohtuuton? Joku Standard & Poors sanelee globaalisti reunaehdot ja rajat, jotka minä aikanani avasin. Se kiristää eurooppalaisia valtioita lopettamaan hyvinvointipalvelut, joiden puolesta

MINÄ puhuin ja paasasin iät ja ajat sitten. Muistatko? ”Valtio on olemassa ihmisiä varten, köyhän ja kurjan tuki ja turva”, niin sen pitää mennä.

Hiljaisuus laskeutui kirkkoon. Aamun sini valaisi hetken kalkittuja seiniä. Kummitus lähti nousemaan rappusia kohti kellotornin huippua.

PS Lue lisää Anders Chydeniuksen ajatuksista. Kootut teokset löydät osoitteesta www.edita.fi ja lisäinfoa www.chydenius.net

Rollaattoriin ilmakumipyörät ja pakki.

2/2012

Vaadimme oikeutta!

K

atalaa! Katalaa! Katalaa! Taas meitä tosivanhoja sorretaan! Kamalan metelin saattelemana Suomen hallitus pääsi lopulta laihaan sopuun vanhuspalvelulaista. Hyvä on, on siinä vähän häpyä, mutta huutava vääryys on se, että laissa ei ole pienintäkään mainintaa Vetäytyvien Kummitusten Vanhuudenturvasta. Kummitus, tuo olevaisen ulkopuolinen olento ei ole mikä tahansa tahdoton paketti. Meilläkin on tunteita ja tarpeita. Yksinäisyys kalvaa ja kun vapautuksen päivä koittaa ja irtoamme olevaisen kahleista, olemme ns. tuuliajolla. Mikä kummituksen asema, status on yhteiskunnassamme? Vaadimme oikeutta tulla kuulluksi päätöksenteossa, joka meitä koskettaa!

-Onko hallituksen tarkoituksena jättää Vetäytyvät Kummitukset heitteille, oman onnettomuutensa nojaan, ojaan, allikkoon, ärähti budjettineuvottelujen tupakkatauolla alun perin kaustislainen Smolnan päivystävä kummitus pääministeri Kataisen korvanipukkaan.

Katainen ei ollut uskoa korviaan, huitoi olematonta pörriäistä ja sai samalla savua silmiinsä. Pääministerin vastausta jäimme siis vaille tämän lehden mennessä kovaa kyytiä painoon.

Vetäytyvien Kummitusten Vanhuudenturva vaatii jäsenilleen vähintäänkin samat oikeudet ja edut, mitä kuolevaisillekin, siis: 0,5 hoitsua per kummitus. Puolikas riittää hyvin.

Kukaan meistä ei ole täydellinen.

Valkoiseksi maalatut rollaattorit ilmakumirenkain.

Sopii kaavun alle.

Reinot, torkkupeitto, huovutettu saunalakki. Emme halua erottua joukosta.

Kevytmetallikettingit virkistävään yökolisteluun ja pieneen pelotteluun.

Yökello käden ulottuville. Päivällä me nukumme.

Asumisjärjestelyjen kannalta olisi oivallista, mikäli Harbodan majakka kunnostettaisiin Vetäytyvien Kummitusten palvelutaloksi.

Hallituksemme jahkailua ihmetellessä ilahduttavaa on se, että omassa yliopistokeskuksessamme on syyskuussa alkanut kaikille avoin sosiaali- ja psykogerontologian opintokokonaisuus. Kun kansakunta on matkalla yhä lähemmäksi sitä päivää, jona jokainen huolehtii vain itsestään miten parhaakseen taitaa, Chydiksen opintoja on tervehdittävä suurella ilolla ja ketjujen kalistelulla: Näillä näkymillä paras osaaminen on hommattava itselle, oli kallo miten kova tahansa.

Opinnot antavat valmiuksia kohdata ikäihmisiä eri tilanteissa ja lisäävät yleistä ymmärrystä vanhusten toki pieniin mutta tuiki välttämättömiin tarpeisiin. Tähän liittyen Nahkatehtaan kummitus lupaa järjestää tarvittavat, noin kahden opintopisteen arvoiset demonstraatiot Vetäytyvien Kummitusten käyvästä hoidosta, sekä ikääntyvän kummituksen kohtaamisessa arjessa yöllä ja toisinaan päivällä.

Tätä ei ole koskaan julkaistu missään, paitsi tässä, nyt.

Terveisiä Mikolle!

Patsastelua

A

amuisin, juuri ennen auringon nousua Nahkatehtaan kummitus tuulettaa kivistävää kalloaan vaeltelemalla pitkin kaupungin katuja ja puistoja. On aika käydä moikkaamassa vanhaa tuttua Naakkapuistossa.

-Hej Anders, hur står det till?

-Sinäkö se olet, kummitus? Terve, terve! Joku saisi välillä käydä pesemässä silmäni puhtaaksi tuosta guanosta. Voisitko sinä…?

-Ethän sinä enää näköä mihinkään tarvitse, kuollut mies!

-Tämä on puhtaasti esteettinen haitta! Ei tosin minun silmässäni vaan katsojan! Olisitpa eilenkin nähnyt ne kymmenet säälivät katseet. Ihmiset nauttivat pienen puistoni suojasta ja jäätelötötteröistä ja vilkaisevat sitten patsaaseeni: valkoista linnunkakkaa roikkuu silmistä ja hiuksista kuin jotakin kammottavaa mönjää. Siinä menee ruokahalu lujavatsaisemmaltakin.

-Totta turiset. Miksi et itse hätistele noita naakkoja muualle kakkimaan?

-Huitoisin ne mieluusti hemmettiin, mutta kun jättivät aikoinaan kädet tekemättä. Mokomakin torso!

Tämmöisistä rintakuvista ei ole mihinkään. Pitäisi

olla kädet niin kuin muillakin suurmiehillä: Marski voi huitoa suitsenperillä, Aleksanteri II:llakin on käsi iskuvalmiina. Ja katsopas, taas on naakka nenän päällä kieppumassa! Voisitko ystävällisesti häätää tuon guanoautomaatin pois, heitä vaikka kivellä.

-Ei nyt kivellä sentään…?

-Kuulehan kummitus. Kuulin huhuja, että Chydiksen johtaja Mikko Viitasalo on jäämässä eläkkeelle ja että siitä on leivottu oikein opetusneuvos.

-Näin on näreet. Mietin sitäkin, että meillä on oikeastaan velvollisuus, ilo ja kunnia kiittää häntä omalla tavallamme sinun, Kokkolan Suuren Pojan, Anders Chydeniuksen perinnön vaalijana.

-Mitä tarkoitat? Ei kai Mikko ole sen paremmin pappi kuin lääkärikään?

-No ei, vaikka molempia hommia on varmaankin tehnyt, että on ylipäätään saanut pidettyä Chydeniusinstituutin hengissä. On nämä keskipohjalaiset niin erinomaisen kova- ja tasapäistä porukkaa. Lehmän hermoja sen kaitseminen vaatii.

-Mikkohan on maaseudulta, että se kai selittää…?

-Älä höpötä vaan ala keksiä sille sopivan arvokasta muistomerkkiä. Mutta hei, ei mitään torsoa rintakuvaa eikä näköistaidetta. Se voisi olla jotakin aivan uu-

denlaista, sellaista joka huomataan eikä huku jonkun unohtuneen puistikon hämärään.

-Tosi-tv -sarja? Youtubeklippi? Facebookin faniryhmä?

-Ei kun nyt minä sen keksin! Tehdään sellainen huikea videotaideteos, viimeisen päälle herkkää ja koskettavaa kuvaa iltausvaiselta Lestijärveltä parhaaseen kutuaikaan.

Soutuvene, katiska, hiljaisuus. Mikon sielunmaisema!

-Loistava idea! Ja missäs se saadaan kaiken kansan näkyville? No tietenkin siinä Kokkolan Yliopistokeskus Chydeniuksen ulkopäädyssä, joka antaa ohikulkutielle.

Siihen mahtuu kevyesti kymmenen metriä leveä videotaulu. Ajattele mikä sensaatio, mikä huomioarvo, mikä kunnianosoitus! Kymmenet tuhannet silmäparit näkisivät sen päivin ja öin! Valtakunnallinen mediakin lopulta kiinnostuisi pikkukaupungin kupeessa sijaitsevasta yliopistokeskuksesta. Nuoriso kilpailisi opiskelupaikoista ja firmat syytäisivät julmetusti rahaa toiminnan kehittämiseen. Kunnallispoliitikot ja maakunnan kaiken karvaiset kehittäjät ymmärtäisivät vihdoin, millainen talouden ja sivistyksen kultamunia muniva hanhi heillä onkaan povellaan, kunhan sitä oikein hoivataan.

-Pannaanko hösseliksi?

-Pannaan vaan, mutta voisitko ensin pyyhkäistä tuosta silmän päältä. Esteettinen haitta, ymmärräthän.

Henki paikalla

T

Lempipaikkojani on vanha barkassivaja Englantilaisessa puistossa. Sinne eksyviä matkailijoita on hauska seurata ja joskus vähän lisätä paikan henkeä.

alvi-iltojeni iloksi liihottelen usein katsomassa vanhoja paikkoja pitkin Gamlakarlebyn hiljaisia katuja. Ken ei tiedä, mikä Gamlakarleby on, hävetkööt. Se on Kokkolan aito, alkuperäinen nimi vuodelta 1620 jKr. Siksi tämä kaupunki on ristitty ja sellaisena sen tunnen. Kokkola – ja varsinkin uusi ruotsinkielinen nimi Karleby – on myöhempien aikojen keksintöä, poliittista korrektiutta, johon on joskus taivuttava, vaikka henki menisi. Nyt en puhu verrattoman lyhytkestoisesta ihmispolon hengestä vaan paikan. Paikan hengestä. Gamlakarlebyn henki on kuin ihmeen kaupalla säilynyt siitäkin huolimatta, että nimenmuutosten lisäksi paljon aitoa ja alkuperäistä on täältä ehditty hävittää. Paikan hengen näkökulmasta täällä asiat ovat lopultakin aika hyvällä mallilla toisin kuin niissä lukemattomissa muissa kirkonkylissä ja kaupungeissa, joissa edistyksen ja kehityksen kaapuun piilotettu ahneus ja välinpitämättömyys on tehnyt selvää jälkeä niin kulttuuriperinnöstä kuin sen elättämästä paikan hengestäkin. Kun jokin vanha rakennus tai perinnemaisema hävitetään, sen ylläpitämä paikan henki säilyy vain sen nähneen sukupolven muistoissa.

Sen jälkeen ei ole enää mitään. Siltä osin kulttuuriperintö sulkeutuu arkistoihin ja museoihin, jos niihinkään. Tuleville sukupolville jää yhä vähemmän, mihin kiinnittyä elämässään.

Huolestuttavaa. Nyt lirisee kylmä kyynel silmäkuopastani. Järkytyn näemmä omista sanoistani. Parasta palata alkuun, siis: Liihottelen Neristanin kaduilla, piipahdan pihasta toiseen. Käyn kylmenneillä vinteillä, kokeilen Suntin jäätä. Tapaan muita maallisen vaelluksen jättäneitä mutta jostakin syystä paikalle jääneitä kohtalotovereitani. Niitä on Gamlakarleby täynnä.

Siksi henki täällä on niin vahva. Henki on paikalla ja paikalla on henki. Lempipaikkojani on vanha barkassivaja Englantilaisessa puistossa. Sinne eksyviä matkailijoita on hauska seurata ja joskus vähän lisätä paikan henkeä. Barkassivajahan on säädyttömän huonossa kunnossa, joten kummituksen lisäefektit tekevät yleensä vaikutuksen satunnaiseen kulkijaan. Kerran turkulainen pariskunta yritti selvittää auringonhaalentamista opasteksteistä, mistä barkassi oli paikalle tullut ja miksi. Laitoin ensin muina kummituksina tykinkuulan vierimään pitkin pölyistä lattiaa. Sitten narauttelin barkassin laitoja ja lopulta lauloin kalmaisella äänelläni ” Ja se Oolannin sota oli kauhea…”

Paikan henki ikään kuin tarttui pariskuntaan ja jätti lähtemättömät muistot vierailusta Kokkolaan, tarkoitan Gamlakarlebyhyn. Vielä kotona Turun Raunistulassa he kertoivat jälkikasvulleen tarinaa Halkokarin kahakasta, omituisesta barkassista ja paikan hengestä, joka oli niin väkevästi läsnä, että tykinkuulatkin pyörivät itsekseen lattialla.

Lisää paikan hengestä tietävät Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksen Genius logi -hankkeen professori Kari Ilmonen ja projektitutkija Anne RuuttulaVasari.

1/2013

Verkon pauloissa

V

ietin aikanani vuosia merillä, jungmannista perämieheksi asti. Vietiin tervaa ja pikeä Ruotsin sotalaivojen kylkiä tilkitsemään. Siihen aikaan kokkolalaisiin purjealuksiin ja merimiehiin törmäsi joka ikisessä Pohjanlahden ja Itämeren satamassa. Niiden krouveissa valettiin kannuja, vaihdettiin kuulumisia ja kokemuksia. Kuka oli juuri selviytynyt haaksirikosta.

Kenen laivasta oli mesaanimasto katkennut ja miten se sitten korjattiin. Puhuttiin laivaisännistä ja kippareista, lasteista ja niiden arvoista. Tuulista ja merivirroista.

Välillä väiteltiin kipakastikin. Haarikan tai kahden perästä oli nupissa muutakin kuin jalon juoman värinöitä: yhdessä pohdittua, punnittua puhetta, oivalluksia ja viisastumista. Seuraavalle reissulle lähti taas hieman valmiimpi ja fiksumpi jungmannikokelas.

Satamakrouvin merenkulkijat muodostivat samanhenkisten heimon, joka jakoi osaamisensa ja oivalluksensa toistensa kanssa. Tiedon jakaminen ja jalostaminen yhdessä hyödytti kaikkia. Jokainen tiesi, että merenkulkijaksi kasvetaan merta kulkemalla. Toki kirjanoppikin kuului asiaan ja kuivan maan karttaharjoitukset. Keltanokat meriupseerioppilaat osasivat pur-

jehtia teoriassa, merikarhut meressä. Kun akatemian oppi ja pikipöksyjen hiljainen tieto yhdistettiin, laiva liikkui ja taas kaikki pääsivät ehjinä sataman krouviin jatkamaan opintojaan.

Ennen oli ennen. Nyt koulutuksessa puhutaan paljon yhteisöllisyydestä ja vertaistuen merkityksestä, mutta miksi näen joka päivä ja joka yö suuren joukon yksinäisiä, turhautuneita opiskelijoita, jotka vielä aamupuolella yrittävät luovia verkkoympäristön kryptisiä vesiä, navigoida yksin pimeässä. Ei siitä yksin mitään tule! Sekstantti vaatii keskipäivän valoa ja avaran horisontin toimiakseen! Opiskelun idea on toveruudessa, samassa liemessä kiehuvissa kurssikavereissa ja opponoivissa opettajissa, jotka joutuvat yhä uudelleen perustelemaan opetuksensa merkitykset tässä ja nyt.

Naamasta naamaan. Silloin voi syntyä se kuuluisa AHAA! -ilmiö, jopa lievää viisastumista.

En ollenkaan kyseenalaista verkko-opiskelun ansioita. Siinä on paljon hyvää. Kaikki eivät kuitenkaan koe olevansa verkossa kimpassa muiden kanssa, vaan eksyksissä ja usein hyvin yksin. Välitön, aito vuorovaikutus ja kehonkielen viestintä puuttuu. Jopa luisevan ja puisevan kummituksen mielestä verkkokurssien siunauksellisuutta huokaillessamme unohdamme

Tiedon jakaminen ja jalostaminen yhdessä hyödytti kaikkia. Jokainen tiesi, että merenkulkijaksi kasvetaan merta kulkemalla.

metodin ilmeiset puutteet. Se suosii hyviä kirjoittajia, natiiveja verkko-osaajia mutta myös pikku vilunkipettereitä. Se aiheuttaa ahdistusta ei-niin-kirjallisesti-lahjakkaille, mutta muuten täyspäisille. Se lisää syrjäytymisen riskiä huonosti tietotekniikkaan orientoituneille, aivan erityisesti kypsällä iällä itseään jatkosivistäville.

Mitä vanhempana tartut verkkoon, sitä korkeampi kynnys siitä on selvitä ilman itsetuntovaurioita. Verkko on aina virtuaalinen; kurssikavereihin tutustuminen jää ulkokohtaiseksi, vaikka intressi on yhteinen ja tärkeä.

Naamakkainolo on mahdollisuus omien vuorovaikutustaitojen kehittämiseen; kuuntelemisen oppimiseen ja omituistenkin mielipiteiden siedätyshoitoon. Nykyopiskelijan kirot; yksinäisyys, masentuneisuus, sosiaaliset ongelmat eivät verkossa ratkea: kukaan ei huomaa, että nyt toverilla menee tosi huonosti. Kasvokkain siihen on sentään pienen pieni mahdollisuus.

2/2013

Jyv채skyl채n yliopisto Kokkolan yliopistokeskus Chydenius Kokkola 2013

Don L. / Kirjapaino V채likangas Oy 2013

Julkaisija: