Museokello 2012 by Museokeskus Vapriikki

P i r k a n m a a n m u s e o u u t i s e t 2011 P i r k a n m a a n m u s e o u u t i s e t 2 0 08 Kulttuuriympäristöja museouutisia Pirkanmaalta 2012

kulttuuriympäristö arkeologia paikalliskulttuuri rakennusperintö perinnerakentaminen museo kulmakunta kylä identiteetti kulttuuritahto kivikausi silta puistolapinraunio kampaleima eräsija koekuoppa tulipesäke torppa kiuas mylly rajakivi iskos tynnyriholvi, lähde kotiseutu tarinapa

kulttuuriympäristö arkeologia paikalliskulttuuri rakennusperintö perinnerakentaminen museo kulmakunta kylä identiteetti kulttuuritahto kivikausi silta puisto lapinraunio kampaleima eräsija koekuoppa tulipesäke torppa kiuas mylly rajakivi iskos tynnyriholvi lähde kotiseutu tarinapaikka kuppikivi kaivaus uhrilehto m 1

Erilaisten puutarhojen ja kulttuuriympäristöjen lumoa meillä ja muualla

oska aika on päättymätön suure ja vuodenkier-

toimeksiannosta. Viimevuotinen inventointi tehtiin

to väistämätöntä, olemme jälleen alkukesässä

poikkeuksellisesti käytöstä poistetulla hautausmaal-

ja Museokellon ajassa. Jos viime vuonna tapah-

la inventoimalla nykyisen Pyynikin kirkkopuiston

tui suuria muutoksia museokentällä, ei edellisen

länsipäässä sijaitseva Tampereen ensimmäinen

lehden ilmestymisen jälkeinen aika jää lainkaan

hautausmaa. Inventointituloksia tarkastellaan tässä

jälkeen. Valtakunnallisesti tapahtumien keskiössä

lehdessä.

on ollut Museovirasto irtisanomisineen, mutta

Viimevuotinen Pirkanmaan maakunnallinen

muutoksia on tapahtunut tai tapahtumassa myös

museopäivä järjestettiin kesän kynnyksellä 1.6. Päi-

tamperelaisessa museomaailmassa. Sellaisia kuin

vän ohjelmaan kuului luentojen lisäksi ryhmätöitä.

Ruskon keskusvaraston valmistuminen ja sen

Ennakko-odotukset kumoten työryhmät keskusteli-

käyttöönottoon liittyvät monenlaiset järjestelyt sekä

vat varsin innokkaasti annetuista aiheista. Kerrom-

Tampereen kaupungin museopalveluiden museon-

me mm. mitä mieltä pirkanmaalainen museoväki oli

johtajuutta koskevat muutokset. Muutoksia pohdi-

kuntaliitoksista eli ovatko ne uhka vai mahdollisuus

taan lehden tässä numerossa.

paikallismuseoille. Lisäksi pohdittiin mm. monen

Aloitamme kuitenkin ruusuteemalla, kun pitkän

kotiseutuyhdistyksen päivänpolttavaa kysymystä

päivätyön Tampereen museoissa tehnyt kokoel-

kuinka innostaa lapset ja nuoret mukaan museotoi-

mapäällikkö Ritva Palo-oja raottaa artikkelissaan

mintaan ja kuinka saada kävijämäärät nousuun.

ruusun kiehtovaa kulttuurihistoriaa. Ruusuaihe

Käsillä olevassa lehdessä sukellamme sekä Näsi-

nivoutuu lehtemme vihreään lankaan, puutarha-

että Pyhäjärveen, ja kerromme mitä tarkoitetaan

teemaan. Teeman merkeissä saamme kurkistaa

arkeologisella vedenalaistutkimuksella ja kuinka

erilaisiin puutarhoihin aina Pompejin puutarhoista

Tampereen Suojeluskunta- ja Lottamuseo sai Lotta-

apteekkarin ”salaisen” puutarhan kautta pirkan-

kuppinsa. Kurkkaamme myös maailmalle jutuissa,

maalaisiin perinnepihoihin. Kerromme myös

joista toinen vie meidät Berliinin museosaarelle,

Ikaalisissa menneen vuoden elokuussa järjestetystä

toisessa meitä kuljetetaan metropoleista maaseutu-

Kotimuseoseminaarista, jonka yhteydessä osanot-

taajamiin.

tajille esiteltiin ikaalislaisia toinen toistaan viehättä-

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 32 vuotta ensim-

vämpiä kotimuseoita puutarhamaisine pihoineen.

mäisen Museokellon ilmestymisestä, tämän kunni-

Näistä eräs on Ikaalisten Kilvakkalan kylässä sijait-

aksi vilkaisemme kyseisen tiedotuslehtisen (kuten

seva Ala-Soinin sukutilamuseo, jonka historiaan

sitä alkuvaiheessa kutsuttiin) historiaan. Sokerina

saamme tutustua.

laarin pohjalla kurkistamme pariin Pop-up -näytte-

Pirkanmaan maakuntamuseon toimialueella

lyyn….

hautausmaiden inventointi on aloitettu reilut 20 vuotta sitten. Vuosien myötä inventoiduiksi on

….virkistäviä lukuhetkiä!

saatu lähes 30 hautausmaata. Inventoinnit on

tehty pääsääntöisesti maakuntamuseon tutkimus-

Kirsi Kaivanto

työnä Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin

paikallistutkija Pirkanmaan maakuntamuseo

Sisällys

Pääkirjoitus Kirsi Kaivanto 2 Ruusun hurmaa Ritva Palo-oja 4 ”Mutta miksi kaiken sitten pitäisi olla ihan samanlaista kuin se tavallisesti on?” Tuija-Liisa Soininen 8 Viistokaikuluotausta Ranta-Tampellan kaava-alueella Eveliina Salo 10 Kotimuseo – museoalan piilossa olevat aarreaitat Kirsi Kaivanto 13 Pyynikin kirkkopuisto – Tampereen ensimmäinen hautausmaa Heli Haavisto 14 Neues Museum – rauniokasasta jalokiveksi Marjo-Riitta Saloniemi 16 Kukkapenkissä kasvaa pala historiaa Krista Mäkelä 18 Lotat – suosion aallosta pohjalle ja takaisin pinnalle Elina Linkopuu 22 POP-UP –näyttelyt Vapriikissa Arja Koskinen 23 Pompejilainen puutarha Samuli Simelius 24 Maakunnallinen museopäivä 2011 Kirsi Kaivanto 28 Ala-Soinin sukutilamuseo Seppo Ala-Soini 30 Kulttuuriympäristöpalkinto Kaisa Kirkko-Jaakkolalle Miinu Mäkelä 31 Apteekkarin puutarhassa Kalle Luoto 32 Metropoleista maaseututaajamiin Hannele Kuitunen 34 Töllinmäen puutarhan ennallistaminen Anna Lassila 38 Museokellon historiaa Kirsi Kaivanto 43 Martti Helinin on poissa Ritva Palo-oja 43

Julkaisija: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo Vastaava toimittaja: Tuija-Liisa Soininen Toimittaja: Kirsi Kaivanto Taitto: Lasse Honkanen Etu- ja takakansi: Lasse Honkanen Painopaikka: Hämeen Kirjapaino Oy 2012 Painos: 1100 ISSN-L: 3786-3314 ISSN: 3786-3314

Ruusun hurmaa Ritva Palo-oja Tampereen museoiden kokoelmapäällikkö

Kevään kauneimpaan aikaan, toukokuun 15 . päivänä vuonna 1971 astuin Tampereen teknillisen museon portista sisään, jännittyneenä. Ensimmäinen museoharjoittelupäiväni oli alkamassa. Nyt 41 vuotta myöhemmin olen lopettelemassa museouraani. Nämä vuodet ovat sisältäneet monenlaista museotyötä: käsittämättömien Juho Holmstén-Heiniön sähkövempainten luetteloinnista ja lipunmyynnistä erilaisten näyttelyteemojen tutkimukseen, näyttelysuunnitteluun ja kokoelmayksikön johtamiseen. Olen saanut tehdä työtä, josta olen pitänyt ja josta olen ollut innoissani. Jotakin on kuitenkin vielä tekemättä. Haluaisin suunnitella näyttelyn teemasta, joka leikkaa läpi kulttuurin ja koskettaa jokaista ihmistä. Haluaisin tehdä näyttelyn ruususta.

Ruusu koristelasi-ikkunassa. Lyijylasiteoksen suunnitteli Bruno Willy Baer Paladerin taloon 1902. Tampereen museoiden kokoelmat.

Kreikassa Persialaissotien aikaan (500–449 eaa.) syntyi käsite ”Sub rosa” (suom. ruusun alla, joka tarkoittaa vaitiolovelvollisuutta. Kattorosetit julkisissa tiloissa ja Reetta Tervakangas

Ruusulla on pitkät juuret Ruusun historia ulottuu kauaksi menneisyyteen. Viitteitä ruusukasveista löytyy 40 miljoonan vuoden takaisissa fossiileissa, mm. Yhdysvaltojen Coloradossa, Montanassa ja Oregonissa. Ruusunviljelyn jäljet johtavat Kaksoisvirtojen, Eufratin ja Tigrisin alueelle noin 5 000 vuoden päähän. Taiteeseen ruusu ilmaantui varhain. Se on kuvattu mm. Kreetalla 2600–1150 eaa. kukoistaneen minolaisen kulttuurin freskoihin. Kiehtovan kauneutensa ja tuoksunsa tähden ruusu omistettiin eri kulttuureissa kauneudelle ja rakkaudelle, Kreikassa Afroditelle ja Roomassa Venukselle. Ruusu liittyy myös kauneudestaan kuuluun Egyptin kuningatar Kleopatraan (hallitsijana 51––30 eaa), joka turvautui ruusun hurmaan halutessaan tehdä vaikutuksen Rooman Caesarin lähimpään virkamieheen, Marcus Antoniukseen.

yksityisasunnoissa muistuttavat tästä luottamuksellisuuden periaatteesta. Ruusun syntytarinoita Ruusun synnystä on monta erilaista tarinaa. Siitä kerrotaan mm. hindulegendassa, arabialaisessa tarustossa, kreikkalaisessa mytologiassa. Rooman valtakunnan loiston aikaan ruususta tuli hekumallisuuden ja ylellisyyden symboli. Siksi kristinusko karttoi ruusua luodessaan omaa vertauskuvastoaan. Tälle ruusun vieroksumiselle teki lopun kirkkoisä Ambrosius, joka julisti 300-luvulla, että ruusu oli lähtöisin

”I have a dream!” Juhani Riekkola/Vapriikin kuva-arkisto.

Muistosormus 1840/50-luvulta. Tamperelaisen kultaseppä Gustaf Mauritz Åkerblomin valmistamassa mallissa vaaleanvihreän kiven molemmin puolin ruusu lehtineen. Tampereen museoiden kokoelmat.

Käsityönä tehty, maalauskoristeltu rukinlapa 1800-luvulta. Koristeaiheina ruusuja ja tulppaaneja.

on havaittavissa mm. goottilaisissa katedraaleissa, joiden ruusuikkunoiden määrä, koko ja sijainti kirkossa kertovat omaa symboliikkaansa.

Reetta Tervakangas

Ruusu saapuu Eurooppaan Eurooppaan ruusu saapui Aleksanteri Suuren valta-aikana (356–323 eaa). Sen symboliikkaan liitettiin myös sota ja valta. Ruusujen sota käytiin Englannissa 1400-luvulla. Ruusu ilmaantui heraldiikkaan. Se esiintyy sukujen ja maiden vaakunoissa ja tunnuksissa, mm. Suomen vaakunassa leijonan lisäksi on

Ruusuja kaikkialla Ruusu maallistui 1700-luvulla. Se tuli osaksi eurooppalaisten palatsien sisustusta, kiitos Madame de Pompadourin. Rokokoosisustuksissa ruusu hehkui kaikkialla, mm. seinillä, katossa, huonekaluissa, tekstiileissä ja kattausastiastoissa. Vähitellen ruusu siirtyi myös poravariskoteihin ja lopulta maaseudun ja työväestön asumusten somistukseksi. 1800-luvulla maaseudun morsian saattoi saada huomenlahjaksi sulhaseltaan ruusuin koristetun kirkkovakan tai rukinlavan. Talon vaurautta osoittamaan saatettiin kutoa muodikas ruusuryijy tai asukkaiden käsityötaitoa osoittamaan saatettiin kodin tekstiilejä kutoa monimutkaisella ruusupoljennalla. Hajuvedet, ihovoiteet, mausteet, viinit, kon-

Yksityiskohta Tampereen tuomiokirkossa sijaitsevasta Hugo Simbergin Ruusuköynnösfreskosta, 1903–1906.

Edenistä. Vedenpaisumuksessa ruusu huuhtoutui paratiisista ja se kehitti itselleen piikit selviytyäkseen olemassaolon taistelussa. Symboliikaltaan puhdistetusta ruususta tuli kristinuskossa Kristuksen ja Neitsyt Mariankin vertauskuva. Ruusun väreille annettiin erilaiset viestit: valkoinen ruusu kertoi Neitsyt Marian puhtaudesta, punainen ruusu puolestaan Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja sovituksesta. Ruusun merkitys kristinuskolle

yhdeksän heraldista ruusua. Ylhäisen aseman saanut ruusu hyväksyttiin myös ritarikuntien tunnuksiin ja kunniamerkkeihin. Ruusu hehkui kulttuurin eri aloilla: arkkitehtuurissa, kuvataiteessa, esittävässä taiteessa, kirjallisuudessa, runoudessa ja musiikissa.

Reetta Tervakangas

Ylioppilas ruusuineen 1920/30-luvulta. Vapriikin kuva-arkisto. Maalauskoristeltu pikkulaukku 1850/60-luvulta Viikin kartanosta. Lehvänoksin somistettua harppua reunustaa ruusulemmikkiköynnös. Tampereen museoiden kokoelmat. Reetta Tervakangas

Vapriikin kuva-arkisto

ditoriatuotteet käyttävät raakaaineenaan niin ruusun kukkaa kuin juurtakin. Eri teollisuuden alat, kuten tekstiili-, lasi-, posliini- ja kultasepänteollisuus ovat soveltaneet ruusun omaan mateReetta Tervakangas

Lasten Prinsessa Ruusunen -satukirja 1940-luvulta. Tampereen museoiden kokoelmat.

riaaliinsa ja tekniikkaansa. Kestosuosikkiasemastaan huolimatta ruusukin on joutunut vaihtuvien muotitrendien armoille. Mutta tänä keväänä ruusu kukkii taas runsaana niin kodintekstiileissä kuin pukeutumismuodissa. Nykykulttuurissa ruusu on läsnä kaikkialla. Näemme sen arkkitehtuurissa, puistoissa, pihaistutuksissa. Ruusuilla muistamme niin rippinuoria, ylioppilaita, syntymäpäiväsankareita kuin äitejä ja isiä. Ruusuilla ja ruusukorteilla ilmaisemme monia tunteita, mm. kunnioitusta, iloa ja surua. Voimme käydä katsomassa Hugo Simbergin

ruusuköynnöstä Tampereen tuomiokirkossa, kuunnella Irwin Goodmanin Rentun ruusua tai nostalgista Vera Teleniuksen Miljoona, miljoona, miljoona ruusua -iskelmää. Halutessamme voimme eläytyä vaikkapa Risto

Vapriikin kuva-arkisto

Ruusu maljakossa isänpäiväksi suunnitellussa mainosjulisteessa vuodelta 1957. Kulutusosuuskuntien Keskusliiton mainosjulisteet/Tampereen museoiden julistekokoelma.

Tekstiilitaitelija Dora Jung piirtää 100 ruusua -damastiliinamallia vuonna 1961.

Juhani Riekkola/Vapriikin kuva-arkisto.

Hatanpään ruusutarha 1970-luvulla.

Ruusutarhassa Ruusulajikkeita arvellaan olevan nykyään noin 30 000. Joka vuosi jalostetaan uusia ruusuja ja vanhoja lajikkeita katoaa. Tampere on ruusujen kaupunki. Hatanpään arboretumiin kuuluva ruusutarha rakennettiin 1970-luvun alussa. Nykyisin ruusutarhassa on noin 160 ruusulajiketta. Mahtuisikohan ruusutarhaan

vielä nimikkoruusu Nottbeckeille? Wilhelm von Nottbeckin työ Finlaysonin ja Tampereen hyväksi kyllä ansaitsisi sen. Kiehtova tarina kertoo, että vielä nytkin on täysin mahdollista löytää Näsinkalliolta Nottbeckien tuoman ruusun villiintyneenä. Jos sellainen löytyisi, niin se ruusu kuuluisi Milavidan valtiattarelle, Olga von Nottbeckille, joka ei koskaan päässyt nauttimaan asumisesta upeassa uusbarokkityylisessä palatsissaan. Juuri Milavidaan, nykyiseen Näsilinnaan, haluaisin tehdä kaikesta edellä esittämästäni ja paljosta muusta ruusuun liittyvästä, näyttelyn, johon kutsuisin yhteistyöhön mm. kuvataiteen, musiikin, esittävän taiteen, yritys- ja tapahtumatoiminnan, Hatanpään ruusutarhan ja kaikki ruusujen viljelijät. Jospa antaisimme ruusujen hurmata koko Tampereen, Pirkanmaan ja kaikki turistit! 

Reetta Tervakangas

Jarvan Ruusujen aika -tieteiselokuvaan tai Walt Disneyn Prinsessa Ruususen tarinaan. Ruusuja voimme ostaa ympäri vuoden ilahduttamaan tavallista arkea.

Ruusu Pertti Palmrothin 1960-luvun lopulla suunnittelemassa Partolan Kenkätehdas Oy:n valmistamasta avokkaassa. Tampereen museoiden kokoelmat.

Ruusuja tekstiilitaiteilija Aini Vaarin vuonna 1962 Finlaysonille suunnittelemassa Salena 4 -painokankaassa. Tampereen museoiden kokoelmat.

Virpi Pekkalan suunnittelema kaksiosainen postikortti Tulipunaruusut. Kortti on lähetetty maaliskuussa 2012. Ritva Palo-ojan yksityiskokoelma.

Millainen on ruusu? (Runoilijan vapaus), Raimo Kanerva ja Väinö Kirstinä (runo). Tampereen taidemuseon kokoelmat.

MILLAINEN ON RUUSU? (Runoilijan vapaus) Lehdet sahalaitaiset suikeat parittaiset, kasvi itse pensasmainen, monivuotinen esiintyy villinä kaikkialla paitsi arktisilla alueilla, kukka kerrottu, heimo rosa rosae.

” Mutta miksi kaiken sitten pitäisi olla ihan samanlaista kuin se tavallisesti on?” sanoi Muumimamma Tuija-Liisa Soininen

Kirjoittaja on Tampereen museoiden vt. museonjohtaja

Mitä etua järjestelyistä sitten on ja kuinka systeemi on toiminut? Tuotantojohtaja vastaa museopalveluiden yhteisistä, suurista tila-asioista ja laajoista näyttelyhankkeista. Hän vetää myös museopalveluiden yhteistä johtoryhmää, jossa tarvittaessa päätetään, kuka mistäkin vastaa. Etuna on se, että taidemuseon ja historiallisten museoiden toiminta ei pääse liikaa eriytymään. Vaihtuvan museonjohtajan etujen mukaista on, että tuotantojohtaja pysyy hyvin selvillä hankkeista ja pystyy välittämään vaihtuville alaisilleen välttämättömät tiedot. Tämä takaa jatkuvuutta ja pysyviä linjoja. Vaihtuvasta museonjohtajasta taas hyötyy aluksi eniten asianomainen museonjohtaja itse. Hän kehittää vuoden aikana ke-

Reetta Tervakangas

Tampereen museopalveluissa on lähdetty uudistamaan johtajakonseptia. Museotoimenjohtajan virka lakkautettiin. Eri museotoimintoja, kuten Tampereen taidemuseota, Vapriikkia, Pirkanmaan maakuntamuseota, Rupriikkia, Amurin työläismuseokorttelia ja kokoelmapalveluita johtaa museonjohtajatiimi, johon kuuluvat tuotantojohtaja Toimi Jaatinen sekä museonjohtajat Taina Myllyharju ja Tuija-Liisa Soininen. Mielenkiintoiseksi kuvion tekee se, että toinen museonjohtaja on vaihtuva. Reilun vuoden johdettuaan ohjaimiin tarttuu vuoden vaihteen tienoilla toinen museopäällikkö.

Vt. museojohtaja Tuija- Liisa Soininen ja tuotantojohtaja Toimi Jaatinen.

Outi Penninkangas

hittämis- ja johtamistaitojaan ja perehtyy syvällisesti kaupungin toimintaympäristöön ja työprosesseihin. Palatessaan takaisin alkuperäiseen päällikkötehtäväänsä, hänellä on runsaasti kokemusta, mikä auttaa päällikkötiimejä ratkaisemaan ongelmia. Toisaalta hän voi toimia uuden museonjohtajan tukena. Toisaalta tuntuu siltä, että vuosi on kaikkeen lyhyt aika. Henkilöstöjohtaminen pääsee käyntiin, mutta kohta kehitysprosessia vetääkin joku toinen. Tavoitteet, jotka määriteltiin sinun kanssasi, tarkistaa toteutumisen osalta seuraajasi. Muutos koettelee paitsi asianomaista museonjohtajaa, myös koko henkilökuntaa. Muutos voi toisaalta myös virkistää. Museonjohtaja saa uusia haasteita ja joutuu kehittymään. Jos hän ei onnistu polttamaan itseään loppuun tuona lyhyenä aikana hoitaessaan samalla perusvirkaansa ja museonjohtajan töitä, tuloksena on todennäköisesti uusia, tehokkaita

tapoja tehdä työtä tai vähintään delegoinnin oppiminen. Vaihtuvan museonjohtajan missiot eivät voi olla kovin henkilökohtaisia. Tavoitteita pitää olla, mutta ne on asetettava aidossa yhteistyössä koko työyhteisön kanssa. Muuten saattaa tulla hosuneeksi vuoden verran aivan turhaan. Tehtäväkiertolaiset Tampereella kaupunki kannustaa tehtäväkiertoon. Organisaatiot eivät tulevaisuudessakaan ole kovin stabiileja ja työnantajan etu on, että työnkuvat eivät jäykisty. Monille tehtävien laajaalaisuus ja vaihtelu ovat myös työhyvinvointia edistävä tekijä. Kaikki eivät voi hypätä uusiin tehtäviin tai lisätä entisiä tehtäviään ottamalla jonkun toisen tehtävät hoitaakseen – eikä se ole pidemmällä tähtäimellä terveellistäkään. Jokainen voi kuitenkin toivoa voivansa laajentaa tehtäväkuvaansa ja neuvotella edes ajoittaisia muutoksia työnsä vuosikiertoon.

Jalkapallopeli Museohuuhkajat vs. Kanta-Hämeen maakuntamuseo pelattiin 6.6.2011 Pyynikin kentällä Tampereella.

Tulevaisuus Tampereen museopalveluissa tavoitteena on madaltaa yksikkörajoja tulevaisuudessakin niin, että esimerkiksi Vapriikin ja historiallisten museoiden sekä taidemuseon rajat eivät olisi korkealla. Vapriikista vastaava museonjohtaja voi vetää taideprojekteja ja taidemuseonjohtaja voisi vaikka ennakkoluulottomasti edistää hyvää arkkitehtuuria ja kulttuuriympäristön vaalimista koko maakunnassa. Ehkä tulevaisuudessa luovutaan jollakin tasolla museopalveluistakin organisaationa. Ajatus voi olla pelottava, mutta tärkeintähän on työ, mitä tehdään, eikä organisaatio, joka kertoo sen tekevänsä. 

Viistokaikuluotausta Ranta-Tampellan kaava-alueella Eveliina Salo Kirjoittaja on Museoviraston tutkija

Kun vedenalaisinventointia Näsijärven rannalle Tampellaan suunniteltiin, tokaisi satamamestari, että me olemme noin 60 vuotta myöhässä. Ja tottahan se on! Tampellan rantaa on täytetty huomattavia määriä aikojen saatossa, jolloin alkuperäisen rantaviivan tuntumassa olleet ihmisen toiminnan merkit ovat kadonneet näkyvistä. Vedenalaisinventointi ulottui kuitenkin noin 22 hehtaarin alueelle, johon voi mahtua monenlaista tavaraa, jota aikojen saatossa on ”kadotettu” veden alle näkymättömiin.

urinkoinen ja tyyni elokuun päivä oli sään puolesta täydellinen viistokaikuluotaukseen. Tutkimusryhmä Museoviraston Arkeologisista kenttäpalveluista eli tutkija FM Eveliina Salo, apulaistutkija HuK Eeva Vakkari ja suunnittelija Vesa Hautsalo, pakkasi luotaimen autoon Helsingissä ja ajeli Tampereelle keskustan palolaitoksen pihaan. Virka-avuksi oli pyydetty pelastuslaitokselta vene, öljyntorjunta-alus Oili, ja sille kippariksi palomies Jari Järvinen. Arkeologinen inventointi tehtiin, koska Tampereen Ranta-Tampellan kaavamuutosalueelle suunnitellaan maanläjitystä vesistöalueelle. Kenttätyöosuus suoritettiin 25.–26.8.2011. Kaavamuutosalue vaikutusalueineen viistokaikuluodattiin ja rantoja tarkastettiin osittain jalan viistokaikuanomalioiden, eli viistokaikukuvassa näkyvien, tavanomaisesta poikkeavien pohjanmuodostelmien, tulkitsemiseksi. Ranta-Tampellan täyttöalue luodattiin kattavasti Naistenlahden ja Porin radan rautatiesillan väliseltä alueelta. Viistokaikuluodatun vesialueen laajuus on 21,77 hehtaaria. Naistenlahden pienvenesataman allas ja Koskenniska rajattiin

viistokaikuluodattavan alueen ulkopuolelle. Tampellan historiallinen ympäristö Kaavamuutosalueen läheisyydessä sijaitseva Tampellan alue on kulttuurihistoriallisesti merkittävä ympäristö, jonka historia periytyy 1840-luvulla toimintansa aloittaneeseen masuuniin ja siitä jatkuneeseen teollisen toiminnan laajenemiseen. Teollisen toiminnan mahdollisesti Näsijärven rantaan jättämät jäljet ovat peittyneet alueen aikaisempien täyttövaiheiden yhteydessä. Sen sijaan Naistenlahden ja Tampellan välinen höyryjohtosilta on jättänyt jälkensä maisemaan, muun muassa Naistenlahden sataman betonisen jalustan muodossa. Näsijärven ranta on alun perin ollut kallioista, pienten saarien ja niemien rikkomaa maisemaa. Saarten ja niemien välit on kuitenkin vähitellen täytetty, eikä luonnollista rantaviivaa enää juuri ole jäljellä. Tampellan alueella sijainneet kalliot on suurimmaksi osaksi louhittu ja tasoitettu alueen teollisuuden tarpeiden mukaan. Kosken varren teollisuus on hyödyntänyt vähitellen täytet-

tyjä ranta-alueita jo 1800-luvulla. 1940-luvulla Varkaanlahti ja Soukanlahti ulottuivat vielä rautatien ja Armonkallion alueen reunaan. Veden syvyys on noin 20 metriä jo 50 metrin päässä rantaviivasta, eli ranta syvenee nopeasti. Pohjakerros on pehmeä ja kalliopinnat vaihtelevia. Pohjassa on savi- ja silttikerroksen päällä paksu liejukerros, jonka poistoa uuden täytön alta suunnitellaan. Virtaukset vesialueella kiertävät ensin kohti Naistenlahtea ja sitten Näsiselälle, josta vesi laskee edelleen Tammerkoskeen. Ranta-Tampellan aluetta ei ole vesistöhistoriallisesta näkökulmasta tutkittu ennen tätä hanketta. Kaavamuutosalueen läheisyydestä tunnetaan kuitenkin useita vedenalaisia muinaisjäännöksiä. Mustalahden alueella on kolme ja Särkänniemen pohjoispuolella kaksi puista aluksen hylkyä. Tutkimuksen tulokset Luotauksessa löydettiin 11 kappaletta kiinnostavia anomalioita. Tutkimusalueen länsipäässä, rautatiesillan kupeessa, havaittiin neliskulmainen 8 x 3 metrin kokoinen kohde, johon vaikuttaisi kiinnittyvän kaapeli tai ketju. Arkistolähteiden perusteella sen arvioitiin olevan 1800-luvulla kivistä kasatun väylämerkin perustuksen jäänne. Itse väylämerkki on purettu jo ilmeisesti useita kymmeniä vuosia sitten. Vesiliikenteeseen liittyvä rakenne tai väylämerkki on kiinteä muinaisjäännös, jos se on yli sata vuotta vanha. Tämän kyseisen perustuk-

sen kulttuurihistoriallinen arvo ei ole niin merkittävä, että se olisi aiheuttanut estettä täyttöhankkeelle. Lisäksi se ilmeisesti tulee jäämään itse täyttöalueen ulkopuolelle, mutta on todennäköistä, että se ainakin osittain peittyy täytön yhteydessä Tammerkosken virtaaman aiheuttaman maaaineksen liikkumisen vuoksi. Vapriikin kuva-arkistossa on alueesta runsaasti historiallista valokuvamateriaalia, johon anomalian sijaintia on voitu verrata. Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että kyseessä saattaa olla jo vuonna 1895 otetussa valokuvassa näkyvän väylämerkin kivinen perustus. Täyttä varmuutta pelkän viistokaikuluotausmateriaalin perusteella ei voida saada, vaan asian tarkempi selvittäminen

vaatisi vedenalaisia tutkimuksia. Museovirasto ei kuitenkaan edellyttänyt vedenalaisia tutkimuksia tämän kohteen varmaksi identifioimiseksi. Tutkimusalueen itäpään, anomaliat liittyvät ilmeisesti paikalla sijainneeseen höyryputkeen ja siihen liittyvään riippusiltaan. Naistenlahden Tampellan puoleisen aallonmurtajan läheisyydessä havaittiin suorakulmainen, kehikkomainen kohde, joka on kooltaan noin 5 x 8 metriä. Sen länsipuolella havaittiin noin 70 metriä pitkä kiskoparinomainen anomalia, joka on karkeasti pohjois-eteläsuuntainen, ja ulottuu lähes rantaan asti. Havaitut anomaliat liittyvät todennäköisesti Naistenlahden ylittäneeseen riippusiltaan, joka rakennettiin vuon-

na 1959 Lapinniemen tehtaalle vedettävää höyryputkea varten. Höyryputken ja sillan rakennustöistä on Tampereen museoiden kuva-arkistossa runsaasti historiallista valokuvamateriaalia, jonka perusteella voidaan todeta kehikkomaisen anomalian koon ja sijainnin vastaavan melko tarkasti sillan Tampellan puoleisen pilarin kokoa ja paikkaa. Myös ”kiskot” saattavat liittyä siltaan ja höyryputkeen, vaikka niiden linjaus poikkeaakin lievästi sillan linjauksesta. Todennäköisesti myös pienemmät anomaliat Naistenlahden läheisyydessä liittyvät höyryputkeen ja siltaan. Höyryputkisilta on purettu 1980-luvulla, eivätkä siitä jääneet vedenalaiset rakenteet siten ole luokiteltavissa suojeltaviksi muiTutkimusalue on rajattu karttaan punaisella ja tärkeimmät anomaliat merkitty kirjaimin A-K.

711

mikäli sille ei aiheudu vahinkoa täyttötyöstä, ei lisätutkimuksille ole tarvetta. Lisäksi tarkastettiin vaikutusalueen lähellä sijaitseva, ennestään tunnettu vedenalainen muinaisjäännös, hylky Särkänniemi 1, jonka sijaintitiedot olivat epävarmat. Hylyt nimetään yleensä maantieteellisten alueiden tai paikkojen nimien mukaan, jos niitä ei tunneta nimeltä. Kohde saatiin viistokaikuluodattua ja paikka määriteltyä tarkasti. Hylky jää maantäytön vaikutusalueen ulkopuolelle, eikä aiheuta lisätoimenpiteitä. Tutkimuksen lopputulos on se, että tutkittu täyttöalue on vapaa maankäytölle. Jos hylyistä kiinnostuneilla harrastajasukeltajilla on innos-

Museovirasto/Eveliina Salo

8 12

naisjäännöksiksi. Juuri täyttöalueen vaikutusalueen ulkopuolelta havaittiin pienehkö, 5 x 2 m, anomalia, joka vaikuttaa veneeltä. Viistokaikumateriaalin perusteella ei kuitenkaan ole mahdollista saada täyttä varmuutta kohteen luonteesta, eikä siitä sen vuoksi myöskään voida antaa ajoitusarviota. Kohde sijaitsee kuitenkin täyttöalueen ulkopuolella, joten ei ole osoitettavissa lisätutkimustarvetta. Täyttöalueen vaikutusalueen ulkopuolelta havaittiin myös toinen, hieman suurempi, 16 x 6 metrin anomalia, joka myös vaikuttaa aluksen hylyltä. Tästäkään kohteesta ei voida sanoa mitään tarkempaa tehdyn tutkimuksen valossa, mutta

Vesa Hautsalo säätelee luotaimen syvyyttä pohjanmuotojen mukaan kaapelia pidentämällä ja lyhentämällä. Samalla tarkkaillaan näytöstä pohjassa näkyviä muodostelmia ja veden syvyyttä..

tusta käydä katsomassa tutkimuksessa havaittuja viistokaikuanomalioita ja raportoida siitä Museovirastoon, tieto otetaan kiitollisena vastaan! Kohteiden koordinaatit ovat saatavilla Museovirastosta. Mitäpä olisi meriarkeologin elämä ilman pientä jännitystä, jota tällä reissulla tarjosi viistokaikuluotaimen takertuminen merkitsemättömään rapumertaan. Miehistön roikkuessa kalliin luotaimen kaapelissa kiinni kalastimme ilmeisesti laittoman mertalinjan ylös järvestä junaratasillan alla. Siinä olisi ollut rapujuhlille antimia, mutta sydämen tykytyksestä selvittyämme muljautimme merrat tietenkin takaisin järveen. 

Terhi Palonen

KOTIMUSEOT – museoalan piilossa olevat aarreaitat

Seminaaripäivään osallistuneet Wanhan Majan edustalla

aamme on tunnetusti lukemattomien museoiden maa. Lisäksi virallisen museokentän ulkopuolella on vuosikymmenten myötä hiljakseen kasvanut monenkirjava kotimuseoiden ja -kokoelmien joukko. Ne koostuvat aihepiiriltään joko jonkun tietyn ilmiön tai esineryhmän keräilyyn tai oman suvun/ talon käytöstä pois jääneen esineistön keräämiseen. Kotimuseoille on ymmärrettävistä syistä ominaista, että museoharrastus on pysynyt hyvin yksityisenä vaikkakin osa on avannut ovensa kävijöille. Tästä huolimatta kotimuseot ovat pääsääntöisesti jääneet paitsi museoammatillista neuvontaa ja rahallisia avustuksia sekä yhteyksiä muuhun museokenttään. Ikaalisten seudulla, Luoteis-Pirkanmaalla, on erityisen lukuisa määrä agraarikulttuuriperinteen vaalijoita, jotka ovat järjestäneet kokoelmansa esille johonkin kotitilansa aiemmasta käytöstä poistettuun rakennuk-

seen. Viimevuotisen IkaalinenSeuran järjestämän Kotimuseoseminaarin tavoitteena oli antaa näille perinteen vaalijoille mahdollisuus tavata muita paikallisia museoharrastajia. Seminaaripäivän ohjelmaan kuului kaksi luentoa. Ensimmäisen piti Museoviraston projektikoordinaattori Marianne Koski. Hänen luentonsa käsitteli käynnissä ollutta viraston paikallismuseoiden nykytilannetta kartoittavaa kyselyä. Tätä mittavaa kyselyä lähestyttiin kotimuseoiden näkökulmasta. Päivän toisena luennoitsijana oli allekirjoittanut ja esityksen aiheena se monivaiheinen polku kuinka esineestä tulee museoesine eli museokielellä ilmaistuna objektien dokumentointi. Loppupäivän aikana semiTerhi Palonen

Ikaalinen-Seura järjesti viime vuoden elokuun 13. päivä Kotimuseoseminaarin n. 15 kilometriä Ikaalisten keskustasta sijaitsevassa Kilvakkalan kylässä. Seminaarin pitopaikka oli Wanha Maja ja sen hyvin hoidetussa pihapiirissä sijaitseva viehättävä päärakennus. Loppukesäisen lämpimään seminaaripäivään osallistui parisenkymmentä paikallista kotimuseoharrastajaa.

Kirsi Kaivanto naarin osallistujat saivat vierailla muutamassa lähiseudun toinen toistaan kiehtovimmiksi aarreaitoiksi osoittautuneessa kotimuseossa. Riitta ja Markku UusiSalavan Wanhan Majan lisäksi saimme tutustua Maire ja Antti Kivitalon Tenkoolin talomuseon riiheen koottuihin esineisiin ja sykähdyttäviin runoesityksiin, joita isäntäväki esitti vanhanaikaisiin asuihin pukeutuneina. Seuraavana tutustumiskohteena oli Ala-Soinin sukutilamuseo, josta kertoo tässä lehdessä talon nykyinen isäntä Seppo Alasoini. Päivän viimeinen kohde oli Vanhan Suojasen pihapiiri ja sen arvokkaasti harmaantuneet hirsirakennukset. Toivotaan tämän elokuisen paahteisen päivän kypsyttäneen paikallisten kotimuseoharrastajien välille aloitussilmukan, josta paikallista verkostoitumista ja yhteistyötä museoasioissa on hyvä jatkaa. Ja aina on hyvä muistaa, että Pirkanmaan maakuntamuseo tarjoaa myös kotimuseoille paikalliskulttuuritutkijan ja perinnerakennusmestarin maksutonta neuvontaa. Lisäksi kotimuseoiden on mahdollisuus saada kokoelmallensa näkyvyyttä maakuntamuseon ylläpitämässä, kaikille pirkanmaalaisille museoille yhteisessä verkkoportaalissa, joka löytyy osoitteesta www. museokompassi.fi. 

Wanhan-Majan isäntä Markku-Uusi Salava puhuu museokokoelmastaan.

Pyynikin kirkkopuisto – Tampereen ensimmäinen hautausmaa Heli Haavisto

Kirjoittaja on toiminut tutkijana Pirkanmaan maakuntamuseossa

Pyynikin kirkkopuisto eli Tampereen vanha hautausmaa on Tampereen kaupungin asukkaiden ensimmäinen lepopaikka. Vanha hautausmaa on ollut käytössä lähes kaupungin perustamisesta lähtien, vuosina 1785-1880. Kalevankankaan hautausmaan tullessa käyttöön hautaukset vanhaan kirkkomaahan päättyivät. Aleksanterin kirkon vieressä sijaitseva kirkkopuisto vanhoine muistomerkkeineen muistuttaa edelleen ohikulkijoita kaupungin historiasta ja ensimmäisistä asukkaista. Muistomerkkien tarinoita – keitä he olivat? Pyynikin kirkkopuistoon on haudattu useita Tampereen kaupungin varhaisvuosien merkittäviä henkilöitä ja sukuja sekä tavallisia työläisperheitä. Muistomerkit kertovat paljon kaupunkilaisten arkielämästä, ammateista ja perheistä. Kirkkopuistossa jäljellä olevissa hautakivissä on usein Heli Haavisto

mainittu menehtyneen ammatti. Kivien teksteistä löytyy muun muassa talonomistaja, värjäri, karvari, puuvillatehtaan työmies, puuvillatehtaan koulun opettaja, vaimo, äiti, kauppias, tehtaan työnjohtaja ja pormestari. Katovuosien 1867–1868 suuri kuolleisuus käy selvästi ilmi etenkin lapsikuolleisuutena. Kivissä on koskettavia luetteloita perheen kaikkien lasten menehtymisestä muutaman vuoden sisällä. Erilaiset taudit levisivät nopeasti kaupungissa ja veivät useimmiten juuri perheen nuorimmat. Eräs aikansa nimekkäimpiä porvareita, jonka hautapaikka löytyy kirkkopuistosta, on kauppias Gustaf Lundahl (1783–1846). Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Tampereella 1819 ja majoittui seurueineen Lundahlien luona. Lundahlit olivat kiinnostuneita kaupungin ja sen kulttuurielämän kehittämisestä. Gustafin vaimo Anna Charlotta perusti yhdessä äitinsä kanssa Tampereen ensimmäisen naisoppilaitoksen. Heidän poikansa Carl ja Gustaf etenivät lääketieteen ja tähtitieteen alalla. Tytär Augusta Lundahl oli eräs Suomen ensimmäisiä naisrunoilijoita. Gustaf Lundahlin, hänen vaimonsa ja poikansa muistomerkkeinä on Maria Charlotta Hyden (1805-1868) työskenteli Finlaysonin koulun opettajana 28 vuotta. Hänen muistomerkissään on koskettava teksti: ”Herran pelvossa, Pienten parvessa, Jakoi oppia, neuvoi lapsia Jeesuksen luo. Ruumis vaipui, monelle suruks’, Sielunsa saapui Enkelein iloks’ Jeesuksen luo”.

kaksi näyttävää rautaristiä kirkkopuiston länsiosassa kävelytien varrella. Kirkkopuiston pohjoisreunalla, Pirkankadun lähellä, on opettajatar Maria Hydenin muistomerkki. Lohtajalla syntynyt Maria Charlotta Hyden valmistui opettajaksi Tukholmassa. Neiti Hydenin elämä muuttui merkittävästi hänen menettäessä nuoren sulhasensa onnettomuudessa. Tämän jälkeen hän koki uskonnollisen herätyksen ja kiinnostui erityisesti lähetystyöstä. Elämä ei kuitenkaan vienyt neiti Hydeniä Afrikkaan tai Kaukoitään, vaan Tampereelle Finlaysonin pienten lasten koulun opettajaksi 1840. Koulumatkalla Näsikallion ylitse lapset juoksivat usein pidetyn opettajan matkassa ja kyselivät päivän tapahtumista. Lähetystyö pysyi neiti Hydenin kiinnostuksen kohteena koko hänen elämänsä ajan. Hän luki aiheeseen liittyviä lehtiä, keräsi lähetyskolehtia ja toimi puhujana tilaisuuksissa. Hän jopa hankki koululle pienen tummaihoisen nuken, jonka avulla kertoi lapsille kaukaisista maista ja niiden asukkaista. Gustaf (1808–1874) ja Johanna Orellin (1811–1870) muistomerkkinä hautausmaan länsiosiossa on kivinen paasi ja risti. Johanna oli tamperelaisen maalari Ahlstenin tytär. Hän avioitui porilaisen kauppias Karl Anton Thurmanin kanssa. Leskeksi jäätyään Johanna Thurman palasi Tampereelle ja avasi täällä muotiliikkeen vuonna 1850. Hän oli ensimmäinen nainen, joka

Heli Haavisto

Värjärimestari Henrik Liljeroosin, hänen vaimonsa ja viiden lapsensa muistomerkki kaipaa kunnostusta.

vipaasi. Muistokiven päällä ollut risti on ajan kuluessa pudonnut maahan ja odottaa korjausta. Pyynikin kirkkopuisto on harvinaisuus hautausmaaksi. Toisin kun monet kasvavien kaupunkien lähellä sijaitsevat vanhat hautausmaat, se on säilynyt rakennusten, teiden ja kaupungin arkisen elämän keskellä. Muistomerkit kertovat edelleen tarinoitaan kaupunkilaisille, jotka malttavat niitä pysähtyä kuuntelemaan. Pyynikin kirkkopuisto tänään Ensimmäinen kirkkopuistoon haudattu vainaja oli yhdeksänvuotias Ulrika, joka menehtyi vuoden 1784 lopulla. Kirkkopuiston vanhinta kerrostumaa edustaneet yksinkertaiset puiset ristit Heli Haavisto

perusti oman kauppaliikkeen Tampereella. Asia herätti kovaa kohua miespuolisten porvarien keskuudessa. He tekivät kauppaoikeudesta valituksen senaattiin asti. Huolena oli, että kaupan jälkeen tulee vielä sellainenkin aika, jolloin ”hameella varustetusta porvaristosta” valitaan ruiskumestari ja raatimiehet ”hameessa ja aamuröijyssä” astuvat maistraattiin. Johanna sai kuitenkin pitää kauppansa. Kaupunginvaltuustossa ja maistraatissa pukeudutaan nykyään harvoin aamuröijyihin, hameeseen kylläkin. Myöhemmin Johanna avioitui kauppias Gustaf Orellin kanssa. Tehtaiden, aukioiden ja katujen nimissä säilyneet varhaisten kaupunkilaisten nimet löytyvät myös kirkkopuiston puiden varjoista. Puiston länsireunalla on Kehräsaaren tehtailijan, värjärimestari Henrik Liljeroosin (1828–1873) viimeinen lepopaikka. Kangasalta Tampereelle muuttanut Liljeroos osti Tammerkosken alaputouksen lähellä sijaitsevan Neulasaaren 1871. Saari oli nimetty siellä olleen neuloja valmistavan Renforsin konepajan mukaan. Liljeroos perusti konepajan rakennuksiin kehruu- ja kutomotehtaan. Saaresta tuli Kehräsaari, kun Liljeroosin pojan Villankehruu- ja värjäystehdas aloitti siellä teollisen kehräämisen vuonna 1890. Henrik Liljeroosin haudalla on kaunis lehtikuvioin koristeltu ki-

ja nimilaudat ovat aikaa sitten hävinneet. Kiviset muistomerkit alkoivat yleistyä väestön vaurastuessa ja hautakiviteollisuuden kehittyessä. Pyynikin kirkkopuiston vanhimmat säilyneet muistomerkit ovat kivipaasia 1830-luvulta. Suurin osa hautamuistomerkeistä on 1860–70-luvuilta. Säilyneiden joukossa on erilaisia kivipaasia, rautaristejä ja muutama harvinainen muistomerkkilehti. Joitakin hautapaikkoja ympäröi koristeellinen rauta-aita tai nurkkakiviin kiinnitetyt rautaketjut. Kirkkopuistossa tehtiin syksyllä 2011 Pirkanmaan maakuntamuseon toimesta hautamuistomerkkien inventointi. Muistomerkit käytiin läpi yksitellen, valokuvattiin ja selvitettiin rikkoutuneiden muistomerkkien kunnostustarve. Inventoinnissa oli poikkeuksellisesti mukana myös arkeologi tutkimassa maankäytön vaikutuksia kirkkopuiston läheisyydessä. Tutkimuksen perusteella maakuntamuseossa laadittiin alkuvuodesta 2012 kirkkopuiston muistomerkkien huoltoa ja niiden kuntoa ylläpitäviä toimenpiteitä koskeva, asteittain toteutettava kunnostussuunnitelma, Sen pohjalta kunnostus- ja huoltotoimet tehdään alkaen akuuteimmista kuten kaatuneiden muistomerkkien pystyyn nostamisesta ja rautaristien irrallaan olevien osien kiinnittämisestä. Työt toteutetaan Tampereen kaupungin vihersuunnittelun toimesta alkaen mahdollisesti tulevana kesäkautena. Toivotaan, että tulevaisuudessa näemme kaupungin ensimmäisistä asukkaista kertovat muistomerkit arvoisessaan asussa Pyynikin kirkkopuistossa ja että myös kaikki siellä kulkevat osaavat arvostaa tätä hienoa kulttuuriympäristöä!  Eräs kirkkopuiston kauneimmista muistomerkeistä on katovuonna 1867 menehtyneiden Cecilian ja hänen tyttärensä Lovisan haudalla.

Neues Museum

– rauniokasasta jalokiveksi Marjo-Riitta Saloniemi Kirjoittaja on Vapriikin näyttelypäällikkö

Berliinissä sijaitseva Neues Museum tuhoutui pahoin toisessa maailmasodassa. Suuri yleisö tunsi tämän kauneudestaan kuulun uusklassinen rakennuksen kuningatar Nefertitin kotimuseona. Nyt, vuosikymmenien rappion jälkeen on raunioista noussut yksi Euroopan hienoimmista museoista. Rahaa uudelleen rakentamiseen kului 295 miljoona euroa.

ikoinaan monet Euroopan hallitsijat kokosivat muinaismuistoja aarrekamareihinsa, Kunstkammereihin. Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV rakennutti kokoelmilleen museon Spree-joen saarelle, linnaansa vastapäätä. Se täyttyi pian ja vanhan, Altes Museumin taakse kohosi vuosina 1841–1859 uusi, Neues Museum arkkitehti Friedrich August Stülerin laatimien suunnitelmien mukaan. Uusinta tekniikkaa Museo puhutti saksalaisia avautuessaan lokakuussa 2009, mutta niin se teki myös 150 vuotta sitten valmistuessaan. Rakentamisessa hyödynnettiin viimeisimpiä teknisiä innovaatioita. Berliiniläisten ihmetykseksi höyrykone junttasi perustusten puupaalut soiseen maahan. Stüler kevensi raken-

nuksen painoa hyödyntämällä teollisuusrakentamisen uusinta uutta, valurautaisia tukirakenteita, kaaria ja palkkeja. Ne piilotettiin näkyvistä tarkoin, mutta joskus ne jätettiin ne tarkoituksella esiin, sisustuksen osaksi. Sisätilat koristeltiin loisteliaasti. Kuuluisan, kaikki kolme kerrosta läpäisevän pääporrashallin valtavat stereokromaattiset historiamaalaukset tavoittelivat kolmiulotteisuuden illuusiota; ne olivat aikansa 3D-tekniikkaa. Museon kaikkia gallerioita somistivat didaktiset maalaussarjat, jotka loivat esineille ”oikean” historiallisen ympäristön. Näistä kuuluisin oli egyptiläinen piha, tarkka kopio Ramses II:n hautamonumentista. Egyptin aarteiden lisäksi museo esitteli yleisölle papyruskokoelman, klassista antiikkia ja esihistoriaa.

Maailmansodan kynnyksellä 1939 kokoelmat evakuoitiin. Raskaimmat egyptiläiset esineet jouduttiin jättämään rakennukseen ja suojaamaan paikoilleen. Onni ei ollut myötä ja pommit murjoivat rakennusta vuosina 1943 ja 1945. Saksan jakauduttua museosaari Pergamon-alttareineen ja muine aarteineen jäi muurin itäpuolelle. Muut museot avattiin yleisölle, mutta Neues Museum sai rappeutua rauhassa kaikki Itä-Saksan vuosikymmenet. Itse näin nämä pajukkoa kasvavat rauniot kesällä 1988, juuri kun DDR:n hallitus oli päättänyt rakennuksen kunnostaa. Eikä vain kunnostaa, vaan restauroida täysin entiseen loistoonsa. Työt aloitettiin, mutta sitten kaatui Berliinin muuri.

Staatliche Museen zu Berlin

Jälleenrakennus Uudessa tilanteessa Berliinin museoiden ja erityisesti museosaaren tulevaisuudesta käytiin kiivasta keskustelua. Yhdistyneen Saksan pääkaupungissa alkoi valtava kokoelmien yhdistämistyö ja koko museolaitoksen uudelleenorganisointi. Aikanaan evakuoidut, sittemmin länteen jääneet museosaaren kokoelmat palautettaisiin takaisin. Niinpä Charlottenburgin linnaan näytteille päätynyt Nefertitin rintakuvakin palaisi juurilleen, koska myös Neues Museum rakennettaisiin nyt uudelleen. Monien värikkäiden vaiheiden ja kiihkeän julkisen sekä poliittisen debatin jälkeen museon kunnosNeus Museumin sisäänkäynnin uusklassinen fasadi kärsi vain vähän vahinkoja toisessa maailmansodassa.

olisi tuhonnut museon toiseen kertaan. Miten säilyttää Stülerin tila-ajatus ja soveltaa siihen uusia ajatuksia ja modernia rakentamista? Chipperfieldin henkeäsalpaavan hieno, moderni ratkaisu ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Se paljastaa ensi silmäyksellä mistä on kysymys ja haastaa kävijän perehtymään museon dramaattiseen historiaan niin tutkimalla rakennuksen yksityiskohtia kuin sen upeita kokoelmiakin. Tutustuminen Neues Museumiin oli ainakin minulle yksi sävähdyttävimmistä museokokemuksistani. Historialla on väliä Muurin kaaduttua virisi Saksassa ja erityisesti Berliinissä kiivas keskustelu oikeasta ja väärästä historiasta. Museot olivat siinä tärkeässä asemassa, tekiväthän ne historiaa näkyväksi. Museumsinsel, museosaari onkin monella tavalla mielenkiintoinen kohde, koska sen rakennusten kautta voi helposti tarkastella Saksan lähihistoriaa kaikkine käänteineen. Museosaaren kunnostusprojekti saadaan päätökseen vuonna 2015 kun Pergamon-museonkin peruskorjaus vihdoin valmistuu. Koko projekti tulee maksamaan arviolta puolitoista miljardia euroa. Samaan aikaan vireillä on vieläkin megalomaanisempi historiaprojekti. Sodassa vaurioitunut Preussin kuninkaiden linna

Staatliche Museen zu Berlin

tustyöt alkoivat 1997. Kilpailussa oli mukana myös maailmankuulu vau-arkkitehti Frank Gehry, mutta lopulta voiton vei brittiläinen David Chipperfield. Chipperfieldin suunnitelma noudatteli ns. Venetsian perussäännön periaatteita. Vanhoja rakenteita ei purettu. Uutta tehtiin, jos koko alkuperäinen rakenne oli tuhoutunut, kuten esimerkiksi museon luoteissiipi. Tyystin hävinneet arkkitehtoniset sisustuksen yksityiskohdat voitiin palauttaa, jos se oli historiallisesti perusteltavissa. Korjausten ja lisäysten tuli kuitenkin erottua selkeästi alkuperäisestä niin muotokieleltään kuin materiaaleiltaan. Kadonneita rappauksia ei lähdetty palauttamaan, rakenteet saivat jäädä näkyviin sellaisinaan. Alkuperäinen huonejärjestys säilytettiin. Säilyneet seinämaalaukset konservoitiin tarkoin, mutta niitä ei lähdetty restauroimaan. Kaikkine arpineen ne välittävät parhaiten tietoa rakennuksen kohtalosta. Täysin oma lukunsa on ollut nykymuseon vaatima valaistus- ja ilmastointitekniikka sovittaminen näkymättömästi historialliseen rakennukseen. Vaikein pähkinä purtavaksi oli täysin tuhoutuneen pääporrashallin uudelleen rakentaminen. DDR:n isät halusivat palauttaa sen ja koko rakennuksen täysin entiselleen, mikä mielestäni

Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV alkoi rakennuttaa kokoelmilleen museoita Berliiniin, Spree-joen saarelle.

purettiin vasta 1950-luvulla. Tilalle kohosi DDR:n keskeinen hallintorakennus, tasavallan palatsi, myös Erichin lamppukauppana tunnettu. Aikojen muututtua siitä haluttiin eroon ja nyt tilalle rakennetaan kuninkaanlinnan kopiota. Tänne tulevat muuttamaan entiseen lähteen, Dahlemin museokompleksiin sijoitetut kokoelmat. Tähän liittyvät myös kansalliskirjaston- ja uuden arkiston rakentaminen. Tässä hankkeessa keskustellaan jo kymmenistä miljardeista euroista. Kuka vielä väittää, että historialla ei olisi väliä? Radio Jerevanin sanoin: ”Tulevaisuudesta voimme jotain tietää, mutta menneisyydestä emme mitään, koska se muuttuu kaiken aikaa.”  Osa museosta tuhoutui pommituksissa täysin ja rakennettiin uudelleen David Chipperfieldin suunnitelmien mukaan.

Kukkapenkissä kasvaa pala historiaa Krista Mäkelä Kirjoittaja toimii opettajana Ahlmanin opistossa

”Mutta antaa kasvitarha, sen hedelmäpuut, sen pensaat ja kukkaset muutakin nautintoa, eikä vaan hyötyä. Sen vihannat puut ja pensaat kaunistavat kotimme; siellä löytää elämän vaivoista väsynyt henkemme päivän helteessä ja illan viileydessä miellyttävän ja rauhaisan tyyssijan; sillä on kukkasia tarjottavana elämän ilohetkinä ja surun synkkinä päivinä; se on meidän kotionnemme suloinen ystävä ja pikkulastemme paratiisi.” Eräs kasvitarhan ystävä (H.A. Printz) 1896

Krista Mäkelä

Akileija

illaisia muistoja sinulla on perinnekasveista? Minulle ukonhatut ja akileijat tuovat mieleen lapsuuden ja kesät mummolassa. Kukkien kiehtovat muodot, silkkiset terälehdet ja upeat värit hyödynnettiin tarkasti tikku-ukkojen juhlapukuina. Kukista tuli tuttuja samalla tavalla itsestään selvästi, kuin vaikkapa koivusta ja kuusesta. Uskon, että en ole kokemuksineni yksin. Perinnekasveihin liittyy muistoja menneestä ja muistumia eletyistä hetkistä. Perinnekasvit ovat arvokkaita vielä nykyäänkin. Vanhat kasvikannat ovat yleensä kestäviä ja helppohoitoisia, toisin sanoen nykyaikaisen pihanhoitajan unelmakasveja. Perinnekasvien avulla uusiinkin puutarhoihin saadaan tuotua pala historiaa: tämä aaprotti kasvoi ennen mummolan rappusten pielessä ja mummolla oli tapana ohikulkeissaan hipaista sitä vapauttaakseen sen tuoksun; tämän leimukukan isotäti toi kartanosta ollessaan siellä piikana. Kasvit ovat aikoinaan kulkeutuneet talosta toiseen pistokkaina, juurenpaloina tai siemeninä. Kauneimmista yksilöistä on pyydetty jakopaloja, jolloin levitykseen ovat valikoituneet edustavimmat muunnokset. Näin kasvit ovat valinnan kautta jalostuneet ja parhaimmat yksilöt ovat selvinneet läpi ankarien talvien ja kuivien kesien. Perinnekasvit ovat vuosikymmenien kokeilujen tuloksena todistetusti ilmastoomme sopeutuneita. Tällaisilla kasveilla on suuri

merkitys myös muuttuvissa ilmasto-oloissa. Tämän ajan puutarhatrendejä ovat markkinatutkijoiden mukaan elämyksellisyys, rauha ja onnellisuus, yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys, tarinat ja sukupolvien ketju, sekä luonnon monimuotoisuus ja puutarha kokonaisvaltaisena elämäntapana. Perinnekasvien käyttäminen puutarhoissa voi olla vastaus näihin toiveisiin. Perinnekasveja ikävä kyllä harvemmin löytyy taimimyymälöistä tai puutarhakaupoista. Ja jos löytyykin, kasvit saattavat edustaa vain ohutta siivua siitä lajien, lajikkeiden ja muunnosten kirjosta, mikä pihoilla kukoistaa. Suurin osa kukintojen, värisävyjen ja tuoksujen monipuolisuutta edustavista kasveista kasvavaakin edelleen yksittäisinä kasvustoina yksityispihoilla, missä niitä saattaa uhata unohduksen ohella rakentaminen ja pihojen uudistaminen. Näiden kasvien arvo olisikin tärkeää tehdä näkyväksi ja samalla kerätä talteen perinnekasvien parhaimmisto geenipankiksi tulevaisuutta varten.

Krista Mäkelä

Tarinat elävät perinnekasveissa Akileijaa (lehtoakileija, Aquilegia vulgaris) on kasvatettu Suomessa lääkinnällisiin tarkoituksiin jo keskiajalla. Kasvupaikan suhteen vaatimaton, kauniisti ja uskollisesti kukkiva akileija nousi koristekasvina suosioon 1800- ja 1900 – luvun taitteessa. Rakkaalla lapsella on useita nimiä, niin myös akileijalla, jota on kutsuttu mm. kotkankäpäläksi, mamsellinmyssyksi, kirppukukaksi,

kanakukkaseksi tai apleijaksi ja akleijaksi. Kuten akileijalla, lähes kaikilla muillakin perinnekasveilla on ollut useita nimityksiä. Niitä on käytetty paikallisesti tai alueellisesti, jopa niin, että perheen keksimä nimi on kulkenut sukupolvelta toiselle kasvin ainoana nimenä. Vasta taimimyymälässä on saatettu havahtua siihen tosiasiaan, että vaikkapa ”neidon silmäripsiä” ei ole yleisesti tarjolla, eikä myyjänä toimiva puutarhuri ole moisesta kasvista koskaan kuullutkaan. Sen lisäksi, että on tärkeää saada talteen perinnekasvien parhaimmiston geeniperimä, on tärkeää tallentaa myös kasvien mukana kulkevat nimet ja tarinat. Nimet kertovat siitä, millaisena kasvi on nähty; onko sillä ollut jokin hyötykäyttö ja mitä huomionarvoisia ominaisuuksia sillä on ollut. Esimerkiksi akileijasta käytetty nimitys kotkankäpälä viittaa kukinnon kynsimäisiin muotoihin, kun taas kirppukukka kertoo, että kasvi tekee valtavan määrän pieniä, kirppumaisia siemeniä. Kasveihin liittyvät tarinat tallentavat paikallishistoriaa. Perennoihin liittyvät tarinat eivät ole aina niin juhlavia, kuin vaikkapa karsikko- ja muistopuihin liittyvät kertomukset elämästä ja kuolemasta. Tarinat kertovat usein arjesta ja ihmisistä; miten on piristetty päivää kukkien tuoksulla tai pihistetty kartanosta upea koristekasvi torpan pihan kaunistukseksi.

Syreenileimu

Perinnekasvit ja niihin liittyvät tarinat talteen Pirkanmaalta Perinnekasveiksi määritellään sellaiset kasvit, jotka on tuotu Suomeen ennen kaupallisen taimitarhatuotannon yleistymistä ja jotka ovat levinneet pihalta toiselle pistokkaina, siemeninä ja juurenpaloina. Tällaiset kasvit ovat vaarassa jäädä uudemman lajiston varjoon ja niihin liittyvät tarinat alkavat hiljalleen unohtua. Tästä syystä kasveja on alettu järjestelmällisesti kerätä talteen. Yksi perinnekasveja keräävä taho on Ahlmanin koulun Säätiön hallinnoima Pirkanmaan perinnepiha oppimisympäristö -projekti, jonka tavoitteena on kerätä talteen pirkanmaalaisten perinnekasvien parhaimmisto

sekä kasveihin liittyvät tarinat. Projektissa rakennetaan Ahlmanille Tampereelle kaikille avoin oppimisympäristön perinnekasveista ja niiden käytöstä niin perinteisissä pihapiireissä kuin nykyaikaisillakin pihoilla. Pirkanmaan liitto on myöntänyt rahoitusta hankkeen toteuttamiseen Euroopan aluekehitysrahastosta. Myös Tampereen kaupunki osallistuu rahoitukseen. Hanke on alkanut 1.1.2011 ja päättyy 31.12.2013. Intohimoiset kasviharrastajat tiedonvälittäjinä Projekti aloitettiin tekemällä esiselvitys pirkanmaalaisen puutarhakulttuurin erityispiirteistä ja niistä reiteistä, joita pitkin kasvit ovat maakunnassa kulkeutuneet. Selvityksen tekijä Pauliina Ristola

joutui kuitenkin toteamaan, että pirkanmaalaisen puutarha- ja pihaperinteen ominaispiirteitä on hankala löytää. Tyylit ja muotivirtaukset ovat kulkeneet läpi Suomen ja varsinkin suurempien kaupunkien alueilla ”paremman väen” pihapiirit ovat muotoutuneet samoja periaatteita seuraillen saman yhteiskuntaluokan sisällä. Uutena näkökulmana päädyttiinkin lähestymään puutarhakulttuurin pirkanmaalaisuutta täällä vaikuttaneiden puutarhaharrastajien kautta. Perinnekasvit eivät useinkaan ole alkuperäisesti pirkanmaalaisia, vaan niitä on saatettu tuoda kaukaakin, jopa ympäri pohjoista pallonpuoliskoa suuntautuneilta kasvienkeruumatkoilta. Pirkanmaalaiseksi kasvin tekee se, että

Ahlmanin perinnepiha Krista Mäkelä

se on kokeiltu ja hyväksi havaittu pirkanmaalaisilla pihoilla. Lisäksi kasvi on osunut pirkanmaalaiseen kauneuskäsitykseen niin vahvasti, että sitä on haluttu levittää pihalta toiselle. Puutarha-aatteen levittäjiä yhdistää intohimo puutarhaan ja kasveihin, ei niinkään koulutustausta tai yhteiskunnallinen asema. Tällaisia pirkanmaalaisia puutarhaharrastajia, niin sanottuja kansanbotanisteja, löytyi pirkanmaalaisen puutarhakulttuurin esiselvityksessä muutamia. Yksi heistä on hämeenkyröläinen Herman Adolf Prinz. Prinz (1849–1923) teki päivätyönsä Kyröskosken paperitehtaan paperimestarina, mutta hänen saavutuksenaan mainitaan myös Kyröskosken kasvinviljelyn ja puutarhanhoidon edistäminen. Hän mm. suunnitteli tehtaan oman puutarhan ja istututti hankkimiaan hedelmäpuiden taimia työläisten pihoille. Omassa puutarhassaan Kukkasmaassa hän kokeili harvinaisia kasvilajeja eri puolilta maailmaa. Konkreettinen näyttö Prinzin laajaalaisesta puutarhatuntemuksesta on Hämeenkyrön ja Viljakkalan Maataloudellisen yhdistyksen julkaisema kirja Kasvi- ja puutarhahoidosta (1896). Nimimerkillä ”Eräs kasvitarhan ystävä” kirjoitetun kirjan ohjeet ovat edelleen käyttökelpoisia. Kirjassa tuodaan esiin mm. jälleen ajankohtaisia neuvoja luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon. Hämeenkyrössä on samoihin aikoihin elänyt toinenkin kansanbotanisti, Kalle Linnusmäki, joka vaihtoi tiiviisti ajatuksia ja kasveja Prinzin kanssa. Hämeenkyröläisillä oli yhteys myös samaan aikaan Nokialla puutarha-asioissakin vaikuttaneeseen Pitkäniemen sairaalan ylilääkäriin Emil Hougbergiin. Puutarhaharrastajien verkostoja löytyi myös Oriveden ja Valkeakosken

Käsitteistöä • Maatiaiskasvi: Lajike, joka on ollut viljelyssä jo ennen tieteellistä kasvin jalostusta. Kantojen sisäinen vaihtelu on runsasta. • Isoäidin kasvit, vanhanajan kasvit: korostetaan kulttuurihistoriallista näkökulmaa. • Alkuperäiskasvi: Luonnonkasvi, joka on tullut Suomeen jääkauden jälkeen. • Muinaistulokas: Kasvi, joka on kulkeutunut Suomeen ihmisen myötä ennen 1600-lukua.

Kasvikuulutus Onko sinulla tiedossasi vanhoja perinnekasveja pirkanmaalaisilta pihoilta ja puutarhoista? Anna meille vinkki vanhoista kasvikannoista, niin pääset mukaan perinnepihan luomiseen. Kasvit voivat olla koristekasveja tai hyötykasveja; yrttejä, perennoita, pensaita tai vaikkapa yksivuotisia kesäkukkia, joiden siemenet ovat säilyneet sukupolvelta toiselle. Kerro meille myös perinnekasveihin liittyvät tarinasi. Mitä muistoja kasvi herättää? Miten kasvi on kulkeutunut pihallesi, keneltä ja mistä se on lähtöisin? Mitä sattumuksia kasvi on päässyt todistamaan? Kuinka se on menestynyt ja millaista hoitoa vaatinut? Kasvivinkkisi voit ilmoittaa Krista Mäkelälle krista.makela@ahlman.fi gsm. 043 824 3287 Lisätietoja: http://www.ahlman.fi/perinnepiha väliltä. Visavuorelle upean puutarhan perustanut kuvanveistäjä Emil Wikström oli tarkka kirjanpitäjä ja hänen muistiinpanoistaan löytyy mm. maininta siementenvaihdosta Orivedellä vaikuttaneen Hugo Hörtsänän kanssa. Tällaisia kasviharrastajia on varmasti ollut enemmänkin ja heitä löytyy keskuudestamme edelleen. Yksi Pirkanmaan perinnepihaprojektin tavoitteista onkin löytää näitä kasviharrastajia ja seurata heidän muodostamaansa kasvien- ja tiedonvälitysverkostoa. Kasvienkeruun työkaluja Perinnekasveja kerättäessä on tärkeää ottaa huomioon muutama asia: missä kerätyt kasvit tulevat kasvamaan, kuka niitä hoitaa, sekä miten kasvien tiedot saadaan talteen. Tietojen tallentamiseksi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksella on kehitetty kasvikeruulomaketta, joka toivottavasti saadaan laa-

jempaakin käyttöön. Perinnekasveja on onnistuneesti kerätty talteen esimerkiksi Yläneellä, missä kotiseutumuseon pihalle on kylältä löytyneitä kasveja käyttäen perustettu paikallisen kasviharrastaja Anton Korvan mukaan nimetty Korvan kasvitarha. Ahlmanin perinnepihalle saadaan toivottavasti kerättyä kattava valikoima perinnekasveja talteen ja perinnepiha tulee aikanaan toimimaan pirkanmaalaisena perinnekasvitietokeskuksena. Kasveja kannattaa kerätä talteen myös alueellisesti, mikäli vaikkapa paikallismuseossa löytyy tähän innostusta ja resursseja. Kannattaa kuitenkin muistaa H.A. Prinzin aikoinaan kasvitarhan perustajalle antama ohje: ”Ensiksi tahdon mainita, että se, joka alkaa kasvitarhaa rakentamaan, tekee viisaasti, jos hän ei tee sitä suuremmaksi, kuin voi hyvin hoitaa, sopiihan sitä joskus jatkaa, jos niin tahtoo.” 

LOTAT

− suosion aallosta pohjalle ja takaisin pinnalle

Elina Linkopuu Kirjoittaja on toiminut apulaistutkijana Pirkanmaan maakuntamuseossa

Pirkanmaan maakuntamuseon Museot verkossa – Pirkanmaan museoportaali -nimisen hankkeen yhteydessä luotiin Paikallismuseoiden Siiri-digitointi hanke, jonka tavoitteena on tarjota paikallismuseoille mahdollisuutta ottaa käyttöön Siiri-tietokannan kokoelmiensa luettelointivälineeksi.

Tässä ei ole kyse huonosta tiskauksesta, vaan kuppi on sukellettu Pyhäjärvesta.

on suojeluskuntiin ja Lotta Svärd -yhdistykseen liittyvää esineistöä kuten lotta- ja suojeluskuntapukuja, mitaleita sekä arkistomateriaalia. Väriltään harmaiden pukujen lisäksi lottiin liittyvistä esineistä tunnetuimpia ovat valkoiset, sinisin painatuksin koristellut lottakupit. Tampereen Suojeluskunta ja Lottamuseossa on tiettävästi Suomen laajin lottakuppikokoelma. Sen on kerännyt rouva Hilkka Salovaara. Lottakupit ovat valkoisia Arabia -posliinitehtaan kahvikuppeja, joihin on painettu sininen Lotta Svärd -tunnus ja paikkakunnan tai osaston nimi. Lotta Svärd-yhdistyksen jokaisella paikallisosastolla oli oma kahviastiasto. Lottakuppeja käytettiin mm. Lottakanttiineissa ja -kahviloissa, joiden toiminnalla kerättiin rahaa yhdistykselle. Lisäksi kahvikuppeja käytettiin yhdistystoiminnassa, kahvituksissa tai juhlissa. Lotta-astiastojen tarkoituksena oli myös lisätä yhteenkuuluvuutta yhdistyksen sisällä. Rauhan solmimisen jälkeen vuonna 1944 rauhanehtojen mukaan suojeluskunnat ja Lotta Svärd -yhdistys lakkautettiin, jonka jälkeen suojeluskunta- ja lottamateriaalia, esimerkiksi kahviastiastoja, lottapukuja ja jäsenkirjoja, hävitettiin tai

Piila Viitanen

Juha Vesaranta

äytännössä maakuntamuseo on tarjonnut paikallismuseoille kuukauden mittaista kokoelmien digitointijaksoa. Työtä on rahoitettu valtionavustuksella, jonka Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt alle 30-vuotiaiden työllistämiseksi tarkoitetusta määrärahasta käytettäväksi pirkanmaalaisten paikallismuseoiden esine- ja kuvakokoelmien digitointiin Siiri tietokantaan. Vuoden 2012 loppuun mennessä Siiri -tietokannan tulee ottaneeksi käyttöönsä 14 pirkanmaalaista paikallismuseota, joista yksi on Tampereen Suojeluskunta- ja Lottamuseo. Tampereen keskustassa, Tammelassa sijaitseva Tampereen Suojeluskunta- ja Lottamuseon kokoelmia digitoitiin vuoden 2011 lopussa Siiri-tietokantaan. Museon kokoelmassa

piilotettiin. Lakkauttamisen jälkeen suojeluskuntien ja lottien toiminnasta tuli vaiettu asia ja kipeä asia. Myöhemmin lotta- ja suojeluskuntamateriaaleja on löydetty vinteiltä, seinien välistä tai järvistä. Vuonna 2009 tamperelainen sukellusryhmä oli dyykillä eli hupisukelluksella Pyhäjärvessä Pirkkalassa. Sukelluksen tarkoituksena oli löytää järveen pudonnut avain. Dyykki muuttuikin etsintäsukelluksesta löytöretkeksi, kun sukeltajat löysivät sukelluksen aikana järvestä vaaleita posliiniesineitä, jotka olivat pienellä alueella järven pohjassa vain parin metrin syvyydessä. Kuivalla maalla mutaiset valkoiset astiat osoittautuivat Tampereen Lotta Svärd -osaston astiastoksi: ruokalautasiksi, kahvikupeiksi sekä aluslautasiksi. Sukeltajat nostivat pienissä erissä pinnalle astioita, jotka olivat olleet järven syvyyksissä yli 60 vuotta. Muutamia astioita oli rikkoutunut kivikkoisen rannan kiviin, mutta valtaosa astiastosta oli pysynyt ehjinä järven pohjassa. Sukelta-

Juha Vesaranta

Pyhäjärven pohjasta nostettuja lottakuppeja.

Hetkellisesti näytteillä olevat POP-UP -tempaukset ovat saaneet osakseen paljon huomiota sekä Suomessa että muualla maailmalla. POP-UP -ravintolat ja -taidegalleriat taitavat olla niiden yleisimpiä ilmentymiä. Otin osaa ilmiöön omalla panoksellani kaksi kertaa vuoden 2011 aikana.

ärjestin Vapriikin tekstiilikonser-

Arja Koskinen

vointiosastolla kaksi pientä POP-

Kirjoittaja on Tampereen museoiden

UP -näyttelyä, yhden kesällä ja toisen

konservaattori

syksyllä. Kyseiset näyttelyt olivat auki

Arja Koskinen

jat päättivät lahjoittaa kahvikuppeja ja aluslautasia Tampereen Suojeluskunta- ja Lottamuseolle. Järven pohjasta löytyneet lottakupit kertovat lottien tarinan suosiosta unohdukseen painumisesta sekä viime vuosikymmenten aikana uudestaan lottien työn arvostuksen nousemisesta. 

POP-UP - näyttelyt Vapriikissa kolmen tunnin ajan edeltä ilmoitettuina päivinä. Näyttelyiden ensisijaisena tarkoituksena oli tehdä museokokoelmaa tutuksi museon omalle henkilökunnalle, sillä monet museon työntekijät eivät koskaan pääse tutustumaan museokokoelmaan niin läheltä kuin konservaattorit. Esineiden näkeminen

Suojeluskunta (1918–1944) oli vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, joka toimi myös virkavallan apuna sekä sen osana. Lotta Svärd -yhdistys (1920 – 1944) muistetaan lottien vapaaehtoisista maanpuolustustehtävistä kuten sotasairaanhoidosta, muonituksesta sekä ilmavalvonnasta talvi- ja jatkosodan aikana.

läheltä ja koskettaminen on etuoikeus, joka useimmiten suodaan vain meille konservaattoreille. Niinpä tarkastaessani museokokoelmia ajattelin, että olisi mukavaa jos muutkin museolaiset

Merkkausliina vuodelta 1832.

edes näkisivät samat esineet. Ensimmäisessä näyttelyssä esillä

Suurin osa kokoelman merkkausliinois-

oli museon merkkausliinakokoelmaa.

ta on tehty 1800-luvulla, vanhin niistä

Se on osa Tampereen museoiden

on 1700-luvun lopulta.

vanhinta ns. Hämeen Museon kokoel-

Toisessa näyttelyssä laitoin esille

maa. Merkkausliinat ovat nuorten alle

osan museokokoelman epoleteista.

20-vuotiaiden tyttöjen tekemiä käsityö-

Kokoelmassa on epoletteja tsaarin

näytteitä, joihin on tehty kirjontapis-

ajalta pitkälle itsenäisyyden ajalle

toharjoituksia, esimerkiksi aakkosia,

saakka. Vaikka suurin osa epoleteista

numeroita ja kirkollisia aiheita. Museo-

on kuulunut sotilaiden virkapukuihin,

kokoelmassa olevat merkkausliinat on

on joukossa myös laivojen kapteenien

saatu eripuolilta Pirkanmaata eli ne

virkapukuihin kuuluneita. Epoletit ovat

eivät ole vain pienen ryhmän tekemiä.

sotilas- tai ammattiarvojen tunnuksia,

Arja Koskinen

jotka kiinnitetään virkapukujen kauluksiin, olkapäille ja rannekkeisiin. Tampereen museoiden konservointilaitokset muuttavat vuoden 2012 aikana uuteen Kokoelmakeskukseen Ruskoon. Esineiden näyttäminen museon henkilökunnalle ja POP-UP -näyttelyiden järjestäminen vaikeutuu huomattavasti, mutta myönteisen palautteen rohkaisemana yritän jatkaa 1–3 esineen POPUP:ien tekoa jatkossakin. 

Kapteenin epoletti 1800-luvulta.

Pompejilaine Samuli Simelius Kirjoittaja on Helsingin yliopiston jatko-opiskelija, joka tekee väitöskirjaa Pompejin peristyylipuutarhoista

Vuonna 79 Vesuviuksen purkaus hautasi roomalaisen kaupungin Pompejin. Purkauksen alle jäi korvaamatonta tietoa pompejilaisten elämästä, jota nykyajan arkeologit tutkivat. Pompejilaisessa yksityistalossa oli monesti puutarha. Se saattoi olla ympäröity pylväskäytävillä eli peristyylillä . Lähteet ja metodit Selitin eräälle kirjallisuustieteilijälle, mitä tutkin. Hän kysyi oikeutetusti: ”Miten niitä puutarhoja tutkitaan, kun eihän niitä enää ole olemassa?” Kysymys herätti minut miettimään, sillä olin jo niin uppoutunut omaan tutkimusaiheeseeni, etten edes huomannut eroa muuhun rakennusarkeologiaan, jossa tutkimuskohteesta on mahdollisesti säilynyt huomattavasti enemmän. Puutarhojen useat tärkeät elementit, kuten kasvit, ovat monesti hävinneet. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Antiikin puutarhojen kasvillisuutta voidaan tutkia uusilla menetelmillä, kuten maa-

näytteillä ja siitepölyanalyyseillä, joilla saadaan selville puutarhan kasvustoa. Arkeologisessa kaivauksessa nähdään maakerrosten muodoista ja väreistä istutusten muodot sekä kasvien paikat. Pompeji on arkeologinen poikkeus myös puutarhojen suhteen. Siellä voidaan soveltaa muualle sopimattomia metodeita puutarhatutkimuksessa. Vesuviuksen purkaus jätti alleen hiiltyneitä hedelmiä, siemeniä ja puuta. Niistä pystytään rekonstruoimaan puutarhan kasvillisuutta. Säilyneiden seinämaalausten perusteella voidaan myös päätellä antiikin puutarhoissa olleita kasveja. Toisaalta on hyvä muistaa, etteivät taideteokset aina välttämättä

Pompejin kartta ja julkiset puutarhat. Sininen = palestrat, punainen = kolmikulmainen forum, oranssi = amfiteatterin viereinen puisto, violetti = kylpylöiden palestrat, vihreä = alue, jossa suuria puutarhoja ja viljelyalueita, musta = Helsingin yliopiston EPUH-projektin (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) tutkimuskortteli. EPUH

kuvaa tarkasti todellisuutta. Jokainen Pompejissa käynyt on varmasti törmännyt kipsimuotteihin hautautuneista ihmisistä. Samaa menetelmää voidaan soveltaa suurten kasvien juuriin. Kun tuhkan ja laavakiven alle jäänyt orgaaninen aines häviää, syntyy onkalo. Kolo täytetään rautalangoilla sekä kipsillä ja annetaan kuivua. Lopuksi maa poistetaan kipsimuotin ympäriltä. Kipsivalosta verrataan modernien kasvien juuriin ja tästä voidaan parhaassa tapauksessa päätellä, mikä puu tai pensas puutarhassa on ollut. Arkeologian lisäksi myös kirjalliset lähteet kertovat antiikin puutarhoista, kasveista sekä puutarhassa tapahtuneista toimista, joita ei juurikaan arkeologisista lähteistä voisi selvittää. Esimerkiksi Plinius nuorempi mainitsee työskentelevänsä mielellään peristyylipuutarhassa. Pliniuksen

lisäksi merkittäviä tietoja puutarhoista antavat hänen enonsa Plinius vanhempi, arkkitehti Vitruvius sekä maatalousoppaiden laatijat Cato vanhempi, Varro ja Columella. Heidän lisäkseen monet antiikin kirjailijat mainitsevat usein mielenkiintoisia asioita puutarhoihin liittyen. Antiikin puutarha Puutarha esiintyy jo myyteissä, kuten Raamatun Edenin puutarha. Puutarha voidaan nähdä symbolina ihmisen halulle kontrolloida luontoa. Toisaalta se on myös maaseudun kaipuuta kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Varhaisimmat tekstimaininnat puutarhoista löytyvät sumereilta, ja puutarhat olivat tärkeä osa Lähi-idän korkeakulttuureita. Merkittävimpänä esimerkkinä ovat Babylonin roikkuvat puutarhat. Egyptissä puutarhoja esiintyy temppelien ja palatsien yhteydessä. Kuivassa maassa puutarha on osa ylellistä elämää, luksusta. Kreikassa puutarhat olivat yleensä julkisia lehtoja, jotka olivat säilyttäneet osaksi luon-

nonmukaisuutensa. Taloissa puutarhoja oli harvemmin. Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) sotaretket tuovat itäiset vaikutteet Kreikkaan hellenistisellä kaudella. Puutarhojen osalta mallia otetaan persialaisesta Paradeisos-puutarhasta, joka oli suljettu muureilla ja suunniteltu yläluokan huvituksia varten. Siellä oli vesipisteitä ja katoksia oleskelua varten, ja sinne saatettiin jopa tuoda villieläimiä metsästettäväksi. Idästä koristepuutarhat saapuivat hellenististen hallitsijoiden palatseihin, joista ne omaksuttiin myös tavallisiin koteihin. Samaan aikaan talon keskukseksi muodostui pylväskäytävin ympäröity keskuspiha eli peristyyli. Roomalaisille niin peristyyli kuin puutarhakin välittyivät hellenistisestä maailmasta. Roomalaiseen talon keskus oli atrium, eteishalli, ja talon perällä oli puutarha, hortus. Roomalaisena piirteenä on pidetty hortuksen yhdistämistä peristyyliin eli puutarha ympäröitiin pylväskäytävin.

Lasse Honkanen

en puutarha Tämä kehitys alkoi kolmannella vuosisadalla eaa. Roomalaiseen taloon ja yksityisarkkitehtuuriin vaikuttivat suuresti roomalaisten huvilat, villat, joista myös peristyylipuutarha todennäköisesti levisi yksityistaloihin. Pompejilainen puutarha Vesuviuksen alueen maa ja ilmasto ovat tulivuoren ansiosta hedelmällistä ja hyvää viljelysmaata. Pompejista on kaivettu esiin noin kaksi kolmannesta, ja tästä alueesta noin 17,7 prosenttia on ollut puutarha- tai viljelykäytössä. Antiikin kaupungiksi se on suhteellisen suuri määrä, sillä viljely- ja puutarhatoiminta tapahtui suureksi osaksi kaupungin muurin ulkopuolella. Pompejista on löydetty noin 450 puutarhaa, joista reilut 200 on peristyylipuutarhoja ja niistä 168 on yksityistaloissa. Yhdessä talossa niitä saattoi olla yhdestä neljään kappaletta. Pompejissa ei ole juurikaan julkisia puutarhoja, toisin kuin Roomassa. Pompejin

Samuli Simelius /EPUH

Julius Polybiuksen talon peristyyli.

Maija Holappa ja Samuli Simelius / EPUH.

muuria on saattanut ympäröidä suuri puistoalue; ainakin osa kaupungin ulkopuolella olleista haudoista oli koristeltu pienellä puutarhalla. Pompejissa on kaksi julkista palestraa teatterin lähellä ja yksi amfiteatterin vieressä. Niiden keskustassa on ollut kasveja. Kolmikulmainen forum ja amfiteatterin ympäristö ovat ilmeisesti myös olleet puistomaisia. Lisäksi kaupungin kylpylöiden palestroissa on ollut puutarhat. Temppeleistä vain kaupungin muurin sisällä sijaitsevalla Isiksen temppelillä on ollut pieni puutarha. Pompejin kaakkoisosassa oli useita lähestulkoon pelkästään pienimuotoiseen maanviljelykseen varattuja alueita. Niissä oli usein myös ulkotriclinium eli kolmen leposohvan muodostama Π-kirjaimen muotoinen ruokailuryhmä, jonka keskellä oli yleensä pöytä. Triclinium voitiin suojata pergolalla tai katoksella. Ulkotricliniumien takia on arvioitu, että nämä suuret puutarhat olisivat olleet ravintoloita, mutta tricliniumeja löytyy myös yksityistalojen puutarhoista. Puutarha oli hyvä tila monenlaiselle toiminnalle, joten työskentely tapahtui usein siellä. Puutarhoja ovat hyödyntäneet niin leipomot, värjäämöt, kutoma- ja nahkateollisuus, marmori- ja kivenveistämöt kuin korusepänpajakin.

EPUH:in tutkimuskortteli IX, 3, johon on merkitty kahden talon julkiset tilat fauces atrium tablinum puutarha

Myös hotellien, majatalojen ja ravintoloiden yhteydessä oli lähes aina puutarha. Yhdessä Pompejin peristyylipuutarhassa on ollut lintutarha, ja eräs puutarha on toiminut taimitarhana kaupungissa. Puutarhoja hyödynnettiin siis liike-elämässäkin. Suuri osa Pompejin puutarhoista sijaitsi yksityistaloissa. Roomalainen ja pompejilainen talo avautuu sisäänpäin ja on ulkoapäin suljettu. Keskeisimmät tilat atrium ja peristyyli olivat tärkeitä liikkumisen, mutta myös valon saannin kannalta. Lisäksi niissä oli usein mahdollisuus kerätä sadevesi talteen. Useimmiten talo rakentuu ovelta puutarhan perälle kulkevan akselin ympärille. Tällä akselilla olivat yleensä tärkeimmät julkiset tilat: fauces eli eteinen, atrium, tablinum eli työhuone ja peristyylipuutarha. Nämä tilat olivat periaatteessa avoimia vierailijoille ja muut huoneet yksityisiä. Akselin on arvioitu olleen avoin mahdollistaen talon ihailun ovelta. Uusin tutkimus muun muassa väliovista on kyseenalaistanut näköakselin avoimuuden. Roomalaisessa yhteiskunnassa tärkeä rooli oli salutatiolla eli tervehdyskäynnillä, jossa klientit vierailivat isäntänsä talossa aamuisin. Salutatio tapahtui talon julkisissa osissa, ja siksi niiden koristelulla pyrittiin näyttämään talon isännän varak-

kuutta ja sosiaalista asemaa. Sosiaalisen funktion lisäksi puutarhaan vaikuttivat myös henkilökohtainen maku ja fyysiset rajat. Siksi puutarhojen välillä on suuriakin eroja Pompejissa. Pienimmät puutarhat ovat vain runsaat kymmenen neliömetriä kun suurimmat ylittävät helposti 600 neliömetrin pinta-alan. Portiikki ja pylväät olivat antiikissa ylellisyyden merkki. Täydellisessä peristyylissä on jokaisella neljällä sivulla pylväskäytävä, mutta Pompejissa on useita puutarhoja, joissa on vain kaksi tai kolme pylväskäytävää, joskus vain yksi. Pylväiden tyyli ja koko vaihteli laidasta laitaan. Suosituin on kuitenkin punainen alaosa ja valkoinen yläosa. Yleensä pylväät oli muurattu tiilistä ja kivistä. Marmoripylväitä ei yksityistaloista ole löytynyt, mutta niitä pyrittiin imitoimaan laastilla ja maalilla. Vesi on tärkeä elementti puutarhassa jo kasvienkin takia. Peristyyli keräsi veden katolta maassa kulkeneeseen kouruun, josta se ohjattiin talon alla olevaan vesisäiliöön. Sen suu oli usein peristyylipuutarhassa, josta vettä voitiin hakea kodin tarpeisiin. Aukko oli suojattu kivestä valmistetulla kaivonrenkaalla. Keisari Augustuksen ajalla (27 eaa.–14 jaa.) Pompejiin rakennettiin akvedukti, joka toi vettä kaupunkiin. Se lisäsi vedenkäyttömahdollisuuksia, ja suihkulähteet puutarhoissa yleistyivät. Esimerkiksi veistoksiin voitiin liittää vesisuihku. Puutarhan keskikohdassa suosittiin monesti

H. Väänänen / EPUH

Marcus Lucretiuksen talon puutarha veistoksineen. Talo on EPUH-projektin korttelin suurin ja koristelluin.

vuodenajan mukaan kukat toivat niihin väriä. Pompejissa kukkivat muun muassa muratti, myrtti, heisi, krysanteemi, madonnanlilja, orvokki, oleanteri ja ruusu. Campanian ruusut olivat kuuluisia jo antiikin aikana. Peristyylipuutarhoja koristeltiin myös ruukkukasveilla. Puutarhoissa oli myös pieniä palstoja yrttejä ja ruokakasveja varten. Joissain tapauksissa ruoan valmistus tapahtui puutarhassa tai ainakin usein talon keittiö on puutarhan lähellä, koska näin savu pääsi ulos puutarhan kautta. Peristyylipuutarhoissa oli pöytiä, joita voitiin käyttää muun muassa työskentelyyn tai ruokailuun. Kolmesta peristyylistä on löytynyt aurinkokello. Se on avoimena tilana luonnollinen valinta kellon paikalle. Aurinko-

Tiina Tuukkanen / EPUH

matalia vesialtaita, joiden keskellä oli vesisuihku. Muunkinlaisia altaita löytyy Pompejin puutarhoista. Yleensä niiden sisäosa oli maalattu siniseksi. Altaissa voitiin pitää myös kaloja. Vesielementtien lisäksi puutarhoja koristeltiin veistoksin. Ne olivat pieniä ja tyyliltään useimmiten hellenistisiä, luultavasti Napolin alueella tehtyjä kopioita. Yleensä veistoksia on löytynyt puutarhoista vain muutama, mutta joissain taloissa kuten Marcus Lucretiuksen talon puutarhassa on ollut jopa 18 veistosta. Jumalista selvästi suosituin veistosten aihe oli viininjumala Dionysos, joka oli puutarhojen suojelija. Toiseksi suosituin on toinen puutarhojen suojelija ja Pompejin kaupungin suojelusjumalatar Venus, joka tunnetaan rakkauden jumalattarena. Puutarha on ollut roomalaisille pyhä alue ja yksi talon tiloista, jossa on voinut sijaita larariumin eli kotijumalien larien kulttipaikka. Kasveista suosittiin puita. Ne loivat varjoa ja suojaa. Pompejissa kasvoi plataaneja, laakereita, myrttipuita ja -pensaita, taatelipalmuja, granaattiomena-, villiomena-, ja kirsikkapuita sekä muita hedelmä- ja pähkinäpuita. Myös puut saattoivat olla pyhiä. Talossa VII.vi.28 on löydetty alttarin viereltä puunjuuret, joten kyseessä on todennäköisesti ollut pyhä puu. Augustuksen ajasta lähtien yleistyivät muotoon leikatut puutarhat. Puutarhat olivat pääosin vihreitä, mutta

kellot ovat kuitenkin harvinaisia, ja luultavasti suurin osa asukkaista on hyödyntänyt kaupungin julkisilla paikoilla olleita aurinkokelloja. Peristyyliä voitiin käyttää myös varastointiin, koska siellä oli runsaasti tilaa. Amforoita on löytynyt paristakymmenestä peristyylipuutarhasta ja suuria dolium-säilytysastioita viidestä. Luultavasti niitä on ollut myös useammassa peristyylissä, mutta näiden esineiden löytöpaikkoja ei ole merkitty hyvin talteen 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon kaivauksissa. Lamppujen, joilla puutarhaa on valaistu pimeällä, kohtalo on ollut sama. Ne on voitu asettaa seinillä olleisiin pieniin syvennyksiin. Koska peristyylipuutarha oli rajattu seinillä ja se oli tärkeä osa talon julkista puolta, seinät voitiin koristella seinämaalauksilla. Pompejilaiset koristivat puutarhan seiniä mielellään puutarhaaiheilla. Näin syntyi illuusio puutarhan jatkumisesta seinän toisella puolella. Lisäksi eläin- ja metsästysaiheet olivat suosittuja. Mytologiset aiheet, egyptiläiset teemat ja sakraali-idylliset maisemat saattoivat myös koristaa peristyylejä. 

Lararium EPUH-korttelin talossa IX, 3, 15.

Maakunnallinen museopäivä 2011 Katsaus päivän ohjelmaan ja ryhmäkeskustelujen tuloksiin Kirsi Kaivanto

uentojen kokoavaksi teemaksi oli muotoutunut ”Museon kehittäjän työkalupakki”. Pakki koostui koordinaattori Marianna Kosken ja projektitutkija Juha Hirvilammen yhteiskatsauksesta koskien Museoviraston valtakunnallista paikallismuseoiden kehittämishanketta. Tämän jälkeen tutkijat Miia Hinnerichsen, Miinu Mäkelä ja Kirsi Kaivanto kertoivat Museot verkossa -hankkeen ja siihen sisältyvän Siiri-tietokannan kuulumisista. Vielä ennen lounastaukoa valokuvaaja Reetta Tervakangas antoi ohjeistusta

museoesineiden valokuvaamiseen ja museoamanuenssi Tiina Paavola selvitti mitä kokoelmien kansainvälinen liikkuvuus edellyttää museolta eli mitä museon on hyvä tietää, kun sen kokoelmia esitellään esim. netissä. Lounastauon jälkeen päivän loppuosa käytettiin ryhmäkeskusteluihin. Osanottajat jaettiin viiteen ryhmään, joista kukin keskusteli yhdestä paikallismuseotoimintaan liittyvästä aiheesta. Lisäksi oli yksi aihe kaikkien ryhmien pohdittavaksi. Keskusteluaiheita olivat: 1. Kuntaliitokset: uhka vai mahdollisuus? 2. Paikallismuseo kohtaamispaikkana 3. Lapset ja nuoret mukaan museotoimintaan 4. Kävijämäärät nousuun 5. Toiminnan laajentaminen museon ulkopuolelle Kaikki ryhmät: Maakuntamuseon ja paikallismuseon yhteistyö Stina Riikonen

Elina Karppinen

Viimevuotinen maakunnan paikallismuseoille suunnattu museopäivä järjestettiin kesän korvalla 1.6. tuttuun tapaan museokeskus Vapriikin auditoriossa. Paikan päälle saapui kohtuullisen mukavasti pirkanmaalaista museoväkeä, luennoitsijat olivat Vapriikissa työskentelevien lisäksi Museovirastosta.

Vapriikin valokuvaaja Reetta Tervakangas esitelmöi museoesineiden kuvauksesta.

Keskustelua annetuista aiheista käytiin ilahduttavan vilkkaasti. Seuraavassa yhteenvetoa ryhmien kirjaamista keskustelutuloksista. Aiheesta ”Kuntaliitokset: uhka vai mahdollisuus?” kirjattiin: museoiden toiminnalle osoitettujen resurssien mahdollinen heikentyminen, virkojen yhdistämisen seurauksena museotyölle ei osoiteta omaa viranhaltijaa eikä museorakennusten kunnostukseen riitä rahaa. Lisäksi uhkana koettiin liitoksista aiheutuvat epäselvyydet mikä asia kenellekin viranhaltijalle kunnassa kuuluu, sekä erilaisten hallintokulttuurien yhteen tör-

määminen ja henkilökohtaisten kontaktien katkeaminen. Kuntaliitosten mahdollisuutena nähtiin paikallisuuteen liittyvä voima, jota voitaisiin hyödyntää monenlaisessa yhteistyössä. ”Paikallismuseo kohtaamispaikkana” -aihetta pohtinut ryhmä piti museokahviota eräänä mahdollisena kohtaamispaikkana. Museota pidettiin sopivana teematapahtumien ja tutustumispäivien järjestämispaikkana erityisryhmille esimerkkeinä erilaiset yhdistykset ja paikkakunnalle juuri muuttaneet. Myös muiden yhteisöjen mahdollisuutta järjestää tilaisuuksiaan paikallismuseossa ja museon piha-alueen käyttöä aukioloajan ulkopuolella ikään kuin yhteisenä olohuoneena (esim. piknikillä käynti) esitettiin mahdollisuuksina, joiden myötä museosta voisi muodostua kohtaamispaikka. Ongelmiksi mainittiin muun muassa museorakennusten puutteet (lämmitys, wc- ja keittiötilat) yleisötilaisuuksien järjestämiseen sekä tilaisuuksien mahdollisesti aiheuttamat vauriot museoesineille. ”Lapset ja nuoret mukaan museotoimintaan” -haasteen avainsanana pidettiin toiminnallisuutta. Esimerkkeinä esitettiin museossa/museon piha-alueella järjestettävät työpajat, pelit, vanhat leikit, näytelmät sekä erilaiset elämykset kuten maalaisrauha ja kiireettömyys. ”Kävijämäärät nousuun” -teemaa pohtinut ryhmä esitti lähes edellisen kaltaisia vastauksia museoiden suosion kasvattamiseen avainsanana

Kuokkalan museoraitin lautapeli on mainio tapa herättää kiinnostusta ja esitellä koko museoalue.

aktiviteetit (esim. työnäytökset, kurssien järjestäminen). Lisäksi ryhmä piti tärkeänä panostusta opastuksen järjestämiseen, opasteiden tuottamiseen ja mediassa näkymiseen sekä erilaisten kohderyhmien huomioimiseen museokävijöinä. Ryhmä, joka mietti ”Toiminnan laajentaminen museon ulkopuolelle”, ehdotti vastaukses-saan yhteistyötä muiden paikallisten toimijoiden kanssa: ”museo menee vanhainkotiin/ kouluun/päiväkotiin”. Yhteistyökumppaneiksi esitettiin työväenopistoa, urheiluseuroja, Marttoja, Lions clubia ja partiota. Kaikille ryhmille tarkoitetun aiheen ”Maakuntamuseon ja paikallismuseon välinen yhteistyö” -vastauksissa ehdotettiin muun muassa, että maakuntamuseosta tehtäisiin joka vuosi asiantuntijavierailu kaikkiin alueemme paikallismuseoihin ja että museopäiviä järjestettäisiin useampia vuosittain. Nykyisen touko-kesäkuun vaihteessa järjestettävän maakunnallisen museopäivän ajankohtaa ehdotettiin aikaistettavan. Lisäksi maakuntamuseon toivottiin tekevän neuvontakäyntejä paikallismuseoihin sekä antavan niille apua (esim. avustusten hakeminen) ja museotyötä

koskevaa perustietoa (esim. viisi faktaa museotyöstä eli mitä pitää ehdottomasti tietää ja tehdä). Lopuksi pari kommenttia koskien ”Maakuntamuseon ja paikallismuseon välisen yhteistyön” vastauksia. Ajatus, että maakuntamuseosta tehtäisiin joka vuosi käynti jokaiseen pirkanmaalaiseen paikallismuseoon on lämpimästi kannatettava. Totuus on kuitenkin kaunista ajatusta karumpi, sillä kaikissa maakunnan noin sadassa museossa vierailu vuosittain ei ajankäytöllisesti ole mahdollista. Tämä puolestaan johtuu maakuntamme museotiheydestä, joka on toisella sijalla maamme muiden maakuntamuseoiden alueisiin verrattuna. Sen sijaan teemme tarpeen mukaan neuvontakäyntejä maakunnan museoihin, sekä isoihin että pieniin. Neuvoja voi pyytää paikalliskulttuuritutkijan lisäksi niin perinnerakennusmestarilta kuin konservaattoreiltakin.  Ja vielä, on hyvä muistaa kuten ryhmäkeskustelussa todettiin: paikallisuudessa on voimaa!

Seppo Ala-Soini Ala-Soinin isäntä

Matti Heikkilä

Muistinvaraisesti 1960–70-luvulla piirretty asemakartta Kilvakkalan kylästä ennen uusjakoa 1920-luvun alussa. Piirtäjä Seppo Ala-Soinin täti Fanny Ala-Soini (s. 1901)

Ala-Soinin vanha kanta-, sukuja perintötila sijaitsee historiallisessa Ylisessä-Satakunnassa Ikaalisten pitäjän Kilvakkalan maarekisterikylässä. Kylässä on jo rautakaudella ollut 12 kantatilaa, joista Soini oli rekisterinumeroltaan No 3 ja myöhemmin No 5. Talot olivat sijoittuneet ensin sarkajaon aikaan nauhakyläksi Kyrösjärven rantatöyräälle ns. Vanhaankylään, josta ne isonjaon yhteydessä 1700-luvun lopulla siirrettiin ylemmäksi Kilavakkalanharjulle. Isojaon täydennyksessä eli ns. uusjaossa osa kylän taloista siirrettiin laajemmalle kyläalueelle peltojen uudelleenjärjestelyn yhteydessä. Talot, joissa oli kivinavetot, jäivät entisille paikoilleen.

oinin kantatila esiintyy jo Ikaalisten ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1540, mutta sen tiedetään olevan sitäkin vanhempi, minkä merkkinä sukuviirissä on kotkanpää. Soinin ensimmäisenä kirjattuna isäntänä mainitaan Mats Soini, joka oli myös eränkävijä. Eräsijoja ja niittyjä oli mm. Kankaanpään Petkeleen kylässä ja Jämijärvellä. Alun perin Soinin ensimmäinen asukas on ollut Ruotsin kuninkaan asemies eli soini, joka on aikanaan asettunut asumaan Kilvakkalan luonnonkauniiseen järvimaisemaan. Heimokannaltaan Soinit ja kilvakkalalaiset yleensä ovat hämäläistäkin hämäläisempiä, jotka kiintyvät syvästi omaan synnyinseutuunsa. Luonteenomaista on myös raikas huumori ja vaikeuksien edessä talttuma-

ton elämänasenne. Soinin talo jaettiin jakolain voimaantultua vuonna 1758 YliSoiniksi ja Ala-Soiniksi, joista AlaSoini on säilynyt saman suvun hallussa jo ainakin 500 vuotta. Olen järjestyksessä talon neljästoista isäntä. Täyttäessäni viisikymmentä vuotta vuonna 1997 loin katseen menneisyyteen ja päätin tallentaa Ala-Soinin tilaan ja Kilvakkalan kyläänkin liittyvää perinnetietoa ja vanhaa esineistöä Sukutilamuseon muodossa. Jo isäni, Matias Oskari (s. 1910), oli tallentanut erilaista menneen ajan asiakirja-aineistoa ja vanhoja työkaluja sekä kertonut omaa muistitietoa läheisilleen. Tältä pohjalta oli suorastaan velvollisuus jatkaa perinteitten vaalimista. Ala-Soinin Sukutilamuseon tallenteet on luetteloitu ja numeroitu

esineluetteloon 21: een osastoon. Esineet ja asiakirjat on kerätty talon vanhaan 1700-luvun lopulla rakennettuun pakarirakennukseen ja vuonna 1902 valmistuneeseen kivinavettaan. Navettaan on kerätty lähinnä vanhojen puuvartisten kirveitten ja vasaroitten kokoelmaa, joka on kasvanut jo lähes seitsemäänsataan kappaleeseen. Sukutilamuseossa on kaikkiaan lähes neljätuhatta tallennetta, jota ovat pääosin tilan omia jo vähintäänkin ikäkuluja käyttöesineitä ja alkuperäistä kirjallista materiaalia. Esineitä kertyy kaiken aikaa lisää etenkin laatimieni perinnejulkaisujen muodossa, julkaisuja on jo yli kolmenkymmenen. Vuonna 2008 ensimmäisen kerran julkaistussa Suukopua -murresanakirjassani on nyt yli neljätuhatta ikaalilaisittain murrettua menneen ajan sanuetta ja lisää tulee ”ku rämpsämämmiä”. Näin ollen museo elää, ”museum vivere”. Kauniiksi lopuksi toivon, että Ala-Soinin Sukutilamuseon vaatimaton ja hiljaisesti oloaan säteilevä esineistö täydentää sopivasti paikallista kulttuuriantia. Kylä ja talo, joka ei tunne historiaansa, on kuin muistinsa menettänyt mies maailmanrannan rantakivillä. 

Kulttuuriympäristöpalkinto Kaisa Kirkko-Jaakkolalle Miinu Mäkelä Kirjoittaja on tutkija Pirkanmaan maakuntamuseossa

irkanmaan maakuntamuseo haluaa kulttuuriympäristöpalkinnolla nostaa esiin pirkanmaalaisen kulttuuriympäristötyön tekoja ja tekijöitä. Parhaimmillaan kulttuuriympäristö ja sen merkitykset ovat osa kansalaisten jokapäiväistä elämää, arkeamme ja ympäristöämme rikastava ja identiteettiämme rakentava tekijä. Ammattimaisessa työssä, vapaaehtoistoiminnassa ja niitä yhdistämällä kulttuuriympäristölle saadaan huomiota, nostetaan tietoisuuteen korjattavia epäkohtia tai ylipäänsä herätetään huomiota omaan kulttuuriympäristöön ja siitä nauttimiseen. Kulttuuriympäristöä voidaan arvostaa, säilyttää ja käyttää hyvin monilla eri tavoilla. Kulttuuriympäristöpalkinto on ideoitu herättämään myönteistä huomiota kulttuuriympäristöön ja sen parissa toimiviin. Palkinnon antaminen on tunnustus ja kannustus. Ansioituneita kulttuu-

riympäristöaktiiveja on Pirkanmaalla paljon. Palkinto jaetaan jatkossa vuosittain henkilölle tai yhteisölle, joka on tuloksekkaasti, esimerkillisesti ja pitkäjänteisesti toiminut pirkanmaalaisen kulttuuriympäristön hyväksi. Valintakriteerien painotukset tulevat vaihtelemaan eri vuosina, koska toimijoiden lähtökohdat ovat erilaisia ja aktiivisuus monimuotoista. Kaisa Kirkko-Jaakkola on toiminut pitkään ja monipuolisesti Nokian kulttuuriympäristön hyväksi. Nokialle erityisen leiman luovat vesistöt koskineen. Kokemäenjoen vesistön rannoilla on asuttu, kuljettu, käyty kauppaa ja harjoitettu muita elinkeinoja kivikaudelta lähtien. Nykyisessä ympäristössä näkyvät voimakkaasti Nokianvirran ja Siuron koskien ympärille syntyneen teollisuuden jäljet. Kaisa Kirkko-Jaakkolan pitkäjänteisessä työssä nokialainen kulttuuriympäristö on suunnitelmallisesti ja monipuolisesti yhdistynyt kulttuurin parissa tehtävään perustyöhön. Kaisan aloitteesta Nokialla on säännöllisesti nostettu esille realistisia ja samalla hyvin luontevia kulttuuriympäristön vaalimisen toimintatapoja. Nokialla on toteutettu arkeologisia tutkimuksia esimerkiksi Nokian kartanon ja kappelin alueella, tehty useita arkeologisia inven-

Reetta Tervakangas

Pirkanmaan kulttuuriympäristöpalkinto jaettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Palkinnon sai Nokian kaupungin vapaaaikapalvelujohtaja Kaisa Kirkko-Jaakkola. Palkinnon jakaa Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikkö, palkittavan valinnassa tehdään yhteistyötä mm. Pirkanmaan ELY-keskuksen kanssa.

Pirkanmaan kulttuuriympäristöpalkinnon saaja Kaisa Kirkko-Jaakkola puhuu palkinnon julkistamistilaisuudessa. Palkintoteosta pitelee vt. museotoimenjohtaja Tuija-Liisa Soininen.

tointeja, laadittu Pirkanmaan ensimmäinen kulttuuriympäristöohjelma ja tarjottu koululaisille erikoiskursseja heidän lähiympäristönsä kulttuurisista kerrostumista. Kulttuuriympäristöpalkinnon saaminen vaatii erityistä panostusta ja tarmoa yhteisen ympäristön vaalimiseen. Kaisan toiminta on erinomainen osoitus siitä, että tällainen toimintatapa on mahdollinen ja tuloksekas myös osana kaupungin viranhaltijan työtehtäviä. Palkinto on uniikki valokuvateos palkinnon saajan työkenttään kuuluvasta aiheesta. Ensimmäinen kulttuuriympäristöpalkinto on valokuvaaja Reetta Tervakankaan kuva Siuronkosken voimalaitoksen alueelta. 

31 31

Apteekkarin puutarhassa Kalle Luoto Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseossa toiminut arkeologi

Kirjastonpuisto on osa Tampereen vanhinta kaupunkihistoriallista ydintä. Historiansa aikana Tammerkosken länsiranta on muuttunut useaan otteeseen kun vanhoja rakennuksia on purettu ja uusia rakennettu. Kaupungin perustamisen jälkeen, 1800-luvun alkupuolella, oli nykyisen Kirjastonpuiston paikalla kirkkopuisto ja apteekkarin hyötypuutarha. Puutarha sai alkunsa 1700-luvun lopussa, kun apteekkari Johan Henrik Långhjelm sai haltuunsa tontin numero 2 nykyisen Vanhan kirkon itäpuolelta.

aavuttuaan Kuopiosta Tampereelle Långhjelm teki anomuksen, että tontin ja kosken rannan välinen kaavoittamaton, vapaa maa annettaisiin hänelle ”ikuisiksi ajoiksi” lääkekasvien viljelytarkoituksiin. Apteekkari sai koko koskenrannan puutarhakseen sillä perusteella, että hän viljelisi siellä tärkeitä lääkekasveja ’Kemiallis Farmaseuttista Laboratoriota’’ varten. Vuonna 1802 tonttia laajennettiin itään aina Tammerkosken rantaan saakka. Långhjelmin ja hänen poikansa aloittamaa apteekkitoimintaa kaupungissa jatkoi vuodesta 1820 alkaen apteekkari Anders Vilhelm Tennberg. Apteekin lisäksi hän sai haltuunsa tontin ja siihen liitetyn laajan, lääkekasveille tarkoitetun ranta-alueen. Apteekkarin kasvimaiden osalta noudatettiin puistossa ajan kaupunkikaavoituksen ihannetta, alueen jakoa selkeisiin ruutuihin. Ilmeisesti jo 1800-luvun alkupuolella apteekkari Tennberg avasi tontillaan sijainneen kasvimaan ja puutarhan kaakkoisosan kaupunkilaisten käyttöön julkiseksi puistoksi. Vanhan kirjastotalon ympäristössä sijainnut viheralue muodosti yhdessä Vanhan kirkon tontille vuonna 1835 istutettujen vaahteroiden kanssa Tampereen

ensimmäisen puiston. Apteekkareiden Långhjelm ja Tennberg rakennukset keskittyivät tontin alkuperäisen rajauksen mukaisesti Kirkkokadun puoleiseen päähän. Apteekkarin tontin kaksikerroksiset rakennukset yhdessä kirkon ja vastapäisen värjäriraatimies Liljelundin rakennusten kanssa muodostivat kaupungin edustavimman katujulkisivun. Apteekkarin rakennusten pohjoispuolella oli lisäksi C.L. Engelin suunnittelema paperitehtaan johtajan asuinrakennus. Puutarhakadun puolelle apteekkarin tonttia pystytettiin rakennuksia. Alueella sijaitsi apteekkarilta nimensä saanut ”Temperi”-niminen rakennus ja sen jatkeena oleva lämmitettävä kasvihuone, joka oli myöhemmin varastokäytössä. Apteekin oikeudet ja puutarha siirtyivät vuonna 1858 G. A. Serlachiuselle, joka sittemmin tuli tunnetuksi suomalaisen puunjalostusteollisuuden pioneerina. Kaupungin kasvaessa ja kehittyessä ensimmäiselle apteekkarille myönnetty tontin laajennus lääkekasvien viljelyn vuoksi, alkoi menettää merkitystä. Hiljalleen osa apteekkarin puutarhasta muuttui 1800-luvun kuluessa osaksi Frenckellin tehdasaluetta. Tontin teollinen käyttö lähti

liikkeelle Tammerkosken rannasta apteekkari Tennbergin 1840-luvulla perustamasta pienestä pellavaöljypuristamosta. Perikunnan hallinnassa mylly pyöri aina vuoteen 1873 saakka, jolloin paperitehdas osti laitoksen. Puutarhan muuttuminen teollisuusalueeksi liittyy paperin kysynnän ja tuotantomäärien kasvuun, jonka seurauksena Frenckellin teollisuusalue laajeni kosken länsirannan tuntumassa kohti etelää. Frenckellin tehtaan toiminta jatkui vuoteen 1928 saakka. Seuraavana vuonna tehdasalue siirtyi kaupungin omistukseen. Teollisesta perinnöstä on puistoalueella säilynyt maamerkkinä pidettävä Frenckellin paperitehtaan kahdeksankulmainen savupiippu ja lehtienlukusalina toimiva entinen lämpökeskus eli pannuhuone. Piippu on säilynyt osana puistoa muistuttamassa alueen teollisesta menneisyydestä, vaikka sellutehdas, johon se aikanaan kuului, on kadonnut Tammerkosken rannasta jo aikaa sitten. Yksinäisessä, puistossa seisovassa piipussa voidaan nähdä 1900-luvun aikana tapahtunut kehitys, jonka tuloksena teollisuus alkoi etsiä toiminnalleen sopivampia tuotantoalueita kaupungin keskustan ulkopuolelta. Puistossa on säilynyt myös muita tehtaaseen kuuluneita jäännöksiä, mutta ainakin toistaiseksi ne sijaitsevat näkymättömissä nurmen alapuolella maanalaisissa kerrostumissa. Paperitehtaan rakennuskantaa on purettu huomattavasti vuoden 1929 jälkeen, erityisesti tehdasalueen etelä- ja länsiosasta. Kehi-

Ote Tampereen asemakartasta vuodelta 1882. Keskustori eli Kauppatori vasemmalla alhaalla ja Tammerkoski oikealla. Kirkkoon liittynyt puisto on laajentunut rantaan saakka ja apteekkarin tontin Puutarhakadun varrella olevat osat ovat rakennettuja. Paperitehtaan uudet tehdasrakennukset ovat jo valmistuneet Tammerkosken rannalle.

tyksen seurauksena Frenckellin vanhan tehtaan ja kaupungin yhdistävät alueet ovat muutettu puistoksi ja parkkipaikoiksi. Kirjastotalon valmistuttua vuonna 1926 silloisen teollisuusalueen kupeeseen Vanhan kirkon puisto uudistettiin ja se nimettiin Kirjastonpuistoksi. Tehtaan toiminnan päätyttyä Kirjastonpuiston ranta uudistettiin 1930-luvulla. Purku-, peitto- ja puistotöiden seurauksena Frenckellin tehtaan asema on muuttunut huomattavasti suhteessa sitä ympäröivään kaupunkirakenteeseen. Kirjastonpuiston arkeologisen tutkimusprojektin alkoi vuonna 2008 lyhyellä tutkimuksella, jonka perusteella heräsi epäilys, että puiston maanalaisissa kerrostumissa olisi säilynyt merkittäviä kerrostumia. Teollisuushistoriallisesti tärkeiksi miellettyjä kohteita ja alueita paljastui seuraavien kesien tutkimusten yhteydessä useita. Kesän 2010 koetutkimus- ja dokumentointitöissä kaivettiin esiin kadonneen teollisuuspihan jäännökset, jotka kirvoittivat kaupunkilaisten mielipiteitä niin tutkimushankkeen puolesta kuin sitä vastaan ja ajoittain paikalla olleista arkeologeista tuntuikin siltä, että käynnissä oli performanssi Tampereen historiasta, jossa tärkeää osaa näytteli töiden yhteydessä hiljalleen paljastuva teollisuusperinnöstä kertova jäännös. Tutkimusten yhteydessä tulikin selkeästi esiin, kuinka arkeologisiin kohteisiin, siis myös puistoalueella sijaitseviin teollisuushistoriallisiin kohteisiin, voi sisältyä potentiaalisen tiedon lisäksi symboli-, identiteettija nähtävyysmerkiVilla Varala nykyasussaan.

tyksiä. Kaivauksen aikana yleisöstä tehtyjen havaintojen perusteella Tampereen ja Tammerkosken teollisuusmaiseman osana Frenckellin tehtaalla ja sen maanalaisilla jäännöksillä on mitä suurimmassa määrin edellä mainittuja arvoja, vaikka niistä kaikki eivät olekaan joka päivä näkyvissä. Tampereen teollinen perintö on myös osa kaupunkilaisten identiteettiä. Tammerkoski tunnetaan yhtenä Suomen kansallismaisemista ja Hämeensillalta avautuva näkymä on useiden suomalaisten tuntema kuva Tampereesta. Tunnetuin ja vanhin Suomen kaupunkien iskulauseista lienee Tampereen nimitys ”Suomen Manchester” tai ”Manse”, jolla tarkoitetaan kaupunkimme merkitystä Suomen teollisuuden keskuspaikkana. Lempinimi on ollut tunnettu jo pitkään, sillä jo 1930-luvulla epäiltiin lausetta jo aikansa eläneeksi. Muun muassa

Tammerkoski-lehdessä (1938/1) perustellaan näkökantaa mm. seuraavalla tavalla: ”Tampere nykyisessä kehitysvaiheessaan on siinä määrin oma itsensä, oma aineellisen ja henkisen kulttuurin luoma, ettei sen vertaamista johonkin toiseen meille vieraaseen kaupunkiin voida pitää enää asiallisena”. Kuitenkin teollisuus lyö vielä nykyäänkin voimakkaan leimansa mielikuviin nykypäivän Tampereesta, mikä tuli ilmi myös puistossa tehtyjen maastotöiden aikana. Todennäköisesti Kirjastonpuiston tutkimushanke oli tärkeä kaikille siihen osallistuneille tahoille, tamperelaisille sekä teolliselle menneisyydelle ja sen ymmärtämiselle. Kirjastonpuiston historia ”ikuisena” apteekkarin puutarhana sekä sen pinnanalle kätkeytyvä teollinen perintö ovat molemmat tärkeitä osia Tampereen kaupungin ja Kirjastonpuiston menneisyyttä. 

Metropoleista ma Hannele Kuitunen Maakuntamuseon rakennustutkija

Eheyttämistä voidaan pitää yhdyskuntasuunnittelun yhtenä 2000-luvun keskeisimmistä trendeistä. Sillä tarkoitetaan yleensä yhdyskuntarakenteen tiivistämistä ekologisten syiden, esimerkiksi liikenteen aiheuttaman energiankulutuksen ja päästöjen pienentämisen vuoksi.

uomeen halutaan siis taajamia väljän hajarakentamisen sijaan. Historialliset kylämme ja kaupunkimme ovat muutosten kourissa tulevina vuosina. Kuntien välille syntyy kilpailua, jossa ei riitä, että yhdyskuntarakenne on ekologisesti kestävä ja toimiva. Tarvitaan myös vetovoimaa. Onkin tarpeen miettiä mistä taajamien ja kaupunkikeskustojen vetovoima syntyy ja voiko historia olla yksi vetovoimaisuuden rakennusaine.

Los Angeles Espanjalaisten vuonna 1771 perustama Los Angeles liitettiin osaksi Yhdysvaltoja vuonna 1848. Keskeisimmät kaupungin kasvun ja kukoistuksen syyt liittyvät luonnonvaroihin: alueelta löydettiin kullan lisäksi öljyä ja

Hannele Kuitunen

Muutos, vetovoima ja karisma Suomen kuntakartta on muutoksessa. Kestävän kehityksen periaatteet johtavat eheyttämään yhdyskuntarakennetta ja rakentamaan tiiviimmin ja kaupunkimaisemmin. Myös Tampereen kaupunkiseutu, yksi maamme merkittävimmistä kasvualueista, on muutoksessa. Kaupunkiseudun rakennemallin mukaan Tampereella ja lähikunnissa asuu vuonna 2030 435 000 asukasta eli 90 000 enemmän kuin nyt. Asukkaat ohjataan Tampereen lisäksi erityisesti kunta- ja aluekeskuksiin Kangasalle, Ylöjärvelle, Vesilahdelle, Nokialle, Orivedelle, Lempäälään ja Pirkkalaan. Näissä pikkukunnissa keskustamuutokset tulevat olemaan suuria ja siihen varautuminen on jo aloitettu meneillään olevissa lukuisissa keskustojen osayleiskaavahankkeissa. Keskustat tulevat kilpailemaan

asukkaista ja kilpailussa yhtenä keinona on houkutella asukkaita erilaisin vetovoimatekijöin. Palvelut ja terveellinen, hyvä elinympäristö ovat itsestään selviä houkuttimia, mutta mistä muusta paikkojen ja paikkakuntien vetovoima syntyy? Voiko joku paikka olla toista puoleensavetävämpi? Voiko paikoilla siis olla karismaa? Karismaattisuus liitetään yleensä ihmisiin, mutta käsitettä voi laajentaa lisäksi koskemaan myös ympäristöä kuten arkkitehti Panu Lehtovuori tekee puhuessaan rakennusten karismasta. Hänen mukaansa karisma syntyy kun historiallinen rakennus ja luova toiminta kohtaavat. Lehtovuoren ajatukset innoittavat

pohtimaan voiko myös paikoille syntyä karisma samalla tavoin. Maailman metropolit ovat esimerkkejä karismaattisista paikoista ja tunnettuja yli maiden ja maanosien rajojen. Kaikki meistä tietävät jotakin Los Angelesista, mutta kuinka moni pirkanmaalainen tuntee Kurun? Kesällä 2011 tekemäni tutkimusretket valtameren taakse Kaliforniaan ja aivan toisaalle Itä-Suomeen herättivät pohtimaan paikkojen vetovoimaa kulttuuriympäristön ja kulttuurihistoriallisten ominaisuuksien näkökulmasta.

Los Angelesin Venice Beach on tunnettu boheemista ilmapiiristään ja rantakadun mielenkiintoisesta arkkitehtuurista.

aaseututaajamiin Hannele Kuitunen

kaupunkiin rakennettiin mittava vesihuoltojärjestelmä. Elokuva- ja ilmailuteollisuus asettui kaupunkiin 1920-luvulla. Los Angeles koostuu osa-alueista, itsenäisistä hallinnollisista kaupungeista, joita jättiläismäinen, mutta toimiva moottoritieverkosto yhdistää. Jokainen kaupunki omaa oman, vahvan identiteettinsä osana suur-Los Angelesin kaupunkialuetta. Tämä Pirkanmaan kokoinen metropolialue on kulttuurien sulatusuuni, espanjalais- ja meksikolaisvaikutteinen matalien kaupunkikortteleiden ja leveiden katujen muodostama urbaani verkko, joka tuntuu levit-

Arkkitehti Frank Gehryn suunnitteleman Walt Disney- konserttitalon sisäpihan kaarevat muodot yhdistettynä harkittuihin viheristutuksiin tekevät pihasta oivan paikan rauhoittua suurkaupungin melskeessä.

tyvän äärettömiin. Osa-alueiden, kaupunkien, keskustat erottuvat toisistaan selvästi. Santa Monicassa rantaelämä, Hollywoodissa glamour, Los Angelesin keskustassa toimistopilvenpiirtäjät tai Chinatownissa vilkas katuelämä tekevät paikoista itsensä näköisiä ja erilaisia kuin muut paikat. Niin sanottua wau-arkkitehtuuria on käytetty luomassa paikoille erityisluonnetta ja kiintopisteitä, vaikka todellisuudessa Los Angelesin erityisyys syntyy aivan muista tekijöistä kuin kulttuurimonumenttien näyttävästä arkkitehtuurista. Frank Gehryn työpöydällä syntynyt, Down Townin ytimessä, pilvenpiirtäjien merkkaaman bisneskeskustan reunalla sijaitseva Walt Disneyn konserttitalo on nähtävyys. Tyhjän oloisena, mutta tyylikkäänä seisova konserttitalo ei kuitenkaan voita kokemusta, jonka kulttuurien, ihmisten ja elämän koko kirjo synnyttää esimerkiksi Venice Beachin rantakadulla. Tämä on helppo ymmärtää kun muistaa, että tällä kaupunkialueella asuu 140:n eri kansallisuuden edustajia, jotka puhuvat yli 220 eri kieltä. Los Angeles hehkuu karismaa vaikka sen historia ei kovin pitkälle menneisyyteen ulotukaan. Miksi se siis on niin vetovoimainen ja karismaattinen? Paikkojen

erityisyys ja vahva identiteetti yhdistettynä kulttuuriseen rikkauteen ovat varmasti merkittävin syy karismaattisen Los Angelesin syntymiseen. On aivan ilmeistä, että kaupunkilaiset tarvitsevat myös keskustoja kohdatakseen toisiaan ja saadakseen aikaan luovaa toimintaa. Mikkeli Mikkeli on Etelä-Savon maakunnan keskus, vuonna 1838 läänin hallinnolliseksi pääkaupungiksi perustettu pikkukaupunki, joka oli aikanaan tunnettu myös monipuolisesta teollisuudestaan. Kaupunki uinahti rakennemuutoksen myötä hiljaisten taantuvien kaupunkien sarjaan kunnes 2000-luvulla rohkeni ottaa askeleen kohti uutta, asukaslähtöistä ja luovaa kehityssuuntaa. Yhtenä toimenpiteenä käynnistettiin keskustan kehittämisprojekti, joka monelta osin koski valtakunnallisesti arvokkaaksi määriteltyä kaupungin hallitustoria ympäristöineen. Torin alle rakennettiin parkkihalli ja vanhat Martti Välikankaan linja-autoasema vuodelta 1934 sekä siihen liittyvät Arne Ekmanin vuonna 1930 suunnittelemat porttirakennukset sidottiin osaksi kävelykeskustaa. Mikkelin keskustarakentamisen pohjana on ollut intendentinkonttorin arkkitehti C.L. Engelin kaava vuodelta 1837. Engelin kaupunkikeskusta ja sen kaupunkitilallinen ja -kuvallinen akseli kirkkopuiston ja kaupungintalon välillä hävisi uuden kauppakeskuksen lasisen laajennusosan alle. Historialliset kaupunkitilan

35 35

Hannele Kuitunen

Palmut, taidokkaasti korjatut porttirakennukset torin reunalla sekä kesäterassit ovat Mikkelin keskustan kehittämishankkeiden tulosta. Työmaan metalliaidat kertovat meneillään olevasta Sokos-tavaratalon laajentamisesta kesällä 2011.

Tampere Tampere sijoittuu jonnekin Los Angelesin ja Mikkelin välimaastoon. Tampere on tarpeeksi iso ollakseen kaupunki ja pieni ollakseen olematta metropoli. Kaupungin historiallisessa ytimessä sijaitsevan Kirjastonpuiston kunnostuksen yhteydessä käytiin tiukkaa keskustelua maan alta löytyneen Frenckellin tehtaanpihan kenttäkiveyksen kohtalosta. Kiveys määriteltiin muinaisjäännökseksi, joka luonnollisesti tuli suurelta osin säilyttää. Suunnittelijat eivät kuitenkaan pitäneet mahdollisena kiveyksen jättämistä näkyviin. Kiveystä pidettiin epäsiistinä eikä sen katsottu sopivan geometrisen viimeistel-

lyn puistoarkkitehtuurin ideaan. Aika ei tainnut olla vielä kypsä uskaltaa suhtautua luovasti ja rohkeasti historiaan? Mielenkiintoisen vertailukohdan edellä kuvatulle hankkeelle synnytti Tammerkosken tyhjentäminen vedestä loppukesästä 2011. Kaupunkilaiset laskeutuivat kuivatun uoman pohjalle ihailemaan normaalisti ulottumattomissamme olevaa kaupunkitilaa. Vesi peittää normaalisti alleen monenlaisia patojen, vesirännien ja silta- sekä pengerrakenteiden jäänteitä. Kosken pohjalla on konkreettisesti pohjaan kirjoitettuna pala Tampereen historiaa. Radan päälle tavoitellaan nimekkään arkkitehdin suunnitelmien

Tammerkosken pohjalta Takon edustalta löytyi ilmeisesti patorakenteisiin liittyneen rakennuksen pohja. Hannele Kuitunen

elementit alistettiin uudisrakentamiselle ja ennen kaikille avoimesta aukiosta tuli osa kaupallista tilaa. Suunnitelman aiheuttamaa muutosta perusteltiin sillä, että lasiseinien läpi voi edelleen nähdä tämän arvokkaan kaupunkitilallisen yhteyden. Mutta voiko oikeasti? Niin tai näin; yleisestä arvostuksesta hanketta kohtaan kertoo kuitenkin valtakunnallisen Elävä Keskusta ry:n tänä vuonna Mikkelille myöntämä Vuoden paras keskusta -palkinto. Keskustamuutos huipentui kun kävelykadulle tuotiin rivi palmuja kesällä 2011. Palmut herättivät vilkasta keskustelua. Keskustelu yhdisti kaupunkilaisia, aktivoi heitä ottamaan kantaa ja ylipäänsä havainnoimaan ympäristöään. Palmuja kauhisteltiin ja ihasteltiin. Sekö olikin lopulta tarkoitus? Ei kai kukaan oikeasti kuvitellut, että suomalainen pikkukaupunki on kesällä viihtyisämpi kun siellä on palmuja kadun varressa? Keskustan kehittäminen toi mikkeliläiset keskustaan. Kävelykatu näyttää trendikkäältä ja nuorekkaalta ja ihmiset tapaavat sen terasseilla toisiaan. Vain torin reunalla lääninhallituksen talon edustalla seisova Mannerheimin patsas muistuttaa 1970-luvun pikkukaupungista, paikasta, jossa kukaan ei kohdannut ketään, ainakaan trendikkäästi. Ainoa paikka tavata muita oli istuskella torin graniittisen kiviaidan päällä. Sen saattoi tehdä vapaasti eikä tarvinnut ostaa mitään. Jollakin tavalla tuo muistikuva tuntuu nyt hyvältä. Tarvitsemme keskustoihin siis myös ei-kaupallista tilaa.

Hannele Kuitunen

Näyteikkuna paljastaa kuinka Ruoveden keskustassa perinteinen ja moderni arkkitehtuuri kohtaavat kyläraitilla.

siivittämänä rypästä wau -arkkitehtuuria, mutta epäilys herää, että kosken pohjalla kävely pohjasta paljastuvia aarteita yhdessä muiden kaupunkilaisten kanssa tutkien olisi kuitenkin ollut suurempi elämys kuin mikään muodikas tornitalo tulee olemaan. Haluamme siis lisää kuivattuja koskenpohjia; muiden kanssa jaettuja paikkakokemuksia yhteisen historiamme äärellä. Maaseututaajamat On helppoa määritellä vanhimpien kaupunkiemme keskustojen historiasta kumpuavia vetovoimatekijöitä, mutta entäpä kun kyse on vaikkapa Kurusta tai Parkanosta? Tiivistäminen ja keskusten välinen kilpailu koskee myös maaseutujen taajamia ja pikkukaupunkeja, entisiä kirkonkyliämme. Arkipäivän arkista ympäristöä on syytä tutkia myös historiallisten kaupunkien ulkopuolella. Maaseututaajamista kasvaa kuntiensa ja myöhemmin kuntaliitosten jälkeen osa-alueidensa keskuksia, paikkoja, joihin asiointi suuntautuu ja jossa ihmiset kohtaavat. Sotien jälkeisen modernisaation runtelemat perinteiset kirkonkylämiljööt ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisten kulttuuriympäristöjen kuvastossa. Leveät kadut, asfaltoidut parkkikentät ja pellon reunalle viskatut betonikerrostalot tuntuvat kuuluvan maisemaan. On tarpeen pohtia miten näitä alueita pitäisi kehittää ja miten tiivistäminen sopii väljästi rakennettuihin toisen maailmansodan jälkeisiin, autokaupunki-

ajattelun innoittamina syntyneisiin ympäristöihin. Autokaupunki Los Angeles on mielenkiintoinen, mutta sama idea suodatettuna suomalaisiin olosuhteisiin ei tunnu ollenkaan samalta. Maaseudun taajamat ovat kuva maamme modernisoitumisesta, kasvusta ja tulevaisuudenuskosta ja siten niihin liittyy yhtä lailla kulttuurihistoriallisia arvoja kuin vaikkapa historiallisiin maakirjakyliimmekin tai kaupunkeihimme. Miten karismaattisuutta luodaan Jotta alussa mainitut karismaattisuuden rakennusaineet: luovuus ja rakennetun ympäristön historia kohtaisivat, tulee ympäristön erityisyyttä ymmärtää. Arkkitehtuurin historian professori Olli-Paavo Koponen tutki väitöskirjassaan ”Täydennysrakentaminen. Arkkitehtuuri, historia ja paikan erityisyys” täydennysrakentamisen historiaa ja määritteli uusia täydennysrakentamisen suunnitteluperusteita. Koponen esitti yhtenä metodina paikan luennan. Luenta on Koposen mukaan menetelmä, jolla pyritään tavoittamaan paikkakunnan identiteettiin ja arvoihin keskeisesti vaikuttavia tekijöitä, niin tietoja kuin konkreettisia fyysisen ympäristön ominaisuuksiakin. Luentaa seuraa tulkinta, jossa luennassa tunnistettujen nykyisten arvojen, ongelmien ja tarpeiden keskinäiset suhteet analysoidaan. Sen yhteydessä pohditaan olemassa olevan ympäristön arvoja, säilyttämistarvetta ja kehittämistä. Koponen

painottaa paikkojen erityisyyttä suurten tarinoiden ja hierarkkisten ajatusrakennelmien sijaan. Hän katsoo, että katse tulee suunnata suurista järjestelmistä pienempään mittakaavaan ja lähemmäs ihmisen kokemusmaailmaa. Luemme siis paikan mikrohistoriaa. Koposen mukaan pelkästään rakennuksia suojelemalla ei synny hyvää ja kerroksellista kaupunkiympäristöä vaan on luotava prosessi, jossa paikallinen väestö itse sitoutuu työstämään ja aktiivisesti säilyttämään sekä kehittämään omaa ympäristöään. Historiallisen ympäristön tulee muuttua osaksi ihmisten arkipäivän elämää ja kulttuuria. Tätä kirjoittaessa tamperelaiset ovat palanneet pitkän talven jälkeen kaupungin kaduille. Musiikki siivittää elämää Hämeenkadulla ja kevätvalo leikkaa pölyistä maisemaa. On helppo yhtyä Koposen ajatuksiin ja todeta, että ympäristön fyysiset piirteet ovat kehys ja raami, olevat rakennukset vallitseva olosuhde ja tilanne, johon ihmiset tuovat sisällön ja toiminnan. On tärkeää varjella ympäristön historiallisia piirteitä, mutta samalla rakentaa tilaa, jossa kaupunkilaiset voivat toimia luovasti ja kohdata toisiaan sattumanvaraisesti, ilman taloudellisia velvoitteita. Niin saamme aikaan karismaattisen keskustan. 

Töllinmäen puutarhan ennallistaminen Anna Lassila FM Kirjoittaja on perehtynyt museopihojen ja vanhojen puutarhojen hoitoon

”Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen kukkiessa mökkien vaiheilla.” (F. E. Sillanpää: Töllinmäki)

utustuin ensimmäisen kerran Töllinmäen puutarhaan kesällä 2001. Tuolloin oli Hämeenkyrössä Kansallismaiseman hoitohanke, jossa työskentelin ja olin saanut tehtäväkseni laatia Töllinmäkeen hoitosuunnitelman. Kauniisti kukkivat juhannusruusut harmaata hirsiseinää vasten, ajaton pysähtynyt tunnelma, sammaloitunut kaivo puiden katveessa ja siellä täällä joitakin perennaistutuksia pienehkössä pistoaidalla aidatussa pihassa. Mitä tälle pitäisi tehdä ja miten hoitaa? Kaikkihan oli kunnossa. No hoitosuunnitelma oli laadittava, joten ryhdyin toimeen. F. E. Sillanpään nuoruudenkoti, Hämeenkyrön Heinijärven kylässä sijaitseva Töllinmäki on toiminut museona vuodesta 1978 lähtien. F. E. Sillanpään seura osti sen vuonna 1976 ja vastaa edelleen paikan hoidosta. Museo on auki kesäisin vierailijoille. Sillanpään vanhemmat Miina ja Pransu asuivat Töllinmäessä vuosina 1907–1920 ja F. E. Sillanpää palasi sinne vanhempiensa luokse vuonna 1913 sen jälkeen kun hän oli keskeyttänyt opintonsa Helsingissä. Siellä hän myös kirjoitti esikoisromaaninsa Elämä ja aurinko.

Mitä tuosta lähes sadan vuoden takaisesta ajasta oli jäänyt jäljelle nykyiseen pihapiiriin? Sitä lähdin selvittämään. Kuvia ei tuolta ajalta ollut käytettävissä, mutta kirjallisia lähteitä sitäkin enemmän. Sillanpäähän oli opiskellut kasvitiedettä jonkin aikaa ja oli muutenkin kiinnostunut luonnonkuvailusta. Hänen teoksistaan löytyy lajitarkkoja kuvauksia aikakauden pihoista ja kasveista myös Töllinmäestä. Sillanpään vanhempien saapuessa paikalle ei ollut oikeata puutarhaa vaan karjan hamuamaa pihamaata. Sillanpään äiti oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja vähitellen syntyi pihapiiriin oikea puutarha koristekasveineen, -puineen ja -pensaineen. Selvitin puutarhan kasvilajistoa ja sen alkuperää. Pieni, ensivaikutelmaltaan hillitty puutarha kätkikin sisälleen melkoisen kasviaarteiston. Hyöty- ja koristepensaita sekä luonnonvaraisiakin puuvartisia lajeja, jotka kuitenkin lienee tuotu varta vasten pihaan kasvamaan kuten kiven kupeessa viihtyvä lehtokuusama. Monivuotisia koristekasveja sekä koristekasvien tapaan käytettyjä luonnonlajeja löytyi noin 40 eri lajia. Puuvartisia kasveja oli parisenkymmentä eri lajia luonnonvaraiset lajit mukaan lukien. Pihanurmea oli niitetty viikatteella ja siinä viihtyi hyvä joukko niittykasveja. Kyselyjen avulla selvitin kasvien alkuperää. Onneksi pihan hoitoon perehtyneet yhdistyksen jäsenet olivat tavoitettavissa ja kertoivat pihan vaiheista. Joi-

takin kasveja oli tuotu pihaan myöhemmin ja istutettu kukkapenkkeihin ja kasvimaahan. Valtaosa pihan lajeista oli kuitenkin ilmeisen vanhaa alkuperää ja ne olivatkin villiintyneet ja levinneet pihapiiriin mm. harjaneilikka, varsankello, lehtoakileija, puistolemmikki, mukulaleinikki, komealupiini, varjolilja. Monia lajeja oli vastaavasti vain muutamia yksilöitä kuten kevätesikko, lehtosinilatva, lehtoukonhattu, tarhaukonhattu, illakko, syysasteri, komeakärsämö. Löytyipä pihasta muutamia erikoisuuksia kuten tämän kasvupaikan mukaan nimetyt taatankurjenmiekka ja taatanpihlaja. Pihasta löytyy myös ilmeisesti paikkakunnalla samaan aikaan vaikuttaneen innokkaan kasviharrastajan Kalle Linnusmäen puutarhasta peräisin olevia erikoisempia lajeja kuten karhunjuuri ja lehtoukonhattu. Hoitosuunnitelmaan kirjasin ylös että pihan monipuolinen ja runsas kasvilajisto tulee pyrkiä säilyttämään ja erityisesti tulee huolehtia pihan alkuperäisistä lajeista. Uusia lajeja ei pihaan ole tarpeen tuoda. Erikoishuolenpitoa tarvitsevat ne lajit, joita on vain muutamia yksilöitä. Niitä voi lisätä siemenistä tai rönsyistä kuten komeakärsämön kohdalla sitten tehtiinkin, kun siitä istutettiin muutama rönsy kasvimaahan. Hoitotyöt kesällä 2011 Kymmenen vuoden jälkeen palasin Töllinmäkeen. Pihan ilme oli huhtikuisena päivänä karun oloinen. Vuorenkilvet olivat val-

Lasse Honkanen

Töllinmäen piha juhannuksena 2001. lanneet varsinaisen kukkapenkin alleen, villiintyneistä kukkamaista näkyi vain aavistus, jos niitä osasi etsiä, töllin oven viereinen kukkapenkki oli kadonnut kokonaan… Pihaa oli hoidettu talkoilla. Sukupolven vaihdoksen koittaessa ei ilmeisesti ollutkaan niin helppoa löytää hoitotyöhön sitoutuneita henkilöitä. Nyt pihaa pitäisi kunnostaa, mutta mitä tehdä? Onneksi minulla oli 10 vuotta sitten mahdollisuus perehtyä pihaan perusteellisesti. Ilman tuota tietoa olisi pihan kunnostaminen ollut nyt paljon vaikeampaa. Yhdistyksen edustajat ehdottivat että pihasta tehdään kasvi-inventaario ja niin tehtiin. Verrattuna kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen oli kadoksissa aika monta lajia. Inventaario tehtiin kesäkuun alkupuolella, minkä jälkeen ilmaantui vielä lajeja, joten tilanne ei lopulta ollut niin huono miltä se aluksi vaikutti. Kai se oli kuitenkin muistutus siitä että vanhakin piha tarvitsee hoitoa. Ensimmäinen työ oli raivata

vuorenkilven peittämä kukkamaa, poistamalla suurin osa vuorenkilvistä. Näin saivat maassa vielä mahdollisesti säilyneet muut kasvit mahdollisuuden tulla esille kesän aikana. Keväällä otin myös rönsyjä ja lisäysmateriaalia muutamista lajeista kuten mm. harjaneilikasta sekä vuorenkilven alta löytyneistä taatankurjenmiekan juurakoista. Ruukutin ne niin, että niistä kesän aikana ehti kasvaa kunnon taimia syksyn istutuksia varten. Elokuun lopulla käynnistyi varsinainen kunnostustyö F.S. Sillanpään seuran talkoilla. Pihasta poistettiin juurineen pieniä puiden taimia, raivaussahalla ja siimaleikkurilla leikattiin useampivuotinen heinäkasvusto ja se haravoitiin tarkasti. Tämän perussiistimisen jälkeen piha näytti jo huomattavasti paremmalta. Keväällä raivattuun kukkapenkkiin oli kesän aikana ilmaantunut eloa; karhunjuuri, taatankurjenmiekka, jalopähkämö ja suopayrtti olivat säilyneet vahvan juurakkonsa avulla vuorenkilven lehtien peitossa. Pihan

kasvuolosuhteiltaan parhaalla paikalla olevaan kukkapenkkiin siirrettiin lisäksi lajeja pihan puustoisemmalta puolelta. Siellä portin pielessa kasvoi sinnikkäästi muutamia yksilöitä eri lajeista, mutta ne olivat vaarassa lopullisesti kadota puiden juurakoidan väleihin. Sieltä siirsin penkkiin syysasteria, illakkoa, harjaneilikkaa, kaikki siis pihan alkuperäisiä lajeja. Iloinen yllätys monen vuoden jälkeen oli se, että kasvimaahan siirretty koreakärsämö oli lisääntynyt ja levinnyt niin, että sitä voitiin myös jakaa useampaan kasvupaikkaan pihassa. Töllin sisäänkäynnin vieressä ollut kukkapenkki perustettiin uudestaan. Lehtosinilatvaa, lehtoakileijaa ja puna-ailakkia siirrettiin muualta pihasta ja kirjoukonhattua saatiin Sillanpään toisesta puutarhasta Myllykolusta. Ainoa uupumaan jäävä laji oli siinä aikaisemmin kasvanut tarhaukonhattu. Vanhat omenapuut leikattiin karsimalla kuivia oksia pois. Muitakin koristepensaita leikattiin ja juurelle laitettiin hyvin maatunutta hevosenlanta-

Anna Lassila

Vanhan kukkamaan alueelta poistettiin aggressiivisesti leviäviä lajeja; vuohenputkea, voikukkaa, juolavehnää. Pinnalle lisättiin kompostimultaa ja penkin reuna rajattiin. Maata varottiin kääntämästä ja ensi kesä näyttää ilmestyykö siihen vielä joitakin ”hävinneitä” lajeja.

Pihan sisäänkäynnin luona oleva kukkamaa on todennäköisesti pihan alkuperäinen kukkamaa. Se on kuitenkin jäänyt suuriksi kasvaneiden puiden varjoon. Esimerkiksi harjaneilikka on levittäytynyt rönsyineen koko alueelle mutta ei kuki liian kuivassa ja varjoisassa paikassa.

Reetta Tervakangas

Töllin sisäänkäynnin viereen perustettiin uudelleen siinä aikaisemmin ollut kukkapenkki. Kesän aikana ruukuissa hyvin kasvaneet ja juurtuneet taimet oli helppo istuttaa penkkiin. Anna Lassila

Kirjoukonhattu oli kadonnut Töllinmäestä mutta sitä saatiin takaisin Sillanpään toisesta puutarhasta Myllykolusta.

Anna Lassila

kompostia. Kunnostuksessa tehtiin niitä tavanomaisia hoitotöitä, joita puutarhassa tehdään yleensä vuosittain, haravointia, puiden vesojen raivausta, kalkitusta, kompostimullan lisäystä, kukkapenkkien kitkemistä jne. Lisäksi erityistä huomiota kiinnitettiin siihen, että pihassa vielä olevat lajit voisivat taas lähteä kasvamaan. Villiintyneiltä alueilta kitkettiin voikukkia, lupiinia, vuohenputkea ja muita aggressiivisesti leviäviä lajeja. Puustoisemmalla alueella olevan vanhan kukkamaan aluetta varottiin kuitenkin liikaa kääntämästä niin, että siinä vielä mahdollisesti olevilla taimilla ja siemenillä on vielä mahdollisuus lähteä kasvamaan. Tätä varten aluetta olisi ensi kesänä hyvä kastella ja erityisesti seurata mitä siihen ilmaantuu. Lähtötilanteesta huolimatta oli piha aherruksen jälkeen taas herännyt henkiin. Hoitotyö jatkuu keväällä 2012 ja toivottavasti myös sen jälkeen. Töllinmäen puutarha on edelleen lajirunsas ja alkuperäisellä paikallaan säilynyt puutarha, jossa kasvaa useita vanhoja, arvokkaita kasvikantoja puitteiltaan ajanmukaisessa ympäristössä.

Anna Lassila

Sisäänkäynnin vieressä olevan juhannusruusun alusta kitkettiin…

... siihen istutettiin pihassa kasvavia lajeja. Etualalla valkoisena kukkiva koreakärsämö.

Anna Lassila

Vuorenkilpi on vallannut koko kukkamaan. Huhtikuu 2011.

Kukkamaa raivaamisen jälkeen. Etualalla näkyy maassa säilyneitä taatankurjenmiekan juurakoita. Huhtikuu 2011. Anna Lassila

Anna Lassila

Kukkamaa kunnostuksen jälkeen. Siihen on paikalla säilyneiden lajien lisäksi istutettu pihan puustoisemmalta puolelta lajeja kuten illakkoa ja syysasteria, niin että niillä on paremmat edellytykset säilyä hengissä.

Kukkamaa raivaamista seuraavana syksynä. Kesän aikana siihen on kasvanut ne lajit jotka ovat säilyneet paikalla juurakkonsa avulla mm. suopayrtti ja jalopähkämö.

Töllinmäen puut ja pensaat sekä niiden alkuperä Suomenkielinen nimi

Tieteellinen nimi

Alkuperä

siperianpihta metsävaahtera hieskoivu pirkkalankoivu siperianhernepensas pensaskanukka euroopanlehtikuusi/ siperianlehtikuusi lehtokuusama tarhomenapuu mustaherukka punaherukka karviainen juhannusruusu taatanpihlaja terttuselja idänvirpiangervo pajuangervo pihasyreeni koiranheisi

Abies sibirica Acer platanoides Betula pubescens Betula pendula f. bircalensis Caragana arborescens Cornus alba

Pransun istuttama

Larix decidua / L. ”Sibirica” Lonicera xylosteum Malus domestica Ribes nigrum Ribes rubrum-ryhmä Ribes uva-crispa Rosa pimpinellifolia ‘Plena’ S. x thuringiaca Sambucus racemosa Spiraea chamaedryfolia Spiraea sp. Syringa vulgaris Viburnum opulus

Pransun istuttama Sillanpään istuttama Miina ja Pransu Miina ja Pransu Miina ja Pransu Miina ja Pransu

Larix x marschlinsii

istutettu v.2001 jälkeen

Uudet lajit henrinlehtikuusi

osa istutettuja istutettu n. 35 v. sitten

Sillanpään tuoma Miina ja Pransu

Töllinmäen pihaniityn kasveja kesällä 2001

Suomenkielinen nimi Tieteellinen nimi

siankärsämö vuohenputki poimulehti nurmipuntarpää valkovuokko karhunputki koiranputki pujo peltokanankaali kurjenkello kielo kivikkoalvejuuri aitovirna ahomansikka metsäkurjenpolvi maahumala keltano

särmäkuisma päivänkakkara ketunleipä piharatamo sananjalka niittyleinikki kevätleinikki rönsyleinikki puna-ailakki mäkitervakko kultapiisku voikukka puna-apila valkoapila nokkonen nurmitädyke

Achillea millefolium Aegopodium podagraria Alchemills sp. Alopecurus pratensis Anemone nemorosa Angelica sylvestris Anthriscus sylvestris Artemisia vulgaris Barbarea vulgaris Campanula persicifolia Convallaria majalis Dryopteris filix -mas Ficia sepium Fragaria vesca Geranium sylvaticum Glechoma hederacea Hieracium sp.

Hypericum maculatum Leucanthemum vulgare Oxalis acetosella Plantago major Pteridium aquilinum Ranunculus acris Ranunculus auricomus Ranunculus repens Silene dioica Silene viscaria Solidago virgaurea Taraxacum sp. Trifolium pratense Trifolium repens Urtica dioica Veronica chamaedrys

Raija Nurmi

Museokellon historiaa Museotoimen johtaja Martti Helin avaa Suomalainen puukko -näyttelyn Hämeen museossa Näsilinnan näyttelysalissa 26.2.1987.

Ritva Palo-oja

Martti Helin on poissa

artti Helin tuli Tampereen kaupungin ensimmäiseksi museotoimen johtajaksi vuonna 1969. Hän loi modernin keskitetyn toimintamallin museokokonaisuudelle, johon liitettiin aikaisemmin erillään toimineet Hämeen museo, Luonnontieteellinen museo ja Suomen koulumuseo sekä uudistettava Tampereen teknillinen museo ja perustettava Kaupunginmuseo. Toimialue laajeni, kun Tampereen museoista tuli 1980-luvun alussa maakunnallinen keskusmuseo. Martti Helinillä oli museotoiminnasta uudenlainen missio ja visio. Hän ravisteli konservatiivista museomaailmaa suuntaamalla museon huomion kansatieteellisestä ja vanhoillisesta lähestymistavasta urbaanin kulttuuriin, sen ymmärtämiseen, tallentamiseen ja esittämiseen. Hän näki yhteiskunnan laaja-alaiset ilmiöt, joiden esittäminen museossa ei saanut rajoittua vain menneeseen vaan sen tuli avata näköalat tästä päivästä tulevaan. Helin nosti kokoelmatallennuksen keskiöön uudet aiheet, kuten tavallisen ihmisen elämänpiirin ja suomalaisen nykypäivän. Kokoelmien runsas kartuttaminen toi hänelle lisänimen ”Romu”.Teollisuuden tallentamisessa hän siirsi painopisteen tekniikasta ja valmistusprosesseista itse tuotteeseen ja työntekijän arkeen. Hänen ansiostaan Tampereen museoiden kokoelmiin tallennettiin ainutkertaiset teolliset kokoelmat. Martti Helinin jäädessä eläkkeelle vuonna 1990, Tampereen museot oli saavuttanut merkittävän statuksen Suomen museomaailmassa. Martti Helinin luomalle perustalle rakentuvat mm. Amurin työläismuseokorttelin, Vapriikin Kenkämuseon ja Tekstiiliteollisuusmuseon kokoelmaesittelyiltään korkeatasoiset näyttelyt. Martti Helin oli edelläkävijä ja uudistaja. Tampereen museoissa hänet muistetaan mm. tamperelaisen elämänpiirin, kädentaitojen ja teollisuuden tallentajana. Tunnetuksi hän tuli ennenkaikkea pirkanmaalaisen kulttuurin ja identiteetin rakentajana ja vaalijana.

Kirsi Kaivanto Tiedotuslehtinen Tänä vuonna tulee kuluneeksi kunnioitettavat 32 vuotta Pirkanmaan maakuntamuseon tiedotuslehden ensimmäisen numeron ilmestymisestä. Museokello -nimen saanut tiedotuslehtinen, oli alkuvaiheessa, neljälle A4-paperille kirjoitettuna ja kopiokoneella monistettuna, ulkoasultaan perin vaatimaton. Toimittajana toimi museon pitkäaikainen, nykyisin eläkkeellä oleva amanuenssi Leena Willberg. Ensimmäisessä numerossa (1980) kerrotaan silloisen museotoimenjohtaja Martti Helinin pääkirjoituksen lisäksi muun muassa, että Museovirasto oli myöntänyt Tampereen kaupungin museoille maakuntamuseon oikeudet saman vuoden tammikuun viimeisenä päivänä. Mikä kello? Alkuaikojen Museokellossa ainoa kuva oli sen ensimmäiselle sivulle museokello-sanan viereen sijoitettu piirroskuva kellosta. Kello on sananmukaisesti museokello, sillä kyseessä on 1800-luvun lopulla valmistettu, 40 cm korkea, rokokootyylinen pöytäkello. Kello on ostettu museon kokoelmiin 1910. Se on kirjattu numerolla 586 pääkirjaan, jossa kerrotaan, että tämän ”tyylikkään kullatun kellon” kuva on samaisena vuonna painetussa oppaassa. Myöhemmässä, vuonna 1937 julkaistussa Julius Ailion kirjoittamassa ja Gabriel Engbergin kuvittamassa Hämeen museon opaskirjassa mainitaan: ”Pöytäkello, pieni ja tyylikäs, kullattu”. Lisäksi kerrotaan pöytäkellon sijoituspaikan olleen museon näyttelyhuoneessa 4, johon on ”asetettu ylempäin säätyjen elämän eri aloja kuvastavia kokoelmia uudelta ajalta”. Kuka piirsi? Hämeen museon opaslehtisen kirjoittaja Julius Ailio oli muun muassa Hämeen museoseuran (per.1908) perustajajäsen. Mutta kuka oli opaslehtisen kuvittaja Gabriel Engberg? Hän oli koristemaalarina aloittanut taidemaalari ja aikansa keskeinen taide- ja kulttuurielämän vaikuttaja Tampereella. Engberg oli muun muassa Tampereen Taideyhdistyksen (per. 1898) perustajajäsen ja puheenjohtaja 1926-46, lisäksi hän toimi Hämeen museon museonhoitajana vuodesta 1908 vuoteen 1952. Lopuksi, lainaten ensimmäisen tiedotuslehtisen alkusanoja: ”Niin kuin kello museossa, toivottavasti tämäkin uhkaa aikaa, kestää ja jaksaa” – ja onhan Museokello tehnyt kaikkea tätä! 