Museokello 2015 by Museokeskus Vapriikki

KULTTUURIYMPÄRISTÖ- JA MUSEOUUTISIA PIRKANMAALTA

2015

Kulttuuriperintö elämänarvona Mikä saa ihmisen harrastamaan kulttuuriperintöä tai omistamaan elämänsä jollekin erityiselle? Mistä löytyy into ja innostus ja saako niin paremman elämän? Näiden kysymysten äärelle jäimme pohtimaan kun mietimme kevään 2015 maakunnallisen museopäivän ohjelmaa. Pirkkalalainen kotiseutuaktiivi Jouko Hillukka sai vuoden alussa Pirkanmaan kulttuuriympäristöpalkinnon. Hän sai palkintonsa nimenomaan pitkästä elämäntyöstä paikallishistorian ja kulttuuriympäristön hyväksi. Tämän innoittamana pyysimme muutamaa ihmistä kertomaan oman tarinansa ja niistä voi lukea tämän lehden sivuilla. Pääsemme kurkistamaan Velaatan maitolaiturimuseon intendentin mielenmaisemaan, Daniel Medelplanin museon syntyhetkiin ja tietysti Jouko Hillukan muisteluihin. Kuluva vuosi on Suomen kulttuuriympäristöpäivien tekniikan ja teollisuuden teemavuosi. Teollisuusperintö elää keskuudessamme vielä senkin jälkeen kun tehtaiden koneet

ovat sammuneet ja pillit vaienneet. Tampereella tämä ilmiö on hyvin havaittavissa. Museoiden yön haastatteluiskussa tiedustelimme kaupunkilaisilta, mihin aikaan ja paikkaan he tahtoisivat Tampereella matkustaa jos käytössä olisi aikakone. Useimpia kiinnosti joko Tampereen teollisen perinnön alkutaival tai kultakausi. Kurkistuksia aikaan ja paikkaan jatketaan tulevan vuoden kuluessa Kulttuuriympäristötoteemi-hankkeen merkeissä, jossa kaupunkilaiset voivat itsekin tuottaa aineistoa määräajaksi katutilaan sijoitettaville näyttötauluille eli toteemeille. Tampere on toki paljon muutakin kuin punatiilitehtaat nykyisine museoja kulttuurikeskuksineen sekä työläiskortteleineen. Toisenlaista Tamperetta avaa ” The Other Guide to Tampere”. Se vie ohi matkailumainosten todellisuuden lähiökortteleihin, ei hyljeksi betoniarkkitehtuuria ja tarjoaa kurkistuksen graffitien maailmaan. Oppaan sivuilta voi bongata myös sarjakuva-Finlandian voittajan Tiitu Takalon

Annikin korttelissa. Kotiseutuliitto jatkaa kulttuuriperinnön hyväksi tehtävää työtä Kotiseutumuseoiden helmet -hankkeella. Hankkeessa ei niinkään katsota sitä ovatko luettelointitiedot riittäviä, vaan katse kohdistuu matkailijoiden tarpeisiin ja siihen mistä löytyy hyviä käytäntöjä muidenkin kanssa jaettavaksi. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa museoiden työnäytökset, museokahvilan herkullinen leivonnainen tai ryhmäopastukset. Myös monen nykyisin ammattilaismuseona toimivan kokoelman takana on alkujaan yksityishenkilön palava tiedonjano. Tampereella viime vuodet ovat olleet suurta uusien museoiden esiinmarssia. Postimuseo ja Kivimuseo ovat avautuneet Vapriikin tiloissa ja sokerina pohjalla on tietysti nyt kesän alussa avautuva Museo Milavida Näsinkalliolla. Toivottavasti löydätte tämän lehden sivuilta virkistystä ja innoitusta niin työhön kuin vapaa-aikaankin! Toivoo Maakuntamuseotutkija Anu Salmela

Sisällys 2

Pääkirjoitus Anu Salmela

Museo on mielenmaisema – Se on taidetta ja tiedettä Timo Malmi

Daniel Medelplanin museo – toteutunut unelma Arja Liutta

Yhteistä kulttuuriperintöä hoitamassa Olli-Pekka Silfverhuth

Elämäntyönä kotiseutu Jouko Hillukka

The Other Guide to Tampere – Kaupunkisarjakuva Anna Hakula

Museo Milavida – Tampereen uusin museokohde Mari Lind

Tarinoiden Postimuseo Helena Pärssinen

2015

Mäntän Monet Tarja Talvitie

Teollisuusperintö on täällä tänään Lauri Putkonen

JULKAISIJA: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo pirkanmaan.maakuntamuseo@ tampere.fi VASTAAVA TOIMITTAJA: Tuija-Liisa Soininen

TOIMITTAJA: Anu Salmela

PAINOPAIKKA: Eräsalon Kirjapaino Oy

”Kalliimpia kuin jalokivet ja hienompia kuin puhdas kulta” Marjo Meriluoto-Jaakkola

Yhtenäinen Kaleva on kaunis – mutta voidaanko kaupunginosia ”museoida”? Juha Vitikainen

GRAAFINEN SUUNNITTELU JA TAITTO: Tuija Rikala

PAINOS: 1000 kpl

KANSIKUVA: Lapsia Jämijärven kotiseutumuseon vintillä 2013. Kotiseutumuseoiden helmet Sini Hirvonen Kuva: Anniina Korhonen.

40 42

Kulttuuriympäristötoteemi kurkistaa aikaan ja paikkaan Tuija-Liisa Soininen

Kivimuseo sai uuden kodin Tomi Kumpulainen

Täpläturkin lumoissa – Jääkiekkomuseo sai mielenkiintoisen lahjoituksen Kirsi Kaivanto

Kaikuja Menneisyydestä Lasse Honkanen

Kulttuuriperintö kasvaa puutarhassa Krista Mäkelä KUVA: SHUTTERSTOCK / LARI SAUKKONEN

Museo on mielenmaisema Se on taidetta ja tiedettä

Timo Malmi

Kirjoittaja on Velaatan maitolaiturimuseon yli-intendentti Velaatan maitolaiturimuseo on perustettu rakkaudesta ja kunnioituksesta menneiden sukupolvien työtä kohtaan ja minun halustani – olla osa sitä. Vuodesta 1993 toiminut museo on nykyään elävää suomalaista kulttuuri historiaa. Vaikka museossa on tilaa vain runsaan neliön verran, se on suomalaisten ahkeran työn, henkisen voiman ja sosiaalisen muutoksen muistomerkki. Museo kantaa maaseudulla tehtävän työn kunniaa.

Velaatan maitolaiturilla jatkuu perinne, sillä siellä tavataan tuttuja ja tuntemattomia, jaetaan suruja ja iloja, salaisia suudelmia. Unelmoidaan siitä, mitä ei vielä ole. Museon peruskirjaan on kirjattu tehtäväksi lähentää kaupunkilaisia ja maaseudun asukkaita tuomalla esiin ajankohtaisia ja historiaan liittyviä molempia osapuolia kiinnostavia teemoja. Tavoitteena on pitää Velaatta maailmankartalla erilaisten näyttelyiden, esitysten ja painotuotteiden avulla. Museon maamerkki on Sininen lehmä – uhanalaisen maatiaislehmän ja meidän muiden uhanalaisten huutomerkki, joka on aina valmiina liittymään kurkiauraan.

Kotiseutuaate on muistin koti Olen ollut viehättynyt arkkitehti Juhani Pallasmaan monista ajatuksista. Hän on pohtinut kodin merkitystä. Hänen sanoillaan pohdin puolestani maitolaituria. Sana maitolaituri herättää minussa muistoja lapsuuden lämmöstä, turvallisuudesta ja rakkaudesta. Kenties aikuisikämme maitolaiturilla käynti, museon ylläpito onkin tiedostamatonta pyrkimystä palata lapsuusiän menetettyyn maailmaan. Mutta toisaalta hyvin hoidetun maaseudun muisto saattaa palauttaa mieliin myös kaiken sen ahdistuksen ja pelon, jota olemme lapsuudessa mahdollisesti kokeneet.

JYRKI NISONEN

Maitolaiturimuseo tavoittelee näkyvyyttä koko maapallolla. Myös sininen lehmä on toiminut YK:n pääsihteerin rauhanlähettiläänä.

MUSEOKELLO ‌│

JYRKI NISONEN

Ilmaista matkaa kuuhun Welaatta ykkösen kyydissä käytti kauden aikana hyväkseen muutama parempiosainenkin.

Pallasmaata tulkiten voi sanoa, että menetetyt kodit, maitolaiturit jne. ovat kokoelma mielikuvia, jotka antavat ihmisille vakauden tunteen tai – harhakuvan. Arkkitehtimme nousee tähtiin ja huudahtaa: ”Ne ovat välineitä, joiden avulla voi kohdata kosmoksen.” Museossa ihminen saa tunteen, että hän on jostain kotoisin. Hän on joku, jolla on juuret. Welaatta. Maito, maa ja vesi -runokokoelmassa (Atena 1998) Mummu, Kalle ja minä -runo avaa tien museon todellisen syntyyn, joka kertoo mikä pitää museon ja minut koossa. Huomaan hämmästyksekseni neljännesvuosi-

sadan jälkeen, että maitolaituri onkin mummun mausoleumi. Maitolaiturimuseo ja sen ympärillä oleva maisema, mummun mökki on intiimi kokoelma henkilökohtaisia mielikuviani, niiden todentumia ja uudelleen rakentamista. Kaikki, mitä on museon ympärillä, on maailma minussa, kymmenet kosmokset… niin kuin risuaidan rakentaminen yhdessä naapurin kanssa. Mestari Toivo Kuusinen antoi taidon minulle ja mahdollisuuden muistaa ajan, jolloin aidan merkitys oli toinen. Sana perstikku aukeaa risuaidan ääressä oikeaan yhteyteensä. Samuli Pau-

laharjun piirrosten myötä olen rakentanut risuaidan hengen juuri niin kuin hän kuvaa. Linnut ovat saaneet pönttönsä pystyjen seipäiden nokkaan. Ja Tauno Kuusisen vääntämä vaula sulkee kosmokseni muilta. Risuaidan kosmokset yhdistävä portti on kopioitu Helsingin Sanomien päivittäisestä Mitä 100 vuotta sitten tapahtui -sarjan kuvasta. Ja näin olenkin ajassa, jolloin Sibelius muuttaa Ainolaan ja Kauppilan talossa allekirjoitettiin torppani kontrahti. Ja kuulen kahden onnellisen askeleet kohti minun mäkeäni ja tunnen tuulen puhaltavan Velaatta-järveltä. Käsitän heidän puheensa ja ym-

│ MUSEOKELLO‌

JYRKI NISONEN

Eurooppalaisetkin turistit osaavat valita kuvakulman.

märrän – mitä onni on. Kauppilan taloon, josta torppa lohkaistiin 1906, rakennettiin viime vuosisadan alussa kivinavetta ja katolle vellikello. Maitolaiturimuseolta näkee kuinka olen kopioinut sen liiterin katolle. Kelloon on valettu viisaus: Joka aamu on armo uusi. Kun vedän kellon narusta, JeanFrançois Milletin 1800-luvulta peräisin oleva maalaus Iltakellot tulee näkyviin. Paratiisimaisen lämpimässä punertavassa auringon laskussa torpparipari rukoilee. Mummuhan eli uskossa, että elosalamat valkaisevat viljan ja rukous täyttää laarit. Siitä en ole uskaltanut poiketa, vaikka ylioppilas olenkin.

Tapuli kohti taivasta Kristinusko on murtanut myös Teiskossa pakanuuden. Kirkon tapulin huipun tuuliviirissä on tuo suuri murros kuvattu. Matti Åkerblom rakensi tapulin yli 200 vuotta sitten ja pyhään pyörryttävään

korkeuteen asettamassaan viirissä kuvataan Kristuksen symboli lävistämässä paholaista, joka kiljuu kita avoimena. Inhottavan pitkä kieli yhä lipoo. Tuo ilmestyskirjan peto oli vuosisadat yrittänyt meitä teiskolaisia syödä suuhunsa. Mutta sen aika on ohi. Tämän saman tuuliviirin pystytin Kauppilan talosta kopioimani vellikellon päälle. Sekin näkyy myös museolle. Koluttuani Hauhon kyläraitit ja kyltit pystytin kiireesti samanlaisen vanhanaikaisen viitan pihateitteni risteykseen. Punaisessa rungossa on soikea kyltti, jossa lukee Velaatta kk ja alareunassa Lahdenmäki. Se on taloni nimi. Siis minulle kylä, koko maailma, kosmoksien kosmos. Pohjoiseen osoittavaan viittaan on kirjoitettu Ruovesi ja etelän viittaan Teisko. Sukujuurieni suunnat.

Jumalan hullut älkää asettuko Me museoita ja menneisyyttä harrastavat olemme Jumalan hulluja. Innos-

MUSEOKELLO ‌│ MUSEO ON MIELENMAISEMA

tumme vanhoista asioista. Mikä meitä odottaa? Vaihtotaseen vaje, kestävyys vaje ja muut elämänvajeen ongelmat uusien hallituksien myötä marssitetaan eteemme ja roikotetaan silmiemme edessä. Syökää! Oppineet todistavat samaan aikaan, kun me avaamme näyttelyämme, että Suomi ei lähde nousuun siitä voimasta, jota me edustamme. Mutta siinä he erehtyvät. Me museoväki autamme suomalaisia tuntemaan itsensä. Me tuotamme hyvinvointipalveluita. Pieniä esineitä, pienen pieniä museoita ja vieläkin pienempiä asioita, jotka kaikki kasvat suuriksi. Suuren suuriksi. Suloiseksi Suomeksi.

Sinisen lehmän missio Museon kokoelmin helmi Sininen lehmä on nykyisin Teiskon kulttihahmoja. Se saa yhtä paljon palautetta kuin Tarja Halosen kissa ja Sauli Niinistön koira yhteensä. Keväisin kysellään: missä hän on… Kyn-

Facebook on elämää Museo on siirtynyt nettiin. Sinisen lehmän toimiessa YK:n pääsihteerin rauhanlähettiläänä kriisipesäkkeissä, netti oli verraton väline antaa tykkääjille ja Suomen hallitukselle tietoja missä lähettiläämme kulloinkin oli ja mitä sai aikaan. Kesän 2015 näyttely on nimeltään Lehmien evakkotie. Näyttelyn innoittajana on Kari Koslosen esimerkki. Hän kä-

JYRKI NISONEN

mielellään samoilee kauniissa Teiskossa kuin vetää porukkaansa Kalevan Kirkon kellarissa, vaikka se onkin Reima Pietilän suunnittelema. Sininen lehmä, partionimeltään Sinnu on ollut mukana Tampereen läpi marssivassa partioparaatissa. Huhutaan, että Mannerheimin solki on hakusessa, mutta näistä ei parane ääneen puhua, sillä Suomessa herrat päättää asiat kaupunkien kabineteissa.

JYRKI NISONEN

tämätön pelto humisee kaipausta. Monelle Sininen lehmä pellolla on uuden toivon merkki. Kylvö. Mökille autoilevat perheet lohduttavat takapenkillä kitiseviä lapsia, että pian ollaan Sinisen lehmän taivaassa. Ja rauha tulee. Oras nousee pintaan. Sininen lehmä on Jukka Tuomisen työ ja se on kuulunut museon kokoelmiin vuodesta 2007. Suosikista kysellään paljon intiimejäkin asioita. Erityisesti halutaan tietää hänen talven harrastuksistaan ja taustoistaan. Teille voin kertoa, että Sininen lehmä on aktiivinen partiolainen. Hän on pikkutyttönä ollut sudenpentuna Kalevan suuntatyttö, mutta nyt talvella hän on vaihtanut teiskolaiseen Teiska-partioon vartion johtajaksi. Teiska-partion laavu sijaitsee Velaatta-järven toisella puolen, joten on helppo ymmärtää, että Sininen lehmä

Museon turvajärjestelyt

veli sodassa menetetyn Karjalan Salmin Mansilan kylästä Pielavedelle. Matka oli sama, jonka talon lehmät tekivät sotaan pakoon. Taivallettuaan 450 kilomeriä hän tuli perille uuteen kotiin, polvistui ortodoksikirkolla ja tunsi saattaneensa jotakin päätökseen. – Halusin kävellä tämän reitin lehmien ajajien ja lehmien kunniaksi.

Ympärillä aaltoilee teräinen vilja Velaatan maitolaiturimuseo, pohjoisessa Hämeessä, seisoo Kukonharjan vuoren eteläisellä rinteellä liki Jutilan kylää. Sen läheisin ympäristö on pelto ja Tampere-Ruovesi -tie, mutta alempana alkaa kalaisa Velaatta-järvi. Syksyisin museon ympärillä aaltoilee teräinen vilja.

Suomen ensimmäinen fennonautti Lulu Tanhuanpää on juuri laskeutunut taivaasta. Arto Huhtinen haluaa tietää millaista siellä on.

MUSEO ON MIELENMAISEMA │ MUSEOKELLO‌

museo

Daniel Medelplanin

HEIKKI LIUTTA

– toteutunut unelma

Kahden harrastajan aikaansaannos Arja Liutta

Kirjoittaja on kirjastonhoitaja, KT ja toinen Daniel Medelplanin museon perustajista.

iin kuin monet unelmat tarvitsevat toteutuakseen muiden ihmisten apua ja yhteistyötä, niin oli tässäkin. Oman osuuteni lisäksi museon syntyyn vaikutti ratkaisevasti paitsi perheeni tuki myös jyväskyläläisen kuvanveistäjä-faktorin Allan Frilanderin harrastus. Hän oli tutustunut Medelplanin aapishistoriaan jo 1970-luvulla. Tuolloin hän piti eräässä rotaryklubissa esitelmän harvinaisista kirjoista ja kiinnostui erityisesti Pälkäneen aapisesta, joka on niin harvinainen, ettei sitä ole yhtään kappaletta jäljellä – Turun palo v. 1827 tuhosi viimeisen. Omaan näköpiiriini Medelplan sukelsi 1990-luvulla, jolloin aloimme viettää kesiä Pälkäneen Taurialassa, lähellä Medelplanin muis-

tokiveä. Jatkuva muistokiven ohi kulkeminen piti aapismestarin mielessäni ja aloin mm. kerätä kukkoaapisia. Eräänä kesänä koostin vanhoisAllan Frilander ja minä (museopuvussa) v. 2007 kesänavauksen ta teksteistä piejälkeen. nen Medelplania sivuavan näytelmän, jota poikamme Aarne ja toihin kuului muistokiven säilyttäminen. pari muuta nuorta esittivät Pälkäne-päi- Unelmani pienestä Medelplan-musevänä. Tärkeä sysäys museon suuntaan osta oli kiinnittynyt alusta asti tuohon oli kirjoittamani kirjastojen näyttelytoi- muistokiven takana häämöttävään minnan opas, joka julkaistiin v. 2002. mökkiin, joten teimme ostotarjouksen. Keväällä 2003 Pälkäneen kunta ilmoit- Kesäkuussa soitin Allan Frilanderille, ja ti myyvänsä tarjousten perusteella kiin- tilasin hänen Medelplan-tutkimuksenteistön, johon kuului kahden huoneen sa. Tämä puhelinsoitto johti siihen, että mökki ja noin 500 m2 maata; myyntieh- vierailimme Jyväskylässä Allanin ja hä-

MUSEOKELLO ‌│ DANIEL MEDELPLANIN MUSEO

HEIKKI LIUTTA

nen vaimonsa Railin luona, ja vertailimme harrastuksen tuloksena kertynyttä aineistoa. Erityisesti Allanin kaivertamat painolaatat ja niillä painetut vedokset rohkaisivat luottamaan, että tulevassa perusnäyttelyssä olisi keskeistä esineellistä näytettävää. Kun kunta oli hyväksynyt ostotarjouksemme, koko perheen voimavarat suunnattiin huonokuntoisen mökin remonttiin. Talvikuukausina kotona Riihimäellä suunnittelin innolla perusnäyttelyä sekä etsiskelin kalusteita ja muuta tarpeistoa. Myös Jyväskylässä ahkeroitiin: Allanin kuvanveistotyön tuloksena syntyivät Medelplanin rintakuva ja reliefi. Museon avajaiset pidettiin 5. kesäkuuta 2005 läheisen Kukkolan leirikeskuksen kentällä, jonne Pälkäneen kulttuuritoimi oli pystyttänyt teltan – näin pysyttiin kuivana, vaikka jossain vaiheessa satoi. Monipuolisen avajaisohjelman jälkeen siirryttiin museolle. Siellä Allan Frilander katkaisi ulko-oven poikki kiinnitetyn sinivalkoisen nauhan poikamme rummuttaessa. Kylätoimikunnan tarjoamien kahvien lomassa vieraat tutustuivat perusnäyttelyyn ja Tykölän kartanon aapisiin. Oli myös mahdollista ostaa Allanin Medelplan-tutkimusta ja museon kuvalla varustettuja kortteja. Ensimmäisen toimintavuoden aikana tyttäremme Emmi sai aikaan museon kotisivut. Postiosoitteeksi tuli Medelplanintie 45 – kuuluisan kirjanpainajan mukaan nimetty pikkutie oli siis jo olemassa. Mikä tässä Medelplanin aapishistoriassa on sellaista, että se ansaitsee näin suuren huomion? Osa näistä syistä ilmenee jo aapisen nimessä: Lasten paras Tawara elli ABC-kirja, joka suuren tarpeen tähden on leicattu puu-

V. 2005 avajaisissa esiintyivät myös vanhan musiikin opiskelijat Emmi Virtanen (laulu) ja Jukka Malinen (luuttu).

hun ja Pälkänen Seuracunnan Saarnamiesten toimituxen kautta, Prändätty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralan kylässä 1979. Pari kaiverrusvirhettäkin (elli, Taurala) oli iskeytynyt nimiön laattaan. Medelplanin aapiskirjaa voi pitää ainutlaatuisena ainakin kolmesta syystä:

1) Se syntyi ”suuren tarpen tähden… Pälkänen Seuracunnan Saarnamiesten toimituxen kautta” Oli siis isonvihan eli venäläismiehityksen aika Suomessa (1713–1721). Kirjapainot oli viety Tukholmaan turvaan, minkä seurauksena lukutaidon ja kristinopin opetukseen sopivat kirjat loppuivat.

DANIEL MEDELPLANIN MUSEO │ MUSEOKELLO‌

HEIKKI LIUTTA

Kesällä 2006 museolla kävi ryhmä Tampereen seurakuntien Kukkolan leirikeskuksesta, museon marsut Liinu ja Lumikki lasten sylissä.

Tässä tilanteessa pastori Matthias Ithalin tilasi paikkakunnalla asuvalta Daniel Medelplanilta oman aapisen pälkäneläisiä varten. Hiljattain luin hieman vastaavasta kekseliäisyydestä: kun muut papit pakenivat Karjalankannakselta isonvihan kauhuja, Valkjärven kappalainen Tuomas Taberman pukeutui talonpojan pukuun ja kulki hoitamassa laumaansa sen piilopaikoissa. Daniel Medelplan otti haasteen vastaan ja vei koko aapisprojektin hyvään loppuun. Ithalinin aktiivisuus ja Medeplanin vaivannäkö tuli-

vat myös palkittua: isonvihan jälkeisissä piispantarkastuksissa Pälkäneen väki sai kiitosta hyvästä sisälukutaidosta. Katekismusaineistonsa ansiosta aapinen oli pitänyt varmasti yllä myös kristinuskon tuntemusta. Medelplanin seurakuntayhteys näkyy museon toiminnassa mm. siten, että noin parin vuoden välein elokuussa on vietetty seurakunnan kanssa – kirkkoherra Jari Kemppaisen aloitteesta – Medelplanin muistopäivää. Viime kesän muistopäivässä laulettiin aapislauluja,

MUSEOKELLO ‌│ DANIEL MEDELPLANIN MUSEO

siis vanhoihin aapisiin sisätyviä lauluja, kanttorin johdolla.

2) Se oli ”leicattu puuhun ja… prändätty” Turun ja Viipurin kirjapainoissa työskennellyt Daniel Medelplan kaiversi aapisen fraktuuratekstin peilikuvana puulaatoille, valmisti painovärin ja painoi laatoilla aapiskirjoja. Gutenbergin keksintö, metalliset irtokirjakkeet, olisi ollut huomattavasti tehokkaampi tapa kirjojen painamiseen. Tästä ei vain nyt

ollut apua, joten Medelplanin oli turvauduttava vanhaan, hitaaseen menetelmään. Tämän ”taaksepäinhyppäyksen” ansiosta Medelplania mainitaan myös kirjapainotaidon historioissa. Pälkäneen puuaapisesta puhuminen on synnyttänyt erilaisia väärinkäsityksiä – tavallinen on mielikuva aapisesta, jonka sivut ovat puuta. Joku on päätellyt, että aapisen teksti oli kaiverrettu kasvaviin puihin, ja toinen oli kuvitellut kirjaa painetun tuohille. Onkin syytä painottaa, että Pälkäneen aapinen oli aivan normaali kirja: mustia kirjaimia valkoisilla paperisivuilla. Puuta olivat vain painolaatat. Museon perusnäyttelyssä Medelplanin aapisen valmistustavasta kertovat Allanin kaivertamat painolaatat (rekonstruktiot) sekä hänen valmistamansa pieni puinen painokone, jonka avulla saadaan riittävä puristusvoima laattapainamiseen. Seinillä on kehyksissä vedoksia eli laatoilla painettuja tekstejä ja aapiskukkokuvia. Kirjapainotaidon historiaan liittyvä näkökulma on tuonut meille ystäviä muista painoalan museoista. Esimerkiksi Turun Luostarinmäen museokokonaisuuteen kuuluu kirjapaino, jonka toimijoiden kanssa on vierailtu puolin ja toisin. Joitakin vuosia sitten Päivälehden museo Helsingissä lainasi meiltä materiaalia omaan Medelplan-näyttelyynsä. Päivälehden museon tilaisuuksissa on tavattu myös Tampereen Werstaan kirjapainomiehiä.

3) Sen viimeisellä sivulla oli aapis kukon kuva Kyseessä on vanhin tiedossa oleva suomenkielisen aapisen kukko eli Daniel Medelplanin voi katsoa aloittaneen pitkän aapiskukkoperinteen Suomessa. Ja vaikka aapiskukko on noin yksi sukupolvi sitten hävinnyt koulun aapisista, siitä on jatkuvan toiston myötä kehittynyt myyttinen symboli. Kun aapiskukko teroitti ensin kristityn valvomista ja sitten ahkeruuden tarpeellisuutta, siitä tuli lopulta koululaitosta tai opettajaa kuvaava symboli. Kukkoaapiset ovat museon keskeistä näyttelyaineistoa. Seinällä komeilee myös Pälkäneen aapiskukkovaakuna, joka menetettiin virallisena tunnuksena kuntaliitoksessa, mutta jota voi edelleen ihailla Pälkäneen perunalimppujen päällyksissä… Kaksi vuotta sitten kahdeksan taiteilijaa loi pyynnöstämme oman aapiskukkonsa. Nämä työt ovat vaihdellen esillä museon niukoissa tiloissa. Medelplanin aapisen julkaisemisesta tulee neljän vuoden kuluttua 300 vuotta. Valmistaudumme tähän kesällä käynnistyvällä Paras aapiskukko -äänestyksellä, johon voi ottaa osaa sekä museolla että Internetissä. Tulos on tarkoitus julkistaa juhlavuonna. Lopuksi Tärkein yleisötapahtumamme on kesäkauden avaus, kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina klo 14. Alkuvuosina käynnistimme kesää museon pihalla, mutta hyttysten ja sateenuhan tähden ko-

koonnumme nykyään kesäpaikkaamme ”Juhanaan”, ja menemme vasta esitysten jälkeen museolle. Kahvia ja mummi-Liutan valmistamaa simaa on juotu tilanteesta riippuen sisällä tai ulkona. Tulevan kesäkauden avaa palkittu runoilija Henriikka Tavi, joka puhuu aapisten runoista. Pieneen verantanäyttelyyn tuo maalauksiaan Liisa Knuuti otsikolla ”Kirjanpainaja ja muita ötököitä”. Liisa on jo toisen polven Medelplan-harrastaja – hänen isänsä oli yksi muistokiven toteuttajista. Museo on saavuttamassa siis kymmenen toimintavuoden virstanpylvään. Toteutunutta unelmaa on tukenut yhä laajeneva toimijoiden piiri. Tilaisuuksien puhujat ovat antaneet aikaansa ja voimiaan talkooperiaatteella. Monet yksityishenkilöt ja muut tahot ovat muistaneet meitä kirja-, esine- ja valokuvalahjoituksilla. Vuonna 2007 Pälkäneen kulttuurisihteeri Kaija Turunen jakoi meille museoaktiiveille Tauno Sairialan rahaston stipendit. Pirkanmaan maakuntamuseo on antanut ilmaista mainostilaa Museokompassin sivuilla ja mahdollistanut tilaisuuksillaan sen, että olemme voineet kokea hengenheimolaisuutta muiden museointoisten kanssa. Tunnemme kiitollisuutta kaikesta tästä tuesta. Daniel Medelplanin museo on avoinnakesä–elokuussa sunnuntaisin klo 14–16, tai sopimuksesta, puh. 040 4176290. Tervetuloa Taurialaan!

Paras aapiskukko -äänestys 2015–2019 on käynnistynyt.

Voit osallistua joko netissä www.kolumbus.fi/medelplan/aapiskukko tai Daniel Medelplanin museolla.

DANIEL MEDELPLANIN MUSEO │ MUSEOKELLO‌

Yhteistä kulttuuriperintöä hoitamassa

Olli-Pekka Silfverhuth Kirjoittaja on Pirkkalan seurakunnan kirkkoherra

irkko on Suomessa merkittävä kulttuuriperinnön hoitaja. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien hallussa on merkittävä määrä maamme vanhaa kulttuuriomaisuutta. Aineellisen omaisuuden lisäksi kirkko kantaa myös henkistä kulttuuriperintöä. Kirkolla on hoidossaan jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa käytettyä esineistöä, jotka kertovat paljon maamme historiasta. Ehtoollisvälineet ja säilyneet kirkkotekstiilit kertovat suomalaisesta osaamisesta, vaikka toki esineistöä maamme kirkkoihin tuli jo keskiajalta lähtien alkaen myös muualta Euroopasta. Uudemmalta ajaltakin on säilynyt paljon merkittävää kulttuuriperintöä. Vaikka Suomessa keskiaikaisen kirkkotaiteen määrä ei ole suuri, löytyy maastamme vanhoja taideteoksia, veistoksia ja alttarikaappeja. Osa näistä on parhaillaan nähtävissä Tampereen Vapriikissa olevassa erinomaisessa Pyhiinvaellus-näyttelyssä. Kirkkojen lisäksi hy-

vin säilyneitä keskiaikaisia rakennuksia on lähinnä kolme linnaa.

Seurakuntien vastuu Luterilainen kirkko saa vuoden 2015 loppuun saakka osan yhteisöverotuotosta. Tämän keskustelua herättäneen käytännön taustalla on tietyt kirkon lakimääräiset, yhteiskunnalliset tehtävät. Yksi näistä tehtävistä on kulttuuriperinnön hoitaminen eli arvokkaista rakennuksista vastaaminen. Kulttuuriperintötyö kuuluu jokaiselle seurakunnalle. Vaikka seurakunnan alueella ei olisi vanhaa kivikirkkoa, seurakunnalla on yleensä hautausmaa ja muuta kulttuuriperintöä vähintäänkin henkisessä mielessä. Vaikka kulttuuriperintötyö kuuluu jokaiselle seurakunnalle, se ei aina ole kovin suunnitelmallisesti hoidettua. Kaikissa seurakunnissa ei valitettavasti ole riittäviä resursseja tai tietotaitoa asian hyvään hoitamiseen. Toisinaan kyse saattaa olla siitä, että kulttuuriperinnön hoitamista ei vain yksinkertaisesti nähdä riittävän tärkeänä. Lopulta kyse on myös valinnoista, erityisesti tiukkenevien resurssien keskellä. Kulttuuriperinnön ja arvoesineistön hoitaminen vaatii myös koulutusta. Kirkkohallitus tukee ja koordinoi työtä, mutta käytännön työ tapahtuu kuitenkin aina paikallisella tasolla, siellä missä kulttuuriperintöä on

MUSEOKELLO ‌│ YHTEISTÄ KULTTUURIPERINTÖÄ HOITAMASSA

aineellisessa ja henkisessä mielessä olemassa. Näin tulee tapahtumaan myös tulevina vuosina, vaikka yhteisöverotusosuus poistuu kirkolta. Tilalle tulee kuitenkin valtionavustus, jonka summa kirjataan indeksitarkistuksineen lakiin. Kirkolla on jatkossakin velvollisuus huolehtia kulttuuriperinnöstä. Kulttuuriperintötyön kunnollinen hoitaminen ei kuitenkaan ole pelkästään seurakunnan oman valinnan tai vastuuasemassa olevien ihmisten kiinnostuksen varassa. Kirkkolaki asettaa seurakunnille tietyn tehtävän: Kirkollinen rakennus, joka on rakennettu ennen vuotta 1917, on suojeltu suoraan lain nojalla. Kirkkohallitus voi määrätä tätä myöhemmin käyttöön otetun kirkollisen rakennuksen suojeltavaksi, jos suojelu on perusteltua rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan tai erityisten ympäriarvojen kannalta. Kirkkohallitus päättää suojelusta omasta, seurakunnan, tuomiokapitulin tai Museoviraston aloitteesta. Rakennuksen suojelu käsittää myös sen kiinteän sisustuksen, siihen liittyvät maalaukset ja taideteokset sekä rakennuksen pihapiirin. (Kirkkolaki 14: 5) Lisäksi kirkolliskokous on edellyttänyt, että kaikissa seurakunnissa tulee olla hyvät ja ajan tasalla olevat tiedot

MARI LILJA

Pirkkalan Pappilan alueen ns. Väentupa, joka peruskorjattiin vuosina 2014-2015.

arvoesineistöistä. Arvoesineluettelo on yksi apu kulttuuriperinnön hoitamisessa, ja sitä voidaan käyttää myös monissa muissa seurakunnan suunnitelmissa.

Paikallinen yhteistyö Omassa seurakunnassani eli Pirkkalan seurakunnassa kulttuuriperinnön säilyttäminen nähdään tärkeänä arvona. Yksi osoitus tästä on seurakunnassa tehty päätös Pirkkalan pappilan alueella sijaitsevan niin kutsutun Väentuvan korjaus. Kyseisellä alueella on syytä olettaa

olleen jo kauan pappilaelämää. Alueen kehittämisen yhteydessä ei haluttu vain tehdä välttämättömiä korjauksia vanhaa rakennuskantaa säilyttäen vaan peruskorjata ne historiaa kunnioittaen ja samalla tämän päivän käyttöön soveltuen. Hankkeen taustalla oli Pirkkalan kunnassa muutoinkin vahvistunut halu vaalia pitkää historiaa osana kotiseutuperinnettä ja näin vahvistaa paikallista identiteettiä. Esimerkiksi Tursiannotkon kaivaukset ovat herättäneet jo kansainvälistä kiinnostusta. Seuraavana

seurakunnallisena hankkeena on selvittää Pirkkalassa keskiajalla sijainneen kirkon mahdollista paikkaa. Pirkkala on entinen emäseurakunta, jonka kirkollisesta elämästä ei kuitenkaan vielä kovin paljoa tiedetä. Tarkoituksena on selvittää keskiaikaisen kirkon tai kirkkorakennusten sijaintia ja ikää. Tämän hankkeen käynnistys tapahtuu kesän 2015 aikana. Projekti lähti aikanaan liikkeelle kirkkovaltuustoaloitteesta, ja on edennyt suotuisissa tuulissa. Tämäkin on kirkon kulttuuriperinnön vaalimista.

YHTEISTÄ KULTTUURIPERINTÖÄ HOITAMASSA │ MUSEOKELLO‌

Elämäntyönä

Jouko Hillukka

Kirjoittaja on kotiseutuneuvos ja Pirkkalan paikallishistorian asiantuntija

avaintovälineillä opetustyössä on ollut ja on edelleenkin suuri merkitys. Lapsuudessani oli kansakouluissa tapana antaa esihistorian opetusta käyttäen havaintovälineenä aikaa kuvaavia kuvatauluja. Esimerkiksi kuvattiin ajalle tyypillistä asuinpaikkaa ja asukkaiden valmistamia ja käyttämiä esineitä. Erään sellaisen opetustunnin jälkeen istuskelin kotipihallani kevätauringon paisteessa ja mietiskelin, jos tässä olisi ollut asutusta esimerkiksi kivikaudella, missähän kohtaa he olisivat leiriään pitäneet? Takanani kuohui Kalajoen lisäjoki, Vääräjoki kohti läheistä merenlahtea. Joen takana on lämmin etelärinne ja kylmiltä tuulilta suojaavat mäet. Alapäätä on aikanaan huuhdellut virtaava vesi. Nykyisin paikalla viljellään perunaa. Sinne mentiin. Kun katsahdin maahan siinä kynnöksen päällä oli pieni vaalea kivi, joka muistutti teräväksi hiottua veitsen kär-

keä. Sen enempää en uskaltanut löytöpaikkaa tutkia, sillä opettaja oli sanonut, että muinaisia asuinpaikkoja saa tutkia vain koulutuksen saanut asiantuntija. Tallensin vain löytöni huolella. Kun muutamia vuosia myöhemmin sain asiaa Helsinkiin, otin tietenkin tuon esineen mukaani näyttääkseni sitä kansallismuseossa. Ensin museon ihmeellisyyksiin tutustuttuani näytin jollekin virkailijalle omaa löytöäni. Hän ohjasi minut Muinaistieteelliseen toimikuntaan. Siellä minulle esittäytyi kaksi herraa, arkeologi Mennander ja maisteri

VADIM ADEL

Kotiseutu Keskitalo. Heille esineeni esittelin. ”Siinähän on kaunis kiviveitsen kärki. Mistäpä löysit?” Kerroin tarkan löytöpaikan. Kohta oli pöydälläni kotiseutuni karttoja, joista esittelin löytöpaikan. He hakivat myös karttoja, joissa näkyi seudun korkeuskäyrät. Niiden perusteella he arvioivat löytöpaikan ikää. Arvion mukaan löytöpaikka on voinut olla asuttava siinä 5 000–6 000 vuotta sitten. Myöhemmin sain tietää, että seudulla oli käynyt joku, todennäköisesti arkeologi, kyselemässä löytöpaikan sijaintia. Lieneekö löytänyt? Ilmoitin kyllä esinettä luovuttaessani

Pirkkalan kunnan sivistystoimen vapaaehtoisia koululaispäivän vetäjinä keväällä 2002. Mukana rooliasuissa myös Jouko ja Salme Hillukka (kolmas ja toinen oik.)

MUSEOKELLO ‌│ ELÄMÄNTYÖNÄ KOTISEUTU

Reipin museon tapahtumissa tavataan tuttuja ja vaihdetaan kuulumisia. Jouko Hillukka ei jättänyt museon avajaisia väliin tänäkään vuonna.

Myöhemmin Museoviraston koko pitäjässä suoritettua muinaisjäännösten inventointia sain seurata läheltä. Kun tulin Pirkkalaan, kotiseutuyhdistys Pirkkala-Seura oli vasta perustettu. Menin uteliaana Seuran kokoukseen ja palasin sieltä sihteerinä. Museotoiminta oli juuri alkanut. Reipin tilalta löytyi sopiva ulkomuseoalue. Sinne siirrettiin myöhemmin seitsemän vanhaa rakennusta, ne kunnostettiin ja yksi uusi rakennettiin lisää. Pirkkalan luonnonsuojeluyhdistyksen tilaisuudessa tapasin opiskelija Pertti Rannan, nykyisin biologi ja filosofian tohtori Tampereen yliopistossa. Hän suunnitteli tutkimuksen tekemistä Pirkkalan luonnosta ja minä Pirkkalan historiallisista kohteista. Lyöttäydyimme yhteen. Kuljimme usein samaa matkaa. Pertti teki ”Pirkkalan ympäristönhoitosuunnitelman” ja minä kirjan ”Pirkkalan satavuotiaat rakennukset”.

Samaan aikaan perustimme Pirkkalaan luonnonsuojeluyhdistyksen, Pirkkalan ympäristöyhdistyksen, joka osoittautui tärkeäksi ja toimivaksi. Yhdistys teki heti noin viisi kilometriä pitkän luontopolun aivan kuntakeskuksen yhteyteen. Nyt asutus on vallannut polun viihtyisän ympäristön. Polkua on uusittu useita kertoja. Ehdotin myös useita kertoja luontopolun tekemistä Pirkkalankylälle, mutta se ei 20 vuotta sitten toteutunut. Tein polkua itse vähitellen muutaman vuoden aikana. Viime kesänä se oli valmis. Pirkkalankylän kyläyhdistys otti mielellään polun valvontaansa ja kunta kustansi komeat rastitaulut teksteineen sekä asensi tietokoneellekin osan laatimastani tekstistä. Se ei kuitenkaan minulle riittänyt vaan laitoin tekemäni kaikki 21 A4-kokoista sivua tekstillä: Pirkkalankylän historiallinen luontopolku, 18 rastia historiaa ja luontoa. Nyt netissä on luettavissa tekemäni teksti kokonaan. Viime kesänä polun avajaisissa oli liki sata inostunutta luonnon ja historian ystävää. Tervetuloa Pirkkalaan, Pirkkalankylälle, museolle ja Reipin tilalle! ANTTI LIUTTUNEN

HILKKA RANTALA

maanomistajan sukunimen Somero. Sillä nimellä löytöpaikka löytyy Museoviraston luetteloissa. Silloin ko. esinettä luovuttaessani em. ystävälliset herrat esittelivät minulle Museoviraston esihistoriallisten esineiden kokoelmaa. Noin metrin leveän käytävän molemmin puolin oli hyllyjä lattiasta kattoon. Hyllyt olivat täynnä sinne tuotuja muinaisesineitä, osa avatuissa paketeissa, osa ilman. Kaikissa esineissä näytti olevan tietoja kirjoitettuna. Myöhemmin olen asioinut edellä kerrotuissa tiloissa useitakin kertoja uuden kotikuntani Pirkkalan esihistorian tutkimusasioissa ja mm. löydettyjä esineitä valokuvaamassa. Käyntini Museovirastossa innosti minua tutkimaan esihistoriallisia kohteita kotiseutuni lisäksi mm. Pojanlahden rannikolla Kruunupyystä Oulun ohi aina Iijoen Kierikki-keskukseen asti. Mutta vasta täällä Tampereen seudulla minulle aukesi esihistorian ja luonnon yhteys. Olin matkatöissäni kiertänyt liki sadalla paikkakunnalla ja tutustunut lukuisiin kirjastoihin, kirkkomaihin ja esihistoriallisiin kohteisiin, mutta parasta oli kun sain työkomennuksen Tampereen seudulle. Onni jatkui kun perheellekin löytyi asunto Pirkkalasta, Pyhäjärven huikaisevan kauniista maisemasta. Jo toisena päivänä menin kirjastoon ja lainasin Kaukovalta – Jaakkola – Sorilan vuonna 1934 ilmestyneen Pirkkalan historian. Monta kirjaa on sen jälkeen Pirkkalasta kirjoitettu. Kolmantena päivänä löysin Kirkkoveräjän kallion läheltä kolme muinaisjäännöstä, joista yksi ehti tuhoutua ennen kuin arkeologi ehti paikalle. Arkeologi Sarasmolla oli tuohon aikaan Vilusenharjun löytöjen tutkimuksissa kylliksi kiirettä.

Jouko Hillukka sai vuoden 2015 Pirkanmaan kulttuuriympäristöpalkinnon tekemästään työstä kotiseudun ja kulttuuriympäristön hyväksi.

ELÄMÄNTYÖNÄ KOTISEUTU │ MUSEOKELLO‌

e r h t G O u ide e h

to Tampere

– KAUPUNKISARJAKUVA Anna Hakula

Kirjoittaja on The Other Guide to Tampere -oppaan ideoija ja yksi kirjoittajista. Ensin syntyi ajatus sarjakuvasta. Sitten ajatus kaupungista, Tampereesta. Mikä Tampereella on erityistä, kiinnostavaa? Mitä haluamme kertoa ulkopuoliselle? Mitä haluamme kertoa paikalliselle? Mihin itse haluamme tutustua? Sarjakuvaoppaasta muodostui henkilökohtainen tutkimusretki Tampereelle, vaihtoehtoinen opas kaupunkimatkaajalle, The Other Guide to Tampere. Ensimmäinen haastattelu tehtiin Nekalan kaupunginosassa, ravintola Vanhassa Tapissa. Yksi tekijöistä, Jon Thureson, oli pyytänyt tutkijaa ja arkkitehtiä, Tuomo Joensuuta kertomaan asuinalueestaan. Keskustelussa syrjään jäivät tavanomaiset matkakohteet ja pääosaan nousivat ihmiset ja tapahtumat. Gentrifikaatio ja toisaalta omaehtoinen toiminta. Mitä paikalle on tapahtumassa, miksi se on kiinnostava? Tavoitteena koko oppaassa oli kaivaa itsestäänselvyyksien alle, henkilökohtaisiin näkemyksiin kiinnostavasta ympäristöstä. Hannele Kuitunen, rakennus-

tutkija Pirkanmaan maakuntamuseosta avasi sotien jälkeistä tulevaisuudenuskoa, yksilöllistymistä ja peilasi yhteiskuntaa Tammelan kaupunginosaan. Pääsimme keskustelemaan rumuudesta. Kuitunen arvosti jopa pesubetonia, mutta puolestaan postmoderni ei lämmittänyt. Provosoituneena päätimme jatkaa seuraavan episodin postmodernismista ja pohtia sen teorioiden näkymistä Tampereen merkkirakennuksissa Tampere-talossa ja Metsossa. Teemaa ihmisen suhteesta ympäristöönsä ja ympäristönlukutaitoa jatkaa Tampereen kaupungin projektiarkkitehdin, Jouko Seppäsen, luentomuotoiseksi muuttunut haastattelu. Seppänen

MUSEOKELLO ‌│ THE OTHER GUIDE TO TAMPERE

on hyvin perehtynyt historiaan ja osasi näyttää kaupungista lukuisia paikkoja, joista lukea historian tapahtumia. Omaan ympäristöön sitoutuu eri tavalla, jos ympäristöään osaa tulkita ja lukea sen historiaa. Jopa omaan kotikaupunkiinsa voi suhtautua seikkailijan, sankarimatkaajan tavalla. Pyöräilijä ja arkkitehtiopiskelija Toni Vaahtera esitteli tekijöille omasta mielestään kiinnostavia sisäpihoja. Sisäpihat ovat puolijulkisuudessaan salattuja, jopa kielletyn oloisia. Pihalle astuessaan tuntee itsensä tunkeilijaksi. Osa tätä jännitystä kutkuttaa tutustumaan kaupungin piilotettuihin tiloihin. Pihat ovat myös eri tavoin ko-

THE OTHER GUIDE TO TAMPERE ││ MUSEOKELLO MUSEOKELLO‌‌

1177

tien jatketta, ja asiaa pohditaan sarjakuvassa enemmänkin. Kielletyn linjaa jatkaa Tulitikkutehtaalle sijoittuva episodi. Graffitintekijöiden maailmaa valaistaan pohtien samalla epämääräisten paikkojen tarvetta kaupungissa. Ihmisellä on tarve muokata ympäristöään, jättää jälkensä. Tuleeko kaikki paikat aina pitää siisteinä? Maisema-arkkitehti ja arkkitehti Nathan Siter kuljettaa haastattelijan ja lukijan mieleisiinsä paikkoihin Näsijärven rantaan. Itselle vieraassa kulttuurissa luonto voi kuitenkin mahdollistaa henkisen kiintymyksen paikkaan. Episodissa pohditaan myös ihmisen ja luonnon

suhdetta: paljonko voi ja kannattaa suunnitella ja paljonko on hyvä jättää vain mahdollisuudeksi? Hukkatila ry:ssä toimiva kaupunkiaktiivi ja toiselta rooliltaan kaavoittaja Mikko Kyrönviita pohtii kaupungin vajaakäyttöisiä julkisia tiloja ja miten kaupunkilaisille mahdollistaa aktiivisempi rooli. Jaksossa pohditaan onnistuneita tiloja, toimintoja ja toiminnan keinoja. Sarjakuva ei syntynyt vastaukseksi vaan kysymykseksi, avaamaan keskustelua. Mikä kaupungissa on merkityksellistä ja miksi? Mikä Tampereessa on erityistä? The Other Guide to Tampere nosti tekijäjoukon mielestä tärkei-

MUSEOKELLO ‌│ THE OTHER GUIDE TO TAMPERE

tä aiheita esille, mutta aiheita riittäisi toiseenkin oppaaseen. Ensimmäinen painos on jo lähes jaettu, mutta ennen toisen painoksen rahoituksen löytymistä lehteä voi lukea verkossa. Kaupunkisarjakuvan ovat toimittaneet arkkitehdit Anna Hakula ja Jon Thureson. Piirtäjänä ja valokuvaajana toimi kuvataiteilija Ilona Lehtonen. Lehtonen ja Thureson tekivät taiton yhdessä. Muotoilunopiskelija ja maisemasuunnittelija Ilona Lehtonen oli tekijätiimissä myös mukana osallistuen kirjoittamiseen. www.tampereotherguide.com

Museo Milavida

– Tampereen uusin museokohde Mari Lind

Kirjoittaja on Museo Milavidan näyttelyistä vastaava tutkija.

1998 rakennuksessa toimi Tampereen ensimmäinen museo, Hämeen museo. Siksi Museo Milavidan avautuminen tarkoittaa samalla tamperelaisen museotoiminnan paluuta juurilleen, upeaan palatsiin kauniin puiston keskellä. Museo Milavidassa on aina esillä kaksi näyttelyä, päänäyttely ja muodin ja muotoilun teemoja esittelevä teemanäyttely. Ensimmäinen päänäyttely kertoo Tampereelle hyvin merkittävän von Nottbeck -suvun tarinan. Tarina alkoi,

REETTA TERVAKANGAS

Tampereen uusin museo, Museo Milavida, avautui 17 vuoden odotuksen jälkeen kesäkuussa 2015 Näsilinnassa. Ensimmäisinä näyttelyinä esillä on Nottbeckien tarina sekä Ferragamon kenkäluomuksia.

Näsilinna, alkuperäiseltä nimeltään Milavida, valmistui vuonna 1898. Sen rakennutti Peter von Nottbeck, yksi Finlaysonin omistajasuvun jäsenistä. Kohtalo oli kuitenkin Peterin perheelle kova. Sekä Peter että hänen vaimonsa Olga menehtyivät ennen kuin ehtivät muuttaa palatsiinsa. Vain heidän neljä pientä lastaan asui Milavidassa pari vuotta palveluskuntineen. Kaupunki osti Milavidan vuonna 1905 ja nimesi sen Näsilinnaksi. Vuosina 1908–

MUSEO MILAVIDA │ MUSEOKELLO‌

REETTA TERVAKANGAS

Salvatore Ferragamo, Sateenkaarisandaali, 1938. Malli suunniteltiin näyttelijätär Judy Garlanderille.

Constance ja Wilhelm von Nottbeck näköisnukkeina Museo Milavidan päänäyttelyssä.

MUSEOKELLO ‌│ MUSEO MILAVIDA

Museo Milavida, Näsilinna Milavidanrinne 8 www.museomilavida.fi REETTA TERVAKANGAS

1900-luvun alussa jättävät Tampereen. Ensimmäinen teemanäyttely Unelmien askeleet tuo ensi kertaa Suomeen 1900-luvun merkittävimmän jalkinesuunnittelijan ja tähtien kenkien tekijän Salvatore Ferragamon (1898–1960) luomuksia. Näyttely on avoinna 10.1.2016 saakka.

MUSEO SALVATORE FERRAGAMO

kun yritteliäät pietarilaiset liikemiehet hankkivat Tammerkoskelta pienen puuvillakehräämön. Kaupunkiin tehtaanpitoa oppimaan lähetetty nuorukainen, Wilhelm Nottbeck, kasvoi vuosien mittaan arvostetuksi tehtaan patruunaksi. Wilhelm avioitui kreivitär Constance von Mengdenin kanssa, ja he saivat seitsemän poikaa. Perheellä oli tiiviit yhteydet Pietariin ja keisarin hoviin, ja se eli Tampereella ylhäistä ja kansainvälistä elämää: tamperelaisille tarjottiin ennen näkemätöntä loistoa. Tehdas kasvoi Pohjoismaiden suurimmaksi, ja toimelias suku vaikutti monella muullakin tavalla kaupungin kehitykseen. Näyttely seuraa perheen vaiheita aina siihen saakka, kun sen jäsenet yksi toisensa jälkeen

Herrainhuoneen tunnelmaa Museo Milavidassa Nottbeckit – Tampereen kosmopoliitit -näyttelyssä.

Tarinoiden

Postimuseo Helena Pärssinen

Kirjoittaja on Postimuseon viestintäsuunnittelija

Postimuseon näyttelytarjonta Vapriikissa tuo virkistävän lisän Vapriikin jo ennestäänkin vilkkaaseen näyttelytoimintaan. Postin pitkä liki 380-vuotinen historia sisältää monia kiehtovia tarinoita, jotka museovieras löytää tavalla tai toisella Viestinviejät-näyttelystä. Viestinviejät-näyttelyn lisäksi Postimuseo järjestää teemanäyttelyitä. Marraskuun puoliväliin asti on esillä Mediamuseo Rupriikin kanssa yhteistyössä valmistunut Liikkeelle – Uuteen kotiin. Näyttely kertoo koskettavia tarinoita Karjalan evakoiden sekä humanitäärisistä syistä Suomeen muuttaneiden pakolaisten elämästä. Postin historia on pullollaan tarinoita, joista Postimuseo on ammentanut aihioita Viestinviejät-näyttelyn sisältöön.

Kellot yleistyivät pikkuhiljaa postikonttoreissa. Ristijärven postiaseman seinältä löytyi oma kello vuonna 1933.

Postimestari oli kellon puutteessa Vuoden 1707 postimestarien ohjesäännön mu-

kaan postikonttorina toimi postimestarin asunto ja sen tuli sijaita keskellä kaupunkia. Konttorin varusteisiin kuuluivat paikkakunnan postitaksa, sinetti ja vaaka sekä ulkomaisia kirjetaksoja. Kelloakin olisi tarvittu, jos sellainen olisi ollut, koska konttoreissa oleviin postipasseihin piti merkitä kirjeen saapumis- ja lähtöaika. Postimestareilla oli omia aurinkokelloja niin sanottuja ”tuntikiviä” tai tiimalaseja. Posti sai viipyä konttorissa puoli tuntia. Usein tätä aikaa mitattiin tiimalasilla, josta ei muuksi ajannäyttäjäksi ollutkaan. Aurinkokello toimi ainoastaan aurinkoisina päivinä. Muina aikoina piti turvautua kaupungin julkiseen ajannäyttäjään, kirkontornin kelloon. Erään tarinan mukaan postimestari määräsi yöaikaan lukkarin kiipeämään kirkontorniin ja käsin tunnustelemaan viisaria ja päättelemään siitä ajan. Joskus aikaa ei saatu määriteltyä millään ja postimestarit joutuivat kirjoittamaan postipassiin väärän ajan. Koska postin tuli kuitenkin kulkea tietyllä nopeudella, tämä aiheutti sekaannusta seuraavalla etapilla.

Suoraan makuuhuoneeseen Kirjeiden kotiin kuljetusta alettiin kokeilla Turussa 1810-luvulla. Ennen sitä kirjeet piti hakea itse postikonttorista. Vuosien 1686 ja 1707 ohjesäännössä

TARINOIDEN POSTIMUSEO │ MUSEOKELLO‌

Vanhassa Suomessa. Myös sotaväen päällystöä koskevat asiat, joukko-osastojen siirrot, värväykset ja väenotot olivat postimestarin tiedotuslistalla. Postimestari oli luonut oman verkostonsa, joilla tietoja kerättiin. Aika usein tiedon takana oli huhu. Tietoa toimittavat myös sotilaskarkurit, rajan takan käyneet ruotsalaiset, venäläiset postiljoonit ja seudun talonpojat.

Kuva 17260 Myös Hämeenlinnan postikonttorissa asiakkaita palveltiin vielä 1890-luvulla seinässä olevan luukun kautta.

postimestarien piti olla yleisön palveluksessa ”aina kello 8:sta aamulla kello 7:ään illalla, varsinkin päivinä, jolloin posti lähtee ja saapuu”. Aina yleisö ei kuitenkaan tyytynyt tähän 11 tunnin konttoriaikaan. Esimerkiksi Porvoon postimestarin piti usein nousta yöaikaan vastaanottamaan kirjeitä. Joskus asiakkaat ryntäsivät suoraan jopa hänen makuuhuoneeseensa. Tästä viisastuneena postimestari laittoi postikonttorin seinään ikkunan eli reiän, josta saattoi palvella asiakkaita.

Ahvenkosken rajapostikonttori vuodelta 1787, silkille ommeltu taulu

Vakoilua rajapostikonttorissa Ahvenkosken rajapostikonttorissa Suomen ja Venäjän välillä postimestarin tehtäviin kuului vakoilu- ja tiedotustehtävä. Tukholmassa tehtävää pidettiin äärimmäisen tärkeänä etenkin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa ja siksi kiireelliset asiat pyydettiin lähettämään Ahvenanmeren yli optisella telegrafilla. Vakoilukirjeet kertoivat Venäjän hovista, keisarin luonteesta ja hänen matkoistaan. Postimestari tiedotti puolestaan hallinnollisista ja oikeudellisista toimenpiteistä sekä taloudellisista määräyksistä

Postibussi kellui vedessä Saaristoalueiden postinkuljetuksella on ollut kautta aikojen omat haasteensa. Aikoinaan kelirikot syksyisin ja keväisin olivat hankalinta aikaa. Talvisin käytettiin jääteitä, jotka koettiin riskialttiiksi ja vaarallisiksi. Seinäjokelainen autokoritehdas Penko Oy kehitti autokorin, joka jäi jään pettäessä kellumaan vedessä. Kellunta-ajaksi ennen uppoamista laskettiin 20 minuuttia. Kelluva postilinja-auto oli käytössä linjalla Vaasa-Alskat-Raippaluoto ja ainakin kerran jouduttiin vaaratilanteeseen, jossa jää petti auton takapyörän alla. Kuljettaja pysäytti auton välittömästi ja poistui ohjaamosta ja matkustajat pelastautuivat jäälle kattoluukun kautta.

KUVAT: POSTIMUSEON KUVA-ARKISTO

Kelluvan postilinja-auton pienoismalli 1950-luvulta.

MUSEOKELLO ‌│ TARINOIDEN POSTIMUSEO

Poikkeuksellisia kuljetusolosuhteita oli myös Pohjois-Suomessa talvisin. 1950-luvulla Lapin postinkuljetukseen hankittiinkin nk. ”Lumikiitäjiä”, joissa edessä oli sukset ja renkaiden tilalla telat.

Virheellisiä matkalippuja ilmalaivassa lennätetyille kirjeille Ilmalaiva Graf Zeppelin vieraili Suomessa 24.9.1930. Huonon sään takia se ei voinut laskeutua. Mutta köyden avulla ilmalaivasta jätettiin ja sinne otettiin postia. Vierailun kunniaksi ei julkaistu omaa postimerkkiä, vaan 10 mk:n Saimaa-merkkiin tehtiin lisäpainama ”ZEPPELIN 1930”. Postimerkkiarkin yhteen merkkiin painettiin virheellinen vuosiluku ”1830”. Yli puolet 500 arkin painoksesta myytiin ennen kuin virhe huomattiin. Näistä painovirheistä syntyi Suomen postimerkkien tunnetuin harvinaisuus.

Lajittelutyö vaatii näppäryyttä Lajittelu- ja jakeluhenkilöstölle oli Postissa 1960- ja 1970-luvuilla käytössä oma soveltuvuustesti. Henkilökuntaa palkattaessa käytettiin hyväksi puusta valmistettua ”lautaa”, jossa oli reikiä puutikkujen

ylimmän rivin keskeltä järjestyksessä alimmalle riville asti. Normaali suoritusaika oli puoli minuuttia. Jos aikaa kului enemmän, henkilö ei välttämättä ollut sovelias näppäryyttä ja nopeutta vaativaan lajittelutyöhön.

Postimuseo, museokeskus Vapriikissa, Alaverstaanraitti 5. www.postimuseo.fi

asettamista varten. Testin alussa kaikki tikut nostettiin pöydälle. Testattavan tuli täyttää kummallakin kädellä yhtä aikaa tikut reikiin alkaen

│ MUSEOKELLO‌ TARINOIDEN POSTIMUSEO ‌│ MUSEOKELLO

Kahvihuoneen

KAIKUJA KAIKUJA KAIKUJA menneisyydestä

Lasse Honkanen Kaisa kirjanpidosta ja Irma laskutuksesta kuiskailivat innokkaasti kahvihuoneen nurkassa. ”Onko tytöillä salaisuuksia, kun seurassa noin supistaan?” erehtyi projektipäällikkö Mielonen kysymään. ”Älä tytöttele!” kivahti Kaisa.”Se on sovinismia, jota ei työpaikalla suvaita!” ”Sanottehan tekin mua pojaks”, protestoi nuori Pasi. ”Se onkin ihan eri asia”, väitti Kaisa. ”Saanks mä sitten sanoo teitä tädeiksi?” ”Et missään nimessä!” kielsi Irma. ”Enhän minä ole sinua kuin muutaman vuoden vanhempi.” ”Ei ruveta riitelemään”, sovitteli Mielonen.”Minun piti vain kysyä Kaisalta, mistä te niin innokkaasti puhuitte?”

MUSEOKELLO ‌│

”Eihän meillä salaisuuksia ole. Siivosin eilen kotona vinttiä ja löysin sieltä nipun kirjeitä. Kun oltiin vielä kihloissa, mieheni joutui viettämään puoli vuotta Englannissa. Ei silloin ollut sähköpostia eikä tekstareita ja mies kirjoitti sieltä aivan ihania kirjeitä!” Irma huokaisi: ”Minä en ole saanut mieheltäni yhtään kirjettä. Ihan käy Kaisaa kateeksi.” ”Enpä ole minäkään laittanut vaimolleni muuta kuin työreissuilta pari postikorttia ja tekstareita. Ei pidä jättää todisteita jälkipolville”, hörähti markkinoinnin Suurola. ”Onko tuo tyypillistä miehille? Kun luin kirjeitä ääneen, mieheni punastui ja väitti kirjoittaneensa kirjeet lievässä mielenhäiriössä. Se käski polttaa moiset

sepustukset. Jälkeläisillä riittäisi nauramista, jos ne löytyisivät. Ihmettelin ääneen, mihin se romanttinen nuori mies, jonka joskus tunsin, oli kadonnut.” ”Mitä se siihen sanoi?” kysyi Irma. ”Ärähti vain, että polta ne kirjeet ja jatkoi lehden lukemista.” ”Kirjeethän ovat korvaamattomia vaikkapa tutkijoille”, muistutti Mielonen. ”Kuinka paljon tietoa niistä on löydetty ja montako kirjaa on kirjoitettu kirjeiden perusteella. Minä esimerkiksi tutustuin isovanhempiini sota-ajan kirjeiden kautta.” ”Tuo on totta kyllä”, tuumi Suurola. ”Mitähän meidän ajastamme jää, kun kaikki tekstarit, sähköpostit sun muu nettitieto katoaa. Eikä tulostetut paperitkaan ikuisia ole.”

n tarinoita

”Ei ne mihkään katoo”, väitti Pasi. ”Eihän nettiin pantu tieto häviä ikinä.” ”Niinhän sitä sanotaan, mutta missä on se kaikki tieto, jota tallennettiin tietokoneiden alkuaikoina lerpuille, korpuille, limpuille tai rompuille?” ”Mitä ihmeen leipomojuttuja sä puhut”? kysyi Pasi. ”Sukupolven välinen kuilu”, totesi Suurola. ”Ei siitä ole kuin hetki, kun niitä vielä käytettiin. Mullakin on kotona kaikenlaisia levykkeitä, joita ei voi enää avata. Ja onkohan se nettikään ikuinen?” ”Ainakin kuvia jää vaikka kuinka paljon”, muisti Irma. ”Niitähän otetaan ihan kauheasti.”

”Joo, mutta sinne taitavat jäädä tietokoneisiin ja muihin härveleihin”, sanoi Suurola. Harva kuva taitaa nykyään päätyä albumeihin. Lankomies on nuuka kuin mikä. Ennen se otti yhden kuvan kaikissa tilaisuuksissa. Nyt se räpsii koko ajan kännykällä ja kameralla, kun kuvat ei maksa mitään. Eri asia teettääkö se koskaan niistä paperikopioita ja paneeko talteen.” ”Mun äiti suuttu, kun isä liimas kuvan siitä albumiin”, muisti nuori Pasi. ”Miksi se siitä suuttui?” kysyi Irma. ”Ne oli joutunu Saksassa johkin museoon ja siellä oli ekan maailmansodan aikainen hirmu iso tykki, jota sanottiin Paksuksi-Bertaksi. Isä otti kuvan tykistä ja äi-

distä. Se kirjoitti albumiin, että kuvassa vaimo ja Paksu-Bertta, vaimo vasemmalla.” Pasin juttu nauratti toisia kovasti. ”Jaaha, onhan se mukavaa, että töissäkin naurattaa”, totesi ovelle ilmestynyt ärtyneen oloinen johtaja. ”Nythän on niin, että lain sallima 12 minuutin kahvitauko on reippaasti ylitetty. Suurola, olen etsinyt joka paikasta niitä Mäkelän yhtiön papereita. Sinullahan ne ovat koneellasi. Voisitko laittaa ne minulle!” Suurola meni vakavaksi. ”Niin tuota… se Mäkelän yhtiö. Tallensin kyllä tiedot koneelleni ja olen yrittänyt etsiä niitä itsekin. Näyttää siltä, että tallennuksessa meni jotain pieleen ja hävitin kai vahingossa koko aineiston.”

│ MUSEOKELLO‌

KRISTA MÄKELÄ

Kulttuuriperintö kasvaa

puutarhassa Krista Mäkelä

Kirjoittaja on puutarha-alan opettaja ja vetänyt Ahlmanin perinnepiha-projektia. Ihminen on tallentanut omaa kulttuuriperintöään kasvien geeniperimään jalostustyön kautta. Tavoitteena on ollut korostaa kasvien ihmiselle hyödyllisiä ominaisuuksia tavoiteltaessa esimerkiksi parempaa satoa tai kauniimpaa ulkonäköä. Samalla kasvien perimään on jäänyt jälkiä käytetyistä viljelytekniikoista, aatteista, muodista tai kauneuskäsityksistä. Tampereella Ahlmanin oppilaitoksella on vuonna 2014 valmistunut Perinnepiha, minne on tallennettu pirkanmaalaista puutarhahistoriaa elävien kasvien muodossa. Näiden kasvien geeniperimä halutaan säilyttää ja samalla säilytetään myös kasveihin liittyvää kulttuuriperintöä. Gaddin jalokiurunkannus Kaarilasta Perinnepihalla kasvaa jalokiurunkannus, joka on saatu sinne Tampereen Kaarilasta. Carl von Linné kylvi 1700-luvulla lajin Keski-Aasiasta tuotuja siemeniä Hammarbyn kotikartanonsa puutarhaan, ja näistä kantavanhemmista epäillään kaikkien Suomen ja Ruotsin

nykyisten jalokiurunkannusten polveutuvan. Kaarilaan jalokiurunkannus on päätynyt Pirkanmaan alueen kasvitieteilijöistä ehkäpä tunnetuimman ja tunnustetuimman, Linnén ystävän Pietari (Pehr) Gaddin tuomana. Turun akatemian professorina toiminut Gadd teki viljelykokeitaan Kaarilan kartanolla 1700-luvulla. Hyödyn aikakauden taloudellisten pyrkimysten hengessä hän mm. tutki, mitkä ulkomaista alkuperää olevat viljelykasvit menestyisivät Suomessa, sekä edisti niiden viljelyä kansan parissa. Tavoitteena oli löytää kestäviä väri-, lääke- ja ravintokasveja sekä puulajeja, joiden puuaines soveltuisi puusepäntöihin. Juuresten ja vihannesten ohella Gadd viljeli menestyksellisesti myös tomaatteja – ei kuitenkaan ravinnoksi vaan liiman raaka-aineeksi. Myös kauneusarvoja pidettiin hyödyllisinä, ja niinpä Gadd kasvatti kasvihuoneissaan neilikoita, amarylliksiä, hyasintteja, lumikelloja, tulppaaneja ja liljoja. Gadd suosi kansakieliä latinan sijaan ja halusi tuoda tutkimustuloksensa kansan tietoon. Vuonna 1768 hän julkaisi ensimmäisen suomenkielisen kasvinviljelyoppaan otsikolla Lyhykäinen ja yxikertainen neuwo kuinga krydimaan yrttein kaswannot, Suomen maasa, taittaan saatetta tuleundumaan. Vihkosessa annetaan ohjeita maustekasvien ja vihannesten viljelyyn: “Krydimaan yrtit, joita meidän maa-

Tieto siirtyy perinnepihalla.

MUSEOKELLO ‌│ KULTTUURIPERINTÖ KASVAA PUUTARHASSA

Politikoivat kuuset Hatanpään kartanopuistossa Tampereen kaupungin perustamiseen vaikuttanut valtiopäiväedustaja, upseeri ja vapaaherra Hans Henrik Boije vaikutti myös pirkanmaalaiseen puutarhakulttuuriin. 1750-luvulla Boije asettui asumaan Hatanpään tilalle ja teki siellä pelto- ja puutarhaviljelyyn liittyviä kokeiluja. Kartanon kasvitarhassa viljeltiin mauste-ja vihanneskasveja, näiden joukossa melonia ja parsaa, sekä tuolloin uutta ravintokasvia, perunaa. Pyhäjärven vastarannalla Kaarilan kartanossa koeviljelmiään hoitanut Pehr Gadd todennäköisesti innosti Boijen kokeilemaan jopa valkomulperipuiden kasvatusta silkkiperhosen toukkien ravintokasviksi. Hatanpään kartanoalueen lehmusrivistöt, päärakennuksen pohjoispuolen koivukuja eli ”Kuninkaankuja” sekä kuuset ”Hattu” ja ”Myssy” ovat Boijen perustaman muotopuutarhan jäänteitä. Kuuset lienee nimetty samannimis-

KRISTA MÄKELÄ

sa kaswatetaan, ne ovat ruoan ja elannon awuxi tarpeelliset, osittain juurten ja lehtein, osittain palko-kaswandoin ja siemenden tähden. Muutamat näistä uloskylwetään ensin plantuixi, ja sitte istutetaan kaswamaan, enin osa taittaan myöskin kohta uloskylwettä. Plantui-lawoille kylwetään siemenet Sallatista, Spinatista, Purju, Silleri, Isoppi, Kyndeli, Meirami, Timia, Pårtlaka, Pasilika, Salwia, kaikki kaalin siemenet, Melonit, Kurkut, Pumput, niin kuin myös kewäillä Rädisit, Krassa ja Persilia. Kaikki nämä kylwetään taajemmin kuin muutoin, ja warjellaan tarkkaasti wilulda olkimatoilla Klasi- taikka Paperi-akkunain alla.”

Jalokiurunkannus Tampereen Kaarilasta.

ten, 1700-luvulla Ruotsin valtiopäivillä vaikuttaneiden poliittisten puolueiden mukaan. Perinnepihalla näistä ajoista muistuttaa ”Myssy”-kuusesta solukkolisätty taimi.

Harvojen huvista kaiken kansan harrastukseksi 1800-luvulle tultaessa puutarhaviljely alkoi yhä enemmän levitä kokeilijoilta ja edelläkävijöiltä kaiken kansan harrastukseksi. Erilaiset puolijulkiset puutarhat, kuten tehtaiden, sairaaloiden ja rautatieasemien ympäristöt antoivat ihmisille vaikutteita puutarhaviljelykseen. Eräs vaikuttaja oli 1880-luvulla Kyröskosken paperitehtaalla paperimestarina toiminut Herman Adolf Printz, joka perusti tehtaan viereen puutarhan. Kaikille paikkakuntalaisille tarjottiin mahdollisuus tilata hedelmäpuiden sekä marja- ja koristepensaiden taimia

KULTTUURIPERINTÖ KASVAA PUUTARHASSA │ MUSEOKELLO‌

Helmimansikat ja vaarinkukat – sukuhistoriaa puutarhassa Perinnepihalle on saatu lajeja, joita helposti pidetään tavallisina tai arkisina, mutta joihin liittyvät tarinat tekevät niistä merkittäviä. Kasveja on annettu hääja nimipäivälahjoiksi, puita on nimetty syntyneiden ja kuolleiden mukaan ja pihalta saattaa löytyä kasveja, jotka tuovat mieleen niiden kasvattajat, vaarit ja isoäidit. Perinnepihalle on esimerkiksi saatu mansikkaa, jonka Helmi-täti oli tuonut sota-aikaan kasvimaalle. Mansikan nimi on luonnollisesti helmimansikka. Evakkomatkalle mukaan otettu

KRISTA MÄKELÄ KRISTA MÄKELÄ

Printzin välityksellä Helsingin puutarhaseuralta. Hämeenkyröläiset tilasivatkin pihoilleen noin 1000 omenapuun tainta. Printz neuvoi taimien istuttamisessa joskus kädestä pitäen ja apua saatiin myös Kalle Linnusmäeltä, joka oli toinen puutarha-aatteen esitaistelija paikkakunnalla. Vuonna 1896 Printz julkaisi Hämeenkyrön ja Viljakkalan Maataloudellisen yhdistyksen pyynnöstä puutarhanhoitoa käsittelevän opaskirjasen Kasvi- ja Puutarhahoidosta nimimerkillä ”Eräs kasvitarhan ystävä”. Kirjasessa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita hedelmäpuiden, marjapensaiden, ”kyökkikasvien” eli vihannesten ja juuresten, koristekasvien ja jopa huonekasvien kasvattamiseen: “Näistä mainituista työaloista tarkottavat hedelmäpuut ja marjapensaat sekä kyökkikasvit hyödyllisyyttä, ja useimmiten ne viljellään yhdessä n. k. kasvi- tai puutarhassa: koristepuut ja pensaat sekä ulko- ja sisäkukkaset ovat paremmin kaunistuksina pidettävät, ne tyydyttävät meidän hengellistä puolta, kuuluvat ikään kuin runolliseen maailmaan.”

Lumipalloheisi kasvaa Vaskivedellä evakkomatkan tuliaisina.

MUSEOKELLO ‌│ KULTTUURIPERINTÖ KASVAA PUUTARHASSA

KRISTA MÄKELÄ

Isohirvenjuuri tunnetaan myös nimellä noitatohtorinkukka ja vaarinkukka.

Perinnepihan kasveista saa lisätietoa qr-koodin avulla.

pihapensaan oksa on uudessa kotipaikassa laitettu maahan kasvamaan ja nyt saman pensaan oksista kasvatetut lumipalloheisipensaat ovat levinneet useille pihoille Vaskiveden ympäristössä. Lapsuuden leikeistä muistetaan edelleen lipstikan ontoista varsista tehdyt lipistykit, joilla ammuttiin sinikuusaman marjoja. Myös kasvien käyttöhistoria on tavalla tai toisella tiedossa, vaikka niitä ei enää varsinaisesti käytettäisikään. Koiruohoa halutaan vaalia pihapiirissä, vaikka siitä tehty rohto oli lapsena maistunut kauhistuttavan karvaalta. Noitatohtorin kukan kutsumanimessä on säilynyt tieto kasvin käytöstä, vaikka käyttötarkoitus ei ole siirtynyt uudemmille sukupolville. Noitatohtorin kukalla on monta muutakin nimeä, kuten vaarinkukka, ”se isolehtinen” ja oolanti, mutta harva tietää sen olevan viralliselta nimeltään isohirvenjuuri.

Kasvien jakaminen turvaa kulttuuri perinnön siirtymisen sukupolvelta toiselle Perinnepihalle on onnistuttu saamaan upea talonpoikaspioni, vaikka alun perin 1930-luvulla kyseisen kasvin lahjoittaja oli toivonut, että erikoisen kauniista kasvista ei annettaisi jakopaloja kenellekään. Kasvin nykyiset kasvattajat pitivät kuitenkin tärkeänä sen geeniperimän säilymistä, joten he ovat jakaneet juurenpaloja sukulaisille ja naapureille. Tämä osoittautui hy-

väksi ratkaisuksi, sillä alkuperäisellä kasvupaikallaan pioni alkoi voida huonosti ja on vaarassa hävitä. Kasveissa kulttuuriperintö säilyy vain, jos kasvit säilyvät elävinä. Kasveja kannattaa siis jakaa ainakin lähipiirille ja jakaminenhan usein vain parantaa kasvua. Kasveja jaettaessa olisi hyvä samalla jakaa niihin liittyvät muistot ja tarinat. Kulttuuriperintöä kantavien kasvien kautta uuteenkin puutarhaan saadaan ajallista perspektiiviä, persoonallisuutta ja mielenkiintoa.

Perinnekasveihin

ja niiden tarinoihin voi tutustua Ahlmanilla, osoitteessa Hallilantie 24, Tampere. Elävä oppilaitosympäristö on oivallinen paikka säilyttää kasveja jakaa niistä tietoa uusille sukupolville. Kurkistuksia pirkanmaalaiseen puutarhahistoriaan löytyy Perinnepihan verkkosivuilta www.puutarhahistoria.fi. Ahlmanilla on myös kesäisin ja tilauksesta auki oleva museo, missä esitellään maamies- ja emäntäkoulun historiaa sekä oppilaitoksen puutarhan vaiheita.

KULTTUURIPERINTÖ KASVAA PUUTARHASSA │ MUSEOKELLO‌

Mäntän Tarja Talvitie

Kirjoittaja on Serlachius -museoiden kokoelmapäällikkö.

GÖSTA SERLACHIUKSEN TAIDESÄÄTIÖ

aidemaailma kohahti keväällä, kun Claude Monet’n öljymaalaus Heinäsuova ilta-auringossa tuli julki ikään kuin uutena löytönä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmassa Mäntässä. Syntyi mielikuva siitä, ettei Monet’n olemassaoloa olisi edes tiedetty. Tosiasiassa teos hankittiin taidesäätiön kokoelmaan jo 1950-luvulla eikä sen tekijästä tuolloin ollut mitään epäilystä. Maailmalla Mäntän Monet on ollut tuntematon, sillä sitä ei ole mainittu kansainvälisissä impressionismin teosluetteloissa, ja näkyvän signeerauksen puuttuminen on hienokseltaan epäilyttänyt tutkijoita. Teoksen aitous haluttiin selvittää, kun Serlachius-museoille tuli

Monet tilaisuus tehdä yhteistyötä Jyväskylän yliopiston Recenart-tutkimusyksikön kanssa, samalla kun Recenart pilotoi uusimpia liikkuvia laboratoriolaitteitaan ja monitieteellistä osaamistaan. Mäntän tutkimukseen kuului Monet’n öljymaalauksen ohella kymmenkunta 1800-1900-luvun vaihteen kokoelmateosta. Tutkimuksessa maalauksesta mitattiin XRF-spektrometrillä noin kolmen millimetrin suuruisia värialueita (vihreä, sininen, punainen, keltainen, oranssi ja violetti) alkuainetasolla, ja niitä verrattiin vastaaviin väripigmentteihin maailmalla tunnetuista Monet’n heinäsuova-aiheista. Mäntän Monet’n pigmentit todettiin identtisiksi vertailumateriaaliin nähden. Lisäksi hypersp e k t r i ka m e ralla tehtiin löydös: maalauksen oikeassa alakulmassa, maalipinnan alla silmälle näkymättömissä oli kuin olikin taiteilijan merkintä: Claude Monet 1891.

Claude Monet. Heinäsuova ilta-auringossa. Öljy kankaalle 1891.

MUSEOKELLO ‌│ MÄNTÄN MONET

Claude Monet’n maalaus hankittiin Lontoon kansainvälisiltä taidemarkkinoilta vuonna 1957, käyttäen hyväksi vuorineuvos Gösta Serlachiuksen aikanaan luomaa taideverkostoa. Teoshankintaa pohjusti taidesäätiön hallituksessa mukana olleen taidehistorioitsija Bertel Hintzen taustaselvitys, jonka mukaan maalaus oli päätynyt brittikeräilijän kokoelmaan, kun kuuluisa pariisilaisgalleristi Paul Durand-Ruel oli järjestänyt suuren impressionistisen taiteen myyntinäyttelyn Lontoon Grafton Galleries’ssa vuonna 1905. Suurnäyttelyssä oli esillä lähes 300 teosta, useita kymmeniä myös 65-vuotiaalta Monet’lta, jonka taiteellinen luomiskausi oli edelleen vahva. Monet’n Heinäsuova ilta-auringossa on aiemminkin ollut esillä Gösta Serlachiuksen taidesäätiön kokoelmateoksena, ensimmäisen kerran vuonna 1959 Turun ja Imatran taidemuseoissa. Myös Joenniemen kartanon kokoelmanäyttelyissä teos on nähty pariin otteeseen viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Keväisen kohun saattelemana se tulevana kesänä varastanee päähuomion muilta esillä olevilta kokoelman helmiltä. Syksyn tullen Heinäsuova-maalaus matkustaa Tanskaan Aarhusiin Aros-museon kansainväliseen näyttelyyn Monet and the French Impressionists.

ta ja taidesäätiötä 70-luvulle saakka, ja seuraavaa sukupolvea edustanut Gustaf Serlachius (1935–2009) oli taidesäätiön ohjaimissa vielä vuosituhannen vaihteen jälkeen. Vuonna 1972 Gösta Serlachiuksen taidesäätiö lunasti omistukseensa Joenniemen kartanon ja sitä ympäröivän puiston rakennuksineen, ja muutoksen myötä museotoiminta kävi ammattimaiseksi. Vuosi sitten Joenniemen kartanon yhteyteen valmistunut, uutta puu- ja lasiarkkitehtuuria edustava laajennusosa, toteutti lopulta vuorineuvos Gösta Serlachiuksen unelman 80 vuoden takaa. Espanjalaisen arkkitehtitoimiston MX_SI:n suunnitteleman paviljongin ansiosta Serlachius-museo Gösta pystyy tarjoamaan kansainvälisen tason käyntikohteen vaativillekin kulttuurimatkailijoille ja Serlachiusten keräämä komea kokoelma sai arvoisensa ulkoiset puitteet.

Kokoelman helmiä Taidesäätiön kokoelma on vuosikymmenten saatossa karttunut alun perin Gösta Serlachiuksen keräämästä noin 250 taideteoksesta yli 10.000 teokseen, johon maalaus- ja veistotaiteen ohella kuuluu mittavia luonnoskokonaisuuksia ja grafiikkaa sekä viime vuosina

hankittuja nykytaiteen teoksia, muun muassa valokuva- ja mediataidetta. Serlachius-museo Göstan näyttelytarjontaa täydentävät taidemuseo Göstan puistoon sijoitetut Harry Kivijärven veistokset. Ne saatiin lahjoituksena Kokoelma Kivijärvi-säätiöltä vuonna 2012. Suomen taiteen kultakausi oli merkittävä keräilykohde jo vuorineuvoksen kaudella, keskeisenä Akseli Gallen-Kallelan tuotanto, joita kokoelmassa on 180 teosta. Muita tunnettuja kultakauden merkkiteoksia on esim. Albert Edelfeltiltä, Gunnar Berndtsonilta, Helene Schjerfbeckiltä, Hugo Simbergiltä ja Emil Wikströmiltä. Keräilijän avarakatseisuudesta ja taidenäkemyksen kansainvälisyydestä kertoo ajan oloissa poikkeuksellinen valikoima vanhaa eurooppalaista taidetta, jota Gösta Serlachiuksen keräämänä siirtyi taidesäätiölle useita kymmeniä maalauksia. Erityisesti vanhan taiteen teosten kunnostuksiin on viime vuosina panostettu. Tulevien vuosien kokoelmaripustuksissa yleisö pääsee ihastelemaan mm. 1600-luvun hollantilaisten ja italialaisten mestarien tuotantoa, kun taas tämän kesän ainoa kansainvälinen helmi kartanon kokoelmanäyttelyissä on Claude Monet’n Heinäsuova ilta-auringossa.

PEDRO PEGENAUTE

Vuorineuvoksen unelma taidemuseosta Vuorineuvos Gösta Serlachius (18761942) perusti nimeään kantavan taidesäätiön vuonna 1933 turvaamaan keräämänsä taidekokoelman tulevaisuuden. Hänen haaveilemansa uuden taidemuseorakennuksen suunnittelu jatkui läpi 1930-luvun, mutta hanke ei ehtinyt toteutua, kun vuorineuvos vuonna 1942 menehtyi sairauteen keskellä sotavuosia. Gösta Serlachius ehti kuitenkin toteuttaa Mänttään 1920-30-luvuilla useita arkkitehtuuriltaan merkittäviä rakennuksia. Joenniemen kartanon hän rakennutti perheelleen kodiksi. Hän ei tyytynyt kohentamaan pelkästään kotipaikkakuntaansa, vaan oli mukana muun muassa hankkimassa rahoitusta Helsingin Taidehallille. Sitä kautta hän tutustui taidehistorioitsija Bertel Hintzeen, josta tuli Taidehallin ensimmäinen intendentti. Hintze toimi sittemmin myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiön hallituksessa. Osa Joenniemen kartanosta avattiin yleisölle taidemuseona vuonna 1945, vain muutama vuosi Gösta kuoleman jälkeen. Gösta Serlachiuksen jälkeen hänen poikansa Ralf Erik Serlachius (1901–1980) luotsasi teollisuuslaitos-

│ MUSEOKELLO‌

Teollisuusperintö Kirjoittaja on rakennetun kulttuuriympäristön tutkija ja Teollisuusperintöseuran varapuheenjohtaja ”Kun tehtaan pillit aamuisin huusivat ylitse taivaan toisilleen, satama, verstaat ja pajat kirkuivat” Viljo Kajavan runokokoelmassa Tampereen runot (1966) korviimme kantautuu teollisuuskaupungin äänimaisema, joka on vanhemmalle polvelle tuttua, mutta jo vuosikymmeniä sitten peruuttamattomasti mennyttä. Äänten ohella hajut ja tuoksut kertoivat aiemmin, mitä ympäristössämme tuotettiin. Omaan

MUSEOKELLO ‌│

Kangasalan perinteikäs urkutehdas on säilynyt kuntakeskuksen ytimessä, joskin uudessa käytössä. Ensin sen tilat korjattiin 1990-luvulla hotelliksi ja 2012 asuin- ja toimistotiloiksi.

LAURI PUTKONEN

Lauri Putkonen

lapsuuteni kuuluivat niin vaneritehtaan pauke kymmenien naisten nuijiessa oksanreikiä umpeen, suklaan ja toffeen imppaaminen Chymoksen tehtaan ikkunoiden alla, rikkihappotehtaan pistävä katku ja oluttehtaan makea maltaan lemu. Niistä on jäljellä vain nostalgiset muistot sekä joitakin vanhoja rakennuksia, osa edelleen teollisuuden käytössä. Teollinen toiminta on muuttanut luonnettaan viime vuosikymmeninä. Suuret tuotantolaitokset ovat muuttaneet taajamien keskeltä kaupunkien laidoille. Vanhat tiiliset tehdasrakennukset ovat vaihtuneet suuriksi prosessihalleiksi, savupiiput ovat jääneet tarpeettomiksi. Jäljellä on silti paljon sellaista, mitä kutsutaan teollisuusperinnöksi. Teollisuusperinnöllä ymmärretään kaikki teollisen tuotannon ja työn piiriin liittyvät ilmiöt. Näitä ovat esimerkiksi

LAURI PUTKONEN

on täällä tänään teollisuusympäristöt, tehdasrakennukset, koneet ja laitteet, työväenasunnot, liikennehistorialliset kohteet, työtavat ja työväen elinolot, työväenkulttuuri, teollisen toiminnan tuotteet, kirjalliset jäämistöt, asiakirjat, piirustukset ja valokuvat. Vuonna 2013 Euroopan neuvosto teki useiden eurooppalaisten teollisuusperintöjärjestöjen aloitteesta päätöksen viettää vuotta 2015 teollisuuden ja tekniikan perinnön teemavuotena. Tähän mennessä 45 eurooppalaista valtiota on jo ilmoittautunut mukaan kampanjaan. Suomessa Teollisuusperintöseura sekä Euroopan kulttuuriympäristöpäivien Suomen työryhmä on päättänyt ottaa vuoden 2015 teemaksi teollisuusperinnön ja tekniikan historian. Tavoitteena on tehdä laajalti tunnetuksi teollisuuden ja tekniikan monipuolista historiaa järjestämällä esimerkiksi tutustumiskäyntejä, matkailureittejä, näyttelyitä, kokouksia ja luentosarjoja. Teknisen kehityksen kiivas tahti on tehnyt monista viime vuosikymmenten koneista ja laitteista uusille sukupolville vieraita. Erityisesti tiedonvälityksen ja tietoliikenteen muutos on johtanut siihen, että kirjoituskoneet ja lankapuhelimet ovat monelle nuorelle vain museoista tuttuja. Varhaiskasvatuksella ja kouluilla onkin tärkeä rooli tässä työssä. Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teemavuosi avattiin Tampereen Vapriikissa viime helmikuussa. Teemavuoden tapahtumakalenteriin on jo nyt

ilmoitettu yli kaksikymmentä yleisötilaisuutta. Lisäksi jokavuotisen Kulttuuriympäristön tekijät -kilpailun vuoden 2015 otsikko on Kerro tuotteen tarina. Kulttuuriympäristöpäivien tapahtumat keskittyvät syyskuun toiseen viikonloppuun 11.–13.9.2015, jolloin paikalliset toimijat järjestävät avointen ovien päiviä, opastettuja kierroksia ja muita tapahtumia.

• www.rakennusperinto.fi/ kulttuuriymparistopaivat • www.teops.fi • www.kulttuuriymparisto. blogspot.fi • www.e-faith.org/home • www.industrialheritage2015. eu/OpenHeritageDays_what

Kansainvälisestikin ainutlaatuinen Pispalan haulitorni hallitsee työläiskaupunginosan silhuettia. Teollisuusperintöseura on myöntänyt vuonna 2011 Pispalan Moreenille tunnustuspalkinnon tornin kunnostamisesta.

│ MUSEOKELLO‌

”Kalliimpia kuin jalokivet ja hienompia kuin puhdas kulta” Pyhäinjäännökset houkuttelivat luokseen keskiaikaisia pyhiinvaeltajia Marjo Meriluoto-Jaakkola Kirjoittaja on Tampereen museoiden tutkija ja Pyhiinvaellukset-näyttelyn projektipäällikkö

Ihmeitä tekevät luut Keskiajalla sodat, taudit ja nälänhätä olivat ainainen uhka, ja ihmiselämä saattoi olla lyhyt ja täynnä väkivaltaa. Kirkon valta ulottui politiikkaan, talouteen ja jokaisen elämään. Jumalallinen voima oli aktiivisesti läsnä ihmisten arjessa. Pyhimysten haudoilla Jumalan läsnäolo oli erityisen voimakas. Ihmiset vaelsivat hautojen äärille kunnioittamaan pyhimyksiä ja pyytämään apua sairauksiin tai muihin arjen ongelmiin. Pyhimykset toimivat välittäjinä ihmisten ja Jumalan välillä ja pystyivät vaikutta-

maan apua pyytämään tulleiden toivioretkeläisten elämään. Pyhän ihmisen maallisten jäänteiden eli reliikkien uskottiin voivan tehdä ihmeitä. Kaikkein voimakkaimpia reliikkejä olivat Jeesuksen, Marian ja apostolien jäänteet. Paitsi pyhimysten luut, myös heille kuuluneet vaatteet, esineet ja varsinaisten pyhäinjäännösten kanssa kosketuksissa olleet materiaalit olivat pyhiä. Pyhäinjäännösten koskettaminen siirsi Jumalan voiman pyhiinvaeltajaan. Reliikkien äärellä tapahtui ihmeparantumisia, ja pyhiinvaeltajat saivat aneita, jotka lyhensivät kuoleman jälkeen kiirastulessa vietettäväksi tullutta aikaa.

Pyhäinjäännös joka alttarilla Kirkot kilpailivat keskenään pyhiinvaeltajista. Hienot kirkkorakennukset, alttarit, reliikit, ihmeparantumiset ja lu-

Vapriikin näyttely Keskiajalla lähes jokainen kristitty osallistui vähintään kerran elämässään pyhiinvaellukselle. Vaellukset yhdistivät kaikkia katolisen kirkon piiriin kuuluneita maita Pohjolaa myöten. Pyhiinvaellukset edistivät yleiseurooppalaisen kulttuurin kehittymistä ja leviämistä kaikkiin yhteiskuntaryhmiin. Vapriikin Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttelyssä seurataan vaeltajien taivalta Suomen ja Pohjoismaiden pyhiinvaelluskohteisiin sekä aina keskiajalla tunnetun maailman ääriin Roomaan, Santiago de Compostelaan ja Jerusalemiin asti.

MUSEOKELLO ‌│ KALLIIMPIA KUIN JALOKIVET JA HIENOMPIA KUIN PUHDAS KULTA

paukset aneista houkuttelivat vaeltajia ja toivat kirkoille tuloja pyhiinvaellusmerkkien, opaskirjojen ja matkamuistojen myynnistä. Tuloilla voitiin hankkia yhä hienompia pyhäinjäännöksiä. Suomessa arvioidaan 1400-luvulla olleen 147 kirkollista rakennusta, joista kukin oli omistettu yhdelle tai useammalle pyhimykselle. Niissä harjoitettiin jopa 185:tä pyhimyskulttia. Pyhimykset olivat kirkoissa näkyvästi läsnä ja esillä maalauksina, veistoksina ja maallisten jäänteidensä kautta. Katolisen kirkon sääntöjen mukaan jokaisella kirkon alttarilla oli oltava pyhäinjäännös. Tämän säännön mukaan myös jokaisella suomalaiskirkon alttarilla olisi ollut pyhäinjäännös. Tietoa Suomen keskiaikaisten kirkkojen pyhäinjäännöksistä on kuitenkin säilynyt vain niukasti.

Mistä kaikille riitti pyhäinjäännöksiä Osa pyhäinjäännöksistä oli peräisin paikallisilta pyhimyksiltä, kuten Pyhän Henrikin luut, joita säilytettiin ainakin Nousiaisissa, Köyliössä ja Turussa. Osa reliikeistä päätyi Suomen kirkkoihin pyhiinvaeltajien tuomina. Pyhäinjäännöksiä myös lahjoitettiin, myytiin, vaihdettiin ja valmistettiin. Kun pyhimyksen jäänteistä irrotettiin osa luovutettavaksi toisen kirkon alttarille, laitettiin tilalle luuta, jonka senkin uskottiin pyhittyvän pyhimyksen läheisyydessä. Näin pääoma säilytti aina arvonsa. Moneen reliikkiin liittyy vauhdikas tarina sen kulkeutumisesta kirkosta tai ruhtinaalta toiselle. Etenkin ristiretkien seurauksena kirkon aarteita päätyi kuormakaupalla Länsi-Euroopan pyhiinvaelluskirkkojen alttareille. Näin esimerkiksi 1200-luvulla Jeesuksen ristin kappale, orjantappurakruunu ja ristiinnaulitsemisnaula löysivät tiensä Notre Damen katedraaliin Pariisiin, missä Pyhän Ristin kultti alkoi nopeasti saavuttaa suosiota. Se saavutti aikanaan kaukaisen Suomenkin, jossa Pyhälle Ristille omistettiin useita kirkkoja. Silti vain Hattulan Pyhän Ristin kirkosta on säilynyt tiedon murusia jalometallisesta ristinkuvasta, jonka sisällä olisi ollut siru aitona pidettyä Kristuksen ristiä. Joskus pyhimysten jäänteitä käytiin varta vasten ryöstämässä. Esimerkiksi joulupukin esikuvan Pyhän Nikolauksen ruumis käytiin hakemassa turkkilaisten haltuun joutuneesta Myrasta Italian Bariin vuonna 1087. Uskottiin, että pyhimys siunasi onnistuneen ryöstöretken, koska halusi jäännöstensä siirtyvän uuteen paikkaan, jossa niitä kunnioitettaisiin enemmän, näyttävämmin tai miellyttävämmin rituaalein.

Relikvaariot – pyhäinjäännösten arvokkaat kuoret Pyhäinjäännökset puettiin kultaan, hopeaan, jalokiviin ja kristalliin ja asetettiin upeasti koristeltuihin arkkuihin, rasioihin tai säiliöihin eli relikvaarioihin. Pyhäinjäännösten kuoria saivat

valmistaa vain taitavimmat käsityöläiset arvokkaimmista ja puhtaimmista materiaaleista. Kuoret heijastivat siten sisältämiensä pyhäinjäännösten kallisarvoisuutta. Jos arvokkaita materiaaleja ei ollut saatavilla, jäljiteltiin niitä maalaamalla. Relikvaarioita sekä hankittiin

Pyhän Nikolauksen ruumiin translaatio (siirtäminen). Kuva: Le Miroir Historial, 1470-l alku, Bridgeman Images.

KALLIIMPIA KUIN JALOKIVET JA HIENOMPIA KUIN PUHDAS KULTA │ MUSEOKELLO‌

ulkomailta, että valmistettiin Suomessa ulkomaisten mallien mukaan. Relikvaariot olivat kallisarvoisimpia ja koristeellisimpia esineitä, joita tavalliset ihmiset elämänsä aikana näkivät. Pyhimyksen merkkipäivänä reliikit otettiin esiin ja niitä kannettiin juhlakulkueissa. Myös kirkko ja kirkonmiehet olivat koristeellisimmissa asuissaan, ylistyslaulut kaikuivat, suitsukkeet tuoksuivat ja lukuisat kynttilät valaisivat ja lämmittivät tilan. Pyhimysten voiman saattoi silloin nähdä, kuulla, tuntea ja haistaa.

Reliikkien kunnioituksen loppu Reformaation seurauksena arvometalliset relikvaariot kerättiin pois Suomen kirkoista ja reliikit tuhottiin. Vain Turun tuomiokirkossa on säilynyt merkittävä pyhäinjäännöskokoelma, noin 80 reliikkiä, mutta ilman kallisarvoisia kuoriaan. Pyhäinjäännökset oli kätketty autuaan piispa Hemmingin arkkuun sekä tuomiokirkon sakariston umpeen muurattuun kaappiin, mistä ne löytyivät vuonna 1929 kirkon restauroinnin yhteydessä. Turun tuomiokirkon reliikit -projekti tutkii parhaillaan tätä arvokasta aineistoa, joka tuo merkittävää uutta tietoa Suomen keskiajan historiasta. Osa Turun reliikeistä on esillä Vapriikin näyttelyssä.

3366

Kallisarvoisia relikvaarioita Vapriikin näyttelyssä British Museumin kokoelmaaan kuuluva pyhäinjäännösarkku 1220-luvulta on esimerkki kaikkein arvokkaimmista ja taidokkaimmin valmistetuista relikvaarioista, joita suomalaisetkin pyhiinvaeltajat saattoivat matkoillaan kohdata. Limogesin alueella Ranskassa valmistettu pyhäinjäännöslipas kuvaa itämaan tietäjien matkaa kunnioittamaan vastasyntynyttä Jeesus-lasta. Lipas onkin ilmeisesti valmistettu Itämaan tietäjien pyhäinjäännöstä varten. Heidän kulttinsa pääpaikka oli Kölnin tuomiokirkossa, mistä reliikkivaihdon tai -kaupan myötä

MUSEOKELLO ‌│‌│ KALLIIMPIA KUIN JALOKIVET JA HIENOMPIA KUIN PUHDAS KULTA MUSEOKELLO

on luovutettu pala pyhäinjäännöksistä jollekin toiselle kirkolle. Arkun sisältämä pyhäinjäännös on kuitenkin kadonnut. Puurunkoinen lipas on päällystetty kuparilevyillä, jotka on koristeltu champleve-emalointitekniikalla. Limogesin kaupunki oli varhainen emalointitaidon keskus. Arkun kattopaneelissa nähdään Itämaan tietäjien ratsastavan kohti Beetlehemiä. Etupaneelissa he antavat lahjoja vastasyntyneelle Jeesus-lapselle, joka on äitinsä sylissä. Sivupaneeleissa seisovat tunnistamattomat pyhimykset.

Hopeoituun jalustaan upotettu kristallipullo on valmistettu 10000-luvulla Egyptissä luultavimmin parfyymipulloksi. Se kulkeutui Eurooppaan, missä se 1300-luvulla asetettiin jalustaan ja sille tehtiin uusi korkki ripustuslenkkeineen. Vuorikristalli symboloi puhtautta ja oli myös läpikuultavuutensa takia suosittu materiaali pyhäinjäännösastioissa. Pullossa on alkuperäinen arabiankielinen kaiverrus kufilaisella kirjoituksella: ”Siunattu olkoon tämän omistaja.” Jalustaan on kuitenkin kaiverrettu mielenkiintoinen latinankielinen teksti: ”Siunatun Marian hius.” Neitsyt Marian hiuksia sisältäneitä reliikkejä tunnetaan useita. Tämän British Museumin kokoelmiin kuuluvan pullon kallisarvoinen sisältö on kuitenkin kadonnut. Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa. Siksi Mariaa, Jumalan äitiä ja Taivaan kuningatarta, kunnioitettiin pyhimykse-

nä koko kristillisessä maailmassa. Maria oli pyhimyksistä suosituin, ja hänelle omistettiin lukuisia keskiaikaisia kirkkoja. Hänen patsaansa tai kuvansa löytyi lähes jokaisen kylän kirkosta. Neitsyt Mariaan liittyviä reliikkejä säilytettiin monissa Euroopan kirkoissa. Kristillisen tradition mukaan Maria otettiin heti kuolemansa jälkeen taivaaseen, joten hänen ruumiillisia pyhäinjäännöksiään ei hiuksia tai maitoa lukuun ottamatta ollut. Maria-reliikit olivat huntuja, liinoja ja muita vaatekappaleita, joita pyhimyksen kerrottiin käyttäneen. Tunnetuimpien pyhäinjäännösten säilytyspaikat, kuten Chartresin katedraali Ranskassa ja Aachenin katedraali Saksassa, olivat tärkeitä pyhiinvaelluskohteita. Mariaa kunnioitettiin varmasti myös Suomen keskiaikaisissa kirkoissa, mutta tietoa Neitsyen kulttipaikoille Suomessa suuntautuneista pyhiinvaelluksista ei ole säilynyt.

Lue lisää esim.: Sari Katajala Peltomaa, Christian Krötzl & Marjo Meriluoto-Jaakkola (toim.): Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla, Kun maailma aukeni. SKS/ Vapriikki, 2014. Martina Bagnoli, Holger A. Klein, C. Griffith Mann & James Robinsion (toim.): Treasures of Heaven, Saints, relics and devotion in medieval Europe. The British Museum Press, 2011. KUVAT: THE TRUSTEES OF THE BRITISH MUSEUM.

KALLIIMPIA KUIN JALOKIVET JA HIENOMPIA KUIN PUHDAS KULTA ││ MUSEOKELLO MUSEOKELLO‌‌

3377

Yhtenäinen

Kaleva on kaunis mutta voidaanko kaupunginosia ”museoida”?

Juha Viinikainen

Kirjoittaja on Tampereen yliopistosta valmistuva historianopiskelija. Juttua kirjoittaessaan hän oli työharjoittelussa Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikössä Museovirasto on määritellyt osan Tampereen Kalevan kaupunginosasta valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi (RKY-alue). Perusteluna on alueen poikkeuksellisen yhtenäinen ja aikakaudelleen leimallinen ilme. Tampere kuitenkin kasvaa vauhdilla ja yksi kaupunkisuunnittelun megatrendeistä, ja keinoista vastata kasvavien kaupunkiseutujen asuttamistarpeisiin, on kaupunkirakenteen tiivistäminen. Täydennysrakentaminen on yksi tiivistämiskeskustelun teeseistä, ja aiheen voidaan olettaa nousevan keskusteluun myös varsin väljästi rakennetun Kalevan kohdalla. Keväällä 2015 Tampereella on ollut tekeillä selvitys, jossa pyritään luomaan ohjeistus, miten rakentamis- ja korjaustoimintaa voidaan tehdä Kalevan alueen tunnistettuja arvoja kunnioittaen. Tämä herättääkin kysymyksen, missä määrin kokonaisia kaupunginosia voidaan jättää entiselleen?

Nykyisen Kalevan alueella sijaitsi vielä 1940-luvun loppupuolella raviradan, tiilitehtaan ja Liisankallion hyppyrimäen lisäksi vain peltoa. Alue oli tunnettu ”Tammelan vainioina”, maaseutuna, johon kaupunki idässä rajautui. Sitten alkoi tapahtua, ja vauhdilla. Sodista toipuva jälleenrakennuksen Suomi tarvitsi uusia asuntoja ja vainiot alkoivat täyttyä kerrostaloista. Funktionalismin hengessä alue rakennettiin kuitenkin väljäksi ja avoimeksi: umpikorttelien sijasta tehtiin avokortteleita ja kerrostalojen väliin jäi laajoja puistoalueita. Ikkunasta näki muutakin kuin vastakkaisen kerrostalon seinän. Kaupunginosan kehittyminen huipentui vuonna 1966 kun kaiken keskelle nousi Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Kalevan kirkko. Kaleva on säilynyt aikansa kuvana ja suhteellisen yhtenäisenä kaupunkikuvallisena kokonaisuutena. Pietilöitten monumentaalisen kirkon ohella kaupunginosan kaupunkikuvallista ilmettä

MUSEOKELLO ‌│ YHTENÄINEN KALEVA ON KAUNIS

hallitsevat itä−länsi-suunnassa kulkevat Teiskontie ja Sammonkatu. Leveät kaupunkibulevardimaiset kadut voimistavat vaikutelmaa avarasta kaupunkitilasta. Rakentamisen trendit perustuvat usein aikakausien arvoille. Kalevan rakentamisen aikoihin pyrittiin pihojen ja asuntojen valoisuuteen, ilmansaantiin ja luonnonläheisyyteen, koska aikaisempien aikakausien tiiviimmän asuntorakentamisen ajateltiin aiheuttavan terveydellisiä ja sosiaalisia ongelmia. Nykyistä tiivistä rakentamista perustellaan puolestaan esimerkiksi ympäristöystävällisyydellä, sillä tiiviin kaupunkirakenteen katsotaan vähentävän liikenteen päästöjä. Olennainen osa kulttuuriympäristöämme on sen viestittämä historia – siihen sisältyvä kulttuuriperintö. On kuitenkin haastavaa määritellä, mitkä osat kulttuuriperinnöstämme ovat arvokkaampia kuin toiset. Olemme esimerkiksi tottuneet pitämään peltomaise-

den kokoelmiin muistuttamaan tulevia sukupolvia menneisyyden ihmisistä. Myös yksittäisiä rakennuksia voidaan suhteellisen yksinkertaisesti suojella ja ikään kuin sijoittaa ”rakennetun ympäristön museokokoelmiin”. Kun puhutaan laajoista kulttuuriympäristöistä − kokonaisista kaupunginosista − joutuvat vanha ja uusi vastakkain eri tavalla. Helppoja ratkaisuja ei ole olemassa − eikä välttämättä oikeitakaan. Kalevaan liittyy vahvoja kulttuuriperintöarvoja ja niiden merkitys selviää tarkemmin kesäkuussa valmistuvassa selvityksessä. Arvoja tulee ehdottomasti kunnioittaa – mutta missä määrin Kalevan entiselleen jättäminen on mahdollista? Missä määrin kokonaisia kaupunginosia voidaan jättää entiselleen? Puhutaanko silloin rakennuskannan yksityiskohdista vai vain yleisilmeen säilyttämisestä? Entä mitä yleisilmeen säilyttäminen tarkoittaisi täydennysrakentamisen suhteen? Aiheesta voitaisiin käydä aikaisempaa enemmän keskustelua myös museokentällä.

YHTENÄINEN KALEVA ON KAUNIS │ MUSEOKELLO‌

VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO / REBEKKA LAAKSONEN

VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

rakentamiselle täytyy löytyä uutta tilaa kaupungin laitamilta. Keskusta-alueiden täydennysrakentamiseen päädyttäessä kaupungin kasvu ja rakennetun ympäristön kulttuuriperintöarvot ovat ristiriitatilanteessa. Rakennuksia nousemassa Tammelan vainioille Ei kaupunginosia voivuonna 1956. da tietenkään ”museoida” eli täysin ennalleen jättää. maa vanhoine latoineen suomalaisena Muutoksia on tulossa Kalevaankin. perinnemaisemana ja nähneet sen ker- Lähitulevaisuudessa ainakin Kalevan tovan menneistä elämäntavoista. Kui- uimahallin yhteyteen rakennettavan tenkin, kuten museologian professori maauimalan sekä Teiskontien ja SamJanne Vilkuna on hieman kärjistävästi monkadun ratikkalinjojen voidaan nähtodennut, samalla ajattelumallilla myös dä muuttavan Kalevan alueen kaupunkisorakuoppia voidaan pitää perinnemai- kuvaa. Pienempiä muutoksia tapahtuu semana. Ne viestivät 1900-luvun tie- ja kokoajan esimerkiksi yksittäisten takaupunkirakentamisen buumeista, suu- lojen julkisivuremonttien yhteydessä. rista suomalaisten elinympäristöissä ta- Kuitenkin juuri kaupunkirakenteen tiipahtuneista muutoksista. vistäminen täydennysrakentamisella Usein muutos näyttäytyy kaupun- saattaisi muuttaa merkittävästi alueelle kisuunnittelun keskusteluissa väistä- ominaisia piirteitä − tilan avaruutta ja mättömältä. Kuitenkin arkkitehtuu- rakennuskannan yhteneväisyyttä. riteoreetikko Christopher Dell esitti Esineitä on helppo tallentaa museoikaupunkitutkimuksen päivillä Tampereella 2015, että kaupunkisuunnittelussa pitäisi olla mahdollista päätyä myös ratkaisuun, jossa hankealueelle ei tehdä mitään – päätetään, että alue on hyvä sellaisenaan. Samanlainen ajatus tulee kieltämättä mieleen Kalevassa kulkiessa: yhtenäinen Kaleva on kaunis! Toisaalta tämä herättelee myös kysymään, missä määrin kokonaisia kaupunginosia voidaan jättää ennalleen? Muutospaine Tampereella on todellinen: kaupunki kasvaa vuosittain yli kahdella tuhannella asukkaalla. Tämä kasvu tarkoittaa Kalevan verran lisää asukkaita joka neljäs vuosi. Uudet asukkaat pitää joko sijoittaa jo rakennetuille alueille tai sitten Kalevan tornitaloja vuonna 2009.

Kotiseutumuseoiden

helmet Sini Hirvonen

Kirjoittaja on etnologi, joka työskentelee Suomen Kotiseutu liitossa Kotiseutumuseoiden helmet -hankkeen koordinaattorina. Lemin kotiseutumuseossa perinneruoka särää käy museotuvalla vuosittain nauttimassa 10 000 kävijää. Ilmajoella museoyrittäjä tuo Yli-Lauroselan talomuseoon pulmahuone-pelin. Jokioisten museorautatieltä voi vuokrata resiinan ja ostaa rautatieteemaisia matkamuistoja museokaupasta, joka toimii myös verkossa. Tällaisia hyviä esimerkkejä

paikallisen perinteen tuotteistamisesta ja elävöittämisestä, onnistuneesta markkinoinnista ja yhteistyöstä Kotiseutuliitto nostaa esiin Kotiseutumuseoiden helmet -hankkeessa. Hankkeessa Kotiseutuliitto vahvistaa paikallismuseoiden edellytyksiä toimia matkailukohteena. Etsimme joukon hyviä matkailuun liittyviä toimintamalleja yhdessä maakuntamuseoiden ja matkailutoimijoiden kanssa ja laajennamme paikalliset onnistumiset valtakunnallisiksi esimerkeiksi koko paikallismuseokentälle. Pirkanmaalla näitä ovat esimerkiksi Kallenaution kestikievarimuseon

kahvilan oma juustokakku, Kuokkalan museoraitin sepän työnäytökset ja Killinkosken Wanhan Tehtaan ryhmäopastukset erilaisiin näyttelyihin.

Paikallismuseot mukaan kulttuurimatkailuun Jokainen paikallismuseo on helmi sen omalle kotiseudulle ja toimijoille. Joillekin kotiseutumuseoille matkailukohteena toimiminen on innostava tapa kehittää museon toimintaa ja kertoa alueen tarinaa uusille kohderyhmille. Kulttuurimatkailussa tuotetaan matkailupalveluita paikallista kulttuuria arvostaen. Kulttuurimatkailija haluaa

HANNU HEIKKILÄ

Suomen Asutusmuseo Lapinlahdella on aikamatka asutustilojen historiaan.

MUSEOKELLO ‌│

tutustua paikalliseen elämäntapaan ja ihmisiin. Hän haluaa oppia historiasta, ymmärtää kulttuuriperintöä ja kokea sitä elämyksellisesti. Osa kulttuurimatkailua ovat esimerkiksi ruokamatkailu, luontomatkailu, sekä museoja muistomerkkimatkailu. Paikallismuseo on alueensa kulttuurin tiivistymä. Se on juuri sitä, mistä kulttuurimatkailijat ovat kiinnostuneita. Suomi on täynnä ihastuttavia museoita, joiden mahdollisuudet ovat osin vielä hyödyntämättä.

ANNA-MAIJA KUJALA

Yhteistyöllä onnistut Toimiakseen matkailukohteena paikallismuseo tarvitsee yhteyden matkailualaan. Matkailuyrittäjien on mahdollista ottaa paikallismuseo mukaan yhteistyöhön, jos museon sijainti, aukioloajat ja hinnat ovat helposti löydettävissä. Matkailutoimija tarvitsee museosta myös yhteyshenkilön, jonka kanssa voi suunnitella käyntejä ja markkinointia. Markkinoinnissa kannattaa lähteä siitä oletuksesta, että kävijä ei tiedä mu-

seosta mitään. Sen löytäminen ja lipun tai ryhmäopastuksen ostaminen kannattaa tehdä mahdollisimman helpoksi. Tärkeää on myös, että alueen muut kohteet, sekä majoitusliikkeiden ja matkailuinfon asiakaspalvelijat osaavat suositella museovierailua. Kotiseutuliiton tekemän kyselyn mukaan yhteistyö yritysten kanssa oli suurelle osalle paikallismuseotoimijoita hyvin vierasta. Tässä piilee kuitenkin paljon mahdollisuuksia. Kiuruveden museo jakaa mainokset kaikille karavaanaritapahtumaan tuleville. Sallan talvisota- ja jälleenrakennusajan museo on kutsunut rinnekeskusten työntekijät vierailulle ja nyt he ohjaavat kävijöitään museoon. Kävijöistä helppoja houkuteltavia voivat olla sellaiset, jotka kiertävät muita kulttuurikohteita. Alavuden, Kuortaneen ja Ähtärin paikallismuseoilla on ollut käytössä oma Museopassi, jossa vierailemalla useammassa alueen museossa voi osallistua arvontaan. Ilomantsissa Kulttuurikulkijan passin käyntikohteita ovat viinitilan, taidekeskuksen ja kirkkojen ohella myös museot.

Työnäytökset kotiseutumuseoissa kiinnostavat. Pajamäen perinnekeskuksen perinneviikolla 2012 seppä takoi viikatetta.

RAUNI AHOLA

Kotiseutumuseoissa voi olla eläimiä hoitamassa perinnebiotooppeja ja usein ne houkuttelevat kävijöiksi lapsiperheitä. Riuttalan talomuseon kesälampaat viettävät päivää omenapuun varjossa Kuopion Karttulassa.

• Suomessa on yli 1000 paikallis museota, joista 730 on kuntien, yhdistysten ja säätiöiden ylläpitämiä. Suuri osa toimii Kotiseutuliiton jäsenkentässä. • Paikallismuseoiden kokoelmissa on yhteensä 2,4 miljoonaa kohdetta ja hoidossa 3000 rakennusta. • Paikallismuseot ovat ei-ammatillisesti hoidettuja museoita, joissa arvokasta vapaaehtoistyötä tekee vuosittain 10 000 ihmistä. • Paikallismuseoissa on vuosittain yhteensä miljoona kävijää. • Paikallismuseot ovat kirjastojen jälkeen alueellisesti kattavin kulttuuripalveluverkostomme. • Museoiden taloudellinen vaikuttavuus -tutkimuksen mukaan jokainen museokävijä kasvattaa museon lähialueen taloutta 32–49 eurolla. Lisätietoja hankkeesta osoitteessa www.kotiseutuliitto.fi tai ottamalla yhteyttä koordinaattoriin (sini.hirvonen@kotiseutuliitto.fi, 045 6140 464) │ MUSEOKELLO‌

Kulttuuriympäristö-

toteemi

kurkistaa aikaan ja paikkaan Tuija-Liisa Soininen

Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikön päällikkö Uusia sanoja vanhasta asiasta Monet uudelta kalskahtavat toimintamuodot liittyvät nykyään siihen, että kulttuuriperintö – tai oikeus omistaa se – halutaan jalkauttaa takaisin sinne, mistä sitä koskeva tieto on alunperin peräisinkin. Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristötoteemi-hanke sai keväällä 30 000 euron avustuksen Museoviraston museoiden innovatiivisiin hankkeisiin varatuista avustusmäärärahoista. Tarkoituksena on rakentaa vuorovaikutteinen tapa löytää kaupunkilaisten tärkeinä pitämiä merkityksiä kaupunkitilassa ja tuoda tietoa, ikään kuin lisättyä todellisuutta toteemin muodossa eri puolille Tamperetta. Mikä on toteemi? Tässä tapauksessa toteemi on 55 ’’ kokoinen, digitaalinen näyttötaulu, joka painaa noin 200 kg. Ensimmäiseksi toteemi sijoitetaan Tampereen Hämeenkadulle, tulevalle kävelykatuosuudelle yhteistyössä kaupunkisuunnittelijoiden kanssa. Tämän jälkeen sen sijoituspaik-

ka päätetään kaupunkilaisten toiveiden mukaan. Toteemi pysähtyy eri puolille kaupunkia aina pariksi kuukaudeksi kerrallaan. Hanke on käynnissä vuosina 2015 –2016. Toteemi sisältää digitaalista tietoa siitä, mitä paikalla oli ennen. Tieto on pääosin visuaalisessa muodossa: kuvina, karttoina, piirustuksina. Kuvat vaihtuvat ja kiinnittävät huomiota. Kaupunkilaisten omiakin kuvia voidaan käyttää esityksessä. Toteemipaikkojen valintaa helpottamaan perustetaan verkkopalvelu, jonka avulla kaupunkilaiset voivat äänestää tärkeinä kokemiaan paikkoja.

Tarinat suojelevat paikkoja? Ihmisillä on yleensä kiire, ainakin kaupungilla liikkuessaan. Samaan aikaan kaupunkia suunnitellaan myös pysähtymistä varten. Toteemi on yksi pysäyttävä ja rauhoittava elementti keskellä kiireistä kaupunkia. Se voi tuoda uusia mielteitä arkipäivään, tuottaa tarinoita ja lisätä aineksia todellisuuteen. Visuaalisen tarinan luominen on haasteellista. Toisaalta sitä ei tarvitse tehdä pelkästään toteemin avulla. Visuaalisuuden mahdollisuus piilee siinä, että vastaanottaja voi tulkita tarinaa omista lähtökohdistaan. Samalla kuva voi kertoa enemmän kuin sanat ja ylittää kansallisuus- ja kielirajat. Miten tarinat sitten suojelevat paik-

MUSEOKELLO ‌│ KULTTUURIYMPÄRISTÖTOTEEMI KURKISTAA AIKAAN JA PAIKKAAN

koja vai suojelevatko ne? Ilman tarinaa paikka voi jäädä tylsäksi. Se on helppo ohittaa, ylittää tai todeta merkityksettömäksi. Kun kulttuuriympäristöön liitetään kertomus siitä, minkälaista roolia jokin paikka on näytellyt kaupunkilaisten elämässä jonakin hetkenä, siitä on helpompi olla kiinnostunut. Jos merkitykset nousisivat tarinoista, tarinat suojelevat paikkoja. Kulttuuriympäristötoteemien avulla aiotaan siis lähitulevaisuudessa kurkistaa aikaan ja paikkaan. Tervetuloa mukaan kurkistamaan!

Kurkistuksia Hämeenkadulle

PEKKA KOSONEN

KUVAT: VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

RAIJA NURMI

Tampereen koulujen abiturientteja ajelulla 1953.

Elokuvateatteri Kinopalatsin ilmoitustaulu 1987.

Tuulensuun puutalot 1910-luvulla.

│ MUSEOKELLO‌

KIVIMUSEO

sai uuden kodin Tomi Kumpulainen

Kirjoittaja on Tampereen luonnontieteellisen museon ja kivimuseon amanuenssi Kivimuseon perustaja diplomi- insinööri Paavo Korhonen hankki kokoelmansa ensimmäisen kiven toimiessaan Tampereen kaupungin järjestelypäällikkönä 1980-luvulla. Tuolloin hän ei vielä tiennyt pienen ostoksensa johtavan uuden museon syntyyn. Brasilialaisen montebrasiitin ympärille on myöhemmin kertynyt kansainvälisestikin huomattava, tuhansien kiven kokoelma, jossa on näytteitä noin 80 maasta.

sensä vuosien varrella itse oppimalla. Yli kolmen vuosikymmenen aikana hänelle kertyikin kivien ohella huomattava määrä kivialan kirjallisuutta. Hän tilasi itselleen muun muassa toistakymmentä alan lehteä, joiden avulla hän pääsi vauhtiin harrastuksessaan. Näin syntyi myös tärkeitä yhteyksiä muihin alan harrastajiin. Paavo Korhonen keräsi jonkin verran kiviä maastosta kotimaassa, mutta pääosan kokoelmastaan hän hankki ostamalla ja vaihtamalla kiviä ulkomailta. Usein kivet maksettiin rahalla, mutta toisinaan maksuvaluuttana toimivat Korhosen itse kuvaamista luontokuvista teetetyt postikortit. Hän myi

Paavo Korhonen innostui kivistä etenkin niiden kauneuden vuoksi. Jokainen kivi kun oli erilainen, ja kivi- ja mineraalilaatuja tuntui olevan lukemattomia. Hänen kertomansa mukaan harrastuksen alkuvaiheessa hankalinta oli saada kivistä riittävästi tietoa. Suomessa ei ollut kovin paljon alan järjestäytynyttä toimintaa eikä nettiäkään vielä ollut. Korhosella ei itsellään ollut myöskään kivialan koulutusta, mutta hän hankki kivialan tietämyk-

myös postimerkkikokoelmansa voidakseen ostaa lisää kiviä. Korhosen kivikokoelmasta syntyi museo lähes 20 vuotta sitten, kun kokoelma lahjoitettiin Tampereen kaupungille. Kokoelma käsitti silloin noin 3 500 esinettä. Paavo Korhonen jatkoi kokoelman kartuttamista tämän jälkeenkin. Nykyisin kokoelman laajuus on yli 8 000 esinettä. Sellaisenaan se on Suomessa ainutlaatuinen yksityisen harrastajan keräämä kivi- ja mineraalikokoelma ja kansainvälisestikin huomattava. Lisäarvoa kokoelmalle tuo sen erikoinen sisältö. Kivinäytteet eivät suinkaan ole pääosaltaan pieniä, vaatimattoman näköisiä hippuja. Korhonen keräsi kokoelmaa visuaalisin perustein, ja niinpä kokoelmaan päätyivät kaikki värikkäimmät ja erikoisimmin näköiset kivet ympäri maapallon. Suuri osa Kivimuseossa esillä olevista näytteistä on myös suurikokoisia painaen useita kiloja. Satojen kilojen painoisiakin on parikymmentä. Kivimuseon suurimmat

KIVIKUVAT: REETTA TERVAKANGAS

MUSEOKELLO ‌│ KIVIMUSEO SAI UUDEN KODIN

REETTA TERVAKANGAS

Uuden Kivimuseon avajaisia vietettiin joulukuussa 2014. Tomi Kumpulainen, Paavo Korhonen ja tuotantojohtaja Toimi Jaatinen olivat tyytyväisiä uuden näyttelyn ilmeeseen.

uutta tekniikkaa. Suuri merkitys uuden Kivimuseon raikkaalle ilmeelle oli avaralla näyttelytilalla ja paremmalla näyttelyvalaistuksella. Nyt kivimuseon värikkäät ja monimuotoiset kivet suorastaa säkenöivät valoissa.

TOMI KUMPULAINEN

fossilisoituneen puun näytteet painavat noin puolitoista tonnia. Kokoelman yhteispainon arvioidaan olevan vähintään 30 tonnia. Näin huomattava kokoelma ei synny aivan pienellä ponnistelulla. Kivikokoelman kerääminen, kuten moni muu harrastus, on työlästä ja vaatii myös rahallisia uhrauksia, ajasta puhumattakaan. Kivien hankkimisen ja määrittämisen lisäksi monia kivistä pitää hioa ja käsitellä ennen näytteille laittoa. Kivimuseon synty onkin hieno tarina harrastuksesta, joka innostuksen, sitkeyden ja iloisten sattumien kautta voi johtaa merkittävän kulttuuriperinnön syntymiseen. Kokoelman esillä olo kirjastotalo Metsossa päättyi vuoden 2013 lopulla. Silloin vanha Kivimuseo ja sen kivikokoelma pakattiin noin 50 kuormalavalle ja kuljetettiin Vapriikkiin. Tästä alkoi uuden Kivimuseon synty. Vapriikissa Kivimuseon ilme uusittiin ja samalla sen tiedot voitiin ajanmukaistaa. Mukaan näyttelyyn saatiin myös

Paavo Korhosen suosikkikiviä ovat pitkään olleet brasilialaiset akaatit ja ametistikotelot. Näitä kiviä on vaikea olla huomaamatta Kivimuseon näyttelyssä. Suuret, jopa aikuisen ihmisen kokoiset ametistikotelot ja värikkäät kiekkomaiset ametistinäytteet on uudessa näyttelyssä saatu aiempaa paremmin esille. Kolmas Korhosen arvostama kivilaji on suomalainen erikoisuus pallokivi. Tämän erikoisen näköisen kiven näytteet ovat kansainvälisestikin harvinaisen edustavia, onpa niitä yritetty jo ostaa ulkomaisiin kokoelmiinkin. Lähes kaikki vanhan näyttelyn kivet saatiin esille uuteen Kivimuseoon, Vapriikin ensimmäiseen kerrokseen. Paavo Korhosen suosikit, suomalaiset harvinaisuudet, pienet jalokivet ja esihistorialliset kivijättiläiset saivat nyt arvoisensa paikan. Niin Paavo Korhosen kuin Vapriikin museoväenkin vilpittömänä toiveena on, että mahdollisimman moni meistä voisi nähdä kivien kauneuden.

Uudessa kivimuseon näyttelyssä akaattilevyt ja fossiilit ovat aiempaa paremmin esillä.

KIVIMUSEO SAI UUDEN KODIN │ MUSEOKELLO‌

TÄPLÄTURKIN

lumoissa

– Jääkiekkomuseo sai mielenkiintoisen lahjoituksen

Kirjoittaja on Pirkko Astalan entinen naapuri ja kannattaa muuten Tapparaa. Viime vuoden tammikuussa Vapriikissa toimivan Suomen Jääkiekko museon kokoelmat karttuivat tamperelaisen jääkiekkohistorian osalta, kun Eero Rissanen lahjoitti museolle äitinsä keräämän, jääkiekkoa koskevan aineiston. Aineisto koostuu muun muassa lehtileikkeistä ja sen kerääjän, Pirkko Astalan vuosikymmenten varrella Ilveksen otteluissa tekemistä muistiinpanoista. Astala oli vannoutunut Ilvesfani jo 1940-luvulta alkaen. Elämässä pitää olla sähäkkyyttä Pirkko Astala (1928 –2006) muutti Tampereelle syksyllä 1944 aloittaakseen lukion silloisessa Tampereen yhteiskoulussa. Luokkakaverit houkuttelivat hänet Etelä-puistossa luonnonjäällä pelattuun jääkiekko-otteluun. Ajankohta oli kevättalvea ja jää jo huonokuntoinen, mutta Ilveksen pelaajan Henry Kvistin taidokkaat edesottamukset ja tuo peli voittivat Pirkon jääkiekon ystäväksi. Vielä 1940- ja 1950-luvuilla otte-

MUSEOKELLO ‌│ TÄPLÄTURKIN LUMOISSA

luita oli vähän ja kausi lyhyt, sillä pelit pelattiin luonnonjäällä. Parannusta tilanteeseen toi Koulukadun kentän tekojää vuonna 1955. Tuolloin katsojille oli tarjolla vain seisomapaikkoja ja katsomossa oli ahdasta – mutta Pirkon mielestä sitäkin enemmän tunnelmaa. Koulukadun kentän viereiselle, rakentamattomalle tontille tehdyt suuret nuotiot, joiden luona katsojat kävivät lämmittelemässä ja paistamassa mukanaan tuomia perunoita, olivat myös omiaan lisäämään tunnelmaa erityisesti silloin, kun pakkasta oli 30 astetta.

Kirjanpito alkaa Lahjoitusaineistoon kuuluu useita pienikokoisia vihkoja, täynnä erilaisia merkintöjä. Mikä sai Pirkon tekemään muistiinpanoja? Kirjanpidon alkaessa elettiin 1960-luvun puoltaväliä. Tuolloin Pirkko asui perheineen Kissanmaalla. Majavankadun rivitaloista oli lyhyt matka 1965 valmistuneeseen Hakametsän jäähalliin, jossa hänellä oli sama istuinpaikka B2-katsomossa aina vuosituhannen vaihteeseen asti. Muistiinpanojen tekeminen sai alkunsa, kun Pirkko oli lähdössä katsomaan Ilveksen matsia, ja kotiin kipeänä jäänyt, vähän alle 15-vuoREINO BRANTHIN, VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Kirsi Kaivanto

Ilveksen kotiottelut pelattiin Koulukadun kentällä Hakametsän hallin valmistumiseen asti. Kuvassa Ilves - TPV 1963.

JUKKA RAUNIO, VAPRIIKIN KUVA-ARKISTO

Ilveksen jääkiekko-ottelu 1946 Koulukadun kentällä.

MATTI VIRTANEN, SUOMEN JÄÄKIEKKOMUSEO

tias Eero pyysi äitiään laittamaan vähän ylös, mitä hallissa tapahtuu. Pirkko toteutti poikansa toiveen ja kirjasi ottelun maalit, jäähyt ja muut sattumukset kommenttien kera. Eero oli tyytyväinen saamiinsa tietoihin. Pirkko jatkoi pelitapahtumien kirjaamista, ihan jo senkin takia, että ”naisella pitää olla mustaa valkoisella, jos hänellä on mielipiteitä jääkiekosta, sillä hameväen mielipiteitä ei helposti uskota”, niin kuin hän on asiantilaa kuvaillut. Näin yhdestä ottelusta alkoi miltei loppuelämän mittainen harrastus, joka jatkui aina tämän vuosituhannen puolelle.

Hallissa ei riehuta Pirkko kävi katsomassa vain Ilveksen kotiotteluita. Hänen mielestään tamperelaisyleisö ei riehu turhan päiten, ja koska Tampereella on vanha jääkiekkokulttuuri, täällä osataan taputtaa paitsi omille myös vieraille. Pelaajia hän arvosti ainoastaan heidän pelitaitojensa perusteella, ja sanoi tunnistavansa kaikki pelaajat näiden luistelu- ja pelityylistä. Näin vielä silloinkin, kun hän ei enää tehnyt muistiinpanoja, eikä nähnyt kunnolla pelaajien pelinumeroita. Vaikka Pirkko kävi paikan päällä katsomassa vain ”omiensa” pelaamista, hän seurasi tarkasti SM-liigan tapahtumia leh-

distä ja radiosta. Jääkiekkoväen keskuudessa oli yleisessä tiedossa Pirkon valtava tietomäärä pelatuista peleistä useiden vuosikymmenten ajalta. Hän joutuikin toimimaan eräänlaisena tietokeskuksena, jos tarvittiin pelien kulkuun liittyviä tietoja. Joskus hänelle tuli puhelu kapakasta jopa keskellä yötä, kun baariporukalle oli tullut kinaa maalintekijästä, syöttäjästä tai jostakin muusta jonkun pelin yksityiskohdasta. Tällöin Pirkko nousi ylös, katsoi vastauksen muistiinpanoistaan ja jatkoi tyynen rauhallisesti nukkumista.

Kuuden kielen taitaja Pirkko Astala on todennut: ”Pelaajilla on mahdollisuus tehdä harrastuksestaan ammatti. Kun taas meillä muilla pitää olla ammatti, jotta voimme harrastaa”. Pirkon ammatti oli kirjeenvaihtaja. Kuutta kieltä puhuvana hän teki elämäntyönsä kirjeenvaihtajana tamperelaisessa tekstiiliagentuurifirmassa. Perheen ja työn lisäksi Pirkon elämään mahtui jääkiekon ohella kaksi muutakin harrastusta, postimerkit ja sotahistoria. Mutta, Pirkon sanoin: ”Kun elämässä on hankaluutta, on jääkiekkokatsomo paras paikka purkaa paineita. Täällä saa huutaa pahan mielensä taivaan tuuliin. Kun uppoutuu peliin, unohtaa kaikki maalliset murheet”. (Artikkelissa on käytetty lähteenä Pirkko Astalan haastattelua Seura-lehdessä 23.10.1998.)

Suomenmestarit 1972 Hakametsässä. TÄPLÄTURKIN LUMOISSA │ MUSEOKELLO‌

MUSEOKELLO ‌│

KUVA: SHUTTERSTOCK / LAINEA