Pirkkalan vanhan kirkon ja pappilan alueiden historiaa by Museokeskus Vapriikki

FT Georg HaggrĂŠn

Pirkkalan Vanhan kirkon ja pappilan alueiden historiaa

Teksti: Georg Haggrén Taitto: Roosa Lupunen Kannen kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja Julkaisija: Pirkanmaan maakuntamuseo Paino: Eräsalon Kirjapaino Oy, 2016 ISBN 978-951-609-851-0 (painettu) ISBN 978-951-609-852-7 (verkkojulkaisu)

Sisällys Esipuhe

vanha emäkirkko Johdanto.............................................................................................................................. 9 Selvityksessä käytetty lähdeaineisto.................................................................................. 9 Keskiaikainen Pirkkala.........................................................................................................11 Kysymys kivikirkosta tai -sakaristosta................................................................................14 Pirkkalan vanhimpien kirkkojen sijainti..............................................................................16 Pirkkalan keskiaikaiset kirkot ja 1550-luvulla rakennettu kirkko......................................18 Vuosina 1645–1647 rakennettu kirkko............................................................................... 21 Kirkon uudelleen rakentaminen 1768................................................................................. 23 Kirkko jää pois käytöstä vuonna 1839............................................................................... 26 Kirkkomaa ja sen hautarakenteet....................................................................................... 28 Vanhan kirkon paikka.......................................................................................................... 34 Yhteenveto......................................................................................................................... 38

pappilan pakari-väentupa ja luhtiaitta Johdanto.............................................................................................................................41 Pirkkalan pappilan sijainti..................................................................................................41 Pappiloissa vaaditut rakennukset...................................................................................... 43 Pirkkalan kirkkoherranpappilan katselmukset: pakari-väentuvan sekä luhtiaitan vaiheet........................................................................... 44 Yhteenveto......................................................................................................................... 55

Lähteet

LIITteet

Esipuhe MENNEISYYDEN TUNTEMINEN AUTTAA TULEVAISUUDEN TEKEMISTÄ Pirkkalan seurakunnan ja Pirkanmaan maakuntamuseon yhteistyönä syntynyt Pirkkalan Vanhan kirkon ja pappilan alueiden historiatutkimus on hyvä esimerkki siitä, mitä syntyy hyvällä yhteistyöllä. Tavoitteena on ollut valottaa niitä Pirkkalan seurakunnan historian aukkokohtia ja kysymyksiä, jotka ovat askarruttaneet monia ihmisiä vuosikymmenten ajan. Käsillä oleva pienoisjulkaisu on FT Georg Haggrénin asiantuntevalla historiantutkimuksen kokemuksella syntynyt luotettava kuvaus siitä, mitä voimme nykytutkimuksen valossa tietää Pirkkalan vanhojen kirkkojen vaiheista ja aikaisemmista sijainneista. Samalla on selvitetty Pirkkalan Pappilan sijaintia sekä erityisesti Pappilan väentuvan ja aitan historiaa. Arkistotutkimukseen on liittynyt kenttätyötä ja haastatteluita. Pirkkalan vanhasta emäseurakunnasta löytyy merkintöjä jo 1200-luvun lopulta. Pirkkalan seurakuntaan ovat alkuunsa kuuluneet myös Vesilahti ja Kangasala sekä nykyisen Tampereen alueista Messukylä ja Harju. Nykymuotoinen Pirkkalan seurakunta on vuodelta 1921. Pitkästä historiastaan huolimatta varsinaisia tutkimuksia Pirkkalan alueesta on ilmestynyt varsin niukasti. Viime vuosina Pirkkalassa virinnyt kotiseututietoisuus on positiivisella tavalla lisännyt myös kuntalaisten kiinnostusta pitäjän historiaan. Tähän kehitykseen liittyy myös Pirkkalan seurakunnan aktiivisuus selvittää menneisyyttä. Pirkkalassa katsotaan myönteisesti tulevaisuuteen ja vahvistetaan yhteisöllisyyttä ymmärtäen myös mennyttä. Erityisen merkityksen historian tunteminen saa aikana, jota leimaa muutos. Jotta voi ymmärtää nykyisyyttä ja tulevaa, on tunnettava nykyisyyteen johtanut kehitys. Tämä koskee myös seurakunnan elämää. FT Georg Haggren tuo tällä selvityksellä esiin tärkeää tietoa Pirkkalan seurakuntaelämästä ja vanhojen kirkkojen vaiheista. Lisäksi Pirkkalan Pappilan aluetta koskeva osio auttaa ymmärtämään ja entisestään arvostamaan kulttuurimaiseman ymmärrystä sekä luo pohjaa alueen kehittämiselle, jota tehdään alueen pitkää historiaa arvostaen. Kiitämme kaikkia osapuolia sekä seurakunnan työntekijöitä ja luottamushenkilöitä myönteisestä suhtautumisesta tähän selvitykseen. Erityisen kiitollisia voimme olla myös pirkkalalaisille paikallishistorian harrastajille, kuten kotiseutuneuvos Jouko Hillukalle tutkimuksen saamista arvokkaista vinkeistä ja inspiroivista

keskusteluista. Aiemmin Pirkkalan Vanhasta kirkosta tai seurakunnasta ei ole tehty erillistä tutkimusta. Toivomme, että tämä selvitys on osaltaan vauhdittamassa uusia tutkimuksia, jotka luovat ja täydentävät kuvaa Pyhäjärven alueen elämästä keskiajalta nykypäivään. Pirkkalan seurakunta ja Pirkanmaan maakuntamuseo toivovat julkaisulle laajaa ja ahkeraa käyttöä. Se voi toimia myös esimerkkinä seurakuntien ja museoiden välisestä yhteistyöstä, joka parhaimmillaan tukee kummankin pyrkimyksiä luoda hyvinvointia. Olli-Pekka Silfverhuth Tuija-Liisa Soininen Pirkkalan seurakunnan kirkkoherra Yksikönpäällikkö, Pirkanmaan maakuntamuseo

Pirkkalan Vanha kirkko. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

vanha emäkirkko Johdanto Pirkkalan vanha kirkko hautausmaineen hylättiin vuonna 1839, kun sen tilalle rakennettu Nokian eli entisen Pohjois-Pirkkalan kirkko valmistui. Entisen hautausmaa-alueen kirkollinen käyttö alkoi uudelleen 1920-luvun alussa, kun Pirkkalan seurakunta jakautui Etelä-Pirkkalaksi (nykyinen Pirkkala) ja PohjoisPirkkalaksi (nykyinen Nokia). Nykyisin Pirkkalan hautausmaan keskellä sijaitsee vuonna 1921 valmistunut tiilikirkko, jota ympäröi laaja puistomainen hautausmaa. Pirkkalan seurakunta otti vuonna 2013 yhteyttä Pirkanmaan maakuntamuseoon käynnistääkseen seurakunnan aikaisempien kirkkojen sijaintipaikkojen tutkimuksen, josta oli tehty aloite Pirkkalan seurakunnan kirkkovaltuustolle. Ajatuksena oli käynnistää jo hävinneiden kirkkorakennusten sijaintia koskeva selvitystyö, jossa hyödynnettäisiin arkistolähteitä, arkeologisia tutkimusmenetelmiä ja luonnontieteellisiä ajoitusmenetelmiä. Työ suunniteltiin vaiheittain eteneväksi. Vuonna 2015 Pirkkalan seurakunta tilasi maakuntamuseolta kirkkojen sijaintia valottavan arkistotutkimuksen ja sen pohjalta tehtävän maatutkaluotauksen, jolla kartoitetaan kirkkorakennuksiin liittyviä rakenteita. Tämä julkaisu sisältää Georg Haggrénin elo- ja syyskuussa 2015 tekemän kirkkojen vaiheita ja sijaintia koskevan arkistotutkimuksen. Arkisto- ja maastoselvityksessä on historiallisten lähteiden ja karttojen sekä kirjallisuuden ja haastattelujen avulla selvitetty Pirkkalan entisiä kirkkoja ja hautausmaita. Tavoitteena on ollut selvittää vanhojen kirkkojen vaiheet ja pyrkiä arkistolähteiden avulla paikantamaan rakennusten sijainti.

Selvityksessä käytetty lähdeaineisto Pirkkalan vanhasta kirkosta tai seurakunnasta ei ole tehty erillistä tutkimusta, mutta erityisesti Juhani Saarenheimon Vanhan Pirkkalan historia vuodelta 1974 tarjoaa erinomaisen perustan kirkkoa ja seurakuntaa koskevalle tutkimukselle. Tässä tutkimuksessa on kartoitettu käytettävissä oleva keskiaikainen lähdeaineisto sekä aiheen kannalta oleellisin 1500-luvun lähteistö. Aineisto sisältää muun muassa kymmenysveroluettelot sekä rovastinkäräjien pöytäkirjat 1550-luvulta.

Veroluetteloita on käytetty keskiaikaisen seurakunnan taloudellisen pohjan selvittämiseksi ja kihlakunnanoikeuksien käräjäpöytäkirjoja on käytetty 1600-luvun alkupuolta tutkittaessa. Nämä lähteet sijaitsevat Kansallisarkistossa Helsingissä, mutta ovat mikrofilmattuina käytettävissä Arkistolaitoksen digiarkistossa. Pirkkalan pappilassa 1680-luvulla syttyneen tulipalon takia seurakunnan arkistossa ei juuri ole tätä vanhempaa aineistoa. Ajalta ennen 1750-lukua seurakunnan arkistoaineisto on aukollinen, ja esimerkiksi vanhin kirkosta tehty katselmus on vasta vuodelta 1751. Seurakunnan arkistosta on systemaattisesti käyty läpi 1760-lukua vanhemmat piispan- ja rovastintarkastusten sekä pitäjänkokousten pöytäkirjat. Kirkon inventaarioita on seurattu 1860-luvun alkuun asti. Seurakunnan arkisto on vanhimmilta osin pääasiassa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, mutta karttakokoelma ja 1900-luvulle ajoittuvat asiakirjat ovat Pirkkalan seurakunnan omassa arkistossa Pirkkalassa. Sen sijaan entiseen Pirkkalan emäseurakuntaan kuuluneen Nokian seurakunnan arkistossa ei ollut tämän tutkimuksen kannalta oleellisia lähteitä. Täydentävää aineistoa on tarjonnut Turun maakunta-arkistossa säilytettävä Turun tuomiokapitulin arkisto, joka on tosin vuotta 1827 varhaisemmalta ajalta hyvin aukollinen. Myös Ruotsin valtionarkiston Pirkkalan seurakuntaa koskevat asiakirjat1 on käyty läpi. Tutkimuksessa on selvitetty, millaista Pirkkalan kirkkoa, hautausmaata, pappilaa ja Pappilan kylän kanssa samaan jakokuntaan kuulunutta Pirkkalan kylää koskevaa kartta-aineistoa on Kansallisarkistossa, Hämeenlinnan maakunta-arkistossa, Maanmittauslaitoksen kartta-arkistossa, Ruotsin sota-arkistossa ja Pirkkalan seurakunnan omassa arkistossa. Pirkkalan kirkon ja seurakunnan varhaisten vaiheiden osalta tärkeitä kertovia lähteitä ovat julkaisematon kuvaus Pirkkalan pitäjästä (1753)2, Per Adrian Gaddin kuvaus Ylä-Satakunnasta (1751), maanmittari Daniel Hallin kertomus Pirkkalan pitäjästä (1783) ja Wilhelm Carlssonin kuvaus Pirkkalan pitäjästä (1869). Ensiarvoisen tärkeä on ollut kirkkoherra Yrjö Hietalahden päiväämätön muistelmakäsikirjoitus 1960-luvun lopulta tai 1970-luvulta. Hautausmaata koskeva haastatteluaineisto on ollut merkittävää. Tämän selvityksen yhteydessä on Pirkkalan seurakunnasta haastateltu seurakuntapuutarhuri Elina Vanhataloa, toimistonhoitaja Heli Käkelää ja suntio Mika Leijoa sekä eläkkeellä olevaa puutarhuri Matti Lämsää. Käytettävissä on ollut myös Ulla Lähdesmäen koostama kotiseutuneuvos Jouko Hillukan haastatteluaineisto kesältä 2015. Lähdesmäen ja Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologi Vadim Adelin 1 RA: Ecclesiastica: Åbo stift: Birkala. 2 TMA: TTKA: F IV:3 Kertomuksia kirkkojen historiallisista muistomerkeistä ym.: Pirkkala 1753.

paikallistuntemus alueen muinaisjäännöksistä ja muista havainnoista on ollut isona apuna. Arkisto-, kartta- ja haastatteluaineistoa on täydennetty maastokäynnein (10.8., 11.8., 16.9. ja 22.9.2015).

Keskiaikainen Pirkkala Pirkkala kuului keskiajalla Hämeen sijaan Ylä-Satakuntaan. Kristinusko levittäytyi Kokemäenjoen yläjuoksulle kuten myös muualle Lounais-Suomeen vähitellen viime vuosituhannen alussa eli 1100–1200-luvuilla. Ensimmäiset seurakunnat perustettiin Suomeen 1200-luvun alkupuolella, mutta jo paljon ennen tätä oli muun muassa hautaustavoissa näkynyt kristillisiä vaikutteita. Markus Hiekkanen on todennut, että 1200-luvun puoliväliin mennessä syntyneeseen kirkkopitäjien ensimmäiseen sukupolveen kuului noin 40 seurakuntaa. Ylä-Satakunnassa niistä sijaitsivat ainoastaan Pirkkala ja Sastamala eli Karkku. Muualle sisämaahan varhaisia seurakuntia perustettiin neljä; Hattula, Hollola, Sääksmäki ja Vanaja, jotka kaikki sijaitsivat Hämeessä.3 Keskiajan lopussa eli 1500-luvun alkupuolella Suomessa oli seurakuntia noin 130. Niistä valtaosa oli itsenäisiä kirkkopitäjiä, mutta joukossa oli lisäksi parikymmentä kappeliseurakuntaa. Seurakunta kattoi kirkkopitäjän, jonka väki maksoi 1200-luvulta alkaen kirkolliseen kymmenysverotukseen perustuen erilaisia maksuja, joilla ylläpidettiin seurakunnan kirkkoa, tuomiokirkkoa ja tuomiokapitulia. Verotuksen avulla maksettiin myös kirkkoherran ja piispan palkat sekä työhön liittyvä toiminta. Kirkkopitäjissä oli aina papille erotettu virkatalo, pappila, jonka tuotto muodosti kirkkoherran ja hänen mahdollisten apulaistensa toimeentulon. Pappila sijaitsi lähes poikkeuksetta kirkon läheisyydessä. Kappeliseurakunnissa ei keskiajalla ollut omaa pappia tai pappilaa eikä yleensä muutakaan pitäjänkirkolle kuuluvaa maaomaisuutta. Tästä johtuen kirjallisten lähteiden tiedot kappeleista ja saarnahuoneista ovat äärimmäisen niukkoja. Joskus harvoin, kuten Pirkkalan seurakuntaan kuuluneessa Messukylässä, kappelikirkon läheisyydessä oli pitäjänkirkolle kuulunut lampuotitila, jossa kirkkoherra saattoi oleskella kappelissa käydessään (Suvanto 2001, 568). Ylä-Satakuntaan oli 1540-luvun alkuun mennessä muodostunut yhdeksän kirkkopitäjää. Lännessä olivat Sastamalan ohella siitä erkautumalla syntyneet 3 Hiekkanen 2000, 20; Hiekkanen 2002.

Ote Daniel Hallin laatimasta Pirkkalan pitäjän kartasta vuodelta 1770. KrA. Kartta: Kansallisarkisto.

Tyrvää ja nykyisin Hämeenkyrön nimellä tunnettu Kyrö. Idässä Pyhäjärven ympärille oli Pirkkalan ohella muodostettu Kangasalan, Lempäälän ja Vesilahden pitäjät. Joukkoa täydensi uudisasutuksen myötä vuoden 1540 tienoilla perustettu Orivesi. Vanhan perimätiedon mukaan Ylä-Satakunnan vanhin kirkko ja seurakunta olivat Karkussa eli Sastamalassa.4 Pyhäjärven rannalle on kuitenkin jo 1200-luvun puoliväliin mennessä muodostettu oma pitäjä, joka sai nimen Pirkkala. Keskiaikaiset tiedot Pirkkalan kirkosta puuttuvat lähes kokonaan, mutta on ilmeistä, että kirkko on alun alkaen sijainnut samoilla tienoin Pirkkalan kylän pohjoisosasta erotetulla maalla. Pirkkalasta ei ole perimätietoa tai muuta aineistoa, mikä viittaisi tätä vanhempaan pitäjänkirkon paikkaan, joten ei ole erityistä syytä olettaa sen sijainneen muualla. Pirkkala oli pitäjän suurimpia kyliä ja se sijaitsi keskeisellä paikalla, jonne oli suhteellisen helppo saapua etenkin vesitse. Itse asiassa peräti kolme Pyhäjärven ylittänyttä talvitietä alkoi pappilan edustalla olevasta Uittamon rannasta. Kirkkoon tultiin myös maitse. Näistä teistä on mainintoja 4 Saarenheimo 1974, 182.

Pirkkalan pitäjänkertomuksessa vuodelta 1753.5 Kaksi vuotta aiemmin Per Adrian Gadd oli osuvasti kuvannut tätä kirkolle johtanutta vanhaa tieverkostoa nimellä ”Vanhankircon Tiet”6. Daniel Hallin Pirkkalan pitäjänkartta vuodelta 1770 tarjoaa havainnollisen kuvan siitä, kuinka kirkko ja pappila muodostivat pitäjän tieverkoston solmukohdan. Sinne olivat johtaneet myös vanhasta Messukylän kappelista tulleet tiet.7 Pirkkalan pitäjän arvellaan syntyneen jo 1200-luvun puolivälissä, mutta ensimmäinen maininta Pirkkalan pitäjästä on vasta vuodelta 1374, jolloin Pohjanlahden perukoilla selvitettiin Uppsalan ja Turun hiippakuntien välistä rajaa. Keskiajan lähteiden sattumanvaraista säilymistä kuvastaa se, että Pirkkalasta eronneesta Vesilahdesta löytyy maininta jo vuodelta 1346. Juuri Vesilahti-Lempäälä oli ensimmäinen Pirkkalasta erkautunut tytärpitäjä. Sittemmin väkimäärän kasvaessa tämä pitäjä oli vuoteen 1455 mennessä jakautunut kahdeksi kirkkopitäjäksi eli Lempääläksi ja Vesilahdeksi.8 Suur-Pirkkalan asutuksen levitessä kohti Keski-Suomea emäpitäjästä erotettiin Kangasala. Tämä on tapahtunut ennen vuotta 1409, jolloin Kangasalla oli jo oma kirkkoherra. Vuoden 1540 tienoilla alueen väkimäärä oli jälleen kasvanut niin, että Kangasalan pohjoisosiin perustettiin Oriveden kirkkopitäjä.9 Seurakuntien koosta ei ole tietoja ennen 1550-luvulta säilyneitä kirkon kymmenysverotuksen kantoon liittyviä luetteloita. Tällöin Ylä-Satakunnan suurimpia seurakuntia olivat niistä vanhimmat eli Pirkkala ja Sastamala, joissa kummassakin oli lähes tasan 400 taloa. Kangasalla taloja oli noin 290 ja Orivedellä 200. Lempäälässä taloja oli noin 240 ja Vesilahdella hieman vähemmän. Orivesi oli Ylä-Satakunnan kirkkopitäjistä pienin ja nuorin.10 Ylä-Satakunnassa oman kirkon ja papin työn sekä pappilan ylläpitämiseen näyttää vaaditun noin 200 taloa ja vastaavasti talomäärän ylittäessä 400 on voitu alkaa suunnitella pitäjän jakamista. Sama pätee myös Ala-Satakuntaan. Käytännössä seurakuntien muodostumisprosessi alkoi sillä, että jollekin pitäjän kulmakunnalle rakennettiin oma saarnahuone, jossa pitäjänkirkon papit kävivät toisinaan pitämässä jumalanpalveluksia. Kappeliseurakunta vakinaistui, kun se sai oman papin, mutta tämän jälkeen saattoi kestää vielä kauan, kunnes kappelista tuli itsenäinen kirkkopitäjä. Pirkkalan kohdalla tästä kehityksestä tarjoaa oivan esimerkin Messukylä, jonne rakennettiin jo 1500-luvun alkupuolella 5 TMA: TTKA: F IV:B Pirkkala 1753. 6 Gadd 1751 (1946), 20–21; Heikel 1882, 58. 7 KrA: Finska handritade kartor: Portfölj 73 Nr 1b. 8 Arajärvi 1959, 109–116. 9 Vallinheimo 1954, 115–117. 10 KA 1982.

kappelina toiminut kivikirkko. Oman kappalaisen Messukylä sai vasta vuoden 1590 tienoilla, ja itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1636.11 Aiemmin nimellä KiwiCappeli tunnettu pyhäkkö sai nyt nimen KiviKircko.12

Kysymys kivikirkosta tai -sakaristosta Ensimmäiset kirkot olivat poikkeuksetta rakennettu puusta. Suomeen alettiin keskiajan kuluessa rakentaa kivikirkkoja siten, että nykyisen tiedon mukaan 104 seurakunnassa on ollut kivestä muurattu kirkko tai vähintään sakaristo.13 Ensimmäiset kivikirkot rakennettiin Ahvenanmaalle jo 1200-luvun lopulla, mutta sisämaan Hämeessä ja Satakunnassa kivikirkkohankkeisiin ryhdyttiin vasta keskiajan lopulla eli 1400-luvun lopussa tai 1500-luvun alussa. Kirkollisten instituutioiden talous romahti reformaatiokaudella, kun Kustaa Vaasa siirsi valtaosan kirkon tuloista kruunulle. Tämän seurauksena kivikirkkojen muuraaminen päättyi käytännössä 1550-luvulla. Tätä ennen valtaosa Suomen emäseurakunnista ja jopa moni kappeliseurakunta oli saanut kivikirkon tai vähintään kivisakariston. Vanhojen keskiaikaisten emäseurakuntien joukossa kivikirkkoa vailla olleet Pirkkala ja siitä erotettu Kangasala ovat poikkeuksia. Vastaavia vanhoja emäseurakuntia, joilla ei nykyisen tiedon mukaan ollut edes kivisakaristoa, oli LounaisSuomessa vain kourallinen, esimerkkinä Eura, Eurajoki, Kyrö, Paimio ja Uskela. Kivikirkko ei ollut mikään välttämättömyys, mutta se osoitti pelkällä olemassaolollaan kirkon mahtia. Samalla se oli tuntuvasti vähemmän herkkä palamaan kuin puukirkot. Kivisakaristo suojasi kirkon kalleuksia niin tulelta kuin varkailta paljon puista paremmin. Pirkkalan kivikirkon puuttuminen herättää ihmetystä erityisesti siksi, että keskiajan lopussa kirkkopitäjän alueella oli kaksi kivestä muurattua kappelikirkkoa. Niistä Messukylän kappelikirkko oli rakennettu 1510tai 1520-luvulla ja Nokian kappeli noin vuosien 1505–1533 välillä. Jälkimmäinen on Markus Hiekkasen mukaan ollut Suomessa poikkeuksellinen kartanokappeli. Tätä tulkintaa vahvistaa rakennuksen pohjakaavan ohella se, ettei paikalta ole löytynyt hautausmaata.14 Vanhimmista emäseurakunnista kivikirkko puuttui Uskelasta, jossa oli Pirkkalan tapaan kaksi kivestä muurattua kappelia. Toinen kappeli sijaitsi Perttelissä ja toinen Salon kylässä. 11 12 13 14

Saarenheimo 1974, 651–652. TMA: TTKA: F IV:3 Birkala 1753. Hiekkanen 2007, 19–20. Adel 2010; Hiekkanen 2007, 238–245.

Pirkkalan, Uskelan ja Paimion keskiaikaisia kirkkoja yhdistää se, että ne sijaitsevat moreenirinteen sijaan pehmeällä savipohjalla, jossa ison kivikirkon rakentaminen olisi ollut haastavaa. Runkohuonetta paljon pienemmän kivisakariston rakentaminen sen sijaan olisi luultavasti ollut mahdollista. Pirkkalan kirkkoa koskevissa aikalaislähteissä ei mainita kivisakaristoa. Vuodelta 1749 on maininta uudesta sakaristosta, jonka kivijalka on puutteellinen. Kyse on yksiselitteisesti puisesta sakaristosta.15 Sen liittäminen kirkon runkohuoneeseen osoittautui haastavaksi. Vuoden 1751 katselmuksessa mainitaan, että vesi pääsi sisään sakariston ja runkohuoneen välisestä liitoksesta.16 Tämä ei sulje pois sitä, että kirkossa on voinut keskiajan lopulla olla kivisakaristo. Kivisakariston olemassaoloon viittaa kirkkoherra Yrjö Hietalahden muistelmissa tallentunut tieto vanhan kirkon pohjoispuolella olleesta kohoumasta, jota luultiin hautausmaasuunnitelmaa tehtäessä kalliokumpareeksi. Kun paikalla kaivettiin vuonna 1938, kallioksi uskotussa kohdassa osoittautui, että maan alla oli ”parin metrin paksuinen rakennukseen kuuluneiden kivien raunio”. Hautausmaan raivaustöiden yhteydessä kivet kaivettiin ylös ja ”ajettiin pois täytteeksi siihen, missä pappilan tie liittyy maantiehen”. Hietalahden mukaan kivet ovat olleet aikoinaan seinään muurattuja, sillä niissä oli kalkkilaastia.17 Jouko Hillukan mukaan kyseisiä kiviä on käytetty kirkkomaan länsipuolisessa kiviaidassa (Hillukka 2015), Tarkasteltaessa aidasta ei kuitenkaan löytynyt kiviä, joissa olisi ollut laastia. Matti Lämsän mukaan sen sijaan vanhan kirkon pohjoissivulla tulee maata kaivettaessa vastaan kivirakenteiden ohella tiili- ja laastimurskaa (Lämsä 2015). Muuratun kivirakenteen sijainti kirkon pohjoisseinällä viittaa siihen, että kyse on myöhäiskeskiaikaisen sakastin rauniosta. Satakunnan keskiaikaisista pitäjistä Loimaalla on ollut kivisakaristo, joka purettiin vuonna 1751 ja josta ei enää ole maan päällä merkkiäkään. Sakaristo oli joko huonokuntoinen tai sopi huonosti rakenteilla olleeseen uuteen pohjalaistyyliseen tukipilarikirkkoon.18 Näin on ilmeisesti tapahtunut myös Pirkkalassa, ja kivisakaristo on luultavasti purettu huonokuntoisena. Vuonna 1749 mainitaan uusi sakaristo, jonka liitos runkohuoneeseen todettiin kaksi vuotta myöhemmin niin huonoksi, että siitä satoi vesi sisään. Luonteva selitys rakenteen ongelmalle on, että kivisakaristo on purettu ja sen tilalle on 1730- tai 1740-luvulla rakennettu uusi sakaristo, jonka liittäminen runkohuoneeseen on jäänyt puutteelliseksi.

15 16 17 18

HMA: PSA: II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat: Rovastintarkastus 24.3.1749 §7. HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat: Kihlakunnanoikeuden katselmus 20.6.1751. Hietalahti s.a., 3–4. Heikkanen 2007, 236–237.

Vanhan kirkon aukio kuvattuna lännestä. Jossain etuvasemmalla todennäköinen kivisakariston paikka. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Pirkkalan vanhimpien kirkkojen sijainti Pappila on perinteisesti rakennettu lähelle kirkkoa. Pirkkalassa pappila on maanmittari Daniel Hallin vuosina 1768–1769 laatiman isojakokartan mukaan sijainnut kirkosta luoteeseen siten, että välissä olivat pappilan kotipellot. Hans Hanssonin Porin läänin kartasta 1650-luvulta nähdään, että Pirkkalan kylä, pappila ja kirkko sijaitsivat toisiinsa nähden samoilla paikoilla kuin runsas vuosisata myöhemmin.19 Pappila on alkujaan kuulunut samaan jakokuntaan Pirkkalan kylän ja sen tytärkylän Topparin kanssa. Isojaon aikaan alueella oli oma Pappila-kylä, jolla oli rajojen erottamat kotitilukset eli lähipellot ja niityt. Pappilalla oli myös kolme metsäsarkaa eli Uittamonsarka, Raitahalmeen- eli Tanhuanpäänsarka, Isosarka ja Vallinmaansarka.20 Jöns Wästgöten kihlakunnanoikeuden tuomiossa vuodelta 1531 paljastuu, että Pappilan kylän metsäsarat olivat peräisin jo keskiajalta, sillä ne oli jo aiemmin 19 KA MHA PirkkalaH7 25/1 Pöytäkirja ja karttaselitys, Daniel Hall 1768. 20 KA: MHA Pirkkala H5 1/48–49.

erotettu Pirkkalan kylän maista.21 Yhdessä nämä tiedot osoittavat, että pappila ja kirkko ovat jo keskiajalla sijainneet samalla alueella kuin 1760-luvulla. Näin on luultavasti ollut seurakunnan perustamisesta eli 1200-luvulta asti, sillä Pirkkalasta ei ole perimätietoa vanhemmista kirkonpaikoista. Isojakoasiakirjat osoittavat, että Pirkkalan kirkko on sijainnut aivan PappilanPirkkalan ja Sikoisten-Sankilan jakokunnan rajalla siten, että kirkontorni eli kirkon länsikulma ovat olleet rajapyykkinä. Kihlakunnantuomari Lars Henrichsson till Växjö oli vahvistanut tämän vanhaksi kutsutun rajan 20.9.1586.22 Nykykartoilla Pappilan ja Sikoisten kylien välinen raja ei enää yllä kirkkomaalle. Joskus isonjaon jälkeen Sikoisista on erotettu lähinnä hautausmaana käytettyä aluetta ja liitetty se pappilan ja kirkon maihin. Vuonna 1586 mainittu kirkko oli rakennettu noin 30 vuotta aiemmin 1550-luvulla, mutta jo edellä mainittu vuoden 1531 tuomio viittaa siihen, että raja on tätä vanhempi. Päätellen siitä, että Pirkkalan ja Sikoisten jakokuntien maat ovat riidattoman rajan erottamia eikä jakokuntien välillä ole ristiinomistuksia tai toiselle kuuluvia ulkopalstoja, jakokuntien välisen rajan on jo tuolloin täytynyt olla 21 HMA: PSA: II Ec Valtion viranomaisten kirjeet ja päätökset: Jöns Wästgöten tuomiokirje Nokia gård 6.11.1531. 22 KA MHA Pirkkala H5 1/48.

Ote Pirkkalan, Toppilan ja Pappilan kylien isojakokartasta vuosilta 1768–1769. Pyykki nro 103 osoittaa kirkontornin eli kirkon länsipäädyn paikkaa. Kansallisarkisto. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

huomattavan vanha ja vakiintunut. Luultavasti raja periytyy Pirkkalan vanhan emäkirkon, pappilan ja seurakunnan perustamisajalta, jolloin seurakunnan kirkko on perustettu kahden suurjakokunnan rajalle. Tämä saattaa selittää sen, että kirkko on rakennettu moreenirinteen sijaan tasaiselle savimaalle. Pappilan maat lienee alkujaan erotettu Pirkkalan kylän ja jakokunnan maista. Sekä Pirkkalan että Sikoisten jakokunnat kuuluivat Pirkkalan suurimpiin omistuskokonaisuuksiin. Vuonna 1540 Pirkkalan kylässä, johon myös Toppari luettiin, oli 19 talonpoikaistaloa. Sikoisten jakokunnassa taloja oli vain 15.23 Pirkkalan kirkon sijoittuminen lähes tasaiselle savikolle on herättänyt kummastusta. Viime vuosina kertyneet metallinilmaisinharrastajien hautausmaan ympäristöstä tallettamat rautakaudelle ajoittuvat löydöt viittaavat siihen, että paikalla on ollut myöhäisrautakautinen kalmisto. Hautausmaan länsipuolelta löytyi vuonna 2008 soikea kupurasolki (KM 39649). Hautausmaan eteläpuolella Sikoisten kylän maalla on puolestaan mahdollinen Sotaplassin kalmisto, josta on löytynyt jo aiemmin viikinkiaikainen kirves (HM 2762) sekä vuonna 2012 muun muassa Borre-tyylillä koristeltu miekan ponsi, miekantupenkenkäin, pronssihela sekä pronssirengas (KM 39830: 1–4). Lähialueelta on löytynyt myös muita yksittäisiä rautakautisia esineitä. Itse hautausmaalta sellaisista ei ole tietoja, mutta nykyisin pohjamaahan ei hautoja kaivettaessa enää kajota, koska hautausmaata peittää paksu hiekkatäyttö (Lämsä 2015). Monet keskiaikaiset kirkot on rakennettu myöhäisrautakautisen ruumiskalmiston paikalle. Näin on tapahtunut Ylä-Satakunnan vanhimpana pidetyn Sastamalan kirkon kohdalla24 ja kenties näin on myös Pirkkalassa.

Pirkkalan keskiaikaiset kirkot ja 1550-luvulla rakennettu kirkko Vanhin asiakirjamaininta Pirkkalan kirkosta löytyy kuningas Kustaa Vaasan Tukholmassa 20.9.1551 päiväämästä kirjeestä. Tällöin kuningas antoi luvan käyttää osan pitäjän kirkonkymmenyksistä kertyvistä tuloista kirkon tarpeisiin. Syynä tähän oli kirkon muutamaa vuotta aiemmin eli luultavasti 1540-luvun lopulla sattuneessa tulipalossa kärsimät vahingot. Todennäköisesti kirkko oli palanut korjauskelvottomaksi, koska pitäjäläiset joutuivat hakemaan apua aina kuninkaalta asti.25 23 KA 1920 (Satakunnan maakirja 1540), 77v–78v. 24 Hiekkanen 2007, 256. 25 GF XXII (1551) 1904, 332–333; Leinberg 1893, 388; KA 1961, 1.

Kuningas Kustaa Vaasan kirje Satakunnan voudille vuodelta 1551. Kansallisarkisto. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg HaggrĂŠn.

Pirkkalassa tiedetään olleen vuonna 1543 valettu kirkonkello. Olisi houkuttelevaa yhdistää kellon hankinta tulipalon jälkeisiin toimiin, mutta lähes vuosikymmen pituisen aikaeron vuoksi tämä on epätodennäköistä. Kellon kyljessä olleesta tekstistä on säilynyt kaksi kuvausta, joista maanmittari Daniel Hallin kirjaama on täsmällinen: ”Alting förgaadz men Guds ord blifwer ewinnerlig MDXLIII”.26 Vuodelta 1753 olevan tiedon mukaan kellossa on ollut vuosiluku 1547, ja kello olisi alkujaan hankittu Messukylän kappeliseurakunnalle. Saman lähteen mukaan Pirkkalan vanhin kello olisi upotettu Pyhäjärveen vuonna 1656.27 Tätä tietoa ei voida muiden lähteiden pohjalta vahvistaa. Markus Hiekkasen mukaan Messukylän kivikappeli on rakennettu 1510–1520-luvulla, joten värikäs perimätieto kellon alkuperästä saattaa tavalla tai toisella liittyä Messukylän kappeliin.28 Reformaatioajalta peräisin ollut kello halkesi soitettaessa 11.3.1821, minkä jälkeen se valettiin uudelleen.29 Tästä johtuen alkuperäinen teksti on kadonnut. Pirkkalan kirkko oli nimetty pyhän Jakobin mukaan.30 Toisin kuin valtaosassa Suomen keskiaikaisia kirkkoja, Pirkkalassa ei ole säilynyt puisia pyhäinveistoksia katoliselta ajalta. Vielä 1700- ja 1800-luvuilla kirkon inventaarioissa mainitaan toisinaan neljä paavillista kuvaa, mutta nämä pyhäinkuvat katosivat, kun vanha kirkko purettiin vuonna 1858. (Saarenheimo 1974, 183.) Paavillisilla kuvilla tarkoitettiin katoliseen uskonnonharjoitukseen kuuluvia pyhimystenkuvia. Pirkkalan kirkon keskiaikaisten veistosten puuttuminen on yllättävää, sillä esimerkiksi kaikissa Pirkkalan kappelikirkoissa tai Pirkkalasta eronneissa seurakunnissa eli Kangasalla, Lempäälässä, Messukylässä ja Vesilahdella on säilynyt 1400-luvulle tai 1500-luvun alkupuolelle ajoitettuja pyhimysten kuvia.31 Pirkkalan seurakunnan keskiaikaisista kirkkohopeista tiedetään, että vuonna 1558 Jöns Wästgöte ja Nils Birgersson takavarikoivat kuningas Kustaa Vaasan käskystä Pirkkalan kirkosta kullatun monstranssin ja kaksi hopearistiä. Vastaavat esineet takavarikoitiin kruunun tarpeisiin samaan aikaan lähes kaikista Satakunnan kirkoista. Ilmeisesti myös muita ehtoollisesineitä joutui Pirkkalan kirkosta kruunulle tai katosi 1500- ja 1600-lukujen reformaatiokaudella, sillä vuonna 1750 seurakunnalla ei ollut kuin vanha huonokuntoinen kullattu hopeakalkki ja -pateeni. Ne lähetettiin tämän jälkeen korjattavaksi Turkuun, mutta vuonna 1784 niin kalkki ja pateeni kuin seurakuntaan hankittu öylättirasia varastettiin saka26 27 28 29 30 31

Carlsson 2000 (1869), 139–140; Hall 1783 §44; Saarenheimo 1974, 700. Saarenheimolla virheellisesti vuosi 1542. Salminen 1999. TMA: TTKA: F IV:3 Pirkkala. Hiekkanen 2007, 238. Saarenheimo 1974, 700. Heikel 1882, 61. Hiekkanen 2007, 235, 241, 273–274; Nordman 1964, 634–635.

ristosta.32 Pirkkalan keskiaikaisen kirkon esineistöä ei täten ole säilynyt lainkaan nykypäiviin asti. A.O. Heikel kummasteli asiaa jo vuonna 1882.33 Yhdessä edellä esitetyt tiedot katolisen ajan esineistöstä kuitenkin kertovat, että osa irtaimistosta oli saatu pelastettua kirkon palosta 1540-luvulla. Pirkkalassa on luultavasti ollut useita toisiaan seuranneita keskiaikaisia puukirkkoja. Seurakunnan iästä voidaan päätellä, että vanhin niistä on todennäköisesti rakennettu jo 1200-luvulla tai viimeistään 1300-luvun alkupuolella. Viimeinen keskiaikainen puukirkko tuhoutui tulipalossa 1540-luvulla. Puukirkkojen käyttöikä oli noin sata vuotta, joten niitä ehti Pirkkalassa olla keskiajalla ainakin kaksi tai kolme. Tulipalon jälkeen 1550-luvun alussa rakennetusta Pirkkalan kirkosta ja sen tornista on maininta vuodelta 1586. Kuten edellä todettiin, tieto pohjautuu vanhaan rajapaikan kuvaukseen ja koskee kaikesta päätellen jo ennen 1550-lukua rakennettua kirkkoa. Tämän tiedon mukaan kyse oli länsitornillisesta pitkäkirkosta. Lars Petterssonin mukaan länsitornilliset kirkot ovat olleet rakenteeltaan tukipilarikirkkoja. Lähes 30 tällaista kirkkoa tiedetään Suomessa ja erityisesti Pohjanmaalla rakennetun 1600-luvulla. Pettersson on osoittanut, että tällainen kirkko rakennettiin jo 1490-luvun lopulla Pohjanmaalle Saloisiin.34 Pirkkalasta oli keskiajalla tiiviit yhteydet Pohjanmaalle, joten pohjalaistyyppisen länsitornillisen tukipilarikirkon rakentamista pitäjään ei voi pitää yllättävänä.

Vuosina 1645–1647 rakennettu kirkko Vahvistamattoman perimätiedon mukaan kirkko paloi 1640-luvun alussa (Horsma-aho & Hillukka 1997, 127). Tieto saattaa viitata myös 1540-luvun kirkkopaloon. Toisaalta rakennustarvikkeiden puute vuonna 1645 osoittaa, ettei vanhasta kirkosta ollut paljon hyödynnettävää. Kirkko oli joka tapauksessa joko palanut tai niin huonossa kunnossa, että tilalle oli rakennettava uusi. Jälleen turvauduttiin pohjalaiseen rakentajaan, sillä mestariksi valittiin ilmajokelainen Jaakko Mikonpoika Ilkka. Kuriositeettina mainittakoon, että hän oli vuosien 1596–1597 nuijasodassa talonpoikaisia nuijamiehiä johtaneen Jaakko Ilkan pojanpoika. Kyse oli eräänlaisesta Ilkan paluusta Pirkkalaan, sillä nuijasodan kulun kääntänyt yhteenotto käytiin 31.12.1596–1.11.1597 Nokialla. Tuolloin nuijamiehet pakosal32 BFH III, nr 470; Saarenheimo 1974, 183, 702; HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1751-1838: Pirkkalan emäkirkon kihlakunnan oikeuden katselmus 20.6.1751. 33 Heikel 1882, 62. 34 Pettersson 1987, 33–41, 396–404.

le ajanut marski Klaus Flemingin armeija piti Pirkkalan pappilan ja kirkon seutua tukikohtanaan ja leirinään.35 Jaakko Mikonpoika Ilkalle luvattiin kirkon rakentamisesta 200 kuparitaalerin palkkio. Työt aloitettiin syksyllä 1645, mutta perustusten ohella saatiin pystyyn vain seitsemän hirsikertaa ennen kuin pitäjäläisten paikalle tuomat rakennustarpeet ehtyivät. Tästä voidaan päätellä, että kyse oli kokonaan uudesta kirkkorakennuksesta. Ilkka palasi toimettomana takaisin Pohjanmaalle ja palasi jatkamaan töitä toukokuussa, jolloin seinät saatiin pystyyn ja katontekokin alkuun. Noin kuukauden työrupeaman jälkeen Ilkka keskeytti työt keskikesäksi ja lupasi palata viljankorjuun päätyttyä elokuussa. Paluu viivästyi syyskuuhun, ja työt jäivät pian jälleen kesken. Kirkonrakentajamestaria ei kuulunut keväällä sovittuun aikaa lumien sulamisen jälkeen, ja myrsky runteli keskeneräisen kirkon niin, että sen katon pelättiin jo romahtavan. Maaherran kehotuksesta pirkkalalaiset valitsivat joukostaan taitavat kirvesmiehet viemään työtä loppuun. Kun Ilkka ilmestyi paikalle, vain pieni osa katosta oli kattamatta, ja kirkko oli lähes valmis. Kirkonrakentajamestaria ei enää kaivattu, mutta hän lähti käräjille peräämään maksamatta jäänyttä osaa palkkiostaan.36 Käräjäpöytäkirjan ansiosta tiedetään, että Pirkkalan kirkko rakennettiin vuosina 1645–1647. Suunnitelmista vastasi Jaakko Mikonpoika Ilkka, mutta työn veivät loppuun Pirkkalan pitäjäläiset itse. Pirkkalan kirkon ohella Ilkka oli aiemmin toiminut mestarina rakennettaessa Ilmajoen kirkkoa ja johti sittemmin töitä Lapuan kirkolla vuosina 1650–1651. Tiedot 1600-luvun kirkonrakentajista ovat sattumanvaraisia, ja on epäilty, että Ilkka olisi 1630–1650-luvulla rakentanut muitakin kirkkoja. Esimerkiksi vuonna 1647 Ilkan paluuta viivästytti se, että hän työskenteli Kauhajoen kappelikirkon korjaustyömaalla. Sekä Ilmajoen että Lapuan kirkot olivat länsitornillisia pitkäkirkkoja kuten jo Pirkkalassa 1500-luvussa ollut kirkko.37 Muisto Ilkan kirkonrakentamisesta säilyi pitkään, sillä vielä vuonna 1783 maanmittari Daniel Hall kirjasi oikein ylös sekä kirkonrakentajan nimen että rakennusvuoden 1645.38 Jaakko Mikonpoika Ilkan 1640-luvulla suunnittelemassa kirkossa tuskin oli tornia, koska sellaisesta ei ole mitään mainintoja 1700-luvun alkupuolen asiakirjoissa. Kenties torni jäi rakentamatta, kun pitäjäläiset joutuivat yksin viemään työt loppuun. Tornin sijaan kirkon vieressä oli erillinen kellotapuli. Vuoden 1695 piispantarkastuksessa pitäjäläisiä kehotettiin rakentamaan uusi ja entistä tuke35 Saarenheimo 1974, 172–181. 36 Saarenheimo 1974, 693–694; KA Alioikeuksien renovoidut pöytäkirjat: Ylä-Satakunta KOa4 (1643-1648): Pirkkalan ylimääräiset käräjät 29.2.1648 s. 406–407. 37 Luukko 1945, 665–669; KA Alioikeuksien renovoidut pöytäkirjat: Ylä-Satakunta KOa4 (1643-1648): Pirkkalan ylimääräiset käräjät 29.2.1648 s. 407. 38 Hall 1783 §44.

vampi kellotapuli. Vanha tapuli oli mahdollisesti vain katoksen suojaama pystyhirsien varassa ollut teline. Uusi tapuli oli rakennettu 1697, mutta rakennus ei ollut riittävän tukeva, ja rakennusvirheen takia kelloja kantavat palkit pääsivät kastumaan. Vuonna 1701 tapuli oli kattopaanuja ja tervausta vaille valmis.39 Rakennus oli kuitenkin niin huono, että se jouduttiin uusimaan, ja lopullisesti kellotapuli valmistui vasta 1708. Tällöin myös itse kirkko sai uuden paanukaton. Mestarina toimi Sauvon pitäjän lukkari Abraham Tektolin.40

Kirkon uudelleen rakentaminen 1768 Isonvihan aikana 1710-luvulla kirkon korjaukset jäivät puutteellisiksi, ja rauhan tultua rakennus oli huonossa kunnossa. Vuonna 1723 rovastintarkastuksessa päätettiin korjaustöistä, mutta seuraavien parin vuosikymmenen aikana ne jäivät vähäisiksi. Vajaa vuosisata valmistumisensa jälkeen Pirkkalan emäkirkko oli niin huonokuntoinen, että sen katsottiin olevan käyttöikänsä päässä. Uuden kirkon rakentamista ehdotettiin vuonna 1731. Köyhyytensä vuoksi seurakuntalaiset toivoivat valtakunnallista kolehtia kirkon rakentamisen avuksi. Rakennushanke eteni kuitenkin hyvin hitaasti. Vuonna 1749 alettiin pohtia uutta paikkaa kirkolle, koska nykyinen oli vetinen ja pehmeä. Talvella 1750 pidetyssä piispantarkastuksessa pitäjäläiset valittivat, että kirkko oli niin huonokuntoinen, että myrskysäällä siellä oli suorastaan vaarallista pitää jumalanpalvelusta.41 Ennen kuin uutta kirkkoa voitiin alkaa suunnitella, täytyi vanhasta tehdä katselmus. Sen mukaan hirret olivat lahonneet ja seinät taipuneet monissa kohdin mutkalle. Koko kirkko oli jo kallistunut pohjoiseen. Katselmusmiesten mukaan hirret olivat niin huonoja, ettei niistä ollut enää uuden kirkon rakennustarpeiksi vaan korkeintaan lattian tukipuiksi tai kirkkotarhan aidan korjaamiseen. Uutta kirkkoa varten pyydettiin kustannusarvio tunnetulta turkulaiselta kirkonrakentajalta Antti Piimäseltä. Tämä esitti yksityiskohtaisen laskelman, joka nousi yli 10000 kuparitaalarin. Todettakoon, että tämä Piimäsen Turussa 18.7.1751 päiväämä kustannusarvio on Hämeenlinnan maakunta-arkiston vanhin suomenkielinen asiakirja.42 Kirkonrakennushanke viivästyi, koska uuden kirkon paikasta syntyi erimielisyyttä. Osa halusi, että kirkko rakennetaan Pyhäjärven pohjoispuolelle, osa taas oli tyytyväisiä vanhaan paikkaan. Iso vastoinkäyminen sattui talvella 1755, kun 39 40 41 42

Saarenheimo 1974, 694; HMA: PKA Hallintoarkisto II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat (1685–1780): Piispantarkastus 22.2.1695 §18, 14.3.1701 §11. Saarenheimo 1974, 694. Saarenheimo 1974, 694–702; HMA: PKA Hallintoarkisto II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat 1685–1780. Saarenheimo 1974, 695–696.; HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat: Kihlakunnanoikeuden katselmus 20.6.1751.

sakastiin murtauduttiin ja kirkon kassa varastettiin. Turun hiippakunnalta saatiin kolehtina 480 taalaria ja varkauden jälkeen kesällä 1755 eri maksujen myötä kirkolle oli kertynyt 36 taalaria. Koossa oli vain murto-osa vaadittavista yli 10000 taalarista. Nyt tämän vuoksi anottiin valtakunnallista kolehtia, joka myös toteutui, mutta rahojen käytön ehtona oli, että uusi kirkko oli rakennettava kivestä. Viikin kartanon omistaja kapteeni Karl von Knorring ja hänen puolisonsa Sofia Juliana Kurck olivat valmiita luovuttamaan tontin uudelle kirkolle ja hautausmaalle. Sopiva paikka löytyi kumpareelta, joka lienee sama, jolla Nokian nykyinen kirkko sijaitsee. Vuonna 1759 alettiin jo kuljettaa rakennustarvikkeita uudelle paikalle. Kiviä saatiin muun muassa Viikinkosken perkaustyömaalta. Kuningas hyväksyi vuonna 1762 uuden kirkon rakennussuunnitelman ja intendentinkonttorissa laaditut piirrokset. Hanke jäi riitaisuuksien vuoksi silti kesken. Harjun kappelin väki ei suostunut osallistumaan rakentamiseen, ja kivien kuljettaminen korkean mäen päälle osoittautui työlääksi. Taloudellista tilannetta vaikeutti se, että rahan arvon alenemisen vuoksi kolehdeilla kerätyn noin 4300 kuparitaalarin ostoarvo hupeni.43 Vuonna 1767 pitäjäläiset tekivät täyskäännöksen kirkonrakennushankkeessaan ja päättivät korjata vanhan puukirkon. Pitäjäläiset velvoitettiin tuomaan sahatavaraa ja kattopaanuja paikalle. Rakennusmestariksi saatiin Lapuan lukkari Jakob Höckert. Vanha kirkko purettiin ja sen kivijalka, peruspilarit ja alimmat hirsikerrat sekä katto uusittiin. Työ eteni ripeästi: mestari Höckert saapui paikalle huhtikuussa, ja jo toukokuun lopulla kirkon runko oli jälleen koottuna. Syksyllä laudoitettiin ulkoseinät ja rakennettiin yksi lehteri länsipäätyyn ja kaksi kuoriin. Tervaaminen saatiin tehtyä vasta vuonna 1771.44 Maanmittari Daniel Hall mainitsee Pirkkalan pitäjänkertomuksessaan vuodelta 1783, että kirkko oli sisämitoiltaan 35½ kyynärää (21,3 m) pitkä ja 17½ kyynärää (10,5 m) leveä. Rakennuksen korkeus oli 23 7/8 kyynärää (14,3 m). Sisäkattona oli laudoista rakennettu tynnyriholvi. Runkohuoneen pohjoisseinällä ollut sakaristo oli kooltaan 7½ × 7½ kyynärää (eli 4,5 × 4,5 m). Runkohuoneessa oli yhteensä seitsemän 3× 2 kyynärän (1,8 × 1,2 m) kokoista ikkunaa ja sakaristossa yksi pienempi (2 × 1½ kyynärää eli 1,2 × 0,9 m). Vuoden 1751 katselmuksessa kirkossa mainitaan olevan yhteensä yhdeksän ikkunaa eli yksi enemmän kuin Hallin mukaan. Runkohuoneen eteläseinällä oli kaksi ovea ja molemmissa pieni eteinen. Saarnatuoli vuodelta 1649 oli sijoitettu ovien väliin. Tiedot sakaristosta osoittavat, että se oli puusta ja pystytettiin muun kirkon tapaan uudelleen. Sakaristossa ei ollut kellaria, mikä oli vetisen maaston vuoksi ymmärrettävää. Kirkon 43 Saarenheimo 1974, 697–698. 44 Saarenheimo 1974, 698–699.

Jouko Hillukan näkemys 1800-luvun puolivälissä puretun kirkon ja kellotapulin ulkoasusta. (Horsma-aho & Hillukka 1997, 129)

ulkoseinät ja katto oli tervattu.45 Koska vuonna 1768 kirkko oli purettu ja käyttökelpoisilta osiltaan rakennettu vanhoista hirsistä uudelleen, ovat kirkon pituus ja leveys periaatteessa samat kuin Ilkan kirkossa 1640-luvulta. Runkohuoneen mitoista on myös tieto rovastintarkastuksen yhteydessä tehdyssä kirkon inventaariossa vuodelta 1836. Siinä annetut mitat poikkeavat Hallin mitoista, mutta Saarenheimo pitää Hallin tietoja luotettavampina. Inventaarion mukaan runkohuoneen pituus oli 38 kyynärää (22,8 m), mutta leveys vain 16 kyynärää (9,6 m). Korkeuden kerrotaan olevan 15 kyynärää (9,0 m) eli kyse lienee sisäkorkeudesta. Samassa yhteydessä mainitaan aivan oikein, että kirkko on alkujaan vuodelta 1647, mutta purettu ja uudelleen pystytetty vuonna 1768.46 Vanhan kellotapulin oli vuonna 1751 todettu olevan perusteellisen korjauksen tarpeessa. Kirkonrakentajamestari Höckertin johdolla rakennettiin vuonna 1773 uusi tapuli.47 Daniel Hall mainitsee erikseen, että kirkossa ei ollut tornia. Hallin mukaan kirkon länsipuolella ollut tapuli rakennettiin uudelleen vuonna 1775 ja 45 Carlsson 2000 (1869), 139; Hall 1783 § 44; Saarenheimo 1974, 699. 46 HMA: PSA: II Be Kalustoluettelot: Inventaarioluettelot 1836–1840; TMA: TTKA: E VI 155a Pirkkalan emäseurakunta, Ylöjärven kappeli 1829-1855: Rovastintarkastus 16.10.1836. 47 Saarenheimo 695, 699.

se oli kooltaan 14 × 14 kyynärää (8,2 × 8,2 m). Korkeutta tapulilla oli 46 kyynärää (27,6 m). Tapulin läpi oli kulku aidatulle kirkkomaalle.48 Toinen kulkutie kirkkomaalle oli etelästä 8 × 8 kyynärän (4,8 × 4,8 m) kokoisen porttihuoneen, ruotsiksi våkenhus, läpi.49 Kellotapuli lienee ennen vuotta 1836 korvattu uudella ja aiempaa pienemmällä, sillä tuolloin tehdyn inventaarion mukaan rakennuksen alaosan seinät olivat niin pituudeltaan kuin korkeudeltaankin vain 8½ × 8½ kyynärää (5,1 m). Tapulin kattorakenteiden korkeudeksi arvioitiin tuolloin 20 kyynärää (12 m).50 Jouko Hillukka on vuonna 1996 asiakirjamainintojen pohjalta laatinut rekonstruktiopiirroksen siitä, millainen kirkko on saattanut olla (Horsma-aho & Hillukka 1997, 129).

Kirkko jää pois käytöstä vuonna 1839 Vuonna 1768 pystytettyä kirkkoa pidettiin alun alkaen väliaikaisena. Toisaalta kivikirkkohanke tuntui ylivoimaiselta, joten vanhaa kirkkoa korjattiin säännöllisesti 1800-luvun alussa. Kirkkoherra Samuel Bohm totesi vuonna 1820, että vanha kirkko oli huonokuntoisuutensa vuoksi käynyt jopa hengenvaaralliseksi. Pian päädyttiin jälleen uuden kirkon rakentamiseen. Vanhoja piirustuksia ei pidetty enää sopivina, joten tilalle tilattiin uudet. Ne valmistuivat intendentinkonttorissa keväällä 1824, mutta väärinkäsityksen vuoksi aivan liian suureksi laaditun kirkon suunnitelma jouduttiin uusimaan. Uusi suunnitelma valmistui vuonna 1827. Uuden kirkon rakentaminen päätettiin aloittaa syksyllä 1828. Riitaa oli yhä kirkon paikasta. Koska uutta kirkkoa oltiin sijoittamassa Pyhäjärven pohjoispuolelle, suunnittelivat eteläpuolen asukkaat jo oman kappeliseurakunnan perustamista. Siitä luovuttiin ilmeisesti korkeiden kustannusten pelossa.51 Uusi kirkko sijoitettiin korkealle mäelle Viikin kartanon maalle. Käytännössä uuden kirkon perustuksia alettiin kaivaa syksyllä 1829. Rakennustyöt etenivät hitaasti, ja vasta vuonna 1837 oltiin vesikatossa. Lopullisesti kirkko valmistui vuonna 1838 ja se vihittiin käyttöön uutena vuotena 1839.52 Pirkkalan vanha kirkko jäi uuden valmistuttua vuoden 1839 alussa vaille käyttöä. Kellotapuli myytiin pois jo 1840-luvulla, mutta vanha kirkko sai pysyä pai48 Hall 1783 §44; Saarenheimo 1974, 699–700.; HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat: Kihlakunnanoikeuden katselmus 20.6.1751. 49 Saarenheimo 1974, 700 50 HMA: PSA: II Be Kalustoluettelot: Inventaarioluettelot 1836-1840; TMA: TTKA: E VI 155a Pirkkalan emäseurakunta, Ylöjärven kappeli 1829-1855: Rovastintarkastus 16.10.1836. 51 Saarenheimo 1974, 711–713. 52 Saarenheimo 1974, 710–716.

koillaan 20 vuoden ajan.53 Vanha emäkirkko kuten myös entinen kappelikirkko Harjussa purettiin vuonna 1858. Jo kaksi vuotta aiemmin pitäjään oli päätetty rakentaa koulu, mutta käytännössä tämän niin sanotun Ahlmanin koulun rakentaminen toteutui vuosina 1861–1862. Osa pitäjäläisistä oli aluksi halunnut myydä vanhan kirkon polttopuiksi, mutta tunteikkaassa pitäjänkokouksessa lokakuussa 1856 ”kirkon polttamisen” sijaan päätettiin rakennustarvikkeiden käyttämisestä koulurakennuksen tarpeisiin. Hanke viivästyi parilla vuodella, mutta syyskuussa 1862 koulurakennus oli valmis käyttöön. Vuonna 1873 se muutettiin valtion ja kunnan ylläpitämäksi kansakouluksi. Koulu oli Pirkkalan ensimmäinen kansakoulu.54 Äskettäin peruskorjattu rakennus on yhä nykyään osa Harjun koulun koulukeskusta. 53 TMA: TTKA E VI 155a Pirkkalan emäseurakunta, Ylöjärven kappeli 1829–1855: Rovastinkäräjät 27.6.1847. 54 Carlsson 2000 (1869), 141, 147; Leskinen 1998, 276–277; Saarenheimo 1974, 705–706; HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1846–1862: Pitäjänkokous 6.10.1856, 7.7.1858.

Harjun vanha kansakoulurakennus vuodelta 1862. Sen hirret ovat Pirkkalan ja Harjun vanhoista kirkoista. Etualalla oleva katettu kuisti on tiettävästi siirretty Harjun kirkosta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Kirkkomaa ja sen hautarakenteet Pohjamaa kirkon ja hautausmaan alueella on savea kuten suuressa osassa koko Pyhäjärven eteläpuoleista Pirkkalaa. Hautausmaa sijaitsee savikon keskellä olevalla pienellä kumpareella, jonka reunoilla korkeus merenpinnasta on 80,0 metriä. Vanhan kirkon paikka ja hautausmaan vanhin osa sijaitsevat alueen korkeimmalla kohdalla, joka nousee nykyisin yli 82,5 metriä merenpinnan yläpuolella. Läheisen Pyhäjärven korkeus on 77,1 metriä merenpinnan yläpuolella, mutta järven pinta on aiemmin ollut korkeammalla. Pyhäjärven pinnan korkeus on laskenut vuosina 1757–1759 sekä 1816–1818 tehtyjen Nokian Viikinkosken ja Emäkosken perkausten myötä. Koskenperkuun varhaisesta ajankohdasta johtuen ei ole täsmällistä tietoa paljonko Pyhäjärven pinta laski, mutta yleisesti muutoksen on arvioitu olleen noin pari metriä.55 Kun Pyhäjärven vedenpinta on ollut noin 79 metriä merenpinnan yläpuolella ja tulva-aikoina vielä tätä korkeammalla ja kirkkomaan ympäristön alavan savikon noin 80 metriä merenpinnan yläpuolella, ei ole ihme, että pohjavesi aiheutti toistuvasti ongelmia kirkkomaalla. Esimerkiksi vuoden 1685 piispantarkastuksessa, eli ennen Nokian koskien perkauksia, valitettiin, kuinka etenkin keväällä haudattaessa veden varassa kelluneita arkkuja piti puuseipäin painaa alaspäin.56 A. O. Heikel kirjoitti 1800-luvun lopussa, että kirkko oli ollut ”isoina vesivuosina saarena”.57 Kirkkomaan vetisyyttä lisäsi se, että vanhan kirkon koilliskulmassa oli lähde, joka mainitaan vuoden 1751 katselmuksessa. Myös kirkkoherra Hietalahti toteaa muistelmissaan, että hautausmaalle nouseva vesi oli usein ongelma. Vuonna 1937 vanhan kirkon paikalle haluttiin rakentaa kaivo hautausmaalla tarvittavaa kastelua varten. Lupaava paikka löytyi vanhan kirkon kohdan eteläsivulta, mutta sitä kaivettaessa tuli esiin runsaasti aikoinaan kirkon alle haudattujen vainajien luita. Tämä sementtirenkain varustettu kaivo on yhä olemassa.58 Savisen ja vetisen maaperän vuoksi Pirkkalan hautausmaalle on vuosisatojen ajan tuotu täyttöhiekkaa. Pitäjäläisiä kehotettiin tähän jo vuoden 1685 piispantarkastuksessa.59 Ongelmana on ollut, että Pyhäjärven eteläpuolella ei maaperässä juuri ole hiekkaa vaan sitä on täytynyt hakea talvisaikaan vesistön pohjoispuolelta Nokialta. Suuria määriä hiekkaa tuotiin hautausmaalle 1930-luvun lopulta alkaen aluksi hevosilla ja sitten kuorma-autoilla aina Ylöjärveltä asti.60 55 56 57 58 59 60

Adel 2000, 5; Honkasalo & Pennanen 1988, 12; Saarenheimo 1974, 587–593. HMA: PSA II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat 1685–1780: Piispantarkastus 6.2.1685 §7. Heikel 1882, 62. Hietalahti s.a. 34–35. HMA: PSA II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat 1685–1780: Piispantarkastus 6.2.1685 §7. Hietalahti s.a., 34–35.

Pirkkalan hautausmaan vanhassa osassa täyttöhiekkaa on pohjamaan päällä 1–1,5 metriä, ja uusilla alueilla tätäkin enemmän. Hiekkatäyttö on nykyisin niin paksu, että käytännössä haudankaivu ei enää juuri koskaan yllä täyttöjen alla olevaan pohjasaveen. (Leijo 2015; Lämsä 2015.) Pirkkalan hautausmaan aktiivinen käyttö katkesi 1800-luvun luvun puolivälissä, kun kirkko siirrettiin Nokialle. Kirkon alle hautaaminen oli suosittua 1700-luvulle asti, mutta Pirkkalassa tapa päättyi viranomaisten kieltojen myötä 1770-luvulla. Kirkossa tiedetään olleen kuusi sukuhautaa. Alttarin alla oli vuonna 1678 kuolleen pastori Johan Raumannuksen hauta ja sen molemmin puolin Sankilan kartanon ja Pirkkalan kylän Leukun haudat. Kuorin takana oli Naistenmatkan Suupan kartanon sukuhauta ja kuorin etupalkin alla Haapaniemen ja Pitkäniemen kartanoiden sukuhaudat. Sitä vastapäätä naistenpuolella oli vuonna 1721 kuolleen pastori Mennanderin hauta. Kirkkoa purettaessa vuonna 1858 sen alta paljastui useita hyvin säilyneitä vainajia hautausasuineen.61 Pirkkalan vanhalla hautausmaalla oli tavallisten hautojen ohella karmeiksi kutsuttuja hirrestä salvottuja hautahuoneita, jotka nousivat osin maan päälle ja joihin arkut maahan hautaamista välttäen sijoitettiin. Tapa tunnetaan paikoin LänsiSuomesta 1700- ja 1800-luvuilta, jolloin se yleistyi kirkkoihin hautaamisen tultua kielletyksi. Kaikkiaan näitä hirsisiä hautakarmeja oli kuusi: pappilan vanha ja uusi hauta, Viikin kartanon, Kataiston rusthollin, Sorkkalan Sikalan sekä Granfeltin sukuhauta. Carlsson mainitsee vuonna 1869 yhä rovasti Walleniuksen sukuhaudan sekä Haapaniemen ja Sikojärven karmit. Valkilan kartanon karmi, jonne oli 25 vainajan joukossa haudattu muiden muassa karoliinikapteeni Granfelt, oli Carlssonin mukaan vähän aiemmin purettu. Hautausmaan käytön päätyttyä hautakarmit purettiin 1800-luvun lopulla. Samalla osa vainajista siirrettiin Nokian uudelle hautausmaalle ja osa haudattiin vanhalle hautausmaalle. Karmit olivat varsin kookkaita ja yksi niistä oli jopa siirretty asunnoksi, joka oli vielä 1930-luvulla käytössä.62 Pitäjänkokouksessa syksyllä 1856 määrättiin, että vanhan hautausmaan sukuhaudat ja hautarakenteet on poistettava ja alue tasoitettava.63 Tästä johtuen nykyisin hautausmaalla on vain kaksi 1900-lukua vanhempaa hautakiveä. Toinen on kirkkoherra Mårten Tolpon ja toinen hänen seuraajansa kirkkoherra Samuel Bohmin perhehauta. Niiden lisäksi kirkkomaan vanhimmassa osassa on Granfelt- ja Pfalersuvun hautamonumentti, mutta se on pystytetty vasta vuonna 1934. Hautausmaan uudelleen käyttö alkoi vuonna 1921. Ensimmäinen hautaus tehtiin 17.4.1921.64 61 62 63 64

Carlsson 2000 (1869), 140–141; Saarenheimo 1974, 716–719. Carlsson 2000 (1869), 140; Hietalahti s.a., 32–33; HMA: PSA: II Be Kalustoluettelot: Inventaarioluettelot 1836–1840: Inventarium etc 14.10.1836. HMA: PSA: II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1846–1862: Pitäjänkokous 6.10.1856 §6. Hietalahti s.a., 33; Kaivanto 2005.

Hautausmaan kartta. Pirkkalan seurakunta.

Pirkkalan hautausmaa jakautuu vanhaan ja uuteen hautausmaahan, joista jälkimmäinen on otettu käyttöön vuonna 1991. Vanhalla hautausmaalla on 16 osastoa, joilla on oma kirjaintunnuksensa. Osastoista vanhin on B, joka sijoittuu vanhojen kirkkojen muistomerkin eteläpuolelle. Sen pohjoispuolella, lähempänä Pirkkalan vanhaa kirkkoa, on vuonna 1922 otettu käyttöön osasto A. Osastojen A ja B välissä on vuonna 1972 avattu uurnahautausosasto K. Osaston B länsipuolella on vuonna 1922 avattu osasto D ja sen pohjoispuolella, osaston A vieressä, vuonna 1937 avattu osasto C. Osastojen A ja K itäpuolelle on vuonna 2002 erotettu osasto Au. Yhdessä nämä osastot muodostavat hautausmaan vanhimman osan.65 Vanhimpien hautausmaaosastojen eteläpuolelle on vuonna 1956 avattu osasto E ja vuonna 1961 osasto F, joista oli jo vuonna 1943 laadittu suunnitelmakartta. Vuosina 1968–1988 hautausmaata on laajennettu itään päin siten, että sinne on avattu seitsemän uutta osastoa: G, H, J, L, M, O, R. Vuonna 1998 tehtiin osaston C pohjoispuolelle laajennus S.66 Hautausmaata on jo keskiajalla kiertänyt aita, ja esimerkiksi vuonna 1551 kaikkia pitäjäläisiä kehotettiin huolehtimaan sen rakentamisesta.67 Sen rakennusvelvollisuudesta sovittiin toistuvasti rovastinkäräjillä muun muassa 23.9.1557 ja 18.10.1559.68 Sen rakenteesta on hajanaisia tietoja 1700-luvun alusta lähtien. Esimerkiksi piispantarkastuksessa 10.1.1730 pitäjäläisiä kehotettiin tuomaan lautoja kirkkotarhan aitaa varten. Aita oli tuolloin lautarakenteinen.69 Myöhemmin se korvattiin hirsistä rakennetulla aidalla, joka mainitaan muun muassa kirkon inventaariossa vuodelta 1836.70 Kirkon purkamisen jälkeen pitäjäläiset kunnostivat hirsiaidan ja maalasivat sen punaiseksi vuonna 1863.71 Myöhemmin hirsiaita korvattiin ainakin osittain kivimuurilla. Hautausmaan vanhinta osaa reunusti nimittäin 1930-luvulla ainakin idässä, etelässä ja lännessä sittemmin peitetty ja osin purettu kiviaita. Etelässä kirkkomaan rajalla oli myös hieman mutkikas rivi suuria kuusia.72 Hautausmaan laajennuksen myötä osa aidasta purettiin ja vietiin kirkkomaan pappilan tien puoleisen sivun kivimuuriin. Loput kiviaidan jäännökset on peitetty, mutta sen kaakkoiskulma tuli jätepistettä rakennettaessa muutamia vuosia sitten yllättäen esiin. Matti Lämsän mukaan ki65 66 67 68 69 70 71 72

Hillukka 2004; Kaivanto 2005. Hillukka 2004; Kaivanto 2005; PSA Karttakokoelma: Vuoden 1943 suunnitelmakartta hautausmaan laajentamiseksi. KA 1945: Pirkkalan rovastinkäräjät 8.9.1551, s. 9. Suvanto 2001, 596, 614, 619, 659, 663. HMA: PSA: II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat 1685 – 1780: Piispantarkastus 10.1.1730 §4. HMA: PSA: II Be Kalustoluettelot: Inventaarioluettelot 1836-1840: Inventarium etc 14.10.1836. Carlsson 2000 (1869), 141. Hietalahti s.a., 31; PSA Karttakokoelma: Vuoden 1943 suunnitelmakartta hautausmaan laajentamiseksi.

Edessä rakennustöiden yhteydessä paljastunutta kiviaitaa, sen takana vanhan kirkon paikka ja taustalla Pirkkalan kirkko. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

viaitaa tai kivistä aitojen perustusta on maan alla käytävän vieressä osastojen B ja Au itäreunassa ja osastojen B ja D eteläreunassa sekä käytävän linjan vieressä. Jälkimmäisestä aidasta erottuu maan pinnalle muutamia kiviä.73 Tämä käytöstä poistettu ja peitetty aita on merkitty Ola Mannströmin piirtämiin vuoden 1934 hautausmaakarttoihin ja Ilmari Virkkalan laatimaan laajennussuunnitelmaan vuodelta 1943.74

73 Hillukka 2004, 131; Kaivanto 2005; Lämsä 2015. 74 PSA Karttakokoelma: Vuoden 1934 hautausmaakartat; Vuoden 1943 suunnitelmakartta hautausmaan laajentamiseksi.

Vanhojen kirkkojen muistomerkki vuodelta 1884. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Vanhan kirkon paikka erottuu oikealla yhä hieman ympäristöä korkeampana alueena. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Vanhan kirkon paikka Pirkkalan vanhan kirkon purkamisen jälkeen hautausmaa kunnostettiin, ja heti 1860-luvulla suunniteltiin valurautaisen muistoristin pystyttämistä entisen kirkon paikalle. Suunnitelma toteutui siten, että 20.7.1884 vanhan kirkon alttarin kohdalle pystytettiin muistokivi, jossa lukee ”Pyhä Pyhä Pyhä on Herra Jumala Zebaot 1543–1858”. Jo tätä ennen, pian purkamisen jälkeen, kirkkoherra, luultavasti Gabriel Wallenius, antoi istuttaa kirkon molempien päätyjen kohdalle kolmesta kuusesta koostuvan puurivin.75 Vanhan kirkon paikasta, muistokivestä ja kuusista on säilynyt N. Rasmussenin ottama ja K. Jaakkolan julkaisema valokuva. Kuvassa paikka oli isojen kuusien reunustama korkeata heinää kasvava ja ympäristöstään selkeästi kohoava kumpare. Kuva on julkaistu vuonna 1934, mutta rehevän kasvillisuuden perusteella kuva on vanhempi ja luultavasti ajalta, jolloin vanhaa hautausmaata ei vielä ollut uudelleen otettu käyttöön.76 Pirkkalan seurakunnan arkistossa on Ola Mannströmin vuonna 1934 hautausmaasta piirtämiä karttoja. Ne liittyvät seurakunnan Suomen kotipuutarhaliitto ry:n Kalmistojenhuolto-osastolta saamiin ohjeisiin ja puistokasvien istutussuunnitelmiin. Nämä kartat osoittavat, että vielä 1930-luvulla vanhan kirkon paikka oli tarkoin tiedossa. Sen kohdalla oli puistomainen aukio, jota kutsuttiin Vanhan kirkon aukioksi. Se oli suorakaiteen muotoinen ja itä-länsisuuntainen, vaikkakin hieman eri kulmassa kuin vuonna 1921 valmistunut kirkko ja hautausmaa käytävineen. Kirkon paikkaa osoittivat hautausmaan puistokartassa yhä rakennuksen kulmissa olleet suuret kuuset. Päätyseinien keskikohdalla olevat kuuset oli suunnitelmassa poistettu, mutta ilmeisesti itäseinän keskellä ollut kuusi oli todellisuudessa jätetty kasvamaan paikoilleen, sillä paikalla oli vielä 2010-luvun alussa huonokuntoinen kuusi. Kartassa puiden rajaama alue on noin 24 × 11 metriä eli hieman suurempi kuin asiakirjoissa säilyneet tiedot kirkon koosta. Tämä voi selittyä sillä, että puut on istutettu kirkon kivijalan ulkosivuille. Kirkon paikka kaakkoiskulman eteläpuolella on merkitty karttoihin Pfaler-suvun muistomerkillä, joka pystytettiin samana vuonna karttojen laatimisen kanssa. Mannströmin karttoja käytettäessä on syytä muistaa, että etenkin istutusten osalta kyse on suunnitelmista, joista kaikki eivät välttämättä toteutuneet. Karttoihin on myös merkitty iso joukko 1800-luvulta peräisin olevia suuria puita, kuusia ja lehtikuusia.77 75 Hietalahti s.a., 3, 36; Jaakkola & Sorila 1934, 106; Saarenheimo 1974, 694. 76 Jaakkola & Sorila 1934, 106. 77 PSA Karttakokoelma: Vuoden 1934 hautausmaakartat.

Ola Mannströmin laatima Pirkkalan hautausmaan suunnitelmakartta vuodelta 1934. Ylhäällä mustalla nykyinen kirkko, alhaalla puistoistutuksin merkitty vanhan kirkon paikka, jota ympäröi Vanhan kirkon aukio. PSA / Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Vanhan kirkon paikka. Takavasemmalle jää Pfaler-suvun hautamuistomerkki ja sen luoteiskulmassa oleva kirkon kaakkoiskulmaa osoittava kuusi. Taustalla oleva iso kuusi osoittaa kirkon luoteiskulmaa. Vasemmalla kirkon paikalle vuonna 1937 tehty kaivo ja sen oikealla puolella vanhojen kirkkojen muistokivi. Kuvattu idästä. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Ote Pirkkalan hautausmaan nykyisestä pohjakartasta. Vanhan kirkon aukion eteläreuna noudattaa yhä vuoden 1934 suunnitelmaa. Karttaan merkittynä yhä kolme kirkon kulmissa ollutta kuusta, mutta niistä lounaiskulman puu kaadettu noin vuonna 2013 (merkitty punaisella). Kartta: Pirkkalan seurakunta.

Vuonna 1972 hautausosasto A:n eteläpuolelle ja niin sanotun Vanhan kirkon aukion pohjoispuolelle perustettiin uusi uurnahautausmaa, osasto K. Sen käyttö lopetettiin vuosina 2000 ja 2001, kun alueen lounaisosassa noin puolen metrin syvyydessä esiin tulleet kivirakenteet sekä tiili- ja laastimurska vaikeuttivat hautojen kaivamista. Uurnien kaivaminen vaadittuun 0,8 metrin syvyyteen osoittautui hyvin työlääksi. Tästä johtuen uurnahautausrivit jätettiin vajaiksi ja suorakulmaiseksi suunnitellusta osaston lounaisosasta tuli viisto. (Käkelä 2015; Lämsä 2015.) Haudankaivuuta hankaloittaneet kivirakenteet ovat luultavasti vanhan kirkon pohjoisseinän perustuskiviä ja tiilimurskasta päätellen myös sakariston jäännöksiä. Vanhan kirkon aukion pohjoisosa on nykyään osin uurnahautausalueella, mutta eteläosa noudattaa yhä Mannströmin suunnitelmaa.

Uurnahautausmaan kesken jääneet hautarivit kuvattuna lännestä. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Itse Vanhan kirkon aukiolla ei ole moderneja hautauksia. Ainoa poikkeus saattaa olla aukean pohjoisreunassa, jossa osaston K reunimmaiset uurnahaudat saattavat yltää vanhan kirkon perustuksiin asti. Kaksi, kaakkoisin ja luoteisin, vuonna 1934 kirkon kulmiin kuvatuista isoista kuusista on yhä jäljellä. Kirkon paikan lounaiskulman kuusi jouduttiin kaatamaan vuonna 2013, mutta sen paikka erottuu yhä nurmikolla olevana pyöreänä laikkuna. Myös vanhan kirkon paikan länsipäästä on tietoja kivirakenteesta. Kun paikalle noin vuonna 2000 kaivettiin jätepistettä, vastaan tuli suuri laakakivi. Ker-

tomusten perusteella oletettiin kyseessä olevan porras- tai ovenpäällyskiveksi aiemmin kutsuttu kivi. Matti Lämsän arkistossa olevan valokuvan perusteella kaivinkoneella paikalta pois siirretty kivi on ollut lähes 1,5 metriä pitkä, mutta muodoltaan niin epäsäännöllinen, että se tuskin on porraskivi. Kyse on luultavasti vanhan kirkon kivijalkakivestä, suuresta koosta päätellen kenties nurkkakivestä. (Lämsä 2015.) Jouko Hillukan tallettama tieto koskee luultavasti samaa kiveä, vaikka hän sijoittaa sen varhaisempaan aikaan, jolloin kiviä siirrettiin vielä hevosilla (Hillukka 2015). Kirkonpaikan ja niin sanotun Vanhan kirkon aukion länsipuolelta on tapulin perustuksiin viittaavia tietoja. Kun 1930-luvulla hautausmaalle tuotiin suuria määriä täyttöhiekkaa, jäi ilmeisesti vielä tuolloin näkyvillä ollut tapulinperustus hiekan alle. Sittemmin, kun paikalle kaivettiin hautoja, nämä kivet haittasivat kaivutyötä ja niitä jouduttiin räjäyttämään.78 Viime aikoina tälle alueelle on enää harvoin tehty hautauksia, mutta esimerkiksi Pahkasen sukuhaudalla kivet ovat vaikeuttaneet kaivamista. (Lämsä 2015.) Kirkon ja tapulin ohella kirkon ympäristössä on eri aikoina ollut myös muita rakennuksia. Varhaisin näistä maininnoista koskee keskiaikaista pitäjäntupaa, jonka yhteyteen oltiin rakentamassa aittaa vuonna 1551.79 Pitäjäntuvasta on mainintoja myöhemminkin. Ajoittain sellaista ei Pirkkalassa ollut, minkä vuoksi esimerkiksi vuonna 1750 pirkkalalaisia kehotettiin rakentamaan pitäjäntupa. Samalla pohdittiin rakennetaanko sen yhteyteen myös luokkahuone lukkarin pitämää koulua varten.80 Kirkon lähistöllä on myös ollut kymmenysaitta, mutta sen tarkastelu on rajattu tämän selvityksen ulkopuolelle.

Yhteenveto Pirkkalaa pidetään Sastamalan rinnalla Ylä-Satakunnan vanhimpana seurakuntana, ja sen arvellaan syntyneen jo 1200-luvun puolivälissä. Pirkkalan kirkko on luultavasti sijainnut aina samalla paikalla Pappilan kylän alueella. Alue on savipohjainen ja vetinen, ja tämän vuoksi rakennuspaikaksi melko huono. Paikanvalinnan selityksenä saattaa olla rautakautinen kalmisto, jollaiseen viittaavia metallilöytöjä on 2010-luvulla kertynyt kirkon ja hautausmaan alueen ympäriltä. Vetiseksi kutsuttu savipohja selittää sen, miksi Pirkkalaan ei keskiajalla rakennet78 Hietalahti s.a., 31, 32. 79 KA 1945: Pirkkalan rovastinkäräjät 4.9.1551 s. 8v. 80 HMA: PSA: II Cd Piispantarkastusten pöytäkirjat (1685–1780): Pirkkalan piispantarkastus 25.1.1750 §4.

Pyöreänä anomaliana erottuva kaadetun kuusen kohta. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

Vanhan kirkon aukean eteläosa toimii yhä hiljentymispaikkana keskellä hautausmaata. Kuva: Kuva-arkisto / Saana Säilynoja.

tu kivikirkkoa. Paikalta on kivisakaristoon viittaavia havaintoja vuodelta 1938. On luultavaa, että puukirkon pohjoisseinälle on keskiajan lopulla rakennettu kivisakaristo. Asiakirjojen tiedot Pirkkalan varhaisista kirkoista ovat niukkoja. Yleisesti voidaan päätellä, että keskiajalla pitäjässä on ollut vähintään kaksi tai kolme toisiaan seurannutta puukirkkoa, joista viimeinen on palanut 1540-luvulla. Tämän jälkeen samalla paikalla on ollut laskutavasta riippuen kolme tai neljä kirkkoa. Ensimmäinen niistä oli 1550-luvulla rakennettu länsitornillinen pitkäkirkko, joka edustaa pohjalaisia tukipilarikirkkoja. Mahdollisesti jo edellinen kirkko on ollut samanlainen. Vanha kirkko tuli käyttöikänsä päähän 1640-luvun alussa, ja vuosina 1645– 1647 pohjalaisen Jaakko Mikonpoika Ilkan johdolla rakennettiin uusi kirkko, mutta nyt ilman tornia. Tämän kirkon tilalle suunniteltiin 1720-luvun lopulta alkaen uutta kirkkoa, ja vuonna 1751 päädyttiin Nokian puolelle rakennettavaan kivikirkkoon. Kallis hanke viivästyi, minkä vuoksi vuonna 1768 vanha kirkko purettiin ja rakennettiin uusittuna entiselle paikalleen. Tätä ratkaisua pidettiin väliaikaisena, ja kivikirkon rakennushanke sai vauhtia 1820-luvun alussa. Nyt kivikirkkohanke toteutui, ja vuoden 1839 alussa Nokialla voitiin vihkiä uusi kirkko. Vanha kirkko jäi pois käytöstä, mutta se purettiin vasta vuonna 1858. Sekä Pirkkalan emäkirkosta että Harjun kappelikirkosta saatu käyttökelpoinen puutavara käytettiin niin sanotun Ahlmanin koulun rakentamiseen. Tämä vuonna 1862 valmistunut kansakoulurakennus on yhä käytössä osana Harjun koulukeskusta. Pirkkalan vanhalla hautausmaalla säilyi muisto vanhasta emäkirkosta. Sen paikalle pystytettiin muistokivi, ja sen kivijalan kulmiin istutettiin kirkosta kertovat kuuset. Vuonna 1934 kirjatuissa hautausmaasuunnitelmissa vanhan kirkon paikka oli osoitettu istutuksin, ja sitä kutsuttiin nimellä Vanhan kirkon aukio. Uurnahautausalueen rakentaminen 1970-luvulla on osin muuttanut tämän Vanhan kirkon aukion pohjoisosaa, mutta vanhan kirkon paikka erottuu yhä hautausmaan keskellä. Vanhan kirkon rakenteita ei maanpinnalla näy, mutta maan alla on yhä jäänteitä vanhasta kirkosta.

pappilan pakari-väentupa ja luhtiaitta Johdanto Pirkkalan pappilan tonttimaa sijaitsee Pyhäjärven rannan tuntumassa noin 500 metriä Pirkkalan vanhasta kirkosta luoteeseen. Pirkkalan seurakunta on 2010-luvulla kunnostanut pappilan alueen rakennuskantaa ja pyrkinyt parantamaan alueen käyttömahdollisuuksia. Pappilan alueella on tehty rakennusinventointi vuonna 2011 (Kauhanen 2011). Pihapiirin eli entisen miespihan länsilaidalla sijaitsee pakari-väentuparakennus ja sen luoteispuolella hyväkuntoinen kaksiosainen ja kaksikerroksinen luhtiaitta. Väentuparakennus on rakennustekniikan nojalla ajoitettu 1800-luvun jälkipuoliskolle ja luhtiaitta väentupaa vanhemmaksi (Lyytinen 2014). Arkkitehtitoimisto Hanna Lyytinen Oy laati vuonna 2014 näiden rakennusten korjaus- ja muutossuunnitelman (Lyytinen 2014), jonka pohjalta rakennuksissa on tehty peruskorjauksia. Väentuvan peruskorjauksen valmistuttua kesällä 2015 seurakunta tilasi Pirkanmaan maakuntamuseolta selvityksen väentuvan ja aitan historiasta. Selvitystyö tehtiin syyskuussa 2015. Selvityksessä tarkastellaan pappilan sijaintia ja pappilan yleistä rakennuskantaa sekä erityisesti pakari-väentuvan sekä luhtiaitan ja niitä edeltävien vastaavien rakennusten vaiheita. Selvitys pohjautuu pappilaa koskevan kirjallisen lähdeaineiston käyttöön.

Kiinteistötiedot Kiinteistötunnus 604041100010021 Kiinteistönimi Pappila Osoite Pappilantie 65, 33980 Pirkkala Omistaja Pirkkalan seurakunta

Pirkkalan pappilan sijainti Pirkkalan Pappilan kylän kotipellot ja tontti sijaitsevat Pirkkalan kylän luoteispuolella. Pirkkalan pappila mainitaan säilyneissä lähteissä ensi kerran syksyllä 1531, jolloin käsiteltiin pappilan metsien luvatonta käyttöä. Asiakirja osoittaa,

että pappila on jo tuolloin sijainnut Pirkkalan kylän vieressä.1 Maanmittari Hans Hanssonin 1650-luvulla laatimaan Porin läänin karttaan on merkitty Pirkkalan kylä, kirkko ja pappila toisiinsa nähden samoille paikoille, joissa ne ovat aina myöhemminkin olleet.2 Vanhin suurimittakaavainen kartta pappilasta on maanmittari Daniel Hallin laatima Pirkkalan, Toppilan ja Pappilan kylien isojakokartta vuosilta 1768–1769. Koko jakokunnan tilukset kattavaan karttaan on merkitty pappilan pellot ja niiden luoteispuolella oleva tonttimaa, mutta ei yksittäisiä rakennuksia. Pappilan kotipelloista ei tiettävästi ole säilynyt karttaa, toisin kuin Pirkkalan ja Toppilan kylistä.3 Niin sanottuun Kuninkaankartastoon 1700-luvun lopulta on merkitty pappilan rakennuksia, mutta yksityiskohdissa se ei ole erityisen tarkka (Alanen & Kepsu 1989, 269). Yhdessä nämä kartta-aineistot ja aiempi tutkimus osoittavat, että pappilan miespiha on 1700-luvulla ollut lähempänä Pyhäjärven rantaa kuin nykyään (ver1 HMA: PSA II Ec: Jöns Westgöten kihlakunnanoikeuden tuomio, Pirkkala 6.11.1531. 2 Katso esimerkiksi KA: MHA MH4 Charta över Björneborgs län. 3 KA: MHA: Uudistuskartat ja asiakirjat: Pirkkala H5: 1/6-22; H7 25/1.; MML: Kartta-arkisto: Pirkkala 10:–10:i: Pirkkalan, Pappilan ja Topparin kylät.; PSA: kartta-arkisto.

Pirkkalan kirkon seutu Hans Hanssonin laatimassa Porin läänin kartassa 1650-luvulta. Kopio vuodelta 1713. Kartta: Kansallisarkisto.

taa Kauhanen 2011; Saarenheimo 1974, 724; Salminen 2009). Pirkanmaan maakuntamuseon ja Museoviraston arkeologisissa inventoinneissa ja koekaivauksissa on löytynyt pappilan vanhan tonttimaan rakennuksiin viittaavia jäännöksiä (Soininen 1998; Salminen 2009; Mikkola 2012). Edempänä tarkasteltu asiakirja-aineisto vahvistaa, että pappilan päärakennus ja miespiha siirrettiin vuosina 1810–1811 läheltä rantaa muutamia kymmeniä metrejä kaakkoon päin aiempaa korkeammalle ja kuivemmalle paikalle kalliokumpareen päälle.

Pappiloissa vaaditut rakennukset Pappilassa tarvittavien rakennusten rakentaminen kuului Suomessa keskiajalta lähtien pitäjäläisille. Pitäjän talot ja kylät jakautuivat yökuntiin, joiden kesken oli jaettu vastuu pappilan eri rakennuksista. Vanhimmat Suomessa säilyneet luettelot pitäjäläisten rakennusvelvollisuudesta ovat Uudeltakirkolta eli Kalannista vuodelta 1411 ja Hauholta vuodelta 1536. Keskiaikaisista maanlaeista puuttui kirkkokaari, joten käytännössä noudatettiin 1200- ja 1300-lukujen taitteessa laaditun Upplannin maakuntalain kirkkokaaren määräyksiä. Niiden mukaan pappilassa tuli olla seitsemän laillista huonetta eli tupa, pakari, lato, vilja-aitta, ruokaaitta, yöpymistupa ja navetta. Vuonna 1607 kuningas Kaarle IX vahvisti nämä velvollisuudet ja liitti joukkoon kahdeksantena rakennuksena tallin. (Sappinen 1989, 24–25; Suolahti 1912.) Tarkat ohjeet pappilan rakennuksista määrättiin vuoden 1681 talonkatselmusasetuksessa. Sen mukaan pappilan miespihalla tuli olla tupa kamareineen ja isoissa pappiloissa lisäksi vierastupa, kuten esimerkiksi piispantupa, ruoka-, vilja- ja jauhoaitta, kalustosuoja sekä porttivaja ja käymälä. Miespihasta erikseen sijaitsevalla karjapihalla kuului olla talli, navetta, lammasläävä, sikolätti, rehulato sekä luuvia ja latoja pappilan koon mukaan. Kolmantena ryhmänä olivat pihojen ulkopuolella sijaitsevat rakennukset eli sauna, mallaspirtti ja Suomessa riihi. Eri pitäjissä näitä määräyksiä saatettiin soveltaa hieman eri tavoin. (Sappinen 1985, 27–31.) Pirkkalan kohdalla vanhin pappilan rakennusvelvollisuuksien jako on säilynyt joulukuulta 1708 (liite 3). Tällöin niin sanottuja laillisia pitäjäläisten vastuulla olevia rakennuksia oli peräti 22 kappaletta!4 Mitenkään poikkeuksellista tämä ei ollut, sillä Uudenkirkon pappilassa oli jo 1400-luvun alussa ollut 18 rakennusta (Suolahti 1912, 161). Kirkkoherrat saattoivat myös itse omalla kustannuksellaan 4 HMA PSA III Cb:1: Pappilan rakennusvelvollisuuksien jako 30.12.1708.

rakentaa joitain muita rakennuksia. Niiden suhteen pitäjäläisillä ei ollut mitään velvollisuuksia eikä niitä välttämättä edes mainittu katselmuksissa. Pappilan rakennukset tarkistettiin aina kirkkoherrojen tulo- ja lähtökatselmuksessa.5 Tuolloin selvitettiin olivatko rakennukset säilyneet lähtevän kirkkoherran kaudella, ja mitä tarvetta oli niiden uusimiseen. Tulevan kirkkoherran kannalta katselmus oli tärkeä, koska ilman siinä tehtyjä muistutuksia pitäjäläisiä oli vaikea saada uusimaan tai korjaamaan rakennuksia. Joskus harvoin, kuten esimerkiksi tulipalon jälkeen, kun oli erityistä tarvetta uudisrakentamiseen, katselmuksia voitiin tehdä kesken kirkkoherran virkakauden. Katselmukset tarjoavat mahdollisuuden yksittäisen pappilan rakennusten yksityiskohtaiseen selvittämiseen, mutta tällöin on tärkeätä seurata rakennuskannan kehitystä katselmuksesta toiseen. Pappiloiden tulo- ja lähtökatselmuksia on säilynyt erityisesti kirkonarkistoissa, mutta jonkin verran myös tuomioistuinten ja tuomiokapitulien arkistoissa. Vanha Pirkkalan seurakunta jaettiin vuonna 1920 Etelä- ja Pohjois-Pirkkalaan eli myöhempiin Pirkkalan ja Nokian seurakuntiin. Pirkkalan seurakunnan vanhimmat katselmukset ovat Hämeenlinnan maakunta-arkistossa säilytettävässä Pirkkalan seurakunnan arkistossa, mutta osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun katselmuksista on yhä Nokian ja osa Pirkkalan seurakunnan omassa arkistossa (liite 2).

Pirkkalan kirkkoherranpappilan katselmukset: pakari-väentuvan sekä luhtiaitan vaiheet Pirkkalan kirkkoherranpappilan rakennuksista löytyy hajanaisia tietoja 1600-luvun tuomiokirjoista. Kirkkoherra Isak Steniuksen astuessa virkaansa vuonna 1679 pappilan rakennukset olivat huonokuntoisia ja suuri osa oli rakennettava uudestaan. Tilanne paheni seuraavan vuoden syksyllä, kun koko karjapiha ja suuri osa miespihasta paloivat. (Saarenheimo 1974, 720–721.) Pappilan palo vuonna 1680 selittää sen, ettei Pirkkalasta löydy 1700-lukua vanhempia pappilan katselmuksia. Tämän jälkeen katselmukset ovat säilyneet täydellisenä sarjana. Vanhin säilynyt Pirkkalan kirkkoherran pappilan katselmus on vuodelta 1703. Pirkkalassa pappilan rakennukset ryhmittyivät Suomessa tavanomaiseen tapaan erillisiksi mies- ja karjapihoiksi, joiden ulkopuolella sijaitsivat muun muassa riihet ja sauna. Miespihaa hallitsivat piispantupa, varsinainen 5 Kirkkoherrojen virkakaudet ks. liite 1.

Ote Pirkkalan pappilan lähtö- ja tulokatselmuksesta 2.5.1703. HMA. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

asuintupa kamareineen ja vielä kolmas yhä keskeneräinen tupa. Miespihalla olleet pakari eli leivintupa ja siihen liittyvä kamari sekä erillinen asuinpirtti ovat pappilassa yhä olevan renkituparakennuksen edeltäjiä. Lisäksi miespihalla oli kaksi jauhoaittaa, vanha luhtiaitta sekä vanha keittotupa. Jossain rakennusten lomassa oli lisäksi käyttökelvottomaksi raunioitunut vanha kivikellari. Miespihan rakennukset ja niiden välissä oleva aita tekivät miespihasta suljetun alueen, jonne pääsi vain portista. (Katselmus 2.5.17036.) Vuonna 1708 pappilan rakennukset olivat niin huonossa kunnossa, että niiden rakentamisesta jouduttiin päättämään erikseen. Samalla vahvistettiin kirkkoherra Jonas Mennanderin johdolla pitäjäläisten rakennusvelvollisuudet. Tällöin todettiin, että emäseurakuntalaiset rakentavat pakarin ja siihen kuuluvan kamarin kuten ”aiemmin on ollut tapana”. Pakaria vastapäätä olevan tuvan rakentaminen 6 Katselmusten tarkat lähdeviittaukset, katso liite 2.

oli puolestaan Harjun kappelin väen tehtävä. Kirkkoherra itse lupasi rakentaa loppuun pakarin ja tuvan väliin sijoitetun pienen kamarin. Erillään olleen renkipirtin katsottiin olevan vielä joitain vuosia käyttökelpoinen. Sen ylläpidosta vastasi 14 erikseen mainittua taloa. Kahden pienen ja huonokuntoisen aitan sijaan määrättiin rakennettavaksi uusi kaksiosainen luhtiaitta, joka piti sijoittaa miespihalle rakennettavan uuden holvikellarin päälle. Samankaltainen kaksiosainen luhtiaitta mainitaan Uudellakirkolla jo vuonna 1411. Aitoista vastasi 15 taloa, joiden joukossa olivat muun muassa Ylöjärven seitsemän taloa.7 Käytännössä tämä yhteinen rakentaminen jatkui 1800-luvulle, jolloin rakennus- ja korjaustöitä alettiin yhä enenevässä määrin teettää urakalla ulkopuolisilla. Rakentaminen oli pitäjäläisten vastuulla, mutta rakennusaktiivisuus riippui paljolti kirkkoherran tarmokkuudesta. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan aikana 1710-luvulla pappilan rakennukset rappeutuivat, mutta toisin kuin monessa muussa pitäjässä, varsinaisen hävityksen kohteeksi ne eivät Pirkkalassa joutuneet. Pakarin ikkunat tosin olivat rikkoutuneet, ja rakennus vaati täydellistä korjaamista. Muut saman katon alla olleet huoneet olivat paremmassa kunnossa, mutta vaativat nekin korjauksia. Erillinen renkipirtti oli korjattu miehitysaikana, mutta vaati jälleen kunnostusta. Sen sijaan vuonna 1708 rakennettavaksi määrätyn uuden luhtiaittarakennuksen pystytys ei ollut edennyt lainkaan. (Katselmus 8.6.1723.) Heinäkuussa 1736 kirkkoherran asuintupa tuomittiin kokonaan uudelleen rakennettavaksi. Pakari ja saman katon alla ollut niin sanottu linnatupa olivat myös jo varsin huonokuntoisia. Rakennus sijaitsi portin vieressä. Renkipirtti, joka oli rakennettu vanhan sijaan edesmenneen kirkkoherra Johan Tolpon aikana, sijaitsi vanhan keittohuoneen vieressä ”alempana” pihalla. Samat kaksi vanhaa pientä aittaa kuin aiemmin olivat yhä navettapihaa kohden vievän portin vieressä. (Katselmus 20.9.1736.; Katselmus 27.–28.7. 1737.) Vuoden 1767 katselmuksessa miespihan rakennusjärjestystä muutettiin perinpohjaisesti. Pappila oli saanut uuden päärakennuksen vuonna 1738, mutta jo nyt se todettiin huonokuntoiseksi. Erityisenä syynä tähän oli se, että päärakennus ja miespiha sijaitsivat karjapihan alapuolella ja olivat jatkuvasti alttiina navetoista valuvalle lantapitoiselle vedelle. Päärakennus päätettiin nyt siirtää miespihan pohjoissivun itäpäästä sen länsipäähän lähelle järven rantaa. Päärakennuksen uudella paikalla sijaitsi huonokuntoinen pirtti, jota ”maan tavan mukaan” oli käytetty renkitupana. Se päätettiin purkaa ja rakentaa sen tilalle pihan itälaitaan uusi renkitupa. Paikalla ollut vanha asuinrakennus sai purkutuomion, ja työ so7 HMA PSA III Cb:1 Kirkkoherran virkatalon lähtö- ja tulokatselmusten pöytäkirjat 1703–1865: Pappilan rakennusvelvollisuuden jako 30.12.1708; Suolahti 1912, 86.

vittiin aloitettavaksi heti katselmusta seuraavalla viikolla. Pihan itälaidalla sijaitsi myös vuonna 1754 valmistunut uusi pakari, jota käytettiin samalla panimotupana. Pakari oli kooltaan 6 m × 6,3 m (10 × 10½ kyynärää) ja siihen liittyi aiempaan tapaan kapea kylmä kamari (10½ × 3⅞ kyynärää eli 6,3 m × 2,3 m). Pakarin edessä oli 2,7 m leveä eteinen ja sen takana kaksi kirkkoherra Jonas Bergiuksen rakennuttamaa kamaria, joita pidettiin ylimääräisinä. Rakennus oli vailla kivijalkaa, mutta tämä puute piti pikaisesti korjata. Navettapihan portin länsipuolella olleet kaksi vanhaa aittaa määrättiin purettaviksi. Niiden tilalle piti rakentaa uusi aitta, joka sijoitettaisiin miespihan länsilaitaan siten, että se yhdessä vastapäisen pakarin kanssa muodostaisi siipirakennusparin päärakennuksen eteen. Vuonna 1708 määrättyä uutta holvikellaria ei vieläkään ollut tehty. Nyt se määrättiin rakennettavaksi päärakennuksen länsipuolelle paikkaan, jossa tiedettiin aiemminkin olleen kellari. (Virkatalon lähtö- ja tulokatselmusten pöytäkirjat 1737–1833: Katselmus 26.5.1767.) Uusi päärakennus valmistui sovitulle paikalle heti seuraavana vuonna eli 1768. Pakarirakennuksen hirsistä osa oli lahonnut ja sen vuoksi se tuli purkaa ja osin uusia. Tulipalovaaran vuoksi rakennusta piti samalla siirtää reilu metri etäämmälle päärakennuksesta. Miespihan länsilaidalle oli Martin Tolpon kirkkoherrakauden alussa vuonna 1789 valmistunut kaksiosainen luhtiaitta, joka oli kooltaan 6,9 m × 6,3 m ja korkeudeltaan 4,8 m (11¼ × 10¼ kyynärää ja 8 kyynärää korkea). Sen kivijalan alla oli pitäjäläisten yhdessä vihdoin rakentama uusi holvikellari. Miespihan etelälaidalle oli jo vuonna 1767 rakennettu uusi renkipirtti, joka oli kooltaan 7,5 m × 7,5 m (12½ × 12½ kyynärää). Vuoden 1790 katselmuksessa pirtti päätettiin kunnostaa ja laajentaa sitä eteisellä. (Katselmus 27.–28.7.1790.) Vuonna 1808 päärakennus oli käynyt niin huonokuntoiseksi, että tilalle piti rakentaa uusi. Samalla valiteltiin, että sekä mies- että karjapiha olivat liian vetisellä pohjalla. Kirkkoherra Samuel Bohmin johdolla miespiha päätettiin nyt siirtää rannan tuntumasta etelään päin pienelle kalliokumpareelle. Uuden paikan etuna pidettiin myös sitä, että nyt päärakennus olisi hallitsevalla ja edustavalla kohdalla, josta avautui hyvä näköala Pyhäjärvelle. Karjapiha päätettiin siirtää uuden miespihan länsipuolelle. Yhä käynnissä ollut Suomen sota hidasti rakennustöitä, mutta uusi päärakennus valmistui vuonna 1811. Vuonna 1796 miespihan itälaidalle rakennettu panimo- ja keittotupa (7,8 m × 7,2 m eli 13 × 12 kyynärää) vaati jo vuonna 1808 perusteellista uusimista. Pihan länsiosassa ollut, vuonna 1789 kellarin päälle rakennettu luhtiaitta oli puolestaan jo niin huonokuntoinen, että sen hirret piti purkaa ja osin uusia. Miespihan etelälaidalle vuonna 1803 rakennettu uusi renkipirtti eteisineen (7,5 m × 7,5 m) vaati jo nyt korjausta. (Katselmus 18–20.8.1808.)

Porstuasta pakariin johtava ovi syyskuussa 2015. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Päärakennuksen ohella suuri osa muista rakennuksista joko siirrettiin tai rakennettiin kokonaan uusille paikoille. Pakaria oli alettu siirtää jo ennen kevättä 1811 päärakennuksen edustalle siipirakennukseksi. Keväällä 1811 päätettiin, että myös renkipirtti siirretään pakarin kanssa samaan linjaan. Pihan itäisen siipirakennusparin muodostivat keittohuone ja sen kanssa linjaan suunnitelman mukaan syksyllä 1811 siirretty luhtiaitta. Siirron yhteydessä päätettiin vaihtaa vuonna 1789 alkujaan kellarin päälle rakennetun luhtiaitan kaksi alinta hirsikertaa ja vuorata sen ulkoseinät laudoituksella.8 Luhtiaitan alla sijainnut, 1700-luvun lopulla rakennettu, harmaakivikellari jäi miespihan uudelleen järjestelyn jälkeen erikseen päärakennuksen länsipuolelle. Vuoden 1811 jälkeen miespiha muodosti ajan arkkitehtonisten ihanteiden mukaisen symmetrisen kokonaisuuden, jossa päärakennuksen edustalla pihan molemmin puolin oli kaksi siipirakennusta. Kirkkoherra Bohmin kauden lopulla keväällä 1829 pappilaa kohtasi onnettomuus, kun koko karjapiha rakennuksineen, renkipirtti ja panimo- ja pakaritupa paloivat. Tilalle rakennettiin vuonna 1830 uusi pakari, jonka urakasta vastasi Vi8 HMA PSA III Cb:1 Pappilan ulkorakennusten rakennussuunnitelma 5.3.1811.

holan kylästä kotoisin ollut talollinen Matti Sattula. Puurakenteet oli uusittava, mutta vanha leivinuuni kaipasi vain pientä korjausta. Pakarin paikka oli vuosien 1808 ja 1829 välillä muuttunut. Kooltaan 8,4 m × 7,8 m suuruinen pakari sijaitsi siipirakennuksena uuden miespihan länsilaidalla. Vuoden 1811 suunnitelman mukaisesti samassa rivissä oli myös aiempaa isompi renkipirtti, joka tulipalon jälkeen rakennettiin vanhan kivijalan varaan. Uusi pirtti oli kooltaan 8,4 m × 7,8 m ja korkeudeltaan 6,6 m. Yhä osin keskeneräiset pakari ja renkitupa sijaitsivat nyt samassa rivissä siten, että niillä oli etäisyyttä 6 m. Gustaf Adolf Wegeliuksen kirkkoherrakauden alussa vuonna 1833 rakennukset päätettiin yhdistää väliin rakennettavalla eteisellä, jonka perälle sijoitettiin kamari. (Katselmus 16.6.1833.) Nykyisen pakari-väentuparakennuksen eteisestä pakariin johtavan oven ulkooville tyypilliset ja luultavasti 1800-luvun alkupuolelle ajoittuvat saranat lienevät muisto erillään seisseen pakarirakennuksen ajalta. Alkujaan vuonna 1789 valmistunut luhtiaitta säästyi tulipalolta ja oli vuonna 1833 uudella paikallaan miespihan itälaidalla, jossa sen yhteyteen oli rakennettu vaunuliiteri. Pakari ja renkitupa aiottiin luhtiaitan tapaan maalata punaisiksi, kun taas päärakennus oli muista miespihan rakennuksista erottuen keltainen. (Katselmus 16.6.1833.) Seuraavan vuosikymmenen alussa myös päärakennus maalattiin punaiseksi (Saarenheimo 1974, 724). Pappilan päärakennuksen, pakari-väentuvan ja luhtiaitan osalta ei suuria muutoksia ollut tapahtunut, kun katselmuksia jälleen tehtiin vuosina 1840 ja 1865. Vuonna 1877 luhtiaitan todettiin olevan kuten edellisessä katselmuksessa. Sen sijaan pakarirakennusta oli talvella 1877 kohdannut tulipalo, mutta uutta rakennusta oltiin jo kesällä pystyttämässä vanhalle kivijalalle. Kun heinäkuussa 1877 pappilassa tehtiin jälleen katselmus kirkkoherra Henrik Malinin astuessa virkaansa, ei uusi pakari- ja renkitupa ollut vielä kokonaan valmistunut, mutta syyskuun alkuun mennessä sen piti olla pärekattoa myöten kunnossa. Uusi tupa oli katselmuksen mukaan kooltaan 8,4 m × 7,8 m (14 × 13 kyynärää) ja pakari 8,4 m × 6,6 m (14 × 11 kyynärää). Nämä mitat vastaavat kutakuinkin huoneiden nykyistä kokoa (17.9.2015). Väentuvan ja pakarin välissä oli eteinen ja pieni kamari. Niiden leveyttä ei katselmuksessa mainita, mutta mitattaessa (17.9.2015) se oli noin 4,5 m eli noin 1,5 m kapeampi kuin 1830-luvun alussa pakarin ja väentuvan väliin rakennettu eteinen oli ollut. (Katselmus 2.7.1877.) Kokonaisuutena pakari-väentupa noudattaa Suomessa 1600-luvulla yleistynyttä parituparakennusta. Vuonna 1899 todettiin, että pakari-väentupa eli ”tuparivi” oli vuonna 1877 rakennettu 30 cm korkealle kivijalalle. Sen pituudeksi mitattiin 20 metriä ja leveydeksi 8,5 metriä, mikä vastaa kutakuinkin nykyisiä mittoja (20,4 m × 8,8 m). Räys-

Pakari-v채entupa koillisesta marraskuussa 2016. Kuva: Kuva-arkisto / Saana S채ilynoja.

Pakari-v채entupa lounaasta marraskuussa 2016. Kuva: Kuva-arkisto / Saana S채ilynoja.

täskorkeudeksi ilmoitettiin 4,25 metriä. Rakennuksen kivijalka todettiin puutteelliseksi ja se sekä renkituvan lattia päätettiin korjata. (Katselmus 14.9.1899). Seurakunnan virkatalolautakunta päätti marraskuussa 1899, että uusi kivijalka tehdään vähintään 30 cm paksuista kivistä, joissa on suorat reunat. Samalla päätettiin pirtin permannon ja rossipohjan uusimisesta. Nämä korjaukset toteutettiin seuraavan vuoden aikana. Kivijalan kivet toimitti tamperelainen Juha Henrik Heinonen, ja työn suoritti August Pårkström (Borgström) Mouhijärveltä.9 Pakari-väentupa seisoo yhä tällä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen rakentamiselle tyypillisellä kivijalalla, joka koostuu suurista suorakaiteen muotoisista kivistä, joiden reunoissa erottuu rivi lyhyitä poranreikiä. Vuonna 1904 tehdyssä tarkastuksessa todettiin hieman yllättäen, että kirkkoherra Ebelingin aikana eteisen lattia oli peitetty sementillä ja tilaa alettu käyttää maitokamarina. Viimeistään vuonna 1909 pakari-väentuvan seinät peitettiin vuorilaudoituksella. Entiseen tapaan rakennus punamullattiin, paitsi kulmat ja ikkunapuitteet, jotka maalattiin valkoisiksi.10 Pakari-väentuparakennuksessa tehtiin 1900-luvun alussa jatkuvasti ylläpitotöitä. Milloin uusittiin lattioita, milloin maalattiin seiniä ja milloin korjattiin ikkunoita. Kattoa oli toistuvasti korjattava. Pappilan vanha puunavetta paloi vuonna 1914, ja seuraavana vuonna pakari-väentuvan kaakkoispuolelle rakennettiin uusi tiilinavetta.11 Vuonna 1899 aitan kivijalka todettiin mitättömäksi ja se päätettiin uusia. Myös portaat ja pärekatto vaativat uusimista. Katselmuslautakunta suositteli rakennuksen siirtämistä joko ”vähän taaksepäin” tai kellarin viereen. Ruoka-aitan kooksi ilmoitettiin nyt 8,5 m × 8,04 m, ja korkeuden maanpinnasta räystääseen ilmoitettiin olevan 4,6 metriä. Aitan koko oli nyt reilusti toista metriä aiempaa ilmoitettua (6,9 m × 6,3 m) suurempi, mutta mikään ei muutoin viitannut siihen, että vuosien 1877 ja 1899 välillä olisi rakennettu uusi aitta, pikemminkin päinvastoin, sillä vuonna 1899 aittaa kutsuttiin vanhahkoksi. (Katselmus 14.9.1899.) Asia saattaisi selvitä seurakunnan arkiston asiakirjoista vuosien 1877–1899 ajalta, mutta asiakirjojen systemaattiseen läpikäymiseen ei ollut mahdollisuutta. Ero ei selity edes sillä, että aiemmin olisi pakarin ja väentuvan tapaan käytetty sisämittoja. Kyse saattaa toki olla katselmuksesta toiseen toistuvasta mittavirheestä. Nykyisen luhtiaitan ulkomitat ovat 8,3 m × 7,8 m ja yläkerran yhtenäisen huoneen sisämitat noin 7,8 m × 6,1 m (mitattu 22.9.2015). Luhtikäytävän leveys on 1,35 m. Aittarakennuksen kaakkoisen ulkoseinän nykyisin suojaamissa luhtikäytävissä on yh9 NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1897–1913 III Cb:3. 10 NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1897–1913 III Cb:3. 11 NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1909–1925 III Cb:1; Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1897–1913 III Cb:3.

teensä neljä vanhaa ulko-ovea, joista kolmessa on tyyliltään 1700-luvun lopulle ajoittuvat saranat. Huhtikuussa 1904 tehdyssä taloudellisessa katselmuksessa voitiin todeta, että kirkkoherra Berndt Wilhelm Ebelingin kauden alussa kaikki ulkorakennukset paitsi navetta ja jyväaitta oli järjestetty ja pystytetty uudelleen. Tässä yhteydessä vanha ruoka-aitta oli siirretty takapihan pohjoisosaan eli paikalle, jossa se nykyisin on. (Taloudellinen katselmus 13.11.1904.) Takapihalla tarkoitettiin tässä pakari-väentuvan, luhtiaitan ja tallin rajaamaa aluetta pappilan miespihan lounaispuolella. Pirkkalan pappilassa oli edessä huomattavia muutoksia 1920-luvun alussa. Vuonna 1920 Etelä- ja Pohjois-Pirkkalan seurakunnat erotettiin toisistaan, jolloin vanha kirkkoherran pappila jäi pieneen ja maatalousvaltaiseen Etelä-Pirkkalaan. Pappilan rakennuskantaa pidettiin liian suurena suhteessa aiempaa tuntuvasti pienempään seurakuntaan. Pappilan talouden kannalta tilannetta kärjisti torpparivapautus, jonka myötä seitsemän torppaa erotettiin pappilasta. Aiempaa pie-

Toinen luhtiaitan alakerran vanhoista ulko-ovista. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Luhtiaitta kaakosta syyskuussa 2015. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg HaggrĂŠn.

Luhtiaitta pohjoisesta syyskuussa 2015. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg HaggrĂŠn.

nemmässä ja maataloudeltaan suppeammassa pappilassa ei tarvittu niin monta rakennusta kuin ennen. Vuonna 1923 ehdittiin jo päättää, että pirttirakennuksen pakari myydään pois. (Taloudellinen katselmus 10.7.1923.) Suunnitelmat muuttuivat, ja jo vuonna 1925 väentupa jaettiin neljäksi huoneeksi, jotka muodostivat tilanhoitajan asunnon. Eteisen peräkamari jäi naimattomien työmiesten kamariksi. Myös leivintuvasta erotettiin peräkamari. Se varattiin niin sanotuksi ”tyttökämpäksi”, jossa karjahoitajat asuivat. Samalla rakennuksen eteläpäätyyn avattiin uusi sisäänkäynti. (Katselmus 25.9.1928.; Hietalahti s.a., 46.) Pirkkalan pappilan 1900-luvun alun runsaasta rakennuskannasta on huomattava osa kadonnut vuosikymmenien varrella. Pappilan tontti on pienentynyt, ja esimerkiksi tiilinavetta ja tallin ajosilta ovat 1940-luvun lopulla jääneet tontin ulkopuolelle. Pakari-väentupa ja luhtiaitta ovat sen sijaan säilyneet pappilan tontilla ja seurakunnan hallussa. Vuonna 1811 valmistuneen päärakennuksen paikkaa kehuttiin vielä vuoden 1899 katselmuksessa erittäin mukavaksi ja näköalaa ihanaksi. Tuolloin rakennus oli pituudeltaan 22,4 m ja leveydeltään 9,7 m. Rakennusta laajennettiin länsipääs-

Pappilan tonttimaa 1960-luvun alussa. Kuva: Pirkkalan seurakunnan arkisto.

tä kahdella huoneella noin vuonna 1900. (Taloudellinen katselmus 5.9.1904.) Toisin kuin aiemmassa tutkimuksessa on toisinaan väitetty, pappilan päärakennus ei palanut vuoden 1877 tulipalossa, vaan palossa tuhoutui koko karjapiha ja miespihan lounaissivun rakennukset (Katselmus 2.7.1877; vertaa Kauhanen 2011). Vähitellen 1900-luvulla rakennuksen kunto alkoi heiketä. Lopulta vuonna 1963 päärakennus päätettiin purkaa. Päätös pantiin toimeen kaksi vuotta myöhemmin. Arkkitehti G. Strömmerin toimiston suunnittelema uusi pappila valmistui vuonna 1967. (Hietalahti s.a., 47.) Tämä 1960-luvulle arkkitehtuurille tyypillinen matala tiilirakennus rajaa yhä nykyään pappilan ”miespihan” luoteissivua. Rakennuksen käyttö kirkkoherran virkatalona päättyi vuonna 1983. Nykyään rakennus on seurakunnan leiripäivä-, kokous- ja perhejuhlakäytössä.

Yhteenveto Vanhaa rakennuskantaa pappilassa edustavat vuosina 2014 ja 2015 kunnostetut pakari-väentupa ja kaksikerroksinen luhtiaitta. Ne ovat molemmat osa ainakin 1600-luvulle ja luultavasti aina keskiajalle asti ulottuvaa jatkumoa pappilan pihapiirissä. Pakari ja renkipirtti mainitaan jo vanhimmassa eli vuoden 1703 katselmuksessa. Tuolloin rakennukset sijaitsivat erillään toisistaan, vaikka pakarin yhteydessä oli toinen tupa. Uusi pakari, jota käytettiin myös panimona, valmistui vuonna 1754. Se jäi lyhytikäiseksi, sillä huonokuntoisen rakennuksen tilalle valmistui uusi jo vuonna 1796. Isonvihan jälkeen luultavasti 1720-luvulla rakennettu renkitupa sai puolestaan väistyä uuden tilalta vuonna 1767. Tämä puolestaan korvattiin uudella vuonna 1803. Sekä pakari että renkitupa siirrettiin vuosina 1810– 1811 päärakennuksen edustan siipirakennuksiksi nykyisille paikoilleen. Päärakennuksen lounaispuolella uutta miespihaa rajaamaan tuodut pakari ja renkitupa paloivat vuonna 1829. Samoille paikoille rakennettiin heti vuonna 1830 uudet rakennukset, jotka olivat niin lähellä toisiaan, että ne päätettiin vuonna 1833 yhdistää väliin rakennetun eteisen ja eteiskamarin avulla saman katon alle. Pakarin ja väentuvan yhdistämisen jälkeen miespihan lounaissivua rajasi kahden siipirakennuksen sijaan paritupa. Tämä pakari-väentupa paloi talvella 1877, mutta se rakennettiin hieman lyhyempänä kokonaisuutena uudelleen vanhalle kivijalalle. Tämä kivijalka todettiin vuonna 1899 huonoksi, ja sen tilalle vaihdettiin ajanmukainen suurista lohkokivistä koostuva kivijalka. Vuonna 1925 rakennuksen sisätiloja muutettiin siten, että väentuvasta tehtiin tilanhoitajan

asunto ja eteisen peräkamarista sekä uudesta leivintuvan kamarista tuli naimattoman työväen asuinsijoja. Nyt rakennuksen huonejako on jälleen palautettu siihen asuun, joka sillä oli 1800-luvun lopulla. Pappilassa on jo keskiajalla ollut ruoka-aitta. Vuonna 1703 miespihalla oli kaksi pientä aittaa. Niiden tilalle päätettiin vuonna 1708 rakentaa kaksiosainen luhtiaitta. Tämä suunnitelma toteutui vasta vuonna 1789, jolloin pappilan uuden holvikellarin päälle pystytettiin uusi aitta. Se siirrettiin vuonna 1811 uuden miespihan itälaidalle, mutta jo tuolloin osa hirsistä jouduttiin uusimaan. Tällä paikalla rakennus sijaitsi ainakin vuoteen 1877, mutta luultavasti jopa 1800-luvun lopulle asti. Aivan 1900-luvun alussa luhtiaitta siirrettiin nykyiselle paikalleen eli hyvin lähelle vanhaa kellaria, jonka päälle sen runko oli alkujaan 1700-luvun lopussa rakennettu. Rakennuksen alakerrassa on aittamaisia tiloja, mutta yläkerta on sisustettu kesäkappeliksi.

Luhtiaitan yläkerran interiööri syyskuussa 2015. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Peruskorjatun pakarin interiööri syyskuussa 2015. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Peruskorjatun väentuvan interiööri syyskuussa 2015. Kuva Pirkanmaan maakuntamuseo / Georg Haggrén.

Lähteet Arkistolähteet Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA) Pirkkalan seurakunnan arkisto (PSA) II Be Kalustoluettelot II Ca Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat II Cd Piispan- ja rovastintarkastusten pöytäkirjat II Ec Valtion viranomaisten kirjeet ja päätökset III Cb:1 Kirkkoherran virkatalon lähtö- ja tulokatselmusten pöytäkirjat 1703–1865 III Hb:2 Pappilaa koskevat asiakirjat 1737–1833 Kansallisarkisto(KA) Alioikeuksien renovoidut pöytäkirjat Ylä-Satakunta Maanmittaushallituksen arkisto (MHA) Alue- ja rajakartat MH 4 Charta öfver Biörneborgs lähn Maanmittaushallituksen uudistusarkisto Hämeen lääni, Pirkkala H7:25/1 Pappila; Pöytäkirja ja karttaselitys 1768–1768 H5:1/4-5 Pirkkala; Tiluskartta ja selitys 1769–1769 H5:1/6-22 Pirkkala; Pirkkalan ja Topparin kylät sekä Pirkkalan pappila: kartta, pöytäkirja ja isojaon jakokirja 1769–1780 Voudintilit Satakunnan voudintilit Kymmenysluettelot Rovastinkäräjien pöytäkirjat Krigsarkivet (KrA), Tukholma Finska handritade kartor: Portfölj 73 Nr 1b. Maanmittauslaitoksen kartta-arkisto, Jyväskylä Erikoisluettelot, Pirkkala 10: Pirkkalan, Pappilan ja Topparin kylät Nokian seurakunnan arkisto (NSA) III Cb:1 Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1909–1925. III Cb:3 Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1897–1913. Pirkkalan seurakunnan arkisto (PSA), Pirkkala Kartta-arkisto Talousarkisto II Ci:1 Taloudellisten katselmusten pöytäkirjat 1877–2000. Riksarkivet (RA), Tukholma Ecclesiastica, Åbo stift, Birkala Turun maakunta-arkisto (TMA) Turun tuomiokapitulin arkisto (TTKA) E VI 155a Pirkkalan emäseurakunta, Ylöjärven kappeli 1829–1855 F IV:3 Kertomuksia kirkkojen historiallisista muistomerkeistä ym.

Painamattomat tutkimusraportit ja käsikirjoitukset Adel, Vadim: Nokianvirran arkeologinen osainventointi 2000. Tampereen museot, maakunnallinen yksikkö. Kaivanto, Kirsi: Pirkkala. Pirkkalan hautausmaainventointi 2005. Pirkanmaan maakuntamuseo, kulttuuriympäristöyksikkö. Hietalahti, Yrjö: Pirkkalassa pappina kuultua ja koettua. s.a. PSA II K:2. Kauhanen, Sami: Pirkkalan seurakunta – Vanhan pappilan alue. Rakennusinventointi ja maisemallinen asema. Arkkitehtitoimisto AR-Vastamäki OY 2011. Lyytinen, Hanna: Pirkkalan vanhan pappilan väentuvan ja aitan korjaus ja muutos. Arkkitehtitoimisto Hanna Lyytinen Oy 2014. Mikkola, Esa: Pirkkala. Pappila. Historiallisen ajan kohteen koekaivaus Pirkkalan vanhan pappilan alueella 13.–15.6.2012. Museovirasto, Kulttuuriympäristönhoito/Arkeologiset kenttäpalvelut. Salminen, Hanna-Leena: Pirkkala. Pappilan ranta-asemakaavan muutosalueen arkeologinen inventointi 2009. Pirkanmaan maakuntamuseo. Soininen, Tuija-Liisa: Pirkkala. Arkeologinen perusinventointi 1998. Pirkanmaan maakuntamuseo. Suvanto, Seppo: Vanhan Satakunnan henkilötiedosto. Kansallisarkisto 2001.

Painetut lähteet Bidrag till Finlands historia (BFH) III. Utg. af Reinh. Hausen. Helsingfors 1904. Carlsson, Wilh.: Historiallinen ja maantieteellinen kertomus Pirkkalan pitäjästä. Helsinki 1869. (Teoksessa: Olavi Horsma-aho: Pitäjänkertomus Pirkkalan pitäjästä. Pirkkala Seura 2000.) Gadd, Pehr Adrian: Ylä-Satakunnan oloja 1700-luvun puolivälissä. Tampere 1949 (1751). Hall, Daniel: Geographisk, physico-economisk och historisk beskrifning öfwer Birckala socken uti Åbo höfdingedöme. Stockholm 1783. (www.doria.fi/handle/10024/69421) Konung Gustaf den förstes registratur (GR) 1551 ××II. Utg. av Joh. A×. Almquist. Stockholm 1904. Leinberg, K. G: Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet II. Helsingfors 1893.

Kirjallisuus Alanen, Timo & Kepsu, Saulo: Kuninkaan kartasto Suomesta - Konungens kartverk från Finland 1776–1805. SKS Toimituksia 505. Tampere 1989. Arajärvi, Kirsti: Lempäälän historia. Tampere 1959. Heikel, A. O: Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk, 38. Häftet, Helsingfors 1882, 1–104. Hiekkanen, Markus: Pirkanmaan keskiaikaiset kivikirkot. Tampere – tutkimuksia ja kuvauksia ×. Tampere 1995, 40–100. Hiekkanen, Markus: Kirkkorakennukset ja keskiajan yhteiskunta. Kirkko kulttuurin kantajana /toimittaja: Nina Lempa. Kirkkohallitus/Museovirasto 2000, 18–34. Hiekkanen, Markus: The Christianisation of Finland – a Case of Want of Power in a Peripheral Area. Centre, Region, Periphery. Medieval Europe 2002 Basel. Vol. 1. Hertingen 2002, 488–497. Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1117. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki 2007. Hillukka, Jouko: Hautausmaat. Pirkkalan seurakunnan vaiheita 60 vuoden ajalta. Pirkkalan seurakunta 2004, 130–134. Horsma-aho, Olavi & Jouko Hillukka: Vanhat kirkot. Pitkin poikin Pirkkalaa. Toim. Olavi Horsma-aho & Raili Taberman. Pirkkalan kunta 1997, 126–131. Jaakkola, Kaarle Jalmari & Aug Sorila: Pirkkalan historia. Tampere 1934. Leskinen, Marjatta & Juha Jaakola: Tampereen kaupungin rakennuskulttuuri. Tampereen kaupungin ympäristötoimi kaavoitusyksikkö, julkaisuja 2/98. Tampere 1998.

Luukko, Armas: Nuijasodasta isoonvihaan. Etelä-Pohjanmaan historia III. Vaasa 1945. Honkasalo, Liisa & Jussi T. Pennanen: Kalatalouden ja vesistön käytön kehitys Kokemäenjoen vesistössä Nokian alapuolella. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalantutkimusosasto. Monistettuja julkaisuja 83/ 1988. Helsinki. 1988. Nordman, C. A: Medeltida skulptur i Finland. Suomen muinaismuistoyhdistysen aikakauskirja 62. Helsinki 1964. Pettersson, Lars: Templum Saloense: pohjalaisen tukipilarikirkon arvoitus. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 90. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. Helsinki 1987. Saarenheimo, Juhani: Vanhan Pirkkalan historia. Tampere 1974. Salminen, Timo: Suomen kirkonkellot ja niiden valajat 1200–1500-luvuilla. Tekniikan Waiheita 4/1999, 5–21. Sappinen, Eero: Pohjois-Pohjanmaan maaseutupappiloiden rakennukset 1600-luvun lopulla. Kansatieteellinen arkisto 34. Helsinki 1985. Suolahti, Gunnar: Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo 1912. Vallinheimo, J. V: Seurakunta. Kangasalan historia II. Längelmäveden seudun historia II. Hämeenlinna 1954, 115–236.

Haastattelut Hillukka, Jouko 10.7.2015. Kotiseutuneuvos. (Ulla Lähdesmäki, arkeologi) Käkelä, Heli 11.8.2015. Toimistonhoitaja, Pirkkalan seurakunta. Leijo, Mika 16.9.2015. Suntio, Pirkkalan seurakunta. Lämsä, Matti 22.9.2015. Eläkkeellä oleva seurakuntapuutarhuri, Pirkkalan seurakunta. Vanhatalo, Elina 22.9.2015. Seurakuntapuutarhuri, Pirkkalan seurakunta.

Pirkkalan seurakunnan kirkkoherrat

LIITE 1

Keskiaikaiset kirkkoherrat (Satunnaisia mainintoja asiakirjoissa, Saarenheimo 1974) Nicolaus 1492, 1497 Petrus Olai 1500 Anders 1512 Laurentius 1531

Luterilaiset kirkkoherrat suuren Pohjan sodan ajan loppuun (Kansallisbiografia/paimenmuisto www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?pid=5081, luettu 1.11.2016): Petrus Nicolai 1554 − † 1586 Sigfridus Erici 1587 − † noin 1600 Matthias Philippi 1600 − † noin 1611 Johannes Stenonis 1611 − † noin 1636 Jacobus Pauli Raumannus 1639 − † 1678 Isaacus Martini Stenius 1679 − † 1702 Johannes Ericius 1702 − † 1704 Jonas Andreae Mennander 1705 − † 1721

Jakamattoman Pirkkalan seurakunnan kirkkoherrat 1722–1921 (Saarenheimo 1974) Johan Tolpo 1722−1735 (siirtyi Ulvilaan) Petrus Bergius 1736 − † 1764 Jeremias Wallenius 1766 − † 1787 Mårten Tolpo 1789 − † 1805 Samuel Bohm 1807 − † 1831 Gustav Adolf Wegelius 1833 − † 1837 Gabriel Wallenius 1840 − † 1862 Anders Vilhelm Ollgren 1865 − † 1875 Henrik Malin 1877 − † 1898 Berndt Vilhelm Ebeling 1899 − † 1920 Lauri Johannes Kalliala (vt) 1920−1921

Etelä-Pirkkalan, vuodesta 1937 Pirkkalan kirkkoherrat 1921– (Juhani Husa & Jouko Hillukka & Mauri Moilanen & Leena Pennanen & Paavo Raivio & Mauno Rissanen: Pirkkalan seurakunnan vaiheita 80 vuoden ajalta. Pirkkala 2004.) Karl Henrik Björklund (vt) 1921–1922 Vilhelm Laurila 1922–1932 Lauri Ilmari Palva (vt) 1931–1933 Yrjö Hietalahti 1933–1966 Erkki Pennanen 1966–1988 Juhani Husa 1988–2009 Olli-Pekka Silfverhuth 2009−

Pirkkalan kirkkoherranpappilan katselmukset vuosina 1703–1938

LIITE 2

Lähtö- ja tulokatselmus 2.5.1703 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 7.5.1706 (HMA: PSA III Cb:1). Pappilan rakennusvelvollisuuksien jako 30.12.1708 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 8.6.1723 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 20.9.1736 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 26.5.1767 (HMA: PSA III Hb:2/mf, digiarkisto). Lähtö- ja tulokatselmus 27.–28.7.1790 (HMA: PSA III Hb:2/mf, digiarkisto). Lähtö- ja tulokatselmus 19.9.1808 (HMA: PSA III Hb:2/mf, digiarkisto). Pappilan ulkorakennusten rakennussuunnitelmia 1808 (HMA: PSA III Cb:1). Pappilan ulkorakennusten rakennussuunnitelmia 5.3.1811 (HMA: PSA III Cb:1). Pakarin uudisrakennuksen katselmus 19.7.1830 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 16.6.1833 (HMA: PSA III Hb:2/mf, digiarkisto). Lähtö- ja tulokatselmus 26.6.1840 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 30.8.1865 (HMA: PSA III Cb:1). Lähtö- ja tulokatselmus 2.7.1877 (PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1; HMA: Pirkkalan tuomiokunta: Cd:1 Katselmuspöytäkirjat 1875–1877.). Lähtö- ja tulokatselmus 14.9.1899 (PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1). Taloudellinen katselmus 7.9.1901 (NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja III Cb:3). Taloudellinen katselmus 5.9.1904 (NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja III Cb:4). Taloudellinen katselmus 22.–23.9.1909 (NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja III Cb:4). Taloudellinen katselmus 7.–8.9.1914 (NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja III Cb:4). Taloudellinen katselmus 8.–9.9.1919 (NSA: Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja III Cb:4; PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1). Lähtö- ja tulokatselmus 30.6.1921 (PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1). Taloudellinen katselmus 10.7.1923 (PSA (Pirkkala) Talousarkisto II Ci:1). Taloudellinen katselmus 25.9.1928 (PSA (Pirkkala) Talousarkisto II Ci:1). Lähtö- ja tulokatselmus 10.8.1932 (PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1). Lähtö- ja tulokatselmus 16.8.1933 (PSA (Pirkkala): Talousarkisto II Ci:1). Taloudellinen katselmus 14.9.1938 (PSA (Pirkkala) Talousarkisto II Ci:1).

Katselmukset löytyvät seuraavista Nokian ja Pirkkalan seurakunnan arkistojen kokoelmista: HMA: PSA III Cb:1 Kirkkoherran virkatalon lähtö- ja tulokatselmusten pöytäkirjat 1703–1865. HMA PSA III Hb:2 Pappilaa koskevat asiakirjat 1737–1833. PSA (Pirkkala) Talousarkisto II Ci:1 Taloudellisten katselmusten pöytäkirjat 1877–2000: NAS III Cb:1 Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1909–1925. NSA III Cb:3 Virkatalolautakunnan pöytäkirjoja 1897–1913.

Pirkkalan pappilan rakennusvelvollisuuksien jako 30.12.1708

LIITE 3

(HMA: PSA III Cb:1; Saarenheimo 1974, 722)

Miespiha 1. Piispantupa ja kaksi kamaria sekä holvikellari – koko pitäjä. 2. Asuintupa ja kamari. Porstua, porstuakamari ja käymälä – koko pitäjä. 3. Pakari ja kamari – emäkirkkopitäjä. 4. Pakaria vastapäätä oleva tupa – Harjun kappeli. 5. Sauna 6. Renkipirtti 7. Kaksoisluhtiaitta 8. Keittohuone

Karjapiha 1. Talli 2. Heinälato 3–5. Navettoja 3 kpl 6. Härkätalli 7. Sikala

Ulkohuoneita 1. Mallaspirtti 2. Vilja-aitta 3. Vilja-aitta kaksoispohjalla 4. Olkilato 5. Riihi ja lato – Harjun kappeli 6.–7. Kaksi riihtä – emäkirkkopitäjä Osa rakennuksista oli koko pitäjän, osa emäkirkkopitäjän ja osa Harjun kappelin vastuulla, mutta useimmista vastasi erikseen mainittu joukko pitäjän taloja (vertaa Saarenheimo 1974, 722).