Pirkan maan alta 2015 by Museokeskus Vapriikki

pirkan maan alta PIRKKALAN TURSIANNOTKON KAIVAUKSET TAMPEREEN KESKUSTAN ARKEOLOGINEN INVENTOINTI NOKIAN KARTANOKAPPELIN “RIIMUKIVI”

arkeologisia tutkimuksia

pirkan maan alta 14 3

arkeologisia tutkimuksia

TOIMITUS: Vadim Adel ja Kreetta Lesell / Pirkanmaan maakuntamuseo TAITTO JA PIIRROKSET:

Tuija Rikala / Vapriikki

KANNET: Pälkäneen rauniokirkko Jari Kurvinen / Vastavalo.fi KÄÄNNÖKSET: Tomi Snellman JULKAISIJA:

Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

PAINOPAIKKA: ISBN 978-951-609-797-1

Eräsalon Kirjapaino Oy, 2015

ISSN 1458-7467 ISSN 1237-5276

Tampereen museoiden julkaisuja 138

Sisällys

• • • • • • • • • • • 4

VADIM ADEL Esipuhe

SAMI RANINEN Pirkkalan Tursiannotkon kaivaukset 2012–2013 KREETTA LESELL Nokia Knuutila - Kadonneen kartanon metsästäjät, osa 2 ULLA MOILANEN Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta MARIANNA RIDDERSTAD Nokian kartanokappelin ”riimukivi” ULLA MOILANEN Terveyttä ja taikuutta – Luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta SAMI RANINEN Tampereen keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi

26 38 46

62 KALLE LUOTO

Arkeologisen inventoinnin havaintoja Vilppureitin varrelta Mänttä-Vilppulasta

KALLE LUOTO Pälkäneen Roholan inventointi

KIRSI LUOTO Arkeologinen putkikaivannon valvonta Lempäälän Rikalan kanavalla keväällä 2013

ULLA LÄHDESMÄKI Arkeologisen kenttätutkimuksen ja muinaismuistojen suojelun historiaa

pirkan maan alta

ESIPUHE Kenttäkausina 2013–2014 sai jatkoa kaksi merkittävää pirkanmaalaista arkeologista tutkimusprojektia. Pirkkalassa, Tursiannotkon-Pirkkalankylän laajalla muinaisjäännösalueella jatkettiin pelastuskaivauksia, jotka liittyivät kevyen liikenteen väylän rakentamiseen Anian rantatien varrelle. Kaivauksissa tutkittiin kulttuurikerroksia ja harvinaisia kiinteitä rakenteita myöhäisrautakaudelta ja keskiajalta sekä saatiin talteen poikkeuksellisen hyvin säilyneitä luulöytöjä. Olemme kertoneet projektin etenemisestä kahdessa edellisessä julkaisumme numerossa (PMA 12 ja 13). Uudessa artikkelissaan Sami Raninen esittää yhteenvedon Tursian notkon tämänhetkisestä tutkimustilanteesta ja tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä.

nöksen tutkimukset saivat jatkoa vuonna 2014 liittyen Kaukolaan suunniteltuun vesihuoltohankkeeseen. Ulla Moilasen johtamissa koe- ja pelastuskaivauksissa sekä arkeologisessa valvonnassa saatiin merkittäviä tutkimustuloksia, jotka liittyvät mm. röykkiöiden ikään ja tarkoitukseen sekä Kaukolan keskiaikaisen asutusvaiheen tutkimiseen. Tutkimuksissa saadut radiohiiliajoitukset kattavat pitkän ajanjakson 600-luvulta 1600-luvulle ja kertovat asutuksen jatkuvuudesta. Lisäksi Kaukolan alueelta paikannettiin ensimmäistä kertaa rautakautinen asuinpaikka.

Nokian Knuutilan kartanon alueella jatkettiin tutkimuksia, joiden ensimmäisestä vaiheesta, koekaivauksista, olemme kertoneet edellisessä numerossa. Kaivaukset liittyivät Nokian keskiaikaisen säteriasutuksen monivuotiseen tutkimusprojektiin, jonka puitteissa Pirkanmaan maakuntamuseo on aiemmin tehnyt kenttätöitä myös Nokian ja Viikin kartanoiden alueella (ks. PMA 6-8, 11 ja 13). Knuutilan (entisen Penttilän) kartanon uusimmissa tutkimuksissa saatiin mielenkiintoisia tuloksia, joista kertoo artikkelissaan Kreetta Lesell. Kaivauksissa mm. löydettiin todennäköisesti 1600-luvulle ajoittuvan rakennuksen jäännös.

Vaikka Nokian kartanon alueen aktiivinen arkeologinen kenttätutkimusvaihe on päättynyt jo muutama vuosi sitten, kartanopuiston ja keskiaikaisen kappelinpaikan muinaisjäännökset herättävät tutkijoiden kiinnostusta edelleen. Marianna Ridderstad esittää artikkelissaan uuden mielenkiintoisen tulkinnan kuuluisaan Nokiankiveen hakatuista merkeistä ja kiinnittää huomiota myös kivikappelin suuntaukseen, jolla on ollut oma merkityksensä. Keskiaikaisten kirkkorakennusten ja kirkkomaiden tutkimukseen liittyy myös Ulla Moilasen toinen artikkeli. Siitä saa selville, kuinka paljon uutta ja arvokasta tietoa voi saada kirkon vierestä löytyneistä luista. Artikkelin tutkimuskohteena on Pälkäneen rauniokirkko, josta olemme aiemmin kertoneet julkaisumme numeroissa 5, 6, 10 ja 12.

2000-luvun alkuvuosina maakuntamuseo suoritti Pirkanmaan laajimman rautakautisen röykkiökalmiston kartoitukset nykyisin Sastamalaan kuuluvalla Kaukolan kylän ja Tyrväänkylän alueella (PMA 2 ja 4). Tämänkin muinaisjään-

Kolme seuraavaa artikkelia kertoo arkeo logisista inventoinneista. Sami Ranisen vuonna 2014 tekemän tutkimuksen alueena oli Tampereen keskusta. Suurin osa inventoiduista kohteista liittyy kaupungin teollisuushistoriaan.

Yksi tärkeistä tutkimustuloksista on se, että 1900- ja 2000-luvun aktiivisesta maankäytöstä huolimatta keskustan alueelta voi löytyä kiinteiksi muinaisjäännöksiksi tukittavia uusia kohteita jopa kevyillä inventointimenetelmillä. Menestyksellisen historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnin yhtenä edellytyksenä on tietenkin perusteellinen historiallisten lähteiden läpikäynti.

pirkan maan alta

Suomessa ja erityisesti nykyisen Pirkanmaan alueella. Muinaismuistojen suojelutoiminta alkoi alueellamme 1800-luvun lopulla, mutta vanhimmat kirjalliset maininnat muinaismuistoista ovat jo Ruotsin vallan ajalta, 1700-luvulta. Arkeologisiin menetelmiin perustuvia kaivauksia Pirkanmaalla on tehty 1870-luvulta lähtien.

Lukemisen iloa toivottaa Vadim Adel

Kalle Luodon artikkeleissa kerrotaan Heiskanen & Luoto Oy:n tuoreita inventointituloksia Mänttä-Vilppulasta ja Pälkäneeltä. Mänttä-Vilppulan keskustaajaman osayleiskaava-alueen inventoinnissa saatiin uutta tietoa alueen kivikautisesta ja historiallisen ajan asutuksesta sekä elinkeino- ja teollisuushistoriallisista kohteista. Pälkäneen Roholan alueelta löytyi uusia Kostianvirran taisteluun (1713) liittyviä muinaisjäännöksiä. Ennestään taistelukaivantoja oli tunnettu vain virran länsipuolelta. Uudet kohteet kertovat myös sodan toisesta osapuolesta, Venäjän armeijasta. Ne rikastuttavat siten merkittävästi sotahistoriallisen kohteen kokonaisuutta ja antavat myös tärkeää tietoa tähän asti tutkimattomien alueiden arkeologisesta potentiaalista. Kirsi Luoto esittelee artikkelissaan valvontatutkimuksia Lempäälän Rikalan 1700-luvun kanavayrityksen alueella. Edellisestä tutkimusvaiheesta, alueen inventoinnissa olemme jo kertoneet aikaisemmin (PMA 9). Valvonnassa havaittiin merkkejä todennäköisesti kanavan rakentamiseen liittyvästä kivirakenteesta. Ulla Lähdesmäen artikkeli valaisee muinaisjäännösten suojelun ja tutkimuksen historiaa

SAMI R ANINEN

Pirkkalan Tursiannotkon kaivaukset 2012–2013 Pirkanmaan maakuntamuseon merkittävimmät arkeologiset kenttätyöt vuosina 2012 ja 2013 olivat kaivaukset Pirkkalan Pirkkalankylän Tursiannotkon esihistoriallisella asuinpaikalla ja historiallisella kylänpaikalla. Kaivauksissa päästiin käsiksi erittäin hyvin säilyneisiin myöhäisrautakauden (800–1200) ja keskiajan (1200– 1550) kulttuurikerroksiin ja rakenteisiin. Vuoden 2013 jälkitöiden valmistuttua on aika esittää yhteenveto Tursiannotkon tämänhetkisestä tutkimustilanteesta ja tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä. hoaa Hiidenmäki, matala metsäinen kalliomäki. Hiidenmäen koillisrinteellä sijaitsee Hiidenkaivona tai Neulalähteenä tunnettu kallionkolo, jonka luona on perimätiedon mukaan tehty parannustaikoja. Hiidenmäellä on aikoinaan sijainnut Pirkkalankylän torppia ja mäkitupia, joiden muistona siellä yhä seisoo muutamia autioita puurakennuksia. Kylämäkeä ympäröivät osin viljelykäytössä olevat savikot, joiden liepeillä sijaitsee Kaipilan uusi tilakeskus ja muutamia omakotitaloja. Luoteessa kylämäki ja Hiidenmäki liittyvät noin kilometrin pituiseen metsäiseen moreeniselänteeseen. Pirkkalan Vanha kirkko (1921) sijaitsee koillisessa noin kilometrin päässä. Kotolahden eteläpuolella sijaitsee Reipin kotiseutumuseo. Pirkkalankylä muodostaa viehättävän ja arvokkaan historiallisen maisemakokonaisuuden. Vuosina 1993–2009 se jopa sisältyi valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon. Alueella on myös luonnonarvoja: Pirkkalankylän kallioketoja on luonnehdittu maakunnallisesti merkittäviksi perinnebiotoopeiksi.

PIRKKALANKYLÄN MAISEMA Luoteis-Pirkkalan haja-asutusalueella, Pyhäjärvestä työntyvän Kotolahden koillispuolella, yhdystie 3022 (Anian rantatie) ylittää laakean ja loivarinteisen mäen. Kyseessä on vanha Pirkkalankylän kylämäki, jonka laella ja rinteillä sijaitsi aikoinaan yksi Pirkanmaan suurimmista kylistä. Pirkkalankylän on täytynyt olla merkittävä asutuskeskus viimeistään 1200-luvun alussa, koska tuolloin perustettu Pirkkalan pitäjä sai siitä nimensä. Suurin osa kylätontista autioitui 1860-luvulla. Nykyisellään sillä sijaitsevat enää Kaipilan ja Sapalan tilakeskukset, joiden historia palautunee keskiajalle asti. Kummassakaan tilakeskuksessa ei enää asuta, joskin osa Sapalan rakennuksista on yhä varastoja verstaskäytössä. Kylämäen länsirinne laskeutuu Tursiannotko-nimiseen alanteeseen, josta koko muinaisjäännösalue on saanut nimensä. Kylämäen eteläpuolella virtaa Kotolahteen Juoksianoja-niminen puro, joka saa alkunsa vajaan viiden kilometrin päässä lentoaseman liepeillä. Kylämäen luoteispuolella ko-

aluetta. Pieni osa niistä viittaa kivikautiseen asutukseen, mutta enimmäkseen kyse on rautakautisista tai keskiaikaisista löydöistä. On varsin kiinnostavaa, että löytöjen levinneisyys ulottuu lännessä, koillisessa ja kaakossa huomattavasti kylämäkeä laajemmalle alueelle. Tursiannotkon muinaisjäännösalueen läheisyydessä sijaitsee muitakin arkeologisia kohteita. Alueen itäpuolella kohoavat Vartiovuoret, joiden luoteisrinteillä sijaitsevat röykkiöt ja kivilatomukset saattavat hyvinkin olla rautakautisia hautoja. Pirkkalankylän peltovainioiden pohjoispuolella on tehty pari rautakautista esinelöytöä, jotka voivat olla peräisin haudoista tai asuinpaikoilta.

TURSIANNOTKON MUINAIS JÄÄNNÖSALUE Tursiannotkon muinaisjäännösalue on noin 500 x 400 metrin laajuinen kokonaisuus, joka sijaitsee Pirkkalankylän kylämäellä ja sen ympärillä. Suurin osa muinaisjäännösalueesta on viljeltyä peltoa tai heinittynyttä savikkoa. Pirkkalankylän alueella on vuosikymmenten mittaan tehty runsaasti arkeologisia koetutkimuksia, kuten Timo ja Mirja Miettisen (1971) ja Tuija-Liisa Soinisen (1998) muinaisjäännösinventoinnit, Päivi Kankkusen (1999), Kaarlo Katiskosken (2001) ja Vadim Adelin (2010) koekaivaukset. Koetutkimuksissa tai viljelyn yhteydessä on tehty runsaasti esinelöytöjä eri puolilta

VADIM ADEL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Pirkkalankylän kylämäen laki syyskuussa 2010. Suurin osa vuosien 2012 ja 2013 arkeologisista kenttätöistä tehtiin kuvassa näkyvällä alueella tien länsipuolella. Pääasialliset kaivausalueet sijaitsivat tien vasemmalla puolella näkyvien punaisen ja harmaan aitan välissä.

Varsinaisiin kaivauksiin Tursiannotkossa päästiin ensimmäistä kertaa vasta syksyllä 2012 ja kesällä 2013. Kyseessä olivat pelastuskaivaukset, jotka Pirkkalan kunta muinaismuistolain mukaisesti kustansi voidakseen rakentaa muinaisjäännösalueen läpi kulkevan kevyen liikenteen väylän. Vaikka kaivauksissa päästiin tutkimaan vain hyvin pieni osa muinaisjäännösalueesta, tulokset ylittivät kaikki odotukset. Mielenkiintoisia havaintoja tehtiin kaivausten jälkeenkin rakennustyön arkeologisen valvonnan yhteydessä loka- ja marraskuussa 2013.

sa sellaisia esineitä kuin tupakansytytin ja gramofoniäänilevyn katkelma. Sekoittuneiden kerrosten alapuolella sijaitsevat vanhemmat kulttuurikerrostumat sen sijaan ovat säilyneet yllättävänkin hyvin. Lähes kaikilla kaivausalueilla saavutettiin kulttuurimaakerros, jossa esiintyi ns. rautakaudentyypin keramiikkaa, mutta ei juurikaan merkkejä myöhemmästä sekoittumisesta. Rautakaudentyypin keramiikka on kirjava ja epäyhtenäinen ilmiö, joka voi rautakauden ohella ajoittua myös keskiaikaan. Pelkästään sen varassa kulttuurikerroksen ajoitus jääkin varsin väljäksi (noin vuodet 800–1300/1400). Muiden löytöjen ja radiohiiliajoitusten avulla kulttuurikerroksesta on kuitenkin mahdollista erottaa osakerroksia tai -alueita, joiden ikä voidaan määritellä tarkemmin. Radiohiiliajoituksia tarvittaisiin lisää, mutta jo nyt voidaan erottaa nimenomaan myöhäisrautakauteen (800–1200) ajoittuvia kerroksia ja rakenteita. Vastaavasti myös selkeästi keskiaikaisiakin rakenteita on ajoitettu.

KAIVAUSTEN YLEISKUVA Kaivaukset rajautuvat kapeille kaistaleille Anian rantatien molemmilla puolilla. Kaivausalueita ei juuriaan voitu laajentaa kevyen liikenteen väylälle rajatun alueen ulkopuolelle. Tästä syystä löydettyjä rakennuksenpohjia ja muita rakenteita ei päästy tutkimaan kokonaisuudessaan. Näistä rajoituksista huolimatta kaivausten tieteellinen anti on varsin merkittävä. Kaivauksen kohteena olleet kylätontin VIIKINKIAJAN PIHAPIIRIÄ osat ovat autioitumisensa jälkeen olleet Kaivetun pinta-alan laajuuteen nähden viljeltyinä. Tällä on ollut se seuraus, että runsaslöytöisintä aluetta oli Anian rankylätontin nuoSAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO remmat kulttuurimaakerrostumat eli silminnähtävän ihmisvaikutuksen kohteena olleet maakerrokset ovat sekoittuneet varsin perusteellisesti. Sekoittuneista kerroksista löytyi vuosisatoja vanhojen keramiikka- tai lasinpalasten rinnalta muun muas- Kiukaallisen rakennuksen pohjaksi tulkittua aluetta kaivetaan.

tatien länsipuolinen, Tursiannotkoon laskeutuva rinne. Ehkäpä kiinnostavin yksittäinen ilmiö koko kaivauksilla oli rakennuksen pohja, joka havaittiin juuri tällä alueella. Jos osittaiseen tutkimukseen perustuvat havainnot ja tulkinnat ovat totuudenmukaisia, kyseessä oli noin 6 x 4 metriä laaja savilattiainen rakennus. Rakennuksen koillispäädyssä näyttää olleen kynnyskivillä varustettu oviaukko. Oviaukosta sisään katsottuna oikealta löytyi iso kulhomainen kivirakenne, joka on alustavasti tulkittu kiukaan pohjaksi. Tulkinnan mukaan kyseessä oli siis kiukaalla lämmitetty rakennus, savupirtti. Yhden radiohiiliajoituksen mukaan rakennus on peräisin 800tai 900-luvulta eli toisin sanoen viikinkiajan (800–1050) alku- tai keskivaiheilta. Rakennuksen pohjasta tehdyt esinelöydöt sopivat tähän ajoitukseen moitteettomasti. Kyseessä lienee vanhin Suomesta löydetty kiukaallinen rakennuksen jäännös. Savimaan nokisuus kertoo siitä, että rakennus oli tuhoutunut tulipalossa. Kiuas oli slaavilainen keksintö, joka levisi Itämeren alueelle juuri viikinkiajalla. Sitä ennen rakennukset oli lämmitetty avoliedellä, joka käytännössä oli lattian keskellä sijaitseva nuotiokiveys. Sellaiseen verrattuna lämpöä varaava ja polttopuuta säästävä kiuas oli melkoinen teknologinen edistysaskel. Tursiannotkon oletettu kiuas onkin saanut tiedotusvälineissä ansaittua huomiota osakseen. Tulkintojen varmistamisen kannalta olisi kuitenkin hyvä, että tulevaisuudessa rakennuksen pohja päästäisiin tutkimaan kokonaisuudessaan.

teella lautalattia on 1000- tai 1100-luvulta eli viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta (1050–1200). Lautalattiaakaan ei päästy tutkimaan kokonaisuudessaan, joten emme tiedä, onko kyseessä edellä mainitun pirtin tavoin pieni yksihuoneinen rakennus vai isomman rakennuksen eteistila. Tursiannotkon lautalattia on samanikäinen kuin Raision Mullissa, VarsinaisSuomessa, tutkittu rakennus, johon sisältyi lautalattiainen eteinen ja savilattiainen päähuone. Kiinnostavaa kyllä Tursiannotkon lautalattiankin pohjoispuolella sijaitsee laaja, paikalle levitetty paksu savipatja, joka on ainakin kymmenisen metriä pitkä. Savipatjalla saattaa olla yhteys lautalattiaan, mutta asian varmistaminen vaatii radiohiiliajoituksia ja ehkä myös lisäkaivauksia. Savipatjan alueella ei kaivauksissa ole havaittu selvää lämmityslaitteen jäännöstä, mutta patjassa havaittu punainen väri-ilmiö liittynee tulenpitoon. Savipatjan alapuolella sijaitsi paksu ja runsaslöytöinen rautakautinen kulttuurikerros, joten paikalla oli sijainnut pihapiiriä ennen savipatjan rakentamista. Savipatjan päällä sijaitsi enemmän tai vähemmän sekoittuSAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

LAUTALATTIAINEN RAKENNUS Viikinkiaikaisen pirtin koillispuolella sijaitsi toinen rakennus, jonka erityispiirre oli lautalattia. Radiohiiliajoituksen perus-

Kaivausalueen luoteisreunaa. Pystyleikkauksessa erottuva paksu vaalea raita on savipatja, jonka alla sijaitsee tumma rautakautinen kulttuurikerros.

neita kerroksia, joissa sijainneet rakennuksen jäännökset lienevät uudelta ajalta. Savipatjasta löytyi pari vanhan ikkunanlasin palaa, joten se on joko sekoittunut tai tehty uudella ajalla. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli savipatjan ja rautakautisen kulttuurikerroksen läpi ilmeisesti 1800-luvulla kaivettu kuoppa, jonka pohjalle oli asetettu tummanvihreä lasipullo. Ilmiölle on vaikea keksiä käytännöllistä selitystä, joten oliko kyseessä jonkinlainen taika? Rautakautisen lautalattian alapuolelta puolestaan löytyi oravanluita ja karhun kynsiluu, jotka oli ehkä asetettu sinne tarkoituksella. Tällaiset rakennuskätköt, joiden tarkoitus oli tuoda rakennukseen maagista suojaa, olivat tuttu ilmiö rautakaudelta 1800- tai jopa 1900-luvulle asti.

Vanhempi keskiaikainen rakenne on 1200-luvun salaoja, jonka tarkoitus oli epäilemättä pitää savinen pihamaa siedettävän kuivana. Salaojaan sisältyi melko monimutkainen kivestä, hirrestä ja pärepunoksesta koostuva rakenne. Toinen rakenne löytyi valvonnassa Anian rantatien itäpuolelta. Sitä ei varsinaisesti kaivettu, mutta se puhdistettiin ja dokumentoitiin, minkä jälkeen peitettiin uudestaan maahan vahingoittumattomana. Radiohiiliajoituksen perusteella rakenne on todennäköisesti 1400-luvulta, joskin hieman myöhempikin ikä on mahdollisuuksien rajoissa. Kyseessä on melko varmasti uunin pohja. Koska uuninpohjan yhteydessä ei havaittu jälkiä seinälinjoista, se on alustavasti tulkittu leivän paistossa käytetyksi ulkouuniksi. Ulkouunit olivat aikoinaan yleinen ilmiö. Uuninpohja löytyi läheltä Kaipilan vanhaa tilakeskusta, joka on sijainnut samalla paikalla viimeistään 1700-luvulta, mutta luultavasti jo keskiajalta lähtien. Ehkäpä kyseessä on nimenomaan Kaipilan keskiaikainen uuni.

KESKIAJAN JÄLKIÄ Tursiannotkon rinteiltä koilliseen ja Hiidenmäestä itään sijaitsee tutkimusalueita, joilta löytyi rautakaudentyypin keramiikkaa sisältävää kulttuurikerrosta sekä erilaisia, vaikeasti tulkittavia puu- ja kivirakenteita, joista osa lienee rautakautisia. Rakenteista vain kaksi on toistaiseksi radiohiiliajoitettu, ja ne ovat molemmat todennäköisesti keskiaikaisia.

TURSIANNOTKON ESINELÖYDÖT Tursiannotkon kaivauksissa on otettu talteen monenlaista löytömateriaalia. Nuorimmat talteenotetut löydöt lienevät 1800-luvulta. Suurin huomio on kohdistunut varmuudella tai otaksuttavasti rautakautisiin löytöihin. Rautakaudentyypin keramiikka, seinä- ja kipinäsuojarakenteiden tiivistämiseen käytetty savi ja loimikangaspuiden loimipainoina käytettyjen savikiekkojen kappaleet ovat tyypillistä asuinpaikkalöydöstöä. Löytöihin sisältyy myös rautaesineitä, kuten ruodollinen keihäänkärki, nuolenkärki, atraimen piikki, putkilukon avain, veitsiä ja veitsenkatkelmia sekä hevosen jääkenkiä. Lisäksi Tursiannotkosta on jo kauan ennen

SAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Ulkouunin pohjaksi tulkittu, todennäköisesti myöhäiskeskiaikainen rakenne.

kaivauksia saatu peltolöytöinä viikinkiaikaisen miekan väistin ja viikinkiaikainen putkikeihäänkärki (E-tyyppi). Mainittakoon vielä, että muinaisjäännösalueesta hieman pohjoiseen, Sotaplassin maalta, on löytynyt viikinkiaikainen kirves. Kuparista tai erilaisista kupariseoksista tehtyjä löytöjä on niitäkin paljon. Kaivauksia varhaisempiin peltolöytöihin sisältyy viikinkiajan pyöreä kupurasolki. Kaivauksissa ja valvonnassa on saatu talteen muun muassa kuparikattila, suuri määrä kuparipellin paloja (jotka ehkä liittyvät kuparikattiloiden paikkaamiseen), kaulanauhoista tai vaatteiden koristeluista peräisin olevia spiraaleja, yksinkertaisia sormuksia, ompeluneuloiksi tulkittujen esineiden katkelmia, erilaisia heloja ja niin edelleen. Kaulanauhoihin liittyvät myös kauniit, värikkäästä lasimassasta tehdyt helmet ja kultafoliohelmi. Ainakin osa näistä helmilöydöistä on viikinkiaikaisia. Niiden alkuperä löytynee Lähi-idästä tai Keski-Aasiasta, joissa valmistettuja lasimassahelmiä levisi 800- ja 900-luvuilla suuria määriä Itämeren alueelle viikinkien idäntieksi kutsuttuja kauppareittejä pitkin. Suurimman huomion ovat saaneet osakseen luu- ja sarviesineet. Luu ja sarvi olivat rautakaudella varmasti hyvin yleisiä työvälineiden, metsästysaseiden ja tarvekalujen valmistusmateriaaleja. Suomen happamassa maaperässä sellaiset eivät kuitenkaan normaalisti säily. Tursiannotkon savimaassa on kuitenkin ominaisuuksia, joiden ansiosta rautakautiset luu- ja sarvilöydöt ovat siellä säilyneet ällistyttävän hyvässä kunnossa. Tuukka Kumpulaisen tekemien pH-testien perusteella Tursiannotkon savi on huomattavasti emäksisempää kuin suomalainen maannos keskimäärin. Tämä varmasti on yksi säilymistä edistänyt tekijä, mutta luu- ja sarviesineiden ihmeellisen hyvälle kunnolle voi olla muitakin syitä. Joka

tapauksessa Tursiannotkon löydöt avaavat tirkistysaukon sellaiseen rautakautisen esinekulttuurin osa-alueeseen, josta muuten tiedetään hyvin vähän. TEEMU TIAINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Luu- tai sarvilusikan palanut varsikatkelma. HANNA-RIIKKA TAMMINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Tylpän kolkkanuolenkärjen puolikas.

Luuesineistä kauneimpia ovat erilaiset lusikat. Yksi sellainen saatiin peltolöytönä talteen jo 1980-luvulla, ja se on nykyisin nähtävillä Hämeen linnan Terra tavastorum -näyttelyssä. Tälle lusikalle tunnetaan läheisiä vastineita Birkasta, Keski-Ruotsin kuuluisasta viikinkikaupungista. Tursiannotkon kaivauksissa saatiin talteen pari lähes kokonaista lusikkaa ja suuri määrä lusikankatkelmia. Monet näistä löydöistä olivat tavattoman kauniisti ja taidokkaasti koristeltuja. Useimmat niistä ovat peräisin myöhäisrautakautiseksi (800–1200) ajoitetusta kulttuurikerroksesta. Loput löytyivät enemmän tai vähemmän sekoittuneista löytöyhteyksistä, mutta nekin lienevät rautakautisia. Lusikoiden koristelu on paitsi huolellisesti tehtyä, myös varsin yksilöllistä. Vaikka koristelu tietysti perustuu oman aikansa tyypillisiin koristeaiheisiin ja -tyylei-

HANNA-RIIKKA TAMMINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

hin, kahta samannäperinteestä päätellen köistä lusikkaa saa tällaisten riipusten turhaan hakea Turuskottiin antavan siannotkon löytöjen kantajalleen eläinten joukosta. väkeä eli maagista Toinen merkittävoimaa, joka suojasi vä luu- tai sarviesiesimerkiksi sairaukneiden löytöryhmä silta. ovat nuolenkärjet. Karhunhampaasta tehty amulettiriipus. EdellämainittuKuten edellä mainitjen löytöjen ohella tiin, Tursiannotkosta on löytynyt rautainenTursiannotkon luu- tai sarviesinelöytöihin kin nuolenkärki, mutta luu- tai sarvikärkiä sisältyy kampa, pari mahdollista luusaranan tai sellaisten katkelmia ja teelmiä on löykatkelmaa, tunnistamattomien esineiden döissä toista kymmentä. Useimmat kärjet katkelmia sekä erilaisia teelmiä tai työstöovat teräviä, mutta myös tylppiä kolkkajätteen palasia, joista on vaikea sanoa, minkärkiä on ainakin kolme. Kolkkakärkiä kälaisen esineen valmistukseen ne liittyivät. käytettiin pyydettäessä pientä turkisriistaa, Erikseen voidaan vielä mainita tekstiilityöjonka nahkaa ei haluttu puhkaista tai tahria välineet: villalangan kehräämiseen käytetyn vereen. Kaikki nämä nuolenkärkilöydötkin värttinän kehrä, lautanauhan kutomisessa saattavat olla rautakautisia. Yksi kolkkakärkäytetty nauhalauta ja luuneulojen katkeljistä löytyi 1200-luvulle ajoitetun salaojan miksi tulkitut esineet. pohjasta. Tämäkin kärki kuitenkin voi olla rautakautinen. Se oli särkynyt, joten kyseesTURSIANNOTKOLAISTEN ELINKEINOT sä saattoi olla pihamaalle hautautunut vanVarsinaisten luuesineiden ohella Tursianha roju, joka sattumalta päätyi keskiaikaisen notkon kaivauksissa on otettu talteen suuri salaojan täyttömaahan. määrä rautakautisesta kulttuurikerroksesta Useimmat Tursiannotkon nuolenkärjet löytynyttä jäteluuta, joka on peräisin turovat melko keveitä. Tosin yksi teelmä eli siannotkolaisten kotieläimistä ja heidän keskeneräiseksi jäänyt kärki on parikympyytämästään riistasta. Eläinten luihin erimentä senttiä pitkä, joten se oli tarkoitettu koistunut arkeo-osteologi FT Auli Bläuer painavaan nuoleen. Rautakaudella jousi oli on toistaiseksi analysoinut vuoden 2012 hyvin tärkeä ase niin sodassa kuin metsäsluulöydöt. Myös vuoden 2013 luiden anatyksessäkin, joten Tursiannotkon muinailysointi on suunnitteilla. Tähän mennessä set asukkaat varmasti tiesivät, minkälainen tutkitut luut kertovat sekä maataloudesta nuoli sopi parhaiten mihinkin tarkoitukettä laajamittaisesta pyyntielinkeinojen seen. Välillä tähdättiin oravaa, välillä sorsaa, harjoittamisesta. Kotieläimistä ovat edusjoskus peuraa tai hirveä ja silloin tällöin kaitettuina hevonen, nauta, vuohi, lammas, keti ihmistäkin. koira, kana ja sika – viimeksimainittujen Oman lukunsa muodostavat rei’itetyt luita oli tutkijan mukaan yllättävän paljon. eläinten luut ja hampaat, joita on ilmeiTursiannotkolaisten tekemien metsästys-, sesti käytetty amulettiriipuksina. Sellaisia kalastus- ja linnustusretkien jälkiä olivat ovat ainakin yksi karhun kynsiluu, karhun muun muassa peuran, hirven, ahman, orahammas ja karjun torahammas. Kansanvan, majavan, jäniksen ja ketun luut sekä

erilaiset linnun- ja kalanluut. Tursiannotkolaiset epäilemättä kalastivat Pyhäjärvessä ja virittelivät ansoja lähiseudun metsiin, mutta eräretkiä voitiin tehdä myös päivämatkojen päähän kotoa. Kevyet ruuhi- tai haapiotyyppiset veneet voitiin siirtää Pyynikinharjun yli Näsijärvelle. Näin päästiin vesitielle, jonka varsilla avautuivat Ruoveden, Virtain, Ähtärin ja Keuruun riistarikkaat erämaat ja lappalaisten asuinsijat. Rautakautisesta kulttuurikerroksesta on otettu myös suuri määrä maanäytteitä. Paleobotanisti ja arkeologi Mia LempiäinenAvci on toistaiseksi käynyt läpi vuoden 2012 maanäytteisiin sisältyvät kasvijäänteet. Tutkimustulokset kertoivat rautakauden maanviljelystä. Hieman yllättäen ohra oli ainoa viljalaji, jonka jyviä maanäytteistä löytyi. Ohra toki oli rautakauden yleisin vilja, mutta myöhäisrautakaudella myös rukiin viljely oli jo yleistymässä Suomen alueella, minkä lisäksi kaura ja vehnäkin tunnettiin. Ehkä tursiannotkolaiset syystä tai toisesta hidastelivat rukiin viljelyn aloittamisessa. Voi myös olla, että todisteet rukiista, kaurasta ja vehnästä löytyvät vuoden 2013 maanäytteistä, kunhan ne analysoidaan. Viljan ohella rautakaudella viljeltiin myös naurista, papua ja hernettä, ja Tursiannotkonkin maanäytteisiin sisältyy mahdollinen herneen jäännös.

sejä, jotka kertovat saviastioiden käyttötarkoituksesta. Tursiannotkon rakenteille ja esinelöydöille etsitään lisää vastineita niin koti- kuin ulkomaisestakin vertailaineistosta: esimerkiksi lusikkalöytöjä verrataan muun muassa Birkan ja Fennoskandian saamelaisalueen löytöihin. Toiveissa myös on, että arkeologisia kenttätöitä Tursiannotkossa päästään jatkamaan. Olisi kiinnostavaa saada lisätietoa Tursiannotkon kivikautisesta asutusvaiheesta, josta ei toistaiseksi tiedetä juuri mitään. Toisaalta myös rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen tutkiminen on päässyt vasta alkuun. Esimerkiksi rautakautisten hautojen sijainnista on toistaiseksi tarjolla vain oletuksia. Yksi suurimmista kysymyksistä on se, minkä takia rautakauteen viittaavia löytöjä esiintyy alueella, joka on huomattavasti historiallista kylätonttia laajempi. Johtuuko tämä siitä, että rautakautinen asutus ei vielä ollut keskittynyt tiiviille, ahtaalle ja yhtenäiselle kylätontille, vaikka sellainen luultavasti oli olemassa jo keskiajalla? Keskiaikaisen kylän muodostuminen rautakautisen asutuksen pohjalta on todella kiinnostava aihepiiri. Kylänmuodostus saattoi olla yhteydessä kaksivuoroviljelyn aloittamiseen ja peltojen sarkajaon toteuttamiseen. Keskiaikainen tiivis kylä oli sosiaalisena yhteisönä varmaankin melko erilainen kuin aikaisempi rautakautinen paikallisyhteisö. Arkeologinen tutkimus voi tuottaa meille tietoa tästä ja monesta muustakin asiasta. Tursiannotko on sanalla sanoen huikea kohde, jonka vertaista ei arkeologin uralle osu monta kertaa.

TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ Tursiannotkon tutkimukset jatkuvat lähitulevaisuudessa. Vuoden 2013 luulöytöjen ja kasvijäänteiden analyysit tehdään. Muinaisjousiasiantuntija ja arkeologian opiskelija Tuukka Kumpulainen tutkii Tursiannotkon nuolenkärkilöytöjä. Arkeologi Mirva Pääkkönen aikoo väitöskirjatutkimuksensa osana tehdä Tursiannotkon keramiikasta lipidi- eli rasvajäänneanalyy-

EXCAVATIONS AT TURSIANNOTKO IN PIRKKALA 2012–2013 SUMMARY The most substantial archaeological fieldwork carried out by the Pirkanmaa Provincial Museum in 2012 and 2013 consisted of excavations at the Tursiannotko-Pirkkalankylä prehistoric dwelling site and historic village at Pirkkala. The excavations provided access to very well-preserved cultural layers and structures from the late Iron Age (800–1200) and the Middle Ages (1200–1550). As the post-processing of work done in 2013 is completed, it is time to present a summary of the current situation and upcoming research questions at Tursiannotko. LÄHTEET Raninen, Sami 2013. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Arkeologinen pelastuskaivaus esihistoriallisella asuinpaikalla ja historiallisella kylätontilla 2012. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Raninen, Sami 2013. Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla. – Pirkan maan alta 13. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 128. S. 6-17.

Raninen, Sami 2014: Pirkkala Pirkkalankylä (Bircala) ja Tursiannotko. Maankäyttöhankkeen arkeologinen valvonta 2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Raninen, Sami 2014. Pirkkala Pirkkalankylä (Bircala) ja Tursiannotko. Arkeologinen pelastus- ja koekaivaus 2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

KREET TA LESELL

Nokian Knuutila

- Kadonneen kartanon metsästäjät, osa 2 KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Nokia, Knuutila: yleiskuva. Keskellä näkyy nykyinen päärakennus. Kuvattu idästä.

Nokian Knuutilan kaivaustutkimus liittyy Pirkanmaan maakuntamuseon vetämään Nokian keskiaikaisen säteriasutuksen tutkimusprojektiin, jonka puitteissa maakuntamuseo on aiemmin tehnyt arkeologisia tutkimuksia Nokian keskiaikaisten kartanoiden alueilla. Projektin on rahoittanut pääosin Nokian kaupunki. Projektin avulla nokialaiset nuoret ovat saaneet työtä ja alueen merkittävää keskiaikaista kartanoasutusta on saatu tutkituksi.

on keskiajalla ollut yhteensä kahdeksan kartanoa. Kolme neljästä Nokian kartanosta on sijainnut Nokianvirran vesireitin varrella: Nokia ja Viik ovat sijainneet virran niskalla ja PenttiläNiemenpää sen suussa. Syy kartanokeskittymään on todennäköisesti juuri tämä tärkeä vesireitti ja sen kontrollointi. Alueella on myös paljon rautakautista asutusta, joten vesireitti on todennäköisesti ollut tärkeä jo silloin. Nokian ja Viikin kartanoiden alueella on vuosina 2004−2011 suoritettu arkeologisia tutkimuksia. Tulokset ovat olleet hyvin lupaavia, ja niillä on saatu uutta tietoa keskiaikaisista kartanoista. Sen sijaan tiedot Nokianvirran län-

Nykyisen Nokian kaupungin alueella on keskiajalla sijainnut neljä kartanoa: Nokia, Viik, Penttilä-Niemenpää ja Tottijärvi. Tämä on ollut todellinen keskittymä, sillä koko Pirkanmaalla

toriaan. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään rakenteiden laajuus, ikä ja merkitys. Havaintojen perusteella pyrittiin täydentämään kuvaa historiallisen asuinpaikan eri vaiheista, rakennushistoriasta ja arkeologisesta tutkimuspotentiaalista. Erityistä huomiota kiinnitettiin alueen mahdollisiin keskiaikaisiin ilmiöihin ja löytöihin. Niitä tutkimalla pyritään selvittämään, oliko paikalla sijainnut keskiaikainen kartano ja minkälaista toimintaa alueella oli ollut.

sipään kartanoasutuksen varhaisvaiheesta ovat olleet puutteellisia ja siksi vuonna 2012 projektin tutkimukset siirtyivät nykyisen Knuutilan kartanon alueelle. Sami Ranisen johtamissa koekaivauksissa yritettiin paikallistaa keskiaikaisen kartanon sijainti. HISTORIA Knuutilan kartanon pihapiirin alueella otaksutaan sijainneen keskiajalla Penttiläniminen rälssitila ja asuinkartano. Kartanon sijainnista ei ole kuitenkaan tarkkaa tietoa. Rälssitilan on omistanut Ylä-Satakunnan pitkäaikainen kihlakunnantuomari Bengt Lydekenpoika Diekn (k. 1460 tai 1461) viimeistään vuonna 1422, jolloin hänen mainitaan myös asuneen siellä. Tämä on varhaisin tilaan liittyvä tieto. Diekn toimi Hämeen linnanvoutina ja valtaneuvoksena, ja hänellä oli myös maaomistuksia eri puolilla Ylä-Satakuntaa. Hän lukeutui Suomen rälssin vauraimpaan luokkaan, joten hänen asuinkartanonsa oli todennäköisesti aikansa mahtavimpia. Penttilän nimi lienee muodostunut Bengt Lydekenpojan nimestä. Tilan rinnakkainen ja mahdollisesti alkuperäinen nimi Niemenpää mainitaan vuonna 1525. On mahdollista, että rälssitila on ollut 1400-lukua varhaisempi. Tilan alueelta on rautakautisia löytöjä, joten siellä on voinut olla asutusta jo tuolloin. Sijainti on erinomainen Nokianvirran vesiliikenteen valvomiselle. Kylän pohjoispuolella kulki myös harjutie, joka jatkui aina Tammerkoskelle saakka. Tämä tie muodosti YläSatakunnan kesätieverkoston rungon keskiajalla ja 1500-luvulla. Vuoden 2013 kaivauksen päätavoitteena oli saada lisätietoa koekaivauksissa löytyneistä kivirakenteista, joiden toivottiin liittyvän kartanon tai kylän rakennushis-

VUODEN 2012 KOEKAIVAUS Sami Ranisen koekaivauksilla koekuopitettiin laaja alue Knuutilan pihapiirissä. Koekuoppia tehtiin yhteensä 35 ja neljässä niistä löydettiin rakenteita, joita ei kuitenkaan pystytty ajoittamaan. Keskiaikaisten kulttuurikerrosten tai rakenteiden säilymisestä historiallisen kylätontin alueella ei koekaivauksessa saatu suoranaisia todisteita, mutta sen mahdollisuutta ei myöskään voitu sulkea pois. Historiallisten asutusjälkien lisäksi löydettiin viitteitä jonkinlaisesta rautakautisesta ihmistoiminnasta. Vuoden 2012 koekaivauksissa kaivaminen oli jätetty kesken niissä neljässä koekuopassa, joissa oli tullut vastaan kivirakenteita. Vuoden 2013 kaivauksilla oli tarkoitus tutkia kolme lupaavinta kivirakennetta kokonaan. Kivirakenteiden lisäksi toivottiin löytyvän merkittäviä kulttuurikerroksia sekä ajoituksellisesti tärkeitä esinelöytöjä. Vuoden 2013 kaivaus oli siis suoraa jatkoa edellisen vuoden koekaivauksille ja täydensi niissä saatuja tuloksia. YMPÄRISTÖ JA OLOSUHTEET Arkeologit ovat olosuhteiden armoilla, ja myös näiden kaivausten aikana sää vaihteli. Välillä ylitettiin helleraja, ja aurinko kuivatti saviperäisen maan kivikovaksi, mikä vai-

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

keutti kaivamista, seulomista ja havaintojen tekoa maaperästä. Välillä taas sateet tekivät maan liejuksi, joka vaikeutti erityisesti seulomista, mutta myös havaintojen tekoa. Tutkimusalueella on nykyisin useita rakennuksia. Pihapiiriin kuuluu päärakennus, ns. väentupa, tanssilava, aittahotelli, työvaja ja navetta. Vanha kellari on päärakennuksesta noin 25 m etelään järvelle päin. Huvimaja on päärakennuksesta noin 25 m länteen. Kartanon pihapiiri on tasaista aluetta, jopa siinä määrin, että aluetta on mahdollisesti tasoitettu. Kalliota tai osittain maan peitossa olevia suuria siirtolohkareita on päärakennuksen edessä kukkapenkin kohdalla ja päärakennuksesta lounaaseen. Kukkapenkin kohdalla oli kaivettu maata arkeologisten kaivausten aikana, jolloin multakerroksen alta oli paljastunut kallio tai kivilohkare. Tällöin havaittiin, että kiveen oli kaiverrettu lukuja. Kyse on todennäköisesti vanhasta kiintopisteestä. Knuutilan nykyinen päärakennus on vuodelta 1862 ja väenpirtti noin vuodelta 1910. Knuutilan vanha päärakennus, joka sijaitsi nykyisestä päärakennuksesta kaakkoon, tuhoutui tulipalossa vuoden 1910 tienoilla. Vanha päärakennus oli Knuutilan suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan rakennettu 1700-luvulla. Palaneen rakennuksen hirsiä käytettiin väenpirtin rakentamiseen. Knuutilan navetan rakennusselvityksen mukaan navetta olisi rakennettu vuonna 1887 ja alkuperäisinä olisivat säilyneet lähinnä kauniit koristeelliset ulkoseinät. Navetan eteläosan seinällä on kuitenkin kivilaatta, josta löytyy kirjoitus ”F. K.” ja vuosiluku 1897.

Yksityiskohta kartasta ”Knuutilan tilan viljelysmaiden kartta Pirkkalan pitäjässä ja Hämeen lääniä. Mitattu ja jaettu vuoroviljelykseen v:1889. Piirt. Oskar Aronen.”

nykyisen Knuutilan kartanon pihapiirissä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rakennuskantaan päästiin paremmin kiinni karttojen avulla, jotka löydettiin Knuutilan päärakennuksen ja aittahotellin seiniltä. Karttoja löydettiin neljä, ja kahdessa niistä oli tarkkoja piirustuksia Knuutilan rakennuksista. Myös vanha valokuva Knuutilan pihapiiristä auttoi rakennusten sijainnin selvittelyssä. Toinen kartta on piirretty vuonna 1889 ja se on nimeltään ”Knuutilan tilan viljelysmaiden kartta Pirkkalan pitäjässä ja Hämeen lääniä”. Tässä kartassa on nykyisen päärakennuksen kohdalla rakennus ja kutakuinkin nykyisen väentuvan kohdalla rakennus, tämän koillispuolella on pitkä rakennus. Tästä koilliseen on vielä toinen pitkä rakennus, jonka paikalla on nykyi-

HISTORIALLISET KARTAT Historiallisen kartta-aineiston perusteella Penttilän historiallinen kylätontti sijaitsee

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Kartanon aittarakennuksesta löydetty ”Kartta Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkkalassa. Tehnyt Poutiainen v. 1921. Viljelyssuunnitelman tehnyt maisteri R.V. Nieminen.”

sin pysäköintipaikka. Nykyisen päärakennuksen vieressä on vielä pieni rakennus. Nykyisin majoitustilana käytössä olevaa vanhaa aittaa ei ollut. Talot muodostivat suorakaiteenmuotoisen sisäpihan. Toinen Knuutilasta löydetty kartta on piirretty vuonna 1921 ja se on nimeltään ”Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkkalassa.” Tässä kartassa nykyisin olemassa olevat rakennukset - päärakennus, navetta ja väentupa - ovat myös olemassa, mutta verrattuna vuonna 1889 piirrettyyn karttaan pitkä rakennus nykyisen päärakennuksen ja navetan välissä on kadonnut ja tilalle on tullut kaksi muuta rakennusta: aitta (nykyinen aittahotelli) ja toinen rakennus. Myös nykyisen pysäköintipaikan

kohdalla ollut rakennus on kadonnut. Vuoden 2013 kaivauksilla Marketta Kalmanlehdolta saatiin kopio mustavalkoisesta valokuvasta Knuutilan pihapiiristä. Valokuvan rakennukset vastaavat vuoden 1921 kartassa olevia rakennuksia, joten valokuva on todennäköisesti suurin piirtein samalta ajalta. Vanhin kartta, jossa rakennusten sijainti on piirretty tarkkaan kohdalleen, on vuoden 1889 kartta. Tätä vanhemmat kartat antavat vain viitteitä rakennusten sijainnista. Arkeologisten tutkimusten avulla on mahdollista saada rakennusten tarkka sijainti selville, mikäli ne eivät ole jääneet uudempien rakennusten alle.

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Nokia, Knuutila. Kaivetaan aluetta 1.

han päärakennuksen seinälinjasta. Aluetta kaivettaessa havaittiin, että tämä rakenne oli selkeästi ihmisen tekemä. Useissa kivissä havaittiin kalkkilaastia, joten ne ovat olleet osa rakennusta, todennäköisesti talon perustaa. Kivet eivät kuitenkaan muodostaneet selkeää linjaa. Kaivausalueen pohjois- ja koillisosassa oli alue, josta löytyi runsaammin tiiltä ja joka erottui profiilissa hiukan tummempana alueena. On mahdollista, että tämä tummempi, täynnä tiiliä oleva alue on ollut talon sisäosaa, eli kaivausalueen pohjois- ja koillisosa on ollut osa rakennusta, ja alueella olleet kivet ovat säilyneet kutakuinkin paikoillaan. Nämä kivet osuivat myös paremmin samaan linjaan kaivausalueen ulkopuolella olevien nurmettuneiden kivien kanssa, jotka oli

VUODEN 2013 KAIVAUKSET Knuutilaan tehtiin kolme kaivausaluetta vuoden 2012 koekaivausten havaintojen perusteella, koekuoppien 19, 22 ja G kohdille. Koska koekuopat olivat jätetty edellisenä vuonna tasoon, jossa rakenteita havaittiin, kaivausalueen sijainti valittiin siten, että vanha koekuoppa jäi sen keskelle. Näin saatiin koko rakenne kaivettua kerralla. Koekuopan 19 kohdalle tehtiin kaivausalue 1, koekuopan 22 kohdalle kaivausalue 2 ja koekuopan G kohdalle kaivausalue 3. Kaivausalueet 1 ja 3 olivat kooltaan 2 x 3 m ja alue 2 oli 3 x 4 m. ALUE 1 Ranisen mukaan koekuopassa 19 havaitut kivet voisivat olla peräisin Knuutilan van-

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO.

kartoitettu vuoden 2012 koetutkimuksissa. Kaivausalueen lounaisosassa olleet suuret kivet eivät siis olisi alkuperäisillä paikoillaan, vaan ne olisi siirretty. Alueelta 1 löytyi rautaesineitä, mm. nauloja, 1900-luvun saviastianpaloja, fajanssia, posliinia, kaakelia, tasolasia (vihreää ja kirkasta), astialasia, tiiltä, laastia, kuonaa, palamatonta luuta ja lukko- tai tuluspiitä. Alueelta löytyi myös nykyaikaisia esineitä. Muovia tuli jopa kerroksesta 5 eli toiseksi viimeisestä kerroksesta, joten alue on ainakin jossain määrin sekoittunut pohjaan saakka. Vertailemalla Knuutilasta löydettyjä karttoja havaittiin, että tutkittu rakenne voisi olla peräisin kahdesta eri-ikäisestä rakennuksesta, joko 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta. Vuoden 1889 kartan mukaan tässä kohtaa on ollut hyvin pitkä rakennus, joka alkaa läheltä nykyistä päärakennusta ja jatkuu noin aittahotelliin asti. Vuoden 1921 kartan mukaan tällä kohdalla on ollut pienempi rakennus ja sen itäpuolella on ollut nykyinen aittahotelli. Valitettavasti alueen löytö- ja karttamateriaali ei ole riittävän yksityiskohtainen, jotta rakenteen ikä pysyttäisiin määrittämään. Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin 1900-luvun pienempi rakennus. Kaivausalueelta 1 ei havaittu merkkejä 1800-lukua varhaisemmasta vaiheesta. Mikäli aikaisempaa toimintaa on ollut, 1800-loppupuolen ja 1900-luvun alun rakennukset ovat ne tässä kohtaa tuhonneet. Alueella ei havaittu myöskään palon jälkiä, vaikka vanha päärakennus on

Alue 2, kaivaustaso 3. Talon nurkka ja seinälinjat näkyvät tummana alueena. Myös seinälinjojen sisäpuolella on tummaa maata. Kuvattu idästä.

suullisen tiedon mukaan palanut ja sen hirsiä olisi käytetty väenpirtin rakentamiseen. KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO.

Alue 2, itäprofiili. Kuvattu lännestä.

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO.

voisivat liittyä rakennuksen perustuksiin. Vuoden 2013 kaivauksissa tällä alueella havaittiin rakennuksen nurkan jäännös. Nurkan kohdalla oli kiviä, siitä etelälounaaseen ja itäkaakkoon lähtevät noensekaiset likamaat tulkittiin seinälinjoiksi. Myös niiden sisäpuolella oli likamaata toisin kuin ulkopuolella. Myös profiiAlue 2, eteläprofiili, ruudut 8030/5634-5636. Kuvattu leissa havaittiin seinälinjat, pohjoisesta. niiden kohdalla likamaa jatkui syvemmälle ja muoALUE 2 dosti puolikaaren. Sami Ranisen mukaan koekuopassa 22 haProfiileita tutkittaessa havaittiin, että vaitut kivet ja ilmeisesti ihmisen paikoilrakennuksen sisäpuolella, sekoittuneen leen levittämä hienorakenteinen maapatja kerroksen alapuolella ja ennen likamaata KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO.

Nokia Knuutila, kaivetaan aluetta 2.

oli puhdas kerros savisilttiä. Myös likakappaleita, tiiltä ja palamatonta luuta. Kermaakerrostumien välissä havaittiin puhroksista 3−5 ei tullut enää selkeästi resentdasta maata, joko savea, silttiä tai hiektejä löytöjä lukuun ottamatta rautanaulaa kaa. Tällainen puhtaan maan kerros voisi kolmannesta kerroksesta. Alueelta 2 löytyi aiheutua siitä, että maalattian päälle olisi huomattavasti enemmän liitupiipun kaptuotu puhdasta maata, esimerkiksi lattian paleita ja piitä kuin alueilta 1 ja 3. Alueelkorjaamista varten. Toinen mahdollisuus ta löytyi melko paljon palamattomia luion, että kyse on kahdesta eri-ikäisestä rata, joista tunnistettiin sikaa, lammasta tai kennuksesta ja vanha rakennus olisi peitetvuohta ja nautaa. Alueen löydöt vähenevät ty puhtaan maan kerroksella ennen uuden selkeästi sekoittuneiden kerrosten jälkeen, rakentamista. joten kaikki luut eivät välttämättä ole Rakenteen sijaintia verrattiin histori1500–1600-luvuilta. allisen ajan kartoissa olleisiin rakennukKaivausten mielenkiintoisin löytö oli siin ja todettiin, että sen täytyy olla ainapuukonterä, joka saatiin kerroksesta 5 suukin vuotta 1889 vanhempi. Vuoden 1889 ren nurkkakiven vierestä ja osittain alta. kartassa rakennukset on KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO piirretty erittäin tarkasti ja tässä kohtaa ei ollut rakennusta. Myöskään vuoden 1921 kartassa tässä kohtaa ei ollut rakennusta. Rakennuksen pohjasta, nurkkakivien alta, saatiin talteen hiiltynyttä puuta, joka ajoitettiin. Kalibroitu ajoitustulos on 1520−1590 tai 1620−1660. Varhaisempi ajoitustulos osuu lähelle aikaa, jolloin Penttilä kuuKaivausalueelta 2 löydettyjä saviastianpaloja, jotka ovat lui joitakin vuosia kruutodennäköisesti 1600-luvulta. nulle. Juhana-herttua yöpyi siellä vuonna 1556, mikä Juhani Saarenheimon mukaan osoittaa Kansatieteestä on esimerkkejä siitä, että rakennusten olleen edustavat. 1610-luvultalon perustuksiin on laitettu puukko taloa la Penttilän kylä päätyi perinnön ja ostorakennettaessa tuomaan onnea ja karkotjen kautta kokonaisuudessaan aatelismies tamaan pahaa. Lasi- ja fajanssi vaikuttaisi Jesper Matinpoika Kruusin omistukseen, olevan 1900-luvulta tai 1800-luvun lopulminkä jälkeen se kuului Nokian kartanon ta. Pii on historiallisen ajan tulus- tai lukomistajille aina isoon reduktioon saakka. kopiitä ja liitupiipunkappaleet ovat todenAlueelta 2 löytyi nauloja, piitä, astia- ja näköisesti 1700−1800-luvuilta. tasolasia (vihreää ja kirkasta), 1900-luvun Kerroksen 4 saviastianpaloista lähetetkeramiikkaa, mutta myös 1500−1600-lutiin valokuva tutkija Riikka Väisäselle. Kuvun keramiikkaa, fajanssia, liitupiipun vien perusteella hänen mielestään ne olisi-

vat enemmin uuden ajan alun keramiikkaa kuin keskiaikaista ja lähempänä 1600-lukua kuin 1500-lukua. Lasite näyttää lyijylasitteeltä, joka voi vaikuttaa metallinhohtoiselta. Väisäsen mukaan Vantaan Mårtensbyn kylätontilta on muutamia hyvin saman oloisia punasavikeramiikan paloja 1600−1700-luvun kerroksista.

LOPUKSI Vuoden 2013 kaivauksilla saatiin selvitettyä kolmen edellisenä vuonna löydetyn kivirakenteen ikä ja merkitys. Kaivausalue 1:n rakenne on peräisin Knuutilan kartanon aikaisemmista rakennuksista, joko 1800-luvun pitkästä rakennuksesta tai 1900-luvun alun pienemmästä rakennuksesta. Mikäli aikaisempaa toimintaa tässä kohtaa on ollut, 1800-loppupuolen ja 1900-luvun alun rakennukset ovat sen tuhonneet. Kaivausalueella 2 todettiin rakennuksen kulman jäännös, jonka pohjasta saatu hiilinäyte ajoitettiin. Ajoitustulokseksi saatiin 1520−1590 tai 1620−1660. Osa tämän alueen keramiikkalöydöistä on todennäköisesti 1600-luvulta ja tukee radiohiiliajoituksen tulosta. Jatkossa tutkimukset kannattaa keskittää kaivausalueen 2 itä- ja eteläpuolelle. Mielenkiintoisin löytö oli puukonterä, joka saatiin kerroksesta 5 suuren nurkkakiven vierestä ja osittain alta. Kaivausalueella 3 ja sen välittömässä läheisyydessä risteili viemäreitä, vesijohtoja ja kaapeleita. Todennäköisesti vuoden 2012 koekaivauksilla havaittu kiveys on muodostunut alueelle kaivettujen ojien johdosta. On epätodennäköistä, että tällä kohtaa olisi säilynyt 1900-lukua aikaisempia kerrostumia Vaikka kartanon varhaisimpaan vaiheeseen ei tämän kaivauksen aikana päästy, niin alueen 2 tulokset ovat lupaavia 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen kannalta. Myös koko projektin kannalta tärkeät tiedot Nokianvirran asutuksesta ja siihen liittyvistä muinaisjäännöksistä ovat täydentyneet.

ALUE 3 Sami Ranisen mukaan koekuopassa 24 havaittu kiveys voi olla hyvin nuori ja liittyä kaapeliojaan, mutta saman koekuopan profiilissa havaittu iso kivi saattaa liittyä johonkin muuhunkin rakenteeseen. Tämän koekuopan ympärille avattiin kaivausalue 3. Siinä ja sen välittömässä läheisyydessä risteili viemäreitä, vesijohtoja ja kaapeleita, joiden takia kaivaminen keskeytettiin tasoon 4, vaikka pohjamaa ei ollut vielä näkyvissä. Tasoon 4 tehtiin kuitenkin yksi koepisto, joka kaivettiin 40 cm syvyyteen eli pintatasosta 80 cm syvyyteen: noin 10 cm kaivamisen jälkeen koepistossa havaittiin puhdasta pohjamaata. Todennäköisesti vuoden 2012 koekaivauksilla havaittu kiveys on muodostunut alueelle kaivettujen ojien johdosta. Myöskään profiilissa havaittu iso kivi ei liittynyt mihinkään rakenteeseen. Vaikka alueella ei löydetty selkeää pohjamaata paitsi koepiston kohdalla, on hyvin epätodennäköistä, että siellä olisi säilynyt 1900-lukua aikaisempia kerrostumia. Alueelta 3 löytyi liitupiipun katkelma, muovinappi, nauloja, fajanssia, tiiltä, astialasia, kaakelia, modernia keramiikkaa, palamatonta luuta ja sulakkeita. Koska alue oli täysin sekoittunut, löytöjä ei otettu talteen lukuun ottamatta liitupiipun katkelmaa.

NOKIA KNUUTILA – RAIDERS OF THE LOST MANOR, PART II

covered in excavation Zone 1 is probably from 19th or 20th century buildings. In Zone 2, the remains of a corner of a building were uncovered; radiocarbon dating indicates that they are from 1520−1590 AD or 1620−1660 AD. Some of the ceramic finds date back to the 17th century. The dating confirms that remains of buildings have been preserved at the Knuutila estate at least from the 17th century. Zone 3 was found to be destroyed.

SUMMARY In June 2013, the Pirkanmaa Provincial Museum continued its field research of the Knuutila estate in Nokia, begun the previous year. The excavation area includes the locations of the Penttilä historic village plot and possibly also the Penttilä/ Niemenpää medieval residential mansion. The 2013 excavations focused on investigating three stone structures found the previous year. The stone structure dis-

ARKISTOLÄHTEET Adel, Vadim 2000: Nokianvirran arkeologinen osainventointi 2000. Raportti. Tampereen museot, maakunnallinen yksikkö. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto. Aronen, Oskar 1889: Knuutilan tilan viljelysmaiden kartta Pirkkalan pitäjässä ja Hämeen lääniä. Mitattu ja jaettu vuoroviljelykseen v:1889. - Karttaa säilytetään Nokian Knuutilan päärakennuksen seinällä.

Badermann, Pirjo 2012: Knuutilan navetta Rakennushistorian selvitys, Arkion Oy. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto. Erä-Esko, Aarni 1948. Nokian kauppalan ja entisen Pohjois-Pirkkalan pitäjän Tampereen kaupunkiin liitettyjen osien kiinteät muinaisjäännökset. Inventointikertomus. - Museoviraston arkisto.

Hakanpää, Päivi 2003: Nokianvirran vanhimpien kartanoiden sijainti rautakauden ja keskiajan maisemassa. Pro gradu -työ. Turun yliopisto/Kulttuurien tutkimuksen laitos/arkeologia. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto. Hall, Daniel 1766: (Isojakokartta). - Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen arkisto, H7:19/1–10, Penttilä.

Poutiainen 1921: Kartta Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkkalassa. - Karttaa säilytetään Nokian Knuutilan aittahotellin seinällä.

KIRJALLISUUS Anthoni, Eric 1970: Finlands medeltida frälse och 1500-talsadeln. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 442.

Hukantaival, Sonja 2007: Rakennusten kätköt: kommunikaatiota yliluonnollisen kanssa. - SKAS 4/2007. S. 25-30.

Miettinen, Mirja 1974: Vanhan Pirkkalan esihistoria. – Saarenheimo J. Vanhan Pirkkalan historia. Nokia–Pirkkala–Tampere–Ylöjärvi. S. 881–968. Raninen, Sami 2013: Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa. - Pirkan maan alta 13. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 128. S. 25–32. Saarenheimo, Juhani 1974: Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia –Pirkkala – Tampere – Ylöjärvi.

Salminen, Tapio 1990: Erään voudin muotokuva: ”Bengt Lydikkaeson, foghde offuer Tauestehus”. – Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenmaa XV. Hämeenlinna. Salminen, Tapio 2002: Pentti Lydekenpoika (Djäkn). Hämeen linnan vouti ja Ylä-Satakunnan

kihlakunnantuomari, Knuutilan kartanon ensimmäinen tunnettu isäntä. – Knuutila Pentin päivistä 2000-luvulle. SiuroSeuran 25-vuotisjuhlajulkaisu. S. 10–16. Salmo, Helmer 1952: Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala.

Suvanto, Seppo 1973: Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan Maakuntaliitto.

Virtanen, Pekka & Kalmanlehto, Marketta 2007: Knuutila kautta vuosisatojen. Esite. Siuro-Seura. Nokia.

ULL A MOIL ANEN

Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta Sastamalan Kaukola on valtakunnallisesti merkittävä muinaisjäännösalue, joka koostuu kahdesta keskiaikaisesta kylätontista (Kaukola ja Tyrväänkylä) sekä Kaukolan, Tyrväänkylän ja Liekosaaren röykkiökeskittymistä. Viimeksi mainituista muodostuu Kokemäenjoen vesistön laajin rautakautinen kalmistoalue, jota on käytetty noin

vuosien 200–1250 välillä. Muinaisjäännösalue sijaitsee Liekoveden länsiosassa, Kokemäenjoen alkukohdassa, nykyisin padotun Hartolankosken molemmin puolin siten, että rauhoitetusta alueesta kosken pohjoispuolinen osa kuuluu Kaukolan kylään ja eteläpuolinen Tyrväänkylään.

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (MAASTOKARTTARASTERI). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

Kuvan vasemmassa alakulmassa näkyvä, punaisella vinoviivoituksella merkitty Sastamalan Kaukolan muinaisjäännösalue on laaja, ja Kaukolan kylän alueella siitä on vain osa.

Kaukolan röykkiöt sijaitsevat keskittymissä, jotka nimettiin jo 1900-luvun alkupuolella etelästä pohjoiseen Myllyvainion, Juvelan, Ala-Knaapin ja Kaukolan koulun ryhmittymiksi. Jo melko varhaisessa vaiheessa esitettiin, että röykkiöryhmät kuvastaisivat rautakautisia asutusyksiköitä, joskaan rautakautisen asutuksen tarkkaa sijaintia ei aikaisemmissa tutkimuksissa ollut paikannettu. Röykkiöiden nykyinen levintä ei myöskään välttämättä vastaa rautakautista levintää, sillä niitä tiedetään puretun rakennusten, teiden ja peltojen alta 1900-luvun alussa. Lisäksi jo ensimmäisissä kaivauksissa havaittiin, että osa röykkiöistä ei sisältänyt hautauksia, vaan ne olivat rautakautta nuorempia kiukaita, rakennusten uuneja, tiilenpolttouuneja ja peltojen raivaamisessa syntyneitä viljelyröykkiöitä. Kaukolan muinaisjäännösalueella on tehty ennen vuotta 2014 yli 40 erityyppistä arkeologista tutkimusta. Suurin osa kaivauksista on toteutettu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, mutta silti vain pieni osa alueen röykkiöistä on tutkittu. Röykkiöiden välisiin alueisiin on keskitytty tätäkin vähemmän. 1900-luvun alussa tutkimukset keskittyivät pääasiassa Kaukolan muinaisjäännösalueen pohjoisosaan, Vänniän ja AlaKnaapin tiloille. Seuraavan kerran aluetta tutkittiin laajemmin 1940-luvulla, jolloin Tyrvään voimalaitoksen rakentaminen Hartolankoskeen aloitettiin. Helmer Salmo, Oiva Keskitalo, Carl Fredrik Meinander ja Jorma Leppäaho kaivoivat ja kartoittivat useita röykkiöitä Myllyvainion, Juvelan ja Ala-Knaapin Järvihaan alueilla. Suurin osa tutkituista röykkiöistä oli vähälöytöi-

siä, ja esimerkiksi luuta mainitaan olleen vain vähän ja pieninä murusina. Toisaalta kaivettavaksi valittiin helposti suurimmat ja komeimmat kummut, ja niistä löytyikin rautakautisia esineitä. Yksi Myllyvainion haudoista nimettiin kuningatarhaudaksi, sillä se sisälsi useita nuoremman roomalaisajan (noin 200-400 jKr.) ja kansainvaellusajan (noin 400-600 jKr.) solkia. 1980-luvun jälkeen tutkimukset muinaisjäännösalueen Kaukolan kylän puoleisessa osassa ovat olleet lähinnä koko aluetta koskevia kartoituksia sekä pieniä koekaivauksia, jotka ovat sijoittuneet Juvelan tilan maille. Koekaivauksissa on tutkittu röykkiöiden välisiä alueita, jotka ovat olleet pääasiassa löydöttömiä. Uusien kartoitusten tuloksena tunnettujen röykkiöiden lukumäärä alueella on noussut vajaasta parista sadasta lähes 400:ään. Kesällä 2014 Pirkanmaan maakuntamuseo teki Kaukolassa koe- ja pelastuskaivauksen sekä arkeologista valvontaa vesihuoltohankkeeseen liittyen. Tutkimuksissa alueelta paikannettiin ensimmäistä kertaa rautakautinen asuinpaikka, jonka lisäksi tutkittavana oli yksi rautakautinen röykkiö sekä tätä nuorempia, Kaukolan historialliseen kylänpaikkaan liittyviä, rakenteita. Tutkimusten yhteydessä teetettiin myös radiohiiliajoituksia, jotka toivat merkittävää lisätietoa alueen menneisyydestä. Kaikki ajoitukset teetettiin Miamissa International Chemical Analysis -laboratoriossa. Ajoitusten tulokset on esitetty kootusti liitetaulukossa.

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

kiöistä löydetyn esineistön tyylillisiin piirteisiin. Röykkiöiden löydöt voi typologisesti (eli vertaamalla niitä samalaisiin, jo ajoitettuihin löytöihin) ajoittaa laveasti nuoremmalta roomalaisajalta viikinkiajalle (200-1000-luvuille). Esinelöytöjen perusteella on päätelty, että vanhimmat, roomalais- ja kansainvaellusaikaiset, haudat sijaitsisivat Kaukolan eteläosassa lähellä Hartolankoskea ja nuorimmat, merovingi-, viikinki- ja ristiretkiaikaiset, pohjoisessa lähellä Vänniän, AlaKnaapin ja Pohjolan tiloja. Vanhimmat Kaukolan löydöt ovat kivikautisia. Myös Vähälöytöisten tai pelkkää kesän 2014 kaivauksessa saatiin talteen pienen kivitaltan keramiikkaa ja luuta sisältäkärkikatkelma. neiden röykkiöiden ajoitus on ollut epävarma. Usein KAUKOLAN MUINAISJÄÄNNÖSTEN niitä on pidetty kansainvaellusaikaisina, silAIKAISEMMISTA AJOITUKSISTA lä vähälöytöisyyttä on jossain määrin pidetKaukolan muinaisjäännösten ajoittamista ty aikakaudelle tyypillisenä piirteenä sekä hankaloittaa samalla paikalla pitkään jatSuomessa että Skandinaviassa. Röykkiöistä kunut ihmistoiminta. Vanhimmat löydöt on löytynyt myös kivikautista esineistöä, ovat kivikautisia, ja Kaukolassa on ollut mutta on toistaiseksi epäselvää, onko paikirjallisten lähteiden perusteella asutusta kalla sijainnut asuinpaikka vai onko kivimyös keskiajalla. Myös rautakausi itsessään kautisia löytöjä kerätty rautakaudella muuon hyvin pitkä ajanjakso, joten ajoitusten alta ja asetettu röykkiöihin tarkoituksella. perustaminen esimerkiksi keramiikkatyyVuonna 2004 tehtiin Kaukolan muinaisliin, jonka käyttöaika ulottuu koko rautajäännösalueen kartoituksen ja inventoinnin kaudelle, on erittäin ongelmallista. Varyhteydessä Hartolankosken pohjoispuolelhaisemmat merkit ihmisistä ovat voineet ta havaintoja kivikautisesta asuinpaikasta. hävitä myöhemmän ihmistoiminnan seuKivikautisia asuinpaikkalöytöjä on saatu rauksena, joten alueen vanhimpia vaiheitalteen myös Hiukkasaaren kaivausten yhta voi olla hankala havainnoida. Valtaosa teydessä 1980-luvulla. MaankohoamisesKaukolan tutkimuksista on lisäksi tehty ta johtuen Liekoveden rannat ovat olleet aikana, jolloin luonnontieteellisten ajoiasumiskelpoisia aikaisintaan mesoliittisen tusten teettäminen ei vielä ollut mahdolja neoliittisen kivikauden vaihteessa (noin lista. Ajoitukset ovatkin perustuneet röyk5000 eKr.).

KANSALLISARKISTON DIGITAALIARKISTO, A1: 80

Kesällä 2014 löydetystä ja tutkittavana olleesta röykkiöstä saatiin talteen varhaismetallikautista Morbyn keramiikkaa muistuttavia paloja. Röykkiön ulkopuolelta löytyi mahdollisesti samanlaiseen astiaan kuuluneita paloja sekä nuorakoristeinen astianpala, joka karkeutensa perusteella saattaa ajoittua varhaismetallikaudelle tai jopa kivikaudelle. Röykkiön ulkopuolelta löytyi myös hiotun kiviesineen kärkikatkelma. Vaikka aikaisemmin on pidetty todennäköisenä sitä, että kivikautinen esineistö on tarkoituksella asetettu röykkiöihin rautakaudella, on ehkä sittenkin mahdollista, että Kaukolassa on ollut useampia tai laajempia kivi- tai varhaismetallikautisia asuinpaikkoja. Merkit niistä ovat voineet hävitä myöhemmän ihmistoiminnan seurauksena, tai niiden tarkkoja sijaintipaikkoja ei vielä ole kaivauksissa paikannettu. Vain osa Kaukolan tutkituista röykkiöistä on rautakautisia hautoja. Kuten artikkelin alussa mainittiin, osa niistä on tulkittu historiallisen ajan jäännöksiksi. Niiden lisäksi A.M. Tallgren tutki Vänniän talon puutarhassa viikinkiaikaista polttokenttäkalmistoa vuonna 1913. Kalmisto sisälsi myös myöhemmän ihmistoiminnan sekoittaman ristiretkiaikaisen, noin 1100-1200-luvuille ajoittuvan ruumishaudan, jossa luut eivät olleet enää anatomisesti oikeilla paikoillaan. Kalmisto sijaitsee paikalla, jossa Kaukolan asutus on vanhan kartta-aineiston perusteella sijainnut 1600-luvulla. On mielenkiintoista, että polttokenttäkalmistokerroksen päällä on Tallgrenin kaivauskertomuksen mukaan ollut havaittavissa paksu kulttuurikerros, joka on sisältänyt palamattomia eläinten luita, lasitettuja punasaviastioiden kappaleita ja ruostuneita rautaesineitä. Kaivauksessa onkin mitä todennäköisimmin osuttu historiallisen ajan asutusjäännöksiin, joita ei kuitenkaan vielä 1900-luvun alkupuolella pidetty tutki-

Jonas Strengin vuoden 1644 maakirjakarttaan on piirretty kumpuja, jotka mitä todennäköisimmin kuvaavat maastossa tuolloinkin havaittavissa olleita rautakautisia röykkiöitä. Kartassa Kaukolan kylän talot muodostavat ryhmäkylän, jonka eteläpuolella on aita. Kaivauksessa löytynyt paalunsija saattaa liittyä juuri tähän rakenteeseen.

muksellisesti mielenkiintoisina. Ensimmäinen kirjallinen maininta Kaukolan kylästä on vuodelta 1469. Vanhin kylää kuvaava kartta on Jonas Strengin laatima maakirjakartta vuodelta 1644, ja siinä kaikki kylän kuusi taloa sijaitsevat ryhmässä nykyisten Ala-Knaapin ja Vänniän tilojen kohdalla. KAUKOLAN HISTORIALLISEN KYLÄN RADIOHIILIAJOITUKSET Kesällä 2014 tehtiin tutkimuksia sekä Juvelan röykkiöalueeseen kuuluvalla rautakautisella röykkiöllä että Kaukolan historiallisen kylänpaikan välittömässä lä-

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

ta (pääasiassa lammasta tai vuohta ja sikaa), joiden lisäksi joukossa oli palamattomia lampaiden tai vuohien, sian, naudan ja hevosen luita, palanutta savea ja muutama pala esihistoriallista tai varhaiskeskiaikaista keramiikkaa. Aivan kiveyksen pohjalta löytyi lasitettua punasavikeramiikkaa ja paksua vihertävää laKaukolan historiallisen ajan kylänpaikan rannanpuoleiselta rinteeltä paljastunut kiveys, joka sisälsi runsaasti eläinten luita, sia, jotka ajoittunevat palaneita kiviä, hiiliä, lasia ja eriaikaista keramiikkaa. noin 1700-1800-luvuille. heisyydessä. Jälkimmäiseen sijoittui kaksi Vaikka röykkiö sisälsi runsaasti eriaikaiserillistä kaivauspaikkaa, joista toinen oli ta materiaalia, valittiin yksi palamattomista Vänniän tilan rantarinteellä alueella, joka hevosen hampaista radiohiiliajoitukseen. nykyisin on nurmikon peittämä ja osittain Ajoituksen avulla haluttiin selvittää kylään tasoitettu. Nurmikon alta paljastui piekuuluneen ranta-alueen ihmistoiminnan nistä, palaneista kivistä ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO sekä mustasta nokimaasta koostuva kivirakenne. On mahdollista, että rakenne sisälsi lieteen tai uuniin kuuluneiden osien lisäksi eriaikaista purkujätettä, jota on levitetty maahan joko puutarhan tasoittamisen yhteydessä tai rantaan suuntautuneen kulkuväylän pohjustukseksi. Rakenteen löytöaineisto oli kauttaaltaan sekoittunutta. Se sisälsi Palamaton hevosen hammas, joka radiohiiliajoituksen perunsaasti suurikokoisia rusteella ajoittuu vuosien 1220-1320 välille. palaneita eläinten lui-

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Mikko Hietala tutkii maasta paljastunutta paalunsijaa. Radiohiiliajoituksen perusteella puu on kaadettu 1500-luvulla.

ikää. Koska hevosen merkitys on vaihdellut eri aikoina, mahdollistaa ajoitustulos myös alueen käyttöön liittyvän pohdinnan paremmin kuin eläin, jonka hyödyntäminen on pysynyt samanlaisena kautta aikojen. Radiohiiliajoituksen mukaan hevosen hammas ajoittuu varhaiskeskiajalle, noin vuosien 1220–1320 välille. Tuloksen perusteella voi pitää entistä todennäköisempänä, että asutus on jatkunut alueella katkeamattomana rautakaudelta keskiajalle ja aina nykypäivään saakka. Radiohiiliajoituksen mukaan hevosen hammas on peräisin varhaiskeskiajan alussa eläneestä eläimestä. Yleisen käsityksen mukaan hevosta ei vielä tähän aikaan käytetty apuna peltotöissä, vaan se toimi vetojuhtana metsätöissä, ratsuna ja kulkuvälineenä. Esihistoriallisena aikana hevosta saatettiin

tarpeen vaatiessa myös syödä. Käytäntö muuttui kristinuskon omaksumisen myötä, sillä kirkko kielsi hevosenlihan käytön ravintona. Tutkitusta kiveyksestä löytyneet palaneet eläinten luut kuuluvat tyypillisesti ruoka-aineena hyödynnetyille kotieläimille, kuten lampaille tai vuohille ja lehmille. Myös palamattomat luut ovat pääosin peräisin samoista lajeista. Kaupunkikaivausten perusteella tiedetään, että keskiajan käsityöläiset hyödynsivät hevosten luita, mutta koska hevosenlihan syönti oli kiellettyä, hävitettiin kuolleet hevoset kaupunkien ulkopuolelle. Samalla tavalla on saatettu toimia myös maaseudulla. Tutkitusta kiveyksestä löytyi myös hevosenkenkänaula, jota ei otettu talteen. Kuolleen hevosen jäännökset on siis mahdollisesti haudattu

kylän ulkoreunalle. Hevosen lihaa ei luulöytöjen perusteella ole kypsennetty, mutta luut ovat peräisin vain vähän lihaa sisältävistä ruumiinosista: raajoista ja pääkallosta. Onko muu osa hevosta käytetty sittenkin ravinnoksi? Toinen kylänpaikan lähistöllä sijainneista tutkituista kohteista sijoittui Vänniän etelärajan tuntumaan kohtaan, jossa vanha kylätie kulkee kohti Juvelan tilaa. Kylätie on jäänyt käytöstä 1900-luvun puolivälissä Kaukolantien valmistuttua, ja tielinja on nykyisin pääosin kasvanut umpeen. Tielinja näkyy useissa vanhoissa kartoissa ja oletettavasti onkin kulkenut samalla paikalla jo pitkään, mahdollisesti jo 1600-luvulla. Kaivauksessa tie jouduttiin katkaisemaan, mutta sen eriaikaiset kerrokset olivat vaikeasti

havaittavissa. Selvimmin erottui sorakerros, joka on ajettu tien pintaan 1900-luvun alussa. Tiekerrosten alla oli vanha peltotai niittykerros, jonka alla oli tiivistä savea. Tien alta saatiin myös esiin lohkotuista kivistä rakennettu salaoja, jonka tarkoituksena on todennäköisesti ollut pitää tie kuivana ja käyttökelpoisena. Esiin saatiin myös massiivinen paalunsija, jonka sisältämä puu oli tuettu maahan tiiviisti kivien avulla. Paalunsijassa säilynyt puu oli melko hyväkuntoista, ja Santeri Vanhanen tunnisti sen makrofossiilianalyysin yhteydessä tekemässään puulajianalyysissä männyksi. Paalun ulkopinnasta lähetettiin kappale radiohiiliajoitukseen, jonka mukaan puu ajoittuu noin vuosien 1430-1620 välille. Vuoden 1644 maakirjakartassa kylätonttia rajaa aita, ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Rautakautisen asuinpaikan säilyneitä osia onnistuttiin paikantamaan vapaa-ajanrakennuksen muokatulta pihamaalta.

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Rautakautinen röykkiö, kaivaustaso 4. Isoilla kivillä reunustettu röykkiö sisälsi yli viisi kiloa keramiikkaa ja vain vähän luuta.

joten ajoitustuloksen perusteella voi pohtia, kuuluuko paalunsija samanlaiseen kylätonttia kiertävään aitaan tai mahdolliseen laitumelle johtaneeseen porttirakenteeseen. RAUTAKAUTINEN ASUINPAIKKA Lukuisista aikaisemmista tutkimuksista huolimatta Kaukolan rautakautisen asutuksen täsmällinen sijainti ei ole ollut tiedossa. Asuinpaikkaa on yritetty paikantaa mm. vuonna 1989 Turun yliopiston tekemissä fosfaattikartoituksissa Helena Ojalan johdolla. Maaperän kohonneet fosforipitoisuudet voivat kertoa intensiivisestä ihmistoiminnasta, mutta vaikka tuolloin otettiin systemaattisesti näytteitä koko Kaukolan kylän alueelta, ei asuinpaikkaa onnistuttu paikantamaan. Vuoden 2014 koekaivauksissa osa osittain säilyneestä asuinpaikasta löytyi Kaukolantien

länsipuolelta, vapaa-ajanrakennuksen pihamaalta, vain noin sadan metrin päästä Juvelan röykkiöalueesta lounaaseen. Asuinpaikalla on vahva, noin 20 cm paksu kulttuurikerros. Tummaksi värjäytynyt kerros koostui tahmeahkosta, orgaanissekoitteisesta maasta, jonka joukossa oli runsaasti rautakautisen arkikeramiikan kappaleita. Asuinpaikalla on koetutkimusten perusteella mahdollisesti säilynyt myös rakenteita mahdollisista asumuksista. Asuinpaikalta löytyneen keramiikan sisäpinnalta otettiin talteen hiiltyneitä ruoantähteitä, joita yritettiin ajoittaa radiohiilimenetelmällä. Laboratoriossa kävi kuitenkin ilmi, että näyte ei sisältänyt tarpeeksi hiiltä ajoitusta varten. Pelastuskaivauksessa 2014 tutkittu röykkiö sijaitsi vain muutamien kymmenien metrien päässä, joten ajoituksella olisi voitu selvittää myös hauta- ja

asuinpaikan suhteellista ikää. Makrofossiilianalyysissä asuinpaikalta löydettiin mm. katajanmarjoja, joiden riittävyys mahdolliseen ajoitukseen on vielä avoinna. Asuinpaikalta löytyneestä keramiikasta saatiin kuitenkin otettua tärkkelysanalyysinäyte, jolla voidaan selvittää tarkasti astiassa valmistettujen ruoka-aineiden kasvisperäisiä osia. MITÄ KARKEAMPAA KERAMIIKKA ON, SITÄ VANHEMPAA SEN TÄYTYY OLLA? Tutkittavana ollut rautakautinen hautaröykkiö sisälsi yli viisi kiloa keramiikkaa, mutta ei lainkaan ajoittavaa metalliesineistöä. Keramiikka on peräisin yli kymmenestä erilaisesta astiasta, ja joukossa on paloja, joiden ikäero saattaa olla jopa tuhansia vuosia. Rautakautista keramiikkaa on Suomessa tutkittu vasta vähän, ja sen ajoittaminen tyylin, muodon, saviaineksen ja sekoitteen perusteella on hankalaa. Yleensä astiat jaotellaan ”karkeaan yleiskeramiikkaan”, jota on käytetty vanhemmalta rautakaudelta (noin ajanlaskun alun tienoilta) keskiajan alkupuolelle saakka (noin 1300-luvulle). Merovingiajan kuluessa (noin 600-700-luvuilla) alettiin valmistaa ohutseinäisiä ja sileäpintaisia astioita, joita on usein koristeltu nuorapainantein tai vinoviivavyöhykkein. Röykkiöstä löytynyt keramiikka-aineisto on monipuolista, vaikkakin suurinta osaa voisi kutsua tyypilliseksi rautakauden yleiskeramiikaksi. Vanhimmat palat saattavat ajoittua varhaismetallikaudelle: joko rautakauden alkuun tai aivan pronssikauden loppuun, tai jopa kivikaudelle. Nämä palat ovat paksuja ja vaaleanruskeita, niissä on mahdollisesti pisaranmuotoisia kuoppia koristeena sekä sekoitteen joukossa palanutta luuta. Varhaismetallikautisia paloja muistuttavat myös karkeahkot kylkipalat,

joissa on selkeä taite ja naarmutettu pinta. Tällaisia astiamuotoja tunnetaan myös viikinkiajalta, mutta karkeatekoisia, naarmupintaisia, taitteellisia astioita on yleensä pidetty varhaismetallikautiseen Morbyn keramiikkaan kuuluvina. Morbyn keramiikassa on taitteen yläpuolella yleensä painanteita, ja sellainen saattaa olla myös yhdessä Kaukolan palassa. Röykkiön keskiosasta löytyi paikalleen hajonnut suurikokoinen, mustanharmaa astia, joka on ollut erittäin karkeatekoinen. Astian seinämät ovat paksut ja muhkuraiset, eikä niitä ole juurikaan tasoitettu. Seinämien paksuus vaihtelee 1,1–1,5 cm:n välillä. Astian suuosaa ei ole muotoiltu siistiksi, vaan senkin reuna on jätetty epätasaiseksi. Saviaineksen sekoitteena on käytetty runsaasti erittäin suurirakeista kvartsia ja maasälpää. Kyseessä on ollut ilmeisesti suuri keittoastia, sillä sen halkaisija on ollut noin 30 cm. Karkeuden perusteella astian arveltiin ajoittuvan keskiselle rautakaudelle, mahdollisesti kansainvaellusajalle (400-500-luvuille), johon myös röykkiön löydöttömyys aikaisempien tutkimusten perusteella viittasi. Astia on palanut korkeassa lämpötilassa, jolloin sen sisäpinta on kuonaantunut ja astian sisältämä ruoka on hiiltynyt astian pintaan. Ruoan hiiltyneitä tähteitä raaputettiin astian pinnasta sekä tärkkelysanalyysiä että radiohiiliajoitusta varten. Ajoituksen tulos osui hieman yllättäen noin vuosien 890-1040 välille, viikinkiaikaan. RÖYKKIÖ NUOREMMALTA RAUTAKAUDELTA Vaikka röykkiöitä on voitu uusiokäyttää lukuisia kertoja pitkän ajan kuluessa, saattaa ehkä olla aiheellista pohtia, ovatko Kaukolan röykkiöt kuitenkin pääpiirteissään nuorempia, kuin mitä aikaisemmin on ajateltu.

Kesällä 2014 tutkitusta röykkiöstä löytyi myös muutamia kappaleita nuoremmalle rautakaudelle ajoittuvasta astiasta, joka on ollut ohutseinäinen, lähes musta ja pinnaltaan kiillotettu. Kappaleet ovat todennäköisin peräisin samasta astiasta, ja niitä löytyi eri puolilta röykkiötä, eri kerroksista. Astianpalat ovat voineet joutua röykkiöön aikaisintaan nuoremmalla rautakaudella, joten niiden perusteella kumpua on vasta rakennettu tai vaihtoehtoisesti uudelleen muokattu kyseisenä ajanjaksona. Tutkitun röykkiön vieressä sijaitsee kumpu, jota vanhan numeroinnin mukaan on nimitetty numeroksi 102. Helmer Salmo tutki röykkiön vuonna 1947, ja hänen mukaansa kummun sisältämä “päähautaus” ajoittuu 400-500-luvuille, joskin siihen on tehty sekundaarihautaus viikinkiajalla. Kuitenkin Salmo ihmetteli sitä, että pyöreä viikinkiaikainen kupurasolki sijaitsi kivien alla röykkiön pohjalla, johon se on ollut vaikeasti laitettavissa, jos hautaus on tehty jälkikäteen, röykkiön ollessa jo valmis. Rautakautisten röykkiöiden ja polttokenttäkalmistojen pitkä käyttöikä on havaittu useissa viimeaikaisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi Sari Mäntylä-Asplundin ja Jan Storån tutkimuksessa Salon Halikon Rikalasta havaittiin, että metalliesineistön perusteella merovingiaikaiseksi ajoitettu polttokenttäkalmisto sisälsikin sekä vanhemmalle ja nuoremmalle roomalaisajalle että kansainvaellus- ja merovingiajan vaihteeseen ajoittuvia ihmisten ja eläinten luita. Röykkiöiden uusiokäytöstä johtuen ne voivat sisältää hyvin eriaikaista materiaalia. Tästä syystä keramiikan karstan lisäksi lähetimme ajoitettavaksi röykkiöstä löytynyttä puuhiiltä, ihmisluuta sekä palamattoman naudan hampaan. Röykkiön neljännestä kerroksesta otetun hiilen ajoitus oli vain vähän keramiikka-astian karstaa vanhempi:

noin 680-900 jKr. Hiilen ajoittaminen on kuitenkin aina jossain määrin ongelmallista, sillä puu on voinut olla jo polttotilanteessa vanhaa, mikä vanhentaa ajoitustulosta. Röykkiö sisälsi alle 40 g palanutta luuta pieninä fragmentteina, ja vain kaksi pientä palaa tunnistettiin varmuudella ihmiselle kuuluviksi. Näistä kahdesta palasta suurempi, kappale lantiota, lähetettiin ajoitettavaksi. Laboratoriossa havaittiin palan kuitenkin sisältävän liian vähän hiiltä, joten ajoitus siitä epäonnistui. Palamattomat eläinten luut ovat tyypillisiä Kaukolan röykkiöille, mutta niitä on poikkeuksetta pidetty hyvän säilyneisyytensä vuoksi nuorina ja siten sekundaarisina. Kesällä 2014 tutkitussa röykkiössä palamattomia eläinten luita oli kuitenkin eri puolilla röykkiötä ja vielä varsin syvällä, joten löytökontekstin perusteella ne kuuluvat röykkiön ensisijaiseen käyttöaikaan. Radiohiiliajoituksen mukaan neljännestä kerroksesta löytynyt palamaton naudan hammas ajoittuu noin vuosien 640-770 välille, eli merovingiaikaan. Ajoitustulosten mukaan röykkiötä on siis käytetty merovingi- ja viikinkiajalla, mahdollisesti parin sadan vuoden aikana. OLIKO RAUTAKAUTINEN RÖYKKIÖ HAUTA? Kesällä 2014 tutkittu röykkiö sisälsi vain kaksi hyvin pientä palanutta ihmisluun fragmenttia, joten voiko sitä pitää lainkaan hautana? Metalliesineiden ja ihmisluun puuttumisen sekä runsaan keramiikka-aineiston on toisinaan tulkittu merkitsevän ns. uhriröykkiötä, jonka käyttötarkoitus on voinut liittyä esimerkiksi esi-isien muistamiseen tai kodinhaltijoiden kiittämiseen. Suomalaisen kansanperinteen mukaan röykkiöihin uhraamista on tapahtunut vielä historiallisena aikana, ja toiminta on saattanut sisältää esimerkiksi kunkin vuo-

denajan ensimmäisten ruokatarpeiden asettamisen röykkiöön kiitokseksi kodinhaltijoille. Karjaonnen edistämiseksi on voitu uhrata myös eläinten luita, mikä selittäisi palamattomat eläinten hampaat röykkiössä. Sitä, onko yksittäisten röykkiöiden käyt-

tötavoissa tapahtunut muutoksia eri aikoina, ei ole vielä aktiivisesti tutkittu. On mahdollista, että röykkiöt eivät välttämättä ole yksiselitteisesti hautoja tai uhriröykkiöitä, vaan niillä on pitkän käyttöiän aikana ollut monia eri merkityksiä.

NEW DATINGS FROM KAUKOLA, SASTAMALA SUMMARY In summer 2014, the Pirkanmaa Provincial Museum carried out archaeological research at the Kaukola ancient monument site in Sastamala in connection with a water utility project. The structures investigated date back to the Iron Age and to historical times. Many of the cairns previously studied at Kaukola have revealed few findings, and even those are of mixed origin. Without any findings that might provide a basis for dating, the cairns have been assumed to date back to the

Migration Period, a period characterised by sparse findings. Because the majority of previous investigations in the area were conducted in the early 20th century when scientific dating was not yet possible, the investigation in summer 2014 involved as many radiocarbon datings as possible. The results provide new information about the history of use of the area, as well as the use of Iron Age cairns for burial or ritual purposes. Additionally, datings in the vicinity of the Kaukola medieval village indicate continuous settlement from the Iron Age to the present day.

NÄYTE NRO

LAJI, LÖYTÖNUMERO

Palamaton puu

KM 39899:324 Keramiikka-karsta

R1, röykkiö

KM 39899: 309 Palanut luu

R1, röykkiö

Puuhiili

R1, röykkiö

Cal 680-900 AD

KM 39899: 561 Keramiikka – karsta

Asuinpaikka

KM 39899: 361 Palamaton luu

R1, röykkiö

Bos taurus, 15,7 g poskihammas (Karhu 2014b)

Cal 640-770 AD

KM 39899:545 Palamaton luu

R6a, kiveys

Equus caballus, poskihammas 23 g (Karhu 2014b)

Cal 1220-1320 AD

KERROS

KONTEKSTI

LISÄTIETOJA

AJOITUSTULOS

Paalunsija

Pinus sylvestris

Cal 1430-1620 AD

Cal 890-1040 AD Homo sapiens, lantio, 1,1 g (Karhu 2014b)

ARKISTOLÄHTEET Adel V. 2004. Vammala, Kaukola ja Hiukkasaari. Röykkiökartoitus 2004. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA Digitaaliarkisto. - http://digi.narc.fi/digi/

Hackman A. 1912. Tyrvää Kaukola Ala-Knaapi; Vänniä: Undersökning av en jordhög, undersökning av en jordblandat stenröse 1912. - MVA.

Heikel H. J. 1902. Tyrvää Kaukola Ala-Knaapi; Vänniä; Ala-Knaapi; Roismala Ristimäki; Kaukola Pirkkala Keho. Raportti tarkastuksesta/kartoituksesta. - MVA. Karhu J. 2014. Sastamala Kaukola. Koekaivaus 30.4.-3.6.2014, Osteologinen analyysi. Raportti. - PMmA

Karhu J. 2014. Sastamala Kaukola. Pelastuskaivaus 11.6.-4.7.2014. Osteologinen analyysi. Raportti. - PMmA

Korkeakoski-Väisänen K. 1980. Vammalan Hiukkasaaren muinaislinnan kaivaus 2.7.-17.8.1979. Raportti. Turun yliopisto. - PMmA Luoto J. 1982. Vammala, Hiukkasaari 1981. Kaivauskertomus 17.6.-5.7.1981. Raportti 23.2.1982. Turun yliopisto. - PMmA Luoto J. & Niemelä J. 1981. Vammala, Hiukkasaari 1980. Kaivauskertomus 17.3.1981. Turun yliopisto. - PMmA

Moilanen U. 2015. Sastamala Kaukola. Vesi- ja jätevesihuoltoalueen koekaivaus ja valvonta 30.4.-3.6.2014. Kaivausraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA Moilanen U. 2015. Sastamala Kaukola. Rautakautisen röykkiön ja historiallisen ajan rakenteiden pelastuskaivaus vesihuoltoalueella 30.4.-3.6.2014. Kaivausraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA

Pellinen H.-M. 2003. Vammalan Kaukolan Ala-Knaapinja Juvelan tilojen röykkiökartoitus 2003. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA Rinne J. 1903. Ala-Knaapi ja Vänniä. Hajotettujen hautaraunioiden kaivaus. Kaivauskertomus. - MVA.

Salmo H. & Meinander C.F. 1946. Tyrvää Kaukola ja Tyrvää Tutkimukset 1946. Kartoitusraportti. -MVA. Tallgren A.M. 1913. Tyrvää Kaukola Vänniä Kalmiston kaivaus 1913. Kaivauskertomus. - MVA. Vanhanen S. 2014. Kasvimakrofossiilitutkimus. Sastamala, Kaukola. Raportti. - PMmA

KIRJALLISUUS Alhonen P. 1991. Satakunnan luonnon geologinen historia. - Satakunnan historia I,1. Rauma. S. 13-84.

Bläuer, A. 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. - Karhunhammas 17.

Muhonen T. Rahoja raunioissa, keitoksia kiviröykkiöissä – Uhriröykkiöt historiallisen ja esihistoriallisen ajan ilmiönä. Muinaistutkija 2009, nro 3. S. 25–45. Mäntylä-Asplund S. & Storå J. 2010. On the Archaeology and Osteology of the Rikala Cremation Cemetery in Salo, SW Finland. - Fennoscandia archaeologica XXVII. Prusi H. 1949. Esihistoriallisista löydöistä Tyrväässä. Tyrvään seudun Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja XVIII.

Purhonen P. (toim.) 2001. Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinaisjäännökset. Museovirasto. Vammala, Vammalan kirjapaino Oy. Salmio L. 1982. Tyrvään Kaukolan, Tyrväänkylän ja Liekosaaren rautakautiset kalmistot. Karhunhammas 6. Salmo H. 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala, Tyrvään kirjapaino Oy. Salo U. 2004. Sastamalan esihistoria 1,1. Esihistoria. Hämeenlinna, Karisto Oy.

Virkkala K. 1946 Kokemäenjoki geologis-historiallisen kehityksen valossa. - Satakunta. Kotiseutututkimuksia XII. S. 75-89. Vammala.

LYHENTEET MVA

Museoviraston arkisto

PMmA Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto

MARIANNA RIDDERSTAD

Nokian kartanokappelin ”riimukivi” Nokian kartanon keskiaikaisen kappelin raunioilla seisovaa ns. Nokiankiveä on siinä olevien merkkien vuoksi pidetty varhaiskeskiaikaisena hautakivenä tai rajamerkkinä. Kansan keskuudessa kiveä on myös kutsuttu ”riimukiveksi”. Kivessä olevat merkit eivät kuitenkaan ole varsinaisia riimuja, eivätkä ne myöskään selvästi muistuta ennestään tunnetuissa keskiaikaisissa hauta- tai rajakivissä esiintyviä vaakunakuvioita tai muita symboleita. Sen sijaan Nokiankiven merkeille voidaan löytää läheisiä vastineita keskiaikaisissa kirkoissa esiintyvistä symboleista. Kalenterihistoriaa ja arkeoastronomiaa apuna käyttäen suoritettu tarkastelu paljastaa, että merkit voisivat olla kirkon seiniin kuvattuja kalenterisymbolien imitaatioita tai muita ristisymboleita liittyen esimerkiksi kappelin suojeluspyhään tai siellä vaikuttaneeseen munkkiveljeskuntaan.

on arveltu. Markus Hiekkanen puolestaan on arvellut, että paikalla mahdollisesti ollut puukappelikin on voitu rakentaa vasta 1500-luvun alussa Nokian kartanon perustamisen jälkeen. Joka tapauksessa todennäköinen takaraja kivikappelin rakentamiselle on vuosi 1533, sillä kartanon omistusriitojen alettua tilalla tuskin on tehty suurimittaisia rakennushankkeita. Karttojen perusteella tiedetään, että kappelin alue oli 1700-luvulla joutomaana, jolloin rakennus on saattanut olla jo purettuna ja paikan alkuperäinen käyttötarkoitus on voinut unohtua. 1800-luvulla paikalle syntynyt kumpu tunnettiin ”kuninkaanhautana”. ”Hautakumpu” yhdistettiin varsinkin kuuluisaan, perimätiedon mukaan 1200-luvulla eläneeseen ja Nokian kartanoa edeltävän tilan omistaneeseen pirkkalaispäällikkö Matti Kurkeen. Tähän perustuen on ehdotettu myös, että kivirakennus olisi voinut olla suurmieshauta. Tarunomaisen

NOKIAN KAPPELI JA NOKIANKIVI Nokian kartano esiintyy kirjallisissa lähteissä ensi kerran vuonna 1505. Jouko Jaakkola on arvellut, että kartano olisi kuitenkin voitu perustaa jo 1400-luvun puolivälissä viereisen Viikin kartanon silloisen omistajan, Satakunnan vouti Hans Lindenerin toimesta. Siten Nokian kivinen kappeli, josta nykyisin on jäljellä vain pohjakivet, on rakennettu keskiajan lopulla, todennäköisesti ennen 1500-luvun puoliväliä. Kappeli kuului kartanolle ja oli yksityiskäytössä, ei seurakuntakirkkona. Samalla paikalla on voinut aiemmin olla puinen kirkkorakennus. Paikalta saadut hiiliajoitukset viittaavat rakennukseen kappelin paikalla 1300- tai 1400-luvulla. Vadim Adel onkin ehdottanut, että tila on saattanut siirtyä Turun piispan omistukseen ja ensimmäinen kirkolliseen toimintaan liittynyt rakennus tehty paikalle tuolloin, eikä 1200-luvulla, kuten aiemmin

M. RIDDERSTAD

Nokian kappelin rauniot ja Nokiankivi.

Matti Kurjen lisäksi toinen mahdollinen paikalle haudattu varhainen merkkihenkilö olisi voinut olla Nokian kartanon mahdollinen perustaja Hans Lindener. Kaivauksissa hautahypoteesille ei kuitenkaan ole saatu tukea. Seppo Suvanto onkin esittänyt Nokiankiven olleen varhainen rajamerkki, jossa olisi kuvattuna Hans Lindenerin vaakunakuviot ”lilja ja miekka”. 1800-luvulla paikalle rakennettiin huvimaja. Ensimmäiset kaivaustutkimukset kummulla suoritettiin 1931. Sitä ennen kappelin rauniolla oli kaiveltu puiston laajennustöiden yhteydessä sekä ilmeisesti jonkun verran myös uteliaisuudesta. Vuodesta 2004 lähtien Pirkanmaan maakuntamuseo on suorittanut paikalla uudenaikaisia tutkimuskaivauksia.

Uusimmat kaivaukset ovat paljastaneet, että jo ennen Nokian kartanon muodostamista ja kappelin rakentamista paikalla on ollut ihmistoimintaa, joka ulottuu useiden satojen vuosien taakse, jopa rautakauden alkuun asti. Kappelin paikalta löytyi merkkejä varhaiskeskiaikaisesta puurakennuksesta, ja otetut hiilinäytteet ajoittuvat jopa 1100-luvulle. Kappelin lähiympäristöstä on edelleen löytynyt useita eri-ikäisiä rakenteita ja löytöjä, joista vanhimmat ajoittuvat kivikaudelle. Kappelin raunioilta ehkä jo 1826 löytyneen Nokiankiven tarkasta löytöpaikasta ja -kontekstista ei valitettavasti ole tarkkaa tietoa. Varhaiset tiedot kivestä ovat varsin epävarmoja löytöön kiinnittyneine paikal-

M. RIDDERSTAD

merkkejä, mutta nykyisin näitä piirroksista päätellen yksinkertaisia riimuja tai ristikuvioita ei voi enää havaita johtuen joko kiven rapautumisesta tai siitä, että kyseessä on ollut virhehavainto. Suuristä, selvistä kuvioista ylempänä kiven vasemmassa reunassa on korkea ristikuvio, jonka poikkipuulla on kaksi spiraaleihin päättyvää alasakaraa koristeenaan. Varhaiset pohdinnat Nokiankiven merkeistä yhdistivät tämän kuvion liljaan ilmeisesti alaspäin ”riippuvien” spiraaliulokkeiden vuoksi; kutsunkin sitä alla liljaristiksi tai spiraaliristiksi. Koristeiselta ristikuviolta vaikuttavan symbolin tarkassa rakenteessa on jonkun verran tulkinnanvaraa, kuten kuva 3 osoittaa. Liljaristin alapuolella (kiveä sivuttain katsottaessa oikealla puolella) oleva merkki on varsin selkeä. Se muistuttaa muodoltaan Torin vasaraa (Aamulehden kirjoittajan tulkinta v. 1930) tai T-ristiä eli tau-ristiä. Näistä jälkimmäinen on kristillisen kontekstin ottaen huomioon todennäköisempi vaihtoehto. Mahdollisen T-ristin jalan alapuolella on epäkeskisesti viivoitusta, joka olisi voinut olla osa ristin jalustaan liittynyttä kuviota. On mahdollista, että kivestä tällä kohdin on lohjennut pala ja kuvio on alun perin ollut osa jotain isompaa kokonaisuutta. Samoin liljaristin jalan alaosa vaikuttaa lohjenneelta. Tulkintani on, että kahden isomman symbolikokonaisuuden jalkaosassa on todennäköisesti ollut jotain matalampaa kuviointia, joka on voinut yhdistää kaksi nyt näkyvää kuviokokonaisuutta. Tätä tulkintaa tukee sekin,

Merkit Nokiankiven reunassa.

lisine aarretarinoineen. Joissain varhaisissa lähteissä mainitaan, että kiveä esiin kaivettaessa olisi löydetty myös jonkinlainen tiilinen hauta tai kellari. Eräässä kertomuksessa kiven löytösyvyydeksi mainitaan 3 kyynärää, mikä sopisi löydetyn ”kellarin” syvyydeksi. Laakakiviä oli alun perin ollut paikalla enemmän kuin yksi. Se, oliko muissa ensimmäisen kaivelun yhteydessä löydetyissä kivissä kaiverruksia, jää epäselväksi. Löytötietojen epävarmuuden vuoksi on mahdollista, että Nokiankivi on saattanut ”löydettäessä” olla jopa maan pinnalla. Ilmeisesti lähinnä siinä esiintyvien merkkien perusteella kivi tulkittiin vanhaksi hautakiveksi. 1930-luvun tutkimuskaivauksissa kivi pystytettiin kappelin oletetun alttarinpaikan tienoille muistokiveksi, mutta alkujaan se on voinut sijaita yhtä hyvin kappelin sisä- kuin ulkopuolellakin. NOKIANKIVEN MERKIT Nokiankiven toisella puolella, sen reunassa on kaiverrettuja merkkejä, joista kaksi isointa symbolia ovat melko selvästi nähtävissä. Varhaisista kuvauksista päätellen myös kiven keskellä on saattanut olla

M. RIDDERSTAD

Suomen varhaiskeskiaikaiset hautakivet, jossa riimukirjoitus kiertää kiven reunaa, vastaavat Nokiankiveä siltä osin, että myös sen symbolit sijaitsevat kiven reunassa. Nokiankivestä kuitenkin puuttuu isompi keskuskuvio, iso risti tai muu symboli, jollainen varhaisissa hautakivissä useimmiten on. ”Riimukivi”-hypoteesin suurin ongelma on, että mahdollisesti kiven keskellä sijainneita merkkejä lukuun ottamatta Nokiankiven merkit eivät selkeästi muistuta mitään skandinaavisten yleisesti tunnettujen riimuaakkosten riimuja. Ne ovat pikemminkin koristeellisesti muotoiltuja symboleita. Yhteys riimuihin voi silti olla olemassa, mutta epäsuorasti, riimukalentereiden kuvioiden kautta. Keskiajalla eurooppalaiset kansankalenterit olivat etupäässä riimukalentereita. Riimukalenteri oli ikikalenteri, joka perustui juliaaniseen, myöhemmin gregoriaaniseen kalenteriin, sekä Kuun 19 vuoden sykliin (ns. Metonin sykli, jonka kuluttua tietty Kuun vaihe osuu samalle aurinkovuoden päivälle). Yksi kalenteri saattoi olla käytössä joitain satoja vuosia, ennen kuin sen päiväykset lakkasivat pitämästä paikkansa. Yleensä riimukalenterissa oli seitsemän juoksevan viikonpäiväriimun lisäksi ns. kuuriimuin merkittyinä kullekin 19 vuoden jakson vuodelle uuden kuun päivät, joita vuodessa on 12 tai 13 kappaletta, sekä merkkipäivien kohdalla erilaisia symboleita. Symbolit saattoi jokainen riimukalenterin kaivertaja tehdä haluamikseen, mutta suurin osa oli samojen yleisesti tunnettujen aiheiden eri variaatioita. Esimerkiksi joulua ja uutta vuotta kuvaa skandinaavisissa riimukalentereissa usein juomasarvi, suomalaisissa taas puu. Usein merkki liittyi päivän maalliseen merkitykseen: esimerkiksi Pyhän Margareetan päivä osui hei-

Nokiankiven symbolien tulkinnassa on jonkin verran tulkinnan varaa. Jotkut ovat nähneet korkean ristin ympärillä ”halon”, joka on kuvassa merkitty katkoviivalla. Myös ristikuvioiden keskellä on mahdollisesti ollut kaiverrusta. Ohuempi katkoviiva osoittaa kiven reunaa.

että liljaristin ja T-ristin yläosien välissä on mahdollisesti ollut jokin ympyrämäinen tai kaaria sisältävä kuvio. RIIMUT JA NOKIANKIVEN MERKIT Nokiankiveä on siinä olevien merkkien pohjalta useasti arveltu hautakiveksi tai rajamerkiksi. Erilaisissa populaariteorioissa sitä on myös kutsuttu ”riimukiveksi”, koska siinä olevat merkit eivät muistuta mitään nykyisin yleisesti tunnettuja symboleita tai länsimaisia aakkosia, vaan pikemminkin riimukirjoituksen tapaisia merkkejä. Suomessakin riimukirjoitusta käytettiin yleisesti vielä keskiajalla, kuten käy ilmi esimerkiksi kansankalentereista, puumerkeistä ja hautakivistä. Myös puurakennusten seinissä saattoi olla asukkaiden tekemiä riimukaiverruksia; tällaisia tunnetaan esimerkiksi Teerijärveltä 1700- tai 1800-luvulta. Skandinaviassa esi- tai varhaiskristilliset riimukivet, jotka ovat olleet hauta- tai muistokiviä, sijaitsevat usein kirkkojen pihoilla tai ne päätyivät keskiajalla kirkkojen seiniin rakennuskiviksi. Suomessa esimerkiksi Raision kirkosta on löydetty porraskivinä uusiokäytetyt, erityisesti Gotlannin koristeellisia riimukiviä muistuttavat hautakivet.

M. RIDDERSTAD

hyvin kirkkojen seinissä tavattavia kalenterimerkkien imitaatioita, kuin esimerkiksi hautakiven kuvioita. Kappelin tuhoutumisen jälkeen tällainen ”merkkikivi” olisi voinut toimittaa myös rajakiven tai entistä kirkonpaikkaa osoittavan merkkikiven virkaa.

Riimukalenterien merkkipäiväsymbolien imitaatioita Turun Maarian keskiaikaisen kirkon seinässä.

PYHÄPÄIVÄMERKKEJÄ TAI VELJESKUNTASYMBOLEITA? Kirkkojen seinillä olevat symbolit ovat yleensä maalattuja, puisissa riimukalentereissa taas kaiverrettuja. Koska puu poikkeaa työstettävänä materiaalina kivestä huomattavasti, voidaan Nokiankiven symboleille vastineita etsittäessä ottaa myös kaiverrustekniikka huomioon. Puukalentereihin ei useimmiten kaiverrettu kovin monimutkaisia kuvioita kuten spiraaleita, vaan pyrittiin helposti kaiverrettaviin selkeisiin muotoihin. Kapeaan riimusauvaan on helpointa tehdä yksinkertaisia kuvioita, kuten triangulaarisia koristekaiverruksia terävän veitsen kärjellä painamalla. Kiveen kaiverrettaessa on kulmikkaan ja kaarevan kuvion vaatima vaiva useimmiten sama. Kivessä kuviot ovat myös olleet suurempia ja siten helpompia muotoilla. T-risti -kuvio on yksinkertainen tunnistaa sekä kivestä, että puukalentereista. Sen sijaan Nokiankiven korkeampi koristeellinen ristikuvio on vaikeampi yhdistää riimukalenterien symboleihin. Korkeassa ristikuviossa olevat spiraalinmuotoiset koristeaiheet olisi puussa kuitenkin voitu korvata helpommilla, esimerkiksi kolmionmuotoisilla kaiverruskoristeilla; täl-

näaikaan, joten merkissä oli harava. Yleisimpiä merkkipäiväsymboleita olivat erilaiset ristit. Nokiankiven symboleista varsinkin liljaristi muistuttaa riimukalentereiden pyhäpäivämerkkejä. Onkin mahdollista, että kiven riimuilla olisi yhteys kalenterimerkkeihin. Anna-Lisa Stigell on väitöskirjassaan osoittanut, että Suomen, kuten monien muidenkin Itämeren alueen keskiaikaisten kirkkojen varhaisissa maalauksissa esiintyy paljon kalenteriaiheita ja kalentereista peräisin olevia symboleita. Skandinaviassa varhaiskeskiaikaisten kirkkojen seinillä on ollut jopa kokonaisia riimukalentereita (esim. Hemsen kirkko Gotlannissa, jossa osa kalenteria on edelleen nähtävillä). Monesti kirkkojen riimukalentereista peräisin olevat symbolit vaikuttavat karkeilta imitaatioilta. Silti niiden yhteys riimukalentereiden merkkeihin on ilmeinen (ks. kuva alla). Luultavimmin Nokiankivi on alun perin peräisin kappelista tai sen välittömästä yhteydestä. Koska Nokiankiven alkuperäisestä paikasta kappelin suhteen ei ole tietoa, on mahdollista, että se olisi ollut osa sen seinärakenteita, eikä irrallinen hautakivi. Kiven merkit voisivat siten olla yhtä

ROEDE, WIKIMEDIA COMMONS

Osa itägöötanmaalaista riimusauvaa 1700-luvulta.

M. RIDDERSTAD

ristin keskellä oleva, vain heikosti erottuva kaarimaisen kuvion jäänne: kyseessä voisi olla aatelisvaakunoissa ja kirkollisissa tunnuksissa yleinen kuunsirppi, joka esiintyy heraldiikassa lähes aina sakarat ylöspäin ja usein siten, että sen yläpuolella on tähti- tai aurinkosymboli. Kuu- ja aurinkosymbolit ovat yleisiä myös keskiaikaisten kirkkojen seinissä ja yhdessä ne usein viittaavat Neitsyt Mariaan ”Auringon ja kuun Madonnana”. Korkeita ja koristeltuja ristikuvioita käytettiin kalentereissa kaikkien tärkeimpien kristillisten merkkipäivien symboleina, joten ei ole mahdollista päätellä, mihin pyhäpäivään Nokiankiven liljaristi voisi viitata. Sen sijaan T-risti on paitsi Pyhän Fransiskuksen ja fransiskaanien tunnus, niin myös Pyhän Antoniuksen tunnussymboli, joka esiintyy riimukalentereissa hänen muistopäivänsä kohdalla. Pyhän Antoniuksen päivä oli keskiajan juliaanisessa kalenterissa 17. tammikuuta. Kansan keskuudessa Antonius oli Toni, sikojen suojelija. Pyhä Antonius olisi esimerkiksi saattanut olla Nokian kappelin suojeluspyhä, jolloin hänen merkkinsä olisi voitu kaivertaa kappeliin näkyville. Kappelin suojeluspyhään saattaisi viitata myös mahdollinen kuunsirppikuvio; siinä tapauksessa kappelin toinen suojeluspyhä olisi ollut todennäköisimmin Neitsyt Maria. T-risti Pyhän Fransiskuksen ja fransiskaanien tunnuksena saattaisi puolestaan liittyä paitsi kappelin suojeluspyhään, niin myös Rauman fransiskaaniluostarin asemaan Satakunnassa. Mikäli Nokian kartanokappelin munkki tai pappi olisi tullut Rauman luostarista, voisi kappelin hylkääminen liittyä Rauman fransiskaanikonventin hajottamiseen uskonpuhdistuksen yhteydessä vuonna 1538.

Puisten kalenterisauvojen merkkipäiväsymboleita: a) yksinkertainen T-risti, b) risti koristesakaroilla ja c) pyöröristi. Kaikki esimerkit ovat vanhoista pohjoismaisista riimusauvoista.

lainen kuvio tunnetaankin riimusauvojen merkkipäiväsymboleista (ks. kuva b yllä). Myös v. 1930 Aamulehden artikkelin kirjoittajan liljaristissä näkemä mahdollinen ympyräkuvio ristin kärjen ympärillä on riimusauvojen merkeissä yleinen piirre (kuva c). Liljaristin jalan vierellä oleva vinoristi (”X-risti” tai ”Andreaksen risti”) esiintyy merkkipäiväsymbolina riimukalentereissa kuten tavallinen ja T-ristikin; kyse voisi myös olla liljaristin jalkaosassa esiintyvästä ristikuviosta (ks. edellisen sivun alareunan kuvan oikeassa laidassa oleva moninkertainen ristikuvio). Kuvion nykyisen vaikeatulkintaisuuden takia myös Seppo Suvannon esittämä tulkinta liljarististä Hans Lindenerin vaakunaan kuuluneena heraldisena liljakuviona on mahdollinen, vaikkei täsmälleen samannäköisiä vastineita sille tunnetakaan. Vieressä oleva kuvio, T-risti ei kuitenkaan muistuta Lindenerin toista vaakunakuviota, miekkaa. Sen sijaan liljaristin juurella oleva vinoristi voisi periaatteessa viitata Lindenerin vaakunan ristikkäiseen kahteen miekkaan. Mahdollinen miekkakuvio on myös voinut kulua pois tai sitten kyseessä ei olisi juuri Hans Lindenerin vaakuna, vaan kenties joku muu samoja elementtejä käsittänyt varhainen tunnus. Tähän voisi liittyä liljaristin ja T-

suuntausmotiivi ole enää todennäköinen, ellei kappeli sitten toisintanut paikalla aiemmin olleen, paljon vanhemman rakennuksen suuntausta. Suuntaukseen ovat voineet vaikuttaa myös topografiset seikat. Kappelin akseli näyttäisi osoittavan Pyhäjärven vastarannalla olevan Pirkkalan emoseurakunnan suuntaan. Koska 1500-luvulla maisema oli avonaisempi kuin nykyisin, on näköyhteys Pyhäjärven yli voinut hyvin olla olemassa. Vanhoista valokuvista käy ilmi, että 1900-luvun alkupuolella peltomaisemassa sijaitsevan kappelin raunioilta näkyi järven yli. Topografian merkitystä kappelin suuntauksessa olisikin syytä tutkia tarkemmin.

NOKIAN KAPPELIN SUUNTAUS Nokian kappelin keskiakseli on suunnattu itäkaakkoon (atsimuutti noin 116 astetta). Suuntaus poikkeaa huomattavasti muiden Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen ja – kappelien suuntauksista, ollen enemmän itä-länsilinjasta etelään päin poikkeava kuin minkään muun kirkon suuntaus. Suuntaus kaakkoon päin on ylipäätään epätyypillinen Suomen keskiaikaisten kirkkojen joukossa, joista suurin osa on suunnattu suoraan itään tai itäkoilliseen. Harvat kaakkosuuntaukset ovat etupäässä keskittyneet juuri Satakuntaan. Lähimpiä vastineita niille voidaan löytää Ruotsin joistakin maakunnista, erityisesti Gotlannista. Ehkä Satakunnan suuntausperinne siten liittyy esimerkiksi Unto Salon uumoilemaan Satakunnan varhaisen kristillisyyden Ruotsi-yhteyteen. Mikäli oletetaan kappeli rakennetuksi 1500-luvun alkupuolella, oli lähin suuntausta tuolloisessa juliaanisessa kalenterissa vastaava merkittävän kirkollisen juhlapäivän auringonnousu kynttilänpäivänä 2. helmikuuta. Kynttilänpäivä oli merkittävä kirkollinen juhlapäivä, ja sen auringonnousuun tiedetään suunnatun kirkkoja muualla Euroopassa. Päivän kirkollinen merkitys liittyy Neitsyt Mariaan, joka oli suosittu kirkkojen suojeluspyhä keskiajan Suomessa: hänelle omistettuja olivat esimerkiksi Sastamalan, Hollolan ja Turun Maarian kirkot. Esikristillisessä suuntausperinteessä kynttilänpäivän ajankohta vastasi suunnilleen ns. helmikuun alun aurinkovälipäivää, ja ajankohdan roomalaisen juhlapäivän uskotaan vaikuttaneen kristillisen juhlapäivän sijainnin määräämiseen. Vaikka myös jotkut eurooppalaiset kirkot tiedetään suunnatun esikristillisiin juhlapäiviin, ei 1500-luvun alun Satakunnassa tällainen

JOHTOPÄÄTÖKSET Yllä esitetun tarkastelun perusteella voidaan yhteenvetona todeta, että Nokiankivi on voinut olla • hautakivi, jolloin siinä olevat merkit olisivat vaakunakuvioita, päivämäärien merkkisymboleita tai kristillisyyttä osoittavia (fransiskaanilähetys, suojeluspyhimys, haudatun kristillisyys). Hautakivi on voinut sijaita kappelin ulkopuolella, seinässä tai lattiassa. • rajakivi tai kirkonpaikan merkkikivi, jonka merkit voivat olla olleet peräisin välittömästi kappelin rakentamista edeltävältä ajalta, itse kappelivaiheesta tai tehty vasta sen jälkeen. • kirkon seinässä sijainnut kivi, johon olisi merkitty esimerkiksi rakennuspäivä, suojeluspyhän merkkipäivän ja vihkipäivän merkit, ja/tai rakennuttajan, suojeluspyhän tai fransiskaanien tunnuksia. • osa kirkon seinässä sijainnutta riimukalenteria tai sellaisen symboliikkaa imitoivaa kuviointia.

“RUNESTONE” AT NOKIA MANOR CHAPEL SUMMARY Based on the marks carved on it, the stone known as Nokiankivi standing in the ruins of the Nokia manor chapel has been interpreted as a boundary mark, a tombstone, or even a “runestone” from the early Middle Ages. However, the marks do not clearly resemble any runes, arms or

other symbols found on known medieval tombstones or boundary stones. An examination using calendar history and archaeoastronomy revealed that the marks could also be calendar signs or other cross symbols related to, for example, the patron saint of the chapel.

LÄHTEET Aamulehti 146/1930, s. 3.

Finlands Allmänna Tidning 186/1857, s. 812-814.

KIRJALLISUUS Adel V. 2001. Menneisyyden jälkiä Nokianvirran rannoilla. – PMA 2. TMJ 58, s. 10-18.

Adel V. 2005. Nokian kartanon keskiaikaisen kappelinpaikan kaivaukset 2004. - PMA 6. TMJ 85, s. 42-50. Adel V. 2006. Uusia tutkimustuloksia Nokian kartanon kappelinpaikalta. - PMA 7. TMJ 93, s. 12-19. Adel V. 2007. Nokian keskiaikaisen kappelinpaikan kaivaukset 2006. - PMA 8. TMJ 97, s. 46-51.

Adel V. 2010. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet – löytöjä ja tulkintoja. - PMA 11. TMJ 112, s. 5-15. Hausen R. 1900. Finlands medeltidssigill. Helsingfors.

Hiekkanen M. 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki. Korhonen A. 1923. Vakkalaitos. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SKS, Helsinki.

Kronqvist I. 1931. Nokian keskiaikainen kappeli. - Suomen Museo 38-39, 1931-1932, s. 16-21. Kronqvist I. 1938. Varhaisen keskiajan hautamerkeistä. - Suomen Museo 45, s. 54-63.

Nilsson B. 1982. De äldsta svenska kyrkornas orientering. - Kyrkohistorisk årsskrift 1982 (12). Svenska kyrkohistoriska föreningen, Uppsala, s. 55-67. Oja H. 2015. Riimut – viestejä viikingeiltä. Yläkuu kustannus, painossa. Pöyhönen A. 2008. Riimusauva eli ikikalenteri. Yläkuu kustannus.

Ridderstad M. 2013. Orientations of the Medieval stone churches in Finland. - Suomen Museo 2012, s. 5-44. Salo U. 2005. Risti ja rauta. Emil Cedercreutzin säätiö, Vammala.

Skogman D. 1863. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. - Suomi – Kirjoituksia isänmaallisista aineista, Toinen jakso, 2. osa. SKS, Helsinki, s. 123-162. Stigell A.-L. 1974. Kyrkans tecken och årets gång: tideräkningen och Finlands primitiva medeltidsmålningar. Finska Fornminnesföreninges Tidskrift 77. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Suvanto S. 1973. Keskiaika. Satakunnan historia III.

LYHENTEET PMA = Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuksia. SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura TMJ = Tampereen museoiden julkaisuja

ULL A MOIL ANEN

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Pälkäneen rauniokirkko on jäänyt käytöstä vuonna 1839. Kirkko ja sitä ympäröivä alue muodostavat merkittävän muinaisjäännöskohteen, joka koostuu näkyvien rakenteiden lisäksi historiallisen ajan hautausmaasta sekä rautakautisesta muinaisjäännöksestä.

Terveyttä ja taikuutta – luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta Pälkäneen rauniokirkko on 1400−1500-lukujen vaihteessa rakennettu kivikirkko, joka on jäänyt kirkollisesta käytöstä 1800-luvun alkupuolella. Kirkolla on tehty lukuisia kunnostustöitä 1900-luvun alkupuolelta lähtien sekä arkeologisia tutki-

muksia 1990-luvulta alkaen. Tutkimusten perusteella kirkon alla ja ympäristössä tiedetään olevan runsaasti hautoja, joista osa ajoittuu kirkkoa vanhemmiksi. Kirkon pihamaalta on myös löytynyt rautakautista esineistöä.

Kesällä 2013 Pirkanmaan maaseassa epäpuhtautena olevasta kuparista. kuntamuseo teki rauniokirkolla koeHistoriallisen ajan löytöihin kuuluu puokaivauksen kaapelointisuunnitelman lestaan rautainen nuppineula, jollaisia on johdosta. Kaivauk sessa tutkitut alueet käytetty käärinliinojen ja kuolinpukujen sijoittuivat kirkon pohjoispuoliselle pihakiinnittämiseen 1600−1700-luvuilla. maalle ja sakariston itäseinän ulkopuolelle. Yksi kesän 2013 kaivauksen mielenKirkon pohjoispuolella on aikaisemmin kiintoisimmista havainnoista oli sakaristehty tutkimuksia vuonna 2003 Esa Mikton itäseinän viereen kaivettu kuoppa, joka kolan ja Katja Vuoriston johdolla. Tuolloin oli täytetty ihmisluilla. Jo pintamaan poistarkoituksena oli testata hypoteesia sakaton jälkeen kuopasta pystyi havaitsemaan riston rakentamisesta kalmiston vanhimuseiden yksilöiden palamattomia luita, paan osaan. Tutkimuksessa löydettiinkin pääasiassa kalloja ja pitkiä raajojen luita. rautakautista esineistöä, kuten riipuksia Joukossa oli myös pientä luusilppua, joka ja korvalusikka sekä koskemattomana koostui etenkin kallojen paloista. Luut eisäilynyt osa 1200-luvulle ajoittuvasta esivät olleet anatomisesti oikeassa järjestykneellisestä haudasta. Lisäksi kaivauksissa sessä, vaan kyseessä oli sekundaarihautaus. dokumentoitiin useita 1600−1700-luvuille Mitä ilmeisimmin kyseessä on luukuoppa, ajoittuvia hautoja sekä hautaussuunnasta jollaisia on aikaisemmin tutkittu kirkkopäätelleen myös kivikirkkoa vanhempia ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO hautauksia. Kesän 2013 koetutkimuksissa ei löydetty rautakautista esineistöä, mutta löytöinä talletetut sulaneen metallin ja palaneen ihmiskallon kappaleet saattavat viitata rautakauteen. Pieni pala vihertävää, sulanutta metallia luetteloitiin pronssina, mutta konservoinnissa paljastui, että kappale onkin todennäköisesti hopeaa. Kap- Sakariston itäseinän viereen on kerätty luita kirkon ja kirkkopaleen vihertävä väri maan vanhoista haudoista. Luukuoppa saattaa liittyä kirkkomaan puhdistamisiin, joista on mainintoja 1800- ja 1900-luvuilta. aiheutuu metallin

haudoista esiin tulevat luut kerättäisiin ja peitettäisiin. Myös 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirkon pihamaata on siistitty ja lattioita peitetty, jotta haudat saisivat olla rauhassa. Näiden tietojen perusteella luukuopan ajoittuminen vasta 1900-luvun alkuun ei myöskään ole poissuljettua. Luukuopan pinnasta nostettiin ylimmäinen kerros luita tarkempiin tutkimuksiin, mutta muutoin rakenne jätettiin koskemattomaksi ja peitettiin harsolla. Osteoarkeologi Kati Salo analysoi luukuopan pinnasta nostetut luut, minkä ne palautettiin Pälkäneen seurakunnalle uudelleen haudattaviksi. Talteen otettu aineisto sisälsi lähes 13 kg luita. Se koostui kallon kappaleiden perusteella vähintään 15 yksilöstä. Jos minimiyksilömäärä lasketaan iän perusteella, saadaan kallon luiden, reisiluiden ja pienen lapsen kylkiluun perusteella minimiyksilömääräksi vähintään 18. Aineistosta tunnistettiin sekä aikuisten miesten että naisten, kuten myös joitakin lasten luita. Luissa oli havaittavissa merkkejä sairauksista, vammoista ja hoitotoimenpiteistä: nivelrikosta, hammassairauksista, luuydintulehduksesta sekä mahdollisesta parantuneesta kallonporauksesta tai muusta vammasta. Yhden kyynärluun kyynärpään puoleinen pää oli homehtunut ja kulunut eri tavalla kuin muu osa luusta. Kuparin korroosion seurauksena syntyvät kuparisuolat voivat jättää pronssi- tai kupariesineen kanssa kosketuksissa olleeseen luuhun vihertävän jäljen, mutta myös luonnossa esiintyvät homeet voivat aiheuttaa vihreää väriä. Pälkäneen löydössä hometta on nivelpinnan puolella, mikä kertookin luun

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Kallo, jossa näkyvä jälki on syntynyt joko kallonporauksessa tai kalloon kohdistuneessa vammassa. Vamma on ehtinyt parantua hyvin, joten se ei ole johtanut henkilön kuolemaan.

jen ja kirkkomaiden yhteydessä mm. Iin vanhassa Haminassa, Lappeenrannassa Lappeen kirkolla ja Oulun tuomiokirkon kirkkotarhassa. Pälkäneen rauniokirkon luukuoppa saattaa olla peräisin 1800-luvun alkupuolelta, sillä lähteiden mukaan vuonna 1810 lääninhallitus ja tuomiokapituli määräsivät seurakunnan puhdistamaan kirkkomaan luista ja pääkalloista sekä kunnostamaan kirkkomaalla sijainneen rappeutuneen luuhuoneen, johon vanhojen hautojen luita oli aikaisemmin kerätty. Kirkonkokouksessa määrättiin suntio keräämään lukkarin valvonnan alaisena huomiota herättäneet luut ja huolehtimaan tulevaisuudessakin, että

erottaa kirjaimet И ja Ш. Kaiverrettu luu talletettiin Kansallismuseon kokoelmiin numerolla KM 39473:1. Mihin kyrillisin kirjaimin kaiverrettu luu sitten voi liittyä? Kansanperinneaineistossa on runsaasti tietoa hautausmailla 1700- ja 1800-luvuilla harjoitetusta taikuudesta, jota tehtiin siitäkin huolimatta, että taikuudesta saattoi vuonna 1736 voimaan tulleen lain mukaan saada sakkotuomion. Kirkkomailta tiedetään myös kerätyn luita, joita taioissa hyödynnettiin. Pälkäneen luu on kulumisesta päätellen ollut jo kaiverrusvaiheessa pitkään ulkoilmassa, joten se on ollut helppo poimia maasta. Kirjallisissa lähteissä on myös mielenkiintoinen maininta Pälkäneen vanhan kirkon lattian purkamisesta 1830-luvulla ja tuolloin esiin tulleiden luiden joutumisesta ”metsäneläinten, taikauskoisten luidenetsijöiden ja ilkivaltaan saakka vallattomien nuorten armoille”. Hautausmaataikuuteen vaikutti usko voimalliseen kirkonväkeen, jota saattoi tietyissä tilanteissa käyttää avukseen. Taikojen varsinaisena tarkoituksena saattoi olla omaisuuden suojelu, onnen kasvattaminen, sairauksien parantaminen tai toisen

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Vihertävää hometta kyynärluun päässä.

olleen jossakin vaiheessa osittain maan pinnalla. Myös yhdessä vasemmassa reisiluussa näkyy merkkejä siitä, että luu on ollut pitkään ulkoilmassa. Se on kulunut ja siitä puuttuu luukalvo. Lisäksi luuhun on kaiverrettu merkkejä, ilmeisesti luun ollessa jo melko kulunut. Luussa erottuvat merkit saattavat olla suorista viivoista koostuvaa kyrillistä kirjoitusta, josta voi

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Luukuopasta talletetussa ihmisen reisiluussa on kaiverruksia, todennäköisesti kyrilliset kirjaimet И ja Ш.

henkilön vahingoittaminen. Voi spekuloida, olisiko Pälkäneen luuhun kirjoitettu esimerkiksi sellaisen henkilön nimikirjaimet, johon taika tavalla tai toisella liittyi. Venäläisiä Pälkäneellä on oleskellut etenkin isonvihan ja sitä seuranneen miehitysvallan aikaan 1700-luvun alkupuoliskolla, jolloin pitäjän paikallis- ja oikeushallinto oli heidän käsissään. Edellä mainituissa kahdessa luussa havaittavat merkit ulkoilmassa pitkään olemisesta saattavat viitata siihen, että luukuoppa on peräisin jostakin aiemmin mainitusta 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa tapahtuneesta kirkkomaan siivoamisesta. Haudoista esiin tulleiden luiden keräämisen yhteen paikkaan ja peittämisen tiedetään liittyneen kirkon ja kirkkomaan siistimisiin. Myös luiden välissä ollut pur-

kukerrokselta vaikuttanut maa-aines voi liittyä esimerkiksi kirkon katon romahtamista vuonna 1890 seuranneeseen kirkon ja kirkkomaan puhdistamiseen. Luukuopan luiden alkuperäiset sijaintipaikat, eli haudat, joista luut ovat alkujaan peräisin, ovat voineet sijaita niin kirkkomaalla kuin kirkon sisäpuolella. Koska luut ovat yleisesti ottaen hyvin säilyneitä, ne ajoittuvat todennäköisesti pääosin kivikirkon aikaisiksi (1500-luvun alusta 1800-luvun alkuun). Vaikka luukuopan aineistosta ei voi tutkia yksilöitä, tuo materiaali arvokasta lisätietoa 1500−1800-luvun pälkäneläisten terveydentilasta, tautihistoriasta ja elinolosuhteista. Kaiverrettu luu on myös konkreettinen viite hautausmailla harjoitetusta taikuudesta ja kirkkomaihin liittyneistä maagisista uskomuksista.

HEALTH AND MAGIC – BONE PIT AND ENGRAVED THIGH BONE FROM THE PÄLKÄNE CHURCH RUINS SUMMARY In summer 2013, the Pirkanmaa Provincial Museum carried out an archaeological test excavation at the Pälkäne church ruins because of a cabling plan for the area. One of the most interesting findings was a bone pit dug next to the eastern wall of the vestry. It may originate from the 19th or early 20th century and be associated with the cleaning of loose bones from the churchyard, which is mentioned

in written sources. Among the bones was an unburned piece of thigh bone with engravings that may be Cyrillic letters. The bone is probably associated with death magic exercised in historical times and mentioned in folklore. Material taken from the surface of the bone pit sheds light on the health, disease history and living conditions of Pälkäne residents between the 16th and 19th centuries.

ARKISTOLÄHTEET Lehtinen, Anna 2014. Pälkäne rauniokirkko 2013, KM 39473. Konservointiraportti. Konservointipalvelu Löytö Oy. PMmA.

Mikkola, Esa ja Vuoristo, Katja 2004. Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon kaivaus 4.6−4.7.2003 ja 8.9. −19.9.2003. Raportti. Museovirasto.

Moilanen, Ulla 2013. Pälkäne, Rauniokirkko. Koekaivaus sähkökaapelin suunnitellulla linjalla 17. −20.6.2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA. Salo, Kati 2013. Osteologinen analyysi: Pälkäne Rauniokirkko 2013, FM Ulla Moilanen. Raportti. - PMmA.

KIRJALLISUUS Eilola, Jari 2003. Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Heikkilä, Tiina 2011. Luukuoppa-aineiston paleopatologinen tarkastelu. - Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia. Oulu. S. 97-107. Heinonen, Päivi 2006. Kivi sydämellä. Rauniokirkkohanke 2003–2006. Pälkäneen Vanhankirkon Suojeluyhdistys ry. Hiekkanen, Markus 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki. Koukkula, Tuomo 1972. Pälkäneen historia 1500-luvulta 1860-luvulle. - Pälkäneen historia. Vammala. S. 233-612.

Kuokkanen, Tiina ja Lipkin, Sanna 2011. Hauta-asut elämän kuvaajina. Oulun Tuomiokirkon kuolinpuvuista. - Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja. S. 149-163.

Tittonen, Emmi 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” Hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. - J@rgonia, vol. 6, nro 14.

Vuoristo, Katja 2011. Varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaaksi. -Pirkan maan alta 12. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 123. S. 41-49.

LYHENTEET PMmA = Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto (Tampere)

SAMI R ANINEN

Tampereen keskustan osayleiskaavaalueen arkeologinen inventointi Tampereen kaupunki käynnisti vuonna 2013 keskustan strategisen osayleiskaavan laatimisen. Tästä syystä Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti keväällä ja kesällä 2014 osayleiskaava-alueen arkeologisen inventoinnin. Sen yhteydessä tarkistettiin Tampereen keskustassa aiemmin tunnettujen kiinteiden muinaisjäännösten rajauksia sekä etsittiin uusia kohteita. Tarkoitus oli koota mahdollisimman kattavat ja ajanmukaiset tiedot arkeologisesti kiinnostavista kohteista, joiden tutkiminen tai suojelu on otettava huomioon keskustan tulevassa maankäytössä. ©TAMPEREEN KAUPUNKI

ONKO TAMPEREEN KESKUSTASSA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ? Vuonna 1779 perustettu Tampereen kaupunki on Suomen nykyisellä alueella sijaitsevista kaupungeista 24. tai 26. vanhin riippuen siitä, lasketaanko ennen Tampereen perustamista lakkautetut kaupungit mukaan. On kuitenkin muistettava, että historia Tampereen alueella ei suinkaan alkanut kaupungin perustamisesta. Arkeologisten löytöjen perusteella Tammerkosken läheisyydessä asui ihmisiä jo kivikaudella, ja varhaisimmat asiakirjamaininnat alueen maaseutuasutuksesta ovat keskiaikaisia. Moderni teollisuus-, kerrostaloja vesihuoltorakentaminen ovat tietenkin myllertäneet suuren osan keskustan pinta-alasta niin perusteellisesti, ettei menneisyyden jälkiä ole voinut mitenkään säilyä. Mutta keskustan osayleiskaava-alueella sijaitsee myös puistoja ja viheralueita sekä toreja, pihoja ja pysäköintialueita, joilla on eriasteista arkeologista potentiaalia. Lisäksi inventoinnissa kiinnitettiin huomiota Tammerkoskeen, jonka pohjassa sijaitsevia rakenteita oli do-

Tampereen keskustan osayleiskaava-alue.

kumentoitu jo kesällä 2011 kosken ollessa kuivillaan. Tässä artikkelissa esitellään lyhyesti muinaisjäännösinventoinnin tuloksia ja asetetaan ne osaksi Tampereen keskustan menneisyydestä rakentuvaa kokonaiskuvaa ESIHISTORIAN VUOSITUHANNET TAMMERKOSKEN ÄYRÄILLÄ Tammerkosken arvioidaan syntyneen mesoliittisen kivikauden lopulla, noin vuonna

5500 eKr. Tampereen seudulla oli tuolloin ollut jo parin tuhannen vuoden ajan asukkaita, jotka hankkivat ravintonsa järvistä ja metsistä. Tammerkosken synty luultavasti sitoi asutusta entistä voimakkaammin nykyiselle keskusta-alueelle, sillä se osoittautui oivaksi kalastuspaikaksi. Kivikautisen asutuksen konkreettisia jälkiä ovat ne muutamat kivikirveet, joita kosken ympäristöstä on löytynyt. Kiinteitä kivikautisia muinaisjäännöksiä keskusta-alueelta ei kuitenkaan tunneta. Luultavasti sellaiset ovat tuhoutuneet kaupunkirakentamisen myötä. Kivikautta seurasi varhaismetallikausi (noin 1800 eKr.–300 jKr.). Varhaismetallikaudenkin ihmiset elivät pääasiassa kalastuksen ja metsästyksen varassa, mutta karjanhoito ja maanviljelykään eivät jääneet tuntemattomiksi. Iidesjärven pohjasta kairatut siitepölynäytteet todistavat, että Tampereenkin seudulla viljeltiin viljaa jo ennen ajanlaskun alkua. Varhaismetallikauden viimeisten vuosisatojen aikana osattiin jo valmistaa rautaa järvimalmista, jota Pirkanmaallakin esiintyy. Varhaismetallikauden loppuvaiheessa Pirkanmaan väestö oli luultavasti saamenkielistä. Uuden nimistötutkimuksen mukaan jopa Tammerkosken ja siten myös Tampereen kaupungin nimi palautuu saamen kieleen. Tästä huolimatta varhaismetallikauden arkeologisia jälkiä ei keskustan osayleiskaava-alueelta tunneta lainkaan. Tiedetään kuitenkin, että 1800-luvulla teollisuusrakentaminen tuhosi pari kiviröykkiötä Tammerkosken niskassa olleella Myllysaarella sekä yhden röykkiön Naistenlahden alueella. Säilyneistä kuvauksista päätellen kyse saattoi olla ns. lapinraunioista, jotka ovat Järvi-Suomen rantamaise-

missa esiintyviä muinaisia hautaröykkiöitä. Useimmiten lapinrauniot ovat juuri varhaismetallikautisia, joskin osa niistä voi olla hieman nuorempiakin, kuten Tampereen Reuharinniemellä tutkittu kohde osoittaa. Rautakaudella (300–1200) suomenkielinen maanviljelijä- ja eränkävijäväestö nähtävästi levittäytyi Kokemäenjokilaaksoa pitkin Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen järvialueelle. Tämän vaiheen kiinteitä muinaisjäännöksiä tunnetaan muun muassa Pirkkalasta ja Itä-Tampereelta. Tammerkosken lähiympäristöstä on tehty vain yksi rautakautinen löytö, 1000-luvun keihäänkärki. Niukkalöytöisyyden takia on usein oletettu, että rautakaudella kosken luona ei olisi varsinaisesti asuttu, vaikka siellä varmasti yhä käytiin kalastamassa. On kuitenkin mahdollista, että tässäkin tapauksessa kyse on muinaisjäännösten tuhoutumisesta myöhemmässä maankäytössä. Kalastuksen ja asutuksen ohella keskusta-alueen esihistoriaan kuului luultavasti myös läpikulkuliikenne: Pyynikin–Ratinan–Kalevankankaan harjujakso, jonka Tammerkosken alajuoksu katkaisee, oli kaikesta päätellen tärkeä kulkureitti jo muinaisuudessa. MAASEUTUASUTUS KESKIAJALTA KAUPUNGIN PERUSTAMISEEN JA KASVUUN Keskiaika tarkoittaa Suomessa suunnilleen aikaa 1200-luvun alusta 1500-luvun keskivaiheille. Tuolta ajalta ovat peräisin ensimmäiset tekstilähteet Tammerkosken alueen asutuksesta. Alueella sijaitsi keskiajalta lähtien viisi pientä kylää. Useimpien kylien sijainnit käyvät ilmi 1600- ja 1700-luvuilla piirretyistä kartoista.

Kylistä vanhin ja suurin oli viisi maatilaa käsittänyt Tammerkoski. Sen uskotaan syntyneen viimeistään 1300-luvun alussa, sikäli kuin se ei palaudu jo rautakautiseen asutukseen. Verorästien seurauksena Tammerkosken kylä sai 1600-luvulla uuden omistajan

rajoissa, että joitakin Tammerkosken kylään tai myöhempään kartanoon liittyviä jäännöksiä olisi löydettävissä Keskustorin tai Kirjastonpuiston alueelta. Näillä alueilla tapahtuvan maankäytön yhteydessä arkeologien on oltava valppaina. Miltä Tammerkosken ympäristössä näytti keskiajalla? Voidaan olettaa, että nykyisen Finlaysonin–Tampellan alueelta Ratinansalmen tienoille asti ulottui peltojen ja niittyjen muodostama maatalousmaisema, jonka seassa pienet kylät sijaitsivat hajallaan. Tammerkosken rannoilla pyöri jo tuolloin muutama vesimylly. Luultavasti ne sijaitsivat kosken yläputouksessa nykyisten Tampellan ja Finlaysonin rannoilla. Mahdollisesti jo keskiajalla oli myös rakennettu silta Tammerkosken yli. Viimeistään 1600-luvulla silta sijaitsi nykyisen Hämeensillan läheisyydessä: vaikka maantie normaalisti seurasi Pyynikin harjujaksoa, koskelle ja sillalle tullessa se koukkasi Tammerkosken kartanon kautta. On arveltu, että ennen sillan rakentamista kosken ylitykseen olisi käytetty lauttaa Ratinansalmen kohdalla. Osayleiskaava-alueen pohjoisosassa sijaitsivat Näsijärven jyhkeät kalliorannat. Ne olivat keskiajalla ja vielä kauan sen jälkeenkin asumattomia. Alueella toki liikkui ihmisiä: metsiä kaskettiin ja rannoilla saattoi sijaita laitureita. Nykyisin tätä kadonnutta maisemaa on louhinta- ja täyttötöiden takia vaikea enää hahmottaa. Keskiajan jälkeen maaseudun kasvot muuttuivat jonkin verran, mutta eivät suunnattoman paljon. Kuten edellä kerrottiin, Tammerkosken kylä muuttui 1600-luvulla aateliskartanoksi. 1600-luvun lopulta lähtien kosken ympäristöön ilmaantuivat uutena ja varsin merkittävänä ilmiönä torpat eli isomman tilan maista erotetut vuokratilat. Niitä perustettiin varsinkin Tammerkosken kartanon maille. Esimerkkeinä mainitta-

SAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Siukolan kylänpaikka nykyisin.

ja muuttui Tammerkosken kartanoksi. Kartanon puisen päärakennuksen tiedetään sijainneen suunnilleen nykyisen Teatteritalon kohdalla. Luultavasti myös aikaisempi kylä oli sijainnut jossain Teatteritalon ja Tempon talon tienoilla. Pienen ja varhain autioituneen Laiskoilan kylän sijaintia ei tunneta, mutta se lienee ollut jossain Hämeenkadun ja Eteläpuiston välisellä alueella. Kosken itäpuolella Erkkilän pieni kylä sijaitsi nykyisen Keskuspaloaseman etupihalla, Siukola Satakunnankadun itäpäässä ja Kyttälä Hämeenkadun kohdalla hieman Hämeensillasta itään. Laiskoila, Erkkilä, Siukola ja Kyttälä olivat Tammerkosken kylää nuorempia, mutta luultavasti kuitenkin jo 1400-luvulla syntyneitä. Erkkilän, Siukolan ja Kyttälän kylänpaikat on katsottava tuhoutuneiksi. Laiskoilan tarkasta sijainnista tuskin saadaan koskaan varmuutta. On mahdollisuuksien

koon Nalkan torppa, joka sijaitsi nykyisessä Eteläpuistossa 1950-luvulla rakennetun eritasoliittymän lähellä, ja erikoisesti nimetty Kapakan torppa Koskipuiston Cumulushotellin kohdalla. Tampereen kaupunki perustettiin vuonna 1779 kartanon maalle kosken länsipuolelle. Kosken itäpuolella maaseutumaisema säilyi tämän jälkeen vielä muutaman sukupolven ajan, kunnes sinne alkoi 1840-luvulla kasvaa Kyttälän työläisesikaupunki. Kyttälän itäpuolella, Tammelassa, oli torppien täplittämää viljelymaisemaa vielä senkin jälkeen. 1890-luvulla kaupungin kasvu lopulta ulottui sinnekin.

Tammerkosken itäpuolella sijaitseva Kyttälän alue liitettiin kaupunkiin vuonna 1877. Alueelle oli kuitenkin jo 1840-luvulla alkanut kasvaa slummimainen työläisesikaupunki, hökkelikylä, jossa Tampereen nopeasti kasvavan teollisuuden työväkeä asui varsin vaatimattomissa oloissa. Esikaupungin elämässä toteutuivat monenlaiset köyhyyden ikävät lieveilmiöt epidemioista prostituutioon ja henkirikollisuuteen. Kun alue oli liitetty kaupunkiin, siellä toteutettiin ruutukaava. Kyttäläänkin alkoi nousta kerrostaloja liikehuoneistoineen ja keskiluokkaisine asuintoineen. Työväki sai etsiä uusia asuinsijoja muualta, kuten Armonkalliolta. 1800-luvun työläisslummi olisi kiinnostava arkeologinen tutkimuskohde. Käytännössä on kuitenkin todettava, ettei Kyttälässäkään voida osoittaa sellaista laajaa, hyvin säilynyttä aluetta, jonka arkeologinen suojeleminen tuntuisi perustellulta.

KAUPUNKIASUTUS ARKEOLOGISEN HUOMION KOHTEENA Tampereen kaupungin varhaisimman asemakaavan mukainen ruutukaava on yhä käytössä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että 1700-luvun lopun ja 1800-luvun asuinrakennukset sijaitsivat pääasiassa samoilla paikoilla, joille alkoi 1800-luvun lopulta lähtien nousta kerrostaloja. Vanhojen asuinrakennusten jäännökset ovat tällöin tuhoutuneet. Myöskin kiinteistöjen sisäpihoilla sijainneiden ulkorakennusten jäännökset ovat voineet tuhoutua maamassanvaihtojen, vesihuoltotöiden yms. yhteydessä. Lyhyesti sanottuna Tampereen kaupungin varhaisvaiheiden arkeologiselle tutkimukselle on hyvin vähän edellytyksiä. Lievän poikkeuksen säännöstä muodostaa nykyisen Kirjastonpuiston länsiosa, jossa on vuonna 2010 tehtyjen havaintojen perusteella säilynyt vanhoja rakennusten hirsiarinoita. Sielläkin kaupunkiasutukseen liittyvät rakennuksenjäännökset ja kulttuurikerrokset ovat pääosin tuhoutuneet myöhemmän, Frenckellin paperitehtaaseen ja puistoon liittyvän maankäytön yhteydessä.

TAMMERKOSKEN TEOLLISUUS HISTORIALLINEN MAISEMA Suurin osa Tampereen keskusta-alueella säilyneistä muinaisjäännöksistä liittyy teollisuuskaupungin historiaan. Tampereen ensimmäinen varsinainen teollisuuslaitos oli pieni paperitehdas, jonka Abraham Häggman perusti vuonna 1783 Tammerkosken länsirannalle. 1700-luvun lopun Tampere oli käsityövaltainen pikkukaupunki, jolle Häggmanin vaatimaton tehdas ei vielä antanut minkäänlaista teollisuuskeskuksen leimaa. Tehtaiden sijasta Tammerkosken länsirannalle nousi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa koskivoimaa käyttäviä, käsityöläisyyteen liittyviä pieniä tuotantolaitteita, kuten värjäreiden verkavalkkeja eli vanutusmyllyjä. Itärannalla oli samaan aikaan jauhomyllyjä ja pieni Hatanpään kartanon saha.

WILLIAM LOMAX. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

Frenckellin paperitehtaan puu- eli massahiomo.

Tampereen teollistuminen alkoi toden teolla vasta Finlaysonin puuvillatehtaan synnystä 1820-luvulla. Finlayson oli Tampereen tehtaiden joukossa ylivoimainen jättiläinen, mutta 1800-luvun kuluessa Tammerkosken rannoille nousi muutakin suurteollisuutta. Tampellan mahtava konepaja- ja tekstiiliteollisuuskompleksi sai alkunsa 1840-luvulla perustetusta Tammerkosken masuunista. Häggmanin vanhasta paperitehtaasta kasvoi uuden omistajasuvun alaisuudessa suuri ja kukoistava Frenckellin tehdas. Kosken alaputoukselle syntyivät Verkatehdas (1856), Idestamin puuhiomo ja kattohuopatehdas (1865; nykyisen Takon kartonkitehtaan edeltäjä) sekä Kehräsaarella Liljeroosin villakehräämö (1871). Takon kartonkitehdas on näistä ainoa yhä toiminnassa oleva. Lakkautettujen tehtaiden rakennuksia on kuitenkin säilynyt runsaasti.

Nykyisin Tammerkoskella lähiympäristöineen onkin ympäristöministeriön myöntämä teollisuushistoriallisen kansallismaiseman status. FRENCKELLIN PAPERITEHDAS Arkeologisessa mielessä Tammerkosken tehdaskomplekseista ehkäpä kiinnostavin on Frenckellin paperitehtaan alue. Frenckellin toiminta päättyi logistiikkavaikeuksien takia jo 1920-luvun lopulla. Frenckellin suuri, jugend-tyylinen punatiilikompleksi Puutarhakadun pohjoispuolella säilytettiin. Tehdasalueen eteläosassa, joka sijaitsi nykyisen Kirjastonpuiston alueella, suurin osa tehdasrakennuksista purettiin. Purkamisen kohteeksi joutui muun muassa kosken rannassa sijainnut puuhiomo (1877), jonka korkea savupiippu tosin säilytettiin. Purkamiselta välttyi myös 1900-luvun alussa ra-

KUVAAJA TUNTEMATON. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

Alaputouksen neulapato 1900-luvun alussa.

kennettu pannuhuone, jossa toimii nykyisin kaupunginkirjaston lehtilukusali. Kirjastonpuiston uudistustöiden yhteydessä vuosina 2009–11 puistossa tehtiin muinaisjäännösinventointi, kaivauksia ja arkeologista valvontaa. Tällöin päästiin dokumentoimaan suuri määrä erilaisia teollisuushistoriallisia rakenteita. Koskenrannassa nykyisen jalkakäytävän ja nurmikon alta löytyi edellä mainitun puuhiomon raunio. Lehtilukusalin länsipuolella paljastui laaja teollisuuspihan mukulakiveys, johon liittyi raidekuljetusjärjestelmän jäännöksiä. Puuhiomon raunio ja mukulakiveys päätettiin suojella suomalaisen paperiteollisuuden historiasta kertovina kiinteinä muinaisjäännöksinä. Vuoden 2014 muinaisjäännösinventoinnissa Frenckellin paperitehtaasta ei juurikaan saatu uutta tietoa, mutta muinaisjäännösalueen rajausta selvennettiin ja tarkennettiin.

TAMPELLAN MASUUNI Tammerkosken itäpuolen ensimmäinen teollisuuslaitos oli Tammerkosken masuuni, joka perustettiin vuonna 1843. Masuunin toiminta ei kuitenkaan tahtonut kannattaa ennen kuin se päätyi 1850-luvulla seinäjokelaisen suurperijän ja teollisuusmiehen G. A. Wasastjernan omistukseen. Wasastjerna perusti masuunin yhteyteen uudenaikaisen konepajan, joka pian sai seurakseen hänen yhtiökumppaninsa Adolf Törngrenin perustaman pellavatehtaan. Näin sai alkunsa Tampereen pellava- ja rautateollisuus Oy eli myöhempi Tampella. Tampellan alkuvaiheet eivät olleet ruusuilla tanssimista: sekä Wasastjerna että Törngren tekivät lopulta henkilökohtaiset konkurssit menettäen suurimman osan omaisuudestaan. Tampella kuitenkin jatkoi toimintaansa uusi-

en ja onnekkaampien (tai osaavampien) omistajien alaisuudessa. Tammerkosken masuuni purettiin jo 1880-luvulla, mutta sen sijaintipaikka nykyisen museokeskus Vapriikin pohjoispuolisella nurmikolla on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä. Paikalla suoritettiin arkeologi-

Jotkin rakenteet kuitenkin katsottiin suojelemisen arvoisiksi. Kulttuuriperintökohteina on rekisteröity muun muassa Verkatehtaanrannan ja Hämeensillan välissä sijaitseva Verkatehtaan johdinpadon jäännös sekä Finlaysonin rannan ja Konsulinsaaren välissä sijaitseva Frenckellin paperitehtaan neulapadon jäännös 1800-luvun lopulta. Arvokkaampi SAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO kiinteän muinaisjäännöksen status myönnettiin yhdelle rakenteelle. Kyseessä on Verkatehtaanrannan ja Takon tehdasalueen välissä sijaitseva alaputouksen neulapadon raunio vuodelta 1898. Tämä kohde katsottiin muita arvokkaammaksi sotahistoriallisen merkityksensä vuoksi: neulapadolla näet oli merkittävä rooli Tampereen taistelun tapahtumissa keväällä 1918. Pato purettiin voimalaitosrakentamisen yhteydesNäsijärven panimon eli Uuden oluttehtaan raunioita Näsisä vuoden 1930 tienoilla. järven rannalla.

nen koekaivaus vuonna 2011. Vuoden 2014 inventoinnissa muinaisjäännösalueen rajaus tarkistettiin. Masuunin sijaintipaikalla seisoo nykyisin myös opastaulu.

SÄRKÄNNIEMEN PANIMOJEN RAUNIOT Aikoinaan myös Näsijärven etelärantaa pitkin kulki teollisuuslaitosten ketju. Muun muassa Särkänniemen alueella sijaitsi 1800- ja 1900-luvuilla useita erilaisia teollisuuslaitoksia. Niistä kahden sijaintipaikka on säilynyt niin hyvin, että teollisuushistoriallisen kiinteän muinaisjäännöksen olemassaolo voitiin todeta. Molemmissa kohteissa on kyse 1800-luvun panimoista eli oluttehtaista. Särkänniemen elämyspuiston alueella, Näsijärven rannassa, Sara Hildénin taidemuseon lähellä sijaitsee Näsijärven panimon eli Uuden oluttehtaan (ru. Ny

TAMMERKOSKEN POHJAN VEDEN ALAISJÄÄNNÖKSET Kesällä 2011 Tammerkosken ollessa kuivillaan Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijat kartoittivat koskenpohjassa sijaitsevat puu-, kivi- ja betonirakenteet. Rakenteiden varsinainen identifiointi ja ajoittaminen tapahtuivat vuonna 2014 inventoinnin yhteydessä. Tällöin voitiin todeta, että kyse oli suurelta osin erilaisista tilapäisrakennelmista tai koskityömaiden jäännöksistä.

SAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

louhintajätteestä koostuva rinne, joka on niin jyrkkä, että alueella liikkuminen on vaarallista. Uuden oluttehtaan raunioihin tutustumista ei oikein voi suositella. Helpommin saavutettavissa on Onkiniemen oluttehtaan raunio Särkänniemen tyvessä lähellä Suomen Trikoon vanhaa tehdasaluetta. Sekin sijaitsee välittömästi veden äärellä, niemen luoteisrannalla kohdassa, josta on helppo löytää maan pinnalle erottuvia harkkokivi- ja tiilirakenteita. Onkiniemen oluttehdas perustettiin vuonna 1865, ja senkin toiminta hiipui 1900-luvun alussa. Panimon kuuluisin tuote oli nimeltään Baijerin olut. Mainittakoon, että yksi panimon perustajista oli itse G. A. Serlachius, joka myöhemmin perusti suuren Mäntän paperitehtaan saaden mainetta sekä vaikealuonteisena teollisuusvaikuttajana että suomalaisen taiteen mesenaattina.

Yksi Lapin kivilouhoksen monista kiven ottopaikoista.

ölbryggeri) raunio. Tämä 1880-luvulla perustettu panimo tuhoutui tulipalossa 1910-luvulla. Sen paikalla Näsijärven rantakallioilla sijaitsee yhä maanpinnalle erottuvia tiili-, harkkokivi- ja betonirakenteita. Raunioiden yläpuolella kuitenkin sijaitsee nykyisin täyttömaasta ja

KUVAAJA TUNTEMATON. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

Wahlstedtin höyrylaivatelakka Ratinanniemen kärjessä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

PIIRT. SAMI RANINEN, POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

Artikkelissa mainittuja ja muita arkeologisia kohteita: 1 – Onkiniemen panimo, 2 – Näsijärven panimo, 3 – Tampellan masuuni, 4 – Pyynikin kirkkopuiston hautausmaa, 5 – Frenckellin puuhiomo (massahiomo),6 – alaputouksen neulapato, 7 – Nalkalan tiiliruukki, 8 – Frenckellin kalkkiruukki, 9 – Ratinanniemen kärjen teollisuusalue, 10 – Lapin kivilouhos.

lista varmistaa, koska sen päällä sijaitsee nykyisin asfalttia tai täyttömaata. Näissä tapauksissa kiinteän muinaisjäännöksen status ei vielä tule kyseeseen, mutta muinaisjäännöksen olemassaolo on selvitettävä arkeologisin koetutkimuksin viimeistään sitten, kun nämä kohteet joutuvat tarkemman maankäytönsuunnittelun piiriin:

MUITA TEOLLISUUSHISTORIALLISIA KOHTEITA Keskustan osayleiskaava-alueella sijaitsee vielä yksi kiinteä muinaisjäännös, Lapin laaja kivilouhosalue Kaupin sairaalan pohjois- ja luoteispuolella. Kivilouhos otettiin käyttöön viimeistään 1800-luvun lopulla, ja sieltä louhittua kiveä lienee käytetty muun muassa Tampereen tuomiokirkon rakentamiseen. Kohde oli tunnettu jo aiemmin, mutta sen rajaus tehtiin vuoden 2014 inventoinnin yhteydessä. Joissakin paikoissa voitiin historiallisen teollisuuslaitoksen sijainti määritellä historiallisten karttojen avulla, mutta kohteen mahdollista säilyneisyyttä ei ollut mahdol-

• Nalkalantorin pysäköinti- ja puisto alueella on sijainnut Tampereen vanhin, jo 1700-luvulla perustettu tiilitehdas.

• Lähes yhtä vanha, 1800-luvun alkupuolella toiminut Lundahlin tiilitehdas sijaitsi Takon tehdasalueen eteläosassa sijaitsevalla asfaltoidulla pihalla.

• Eteläpuistossa nykyisen sorakentän lähellä on sijannut 1800-luvun lopulla Frenckellin paperitehtaan kalkkiruukki, jossa valmistettiin sammuttamatonta kalkkia paperintuotantoprosessia varten.

LOPPUSANAT Muinaisjäännösinventoinnin lopputulema oli, että Tampereen keskusta-alueella on säilynyt varsinkin teollisuushistoriallisia kiinteitä muinaisjäännöksiä ja muita arkeologisen huomion arvoisia kohteita enemmän kuin osattiin odottaakaan. Toivottavasti tietoisuus näiden kohteiden olemassaolosta saadaan seuraavaksi levitettyä kaupungin historiallisista kerroksista kiinnostuneiden tamperelaisten keskuuteen.

• Ratinanniemen kärjessä on ollut lyhytikäinen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teollisuusalue, jossa toimi muun muassa Wahlstedtin höyrylaivatelakka. • 1970-luvulla puretusta Verkatehtaan kutomosta voi olla jäljellä jotain maanalaisia raunioita nykyisessä Verkatehtaanrannassa.

TOIMITTAJALTA: Tämän artikkelin valmistumisen jälkeen, kesäl-

• Näsinkallion koillisrinteellä sijaitsevalla tasanteella on säilynyt jäännöksiä asuinrakennuksesta, joka liittyi 1800-luvun lopulla Mältinrantaan perustettuun viinatehtaaseen.

lä 2015, Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy:n tekemissä Frenckellin kalkkiruu-

kin paikan koekaivauksissa löydettiin kalkkiuunin perustukset.

ARCHAEOLOGICAL SURVEY IN CENTRAL TAMPERE SUMMARY In 2013, the City of Tampere initiated the preparation of a strategic partial master plan for the centre of the city. For this reason, the Pirkanmaa Provincial Museum carried out an archaeological survey of the partial master plan area in spring and summer 2014. It involved revision of the limits of ancient monuments previously

known in central Tampere and a search for new archaeological sites. The objective was to gather maximally comprehensive and up-to-date information on archaeologically interesting sites that must be taken into account as objects of research or protection in future land use in the city centre.

LÄHTEET Rahkonen, Pauli 2011: Tampere – saamelainen koskiappellatiivi. - Virittäjä 2/2011.

Raninen, Sami 2014: Tampere. Keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi 2014. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Rasila, Viljo 1984: Tampereen historia II. Tampereen kaupunki.

Rasila, Viljo 1988: Markkinapaikasta tehdaskaupungiksi. - Tampereen historia I. Tampereen kaupunki. S. 315–734.

Salminen, Tapio 2011: Tammerkosken keskiaika. - Tammerkoski ja kosken kaupunki. Tampereen museoiden julkaisuja 115. S. 18–33. Salo, Unto 1988: Tampereen esihistoria. - Tampereen historia I. Tampereen kaupunki. S. 51–161.

SAMI R ANINEN

K ALLE LUOTO

Arkeologisen inventoinnin havaintoja Vilppureitin varrelta Mänttä-Vilppulasta Mänttä-Vilppulan kaupunki syntyi, kun Mäntän kaupunki ja Vilppulan kunta yhdistyivät vuonna 2009. Syksyllä 2013 ja keväällä 2014 laadittu arkeologinen inventointi kohdistui Mänttä-Vilppulan keskustaajaman osayleiskaavan suunnittelualueelle Keurusjärven ja Ajosjärven välille. Ennen inventointia alueelta tunnettiin yhdeksän muinaisjäännöskohdetta. Tärkeän muinaisjäännösryhmän Mänttä-Vilppulassa muodostavat kivikautiset asuinpaikat, kun taas rautakaudelta tunnetaan vain yksi lapinraunio ja irtolöytö. Todennäköisesti alue on rautakaudella ollut lähinnä eräalu-

etta, jolta ei tunneta maatalouteen perustuvaa pysyvää asutusta. Inventointialueen päävesistönä on Keuruun reitti, jonka Vilppulan alueella kulkevaa osaa kutsutaan Vilppureitiksi. Mäntän kosken pohjoispuolella alkaa Keurusvesi ja eteläpuolella Kuorevesi. Alajuoksulla uoma haarautuu Kuoreveden kautta Längelmäveden vesistöön ja toisaalla Melasjärven kautta Ruovedelle ja Näsijärven vesireiteille. Vilppulan alueella kulkee jokseenkin etelä-pohjoissuuntaisesti kaksi matalaa pitkittäisharjua, joista itäisemmän pitkittäisharjun Vilppureitti puhkaisee. Mäntän

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS. LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

Tekstissä mainittuja kohteita: 1 – Poukantie; 2 – Kirkkosalmi; 10 – Mäkitalonlahti; 11 - Kirkkosalmi 2; 12 – Hietaranta; 13 - Ajostaipale (Vilppula); 14 - Vilppulan olutpanimo ; 15 Isosuo; 16 - Vilppulan puuhiomo; 22 – Suoranta.

KALLE LUOTO

Kivikautinen asuinpaikka Mäkitalonlahti.

kosken vanha eräkautinen nimi oli Keurustaipaleenkoski tai Keurukoski, kunnes asutuksen vakiinnuttua alettiin käyttää sen nykyistä nimeä Mäntänkoski. Mäntänkoski oli aina 1800-luvun alkupuolelle saakka tunnettu lohikoski, ja 1700-luvulla kosken rannoilla oli useita myllyjä. 1800-luvun puolivälissä kosken itärannalle rakennettiin saha. Vuonna 1869 kosken länsipuolelle valmistui puuhiomo, joka kasvoi vähitellen suureksi puunjalostuslaitokseksi ja imaisi kosken näkyvistä. Arkeologisia tutkimuksia alueella ovat suorittaneet lähinnä Tampereen museoiden/Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijat. Mäntän aluetta on inventoinut vuonna

1997 Tuija-Liisa Soininen. Tämän jälkeen inventoi Vadim Adel (1999) Vilppulaa. Inventoinnin jälkeen toteutti Aija Teinonen (2001) arkeologisen koekaivauksen Vilppulan Lampisenniemen alueella, jonka tarkoituksena oli selvittää kahden vuonna 1999 löytyneen kivikautisen asuinpaikan rajausta. Uudemmista tutkimuksista mainittakoon Pirkanmaan maakuntamuseon toimesta toteutettu Joenniemen kartanon alueen inventointi vuonna 2010 ja Hietalahden kivikautisen asuinpaikan koekaivaukset 2007. Löydöt osoittavat, että alueen asutus on alkanut kivikaudella. Pronssikaudelta (noin 1500-500 eKr.) Vilppulasta ei toistaiseksi ole löytöjä, ja rautakaudelta (n. 500

KALLE LUOTO

Kohteet sijaitsivat otollisilla paikoilla pellolla vesistön äärellä. Useat nykyisin rakentamattomat alueet inventointialueella olivat umpeenkasvaneita vanhoja peltoja ja niittyjä. Pelloista muistuttivatkin maastossa lähinnä matalat ja hiljalleen umpeutuvat ojat sekä koekuoppien peltomultakerrokset. Tämä vaikeutti Kvartsi-iskos pellossa Kirkkosalmen asuinpaikan läheimaastohavainnointia ja erisyydessä. tyisesti aiemmin museokokoelmiin päätyneiden eKr.–1300 jKr.) koko Vilppulasta tunneirtolöytöjen paikantamista. Useat varhaitaan yksi esinelöytö, saviastia, inventointisimmista löydöistä on saatu talteen maanalueen länsipuolelta, Kasilansaaresta. viljelyn tai rakentamisen tuloksena useita Yhteistä lähes kaikille Mänttä-Vilppuvuosikymmeniä sitten. Nykyisin näiden lan kivikautisille asuinpaikoille on sijainti kohteiden tunnistaminen tuottaa vaikeukvesistöjen rantojen läheisyydessä. Pellolla sia umpeenkasvun ja ympäristön muutossijaitsevia ennestään tunnettuja kivikautisia ten seurauksena. Kivikirveen löytöpaikalla asuinpaikkoja olivat v. 2013-14 inventoin”Mustalahti” sijaitsee nykyisin rivitaloja. tialueella Poukantie ja Kirkkosalmi. Näistä Aikanaan hiekkapohjaisesta Suorannan osittain pellolla sijaitsevista kohteista tehtiin pellosta löydetyn kourutaltan löytöpellot muutamia uusia havaintoja ja niiden rajaushahmottuivat parhaiten vuoden 1958 peta voitiin inventoinnin perusteella KALLE LUOTO hieman tarkentaa. Sen sijaan vuosien 1997 ja 1999 inventointien tuloksena metsistä paikannetuista kivikautisista asuinpaikoista ei tehty uusia havaintoja. Kuluneiden 15 vuoden aikana maasto on kasvanut umpeen, paikoin on istutettu talousmetsää. Ennestään tuntemattomina muinaisjäännöskohteina paikannettiin kivikautiset asuinpaikat Mäkitalonlahti, Kirkkosalmi 2 ja Hietaranta. Kohteiden paikantaminen onnistui kohtalaisen hyvi- Kaivo Poukantien pohjoispuolisessa osassa Vilppulan en maasto-olosuhteiden vallitessa. autioitunutta kylätonttia.

DIGITAALIARKISTO

kylän vanhimmista tonttimaista Poukka on asuttu ja rakennettu. Peltola on siirtynyt noin 500 m länteen, ja Mäkitalo on pellon länsilaidassa vanhan kylätontin länsipuolella. Autiona oleva osa kylätontista on melko hyvin säilynyt. Ainoastaan osa nuoremmasta Mäkitalon tonttimaasta on raivattu pelloksi. Tien pohjoispuolella sijaitsee rakennuksen kivijalka, Ote tiluskartasta vuodelta 1804. Karttaan on merkitty Mäntän romahtanut peltikatol(A) ja Pättiniemen (B) talot. Kirjaimella C on merkitty sotilaan linen talousrakennus ja torppa. Lisäksi Mäntän koskiin on merkitty myllyjä. Pohjoinen kaivo. Tonttimaan rajat vasemmalla. ovat maastossa tunnisruskartassa. Nykyisin pellolla kasvaa lähintettavissa, sillä talon tonttimaan ulkopuonä koivikko. lisella alueella kasvaa nuorta metsää, lähinVilppulan kunnan alue oli ennen nä kuusikkoa. Poukantien eteläpuolisessa 1550-lukua jakaantunut Pirkkalan, Kanosassa tonttimaata on kiviraunioita, joiden gasalan ja Vesilahden talojen erämaaomisseassa on ilmeisesti pellolta nostettuja kituksiin. Nykyinen Vilppula on muodostuviä. Osa kivistä saattaa olla peräisin pelloknut Vanhan Ruoveden itäosista ja Keuruun si raivatusta Mäkitalon tontista. Ajostaipaeteläkulmasta entiseen syrjäiseen takamaaleen kylän muut talot (Ajos, Poukka) ovat han. Maa- ja metsätalousvaltaista aluetta yhä asuttuja. pidettiin pitkään syrjäseutuna. Nimi Mänttä on peräisin alueen vanVilppulan nimi juontuu Ajostaipaleen himmasta talosta, jonka Tuomas NiiVilppulan kylästä, jonka ensimmäisen talonpoika Mäntsä (1570–1618) perusti lon perusti silloisen Lempäälän, nykyisen Sääksmäen erämaahan Keuruskosken Akaan Alkkulan kylän erämaahan Ola(myöhemmin Mäntänkosken) rannalle vi Juvarila (Iivarinen). Häneen jälkeensä vuonna 1572. Mäntän talo sijaitsi Kuoreisännöi taloa Vilppu Laurinpoika vuosina veden ja Keurusselän välisellä kannaksella. 1580-1605, jonka mukaan nimettiin VilpTuomas Niilonpojan jälkeläiset viljelivät pulan talo. Talosta käytettiin vielä v. 1637 sukutilaa, joka jaettiin ensimmäisen kerran nimitystä ”Ajosstaiwall eller Vesikoski”, Matti Matinpojan ollessa Mäntän isäntäkunnes vuosisadan lopulla asiakirjoihin nä. Matti oli ensin Mäntän isäntä vuosina ilmestyy ”Vilppula”. Nimen vakiinnutti 1753-65 ja sai jaossa Pättiniemen, jonka erityisesti se, että talo säilyi useita polvia isäntä hän oli vuosina 1766-91. IsossajaVilppu Laurinpojan jälkeläisillä. Vilppuossa tilojen välillä sijaitseva sotilaantorppa lassa käytiin isojako 1790-luvulla. Nykyisin jaettiin Mäntän ja Pättiniemen tiloille.

KALLE LUOTO

seen. Suurten nälkävuosien aikana 1860- ja 1870-luvuilla seudulle saatiin ensimmäiset maantiet. Kesällä 1876 rakennettiin Vilppulankosken silta ja uudelleen silta rakennettiin kivestä vuonna 1901. Laivat alkoivat 1860-luvulla kulkea Vilppureitillä ja Tarjanteella. Vuonna 1883 avattiin Tampereen-Vaasan rata, jonka varteen alkoi nousta pienteollisuutta. 1880-luvun alussa Vilppulan nimeen alettiin yhdistää asemankylä, jonka elinkeinoelämä monipuolistui ja kehittyi nopeasti. Vilppulan varhaisen teollistumisen ja Pohjanmaan radan historiasta kertoo Koivuniemen tilan pihapiirissä sijaitseva olutpanimon 130 vuotta sitten käytöstä jäänyt kellari. Syksyllä 1880 Pekkalan kartanon omistaja A. Aminoff ja Tanskan kansalainen Fredrik Christian Bär sopivat olutpanimon perustamisesta Vilppulaan vasta rakennettavan Pohjanmaan radan läheisyyteen. Toimintaa varten vuokrattiin Peltoniemi-niminen ranta-alue 50 vuodeksi. Panimorakennukseen valmistuivat panimohuone, tuoppien säilytystila, mäskihiivavarasto, kellari ja kirjanpitäjän kamari. Erillinen kellari rakennettiin kiilatuista harmaakivistä ja hirsistä. Joulukuussa Bär muutti panimon viereen valmistuneeseen asuinrakennukseen. Oluen valmistus alkoi helmikuussa 1882. Pian tämän jälkeen Ami-

Pättiniemessä Pättiniementien eteläpuolella sijaitseva lohkokivistä rakennettu kivikellari sekä muita raunioita.

Mäntän tila oli ensimmäisiä isompia maa-alueita, jonka G.A. Serlachius sai ostettua (vuonna 1888). Mäntän talon ympärille oli 1900-luvun alussa rakennettu uusi isännöitsijän asunto osin vanhan talon rakenteita käyttäen. Talon viereen jäi vielä vanhan Mäntän talon pienempi tuparakennus. Talo sai täysosuman Neuvostoliiton pommikoneiden pommittaessa Mänttää 20. tammikuuta 1940. Nykyisin Mäntän talon paikka on jäänyt tehdasrakennusten alle ja se on todennäköisesti pitkälti pommituksen ja rakentamisen seurauksena tuhoutunut. Sen sijaan 1700-luvun loppupuolelle ajoittuvan Mäntän talosta syntyneen Pättiniemen talon alueella on jäljellä rakennusten kiviperustuksia ja kellareita. Pättinemen talo on sijainnut nykyisen Pättiniementien eteläja pohjoispuolella, nykyisen puhdistamon lounaispuolella. Mäntän myöhemmän kehityksen kannalta tärkeä tapahtuma oli G.A. Serlachiusen päätös perustaa puuhiomo Mänttään vuonna 1868. Teollisen toiminnan lisäksi entistä maatalousvaltaista paikkakuntaa muokkasi voimakkaasti rautatie. Päätös johti rautatien linjaukseen Näsijärven itäpuolta ja sen myötä Vilppulan teollistumi-

KALLE LUOTO

Olutkellarin jäännös, kuvattu lännestä.

noffin ja Bärin välit riitautuivat. Bär kuoli 27.11.1882. Bärin jälkeen oluenpanijana toimi pohjalainen Otto Silfverberg. Aminoffin panimo paloi v. 1884, ja sitä ei rakennettu uudelleen. Kellari liittyy oluenvalmistusprosessiin ja edustaa aikakautensa oluenvalmistustekniikkaa. Säilyneellä rakenteella voidaan katsoa olevan erityistä arvoa, koska se on säilynyt alkuperäisessä asussaan. Vaurastuminen johti ensin Vilppulan seurakunnan (v. 1904) ja tämän jälkeen Vilppulan kunnan syntyyn v. 1912. Vilppulan seudun teollistuminen perustui metsävaroihin, halpaan työvoimaan, sen riittävyyteen sekä 1800-luvun lopulla parantuneisiin liikenneoloihin. Vilppulankoski oli aikoinaan merkittävä jauhatuspaikka, jossa sijaitsi Vilppulan talojen lahkomylly 1800-luvun alussa. Myllynpito vaikeutui, ja vuonna 1881 G. A. Serlachius osti koskenrannat nimiinsä, purki myllyt ja rakennutti vuonna 1882 puuhiomon Vilppulankosken etelärannalle. Tehdas oli Mäntän tehtaiden sivutoimipiste, joka tuotti ruskeaa ja valkoista puumassaa. Ensimmäinen tehdas paloi vuonna 1888. Entisen hiomon raunioille rakennettiin nopeasti suurempi hiomo. Vuonna 1889 puuhiomon yhteyteen rakennettiin myllylaitos, jonka toiminta loppui vuonna 1906. Vilppulan puuhiomo oli koko toimintansa ajan Mäntän paperitehtaan raaka-aineen tuottaja ja viimeiset vuodet ”elävä teollisuusmuseo”. Pitkän hiljaiselon jälkeen v. 1945 tehdas suljettiin lopullisesti. Kohde edustaa Vilppulan teollisuuden varhaisvaihetta. Inventoinnin yhteydessä Isosuon laidassa paikannettiin noin 10 metriä halkaisijaltaan oleva hiilimiilu. Miilu liittynee 1900-luvun alussa Monhanlahden suulla toimineeseen tiiliruukkiin. Peruskarttaan paikalle on merkitty nimi ”Tiiliruukinranta”, tosin paikalla ei enää nykyisin ole

havaittavissa tiilitehtaan jäännöksiä. Tiilitehtaasta muistuttavat savihaudat, joita sijaitsee Monhanlahden ja Viitalantien välisellä alueella. Historiallisen ajan tapahtumista mainittakoon, että Vilppulan hangilla käytiin kansalaissodan taisteluita 31.1.-18.3.1918. Historiallisten tietojen perusteella taistelupaikka rajautunee lähinnä Vilppulankosken rannoille, rautatie- ja maantiesillan kupeeseen. Vuonna 1922 Mäntän kunta itsenäistyi Vilppulasta. Vilppulasta tuli tavallinen maa- ja metsätalousvaltainen kunta. Ympyrä tavallaan sulkeutui, kun kunnat yhdistyivät jälleen vuonna 2009. INVENTOINNIN TULOKSIA Inventointialueelta paikannettiin kuusi uutta muinaisjäännöskohdetta, joista kolme on kivikautisia asuinpaikkoja (Mäkitalonlahti, Kirkkosalmi 2 ja Hietaranta). Lisäksi paikannettiin kolme historialliselle ajalle ajoittuvaa kohdetta, joista Ajostaipaleen Vilppulan kylä on arkeologisesti hyvin säilynyt. Mielenkiintoisen kohteen muodostaa Vilppulan olutpanimo, joka liittyy Vilppulan teollistumiseen ja rautatien rakentamiseen paikkakunnalle. Olutkellari muodostaa ”aikakapselin” 1800-luvun lopun teollistuvaan Vilppulaan sekä aikakauden oluenvalmistusmenetelmiin. Mäntän voimakas teollistuminen on muokannut voimakkaasti maisemaa Mäntänkosken rannoilla hävittäen aiempia kerrostumia modernin teollisuuskaupungin tieltä. Mäntän alueen historiasta kertoo Isosuon hiilimiilu, joka liittynee sen lähellä sijainneeseen tiilitehtaaseen. Muista arkeologisista kulttuuriperintökohteista tässä inventoinnissa noteerattiin historiallisten asuinpaikkojen lisäksi muutamia nuorehkoja kivirakenteita sekä raunioitunut Vilppulankosken puuhiomo.

SAMI R ANINEN

ARCHAEOLOGICAL SURVEY OBSERVATIONS ALONG THE VILPPUREITTI ROUTE IN MÄNTTÄ-VILPPULA SUMMARY Stone Age dwelling sites constitute an important category of ancient monuments in Mänttä-Vilppula, while only one Lapp cairn and one stray find are known from the Iron Age. The area has probably been mostly backwoods in the Iron Age, with no known permanent agricultural settlement. Most of the Stone Age dwelling sites in Mänttä-Vilppula are located close to shorelines. Prior to the 1550s, the Vilppula and Mänttä region was divided into wilderness properties. The region was dominated by agriculture and forestry and was long considered back country. The name Vilppula comes from the Vilppula house in Ajostaipale village, while Mänttä comes from a farm established in 1572 by Tuomas Niilonpoika

Mäntsä. The Mänttä farm was one of the first major properties acquired by the industrialist G. A. Serlachius. Serlachius’ decision to establish a groundwood plant in Mänttä in 1868 was important for the development of the region. The earliest industrial facilities in Mänttä probably lie buried under later structures. Traces of early industrialisation in Vilppula include the cellar of a brewery within the Koivuniemi estate and the ruins of a groundwood plant on the bank of the rapids. Six new ancient monuments were identified in the surveyed area, three of them Stone Age dwelling sites. Three sites from historical times were also identified. Among these, the Ajostaipale village in Vilppula is well preserved

ARKISTOLÄHTEET JA KIRJALLISUUS Adel V. 1999. Vilppula. Arkeologinen perusinventointi 1999. Raportti. Tampereen museot.

Antikainen T. 2012. Sisällissotamuseon esiselvityshanke. Loppuraportti. Suomen Sisällissotamuseoyhdistys ry. Jokipii M., Nissilä V., Orkamo I. 1959. Vanhan Ruoveden historia I.

Jussila T., Poutiainen H. 2011. Mänttä. Pieskanrannan alueen muinaisjäännösinventointi 2011. Raportti. Mikroliitti Oy. Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, H63:1/39 Ajostaipale ja H63:1/40-42 Ajostaipale.

Luoto K. 2010. Mänttä-Vilppulan Joenniemen kartanon alueen arkeologinen inventointi 2010. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Mustonen R. 2011. Kulttuuriperintökohteiden inventointi/KMO (00434) Jyväskylän seutu 2010. Raportti. Metsähallitus. Mönkkönen M. 1988. Vanhan Ruoveden historia. Vilppulan ja Pohjaslahden historia 1866–1918. Jyväskylä. Mönkkönen M. Vanhan Ruoveden historia. Vilppulan ja Pohjaslahden historia 1918–1980. Jyväskylä. Soininen T.-L. 1997. Mänttä. Arkeologinen perusinventointi. Raportti. Tampereen museot.

Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Toim. J. Aunesluoma ja M. Häikiö. Porvoo 1995.

VERKKOLÄHTEITÄ Museovirasto, muinaisjäännösrekisteri: http://kulttuuriymparisto.nba.fi

Serlachiusmuseon internetsivut: http://www.serlachius.fi/fi/nayttelyt/verkkonayttelyt/

K ALLE LUOTO

Pälkäneen Roholan arkeologinen inventointi muutaman päivän kestänyt arkeologinen valvonta taistelupaikan muistomerkin lähistöllä. Kostianvirta on Kokemäenjoen vesistöön kuuluva joki, jota pitkin Pälkänevesi hiljalleen laskee Mallasveteen. Järvien korkeus on nykyisin noin 84 metriä merenpinnan yläpuolella, joten ajoittain, erityisesti lumien sulaessa, veden virtaussuunta saattaa vaihtua. Lähistön muinaisrantatörmät sijoittuvat korkeudelle yli 100 m merenpinnan yläpuolella ja ajoittuvat ilmeisimmin Itämeren Ancylusjärvi-vaiheen aikaisiksi. Vedentaso on ollut aluksi laskeva, kunnes järven kurouduttua jossain vaiheessa kivikaudella vedenlasku päättyi ja Pälkänevedessä alkoi vedenpinnan nousu, joka päättyi Kostianvirran puhkeamiseen v. 1604. Ennen vuotta 1604 Kostianvirran kohdalla sijaitsi pieni Hylkiänkoski, ja pääosa Pälkäneveden, Vesijärven ja Längelmäveden vesistä laski Kangasalla sijainneen Sarsanvirran kautta Roineeseen. Tuolloin Pälkäneveden pinnan on laskettu olleen 89–91 metriä merenpinnan yläpuolella. Toukokuussa 1604 vesi uursi Hylkiänkosken kohdalle suuremman uoman ja puhkaisi Kostianvirran. Puhkeamisen seurauksena Sarsanvirta kuivui. Vedenpinnan laskun on arvioitu olleen eri laskentatavoista riippuen 3,5–4,5 metriä. Ilmiö sai selityksen vuonna 1923, kun geologi Edvard Blomqvist yhdisti ilmiön maankohoamiseen. Teoriaa täydennettiin havainnoilla runsas-

Pälkäneen kunnan suunnitteilla olevan Roholan asemakaava-alueen arkeologinen inventointi toteutettiin keväällä 2013. Kaava-alueen länsiosa rajautuu Kostianvirtaan, joka tunnetaan ehkä parhaiten Suuren Pohjan sodan taistelupaikkana. Inventoinnin kohteena olleelta alueelta ei ennen inventointia tunnettu kiinteitä muinaisjäännöksiä. Taistelupaikka oli ennen inventointia huomioitu muinaisjäännöksenä, joka sijoittui virran länsirannalle käsittäen lähinnä ruotsin armeijan taisteluhautoja ja muistomerkin. Maastotöiden yhteydessä paikannettiin myös kosken itärannalta taisteluhautoja sekä saatiin talteen muutamia irtolöytöjä. Lisäksi toteutettiin POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI, LADATTU 8/2015). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS. FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

Kartta inventointialueen (1) ja Kostian muistomerkin (2) sijainnista.

KALLE LUOTO

Kostianvirran länsitörmä kohoaa korkeana virran länsirannalla.

lumisista talvista ja sateista. Myöhemmin 1950-luvulla ruotsalainen Carl Nordling arveli, että mullistukseen vaikuttivat myös paikalliset myllärit, jotka patosivat vesiä virtausta lisätäkseen. Tosin ihmisen vaikutuksesta Kostianvirran puhkeamiseen ei ole todisteita. Pälkäneveden pintaa laskettiin uudestaan vuosien 1819-1821 välisenä aikana useaan otteeseen yhteensä runsaan metrin verran. Myöhemmin Kostianvirta ruopattiin ja perattiin laiva- ja uittoliikenteen käyttöön vuosina 1914–1917. Kostianvirran niskan alueella ihmistoimintaa lienee ollut jo varhain, sillä vuonna 1879 saatiin Kansallismuseon kokoelmiin onsitaltta, jonka löytöpaikaksi on merkitty ”Kostianjoen ylinen suu”. Muita alueelle sijoittuvia löytöjä ovat sotatarvikkeet, kuten tykin- ja kiväärinkuulat. Historiallisella ajalla asutus näyttäisi pitkään keskittyneen Onkkaalan ja Pappilan alueille, nykyisen kuntakeskuksen ollessa autio vielä 1700-luvulla. Kostianvirta lienee ylitetty nykyisen Onkkaalan tien kohdalla ollutta siltaa pitkin jo varhain. Vertailtaessa vuosien 1756 ja 1763 jakokarttoja

tämän päivän karttoihin ilmenee, että raivattu viljelyala 250 vuotta sitten vastasi hyvin pitkälle nykyisiä peltoaloja alavimpien rantavyöhykkeiden ollessa laidunnettuja luonnonniittyjä. Tiestö noudattaa pääosin vanhoja historiallisia tienpohjia. Vielä 1900-luvun alussa Kostianvirran rannat ja Roholan alue näyttivät melko rakentamattomilta. Pälkäneen Kostianvirta tunnetaan erityisesti vuonna 1713 käydystä kolme päivää kestäneestä Ruotsin ja Venäjän välisestä taistelusta, jossa Fjodor Apraksinin johtamat joukot löivät Carl Gustaf Armfeltin johtaman Ruotsin armeijan. Tappion kärsinyt Ruotsin armeija joutui vetäytymään, ja alkuvuodesta 1714 käydyn Isokyrön Napuen taistelun jälkeen alkoi Isovihana tunnettu aikakausi. Venäläiset pitivät Kostianvirran taistelua Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluna pohjoisessa. Monia Pietari Suuren saavutuksia kuvannut taiteilija A. F. Zubov teki taistelusta etsauksen, jossa näkyy Kostia ympäröivine järvineen ja taistelun kulku. Vuonna 1713 Pälkäneen kirkonkylä oli vaatimaton. Asumuksia oli

KALLE LUOTO

Pälkäneen Kostian muistomerkkialueen linnoituslaitteet ja muistomerkki (oikealla) lokakuussa 2013. Taustalla näkyy ennallistettuja linnoitteita. Vasemmalla Kostianvirta.

ehkä muutamia kymmeniä, eikä ihmisiäkään liene ollut muutamaa sataa enempää. Taisteluun osallistuneet parikymmentätuhatta miestä ovat olleet paikkakuntalaisille valtaisa ihmisjoukko. Nykyisin taistelupaikasta kertoo Kostianvirran lounaispäähän 1900-luvun alussa pystytetty muistomerkki. Lisäksi paikalla sijainneita linnoitteita on ennallistettu ja hoidettu. Selkeästi tunnistettavia taisteluvarustuksia on jäljellä Kostianvirran molemmissa päissä n. 100 metrin matkalla. Jäljellä olevat taisteluhaudat ovat osin täyttyneet maasta.

tianvirran taistelu käytiin 3.–6.10.1713. Suomalaisten ja Ruotsalaisten lähteiden mukaan Ruotsin armeijan taisteluvahvuus oli 3400 sotilasta, joita vastaan taisteli 15 000 venäläistä. Venäläisten lähteiden mukaan ruotsalaisia joukkoja oli noin 7000 ja venäläisiä 14 000. Ero saattaa selittyä sillä, että Armfelt oli jakanut armeijansa 7 200 miestään eri puolille Hämettä ja taisteluun osallistui vain osa tästä joukosta. Taistelun tappiot olivat ruotsalaisten puolella 577 kaatunutta ja 233 vangiksi jäänyttä. Tappioihin kuuluivat Hämeen ja Savon jalkaväkirykmentit lähes kokonaan. Venäläisten tappiot vastasivat suuruudeltaan ruotsalaisten tappioita. Taistelun kulkua on kuvattu piirroksissa, joista aikalaiskuvauksena voitaneen pitää Aleksej Fjodorovitsh Zubovin (1682 –1750) laatimaa kuvausta taistelusta. Kuvassa on esitetty erityisesti joukkojen sijainnit ja taistelun kulku, kuten venäläisten maihinnousu Mälkiälän kylässä ja rynnäköt Kostianvirran yli. Piirroksen mukaan venäläiset ylittivät Kostianvirran kolmessa kohdassa, joista pohjoisin sijaitsee hieman

KOSTIANVIRRAN TAISTELU Syyskuussa 1713 lähti venäläinen armeija Helsingistä kohti Hämeenlinnaa. Suomea puolustavien joukkojen johtaja kenraali Carl Armfelt asettui puolustukseen Mallasveden ja Pälkäneveden väliselle Kostianvirralle eversti Stiernschanzin johtaessa linnoitustöitä. Venäjän armeija amiraali Fjodor Matvejevitš Apraksinin komennossa saavutti Kostianvirran syyskuun lopulla ja alkoi osaltaan linnoittaa virran itä- ja etelärantaa. Pälkäneen Kos-

nykyisen Lahdentien eteläpuolella, keshinnousupaikka (H). kimmäisin Onkkaalantien itäpuolella ja Ruotsalaisissa taistelun kuvauksissa käy eteläisin Nenäpään vierasvenesataman tieilmi virran kapeus ja ruotsalaisten jouknoolla. Lisäksi kuvassa on kuvattu maihinkojen kokemat vaikeudet ja mahdollisesti nousu Mälkiälään sekä ruotsalaisten joukpyrkimykset korostaa tappioon johtaneita kojen perääntyminen tai pako peltojen yli. tekijöitä. Taistelun kuvauksia tarkasteltaesKuvan perusteella Kostianvirran rannat sa tulee ilmi pyrkimys kuvata asioita omasta ovat olleet asumattomia. Lisäksi kuvassa näkökulmasta edullisesta perspektiivistä. on esitetty linnoitteita ja esteitä kahluuKostianvirran taistelupaikka on huopaikoilla. Kuva ei esitä asioita oikeassa mioitu merkittävänä paikkana jo yli 100 mittasuhteessa, mutta kuvasta saa käsitykvuoden ajan. Aluetta on kunnostettu jo sen tapahtumien kulusta. Mielenkiintoista 1900-luvun alussa nähtävyysalueeksi. Pälkuvauksessa on virran kuvaaminen melko käneen kunnan maalle pystytettiin vuonna leveäksi sekä ruotsalaisten asemien kuvaa1906 Kostian muistopatsas. Myöhemmin minen melko vahvoiksi, mikä osittain kerpaikalle on nähtävyytenä rakennettu hirtoo tarpeesta kuvata taistelun vaikeuksia sivarustus. Vuonna 1970 alueelle pystytetvenäläisestä näkökulmasta. tiin informaatiotaulu, joka poistettiin alMyöhemmin, erityisesti Suomessa, taiskukesällä 2013 ja korvattiin myöhemmin telun kulusta käytetty kuvaus löytyy H. E. uudella taululla. Suomen RauhanturvaajaUddgrenin teoksesta ”Kriget i Finland år 1713”. Kuvaus on edellistä myöhemmin laadittu. Kuvassa on esitetty ruotsalaisten joukkojen sijainti (A = jalkaväkilinnoite, B = (tykki) patteri), jotka sijoittuvat yhtenäisenä ketjuna Kostianvirran länsirannalle. Venäläisten joukkoja näyttää sijoittuvan virran töyrään (F, G; jalkaväkikaivantoja) lisäksi Lastenlinnan pohjoispuolelle (D) sekä Roholan alueelle pohjoisessa (E). Kohteet D ja E ovat venäläisten tykkiasemia. Lisäksi Mälkiälän kylän lähelle on merkitty venäläisten mai- Kartta H. E. Uddgrenin kirjasta ”Kriget i Finland år 1713”.

LASERKEILAUSAINEISTO: MAANMITTAUSLAITOS 12/2013. LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

liitto ry/Suomen sinibaretit ry on järjestänyt alueella tapahtumia ja ainakin aiempina vuosina hoitanut osan alueen kunnostustoimenpiteistä. Pälkäneen kunta on kunnostanut muistomerkkialueen kesällä 2013 osana Pälkäneen maaseutupuistohanketta. Ennen taistelua molemmat osapuolet linnoittivat muutamia viikkoja virran rantoja. Muinaisjäännösrekisteriin oli ennen inventointia rajattu muinaisjäännökseksi säilyneet LIDAR-laserkeilausaineiston perusteella laadittu kuva Kosja osin ennallistetut tian muistomerkin ympäristöstä. Punaisella rajauksella on Ruotsin armeijan ase- merkitty aineistossa näkyvät anomaliat (= taisteluhaudat). mat Kostianvirran länKesannolla oli lähinnä osa pellosta Rosirannalla. Venäläisten linnoittamat asemat holan tilan länsipuolella. Pintapoiminnan sijaitsivat virran itä- ja etelärannalla, joita tavoitteena oli löytää alueen asutusta ja ei aiemmin ole käsitelty muinaisjäännökhistoriallisia tapahtumia valaisevia löytöjä, sinä. Inventoinnin tuloksena paikannettiin tosin peltoalue on melko alavaa, ja sitä ei muutamia Roholan peltoaukean laidassa voitu pitää erityisen otollisena esihistorialsijaitsevia taisteluhautoja ja niitä ehdotetlisen asutuksen näkökulmasta. Yli-Hiissan tiin osaksi muinaisjäännöstä, jotta laajempi talon pohjoispuolella pellot olivat vielä kokonaiskuva taistelupaikasta olisi mahosittain kosteita, ja paikoittain oli talven dollista muodostaa. Hyödyllisen aineiston jäljiltä vettä. taistelun rakenteiden paikantamiseen muoKostian taistelun muistomerkin läheidosti Maanmittaushallituksen tuottama syydessä toteutetun valvonnan yhteydessä LIDAR-aineisto, jossa voidaan erottaa mm. todettiin, että maaperään kajoavat toimentaisteluhaudat. piteet kohdistuivat suurimmaksi osaksi muinaisjäännöksen ulkopuolisille alueille INVENTOINTITYÖ JA VALVONTA tai todennäköisesti aiemman maankäytön Inventointialueen tärkeimmäksi havaintuloksena tuhoutuneille alueille. Kulttuuritomenetelmäksi muodostui pintahavainkerros- tai esinehavaintoja ei valvontatyön tojen lisäksi pintapoiminta. Olosuhteet yhteydessä tehty. Havaintojen perustella pintapoiminnalle olivat peltoalueilla otolmaa-aines koostuu ainoastaan 1900-luvulliset, suuri osa pelloista oli avoimena, ja isla syntyneestä muokkauskerroksesta ja sen tutuksia oli vain pienellä osalla pinta-alaa.

alapuolisesta luonnollisesti kerrostuneesta hiekasta. Valvottu kaivuala sijaitsi Kostianvirran alajuoksulla, missä tulvat ovat kerrostaneet maata. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voitaneen pitää vanhaa pintamaata tai järvenpohjakerrosta noin 90 cm syvyydessä, jonka päälle on kerrostunut myöhemmin hiekkaa. Tulevaisuudessa tämän kerroksen ajoittaminen voisi olla mielenkiintoista, koska se saattaa edustaa 1600-lukua aikaisempaa rantavyöhykettä ja sen päälle kerrostuneet hiekkakerrokset muutamia satoja vuosia vanhoja tulvakerroksia.

Kostianvirran rannan läheisyydessä eikä inventoinnin perusteella taistelupaikan kokonaisuudesta pystytty muodostamaan kuvaa. Tärkeimmät havainnot liittyivät Kostianvirran itärannan venäläisten rakentamiin taisteluhautoihin ja muutamiin todennäköisesti taisteluun liittyviin irtolöytöihin. Inventointi tosin antoi viitteitä mahdollisuuksista, joita taistelupaikan laajempi tutkiminen arkeologisin keinoin antaisi. Arkeologisen tutkimuksen keinoin voitaisiin päästä lähemmäksi totuutta, joka saattaa vääristyä historiallisia dokumentteja tarkasteltaessa. Taistelun kuvaukset on laadittu kirjoittajan kannalta edullisesta näkökulmasta. Inventoinnin perusteella maastossa on säilynyt nykypäiviin taistelusta kertovaa esi-

TUTKIMUKSEN TULOKSIA Keväällä 2013 kartoitettiin ainoastaan taistelupaikan pohjoisosiin kuuluvia rakenteita

KALLE LUOTO

Vanhaa pintamaata tai järvenpohjakerrosta noin 90 cm syvyydessä (kohdassa E). Kerrostuman ajoittaminen olisi jatkossa mielenkiintoista, jotta voitaisiin päätellä, edustaako kerrostuma Kostianvirran puhkeamista edeltävää maanpintaa tai järvenpohjaa.

neistöä, kuten musketin ja tykinkuulia, sekä kiinteitä rakenteita. Tarkastelu olisi hyvä kohdistaa aikaisempaa laajemmalle alueelle, jotta voitaisiin mahdollisesti tavoittaa myös muita kiinteitä muinaisjäännöksiä, kuten sotilasleirejä ja taisteluun osallistuneiden sotilaiden hautoja. On oletettavaa, että taistelupaikkaan liittyy todennäköisesti muitakin rakenteita ja jäännöksiä kuin maastossa näkyvät taisteluhaudat ja tykkipatterit. Osa

keskeisestä taistelualueesta on rakennettu, ja näiden alueiden kohdalla taistelusta ei todennäköisesti ole säilynyt merkkejä maastossa. Toistaiseksi rakentamattomilla alueilla saattaa arkeologisilla menetelmillä olla vielä tavoitettavissa jälkiä taistelusta, ja siinä mielessä myös reuna-alueiden merkitys korostuu. Tästä syystä kohteiden arvottaminen ja tutkiminen kokonaisuutena olisi lähitulevaisuudessa tärkeää.

SURVEY OF ROHOLA, PÄLKÄNE SUMMARY An archaeological survey of the projected Rohola planning zone in the municipality of Pälkäne was conducted in spring 2013. The western part of the zone is delimited by the Kostianvirta river, which is probably best known as a battlefield in the Great Northern War. Before the survey, no ancient monuments were known in the area.

The battlefield had previously been identified as an ancient monument. Located on the west bank of the river, it mainly comprises Swedish army entrenchment and a war memorial. Fieldwork also identified trenches on the east bank of the river, and a few stray finds were collected. An archaeological supervision of digging near the war memorial was also carried out for a few days.

ARKISTOLÄHTEET Kansallisarkisto, H62:2/2-14 Onkkaala (kartta).

Kansallisarkisto, H62:2/1 Onkkaala. Kartta ja selitys pelloista.

Kansallisarkisto, HyTo Ia. 795:/- - 1-2. Karta öfver Kostianvirta i Pälkäne.

Poutiainen H., Jussila T. Pälkäne Epaala-Kuuliala osayleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2009. Mikroliitti Oy 2009.

Poutiainen H., Sepänmaa T. Kostiala Nenänpää, Asemakaava-alueen muutosalueen arkeologinen tarkastus 2006. Mikroliitti Oy 2006. Pälkäne. Arkeologinen inventointi 19.6.-14.7.1995. Kenttätyöt: Jouko Pukkila & Ville Laakso, raportti: Juha-Matti Vuorinen. Tampereen museot 1996.

Зубов А.Ф. План сражения у реки Пелкиной (Пялькане). 1713. - The Pushkin State Museum of Fine Arts (Moskova), Инв. ГР-6581: http://www.russianprints.ru/printmakers/z/zubov_alexey/srazhenie_u_pelkinoy.shtml

KIRJALLISUUS Myllykylä T. 1991: Suomen kanavien historia. Otava.

Mäntylä J. 2004: Sarsan maisema mullistui yhdessä yössä. - Tiede 4/2004. Rapola F. O. 1908: Suomen maakunnat 4. Häme. Helsinki. Uddgren H. E. 1906: Kriget i Finland år 1713. Stockholm.

Vuoristo K. 2005: Pälkäneen rauniokirkko rautakautisten kylien keskellä. - Pirkan maan alta 6. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 85. S. 51-60.

KIRSI LUOTO

Arkeologinen putkikaivannon valvonta Lempäälän Rikalan kanavalla keväällä 2013 Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy suoritti keväällä 2013 vesiputkikaivannon arkeologisen valvonnan Lempäälän Rikalassa, kahden historiallisen ajan kiinteän muinaisjäännöksen läheisyydessä ja alueella. Valvonta liittyi hankkeeseen, jossa Lempäälän kunta suunnitteli Lempäälän Rikalan kanava-alueen kunnostusta. Hankkeella pyritään parantamaan ympäröivien järvien tilaa johtamalla hapekasta vettä kanavan kautta Vanajaveden Korteselästä Rikalanjärveen ja Heinälahteen. Pirkanmaan maakuntamuseo edellytti lausunnossaan kanavan sulkualueen eteläpuolelle kaivettavan ja veden virtausta tehostavan putken kaivutöiden arkeologista valvontaa. Putken itäkoillispää yhdistyy kiinteään muinaisjäännökseen Rikalan kanavayritys, ja putkilinjan läheisyydessä sijaitsee Rikalan historiallinen kylätontti. Lisäksi arkeologista valvontaa tai koetutkimusta edellytettiin kanava-alueella kohdassa, jossa sijaitsee mahdollisia vanhan sillan rakenteita ja historiallinen tielinja. Tässä artikkelissa keskitytään kuvaamaan Rikalan kanavayrityksen alueen arkeologisen valvonnan yhteydessä tehtyjä havaintoja.

RIKALAN KANAVAYRITYS Rikalan kanava oli 1700-luvun lopulla Ruotsin kuningas Kustaa III:n Lempäälässä käynnistämä kanavahanke, jolla oli tarkoitus avata suora vesiliikenneyhteys Pyhäjärven ja Vanajaveden välille. Kustaa III teki Suomessa vuonna 1775 laajan kiertomatkan, jonka yhteydessä hallitsija antoi käskyn Rikalan kanavan rakentamiseksi. Kanavointityön tarkka aloitusajankohta ei ole tiedossa, mutta työ on alkanut viimeistään vuonna 1776, sillä tuolloin työmaan säilyneet kanavatilit alkavat. Kanavan varsinainen rakentaminen aloitettiin vuonna 1778. Kanavan rakennusvaiheita on lähteiden niukkuuden vuoksi ollut vaikea selvittää,

mutta vuoden 1786 valtiopäiväkertomuksen perusteella tiedetään kaivutyön osoittautuneen oletettua vaikeammaksi. Maata kerrotaan sortuneen kaivantoon joka vuosi niin, että tehty työ oli aina seuraavana vuonna uusittava. Tuohon mennessä kuitenkin puolet kaivannosta oli valmis, ja myös rakennusaineita oli tuotu paikalle. Kanavointityöt olivat vuoteen 1788 mennessä edenneet niin pitkälle, että kanavan seinämiä olisi jo kivetty, patoja valmistettu sekä koko uoma kaivettu Vanajavedestä Pyhäjärven puolelle. Sulkutyömaan läheisyyteen kanavan länsiosaan oli pystytetty varastoja, talli, paja, hiilivaja sekä mylly. Mielenkiintoista on,

nen työväki lienee majoitettu lähitaloihin. Esimerkiksi kanavahanketta johtanut David Widén oli majoittunut läheiseen Pulpun taloon. Kanavasta oli valmiina tarkoitus tulla noin kaksi kilometriä pitkä ja siihen oli määrä rakentaa yksi kivestä muurattu 24 metriä pitkä ja 4,5 metriä leveä sulku. Tarkat sulkusuunnitelmat ovat säilyneet, ja niiden perusteella sulku olisi tekniikaltaan ollut samantapainen kuin Trollhättanin kanavan sulut Ruotsissa. Varsinaisen kanavan sulun rakentamiseen ei louhintatöitä lukuun ottamatta kuitenkaan koskaan päästy. Koska kanavan työvoima koostui lähes yksinomaan sotilashenkilöstöstä, Valvonta-alueen sijainti Rikalan kanavan länsipäässä. vuonna 1788 alkanut sota (ns. Kustaa III:n että kanavan suulle rakennettu mylly oli sota) Venäjää vastaan keskeytti rakennustehty sementin valmistamista varten. Myltyöt työntekijöiden lähdettyä sotaan. Vielä lyyn liittyy myös kanavasta vetensä saanut sodan kuluessa töitä pyrittiin jatkamaan myllyoja. Ylimääräisen veden johdattamipaikallisin voimin, mutta heikolla menesseksi pois työmaalta oli kanavan pohjois- ja tyksellä. Huhtikuussa 1789 työt kanavalla eteläpuolelle kaivettu ojia. Sulkualueen itäkuitenkin lopetettiin sodan pitkittymisestä puolelle oli lisäksi rakennettu väliaikainen johtuen. Vuonna 1797 koko työmaa oli selpato. Kanavatyömaalla oli edellisten lisäksi vitetty niin, että varastot ja rakennukset oli myös asuinhuoneita sisältävä toimistorapurettu ja kuljetettu pois, ja vain varsinainen kennus, ruutivarasto, hygieniatiloja ja kaksi kanavakaivanto oli jäljellä. Kanavatyömaan kellarikuoppaa. Käytännön syistä varsinairakennukset, työkalut ja tarvikkeet myytiin POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI, LADATTU 18.8.2015). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

huutokaupalla. Kerrotaan, että osa työmaalta yli jääneistä muotoon hakatuista kivistä olisi päätynyt Lempäälän kirkon aitaan, osa Kuokkalankosken ylittävän sillan rakennusaineiksi. Rikalan kanavahanke ei ilmeisesti koskaan saanut virallista lopettamispäätöstä. Vielä autonomian ajalla tehtiin selvityksiä Rikalan kanavahankkeen loppuunsaattamiseksi. Yrityksistä huolimatta Rikalan kanava ei kuitenkaan koskaan valmistunut, ja myöhemmin vain muutama kilometri Rikalasta pohjoiseen rakennettiin Pyhäjärven ja Vanajaveden yhdistävä Lempäälän (Lempoisten) kanava. Tämä kanava avattiin laivaliikenteelle vuonna 1873. Rikalan kanavahankkeella on kuitenkin erityistä merkitystä maamme kanavahistorialle, sillä se on ensimmäinen ja myös ainoa sulku-

kanavasuunnitelma, jonka valtiovalta yritti toteuttaa Ruotsin vallan aikana. Varhaisimmat tiedot kanavasta muinaisjäännöksenä löytyvät Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina toimineen A.O. Heikelin Pirkkalan kihlakunnan inventoinnista vuodelta 1882. Myöhemmin suoritetuissa muinaisjäännösinventoinneissa on Rikalan kanava noteerattu vain satunnaisesti. Vasta vuonna 2002 valmistuneessa Timo Jussilan muinaisjäännösinventoinnissa kanava on huomioitu 1.luokan kiinteänä muinaisjäännöksenä. Koko kanavan alue on inventoitu Juha Ruohosen toimesta vuonna 2007 valmistuneessa Rikalan kanavan arkeologisessa inventoinnissa, josta tämänkin luvun tiedot koskien kanavahanketta on saatu. Inventoinnin yhteydessä Ruohonen kartoitti kanava-alueelta ja etenkin RUOHONEN 2007, LIITE 2, KARTTA 5

Ote Rikalan kanavaa kuvaavasta kartasta autonomian ajalta (1849). Kuvassa kanavan suunnitellun sulun alue ja kanavan eteläpuolinen myllyoja

RUOHONEN 2007, LIITE 1, KARTTA 5

Ote v. 2007 inventoinnin Rikalan kanavan länsipäätä käsittelevästä yleiskartasta. Asemoinnit Ruohosen tekemiä Widénin 1787 kartan mukaan.

sen länsipäästä useita kanavaan ja kanavan ylittävään historiallisen tielinjaan liittyviä rakenteita tai niiden osia. Rikalanjärven puoleisessa päässä, valtatien 9 länsipuolella, kanavakaivanto on selvästi näkyvissä. Ennen kunnostusta kanava erottui tällä alueella kuivana ja ojamaisena rakenteena.

kua. Maastomerkinnät perustuivat Juha Ruohosen asemointiin kanavan sulkualueen rakenteista, joiden perusteella kunnan mittaryhmä mittasi kyseiset pisteet maastoon. Valvonnan yhteydessä pisteiden sijainnit tarkastettiin arkeologin toimesta. Kanavan länsipään silmämääräisessä havainnoinnissa löydetyt ilmiöt dokumentoitiin ja merkittiin maastoon. Samassa yhteydessä suunniteltu putkilinja merkittiin maastoon paaluilla. Rikalan kanavan länsipäädyssä kaivutyö suoritettiin arkeologin valvonnassa puhtaaseen pohjamaahan saakka, minkä jälkeen kaivanto kaivettiin loppusyvyyteensä ilman valvontaa. Valvotun kaivannon syvyydeksi tuli noin 1 metri, kun kaivannon loppusyvyys oli noin 5 metriä. Kaivutyö suoritettiin käyttäen järeää kaivinkonetta, jonka kauhan leveys oli noin metrin. Putkilinjauksen kokonaispituus oli noin 130 metriä ja alkule-

KÄYTETYT METODIT Valvonnan aluksi valvottavat linjanosat ja niiden lähistö tarkastettiin maastossa silmämääräisesti. Huhtikuussa suoritetun arkeologisen valvonnan yhteydessä historiallisen sillanpaikan lähistöllä havaittiin maanpäällisiä merkkejä vanhasta tielinjasta. Kanavan länsipäässä, jossa valvontaa suoritettiin toukokuussa, oli Rikalan kanavaan liittyvät ilmiöt (kanavaan liittyvät ulkorakennusten paikat ja padon kiveys) merkitty maastoon paaluilla Lempäälän kunnan toimesta jo ennen valvonnan al-

KIRSI LUOTO

Kanavan länsipäädyn valvonta-alue merkittynä maastoon paaluilla. Kuvattu idästä.

veys noin 7 metriä. Löydetyn rakenteen A kohdalla putkikaivannon kokonaisleveys oli noin 15 metriä. Rakenne kaivettiin esillä olevalta osaltaan tasoon 1 käsin ja dokumentointiin valokuvaamalla ja piirtämällä siitä tasokartta. Valvonnan lopuksi säilytettäväksi määrätty rakenne peitettiin suodatinkankaalla ja suojaavalla maakerroksella.

MAHDOLLISET TYÖMAAN AIKAISEN PADON PERUSTUKSET Kanavan länsipäätyyn suunnitellun putkilinjauksen kaivun yhteydessä havaittiin merkkejä todennäköisesti Rikalan kanavan rakentamiseen liittyvästä kivirakenteesta (rakenne A). Peltokerroksen alaisessa savessa oli havaittavissa heti muokatun KIRSI LUOTO

Rakenteen A sijainti kanavauoman eteläpuolella. Kuvattu idästä.

KIRSI LUOTO

naisjäännöksestä ilmoitettiin museoviranomaiselle. Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijan ohjeistuksen mukaisesti kaivettua aluetta laajennettiin kohti pohjoista noin 6 neliömetrin verran, jotta ilmiön luonnetta voitiin havainnoida paremmin. Paljastunut kivirakenne sijaitsi pohjasaven seassa, noin 1 metrin syvyydessä maanpinnasta. Rakenne koostui särmikkäistä lohkokivistä, joista kahdessa oli havaittavissa porauksen jälkiä. Kivet, jotka olivat halkaisijaltaan 15–100 cm, muodostivat nelikulmaisen rakenteen, jonka esiin kaivettu laajuus oli 3,5 x 3,5 metriä. Rakenne jatkui kaivannon pohjoisprofiiliin kohti kanavauomaa ja sijaitsi suorassa kulmassa kanavaan nähden. Kiviä, jotka pääasiassa olivat kooltaan jyhkeitä, oli rakenteessa 1–3 kerroksessa. Rakenteen etelä- ja itäsivuilla

Rakenne A kuvattuna pohjoisesta. KIRSI LUOTO

KUVAT: KIRSI LUOTO/ KULTTUURIYMPÄRISTÖPALVELUT HEISKANEN & LUOTO OY

Poran jälki kivessä rakenteen länsiosassa. Kuvattu etelästä.

kerroksen alla muutamia halkaisijaltaan 20–30 cm olevia kiviä. Kivet eivät aluksi vaikuttaneet liittyvän toisiinsa tai muodostavan säännöllistä rakennetta. Kun savikerroksen kaivuuta jatkettiin, huomattiin kivien muodostavan noin 4 metrin pituisen länsi-itäsuuntaisen rakenteen, joka jatkui kaivannon pohjoisprofiiliin. Kivien seassa oli myös puuta. Tässä vaiheessa kaivutyö keskeytettiin ja löytyneestä kiinteästä mui-

Rakenteen A kaakkoiskulmaan kaivettiin syvempi kaivanto, jonka avulla voitiin tarkastella sen profiilia pieneltä alueelta. Kuvattu etelästä.

RUOHONEN 2007, LIITE 2, KARTTA 15.

David Widénin kanavan työmaata kuvaava kartta vuodelta 1787

oli savimaassa havaittavissa lankkumaisia puujäännöksiä. Ruohosen inventoinnissa yhtenä Rikalan kanavaan liittyvänä alakohteena esitellään kanavan seinämässä sijaitsevaa kiveystä, joka alkaa nykyisen pellon laidasta kanavaan viettävästä rinteestä. Maantasainen, savimaassa sijaitseva kiveys oli leveimmillään 3 m ja koostui 30-50 cm halkaisijaltaan olevista kivistä. Kivet olivat vaihtelevan kokoisia, mutta pääasiassa kookkaita. Kiviä sijaitsi kanavan rinteessä useassa kerroksessa. Ruohosen havaintokohta kanavan rannassa on noin 8 m itään rakenne A:sta. Inventointikertomuksessa ei mainita millä tarkkuudella tai laitteella kiveyksen sijaintiin liittyvät mittaukset on tehty. Vuoden 1787 David Widénin laatimaan Rikalan sulkutyömaata kuvaavaan karttaan on noin 20 m sulkualueen itäreunasta merkitty kanavan rakentamisen aikaisen padon sijaintipaikka. Tämä on noin 10 m länteen rakenteen A sijaintipaikasta. Rakenteen A järeys ja sijainti

syvällä savimaassa puhuvat sen puolesta, että kyseessä ovat jonkin massiivisen rakenteen perustukset. On mahdollista, että kivirakenne on osa kanavan työmaan aikaisen padon perustusta. Tätä tulkintaa tukee rakenteen sijainti suorassa kulmassa kanavauomaan nähden. Hypoteesin kumoamiseksi tai vahvistamiseksi pitäisi selvittää, jatkuuko rakenne kanavauomaan saakka vai ei, sekä suorittaa perustuksen rakennetta yksityiskohtaisemmin valottavia kaivaustutkimuksia. Ruohosen v. 2007 havaitsema kiveys sijaitsee hyvin lähellä rakennetta A, ja on mahdollista, että kyseessä on kaksi eri havaintoa koskien saman rakenteen eri osia. Kevään 2013 valvonnan yhteydessä rakenteen A kohdalla havaittiin kanavauoman seinämässä joitakin kiviä, mutta edellisvuoden kuivunut aluskasvillisuus vaikeutti havaintomahdollisuuksia. Jatkossa rakenteen A ja kanavauoman välistä maastonkohtaa voitaisi tutkia myös ilman maahan kajoavia toimenpiteitä, esimerkiksi geofysikaalisin menetelmin.

ARCHAEOLOGICAL SUPERVISION OF A PIPE TRENCH AT RIKALA CANAL IN LEMPÄÄLÄ IN SPRING 2013 associated with the construction of the Rikala canal. In the clay immediately below the cultivated layer, a few stones 20– 30 cm in diameter were seen. The stones formed a west-east structure of which 3.5 m by 3.5 m was visible, and the structure continued in the northern profile of the trench towards the canal. There were also remains of wooden planks among the stones. It is possible that the wooden structure is a part of the foundations of a dam used during the construction of the canal. This interpretation is supported by markings on a map of the canal dating back to the late 18th century.

SUMMARY In spring 2013, Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy carried out archaeological supervision of a pipe trench at Rikala in Lempäälä. The supervision was associated with a project in which the municipality of Lempäälä was planning to recondition the canal area at Rikala. The east-northeastern end of the planned water pipe connects to an old boat canal classed as an ancient monument (Rikalan kanavayritys), and the historic village plot of Rikala is located close to the pipeline. During the supervision there were discovered signs of a stone structure, probably

LÄHTEET Jussila, Timo 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset 2002. 1. Maastoinventoinnin raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto. Luho, V. 1940. Luettelo Lempäälän pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. - Museoviraston arkisto. Museovirasto, Kulttuuriympäristö rekisteriportaali, Muinaisjäännösrekisteri:

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.apx

Museovirasto, Kulttuuriympäristö rekisteriportaali, Kulttuuriympäristön tutkimusraportit, arkeologia: http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx Ruohonen, Juha 2007. Lempäälä. Rikalan kanava-alueen arkeologinen inventointi 2007. Pirkanmaan maakuntamuseo. Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.

Vuorinen, J-M & Sipilä Marja 1995. Lempäälä. Arkeologinen inventointi toukokuussa 1994. Kenttätyöt Marja Sipilä. Raportti Juha-Matti Vuorinen. Tampereen museot 1995. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.

KIRJALLISUUS Alanen, Timo & Kepsu, Saulo (toim.) 1989. Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 505. Arajärvi, Kirsti 1959. Lempäälän historia. Tampere.

Heikel A. O 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 38. S. 1-98. Myllykylä, Turkka 1991. Suomen kanavien historia. Otava.

Ruohonen, Juha 2008. Lempäälän Rikalan kanava-alueen arkeologinen selvitys. - Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuksia 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105. S. 62-73.

ULL A LÄHDESMÄKI

Arkeologisen kenttätutkimuksen ja muinaismuistojen suojelun historiaa MUSEOVIRASTO (K. 3987)

Viljakkalan kirkon liepeillä ovat meneillään Muinaistieteellisen toimikunnan arkeologiset kaivaukset, joissa A.M. Tallgren tutki kesällä 1914 rautakautista kalmistoa. Kaivajat erottuvat rinteellä kuvan vasemmassa reunassa.

”MAJESTEETTI JULISTAA RAUHOITETUKSI” Muinaismuistojen suojelun normit, arkeologiset kenttätutkimukset ja suojelun viranomaistoiminta eivät ole nykyajan keksintö vaan ne omaavat pitkän historian. Keskiajan Ruotsin maanlaeissa säänneltiin jo 1300- ja 1400-luvulla muinaisista esinelöydöistä ja määrättiin ne jaettavaksi kruunun ja löytäjän kesken, mikäli julkisen kuulutuksen jälkeen niille ei ilmaantunut

omistajaa. Säädöksissä korostuivat metallien arvo ja omistussuhteet; kulttuurisia merkityksiä muinaisille esineille annettiin vasta myöhemmin. Suurvalta-ajan Ruotsissa vuonna 1666 laadittu kuninkaallinen julistus eli plakaatti ”Kongl: Mayst:s Placat och Påbudh Om Gamble Monumenter och Antiquiteter” on vanhimpia muinaisjäännösten rauhoituksesta säädettyjä lakeja. Länsimaissa niitä alettiin säätää 1800-luvulta lähtien.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ensimmäinen arkeologista aineistoa kiinteitä muinaisjäännöksiä suojeleva laki on vuodelta 1882, ja Yhdysvalloissa säädetty Antiquities Act on vuodelta 1906. Vanhinta muinaisjäännösten suojelua leimasi Ruotsin kuninkaiden tarve vahvistaa kruunun kunniaa ja perustella valtiollista olemassaoloa ulottamalla oma historia muinaisuuteen asti. Muinaisjäännökset yhdistettiin Ruotsin muinaisten hallitsijoiden saavutuksiin. Muinaistutkimuksen alkaminen osallistui suurvallan kuvan vahvistamiseen. Arkeologialla oli siis poliittista ulottuvuutta jo varhain - plakaatin laatimiseenkin osallistui merkittävä vaikuttaja, valtakunnankansleri Magnus Gabriel de la Gardie. Plakaatissa muinaisilla jäännöksillä tunnustettiin ensimmäisen kerran olevan luontaista, olennaista merkitystä. Se oli ensimmäinen yritys säädellä muinaismuistojen suhdetta yhteiskuntaan: ”Älköön kukaan, olkoonpa hän ken tahansa, uskaltako millään tavalla repiä maahan ja hävittää niitä linnoituksia, huoneita, varustuksia, vallituksia tahi kiviroukkioita, joita vielä ehkä muutamin paikoin voi löytyä, olkootpa niiden jäännökset kuinka vähäpätöiset hyvänsä (…), vaan antakoon niiden olla aivan liikuttamatta, oikeilla, entisillä paikoillaan, samoin myös kaikki kokoon kannetut multakasat ja hautakummut (…), sillä Kuninkaallinen Majesteetti julistaa rauhoitetuiksi kaikesta luvattomasta liikuttamisesta (…) ja ottaa kuninkaalliseen huostaansa ja suojelukseensa (…).” Plakaatin säännökset koskivat myös Ruotsin valtakuntaan kuuluvaa Suomea,

ja plakaattia kuten siihen liittyvää kehotusta kerätä tietoja muinaismuistoista luettiin kirkoissa saarnastuoleista. Plakaatin periaatteet olivat voimassa yli 200 vuotta. ORGANISOITU MUINAISJÄÄNNÖSTEN SUOJELU ALKAA SUOMESSA Suomen tultua osaksi Venäjää vuonna 1809 vanha Ruotsin vallan aikainen plakaatti ja Ruotsin valtakunnan lain 1734 määräykset irtaimista muinaisesineistä olivat edelleen voimassa, mutta käytännössä lähes unohtuneita. Yhteiskunnan olosuhteiden muutos teki suomalaisuuden tutkimisesta ajankohtaista. Suuriruhtinaskunnan alueelta tunnettujen muinaisjäännösten tuntemuksen ja arvostuksen lisääntyessä niiden säilyttämisestä tuli tärkeää. Aiempaa plakaattia yksityiskohtaisempi ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelusta” säädettiin vuonna 1883 ja vuotta myöhemmin perustettiin valtion ylläpitämä, suojelusta vastaava Arkeologinen Toimisto, sittemmin Muinaistieteellinen toimikunta ja vuodesta 1972 Museovirasto. Rauhoituksen pääperiaate muotoiltiin asetuksessa seuraavasti: ”Aleksander Kolmas, Jumalan armosta, tekee tiettäväksi, että kaikki kiinteät muinaisjäännökset otetaan lain suojelukseen eikä siis maan omistaja tahi haltija taikka muu henkilö saa niitä muuttaa, liikuttaa tahi hävittää muulla ehdolla, kuin laissa alempana säädetään”. Asetus sisälsi luettelon muinaisjäännöksistä ja antoi ohjeita maankäytön toteuttamisesta. Lisäksi annettiin säännökset

A. HACKMAN / MUSEOVIRASTO (K. 3319)

Arkeologiset kaivaukset käynnissä Sääksmäellä Huittulankylän raitin varrella torppari Kalle Rauhan tuvan pihassa. Paikalla sijaitsi Kiiliän rautakautinen kalmisto, jota arkeo logi Alfred Hackman tutki vuonna 1913.

jäännöksen luvattomasta vahingoittamisesta ja hävittämisestä, mistä rangaistuksena oli sakkoja. Rangaistuksen laadusta ja vahvuudesta keskusteltaessa otaksuttiin, että rikkomisrikoksia tulisi harvoin ja että muinaisjäännöksiä oli vain vähän. Asetukseen sisältyi periaate, että mikäli maanomistaja tahtoi maankäyttöhankkeen vuoksi poistaa kiinteää muinaisjäännöstä, hänen tuli ilmoittaa asiasta kruununpalvelijan tai maistraatin kautta läänin kuvernöörille. Tämä ilmoitti asiasta Muinaistieteelliselle toimikunnalle, joka ratkaisi asian. Mikäli maanomistajan kajoamispyyntöön ei suostuttu, valtio lunasti jäännöksen maksamalla korvausta. Poistaminen taas edellytti, että ennen maankäyttöä

Muinaistieteellinen toimikunta voi tutkia jäännöksen. Periaate merkitsi käytännössä sitä, että muinaisjäännös tuli maankäytössä suojelluksi vain, jos valtio lunasti sen. Muutoin jäännös jäi maanomistajan hyvän tahdon varaan eikä sellaisessa tilanteessa useinkaan säilynyt. Huomionarvoista on myös, että muinaismuistoasetuksella säänneltiin sekä muinaismuistojen että arvokkaiden rakennusten suojelusta. Periaate säilyi vuoteen 1963 muinaismuistolain säätämiseen saakka. MUINAISMUISTOLAKI Valtiollinen itsenäistyminen muutti arkeologian yhteiskunnallista merkitystä. Kuva muinaisuudesta muuttui ja jossain määrin

marginalisoitui. Nykyisin voimassa olevan muinaismuistolain valmistelu vuonna 1946 tehdystä eduskunnan toivomusaloitteesta komiteanmietintöön ja hallituksen esityksiin kesti pitkään, vaikka sodanjälkeisessä yhteiskunnassa lainsäädännön ajanmukaistamista pidettiinkin tarpeellisena. Maankäyttö oli runsastunut asutuksen leviämisen ja tilojen pirstoutumisen johdosta, ja tekniikan kehitys tarjosi mahdollisuudet yhä suurempiin maastoa muuttaviin hankkeisiin. Yhdyskuntarakentamisen rajun muutoksen lisäksi uudistustarvetta perustelivat asetuksen ilmeinen vanhentuneisuus ja useat puutteet sääntelyssä.

Yksi lakiuudistuksessa järjestettävä asia oli muinaismuistojen ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten sääntelyn eriyttäminen. Uudistusta käynnistettäessä todettiin, että sivistyshistoriallisesti huomattavat rakennukset ovat toiselle kuuluvaa, tavallisesti käytössä olevaa omaisuutta, jota ei ole syytä sisällyttää enää samaan lakiin, kuten oli ollut laita 1600-luvulta lähtien. Uudessa muinaismuistolaissa oli tarkistettu luettelo muinaisjäännöksistä; rajojen määräämisestä ja suoja-alueesta oli annettu säännökset, jäännösten huomioon ottamisen periaatteet yleisissä työhankkeissa

MUSEOVIRASTO

Varhainen kartta Vammalan Pentin linnavuoresta. Kartta sisältyi muinaismuistojen keruutyötä tehneen pastori H. A. Reinholmin 1860 ja 70-luvulla tekemiin kuvauksiin Kokemäenjoen vesistön alueelta. (Finlands fornborgar. 8, Kumo vattensystem s. 72). Kartan laati R. H. Klingstedt.

MUSEOVIRASTO (K.7589)

Kangasalan Toikkolan Mäkirinteen (Sundinmäki) pihapiirissä tutkittiin vuonna 1930 arkeologi Alfred Hackmanin johdolla rautakautista kalmistoa.

oli uudistettu ja hylyt otettiin ensi kerran mukaan sääntelyn piiriin. Työhankkeiden velvollisuuksista säädettiin uusia periaatteita. Laki sisälsi myös säännöksen muinaisjäännösten selville ottamisen velvollisuudesta etukäteen. Kolme vuosisataa aikaisemmin omaksuttu kiinteiden muinaisjäännösten rauhoitus säilyi ja koski kaikkia kiinteitä muinaisjäännöksiä, olivatpa ne ennestään tunnettuja tai vielä löytymättä. Aiemmassa asetuksessa ongelmallista oli ollut se, että käytännössä muinaisjäännös tuli maankäytössä suojelluksi vain, jos valtio lunasti sen. Tätä periaatetta ei muinaismuistolaissa enää ollut. Lakiin kirjattiin kuitenkin säännös rauhoitusperiaatteesta poikkeamisesta.

VARHAISIA MAININTOJA YLÄ-SATA KUNNAN JA POHJOIS-HÄMEEN MUINAISMUISTOISTA Pirkanmaan maakunta muodostettiin vuonna 1958 Satakunnan ja Hämeen pohjoisosista. Tiedot maakunnan muinaismuistoista ovat karttuneet yli 200 vuoden aikana. Varhaisimpia kirjallisia merkintöjä Suomen muinaismuistoista voi etsiä papiston laatimista kertomuksista, joita alettiin tehdä 1660-luvulla kuninkaallisen plakaatin määräyksen velvoittamana. Niukkoja mainintoja 1600-luvun loppupuolelta on julkaistukin myöhemmin, mutta niistä ei löydy merkintöjä Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen alueelta. On epävarmaa, laativatko alueen papit lainkaan näitä kertomuksia. Kuvaukset koskevat lähes yksinomaan Ahvenanmaata ja Pohjanmaata.

Varhainen kirjallinen kuvaus pirkanmaalaisesta muinaismuistosta on maanmittari Daniel Hallin Pirkkalan pitäjää koskevassa dokumentissa, joka on päivätty vuodelle 1783. Hän kertoi Näsijärven rannalla Reuharinsaaressa sijaitsevasta lapinrauniosta. Hall merkitsi lapinraunion isojaon karttaan ja kuvasi muinaista hautaröykkiötä ja siitä löytyneitä saviastianpaloja. Alueen muinaismuistoista voi löytää myös lyhyitä viitteitä 1700-luvun lopulta Suomen ensimmäisestä sanomalehdestä ”Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo”. Lehden numerossa 15.4.1775 kerrottiin muinaisista linnoista mm. Aulangolla ja Janakkalan Hakoisissa. Lisäksi mainittiin, että Sääksmäellä ja Pälkäneellä pitäisi olla useita paikkoja, joissa kansan kertoman mukaan oli muinainen linna. Syyskuun 30. päivänä 1778 lehdessä kirjoitettiin lappalaisten muinaisista asuinsijoista ja mainittiin Hämeessä olleen lappalaisten linnan Näsijärven saaressa Messukylän pitäjässä. Lempäälän Päivääniemen rautakautinen kalmisto lienee tunnetuimpia alueen muinaisjäännöksiä, ja se mainittiin lehdessä 30.5.1791. Kirjoittelu jatkui 1800-luvun sanomalehdissä, kuten Uudessa Suomettaressa, Tampereen Sanomissa ja Morgonbladetissa. Päivääniemestä, Lempäälän Aimalasta ja Akaan sakastista kirjoittivat Borgå Tidning, Åbo Tidning ja Morgonbladet 1830-, 1870- ja 1880-luvuilla. Yleisemmin muinaismuistojen suojelusta ja niiden hävittämisestä kirjoittivat 1800-luvun lopulla valtionarkeologi J. R. Aspelin ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Sakari Topelius. MUINAISESINEITÄ OTETAAN TALTEEN Pirkanmaalta kuten muualtakin Suomesta on hyvin varhaista tietoa tavasta ottaa talteen vasarakirveitä ja säilyttää niitä ”ukko-

senvaajoina”. Kiviesineiden käyttö taikakaluina oli yleismaailmallinen ilmiö, joka hiipui kansan keskuudessa vähitellen, kun omaksuttiin käsitys siitä, että ne olivatkin muinaisten ihmisten tekemiä. Ruotsin vallan ajalla muinaisesineistä olivat voimassa aluksi keskiajan maanlait, sitten vuoden 1666 kuninkaallisen plakaatin säännöt ja vuoden 1734 valtakunnan lain varkauden kaaren säädökset. Muinaisesineitä kerättiin antikvaarisesti harrastuneiden henkilöiden voimin ja sittemmin valtiovallan ohjaamana jo varhain, ja niistä muodostui vähitellen museoituja kokoelmia. Varhaisimmat Pirkanmaan alueelta Helsingin yliopiston historialliseen museoon (sittemmin Kansallismuseo) toimitetut esineet on löydetty 1830-1850-luvuilla. Saattoi kulua vuosia esineen löytymisestä siihen, että se päätyi museoon ja luetteloitiin sen kokoelmaan. Varhaisin tunnettu museoon päätynyt löytö on Sääksmäeltä vuonna 1834 löytynyt vasarakirves. Sen löysi Vanajanselän lahdenpohjukasta Aleksanteri Kallenpoika Levander. Esine oli kulkeutunut Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori C. A. Gottlundille, joka lahjoitti sen myöhemmin museoon. Seuraavat kokoelmaan lähetetyt esineet ovat Kangasalta (vasarakirves, löytöaika epävarma, luetteloitu 1840), Urjalasta (pronssineula, löytynyt 1841, lahjoitettu museoon 1842), Mouhijärveltä (vasarakirves, löydetty 1841, lahjoitettu 1850) ja Vesilahdelta (kivikirveitä ja kivinen kourutaltta, löytöaika epävarma, lunastettu 1854). Urjalassa talteen otetun pronssineulan tarina on poikkeuksellinen: esine löytyi ammutun villihanhen kuvusta. Mouhijärven vasarakirves löytyi puolestaan kolmen tynnyrin syvyydestä kaivettaessa hautaa kirkkomaalla. Esineen toimitti museoon kruununnimismies. Vesilahdelta löytyneet

MUSEOVIRASTO (A128:29)

Kirmukarmun kalmistomäki Vesilahden kirkolla arkeologi Heikelin kuvaamana vuonna 1897. Kuvausaikana rautakautinen kalmisto oli vielä suureksi osaksi ehjä. Kuva on otettu Vesilahden kirkolle johtavalta maantieltä.

kiviesineet tulivat talollisen poika Emanuel Kuparilta, jolle maksettiin löydöstä yksi hopearupla. Ensimmäiset kokoelmaan päätyneet esineet ovat lähes poikkeuksetta vasarakirveitä, jotka erottuvat selvästi luonnonkivistä ja joita kansa piti pitkään ukonvaajoina. Kansanomainen käsitys on todennäköisesti vaikuttanut esineiden tunnistamiseen ja talteen ottamiseen. Arkistoaineistojen perusteella 1800-luvulla Helsingin yliopiston historialliseen museoon lahjoitettiin tai annettiin lunastettavaksi muinaisesineitä Akaasta, Karkusta, Kuhmalahdelta, Kurusta, Lempäälästä, Orivedeltä, Pälkäneeltä, Sahalahdelta, Sääksmäeltä, Tampereelta, Teiskosta, Tottijärveltä, Vesilahdelta, Viljakkalasta ja Ylöjärveltä. Varhaisin Tampereelta pe-

räisin oleva museoon luetteloitu esine on lyseolainen V. K. Lundahlin vuonna 1865 löytämä kiviesine, jonka löytöpaikka ei ole enää tiedossa. Esineitä lahjoitettiin 1900-luvun alusta lähtien myös vastaperustettuun Hämeen museoon. KIHLAKUNNANKERTOMUSTEN TIETOJA PIRKANMAAN MUINAISJÄÄNNÖKSISTÄ Suomen Muinaismuistoyhdistys organisoi stipendivaroin keruumatkoja kihlakuntiin 1870-luvulta lähtien. Keruutyötä tekivät varsinkin kansakoulunopettajat. Keruutyöllä haluttiin kartuttaa tietoja muinaismuistoista ja saada näin aineistoa alkavan arkeologisen tutkimuksen tarpeisiin. Ennen valtion organisoiman ja ylläpitämän suojeluhallinnon perustamista Muinais-

muistoyhdistys piti muinaisjäännösten hoitamista yhtenä tehtävänään, ja siinä työssä tarvittiin kipeästi tietoa siitä, mitä muinaisjäännöksiä pitäjissä oli. Kihlakunnankertomukset muodostivat ensimmäisen laajan kuvan ja tietopohjan maakunnan kiinteistä muinaisjäännöksistä, vaikka maastokohteiden kuvaukset olivat epätarkkoja ja niukkoja ja tarinoilla oli kertomuksissa merkittävä osuus. Ensimmäinen, vuonna 1882 julkaistu kertomus käsitteli Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksiä. Keruutyö tehtiin vuonna 1879. Opiskelija A. O. Heikel luetteli Pirkkalan kihlakunnankertomuksessa kiukaita, muinaislinnoja ja tarinapaikkoja ja mainitsi mm. Lempäälän Päivääniemen, Pirunlinnan ja kesken jääneen Rikalan kanavan sekä Vesilahdelta Siikosaaren rauniot, Hinsalan röykkiöt ja Laukon

haudat. Pirkkalasta luetteloon merkittiin mm. Siuron linnavuori, Ylöjärven Niemen rusthollin vasikkahaan kiviaitaus ja Reuharinsaaren lapinraunio. Tammerkosken suulla, Myllysaaressa Heikel kertoi olleen 1860-luvulla jäännöksiä kivikummusta, ja Naistenlahdessa oli sahan rakentamisen yhteydessä havaittu kivikumpu, joka sittemmin hävitettiin. Teiskon kappelista hän mainitsi Koljonsaaresta kaksi suurta kumpua ja Kapeen kylästä hyvin säilyneet suuret hautakummut. Pälkäneeltä Heikel mainitsi Kirvunlinnan muinaislinnan, Luikalan Hiittolinnan, Kostianvirran vallit, ja lisäksi hän mainitsi keskiaikaisen kivikirkon rappiotilasta. Lopuksi Heikel kävi Eräjärven Eräpyhällä katsastamassa rauennutta pakanallisaikaista ”nunnain kirkkoa”. Opettaja J. Maukonen kokosi Tyrvään kihlakunnankertoMUSEOVIRASTO mukseen kuvaukset Karkun pitäjästä ja Suoniemen kappelista mainiten mm. Pentin talon maalla olevan linnavuoren ja kivipanoksen Hiukkasaaressa. Opettaja Benjamin Hassisen kertomus Ruoveden kihlakunnan muinaismuistoista ja tarinoista perustuu kesällä 1885 tehtyyn keruumatkaan. Kertomus sisältää tarinoita ja muinaisjäännöksiä Orivedeltä, Ruovedeltä ja Kurusta. OpetOpettaja Benjamin Hassisen vuonna 1885 laatimaan Ruovetaja Juhana Lehtinen den kihlakunnankertomukseen sisältyi piirros uhrikivestä totesi Ikaalisten kihKurun Puntasessa. Kuva kertomuksesta, s. 44. lakunnankertomuk-

sessa vuonna 1883, ettei kihlakunnasta luultavasti ole puuttunut arvokkaampiakin muinaisjäännöksiä kuin hänen matkallaan onnistui saada tietoonsa. Muinaisjäännösten köyhyys keruuaikana kertoi siitä, että nuorempi asutus oli ne ehtinyt hävittää. Yleisenä havaintona Lehtinen totesi, että vaikka joku olisikin asunut kylki kyljessä muinaisjäännöksen vieressä, hän oli siitä vallan tietämätön. Kuhmoisten pitäjässä ja Vehkalahden kappelissa keruutyötä tehneen suutari F. Lindénin kihlakunnankertomuksen käsikirjoitus sisältää vain muutamia kuvauksia nykyisen Pirkanmaan alueelta. Opettaja J. V. Hirsjärvi kokosi tietoja muinaismuistoista Tammelan kihlakunnan alueelta vuonna 1882. Kertomuksessa on kohteita Urjalasta ja Sääksmäen pitäjästä, Akaasta ja Kylmäkoskelta. Urjalasta hän mainitsi mm. Niemonmäen ”jättiläisroukkiot”, raunioita Tasson rusthollin mailla, Urjalankylässä sakariston ja vanhan hautausmaan, joukon isonvihan aikaisia pakopirtin kiukaita, Menosten Maunulan pellolla Ristikallion uhrilähteen ja Väkkärän kylässä Nuutajärven eteläpuolella olevan ns. kalkkiveron: Tienhaaranmäen ja Tassonmäen välillä olevia kalkkikuoppia ja –uunia hän ei kuitenkaan pitänyt vanhoina, vaan yhdisti ne Nuutajärven lasitehtaan toimintaan Törngrenin aikana. Akaassa Hirsjärvi ei tavannut pakanuuden aikaisia muinaisjäännöksiä, mutta mainitsi muinaisesineitä löydetyn Hastilanmäestä eli Mainiemestä. Kylmäkoskellakaan tuloksia ei juuri kertynyt, vain Turku-Toijala-radan läheltä isonvihan aikaisia pakopirtin kiukaita. KAIVAUKSIA JA MUINAISMUISTOJEN KUVAUKSIA Ensimmäisiä arkeologisia kaivauksia Suomessa tehtiin 1850- ja 1860-luvulla,

jolloin asialla eivät olleet vielä oppineet arkeologit sellaisten puuttuessa vaan historioitsijat. Arkeologisen kenttädokumentoinnin alkamista edelsi maastokohteiden yksinkertainen kirjaaminen ja luonnosmaisten piirrosten tekeminen. Tätä vaihetta edustaa antikvaarisista asioista kiinnostunut pastori H.A. Reinholm, jonka muistiinpanoista on koottu vihkonen ”Finlands fornborgar. Kumo vattensystem”. Muistiinpanoissa on lyhyitä mainintoja ja lyijykynäpiirroksia 1850-70-luvuilta myös pirkanmaalaisista muinaisjäännöksistä, mm. Lempäälän Pirunlinnasta ja Päivääniemestä, Tyrvään Hiukkasaaresta, Oriveden Eräpyhästä ja Ikaalisten Skanzista. Päiväämättömiä piirroksia ja mainintoja on lisäksi Nokian Siuron linnavuoresta, sotapatterista Pispalassa, Rapolan linnavuoresta (piirros ja ”Fornborgens detaljibeskrifning”) ja Lempäälän Rikalan keskeneräiseksi jääneestä kanavasta. Päivääniemestä hän mainitsee mm.: ”För att slippa stor omväg är i dagligen vanligt att ropa efter båt till torparen på den midtemot belägna udden Päiväniemi. (…) ligga 26 forntida grafvar i tre grupper.” Reinholmin tiedetään myös kaivaneen Päivääniemessä muutamia hautoja vuonna 1864 ja lahjoittaneen esineet Helsingin yliopiston historialliseen museoon. Mouhijärveltä lähtöisin oleva opiskelija David Skogman (myöhemmin pappi ja kansatieteilijä) keräsi Satakunnassa esineitä sekä tarinoita ja tietoja muinaismuistoista vuonna 1861. Vesilahden Laukossa hän kaivoi hautaröykkiöitä ja kuvaili havaintoja näin: ”(…) kun kivet päältä ovat kiskotut, tulee joka haudassa ensin vastaan pieniä nyrkin kokoisia kiviä ja sitten (…) miekka, sirppi, keihään pää, hevosen kaluja, helmiä ja joku vaskinen koristus. Koettu on kaksi eli kolme hautaa; näistä löytyt kalut ovat

lähetetyt Yliopistoon. Kokemattomia on vielä kolmattakymmentä. Näistä on hävitetty paljo peltoa tehtäessä”. Ensimmäiset varsinaiset arkeologiset kaivaukset Pirkanmaalla olivat J. R. Aspelinin hautaröykkiöiden tutkimukset Lempäälän Päivääniemessä ja Vesilahden Laukossa vuonna 1879. Tutkiessaan Suomen muinaislinnoja arkeologi Hj. Appelgren teki vuonna 1886 lahjoitusvaroilla suppeat kaivaukset Rapolan muinaislinnalla. Tutkimus kohdistettiin linnan luoteisosassa sijaitsevaan maakumpuun, niukoin tuloksin. Toinen kaivaus tehtiin vielä harjun itäosan kummuissa, joissa ei myöskään ollut mainittavia löytöjä. Tuloksia hyödynnettiin kuitenkin 1891 julkaistussa Suomen muinaislinnat -teoksessa. Muinaishautoja kaiveltiin myös etsittäessä aarteita, mistä on paljon mainintoja Pirkanmaalta. Tyrvään kihlakunnankertomuksen laatija kuvasi tällaista kaivelua vuonna 1880 kertoen erään tyrvääläisen opettajan ”tarkastamasta” hautakummusta. Kun hauta oli avattu, siinä oli ollut paasikivien ympäröimä hauta sekä luuta ja hiiliä. Kirjoittaja totesi, että hauta oli joutunut muinaisjäännösten tarkastukseen tutustumattoman miehen repaloimaksi ja siihen kätketyt tietovarat olivat hävinneet. Valtion organisoiman suojeluhallinnon työn alettua kaivausten luonne ja määrä muuttuivat. Pirkanmaan eniten tutkitut muinaisjäännökset olivat 1800-luvulla Päivääniemen kalmisto Lempäälässä ja Vesilahden Laukon rautakautiset haudat. Kaivauksia tehtiin jo silloin pääasiassa maankäytön johdosta. 1900-luvun alussa ja seuraavina vuosikymmeninä tutkimusten piiriin tulivat maankäytön takia mm. Tyrvään Kaukolan rautakautiset haudat, Karkun Kirkkovainion kalmisto, Sääksmäen Kiiliän rautakauden ruumiskalmisto

sekä Lempäälän Vaihmalanharjun ja Toijalan Hakamäen polttokenttäkalmistot. VARHAISTA MUINAISJÄÄNNÖSTEN SUOJELUTYÖTÄ Muinaisjäännösten suojelu on muuttunut suuresti 1800-luvulta lähtien, mutta nykyisten arkeologien työstä löytyy edelleen samanlaisiakin piirteitä kuin ensimmäisten suojeluviranomaisten työssä oli. Tuolloin suojelutyötä ei tehty vielä maakunnasta käsin vaan arkeologit työskentelivät Helsingissä sijainneessa Muinaistieteellisessä toimikunnassa. Toimikunnan virkamiehet tekivät vuosittain useita tarkastus- ja kaivausmatkoja nykyisen Pirkanmaan kuntiin. Paljon työtä aiheuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa varsinkin Lempäälän Päivääniemen ja Vesilahden Kirmukarmun rautakautisten kalmistojen tapaukset. Lempoisten rautatieasemalta Lempäälästä Vesilahden kirkonkylään rakennettiin 1890-luvun alussa maantie ja 400 kyynärää pitkä silta Lempäälän Näppilänsalmen poikki. Uuden sillan pää ja maantie oli rakennettu Päiväniemen rautakautisen kalmiston kohdalle. Vaikka kalmisto oli ollut tiedossa 1700-luvulta lähtien, sillan täytteeksi oli ajettu ainakin neljän hautaraunion maat ja kivet, ja tien allekin oli jäänyt hautoja. Rakennustyössä esille tulleita ”rautakaluja”, mm. miekkojen ja keihäänkärkien osia, oli kulkeutunut työmaalta lähiseudulle useamman henkilön mukana. Muinaishaudat olivat toimikunnan arkeologien käsityksen mukaan kyllä tunnettuja paikkakunnan asukkaille. Valitettavasti vain tien rakentamisesta vastanneille viranomaisille asia ei ollut tuttu. Kunnallislautakunnan puheenjohtajakaan ei ollut tiennyt, että ”asetus 1883 muinaisjäännösten ja muiden muistomerkkien suo-

jelemisesta koskaan oli tullut ilmoille.” Päivääniemessä tehtiin useita kaivauksia tietyön vahinkojen johdosta, mutta myös siksi, että alueen maanomistaja harjoitti niemessä peltoviljelyä ja pyysi saada laajentaa viljelyalaa. Muinaismuistoasetus mahdollisti tämän, kunhan arkeologit olivat ensin dokumentoineet ja tutkineet aluetta. Tarvittavien tutkimusten jälkeen Muinaistieteellinen Toimikunta ilmoitti tutkimuksen tulleen valmiiksi seuraavalla kirjeellä: ”Keisarilliselle Majesteetille, Teidän Suomen Senaattinne lähetepäätöksellä antamasta käskystä tulee Muinaistieteellisen Toimikunnan alamaisesti ilmoittaa, että palautuvassa lähetevihossa mainitut muinaisjäännökset Hietaniemen talon maalla Lempäälän pitäjässä, joiden osittaista poistamista talon omistaja on ehdottanut, ovat kartoitetut toimikunnan pyynnöstä.” Kesäkuun 5.päivänä 1897 lähetetyssä kirjeessä valtionarkeologi Aspelin kiinnitti puolestaan huomiota Vesilahden Kirmukarmun kalmiston tilanteeseen: ”Lempäälän piirin Kruunun nimismiehelle Koska Kirmukarmun mäeltä Vesilahdella edelleen on löydetty muinaiskaluja, jotka olette lähettäneet Kubernöörin kautta Arkeologiselle toimistolle (…), pyydän saada tietoa, suoritetaanko tällä mäellä paraikaa minkäänlaista työtä. Jos niin on laita, pyydän Teitä myös käskeä asianomaisia lakkauttamaan työtään kunnes ehdin paikkaa uudestaan ja laajemmin tutkia, kuin oli mahdollista syksyllä 1894.” Suojeluviranomaisena toiminut Hjalmar Appelgren ilmaisi vuonna 1895 Suomen Museo -lehdessä huolensa muinaisjäännösten suojeluun kohdistuvasta välinpitämättömyydestä, joka hänen mukaansa oli huomattavaa melkein kaikissa kansankerroksissa. Maakansa hävitti hil-

jaisuudessa tiluksillaan ilman asianomaista lupaa menneiden aikojen muistomerkkejä viljelyksen tieltä ja kruunun virkamiehetkin olivat usein tietämättömiä muinaismuistoasetuksen säännöksistä. Eräskin nimismies, jolle talonpoika tarjosi keväällä muinaiskaluja kruunun lunastettavaksi, oli vastannut löytäjälle: ”Ei minulla nyt ole aikaa, tuohan kapineet sinne kestikievariin, jahka minä syksyllä käyn sielläpäin, niin otan ne mukaani.” Toinen nimismies oli kieltäytynyt asetuksen määräysten vastaisesti ottamasta vastaan maasta löydettyjä halvannäköisiä muinaiskaluja. Esineet osoittautuivat arvokkaiksi, kun ne olivat kulkeutuneet yksityistä tietä Helsinkiin. Koko maassa oli Appelgrenin mukaan yleinen menettelytapa, että pakanuudenaikaisella linnalla kävijät heittivät huvikseen kiviä muureista vuoren äyräitä myöten alas. Moitittavaa oli myös uteliaiden ”asianharrastajien” hautapaikkojen luvaton kaivelu ”muinaiskalujen” löytämisen toivossa. Arkeologin turhautuminen välittyy Appelgrenin toteamuksesta, että ”maatöissä sattumalta löydetyt rauta- ja vaskiromut ovat vähäpätöisiä ja löytäjä odottaa siksi, kunnes löytyy parempia kapineita sillä seurauksella, että museon virkamiehet kuulevat niistä vuosikausien perästä. Joskus saadaan sitten pitkällisen kirjeenvaihdon jälkeen yksi tuohon löytöön kuulunut esine idästä, toinen lännestä kerätyksi museon kokoelmiin. Useimmiten saa lohduttavan vastauksen: lapset saivat kapineen, eikä niitä enää löydetä!” Tietämyksen tilan kohentamiseksi tehtiin myös paljon työtä. Esimerkiksi tie- ja vesirakennusten ylihallitus lähetti valtionarkeologin kehotuksesta virkamiehilleen muinaismuistoasetusta koskevan kiertokirjeen. Suomeen perustettiin vuonna 1894 Suomen Museo -niminen kuukaus-

lehti, jota Muinaismuistoyhdistys julkaisi. Lehden tavoitteena oli herättää kiinnostusta muinaismuistoihin ja aktivoida ja ohjeistaa muinaisesineiden keruutoimintaa. Lehdessä julkaistiin arkeologien kirjoituksia uusista esinelöydöistä ja muinaismuistoista. Lehden tarve oli tunnistettu varhain ja julkaisemista perusteltiin lehden ensimmäisen numeron Lukijalle-palstalla: ”Muinaistiede riippuu enemmän kuin mikään tiede kansalaisten valistuneesta harrastuksesta ja etenkin maanviljelijäin myötävaikutuksesta. Jokainen pellonraivaa-

ja, kuokka- ja kyntömies, kanavankaivaja taikka muussa maatyössä oleva henkilö voi tehdä muinaistieteelle suuria palveluksia huomauttamalla viranomaisia, missä kiinteä muinaisjäännös on hävityksen vaarassa ja lähettämällä museoon löytämiään muinaiskaluja. Siksi on katsottu tarpeelliseksi saada aikaan lehti, joka sanoin ja kuvin voisi kansalaisten kesken levittää tietoja muinaisjäännöksistämme ja niiden hoidosta, elvyttää harrastusta muinaisuutemme tuntemiseen sekä halukkaille kerääjille antaa neuvoja ja osviittoja.”

HISTORY OF ARCHAEOLOGICAL FIELD RESEARCH AND THE PROTECTION OF ANTIQUITIES SUMMARY The protection of antiquities in the region of what is now Pirkanmaa began in the late 19th century, but the oldest written records of antiquities are from the Swedish era in the 18th century. Already at that time, there were antiquity protection statutes in place, the history of which can be traced to the Middle Ages. A protection organisation maintained by the State developed in Finland during the period of

Russia rule, when an antiquity decree was enacted and an authority enforcing the law and bearing responsibility for protection was established. Excavations based on archaeological methods have been conducted in Pirkanmaa since the 1870s. Around the same time, the collections of the University of Helsinki began receiving relics of antiquity found in the ground in the northern parishes of Häme and Satakunta.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Bidrag till Finlands historia meddelade af K.A. Bomansson. Suomi, Tidskrift I fosterländska ämnen 1858. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag. Helsingfors 1859.

Ehdotus Hallituksen Esitykseksi Eduskunnalle Muinaismuistoja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (Tarkistettu ehdotus). Helsinki, Valtioneuvoston kirjapaino 1961. Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 5, 1961. Fewster D. 2008. Arkeologisen tutkimuksen historia. - Johdatus arkeologiaan. Tampere.

Hall D. 1783. Geographisk, Physico-Economisk Och Historisk Beskrifning Öfer Pirckala Socken Uti Åbo Höfdingedöme. Stockholm. Heikel A. O. 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Bidrag till Kännedom af Finlands natur och folk utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten. Helsingfors. Heikel A. O. 1894. Kiinteiden muinaisjäännösten hävittämisestä Lempäälässä ja Vesilahdella. - Suomen Museo N:o 11.

Härö M. 1984. Suomen muinaismuistohallinto ja antikvaarinen tutkimus. Muinaistieteellinen toimikunta 1884-1917. Helsinki, Museovirasto.

Härö M. 1985. Kulttuurimuistojen suojelu ja yhteiskunta – Esimerkkeinä 1600- ja 1800-lukujen säädökset. - Fennoscandia Archaeologica II. Helsinki. Keisarillisen majesteetin armollinen esitys n:o 4, Suomenmaan Valtiosäädyille, koskeva asetuksen hyväksymistä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoituksesta ja suojelemisesta. - Asiakirjat Valtiopäiviltä Helsingissä vuonna 1882. Ensimmäinen osa. Helsinki 1983.

Kristiansen K. 1989. Perspectives on the archaeological heritage: history and future. - Archaeological Heritage Management in the Modern World. One World Archaeology 9.

Lakivaliokunnan mietintö N:o 7 Keisarillisen majesteetin armollisesta esityksestä, joka koskee asetuksen hyväksymistä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista. - Asiakirjat Valtiopäiviltä Helsingissä vuonna 1882. Ensimmäinen osa. Helsinki 1883. Lehtinen J. 1883. Muinaisjäännöksiä Ikaalisten kihlakunnassa. Finska Fornminnesföreningens Tidskrift. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. VI. Helsinki. Muinaismuistolainsäädännön uusiminen. Komiteanmietintö 22.IV.1950, KM 1954:14. Helsinki 1954.

Nordman C. A. 1968. Archaeology in Finland before 1920. Societas Scientiarum Fennica. - The History of Learning and Science in Finland 1828-1918. 14a. Helsinki. Siitari-Vanne E. 1994. Rakennetun ympäristön suojelusta. Helsinki, Lakimiesliiton kustannus.

Skogman D. 1864. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräämässä. - Suomi II. Kirjoituksia isän-maallisista aineista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Suhonen V.-P. 2006. Muinaismuistolain juurilla – Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. - Muinaistutkija 3/2006. S. 57-59. Taavitsainen J.-P. 2008. Muinaisuuden tutkimus ennen tieteellisen arkeologian syntyä. - Johdatus arkeologiaan. Tampere.

Tallgren A. M. 1920. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 50-vuotiskertomus. - Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXX. Helsinki.

Åqvist C. 2000. Den svenska modellen. Kulturminneslagen i teori och praktik. - Texter om arkeologisk kulturmiljövard. Historia, praktik och identitetspolitik. - Gotarc Serie C, Arkeologiska skrifter n. 41. Göteborgs Universitet.

100