Vuosilusto 11 Metsä tekee hyvää! by Vuosilusto

Vuosilusto 11

Mets채 tekee hyv채채!

Vuosilusto 11

Mets채 tekee hyv채채!

Päätoimittajat: Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela Toimittaja: Anne Kaljunen Toimituskunta: Reetta Karhunkorva, Antti Koskimäki, Leena Paaskoski, Heikki Roiko-Jokela, Anneli Viherä-Aarnio & Anne Kaljunen

Kansikuva: Metsän pyörre. Timo Kilpeläinen / Lusto Takakannen kuva: Linnansaaren kansallispuistossa. Timo Kilpeläinen / Lusto

Taitto: Essi Saloranta / Kronolia, Oulu Kustantajat: Lusto – Suomen Metsämuseo ja Metsähistorian Seura, Punkaharju

ISBN 978-951-97272-7-1 (nid.) ISBN 978-951-97272-8-8 (PDF) ISSN 1796-4318 (painettu) ISSN 2343-3531 (verkkojulkaisu) Hermes Oy Tampere 2016

Sisällys

Esipuhe.........................................................................................................................4 Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela Monta hyvää metsästä.................................................................................................5 Heikki Roiko-Jokela Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000....................................................10 Ilkka Nummela Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa....................................................................29 Seija A. Niemi Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville – Yhden ihmisen ympäristönlukutaito johti kansallispuistojen perustamisehdotukseen.................64 Ismo Björn Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet.79 Pertti Rannikko Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa..................................................................................93 Taru Peltola Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista ..................................................................................107 Reetta Karhunkorva ”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen ...................................121 Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa.................................................................138 Ilona Hankonen Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä....160 Kirjoittajat.................................................................................................................174

Vuosilusto 11

Esipuhe

Metsä tekee hyvää! -julkaisu on yhdestoista Vuosilusto. Vuosilusto on metsähistorian, -perinteen ja -kulttuurin vertaisarvioitu tieteellinen julkaisu (Julkaisufoorumin luokitus 1), jota Metsähistorian Seura ja Suomen Metsämuseo Lusto yhdessä julkaisevat joka toinen vuosi. Käsillä oleva 11. nide on ensimmäinen verkkojulkaisun muodossa toteutettu Vuosilusto. Metsien hyvinvointivaikutukset ovat viime vuosina olleet paljon julkisuudessa ja niihin liittyvistä teemoista on valmistunut runsaasti tutkimuksia ja selvityksiä. Metsien tuoman taloudellisen hyvinvoinnin historia Suomessa on jo pitkä, mutta myös fyysistä ja henkistä hyvinvointia on metsistä aikojen saatossa haettu ja saatu. Aiemmin enemmänkin osana ihmisten arjen askareita, nykyisin myös varta vasten haettuina ja hankittuina elämyksinä ja kokemuksina. Lusto – Suomen Metsämuseo, Metsähistorian Seura ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos järjestivät tutkijaseminaarin metsien hyvinvointivaikutuksista Jyväs-

kylässä 10.4.2015. Kutsuimme seminaariin ja Vuosiluston kirjoittajiksi tutkijoita, joiden tutkimusaiheet, -näkökulmat tai -aineistot liittyivät metsien moniulotteisiin hyvinvointivaikutuksiin ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Artikkeleihin perehdyttyämme voimme aivan oikeutetusti yhtyä otsikon väittämään – metsä todellakin tekee ja on tehnyt hyvää. Esitämme lämpimät kiitoksemme julkaisun toimittajalle FM Anne Kaljuselle ja artikkelien kirjoittajille, Luston ja Metsähistorian Seuran edustajista koostuneelle toimituskunnalle sekä päätoimittajille FT Leena Paaskoskelle ja FT, dosentti Heikki Roiko-Jokelalle. Kiitämme Tieteellisten seurain valtuuskuntaa Vuosiluston julkaisemiseen myöntämästään avustuksesta! Antoisia lukuhetkiä, Helkamari Knaapi Tapani Tasanen museonjohtaja hallituksen Lusto puheenjohtaja Suomen Metsämuseo Metsähistorian Seura

Vuosilusto 11

Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela

Monta hyvää metsästä

Käsite hyvinvointi on aikakaudesta ja asiayhteyksistä riippuen saanut erilaisia painotuksia. Werner Söderström Osakeyhtiön Nykysuomen sanakirja I määrittelee hyvinvoinnin pahoinvoinnin vastakohdaksi. Vuosina 1939–1940 laaditun sanakirjan mukaan hyvinvointia olivat vauraus, varakkuus, menestys ja lisäksi terveys, joka useimmiten ilmeni vieläpä pyylevyytenä. Hyvinvoivilla ihmisillä oli varaa osoittaa vaurauttaan monin ulkoisin merkein, esimerkiksi syömällä hyvin.1 Wikipedia-artikkelin mukaan hyvinvoinnilla tarkoitetaan yleiskielessä edelleen ennen kaikkea vaurautta ja hyvää terveydentilaa, mutta yhteiskunnallisena käsitteenä hyvinvointia mitataan myös muilla tavoilla. Vaikka aineellinen hyvä muodostaisi hyvinvoinnin perustan, ihminen tarvitsee hyvinvointinsa takeeksi sosiaalisia suhteita sekä mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja olla onnellinen.2 Tilastokeskuksen Kuntapuntari-lehden artikkelissaan Mitä on hyvinvointi? (2008) sosiaalipolitiikan dosentti Jouko Kajanoja luo katsauksen hyvinvoinnin mittaamiseen ja arviointiin. Vaikka hyvinvoinnin ensisijaisena edellytyksenä pidettiin taloudellista vaurautta, sen mittaaminen aloitettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Mittariksi otettiin bruttokansantuote, ja sittemmin korjattu bruttokansantuote, ns. ”aidon kehityksen mittari”. Bruttokansantuotteen ja ihmisten hyvinvoinnin kokemuksen huomattiin kuitenkin korreloivan vain tiettyyn rajaan asti; kun perustarpeet oli tyydytetty, tulojen kasvu ei enää tehnyt ihmisistä onnellisempia. Tarvittiin muita keinoja mitata ihmisten tyytyväisyyttä elämäänsä ja kokemuksia onnellisuudesta

ja elämän merkityksellisyydestä. Näitä olivat esimerkiksi erilaiset onnellisuustutkimukset sekä sosiaali- ja puuteindikaattorit, objektiiviset ja subjektiiviset mittaristot, joita on kehitetty ja käytetty 1900-luvun jälkipuolella ja 2000-luvulla. Jo Aristoteles erotti toisistaan rahalla hankitun vaurauden (elämä) ja varsinaisen hyvinvoinnin (hyvä elämä). Kajanojan mukaan olemmekin kenties omaksumassa nyt ennen kaikkea aristoteelisia hyvinvoinnin käsityksiä.3 Mitä tekemistä metsillä on ihmisten hyvinvoinnin kanssa? Aihe on viime vuosina kiinnostanut yhä enemmän kaikkia metsään liittyviä toimijoita. Metsäntutkimuslaitoksen vuosina 2008–2013 toteuttaman Metsästä hyvinvointia -tutkimusohjelman tulokset nostivat esiin runsaasti mielenkiintoisia ja ajankohtaisia huomioita metsien aineellisista ja aineettomista hyvinvointivaikutuksista. Lähes 90 % Suomen maa-alasta kasvaa metsää, jonka mittavin aineellisen hyvinvoinnin lähde on puu. Metsämaisema on puolestaan merkittävin aineettoman hyvinvoinnin tuoja. Metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiokulttuurisesti kestävällä käytöllä pyritään varmistamaan metsien monipuolinen käyttö ja samalla myös monipuoliset hyvinvointivaikutukset.4 Kansallisen metsästrategian 2025 visio on, että ”metsien kestävä hoito ja käyttö on kasvavan hyvinvoinnin lähde”.5 Kansallisessa metsäohjelmassa 2015 hyvinvointia kutsutaan elämänlaaduksi, jolla tarkoitetaan ”laajasti ottaen kaikkea, mitä ihmiset tarvitsevat voidakseen hyvin”. Elämänlaatua käsitellessään Kansallinen metsäohjelma nostaa kuitenkin esiin ennen kaikkea tekijät, jotka tuottavat

Vuosilusto 11

Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela

aineetonta hyvinvointia ja kulttuuria.6 Myös Kansallisen metsäohjelman Metsät parantavat elämänlaatua -työryhmän loppuraportissa (2012) tuodaan hyvinvointitekijöinä esiin paitsi itse metsät ja metsämaisemat, myös yksilön metsäsuhde ja jaettu metsäkulttuuri.7 Jokaisen yksilön metsäsuhde rakentuu, muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa. Se on osa yksilön identiteettiä, joka syntyy oman elämäntarinan ja historian ja kulttuurin kertomusten kohdatessa ja on puolestaan sidoksissa yhteisöön liittymiseen ja yhteisöllisyyden kokemukseen.8 Raportin mukaan kulttuurisesti kestävä metsäala huomioikin metsien käyttöön liittyvät perinteet ja historian, vahvistaa niitä ja rakentaa osaltaan niiden varaan hyvää metsäsuhdetta ja yksilön ja yhteisön hyvinvointia muuttuvassa maailmassa. 9 Metsien osalta merkityksellisyyden kokemukset ja hyvän identiteetin rakennuspuut voivat siis olla myös suomalaisessa metsäkulttuurissa, metsien käytön pitkässä historiassa, muutosprosessien ymmärtämisessä ja oman paikan hahmottamisessa suhteessa niihin. Luonnon hyvinvointivaikutuksia tarkasteltaessa metsäkulttuuri onkin kiinnostava näkökulma, sillä niin ikään kulttuurin hyvinvointivaikutuksia on tutkittu viime vuosina runsaasti. Sosiologi Erik Allardt eritteli hyvinvoinnin tekijät jo 1970-luvulla elintasoon, sosiaalisiin suhteisiin sekä mielekkyyteen ja itsensä toteuttamiseen. Objektiiviseen hyvinvointiin kuuluivat aineellinen vauraus ja terveys, subjektiiviseen ihmisten kokemukset hyvinvoinnista.10 Metsät ovat aina olleet siitä kiintoisa luonnonvara, että niillä on ollut – ennen ja nyt – mahdollisuuksia tukea niin objektiivista kuin subjektiivista hyvinvointia, taloudellisia mahdollisuuksia parempaan elintasoon ja hyväksi koettua elämää, kuten Vuosiluston yhdeksän metsien hyvinvointivaikutuksia käsittelevää artikkelia osoittavat. Metsien tuottamalla taloudellisella hyvinvoinnilla on pitkät juuret – Suomessa metsät ovat aina olleet taloudellisen hyvinvoinnin perusta. Ne ovat lukuisin eri tavoin luoneet merkittävät mahdollisuudet suomalaisten toimeentulolle ja taloudelle oli kyse

yksilöstä, yhteisöstä tai valtiosta, kuten Heikki Roiko-Jokela artikkelissaan Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000 osoittaa. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna suomalaiset ovat pyrkineet käyttämään metsästä saatavia luonnonvaroja harkiten, koska tätä kautta on turvattu hyvinvointi myös tuleville sukupolville. Viimeistään valtiovalta on lainsäädännöllisin toimin määritellyt kansalaisten ja yhteiskunnan metsien käyttöä. Ilkka Nummelan mukaan ihmisten hyvinvointi lähtee perustarpeiden tyydyttämisestä. Näistä tärkein on riittävän ravinnon saanti. Artikkelissaan Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa Nummela pureutuu metsäntuotteista tervan merkitykseen ihmisten hyvinvoinnille. 1860-luvun katovuosina tervalla oli huomattava merkitys suomalaisten hyvinvoinnin säilymisessä, joskin tervasta maksettujen hintojen laskettua vuosikymmenen lopulla sen merkitys kadon lieventäjänä väheni. Vaikka jo Aristoteles nosti luonnosta nauttimisen yhdeksi ihmisen hyvinvoinnin tekijäksi,11 käsitys luonnon itseisarvosta ja luonnonsuojelun tarpeesta voimistuivat vasta paljon myöhemmin. Tutkimusmatkailijana tunnettu A. E. Nordenskiöld (1832–1901) teki vuonna 1880 ensimmäisen ehdotuksen kansallispuistojen perustamisesta ihmisen henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi, omien juurien tuntemiseksi ja luonnon kauneuden arvostamiseksi. Nordenskiöldin tekstiä on pidetty yhtenä pohjoismaisen luonnonsuojelun kulmakivenä. Artikkelissaan Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville Seija A. Niemi valottaa Nordenskiöldin ympäristönlukutaitoa ja hänen käsityksiään metsiin kätkeytyvän historian ja kauneuden merkityksestä ihmisen henkiselle hyvinvoinnille. Metsiensuojelun konkretisoituminen ja metsätalouden murrokset 1900-luvun jälkipuolella muuttivat metsien käyttöä ja monipuolistivat suomalaista metsäsuhdetta entisestään. Kyse on edelleen taloudellisesta hyvinvoinnista silloin, kun muutokset ovat luoneet uusia tapoja löytää toimeentuloa metsästä. Tällaisia ovat esimerkiksi matkailu ja retkeily. Toisaalta ne tarjoavat kohderyhmil-

Vuosilusto 11

Monta hyvää metsästä

leen nimenomaan aineetonta hyvinvointia. Ismo Björn pohtii artikkelissaan Terveyttä ja hyvinvointia metsästä metsämatkailun kehitysnäkymiä. Björnin mukaan metsämatkailun erityisryhmiä yhdistävät elämykset, joita voidaan ammentaa vaikkapa metsätarinoiden kautta. Metsämatkailu tekee hyvää ihmiselle ja luonnolle. Hyvinvointi-käsitteen tulkinnallisen painopisteen siirtymistä taloudellisesta vauraudesta henkiseen hyvinvointiin kuvaa osuvasti Pertti Rannikon artikkeli Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi. Rannikko kirjoittaa kahdesta metsätyön varassa eläneestä kylästä, Suomen Hattuvaarasta ja Venäjän Karjalan Koivuselästä, joiden kehitys on kulkenut taloudellisen hyvinvoinnin tuottajasta (metsätyökylä) henkisen hyvinvoinnin tuottajaksi (vapaaajan miljöö). Näissä kylissä valtakunnanrajan molemmin puolin metsien käyttö on merkittävästi muuttunut 1900-luvun alkupuolelta nykyaikaan: metsät ovat edelleen teollisuuden

raaka-ainekäytössä, mutta ihmisten suhde ympäristöön perustuu nykyisin enemmän vapaa-ajan harrastuksiin ja virkistyskäyttöön. Ympäristösuhteeseen paneutuu myös Taru Peltola artikkelissaan Metsälähteillä. Hän tarkastelee ympäristönmuutoksen, luonnon vaalimisen ja inhimillisen hyvinvoinnin yhteyksiä. Peltola rakentaa tulkintaa inhimillisen hyvinvoinnin ja luonnon suhteesta, joka huomioisi paremmin arkisen luontosuhteen merkityksen ihmisten elämässä. Kirjoittajan mukaan hyvinvoinnin ja luonnon suhde on ymmärrettävä vastavuoroisena. Vastaavasti luonnonsuojelupolitiikan uudistamisen keskeinen haaste on tunnistaa ja tukea tapoja, joilla ihmisten luontosuhdetta rakennetaan. Reetta Karhunkorvan artikkelissa ”Metsä on paras” tarkastellaan lasten metsäsuhdetta heidän itse kirjoittamiensa tekstien kautta. Karhunkorva tarkoittaa metsähyvinvoinnilla metsän lapsille tuottamia myönteisiä kokemuksia ja metsän lapsissa aikaansaamia fyy-

Rakovalkea Ruolajärvellä vuonna 1914. Kuva: Toivo Ollikainen / Tapion kokoelma / Lusto.

Vuosilusto 11

Leena Paaskoski & Heikki Roiko-Jokela

sisiä ja henkisiä terveysvaikutuksia. Teeman ajankohtaisuutta korostaa yhteiskunnallinen keskustelu luonnosta vieraantumisesta ja sen vaikutuksista. Karhunkorvan mukaan lasten luontosuhteessa korostuu mielikuvitus: metsä on lapsille kiehtova ja satumainen paikka. Varhaiskasvatukseen on 2000-luvulla yhä enemmän tuotu ympäristö- ja luontopedagogiikkaa, sillä tutkimusten mukaan lapsuudessa rakennetaan perusta koko elämän kestävälle, terveyttä ja hyvinvointia lisäävälle metsäsuhteelle. Kirsi Salonen ja Kaisa Kirves valottavat artikkelissaan Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa luontokokemuksen koettua vaikutusta kokonaisvaltaisesta näkökulmasta. Artikkelissa huomioidaan elvyttävyyden lisäksi tervehtyminen, emotionaalisuus ja sosiaalisuus. Kirjoittajien mukaan tätä kautta on mahdollista saada ihminen tietoisemmaksi luonnon ja oman hyvinvointinsa yhteydestä. Kokonaisvaltaisen kokemuksen vaikutukset ilmenevät mahdollisesti myös ympäristövastuullisessa käyttäytymisessä. Metsä on paitsi osa luontoa, myös kulttuurinen ympäristö, joka muodostuu metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimeen sijoittuvista paikoista ja merkityksistä. Ilona Hankonen kysyy artikkelissaan Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä, miten metsä- ja ympäristöhallinnon ja metsätieteellisen monikäyttötutkimuksen tapa hahmottaa metsä ympäristönä poikkeaa metsässä arkisena ympäristönä toimivien ihmisten tavasta kokea metsä. Hankonen tulee siihen tulokseen, että totutun käsitearsenaalin ja sen varaan rakennetun tutkimuksen kuva ei välttämättä vastaa merkitystä, joka luonnolla on ihmiselle. Yhteiskunnassa vallinneet arvot ja asenteet ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, millaisen tulkinnan hyvinvointi on saanut, mistä sitä on haettu ja miten sitä on mitattu. Tämän Vuosiluston artikkelit osoittavat, että metsällä on koettu olevan monitahoinen merkityksensä suomalaisten menneisyyden ja nykyisyyden taloudellisen, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin tuottajana. Käsitykset metsän hyvinvointivaikutuksista ilmenevät yksilön

metsäsuhteessa: suomalainen metsäsuhde on osa elävää, ajassa muuttuvaa perintöä.12 Se on myös ihmisen näkökulmasta vuorovaikutteinen: ihminen paitsi tulee hoidetuksi hyvää tekevien metsien vaikutuksesta, myös hoitaa ja hoivaa itse metsiä omien arvojensa ja käsitystensä mukaan.

Viitteet 1 Nykysuomen sanakirja 1, 1951 (2002). 2 https://fi.wikipedia.org/wiki/Hyvinvointi (1.3.2016). 3 Kajanoja 2008. 4 Tyrväinen et al. (toim.) 2014, 9–12. 5 Kansallinen metsästrategia 2025, 7. 6 Kansallinen metsäohjelma 2015, 28. 7 Metsät parantavat elämänlaatua (2012), 15–19. 8 Ks. Hall 2002, 11. 9 Metsät parantavat elämänlaatua (2012), 15–19. 10 Allardt 1976, 9–10, 18. 11 Sihvola 2004, 64. 12 https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/ wiki/Suomalainen_mets%C3%A4suhde (29.2.2016); Karhunkorva & Paaskoski 2015.

Lähteet ja kirjallisuus Allardt, Erik 1976. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. WSOY: Porvoo ja Helsinki. Hall, Stuart 2002. Identiteetti. 4. p. Vastapaino: Tampere. Kajanoja, Jouko 2008. Mitä on hyvinvointi? Kuntapuntari 3, 2005. Tilastokeskus. http://www. stat.fi/tup/kuntapuntari/kuntap_3_2005_ hyvinvointi.html (22.2.2016). Kansallinen metsästrategia 2025. Valtioneuvoston periaatepäätös 12.2.2015. Maa- ja metsätalousministeriö. http://mmm.fi/ documents/1410837/1504826/Kansallinen +mets%C3%A4strategia+2025/c8454e55b45c-4b8b-a010-065b38a22423 (22.2.2016). Kansallinen metsäohjelma 2015. Metsäalasta biotalouden vastuullinen edelläkävijä. Valtioneuvoston periaatepäätös 16.12.2010. Maa- ja metsätalousministeriö. http://

Vuosilusto 11

Monta hyvää metsästä

www.metsateollisuus.fi/mediabank/202.pdf (1.3.2016). Karhunkorva, Reetta & Paaskoski, Leena 2015. ”Suomalainen metsäsuhde aineettomana kulttuuriperintönä.” Kotiseutu 2015, 21–25. Suomen kotiseutuliitto: Helsinki. Metsät parantavat elämänlaatua. Työryhmän raportti 29.11.2012. Kansallinen metsäohjelma 2015. Maa- ja metsätalousministeriö. http://docplayer.fi/1623736-Metsat-parantavat-elamanlaatua.html (1.3.2016). Nykysuomen sanakirja 1, 1951 (2002). WSOY: Porvoo & Helsinki.

Sihvola, Juha 2004. Maailman kansalaisen etiikka. Otava: Helsinki. Suomalainen metsäsuhde. Elävä perintö. https:// wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Suomalainen_mets%C3%A4suhde (1.3.2016). Tyrväinen, Liisa & Kurttila, Mikko & Sievänen, Tuija & Tuulentie, Seija (toim.) 2014. Hyvinvointia metsästä. Kirjokansi 90. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Wikipedia, hyvinvointi. https://fi.wikipedia.org/ wiki/Hyvinvointi (1.3.2016).

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500– 2000 on katsausartikkeli, jossa selvitän, miten suomalaisten metsien käyttö on eriaikoina mahdollistanut elannon ja sen myötä taloudellisen hyvinvoinnin. Artikkelissa tarkastelen ennen kaikkea metsätaloutta (metsien käyttöä elannoksi) ja hyvinvointia suhteessa tähän. Aikaperiodi on pitkä alkaen 1500luvulta ja ulottuen aina 2000-luvulle. Kansainvälinen kehitys ja muiden maiden metsien käytön ja niiden hyödyntämisen sekä suojelun aatehistoria on rajattu pois kysymyksistä. Menneiden vuosisatojen ihminen eli tiukasti luonnon ehdoilla kaiken elämän rytmittyessä luonnon kiertokulkuun. Nykypäivän kaltaista keskustelua siitä, elääkö ihminen luonnossa vai ei, ei ollut tarvetta käydä, sillä suhde luontoon oli ihmiselle välttämättömyys. Näkökulmat toki vaihtelivat sen mukaan, tarkasteltiinko metsiä talonpoikien, kaskeajien, metsäteollisuuden edustajien jne. kannalta. Joka tapauksessa elämän riippuvaisuus metsistä ja niiden anneista oli – kuten on myöhemminkin ollut – enemmän tai vähemmän ilmeinen.1 Ihmisen suhde metsiin on aina ollut hyvin kaksijakoinen. Tasapainoa metsien käytön ja suojaamisen välillä on haettu vuosisatojen ajan, mutta sen löytäminen ei kuitenkaan ole ollut ongelmatonta. Metsiin kohdistuneet toimet – ovatpa ne suuntautuneet kumpaan suuntaan tahansa – ovat herättäneet aina voimakasta keskustelua, ja mielipiteitä on ollut suuntaan jos toiseenkin. Toisaalta on todettava, että kysymys metsien käytöstä ja suojelusta ei luonnollisestikaan ole yksioikoinen. Kiistoja on käyty myös metsien käyttömene-

telmistä (esimerkiksi metsikkömetsätalous vs. harsintametsätalous), ja tämä keskustelu on aika ajoin – muun muassa 1890-luvulla – ollut jopa kiivaampaa kuin kysymykset metsien suojelusta. Metsiä on hyödynnetty, jotta ihmisten arki ja toimeentulo on saatu turvattua. Tämä on puolestaan herättänyt vastareaktion ja tietyt kansalaispiirit – ei niinkään laajat kansalaisryhmät, vaan ennemminkin yliopisto- tai hallintomiehet, ”kirjanoppineet” – tai vaihtoehtoisesti valtiovallan edustajat ovat havahtuneet vaatimaan metsien käyttöön rajoituksia ja metsiä suojeltavaksi. Myös se, kenellä on ollut oikeus hyödyntää maan metsävaroja, on usein ollut pohdinnassa ja yksityisten omistusoikeus tai ennemminkin vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan maakirjatalonpojille takaama niin sanottu metsien vapaa käyttö ovat olleet keskeisiä kysymyksiä.2 Artikkelin perustana ovat johtamani tutkimushankkeet3, Metsät ja hyvä elämä -tutkimushankkeen anti sekä metsien käytön ja metsäteollisuuden moniosaiset monografiasarjat.4 Metsistä, varsinkin niiden taloudellisesta merkityksestä, on kirjoitettu erittäin runsaasti. Tähän artikkeliin on valittu myös edellä mainittujen teosten ohella sellaista tutkimusta, jossa pohditaan metsien aineellista ja henkistä merkitystä ihmisille taloudellisia arvoja unohtamatta. Dokumentoinnin kautta lukijalla on mahdollisuus perehtyä tutkimuskirjallisuuteen, tutkijoiden esittämiin tutkimustuloksiin tai aiemmassa tutkimuksessa tunnistettuihin kehityslinjoihin sekä teemaan liittyvään alkuperäisaineistoon ja kirjallisuuteen. Vaikka artikkelin pääpaino on eri tutkijoiden tulosten tulkitsemisessa ja keskeisten

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

tutkimustulosten esiin nostamisessa, on myös aiempi oma tutkimukseni (niissä käytetty primaariaineisto) vahvasti pohjalla tässä artikkelissa. Olen toimittanut teemaan liittyviä monografioita ja kirjoittanut myös metsien käyttöä analysoivia artikkeleita.5 Tämä artikkeli on osin päivitys aiemmista teksteistä, mutta esitetyissä tulkinnoissa on huomioitu myös aiemmin käyttämätöntä tutkimusta ja uusimpia julkaisuja. Artikkelin viitekehyksenä toimii teoksessa Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa (osa 2) julkaistu laatimani kaavio Metsänkäyttö, metsäpolemiikki, lainsäädäntö, metsäpolitiikka ja metsänhoito 1400–2000.6

Riippuvaisuus metsistä Suomen maaseudulla elettiin omavaraistaloudessa pitkälle 1800-luvulle saakka. Omavaraistaloudessa eläneille ihmisille metsät tarjosivat

pitkään jokseenkin ehtymättömän aarreaitan, josta he saivat tuloja sekä taloudellista turvaa. Muun muassa Marko Lamberg on artikkelissaan Metsän ja metsäluonnon hahmottaminen ja haltuunotto keskiajan yhteiskunnassa osoittanut, kuinka konkreettisimmillaan tämä ilmeni eränkäynnissä tai kerättäessä talteen metsien antimia – marjoja, sieniä, puuta asumuksia ja tarve-esineitä varten, puuta lämmitykseen jne. Metsistä etsittiin myös apua sairauksiin, raivattiin viljelysmaita ja metsiin ajettiin karjaa laitumelle. Todettakoon kuitenkin, että ajoittain tämä uudisraivaus oli varsin vähäistä – suuressa osassa Suomea metsien käytön painopiste oli aina 1870-luvulle saakka kaskiviljelyssä ja eränkäynnissä. Metsiä hyödyntämällä saaduilla puulla ja tervalla voitiin puolestaan käydä kauppaa ja turvata talonpojan taloudellista asemaa yleisemminkin. Toisaalta, kuten Miika Siironen on todennut, metsiä ei kuitenkaan nähty var-

Metsää on hyödynnetty mm. karjan laidunnuksessa. Kuokkastenkosken karjaa metsälaitumella Pohjois-Karjalassa 1920-luvulla. Kuva: Enson kokoelma / Lusto.

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

sinaisena rikkautena ennen 1800-luvun puoliväliä. Ennemminkin ne olivat viljelijälle este toimeentulon hankkimiselle – maanviljelyn harjoittamiselle.7 Metsän merkitys ihmiselle on kautta vuosisatojen ollut ennen kaikkea aineellinen. Omavaraistalouden aikana sen merkitys oli kuitenkin selvästi suurempi. Ihmisten asennoituminen metsiin oli myös hyvin arkinen. Lähtökohta oli, että toimeentulo oli pystyttävä turvaamaan, joten se, mitä selviytymiseen tarvittiin, myös hankittiin. Marko Lambergin mukaan metsien hyödyntämistä rajoittivat lähinnä vain niiden riittävyyttä uhkaavat tekijät, pyyntikulttuuriin liittyneet uskomukset ja kristillisellä ajalla kirkon opetukset kohtuullisuudesta. Tarkasteltaessa omavaraistalouden aikana vallinneita metsien hyödyntämiseen liittyneitä käytäntöjä voidaan sanoa, että tämän keskiajalta (noin 1100-luvulta) alkaneen, Ruotsin vallan ajan (1150–1809) lopulle jatkuneen vaiheen aikana kyse oli ensisijaisesti yksilön ja hänen yhteisönsä selviytymisestä.8 Voidaan kuitenkin todeta, että vaikka varhaisempina aikoina metsien merkitys elannonturvaajana oli korostetumpi, on niillä aina ollut ihmisille tarjottavanaan myös henkisempi aspekti: luontoa ja sen (yliluonnollisia) voimia pidettiin elävinä ja ne vaikuttivat alituisesti ihmisten elämään. Nämä voimat saattoivat olla hyviä ja suoda ihmisille ravintoa ja suojaa; toisaalta ne saattoivat olla ihmisen kontrollin ulkopuolella, pelottavia ja ainainen uhka ihmisten selviytymiselle. Ihmisen tulikin selviytyäkseen ottaa luonto hallintaansa. Tämän tuli tapahtua aivan konkreettisesti toimeentuloa ajatellen, mutta lisäksi ihmisen tuli saada luonnosta myös henkinen yliote. Myös kristillisen katsantokannan mukaan metsät olivat epäpyhiä, kauhistuttavien ja tuntemattomien olentojen aluetta. Toisaalta luonnon – metsien – ottamista hallintaan ja hyödyntämistä määritti käsitys Jumalan ihmiselle asettamasta tehtävästä luomakunnan ”hallitsijana”. Luonnon itsensä tarpeita tai luonnonarvoja ei huomioitu. Taustalla vaikutti yksinomaan pyrkimys turvata ihmisten selviytyminen ja toimeentulo.9

Yksityisten ihmisten metsäsuhteeseen on aikojen saatossa vaikuttanut vahvasti myös valtion asema ja toiminta. Asiaa on tarkastellut muun muassa Heikki Junnila tutkimuksessaan Keskiajan vapaasta maankäytöstä isonjaon maanomistusjärjestelmään 1800-luvulla. Valtiovalta onkin poliittisista ja taloudellisista syistä johtuen ollut aina kiinnostunut maan metsävaroista ja niiden omistuksesta. Se on vaatinut itselleen johtavaa asemaa maan metsävarojen hallinnoinnissa: valtiovalta on katsonut, että päätösvalta metsävarojen käytöstä ja suojelusta kuuluu sille. Valtio on säädellyt yksityistä metsänomistusta ja -toimintaa laeilla ja asetuksilla, ja ollut samalla itse merkittävä toimija metsäsektorilla. Huomattava osa maan metsävaroista on myös kuulunut valtion omistukseen. Metsillä on ollut näin laajempaa, valtakunnallista taloudellista merkitystä. Varhaisempina aikoina, 1300–1500luvuilla, valtio hyödynsi maan metsäalueita uudisasutukseen. Myöhemmin metsistä saaduilla tuotteilla on luotu perustaa maan talouselämälle niin puunjalostusteollisuuden, kaupan, merenkulun kuin vuoriteollisuudenkin aloilla. Puuhun pohjautuvien tai sen avulla toteutettavien elinkeinojen kautta maahan on saatu vero- ja vientituloja.10

Suhtautuminen metsään Metsien asemasta, niiden omistuksesta ja etenkin niiden käytöstä on käyty aina keskustelua. Ensimmäisiä metsien käyttöön liittyneitä kiistoja käytiin jo 1300-luvulla. Tuolloin ratkottiin aina oikeutta myöten metsä- ja eräalueiden käytöstä aiheutuneita ristiriitoja. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan käytännössä vielä puututtu metsien varsinaisiin suojelullisiin arvoihin tai metsävarojen riittävyyteen.11 Vasta 1600- ja 1700-lukujen aikana ihmisten suhtautumisessa metsiin ilmeni jossain määrin muutoksia: tuolloin alkoi jo hieman yleisemmin esiintyä kannanottoja, joissa haluttiin kiinnittää huomiota metsävarojen riittävyyteen. Markku Kuisma on todennut, että taustalla vaikutti voimakkaasti se, että

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

Merkittävä metsänkäyttömuoto 1600-1800-lukujen Suomessa oli tervanpoltto. Tervasta saatiin lisätuloja, mutta sen poltolla oli myös vaikutuksensa metsävarojen hupenemiseen. Kuva: Suomen Metsäyhdistyksen kokoelma / Lusto.

puuta oli tarvittu – tarvittiin – yhä enemmän ja enemmän muun muassa vuoriteollisuuden tarpeisiin ja joillakin alueilla puun käyttöä oli jouduttu jo rajoittamaan. Oma vaikutuksensa metsävarojen hupenemiseen oli etenkin itäisessä Suomessa harrastetulla kaskiviljelyllä12 sekä läntisen Suomen tervanpoltolla13.14 Voidaan sanoa, että lähtökohtaisesti valtiovalta otti jo 1600-luvulla metsäpolitiikkansa tavoitteeksi riittävän puunsaannin turvaamisen – nykytermein kestävän metsätalouden – ja keinoina tähän pohdittiin lainsäädännön kehittämistä sekä metsätalouden valvontaa. Mika Pekurinen on todennut, kuinka valtion metsäpolitiikassa ja metsien käyttösuunnitelmissa asetettiinkin 1600-luvun kuluessa lukuisia kieltoja ja rajoituksia. Kaikkinensa metsävarojen säästämiseen pyrkineet toimet jäivät vaikuttavuudeltaan varsin heikoiksi, sil-

lä esimerkiksi annettuja lakeja ei lopulta ulotettu Suomeen asti.15 Vasta vuoden 1734 lain säädökset, joilla esimerkiksi kaskeaminen kiellettiin koko maassa – siis myös Suomessa – toivat metsien käyttöön selkeää muutosvaatimusta ja herättivät kansalaisten huomion. Erityisesti kaskeamiskielto nousi keskustelujen aiheeksi ja sitä protestoivat etenkin talonpojat, mutta myös papiston ja armeijan piirissä tätä vastustettiin.16 Kansalaisten mielipiteet olivat ymmärrettäviä. Metsät olivat Ruotsin vallan loppukaudella ja autonomian ajalla edelleen kansalaisten toimeentulon perusta ja metsätalouden kehitys varmisti jatkuvuuden. Tilanne oli kuitenkin sikäli paradoksaalinen, että toimeentulon turvaamisen – metsien tehostuvan hyödyntämisen ja metsätalouden

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

kehityksen – myötä samainen toimeentulo uhkasi vähitellen myös vaarantua. Metsien liikakäytön ongelmat alkoivat nousta esille, ja tilanteeseen oli löydettävä ratkaisu. Esko Pakkasen ja Matti Leikolan mukaan puun tuhlailevaan käyttöön myös puututtiin ja kansalaisille annettiin niin lehtien palstoilla kuin erilaisissa ohjekirjasissakin monenlaisia neuvoja puuvarantojen säästämiseksi. Metsien käytön suhteen tilanne oli silti edelleen varsin muuttumaton 1700-luvun ja vielä 1800-luvun alkupuolen aikana.17 Myös Markku Kuisma on tarkastellut 1800-luvun kansallista metsäkeskustelua. Kuisman mukaan vasta 1800-luvun aikana metsävarojen riittävyyden turvaaminen asetettiin valtiovallan taholta keskeiseksi tavoitteeksi. Minkäänlaisista luonnonsuojelullisista tavoitteista ei tällöinkään ollut valtion määräyksissä kysymys, vaan säädöksillä pyrittiin ensisijaisesti turvaamaan metsiä hyödyntävien elinkeinojen jatkuvuus sekä vähentämään ryöstötaloutta. Kansalaiset olivat koko ajan jatkaneet metsien käyttöä entiseen tapaansa – siis varsin tuhlailevasti – ja valtiovallan taholta esitettyjä uudistuksia vastustettiin niiden uhatessa rajoittaa totuttua elämäntapaa.18 Vähitellen 1800-luvun kuluessa valtiovallan tavoitteet alkoivat siirtyä käytäntöön, olkoonkin, että kehitys ei ollut tasaista, vaan tapahtui enemmänkin ”sysäyksittäin”. Esimerkiksi Suomen vuonna 1809 tapahtunut siirtyminen autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikunnan yhteyteen ei tuonut muutoksia valtiovallan kiristyviin pyrkimyksiin säädellä metsien käyttöä. Isojakoa pyrittiin kiirehtimään, ja samalla kruunun liikamaat siirtyivät valtion hallintaan. Silti valtiovallan otteen voidaan sanoa jopa löystyneen 1850-luvulle saakka – tätä kuvaa esimerkiksi se, että metsänhoidon virkakunta väheni Ruotsin vallan aikaisten metsänhoitajien vähitellen eläköityessä. Sen sijaan vuodet 1851–1864 olivat jo ripeämmän kehityksen kautta: metsähallinnon ja lainsäädännön kehittäminen 1850-luvulta alkaen ja uuden keskusviraston, Metsähallituksen, perustaminen 1863, alkoivat kiinteyttää ja vahvistaa valtio-

vallan asemaa. Tämän jälkeen rahauudistus ja katovuodet hidastivat myös lainsäädäntötyötä, mutta niin sanotun ”suuren tukkihuimauksen” alkaessa 1870-luvun alussa, talouselämä elpyi jälleen nopeasti. Yleistäen voidaan sanoa, että liberalismin ja elinkeinovapauden vallitessa valtion kontrolli vastaavasti heikkeni. Metsätalouden kehitystä edesauttoi se, että metsien merkitys valtion kokonaistaloudelle alettiin ymmärtää entistä paremmin. Tunnetuksi on tullut muun muassa senaattori Lars Gabriel von Haartmanin kannanotto: hän korosti, että Suomi ei voisi koskaan kilpailla maataloudellaan – sen sijaan metsissä olisi maan tulevaisuus.19 Suomen metsien tilannetta pohdittiin tarkoin ja saatujen selvitysten perusteella niiden käyttöä ryhdyttiin säätelemään entistä tarkemmin. Tilanne ei ollut kaikkien mieleen ja taustalta oli aistittavissa yksityisten maanomistajien protestointia: vaikka metsävarojen rajallisuus ehkä ymmärrettiin, talonpojat olisivat halunneet edelleen jatkaa metsiensä hyödyntämistä entiseen tapaan, omista lähtökohdistaan, omien tarpeidensa mukaisesti. Erityisesti kaskiviljelyyn ja sahatoimintaan kohdistetut rajoitukset kohtasivat vastustusta. Vastustusta aiheuttivat myös pyrkimykset siirtää metsäalueita valtion hallintaan. Maan kokonaistaloutta ja tulevaisuutta ajatellen aiemman kaltainen metsien ryöstökäyttö ei kuitenkaan ollut enää toivottua tai tarkoituksenmukaista.20 Viranomaisten toimet alkoivat vähitellen tuottaa tulosta. Metsätalouden suunnittelu kävi järjestelmällisemmäksi, ja samalla puuntuotantoa rationalisoitiin. Valtionmetsien osalta tämä kävi helpommin, mutta yksityisomistuksessa olleiden metsien osalta tilanteeseen oli varsin vaikeaa puuttua, sillä yksityisomistus tai paremminkin metsien vapaa käyttö oli turvattu jo lainsäädännöllä.21 Tilanne muuttui 1800-luvun lopulla valtiojohtoisuuden vaatimusten myötä. Talonpojille taattiin heille isossajaossa (aloitettiin Pohjanmaalta 1760-luvun puolivälissä, jatkui vaihtelevasti koko 1800-luvun aina 1960luvulle saakka, isojakoa täydennettiin 1848

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

uusjaolla) myönnetyt metsäalueet, mutta muut metsäalueet siirtyivät nyt valtion omistukseen. Kehityksellä tuli olemaan pitkäkestoisia vaikutuksia kauas tulevaisuuteen. Omana aikanaan linjaus aiheutti metsähallinnon virkakuntaa kohtaan jopa aivan konkreettisia väkivallantekoja, joita on kuvannut tutkimuksissaan muun muassa Anne RuuttulaVasari.22 Samaan aikaan tehokkaasti virinnyt metsäteollisuus oli laatinut yhä monimuotoisempia suunnitelmia Suomen metsävarojen hyödyntämiseksi. Metsien riittävyys herätti kuitenkin jatkuvaa keskustelua. Erityisesti puupula kosketti todella järeää tukkipuustoa. Sinänsä koskemattomia erämaita oli edelleen paljon, eikä kokonaisuutta ajatellen mies ja saha -yhdistelmällä ollut ehditty tehdä suurta hävikkiä suomalaiseen metsäluontoon. Kysymys metsävarojen riittävyydestä oli kuitenkin avoin, ja siksi metsien määrää ja laatua kartoitettiin useaan otteeseen, kuten muun muassa Kuisma on todennut. Selvitysten tulokset osoittivat, että huoli ei ollut täysin perusteeton. Esimerkiksi tähän vanhojen metsänkäyttömuotojen ja metsäteollisuuden ”saranakohtaan” sijoittuva, saksalaisen metsäakatemiarehtori Edmund von Bergin vuonna 1858 laatima raportti käsitteli ongelmaa. Von Bergin raportti pohti ensisijaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan mahdollisia metsänkäyttömalleja, metsähallinnon organisointia sekä metsäpolitiikkaa, mutta samalla se oli osoittanut metsähävikkien laajamittaisuutta. Sen sijaan C. W. Gylldenin hieman aiemmin, 1853, julkaiseman oppikirjan Handledning för skogshshållare i Finland laskelmat puun käytöstä ja vuotta myöhemmin, 1854, Gylldenin laatima karttakuva selvensivät jopa paremmin metsätalouden valtakunnallisen suunnittelun perusteita. Julkaisut osoittivat, että erityisesti rintamaiden ympärillä puusto oli kadonnut jopa täydellisesti. Rintamaiden puuston katoamisen taustalla olivat muun muassa kaskeamiskauden laiduntaminen, aidas- ja polttopuiden runsas kerääminen asutuksen lähialueilla ja metsien uudistamisen jättämi-

nen luontaiseksi, jolloin harventamattomat taimikot kasvoivat varsin hitaasti.23 Metsäasiantuntijoiden, valtion hallinnon, elinkeinoelämän ja maata omistavien yksityisten näkökulmat olivat varsin paradoksaaliset. Metsien heikko tilanne oli tiedossa ja myös tarvittavia toimia pohdittiin ja valistustoimintaa lisättiin. Samaan aikaan metsien taloudellinen merkitys alkoi avautua kansalaisille ja päättäjille. Metsävaroja haluttiin siksi hyödyntää mahdollisimman tehokkaasti ja laaja-alaisesti, jotta teollisuuden toiminta ja kansalaisten elintaso – toimeentulo – saataisiin turvattua.24 Tilanne oli kaksitahoinen. Metsävarojen avulla Suomen teollistuminen saatiin ripeään nousuun ja myös yksityiset maanomistajat saivat itselleen tukki- ja maakauppojen kautta tuloja turvaamaan toimeentuloa. Toisaalta ongelmana oli se, että metsien hyödyntäminen oli vielä pitkään ylimitoitettua. Erityisesti metsien ”ryöstökäyttöä” ja suoranaisia huijauksia kohdistui yksityismetsiin: lukuisat maanomistajat luopuivat hakkuuoikeuksistaan ja maa-alueistaan alihintaan. Äärimmillään tämä johti moninaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Seurauksena oli paitsi yksilöihin kohdistuneita henkilökohtaisia tragedioita myös laajemmin taloudellista epätasa-arvoa, maatalouden taantumista, sosiaalisia ongelmia ja tilattoman väestön työttömyyttä, yhteiskunnallista levottomuutta.25 Kaikesta huolimatta asenteet metsien hyödyntämistä ja metsävarojen riittävyyttä kohtaan olivat edelleen varsin huolettomia. Yleisesti arveltiin, että olemassa olevat metsät riittäisivät kehittyvän teollisuuden tarpeisiin etenkin, kun kaskitalous oli vähenemässä ja myös tervaa poltettiin yhä vähemmän. Ajatusmaailmaa muokkasi myös se, että moderni tieteellinen ajattelu nousi haastamaan kristillisyydestä tai pakanuudenkin ajalta kummunneita, ihmisten luontosuhteeseen heijastuneita uskonnollisia käsityksiä. Tosin on todettava, että ajattelun muutos koski ensisijaisesti sivistyneistön ”eliittiä”. Myös nousevan työväenliikkeen kärki omaksui edistysusko- ja

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

kriittisen luontoajattelun malleja. Useimmat ihmiset – niin kaupungeissa kuin maallakin – uskoivat kuitenkin edelleen entiseen tapaan Jumalan luomaan maailmaan ja ihmisen asemaan luomakunnan kruununa.26 Ripeän kehityksen myötä alkoi 1800luvun loppua kohden ilmetä kuitenkin myös metsien suojelua vaativia kommentteja: metsien kiihtyvä hyväksikäyttö alkoi herättää joidenkin kansalaisten keskuudessa huolta ja suoranaisen metsäkapitalismin negatiiviset seuraukset tuomittiin ankarasti. Vaikka nämä kommentit olivat edelleen vain yksittäisten henkilöiden kannanottoja, voidaan silti sanoa, että ensimmäisen kerran metsät sellaisinaan nostettiin itseisarvoksi ja niihin liitettyjen kansallisten arvojen katsottiin olevan uhattuina. Mika Pekurinen on todennut, että suomalaiseen luontoon asennoiduttiin 1800-luvun lopulla hyvin kansallisromanttisessa hengessä ja etenkin sivistyneistön piirissä siihen liitettiin erilaisia esteettisiä ja eettisiä symboliarvoja. Koskematonta luontoa – koskemattomia metsiä – haluttiin säilyttää – museoida – tuleville sukupolville. Myöhemmin luonnonsuojelualueiden perustamisen perusteiksi alkoi nousta myös puhtaasti tieteellisiä argumentteja: rauhoitusalueet toimisivat myös merkittävinä metsänhoidollisina tutkimusasemina.27 1800-luvun loppuvuosikymmeninä käyty keskustelu metsien asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa kävi vilkkaana, mutta toistaiseksi luontoajattelu jäi silti kokonaisuutta ajatellen tappiolle. Metsähallituksen jo perustamat ”luonnonsäästiöt” saivat olla rauhassa ja aika ajoin uusiakin perustettiin, mutta muutoin metsiä hyödyntävä teollisuus alettiin vähitellen nähdä osana suomalaisen maaseudun kehitystä. Kansalaisten elintason alkaessa nousta teollisuus alkoi puolestaan saada jonkinlaista kansallisromanttista leimaa, Markku Kuisman ja Mika Pekurisen termiä käyttäen, ”sammontakojan” aseman.28

Inhimilliset tarpeet sivuutettava Suomen itsenäistymisen myötä metsätalous alkoi kehittyä yhä ripeämmin. Nuoren valtion oli kyettävä turvaamaan kansalaistensa toimeentulo ja hyvinvointi ja voimakas metsäteollisuus oli tässä keskeisessä asemassa. Puhtaasti taloudellisiin pyrkimyksiin liitettiin myös tarve osoittaa valtion oma päätösvalta ja asema – Antti Parpolan sanoin ”suomalaista metsänhoitajuutta sävytti voimakkaasti isänmaallisuus”. Yhteiskunnan jatkuvuus oli saatava turvattua ja siksi asenteet metsien luontoarvoja kohtaan kovenivat selvästi. Metsätalouden kehityksestä tuli koko kansakunnan asia ja yhteinen etu. Tilannetta ja suomalaisten metsäsuhteessa 1900-luvun alussa tapahtunutta muutosta kuvaa hyvin se, että nyt ensimmäistä kertaa markkinapuiden hakkuumäärät ylittivät perinteisen kotitarvekäytön.29 Metsien tila koettiin pitkään ongelmalliseksi ja puuvarantojen riittävyyttä pohdittiin yhä useammin. Asiaan olivat kiinnittäneet huomiota erilaiset tieteelliset seurat ja yhdistykset jo 1800-luvun lopulta lukien ja myös kunnallistasolla oli selvitelty metsävarojen riittävyyttä. Muutamat Suomalaisen puolueen ja myöhemmin porvaripuolueiden edustajat yhdessä tekivät omalta osaltaan valtiopäiville ehdotuksia muun muassa tiettyjen luonnonmuistomerkkien suojelemiseksi. Lisäksi metsien tilaa pohdittiin valtakunnan tasolla eri komiteoissa useaan otteeseen. Vei kuitenkin vielä vuosia ennen kuin esimerkiksi suojametsäsäädöstöjä saatiin aikaiseksi. Säädösten viivästymisen taustalla vaikuttivat etenkin toinen sortokausi 1910–1917 sekä ensimmäinen maailmansota. Lakiesitykset sinänsä olivat usein jo valmiina, mutta niiden hyväksyminen toteutui vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1917 tuli voimaan vuoden 1886 metsälakia täydentävä asetus metsien hävittämisen ehkäisemisestä ja muutamaa vuotta myöhemmin annettiin varsinainen suojametsälaki (1922) ja luonnonsuojelulaki (1923). Luonnonsuojelulain nojalla valtio esimerkiksi määräsi kaikki niin kutsutut sääs-

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

tömetsänsä suojeltaviksi. Varsinaisia luonnonsuojelualueita ryhdyttiin perustamaan vuodesta 1938 lukien. Keskeiseen asemaan metsien käyttöä ja hoitoa ajatellen nousevat 1928 annettu yksityismetsälaki ja sen nojalla perustettu metsänhoitolautakuntalaitos sekä samana vuonna annettu metsänparannuslaki. Säädökset edustavat Suomen itsenäisyyden ajan suurinta muutosta valtion suhteessa yksityismetsien hoitoon ja hakkuisiin ennen 2000-luvulla tapahtunutta lautakuntalaitoksen uudelleenjärjestelyä. Vuonna 1928 keskitettiin metsänhoitolautakunnille sekä vuonna 1917 perustettujen lääninmetsälautakuntien lainvalvontatehtävät että yksityismetsien yleinen neuvonta, koulutus ja edistäminen.30 Metsähallituksen ylijohtaja A. K. Cajander ja tämän avustaja Arvid Borg olivat jo vuonna 1919 antaneet ohjeet valtion metsien käsittelyä ajatellen. Näissä suunnitelmissa tavoitteeksi asetettiin metsien uudistaminen luonnonmukaisesti. Cajanderin ja Borgin ohjeiden voidaan katsoa olevan jatkumo suuntauksessa kohden modernia metsänhoitoa. Ensimmäinen askel oli otettu 1914, jolloin annettiin ohjeet Metsähallituksen hoitoalueiden taloussuunnitelmien laatimiseksi ja siirryttiin niin sanottuun metsikkömetsätalouteen. Metsien käyttö- ja suojeluperiaatteista virisi 1920ja 1930-luvuilla keskustelua metsäasiantuntijoiden ja luonnonsuojelupiirejä edustaneiden välillä: metsäammattilaiset puhuivat tuottavuustavoitteista ja sen mukaisesti hoidettujen kulttuurimetsien puolesta; suojelupiirit pelkäsivät lopputuloksena olevan yksipuolisia puupeltoja. Suojelutavoitteita ”heikensi” kuitenkin se, että yksityisten kansalaisten omistusoikeuteen tai ripeästi kehittyvän metsätalouden (-teollisuuden) intresseihin ei edelleenkään haluttu puuttua. Lisäksi luonnonsuojelu oli yhä varsin pienen ryhmän – kotiseutuyhdistysten ja nuorisoseurojen sekä jossain määrin myös metsänhoitajien – toiminnan varassa. Metsien itseisarvoa korostanut suojeluaate jäi ihmisten taloudellista hyvinvointia korostaneiden tavoitteiden varjoon. Suomi eli yhä metsistään ja painopiste metsänhoidollisissa

toimissa ja asenteissa oli siksi asetettava tuotannon turvaamiseen.31 Metsäkeskustelun myötä metsien käyttöä ja metsävarojen riittävyyttä pyrittiin selvittämään osaltaan myös useissa maan metsävarojen inventoinneissa. Inventoinnit toteutettiin – on toteutettu – Metsäntutkimuslaitoksen toimesta. Näiden inventointien avulla on pyritty tieteellisesti tarkastelemaan, minkä verran maassa on ollut metsää, kuinka paljon on ollut puun vuotuinen kasvu tai minkä verran puustoa on ollut turvallista ja tarkoituksenmukaista – kestävästi – hakata. Ensimmäinen Suomen metsävarojen inventointi toteutettiin jo vuosina 1921–1924, toinen 1936–1938 ja kolmas 1951–1953 – sittemmin inventointeja on toteutettu lukuisia kertoja, 5–10 vuoden välein; viimeisimmän (2009–2013) raportointi toteutui 2015. On syytä korostaa, että Suomen itsenäistymisen jälkeen toteutetun ensimmäisen valtakunnallisen metsävarantojen inventoinnin tultua julki, se selvästi rauhoitti metsien riittävyydestä käytyä keskustelua. Vain kuusipuun – tärkeimmän paperipuun – riittävyys jäi aiheuttamaan huolta, joka sekin laantui inventoinnissa huomiotta jääneiden alipuukasvustojen alkaessa varttua hakkuukypsiksi. Tilanne pysyi pitkään rauhallisena ja vasta sotien jälkeiset alueluovutukset herättivät huolen puuvarantojen riittävyydestä uudelleen. Tämäkin huoli laantui vuosina 1951–1953 toteutetun kolmannen metsävarojen inventoinnin hyvien tulosten myötä.32 Lukuisat tutkijat – muun muassa Erkki Laitinen – ovat selvittäneet, kuinka sotavuosien jälkeen yhteiskunnan rakennemuutos korosti edelleen metsäteollisuuden merkitystä. Jälleenrakennus, siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen ja sotakorvausten maksaminen aiheuttivat ennätykselliset hakkuut, mikä herätti jälleen yleistä huolta metsien kestokyvystä ja puuvarannon riittävyydestä. Keskustelu metsävarojen riittävyydestä virisikin jälleen 1960-luvun alussa, kun metsäteollisuuden kapasiteettia haluttiin nostaa, jopa yli metsien vuotuisen kasvun. Taloudelliset intressit painoivat vaa’assa vahvoina, eikä teollisuuden

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

kehitystä haluttu jarruttaa: hyvinvointia rakennettiin metsien avulla ja mahdolliset ongelmat ratkaistaisiin tieteen keinoin, metsien tuotantoa lisäämällä. Puuntuotantoa pyrittiin lisäämään metsänhoidollisin keinoin ja metsätaloudessa toiminta alkoikin suuntautua yhä enemmän metsänviljelyn suuntaan. Erityisesti tämä toteutui niin sanottujen metsätalouden rahoitusohjelmien eli MERA-kausien aikana 1964–1974. Puunkorjuun koneistuminen edellytti entistä suurempia käsittelyyksiköitä, avohakkuut puolestaan kulotusta ja metsänviljelyä. Taimikasvatus, kylvöt, lannoitus, ojitus ja kemiallinen vesakontorjunta yleistyivät. Metsien suojeluun panostettiin vain, jos se ei millään lailla rajoittanut taloudellista toimintaa.33

Samaan aikaan yhä laajemmat kansalaispiirit havahtuivat kehityksen aiheuttamiin lieveilmiöihin ja metsien – luonnon – uhraaminen taloudellisille eduille alkoi herättää myös vastustusta. Oman lukunsa näihin protesteihin toi etenkin nuorison piirissä noussut voimakas vasemmistolaisuus, joka ilmeni yksityisen teollisuuden – myös metsäteollisuuden – vastustuksena, yliopistojen tilojen valtaamisena jne. Protestit Metsähallituksen toimintaa vastaan jatkuivat, vaikka valtion metsien käsittelyä olisi voinut toteuttaa myös muilla keinoilla. Osaltaan protestimieltä herätti myös ympäristön lisääntyvä saastuminen. Yhä useampi suomalainen myös sai elantonsa maaja metsätalouden ulkopuolelta. Kansalaisten suhde metsiin muutti luonnettaan. Metsistä ei enää haettu entiseen tapaan elantoa suoraan,

Suomessa 1960-luvun alussa metsäteollisuuden kapasiteettia haluttiin nostaa. Taloudelliset intressit painoivat vaa’assa, ja hyvinvointia rakennettiin metsien avulla. Kuva: Timo Kilpeläinen / Lusto.

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

Metsistä etsittiin 1900-luvun loppua kohden entistä enemmän vapaa-ajan kokemuksia, virkistystä ja lepoa. Tämä heijastui myös suojeluvaatimuksiin: haluttiin muutoksia metsäteollisuuden toimintatapoihin ja etenkin vanhoja metsiä vaadittiin suojeltaviksi. Kuva: Luonto-Liiton metsäryhmän kokoelma / Lusto.

vaan niistä etsittiin vapaa-ajan elämyksiä ja kokemuksia, virkistystä ja lepoa. Suuntaus korostui 1900-luvun loppua kohden ja edelleen 2000-luvulla.34 Kehitys heijastui myös suojeluvaatimuksiin. Yhä yleisemmin vaadittiin etenkin vanhoja metsiä suojeltaviksi sekä muutoksia metsäteollisuuden toimintatapoihin. Ristiriita metsäteollisuuden ja luonnonsuojelijoiden välillä alkoi kärjistyä jo 1960-luvulla ja vaikka niin sanotut vihreät arvot saavuttivat yleisempääkin jalansijaa ja myös uusia metsiensuojelualueita perustettiin, ei yhteentörmäyksiltä vältytty. Sakari Virtanen on kirjoittanut, että metsäalalla vallitsi yhteinen käsitys siitä, mitä metsien hyvä kunto tarkoitti, mutta tästä huolimatta terävimmän julkisen kritiikin kohteeksi 1960- ja 1970-luvuilla joutui metsäteollisuus. Yhtiöt, jotka eivät olleet valmiita kansalaisten kanssa käytävään keskusteluun, olivat sopiva kohde ajan radikalismille. Ku-

ten tutkijoista muun muassa Mika Pekurinen ja Heikki Roiko-Jokela ovat todenneet, tuli ”metsäsodista” 1970-luvulta lähtien lähestulkoon arkipäivää. Tilanne rauhoittui vasta 1990-luvun loppupuolelta alkaen, kun metsäja luonnonsuojelulakeja uudistettiin ja myös, kuten Teijo Rytteri on osoittanut, metsäyhtiöt alkoivat huomioida ympäristö- ja yhteiskuntavastuutaan. Tuottavuus ja kestävän metsänhoidon periaatteet oli saatettava biologisen monimuotoisuuden rinnalle.35

Metsät itseisarvona Omavaraistalouden aikana metsiin liitettiin erilaisia yliluonnollisia uskomuksia ja metsät koettiin ennemminkin kesyttömäksi vastustajaksi, joka tuli voittaa ja ottaa hallintaan. Ihmisen asemaa ”luomakunnan herrana” ei kyseenalaistettu vuosisatoihin. Metsien – yleensä luonnon – katsottiin kuuluvan ihmi-

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

sen käytettäväksi ja ainoa ihmisen toimintaa rajoittava tekijä oli luonnonvarojen riittävyys. Tähän liittyneet ongelmat pyrittiin ratkaisemaan kulloinkin parhaaksi katsotulla tavalla, eikä metsillä tai luonnolla itsellään ollut mitään itseisarvoa. Metsävarojen liikakäyttö ehkä huomattiin ja sitä kritisoitiin, mutta koska tavoitteena oli toimeentulo, metsien hyödyntäminen sai jatkua. Tavoitteena oli yksilön ja yhteisön säilyminen ja turvaaminen.36 Jo autonomian aikana virisi kuitenkin polemiikkia metsäteollisuuden ja luonnonsuojelun vastakkainasettelusta ja metsien suojeluvaatimuksia tuotiin esille. Metsä nähtiin suomalaiskansalliseen henkeen suomalaisten henkiseksi kodiksi ja erilaisia metsäluonnon museoimisvaatimuksia esitettiin ja myös toteutettiin. Kansalaisten toimeentulomahdollisuuksia tai teollisuuden toimintakykyä ei kuitenkaan saanut missään tapauksessa edelleenkään vaarantaa.37 Laajemmin metsien sosiaalisesta merkityksestä voidaan puhua vasta 1900-luvun loppupuolelta lukien. Yhteiskunnan elinkeinorakenteen monipuolistumisen myötä yhä useammat ihmiset saivat toimeentulonsa perinteisen metsätalouden ulkopuolelta. Samalla, kuten muun muassa Janne Haikari on osoittanut, metsien merkitys ihmisille muuttui ja niihin ryhdyttiin liittämään myös muita kuin taloudellisia, tuotannollisia tai teollisia arvoja. Tehostuvan metsätalouden aiheuttamat ongelmat aiheuttivat siksi vastareaktion: metsät nähtiin nyt merkittävänä osana ihmisen (sosiaalista) elinympäristöä ja ne tarjosivat perinteisten käyttömuotojen ohella myös mahdollisuuden esimerkiksi henkisten tarpeiden tyydyttämiseen ja virkistykseen. Metsistä alkoi muodostua suomalaisille paikka, jossa saattoi vain olla, pysähtyä.38 Metsien käytön ja suojelun välinen dilemma saatiin 1990-luvun loppupuolelta lukien vähitellen ratkaistua – enemmän tai vähemmän kestävällä tavalla. Suojelullisten tavoitteiden vakiintumisen ohella metsien moninaiskäytön ja kestävän kehityksen näkökulmat ovat yleistyneet ja tulleet kiinteäksi osaksi nykyaikaista metsätaloutta. Samaan ai-

kaan metsiä on ryhdytty tarkastelemaan entistä enemmän myös esteettisten tai eettisten näkökantojen kautta. Metsien itseisarvoinen asema on alkanut korostua, mitä kautta suojelullisissa vaatimuksissa on alkanut ilmetä varsin radikaalejakin vaatimuksia. Äärimmillään tämä on tarkoittanut käsitystä, että metsät ovat olemassa vain niiden omaa olemassaoloa varten. Niitä ei tällöin hoideta tai suojella ihmistä ajatellen, sillä inhimillisille tarpeille ei tässä tilanteessa ole enää perusteita. Näkökulman voidaan jopa sanoa kumpuavan nyt metsistä itsestään.39

Viitteet 1 Lamberg 2000, 49–50; Lamberg 2005, 13– 16; Roiko-Jokela 2012a, 13–15; Luttinen 2012, passim. 2 Asennoitumisesta metsiin katso esimerkiksi Roiko-Jokela 2003, 12–20. 3 Luonto ja ympäristö ilman rajoja. Luonto ideologisena, poliittisena, taloudellisena ja mediailmiönä (hanke 1996–1999; teos Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle), Metsä, luonto ja ympäristö taloudellisena, poliittisena ja mediailmiönä, noin 1400–2000 (hanke 2000–2005, teokset Metsien pääomat: Metsä taloudellisena, poliittisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan sekä Moni-ilmeinen metsä: mielikuvia, asenteita ja arvoja metsistä ja niiden käytöstä) sekä Ihminen ja metsä. Kohtaamisia arjen historiassa (1500–2000) (hanke 2007–2012, teokset Ihminen ja metsä: kohtaamisia arjen historiassa, osat I ja II). 4 Seppo Vehkamäki, Metsät ja hyvä elämä -tutkimushanke (teos Metsät ja hyvä elämä. Monitieteinen tutkimusraportti, 2006). Monografia-sarjoista on käytetty lähteenä Esko Pakkasen ja Matti Leikolan laajan, Suomen metsien käytön historiaa käsitelleen tutkimushankkeen tuloksia (moniosainen julkaisusarja, teokset Metsää, puuta ja kovaa työtä [2010], Puut perille ja käyttöön [2011] sekä Tervaa, lautaa ja paperia [2011]) sekä Metsäteollisuuden maa sarjan osia 1–2, 5 (1.

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

Metsäteollisuuden maa [Markku Kuisma, 2006], 2. Metsän tasavalta [Kai Hägman, 2006], 5. Kriisi ja kumous [toim. Markku Kuisma, 2008]). 5 Monografioistani ja artikkeleistani mainittakoon: Roiko-Jokela, Heikki 2012. ”Kohti suunnitelmallista metsätaloutta ja metsien suojelua.” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 2. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki; Roiko-Jokela, Heikki 2012. ”Pyrkimykset rajoittaa metsien käyttöä Ruotsin vallan ajalla.” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 1. Metsäkustannus Oy: Helsinki; Roiko-Jokela, Heikki 2005. ”Metsät – tuotannon turvaaja vai suojeltava pääoma?” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EUaikaan. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä; Roiko-Jokela, Heikki 2003. Arvot ja edut ristiriidassa. Kiistoja valtion metsistä. Hattuvaara, Kessi, Murhijärvi, Talaskangas-Sopenmäki, Porkkasalo. Kopijyvä Oy: Jyväskylä; Roiko-Jokela, Heikki 1997. ”Meiltä loppuvat metsät? Metsien haaskauksesta metsänhoidon valistustyöhön (noin 1850–1910).” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle. Toim. Heikki Roiko-Jokela, Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Lisäksi olen toimittanut kirjat Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osat 1–2 (2012). Metsäkustannus Oy: Helsinki; Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan (2005). Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä; Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle (1997). Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Näiden kirjojen sisältöä olen hyödyntänyt tässä artikkelissa. 6 Roiko-Jokela 2012c, 376–379. 7 Soininen 1974, passim.; Siironen 2000, 13; Tasanen 2004, 350; Lamberg 2005, 13; Roiko-Jokela 2005, 323; Junnila 2005, passim.; Rinnekangas ja Anttonen 2006, 173; Pakkanen ja Leikola 2011a, 374–403; Roiko-Jokela 2012a, 13; Luttinen 2012, passim.

8 Lamberg 2005, 16–17; Roiko-Jokela 2005, 335; Roiko-Jokela 2012a, 13; Luttinen 2012, passim. 9 Lamberg 2000, 49–50; Lamberg 2005, 16– 18, 23; Roiko-Jokela 2005, 335–336; Pakkanen ja Leikola 2011a, 375; Roiko-Jokela 2012a, 13. 10 Laitakari 1960, 413; Rantala 2002, 55; Tasanen 2004, 353–355; Junnila 2005, passim.; Lamberg 2005, 17–18; Roiko-Jokela 2012a, 13–14; Luttinen 2012, 285–289. 11 Lamberg 2005, 18; Mäkelä 2005, 141; Roiko-Jokela 2012a, 14. 12 Kaskeamisen laajuudesta katso Junnila 2005, 64–65; Vehkamäki 2006, 81–84. 13 Junnila 2005, 65–68, 76–78; Vehkamäki 2006, 85, 88. Suomen tervataloudesta esimerkiksi Pakkanen & Leikola 2011b, 42– 65. 14 Laitakari 1960, 413; Kuisma 1993, 57; Vilkuna 1994, 132–139; Pekurinen 1997b, 130; Rantala 2002, 55; Tasanen 2004, 351, 353; Junnila 2005, passim.; Vehkamäki 2006, 66–67; Rinnekangas ja Anttonen 2006, 173; Roiko-Jokela 2012a, 14. 15 Laitakari 1960, 413; Kuisma 1993, 57–58; Palo 1993, 337; Pekurinen 1997b, 130; Björn 1999, 51; Tasanen 2004, 353–354; Lamberg 2005, 19; Vehkamäki 2006, 66; Roiko-Jokela 2012a, 14–15. Kiellot ja rajoitukset koskivat muun muassa kaskeamista, samalla asetettiin tuotantorajoituksia tervanpolttoon ja sahateollisuuteen. Pekurinen 1997b, 130. 16 Laitakari 1960, 413; Kuisma 1993, 57–58, 60; Palo 1993, 337; Vilkuna 1994, esimerkiksi 132–139; Pekurinen 1997a, 45; Pekurinen 1997b, 130; Björn 1999, 51; Tasanen 2004, 351, 353–354; Lamberg 2005, 19; Junnila 2005, 68–70; Roiko-Jokela 2012a, 14. Kaskeamista oli rajoitettu ensimmäisen kerran jo 1577 sekä sittemmin asetuksella 1647 (metsäasetus) – rajoitukset eivät, kuten todettua, ulottuneet kuitenkaan Suomeen saakka. Laitakari 1960, 413; Palo 1993, 337; Kuisma 1993, 57–58, 60; Pekurinen 1997a, 45; Pekurinen 1997b 130; Björn 1999, 51; Tasanen 2004, 353–354; Lamberg 2005, 19; Junnila 2005, 68–70; Ojala 2005, 118–119, 120–122, 128–129; Vehkamäki 2006, 16.

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

17 Junnila 2005, 81–97; Roiko-Jokela 2005, 336–337; Pakkanen & Leikola 2011a, 400– 401. On silti syytä muistaa, että Ruotsin vallan aikana Suomi oli vain osa valtakuntaa ja sellaisena taloudellisesti epäitsenäinen. Esimerkiksi vientitaloutta ajatellen, koko valtakunnan tasolla, metalliteollisuuden tuotteet muodostivat ylivoimaisesti suurimman osan. Metsätalouden tuotteet muodostivat parhaimmillaankin vain alle 10 % valtakunnan viennistä. Esimerkiksi Karonen 1999, 146, 180. 18 Laitakari 1960, 16–18, 414–416; Kuisma 1993, 184–187; Rantala 2002, 55–56; Ruuttula-Vasari 2004, passim., 255, 298; Tasanen 2004, 347–348, 350–351, 354, 356, 359; Mäkelä 2005, 141–143, 145; Ojala 2005, 129, 134, 136–137; Ruuttula-Vasari 2005, passim., 167–169, 172–173, 179–180; Rytteri 2005, 209; Junnila 2005, 97–100; Rytteri 2006, 16, 22–23; Vehkamäki 2006, 96–99; Pakkanen & Leikola 2011a, 398–401; Roiko-Jokela 2012b, 5–7. Uudistuksista voidaan mainita esimerkiksi määräykset kruununmetsien asettamisesta metsänhoidolliseen valvontaan sekä metsänhallinnon ylihallinnon organisoinnista (1851), kruununmetsien hoidon ja vakinaisen metsänhoitovirkakunnan järjestämisestä sekä valtionmaiden jakamisesta tarkastuspiireihin, hoitoalueisiin ja vartiopiireihin (1859) ja vuonna 1885 annetun metsälain lukuisat säädökset koskien metsien omistusta, kaskeamista, metsänhaaskausta jne. Valtio asetti myös useita komiteoita pohtimaan Suomen metsien ja metsätalouden tilaa, esimerkkeinä mainittakoon komitea, joka tarkasti ja uudisti metsätaloudesta annettuja lakeja (1841), komitea, joka tutki, mitä valtio voi ja mitä sen tulee tehdä metsätalouden järjestämiseksi (1949), komitea, joka selvitti metsänkäyttöä ja -hävitystä yksityismetsissä, useat metsälakia suunnitelleet komiteat (1876, 1881). Roiko-Jokela 1997, 38–39. 19 Esimerkiksi vuonna 1851 organisoitiin metsänhallinnon ylihallinto ja vuonna 1859 järjestettiin metsänhoidon virkakunta; annettuja asetuksia ja annettuja säädöksiä olivat esimerkiksi asetukset vuodelta 1851 (kruununmetsien asettaminen metsänhoidolli-

seen valvontaan), 1869 (metsähallituksen toimenpiteet kysymyksissä, jotka koskevat torppien rakentamista kruununpuistoihin) ja 1892 (kruununmetsien luovuttaminen uudistiloille viljeltäviksi täydellä nautintaoikeudella) sekä metsälaki vuodelta 1885. Metsähallintoa puolestaan organisoitiin useaan otteeseen: vuosina 1851, 1859, 1864. Seuraavan kerran vasta vuoden 1900 komiteanmietinnöt (kruununmetsät ja yksityismetsät) antoivat uusia herätteitä metsäpolitiikan kehittämiselle. Roiko-Jokela 1997, 38–39; Rytteri 2006, 16, 159. Laitakari 1960, 16–17, 414; Kuisma 1993, 186; Tasanen 2004, 347–348, 356; Junnila 2005, 98– 100; Mäkelä 2005, passim.; Ojala 2005, 129, 134; Vehkamäki 2006, 96–99; Roiko-Jokela 2012b, 5–7. 20 Laitakari 1960, 18, 414–416; Kuisma 1993, 184–187; Roiko-Jokela 1997, 23–25, 32–33, 38; Rantala 2002, 57; Tasanen 2004, 347– 348, 356; Ruuttula-Vasari 2004, 255, 298; Ojala 2005, 131–134, 136–137; RuuttulaVasari 2005, 167–169, 172–173, 179–180; Junnila 2005, 98–111; Mäkelä 2005, passim.; Rytteri 2006, 16, 22–23, 159. 21 Taustalla vaikutti myös Kustaa III:n aikana vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja, joka takasi maakirjatalonpojille lähes rajoittamattoman nautintaoikeuden metsiinsä. Säädökset olivat voimassa 1900luvun alkupuolelle saakka (kumottiin hallitusmuodossa 1919), ja niiden ohjaava vaikutus oli erittäin merkittävä erityisesti metsäteollisuuden modernisaation taustalla yhdessä kysynnän ja teknisen kehityksen kanssa. Laitakari 1960, 18, 414–416; Kuisma 1993, 184–187; Roiko-Jokela 1997, 39–42, 44; Rantala 2002, 56–57; Ruuttula-Vasari 2004, 255, 298; Tasanen 2004, 347–348, 356; Mäkelä 2005, 141–143; Ojala 2005, 136–137; Ruuttula-Vasari 2005, 167–169, 172–173, 179–180; Rytteri 2006, passim. 22 Kupiainen 1995, 161; Siironen 2000, 19– 20; Ruuttula-Vasari 2004, passim.; Tasanen 2004, 350–351, 354; Mäkelä 2005, 145; Ruuttula-Vasari 2005, passim.; Rytteri 2005, 209; Junnila 2005, 103–104; Rytteri 2006, 23. Maa-alueiden siirtäminen valtion – kruunun – omistukseen juontaa juurensa jo

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

1500-luvun puoliväliin, jolloin Kustaa Vaasa antoi julistuksen asumattomien maiden ottamisesta valtiolle. Sittemmin valtio oli pyrkinyt lisäämään maaomistustaan kauppojen, lahjoitusten tai niin sanottujen impedimenttimaiden haltuunoton kautta. Isonjaon yhteydessä vielä asumattomiksi jääneet liikamaat siirrettiin valtion omistukseen. Hannikainen 1911, 738–740; Mönkkönen 1983, 133; Laitinen 1988, 194–195; Kuisma 1993, 109, 115–119; Roiko-Jokela 1997, 32–33. Merkantilistisesta kauppapolitiikasta metsänkäytön ohjaajana katso myös Luttinen 2012, 295–298. 23 Metsävarojen hyödyntämissuunnitelmista katso esimerkiksi Ahvenainen 1992a, passim. Kuisma 1993, 199; Leikola 1995, passim.; Pekurinen 1997b, 138–139; Roiko-Jokela 1997, 32; Leikola 1998, passim.; Junnila 2005, 103–111; Mäkelä 2005, 144–145; Rytteri 2006, 18–19; Vehkamäki 2006, 99; Luttinen 2012, passim. Metsäteollisuuden kehityksestä esimerkiksi Laitinen 2012, 26–31. 24 Roiko-Jokela 1997, 31; Rytteri 2005, 211. Näkemyksiä metsistä esimerkiksi Luttinen 2012, passim. 25 Roiko-Jokela 1997, 29–31; Siironen 2000, 14–15, 21; Rytteri 2005, 211; Rytteri 2006, 58; Rinnekangas & Anttonen 2006, 173; Pakkanen & Leikola 2010, 21–39; Pakkanen & Leikola 2011b, 118–127; Luttinen 2012, passim; Laitinen 2012, 111–114. Puun ostoista ja metsäteollisuuden kehityksestä katso myös Ahvenainen 1992a, 35–42, 83–90; Ahvenainen 2015, passim. 26 Rytteri 2005, 209–211. Katso myös Vehkamäki 2006, 72. 27 Pekurinen 1997b, 130–138, 140–141; Mäkelä 1997, 223–252; Rantala 2002, 57–58; Rytteri 2005, 209–211; Roiko-Jokela 2005, 337; Luttinen 2012, 318–339. 28 Kuisma 1993, 361; Pekurinen 1997b, 140– 141. 29 Kuisma 1993, 499–501; Pekurinen 1997b, 150; Rytteri 2002, 52–53, 57, 63; Leikola 2004; Mäkelä 2005, passim; Rytteri 2005, 212; Roiko-Jokela 2005, 337; Häggman 2006, passim.; Parpola 2014, passim. Yksityismetsänomistajien ja metsäteollisuuden puukaupoista esimerkiksi Laine 2006. Met-

säteollisuuden kehityksestä itsenäistymisen jälkeen katso esimerkiksi Ahvenainen 1992a, passim.; Ahvenainen 1992b, passim. 30 Kuisma 1993, 361–370; Pekurinen 1997b, 149–150, 154; Mäkelä 1997, 235, 237; Leikola 2004; Mäkelä 2005, passim.; Rytteri 2005, 213; Rytteri 2006, 69–75; Rinnekangas & Anttonen 2006, 174–175. 31 Pekurinen 1997b, 143–145, 152–154; Leikola 2004. Metsäteollisuuden kehityksestä ja yksityismetsänomistajien puunmyynnistä katso Laine 2006, passim. Metsikkömetsätaloudessa metsiä käsiteltiin luonnollisina yksikköinä siten, että metsikkökuvioiden erotusperiaatteena käytettiin A. K. Cajanderin vuonna 1909 esittämiä metsikkötyyppejä. 32 Esimerkiksi www.metla.fi (27.12.2015). 33 Reunala & Heikinheimo 1987, 29–30; Laitinen 1995, passim.; Pekurinen 1997a, 46; Leino-Kaukiainen 1997, 174–175, 193; Nienstedt 1997, 62–63; Siironen 2000, 77–80, 127, 129; Rantala 2002, 62; Björn 2003, 34; Leikola 2004; Roiko-Jokela 2005, 336–337; Rytteri 2005, 213–214; Primmer & Vahantaniemi 2005, 311–314, 319–321; Rytteri 2006, 84–86, 89–93; Rinnekangas & Anttonen 2006, 175; Pakkanen & Leikola 2010, 174–175; Parpola 2014, 80–83, 122. Metsätalouden kehityksestä sotien jälkeen esimerkiksi: Haikari 2012, 213–218. Metsäteollisuuden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Ahvenainen 2015, 126–136. 34 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen lopetettua toimintansa 1990-luvun alussa suomalainen luonnonsuojeluliike järjestyi omaksi puolueekseen, mitä kautta luonnonsuojeluliike sai oman laillisen väylänsä ajaa edustamaansa ideologiaa. Tilanne alkoi vähitellen vakiintua ja samalla ”metsäsodat” pikkuhiljaa laantua. Björn 2003, 36–37, 45; Roiko-Jokela 2003, passim.; Leikola 2004; Rytteri 2005, 215–216; Pekurinen 2005, 202–205; Lybäck & Loukola 2005, 275–277; Roiko-Jokela 2005, 336–337; Rytteri 2006, 104–106; Parpola 2014, 152–158. Ihmisten suhteesta metsiin sotien jälkeisellä ajalla esimerkiksi Haikari 2012, passim. 35 Leino-Kaukiainen 1997, passim. Metsäkiistoista esimerkiksi Pekurinen 1997a, 47–97;

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

Leino-Kaukiainen 1997, passim; Hellström 1998, 266; Siironen 2000, 128, 145–147, 165–167; Rantala 2002, 63; Rytteri 2002, passim.; Roiko-Jokela 2003, passim.; Lybäck & Loukola 2005, 277; Rytteri 2006, passim.; Virtanen 2008, 305. Haikari 2012, passim.; Parpola 2014, 152–158. 36 Roiko-Jokela 2005, 336–337. 37 Roiko-Jokela 2005, 336–337. 38 Esimerkiksi Järveläinen 1998, 53; Haikari 2012, passim. Nämä käsitykset voidaan nähdä jatkumona keskiaikaisille henkisille arvoille tai autonomian ajan kansallismielisille suojelutavoitteille. Roiko-Jokela 2005, 336–337. 39 Arvoista ja metsäpolitiikan aatteellisista muutoksista 1990-luvulla esimerkiksi Roiko-Jokela 2003, passim.; Rantala 2005; Haikari 2012, passim.

Lähteet ja kirjallisuus Ahvenainen, Jorma 1992a. Enso Gutzeit Oy 1872–2005 Osa I. Vuodet 1872–1923. Gummerus Oy: Jyväskylä. Ahvenainen, Jorma 1992b. Enso Gutzeit Oy 1872–2005 Osa II. Vuodet 1924–1992. Gummerus Oy: Jyväskylä. Ahvenainen, Jorma 2015. Satakunnan metsätalous 1900–1960. Satakunnan metsäteollisuuden hankkima tulo ja sen jakautuminen. Satakunta XXXI: Eura. Björn, Ismo 1999. Kaikki irti metsästä: Metsän käyttö ja muutos taigan reunalla itäisimmässä Suomessa erätaloudesta vuoteen 2000. SHS: Helsinki. Björn, Ismo 2003. Ympäristöpolitiikka metsässä? Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Haikari, Janne 2012.”Metsän muuttuva merkitys (1950–2000).” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 2, 207–371. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Hannikainen, P. W. 1911. Suomen ruununmetsät. Oma Maa VI. WSOY: Porvoo. Hellström, Eeva 1998. ”Ympäristöjärjestöt ovat uhka ja mahdollisuus.” Vihreä valtakunta. Suomen metsäklusteri, 266–271. Toim. Aarne Reunala, Ilpo Tikkanen & Esko Åsvik.

Kustannusosakeyhtiö Otava ja Metsämiesten Säätiö: Helsinki. Häggman, Kai 2006. Metsän tasavalta. Suomalainen metsäteollisuus politiikan ja markkinoiden ristiaallokossa 1920–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Junnila, Heikki 2005. ”Keskiajan vapaasta maankäytöstä isonjaon maanomistusjärjestelmään 1800-luvulla.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 43–111. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Järveläinen, Veli-Pekka 1998. ”Metsätalous on metsäklusterin perusta.” Vihreä valtakunta. Suomen metsäklusteri, 38–63. Toim. Aarne Reunala, Ilpo Tikkanen & Esko Åsvik. Kustannusosakeyhtiö Otava ja Metsämiesten Säätiö: Helsinki. Karonen, Petri 1999. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. WSOY: Juva. Kuisma, Markku 1993. Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. Gummerus Kirjapaino Oy: Jyväskylä. Kupiainen, Mikko 1995. ”Ihmisten ja yhtiöiden maannälkä. Egyptinkorven ja Nurmijärven maanomistusolot isojaosta vuoteen 1939.” Rintamalta raivioille. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta. Toim. Erkki Laitinen. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Laine, Jaana 2006. Puukaupan säännöt. Yksityismetsänomistajien ja metsäteollisuuden puukauppa Itä-Suomessa 1919–1939. Suomen Tiedeseura: Helsinki. Laitakari, Erkki 1960. Metsähallinnon vuosisataistaival 1859–1959. Metsähallitus: Helsinki. Laitinen, Erkki 1995. ”Vuoden 1945 maanhankintalain synty, sisältö ja toteutus.” Rintamalta raivioille. Sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta, 52–138. Toim. Erkki Laitinen. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Laitinen, Erkki 2012. ”Luontoistaloudesta kaupalliseen metsätalouteen (1850–1950).” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 2, 15–204. Toim. Heikki RoikoJokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Lamberg, Marko 2000. ”Metsään ja metsäluontoon liitetyt mielikuvat keskiajalla ja uuden

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

ajan alussa.” Moni-ilmeinen metsä. Mielikuvia, asenteita ja arvoja metsistä ja niiden käytöstä, 49–64. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Lamberg, Marko 2005. ”Metsän ja metsäluonnon hahmottaminen ja haltuunotto keskiajan yhteiskunnassa.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 11–28. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Leikola, Matti 1995. ”Edmund von Berg ja hänen kertomuksensa Suomenmaan metsistä.” Von Berg, Edmund, Kertomus Suomenmaan metsistä 1858, 8–9, 12–13. Kustannusosakeyhtiö Metsälehti: Helsinki. Leikola, Matti 1996. ”Mitä on hyvä metsänhoito?” Folia Forestalia 1/1996,57–62. Metsäntutkimuslaitos: Helsinki. Leikola, Matti 1998. ”C. W. Gylldén ja hänen oppikirjansa Suomen metsien hoidosta.” Suomentajan selitysosa C. W. Gylldénin kirjaan Gylldén, C. W. Suomalaisen metsänhoidon opas, 7–23. Suom. Matti Leikola. Kustannusosakeyhtiö Metsälehti: Helsinki. Leikola, Matti 2004. ”Metsien hoidon ja käytön kehittyminen 1900-luvulla Suomessa.” Painamaton esitelmä. Kolilla 15.9.2004. Leino-Kaukiainen, Pirkko 1997. ”Fontainebleausta Rioon. Luonnonsuojeluaate ja metsäluonto.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle, 167–222. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Luttinen, Jaana 2012. ”Metsän hahmottaminen ja haltuunotto (1500–1850).” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 1, 3–372. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Lybäck, Katinka & Loukola, Olli 2005. ”Arvot ja (metsä)poliittinen päätöksenteko.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 267– 282. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Mäkelä, Petteri 2005. ”Kieltoja ja käskyjä. Suomalaisen metsälainsäädännön kehitys 1850luvulta 1990-luvulle.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja me-

diailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 141–165. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Mönkkönen, Mauri 1983. Multian historia 1866–1975. Vanhan Ruoveden historia III:2. Multian kunta ja seurakunta: Multia. Nienstedt, Sirje 1997. Ympäristöpolitiikan alku – ympäristönsuojelun tulo Suomen valtakunnalliseen politiikkaan 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 9. Turun yliopisto: Turku. Ojala, Kirsi 2005. ”’Maamme metsiin on luonto sijoittanut ainoan rikkautemme lähteen’. Metsälainsäädännön kritiikkiä säätyjen ajalta autonomian ajan ensi vuosikymmenille 1734–1851.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 113–140. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Pakkanen, Esko & Leikola, Matti 2010. Metsää, puuta ja kovaa työtä. Suomen metsien käytön historiaa. Ensimmäinen nide. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Pakkanen, Esko & Leikola, Matti 2011a. Puut perille ja käyttöön. Suomen metsien käytön historiaa. Toinen nide. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Pakkanen, Esko & Leikola, Matti 2011b. Tervaa, lautaa ja paperia. Suomen metsien käytön historiaa. Kolmas nide. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Palo, Matti 1993. ”Ympäristötietoinen metsäpolitiikan strategia.” Metsäpolitiikka valinkauhassa, 307–467. Toim. Matti Palo & Eeva Hellström. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 471. Metsäntutkimuslaitos: Helsinki. Parpola, Antti 2014. ”Uinuvat metsävaramme käytön piiriin.” Valtionmetsien käytön suuri murros 1939–1970. Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen julkaisuja 18. Helsingin yliopisto: Helsinki. Pekurinen, Mika 1997a. ”Elämää metsässä ja metsästä. Metsäkonfliktien kahdet kasvot.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle, 45–97. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä.

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

Pekurinen, Mika 1997b. ”Sivistys velvoittaa. Klassinen luonnonsuojelu Suomessa.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle, 129–165. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Primmer, Eeva & Vahantaniemi, Satu 2005. ”Suomalaiset metsäohjelmat. Puuntuotannosta puita ja maailmoja syleilemään.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 311–322. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Rantala, Tapio 2002. ”Suomen metsiin kohdistuneen politiikan taustaideologiat.” Arvot, ympäristö ja teknologia. Yhteiskunnallisten toimien uudet oikeutukset, 51–74. Toim. Olli Loukola, Katinka Lybäck & Mikko Tervo. Yliopistopaino: Helsinki. Rantala, Tapio 2005. ”Metsäpolitiikan aatteelliset muutokset 1990-luvulla.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 283– 298. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Reunala, Aarne & Heikinheimo, Matti 1987. Taistelu metsistä. Voimaperäinen metsätalous Suomessa ja muissa maissa. Kirjayhtymä: Helsinki. Rinnekangas, Riku & Anttonen, Veikko 2006. ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa.” Metsät ja hyvä elämä. Monitieteinen tutkimusraportti, 169–219. Toim. Seppo Vehkamäki. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Roiko-Jokela, Heikki 1997. ”Meiltä loppuvat metsät? Metsien haaskauksesta metsänhoidon valistustyöhön (noin 1850–1910).” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla. Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle, 23–44. Toim. Heikki RoikoJokela. Atena Kustannus Oy: Jyväskylä. Roiko-Jokela, Heikki 2003. Arvot ja edut ristiriidassa. Kiistoja valtion metsistä. Hattuvaara, Kessi, Murhijärvi, Talaskangas-Sopenmäki, Porkkasalo. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Roiko-Jokela, Heikki 2005. ”Metsät – tuotannon turvaaja vai suojeltava pääoma?” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena

ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 323– 342. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Roiko-Jokela, Heikki 2012a. ”Pyrkimykset rajoittaa metsien käyttöä Ruotsin vallan ajalla.” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 1, 13–15. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Roiko-Jokela, Heikki 2012b. ”Kohti suunnitelmallista metsätaloutta ja metsien suojelua.” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 2, 5–13. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Roiko-Jokela, Heikki 2012c. ”Ihmisen ja metsän kohtaaminen.” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa. Osa 2, 373–384. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Ruuttula-Vasari, Anne 2004. ”Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken”. Metsähallinnon ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä vuosina 1851–1900. Acta Universitatis Ouluensis B 57. Oulun yliopisto: Oulu. Ruuttula-Vasari, Anne 2005. ”Metsäherrana Pohjois-Suomessa. Metsähallinnon ja pohjoissuomalaisten kohtaamisia kruununmetsissä 1800-luvun lopulla.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 167–180. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Rytteri, Teijo 2002. Metsäteollisuusyrityksen luonto. Tutkimus Enso-Gutzeitin ympäristöja yhteiskuntavastuun muotoutumisesta. Joensuun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja no. 10. Joensuun yliopisto: Joensuu. Rytteri, Teijo 2005. ”Metsätalouden arvot ja oikeutus.” Metsien pääomat. Metsä taloudellisena, kulttuurisena ja mediailmiönä keskiajalta EU-aikaan, 209–222. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Minerva Kustannus Oy: Jyväskylä. Rytteri, Teijo 2006. Metsän haltija. Metsähallituksen yhteiskunnallinen vastuu vuosina 1859–2005. Suomen Tiedeseura: Helsinki. Siironen, Miika 2000. Vihreän kullan vaalijat. Keski-Suomen Metsänhoitajat ry. 1925– 2000. Gummerus Oy: Jyväskylä.

Vuosilusto 11

Metsät, metsätalous ja hyvinvointi 1500–2000

Soininen, Arvo M.1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96. SHS: Helsinki. Tasanen, Tapani 2004. Läksi puut ylenemähän. Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 920. Metsäntutkimuslaitos: Helsinki. Vehkamäki, Seppo 2006. ”Metsien käytön ja hyvän elämän murrosten vuorovaikutus – Kestävyysajattelun näkökulma.” Metsät ja hyvä elämä. Monitieteinen tutkimusraportti,

33–167. Toim. Seppo Vehkamäki. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Vilkuna, Kustaa, H. J. 1994. Valtakunnan eduksi, isänmaan kunniaksi, ruukinpatruunalle hyödyksi. Suomen rautateollisuus suurvaltaajalla. Historiallisia Tutkimuksia 188. SHS: Helsinki. Virtanen, Sakari 2008. ”Metsät ja ympäristö: pitkä linja.” Kriisi ja kumous. Metsäteollisuus ja maailmantalouden murros 1973–2008, 304– 343. Toim. Markku Kuisma. SKS: Helsinki. Digitaaliset lähteet Metsäntutkimuslaitos. www.metla.fi (27.12.2015).

Vuosilusto 11

Heikki Roiko-Jokela

Abstract

The Significance of Forests for Human Welfare Circa 1500–2000 During the era of subsistence economy, people considered nature – forests – as a resource that they were able to utilize. The only limitation to utilizing the natural resources was the sufficiency of these resources. If that caused problems, people solved them in a way which best suited to the situation: the situation itself was the factor that dictated what was the best way to act. It is possible that people noticed how they abused the forest resources but securing their livelihood was too precious goal to be compromised; the main goal was to preserve individuals and communities and their well-being. In the era of Finnish Autonomy, the discussion about the different goals between the forest industry and conservation arose. In the spirit of Finnish nationalism, the forests were seen as a mental home of Finnish people and different kinds of demands for preserving forests were both proposed and carried out. However, the preservation of people’s livelihood and the industrial capacity of forestry were not to be compromised. Nevertheless, only towards the end of the 1900s, it is possible to discuss about the social significance and social meanings of the forests in a larger scale. Due to the growing diversification of economic structures, more and more

people got their income outside of traditional forestry. The meanings and the significance of the forests started to change. People started to associate new values alongside the old economical, industrial, and productional values. As a result, the problems caused by the growing intensity of forestry stirred up counter reaction: People saw the forests in a new way. Now they were an important part of people’s environment. In addition, the forests offered possibility to fulfill mental needs and refresh. The juxtaposition between the utilizing of the forests and conservation become slowly solved in more or less permanently in the late 1990s. Conservational purposes, the multipurpose forest utilizing, and sustainable development have become an inseparable part of the modern forestry. In addition, there are more and more aesthetical and ethical perspectives when people construct meanings for forests. The development has started to highlight the intrinsic value of the forests. At the one end of the spectrum, this development has meant that there are forests just for their own right, and, in this case, people should not take care of them or preserve them for humans. That perspective can even be said to evolve from the forests themselves.

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Ihmisten hyvinvointi lähtee perustarpeiden tyydyttämisestä. Niistä tärkein on riittävän ravinnon saanti perusaineenvaihduntaa, kasvamista ja työtekoa varten. Suomalaiset ovat hyödyntäneet vuosisatoja ja -tuhansia metsiä elannokseen. Uudenajan alkupuolelta alkaen metsäntuotteista tervalla oli tässä suhteessa huomattava merkitys. 1860-luvulla Suomea kohtasi moni kato. Terva auttoi vuosikymmenen alkupuolella paljon suomalaisten hyvinvoinnin säilymisessä, kiitos tervan hyvien hintojen. Vuosikymmenen lopulla hintojen laskettua tervasta ei ollut samalla lailla kadon lieventäjäksi. Talvi 1867 oli Suomessa pitkä, ruis talvehti monin paikoin huonosti ja järvet vapautuivat jääpeitteestään pitkälti vasta kesäkuussa. Moni jäi odottamaan riittävän pitkää ja lämmintä kasvukautta, jotta jokaiselle olisi riittänyt syksyllä uutista. Oulun läänin kuvernööri kantoi keskellä yhtä Suomen historian kylmintä kesää 1867 huolta Kajaanin kihlakunnasta, jossa toimeentulo oli tervan ja vähien viljelysten varassa. J. V. Snellmanille raportoinutta Georg von Alfthania askarruttivat suhteelliset hinnat. Kainuulainen tarvitsi tuolloin neljä tynnyriä tervaa saadakseen säkillisen viljaa. Viisi vuotta aikaisemmin kauppaa oli käyty yhden suhde yhteen. Siksi tervatalouden varassa eläminen oli 1867 vaikeuksissa. Vielä kohtalokkaammiksi osoittautuivat alkusyksyn pakkaset. Ne tarkoittivat suuressa osassa maata ankaraa katoa ja leivän puutetta. Kansallinen onnettomuus oli totta.1 Miten tähän tilanteeseen päädyttiin? Tarkastelen artikkelissani Suomen 1860-luvun nälkäkriisien ja tervatalouden liittymistä toi-

siinsa, koska pahimpina nälkävuosina moni korkean kuolleisuuden alue sijaitsi tervantuotantoalueella. Tavoitteena on saada historiantutkimuksen keinoin kuva koko maan tilanteesta pitkälti paikallisten ja alueellisten tietojen avulla. Artikkelin näkökulma on taloushistoriapainotteinen, ja sen painopiste on nimenomaan tervassa ja tervan roolissa nälkäkriisien yhteydessä, ei siis suoraan nälissä ja nälkäkriiseissä. Tiivistettyä tervaa eli pikeä ei tässä yhteydessä varsinaisesti käsitellä. Kysymys tervakaupan ja nälkäkriisin keskinäisestä yhteydestä ei ole tutkimuksessa uusi. Esimerkiksi Jan Kunnas on korostanut tervamarkkinoiden osuutta Suomen talouden ongelmissa kyseisen vuosikymmenen aikana. Solantie on osoittanut, että Suomen 1800-luvun tervanpolttoalueet ja keskimääräistä suurempien rukiin viljelyriskien alueet osuvat melko lailla yksiin. Pitkänen puhuu nälkä-Suomesta eli kadoista usein ja ankarasti kokeneista alueista, joihin hän laskee Pohjanmaan, Satakunnan, osan Hämeestä, PohjoisSavon ja Pohjois-Karjalan. Suhteellisen harvaan asutettu terva-alue on sitä suppeampi. Toisaalta voidaan todeta, että nälkäkriisi ja tervakauppa liittyivät yleisellä tasolla maan taloudelliseen kehittymättömyyteen ja ongelmiin maataloudessa, erityisesti rintamaiden ulkopuolella. Tervalla oli omat tuotantoalueensa ja alueilla erilaiset taloudelliset profiilit, ja ne kokivat nälkäkriisit omalla tavallaan sen mukaan, miten maatalouden ongelmat niihin vaikuttivat. Myös aikalaiset viittasivat maanviljelyksen huonoon tilaan monella tervanpolttoalueella, esimerkiksi Kainuussa. Kyse oli myös viljelyn lisääntymisestä hallanaroilla alueilla supra-akvaattisten alueiden ja järven-

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

rantojen ulkopuolella, mikä tapahtui nopean väestönkasvun seurauksena.2 Tervan merkitystä suomalaisille on käsitelty aikaisemmin monesta eri näkökulmasta. Suomessa tervan merkityksestä menneitä vuosisatoina ei voi kirjoittaa mainitsematta Kustaa Hautalaa ja Elmo E. Kailaa. Myöhemmin aiheesta on suurelle yleisölle kirjoittanut Oiva Turpeinen. Sangen usein tervataloutta on suomalaisessa historiankirjoituksessa käsitelty irrallaan laajemmista ja ennen muuta kotimaisista yhteyksistään. Aikaisemmista tutkijoista moni Pohjanmaan paikallishistoriaa kirjoittanut on nostanut tervataloutta laajemmin esille. Erityisesti heistä on syytä mainita Kauhajoesta kirjoittanut Liisa Ruismäki ja Nils Erik Villstrand.3 Nälkää tutkineista on syytä mainita tässä yhteydessä erikseen Eino Jutikkala, Kari Pitkänen ja Oiva Turpeinen ja säätutkijoista Reijo Solantie, joka käsittelee työssään Suomen vanhaan maatalouteen liittyen tervan ja ruoan saannin välistä kohtalonyhteyttä otsikolla ”Tervabuumi: Hallasta viis!”. Tervakysymystä laajempiin yhteyksiin asettaneista on Kailan ohella mainittava Sven-Erik Åström, Arvo M. Soininen, Yrjö Kaukainen ja Antti Häkkinen.4 Historiantutkimuksessa on 1860-luvun osalta kiinnitetty paljon huomiota julkisen sektorin rooliin nälkäkriisin hoidossa sisäisiltä rakenteiltaan kovin eriarvoisessa sääty-yhteiskunnassa, pitkälti myöhemmän hyvinvointivaltion silmälasien kautta.5 Artikkelini perustuu aikaisemman kirjallisuuden ohella pitkälti Kansalliskirjaston digitaaliseen sanomalehtiaineistoon, johon viittaan lehden nimellä ja ilmestymispäivällä.6 Tervan ja muiden hyödykkeiden hinnat on koottu sanomalehdistä, julkaistuista hinta-aineistoista ja verohintojen määräämisen yhteydessä kerätyistä tietoista.7 Ulkomaankauppaa koskevilta osilta on turvauduttu viralliseen tilastoon ja Erkki Pihkalan tutkimuksiin.8 Kuolleisuutta koskevat tiedot ovat Turpeiselta ja Pitkäseltä.9 Näiden lisäksi artikkelissa hyödynnetään J. V. Snellmanin digitaalista arkistoa.10

Jokapäiväistä leipää nälkämailta ja muualta Ilmastollisesti 1860-luku aloitti seitsemän vuosikymmentä kestäneen keskimääräistä kylmemmän ajanjakson Suomessa. Vuosikymmentä leimasivat lukuisat huonot vuodentulot. Pitkälti alkutuotannon varassa eläneet aikalaiset joutuivat tiukoille, säistä ja muista syistä johtuen. Tuolloiset vuotuisvaihtelut kansantaloudessa olivat suuria. Nousu edelliseen vuoteen verrattuna oli enimmillään liki kymmenen ja lasku yli kahdeksan prosenttia. Jälkimmäinen merkitsi kriisiä, joka haittasi yhteiskunnan perustoimintoja ja vaikeutti ihmisten jokapäiväistä elämää. Ajanjaksoa 1867–1868 on totuttu kutsumaan nälkävuosiksi, kun maassa kuoli vuonna 1868 kaikkiaan 137 000 alamaista, enemmän kuin kolminkertainen määrä normaaliin verrattuna. Kuolleiden määrä oli jo 1862–1863 kasvanut reilulla viidesosalla ja 1866–1867 yli puolella vuosikymmenen alkuun verrattuna (ks. kuvio 1). Oli luonnollista, että viljan hinnat nousivat satojen pienennyttyä. Myös Ruotsin pohjoisimmissa ja Venäjän Suomen vastaisissa osissa koettiin samanlaista ilman, että kuolleisuus olisi noussut samalla lailla 1867–1868 kuin Suomessa.11 Olemme tottuneet maailmanhistoriassa siihen, että ainakin pahimmat kulkutautiepidemioista olivat sidoksissa huonoihin vuodentuloihin. Suomen 1860-luvun nälkävuosiin liittyi niin äkillistä kuolleisuuden kasvua, alhaisia tai olemattomia satoja kuin epidemioiksi puhjenneita kulkutauteja. Kari Pitkänen on osoittanut, että aikalaiset näkivät 1860-luvun nälkäkriisin olevan taustaltaan koko lailla seurausta ihmisten taloudellisista tilanteista ja että he ymmärsivät hyvin erilaisten tautien roolin nälästä kärsineiden kanssaihmistensä lopullisena kuolinsyynä. Heille oli selvää, että kysymys oli työstä ja mahdollisuuksista hankkia leipää. Jälkimmäisen osalta kaikki eivät olleet keskenään tasa-arvoisessa asemassa: niin tulot kuin kulutus olivat epätasaisesti jakautuneita.12

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Kuolleita Suomessa Suomessa 1860–1870 Kuolleita 1860–1870 160000 140000 120000 100000 80000 60000 40000 20000 0 1860

1861

1862

1863

1864

1865

1866

1867

1868

1869

1870

Kuvio 1. Kuolleita Suomessa 1860–1870 Tilastokeskuksen väestötilastojen mukaan.

Tietomme 1860-luvun suomalaisten syömisestä ja todellisesta ravinnonsaannista ovat epäsuoria, koska käsityksemme elintarvikkeiden kulutuksesta 1860-luvulla perustuu yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tietoihin tarjonnasta eikä kysynnästä. Aikalaiset reagoivat tuolloin hyviin ja huonoihin vuosiin muuttamalla kulutustaan joko vapaaehtoisesti tai pakosta. Riitta Hjerppen mukaan yksityinen kulutus henkeä kohti laski pahimpana lamavuotena 1867 edelliseen vuoteen verrattuna yksitoista prosenttia. Tietomme ovat epätarkkoja, koska käytössämme ei aina ole yksityiskohtaisia aineistoja kulutuksesta vuositasolla. Sakari Heikkisen arvion mukaan viljatuotteet merkitsivät tuolloin kolmea viidesosaa ravinnonsaannistamme (pelkästään ruis kahta viidesosaa) ja päivittäinen ravinnonsaanti oli reilut 2 500 kilokaloria kulutusyksikköä ja päivää kohti. Perinteisesti suomalaisessa historiantutkimuksessa on laskettu aikuisen ihmisen tarvinneen parisen tynnyriä ja lapsen yhden tynnyrin viljaa vuotta kohti.13 Suomalaiset söivät tarkastelujaksollamme pääasiassa kotimaista leipää. Ihmisravinnoksi käytettäväksi viljaksi luettiin tuolloin vain ruis ja ohra, koska vehnän käyttö oli suhteellisen

vähäistä ja kaura katsottiin rehuksi. Kuvio 2 kertoo Arvo M. Soinisen tietoihin perustuen leipäviljan nettosadon (bruttosato - seuraavan satokauden kylvö) kehityksestä Suomessa. Vuosikymmenen alussa kotimaista viljaa riitti jokaiselle liki kaksi tynnyrillistä (viljaa mitattaessa 165 l), kuten vuosikymmenen lopulla. Nälkävuosina 1862 ja 1865 jäätiin alle yhden ja 1867 vähän päälle puoleen tynnyriin henkeä kohti.14 Huonot sadot ja kadot koettelivat 1862 pohjoisia läänejä Vaasaa, Oulua ja Kuopiota, Pohjois-Satakuntaa unohtamatta. Myös Mikkelin ja Viipurin läänissä satotaso laski. Syömäviljasta oli aikalaisarvioiden mukaan miltei kahden miljoonan tynnyrin vajaus. Myös perunarutto koetteli maata niin 1861 kuin 1862. Mehiläisen mukaan ”sateisen ja kylmän ilman seuraukset viime suwena owat kieltämättä pohjoisessa osassa maatamme rasittawaiset, niin että pikainen apu hätää kärsiwille oli ja on wieläkin suuresti tarpeellinen”. Reijo Solantien mukaan kyseessä oli viimeinen vakava varoitus asutuksen laajenemiseen liittyneistä kasvaneista sääriskeistä muun muassa Pohjanmaalla ja Kainuussa. Viimeksi mainitussa laskettiin 1800-luvun puolivälissä, että yksi sa-

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Leipäviljan nettosato pertynnyreissä capita Suomessa 1860– Leipäviljan nettosato per capita 1860–1870 1870 2,0 1,5 1,0 0,5 0,0 1860

1861

1862

1863

1864

1865

1866

1867

1868

1869

1870

Kuvio 2. Leipäviljan nettosato Suomessa 1860–1870 tynnyreissä asukasta kohden (Soininen 1974, 194–195).

tokausi viidestä merkitsi sadon menettämistä. Kato koetteli maata uudelleen vuonna 1865, erityisesti pohjoisia osia suuriruhtinaanmaasta, joissa huonot ajat olivat jatkuneet jo vuosia sitä ennen. Kesä 1866 oli sateinen ja moni kiersi maata kerjuulla. Kadot koskivat tuolloin erityisesti Satakuntaa ja Hämettä. Vaikutuksiltaan kaikkein ankarimmaksi kadoksi osoittautui vuosi 1867 myöhäisen kevään jälkeen. Silloin suuressa osassa maassa ei saatu lainkaan tai saatiin hyvin vähän puitavaa. Tosin Ahvenanmaalla saatiin keskinkertainen sato. Kuolleisuus nousi toukokuussa 1868 todella korkeaksi. Viipurin läänissä vältyttiin nälkäkriisin aikana kaikkein pahimmalta, kuten osissa Turun ja Porin, Uudenmaan ja Mikkelin läänejä. Nälkäkriisit veivät 1860-luvulla lähes kymmenesosan maamme väestöstä ennenaikaisesti hautaan. On hyvä muistaa, että myös Suomen sota 1808–1809 ja 1830-luvun koleravuodet olivat nostaneet kuolleisuusluvut korkeiksi.15 Pitkänen määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa merkittävä osa väestöstä kokee merkittävän puutteen ravinnonsaannissa. Ruoan puute ei aina johda nälänhädän to-

teutumiseen. Ennen asiassa etenemistä on hyvä katsoa lyhyesti, mitä tutkimuksissa on aikaisemmin niistä ajateltu. Pohjoismaissa, ja muuallakin, nälänhätien katsotaan liittyneen joukkoköyhyyteen. Nälänhätiin liittyvää tutkimusta leimasi pitkään malthusilainen traditio, jossa huomio kiinnittyi niin sanottuun liikaväestöön, sellaiseen, jolle kulloinkin vallinnut talousmuoto ei kyennyt tarjoamaan riittävää toimentuloa. Kyseessä on selvästi tarjontalähtöinen selitysmalli, jossa, varsinkin vanhempien aikojen osalta, nälänhädät on nähty satotasojen vaihteluiden kuvaamina, luonnollisina ja säännöllisesti toistuvina ilmiöinä.16 Toisen maailmansodan jälkeen huomio tutkimuksessa on siirtynyt enemmän tauteihin nälänhätien ensisijaisina selittäjinä. Tautiselitykset ovat puolestaan jättäneet aikaisemmin keskeisessä asemassa olleet satotasojen vaihtelut sivuosaan. Suomessa tautikoulukunnan näkyvimpiin edustajiin voi lukea Oiva Turpeisen ja Eino Jutikkalan. Viime vuosikymmenten aikana tautipohjainen selittäminen on saanut väistyä yhä enemmän nälänhätien yhteiskunnallisen ja samalla monipuolisen ymmärtämisen tieltä, ennen muu-

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

ta talouden epätasaisten ja eriarvoisten muotojen ja toimintojen kautta. Tutkijoista voi mainita ennen muuta väestötieteellisesti asiaa lähestyneen Pitkäsen ja enemmän ravintokysymyksiä painottaneen Yrjö Kaukiaisen.17 Kysymys maatalouden ongelmista oli vakava, koska valtaosa suomalaisista sai 1860-luvulla toimeentulonsa omavaraisesta maataloudesta. Pitkänen luonnehtii vuosikymmentä suomalaisten traumaattisimmaksi ajanjaksoksi koko vuosisadalla. Nälkäkriisi merkitsi monelle taloudellista ahdinkoa joko lyhyellä tai pitkällä aikavälillä tai molemmilla ja se korosti yhteiskunnassa vallinneita sosiaalisia ja taloudellisia eroja. Kansanravitsemuksen kannalta on hyvä huomata, että Suomen riippuvuus muista maista kasvoi autonomian ajan alkupuolella leipäviljan osalta. Soinisen laskelmien mukaan leipäviljan kokonaistarjonnasta oli 1830-luvulla yksi neljästoista osa tuontiviljaa ja 1850-luvulla vajaa kuudesosa. Tuonnin rahoittamiseen tarvittiin vientituloja puutavarasta, tervasta tai muusta. Vuosi 1864 merkitsi myös viljantuonnin vapauttamista Suomessa.18

Suomeen tuotiin viljaa pitkälti Venäjältä. Viljan kokonaistarjontaa arvioitaessa on otettava huomioon, että tuontilukuihin sisältyi Venäjän täällä olevan ja Suomen asukaslukuun kuulumattoman sotaväen tarpeisiin tapahtunutta tuontia ja että sotaväki osti viljaa myös Suomesta. 1860-luvulla jauhot muodostivat suurimman osan viljatuotteiden tuonnista. Vuosikymmenen alussa tuontivilja merkitsi viittä prosenttia leipäviljan kokonaistarjonnasta. Katovuosina 1862, 1865 ja 1867 osuus oli yhden kolmasosan luokkaa eli puolisen tynnyriä henkeä kohti. Niistä kahtena ensimmäisenä kriisivuotena kuolleisuus ei noussut samanlaiseksi kuin kolmantena. Kaikkina katovuosina maahan tuotiin karkeasti ottaen saman verran viljaa. Kolmas katovuosi poikkesi muista siinä, että kotimainen sato oli tuolloin paljon pienempi kuin vertailuvuosina. Voidaan sanoa, että maassa oli ainakin jonkinlaista pitkään jatkunutta ongelmaa ravinnonsaannissa ja että kyse ei ollut pelkästään äkillisestä ja kertaluonteisesta ongelmasta.19 Kuvio 3 esittää leipäviljatilannetta Suomessa 1860-luvulla kalenterivuosittain. Siinä

Leipäviljat tynnyreissä 1860–1869 2 1,8 1,6 1,4 1,2 1 0,8 0,6 0,4 0,2 0 1860

1861

1862

Nettosato per capita

1863

1864

1865

1866

Nettotuonti per capita

1867

1868

1869

Laskennallinen vajaus

Kuvio 3. Käytettävissä olevat leipäviljavarat 1860–1869 tynnyreissä (Soininen 1974, 194–195).

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

esitetty laskennallinen vajaus on leipäviljan tarpeen (tässä yhteydessä sen on oletettu olevan kaksi tynnyriä henkilöä kohti vuodessa) ja leipäviljan kokonaistarjonnan (nettosato + nettotuonti) välinen erotus, joka on pitänyt pyrkiä täyttämään muilla elintarvikkeilla. Kuvion mukaan leipäviljavajaus oli 1860-luvulla trendinomaisesti kasvussa. Vuosikymmenen alussa asukasta kohden oli käytettävissä 1,7 tynnyriä ja lopussa 2,0 tynnyriä. Katovuosina 1862 ja 1865 tarjonta laski 1,4 tynnyriin asukasta kohti. Pahimman nälänhädän aikana puhuttiin enää keskimäärin yhdestä tynnyristä. Nälänhätien ongelmat eivät synny pelkästään ruoan määrästä. Myös käytettävissä olevan ruoan jakautumisella ihmisten kesken on merkitystä.20 Tervasta oli 1700-luvun loppupuolella tullut pääelinkeino monin paikoin Etelä-Pohjanmaan sisäosia, seuduilla, joilla maanviljelyn edellytykset olivat Suomen mittakaavassa keskimääräistä heikommat. Kainuussa sama tapahtui seuraavalla vuosisadalla. Pohjanmaalla ja Kainuussa asutusta oli ollut 1700luvun lopulla ainoastaan ilmastollisesti suotuisimmilla seuduilla. Jatkossa maakuntien asutus siirtyi kasvavissa määrin viljanviljelyn kannalta epäedullisimmille ja suurempien sääriskien alueille. Väkiluvun kasvu ja samanaikainen riistan väheneminen erityisesti Kainuussa tarkoittivat, että tervan suhteellinen merkitys kasvoi tervantuotantoalueilla 1800-luvun alkupuolella viljaostojen rahoittajana ja jokapäiväisen leivän hankinnassa ja varmistamisessa. Muutos näkyi ulkomaankauppatilastoissa, joissa Oululla oli keskeinen aseman viljan tuonnissa. Tervakauppa koki 1860-luvulla sekä kysynnän jyrkän nousun että laskun. Näillä oli oma merkityksensä yleiseen taloudelliseen tilanteeseen Suomessa ja sitä kautta kyseisen vuosikymmenen maataloudellisiin ja kansanravitsemuksellisiin ongelmiin.21

Suomalaisen tervatalouden historiasta Tervan varassa eläminen merkitsi aikanaan omavaraisesta talousmuodosta luopumista, ainakin osittain, ja altistumista maailmanmarkkinoiden suhdanteisiin. Toisin sanoen tervatalouden varassa eläminen tarkoitti maaseudun tilojen toiminnan ja metsänkäytön kaupallistumista huomattavan varhain ja väestön työllistymistä varsinaisen maatalouden ulkopuolelle.22 Taloushistorian yleisesityksissä 1860-luvun osalta huomio kiinnittyy metsien käyttöä tarkasteltaessa voittopuolisesti sahatavaraan ja sen vientiin kotimarkkinat jokseenkin kokonaan unohtaen. Samalla terva jää vähäiseen osaan tai jopa kokonaan mainitsematta. Tutkimuksessa vuosisatoja sitten käynnistynyttä tervateollisuutta ei juuri lueta teollisuuteen, vaan hyvin yleisesti esiteolliseen aikaan.23 Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa siitä, että tervateollisuuden kehittämismahdollisuuksia 1860-luvun alussa kartoittanut August Fredrik Soldán arvioi tervan viennin merkinneen ainoastaan paria prosenttia metsien tuolloisesta puun käytöstä. Heikki J. Kunnaksen metsätaloutta koskevassa kasvututkimuksessa ei kiinnitetä lainkaan huomiota tervatalouteen.24 Terva ei 1800-luvulla ollut uusi asia, sillä sitä oli tuolloin käytetty jo tuhansia vuosia. Tervan historiasta 2010 kirjan julkaissut Turpeinen aloittaa teoksensa siteeraamalla Kalevalaa ja kertaamalla aineen monituhatvuotista historiaa. Tervan valmistuksessa oli siirrytty uuteen vaiheeseen, kun opittiin, viimeistään uudenajan alkupuolella, käyttämään tervahautoja, myös Suomessa. Toisin sanoen Suomessa ryhdyttiin harjoittamaan aikanaan uudenlaista tervateollisuutta (tai hiiltoteollisuutta), jota myöhemmin on luonnehdittu yksinkertaiseksi ja vanhanaikaiseksi puunjalostukseksi. Suomessa tervahauta tehtiin tavallisesti keväällä ja se poltettiin yleensä keskikesällä ennen heinäntekoa. Hauta paloi viikon. Poltto oli tarkkaa ja ammattitaitoa vaativaa työtä. Muun muassa haudan koko ja polttamisajankohdan säätila vaikuttivat saata-

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

van tervan määrään. Tavallisesti yhdestä haudasta saatiin tervaa 40–50 tynnyriä. Käytössä ollut mittayksikkö (Rostockin) tynnyri veti 48 kannua eli nykymitoin 125 litraa.25 Eteläisen Euroopan metsien huvettua jo keskiajalla tervaa piti hakea maanosan syrjäseuduilta muun muassa Ruotsista, joka tunnettiin tervanviejänä jo 1300-luvulla, ja Suomesta. Turusta ja Viipurista laivattiin 1500-luvun loppupuolella jo tuhansia tervatynnyreitä. Myös Pohjanmaalla oltiin pian mukana tuotannossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa Suomen suhteellinen merkitys kasvoi Euroopassa samalla, kun tervantuotanto siirtyi syrjäisimmille seuduille niin maanosassamme kuin maassamme. ”Mustan kullan” kysyntä oli puulaivojen aikaan sidoksissa kansainvälisen merenkulun ja laivanrakennuksen suhdanteisiin: tervaamalla voitiin olennaisesti parantaa puurakenteisten laivojen kestävyyttä. Tervalla lisättiin myös köysien ja kalastusverkkojen käyttöikää. Mitä enemmän ja mitä suurempia laivoja rakennettiin, sitä runsaammaksi kasvoi tervan kysyntä. Englannin ja Hollannin nousu uudenajan alkupuolella siirtomaavalloiksi heijastui myös Suomeen, kun kasvanut merenkulku lisäsi tervan kysyntää.26 Ruotsin suurvalta-aikana maalla oli liki monopoli eurooppalaisilla tervan ja pien markkinoilla. Suomalaisen tervan tie maailmalle kulki tuolloin Tukholman tervakomppanian kautta, ja samalla se muuttui muun maailman silmissä ruotsalaiseksi. Vuoden 1809 valtiollisen eron jälkeen tervalla oli edelleen huomattava merkitys Suomen kansantaloudessa: havupuuterva eli vuosisadan alkupuolella omaa kukoistusaikaansa Euroopassa. Terva merkitsi tuolloin viidennestä tai jopa neljännestä kokonaisviennistämme, ja olimme ajoittain maailman suurin tervan viejä. Tuotteen suhteellinen merkitys laski 1830-luvulta lähtien muun viennin lisäännyttyä. Tervan vienti oli 1800-luvun loppupuolella olennaisesti vähäisempää. Pihkalan mukaan terva ja piki edustivat 1860–1864 keskimäärin jonkin verran enemmän kuin yhtä kymmenesosaa Suomen kokonaisviennistä. Huippuvuosina 1861–1865 ne toivat vientituloja 13 miljoo-

naa markkaa. Hjerppen laskelmien mukaan tervanpoltto merkitsi 1862 puoltatoista prosenttia ja vuosikymmenen lopulla puolta prosenttia bruttokansantuotteesta. Tervanpolton arvonlisäys 1860–1870 oli yli nelinkertainen orastavaan paperiteollisuuteen verrattuna.27 Tervan valmistus oli 1600-luvulla kehittynyt suurtuotannoksi sekä Järvi-Suomessa että kapealla Pohjanlahden rannikkovyöhykkeellä. Tervanpoltto tyrehtyi Järvi-Suomessa, kun Uudenkaupungin rauha 1721 ja Turun rauha 1743 katkaisivat vesitieyhteydet maailman merille. 1700-luvulla suomalaista tervaa tuotettiin pääasiassa suhteellisen kapealla kaistalla Pohjanlahden rannalla ja lähellä kaupunkeja. Myöhemmin tervantuotanto siirtyi metsien huvettua kasvavassa määrin latvavesille ja samalla siirtyi myös osa asutuksesta, mikä tarkoitti maatalouden laajenemista sääriskien kannalta katsottuna ongelmallisille seuduille. Perinteisen Pohjanmaan osuus tuotannosta oli 1800-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla edelleen hallitseva. Autonomian ajan lopulla Kainuusta tuli tervantuotannon tärkein alue Suomessa, mihin Oulujoen perkaaminen vaikutti olennaisesti. Kainuun tervanpolton kukoistuskausi 1840–1900 osui sangen myöhäiseen ajankohtaan. Sitä ennen sahatavara oli 1830-luvulla ehtinyt ohittaa tervan tärkeimpänä vientituotteenamme.28 Erityisesti Saksassa kiinnitettiin 1850-luvulta alkaen huomiota tervan ja muiden puupohjaisten tisleiden mahdollisuuksiin kemianteollisuudessa. Näin kävi myös Suomessa, kuten Panu Nykänen on osoittanut. August Fredrik Soldán julkaisi 1861 ruotsiksi (1862 suomeksi) teoksen Suomen tervateollisuuden tilasta ja tulevaisuudennäkemyksistä. Kirjoittaja arvioi tervateollisuuden olleen tuolloin yksi tärkeimmistä teollisuuden aloista maassa. Suomen vientituotteiden jalostusaste oli 1800-luvun puolivälissä suhteellisen alhainen. Metsätuotteista vietiin lähinnä parruja, lankkuja, lautoja ja tervaa. Snellmanin mukaan se on ”antanut suurimman voiton vähimmällä huolehtimisella ja vaivannäöllä. Raaka-aine eli metsä ei ole maksanut mitään. Vasta viime

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Kartta 1. Suomen tervantuotantoalueet (Soldรกn 1861,liite).

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

vuosikymmenen aikana tukkimetsä on alkanut olla jonkin hintaista”.29 Tietomme poltetun tervan määrästä 1860-luvulla eri puolilla Suomea eivät ole yhtä kattavia kuin vuosisadan lopulta, jolta on käytössä pitäjätason tietoa tuotetusta tervasta koko maan osalta. Tärkeimmät tervan tuotantoalueet 1800-luvun puolivälissä on kuvattu Soldánin (1861) kartassa (kartta 1). Hänen ja Hautalan näkemykset tervantuotantoalueesta ovat laajempia kuin Björnin 1800-luvun puoliväliä kuvaavassa kartassa. Per Schybergsonin mukaan tervanpoltolla oli 1800-luvulla keskeinen merkitys ihmisten toimeentulossa ainoastaan Oulun ja Vaasan läänien sisäosissa. Näin oli myös osassa Ylä-Satakuntaa.30 Haminan rauhan jälkeen Suomesta vietiin edelleen tervaa Ruotsiin. Lähinnä Ruotsin ja Venäjän kanssa 1800-luvulla kilpaillut Suomi oli huomattava tekijä maailman tervamarkkinoilla. Suomen tervataloudessa voidaan asettaa jonkinlainen vedenjakaja 1860luvulle, jota yleisesti pidetään uudenaikaisen sahateollisuuden käynnistymisen vuosikymmenenä edellisen vuosikymmenen loppuun

sijoittuvan laskukauden jälkeen. Sahatavara oli tuolloin ehdottomasti tärkein vientitavara ja muun muassa vuodat, voi ja rautakin ohittivat tervan 1860-luvulla.31 Suomalaisen tervan vienti oli kasvanut nopeasti 1800-luvulla aina 1840-luvulle saakka. Samalla Oulusta tuli maan tärkein tervakaupunki, jonka osuus koko viennistä oli pitkään siitä eteenpäin yli 30 prosenttia. Vuosisadan puolivälissä vienti taantui noustakseen 1860luvun alkupuolella kokonaan uudelle tasolle. Huippuvuonna 1863 Suomesta vientiin tervaa 234 000 tynnyriä eli 16 litraa asukasta kohti. Sen jälkeen kauppa kääntyi laskuun ja vientiluvut asettuivat vuosikymmenen lopulla yhtä kolmannesta alemmalle tasolle. Pahimpana nälkävuotena 1868 vietiin 153 000 tynnyriä tervaa. Vuosikymmenen lopussa tervan osuus Suomen viennistä alitti viisi prosenttia. Tuotteen vienti elpyi tuntuvasti 1870-luvulla kääntyäkseen sangen pian laskuun, kun rauta syrjäytti maailman merillä puuta laivojen rakennusaineena ja kivihiiliterva hautatervan. Suomalaisen tervan vientiluvut olivat vuosisadan loppupuolella voimakkaassa laskussa.32

Suomen 1800–1913,tynnyriä tynnyriä Suomentervan tervan vienti vienti 1800–1913, 250000 200000 150000 100000 50000 0 1800

1810

1820

1830

1840

1850

1860

1870

1880

1890

1900

1910

Kuvio 4. Tervan vienti Suomesta 1800–1913 tynnyreissä (Vattula & Lampivuo 1983).

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Muuttuvat tervantuotantoalueet Tervatalous oli vahvimmillaan kuivilla hiekkakankailla, joiden soveltuvuus pelloksi tai kaskeksi ei ollut kaikkein parhaimpia. Sellaisia löytyi Suomenselän karuilta vedenjakajaseuduilta. Kainuussa tervanpolton kannattavuutta arvioitiin kaskenpolton vaihtoehtona. Muuttuiko tervatalouden maantiede Suomessa 1860-luvulla? Kysymystä tarkastelen seuraavassa ensisijaisesti vientilukujen valossa. Maasta vietiin vuosina 1861–1863 keskimäärin vuotta kohti laskettuna 39 000 tynnyriä enemmän tervaa kuin 1856–1859, ja tervatalouden kultaisten vuosien tilastoihin tuli kokonaan uusia tervanvientialueita. Määrällisesti tynnyrimäärät olivat kasvaneet eniten Vaasassa (9 800), Kristiinankaupungissa (9 700), Oulussa (6 400), Uudessakaarlepyyssä (3 800), Pietarsaaressa (2 800), Kokkolassa (2 700), Torniossa (2 100) ja Viipurissa (1 500). Pääsääntöisesti viennin kasvu oli tapahtunut perinteisillä tervantuotantoalueilla ja enemmän Etelä- kuin Pohjois-Pohjanmaalla. Suhteellisesti tarkasteltuna kuva on kokonaan toinen, kun tervan vienti oli kasvanut eniten Raumalla, Viipurissa, Haminassa, Vaasassa ja Degerbyssä – kaikissa enemmän kuin kaksinkertaistunut. Huippuvuonna 1863 Oulun

osuus Suomesta viedystä tervasta laski 29 prosenttiin, kun se oli vielä 1860 ollut 43 prosenttia. Tervan viennin alueellinen jakauma ei siis ollut yhtä Oulu ja Kainuu keskeinen kuin helposti ajatellaan.33 Tervabuumi muutti Suomen tervataloutta alueellisesti, ainakin joksikin aikaa. Oulusta oli 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa kasvanut yksi maailman suurimmista tervan laivaamissatamista yhdessä Arkangelin kanssa. Ouluun tuotiin tervaa myös muualta kuin Oulujoen vesistöstä, kuten Iistä, jossa poltettiin vuonna 1860 selvitysten mukaan 2 000 tynnyriä tervaa. Oulun rinnalla huomattavia vientikaupunkeja olivat Kokkola ja Kristiinankaupunki. Tervanviennin alueellista jakaumaa kuvaavasta esityksestä käy selvästi ilmi, miten Pohjois-Pohjanmaan suhteellinen osuus koko maan tervanviennistä laski 1860luvun alkupuolella, kun tervanvienti lisääntyi muilta alueilta. Eikä Pohjois-Pohjanmaan asema palannut 1860-luvun lopulla 1850-luvun lopun tasolle.34 Nälkävuosien 1867–1868 keskimääräinen tervanvienti Suomesta oli yhden kahdeksasosan pienempi kuin huippuvuosien 1861–1863 vastaava. Kehitys ei ollut kaikkialla samanlainen, vaan esimerkiksi Suomenlahden rannikkokaupungeissa Tammisaaressa,

Tervanvienti Suomesta alueittain 1856–1870 60 % 50 % 40 % 30 % 20 % 10 % 0% 1856 1857 1858 1859 1860 1861 1862 1863 1864 1865 1866 1867 1868 1869 1870 Pohjois-Pohjanmaa

Keski-Pohjanmaa

Etelä-Pohjanmaa

Varsinais-Suomi

Uusimaa

Karjala

Kuvio 5. Tervanvienti Suomesta 1856–1870 alueittain (SVT I).

Vuosilusto 11

Satakunta

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Kartta 2. Arvio tervantuotannosta Suomessa 1860-luvulla kihlakunnittain. Yksi piste vastaa yhtä promillea kokonaistuotannosta. Ks. viite 36.

Kartta 3. Kuolleisuus (promillea) Suomessa 1868 rovastikunnittain (Turpeinen 1986, liitetaulukot).

Porvoossa, Haminassa ja Viipurissa vienti oli jopa lisääntynyt. Sen sijaan lounaisen Suomen satamista kuten Uudestakaupungista, Naantalista, Raumalta, Turusta ja Kaskisista se hiipui miltei kokonaan. Väheneminen oli huomattavaa muun muassa Torniossa ja Porissa. Toisaalta muutos vientimäärissä oli muutaman prosentin miinuksella Oulussa ja Vaasassa ja plussalla monessa muussa Perämeren satamassa.35 Tervaa tuotettiin 1860-luvulla kartan 2 mukaan jokseenkin koko Suomessa lukuun ottamatta suurinta osaa Varsinais-Suomea, Etelä-Savoa sekä Karjalan kannasta ja RajaKarjalaa. Suuressa osassa maata tervaa tuotettiin Hautalan mukaan vain vähän tai kotitarpeiksi. Määrällisesti tervaa poltettiin eniten Etelä-Pohjanmaalla ja Kainuussa sekä niiden

jälkeen Satakunnassa ja Keski- ja Pohjoispohjanmaalla. Joukkoon on vielä lisättävä Kymin kihlakunta.36 Erottuivatko terva-alueet omiksi alueikseen nälkävuosina? Kuolleisuus ei jakautunut suuren kuolleisuuden vuonna 1868 alueellisesti tasaisesti. Eri kuntien välillä oli huomattavia eroja. Rovastikuntakohtaiset, ikävakioimattomat kuolleisuusluvut olivat kartan 3 mukaan suuria suhteessa muuhun maahan Hämeen ja Uudenmaan rajoilla, Etelä-Pohjanmaalla Selkämeren rannikkoa lukuun ottamatta, paikoin Keski-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa. Kysymys, oliko nälkäkriisien lopullisena syynä nälkä, tauti tai jokin muu syy, jää tässä yhteydessä vastaamatta, koska huomio on kiinnittynyt ensisijaisesti tervaan ja sen merkitykseen

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

1860-luvulla, ja koska nälkäkriisit ovat moniulotteisia ongelmia. Turpeisen tietoihin perustuvassa kartassa 3 kuvataan kuolleisuutta 1868 eri osissa maata.37 Suhteellisen alhaisen kuolleisuuden alueella, Kymin kihlakuntaa lukuun ottamatta, poltettiin keskimääräistä vähemmän tervaa. Runsaan kuolleisuuden alueista Salon kihlakunta, pohjoisin Savo ja Pohjois-Karjala eivät olleet erityisen tunnettuja tervanpoltostaan. Monella korkeimman kuolleisuuden alueista tervalla oli huomattava osuus asukkaiden toimeentulossa mutta ei kaikissa. Suuressa osassa terva-aluetta nälkäkriisi verotti väestöä ankarasti. Voidaan myös sanoa, että varsinaisen tervantuotantoalueen ulkopuolella etelässä ja pohjoisessa kuolleisuus jäi alhaisemmaksi kuin terva-alueilla.38

Sananen tervatalouden kannattavuudesta Kauppa ei tarkastelujaksolla ollut vielä täysin vapaata, vaikka maaseudulle oli jo muutaman vuoden voinut perustaa kauppoja. 1860luvulla suomalainen terva kulki maaseudun

asukkailta maailmalle jokseenkin poikkeuksetta kaupunkien kauppiaiden kautta. Vaihdossa ei useinkaan käytetty rahaa, vaan tervaa vaihdettiin muihin hyödykkeisiin. Tavallisesti osapuolet olivat vanhastaan tuttuja, ja saman talonpojan terva kulki tavallisesti aina samalle kauppiaalle. Kyse oli osasta niin sanottua majamieslaitosta, johon kuului se, että kauppias majoitti ja kestitsi talossaan tervaa kaupunkiin tuoneita. Luottamuksella oli keskeinen osa järjestelmässä, jolle oli ominaista, että tavaraa myytiin ja ostettiin tiliin. Yleisen näkemyksen mukaan kauppiaat olivat useimmiten saamapuolen asemassa ja maaseudun tuotteita toimittavat velallisen. Kun kauppiaat rikastuivat tervaa toimittaneiden silmissä, epäluottamuksen siemen oli kylvetty. Eikä kauppiaiden osittainen ruotsinkielisyys vähentänyt epäluuloja. Paikallisella tasolla tervanpoltto oli talollisten työtä, jossa tilattomat toimivat aputyövoimana.39 Kansainvälinen tervakauppa näyttäytyi eri tavalla ulkomaankauppaa harjoittaneelle kauppiaalle, tai pikemmin kauppahuoneelle, kuin tervaa kotikonnuillaan valmistaneelle. Edelliselle kyse oli liiketoiminnasta, jossa tervakaupasta piti kerätä enemmän tuloja kuin

Ruistynnyrin hintahinta päivätöinä 1820–1870, Vaasan Ruistynnyrin päivätöinä 1820–1870, Vaasan lääni lääni 30 25 20 15 10 5 0 1820

1830

1840

1850

1860

Kuvio 6. Ruistynnyrin verohinta päivätöinä 1820–1870 Vaasan läänissä (Johanson 1924).

Vuosilusto 11

1870

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Tervan hinta Vaasanlääni lääni Tervan hintapäivätöinä päivätöinä 1820–1870, 1820–1870, Vaasan 20,0 18,0 16,0 14,0 12,0 10,0 8,0 6,0 4,0 2,0 0,0 1820

1830

1840

1850

1860

1870

Kuvio 7. Tervatynnyrin hinta päivätöinä 1820–1870 Vaasan läänissä (Johanson 1924).

siitä oli menoja. Tulot määräytyivät maailmanmarkkinoilla ja menot kotimarkkinoilla. Tervaa tuottaneen kannalta olennaista oli, paljoko tervatuloilla pystyi ostamaan esimerkiksi ruokaa tai palkkaamaan tekijöitä. Kuvioissa 6, 7 ja 8 on esitetty päivätöiden, rukiin ja tervan keskinäisiä hintasuhteita Vaasan läänissä vuosina 1820–1870 vahvistettujen verohintojen mukaan. Kyse on nimenomaan niiden keskinäisistä hintasuhteista, jotka olivat ratkaisevassa asemassa tarkasteltavana olevan ajan tervataloudessa ja nälkäkriiseissä. Tässä yhteydessä on syytä pitää mielessä tervanvalmistuksen työvoimavaltaisuus, josta muun muassa Soldán ja Villstrand ovat esittäneet omia laskelmiaan. Myös sillä, keitä tervanpoltto työllisti, oli merkitystä 1860-luvulla. Esimerkiksi Purmossa ja Ähtävällä tervanpoltto tarjosi 1800-luvun lopulla työmahdollisuuksia ja toimeentuloa tilattomalle väelle.40 Vaasan läänin verohintojen mukaan ruistynnyri oli autonomian ajan alkupuolella ollut halvimmillaan päivätöinä mitattuna 1820luvun jälkipuoliskolla, jonka jälkeen rukiin suhteellinen hinta oli nousussa 1850-luvun loppupuolelle saakka. Silloin ruistynnyri vas-

tasi 15 ruplaa ja vähän allekin. 1860-luvulle asettui kaksi huomattavaa rukiin hintapiikkiä: katovuosien 1867–1868 ja 1862 kohdalle sekä pienempi vuoden 1865 kadon kohdalle. Sanomalehtitietojen mukaan markkinoilla oli talvella 1868 viljaa, ja sen hinta kääntyi laskuun keväällä ennen toukokuuta 1868, jolloin kuolleita oli eniten.41 Tervan vienti Suomesta oli voimakkaasti sidoksissa kansainvälisen talouden suhdanteisiin sekä hinnan että määrän osalta. Tervan hinta oli laskenut läntisessä Euroopassa 1820luvulta alkaen, paikoitellen voitiin puhua jopa hinnan puolittumisesta. Taustalla oli muun muassa lisääntynyt tuonti Pohjois-Amerikasta. Tuotteen verohinta vastasi Vaasan läänissä 1820-luvun puolivälistä 1840-luvun alkuun kuudesta kahdeksaan päivätyötä. Vuosisadan puolivälissä hinta nousi jo yli kymmentä päivätyötä vastaavaan arvoon, mikä teki tervanpolttamisesta taloudellisesti tuottavampaa. Krimin sodan aikoihin tervan hinta painui alas aina kuuteen päivätyöhön. 1850-luvun loppu Krimin eli Oolannin sodan jälkeen oli tälläkin tavalla tarkasteltuna taloudellista lamakautta. Suomen tervakaupan kulta-aika

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Ruistynnyrin 1820–1870, Ruistynnyrinhinta hintatervatynnyreinä tervatynnyreinä 1820–1870, Vaasan lääni lääni Vaasan 4 3,5 3 2,5 2 1,5 1 0,5 0 1820

1830

1840

1850

1860

1870

Kuvio 8. Ruistynnyrin hinta tervatynnyreinä 1820–1870 Vaasan läänissä (Johanson 1924).

koitti 1860-luvulla, kun Yhdysvaltain sisällissota nosti tervan viennin ennennäkemättömiin lukemiin. Toki jo edellisen vuosikymmenen lopulla oli kirjoitettu nousevista tervan hinnoista. 1860-luvun nousukauden aikana tervasta maksettiin enemmän kuin muulloin. Yhdysvaltojen sisällissodan aikana 1862 tervan verohinta nousi ennätyskorkealle, yli 18 verotyöpäivää vastanneeseen arvoon, josta se laski nopeasti alle puoleen huippuhinnasta noustakseen uudelleen vuosikymmenen lopulla. Viimeksi mainittu oli sidoksissa työnhinnan laskuun nälkävuosina.42 Tervanpoltolla elantoaan hankkineen kannalta olennainen kysymys oli, paljonko myydyllä tervalla pystyi ostamaan ruokaa itsensä ja perheensä elättämiseen. Vaasan läänin verohintojen mukaan ruistynnyrin hinta nousi 1820-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin puolestatoista kahteen ja puoleen tervatynnyriin seuraavan vuosikymmenen puolivälissä eli tervalla sai vähemmän viljaa. Järviseutu mukaan lukien. Tervanpolttajan kannalta vuodet 1840 kahta puolta olivat hieman parempaa aikaa, kuten vuosikymmen myöhemmin. Krimin sodan

jälkeen tervan hinta nousi maailmanmarkkinoilla: verohintojen mukaan tervatynnyrillä oli 1860-luvun alkupuolella mahdollista saada jopa enemmän kuin yksi tynnyri ruista eli tervalla oli todella hintaa ja sen valmistaminen oli kannattavampaa kuin vuosikymmeniin. Hintapiikki jäi lyhytaikaiseksi ja samalla hupenivat mahdollisuudet hankkia tervalla lisää leipää. Jos lasketaan jokaisen suomalaisen tarvinneen hengissä selvitäkseen kaksi tynnyriä ruista vuodessa, mikä on jonkin verran liian vähän, tervatalous antoi vuonna 1862 leivän 80 000–90 000 suomalaiselle ja 1867–1868 vain 20 000–30 000 suomalaiselle. Erotus on valtava, vaikka se on vähemmän kuin vuosikymmenen lopun lisäkuolleisuus maassamme.43 Käsityksemme siitä, miten rahavirrat kulkivat tervakaupassa, eivät ole riittävän täsmällisiä ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Kun suhdannevaihtelut olivat suuria ja koko tuotantoprosessi vaati tavallisesti monta vuotta, oli tuottajan vaikeaa jaksottaa tuotantoaan optimaalisesti mahdollisimman hyvän tuoton saamiseksi.44 Tutkimuskirjallisuudessa on viitteitä siitä, että tervateollisuus ei

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Tervatynnyrin hinta päivätöinä Vaasan läänin kihlakunnissa 1860–1870 30 25 20 15 10 5 0 1858

1860

1862

1864

1866

1868

1870

Ilmajoen kk

Korsholman kk

Kuortaneen kk

Lapuan kk

Laukaan kk

Pietarsaaren kk

1872

Kuvio 9. Tervatynnyrin hinta päivätöinä 1860–1870 Vaasan läänissä lääninkonttorin verohinta-aineistojen mukaan (VMA).

1860-luvulla yksiselitteisesti ollut taloudellisesti kannattavaa. Yksittäisistä tutkijoista voi tässä yhteydessä mainita esimerkiksi Antero Heikkisen ja Matti Peltosen. Toisaalta tervanpoltossa ei aina ollut kysymys toiminnan kannattavuudesta eli siitä, että voi polttaa tervaa toimeentulon parantamiseksi, vaan hyvin usein kysymys oli siitä, että täytyi polttaa tervaa saadakseen ylipäänsä toimeentuloa. Tässä suhteessa olosuhteet poikkesivat toisistaan eri osissa maata ja jopa eri osissa Kuortaneen kihlakuntaa, mistä Aksel Warén kirjoitti jo toista sataa vuotta sitten.45 Seuraavassa tarkastelen tarkemmin tervan hintakehitystä Vaasan läänissä, joka oli 1800-luvulla huomattava tervantuotantoalue. Edellisellä vuosisadalla ja autonomian ajan alkupuolella terva oli keskeisessä asemassa maakunnan asukkaiden elinkeinona. Tervataloutta analysoidaan suurten suhdannevaihtelujen aikana läänin eri kihlakunnissa. Kuvio 9 kertoo tervatynnyrin hinnasta 1860–1870

Vaasan läänin kihlakunnissa päivätöinä. Tiedot on koottu verohintojen vahvistamiseen liittyvistä alueellisista hintatiedoista. Kyseiseltä ajalta olevan Hautalan tietojen mukaan Kuortaneen kihlakunnassa poltettiin vuodessa 25 000, Pietarsaaren 19 000, Ilmajoen 20 000, Laukaan 5 000, Lapuan 2 000 ja Korsholman 500 tynnyriä vuodessa. Villstrandin käyttämän tervanpolton työmenekkilaskelmien mukaan 1700-luvulla yhden tervatynnyrin tuottamiseen ja toimittamiseen kauppiaalle tarvittiin 13,5 työpäivää ja Soldánin 1800luvun puolivälin laskelmien mukaan 8,5 työpäivää. Kaikissa mainituissa kihlakunnissa tervasta maksettiin 1860-luvun alussa enemmän kuin sen tekemiseen edellisten arvioiden mukaan tarvittiin työpäiviä, eli oli mahdollista tehdä tiliä teettämällä tervaa toisilla. Vuosikymmen alun hintapiikin jälkeen tervan alueelliset hinnat laskivat selvästi alle tervan markkinahintaisten tuotantokustannusten, erityisesti Kymijoen vesistöalueeseen luetussa

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Laukaan kihlakunnassa. Tervan teettäminen vieraalla työvoimalla tavallisin palkoin menetti samalla mielekkyytensä. Tervan tuotannolle Kainuussa ja muulla oli tyypillistä, että se sijoittui tiettyihin aikoihin vuotta. Taustalla oli ajatus maanviljelyksen ensisijaisuudesta: tervaa tuotettiin ja kuljetettiin maatalouden asettamien reunaehtojen mukaan luppoaikoina, jolloin toiminnan tuottovaatimukset saattoivat olla keskimääräistä pienemmät. Myös metsätalouden historiakirjoissa terva on Kainuussakin jäänyt lapsipuolen asemaan 1860-luvun osalta.46 Verohintojen määräämisen taustalla olevissa paikallisissa Vaasan läänin hintaraporteissa vaihtelu on selvästi suurempaa kuin läänitasolla vahvistetuissa lopullisissa verohinnoissa. Vaasan läänin aineistossa tämän tulee selvästi esille, kun tarkastellaan ruoan, tässä tapauksessa rukiin, hintaa suhteessa tervan hintaan. Tuolloin vaihtelu kihlakuntakohtaisissa hinnoissa selvästi lisääntyi huonojen

vuodentulojen aikoihin. Rukiin hinta tervassa mitattuna kohosi selvästi syrjäisessä Kuortaneen kihlakunnassa sekä 1863 että 1867 enemmän kuin muissa läänin kihlakunnissa. Tähän on lisättävä, että Kainuussa, jossa katoja oli tuon tuosta, tervanpolttoa pidettiin 1800luvun puolivälissä ainoana varmana keinona toimeentulon turvaamiseksi. Näin oli, vaikka tervan valmistamisesta ei aina kovin montaa ropoa jäänyt käteen. Toiminnan kannattavuutta pelkkänä liiketoimintana tuottajan kannalta katsottuna oli epäilty jo 1800-luvun puolivälissä. Vuosisadan puolivälissä tervantekotaidosta oli tullut kaikkien kainuulaisten osaama taito, mikäli Suomussalmen silloiseen lukkariin on uskomista. Reino Ajon mukaan kainuulainen saattoi 1900-luvun alussa saada kolmanneksen enemmän rahaa myymällä tukkeja sahateollisuudelle tervanpolton sijaan. Mutta siihen oli vielä pitkä matka 1860luvun nälkäkriiseistä.47

Ruistynnyrin hinta tervatynnyreinä Vaasan läänin kihlakunnissa 1860–1870 4,5 4 3,5 3 2,5 2 1,5 1 0,5 0 1858

1860

1862

1864

1866

1868

1870

Ilmajoen kk

Korsholman kk

Kuortaneen kk

Lapuan kk

Laukaan kk

Pietarsaaren kk

1872

Kuvio 10. Ruistynnyrin hinta tervatynnyreinä 1860–1870 Vaasan läänissä lääninkonttorin verohintaaineistojen mukaan (VMA).

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Aikalaiset ja 1860-luvun tervatalous Miten aikalaiset kokivat 1860-luvun tervamarkkinat? Seuraavassa tarkastelen aihetta lähinnä sanomalehtitietojen ja J. V. Snellmanin kirjeenvaihdon perusteella. Tervakaupan osalta 1860-luku alkoi lupaavasti. Huhtikuussa Suometar kertoi, että Kristiinankaupungissa oli kuluneen talven aikana ostettu lankkuja ja tervaa enemmän kuin vuosikausiin. Tulevana purjehduskautena kaupunkiin odotettiin saapuvan kymmenittäin ulkomaalaisia aluksia, eikä omankaan kaupungin tonnisto ollut suinkaan vähäinen. Edellisen vuosikymmenen loppu oli ollut huonoa aikaa. Krimin sodan aikana oli vielä tarvittu lisää puualuksia, mikä tarkoitti samalla kasvanutta tervan kysyntää. Mainitun sodan loppuminen oli merkinnyt taantumaa ja rahtien laskua, mitkä tuntuivat myös suomalaisten tervakauppiaiden masseissa, vaikka maailmalla edelleen sodittiin. Toki Juutinrauman tulli siirtyi vuonna 1857 menneisyyteen.48 Vuosikymmenen vaihtui positiivisissa merkeissä, kun Englanti ja Ranska solmivat vuonna 1860 vapaamielisen kauppasopimuksen, joka selvästi elvytti maailmankauppaa. Tervakaupan kannalta Yhdysvaltojen sisällissodalla oli huomattava merkitys, sillä maailman tervakauppa piristyi aikaisempiin vuosiin verrattuna. Lyypekistä oli, varsinkin 1840-luvulta alkaen, tullut merkittävin suomalaisen tervan ostaja ja Suomesta sen merkittävin tervan toimittaja. Lyypekki ei kuitenkaan käyttänyt itse kaikkea Suomesta hankkimaansa tervaa, vaan myi sitä myös eteenpäin. Hautalan keräämien tietojen mukaan tervan hinta Lyypekissä lähti tuntuvaan nousuun keskikesällä 1860. Hinnat olivat olleet alimmillaan kesällä 1857. Heinäkuun alussa raportoitiin Oulusta, että tervaa on tullut runsaasti kaupunkiin ja siitä on maksettu 3 ruplaa 70 kopeekkaa tynnyriltä, jota tervaa kaupunkiin toimittaneet polttajat pitivät hyvänä hintana tai jopa erinomaisena. Syyskuussa hinta oli kohonnut jo 4 ruplaan 40 kopeekkaan ja jopa vielä ylemmäksi, 4 ruplaan 70 kopeekkaan, laskeakseen lokakuussa noin puolella ruplalla. Vertailun

vuoksi mainittakoon, että Tukholman hinta oli lokakuun tietojen mukaan 5 ruplaa 90 kopeekkaa. Ruotsin 24 000 tynnyriin verrattuna Suomi oli vuonna 1860 ihan toisen luokan tervan viejä 134 000 tynnyrillään.49 Keväällä 1861 tervan ja pien hinnan odotettiin edelleen nousevan ja näin myös tapahtui. Bruttokansantuote kasvoi edelliseen vuoteen verrattuna 0,7 prosenttia. Tervan hinnan todettiin olevan jo sellaisen, että tervan polttaminen oli mielekästä myös kesäaikana. Heinäkuussa hinnan sanottiin olevan jo 6 ruplaa ja 30 kopeekkaa, mikä ihmetytti jo tervaa polttaviakin Oulun suunnalla. Vaasassa hinta oli heinäkuussa 6 ruplaa 15 kopeekkaa, Kristiinankaupungissa 6 ruplaa 50 kopeekkaa ja Porissa 6 ruplaa. Hinnat ylittivät tuntuvasti pitkään maksetun kaksi ruplaa tynnyriltä. Hinta nousi heinäajan jälkeen satunnaisesti ”julmaan” kahdeksaan ruplaan tynnyriltä. Vaikka tervasta maksettiin aikaisempaan verrattuna paljon Lyypekissä, ei kaupunkiin päässyt kertymään varastoja. Tervan hinnan kohoaminen näkyi myös muiden tuotteiden, kuten voin, hinnassa kallista aikaa kuvaamassa. Myös viljan hinta oli nousussa, esimerkiksi Pietarissa rukiin hinta nousi kuuteen ruplaan tynnyriltä. Venäjällä oli myös rahaoloihin liittyneitä vaikeuksia vuosikymmenen alussa.50 Tervan hinnan kohoaminen toi uusia paikkakuntia markkinoille, ja vanhoja hautoja otettiin uudelleen käyttöön. Esimerkiksi Kuopion tullitilien mukaan sieltä ryhdyttiin 1860-luvun puolella viemään tervaa suoraan ulkomaille, vaikka seutukunnan tervoja vietiin etupäässä Raaheen ja Ouluun. Oulusta puolestaan raportoitiin talvella 1862 Arkangelin tervasta Lontoon markkinoilla. Viipurin suunnalla hinta nousi talvella 5 ruplaan 55 kopeekkaan. Perhon suunnalta todettiin, että tervan hyvä hinta on pitänyt nälän loitolla, vaikka pakkanen vei viljat, ja Vaasassa iloittiin tervan hyvästä kuuden–kahdeksan ruplan tynnyrihinnasta, mikä oli lisännyt tervanpolttoa seutukunnalla. Kevään korvalla myös Paltamon ja Suomussalmen suunnalla väki oli tyytyväistä tervan hyvän hinnan vuoksi, mikä vähensi pettuleivän51 käyttöä olennaisesti.

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Tervan hinta pysyi korkealla Oulussa, jossa syksyllä 1862 tuotiin esille syyksi korkeille hinnoille Amerikan tervan poisjääminen Englannin markkinoilta. Vaasassa ja Kristiinankaupungissa saatettiin maksaa tervasta kahdeksan ja yhdeksän ruplaa tynnyriltä heijastumana Euroopan suurten tervamarkkinoiden kohonneista hinnoista. Hintojen kohoaminen laajensi tervanpolttoaluetta ja teki tervan tuottamisesta kannattavaa laajemmalla alueella kuin aikaisemmin. Tervaa myös kannatti kuljettaa pitempiä matkoja. Niinpä tervaa tuotiin 1862 Ouluun aina Iisalmea ja Kittilää myöten. Hautalan mukaan tervasta maksettiin loppuvuodesta 1862 New Yorkissa 40 dollaria ja Lontoossa 35 shillinkiä tynnyriltä. Kysyntä Amsterdamissa kohosi ”ei oo” -asteelle saakka. Kyseessä oli tervakaupan kannalta katsottuna todellinen huippuvuosi, jolla oli Turpeisen mukaan omat elintasovaikutuksensa Kainuussa, jonne alkoi nyt virrata enemmän kahvia ja sokeria uuden paremman ajan airuina. Terva nähtiin myös varallisuutta luovana tekijänä. Koko kansantalouden kannalta huonona satovuonna muun muassa tervan viennistä saanut rahat lievensivät olennaisesti taloudellisia ongelmia Suomessa.52 On hyvä muistaa, että tervanpoltto vaati sekä aikaa että kovaa työtä. Tuotantotavat eivät olleet kaikkialla samat, mutta voidaan sanoa hautapolton olleen yleisin tapa Suomessa. Eikä tervaa polttamalla voinut kovin nopeasti rikastua, jos raaka-aineena käytti yleisimmin käytettyjä tervaksia kolotuista puista: koko prosessin on laskettu kestäneen monta vuotta. Ennen puiden latomista tervahautaan oli neljänä edellisenä vuotena ensin kolottava eli kuorittava puut koloamisraudalla vaiheittain tervaspuiden saamiseksi. Menettely kolottujen puiden käyttämisestä on Suomessa opittu uudenajan alkupuolella.53 Suomalaista tervataloutta koskevissa esityksissä lähdetään tavallisesti ajatuksesta, että tervaa valmistettiin kolotuista männyistä. Moni tutkija on pitänyt kantojen, juurien ja muiden vastaavien käyttöä raaka-aineena tervanpoltossa merkkinä tuotannon vähäisyydestä ja/tai valmistusmenetelmien vanhanaikaisuudesta.54

Merkitykseltään vähäiseksi jääneen vuoden 1734 metsäasetuksen mukaan nimenomaan juuria ja kantoja tuli käyttää tervan raakaaineena. Todellisuudessa määräyksen merkitys tervataloudessa jäi hyvin pieneksi. Nils Erik Villstrand arvioi, että kantoja on käytetty suurimittakaavaisessa tervantuotannossa raaka-aineena hyvin vähän. Tervanvalmistuksen käynnistyminen 1860-luvun tervabuumin aikana vakiintuneen terva-alueen ulkopuolella lisäsi kantojen ja vastaavien suhteellista osuutta tervan raaka-aineena.55 Kansainvälisten suhdanteiden mukaan toimineeseen tervatalouteen kuuluivat suhdannepolttajat, jotka tulivat markkinoille hyvien hintojen vallitessa ja poistuivat hintojen laskettua. Suhdannepolttajille terva ei välttämättä ollut ainut jokapäiväisen leivän antaja, vaan tervanpolttoa harjoitettiin sivutoimena. Aksel Warén on sattuvasti kuvannut ilmiötä Kuortaneen kihlakunnassa 1800-luvun lopulla. Suhdannepolttajissa oli paljon samaa kuin seuraavan vuosisadan suhdannesahureissa.56 Hintabuumissa oli olennaista reagoida nopeasti: tervaa oli mahdollista valmistaa puiden koloamista nopeammin kannoista ja juurakoista. Lehtitietojen mukaan Vaasan tienoilla joku oli polttanut kolmen päivän työllä tynnyrin tervaa kannoista ja vaihtanut sen kaupungissa ruistynnyriin. Syksyllä 1862 suuri osa Ouluun tuolloin tuodusta tervasta oli peräisin kannoista. Korkea hinta kiinnitti myös huomiota tervanpolton tehostamiseen tehokkaammilla valmistusmenetelmillä ja pienemmillä hukkaprosenteilla tervauuneja käyttämällä. Niiden kokeilu loppui tervan hinnan laskettua.57 Kantohintaa piti 1860-luvulla maksaa kruunulle sen metsistä nostetuista kannoista ynnä muista 30 kopeekkaa valmista tervatynnyriä kohti, mitä joku aikalainen piti kalliina ja Snellman myös. Pohjois-Suomessa oli tavallista, että haloista maksettiin metsänvuokraa maanomistajalle 15 kopeekkaa syleltä. Kun kymmenestä puusylestä saatiin 16 tynnyriä tervaa, oli valtion vaatima metsänvuokra tervanpolttajalle yli kolminkertainen yksityisistä metsistä halkoja hakanneeseen. Esillä oli

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

myös näkemys kyseisen 30 kopeekan hinnan olleen seurausta tervan silloisesta korkeasta hinnasta.58 Suomettaren vuonna 1861 julkaisemien laskelmien mukaan tervan valmistaminen Oulun talousalueella maksoi 4 ruplaa 15 kopeekkaa tynnyriltä, kun kustannuksia lasketaan työnmenekin mukaan ja päivätöiden hinnoilla. Laskelmissa ei ole laskettu puulle mitään hintaan. Toisin sanoen tervan polttamisesta tuli 1860-luvun hintapiikin aikana kannattavaa. Laskelman mukaan yhtä tynnyriä tervaa kohti tarvittiin reilu kymmenen työpäivää. Siitä kului vajaa päivä puiden kolme kertaa toteutettuun koloamiseen sekä yhtä paljon puiden kaatamiseen ja halkomiseen. Tervasten pilkkominen pienemmiksi puolestaan vaati viisi päivää neljää tynnyriä kohti. Miilun latominen vaati vajaan puoli päivää ja sen polttaminen reilun päivän tynnyriä kohti. Kuljetukset olivat olennainen tekijä koko prosessissa, koska kuljetukset miilulle ja miilulta vaativat kaksi puoli päivää tynnyriä kohti ja tervan vienti Ouluun reilun päivän. Itse tynnyrin teko tarvitsi vielä kaksi työpäivää. Pari vuotta myöhemmin tervatynnyrin valmistuskustannuksien laskettiin oleva 4 ruplaa 36 kopeekkaa tynnyriltä.59 Hyviä tervauutisia varjostivat syksyllä 1862 levinneet tiedot kadoista, esimerkiksi Salon kihlakunnan latvavesillä ja PohjoisSatakunnassa. Koko kansantalouden kannalta kyse oli huonosta vuodesta, kun bruttokansantuote laski 5,2 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Kato koetteli erityisesti tervanpolttoalueita. Snellman arvioi tilannetta seuraavasti: ”Oulun, Kuopion ja Vaasan lääneissä on asukkaita yhteensä 670 000. Kaikkien julkisuudessa nähtyjen onnettomuuden laajuutta koskevien varmojen tietojen mukaan sen voidaan arvioida ainoastaan Oulun läänissä jättäneen enemmän kuin puolet väestöstä leipää vaille.”60 Tässä yhteydessä julkisuudessa nousi esille yhtenä vaihtoehtona tervan polttaminen hätäaputöinä kannoista ja juurakoista, muun muassa Pohjois-Savossa ja Pohjois-Pohjanmaalla. Myös Muoniossa oltiin tyytyväisiä tervan hintaan. Lokakuussa

1862 kerrottiin, että jotkut talolliset Lappajärveltä olivat saaneet kannoista keittämästään tervasta 8 ruplaa 60 kopeekkaa tynnyriltä. Liiketoimintaa, varsinkin kun kysyntää oli, voi hyvin pitää kannattavana, kun yhden tervatynnyrin teettämiseen kului normaaleilla päiväpalkoilla kahdesta kolmeen ruplaa. Ei siis ihme, että tervan korkeaa hintaa pidettiin 1862 siunauksellisena asiana, tervanpolttoalueiden katojen lieventäjänä. Kantojen nostamisesta tervanpolttamiseen tuli ainakin joksikin aikaa uusi elinkeino, jota esimerkiksi Oulun läänin talousseura pyrki edistämään julkaisemalla 1863 asiaa käsittelevän kirjasen. Siinä parhaimpina tervanpolton raaka-aineina pidettiin 10–20 vuotta vanhoja kantoja, pystyyn kuivaneita puita ja tervaisia oksia. Kantoja nostamalla oli mahdollista reagoida nopeasti kasvaneeseen raaka-aineen kysyntään toisin kuin kolottuihin mäntyihin perustuvassa tuotannossa. Kantoja käytettiin vanhan Pietarsaaren emäpitäjän alueella 1880-luvulle saakka sekä ruotsin- (Ähtävä) että suomenkielisellä (Alajärvi, Lappajärvi, Vimpeli) puolella.61 Snellmanin mukaan: Pahimmin kärsineet Oulun läänin koillisosan seudut, Paltamo, Sotkamo, Kuhmoniemi [Kuhmo], Hyrynsalmi, Pudasjärvi ja myös Kuusamo ovat paikkakuntia, joiden väestö ei ole koskaan elänyt omasta pellosta saamansa leivän, vaan metsän ja ennen muuta tervanpolton varassa. Myös Muhoksella Oulujoen varrella sekä Siikajoen ja Pyhäjoen yläjuoksun ympärillä sijaitsevissa Piippolan, Kärsämäen ja Haapajärven pitäjissä ja osaksi muissakin harjoitetaan runsasta tervanpolttoa. Kato tuo näille seuduille siis puutetta mutta ei jätä niitä vaille keinoja, jos viljaa vain saa ostetuksi tervan nykyisellä hyvällä hinnalla ja velaksi ensi kesän tervantuotantoa vastaan. Lapin rajoilla sijaitsevissa pitäjissä leipäviljaa kasvaa vain vähän, ja sato epäonnistuu tietysti usein. Karjanhoito, kalastus ja metsästys tuottavat siellä hyvinäkin vuosina suuren osan ravinnosta. Hätä koettelee luultavasti kovimmin läänin lounaisinta ja eteläisintä osaa, Kalajokea ja siihen kuuluvia kappeliseurakuntia, joissa halla on harvinaisem-

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

pi vieras ja metsästä saadaan tuloja vähän tai ei saada niitä lainkaan. Mainitut paikkakunnat viimeksi mainittuja lukuun ottamatta kuuluvat läänissä niihin alueisiin, joilla asutusta on vähiten. Rannikolla, missä väestöä on runsaammin, on halla saatujen tietojen mukaan tehnyt vahinkoa, mutta ei ole tuhonnut koko satoa.62 Kato vuonna 1862 tuntui voimakkaasti myös Vaasan läänissä. Snellmanin arvion mukaan: Vaasan läänissä tuhot ovat ulottuneet poikkeuksellisen lähelle rannikkoa Uudestakaarlepyystä Oulun läänin rajalle ulottuvalla alueella ja osuneet muuten sisämaassa Maanselälle [Suomenselälle] ulottuvalle vyöhykkeelle. Vaikka tervanpoltto on sielläkin tietyillä seuduilla melko runsasta, muut elävät kuitenkin pellon tuotosta, ja hyvinä vuosina leipävilja saataneenkin omista pelloista kaikkialla muualla paitsi Perhossa. Viimeksi mainittu paikkakunta sekä Maanselän itäpuolella tuhoja kokenut Viitasaari välttyvät varsin harvoin hallavahingoilta, ja väestön toimeentulo perustuu metsään. Saarijärvellä olot ovat samanlaiset. Vaikka erillisiä tietoja ei ole julkaistu Kuortaneen eteläpuolisilta ja lähinnä Maanselän länsipuolella olevilta seuduilta, voidaan pitää selvänä, että siellä soiden lomaan raivatut harvat peltosarat ovat tuhon kokeneet. Mainittu Vaasan läänin pohjoisosa kuulunee niihin maan seutuihin, joita hätä koettelee ankarimmin. Läänin muilla seuduilla, jotka ovat tiheimmin asuttuja ja tuottavat runsaasti leipäviljaa, on paikoitellen saatu jopa hyvä sato. Tällä alueella kuuluu kuitenkin suuria vahinkoja sattuneen jopa niinkin etelässä kuin Lapväärtissä. Laukaan tilanteesta meillä ei ole tietoa, mutta suullisten kertomusten mukaan Keuruu ei kuulu mitenkään erityisesti kärsineen. Ehkäpä voidaan toivoa näin käyneen muillakin selänteen itäpuolisilla seuduilla. Niinpä on vaikea uskoa annettua tietoa, jonka mukaan yli puolet Vaasan läänin väestöstä kärsii varsin pahaa puutetta. Toivottavasti se on liioittelua.63

Senaatti myönsi 1862 lainaksi pari miljoona ruplaa viljan hankkimiseksi maahan olemattomalla tai alhaisella korolla. Kadon lievittämiseksi senaatti perusti 1863 apurahaston viljakauppaa varten. Käytännössä tämä tarkoitti kauppiaiden viljakaupan tukemista. Jo edellisenä vuonna Oulussa kauppiaat olivat perustaneet yhtiön tarkoitusta varten ja ottivat senaatilta lainaa. Kriisiaikana viljaa tuotiin maahan jopa yli silloisen tarpeen. Käytännössä viljakauppa osoittautui odotettua huonommaksi kauppiaiden kannalta, mikä varmaan vähensi kauppiaiden halua osallistua myöhemmin katojen aikaisiin viljakauppaoperaatioihin.64 Tervabuumi ja samalla sen vaikutukset Suomen talouteen jokapäiväisen leivän turvaajana jäivät lyhyiksi. Lyypekissä tervan hinta oli lokakuussa 1862 liki kuudesosan alhaisempi kuin kuukautta aikaisemmin. Jo marraskuun alussa 1862 tervasta saatava hinta oli Oulussa laskenut yhdeksästä ja puolesta kuuteen ruplaan tynnyriltä, kun hinnat Englannissakin olivat laskeneet. Suomettaressa kansainvälisten hintojen muutoksia vielä epäiltiin. Oulussa kauppiaat puolestaan kertoivat kärsineensä ulkomailla tappioita kalliilla ostamistaan tervoistaan. Samalla vanhan majamieslaitoksen toimivuus joutui koetukselle, eivätkä kauppiaat olleet yhtä valmiita kuin aikaisemmin myymään hyödykkeitä tiliin myöhempiä tervan toimituksia vastaan. Kuopiossa marraskuun lopulla maksettu kuuden ruplan tynnyrihinta oli selvästi enemmän kuin vastaava Oulussa. Saarijärvellä monella oli joulukuun alussa tervaa odottamassa kuljetusta kaupunkiin.65 Kainuussa tervanpoltto ei heti laantunut huippuhintojen mentyä. Kesällä 1863 siellä poltettiin tervaa enemmän kuin aikoihin. Hintojen laskun seurauksena tervanpolttajista varakkaimmat saattoivat siirtää myyntejään seuraavaan vuoteen parempien hintojen toivossa. Syynsä oli myös rahaoloilla, joita Suomen Pankki oli 1862 ryhtynyt kiristämään.66 Tervalla oli myös kotimaan markkinoita, jotka tutkimuksessa suomalaisen tervan vaiheista tavallisesti sivuutetaan. Poikkeuksena

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

voi mainita Jan Kunnaksen, joka on tutkimuksissaan pyrkinyt arvioimaan Antti Häkkisen laskelmiin perustuen tervan kotimaisen kulutuksen määrää.67 Esimerkiksi Turun torilla myytiin ”Ruoveden tervaa”, joka oli peräisin eri puolilta Pohjois-Satakuntaa. Syksyllä 1863 seppämestari Heikki Siiskonen ilmoitti myyvänsä Mikkelissä Pieksämäen pitäjän Vehmaskylästä tulevaa tervaa hintaan 20 markkaa tynnyri.68 Helsingin torilla pyydettiin vuoden 1863 alussa tervatynnyristä viidestä viiteen ja puoleen ruplaan. Tammisaaren markkinoilla helmikuussa moni myyjä sai palata kotiinsa tervatynnyreineen. Samoihin aikoihin tervan tynnyrihinta oli painunut Pietarsaaressa reiluun viiteen ruplaan. Muutama viikko myöhemmin Helsingissä hinta oli enää neljästä neljään ja puoleen ruplaan tynnyriltä.69 Tervan äkillinen hinnannousu oli saanut monet ryhtymään tervan polttoon etupäässä kannoista ja juurakoista nopean voiton toivossa. Siksi kesällä 1863 tervaa tuli markkinoille runsaasti, eikä siitä maksettu enää edellisen vuoden huippuhintoja. Korkeat hinnat olivat tehneet tehtävänsä, ja tavaraa oli tullut markkinoille enemmän kuin kysyntä veti. Sekä Lyypekkiin ja Lontooseen ehti kertyä nopeasti vuoden kulutusta vastaavat varastot. Turussa markkinahinta asettui kesäkuussa kuuden ja viiden ja puolen ruplaan väliin. Heinäkuussa hinta asettui niin Oulussa kuin Helsingissäkin neljän ja viiden ruplan väliin tynnyriltä. Suomettaren mukaan tervaa kannatti silti edelleen valmistaa, varsinkin kun oli opittu valmistamaan sitä kannoista. Joulukuussa Helsingin hinta oli viisi ruplaa tynnyriltä. Samaan aikaan rahaolot Euroopassa eivät olleet kaikkein parhaimmassa kunnossa, kun ruplakriisi vaivasi 1863 Venäjää.70 Kansantulolaskelmissa vuosi 1863 näyttäytyy hyvänä vuotena, kun bruttokansantuote nousi edelliseen, huonoon vuoteen verrattuna 7,8 prosenttia. Luku peittää alleen monenlaisia kokemuksia, kun vuodentulo jäi 1863 huonoksi monessa paikassa, esimerkiksi Parkanossa, jossa yhteisvoimin hankittiin pitäjän väelle syötävää ja siemenviljaa. Selviytymisessä kannoista ja juurakoista poltetulla tervalla

oli keskeinen rooli. Markkinahinnan lasku tarkoitti paikallisesti, että tervan tuoma taloudellinen apu jäi suunniteltua pienemmäksi. Kittilässä tervanpoltto miltei loppui hintojen laskettua.71 Tervaliiketoiminnan kannattavuus oli tuolloin huono monella eri sektorilla, kuten Snellmanin kommentti keväältä 1863 osoittaa: ”Pohjanmaalta on toki löydettävissä esimerkkitapauksia, joissa tervaa kuljetetaan kärrykyydissä 15 peninkulman päästä vain 2 tynnyrin kuormina. Helposti on kuitenkin havaittavissa, että koko liiketoiminnan kannattavuus on silloin laskettu tavallistakin huonommin eikä ajomiehelle jää tavallisen hintatason vallitessa palkkaa lainkaan, jos metsälle määritellään jokin hinta.” Hänen mukaansa ei kukaan silloin tiennyt, kauanko tervasta maksetaan niin korkeaa hintaa, varsinkin kun tervan tuottaminen Pohjanmaalla maksoi kolme ruplaa tynnyriltä tervahaudalla ja sitä sai Yhdysvaltojen satamakaupungeissa ennen maan sisällissotaa kolme ja puoli ruplaa tynnyriltä. Snellmanin mukaan normaalioloissa tervanpolttamisesta ei ollut mahdollista saada tuottavaa elinkeinoa, jos kuljettamiselle annettaisiin edes jonkinlaista arvoa.72 Tervasta maksettiin kesäkuussa 1864 Oulussa 16 markkaa eli neljä ruplaa tynnyriltä. Aineen maailmanmarkkinahinta ei tyydyttänyt oululaiskauppiaita, eivätkä he olleet tyytyväisiä Suomen ja Venäjän rahan arvoon maailmalla. Vuoden lopulla Helsingin tervan torihinta asettui neljästä neljään ja puoleen ruplaan tynnyriltä ja Pietarissa neljästä viiteen. Vuosi jäi Suomen taloushistoriaan suhteellisen hyvänä vuotena, kun bruttokansantuote kasvoi 2,4 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna.73 Tervan tuonti Ouluun Kainuusta ja muualta jatkui vuonna 1865, jota on pidetty Kainuun tervatalouden huippuvuotena. Oulun osuus tervan viennistä kohosi tuolloin määrän mukaan arvioituna kahteen viidesosaan koko Suomen viennistä. Toiminnan taloudellinen pohja oli muuttunut kokonaan toiseksi, kun tervatynnyristä maksettiin heinäkuussa vain 10–12 markkaa. Hinnasta oli sulanut kolmessa vuodessa enemmän kuin puolet. Samaan

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

aikaan ruistynnyristä pyydettiin 28 markkaa. Elokuussa tervan torihinta Helsingissä asettui loppuvuodeksi 18–20 markkaan tynnyriltä.74 Kainuussa kyse oli samalla rajankäynnistä uuden ja vanhan välillä. Maakunnan maanomistusolot olivat poikenneet muusta maasta, kun isojako oli viivästynyt ja metsiä käytettiin pitkään ikään kuin ne olisivat olleet yhteisomaisuutta. Kun maakunnassa järjestettiin samalla vuosikymmenellä maanomistusoloja, myös tervanpolton reunaehdot muuttuivat: yhteisiltä mailta ei voinut enää ottaa yhtä vapaasti ja ilman lupaa tervaksia. Toisaalta isonjaon seurauksena talolliset saivat mahdollisuuden tilojensa kiinnittämiseen velkojensa vakuudeksi.75 Talvi 1865 koettiin Kainuussa kovana. Pahimmasta selvittiin viljaa lainaamalla. Ajan kalleus toi paikallisille mieliin tervan hyvät hinnat muutama vuosi sitten ja silloiset tervan vuoksi laventuneet elonpäivät. Koko kansantalouden tasolla kyse oli taantumavuodesta, kun bruttokansantuote supistui 0,8 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna.76 Oulun läänin kuvernööri Georg von Alfthan kirjoitti vallinneesta tilanteesta Snellmanille seuraavasti: ”Kajaanin seudun asukkaiden velat johtuvat pääasiassa tervantoimitussitoumuksista, joiden nojalla viljaa tai rahaa on otettu vastaan ennakkomaksuna, eivätkä kiinnityslainat liene siellä vielä kovin yleisiä. Kiistämättä mitenkään sitä, että joku saattaa käyttää rahat muihin kuin asianmukaisiin tarkoituksiin, olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että enemmistö käyttää ne ostaakseen jauhoja tai ruista Kajaanin, Iisalmen, Joensuun kauppiailta sekä kotiseudun maalaiskauppiaita. Tosin on olemassa vaarallinen aukko – nimittäin kruunulle tulevat maksut, mutta palaavathan rahat silloin ainakin takaisin valtionkassaan.” Vuoden lopulla Suomen markka sidottiin hopeaan ja irrotettiin ruplasta. Samalla markka revalvoitui pyörein luvuin yhdellä viidesosalla.77 Kansantulolaskelmat osoittavat vuodelle 1866 kohtalaista 1,4 prosentin kasvua edelliseen vuoteen verrattuna, vaikka viennin kasvu tyrehtyi. Tervatalouden kannalta tilanne ei ollut suotuisa. Siihen vaikuttivat myös

Englannin ja Saksan lamakaudet sekä monet kauppiaskonkurssit. Kesän 1866 kynnyksellä tervan torihinta Helsingissä oli 16 markkaa tynnyriltä ja kesäkuussa 12–14 markkaa. Heinäkuussa tervasta sai Oulussa ainoastaan 10 markkaa tynnyriltä. Sillä oli huomattava vaikutus runsaasti tervatalouden piirissä työskennelleiden Oulun läänin ihmisten arkeen. Hinnat eivät olleet kaikkialla yhtä huonot: lokakuun lopulla tervasta pyydettiin Helsingin torilla 13–14 markkaa tynnyriltä.78 Amerikan sisällissota oli ohi vuosikymmenen puolivälissä. Sota päättyi tälläkin kertaa aikanaan ja tervan kysyntä pienentyi. Missään nimessä kauppa ei loppunut kokonaan. Tervaa tuottaneen kannalta kysymys ei koskenut niinkään määriä kuin hintoja: 1860-luvun lopun kriisin aikana hinta putosi pohjalukemiin, mikä huolestutti alalla toimineita eikä huhuilta kokonaan vältytty. Heinäkuussa 1866 Hämäläinen totesi tervan maksaneen Oulussa ”ainoasti 7 markkaa”, minkä Oulun Wiiko-Sanomat kohta oikaisi olevan 10 markkaa. Lehden huoli kohdistui laajemminkin taloudelliseen tilanteeseen. ”Mätäkuun alku on sateinen ja nihkiä, niin että vaivoin heinät kuiwuvat. Rukiin laihot owat kowin laossa; onnellinen se, jolla on hywät ojat ja hywä lasku! – Jauhomattoja yhä kulkee kaupungin läpitse kosolta. Waikia on käsittää kuinka ei ihmiset siitä näe mistä rahapula tulee, waikka jokainen panee wiimisen penninsä leiwän eteen. Mutta toisaalta myös on ihmeteltäwä kuinka wähän ihmiset täällä tahtowat ansaita. Tuskin on muuta sanottavaa myytäwänä kuin – halkoja, joita tähän aikaan saadaan polkuhintaan”.79 J. V. Snellmanille raportoinut Georg von Alfthan totesi kesällä 1867 tervan hinnoista ja tilanteesta läänissään: ”Kajaanin kihlakunnassa olot näyttävät varsin kurjilta: tervasta maksetaan vain 9 markkaa tynnyriltä, ja tätä tavaraa tarvitaan siis 4 tynnyriä maksuksi yhdestä jauhosäkistä. Vuonna 1862 vaihtosuhde oli tynnyri tynnyristä – lisäselityksiä tuskin tarvitaan, ja lukuisien kuorittujen männynrunkojen näkeminen tien syrjässä matkan varrella säästää mökkeihin sisälle vilkaisemi-

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

sen vaivalta, siellähän emäntä seuloo pettujauhoa ruisleipätaikinan sekaan.” Huoli huomisesta oli koko maan asia, kun kuolleisuus nousi nousemistaan ja viljakauppa vanhalla mantereella oli vaikeuksissa. Kansantulolaskelmissa vuosi 1867 näyttäytyi todella huonona, kun bruttokansantuote laski 8,3 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna. Ja tervan hinta pysyi alhaalla. Myös karjatalouden puolella oli pohjoisessa ongelmia rehun puutteen vuoksi. Kuolleisuus nousi suurimmaksi Pohjois-Satakunnassa ja jäi pienimmäksi Lapin pohjoisimmissa osissa.80 Tervan tuotantotapa, joka perustui mäntyjen pystyyn koloamiseen, oli aikaa vievä, vuosikausia kestävä, joten tervantuotantoa ei voinut täydellisesti sopeuttaa maailmankaupan nopeasti muuttuviin suhdanteisiin. Tällaisessa tilanteessa ei ollut harvinaista, että monella talonpojalla kolotut puut jäivät metsiin hintojen romahdettua. Mikäli valmistavat toimet oli tehty vieraalla työvoimalla, vahinko tuntui vielä kipeämmin. Toisin sanoen tervatalouden ahdinko tarkoitti, että tervaa tuottaneet pyrkivät selviytymään alan kustannuskriisistä oman selkänahkansa turvin. Tervan tuotannossa olennainen osa oli taloissa olemassa ollut resurssien vajaa käyttö, jota

voitiin hyödyntää tervataloudessa ilman todellisia vaihtoehtoja. Mökkiläisten ja muiden satunnaisten töiden varassa eläneiden kannalta leivän saanti tuli samalla tiukemmaksi ja nälkä jokapäiväisemmäksi kuin aikaisemmin. On helppo yhtyä Hannu Soikkasen näkemykseen siitä, että kriisi vaikutti voimakkaammin tilattomien kuin tilallisten jokapäiväisen elämään.81 Mökkiläisten kannalta työmahdollisuuksien hupeneminen tervataloudessa merkitsi heille supistuneita mahdollisuuksia vaihtaa työvoimaansa ruokaan. Tässä yhteydessä ero talollisiin muodostui huomattavaksi, koska tilallisilla oli ruokaa omasta takaa ainakin jonkin verran ja koska he pystyivät paremmin muuttamaan työvoimaansa ruokaan vaikka alihintaan. Näyttää, että intialaistaustaisen taloustieteilijän Amartya Senin selitys epätasaisesta ravinnonjakautumisesta on ainakin osittain Suomen vuosien 1867–1868 nälkäkriisin taustalla.82 Pitkänen on osoittanut, että Suomessa oli tuolloin erittäin suuria eroja sosiaaliryhmien välisissä kuolleisuuksissa erityisesti korkean kuolleisuuden alueilla. Kriisi koetteli moninkertaisesti irtainta työväestöä ja palkollisia verrattuna yhteiskunnan parempiosaisiin. Pitkäsen mukaan ero ei ollut lähes-

Tervatuotteiden vienti 1860–1870 Tervatuotteiden vienti 1860–1870 6000

1000 mk

5000 4000 3000 2000 1000 0 1860 1861 1862 1863 1864 1865 1866 1867 1868 1869 1870 Kuvio 11. Tervatuotteiden vienti 1860–1870, 1 000 mk (SVT I; Pihkala 1969, liitetaulukot).

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

kään yhtä jyrkkä seuduilla, joilla nälkäkriisin vaikutukset pysyivät vähäisinä.83 Tervasta pyydettiin syksyllä 1867 Helsingin torilla 10–11 markkaa tynnyriltä. Hinta lähti vuonna 1869 nousuun, mikä saattoi herättää toiveita tervatalouden uudesta tulemisesta. Yhdeksän markan tynnyrihintaa pidettiin 1867 Pohjanmaalla riittämättömänä. Snellmanin näkemystä tuolloisesta tervanpoltosta on edelleen syytä lukea ajatuksella, jos haluaa päästä perille Suomen talouden uudenaikaistumisen alkumetreistä ja taustalla olleista rakenteellisista tekijöistä: ” Jo kauan on ollut selvää, että tervanvalmistus ei anna mitään korvausta metsästä ja monin paikoin tuskin korvaa edes kuljetuskustannuksia, vaikka tervasta vientipaikkakunnalla saataisiin 12 markkaa tynnyriltä.”84 Kadon osoittauduttua todeksi senaatti hankki syksyllä 1867 kansainvälisiltä markkinoilta 5,4 miljoonan markan lainan viljan ostamiseksi ulkomailta ja muunlaiseen apuun. Suuruudeltaan summa vastasi 1867 yhtä kymmenysosaa koko Suomen tuonnista. Nykytutkimuksen mukaan julkinen valta reagoi, vaikkakin voimakkain ja avokätisin toimin, liian myöhään, ja siksi tuoni vei niin monen suomalaisen keväällä 1868.85 Ulkomaankauppatilastojen mukaan tervatuotteita vietiin vuonna 1860 Suomesta reilun kahden miljoonan markan edestä. Tervabuumin aikana viennin arvo kohosi vuonna 1862 siihen nähden kaksi ja puolikertaiseksi, yli viiden miljoonan markan. Vaikka tervaa vietiin seuraavana vuonna määrällisesti enemmän kuin vuotta aikaisemmin, siitä saatu vientitulo ei enää yltänyt viiteen miljoonaan markkaan. Viennin arvo laski sen jälkeen aina vuoteen 1868 saakka, jolloin tervan viennistä kertyi tuloja jonkin verran alle miljoonan markan.86

Mitä tervateollisuuden kulta-ajan ja läntisen Euroopan viimeisen rauhanaikaisen nälkäkriisin jälkeen? Tervalla oli pitkään huomattava merkitys suomalaisten toimeentulolle erityisesti alueellisesti. Sen menekissä oli suuria suhdannevaihteluja, mistä syystä sitä ei voinut pitää tasaisesti tuloa tuovana jokapäiväisen leivän antajana. Toisaalta tervatalous tasoitti maatilatalouden kausi- ja aika usein myös suhdannevaihteluja. Toimeentulo-ongelmat saattoivat Soinisen mukaan tulla kovasti pahoiksi, jos sekä maanviljelyksen kadot ja tervatalouden lamat osuivat yksiin, kuten tapahtui suurina nälkävuosina 1867–1868. Solantien arvion mukaan kriisi ei olisi voinut tapahtua sata vuotta aikaisemmin, ennen kuin asutus oli laajentunut osin tervatalouden myötä ja kaskiviljelyn supistuttua.87 Huono vuodentulo 1862 sattui Suomessa yksiin kaikkien aikojen tervabuumin kanssa. 1860-luvun nälkäkriiseistä kirjoitettaessa vuosi sivuutetaan usein. Esimerkiksi Turpeinen aloittaa esityksensä kertomalla vuodesta 1865 eikä vuodesta 1862. Runsaat tervarahat antoivat tuolloin monelle työtä ja mahdollisuuksia hankkia kallistunutta viljaa. Ilmeisesti terva pelasti tuolloin useat, vaikka kato koetteli ja vaikka viljan saatavuudessa esiintyi vaikeuksia ja vaikka kasvanutta kysyntää pyrittiin tyydyttämään lisäämällä ohran käyttöä. Suomeen tuotujen viljatuotteiden arvo hypähti 1862 edellisen vuoden seitsemästä miljoonasta markasta 25 miljoonaan markkaan ja pysyi seuraavanakin vuonna liki 20 miljoonassa markassa. Seuraavien katovuosien yhteydessä tuotiin maahan vuonna 1865 viljatuotteita 21 miljoonalla ja vuosina 1867–1868 keskimäärin 22 miljoonalla markalla.88 Kuviossa 12 esitetään, kuinka suuri osa viljatuotteiden tuonnista pystyttiin 1860-luvulla rahoittamaan tervatuotteiden viennillä. Vuosikymmenen alkupuolella, kun viljatuotteiden tuonti oli olennaisesti vähäisempää kuin myöhemmin, tervalla pystyttiin rahoittamaan liki puolet viljan ostoista. Nälkäkriisin ollessa pahimmillaan ”kauhunvuosina

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Viljatuotteiden tuonti tuonti 1860–1870 Viljatuotteiden 1860–1870 30000

1000 mk

25000 20000 15000 10000 5000 0 1860 1861 1862 1863 1864 1865 1866 1867 1868 1869 1870 Tervalla rahoitettu osuus Kuvio 12. Viljatuotteiden tuonti 1860–1870, 1000 mk (SVT I; Pihkala 1969, liitetaulukot).

1866–1868” terva ei auttanut ruoan hankinnassa samalla lailla kuin vuosikymmenen alkupuolella tynnyrihinnan painuttua vuonna 1868 kymmeneen markkaan. Tervanpoltto jatkui, kun vähäinenkin raha oli erittäin tervetullutta kovasti kallistuneen elon ostoon. Ensimmäisen nälkäjakson aikana 1862–1863 tervatulot kattoivat neljänneksen tai viidenneksen tuontilaskusta ja varsinaisina nälkävuosina 1867–1868 enää yhden kahdestoista osan. Suomesta vietiin vuosina 1866–1870 tervaa 831 000 tynnyriä eli vuotta kohti 166 000 tynnyriä. Myös yleinen epävarmuus taloudessa lisääntyi, mikä näkyi Suomen Pankin epävarmojen saatavien merkittävänä kasvuna vuosikymmenen lopulla.89 Kuolleisuus jakautui 1867–1868 toisin kuin viljan tuotanto. Viljan tuontitarve oli suurimmillaan itäisessä Suomessa, jossa talousmuoto oli 1850-luvulla sopeutunut toimimaan venäläisen viljan varassa. Siellä ostoviljaa ei rahoitettu suhdanneherkällä tervalla, kuten tapahtui monin paikoin läntisessä Suomessa. Tilalle tuli muun muassa voi, jonka viennin arvo nousi 1860-luvulla miljoonasta viiteen miljoonaan markkaan. Muutos näkyi selvästi muun muassa Saimaan kanavan

liikenteessä. Kuolleisuusluvut olivat suurten järvien alueilla ja rannikoilla pienempiä kuin nälkä- ja tervaseuduilla.90 Pitkänen on korostanut, että nälkä tuli 1860-luvulla asteittain suomalaisten vieraaksi ja lopulta tuhoisin seurauksin.91 Tässä yhteydessä terva ei tarjonnut 1860-luvun lopulla samanlaista suojaa nälkää vastaan kuin vuosikymmenen alkupuolella, koska tervan kysyntä väheni ja sen hinnat laskivat. Siitä huolimatta, syystä tai toisesta, vedenjakajaksi nostettu vuosikymmen heilutti Suomen tervataloutta suuntaan jos toiseenkin. Suomen tervakaupan seuraavalla vuosikymmenellä alkanutta hiipumista ei voida kokonaan selittää puulaivojen merkityksen vähenemisellä maailman merenkulussa. Isonjaon eteneminen maamme syrjäisimpiinkin kolkkiin teki metsistä yksityisiä ja kohotti niiden arvoa. Samalla metsiä alettiin käyttää, tai pyrittiin käyttämään, taloudellisesti tuottavammin ja säästävämmin. Vaikutuksensa oli myös työvoimakustannuksilla. Saha- ja muun teollisuuden kasvu lisäsivät työvoiman kysyntää ja samalla hintaa, kuten myös maatalouden edistyminen. Kehitys kotimaassa ei kuitenkaan selitä kaikkea, kun Ruotsissa oli 1800-

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

luvun lopulla tilaa sekä metalliteollisuuden että tervan viennin kasvulle. Terva ja köyhyys olivat 1800-luvun Suomessa sidoksissa toisiinsa, kuten tervateollisuudesta 1861 kirjoittanut Soldán totesi.92 Suomi pysyi merkittävänä tekijänä Euroopan tervamarkkinoilla 1880-luvun lopulle saakka. Venäjän taholta tullut kilpailu sijoittui lähinnä Vienan meren ja Arkangelin puoleen. Itämeren alueella Venäjä oli aikaisemmin ollut pikemminkin suomalaisen tervan tuoja, ennen muuta Pietarin ja Riian kautta. 1860luvulla tervatuotteet vastasivat jokseenkin kokonaan kemianteollisuuden viennistä. Myös tervateollisuuden sivutuotteilla, kuten puuhiilellä, tärpätillä ja kimröökillä, oli jonkinlaista merkitystä maamme talouden kannalta.93 Tervalla oli merkitystä Suomen kansantaloudessa 1860-luvun jälkeenkin, kun talous lähti kohentumaan nälkävuosista. Vuosien1868 ja 1869 osalta kasvututkimukset osoittavat 9,9 prosentin ja 7,2 prosentin kasvulukuja. Tervataloudessa kovasti vaihtelevaista 1860-lukua seurasi toisenlainen aikakausi, vaikka voimakkaat hintavaihtelut jatkuivat. 1870-luvun alussa hinta alkoi taas nousta ja se nousi 1873–1874 liki 25 markkaan. Maasta vietiin 1871–1875 tervaa 853 000 tynnyriä, mikä teki vuotta kohti 171 000 tynnyriä. Sen jälkeen sen vienti laski yleismaallisen pitkän laman aikana tasaisesti. Suomen ulkomaankaupassa terva muuttui Erkki Pihkalan arvion mukaan käytännössä merkityksettömäksi vasta 1890-luvun jälkipuoliskolla. Vuosisadan vaihtuessa sen osuus oli painunut jo alle yhden prosentin. Tervan aseman muutos johtui sekä kansainvälisistä että kansallisista tekijöistä: puun hinnan ja työpalkkojen kohoamisesta Suomessa sekä hinnaltaan edullisemmaksi käyneen kivihiilitervan lisääntyneestä käytöstä. Silti tervaa vietiin 1896–1900 yhteensä 435 000 tynnyriä eli keskimäärin 87 000 tynnyriä vuodessa. Suomalaisilla oli 1910 maailman tervamarkkinoista hallussaan enää kymmenesosa (1880-luvulla miltei puolet). Tervatalous pysyi pisimpään voimissaan 1860-luvun jälkeen syrjäisimmillä ja suhteellisesti huonommat toimeentulon edellytykset

tarjonneilla seuduilla, kuten esimerkiksi Pohjanmaalla Kuortaneen kihlakunnassa.94

Viitteet 1 J. V. Snellman: Georg von Alfthanilta 13.7.1867; Turpeinen 1986, 96–101; Solantie 2012, 32, 168. 2 Ks. esim. Suometar 23.11.1860, 28.12.1860; Oulun Wiikko-Sanomat 15.6.1861; Soldán 1861, 32; Åström 1978, 55–58; Pitkänen 1991a, 69; Kunnas 2007, 283; Solantie 2012, 165–169, 212. Soldánin (1861, 1–2) mukaan kemiallisen puunjalostusteollisuuden tuolloisesta viennistä 90 prosenttia oli tervaa, neljä prosenttia pikeä ja kuusi prosenttia potaskaa. 3 Kaila 1931; Hautala 1956; Hautala 1963; Ruismäki 1987; Villstrand 1992; 1999; Turpeinen 2010. 4 Soininen 1974; Åström 1978; Kaukiainen 1984; Turpeinen 1986; Jutikkala 1987; Kaukiainen 1987; Åström 1988; Häkkinen 1991; Pitkänen 1993; Solantie 2012 (luku 11.4). 5 Soikkanen 1991, 28. 6 http://www.kansalliskirjasto.fi/fi/kokoelmatjapalvelut/digitaalisetkokoelmat/historiallinensanomalehtikirjasto17711890.html (31.1.2016). 7 Johanson 1926. Verohintoja on määritelty huomattavasti useammasta tuotteesta kuin Johansonin teoksessa (ja sitä kautta myös Vattulan & Lampivuon teoksessa vuodelta 1983) on julkaistu. 8 SVT I; Pihkala 1969; Pihkala 1970. 9 Turpeinen 1986; Pitkänen 1993. Väestöaineistojen käytettävyydestä ks. Pitkänen 1993, 27–38. 10 h t t p : / / s n e l l m a n . k o o t u t t e o k s e t . f i / (31.1.2016). 11 Johanson 1924, 429–448; Turpeinen 1986, 29, 37–40, 143; Hjerppe 1988, 44; Soikkanen 1991, 11; Pitkänen 1993, 15–22, 49, 53–60; Kuusterä & Tarkka 2011, 250; Solantie 2012, 45; http://www.stat.fi/til/vrm.html (31.1.2016). 12 Sen 1981, 7–8; Turpeinen 1986, 29–36; Pitkänen 1991b, 212–214; Soikkanen 1991, 19–25.

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

13 Hjerppe 1988, 102; Heikkinen 1997, 102, 108. 14 Soininen 1974, 194–195. Kattavan kuvan satotuloksista 1851–1870 Suomen maataloudesta saa V. F. Johansonin teoksesta (1924, 103–124). Uusimpien tutkimusten mukaan on mitä ilmeisintä, että viralliset tilastot aliarvioivat tuolloista viljantuotantoa Suomessa (Solantie 2012). 15 Mehiläinen 1.9.1866:9, 22; Tudeer 1920, 639–640; Joustela 1963, 124–126; Pihkala 1969, 35–36; Turpeinen 1986, 24–28; Hjerppe 1988, 44; Ikonen 1991a, 83–84; Pitkänen 1991a, 39–40; Pitkänen 1991b, 207–208; Soikkanen 1991, 13–14; Pitkänen 1992, 93; Pitkänen 1993, 51–60; Turpeinen 2010, 10, 85; Solantie 2012, 219–220, luku 11.4. 16 Sen 1981, 39–44; Kaukiainen 1984, 235; Pitkänen 1993, 9. 17 Kaukiainen 1984, 235–236; Turpeinen 1986; Jutikkala 1987; Kaukiainen 1987; Pitkänen 1993, 10–11, 23–26. Richard Sievers esitti jo 1930 tietoja tautispesifisestä kuolleisuudesta ja erityisesti tyfuksesta (Pitkänen 1993, 26). 18 Johanson 1924, 224–225; Joustela 1963, 121–127; Rasila 1966, 294–299; Soininen 1974, 186–199; Ikonen 1991a, 83; Pitkänen 1991a, 37; Heikkinen 1997, 96; Solantie 2012, 159–160. 19 SVT I (Bidrag …); Joustela 1963, 142; Pihkala 1969, 138; Soininen 1974, 192–198; Sen 1981, 40–41; Auvinen 2013, 327–329. 20 Soininen 1974, 192–198; Sen 1981, 7–8. 21 Joustela 1963, 143; Soininen 1974, 257; Solantie 2012, 18, 129. 22 Ikonen 1991c, 277; Peltonen 1992, 177–178. Maatilatalouden kaupallistumista koskevassa tutkimuksessa tervan rooli unohdetaan usein (ks. esim. Peltonen 1992, 227ff). 23 Vilkuna 1935, 111–112; Ahvenainen 1984; Ikonen 1991c, 276–277; Kuisma 1993; Björn 1999, 54–55. Moni 1800-luvun loppupuolesta kirjoittanut pitää tervataloutta joko suoraan tai epäsuorasti ”mennen talven lumena” ja ymmärtämättömyydestä johtuneena metsänhaaskauksena, aivan kuten 1700-luvun viranomaiset, jotka pitivät sitä metsän tuhlauksena: tervanpoltossa käytettyä suhteellisen nuorta metsää olisi voinut myöhemmin käyttää hyödyksi suureksi

kasvaneena arvopuuna. Kolmannella vuosituhannella, kun kannot kerätään metsistä jatkojalostukseen ja metsäteollisuudessa mietitään puun kemiallista jatkojalostamista monenlaisiksi tuotteiksi, aika voisi olla kypsä uudenlaiseen ja analyyttisempään tutkimukseen suomalaisen tervatalouden merkityksestä ja laajuudesta. 1700-luvulla kirjoittaneiden asenteista ks. esim. Villstrand 2001. 24 Soldán 1861, 43; Kunnas 1973, erit. s. 42; Luttinen 2012, 148–150. Tervateollisuus ei nouse esille teollisuutta ja käsityötä koskevassa kasvututkimuksessa, luultavasti erilaisen lähdepohjan vuoksi. Ks. Heikkinen & Hjerppe 1986. 25 Soldán 1861, 3; Helander 1949, 20; Villstrand 1992, 52–58; Villstrand 2001; Turpeinen 2010, 6–8, 26–33; Luttinen 2012, 126– 128. Tervateollisuus on vain osa laajempaa hiiltoteollisuutta, joka kehittyi erityisesti 1800-luvulla. Ks. Nykänen 2006. 26 Vilkuna 1935, 108–111; Helander 1949, 20; Soininen 1974, 257, 259; Villstrand 1992, 40–42; Villstrand 2001; Kunnas J. 2007, 282–283; Turpeinen 2010, 6–8. 27 Renvall 1910, 114–118; Helander 1949, 24–25; Joustela 1963, 187; Pihkala 1970, 110; Schybergson 1980a, 434; Schybergson 1980b, 454; Vattula & Lampivuo 1983, 200; Hjerppe 1988, alkuperäisaineistot; Ranta 1988, 640–642; Kerkelä 1992, 159–168; Ojala 2001, 32–33; Ruuttula-Vasari 2004, 144– 145; Turpeinen 2010. Vientitiedot: SVT I; Renvall 1910; Pihkala 1969, liitetaulukot, Kemianteollisuus (35); Vattula & Lampivuo 1983, 169, 174, 190–191. 28 Soldán 1861, 4–6; Helander 1949, 25–28; Hautala 1956, 342–344; Soininen 1974, 256– 257; Åström 1978, 78, 91–92; Schybergson 1980b, 454; Soikkanen 1991, 14; Villstrand 1992, 32ff.; Kuisma 1993, 156–157; Tasanen 2001, 44–46; Villstrand 2001; Solantie 2012, 209–212. Esim. Maalahdelta aikanaan pääelinkeinoiksi luettu tervanpoltto oli miltei loppunut 1860-luvulle tultaessa (Suomi 1866:6, 188). 29 Soldán 1861, III; J. V. Snellman, Finlands Allmänna Tidning nro 199, 28.8.1867: Ko-

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

titeollisuudesta; Leikola 2001, 52–55; Nykänen 2006; Turpeinen 2010, 98–101. 30 Soldán 1861; Hautala 1956, 159ff.; Schybergson 1980a, 434; Björn 2007a; Björn 2007b. 31 SVT I; Johanson 1924, 239–240; Hautala 1956, 276; Pihkala 1969, 66; Åström 1978, 92; Ojala 2001, 33–36; Ruuttula-Vasari 2004, 141. 32 Soldán 1861, 4; Renvall 1910, 114–118; Helander 1949, 27; Pihkala 1970, 110; Soininen 1974, 258; Nygård 1996, 53; Ojala 2001, 33; Kunnas 2007, 283–284; Turpeinen 2010, 10– 11. Itäisen Suomen suhteellinen merkitys oli vähäinen varsinaisiin tervaseutuihin verrattuna. Kun Saimaan kanavaa suunniteltiin, sen kautta ajateltiin kuljetettavan vuodessa tuhannen tynnyriä tervaa vuodessa, mikä toteutui harvoina vuosina (Auvinen 2013, 242). 33 SVT I; Soldán 1861, 4; Hautala 1956, 178; Soininen 1974, 257; Ranta 1988, 641–642. 34 Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 1.2.1861:2, 65; Helander 1949, 27–28; Hautala 1956, 125; Jern 1980, 159; Turpeinen 2010, 8–10. 1600-luvulta alkaen Oulun tervakauppa oli tapahtunut Tukholman kautta. Kaupunki sai 1765 Pohjanmaan kauppapakon purkamisen myötä muutaman muun Pohjanlahden rannikkokaupungin kanssa tapulikaupungin aseman eli kaupungista voitiin suoraan viedä tuotteita maailmanmarkkinoille. 35 SVT I:1–2. 36 Lähtökohtana arviolle ovat Kaukamaan 1941, Hautalan 1956 ja Soldánin 1861 tiedot, joita on täydennetty muun muassa paikallishistorioilla. 37 Turpeinen 1986, liitetaulukot; Pitkänen 1993, liitetaulukot (ikävakioidut luvut). Gylling julkaisi jo 1917 tietoja nälkävuosien kuolleisuuden alueellisista eroista (Pitkänen 1993, 23). 38 Turpeinen 1986, 102–106. 39 Soldán 1861, 17–18; Åström 1977; Åström 1978, 78; Schybergson 1980a, 434; Ikonen 1991b, 114–115; Anderson 1998, 15; Heikkinen 2000, 83–86; Ruuttula-Vasari 2004, 143–144; Kunnas 2007, 284–285; Turpeinen 2010, 97–98, 158–159. Talonpoikien kaupunkien kauppiaille velkaantumisen merki-

tystä on ainakin 1800-luvun osalta liioiteltu, koska vuosisadan puolivälissä talonpoikien velkaantuminen oli suhteellisen vähäistä. Ks. tarkemmin Markkanen 1977. 40 Soldán 1861, 22–30; Hautala 1956, 135; Villstrand 1992, 58–62; Nygård 1996, 50; Tasanen 2001, 46; Hintatiedot teoksesta Vattula & Lampivuo 1983, 433–441. 41 Joustela 1963, 124; Turpeinen 1986, 21; Ikonen 1991a, 81–83; Palkkatiedot teoksesta Vattula & Lampivuo 1983 (Johanson 1924). 42 Kaukamaa 1941, 144; Joustela 1963, 187; 1999, 58; Kunnas J. 2007, 283–284; Turpeinen 2010, 109. Myös Preussin ja Tanskan sekä Preussin ja Itävallan väliset sodat vaikuttivat hintasuhteisiin Euroopassa ja lähempänä Puolan kapina (Joustela 1963, 141). 43 Rantatupa 1983, 717–719; Ranta 1988, 636; Ruuttula-Vasari 2004, 144; Luttinen 2012, 137–142. 44 Soininen 1974, 258. 45 Warén 1893, 44–49; Warén 1895; Soininen 1974, 256–260; Heikkinen 2000, 118–120; Peltonen 1992, 178–180. 46 Soldán 1861, 30–36; Villstrand 1992, 58–62; Virtanen 2004, 18–19, 25–27; Turpeinen 2010, 137–157; Solantie 2012, 129–130. Kuortaneen kihlakunnassa tervanpolttoa harjoitettiin pitempään kuin muualla Vaasan läänissä. Ks. Viitaniemi 1983, 255. 47 Ajo 1947, 75; Kunnas J. 2007, 284; Turpeinen 2010, 85, 87. 48 Suometar 7.4.1860; Hautala 1956, 276. 49 Oulun Wiikko-Sanomia 22.6.1861, 29.6.1860, 7.7.1860, 14.7.1860; Suometar 20.7.1860; Oulun Wiikko-Sanomia 22.9.1860; Suometar 19.10.1860; IlmoitusLehti 3.11.1860; Suometar 25.1.1861; Hautala 1956, 276–277, 320–323; Pihkala 1969, 35; Turpeinen 2010, 10. 50 Suometar 17.5.1861; Oulun Wiikko Sanomia 22.6.1861, 6.7.1861, 5.10.1861, 12.10.1861; 14.12.1861; Porin Kaupungin Sanomia 13.7.1861; Sanomia Turusta 26.7.1861; Tapio 21.9.1861; Oulun Wiikko-Sanomia 5.10.1861; Hautala 1956, 277; Joustela 1963, 141; Hjerppe 1988, 214; Turpeinen 2010, 109–110; Kuusterä & Tarkka 2011, 228.

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

51 Hätäravinnon käyttö oli 1800-luvun alkupuolella tavallista suuressa osassa Pohjoisja Itä-Suomea ja se oli esillä julkisuudessa 1860-luvun nälkäkriisin aikana (Häkkinen 1991; Pitkänen 1991a, 38). 52 Tapio 18.1.1862; Oulun Wiikko-Sanomia 8.2.1862; Otawa 21.3.1862; Suometar 11.4.1862; Suomen Julkisia Sanomia 14.4.1862; Oulun Wiikko-Sanomia 3.5.1862, 21.6.1862, 13.9.1862; Suometar 19.9.1862; Hämäläinen 26.9.1862; Tapio 11.10.1862; Hautala 1956, 277; Joustela 1963, 188; Pihkala 1969, 36; 1999, 58; Turpeinen 2010, 111, 161–162; Auvinen 2013, 242. 53 Vilkuna 1935, 121; Villstrand 2001; Luttinen 2012, 126–127. 54 Soldán 1861, 7–8; Kaila 1931, 23; Helander 1949, 21–22; Kärkkäinen 1975, 285; Turpeinen 2010, 26. Koloaminen oli jokseenkin tuntematonta Lapissa (Soldán 1861, 7; Ruuttula-Vasari 2004). 55 Kaila 1931, 23; Alho 1968, 44; Kärkkäinen 1975, 285; Villstrand 1992, Villstrand 2001; Turpeinen 2010, 55–56. 56 Warén 1893, 45–49; Warén 1895. 57 Hämäläinen 3.10.1862; Oulun Wiikko-Sanomia 4.10.1862; Hämäläinen 10.10.1862; Porin Kaupungin Sanomia 11.10.1862; Tapio 11.10.1862; Otawa 5.12.1862: Kom.miet 1866:5, 9; Hautala 1956, 279; Turpeinen 2010, 173–174. 58 J. V. Snellman, Litteraturblad nro 9, syyskuu 1862: Avustustoimet; Suometar 24.10.1862; Porin Kaupungin Sanomia 1.11.1862; Kom. miet. 1866:5, 28, 62; Ranta 1988, 641; Ruuttula-Vasari 2004, 149. 59 Soldán 1861, 3; Suometar 24.5.1861; Oulun Wiikko-Sanomat 21.31863. 60 Oulu Wiikko-Sanomia 5.7.1862, 13.9.1862; J. V. Snellman, Kootut teokset: Litteraturblad nro 8, elokuu 1862: Kato; Hjerppe 1988, 214; Turpeinen 2010, 110–111. 61 Hämäläinen 26.9.1862; Oulun WiikkoSanomia 4.10.1862; Sanomia Turusta 17.10.1862; Suometar 17.10.1862; Hämäläinen 31.10.1862; Suometar 31.10.1862; Suometar 7.11.1862; Oulun Wiikko-Sanomia 29.11.1862; Helsingin Uutiset 15.1.1863; Oulun läänin Talouden-Seuralta 1863; Hautala 1956, 279. Ks. myös Soldán 1861, 61–62;

Anderson 1998, 15; Tasanen 2001, 48. Tervan valmistamista kannoista ja vastaavista ei ole otettu huomioon tervataloutta koskevissa puunkäyttötutkimuksissa, joissa on oletettu koko tervantuotannon perustuneen kolottujen mäntyjen käyttöön. Siksi puunkäyttöarviot tervan osalta ovat liian suuria 1860-luvulla. (Ks. Kunnas 2007, 293–294). 62 J. V. Snellman, Kootut teokset: Litteraturblad nro 8, elokuu 1862: Kato. 63 J. V. Snellman, Kootut teokset: Litteraturblad nro 8, elokuu 1862: Kato. 64 Johanson 1924, 430; Ikonen 1991b, 116– 120; Kuusterä & Tarkka 2011, 250. 65 Oulun Wiikko-Sanomat 1.11.1862; Suomen Julkisia Sanomia 10.11.1862; Suometar 14.11.1862; Suometar 21.11.1862; Oulun Wiikko-Sanomat 22.11.1862; Tapio 29.11.1862; Suometar 2.12.1862; Suometar 9.12.1862; Hautala 277–278; Turpeinen 2010, 110–111. 66 Pitkänen 1991a, 54–55; Turpeinen 2010, 111, 67 Kunnas J. 2007, 283–284. 68 Sanomia Turusta 8.3.1861; Mikkelin Wiikko-Sanomia 1.10.1863. 69 Helsingin Uutiset 2.1.1863; 12.1.1863; Sanomia Turusta 13.2.1863; Suomen Julkisia Sanomia 19.2.1863; Helsingin Uutiset 23.3.1863. 70 Suometar 5.6.1863; Tähti 19.6.1863; Hämäläinen 24.7.1863; Helsingin Uutiset 27.7.1863; Suometar 11.8.1863; Helsingin Uutiset 21.12.1863; Hautala 1956, 278; Ranta 1988, 641; Pitkänen 1991a, 54; Kuusterä & Tarkka 2011, 228–233. Suomen markka määriteltiin 1860 neljäsosa ruplaksi eli se oli alkuvaiheissaan täysin keisarikunnan valuutasta riippuva, ”Yhtä jalkaa Venäjän kanssa” (Kuusterä & Tarkka 2011, 234–243). 71 Sanomia Turusta 4.3.1864; Suomen Julkisia Sanomia 7.3.1864; Hjerppe 1988, 214. 72 J. V. Snellman: Litteraturblad nro 3, 4 ja 5, maalis-, huhti- ja toukokuu 1863: Rautatiekysymys; Luttinen 2012, 141. 73 Oulun Wikko-Sanomia 18.6.1864, 13.8.1864; Suomertar 31.12.1864; Tidskrift för Finlands landtbruk och skogshushållning 2.1.1865:1, 63; Hjerppe 1988, 214.

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

74 Suometar 7.7.1865, 9.8.1865, 16.12.1865; Joustela 1963, 188; Ruuttula-Vasari 2004, 141. 75 Oulun Wiikko-Sanomia 5.1.1861; Soininen 1974, 259; Ruuttula-Vasari 2004, 147–151; Kunnas 2007, 284–285; Turpeinen 2010, 61–62; 66–83, 92–96. 76 Hjerppe 1988, 214; Ruuttula-Vasari 2004, 144; Turpeinen 2010, 112. 77 J. V. Snellman: Georg von Alfthanilta 24.2.1866; Ruuttula-Vasari 2004, 144; Kuusterä & Tarkka 2011, 243–249. 78 Suometar 3.5.1866, 11.6.1866; Oulun Wiikko-Sanomia 14.7.1866; Mehiläinen 1.9.1866:9, 22; Suomen Julkisia Sanomia 31.10.1866; Pihkala 1969, 36; Hjerppe 1988, 214; Ikonen 1991c, 279–281; Pitkänen 1991a, 54. 79 Hämäläinen 27.7.1866. 80 J. V. Snellman: Georg von Alfthanilta 13.7.1867; Turpeinen 1986, 19–20, 77–81; Hjerppe 1988, 214; Ruuttula-Vasari 2004, 144; Kuusterä & Tarkka 2011, 250–254; Hirvonen 2013, 36, 44. 81 Soldán 1861, 30; Vilkuna 1935, 121; Soininen 1974, 257; Åström 1978, 90; Kaukiainen 1987, 31; Soikkanen 1991, 14; Kerkelä 1992, 172–173; Ruuttula-Vasari 2004, 141–142; Turpeinen 2010, 112, 82 Sen 1981, 6–8; Kaukiainen 1987, 31; Pitkänen 1991a, 42–44. 83 Pitkänen 1991b, 221–223. 84 Finlands Allmänna Tidning 28.8.1867: Kotiteollisuudesta; Suomalainen Wirallinen Lehti 1.10.1867; Ranta 1988, 643. 85 Johanson 1924, 434–436; Pihkala 1969, 63; Turpeinen 1986, 217–221; Ikonen 1991b; Kuusterä & Tarkka 2011, 250. 86 Pihkala 1969, 80–81. 87 Soininen 1974, 258–259; Solantie 2012, 99. 88 Joustela 1963, 141–142; Pihkala 1969, 98– 99; Turpeinen 1986, 13–16. 89 Pihkala 1969, Liitetaulukot; Kuusterä & Tarkka 2011, 254, 267. 90 SVT I; Johanson 1924, 240; Joustela 1963, 153–159; Auvinen 2013, 262–265. Voita vietiin 1856–1865 eniten Turun kautta ja sen jälkeen Viipurista ja Laatokan yli (SVT I:1). Esimerkiksi Keski-Suomessa muikunpyynniltä on katsottu olleen huomattavan mer-

kityksen viljavajauksen korvaajana. Ks. Solantie 2012, 207. 91 Pitkänen 1993, 60–68. 92 Soldán 1861, 30ff.; Hautala 1956, 290–291, 305; Ranta 1988, 643–643; Ojala 2001, 33; Tasanen 2001, 47. 93 Kaukamaa 1941, 187; Hautala 1956, 109; Joustela 1963, 187; Pihkala 1970, 108–110. 94 Helander 1949, 28; Pihkala 1970, 110; Åström 1978, 92; Viitaniemi 1983, 255; Ruismäki 1999, 59–60. Suomen taloushistorian autonomian ajan jälkipuoliskoa koskevassa osiossa terva ei ole mahtunut mukaan maaja metsätaloutta käsiteltäessä. Ks. Soininen 1982.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Vaasan maakunta-arkisto (VMA). Vaasan lääninkonttorin verohinta-aineistot. Painetut lähteet ja kirjallisuus Ahvenainen, Jorma 1984. Suomen sahateollisuuden historia. WSOY: Porvoo. Ajo, Reino 1947. ”Liikennealueiden kehittyminen Suomessa.” Fennia, vol 69:3, 1947. Societas geographica Fenniae: Helsinki. Anderson, Alfred 1998. ”Några utdrag ur Alfons Andersons avhandling, på 1930-talet. Om tjärbränning i Esse socken.” Tjärdalar i Esse i ord och bild. Red. Bengt Finnäs. Esse hembygdssällskap: Esse. Auvinen, Sakari 2013. Kasvavan liikenteen kannattava kanava. Saimaan kanavan rahtiliikenne autonomian aikana. Jyväskylä studies in humanities 198. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Bidrag till Finlands officiela statistik.”1, Öfversigt af Finlands sjöfart och handel.” Statistiska byrån: Helsingfors. (SVT I). Björn, Ismo 1999. Kaikki irti metsästä, metsän käyttö ja muutos taigan reunalla itäisimmässä Suomessa erätaloudesta vuoteen 2000. Bibliotheca historica 49. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Björn, Ismo 2007a. ”Kaskimetsiä ja tervatynnyreitä.” Suomen historian kartasto. Päätoimit-

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

taja: Pertti Haapala, toimittaja: Raisa Maria Toivo. Karttakeskus: Helsinki. Björn, Ismo 2007b. ”Metsäteollisuus ja metsien käyttö Suomessa.” Suomen historian kartasto. Päätoimittaja: Pertti Haapala, toimittaja: Raisa Maria Toivo. Karttakeskus: Helsinki. Hautala, Kustaa 1956. Suomen tervakauppa 1856–1913. Sen viimeinen kukoistus ja häviö sekä niihin vaikuttaneet syyt. Taloushistoriallinen tutkimus. Historiallisia tutkimuksia 45. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Hautala, Kustaa 1963. European and American tar in the English market during the eighteenth and early nineteenth centuries. Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia. Sarja B 130. Suomalainen Tiedeakatemia: Helsinki. Heikkinen, Antero 2000. Kirveskansa ja kansakunta. Elämän rakennusta Kuhmossa 1800luvun jälkipuolella. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 794. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Heikkinen, Sakari & Hjerppe, Riitta 1986. Suomen teollisuus ja teollinen käsityö 1860–1913. Suomen Pankin julkaisuja, Kasvututkimuksia XII. Suomen Pankki: Helsinki. Heikkinen, Sakari 1997. “Finnish food consumption from the 1860s to the 1950s.” Kultur och konsumption i Norden 1750–1950, 83–110. Red. Johan Söderberg & Lars Magnusson. Historiallinen Arkisto 110:2. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Helander, A. Benjamin 1949. Suomen metsätalouden historia. WSOY: Porvoo. Hirvonen, Heidi Susanna 2013. Tiedon, tahdon vai resurssien puutetta? Suomen hallinto ja syksyn 1867 elintarvikekriisi. Talous- ja sosiaalihistoria, Pro gradu -työ. https://helda. helsinki.fi/handle/10138/38855 (23.1.2016). Valtiotieteellinen tiedekunta, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos. Helsingin yliopisto: Helsinki. Hjerppe, Riitta 1988. Suomen Talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Suomen Pankin julkaisuja, Kasvututkimuksia XIII. Suomen Pankki: Helsinki. Häkkinen, Antti 1991. ”Kuolema tulee jäkäläleiwästä!” – Hätäravinto, jäkäläleipävalistus ja sen vastaanotto. Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, 91–113. Toim. Antti Häkkinen

& Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Ikonen, Vappu 1991a. ”On syöty kaikkea, joka vain on ollut kiveä pehmeämpää” – Ravintokysymys 1860-luvulla. Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860luvun nälkävuodet, 81–90. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Ikonen, Vappu 1991b. ”Tervaa…vastaan saatiin Oulun kauppiailta ennakkona viljaa, suolaa ja muutakin” – Kauppahuoneiden rooli hätäaikana.” Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, 114–125. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Ikonen, Vappu 1991c. ”Kaksi 1800-luvun nälkäkriisiä, Suomi ja Irlanti.” Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860luvun nälkävuodet, 273–282. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Jern, Kurt 1980. ”Näringsliv och levnadsvillkor i svenska Österbotten från medeltid till 1800talets stora nödår.” Svenska Österbottens historia 3, 5–191. Svenska Österbottens landskapsförbund: Vasa. Johanson, V. F. 1924. Finlands agrarpolitiska historia. En skildring av det finländska lantbrukets ekonomiska betingelser 1. Från 1600talet till år 1870. Lantbruksvetenskapliga samfundets i Finland meddelanden. N:o 13. Suomen Maataloustieteellinen Seura: Helsinki. Johanson, V. F. 1926. ”Verohintoja Suomessa vuosina 1731–1870.” Tilastokatsauksia 7–8. 1926. Tilastollinen päätoimisto: Helsinki. Joustela, Kauko E. 1963. Suomen Venäjänkauppa autonomian ajan alkupuoliskolla vv. 1809–65. Historiallisia tutkimuksia 62. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Jutikkala, Eino 1987. Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. WSOY: Porvoo. Kaila, E. E. 1931. Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 14. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki.

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Kaukamaa, L. I. 1941. Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä suuren laivanvarustustoimen aikana 1809– 56. Historiallisia tutkimuksia 27. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Kaukiainen, Yrjö 1984. “Harvest fluctuations and mortality in agrarian Finland (1810– 1870).” Pre-industrial population change. The mortality decline and short-term population movements, 235–254. Ed. Tommy Bengtsson & Gunnar Fridlizius & Rolf Ohlsson. Almquist and Wiksell international: Stockholm. Kaukiainen, Yrjö 1987. ”Tautimaan laulu, Entisajan väestökatastrofit ja ns. tautiteoria.” Historiallinen aikakauskirja. vol. 85:1 (1987), 27–31. Kerkelä, Heikki 1992. Kauppias, talonpoika ja maailmanmarkkinat. Pohjois-Suomen yhteiskunnan muutos esiteollisena aikana. Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. Tutkimusraportteja ja selvityksiä 15. Lapin yliopisto: Rovaniemi. Kom. miet. 1866:5. Kommissionens för undersökning af förhållandena inom kronoskogarne i Finland underdåniga berättelse om de af kommissionen under sommaren år 1866 inom kronoskogarne i Tavastehus, Åbo och Björneborgs, Vasa och en del af Uleåborgs län verkställde resor och dervid gjorde iakttagelser. Skogskommissionens reseberättelser: Helsingfors. Kuisma, Markku 1993. Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Kunnas, Heikki J. 1973. Metsätaloustuotanto Suomessa 1860–1965. Suomen Pankin julkaisuja, Kasvututkimuksia IV. Suomen Pankki: Helsinki. Kunnas, Jan 2007. “Potash, salpeter and tar, Production, exports and use of wood in Finland in the 19th century.” Scandinavian journal of history, vol. 32:3 (2007), 281–311. Taylor & Francis: Basingstoke. Kuusterä, Antti & Tarkka, Juha 2011. Suomen Pankki 200 vuotta. Keisarin kassasta keskuspankiksi I. Otava: Helsinki. Kärkkäinen, Matti 1975. Kantojen käytön kehittyminen Suomessa. Silva Fennica. Vol 9:4

(1975), 284–302. Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki. Leikola, Matti 2001. ”Tervataloutemme kehittämishankkeita 1860–1880-luvuilla.” Tervan ympärillä. Tervaviikko Kannuksen Lehtorannassa 5.–11.6.2000, 52–55. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja. Kannuksen tutkimusasema, nro 811. Toim. Esa Heino & Esko Jaskari. Metsäntutkimuslaitos. Kannuksen tutkimusasema: Kannus. Luttinen, Jaana 2012. ”Metsän hahmottaminen ja haltuunotto (1500–1850).” Ihminen ja metsä – kohtaamisia arjen historiassa 1, 3–372. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Markkanen Erkki 1977. Maaseutuväestön varallisuusolot ja luottosuhteet Sisä-Suomessa elinkeinoelämän murroskaudella v. 1850– 1914. Studia historica Jyväskyläensia 14. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Nykänen, Panu 2006. Suomalaisen tervateollisuuden historia. Tekniikan Historian Seura: Helsinki. www.ths.fi/Suomalaisen_tervateollisuuden_historia.pdf. (17.12.2015). Nygård, Henry 1996. Tjärbränning i Purmo. Överpurmo hembygdsförening r.f:s skriftserie; nr. 1. Överpurmo hembygdsförening: Pedersöre. Ojala, Jari 2001. ”Träexport, saltimport och fraktfart: inkomsten från österbottnisk skeppsfart under förra hälften av 1800-talet.” Tjära och beck på alla möjliga sätt. Bottnisk kontakt X. Maritimhistorisk konferens Österbottens museum i Vasa 4–5 februari 2000: Skrifter utgivna av Österbottens museum 24, 32–41. Red. Jessica Morney. Österbottens museum: Vasa. Oulun Läänin Talouden-Seura 1963. Neuvoja Yhteiselle kansalle Oulun läänin Taloudenseuralta. Oulun Läänin Talouden-Seura: Oulu. Peltonen, Matti 1992. Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 164. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Pihkala, Erkki 1969. Suomen ulkomaankauppa 1860–1917. Suomen Pankin julkaisuja, Kasvututkimuksia II. Suomen Pankki: Helinki. Pihkala, Erkki 1970. Suomen Venäjän-kauppa vuosina 1860–1917. Bidrag till kännedom av

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun nälät Suomessa

Finlands natur och folk 113. Finska Vetenskaps-Societeten: Helsingfors. Pitkänen, Kari 1991a. ”Kärsimysten ja ahdingon vuosikymmen – 1860-luvun yleiskuva.” Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, 36–47. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Pitkänen, Kari 1991b. ””Ruumiita kuin puita pinossa”: kuoleman satoisat vuodet.” Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet, 207–223. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Pitkänen, Kari J. 1992. “The road to survival or death? Temporary migration during the great Finnish famine in the 1860s.” Just a sack of potatoes? Crisis experience in European societies, past and present, 87–118. Toim. Antti Häkkinen. Studia Historica 44. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Pitkänen, Kari J. 1993. Deprivation and disease, Mortality during the great Finnish famine of the 1860s. Publications of the Finnish Demographic Society14. Finnish Demographic Society: Helsinki. Ranta, Raimo 1988. ”Talouselämä, asutus ja väestö Etelä-Pohjanmaalla 1809–1917.” EteläPohjanmaan historia 5. Autonomian kausi 1809–1917, 423–959. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto: Seinäjoki. Rantatupa, Heikki 1983. ”Järviseutu isostavihasta 1800-luvun puoliväliin.” Järviseudun historia 1. Esihistoriasta 1850-luvulla, 537–911. Toim. Heikki Junnila & Heikki Rantatupa. Järviseutu-seura: Evijärvi. Rasila, Viljo 1966. ”Vuoden 1914 viljatulliasetus.” Historiallinen arkisto vol. 60, 1966, 276– 402. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Renvall, Heikki 1910. Suomen metsäntuotteiden vienti kansantaloudelliselta kannalta. Heikki Renvall: Helsinki. Ruismäki, Liisa 1987. Kauhajoen historia. Esihistoriasta vuoteen 1918. Kauhajoen kunta & Kauhajoen seurakunta: Kauhajoki. Ruismäki, Liisa 1999. ”Tervatalous.” Kauhajoen metsien ja soiden kirja, 44–61. Toim. Jussi

Kleemola et al. Lions Club Kauhajoki: Kauhajoki. Ruuttula-Vasari, Anne 2004. ”Herroja on epäiltävä aina, metsäherroja yli kaiken.” Metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä vuosina 1851–1900. Acta Universitatis Ouluensis. Series B Humaniora 57. Oulun yliopisto: Oulu. Schybergson, Per 1980a. ”Teollisuus ja käsityö.” Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, 408–435. Toim. Jorma Ahvenainen & Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki. Schybergson, Per 1980b. ”Ulkomaankaupan kehitys.” Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, 451–458 Toim. Jorma Ahvenainen & Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki. Sen, Amartya 1981. Poverty and famines. An essay on entitlement and deprivation. Clarendon Press: Oxford. Soikkanen, Hannu 1991. ”Miekalla, nälällä ja rutolla” – kriisit historiassa. Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860luvun nälkävuodet, 11–35. Toim. Antti Häkkinen & Vappu Ikonen & Kari Pitkänen & Hannu Soikkanen. WSOY: Porvoo–Helsinki–Juva. Soininen, Arvo M. 1974. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96. Suomen historiallinen seura: Helsinki. Soininen, Arvo M. 1982. ”Maa- ja metsätalous.” Suomen taloushistoria 2. Teollistuva Suomi, 27–51. Toim. Jorma Ahvenainen & Erkki Pihkala & Viljo Rasila. Tammi: Helsinki. Solantie, Reijo 2012. Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä studies in humanities 196. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Soldán, Aug. F. 1861. Om Finlands tjäruindustri och dess möjliga förbättring. Kejserliga Senatens Tryckeri: Helsingfors. Tasanen, Tapani 2001. ”Suomen tervatalouden vaiheet ja vaikutukset metsissä.” Tervan ympärillä. Tervaviikko Kannuksen Lehtorannassa 5.–11.6.2000, 36–51. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja. Kannuksen tutkimusasema, nro 811. Toim. Esa Heino &

Vuosilusto 11

Ilkka Nummela

Esko Jaskari. Metsäntutkimuslaitos. Kannuksen tutkimusasema: Kannus. Tudeer, A. E. 1920. ”Suomen väestön luku ja demografinen rakenne.” Oma maa. Tietokirja Suomen kodeille 1. Tammikuu–helmikuu, 633–659. Toim. E. G. Palmen & al. WSOY: Porvoo. Turpeinen, Oiva 1986. Nälkä Vai Tauti Tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. Historiallisia tutkimuksia 136. Suomen Historiallinen Seura: Helsinki. Turpeinen, Oiva 2010. Mustan kullan maa. Tervan matka maailmalle. Amanita: Somero. Warén, Aksel 1893. Tutkimus taloudellisista oloista Kuortaneen kihlakunnassa. Tutkimuksia taloudellisista oloista Suomen maaseudulla. Tutkimuksia taloudellisista oloista Suomen maaseudulla 5. Kansanvalistusseura: Helsinki. Warén, Aksel 1895. ”Tervanpoltto Kuortaneen kihlakunnassa.” Metsänystävä 11–12/1895, 177–183. Vattula, Kaarina & Lampivuo, Sinikka 1983. Suomen taloushistoria 3. Historiallinen tilasto. Tammi: Helsinki. Viitaniemi, Matti 1983. ”Elinkeinot.” Järviseudun historia 2. Kunnallishallinnon toteuttamisesta 1970-luvulle, 171–405. Toim. Toivo Nygård. Järviseutu-seura: Evijärvi. Vilkuna, Kustaa 1935. ”Suomen päävientitavara terva.” Suomen kulttuurihistoria III. Säätyyhteiskunnan aika 2, 108–122. Toim.kunta. Gunnar Suolahti & Väinö Voionmaa & Esko Aaltonen & Pentti Renvall & Lauri Kuusanmäki & Heikki Waris & Eino Jutikkala. K. J. Gummerus: Jyväskylä–Helsinki. Villstrand, Nils Erik 1992. ”Med stor möda i en hop gropar i marken. Tjärbränning kring

Bottniska viken under svensk stormaktstid.” Historisk tidskrift för Finland. vol 77:1, 1992, 31–72. Villstrand, Nils Erik 2001. ”Skogen, bonden och tjäran.” Tjära och beck på alla möjliga sätt. Bottnisk kontakt X. Maritimhistorisk konferens Österbottens museum i Vasa 4–5 februari 2000: Skrifter utgivna av Österbottens museum 24, 13–19. Red. Jessica Morney. Österbottens museum: Vasa. Virtanen, Sakari 2004. Siniset metsät, vihreä kulta. Kainuun metsätalouden historia. Oulujoen uittoyhdistys: Kajaani. Åström, Sven-Erik 1977. ”Majmiseriet. Försök till en komparativ och konceptuell analys.” Historisk tidskrift för Finland, vol. 62:2, 1977, 89–108. Åström, Sven-Erik 1978. Natur och byte. Ekologiska synpunkter på Finlands ekonomiska historia. Söderström: Helsingfors. Åström, Sven-Erik 1988. From tar to timber. Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660–1860. Commentationes humanarum litterarum 85. Societas scientiarum Fennica: Helsinki. Digitaaliset lähteet J. V. Snellman, kootut teokset. http://snellman. kootutteokset.fi/ (31.1.2016). Kansalliskirjasto, Historiallinen sanomalehtikirjasto 1771–1910. Lehtiin viitataan lehden nimellä ja päivämäärällä. Niitä ei ole erikseen merkitty lähdeluetteloon. http://www. kansalliskirjasto.fi/fi/kokoelmatjapalvelut/ digitaalisetkokoelmat/historiallinensanomalehtikirjasto17711890.html (31.1.2016). Tilastokeskus, Tilastot, Väestö. http://www.stat. fi/til/vrm.html (31.1.2016).

Vuosilusto 11

Terva ja 1860-luvun n채l채t Suomessa

Abstract

The Trade of Pine Tar and the Famines of the 1860s in Finland The rate of population growth was very high during the late 18th century and early 19th century in Finland. At the same time, settlements in areas with less fertile soils grew in number, due to the increased demand for agricultural land. This also means that the weather risks in the production of cereals grew on average. The American War of Independence changed the world markets for pine tar. Especially in England the demand for European tar increased substantially. In the 18th century, Sweden was one of the leading producers of pine tar in the world and most of the well-known Swedish tar was distilled in Ostrobothnia (Finland). The increased demand for pine tar led to the fact that the production of tar became the main industry and the agriculture became a complementary industry in several locations in Ostrobothia. After the secession of Finland from Sweden in 1809, she became an autonomous Grand Duchy in the Russian Empire and later the leading exporter of pine tar in the world. The production of tar was not economically very profitable in the early part of the 19th century because the price for the wood needed in the process was rarely taken into account and the expected wages could be significantly below the market wages during the off-season in agriculture. For the producers

of pine tar was more important to earn some money to buy necessities from the merchants in the nearest town. During the American Civil War, the price of pine tar counted in cereals increased fourfold. This was also evident in tar producing regions in Finland as livelihood improved. There were in the 1860s three very bad harvest years in Finland: 1862, 1865 and 1867. The latest resulted as a widespread undernourishment and famine which was the latest peace time population catastrophe in Western Europe. During the famine, the mortality rate was higher in many but not in every tar producing region than in Finland on average. In this article, the connection between the pine tar trade and the famines in the 1860s is analysed. During the first bad harvest year (1862), the price for pine tar was high which contributed heavily to financing the import of cereals. During the second bad harvest year (1865), the price of pine tar was as high as in 1865 but the problems in the availability of food remained mostly regional. After the failure of crops in 1867, the mortality was extremely high in many areas producing pine tar and almost all over the country. The distilling pine tar could not provide, due to the decreased price, the same kind of opportunity to finance the import of cereals than five years before.

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville Yhden ihmisen ympäristönlukutaito johti kansallispuistojen perustamisehdotukseen

A. E. Nordenskiöld (1832–1901) kirjoitti vuonna 1880 tekstin Förslag till inrättandet af Riksparker i de nordiska länderna, jota pidetään yhtenä pohjoismaisen luonnonsuojelun historian kulmakivenä. Se on konkreettinen esimerkki yhden ihmisen ympäristönlukutaidon tuloksista. Tässä artikkelissa pohdin Nordenskiöldin tekstin taustoja ja hänen ajatuksiaan metsissä piilevän historian ja kauneuden merkityksestä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.

Johdanto Tutkimusmatkailija, tiedemies Adolf Erik Nordenskiöld kirjoitti vuonna 1880: ”Päivä päivältä käy se vaikutus, joka viime vuosisadan suurilla keksinnöillä on ollut meitä ympäröivään luontoon, yhä huomattavammaksi. Kaukaisinta maaseutua halkovat piakkoin rautatiet ja sähkölennätinjohdot; sahoja ja monenlaisia muita työpajoja perustetaan kauas erämaahan ja niiden ympärille syntyy taaja asutus ikivanhoille salomaille.”1 Lauseet ovat Nordenskiöldin artikkelista Förslag till inrättandet af Riksparker i de nordiska länderna, jota pidetään yhtenä pohjoismaisen luonnonsuojelun historian kulmakivenä.2 Se ilmestyi juhlajulkaisussa Per Brahes minne, jolla kerättiin rahaa Turkuun pystytettävää Pietari Brahen patsasta varten. Harva tutkija on toistaiseksi pohtinut Nordenskiöldin artikkelin taustoja.3 Seuraa-

villa sivuilla esittelen oman käsitykseni siitä, mistä Nordenskiöld on mahdollisesti saanut ideoita artikkeliinsa, ja miksi hän koki metsissä piilevän historian ja kauneuden niin tärkeiksi luonnonvaroiksi, että ne piti säilyttää tuleville sukupolville. Oliko metsillä hänen mielestään merkitystä ihmisten hyvinvoinnille? Käytän teoreettisena apukeinonani ympäristönlukutaidon (engl. environmental literacy) käsitettä. Olen käyttänyt sitä myös lisensiaattityössäni, Suomalaisen metsäluonnon lukutaidon historiaa – ihmisen ja koivun muuttuva suhde Suomessa 1730-luvulta 1930luvulla (2005) ja väitöskirjassani Conservation and Environmental Literacy – A. E. Nordenskiöld (1832–1901): The Initiator of Finnish Conservation in the 19th Century. Englannin kielen sana ‘literacy’ sisältää taidon ”lukea” ja ”kirjoittaa”. Ympäristönlukutaito ilmentää, miten ihminen ymmärtää ja tulkitsee ympäristöään ja miten reagoi näkemäänsä. Se on henkilökohtainen taito, joka perustuu näkemiseen, kokemiseen, tulkintaan ja kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Siihen vaikuttavat ikä, sukupuoli, sosiaalinen asema ja poliittinen identiteetti, henkilökohtaiset arvot ja asenteet. Yksilö lukee ympäristöään eri tavalla eri ikäkausina. Ympäristönlukutaito ei ole geneettistä vaan opittua ja se kehittyy läpi elämän.4 Amerikkalainen ympäristöhistorioitsija Charles E. Roth lanseerasi ympäristönlukutai-

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

to käsitteen 1960-luvun lopulla. Hän määritteli sen ”kyvyksi havaita ja tulkita ympäristön suhteellinen hyvinvointi ja ryhtyä asiaankuuluviin toimiin, jotta ympäristön hyvinvointi säilyisi, korjaantuisi tai parantuisi”.5 Ympäristönlukutaito sisältää hänen mukaansa kolme tasoa: perustason, toiminnallisen ja osallistuvan tason (nominal, functional, operational level). Perustason omaava henkilö osaa käyttää perustermejä ympäristöstä puhuttaessa ja ymmärtää karkeasti termien merkityksen. Toiminnallinen taso edellyttää laajempaa tietoa ja ymmärrystä luonnosta ja ihmisten asemasta osana luonnonjärjestelmää. Osallistuva taso vaatii laajempaa ja syvempää ymmärrystä ja taitoa puuttua ympäristössä havaittuihin ongelmiin.6 Nordenskiöldin teksteistä löytyy esimerkkejä kaikista kolmesta tasosta. Tutkimuskirjallisuuden ja Nordenskiöldin painettujen tekstien lisäksi olen käyttänyt Tukholmassa Centrum för Vetenskapshistoria vid Kungliga Vetenskapsakademien arkistossa olevaa Nordenskiöldin kokoelmaa. Olen digitoinut hänen kirjeenvaihtoaan, muistiinpanojaan ja muuta alkuperäisaineistoa, joiden sisällöstä on ollut paljon hyötyä väitöskirjatutkimuksessani. Olen myös etsinyt hänen Suomen kansalliskirjastossa säi-

lytettävän kirjastonsa kirjoista viitteitä, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä ja mielipiteisiinsä. Sen lisäksi olen käynyt läpi Suomen Kansalliskirjastossa säilytettävän Frugård-kokoelman Adolf Erik Nordenskiöldiä koskevan aineiston läpi. Kokoelma sisältää Nordenskiöldin suvun kirjeitä ja asiakirjoja. Frugård oli Nordenskiöld-suvun kartano Mäntsälässä, itäisellä Uudellamaalla 1600-luvun lopusta vuoteen 1912.

Nordenskiöld, tieteellinen tutkimus ja ympäristönlukutaito Adolf Erik Nordenskiöldistä on tehty yllättävän vähän tieteellisiä tutkimuksia. Hänestä on kirjoitettu muutama elämäkerta ja hänestä ja/ tai hänen tutkimusmatkoistaan on kirjoitettu joitain kirjoja ja artikkeleja. Toisaalta häneen viitataan lukuisissa kokoomateoksissa, artikkeleissa ja erilaisissa julkaisuissa. Pohjoismaissa tehdyt luonnonsuojelun historiaa käsittelevät tutkimukset alkavat yleensä Nordenskiöldin ajasta ja siirtyvät sen jälkeen hänen jälkeiseensä aikaan.7 Useimmat tutkimukset painottuvat viime vuosikymmenten kehityksen kuvaukseen. Nordenskiöldin ehdotus mainitaan yleensä itsestään selvänä

Ympäristönlukutaito. Laatinut Seija A. Niemi.

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

luonnonsuojelu- tai kansallispuistoaatteen lähtökohtana viittaamatta mihinkään lähteeseen. Sitä edeltävää aikaa on toisinaan käsitelty yleisluontoisesti. Suomesta mainitaan usein tietyt esimerkit varhaisemmista suojelukohteista, kuten Imatrankoski ja Punkaharju. Venäjän keisarinna Katariina II vieraili Imatrankoskella vuonna 1772. Historioitsijat viittaavat alueen saamaan suosioon matkailukohteena keisarinnan vierailun jälkeen ja ensimmäisiin maisemallisiin hoitotoimenpiteisiin 1800-luvulla. Toinen mainittava tapahtuma on keisari Aleksanteri I:n käynti Punkaharjulla 1803, jonka jälkeen hän määräsi alueen hakkuukieltoon. Hakkuukiellon syyksi on usein mainittu maisemansuojelu.8 Jyrki Paaskoski on esittänyt kaksi muutakin mahdollista syytä: sotilaalliset ja tien turvallisuuteen liittyvät. Alueen metsä tarjosi suojaa varuskunnalle ja reduteille. Toisaalta kapealla, jyrkkäharjanteisella harjulla kulkeva tie oli hengenvaarallinen ilman suojaavaa puustoa ja tienreunan kaiteita.9 Suomen valtio osti molemmat alueet 1840-luvun alussa ja teki niistä kruununpuistoja.10 Matkailuun liittyvä virkistyskäyttö on yksi kansallispuistojen ja luonnonsuojelun historiaan liittyvä juonne. A. E. Nordenskiöld syntyi Suomessa. Hän asui kuitenkin vuodesta 1858 lähtien pysyvästi Ruotsissa, jossa saavutti mainetta tiedemiehenä ja tutkimusmatkailijana. Artikkelin ilmestymisvuoteen 1880 mennessä hän oli tehnyt yhdeksän tutkimusmatkaa pohjoisille alueille; viisi Huippuvuorille, yhden Grönlantiin, kaksi Jenisei-joelle ja kuuluisimman eli Koillisväylän läpipurjehtimisen, jolta hän juuri oli keväällä ennen artikkelin ilmestymistä palannut. Myöhemmin hän teki vielä yhden matkan Grönlantiin vuonna 1883. Juhlajulkaisun artikkelin lisäksi Nordenskiöldin laajassa tuotannossa ei ole muita pelkästään luonnonsuojeluun keskittyviä tekstejä. Teoksissaan ja muissa artikkeleissaan hän kertoo paljon tutkimusmatkoistaan ja niillä tehtyjen tieteellisten tutkimusten tuloksista. Niiden lisäksi hän on julkaissut omaan tieteenalaansa, mineralogiaan, ja muihin luonnontieteellisiin aiheisiin liittyviä kirjoja ja

Adolf Erik Nordenskiöld (1832–1901). Kirjasta: Nordenskiöld, A. E. 1881. Vegas färd kring Asien och Europa jemte en historisk återblick på föregående resor längs Gamla verldens nordkust. Förra delen. Stockholm: F. & G. Beijers Förlag.

artikkeleja. Tutkimusmatkakauden jälkeen vuodesta 1883 kuolemaansa saakka 1901 Nordenskiöld paneutui historiallisten karttojen ja kirjojen keräämiseen ja tutkimiseen. Hänen tästä aiheesta julkaisemansa teokset ovat edelleen arvostettuja.11 Nordenskiöldin teksteissä luontoa uhkaavasta tuhoutumisesta olevat maininnat kuvaavat yleensä pohjoisten alueiden eläimiä. Jo ensimmäisellä tutkimusmatkallaan Huippuvuorille vuonna 1858 hän havaitsi, miten tietyn alueen linnut uhkasivat kuolla sukupuuttoon ihmisen silmittömän saalistuksen takia.12 Muissakin tutkimusmatkakuvauksissaan hän kertoo esimerkkejä eri eläinlajien

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

ryöstösaalistuksesta. Hän havainnoi myös muita ongelmia luonnossa, kuten ihmisen toiminnasta jääneet jäljet, jotka säilyvät pitkään herkässä arktisessa luonnossa. Nordenskiöld teki ehdotuksia, miten uhkaavia tilanteita voi estää tai parantaa. Hän esimerkiksi ehdotti metsästystä rajoittavia lakeja ja säädöksiä.13 Nämä maininnat, havainnot ja ehdotukset ovat esimerkkejä hänen osallistuvan tason ympäristönlukutaidostaan. Yhdysvaltalaisen ympäristötutkija David W. Orrin mielestä sekä lapsuudessa saadut kokemukset että tietyt kirjat vaikuttavat olennaisesti tapaamme ajatella, ne sanovat, selittävät ja painottavat asioita, joita tunnemme syvästi.14 Nordenskiöld sai pienestä pitäen lukea kotikartanonsa Frugårdin kirjaston merkittäviä luonnonhistoriallisia teoksia, joita edellisten sukupolvien jäsenet olivat sinne koonneet ja joita hänen oma isänsä merkittävästi täydensi. Nordenskiöldillä itsellään oli laaja historiallisten kirjojen ja karttojen kokoelma. Kirjojen sisältö on todennäköisesti vaikuttanut hänen omiin näkemyksiinsä ja mielipiteisiinsä ja ollut osatekijä hänen ympäristönlukutaitonsa kehittymisessä. Isä, Nils Gustaf Nordenskiöld (1792– 1866) oli Suomen vuoritoimen johtaja, kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu mineralogi. Hän liikkui paljon luonnossa ja tarkkaili sitä aktiivisesti mineraalien etsintäretkillään. Kokemuksistaan hän kirjoitti muun muassa vaimolleen lähettämissään kirjeissä. Esimerkiksi vuonna 1849 matkallaan Venäjällä häntä harmitti, kun ei kiireisen matkanteon vuoksi ehtinyt tutustua ohi kiitävään luontoon niin tarkoin kun olisi halunnut.15 Nuori Adolf sai osallistua isän kotimaan matkoihin jo varhain. Retkillä isä opetti poikaansa tarkkailemaan luontoa sekä hyödyn että kauneuden kannalta; löytämään ja tunnistamaan erilaisia mineraaleja sekä ihailemaan ja rakastamaan isänmaan luontoa.16 Näin Nordenskiöldin ympäristönlukutaito alkoi karttua jo lapsuudessa asiantuntevan aikuisen opastamana, mikä on yksi edellytys ympäristönlukutaidon kehitykselle.17

Sekä Orrin että yhdysvaltalaisen maisemaekologi Frank B. Golleyn mielestä ympäristönlukutaito alkaa ympäristön kokemisesta. Jokaisen pitää kokea luonto omakohtaisesti. Sitä ei voi opiskella kirjoista eikä kirjastoissa. Vain kokemuksen kautta voimme vähitellen oppia havaitsemaan luonnon monimuotoisuuden. Kokemus, yhdistettynä tieteelliseen tutkimukseen, joka perustuu mielikuvitukseen, intuitioon ja opillisiin ajatuksiin johtaa joskus näkemyksiin, jotka eroavat olennaisesti ammattilaisten tai aktivistien ajatuksista.18 Nuoruudessa saadut kokemukset lisääntyivät Nordenskiöldin tekemällä kymmenellä tutkimusmatkalla. Hän havainnoi ympäristöään, yhdisteli näkemäänsä luovalla tavalla ja teki näkemästään rakentavia johtopäätöksiä eli käytti ympäristönlukutaitoaan. Hän myös kuunteli paikallisten asukkaiden kertomuksia ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Hän oli toisinaan eri mieltä johtavien tiedemiesten mielipiteiden kanssa. Hän piti päänsä ja onnistui esimerkiksi Karanmeren ylityksessä 1870-luvulla, jota aikakauden tiedemiehet pitivät mahdottomana tehtävänä.19 Anja Nygrenin mielestä ihmisen luontosuhde rakentuu lukuisista eri merkityksistä, ja se muotoutuu historiallisessa vuorovaikutuksessa lukuisten toimijoiden kesken. Se ei muodostu pelkästään ihmisten ja ympäristön välisestä suhteesta, vaan se on kiinteässä vuorovaikutuksessa myös ihmisten välisiin sosiaalisiin suhteisiin.20 Nordenskiöld liikkui laajassa sosiaalisessa verkostossa. Hänellä oli kollegoita, ystäviä, tuttavia ja sukulaisia monissa maissa. Ollessaan heidän kanssaan vuorovaikutuksessa hänen ymmärryksensä luonnosta ja ympäristöstä muokkautui. Myös hän omalta osaltaan muokkasi muiden ajatuksia ja mielipiteitä omilla kannanotoillaan. Kansallispuistoajatusta ei hänen laajasta kirjeenvaihdostaan kuitenkaan ole löytynyt, mikä tarkoittanee, että kun hän on käsitellyt aihetta muiden kanssa, se on tapahtunut keskusteluissa.

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

Romantiikan perintö Heikki Roiko-Jokelan mukaan ihmisen ”taustalla vaikuttaa yhteisö kokonaisuutena, sen yleinen moraali, arvot ja käsitykset”21. Yksi 1800-luvun alun eurooppalaisen kulttuurin huomattavimmista aatesuuntauksista oli romantiikka. Romantikkoja kiinnosti alkuperäinen luonto. Luonto muuttui maisemaksi, joka oli villi ja koskematon, vaarallinenkin. Luonnosta ja luonnon muistomerkeistä tuli kansallisia tunnuskuvia.22 Suomalaiset ”romantikot”, isänmaalliset kirjailijat J. L. Runeberg (1804–1877) ja Zachris Topelius (1818–1898) ylistivät Suomen luonnon kauneutta ja kirjoittivat maan historiasta. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Topeliuksen Maamme kirja kuluivat useiden sukupolvien käsissä koulujen oppikirjoina. Niiden lisäksi esimerkiksi Topeliuksen Välskärin kertomukset tai Finland framställdt i teckningar olivat suosittuja. Nordenskiöld tunsi molemmat kirjailijat henkilökohtaisesti. Runeberg oli ollut hänen kreikan kielen opettajansa Porvoo lukiossa, ja runoilijan poika, Lorenzo Runeberg (1836–1919), oli hänen lähimpiä ystäviään. Topeliukseen hän oli tutustunut opiskeluaikanaan Helsingissä, kun Carl Robert Mannerheim, yksi hänen parhaita ystäviään, asui Topeliuksen perheen alivuokralaisena.23 Nordenskiöldillä oli kirjastossaan kummankin kirjailijan teoksia. Omaelämäkerrassaan Nordenskiöld muisteli Runebergiä lämmöllä. Nuoruusvuosinaan hän vietti suuren ja jalon runoilijan kodissa monia iltoja. Siellä luettiin taiteilijan vielä julkaisemattomia runoja ja keskusteltiin ajankohtaisista aiheista. Kerran Runeberg oli esittänyt seikkaperäisesti, miten runoilijoiden ja taidemaalarien teosten tulisi muistuttaa toinen toisiaan niin, että ne loihtisivat silmiemme eteen täydellisiä tauluja.24 Maiseman vertaaminen tauluun kuului 1800-luvun ajan puhetapaan. Muun muassa Alexander von Humboldt käytti termiä ”luonnonmaalaus” (Naturgemälde). Hänen mielestään taiteilijalla oli kyky maalata maisema niin hyvin, että se kelpasi myös luonnontieteilijälle. Hän pai-

notti omakohtaisen kokemuksen merkitystä luonnontutkimuksessa ja ehdotti jopa, että luonnontieteilijät lisäisivät taiteellisia ominaisuuksia omaan maailmankatsomukseensa. Hän kuvasi esseekokoelmassaan Ansichten der Natur luontoa kokonaisvaltaisesti.25 Humboldtin ajatuksia voi pitää aikansa osallistuvana ympäristönlukutaitona. Runeberg ja Topelius toimivat osan elämästään myös sanomalehdentoimittajina, jotka lehtiensä välityksellä levittivät ajatuksiaan ja asenteitaan lukijoilleen. Runeberg kirjoitti esimerkiksi toimittamassaan Borgå Tidningissä vuonna 1839: Taitavimman maalarin sadatkaan maisemat eivät riitä antamaan käsitystä Punkaharjusta, joka sanalla sanoen avaa joka askeleella uuden taulun kauniista Saimaasta. Kysymmekin: onko ihmeellistä että nämä rannat ovat runoilijoiden kotimaa? 26 Nämä sanat kaikuvat Nordenskiöldin tekstin taustalla: [– –] taitavinkin piirrin on voimaton, kun tulisi esittää luonnon moni-ilmeisiä muotoja [– –] Tulevaisuudessa, joka todennäköisesti ei ole kovin kaukana, tulee siksi olemaan vaikea saada täysipainoinen kuva siitä luonnosta, jota vastaan esi-isämme joutuivat taistelemaan ensimmäisen taistelunsa, joka on ylläpitänyt pohjoismaalaisten sammumatonta vapaudenrakkautta, ja kasvattanut heidän rohkeita sotajoukkojaan, joka on muodostanut laajan museon, jossa kaikki tutkijamme ja taitelijamme ovat aloittaneet opintonsa, joka on pohjasävelenä runoilijoidemme lauluissa, isiemme ja meidän omassa elämänkatsomuksessamme.27 Nordenskiöldin mielestä pohjoisten ihmisten elämänkatsomuksen perusta oli luonto. Se inspiroi taiteilijoita ja runoilijoita ja oli tutkijoiden opintojen pohja. Hänelle oli tärkeää, että seuraavatkin sukupolvet saisivat elävän käsityksen esivanhempia ympäröineestä luonnosta. Luonnonsuojelun historiaa tutkinut

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

Mika Pekurinen mainitsee Nordenskiöldin artikkelin aloittaneen keskustelun siitä, miten jokaisen sukupolven tulee suojella isänmaan luontoa. Aihe kulkee sen jälkeen punaisena lankana läpi luonnonsuojelun historian aina Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen varhaisiin 1930-luvun toimintavuosiin saakka.28

Ehdotus valtionpuistoista vuonna 1880 Artikkelin alussa mainitut uudet keksinnöt olivat Nordenskiöldille henkilökohtaisesti tuttuja. Hänen lankonsa, Carl Robert Mannerheim (1835–1914), oli vuonna 1872 yksi Kuusankoski Aktiebolag -nimisen yhtiön perustajista. Yhtiö rakennutti Kymijoen Kuusankoskessa olevaan Myllysaareen puuhiomon ja paperitehtaan. Alue oli ennen teollisuuden tuloa rauhallista maaseutua. Joen läntisellä rannalla sijaitsi pieni, uinuva Kuusanniemen kylä kaukana suurista asutuskeskuksista. Joen itäpuolella oli Ruotsulan kylän autioita takamaita, jonne Kuusankosken tehtaan kanssa samanaikaisesti rakennettiin yhtiötä nimeltä Kymmene Aktiebolag. Kosken tarjoama voima oli alkanut kiinnostaa sen jälkeen, kun Pietarin rata oli rakennettu 1870, mikä mahdollisti tuotteiden kuljetuksen maailmalle. Ernst Rudorff, yksi Saksan luonnonsuojelun uranuurtajista, otti kantaa maisemien pilaamiseen samana vuonna, jona Nordenskiöldin ehdotus julkaistiin. Hänen huolensa kohdistui Saksassa Reinin alueeseen, josta Sveitsin Alppien tavoin oli tullut suosittu matkailukohde jo 1700-luvun lopulla. Hän käyttää samoja perusteluja kuin Nordenskiöld. Hän viittaa maisemien luonnonkauneuteen, jota rautateiden rakentaminen rumentaa: ”Jokaisen yhä niin kauniin, rauhallisen vuorilaakson läpi sallitaan veturien kiitää ja viheltää, jotta päästäisiin mahdollisimman lyhyttä reittiä paikasta toiseen.” 29 Samoin hän viittaa kauneuteen ja historiaan: ”Maisema on maalauksellista ja runollista siellä, missä luonto ja

historian hidas kulku on sallinut sen kehittyä vapaasti.”30 Kun Nordenskiöld ja Rudorff alkoivat huolestua modernin teknologian mukanaan tuomasta uhasta luonnolle, oli Suomessa ja muissakin maissa suojeltu metsiä tai tiettyjä kohteita jo pitkään laeilla. Esimerkiksi Puolan Białowieżan metsää on suojeltu jo 1300luvulta lähtien, ja useissa Euroopan maissa, kuten Ruotsissa, Ranskassa ja Preussissa vallitsivat jo 1600–1700-luvuilla ankarat metsälait.31 Tiettyjen kohteiden suojelu tai lait eivät kuitenkaan olleet verrattavissa Nordenskiöldin ehdottamaan luonnon suojelemiseen. Esimerkiksi Białowieża on esimerkki varhaisista riistanhoitoalueista, joita haluttiin suojella ja varmistaa riistan riittäminen kuninkaalle ja maata hallitsevalle yläluokalle. Varhaisten metsälakien tarkoitus oli taata puutavaran riittäminen niin kaivos- ja rautateollisuuden tarpeisiin kuin polttopuuksikin. Matti Sarmela muistuttaa, että kulttuurinen ekosysteemi on jatkuvassa muutoksessa: se muuttuu yhteisöjen sopeutuessa uuteen ympäristöön. Kulttuureissa tapahtuu myös suuria sysäyksiä, totaalisia rakennemuutoksia, kuten silloin kun ihminen siirtyi keräilijämetsästäjäyhteisöistä viljelevään kulttuuriin tai myöhemmin teolliseen tuotantomuotoon. Kun saha- ja paperiteollisuus laajeni yli Suomen, metsästä tuli toisenlainen elinympäristö kuin talonpoikien ja kaskenpolttajien maailmassa. Siinä ympäristössä ei kaskikulttuurille ollut enää tilaa. Kulttuuri on tekninen, taloudellinen ja historiallinen prosessi, kaikkialla on aina käynnissä ympäristönmuutos ja uudet rakenteet korvaavat vanhoja.32 1800-luvun loppupuolella tapahtuneesta teollisuuden mukanaan tuomasta muutoksesta Nordenskiöld totesi: Muutos tuo mukanaan onnea ja vaurautta miljoonille ihmisille ja on maan kehityksen oikea mittapuu [– –] Mutta sen ohella on jotakin mieltä lamauttavaa siinä tunteessa, että meidän jälkeläisemme tuskin voivat saada selvää käsitystä isiensä maasta [– –] mitä annettaisiinkaan vuosisadan kuluttua

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

sellaisesta kuvasta, joka totuudenmukaisesti esittäisi isänmaata, sellaisena kuin se muinoin on ollut, kun peltoala vielä oli vähäinen, kun vielä oli viljelemättömiä järvenrantoja ja kirveen koskemattomia metsiä.33 Nordenskiöld oli havainnut, että sellaisia maisemia oli vielä useammissa osissa maata, mutta ne olivat päivä päivältä häviämässä. Sen vuoksi hän teki ehdotuksen: ”Vähäisin kustannuksin voitaisiin kuitenkin jälkimaailmalle säilyttää sarja tällaisia maisemakuvia.” Hän halusi säilytettävän luonnon olevan mahdollisimman monipuolinen, siksi ”[h]edelmällisen metsä- ja niittymaan ohella pitäisi puistoon, jotta sen antama luonnonkuva ei olisi yksipuolinen, kuulua vuoria ja järviä ja kangasta ja rämettä.”34 Nordenskiöld oli varma, että tulevat sukupolvet antaisivat arvoa edellisten sukupolvien päätökselle säilyttää kuva isänmaasta sellaisena kuin se muinoin oli ollut. Hänen ajatuksensa olivat uutta aikana, jona arvostettiin järvien laskua, soiden kuivausta, metsänhakkuita, uusien metsämaiden istutusta. Aikana, jolloin hoidotta kasvanutta metsää alettiin pitää huonon metsätalouden merkkinä samalla lailla kuin luonnonniittyjä pidettiin huonon niittyjenhoidon ja kaskenpolttoa huonon maanviljelyksen merkkeinä. Nordenskiöldin ehdotuksesta tuli esikuva tuleville kansallispuistoille.35 Luonnonsuojeluaatteen historia onkin ihmisen luontotietoisuudessa tapahtuneiden muutosten historiaa; minkälaisia painotuksia, arvoja ja merkityksiä luonnolle on eri aikoina annettu.36

Vaikutteita Yhdysvalloista? Romantiikan rinnalla tai jatkona kulki kansallisuusaate. Romantiikan myötä taiteilijoiden kiintymys oman maan luontoon korostui. Romantiikasta tuli osa kansallisuusaatetta, joka kohotti luonnon kulttuuriseksi ja moraaliseksi voimavaraksi. Yhdysvalloissa, josta kansallispuistoaate alkoi 1870-luvun jälkeen levitä

ympäri maailmaa, keskustelun avaajana toimi toimittaja ja diplomaatti George Perkins Marsh. Hänen vuonna 1864 julkaisemansa tutkimus Man and Nature: Our Physical Geography modified by Human Action on yksi merkittävimpiä 1800-luvulla ilmestyneitä ihmisen luontosuhdetta käsitteleviä teoksia. Pari vuosikymmentä ennen häntä taiteilija, kirjailija ja matkailija George Catlin oli kirjoittanut kirjassaan Illustrations of the manners, customs, and condition of the North American indians (1845) preerioiden biisoneiden ja intiaaninen häviämisestä sivilisaation edetessä länteen: ”hallituksen suuren suojelusuunnitelman mukaan [– –] mahtavassa puistossa [– –] valtion Puistossa (kursiivi Catlinin) ihmiset ja eläimet saisivat olla kaikessa villissä luonnonkauneudessaan”.37 Nordenskiöldin tekstissä voi aistia jotain Catlinin ajatuksia: ” – – valita sopiva alue ja julistaa se valtionpuistoksi, jossa metsä ja maa ja vesialue saisivat olla aivan koskemattomina – – jossa kaikki eläimet, jotka eivät ole varsinaisia vahinkoeläimiä, voisivat kautta vuoden elää turvassa metsästäjien luodeilta.”38 Marsh puolestaan kirjoittaa: ”[– –] soita ja jopa järviä kuivataan, ja niiden alueet muokataan viljelykseen [– –] Nämä saavutukset ovat loistavampia kuin mahtavimmat voitot sodassa [– –] olemme nähneet lentoasemia [– –] modernin lennättimen ihmeen [– –]”39 ja Nordenskiöld mukailee: ”[– –] järviä lasketaan, soita ja rämeitä kuivataan, metsiä kaadetaan, uusia metsiä istutetaan ja vanhaa, luonnonkasvuista metsää pidetään kohdakkoin yhtä varmana huonon metsätalouden ilmaisijana kuin luonnonniittyjä huonon niittyviljelyksen ja kaskeamista huonon maanviljelyksen merkkinä.”40 Nordenskiöldin kirjastossa on Catlinin kirja, mutta ei Marshin kirjaa. Milloin Nordenskiöld on Catlinin kirjan hankkinut, ei ole tiedossa. Ei myöskään ole tiedossa, onko hän lukenut kummankaan miehen kirjaa ennen tai jälkeen oman artikkelinsa. Esimerkiksi Martti Blåfield viittaa Marshin vaikutukseen41 ja hyvin samansuuntaisia Nordenskiöldin mielipiteet ovatkin. Mielenkiintoinen seikka Catli-

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

nin kirjaan liittyen on se, että Nordenskiöldin poika Gustav Nordenskiöld, lähti myöhemmin Yhdysvaltoihin Mesa Verdeen tutkimaan intiaanien historiaa. Siitä, oliko Catlinin kirja innoittajana, voi vain esittää arvailuja. Tutkijoiden usein toistama mielipide on, että Yellowstonen kansallispuisto Yhdysvalloissa on Nordenskiöldin ehdotuksen esikuva.42 Lars J. Lundgren nimeää Ruotsin Luonnonsuojeluliiton sihteerin Thor Högdahlin artikkelin vuonna 1910 tiedon alkulähteeksi.43 Sen mukaan Nordenskiöld ehdotti, että ”jollekin valtion omistamalle alueelle Norrlannin pohjoisosassa perustettaisiin valtionpuisto Pohjois-Amerikan Yellowstonen puiston mallin mukaan”.44 Nordenskiöld itse ei kuitenkaan mainitse mitään esikuvaa eikä tarkkaa paikkaa puistolle. Yhteys Yellowstoneen hänellä on silti voinut olla esimerkiksi sen perusteella, että hän vieraili Yhdysvalloissa neljä vuotta puiston perustamisen jälkeen toimiessaan vuonna 1876 järjestetyn Philadelphian maailmannäyttelyn kivitavaraosaston tuomarina. Vastaperustettu kansallispuisto on saattanut olla keskustelujen kohteena, sillä tiedetään, että maailmannäyttelyt ovat uusien tuotteiden, aatteiden, ideoiden ja asenteiden solmukohtia.45 Yellowstonen taustalla olleet perustelut olivat tosin toiset kuin Nordenskiöldin. Alueella maantieteellistä tutkimusta vuonna 1871 tehneet henkilöt pelkäsivät Yellowstonen omalaatuisen luonnon innostavan yksityisiä hankkimaan alueelta maata kaupallisiin matkailutarkoituksiin. Siksi he ehdottivat, että liittovaltio perustaisi sinne koko kansalle avoimen puiston. Perustamisen taustalla olivat myös rautatiet. Ei kuitenkaan uhkana, kuten Nordenskiöldin ehdotuksessa, vaan tukijana. Northern Pacific Railroad toivoi puistosta muodostuvan Niagaran putousten kaltaisen matkailukohteen, jonne yhtiö voisi kuljettaa matkailijoita.46

Isänmaan luonto on säilytettävä seuraaville sukupolville Mika Pekurinen huomauttaa, että Nordenskiöldin ehdotuksen myötä suomalainen luonnonsuojelu siirtyi uuteen vaiheeseen: yksittäisten matkailunähtävyyksien suojeleminen ja rauhoittaminen yksinomaan turismille vetäytyi taka-alalle luonnonsuojelukeskustelussa. Tilalle nousi ajatus alkuperäisluontoa edustavien laajempien kokonaisuuksien suojelemisesta perustamalla kansallis- ja luonnonpuistoja.47 Kansallispuistojen historiaan perehtyneet Pekka Borg ja Hannu Ormio kiteyttävät luonnonsuojelun ensimmäisen vaiheen olleen maisemankauneuden ja luonnonromantiikan ajanjakson. Silloin oltiin kiinnostuneita suurenmoisista luonnonkohteista, joita tunnetut kirjailijat, runoilijat ja maalarit kävivät katsomassa ja kuvaamassa. Niistä tuli nähtävyyksiä, joihin 1800-luvun lopun matkailu keskittyi. Niistä tuli myös Suomen luonnon ja sen omaperäisen kauneuden symboleita. Borg ja Ormio huomauttavat, että oli kuitenkin eri asia, kuinka hyvin ne edustivat suomalaista luontoa.48 Ruotsalainen ympäristöhistorioitsija Bo Sundin luettelee kuusi motiivia, jotka Ruotsissa 1907 tehdyssä selvityksessä mainittiin johtaneen luonnonsuojeluun: 1) taloudelliset, 2) tieteelliset, 3) esteettiset, 4) historialliset, 5) kulttuuriset ja 6) kansalliset motiivit. Ruotsissa vuosisadan vaihteessa vahvana kasvanut luonnonsuojeluaate nojasi isänmaallisuuteen, joka aikaisemmin oli perustunut historiallisiin sankareihin ja sotilaallisiin voittoihin. Uusi isänmaallisuus perustui ruotsalaisen kansan yhtenäisyyteen, jossa luonnolla oli olennainen osa. Suot, metsät ja erilaiset luonnonihmeet tulivat kansallisiksi symboleiksi ja saivat syvemmän merkityksen kuin menneisyyden sankarit ja soturikuninkaat. Sundinin mielestä maan luonnonvarojen tieteellinen inventointi ja tutkimus vahvistivat näitä uusia kansallisia symboleita.49 Nordenskiöld sivusi artikkelillaan Ruotsissa käytyä keskustelua, kuten se sivusi vastaavaa Suomessa. Ruotsis-

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

sa ehdotus on yleensä mielletty koskevan nimenomaan ruotsalaista luontoa. Tosiasiassa Nordenskiöld käyttää artikkelissaan käsitettä ”nordiska länderna” – ei siis erityisesti Suomea tai Ruotsia. Ailla-Maria Arajärvi on väitöskirjassaan tutkinut Suomen luonnonsuojelun kehitystä. Hän toteaa lähtökohtien voivan olla joko ihmislähtöisiä, hyötynäkökohdista lähteviä tai tieteellisten syiden viitoittamia. Hän toteaa myös, että luonnonsuojelun alkuajoista lähtien on pidetty tärkeänä, että luonnontilaisia alueita säilyy tutkimuksen ja opetuksen tarpeisiin.50 Nordenskiöld ei perustele ehdotustaan uusiutuvien luonnonvarojen suojelulla tai tieteellisillä argumenteilla. Hän perustelee ajatustaan pohjoisessa luonnossa tapahtuvalla muutoksella. Kuva isänmaan monipuolisesta luonnosta ja sen metsiin kätketystä historial-

lisesta kulttuuriaarteesta uhkasi kadota. Siksi valtionpuistoissa pitäisi säilyttää romantiikan ja kansallistunteen sävyttämät metsien, luonnon, maiseman esteettiset arvot.

Johtopäätökset Nordenskiöldin ympäristönlukutaito kehittyi läpi hänen elämänsä. Lapsuudessa saadut vaikutteet tiedemies-isältä ja myöhemmin aikakauden kirjailijoilta ohjasivat hänen ajatteluaan. Tutkimusmatkoilla hän käytti ja kehitti ympäristönlukutaitoaan. Hän näki ja koki pohjoisten alueiden herkässä luonnossa tapahtuneita muutoksia ja halusi tehdä jotain niiden estämiseksi ja tilanteen parantamiseksi. Vuonna 1872 perustettu Yellowstonen kansallispuisto on usein mainittu Nordens-

Nordenskiöld tuskin osasi kuvitella nykyajan hakkuualuetta, jonka läpi kulkee sähköjohtoja. Kuva: Seija A. Niemi.

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

Nykypäivän ihanteellinen maisema. Kuva: Seija A. Niemi.

kiöldin artikkelin esikuvaksi. Nordenskiöld kävi Yhdysvalloissa muutama vuosi puiston perustamisen jälkeen vuonna 1876. Aihe oli todennäköisesti hänelle tuttu, kuten mahdollisesti George Catlinin ja G. P. Marshin kirjat ja niiden ajatukset luonnonsuojelusta ja kansallispuistojen perustamisesta. Nordenskiöld on esimerkki romantiikan ajan taiteilijoiden ja tiedemiesten luontosuhteesta, jossa oman maan koskematon ja alkuperäinen luonto oli ihailun ja kiinnostuksen kohteena. Hänen artikkelinsa syntyi havaintojen, kokemusten, päättelyn ja luovan ajattelun seurauksena. Hän

tahtoi artikkelillaan herättää muutkin ihmiset huomaamaan luontoa uhkaavan muutoksen ja toimimaan täydellisen tuhon ja häviämisen ehkäisemiseksi. Nordenskiöldin artikkelin mukaan metsät symboloivat hänelle pohjoisten maiden pitkää historiaa ja myös luonnonkauneutta. Metsäisen maan kasvattina hän halusi siirtää metsiin kätkeytyvän historiallisen ja esteettisen kansallisaarteen tuleville sukupolville. Metsät merkitsivät hänelle henkisen hyvinvoinnin ylläpitämistä, omien juurien tuntemista ja luonnon kauneuden arvostusta.

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

Viitteet 1 Nordenskiöld 1880, 10. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: ”För varje dag blir det inflytande, det senaste århundradets stora uppfinningar utöfvat på den natur, som omger oss, allt mer och mer märkbart.” ja ” Den aflägsnaste landsbygd genomkorsas snart af järnvägar och telegrafer; sågverk och andra verkstäder af mångahanda slag anläggas långt in i ödemarken och samla en talrik befolkning i urgammal obygd”. 2 Esim. Wramner & Nygård 2010, 15; Lundgren 2009, 43; Pekurinen 1997, 129; Myllyntaus 1991, 327; Blåfield 1984, 50; Palmgren 1920, 53, 56; Högdahl 1910, 5–6; Conwentz 1904, 42. 3 Yksi Nordenskiöldin artikkelin taustoja pohtinut on Blåfield 1984, 59–62. 4 Hares et al. 2006; Niemi 2005; David 1976; Roth 1992. 5 Roth 1992, 3. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: “the capacity to perceive and interpret the relative health of environmental systems and take appropriate action to maintain, restore, or improve the health of those systems”. 6 Roth 1992, 4. 7 Esim. Lundgren 2009, Arajärvi 1999; Borg & Ormio 1978. 8 Borg & Ormio 1978, 42; Hirn 1958, 325. 9 Paaskoski 2005, 43. 10 Myllyntaus 1991, 327. 11 Nordenskiöldin kartografian historiaa käsittelevät kirjat ovat Facsimile-atlas till kartografiens äldsta historia innehållande afbildningar af de vigtigaste kartor, tryckta före år 1600 (1889) and Periplus: utkast till sjökortens och sjöböckernas äldsta historia (1895– 1897). 12 CVH, Nordenskiöldin päiväkirja Huippuvuorten tutkimusmatkalta 1858 F02:1. 13 CVH, Nordenskiöldin päiväkirja Huippuvuorten tutkimusmatkalta 1858 F02:1; Nordenskiöld 1867, 89–90; Nordenskiöld 1881, 142, 158–159. 14 Orr 1992, 88. 15 KFA, Nils Gustaf Nordenskiöldin kirje vaimolleen Margareta von Haartmanille 11.9.1849.

16 Nordenskiöld 1877, 4. 17 Orr 1992, 88. 18 Golley 1998, viii, ix–xi; Orr 1992, 86–88. 19 Nordenskiöld 1876; N[ordenskiöld] 1871. 20 Nygren 2000, 180. 21 Roiko-Jokela 2006, 217. 22 Esim. Knapas 2010, 54–57; Sironen 1996, 120. 23 Topelius 1998, 161. 24 Nordenskiöld 1877, 7. 25 Lukkarinen & Waenerberg 2004, 207–208; Humboldt 2003; Tiitta 1994, 20. 26 Runeberg 1839, 4. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: Hundrade vyer af den skickligaste målares hand äro ej tillräckliga att ge ett begrepp om Pungaharju, som snart sagdt, för hvarje steg man tager ger en ny tafla af den sköna Saimen. Vi fråge: är det underligt att dess stränder äro poëternes hemland? 27 Nordenskiöld 1880, 10. 28 Pekurinen 1997, 159. 29 Rudorff 1880, 261. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: „Durch jedes noch so schöne, stille Gebirgsthal lässt man die Lokomotive laufen und pfeifen, um eine möglichst abgekürzte Route zwischen zwei entfernten Punkten zu haben“. 30 Ibidem, 262. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: „Das Malerische und Poetische der Landschaft entsteht, wo ihre Elemente zu zwangloser Mischung verbunden sind, wie die Natur und das langsame walten der Geschichte sie hat werden lassen.“ 31 Mäkelä 1997, 233; https://en.wikipedia.org/ wiki/Bia%C5%82owie%C5%BCa_Forest (9.8.2015). 32 Sarmela 1994, 15–16. 33 Nordenskiöld 1880, 10. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: ”Förändringen medför lycka och välstånd för millioner och utgör den rätta måttstocken på ett lands utveckling. – – Men det ligger derjemte något nedtryckande i känslan att våra efterkommande knappast skola kunna göra sig ett tydligt föreställning om deras fäders land [– –] hvad skulle man ej då om ett århundrade vilja gifva för en verklig bild af fosterlandet sådant det fordom varit, medan åkerns omfång än var ringa, medan det än fans ood-

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

lade sjöstränder och skog som ej berörts af yxan”. 34 Ibidem. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: ”Det vore dock förenadt med ringa kostnad att bevara en följd af dylika bilder för efterverlden.” ja ”bördig skogsjord och ängsmark borde parken, för att icke göra bilden ensidig, innehålla berg och sjöar och mo och myr”. 35 Wråkberg 2006, 10; Lindgren 2002, 7–8; Flander 1997, 11; Blåfield 1984, 49–50; Häkli 1979, 30; Palmgren 1920, 53; Högdahl 1910, 5. 36 Nevalainen 1992, 102. 37 Catlin 1845–1848, 261–262. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: “by some great protecting policy of government [– –] in a magnificent park [– –]. A nation’s Park (italics made by Catlin) containing man and beast, in all the wild and freshness of their nature’s beauty”. 38 Nordenskiöld 1880, 10. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: ”en lämplig sträck utväljas och förklaras för Rikspark, der skog och mark och sjö skulle få stå alldeles orörda [– –] och der alla djur, som ej vore verkliga skadedjur, året om kunde gå trygga för jägarens lod”. 39 Marsh 1864, 43–44. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: “[– –]swamps and even lakes have been drained, and their beds brought within the domain of agricultural industry [– –] These achievements are more glorious than the proudest triumphs of war [– –] we have seen aerostation [– –] the wonders of modern telegraphy – –” 40 Nordenskiöld 1880, 10. Alkuperäinen teksti, jonka olen kääntänyt: ”sjöar sänkas, kärr och myrar uttorkas, skogen afverkas, nya skogsparker planteras och gammal fritt vuxen skog kommer snart att anses som ett lika säkert tecken på dålig skogshushållning, som naturliga ängar på dålig ängsskötsel och svedjning på dåligt åkerbruk.” 41 Blåfield 1984, 60–61. 42 Lundgren 2009, 40–41; Haraldsson 1987, 75–76; Sundin 1989, 201; Blåfield 1984, 62. 43 Lundgren 2009, 40. 44 Högdahl 1910, 6. Teksti, jonka olen kääntänyt: ”– – att på något kronan tillhörigt om-

45 46 47 48 49 50

råde i öfre Norrland inrätta en “rikspark” efter mönster af Yellowstoneparken i Nordamerika.” Pekurinen 1997, 130–131; Jansson 1980, 5. Nash 2001, 109–112; Sellars 1997, 7–12. Pekurinen 1997, 130. Borg & Ormio 1978, 42. Sundin 1989, 201–202. Arajärvi 1999, 11–12.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Centrum för Vetenskapshistoria (CVH), Tukholma, Ruotsi. Frugårds arkiv ca. 1600–1912 (KFA), Kansalliskirjasto, Helsinki. Julkaistu alkuperäislähde Nordenskiöld, A. E. 1880. ”Förslag till inrättandet af Riksparker i de nordiska länderna.” Per Brahes minne, 10. Ivar Haeggströms boktryckeri: Stockholm. Painetut lähteet ja kirjallisuus Arajärvi, Ailla-Maria 1999. Luonnonsuojelun kehitys Suomessa, esimerkkikuntana Nokia. Turun yliopiston maantieteen laitoksen monisteita N:o 19. Turun yliopisto: Turku. Blåfield, Martti 1984. “A. E. Nordenskiöld ja kansallispuistoaate – Kansallispuistoaatteen kehityslinjoja ja sen tulo Suomeen.” Nordenskiöld-dagen. Nordenskiöld-päivä 18.11.1982. Föredrag och tal. Esitelmiä ja puheita, 48–66. Toim. Sakari Tuhkanen. Nordenskiöld-samfundet i Finland: Helsinki. Borg, Pekka & Ormio, Hannu 1978. Perustiedot kansallispuistoista. Ihanteet ja käytäntö. WSOY: Helsinki. Catlin, George 1845–1848. Illustrations of the manners, customs, and condition of the North American indians: In a series of letters and notes written during eight years of travel and adventure among the wildest and most remarkable tribes now existing. Vol I. Fifth edition. Henry G. Bohn: London.

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

Conwentz, H[ugo] 1904. “Om skydd åt det naturliga landskapet jämte dess växt- och djurvärld, särskildt i Sverige.” Ymer 1/1904, 17–42. David, Thomas G. 1974. “Environmental Literacy.” The School Review, 4/1974, 687–705. Flander, Jukka-Pekka 1997. ”Punkaharju osana suomalaista luonnonsuojelua. Varhaisimmat luonnonnähtävyydet Suomessa.” Punkaharju, palanen maat’ isien, 7–13. Punkaharjun luonnonsuojeluyhdistys ry: Punkaharju. Golley, Frank B. 1998. A Primer for Environmental Literacy. Yale University Press: New Haven and London. Haraldsson, Désirée 1987. Skydda vår natur! Svenska Naturskyddsföreningens framväxt och tidig utveckling. Bibliotheca Historica Lundensis 63. Lund University Press: Lund. Hares, Minna & Eskonheimo, Anu & Myllyntaus, Timo & Luukkanen, Olavi 2006. ”Environmental literacy in interpreting endangered sustainability. Case studies from Thailand and the Sudan.” Geoforum, vol. 37, 1/2006, 128–144. Hirn, Sven 1958. Imatra som natursevärdhet till och med 1870. Centraltryckeriet: Helsingfors. Humboldt, Alexander von 2003. Ansichten der Natur. Hg. V. Adolf Meyer-Abich: Stuttgart. Häkli, Esko 1979. Adolf Erik Nordenskiöld. A. E. Nordenskiöld 23.8.–17.10.1979 Helsingin Kaupungintalo näyttely, 7–60. Helsinki. Högdahl, Thor 1910. Naturskydd i Sverige. Wahlström & Widstrand: Stockholm. Jansson, Ingrid 1980. Svensk rapportering av amerikans teknologi på världsutställningen i Philadelphia 1876. Idéhistoriska institutionen, Stockholms universitet: Stockholm. Knapas, Rainer 2005. ”Kauneuden viiva.” Luonnon vihreä ajatusviiva, 50–63. Toim. Jyrki Paaskoski. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Lindgren, Leif 2002. ”Nils Adolf Erik Nordenskiöld – Finlands nationalparkers fader.” Nordenskiöld-samfundets tidskrift, 61/2002, 3–14. Nordenskiöld-samfundet: Helsingfors. Lundgren, Lars J. 2009. Staten och naturen. Naturskyddspolitik i Sverige 1869–1935. Kassandra: Brottby.

Marsh, George Perkins 1864. Man and Nature. Charles Scribner: New York. Myllyntaus, Timo 1991. ”Suomalaisen ympäristöhistorian kehityslinjoja.” Historiallinen aikakauskirja 4/1991, 321–331. Suomen historiallinen seura, Historian ystäväin liitto: Helsinki. Mäkelä, Petteri 1997. ”Koskemattoman luonnon näyteikkunat. Lakisääteiset luonnonsuojelualueet valtion mailla.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsiensuojelusta 1850–1990, 223–252. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus: Jyväskylä. Nash, Roderick Frazier 2001. Wilderness & the American Mind. Fourth edition. Yale University Press: New Haven and London. Nevalainen, Ari 1992. ”Luonnonsuojeluaatteen kehitys Yhdysvalloissa 1800-luvulla.” Muuttuva maailmamme, Ympäristöongelmia eilen ja tänään, 101–122. Toim. Eero Kuparinen. Turun yliopiston historian laitos, Julkaisuja n:o 24. Turun yliopisto: Turku. Niemi, Seija 2005. Suomalaisen metsäluonnon lukemisen historiaa – Ihmisen ja koivun muuttuva suhde Suomessa 1730-luvulta 1930-luvulle. Turun yliopisto, Suomen historian lisensiaattityö: Turku. https://www. doria.fi/bitstream/handle/10024/117401/Lisensiaatintyo2005Niemi.pdf?sequence=2 Nordenskiöld, A. E. 1867. Svenska expeditionen till Spetsbergen år 1864 om bord på Axel Thordsenunder ledning af A. E. Nordenskiöld. P. A. Norstedt & söner: Stockholm. N[ordenskiöld], A. E. 1871. “Till Redaktionen af Aftonbladet.” Aftonbladet 7.9.1871. Nordenskiöld, A. E. 1876. Redogörelse för en expedition till mynningen af Jenissej och Sibirien år 1875. Bidrag till k. svenska vet. akad. Handlingar Band 4, N:o 1. Meddelad den 8 Mars 1876: Stockholm. Nordenskiöld, A. E. 1877. Nils Adolf Erik Nordenskiöld ur Svenskt Biografiskt Lexikon. F. & G. Beijers Förslag: Stockholm. Nordenskiöld, A. E. 1881. Vegas färd kring Asien och Europa jemte en historisk återblick på föregående resor längs Gamla verldens nordkust. Förra delen. F. & G. Beijers Förlag: Stockholm. Norrlin, J. P. 1921. ’Luonnonsuojeluksesta’. Oma maa. Tietokirja Suomen kodeille. 2. Uudistet-

Vuosilusto 11

Metsiin kätketty kansallisaarre kaikkien ulottuville...

tu painos. Toim. E. G. Palmén. WSOY: Helsinki. Nygren, Anja 2000. ”Luontosuhteiden sosiaalinen monimuotoisuus.” Arvot ja luonnon arvottaminen, 179–192. Toim. Arto Haapala & Markku Oksanen. Gaudeamus: Helsinki. Orr, David W. 1992. Ecological Literacy. Education and the Transition to a Postmodern World. State University of New York Press: Albany. Paaskoski, Jyrki 2005. “Rajaseudulla.” Luonnon vihreä ajatusviiva, 36–49. Toim. Jyrki Paaskoski. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Palmgren, Rolf 1920. Naturskydd och kultur I. Holger Schildts förlagsaktiebolag: Helsingfors. Pekurinen, Mika 1997. ”Sivistys velvoittaa. Klassinen luonnonsuojelu Suomessa.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsiensuojelusta 1850–1990, 129–166. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus: Jyväskylä. Roiko-Jokela, Heikki 2006. ”Elämäkerta – aikakauden kuvaus. Mistä elämäkerta kertoo, kuinka kohdetta voidaan lähestyä, millaisia lähteitä on käyttävissä?” Yksilö ja yhteisö. Henkilöhistoriallinen keskustelu Suomessa 1930-luvulta 2000-luvulle, 210–220. Toim. Rami Kurth & Timo Soikkanen. Poliittisen historian tutkimuksia 28. Turun yliopisto: Turku. Roth, Charles E. 1992. Environmental Literacy: Its Roots, Evolution and Directions in the 1990s. http://files.eric.ed.gov/fulltext/ ED348235.pdf (17.12.2013). Rudorff, Ernst 1880. “Über das Verhältnis des modernen Lebens zur Natur.” Preussische Jahrbücher 45/1880, 261–176. Runeberg, Johan Ludvig 1839. “Pungaharju.” Borgå Tidning, No 101, 21.12.1839.

Sarmela, Matti 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Atlas of Finnish Ethnic Culture 2. Folklore. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Sellars, Richard West 1997. Preserving Nature in the National Parks. Yale University Press: New Haven & London. Sironen, Esa 1996. ”Lauri poika metsäss´ häärii.” Luonnon luonto. Filosofisia kirjoituksia luonnon käsitteestä ja kokemisesta, 115–124. Toim. Jussi Kotkavirta. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Sundin, Bosse 1989. “Environmental Protection and the National Parks.” Science in Sweden. The Royal Swedish Academy of Sciences 1739–1989, 199–226. Toim. Tore Frängsmyr. Science History Publications: U.S.A. Tiitta, Allan 1994. Harmaakiven maa. Zacharias Topelius ja Suomen maantiede. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 147. Suomen tiedeseura: Helsinki. Topelius, Zacharias 1998. Elämäkerrallisia muistiinpanoja. Suomentanut Helmi Krohn. Otava: Helsinki. Wramner, Per & Nygård, Odd 2010. Från naturskydd till bevarande av biologisk mångfald. Utveckling av naturvårdsarbetet i Sverige med särskild inriktning på områdesskyddet. COMREC Studies in Environment and Development No. 2. COMREC. Södertörns högskola: Stockholm. Wråkberg, Urban 2006. “Nature Conservationism and the Arctic Commons of Spitsbergen 1900–1920.” Acta Borealia, vol. 23, 1/2006, 1–23. Digitaaliset lähteet Białowieża Forest. https://en.wikipedia.org/wiki/ Bia%C5%82owie%C5%BCa_Forest (9.8.2015).

Vuosilusto 11

Seija A. Niemi

Abstract

Make the Hidden National Treasures in Forests Available for Everybody How Environmental Literacy led to the Proposal of Establishing National Parks The great inventions of the nineteenth century caused changes in the environment. The farthermost countryside was crisscrossed by railways and telegraph lines. Sawmills and other kinds of mills were located deep in the wilderness. Explorer Adolf Erik Nordenskiöld (1832–1901), who was born in Finland but lived most of his life in Sweden, became anxious about this change. He wanted to save for the forthcoming generations some kind of picture of the pristine nature which was full of beauty and history of his native country. Nordenskiöld wrote, in 1880, an article, Förslag till inrättandet af Riksparker i de nordiska länderna (A Proposal to Establish National Parks in the Nordic Countries) in which he expressed his hopes and ideas. In my article, I discuss the meaning of forests for Nordenskiöld. Why he found the hidden history and the beauty of the Finnish forests so important that he wanted to preserve them for the future generations? His proposal was something new in a period when, in the name of progress, lakes were lowered, bogs

and marshes were drained, forests felled, and new forests planted. Nordenskiöld suggested that National parks should be located in far-away regions with little economic value. Besides fertile ground for forests and fields, the park should, in order not to give an unbalanced picture, include hills and lakes and moor and marsh. I argue that he got his ideas from the poets of the Romantic period, from the American example, and from his own observations in the Arctic nature on his Polar expeditions. I used the concept of environmental literacy in my analysis. Basically environmental literacy means that we can both “read” our environment and “write” on it. That means 1) that we perceive harmful development in our environment, and 2) we react on destructive changes either by preventing or by repairing them. I argue that Nordenskiöld was environmentally literate. Behind his proposal we can find the combination of his values, attitudes, observations, experience and knowledge which ended up to a holistic understanding of nature with active involvement.

Vuosilusto 11

Ismo Björn

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä Metsämatkailun monet mahdollisuudet

Metsän hyödyntäminen terveys- ja hyvinvointimatkailussa on metsälle uusi käyttömuoto. Maaseutumatkailussa katseet ovat kääntyneet pelloilta metsiin, sillä metsillä on todettu olevan monipuolisia, stressiä laskevia ja mielihyvää lisääviä vaikutuksia. Metsän hyvinvointipalvelujen kysyntä on erikoistunutta ja metsämatkailun kehitysnäkymät rajattomat. Lukuisia metsämatkailun erityisryhmiä yhdistää elämyksien tavoittelu. Matkailijan kaipaamia elämyksiä voidaan talousmetsissä tuottaa metsätarinoilla, jotka avaavat näkemään metsän historialliset kerrokset ja kulttuurikohteet.

Metsästä on moneksi Metsästä on haettu konkreettista hyötyä: lihaa, turkiksia, eläimille ruokaa, lämpöä, tervaa, puuta. Metsä on aina tarjonnut myös aineetonta hyötyä, se on ollut suoja ja rauhan lähde. Viime vuosina metsästä on etsitty luontoa, haettu virkistystä ja yhä enemmän myös terveyttä.1 Metsänkäytön muutokset ovat aiheuttaneet muutoksia itse metsälle, mutta myös metsään perustuville elinkeinoille ja asutukselle. Tässä artikkelissa lähestyn metsän hyödyntämistä metsämatkailun näkökulmasta. Metsämatkailun linkitän suomalaiseen maaseutuyrittäjyyteen ja sen kehittämiseen. Lähestymistapa on historiallinen, mutta samalla kysymyksessä on tapaustutkimus. Tutkittavana on maaseutuyrittäjyyttä kehittänyt metsämatkailuhanke, joka toteutettiin harvaan asutetulla maaseudulla Ilomantsissa vuosina 2011–2013.

Matkailusta on etsitty maaseudulle lisäansioita 1960-luvulta lähtien. Matkailu on tarjonnut joillekin kokovuotista työtä, mutta ennen kaikkea se on tuonut useimmille maaseutuyrittäjille osa-aikaisia ansioita ja pitänyt monin paikoin yllä myös maaseudun muuta elinkeinotoimintaa.2 Metsämatkailu on uusi ilmiö metsän hyödyntämisessä ja uusi lisä suomalaiseen maaseutumatkailuun. Ensimmäiset maaseutumatkailua harjoittavat yritykset ja maatilataloudet voidaan Suomessa ajoittaa jo 1930-luvulle, mutta varsinainen maatilamatkailu majoitus- ja ruokapalveluineen alkoi varsinaisesti 1960-luvulla. Maaseutumatkailun ongelmana oli sesonkiluonteisuus. Toimintaa oli lähinnä kesäisin, jolloin oli muutenkin kiireistä. Erikoistumista ei juuri ollut, vaan kaikki myivät samaa tuotetta. Osaltaan syynä oli matkailun ohjauksen ja edistämistoiminnan kehittymättömyys. Maaseutumatkailu oli 1970-luvulle saakka lähinnä mökkimatkailua. Suurin osa yrityksistä oli vaatimattomia ja sivutoimisia. Matkailussa oli mahdollisuuksia, joten sitä ryhdyttiin aktiivisesti edistämään. Jokainen uusi matkailuteema herätti innostusta ja synnytti erilaisia kehittämisprojekteja, mutta uudet ideat, joiden tavoite oli lisätä maaseutumatkailun houkuttelevuutta, menettivät tehoaan, kun ne otettiin käyttöön kymmenissä yrityksissä eri puolilla Suomea. Maaseutumatkailun yrittäjäseminaarit kertovat uusien teemojen ja ideoiden tulon maaseutumatkailuun.3 Mökkilomat nostettiin esille 1977, perinneruuat ja luontaistuotteet 1981 ja erilaiset ohjelmapalvelut 1984. Maa-

Vuosilusto 11

Ismo Björn

seutuyrittäjyys oli teemana 1987 ja seuraavana vuonna bed and breakfast -toiminta. Seuraavalla vuosikymmenellä nostettiin esiin esimerkiksi luovuus (1996) ja maaseudun kulttuuriperintö (1997). Kulttuuritapahtumat olivat vuoden 2000 teema. Hyvinvointi oli teemana jo 2004. Lähiruokaan innostettiin 2009 ja kansainvälisiin asiakkaisiin panostettiin 2010. Slow life eli hosumatta paras oli vuoden 2012 teema ja paikallisuus ja innovaatiot 2014. Turussa 2004 järjestettyyn yrittäjäseminaariin ”Hyvinvointi matkailutuotteena” osallistui 180 henkeä.4 Hyvinvointi-teema oli innostava, ja se olikin jo vuoteen 2012 mennessä synnyttänyt 40 erilaista hyvinvointimatkailun tutkimus-, kehittämis- ja koulutushanketta. Metsämatkailun kehitysnäkymiä pidetään lähes rajattomina. Metsän hyvinvointimatkailun tarjoamaan lupaukseen ovat tarttuneet eri puolilla Suomea niin maaseudun kehittäjät, matkailuviranomaiset kuin maaseudun pienet paikalliset yrittäjät.5 Metsämatkailulle asetetaan, samoin kuin aiemmin maatilamatkailulle, maaseutupoliittisia tavoitteita ja sen toivotaan korvaavan ainakin osan maaseudun menetetyistä työpaikoista. Metsän hyvinvointimatkailusta ja metsämatkailusta kokonaisuudessaan toivotaan syrjäisen maaseudun elinkeinoelämän pelastajaa. Kysyntää metsiin suuntautuvalle matkailulle on olemassa, sillä luonnossa liikkumista, kävelyä, uintia luonnon vesissä, marjastusta ja sienestystä harrastaa lähes jokainen suomalainen. Kaksi viidestä suomalaisesta tekee ainakin yhden luontomatkan vuoden aikana.6 Tarve terveyden ylläpitoon ja hyvinvoinnin edistämiseen on ilmeinen, sillä Suomessa väestö ikääntyy, mielenterveysongelmat lisääntyvät ja liikalihavuus muodostaa kansanterveydellisen uhkatekijän. Nämä ovat suomalaisen yhteiskunnan suuria haasteita, joihin etsitään ratkaisuja, ja metsästähän ovat suomalaiset vuosisatoja vastausta vaivoilleen etsineet. Tukea tälle perinteelle antavat lukuisat tutkimukset. Luonnolla − ja metsäluonnolla erityisesti − on todettu olevan merkittäviä terveyttä

ja niin fysiologista kuin psykologista hyvinvointia edistäviä vaikutuksia.7 Metsäluonto antaa mahdollisuuden rauhoittumiseen ja rentoutumiseen.8 Metsässä pidetään kokouksia, jolloin osanottajat tuulettavat kävellessään ajatuksiaan päinvastoin kuin istuisivat ilmastoidussa kokoushuoneessa. Metsän varaan rakennettuja hyvinvointipalvelutuotteita ovat esimerkiksi kuntoutus ja terapia sekä erilaiset hoiva- ja terveyspalvelut. Metsää käytetään mielenterveyspalveluissa, työttömien aktivoinneissa, erilaisissa työhyvinvointiohjelmissa, CP-vammaisten ja muiden erityisryhmien kuntoutuksessa jne. Metsäterapian idea on omaksuttu Suomeen Japanista, jossa on testattu metsäkäyntien fysiologisia vaikutuksia kenttäkokeiden avulla. Japanissa metsässä ulkoilusta käytetään nimeä shinrin-yoku, metsäkylpy. Se on terapeuttista kävelyä metsässä, jossa ihminen voi käyttää kaikkia aisteja hyväkseen. Tuoksut, äänet ja maisemat tuottavat mielihyvää ja yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa. Japanissa metsiä on sertifioitu terveysmetsiksi ja metsien käytön edistämiseksi on suunniteltu erityisiä metsäkylpyohjelmia. Suomalainen versio metsäterapiasta sisältää luonnosta nauttimista, rentoutumista ja hiljentymistä. Metsälle asetetaan vaatimuksia: metsäterapiaan soveltuvan metsän tulisi olla monimuotoinen, jotta jokainen metsäterapian osallistuja löytäisi oman paikkansa. Hiljaisuus on merkittävässä asemassa. Luonnon äänet saavat kuulua, mutta ihmistoiminnan aiheuttamat äänet eivät. Tärkeää on taata osallistujille turvallisuuden tunne.9 Metsämatkailu ja hyvinvointimatkailu määritellään yleisesti väljästi. Entisen valtiollisen Matkailun edistämiskeskuksen MEKin10 (nyk. Visit Finland) määritelmän mukaan metsien hyvinvointimatkailu on luonnosta ja rauhasta nauttimista, ulkoilua, suomalaista saunaa, ympäristön autenttisuutta, suomalaiseen kulttuuriin liittyviä elämyksiä ja ympäristön ja kestävän kehityksen huomiointia. Hyvinvointimatkailun yhteydessä puhutaan yleisesti puhtaudesta, metsistä, vesistöistä, kulttuurista, suomalaisuudesta, hiljaisuudes-

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

ta, voimaantumisesta ja mökkeilystä, jossa suomalainen slow-life eli leppoisa elämä on perinteisimmillään. Suomeen ei varsinaisia japanilaistyyppisiä hyvinvointimetsiä ole vielä perustettu. Sen sijaan Suomessa on erilaisia monikäyttömetsiä, joita markkinoidaan esimerkiksi koulujen retkikohteiksi. Sellaisia ovat Kuhmon Lauttavaaran luontokoulumetsä ja Tuusulan Ruotsinkylän tutkimusmetsä.11 Suomessa on kokeiltu voimametsää, jossa harjoittelutaulujen avulla opetetaan metsän ja ympäristön kokemiseen ja havainnointiin.

Kokemuksia ja elämyksiä etsimässä Metsämatkailun mahdollisuuksia lisää se, että metsämatkailussa, kuten matkailussa yleensä, on tapahtunut eriytymistä. Joillain matkailijaryhmillä on tullut mukaan suorittaminen, toisille taitojen kasvattaminen ja tuloksellisuus, kolmannet hakevat hiljaisuutta ja neljännet etsivät vaikkapa elämyksiä. Erilaisille yrittäjille on markkinoilla tilaa. Koska hyvinvointimatkailun tavoite on terveyden ylläpito, kokonaisvaltainen hyvinvointi, mielihyvän ja rentoutumisen tunteen saavuttaminen, on se lähellä terveysmatkailua, joka suuntautuu esimerkiksi kylpylöihin tai liikuntapaikoille.12 Terveysmatkailu perustuu usein sairauksien tai vammojen hoitoon, hyvinvointimatkailussa paino on sairauksien ennaltaehkäisyssä ja mielihyvän saavuttamisessa. Metsää hyödyntävässä hyvinvointimatkailussa perinteisten hemmotteluhoitojen ja aktiviteettien sijaan keskeisellä sijalla ovat luontokokemukset. Hyvinvointimatkailu lähestyy hiljaisuusmatkailua, sillä hyvinvointimatkailuun liitetään usein myös hiljaisuuden kokemus, oman hiljaisen tilan saavuttaminen. Hiljaisuudessa tavoitellaan usein henkisyyttä, jopa uskonnollista kokemusta ja sisäistä kasvua.13 Hiljaisuuteen pyritään yleensä joko retriiteissä tai pyhiinvaelluksilla, jolloin siihen kuuluu keskeisenä osana matkalla olo itsessään ja siihen kuuluvat vaivannäkö ja rasitus. Kärsimys ja

matkan varrella koetut vastoinkäymiset ovat olleet keskeinen osa pyhiinvaelluksen pyhyyttä, tietä kohti parannusta.14 Hiljaisuusmatkailu pyrkii fyysisen ja henkisen tasapainon savuttamiseen. Suomessa rauhaa ja hiljentymistä tarjotaan yleensä luonnosta, metsästä tai järviltä. Hiljaisuusmatkailu perustuu hiljaisuuden kokemukseen ja kiireettömään tekemiseen rauhallisessa ympäristössä. Tätä voidaan edistää yksinkertaisilla, toistuvilla konemaisilla, rauhallisilla toiminnoilla. Sellaiset fyysiset suoritteet kuten neulominen, juoksu, marjojen tai sienten poiminta tai soutu ovat hyviä esimerkkejä monotonisesta rauhoittavasta toiminnasta, joiden aikana ihminen rentoutuu ja hiljentyy kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Metsässä luonnon äänet ovat hallitseva osa äänimaisemaa ja niillä on virkistävä vaikutus. Ihminen rentoutuu erityisesti linnunlaulusta. Tärkeää on, että ihmisen toiminnasta aiheutuvia ääniä ei ole. Luonnon hiljaisuus on luonnon äänimaisemaa, joka ei ole äänetöntä. Metsäluonnossa äänettömyys merkitsee negatiivista olotilaa.15 Hiljaisuus voi olla täynnä ääntä, mutta tuo ääni on tunnistettava tai miellettävä rauhalliseksi ja miellyttäväksi.16 Luonnon ääniä ei lasketa meluksi, vaan niillä saattaa olla monia merkityksiä. Esimerkiksi koiran etäinen haukku on ollut monelle maaseudun asukkaalle eräänlainen maamerkki, jonka avulla voi suunnistaa pitkiä matkoja hämärässä.17 Kyse on siitä, miten jokin paikka mielletään hiljaiseksi. Hiljaisuuden kokemus on yksilöllistä. Siihen vaikuttaa odotusten ja tottumusten lisäksi ympäristön moniaistisuus ja ajoittaisenkin hiljaisuuden merkitys. Metsän hyvinvointimatkailua markkinoidaan eräänlaisena sisäisenä pyhiinvaellusmatkailuna, jonka keskeinen tavoite on oman ”hiljaisen” henkisen minän löytäminen. Metsässä ihminen saattaa irrottautua arjen rutiineista ja sosiaalisista paineista ja saavuttaa yhteyden luontoon, mutta mikä tahansa metsäympäristö ei hiljaisuusmatkailuun sovellu. Näin ollen hiljaisuusmatkailu asettaa metsälle omat vaateensa. Metsän visuaalinen maisema on tärkeä tekijä hiljaisuuden kokemiseksi. Hiljaisuuden

Vuosilusto 11

Ismo Björn

Vaikka metsässä ollaan näennäisesti poissa, on muu maailma läsnä. Hiljaisen metsän yllä lentää ”japaninkone”. Kuva: Ismo Björn.

illuusio asettuu talousmetsässä kyseenalaiseksi, sillä ihmisen muokkaama luonto koetaan visuaalisena meluna. Metsäautotiet, hakkuut ja vaikkapa ojitukset on helppo havaita. Hakkuuaukio suorastaan huutaa. Slow-matkailussa eli hitaassa matkailussa tilaa annetaan luovuudelle, rentoutumiselle ja oman itsensä kuuntelemiselle. Hitaassa matkailussa, kuten slow life -ajattelussa ylipäätään, on kyse toiveesta parantaa elämänlaatua ja hyvinvointia, mutta myös ajatuksesta muuttaa asenteita ja tuottaa ”leppoisaa” käyttäytymistä.18 Slow-matkailijat haluavat tutustua matkallaan ympäröivään luontoon ja paikalliseen kulttuuriin ajan kanssa ja rauhas-

sa. Slow-matkailijat viipyvät paikkakunnalla pitkään. Matkaa tehdään rauhassa, usein julkisilla kulkuneuvoilla tai polkupyörillä. Slowmatkailija ei kiiruhda nähtävyydeltä toiselle, vaan pikemminkin hän pysähtyy tarkkailemaan luontoa tai jotain ilmiötä. Monet slowmatkailijat ottavat huomioon ympäristön ja pyrkivät toimimaan mahdollisimman vähän luontoa kuluttaen. Ekologisuus on tärkeää. Slow-matkailijat ovat ympäristötietoisia matkailijoita.19 Metsien hyvinvointimatkailua, slow-matkailua ja hiljaisuusmatkailua yhdistää tavoite edistää ihmisen hyvinvointia. Teemojen sisällöt menevät limittäin ja monesti näitä käytetään sekä tahattomasti että tietoisesti sekaisin. Metsään suuntautuva hyvinvointimatkailu on lähellä myös luontomatkailua, joka perustuu luonnon vetovoimaisuuteen. Luontomatkailu on luonnon aktiivista löytämistä. Se on luonnon kokemista ja tuntemista. Yhä selkeämmin luonnossa liikkumiseen liittyy ympäristötietoisuus. Hyvinvointimatkailun erottaa tavallisesta luontomatkailusta sen tavoitteellisuus. Metsästä haetaan henkistä ja fyysistä hyvinvointia, ei välttämättä äärimmäisiä tai sykähdyttäviä luontokokemuksia sinänsä.20 Matka metsään tuottaa aina hyvinvointia matkailijalle, mutta se voi tuottaa hyvinvointia myös metsäluonnolle, jos matkailijan ympäristötietoisuus kasvaa. Mukaan tulee ekoloTavoite Terveysmatkailu Hyvinvointimatkailu Hiljaisuusmatkailu Slowmatkailu Luontomatkailu

hoito

Metsän merkitys toissijainen

ennaltaehkäisy merkittävä kokemus rauhoittuminen merkittävä hiljentyminen rentoutuminen merkittävä elämys kokemus

keskeinen

Taulukko1. Tavoitteet ja metsän merkitys eri matkailuteemoissa.

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

ginen elementti. Metsä voi elvyttää ihmisen ymmärryksen luontoa kohtaan. Luonto eli metsä löydetään taas uudelleen, mutta nyt uudenlaisen tekemisen paikkana, hyödynnettävänä virkistyksen, kokemuksen ja kulutuksen kohteena. Metsä tuottaa aineetonta hyötyä.

Metsämatkailun lupausta jäljittämässä – suuntana Ilomantsi Itä-Suomen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen Metsä hyvinvointimatkailun kohteena -hankkeen (2011−2013) tavoite oli Ilomantsin, syrjäisen maaseudun metsän, mutta myös paikallisen kulttuurin hyödyntäminen hyvinvointimatkailussa. Toinen tavoite oli rakentaa metsäperustaisia hyvinvointimatkailutuotteita kansainvälisille markkinoille. Hankkeessa pyrittiin japanilaistyyppiseen metsäterapiaan ja metsän terveysvaikutusten todentamiseen. Hyvinvointimatkailutuotteita kehitettiin kotimaisille ryhmille ja yhdelle japanilaiselle erityisryhmälle. Hyödynnettävät kohteet olivat metsän lisäksi järvet, puhdas ilma, luonnonantimet, kulttuuri ja paikallinen kansanparannustietotaito. Kehitettävä tuotteisto koostui yksittäisistä matkailupalveluista, joista rakennettiin viikon mittainen, erityisesti ryhmämatkailijoita palveleva paketti.21 Metsän hyvinvointimatkailun antama lupaus herätti kiinnostusta niin paikallisissa yrittäjissä kuin mediassa, ja se sai aikaan myös muita kehittämisprojekteja. Moni syrjäisen maaseudun matkailuyrittäjän halusi kokeilla mahdollisuuksiaan myös metsämatkailussa.22 Kehittämistoiminnan projektiluonteisuus oli ilomantsilaisille yrittäjille tuttua ja se aiheutti jopa kyllääntymistä, mutta jos pienikin mahdollisuus onnistumisesta oli olemassa, niin mukana kannatti olla.23 Metsä hyvinvointimatkailun kohteena hanke jatkoi Ilomantsin matkailun perinnettä. Ilomantsin matkailu on alusta alkaen perustunut ortodoksiseen kulttuuriin, luontoon ja alueen asemaan Venäjän rajalla.24 Metsä hyvinvointimatkailun kohteena -hanke edusti Ilomantsissa uudentyyppistä, erikoistunutta

ja tarkoin räätälöityä matkailuideaa. Hankkeeseen osallistui 20 ilomantsilaista matkailuja hyvinvointialan yritystä. Matkailuyrityksiä varten kehitettiin erilaisia ohjelmallisia tuotepaketteja.25 Japanista tulleen testiryhmän ohella Ilomantsissa vieraili syksyllä 2015 pieni japanilainen turistiryhmä osana laajempaa PohjoisKarjalan kiertomatkaa. Japanilaiset kuljetettiin Joensuusta ensin Kolille, sieltä Bomban karjalaiskylään ja edelleen taksilla Ilomantsiin, jossa he viettivät Puustilan maisematilalla yhden yön. Ohjelmassa oli saunomista sekä illallinen ja aamiainen tukkikämpässä ennen matkan jatkumista Parppeinvaaran karjalaiskylään ja takaisin Joensuuhun.26 Varsinaisia metsämatkailusta kiinnostuneita japanilaisia turistiryhmiä ei Ilomantsiin toiveista huolimatta ole tullut. Kiinnostusta oli, mutta ongelmaksi koettiin rahoitus ja sopivien yhteistyötahojen puuttuminen. Myös kielimuuri haittasi yhteyksien rakentamista.27 Ilomantsin metsämatkailu hankkeessa mukana olleille yrityksille keskeisimmäksi anniksi jäivät koulutuksista saatu oppi ja kokemukset. Hankkeen hyödyksi voitiin kirjata, että se lisäsi yritysten verkostoitumisvalmiutta ja yhteistyötä. Se myös madalsi yrittäjien kynnystä tarjota omia tuotepakettejaan. Monet mukana olleet yrittäjät kertoivat oman metsäsuhteensa muuttuneet hankkeen aikana. Kuten Arja Kinnunen28 hankkeen loppuraportissa totesi, niin metsää ryhdyttiin katsomaan uusin silmin. Ilomantsin metsät ovat suojelualueita lukuun ottamatta tavallisia talousmetsiä, jotka eivät tavallisen matkailijan silmään poikkea muun Suomen metsistä. Samanlaista metsää tavoittaa lähempää suuria asutuskeskuksia ja parempien kulkuyhteyksien päästä. Hiljaisuus mielletään yhä itsestäänselvyytenä. Niin Ilomantsissa kuin käytännössä muualla Suomessa maaseutumatkailuyritykset sijaitsevat hiljaisessa miljöössä. Hiljaisuudesta puhuminen metsämatkailun yhteydessä herätti siksi kummastusta. Ilomantsilaiset kysyivät, kuka ostaa hiljaisuutta, kun sitä on kaikkialla.29 Miten ilomantsilainen metsä voisi erottua muista ja kuinka nimenomaan ilomantsilainen hiljai-

Vuosilusto 11

Ismo Björn

suus olisi toisia paikkakuntia hiljaisempaa?30 Hanke herätti kysymyksiä metsämatkailun mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista. Ilomantsin vahvuudeksi nostettiin rajan eksotiikka, ortodoksis-karjalainen perinne ja metsätarinat, jotka perustuivat paikkakunnan vahvaan metsäperinteeseen. Ilomantsin eduiksi laskettiin myös laajat valtion maat ja suojelualueet.

Tarinoiden tuottama elämys Metsän hyvinvointimatkailija tavoittelee myönteisiä kokemuksia ja elämyksiä. Matkailijat ovat kiinnostuneita paikallisista erityispiirteistä ja tarinoista. Tarinaperinnettä liittyy kaikkiin metsiin, ei ainoastaan kiehtoviin luonnonmuistomerkkeihin tai muihin erityskohteisiin. Jokaisesta metsästä löytyy merkkejä metsän eri käyttötavoista. Eräkulttuurista kertovat mahdolliset pyyntikuopat, tervakaudesta tervahaudat, kaskikauden käytön paljastavat kaskirauniot. Saattaapa löytyä kämpän jäänteitä, uitolle raivattua puroa ja vaikkapa äestyksen jälkiä raskaan metsäauran jäljiltä. Metsäojat ja metsäautotiet paljastavat oman aikansa hallitsevan metsän käyttötavan. Kulttuurikohteet ja niihin liittyvät tarinat luovat perustan metsälle ja elämykselle, jota matkailija kaipaa. Metsähallitus on kartoittanut valtion metsien kulttuuriarvoja myös Ilomantsissa. Valtion mailta löytyy tuhansia kulttuurikohteita. Valtion maat sijaitsevat pääosin Ilomantsin tapaan maan reuna-alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa, kaukana asutuskeskuksista. Yksityismaat sijaitsevat maan eteläosissa lähellä asutusta, joten voi olettaa, että yksityismetsissä on merkkejä ihmisten jäljiltä huomattavasti. Yksityismaiden kulttuurikohteet ovat lähes kartoittamatta. Yhtään metsäkokemusta ei sinällään voi myydä, ainoastaan mahdollisuuden kokea.31 Metsään meno on fyysistä. Luonnonkauniit maisemat tai aarniometsät saattavat herättää itsessään elämyksen, mutta tavallinen talousmetsä itsessään herättää harvoin innostusta. Metsässä ollaan ulkona konkreettisesti ja kuvainnollisesti, sillä matkailijalle vieras metsä

on historiaton ilman siihen liittyvää kulttuuriperintöä. Vasta tietoisuus metsän historiasta avaa näkemään metsässä erilaisia kerroksia. Jokainen metsä johdattaa perinteen ja historian jäljille. Tarinan kertoja välittää metsän kulttuuriperinnön kuulijoilleen. Tarina elävöittää metsän ja muuttaa metsän passiivisen katsomisen aktiiviseksi kokemukseksi, joka voi vaihtua elämykseksi, johon liittyy koettu innostus, kiihtymys tai harmonian saavuttaminen. Kokemukset ja elämykset on syytä erottaa toisistaan. Arkipäivän kokemuksia ei yleensä muistella, mutta elämyksiin palataan uudelleen. Elämykset ovat jokaisen ihmisen omia, mutta silti kulttuurisia, sidoksissa oman kulttuurin luonnonkokemuksen perintöön. Kulttuurisista eroista johtuen sama kohde voi olla eri kulttuureista tulleille kokijoilleen erilainen, vaikka kohde on täysin sama. Toinen voi kokea kohteen esimerkiksi arkisena, toinen esteettisenä.32 Vastaanotto voi olla aivan erilainen kuin oli oletettu. Suomalaista metsän menneisyyttä voi olla vaikea kuvailla toisesta kulttuuripiiristä tulevalle ihmiselle, jos tällä on täysin erilainen käsitys oman kulttuurinsa metsähistoriasta. Jokaisen kulttuurille ominainen kollektiivitraditio ohjaa tulkintaa. Aina löytyy silti jotain yhteistä. Vaikka jokainen ihminen elää omassa ajassaan, on maisemassa merkkejä, jotka kantavat sukupolvien yli. Metsän kiehtovuutta tukee läsnä olevan kuoleman tuntu, joka näkyy kaadetuissa, lahoavissa ja kuolleissa puissa. Luontoaktiivi tietää niiden kuhisevan pientä elämää. Jokin tietty aistimus saa tarinan alkuun. Ilman tarinaa metsä on toki metsä, mutta se on metsä ilman ajallisia kerrostumia, ilman muutoksia, ilman ihmistä. Tarina tekee paikoista merkityksellisiä. Metsä lakkaa olemasta pelkkä metsä, sillä siihen liittyy henkilökohtainen sidos, joka saattaa ulottua kauas menneisyyteen.33 Arjesta poikkeavat kokemukset jättävät pysyvän muistijäljen. Yhteisen metsäkokemuksen jakaminen tiivistää yhteyttä toisiin. Tarinan avulla luodaan yhtä aikaa luottamusta ja kuulijajoukosta ryhmää. Ohjatulla hyvinvointimatkalla metsään kerto-

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

ja saa metsätarinoiden avulla kuulijansa ymmärtämään laajempaa kokonaisuutta. Metsä tarjoaa hiljentymiselle ja tarinoille kehyksen. Metsää ei sinällään kuvata, mutta kerrotaan siihen liittyviä tarinoita. Tarinat saavat vuosien mittaan uusia sävyjä ja kerroksia. Tarinoista ei ole pulaa, mitä enemmän etsitään, sitä enemmän niitä paljastuu. Tämän havaitsi myös Ilkka Luoto34 selvittäessään Keski-Pohjanmaan paikkakertomuksia. Osa tarinoista perustuu todellisiin tapahtumiin, joidenkin tarinoiden todenperäisyydestä ei tiedä kukaan. Tarinan totuus on tunnetila, jonka tarina niin kertojassaan kuin kuulijassaan synnyttää. Tarinan avulla voi siirtyä ajasta ja paikasta toiseen. Paikan tarina liittää matkailijan oman kokemuksen paikkaan. Tarinoiden sitominen toimii muistin apuvälineenä. Samalla se todistaa tarinan tapahtumisen todenperäisyyttä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki metsäkohteet olisivat

välttämättä niihin yhdistettyjen asioiden tapahtumapaikkoja. Paikat voivat olla väärään tietoon perustuvia. Paikat ovat eri-ikäisiä ja muistikerrokset saattavat heittää vuosisatoja. Elämyksen saavuttamiseen riittää sopivasti virittynyt ja rauhoittunut mielentila. Hiljentyminen tarinoiden äärelle rakentaa metsän kokonaiskuvaa ja liittää kuulijan metsään ja samalla sen historiaan. Olemassaolosta tulee tarkoituksellinen ja mielekäs. Mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Mielikuvien maaseutu ja matkailun haasteet Ilomantsista ja muualta Suomesta saadut kokemukset osoittivat, että metsämatkailulla on lukuisia haasteita voitettavinaan. Puiden jaksolliseen kasvattamiseen perustuva metsätalous ei ole välttämättä aina piitannut metsän pienipiirteisyydestä tai aiempien metsänkäyt-

Matkapuhelinverkko tavoittaa kulkijan ja telemastojen valot loistavat pimeässä muutaman kymmenen kilometrin välein. Kun tietoliikenneverkko toimii, voi matkailija halutessaan välittää kokemuksensa suoraan ystävilleen vaikka toiselle puolelle maapalloa. Kuva: Ismo Björn.

Vuosilusto 11

Ismo Björn

tömuotojen jättämistä merkeistä. Metsänomistajille ja monille lähiseutujen asukkaille merkitykselliset paikat menettivät näin usein merkityksensä. Suuriin käsittelykuvioihin ja taloudelliseen tehokkuuteen pyrkinyt metsätalous on tuottanut metsään historiattomuutta ja ajattomuutta. Ilomantsin palveluverkoston tapaamisessa todettiin, että monet metsätarinat ja kertomukset eivät ole tuttuja edes paikallisten asukkaiden keskuudessa.35 Metsä on matkailulle uusi kohde ja haaste. Maaseutumatkailun perinteestä johtuen etenkin suomalaiset matkailijat yhdistävät mielessään maaseudun yhä erityisesti maatalouteen.36 Mielikuvaan kuuluvat maanviljelys, eläimet, erityisesti lehmät, ja vasta sitten metsä. Maaseutu on perinnettä. Se on paikka, jonne kaupunkilaiset voivat tulla rauhoittumaan ja virkistymään. Mielikuvien maaseudulla lehmät märehtivät pelloilla, maitoauto huristelee soratiellä mopomiehiä väistellen ja isännät arvioivat viljan kasvua korsi suupielissään. Maaseutu saa esittää mennyttä aikaa, ja mainosten maaseutukuvasto palaa maitolaitureille ja kukkamekkotyttöjen kesiin. Metsäkuvasto on korosteisen miehinen. Siihen kuuluvat uljaat tukilla koskea laskevat uittomiehet, ruututakkiset tukkijätkät sätkä suussa ja lumessa raatava hevonen ajomiehineen. Metsään kuuluisivat myös marjamatkat, metsälaitumilta huhuiltava karja ja paimentyttöjen ja -poikien alakuloinen pajupillin soitto: ”metsä kirkkoni olla saa”, mutta yleensä nämä jäävät toisarvoiseen asemaan. Metsämatkailun markkinointi ja kehittäminen joutuvat kohtaamaan maaseudun todellisuuden. Maaseudun toiminnat ja maaseudun kulttuurimaisemassa tapahtuneet muutokset ovat ilmeisessä ristiriidassa matkailumarkkinoinnin mielikuvien kanssa. Suomen maaseudun murros, perheviljelmiin perustuvan maatilatalouden hiipuminen ja maaseudun autioituminen samoin kuin metsänkäytön ja metsän käsittelyn muutos ovat viime vuosina merkinneet perinteisen maaseutumatkailun keskeisten tukipilareiden, maaseudun kulttuurimaiseman ja luonnon muodonmuokkausta. Jo pelkkä peltojen

metsittyminen sulkee kulttuurimaisemaa. Matkailun maaseutukuva ja metsä joudutaan rakentamaan uudelleen ja raivaamaan peittyneet kulttuurikerrokset umpeen kasvaneen maiseman alta. Metsän eri käyttömuodot ovat usein päällekkäisiä ja joskus toisensa poissulkevia. Talouskäytössä oleva metsä ei aina sovellu matkailu- eikä etenkään hyvinvointimatkailun käyttöön. Matkailu voi Ilomantsissa ja monin paikoin Itä- ja Pohjois-Suomessa tukeutua valtion metsien varaan. Valtion mailta kulttuurikohteet on kartoitettu ja siellä ovat myös merkittävimmät suojelualueet. Näin edellytykset hyvinvointimatkailun tuotteistamiselle ovat jo olemassa. Etelä- ja Keski-Suomen metsät ovat pääosin yksityismetsiä ja niiden matkailukäyttö on ongelmallisempaa. Metsät ovat talousmetsiä, ja niiden historialliset kerrostumat tarinoineen yleensä vain omistajaperheiden ja sukujen tai lähipiirin tiedossa. Yksityisiä metsänomistajia on yli 700 000. Suomessa kaikilla on oikeus liikkua ja lyhytaikaisesti oleskella yksityisten omistamalla alueilla. Metsämatkailun kehittämisen kannalta keskeisiä kysymyksiä ovat, onko kukaan ylipäätään valmis maksamaan hyödykkeestä, joka on periaatteessa vapaasti kaikkien ulottuvilla ja kuinka matkailua voidaan ohjata toisen omistamalle maalle. Yksityinen metsänomistaja hyötyy puiden kasvusta ja puukaupasta, mutta ei siitä, että hänen maitaan käytetään matkailuun.37 Metsien matkailukäyttö yksityismailla on kasvussa ja matkailun merkityksestä kertoo, että siihen kiinnitetään huomiota metsänkäytön ohjeistuksissa. Metsämatkailuun viitattiin epäsuorasti jo vuonna 1985 julkaistussa Metsä 2000 -ohjelmassa. Selkeästi metsämatkailun eri teemat nousivat esille 1990-luvun lopulla. Matkailu huomioitiin esimerkiksi kansallisen metsäohjelman seurantaraporteissa, metsähallituksen alue-ekologisissa suunnitelmissa, hallituksen kestävän kehityksen ohjelmassa ja maaseutupoliittisissa ohjelmissa. Metsien käyttö kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen otettiin kansalliseen metsäohjelmaan

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

vuonna 2008.38 Metsäsektorin tulevaisuuskatsauksessa muistutettiin maiseman huomioimisesta metsiä käsiteltäessä. Metsien monipuolisen käytön, matkailun ja virkistys- ja elämyspalvelujen merkitys kirjattiin myös valtioneuvoston maaseutupoliittiseen selontekoon Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi 2009. Matkailun puolella Metsät ja metsäluonto hyvinvointimatkailussa -teema esiteltiin erityiskohteena vuonna 2010, jolloin pääteema oli kansainvälisyys.39 Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion Hyvän metsänhoidon suosituksissa (2006) metsänkäsittelyn toivottiin sulautuvan maisemaan. Maisemallisesti tärkeinä kohteina mainittiin mäkien ja vaarojen laet, kalliot, jyrkänteet, harjut, rantamaisemat, pellonreunat, tienvarret, asutuksen lähimetsät ja perinne- ja kulttuuriympäristöt. Virkistys- ja ulkoilumetsien kohdalla suositus kohdistui toimenpiteiden ajankohdan valintaan ja toteutukseen. Perinneympäristöt oli suosituksessa määritelty maatalouden kautta, sillä perinneympäristöinä mainitaan niityt, hakamaat, metsälaitumet ja kaskimaat. Suosituksessa huomioitiin myös muinaisjäännösten hoito. Metsänomistaja ratkaisi, miten suositukset otettiin huomioon hänen metsässään.40 Suosituksia täsmennettiin 2014 ja niihin lisättiin metsien kulttuuriperintökohteet ja muinaismuistot.41 Ilman konkreettista henkilökohtaista hyötyä metsänomistaja tuskin on halukas esittelemään metsänsä kulttuurikohteita tai kiinnostunut tarjoamaan metsäänsä matkailun käyttöön etenkään, jos se vaatii häntä muuttamaan toimintatapojaan tai rajoittamaan metsänkäyttöä ylipäätään. Jos yksityismetsiä aiotaan saada matkailukäyttöön, on metsänomistajalle korvattava tästä koituvat haitat. Toimivaa järjestelmää, joka korvaisi hakkuiden lopettamisesta tai metsän muun talouskäytön muutoksista metsänomistajalle aiheutuvat taloudelliset menetykset, ei ole vielä löydetty. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio ja Suomen kylätoiminta ry etsivät 2000-luvun alussa käytäntöjä, joissa maiseman hyödyntäjä ja käyttäjä voisivat löytää toisensa siten, että metsänomistaja saisi korvauksen maiseman

tuottamisesta. Se tarkoitti sitä, että metsänomistaja ottaisi maiseman huomioon metsiä käsitellessään ja saisi korvauksen mahdollisesti menettämistään puunmyyntituotoista. Tapion maisemanvuokrausmalli perustui määräaikaiseen käyttöoikeuden rajoittamiseen. Käytännössä se merkitsi joko hakkuun ajankohdan siirtämistä tai hakkuumenetelmien keventämistä. Yhtenäistä korvaustasoa ei voitu määritellä, vaan korvauksen suuruuteen vaikuttivat metsänomistajan tuottovaatimus ja muut tavoitteet. Tapio suositteli korvausmalliksi uudishakkuun siirtymisestä aiheutuvaa rahallista menetystä. Korvausmalli perustui puunhintaan ja korkokantaan. Tapio painotti paikallisten metsänhoitoyhdistysten asiantuntijaroolia metsänomistajien, kyläläisten ja matkailuyrittäjien yhteistahona.42 Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto (MTK) esitti puolestaan virkistysarvokauppaa, jossa otettiin maiseman lisäksi huomioon myös muut metsän tarjoamat virkistysarvot. Metsänomistaja ja ostaja (esim. matkailuyrittäjä, matkailukeskus, kyläyhdistys) sopisivat yhdessä metsänkäyttösopimuksen voimassaoloajasta, käytöstä, maisemasta, kustannuksista, puustolle aiheutuvista riskeistä jne. Hinnoittelu olisi tapauskohtainen.43 Tapion ja MTK:n mallisopimukset herättivät kiinnostusta, mutta allekirjoitettuihin sopimuksiin saakka ei edetty. Metsien käyttö matkailuun asettaa haasteen puuntuotannolle ja vaikuttaa niin hakkuumenetelmiin kuin puiden kasvattamiseen, ja vaatii lisäksi paikallisyhteisön tukea. Paikalliset asukkaat pitäisi saada matkailutoimintaan mukaan, sillä kylä, asukkaat ja ilmapiiri ovat osa hyvinvointimatkailun matkailutuotetta. Metsän hyvinvointimatkailu on useimmiten ohjelmapalveluyrittäjyyttä, jota kohtaan esiintyy edelleen epäilyjä.44

Vuosilusto 11

Ismo Björn

Metsä(-matkailu) tekee hyvää ihmiselle ja luonnolle

Viitteet

Metsämatkailun eri ryhmiä yhdistää kokemusten ja elämysten haku. Tavallisena pidetty talousmetsä muuttuu kiinnostavaksi, jos sitä opastetaan lukemaan ja kuuntelemaan. Metsän historia elää tarinoissa, jotka avaavat myös metsän historialliset kerrokset, paikkakokemukset. Tarinat johtavat myös paikallisen kulttuurin jäljille ja perinteen ääreen. Metsänkäsittelyohjeet ja hyvän metsänkäytön suositukset pyrkivät nykyisin huomiomaan ekologian nimissä metsän pienipiirteisyyden, lähteet, purot, kosteikot ja esimerkiksi luonnonmuistomerkit. Metsiin jätetään puuryhmiä ja keloutuvia puita sekä pitkiä kantoja. Näillä pyritään säilyttämään luonnon monimuotoisuutta. Suosituksissa ehdotetaan, että monikäyttöarvot ja maisema otettaisiin huomioon tilakohtaisessa metsäsuunnitelmassa. Metsäsertifioinnin tavoitteena on edistää ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää metsätaloutta. Metsien käyttö terveys- ja hyvinvointimatkailuun voi johtaa myös metsien käsittelyn muutokseen kulttuuriarvojen kautta, mikä puolestaan saattaa tarkoittaa sekä monimuotoisuuden vaateen täyttymistä että metsän kulttuuriarvojen merkityksen kasvua. Valtion mailla kulttuuri- ja luontaistalouden kohteet eli ns. sosiokulttuuriset kohteet kartoitetaan yhdessä virkistyskäyttö- ja maisemakohteiden kanssa. Matkailun ja virkistyskäytön painopistealueille voidaan tehdä erillinen maisema- ja virkistyskäyttötarkastelu. Metsähallitus on kartoittanut kulttuurikohteita valtion metsissä. Yksityismetsien kohdalla vastaavaa kartoitustyötä ei ole toistaiseksi tehty, eivätkä esimerkiksi polut, tervahaudat, pyyntikuopat, asuinpaikat ja muut kohteet tule välttämättä merkityiksi toimenpidekartoille, jolloin ne ovat vaarassa tuhoutua. Kulttuurikohteiden säilyminen on ollut metsänomistajan aktiivisuuden varassa. Metsämatkailun tarpeet voivat osaltaan olla johtamassa kulttuuriarvojen huomioimiseen metsänkäsittelyohjeistuksissa luontoarvojen tapaan.

1 Roiko-Jokela (toim.) 2012. 2 Karjalainen et al. 2010, 8; Lüthje 2005, 55; Jenkins et al. 1998; Palminkoski 2007; Pelli & Tahtonen 2014. 3 Vesterinen (toim.) 2007. 4 Vesterinen (toim.) 2007. 5 Tuohino 2012, 28. 6 Sievänen & Neuvonen 2010, 37; Sievänen & Neuvonen 2014, 25−29. 7 Tyrväinen et al. 2014, 49−50; Korpela & Paronen 2010, 80; Tuulentie & Hakkarainen 2014; Vatanen et al. 2014. 8 Luonnon hyvinvointivaikutusten … 2013, 13−14; ks. myös Sievänen (toim.) 2010, 22. 9 Ks. Tuohino 2012, 26. 10 MEK 2009, 5. 11 Tyrväinen et al. 2014, 54. 12 Tuohino 2012, 6−7. 13 Ks. Ampuja 2008, 101; Koivunen 1998, 11−12. 14 Ilola 1994, 33. 15 Vrt. Carson 1963. Rachel Carson Äänetön kevät 1963 (alkuperäinen teos Silent spring 1962). 16 Päivinen & Leppänen 2011, 82. 17 Englund 2004, 17. 18 Raikisto 2014, 3−5; Lindholm 2012, 7−8, 12−13. 19 Raikisto 2014, 5; Lindholm 2012; Angeria et al. 2006; Dickinson & Lumsdom 2010. 20 Tuohino 2012, 7; Pouta & Sievänen 2002, 147. 21 Kinnunen 2013; Björn 2012. 22 Ks. Susiluoma et al. 2012, 15. 23 Ks. Kuivalainen 2007, 95–96. 24 Björn 2006, 602–617. 25 http://www2.uef.fi/fi/aducate/metsamatkailu 26 http://yle.fi/uutiset/japanilaiset_testaavat_ilomantsin_luonnon_voiman/6804947; MHK, The Pearls of North Karelia-matkaohjelma, Karelia Expert Matkapalvelu Oy:n sähköpostiviesti 25.11.2015. 27 MHK, Arja Kinnusen sähköpostiviestit 24.8.2015; 25.11.2015 28 Kinnunen 2013, 18−19. 29 Ks. Kangas & Sihvonen 2011, 75. 30 Ks. Susiluoma et al. 2012, 5.

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

31 Lühtje 2005, 16. 32 Hallikainen et. al. 2014, 41−42. 33 Heimo 2011, 15. 34 Luoto 2011, 6. 35 MHK, Muistiinpanot palveluverkoston tapaamisesta 15.11.2012 Ilomantsin Runonlaulajan pirtillä; Björn 2012. 36 Ks. Lühtje 2005, 46−48. 37 Naskali 2007, 90−91; Temisevä et al. 2008, 8. 38 Hytönen 2002, 185; Kansallinen metsäohjelma 2015, 2008; Sievänen (toim.) 2010, 7. 39 Ks. Karjalainen et al. 2010. 40 Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2006. 41 Äijälä et al. (toim.) 2014, 126–127. 42 Mattila (toim.) 2008, 8; Temisevä et al. 2008, 19−20; Mattila (toim.) 2008; Hytönen 2002. 43 Temisevä et al. 2008, 20. 44 Tuulentie & Hakkarainen 2011, 146.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Metsä hyvinvointimatkailun kohteena -hankeen (MHK) aineisto. Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos. Tekijän hallussa. Painetut lähteet ja kirjallisuus Ampuja, Outi 2008. Oikeus hiljaisuuteen. Pamfletti. Barrikadi-sarja n:o 2. WSOY: Helsinki Angeria, Mervi & Jokela, Sanna & Leinonen, Taija & Moilanen, Irmeli & Pöykkö, Mikko & Seppinen, Katja & Tukiainen, Kaisa & Vahteri, Elina 2006. Hiljaisuuden tuotteistaminen Lapin matkailussa. Elämysinstituuttihanke. Lapin yliopisto. http://www.uef.fi/ documents/.../Lappi/angeria (7.8.2015). Björn, Ismo 2006. Ilomantsin historia. Otava: Keuruu Björn, Ismo 2012. Puuta, heinää metsästä… ja hyvinvointia – metsähistoriaa, tarinan aineksia, näkökulmia ja vinkkejä. Karjalan tutkimuslaitos. Itä-Suomen yliopisto. http:// www2/uef.fi/documents/976466/Ismo Björn (7.8.2015). Carson, Rachel 1963. Äänetön kevät. Tammi: Helsinki.

Dickinson, Janet & Lumsdom, Les 2010. Slow Travel and Tourism. Earthscan: London– Washington DC. Englund, Peter 2004. Hiljaisuuden historia. WS Bookwell Oy: Juva. Hallikainen, Ville & Sievänen, Tuija & Tuulentie, Seija & Tyrväinen, Liisa 2014. ”Luonto kokemusten ja elämysten lähteenä.” Hyvinvointia metsästä, 36−47. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. SKS: Helsinki. Heimo, Anne 2011. ”Maisema kätkee surun ja kärsimyksen.” Kadonnutta maisemaa etsimässä, 22−43. Toim. Nina Rantala. Saaren kartanon julkaisuja 1. Maahenki Oy: Helsinki. Hytönen, Marjatta 2002. ”Matkailu ja metsätalouden sosiaalinen kestävyys.” Terra 3/2002, 185–190. Suomen maantieteellinen seura: Helsinki. Ilola, Heli Katariina 1994. Pyhiinvaellukset ja turismi. Katsaus matkailun kahteen tyyppiin. Oulun yliopisto, Pohjois-Suomen tutkimuslaitos: Oulu. Jenkins, John M. & Hall, Michael & Troughton, Michael 1998. ”The Restructuring of Rural Economies. Rural Tourism Recreation as a Government Response.” Tourism and Recreation in Rural Areas, 19–42. Red. Richard Butler & Michael Hall & John Jenkins. John Wiley & Sons: Chichester. Kangas, Jutta & Sihvonen, Minna 2011. Hiljaisuus maaseudun matkailutuotteena. Laurea ammattikorkeakoulu. https://www.thesus.fi/ handle/10024/3866 (10.8.2015). Kansallinen metsäohjelma 2015. Toteutuminen 2007–2008. Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 3/2009. http:// mmm.fi/documents/1410837/1721034/ KMOKMO_2015_toteutuminen_2007_ 2008.pdf/e5fddcf4-4cc0-4bb4-b986-7320a48e0aaf (7.12.2015). Karjalainen, Eeva & Mäkinen, Kirsi & Tyrväinen, Liisa & Silvennoinen, Harri & Store, Ron 2010. Maiseman huomioon ottaminen metsätaloudessa. Metlan työraportteja 165. http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/1010/mvp165pdf (11.8.2015).

Vuosilusto 11

Ismo Björn

Kinnunen, Arja 2013. Metsä hyvinvointimatkailun kohteena 1.6.2011−31.12.2013. Loppuraportti. Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate. Itä-Suomen yliopisto. http.// www2/uef.fi./…/Loppuraportti+metsä%20 hyvinvointimatkailun+kohteena (10.8.2015). Koivunen, Hannele 1998. Hiljainen tieto. Otava: Helsinki. Korpela, Kalevi & Paronen, Olavi 2010. Ulkoilun hyvinvointivaikutukset. Luonnon virkistyskäyttö 2010, 79–89. Toim. Tuija Sievänen & Marjo Nenonen. Metlan työraportteja 212. http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2011/map212.htm (10.8.2015). Kuivalainen, Reino 2007. ”Vuonislahti – kylämatkailua ja vuosikymmeniä.” Maaseutumatkailun puoli vuosisataa: artikkeleita kehittämisen eri näkökumista, 93−101. Toim. Nina Vesterinen. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 4/2007. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä: Helsinki. Lindholm, Jonna 2012. Slow-matkailu. Uusi asenne matkailuun. Opinnäytetyö Matkailun koulutusohjelma. Lahden ammattikorkeakoulu. Matkailun ala. Kokous-, kongressi- ja tapahtumamatkailu. http://www2. uef.fi/.../SLOW+Matkailu.../03ab624-1s54 (11.8.2015). Luonnon hyvinvointivaikutusten taloudellinen merkitys. Toukokuu 2013. Talent Vectia. http://www.sitra.fi/.../2013/luonnonhyvinvointimatkailun-taloudellinen-mer (11.8.2015). Luoto, Ilkka 2011. Genius loci – Paikkoja, kertomuksia ja kulttuuria. Kartoitusvaiheen tuloksia. Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius. http://urn.fi/ URN:ISBN:978-951-39-4338-7 (11.8.2015). Lüthtje, Monika 2005. Se mukava maaseutu siellä jossain: maaseutumatkailu kokemusten, mielikuvien ja markkinoinnin kohteena. Acta Universitatis Lapponiensis 91. Lapin yliopisto: Rovaniemi. Mattila, A. (toim.) 2008. Metsämaiseman vuokraus ja sen paikallinen osaaminen -selvitys. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio. Moniste. http://www.metsävastaa.net/maisemanvuokraus (10.6.2015).

MEK (Matkailun edistämiskeskus) 2009. Suomalaisen hyvinvointimatkailun kehittämisstrategia kansainvälisillä markkinoilla 2009– 2013. http:www.visitfinland.fi/wp-content/ uploads/2013/04/2008-Hyvinvointimatkailun kehittämisstrategia.pdf (10.8.2015). Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2006. Hyvän metsänhoidon suositukset. Julkaisusarja/Tapio 22. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Naskali, Arto 2007. Virkistysarvomarkkinat ja ekosysteemilähestymistapa. Metlan työraportteja 52. http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers2007/mvp052-09.pdf (11.8.2015). Palminkoski, Unto 2007. ”Näin se kaikki alkoi – muisteloita ja ajatuksia maaseutumatkailun kehittämistyön alkuajoilta.” Maaseutumatkailun puoli vuosisataa: artikkeleita kehittämisen eri näkökumista, 2–40. Toim. Nina Vesterinen. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 4/2007. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä: Helsinki. Pelli, Arla-Emilia & Marianna Tahtonen 2014. 20 vuotta maaseutumatkailun poluilla. Suomen maaseutumatkailuyrittäjät ry:n 20-vuotisjuhlahistoriikki. Matkailun koulutusohjelma. Tampereen ammattikorkeakoulu. http://www.theseus.fi/bitstream/ handle/10024/83177/Pelli_Arla-Emilia_Tahtonen_Marianna.pdf?sequence=1 (7.12.2015). Pouta, Eija & Sievänen, Tuija 2002. ”Eteläsuomalaiset luontomatkailijat ja luontomatkojen suuntautuminen.” Terra 3/2002, 149–156. Suomen maantieteellinen seura: Helsinki. Päivinen, Jani & Leppänen, Paula 2011. ”Helsinkiläisten hiljaiset paikat.” Yhdyskuntasuunnittelu 1/2011, 82–88. Yhdyskuntasuunnittelun seura: Helsinki. Raikisto, Heli 2014. Hiljaisuusmatkailun suhde slow- ja hyvinvointimatkailuun. Itä-Suomen yliopisto. Humanistinen osasto. Hiljaisuus ja kuuntelu matkailuosaamisen resursseina Pohjois-Karjalassa 2014. http://www2.uef. fi./.../Hiljaisuusmatkailuin+suhde+slow.../ a325bft7_6f8 (11.8.2015). Roiko-Jokela, Heikki (toim.) 2012. Ihminen ja metsä. Kohtaamisia arjen historiassa 1 −2. Metsäkustannus Oy: Helsinki.

Vuosilusto 11

Terveyttä ja hyvinvointia metsästä – Metsämatkailun monet mahdollisuudet

Sievänen, Tuija (toim.) 2010. Luontomatkailun, luonnontuotealan, virkistyskäytön ja metsäkulttuurin seurantamittarit. Metlan työraportteja 152. http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2010/mwp152.pdf (11.8.2015). Sievänen Tuija & Neuvonen, Marjo 2010. Luonnon virkistyskäyttö. Metlan työraportteja 212. http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2011(mvp212.htm (11.8.2015). Sievänen, Tuija & Neuvonen, Marjo 2014. ”Miten suomalaiset virkistäytyvät luonnossa?” Hyvinvointia metsästä, 21−35. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. SKS: Helsinki. Susiluoma, Heikki & Halonen, Jarmo & Ahlsund, Annukka 2012. Tarinoiden ja hiljaisuuden Lestijoki. Ekointernet Oy 2012. http://www. sitra.fi/.../tarinoiden_ja_hiljaisuuden_lestijoki_-_loppuraportti_01 (11.8.2015). Temiseva, Miika & Tyrväinen, Liisa & Ovaskainen, Ville 2008. Maisema- ja virkistysarvokauppa: Eri maiden kokemuksia ja lähtökohtia suomalaisen käytännön kehittämiselle. Metlan työraportteja 81. http://www.metla. fi/julkaisut/workingpapers/2008/mwp081. htm (11.8.2015). Tuohino, Anja 2012. Löytöretki hyvinvointimatkailuun – hyvinvointimatkailun nykytilakartoitus ja toimenpide-ehdotukset. Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitos. Itä-Suomen yliopisto. http://www.uef.fi/.../ LÖYTÖRETKI_ HYVINVOITIMATKAILUUN.../a677d... (10.8.2015). Tuulentie, Seija & Hakkarainen, Maria 2014. ”Matkailu pohjoisen maaseudun työnä.” Hy-

vinvointia metsästä, 141−152. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. SKS: Helsinki. Tyrväinen, Liisa & Korpela, Kalevi & Ojala, Ann 2014. ”Luonnon virkistyskäytön terveys- ja hyvinvointihyödyt.” Hyvinvointia metsästä, 48−58. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. SKS: Helsinki. Vatanen, Eero & Ovaskainen, Ville & Hyppönen, Mikko 2014. ”Luontomatkailu alue- ja paikallistaloudessa.” Hyvinvointia metsästä, 153–162. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. SKS: Helsinki. Vesterinen, Nina (toim.) 1997. ”Matkailun edistämiskeskuksen rooli maaseutumatkailun kehittämisessä.” Maaseutumatkailun puoli vuosisataa: artikkeleita kehittämisen eri näkökumista, 46–47. Toim. Nina Vesterinen. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 4/2007. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä: Helsinki. Äijälä, Olli & Koistinen, Arto & Sved, Johnny & Väisänen, Pentti (toim.) 2014. Hyvän metsänhoidon suositukset. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion julkaisuja. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Digitaaliset lähteet Metsä hyvinvointimatkailun kohteena. http:// www2.uef.fi/fi/aducate/metsamatkailu Yle uutiset 29.8.2013. Japanilaiset testaavat Ilomantsin luonnon voiman. http://yle.fi/uutiset/japanilaiset_testaavat_ilomantsin_luonnon_voiman/6804947

Vuosilusto 11

Ismo Björn

Abstract

The Health from the Forest Well-being Tourism in Finland In rural tourism, the eyes have turned from the rural landscape, from fields and lakes, into the forests. The forest offers an excellent opportunity to support wellness tourism. The recreational use of the forest has been recognized commercially and in the tourist business.The forest well-being tourism is one of the six priority areas highlighted in newly published Future Road Map for Finnish Tourism 2015–2025. In Finland’s most eastern municipality Ilomantsi, there was a pilot project based in forest well-being tourism 2011–2013. A service network was built and there were 20 representatives of local tourism companies planning a tourism program to attract Japanese tourists to seek refreshment from eastern forests and cultural tradition. The direction to use forest for tourism is evident and there is need for well-being activities, but Finnish forest and the whole rural landscape have been changed and they do not correspond to the images of tourism advertisements, which still tell about agriculture and traditional land-

scape. The forests that have been processed with the conditions of the wood production are not as such suitable for a nature tourism use. Welfare and health tourism can be directed to the so-called normal household use and timber use commercial forest, but also there must be something special. The forest wellbeing tourism as well as other forest tourism is connected by the wish of the experiences. In Ilomantsi case, the idea was that welfare tourism of the forest may utilize the cultural capital of the forest and forests stories which are based in the place experience. The history of the forest lives in the stories. They also open the historical layers of the forest. The stories can lead to the traces of the local culture and tradition. The looking like an ordinary commercial forest may hide a fascinating story in itself. Many forests have historical sites and have tourism potential, but first they must be found. A typical commercial forest will change to a mysterious forest, if it is guided to read and listen.

Vuosilusto 11

Pertti Rannikko

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

Artikkelissa tarkastelen mobiilin, jälkituotannollisen maaseudun esiinmarssia Suomen ja Venäjän Karjalan metsäkylissä. Metsätöiden loputtua ja väkiluvun romahdettua alkoivat entiset metsätyökylät kehittyä molemmilla puolilla rajaa vapaa-ajan ympäristöiksi. Suomen puolella muutos tapahtui jo 1990-luvulla, mutta Venäjän Karjalassa se on vasta alkuvaiheessa. Tämä kehitys muuttaa ratkaisevasti metsäkylien hyvinvointitehtäviä ja yhteiskunnallista asemaa. Hyvinvointi on käsitteenä hyvin moniulotteinen. Eri aikakausina ovat tutkimuksissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa nousseet esiin sen eri ulottuvuudet. Sotien jälkeisenä jälleenrakennuksen kautena korostui hyvinvoinnin aineellinen puoli, jolloin hyvinvointi rinnastettiin yleensä elintasoon (työllisyys, tulot, asumistaso, koulutus). Kun teollistumisen ja elintason nousun aiheuttamat ympäristö- ja muut ongelmat alkoivat tulla näkyviin, siirtyi mielenkiinto myös elämisen laatuun ja elämäntapaan. Hyvinvoinnin mittaamiseen kehitettiin monipuolisia sosiaaliindikaattoreita, joihin sisältyivät muun muassa ystävyyssuhteet, vapaa-ajan vietto ja vaikutusmahdollisuudet.1 Vastaavalla tavalla on monipuolistunut myös metsän ja muiden luonnonvarojen käytön hyvinvointivaikutuksia koskeva keskustelu. Työn ja toimeentulon ohella on viime vuosikymmeninä korostettu metsien merkitystä luonnonsuojelussa sekä vapaa-ajan vietossa ja virkistyksessä.2

Länsieurooppalaiset yhteiskuntatieteilijät ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet siitä, kuinka luonnonvarojen käytössä ja maaseudun kehityksessä eletään parhaillaan siirtymäkautta produktivismista postproduktivismiin.3 Maaseudun elämää ja maisemaa eivät hallitse enää työ ja tuotanto samalla tavalla kuin aikaisemmin. Produktivistisen maaseudun tehtävänä oli tuottaa mahdollisimman suuri määrä ruokaa, puuta ja muita hyödykkeitä. Postproduktivistinen (jälkituotannollinen) maaseutu ja luonto ovat yksilöllisen kulutuksen kohde ja elämysten lähde. Entistä useampi maaseudulla ja luonnossa liikkuja on vapaa-ajan asuja, matkailija tai retkeilijä. Maaseudusta ja sen luonnosta on tullut muualla asuvien virkistäytymispaikka ja vapaaajan ympäristö. Artikkelissa tarkastelen metsien hyvinvointivaikutusten siirtymistä työkeskeisyydestä vapaa-aikaan kahden metsätyön varassa eläneen esimerkkikylän avulla. Toinen niistä sijaitsee Venäjän Karjalassa, toinen Suomen puolella Pohjois-Karjalan rajaseudulla. Ne ovat tyypillisiä luonnonvarayhdyskuntia, joiden olemassaolo ja kehitys ovat perustuneet ympärillä oleviin metsiin. Tutkimuskylillä on ollut keskeinen rooli metsävarojen haltuunotossa ja metsien hyvinvointivaikutusten välittymisessä yksilötasolle. Kylien elinkaari on edennyt metsätöiden kukoistuksesta töiden nopeaan loppumiseen. Mitä tapahtui metsätyökylille, kun niiden asukkaille toimeentulon tarjonnut työ hävisi? Miten metsien uu-

Vuosilusto 11

Pertti Rannikko

denlaiset hyvinvointitehtävät ovat näkyneet kylien kehityksessä ja paikallisessa elämässä? Ovatko metsänkäytön hyvinvointivaikutukset ja kylien elinolot kehittyneet rajan eri puolilla samaan suuntaan? Sosialismin ollessa vielä voimissaan Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa, kannattivat monet yhteiskuntatieteilijät lännessä konvergenssiteorioita, joissa oletettiin sosialistisen ja kapitalistisen talousjärjestelmän kehittyessään lähenevän toisiaan. Samankaltaistumista perusteltiin muun muassa suunnittelun ja julkisen sektorin merkityksen kasvulla länsimaissa sekä markkinamekanismin hyväksikäytön lisääntymisellä sosialistisissa maissa.4 Neuvostomarxismi tuomitsi konvergenssiteoriat jyrkästi, koska se piti ”reaalisesti olemassa olevaa sosialismia” kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän vaihtoehtona.5 Neuvostoliiton ja reaalisosialismin romahdettua

nousivat tutkijoiden suosioon transitioteoriat, joissa entisten sosialistimaiden oletettiin kehittyvän läntisiä markkinatalousmaita muistuttaviksi jälkiteollisiksi yhteiskunniksi. Kehityksen suuntana ei siis enää pidetty kapitalismin ja sosialismin välimuotoa vaan länsimaista markkinataloutta.6 Neuvostoliiton ja sosialismin historiallisena tehtävänä olisi siten ollut teollistaa Venäjä.7 Tämän artikkelin tarkastelujaksona on 1900-luvun alkupuolelta nykyaikaan ulottuva ajanjakso, joten tutkimuskylien kehitystä voidaan vertailla niin sosialismin kuin sen jälkeisenäkin aikana. Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä neuvostomallisen ja länsimaisen metsätyökylän kehityksessä oli nopean teollistumisen aikakaudella? Onko Venäjän Karjalan metsäkylien kehitys muuttunut sosialismin jälkeisinä vuosina länsimaisen maaseudun kaltaiseksi?

Kaavio 1. Hattuvaaran ja Koivuselän tutkimuskylien sijainti.

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

Tutkimusaineistot ja menetelmät Edellä esiin nostettuihin kysymyksiin etsin vastausta analysoimalla ja vertailemalla toisiinsa suomalaisen ja venäläisen metsäkylän kehitystä viimeisen noin sadan vuoden aikana. Suomalainen tutkimuskylä Hattuvaara sijaitsee Pohjois-Karjalassa Lieksan rajaseudulla, venäläinen tutkimuskylä Koivuselkä rajantakaisessa Karjalassa Prääsän piirin länsiosassa (kaavio 1). Olen ollut mukana useamman vuosikymmenen ajan Hattuvaaran ja Koivuselän kyliä tutkivissa tutkimusryhmissä. Tutkimuksissa on yhdistelty haastatteluilla ja havainnoinnilla saatuja tietoja väestöä ja taloutta koskeviin määrällisiin tietoihin. Tässä monien eri tutkimushankkeiden tuloksia kokoavassa ja syntetisoivassa artikkelissa viittaan runsaasti aikaisempiin julkaisuihimme, joista löytyy yksityiskohtaisempia tietoja esittämistäni havainnoista ja johtopäätöksistä. Osana Karjalan tutkimuslaitoksen kylätutkimuksia keräsimme Hattuvaarasta ja sen ympäristökylistä vuosina 1984 ja 1985 monipuolisen kenttätyöaineiston. Kylien kehityksestä ja kyläläisten elinoloista kerättiin tietoja muun muassa kotitalouksia koskevilla lomakehaastatteluilla, kyläläisille ja muille alueella toimiville tehdyillä teemahaastatteluilla sekä arkisto- ja muita kirjallisia dokumentteja läpikäymällä.8 Vuosina 1996–1997 ja vuonna 2004 alueella tehtiin pienimuotoisemmat kenttätutkimukset sekä kartoitettiin väestörekisteritietojen perusteella alueen väestörakennetta ja kesämökkejä.9 Tätä artikkelia varten olen kesällä 2015 päivittänyt aineistoa muutamilla Hattuvaarassa tekemilläni haastatteluilla sekä Itä-Suomen maistraatista saamillani väestötiedoilla.10 Koivuselän kylästä keräsimme vuosina 1994–1995 joensuulais-petroskoilaisen tutkijaryhmän kanssa vastaavanlaisen kenttätyöaineiston kuin Hattuvaarasta aikaisemmin. Sen avulla selvitimme Koivuselän asemaa ja kyläläisten arjen muutoksia Venäjän ja Karjalan metsäsektorin murroksissa.11 Kesällä 2014 sama tutkijaryhmä palasi Koivuselän kylään päivittämään ja täydentämään kylän kehitys-

tä koskevaa aineistoa sekä selvittämään, mitä on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana.12 Koivuselän molemmissa kenttätyövaiheissa keskeisin aineisto olivat kyläläisten ja eri avainhenkilöiden vapaamuotoiset haastattelut sekä kotitalouskohtaiset lomakehaastattelut.

Vireät metsätyömies-pienviljelijäkylät Hattuvaaran13 ympäristön maanomistusolot ovat koko Suomea ajatellen poikkeukselliset, mutta Itä-Suomen rajaseudulla ja PohjoisSuomessa tyypilliset. Kylä sijaitsee keskellä laajoja, yhtenäisiä valtionmaita, minkä lisäksi alueella on myös yhtiöiden ja yksityisten omistamia maita.14 Suurimmat savotat olivat Suomessa aikoinaan juuri valtion ja yhtiöiden omistamissa metsissä, joissa puunkorjuusta vastasi palkattu metsätyövoima. Talviset tukinhakkuut ja keväiset purouitot vaativat suuria työvoimamääriä. Koska metsätyö oli kausiluontoista, harjoittivat metsätyöläisperheet yleensä myös pienimuotoista viljelyä ja karjanpitoa. Laajamittaisempi puunkorjuu alkoi Hattuvaaran ympäristön valtionmailla 1890luvulla. Savotat aloitettiin parhaiden uittoväylien varsilta, mistä niitä ulotettiin yhä etäämmälle yläjuoksulle ja siten yhä syrjäisemmille seuduille. 1920-luvulta lähtien alettiin ottaa yhä enemmän myös pienempää puuta pinotavaraksi. Sotien jälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina Metsähallitus kohdisti nopeassa tahdissa suurhakkuita laajoihin, aikaisemmin käsittelemättömiin metsäalueisiin. Tieverkoston rakentamisen myötä myös sellaiset metsäalueet, joiden läheisyydessä ei virrannut uittokelpoisia puroja tai jokia, voitiin ottaa hakkuiden piiriin. Tämä intensiivinen vaihe jatkui Lieksan valtionmetsissä 1950-luvun loppuun saakka.15 Noina vuosina Hattuvaaran ympäristössä työskenteli joka talvi Metsähallituksen savotoilla sadoittain miehiä ja hevosia. Asutustoiminnan ja suurhakkuiden ansiosta metsätyömies-pienviljelijöiden ammattikunta laajeni alueen kylissä. Metsätyön ja pientilan väli-

Vuosilusto 11

Pertti Rannikko

Kaavio 2. Hattuvaaran tutkimusalueeseen kuuluvien maarekisterikylien väkiluvun kehitys vuosina 1920–2013. Lähteenä Pielisjärven ja Lieksan henkikirjat sekä vuosien 2002 ja 2013 osalta Itä-Suomen maistraatista saadut väestörekisterikeskuksen tiedot.

nen kytkentä oli tärkein syy siihen, että uusia tiloja voitiin perustaa ja entiset saattoivat pienuudestaan huolimatta säilyä. 1950-luku olikin Hattuvaaran tapaisilla syrjäseuduilla vilkasta aikaa, mikä näkyy myös väestömäärässä (kaavio 2). Väkeä tutkimusalueella oli enimmillään 1950-luvun puolivälissä, jolloin asukkaita oli yli 1 500. Alueella oli tuolloin useita kyläyhteisöjä, joissa kussakin oli oma paikallinen sosiaalinen järjestelmänsä kouluineen, kauppoineen, seuroineen ja yhdistyksineen. Parhaimmillaan alueella toimi muun muassa neljä kansakoulua, neljä urheiluseuraa ja useita puolueiden paikallisyhdistyksiä.16 Metsäsektorista tuli keskeinen sotien jälkeisen vaurauden ja hyvinvoinnin luoja, joka toi työtä ja toimeentuloa hattuvaaralaisten ohella monelle ammattiryhmälle ja paikkakunnalle ympäri Suomea.

Väkeään menettävä metsurikylä Puunkorjuu säilyi Suomessa pitkään työvaltaisena. Kansainvälisen kilpailun kiristyessä myös Suomessa Metsähallituksen ja metsäyhtiöiden mielenkiinto puunkorjuun tehostamiseen lisääntyi 1950-luvulla, mutta erityisesti 1960-luvulla. Metsätyöt koneellistettiin nopeasti ja dramaattisesti, runsaassa kymmenessä

vuodessa. Moottorisaha ja traktori korvasivat ihmis- ja hevostyövoimaa. Uuden tekniikan osaksi kytkettiin uudenlaisia metsätaloudellisia innovaatioita. Niiden tulo Hattuvaaran ympäristön metsiin ajoittuu erityisesti 1960luvun jälkipuoliskolle, jolloin otettiin käyttöön ”ensimmäistä kertaa” monia uutuuksia, kuten vesakoiden lentotorjunta, metsälannoitus ja metsäauraus. Laajakantoisin innovaatio oli kuitenkin hakkuumiesten palkkaaminen vakituiseen työsuhteeseen. Uusien metsätyökoneiden taloudellinen käyttö edellytti ympärivuotista työskentelyä, joten kausityötä tekevät metsätyömies-pienviljelijät korvattiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa päätoimisilla metsureilla. Pienviljelyn ja metsätyön yhteyden katkeaminen vei lukuisilta pientiloilta toimintaedellytykset ja aloitti kylien autioitumiskierteen.17 Hattuvaaran alueella muutoksen rajuutta lisäsi se, että metsätyön koneellistamisen kanssa samoihin vuosiin ajoittui myös valtionmetsien hakkuumäärien puolittuminen sotien jälkeisten suurhakkuiden jälkeen.18 Metsätaloudessa ja metsätyössä tapahtuneet muutokset olivat niin rajuja, että ihmiset ja kyläyhteisöt eivät pystyneet niihin ongelmitta sopeutumaan. Jatkuvasti pienenevän väestömäärän varaan ei voitu enää organisoida pal-

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

veluja ja toimintoja. Paikallinen sosiaalinen järjestelmä ei enää toiminut, mikä kiihdytti edelleen autioitumiskierrettä. Vuosien 1960 ja 1985 välillä Hattuvaaran alueen väkiluku laski 1500:sta alle 400:aan (kaavio 2). Aivan kaikki metsätöiden varassa olleet kylät eivät kuitenkaan tuolloin autioituneet. Muutama laajojen valtionmetsien keskellä sijaitseva kylä kehittyi uudenlaisen, vakinaisen metsurikunnan asuinpaikaksi. Hattuvaaran alueella tällaiseksi moderniksi metsurikyläksi kehittyi kyläkeskus Viisikko. Sen väkiluvun supistuminen kääntyi kasvuksi, kun Metsähallitus rakennutti sinne vuosina 1974–1976 kaksi rivitaloa metsureilleen. Uusi puunkorjuuteknologia edellytti toisentyyppistä asutusrakennetta kuin mies- ja hevosvoiman aikana, jolloin oli taloudellista hajottaa työntekijät asumaan ympäri metsiä pientiloille. Nyt tuli edullisemmaksi keskittää metsätyömiehet asumaan pieniin kyläkeskuksiin, joista heidät oli helppo aamuisin yhteiskuljetuksella siirtää leimikolle ja illalla taas takaisin. Kun Lieksan kaupunki rakennutti Viisikkoon vuonna 1982 kaksi rivitaloa, keskittyivät kaikki alueen palvelut ja yhä suurempi osa asukkaista sinne.19

Vapaa-ajan ympäristö Kyläkeskuksen kukoistus ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Sen kohtaloksi koitui metsätyön koneistamisen seuraava aalto. Lieksan metsiinkin oli ilmestynyt monitoimikoneita, mutta niiden käyttö levisi aluksi hitaasti. 1980-luvun puolivälissä tapahtui kuitenkin käänne, ja monitoimikoneet alkoivat yleistyä nopeasti. Ensin yhtiöt ulkoistivat puunkorjuun ja puunkuljetuksen omalta henkilökunnaltaan ulkopuolisille urakoitsijoille, ja muutaman vuoden päästä näin teki myös valtionmetsistä vastaava Metsähallitus.20 Hattuvaaran ympäristön valtionmetsissä työskentelevien ja alueella asuvien metsurien määrä laski vuosien 1984 ja 2004 välillä 30:stä viiteen;21 vuonna 2015 heitä oli enää kolme.22 Jäljelle jääneet muutamat metsurit tekevät pääasiassa metsänhoitotöitä, puita he kaatavat vuosittain

enintään 2–3 kuukautta. Alueen puut ovat vuosituhannen vaihteesta lähtien kaataneet muualta tulevat monitoimikoneet. Puunkorjuun ohella Metsähallitus on parin viime vuoden aikana siirtänyt myös istutus- ja taimikonhoitotöitä ulkopuolisille urakoitsijoille. Niiden kilpailuttamisen myötä Lieksan valtionmetsiin on tullut virolaisia yrityksiä ja metsätyöntekijöitä.23 Metsätöiden loppuminen paikallisilta näkyy Hattuvaaran alueen väen vähenemisen jatkumisena (kaavio 2). Kun metsätyön koneellistamisen ensimmäinen aalto autioitti 1960- ja 1970-luvuilla Hattuvaaran alueen sivukylät, kypsytti toinen aalto kyläkeskuksen. Kun väki väheni, hävisivät sieltä myös kaikki palvelut, viimeisinä vuonna 2003 koulu ja 2006 kauppa. Kaupungin rivitalot on suljettu ja Metsähallituksen rivitalot myyty yksityisille. Työssä käyvät hattuvaaralaiset työskentelevät runsaan 30 kilometrin päässä Lieksan keskustassa pääasiassa palvelualoilla.24 Samaan aikaan kun metsätalouden tarjoamien työpaikkojen merkitys Lieksan valtionmetsissä romahti, kasvoi luonnonsuojelun ja virkistyksen merkitys metsien käyttömuotona. Hattuvaaran alueen eteläosaan perustettiin vuonna 1982 Patvinsuon kansallispuisto ja pohjoispuolelle vuonna 1987 Ruunaan koskien ympärille retkeilyalue. Suojelualueiden perustaminen nostatti vastustusta ja konflikteja paikallisen väestön keskuudessa, sillä niiden pelättiin supistavan metsätaloutta ja aiheuttavan työttömyyttä. Suojelualueiden rooli matkailukohteina ja virkistysalueina on kuitenkin vähentänyt Lieksassa suojeluvastaisuutta.25 Metsien ja luonnon virkistyskäytön laajeneminen on Hattuvaaran ympäristössä tapahtunut paljolti valtion metsistä vastaavan Metsähallituksen ohjauksessa. Se on huolehtinut retkeily- ja suojelualueiden reitistöjen ja muun palveluvarustuksen ylläpidosta. Alueella tarjoaa majoituspalveluja tällä hetkellä kolme paikallista matkailuyrittäjää. Vilkkain sesonki on syksyisin metsästysaikaan, jolloin Hattuvaaran ympäristön valtionmailla käy runsaasti metsästäjiä myös Etelä-Suomesta.26

Vuosilusto 11

Pertti Rannikko

Metsästystä nopeammin on viime vuosikymmeninä kasvanut toinen virkistysmuoto, kesämökkeily. Autioiksi jääneillä kotitiloillaan lomailevien perikuntien tilalle suurimmaksi loma-asukasryhmäksi ovat kasvaneet tulokkaat, jotka ovat rakennuttaneet uusia loma-asuntoja pienten järvien rannoille. Näiden uusien mökkien ansiosta vapaa-ajan asuntojen määrä on kasvanut alueella nopeasti: vuonna 1985 niitä oli 42, vuonna 1995 luku oli jo 141 ja kymmenen vuotta myöhemmin 148. Puolet kesäasuntojen omistajista asuu Pohjois-Karjalan ulkopuolella, etupäässä pääkaupunkiseudulla. Hattuvaaran alueella onkin huomattavasti enemmän kesämökkejä kuin ympäri vuoden asuttuja taloja.27

Kolhoosikylät uitto- ja metsätyökyliksi Venäjän Karjalassa sijaitsevasta Koivuselän28 kylästä on suunnilleen yhtä pitkä matka Karjalan tasavallan pääkaupunkiin Petroskoihin kuin Suomen rajalle (kaavio 1). Neuvostoliiton syntyessä ja vielä 30 vuotta sen jälkeenkin nykyisen kylän paikalla oli vain synkkää, asumatonta metsää. Parin kilometrin päässä, pienen Koivujärven toisella puolella, sijaitsi vanha karjalaiskylä, joka tunnettiin nimellä Koivuselkä. Siellä asuvat 130 ihmistä olivat kaikki karjalaisia. Samankokoisia pieniä kar-

jalaiskyliä oli kymmenen kilometrin säteellä kolme, Pultšoila, Kormelisto ja Ruokokoski, sekä lisäksi vielä muutama vähäväkisempi kylä. Kyliin oli perustettu 1930-luvun alussa omat kolhoosit, joilla oli peltotöiden ja karjanhoidon lisäksi tehtäviä myös puunkorjuussa ja puunkuljetuksessa. Talvella kolhoosin väki osallistui hakkuisiin ja keväällä sekä kesällä Vitelejoen uittoihin, joilla talvella kaadetut puut kuljetettiin Laatokalle. Vieljärvestä alkava Vitelejoki oli ollut uittoreittinä jo 1800-luvun puolella.29 Sotien jälkeen Vitelejoen varrella olevien kylien kehitys kytkeytyi entistä kiinteämmin osaksi Neuvostoliiton ja Karjalan metsäsektorin alueellista työnjakoa. Karjalan tehtäväksi oli määritelty metsäteollisuustuotteiden tuotanto ja laajojen maaseutualueiden ainoaksi tehtäväksi tuli tuottaa puuraaka-ainetta kasvavan tuotannon tarpeisiin. Suuret puunkorjuusavotat ja uittotyömaat vaativat runsaasti uutta työvoimaa, jota tuotiin myös muualta Neuvostoliitosta.30 Koivuselän ympäristöön työvoimaa tuotiin erityisesti Valko-Venäjältä. Uuden työvoiman asuminen järjestettiin niin, että alueelle rakennettiin 1940-luvun loppuvuosina kokonaan uusi kylä. Muutamassa vuodessa uudessa Koivuselässä asui jo yli tuhat asukasta, paljon enemmän kuin vanhoissa karjalaiskylissä yhteensä (kaavio 3).

Kaavio 3. Koivuselän tutkimusalueeseen kuuluvien kylien väkiluvun kehitys vuosina 1926–2010. Lähteenä Karjalan tasavallan valtionarkiston suljettujen paikkojen luettelot sekä vuosien 1989, 2002 ja 2010 väestölaskennat.

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

Työvoimasta oli kova pula, joten metsätöihin palkattiin myös naisia, minkä vuoksi kyliin perustettiin koulujen ohella myös lastentarhoja. Metsä- ja uittotyöntekijöiden saamiseksi maatalouskolhoosit lopetettiin Karjalassa 1950-luvun lopulla kokonaan. Osa pelloista ja karjasta luovutettiin metsätyökeskusten huoltotiloille, jotka tuottivat ruokaa metsä- ja uittotyöntekijöiden perheille.31 Vaikka vanhoista karjalaiskylistä muutti jo jonkin verran väkeä asumaan uuteen metsätyökylään, näytti uittoväylien varrella sijaitsevien kylien tulevaisuus 1950-luvulla vielä hyvältä. Kun kolhoosit lopetettiin, saivat ihmiset ilman rajoituksia mennä metsätöihin, joista maksettiin selvästi parempaa palkkaa kuin maataloustöistä. Kolhoosit olivat pystyneet säilyttämään työvoimansa vain työvoiman liikkuvuutta rajoittavien säädösten avulla. 1950-luvun lopun toiveikkaassa ilmapiirissä rakensivat monet perheet uuden talon ja lapsiakin syntyi runsaasti. Kussakin kylässä oli koulu, kauppa ja klubi; kommunistisella puolueella, nuorisojärjestöllä ja pioneereilla oli toimintaa.32

Neuvostomallisen metsätyökylän lyhyt kukoistuskausi Puunkuljetus siirtyi kuitenkin asteittain maanteille ja rautateille. Uitto Vitelejoella lopetettiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa kokonaan, joten uittokylien pitäminen asuttuna ei ollut metsätyökeskukselle enää tarpeellista. Kormeliston, Ruokokosken ja Pultšoilan kaupat ja koulut suljettiin, joten ihmisille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa asumaan uuteen Koivuselkään. Vanhoihin kyliin jääneistä taloista suuri osa purettiin ja siirrettiin muualle. Jäljelle jääneitä taloja käytettiin vielä pitkään tukikohtina kalastus- ja heinäntekomatkoilla.33 1970-luvun loppuun mennessä alueen asutus ja palvelut olivat kokonaisuudessaan keskittyneet Koivuselän metsätyökylään tai siitä kahden kilometrin päässä sijaitsevaan vanhaan Koivuselkään (kaavio 3). Asutus

uudessa kylässä oli hyvin tiivistä, sillä lähes kaikki asunnot sijaitsivat alle puolen neliökilometrin kokoisella alueella. Koivuselkä oli tyypillinen neuvostomallinen metsätyökylä, jossa puunkorjuuorganisaatiolla oli keskeinen asema asuntojen ja palvelujen ylläpitämisessä.34 Koivuselän kukoistuskausi oli hyvin lyhyt. Länsi-Karjalan radan valmistuminen 1960luvun alussa siirsi puunkorjuun painopisteen uittoreittien varrelta lähellä rataa sijaitseviin metsiin.35 Karjalan keski- ja pohjoisosiin rakennettiin vielä 1960-luvulla suuria metsätyöasutuksia, jonne siirtyi väkeä myös eteläosien hiipuvista metsätyökylistä. Kun työikäiset asukkaat muuttivat perheineen muualle, oli Koivuselkä 1980-luvun alkuun mennessä muuttunut tyypilliseksi supistuvan tuotannon ja työvoiman yhdyskunnaksi, jossa iäkkäiden asukkaiden osuus kasvoi.36 Koivuselän ennätysvuosien runsaasta tuhannesta asukkaasta oli Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin jäljellä enää nelisen sataa (kaavio 3). Metsätöiden määrä alkoi vähentyä koko Karjalassa jo ennen sosialistisen järjestelmän romahtamista. Kun sodan jälkeisten massiivisten hakkuiden seurauksiin alettiin kiinnittää huomiota, pienennettiin hakkuumääriä huomattavasti 1970-luvulta alkaen.37 Neuvostojärjestelmän romahtamisen jälkeen Venäjällä siirryttiin sosialismista markkinatalouteen ja Karjalan metsäsektori puunkorjuusta jalostukseen organisoitui uudelleen. Valtionomistus hajotettiin paikkakuntakohtaisiksi itsenäisiksi tehtaiksi ja hakkuuyrityksiksi, joista monet osoittautuivat pian kannattamattomiksi ja ajautuivat konkurssiin.38 Keskeinen osa metsätalouden uudistamista oli siirtyminen kohti skandinaavista puunkorjuutapaa. Neuvostometsätaloudessa junaratojen varsille perustetut alavarastot olivat puunkuljetuksen solmukohtia, jonne kuorma-autot kuljettivat metsureiden kaatamat kokopitkät rungot katkottaviksi ja junalla tuotantolaitoksiin kuljetettaviksi. Skandinaavisessa teknologiassa puut sen sijaan kaadetaan ja pätkitään monitoimikoneilla ja kuljetetaan kuorma-autoilla metsästä suoraan tehtaille.

Vuosilusto 11

Pertti Rannikko

Viimeisin vaihe ”skandinavisoinnissa” on, että puunkorjuuyhtiö luopuu kokonaan omasta puunkorjuusta ja siirtää sen ulkopuolisten urakoitsijoiden tehtäväksi.39 Koivuselän metsätyöyksikkö (lesopunkt) kuului Suoju-Viitanan metsätyökeskukseen, joka muuttui vuonna 1992 yksityiseksi Šujales-nimiseksi osakeyhtiöksi. Vuonna 1995 yhtiön Koivuselän lesopunktista tuli pelkkä työnjohtoalue. Seurauksena oli hakkuiden ja työntekijöiden määrän nopea väheneminen ja viimein supistetun yksikön sulkeminen vuonna 2005. Koivuselässä vakituisesti asuvia työskenteli viimeksi metsätöissä vuonna 2010, silloinkin enää metsänistutuksissa.40

Datšakylä Viimeisen kymmenen vuoden aikana metsätöitä Koivuselän ympäristön metsissä ovat tehneet muut kuin kylässä vakituisesti asuvat. Pysyvimmin hakkuita on tehnyt ulkopuolinen urakointiyritys, jonka työvoima on Ukrainasta. Metsätöiden loppumisen jälkeen Koivuselän väen väheneminen kiihtyi (kaavio 3) ja kylän arki irtaantui palkkatyöstä lähes täysin. Metsätyökeskuksen yksityistäminen oli johtanut jo 1990-luvun alussa sen vastuulla olleiden palvelujen lakkauttamiseen ja nyt lopetettiin lähes kaikki julkisen hallinnon vastuulla olleet palvelut, esimerkiksi vuonna 2004 koulu. Koivuselkäläisten asiointi 50 kilometrin päässä kyläkeskuksessa Vieljärvellä on hankalaa, sillä sinne ei ole kylästä julkista liikennettä ja enemmistöllä kylän kotitalouksista ei ole autoa.41 Kylä on kuitenkin helposti ulkopuolisten omalla autolla liikkuvien saavutettavissa, sillä Petroskoin ja Sortavalan välinen päätie on erinomaisessa kunnossa ja hiekkatieosuus siltä on vain 13 km pitkä. Petroskoihin on matkaa 150 km. Koivuselkä onkin kehittymässä muualla asuvien kesäkyläksi. Koivuselässä toimiva kylähallinnon virkailija laski kesällä 2014, että kylässä on 27 ympärivuotisessa käytössä olevaa asuntoa ja 24 kesäasuntoa.42 Koivuselän ympäristössä ei ole Suomessa tut-

100

tuja järven rannalla erillään olevia kesämökkejä, sillä datšat sijaitsevat ympärivuotisten asumusten seassa. Yksi syy erillään olevien mökkien puuttumiseen on sivuteiden vähäisyys tai heikko kunto, toinen syy on mökkeihin kohdistuvan tihutyön pelko. Osa kesäasukkaista on suurimman osan elämästään kylässä asuneita vanhuksia, jotka asuvat nykyään talvet kaupungissa. Osa käyttää suvulta tyhjäksi jäänyttä asuntoa datšana. Aivan viime vuosina ovat myös ulkopuoliset ostaneet tyhjiksi jääneitä asuntoja datšoiksi. Koivuselkään on rakennettu myös muutama kokonaan uusi loma-asunto. Vanhan asunnon ostajat ovat yleensä tehneet asuntoonsa perusteellisen remontin ja usein rakentaneet sen ympärille korkean aidan. Muualta tulleet kesäasukkaat ovat Koivuselässä hyvin tuore ilmiö.43 Lähempänä suuria kaupunkeja sijaitsevissa kylissä tällainen maaseudun ”uudelleen asuttaminen” oli tuttua jo Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä ja kehitys on vain voimistunut sosialismin jälkeisenä aikana.44 Yksi ilmeinen tulevaisuuden näköala onkin, että Koivuselästä tulee petroskoilaisten kesämökkikylä. Varsinaisia retkeilijöitä ja matkailijoita ei Koivuselän ympäristössä vielä juurikaan liiku. Luonto- ja maaseutumatkailu ovat Venäjän Karjalassa olleet viime vuosina kasvussa, joten ilmiö saattaa tulevaisuudessa pienimuotoisena koskettaa myös Koivuselkää. Kylähallinnon sijaintipaikassa Vieljärvellä ja sen lähiympäristössä on jo matkailijoita houkuttelevia kohteita, kuten Kinnermäen museokylä ja Karjalan Kielen Kodi.

Modernisoitumista työpaikka- ja väestökadon varjossa Väestön toimeentulon perustuminen samaan luonnonvaraan on osaltaan johtanut siihen, että yhteiskuntajärjestelmien suurista eroista huolimatta tutkimuskyliemme kehitys on ollut yllättävän samankaltaista. Vaikka muutokset ovat tapahtuneet hieman eritahtisesti, ovat ne kuitenkin samansuuntaisia (yhteen-

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

vetona ks. kaavio 4). Tutkimuskylien 1950luvun kukoistus perustui metsäteollisuuden laajenemiseen sotien jälkeisessä nopeassa teollistumisvaiheessa. Puuraaka-aineen tarpeen kasvaessa tuli maataloudesta syrjäisissä metsäkylissä toissijainen elinkeino ja metsätyö alkoi irtautua maataloudesta omaksi ammatikseen. Venäjän Karjalassa siirryttiin päätoimiseen metsätyöhön aikaisemmin kuin Suomen puolella. Siellä lisääntyvä metsätyövoima keskitettiin tiiviisti asuttuihin metsätyökyliin, joita Suomenkin puolella samaan aikaan suunniteltiin.45 Täällä päätoimisia metsureita ja metsurikyliä koskeva suunnitelma toteutui vasta 1970-luvulla, mutta hanke jäi lyhytikäiseksi metsureiden ammattikunnan alkaessa monitoimikoneiden yleistymisen myötä hävitä.

Vielä 1960-luvulla metsätalous oli Neuvosto-Karjalassa dynaamista. Puunkorjuu eteni uusille alueille vasta rakennetun LänsiKarjalan radan läheisyyteen, jonne rakennettiin uusia metsätyöasutuksia. Koivuselän kylän vilkkaimman vaiheen ajoittuminen 1950-luvulle liittyi Neuvosto-Karjalan sotien jälkeisten suurhakkuiden alkuvaiheeseen, jonka jälkeen suuri osa alueen metsätyövoimasta siirtyi uusiin metsätyökyliin. Suomen puolella valtionmaiden suurhakkuut olivat 1960-luvulle tultaessa jo ohi ja Hattuvaaran tapaisten metsätyökylien asukasluku alkoi laskea jyrkästi. Suomessa metsätyövoiman tarvetta vähensi myös töiden koneistaminen ja sen vaatimien uusien työn organisointitapojen omaksuminen. Täällä oltiin uuden teknologian käyttöönotossa 1960-luvun loppupuo-

Hattuvaara

Koivuselkä

• Pohjois-Karjalassa Lieksan kaupungissa, jonka keskustaan kylästä matkaa 30 km • asukkaita 150, enimmillään 1 525 (v.1955) • 1950-luvulla alueella useita kyläyhteisöjä palveluineen ja yhdistyksineen; 1970-luvulla palvelut keskittyivät yhteen kylään; enää ei ole paikallisia palveluja, mutta yhdistyksiä on • asutus hajallaan laajalla alueella; kesäasunnot vesistöjen rannoilla erillään • valtionmetsien sotien jälkeisten suurhakkuiden jälkeen Suomen puunkorjuun painopiste siirtyi 1960-luvulla entistä selvemmin yksityismetsiin • metsätöitä tekivät 1950-luvulla osa-aikaiset metsätyömies-pienviljelijät, 1970-luvulla päätoimiset metsurit, 1990-luvulla ja 2010luvulla muualta tulevat monitoimikoneet • kesämökkejä ainakin 150, lisäksi vuokramökkejä; runsaasti ulkopuolisia metsästäjiä ja retkeilijöitä; vapaa-ajan ja virkistyksen rooli keskeiseksi 1990-luvulla

• Prääsän piirin Vieljärven kylähallintoalueella, jonka keskustaan kylästä matkaa 50 km • asukkaita 100, enimmillään 1 538 (v.1955) • 1950-luvulla alueella neljä kyläyhteisöä palveluineen; 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa väki ja palvelut keskitettiin yhteen kylään; enää jäljellä kauppa ja vähäisiä liikkuvia palveluja • tiivis asutus keskittynyt yhteen kylään, jonka asutuksen seassa ovat myös kesäasunnot • Karjalan eteläosien sotien jälkeisten suurhakkuiden jälkeen hakkuiden painopiste siirtyi 1960-luvun alussa pohjoisemmaksi • metsätöitä tekivät 1950-luvulla metsä- ja uittotyöntekijät, 1970- ja 1990-luvulla paikalliset metsurit, 2010-luvulla muualta tulevat metsurit ja monitoimikoneet • kesämökkejä alle 30; ei ulkopuolisia matkailijoita tai retkeilijöitä; kaupunkilaisten kesämökkien omistus hyvin tuore ilmiö, joten vapaa-ajan kylä vasta syntyvaiheessa

Kaavio 4. Yhteenveto tutkimuskylien kehityksestä.

Vuosilusto 11

101

Pertti Rannikko

lelta lähtien selvästi edellä Neuvosto-Karjalaa. Ratkaisevin käänne tapahtui 1980-luvulla, kun metsäyhtiöt ja Metsähallitus alkoivat siirtää puunkorjuuta omalta henkilökunnalta ulkopuolisten yrittäjien hoidettavaksi. Dynaamisuuden hiipuminen Neuvostoliiton taloudesta näkyi Karjalan metsätyömailla 1970- ja 1980-luvuilla työn organisointitapojen jäämisenä jälkeen Pohjoismaiden kehityksestä. Neuvostomallisella massiivisella ja työvoimavaltaisella metsätaloudella oli onnistuttu teollistamaan Karjala nopeasti, mutta myöhäisteollisena aikana malli ei näyttänyt enää tehokkaalta. Kun Suomessa väki väheni metsätyövaltaisilla alueilla nopeimmin 1960ja 1970-luvuilla,46 oli väen väheneminen rajan takana vielä vähäistä. Maa- ja metsätalouden rakennemuutos tapahtui Venäjän Karjalassa vasta 20–30 vuotta myöhemmin, markkinatalouteen siirtymisen jälkeen.47 Maaseudun väestökato alkoi kiihtyä siellä 1990-luvulla, mutta suurimmillaan se oli vasta tämän vuosituhannen puolella.48 Markkina- ja kilpailutalouteen siirtymisen jälkeen Karjalan metsätyökylien kehitys on edennyt kohti länsimaista, jälkituotannollisen maaseudun kehityspolkua. Skandinaaviseen puunkorjuun malliin siirryttäessä loppuivat metsätyökylien asukkailta työt. Hattuvaaran tapaan myös Koivuselän ympäristömetsissä puunkorjuusta ja -kuljetuksesta huolehtii nykyään ulkopuolisten urakoitsijoiden liikkuva työvoima. Kun metsätalouden murros ajoittui markkinatalouteen siirtymisen kanssa samaan aikaan, olivat seuraukset Venäjän metsätyökylissä vielä dramaattisempia kuin Suomen puolella. Yksityistetyt yritykset eivät enää kantaneet huolta kylien palveluista ja sosiaalisista tarpeista, joten kyläläiset jäivät paljolti oman onnensa varaan. Koivuselän ja Hattuvaaran tapaisten entisten metsätyökylien viimeaikaiseen kehitykseen kuuluu kuitenkin muutakin kuin työpaikkojen ja palveluiden menettäminen sekä väkiluvun romahtaminen. Mobiilin, jälkituotannollisen maaseudun esiinmarssi on

102

modernisoinut metsäkylien vuorovaikutusverkostoja ja hyvinvointitehtäviä molemmilla puolilla rajaa. Markkinatalouteen siirtyminen on luonut Venäjän maaseudulle vapaa-ajan asuntojen markkinat, minkä seurauksena ulkopuoliset ovat viime aikoina hankkineet entisistä metsätyökylistä kesäasuntoja. Kuten Länsi-Euroopassakin,49 houkuttelevat myös siellä erityisesti vesistöjen lähellä ja sopivan etäisyyden päässä olevat paikat kesäasunnon ostajia. Siten Petroskoista suhteellisen helposti saavutettavissa olevasta Koivuselästä on kehittymässä kaupunkilaisten kesäkylä. Kehitys on kuitenkin vasta alkutekijöissään verrattuna Hattuvaaraan, joka lähialueineen on ollut tärkeä vapaa-ajan ympäristö jo 1990-luvulta lähtien. Hattuvaaran ja Koivuselän tapaisilla metsätyökylillä oli keskeinen rooli omien kansakuntiensa teollistamisessa. Suomen ja Venäjän Karjalan metsätyökylät pystyivät tarjoamaan raaka-ainetta kasvavalle teollisuudelle sekä työtä ja hyvinvointia suurelle ihmisjoukolle. Edelleenkin nämä metsät ovat teollisuuden raaka-ainekäytössä, mutta niiden välittömät hyvinvointivaikutukset tulevat nykyään useimmille kansalaisille vapaa-ajan ja virkistyksen kautta. Siirtymät metsien käyttötavasta toiseen eivät ole tapahtuneet suoraviivaisesti, sillä kehityksessä on ollut erilaisia syklejä ja ristiriitoja. Niinpä jälkiteollinen kehitys on saanut viime aikoina monin paikoin Itä- ja PohjoisSuomea yllättäen rinnalleen uustuotannollisuuden. Uusia kaivoksia on perustettu ja metsistä ollaan ottamassa entistä enemmän raaka-ainetta energiantuotantoon. Luonnonvarojen hyödyntäminen ei kuitenkaan tapahdu enää paikallisyhteisöissä, vaan kauempaa tulevien työntekijöiden tekemänä. Mobiili työ ja työskentely monessa eri paikassa ovat tuoneet syrjäseuduille vapaa-ajan viettäjien lisäksi myös liikkuvaa kausityövoimaa. Entistä tärkeämmäksi onkin tullut metsiin ja luontoon liittyvien erilaisten toimintojen ja intressien yhteensovittaminen.

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

Viitteet 1 Allardt 1976. 2 Esim. Tyrväinen et al. (toim.) 2014. 3 Halfacree 1997; Ilbery & Bowler 1998; Mather 2001; Rannikko 2008. 4 Kivikari 1980. 5 Mäki-Kulmala 2003, 12–14. 6 Lagerspetz 1998. 7 Bell 1974, 371–378; Soramäki 2003, 42–43. 8 Tarkemmin ks. Rannikko 1987, 13–15. 9 Raitio & Rannikko 2006, 275–276; Rannikko 2007. 10 Heinäkuussa 2015 haastattelin kahden päivän kenttätyöjakson aikana muun muassa viittä Hattuvaaran kyläyhdistyksen hallituksen jäsentä (ryhmähaastattelu), kahta matkailuyrittäjää ja yhtä Metsähallituksen pitkäaikaista metsuria. 11 Oksa (toim.) 1998. 12 Rannikko et al. 2015; Varis (toim.) 2015. 13 Tässä artikkelissa Hattuvaaraksi kutsutaan aluetta, johon sisältyvät Hattuvaaran, Sikovaaran, Siikavaaran, Kitsinvaaran, Louhivaaran ja Kontiovaaran maarekisterikylät (tutkimusalue kartalla rajattuna ks. Rannikko 1987, 10). Alue vastaa Lieksan kaupungin 1980-luvun aluejaoissa suunnilleen Hattuvaaran talouskylää sekä Hattuvaaran kyläyhdistyksen nykyistä toiminta-aluetta (Kylä nousee tuhkasta 2003). 14 Alueen maanomistuskartta ks. Rannikko 1987, 11. 15 Rannikko 1987, 24, 29–43. 16 Rannikko 1987, 44–52; Hattuvaaran kyläyhdistys 2003, 210–219. 17 Rannikko 1987, 53–61. 18 Rannikko 1987, 62–63; Tervo 1978. 19 Rannikko 1987, 71–76. 20 Kekkonen 2011, 185–219. 21 Rannikko 2007, 15–16. 22 Haastattelut Hattuvaarassa heinäkuussa 2015. 23 Haastattelut Hattuvaarassa heinäkuussa 2015. 24 Rannikko 2007, 15; haastattelut Hattuvaarassa heinäkuussa 2015. 25 Rannikko 2010, 269–284. 26 Raitio & Rannikko 2006, 283–285; haastattelut Hattuvaarassa heinäkuussa 2015.

27 Tiedot kesäasunnoista on saatu Väestörekisterikeskuksesta, ks. Rannikko 2007, 17. 28 Koivuselän tutkimusalueella viitataan vuosina 1927–2006 toiminnassa olleeseen Pultšoilan kyläneuvostoalueeseen, joka säilytti entisen nimensä senkin jälkeen kun sen hallintokeskus vuonna 1955 siirrettiin uuteen Koivuselkään. Vuoden 2006 paikallishallintouudistuksessa Pultšoilan kylähallintoalue lakkautettiin ja Koivuselkä liitettiin Vieljärven kylähallinnon alaisuuteen. 29 Rannikko 1998, 74–76. 30 Klementjev & Kožanov 1988. 31 Rannikko 1998, 76–77. 32 Rannikko 1998, 80. 33 Rannikko 1998, 76, 79–84. 34 Varis 1998, 109–113. 35 Kuzmin 1974; Kortelainen & Rannikko 2015, 69. 36 Klementjev 1998, 93, 99–101. 37 Myllynen & Saastamoinen 1995, 44–45. 38 Kortelainen & Kotilainen 2003; Piipponen 2007. 39 Kortelainen & Rannikko 2015, 71–74. 40 Rannikko et al. 2015, 8. 41 Rannikko et al. 2015, 8–9. 42 Rannikko et al. 2015, 12. 43 Rannikko et al. 2015, 12–13. 44 Isatšenko 2005, 37–38; Baschmakoff & Ristolainen (ed.) 2009. 45 Komiteanmietintö 1954, 33–37; Suominen 1955. 46 Rannikko 1989, 93–97. 47 Vrt. Granberg 2015, joka Suomen ja Venäjän maatalouden kehityksen vertailun perusteella arvioi maaseudun rakennemuutoksen käynnistyneen Venäjällä 25 vuotta myöhemmin. 48 Varis (toim.) 2015; taulukko 1. 49 Ks. Pitkänen 2011, 59.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet

Haastattelut Hattuvaarassa 24.–25.7.2015 (haastattelijana artikkelin kirjoittaja).

Vuosilusto 11

103

Pertti Rannikko

Painetut lähteet ja kirjallisuus Allardt, Erik 1976. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. WSOY: Porvoo. Baschmakoff, Natalia & Ristolainen, Mari (ed.) 2009. The Dacha Kingdom: Summer Dwellers and Dwellings in the Baltic Area. Aleksanteri Institute: Helsinki. Bell, Daniel 1974. The Coming of Post-Industrial Society. Heinemann: London. Granberg, Leo 2015. Maaseudun rakennemuutos Suomessa ja Venäjällä. Venäjän palatseissa ja kaduilla, 63–73. Toim. Markku Kivinen & Leena Vähäkylä. Gaudeamus: Helsinki. Halfacree Keith 1997. “Contrasting roles for the post-productivist countryside. A postmodern perspective on counterurbanisation.” Contested Countryside Cultures, 70–93. Ed. Paul Clokel & Jo Little. Routledge: London. Hattuvaaran kyläyhdistys 2003. Kylä nousee tuhkasta. Kertomus Hattuvaaran seudun vaiheista 1900-luvulla. Hattuvaaran kyläyhdistys Ry: Lieksa. Ilbery, Brian & Bowler, Ian 1998. “From agricultural productivism to post-productivism.” The Geography of Rural Change, 57–84. Ed. Brian Ilbery. Longman: Harlow. Isatšenko, Tatjana 2005. Karjalan kannaksen kulttuurimaiseman muuttuminen. Idäntutkimus 12:4, 31–41. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry: Helsinki. Itä-Suomen maistraatti 2015. Väestörekisterikeskuksen tilasto väestöstä kylittäin ikäluokan ja siviilisäädyn mukaan joulukuussa 2013. Kekkonen, Kari 2011. ”Hyvää vauhtia metsätöille” Puunkorjuu ja Suomi muutoksessa. Tampereen yliopisto: Tampere. Kivikari, Urpo 1980. ”Muuttuvat talousjärjestelmät.” Kansantaloudellinen aikakauskirja 76:3, 302–314. Kansantaloudellinen yhdistys: Helsinki. Klementjev, Jevgeni 1998. ”Koivuselkä ja koivuselkäläiset.” Koivuselkä – metsätyökylä Venäjän Karjalassa, 86–103. Toim. Jukka Oksa. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Klementjev, Jevgeni & Kožanov, Aleksandr 1988. Selskaja sreda i naselenije Karelii 1945–1960 gg. Nauka: Leningrad.

104

Komiteanmietintö 1954. Metsätyöntekijöiden kotiasunto-olojen parantamis- ja kehittämismahdollisuuksia tutkivan komitean mietintö. Komiteanmietintö 1954:19: Helsinki. Kuzmin, Vasili 1974. ”Karjalan suurin puutavara-aitta.” Punalippu 11/1974, 4–12. Kortelainen, Jarmo & Kotilainen, Juha 2003. “Ownership Changes and Transformation of the Russian Pulp and Paper Industry.” Eurasian Geography and Economics 44:5, 384–402. Kortelainen, Jarmo & Rannikko, Pertti 2015. “Positionality Switch: Remapping Resource Communities in Russian Borderlands.” Economic Geography 91:1, 59‒82. Lagerspetz, Mikko 1998. ”1989 – veturi vai hätäjarru? Keski- ja Itä-Euroopan vallankumousten modernistiset ja antimodernistiset elementit.” Sosiologia 35:1, 43–52. Westermarck-seura: Tampere. Mather, AS 2001. “Forests of consumption: postproductivism, postmaterialism, and the postindustrial forest.” Environment and Planning C 19:2, 249–268. Myllynen, Anna-Liisa & Saastamoinen, Olli 1995. Karjalan tasavallan metsätalous. Joensuun yliopisto, Metsätieteellinen tiedekunta: Joensuu. Mäki-Kulmala, Heikki 2003. Vastakohdat ja kaksoset. Tutkimus neuvostomarxismin suhteesta moderniin länsimaiseen rationaalisuuteen. Tampereen yliopisto: Tampere. Oksa, Jukka (toim.) 1998. Koivuselkä – metsätyökylä Venäjän Karjalassa. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Piipponen, Minna 2007. Metsäsektorin rakennemuutos 1990-luvun Lähi-Venäjällä: Resurssi- ja teollisuusyhteisöjen haasteet. Kikimora Publications: Helsinki. Pitkänen, Kati 2011. Mökkimaisema muutoksessa. Kulttuurimaantieteellinen näkökulma mökkeilyyn. Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta: Joensuu. Raitio, Kaisa & Rannikko, Pertti 2006. ”Metsien käyttö ja sosiaalinen kestävyys: Metsähallituksen roolin muuttuminen Lieksassa.” Metsätieteen aikakauskirja 2/2006, 271–292. Metsäntutkimuslaitos & Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki.

Vuosilusto 11

Työpaikasta vapaa-ajan ympäristöksi – Metsäkylien muuttuvat tehtävät Suomen ja Venäjän Karjalassa

Rannikko, Pertti 1987. Metsätalous ja kylä. Suurmetsätalouden vaikutus maaseudun asutusrakenteeseen 1900-luvulla. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Rannikko, Pertti 1989. Metsätyö-pienviljelykylä. Tutkimus erään yhdyskuntatyypin noususta ja tuhosta. Joensuun yliopisto: Joensuu. Rannikko, Pertti 1998. ”Koivuselän ympäristön vanhojen karjalaiskylien kohtalo.” Koivuselkä – metsätyökylä Venäjän Karjalassa, 73– 84. Toim. Jukka Oksa. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Rannikko, Pertti 2007. ”Metsien käytön historialliset vaiheet ja sosiaaliset vaikutukset Hattuvaaran-Kitsin kyläalueella.” Uhanalaisten lahopuulajien elinympäristöjen turvaaminen suojelualueilla ja talousmetsissä, 12–18. Toim. Jari Kouki & Olli-Pekka Tikkanen. Suomen Ympäristö 24/2007. Ympäristöministeriö: Helsinki. Rannikko, Pertti 2008. ”Postproduktivismi metsässä.” Ympäristösosiologian virrat ja verkostot, 83–95. Toim. Timo P. Karjalainen & Pentti Luoma & Kalle Reinikainen. Oulun yliopisto, Thule instituutti: Oulu. Rannikko, Pertti 2010. ”Luonnonkäytön muutos paikallisena legitimiteettihaasteena.” Luonnonvarojen hallinnan legitimiteetti, 257–294. Toim. Pertti Rannikko & Tapio Määttä. Vastapaino: Tampere. Rannikko, Pertti & Varis, Eira & Piipponen, Minna & Karkinen, Katri & Klementjev,

Jevgeni & Kopoteva, Inna & Lehto, Esko & Polevštšikova, Nadežda 2015. ”Metsätyökylän muodonmuutos Venäjän Karjalassa.” Idäntutkimus 22:2, 3–16. Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry: Helsinki. Soramäki, Matti 2003. Informaatioyhteiskunnan teoriat ja sähköisen viestinnän todellisuus. Tampereen yliopisto: Tampere. Suominen, Oiva 1955. Metsätyömieskylät. Ehdotus vakinaisten metsätyömiesperheiden asuntokysymyksen järjestelyksi. Silva Fennica 86. Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki. Tervo, Mikko 1978. Metsänomistajaryhmittäiset hakkuut ja niiden suhdanneherkkyys Etelä- ja Pohjois-Suomessa vuosina 1955–1975. Folia Forestalia 365. Metsäntutkimuslaitos: Helsinki. Tyrväinen, Liisa & Kurttila, Mikko & Sievänen, Tuija & Tuulentie, Seija (toim.) 2014. Hyvinvointia metsästä. Kirjokansi 90. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Varis, Eira 1998. ”Yksityistämisen seuraukset ja arkipäivän selviytyminen transitiossa.” Koivuselkä – metsätyökylä Venäjän Karjalassa, 105–123. Toim. Jukka Oksa. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu. Varis, Eira (toim.) 2015. Karjalaiskylä Venäjän muutoksessa. Kirjan käsikirjoitus. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos: Joensuu.

Vuosilusto 11

105

Pertti Rannikko

Abstract

From Workplace to Recreational Environment The Changing Functions of Forest Villages in Finnish and Russian Karelia The highly industrialized countries are currently experiencing a transition from the industrial to the late industrial period in regard to the use of natural resources. The changes occurring in the use of natural resources also affect the functions of the countryside. Work and production do not dominate the life and landscape of the countryside in like manner as earlier. The change in the countryside has been described as a transition from a productivist to a post-productivist stage. The task of the productivist countryside was to produce as large an amount of food, timber and other commodities as possible. The post-productivist countryside is the object of diverse individual consumption and the source of experiences. A growing number of persons in the countryside are part-time residents or tourists. The countryside has become a place for leisure and recreation. This article investigates the transition of the countryside from work-oriented to recre-

106

ational environment by means of two former forestry villages. One of them is located in Russian Karelia, and the other in North Karelia, on the Finnish side of the border. The life cycle of the villages has progressed from the prime of forest work to a fast termination of jobs. However, the recent development of the villages encompasses other changes in addition to population decline and loosing jobs and services. Emergence of the mobile postproductivist countryside has modernized the interaction networks and welfare functions of the forest villages on both sides of the border. On the Finnish side, many remote forest areas started to develop into recreational environments of non-residents already in the 1990s, whereas in Russian Karelia the parallel development is at an early stage. Nowadays the direct welfare impacts of forests are realized for most citizens through leisure and recreation. The forest villages have transformed from workplaces to recreational environments.

Vuosilusto 11

Taru Peltola

Metsälähteillä Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

Metsälähteet olivat ennen kaivojen, vesijohtojen ja koneellisen jäähdytyksen yleistymistä tärkeä resurssi maaseutuväestölle. Historian kuluessa niiden käyttöarvo on kuitenkin vähentynyt. Näennäisen hyödyttöminä ne tarjoavat tilaisuuden tehdä havaintoja muuttuvan ympäristön ja inhimillisen hyvinvoinnin suhteesta: luonto ei ole arvokasta vain koska se toimii hyvinvoinnin lähteenä, vaan ihminen voi hyvin luontoa hoivaamalla ja siitä huolta pitämällä.

Johdanto Luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutusten tutkimus on laajentunut perinteisestä metsien monikäytöstä ja eri käyttömuotojen yhteensovittamisesta hyvinvointivaikutusten taloudellisen merkityksen arviointiin.1 Erityisesti ekosysteemipalveluiden käsitteen avulla on pyritty tekemään näkyviksi ekosysteemien tuottamia ja ylläpitämiä, ihmisten arvokkaiksi kokemia hyödykkeitä ja palveluita, mukaan lukien virkistysmahdollisuudet tai luonnonperinnön merkitys identiteetille ja kulttuurille.2 Näkökulma laajentaa käsitystä inhimillisen hyvinvoinnin ja luonnon suhteesta ottamalla tarkasteluun monet sellaiset välilliset vaikutukset ja aineettomat hyvät, joihin aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota. Tavoitteena on, että yhteiskunta kykenisi huomioimaan myös nämä luonnonvarojen käyttöä koskevissa päätöksissä.

Hyötyjä ja palveluita korostava näkökulma kuitenkin myös peittää alleen joitakin luontosuhteen hyvinvointiulottuvuuksia. Käydessäni läpi metsälähteiden kunnostamista koskevaa tutkimusaineistoani kiinnitin huomioni siihen, että monet ihmiset kertoivat hyvin arkisista, ”pienistä”3 ja eleettömistä tavoistaan elää metsälähteitä, kun heiltä kysyttiin lähteiden käytöstä ja merkityksestä. Tähän tapaan: ”Tällä hetkellä ei oikeestaan… Ni meijän lähe, ei siinä oo oikeestaa muuta ku kesällä käyp aina kahtomassa ja nuaman huuhtasoo. Jotta kahtoo, että ei oo roskia siinä.”4 Esimerkissä pohjoiskarjalainen maanomistaja, keski-ikäinen mies, kuvaa ensinnäkin miltei rituaalinomaista tapaa vierailla lähteillä: kohteella käydään säännöllisesti tai satunnaisesti ilman näkyvää erityistä tarkoitusta. Tällaisista tavoista kertoivat myös monet muut joko lapsuusmuistoihinsa palaten tai arkiaskareitaan kuvaten. Tavaksi tullut vierailu lähteellä voi kytkeytyä paikkasidokseen ja -tunteeseen, mutta sillä voi olla myös arjen sosiaalisten suhteiden kannalta merkitystä. Käynti lähteellä, jossa muutkin metsänkulkijat tai kyläläiset käyvät, voi mahdollistaa kohtaamisen tai se on osa esimerkiksi sukupolvien välistä yhdessäoloa. Toiseksi huomio kiinnittyy hoivan ja puuhailun rooliin luonnon arvon muodostumisessa. Joissakin tarinoissa roskien siivoaminen lähteistä kiinnittyi perinteisiin, lähteiden puhtautta koskeviin uskomuksiin

Vuosilusto 11

107

Taru Peltola

ja ihmisen moraaliseen velvollisuuteen olla sotkematta puhdasta vettä. Mutta kuten yllä, näillä toimenpiteillä ei juurikaan kuvattu olevan vaikutusta lähteen käyttöarvoon. Herää kysymys, mihin tämä huolenpito liittyy ja mitä sillä tavoitellaan. Nostan nämä eleettömät ja pienet tavat elää lähteitä esiin tässä artikkelissa, koska ne ilmentävät hyvin erilaista tapaa ymmärtää luonnon merkitys ihmisen hyvinvoinnille kuin vallitsevassa luonnon hyvinvointivaikutusten tutkimuksessa on omaksuttu. Arkisten tapojen merkitys ihmisten elämässä ei pelkisty virkistysarvoon. Ne myös jäävät näkymättömäksi kyselyissä, joissa kartoitetaan hyvinvointivaikutuksia. Pienet, eleettömät tavat elää luontosuhdetta kuitenkin kertovat ihmisten luontoa koskevista preferensseistä, toiveista ja tavoitteista – siis niistä seikoista, joita he pitävät omassa elämässään ja omalle hyvinvoinnilleen arvokkaina ja tärkeinä. Tavoitteeni on rakentaa sellaista tulkintaa inhimillisen hyvinvoinnin ja luonnon suhteesta, joka huomioisi paremmin arkisen luontosuhteen merkityksen ihmisten elämässä. Tätä pohjustaakseni käyn aluksi läpi arjen luontosuhdetta käsittelevää kirjallisuutta ja esittelen analyysiäni ohjaavan pragmatistisen lähtökohdan, joka nostaa keskipisteeseen luontosuhteen toiminnallisuuden. Analysoin arjen luontosuhteiden toiminnallisuutta Pohjois-Karjalan alueella kerätyn haastattelu- ja narratiivisen aineiston avulla. Haastatteluissa ja vapaamuotoisissa kertomuksissa maanomistajat ja muut kuvaavat suhdettaan metsälähteisiin, niiden tuhoutumiseen sekä kunnostustoimiin. Erityisesti haluan tuoda esiin, millaista hyvinvointipotentiaalia sisältyy arkiseen puuhailuun ja hoivaan, jolla luontoa eletään.

Puuhailu, hoiva ja huolenpito arjen toiminnallisissa luontosuhteissa Hyvinvointi on määritelmällisesti normatiivista eli arvottavaa — jotain jota toivotaan, tavoitellaan ja edistetään. Luonnonvarojen ja

108

ekosysteemipalveluiden tutkimuksessa vallitsee hyvinvointitaloustieteen tutkimustapa, jossa kartoitetaan ihmisten mielipiteitä tai mieltymyksiä eli sitä miten he arvioivat luontoa hyvinvointinsa lähteenä. Tällainen yksilöiden näkemyksiä tai valintoja kartoittava tutkimus ei riittävällä tavalla huomioi luonnon sosiaalista merkitystä tai niitä yhteisöllisiä prosesseja, joiden seurauksena mieltymykset ja näkemykset muuttuvat.5 Päätöksenteon kannalta yhtä olennaista kuin tietää, mitä ihmiset pitävät luonnossa hyvinvointinsa kannalta merkittävänä, on kuitenkin ymmärtää, miksi he näitä asioita arvostavat ja millä eri tavoin ne kutoutuvat heidän arkielämäänsä. Olennaista on myös hahmottaa, millaisista paikkaan ja aikaan sidotuista, historiallisista tapahtumakuluista tai yhteiskunnallisista olosuhteista ja sosiaalisista suhteista hyvinvointia koskevat näkemykset ylipäänsä nousevat. Tällaista ymmärrystä luonnon ja hyvinvoinnin suhteesta ovat tavoitelleet monet esimerkiksi antropologian sekä kulttuurin- ja perinteentutkimuksen piirissä tehdyt tutkimukset. Tällöin luontosuhdetta on tarkasteltu materiaalisena, symbolisena, käsitteellisenä ja kulttuurisena.6 On tutkittu esimerkiksi soihin eri aikoina liitettyjä arvoja ja asenteita sekä niissä tapahtuneita muutoksia7, vesiluonnon paikkaa ihmisen elämässä8, lähiluontoon liittyviä kulttuuria käsityksiä9 sekä historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä, joita päivittäiseen vedenkäyttöön ja hallintaan liittyy10. Tuon tähän keskusteluun uuden ulottuvuuden ottamalla lähtökohdaksi Yrjö Hailan esittämän ajatuksen ihmisen ja luonnon suhteen vastavuoroisuudesta.11 Hailan mukaan ekosysteemipalvelut voidaan ymmärtää ”sellaisiksi ekologisten prosessien piirteiksi, jotka tukevat inhimillistä hyvinvointia ja toimeentuloa. Ihmisyhteisöjen suhde ekosysteemipalveluihin on vastavuoroinen: ihmisille arvokkaat ympäristön erityiset piirteet ovat riippuvaisia inhimillisestä huolenpidosta.”12 Hailan tekstissä kiteytyy ajatus siitä, että kulttuuriset käsityksemme luonnon arvosta ovat sidoksissa käytännön toimintaan, jolla luonnon arvoa ylläpidetään ja siitä huolehdi-

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

taan. Tällöin luontosuhdetta ei voida paikantaa pelkästään kielellisiin merkityksiin, vaan on tutkittava myös tapoja, joilla luontoa eletään ja joilla se tulee osaksi arkielämää. Krista Willmanin analyysi kaupunkiviljelyn kehollisista merkityksistä toimii valaisevana esimerkkinä.13 Viljelijät elävät kaupunkiluontoa kylvämällä, kitkemällä, kastelemalla ja satoa korjaamalla, ja juuri viljelytoiminta saa viljelijät näkemään kaupunkinsa uudella tavalla ja arvostamaan paikkoja, joilla ei ole ollut heille aiemmin merkitystä. Luontosuhteen tarkasteleminen toiminnan, erityisesti Hailan mainitseman inhimillisen huolenpidon ja hoivan kaltaisen arkisen toimeliaisuuden näkökulmasta on valaisevaa, kun tarkastellaan metsälähteiden kaltaista näennäisen hyödytöntä luontoa. Verrattuna vaikkapa kansallispuistoihin tai muihin hyvin erityisiin luontokohteisiin, tavanomaisten luontokappaleiden avulla voidaan tarkentaa katse ilmeisten hyötyvirtojen yli siihen, miten ihminen omalla toiminnallaan monipuolistaa luontokappaleiden merkitystä ja roolia omassa elämässään.14 Toiminnallisen luontosuhteen merkitystä hyvinvoinnille voidaan syventää pragmatistisen arvottamistutkimuksen lähtökohdista.15 Pragmatistisessa arvottamistutkimuksessa arvottamisella ei tarkoiteta vain hyvinvointia tuottavien asioiden arvioimista, vaan myös sellaista toimintaa, jossa kohteesta tavoiteltavaa arvoa tuotetaan ja lisätään. Hyötyjen arvioimisen ohella ihmiset voivat arvostaa, kunnioittaa ja jopa pyrkiä parantamaan tärkeinä pitämiään asioita.16 Pikemminkin kuin hyödykkeiden tai palveluiden ominaisuutena, niiden arvo tulisikin ymmärtää sellaisen toiminnan kautta, jonka seurauksena joistakin niiden ominaisuuksista tulee ihmisille merkittäviä.17 Pragmatistinen lähestymistapa poikkeaa paitsi taloustieteen, myös sosiaaliseen konstruktionismiin nojaavan yhteiskuntatieteen tavasta ymmärtää luonnon arvo. Konstruktionismissa lähdetään siitä, että yhteiskunnan eri ryhmillä voi olla erilaisia mieltymyksiä tai käsityksiä luonnon tarjoamista hyödyistä ja

eduista. Nämä käsitykset ovat sidoksissa eri ryhmien ajattelutapoihin ja näkökulmiin ja siksi ne muodostavat tutkimuksen kohteen. Pragmatistit puolestaan keskittyvät ajattelumallien sijaan juuri konkreettisiin tapoihin, joilla ihmiset elävät luontoa tietyissä tilanteissa, ja jotka saavat heidät arvostamaan, välittämään tai huolehtimaan siitä. Pragmatistista lähestymistapaa on sovellettu terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuksessa.18 Hollantilainen Jeannette Pols on tutkinut mielenterveyspotilaiden hoitoa koskevien mieltymysten muodostumista.19 Hänen mukaansa ne eivät ole puhtaasti yksilöllisiä toiveita tai haluja, mutta niitä ei myöskään voi pitää sosiaalisten ryhmien preferensseinä. Pikemminkin ne muodostuvat vuorovaikutuksessa muiden potilaiden ja hoitohenkilökunnan välillä ja ovat sidoksissa vallitseviin olosuhteisiin. Potilaalla voi esimerkiksi olla hyvinkin erilaiset mieltymykset koskien sosiaalista kanssakäymistä riippuen siitä, millaisia mahdollisuuksia ja rajoitteita erilaiset sairaalatilat hänelle tarjoavat: ujo voi rohkaistua keskusteluun muiden kanssa osastolla, jossa on rauhallisia paikkoja, joissa potilas tuntee olonsa turvalliseksi. Tällaisissa tutkimuksissa hyvinvoinnin sisältämää ”hyvää” ei arvioida yleisin kriteerein, vaan ajatellaan, että siitä on mahdollista saada käsitys tutkimalla miten ihmiset kohdistavat tarmoaan ja huomiotaan arvokkaina ja keskeisinä pitämiinsä asioihin tietyissä tilanteissa. Hyvinvointi syntyy tietynlaisen tilanteen ja ympäristön virittämästä toiminnasta, sitä ei vain ”saada” jostakin.20 Olennaista on siten hahmottaa, millaiseen toimintaan ja toimintatapoihin hyvinvoinnin saavuttaminen kulloinkin liittyy. Polsin tapaan myös Frank Heuts ja Annemarie Mol kirjoittavat arkipäiväisten asioiden arvottamisesta.21 Tomaateista innoittuneina he kirjoittavat, että jonkin asian, esimerkiksi luonnon ja sen tuottamien hyödykkeiden ja palveluiden, arvon muodostuminen tulee ymmärrettäväksi, kun tutkitaan, millaiset käytännöt ja tavat mahdollistavat kyseisen asian kokemisen hyödyllisenä ja arvokkaana. Näin voidaan hahmottaa,

Vuosilusto 11

109

Taru Peltola

millaiset luonnon kanssa toimimisen tavat tuottavat ihmisille hyvinvointia.

Tutkimusaineistot ja analyysi Tutkiakseni sitä, miten luonnon arvo kytkeytyy tapoihin joilla luontoa eletään, analysoin Pohjois-Karjalassa Suomen metsäkeskuksen lähteiden kunnostushankkeisiin osallistuneiden metsänomistajien (16) haastatteluita. Käytössäni olevalla haastatteluaineistolla on selvitetty lähteiden käyttöä, käyttötapojen muutosta, niihin liittyvää kulttuuriperintöä sekä metsänomistajien motiiveja osallistua kunnostushankkeisiin. Haastatteluaineiston lisäksi käytän kirjoituskutsun avulla koottua aineistoa, yhteensä 17 lyhyttä tekstiä. Kirjoituskutsulla, joka julkaistiin verkossa, alueen sanomalehdissä sekä radiossa, pyydettiin myös metsää omistamattomia kertomaan lähteisiin liittyviä muistojaan, kuulemiaan tarinoita sekä kuvaamaan lähteiden merkitystä elämässään. Polsia22 seuraten ajattelen, että se, mitä ihmiset tekevät tai motivoituvat tekemään, kertoo heidän arvostuksistaan ja hyvinvointikäsityksistään – tai siitä, mitä he haluavat välttää. Tästä syystä analyysini kohdistuu arkielämän tilanteisiin ja toimintoihin, joissa lähteet ovat läsnä. Toisin sanoen en kuvaa ihmisten metsälähteitä koskevia käsityksiä, vaan sitä, millaisia tarkoituksia, odotuksia ja toimintaa lähteisiin liittyy. Mitä ihmiset tekevät, jotta metsälähde säilyttää piirteet, joita he siltä odottavat ja toivovat – tai mitä he jättävät tekemättä? Tämän tekemisen – pääasiassa lähteisiin kohdistuvan hoivan ja huolehtimisen – kautta jäljitän luontosuhteen vastavuoroisuutta, josta Haila kirjoittaa. Toisin sanoen pyrin tällaista toimintaa tutkimalla ymmärtämään, millä tavalla luonnonlähteille muodostuu arvoa ihmisen eläessä lähdeluontoa. Haastattelut ja tekstit ovat minulle kertomuksia siitä, miten ihmisten arkinen toimeliaisuus kytkeytyy lähteisiin, mitä tapoja ja rutiineja heillä on lähteisiin liittyen, mihin asioihin heidän elämässään lähteet liittyvät, ja

110

millaisia sitoumuksia he ovat lähteiden vuoksi tehneet. Arjen tilanteet ja toiminnot ovat merkittävässä määrin sosiaalisia ja yhteisöllisiä, joten ihmisten arvostukset ovat näin ollen myös yhdessä tehtyjä ja elettyjä. Analyysini on laadullinen, enkä siten esimerkiksi laske kuinka moni informanteistani kokee lähteet merkittäviksi ja kuinka moni ei. Mukana on maanomistajia, jotka suhtautuvat lähteisiin varsin välinpitämättömästi. Silti myös he saattavat kertoa esimerkiksi lähteen historiallisesta merkityksestä tai perheensä tai kyläyhteisönsä suhteesta siihen. Omakohtaisia kertomuksia ovat puolestaan kirjoittaneet ihmiset, jotka ovat kokeneet lähteet itselleen tärkeiksi ja läheisiksi. Tässä suhteessa aineistot eroavat toisistaan: tekstejä ovat lähettäneet kirjoittajat, jotka ovat oma-aloitteisesti aktivoituneet kertomaan suhteestaan lähteisiin, kun taas haastatteluissa on ennalta laadituin kysymyksin rohkaistu myös heitä, jotka eivät muutoin spontaanisti olisi ryhtyneet kuvailemaan luontosuhdettaan. Arkisten, toiminnallisten luontosuhteiden jäljittämiseksi keskityn analyysissa niihin aineiston kohtiin, joissa ihmiset kertovat puuhaavansa jotakin tai vierailevansa lähteellä. Jotta analyysi ei jäisi vain kuvailun asteelle, olen pyrkinyt tunnistamaan, mihin asioihin metsälähteisiin kohdistuva puuhailu, hoiva ja huomio kytkeytyvät. Aluksi kuvaan, millä tavalla lähteen arvo muodostuu hoivan ja arkisen puuhailun lomassa. Toiseksi tarkastelen sitä, miten luonnosta huolehtiminen kietoutuu yhteen yhteisöllisyyden ja yhteisöjen rakentamisen kanssa. Kolmanneksi kiinnitän huomiota arkisen puuhailun ja lähteiden hoivaamisen ajalliseen ulottuvuuteen, siihen miten historia ja tulevaisuus ovat läsnä luontosuhteessa. Neljänneksi tarkastelen millaisia valintoja ja jännitteitä hoivaan liittyy. Käytän rinnakkain erilaisia hoivaa kuvastavia käsitteitä, kuten puuhailu, vaaliminen, huolenpito ja huoltaminen, korostaakseni hoivan eri ulottuvuuksia, jotka kulloinkin ovat merkityksellisiä. Hoiva itsessään on päämäärätietoista toimintaa, johon sisältyy myös emotionaalisia sidoksia23. Erityisesti vaalimi-

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

nen ja huolenpito korostavat tätä, sillä vaaliessaan ja huolehtiessaan jotakin ihminen suosii ja priorisoi jotakin, jonka hän kokee merkityksellisenä tai säilyttämisen arvoisena. Huoltaminen viittaa rutiininomaisempaan asioiden ylläpitämiseen ja korjaamiseen. Puuhailu puolestaan ei aina ole kovinkaan päämäärätietoista, mutta siihen voi kytketyä tunnesidoksia, kuten innostuneisuutta, joista puuhailu saa merkityksensä.24

Metsälähteet ja hoiva Lapsuuskotini [– –] lähistöllä metsän keskellä oli luonnonlähde. Lähde oli lohduttajani ja rauhoittajani. Vuosikymmenet, siis lapsesta asti olen hoitanut lähdettä rakkaudella. Puhdistanut sen reunoilta sammaleet ja pohjasta mudan. Avannut puron solisevaksi, liriseväksi, lorisevaksi. Sen ympäriltä on metsä hakattu aukoksi, mutta lähde kuplii yhä.25

Kirjoitetussa muistossa luontoa ei kuvata ihmisestä erillisenä, vaan suhde on vastavuoroinen: luonnosta tulee arvokasta ja sen arvo säilyy hoivan tuloksena. Tekstin alkupään voi tulkita niin, että kirjoittaja hoivaa luontoa, koska se lohduttaa ja rauhoittaa häntä, mutta varsinkin loppupuolella tulee selväksi, että luonnonarvo muodostuu juuri vuosikymmenien ihmiskäden kosketuksen tuloksena. Puhdistamalla lähdettä kirjoittaja on ylläpitänyt suhdettaan siihen, ja samalla paikan arvo on säilynyt (”se kuplii yhä”) voimakkaasta ympäristönmuutoksesta ja esteettisten ja virkistyksellisten arvojen heikentymisestä huolimatta. Bosnia-Hertsegovinassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että ihmisillä voi olla hyvin erilaisia tapoja kiinnittyä voimakkaan ympäristönmuutoksen kokeneisiin paikkoihin ja jatkaa elämää esimerkiksi saastuneilla maa-alueilla.26 Vahva paikkasidos voi esimerkiksi auttaa ihmisiä löytämään uusia mahdollisuuksia tällaisessa tilanteessa. Toisaalta ihminen voi hylätä paikan, jos hän kokee, että

Metsälähteet ovat metsälain mukaisia arvokkaita luontokohteita. Lähteen välitön ympäristö on jätetty käsittelemättä, mutta itse kohde voi sijaita vaikkapa keskellä hakkuuaukeaa. Kuva: Taru Peltola.

Vuosilusto 11

111

Taru Peltola

ympäristönmuutos murtaa hänen paikkasidoksensa. Yllä olevassa tekstissä kirjoittajan voi tulkita ylläpitävän paikkasidostaan hoivalla ja vahvistavan sitä ympäristön muutoksesta huolimatta. Hoiva auttaa häntä käsittelemään ympäristönmuutosta, jolle hän ei itse voi mitään, ja jatkamaan elämäänsä lähteellä, joka on ollut hänelle merkityksellinen jo lapsuudesta saakka. Lähteiden kunnostushankkeet voidaan ymmärtää eräänlaiseksi institutionaalisen hoivan muodoksi, jossa tieteellisin perustein ja hallintolähtöisesti autetaan luontoa palautumaan. Myös tämä hoivan muoto voi lisätä luonnonarvoa maanomistajien ja muiden keskuudessa. Haastattelija: No mitä sie ajattelet siitä, että ku tähä kunnostusprojektii lähitte, ni mitä sie ajattelet et sil on niinku saatu? Maanomistaja: On niissä luonnontilasuus, on kyllä lisääntyny paljon. Et toisin sanoen paljon kauniimpia ja mukavempia liikkuu ne lähteen ympäristöt. Sillä lailla luonnontilasuus. En niitä bioketjuja kyllä oo seurannu itte, et mitä se tarkottaa, mut niin tarkasti sen näkkee heti, et ympäristö, niinku sammalisto ja tämmönen muuttuu. Mutta sitte jos se täytys käydä läpitte kokonaan, niin ei mulla riitä henkee niin paljon (nauraa)

tieteellisen luontokäsityksen abstrakteihin ideoihin, mutta juuri luonnon palautumisen havainnointi tekee niistä mielekkäitä. Tämä kuvastaa sitä, että ihmiset eivät suinkaan vain pyri suojelemaan sitä, mitä he pitävät arvokkaana, vaan joskus he alkavat arvostaa sitä, mitä suojellaan. Antropologi Kay Milton28 kirjoittaa, että arvostamme usein asioita, koska ne ovat tietynlaisten prosessien tulosta: joissakin tapauksissa luonnonprosessien lopputuloksia pidetään arvokkaampina kuin keinotekoisten, samaan tapaan kuin aidon luovan prosessin tuloksena syntyvä taideteos on mielessämme arvokkaampi kuin jäljennös. Rajanveto ei kuitenkaan ole yksiselitteistä; yllä oleva haastattelu jatkuu näin: Maanomistaja: Joo, jos se ketju katkee, ni en tiijä mite helposti ne tullee takasi sitte. Se voi olla, että se vaatii sitte enempi aikaa. Miten helposti tommonen sammal vaihtaa paikkakuntaa, seutukuntaa, en tiijä. Ei ilmeisesti – – mut en nyt kuitenkaan suosittelis mittää siirtoistutuksia, millee lajille. Se on sama mistä siirtoistutuksista puhutaan ni miulla tahtoo vähän nousta karvat pystyyn. Haastattelija: Aivan, joo.

Haastattelija: Aivan, joo (nauraa). Mut et oot kuitenki iha tällee silmällä huomannu, et se on erinäköseks se kasvusto muuttunu?

Maanomistaja: Se ei oo se oikee tapa kyllä. Jos vain muita mahollisuuksia on. Ja vaikka ei oliskaan, niin ainaki pittää tietää, että lajisto on alkuperästä sitte, ettei tule mitään…

Maanomistaja: On selvästi. Ja kiinnostus siihen asiaan sillain, että se tullee sitte – –27

Haastattelija: Nii, kyllä. Ettei siirretä mihinkää semmosee, mis ei…

Katkelmassa haastateltava sitoo luonnon arvon havaintoihinsa ihmisen toimenpitein palautetusta ”luonnontilasta”. Eräissä muissa aineiston kertomuksissa myös ajatus siitä, että vaikka luonto on haavoittuva, se voi toipua, tuo lohtua ja lisää luonnonprosesseja kohtaan koettua arvostusta. Tervehtymisen kokemus tekee paikasta arvokkaan, mutta yllä olevassa lainauksessa merkillepantavaa on myös se, että kiinnostus luontoa kohtaan herää myös yleisemmällä tasolla. ”Bioketjut” viittaavat

112

Maanomistaja: Se ei oo sitä luontoa, mitä minä ite kunnioitan, jos siirtoistutuksia tehdään, ja… Ei saa sitä sammaa statusta ku oikee, alkuperänen ympäristö.29 Lähteiden kunnostuksessa ”luonnollisuus” ja ”alkuperäisyys” ovat aina tulosta luonnonprosessien ja ihmistoiminnan yhteenkietoutumisesta. Haastateltava kuitenkin pohtii, kuinka pitkälle voidaan mennä, että luonnon arvo ei kärsi. Ihminen voi kunnostaa ja hoivata, muttei manipuloida liikaa tai luonnonarvo heik-

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

kenee. Palaan tähän tekemisen ja tekemättä jättämisen teemaan hieman myöhemmin, kun tarkastelen hoivaan liittyviä jännitteitä.

Hoivan yhteisöllisyys ja yhteisön rakentaminen Monessa kohtaa aineistoa kävi ilmi, että lähdeluontoa ei vaalita vain itseä, vaan myös muita varten: Pidettiin hyvää huolta sellaisesta aarteesta, oli rakennettu suojakupu laudoista lähteen päälle, ettei luonnon roskat eikä eläimet päässeet turmelemaan. Olipa varattu juomakippo mahdollisia ohikulkijoitakin varten.30 Tietoisuus siitä, että lähteet ovat olleet ja paikoin yhä ovat yhteiskäytössä, on vahvasti aineistossa läsnä. Paitsi satunnaiset ohikulkijat, myös kokonaiset kyläkunnat ovat niitä hyödyntäneet, erityisesti aikoina jolloin niistä oltiin riippuvaisia. Olennaista on, että lähtei-

tä saattoi hyödyntää, vaikkei sellaista omalla maalla ollutkaan. Yllä oleva teksti yhdistyy myös tavaksi tulleeseen lähteillä vierailuun, josta artikkelin alussa mainitsin: juomakipot ja tuohilipit satunnaisia kulkijoita varten tai lähteestä hörppääminen perheen yhteisenä rituaalina ovat keskeinen osa lähdetarinoita. Juoma-astia tekee paikasta merkityksellisen, oman. Se tekee paikan merkityksen myös ohikulkijalle näkyväksi ja merkitsee lähteen (mahdollisena) sosiaalisena kohtauspaikkana, samoin kuin sinne johtava polku. Moni mainitsee lipin tai polun ikään kuin se nostaisi lähteen arvoa: ne osoittavat, että lähde on yleisessä tiedossa, ihmisten käyttämä ja arvostama. Lähde kokoaa ihmisyhteisön ympärilleen, mikä tekee siitä merkittävän suhteessa ympäristön muihin paikkoihin. Aivan konkreettisestikin lähde voi toimia esimerkiksi sukupolvien välisen kohtaamisen ja suhteiden ylläpitämisen paikkana. Tutkimusaineistossa kuvattiin yhteisiä retkiä, joilla paitsi ihmeteltiin lähteen virtausta, eliöstöä ja muita luonnonihmeitä, myös oltiin yhdessä.

Puun oksassa roikkuva juoma-astia kertoo lähteen yhteisöllisestä käytöstä. Kuva: Taru Peltola.

Vuosilusto 11

113

Taru Peltola

Lähteen arvon voitiin kuvata nousseen biologisen kunnostuksen myötä, mutta kunnostuksen merkitys voi olla myös sosiaalinen ja yhteisöllinen – eräs pariskunta kertoi vieneensä lähteelle kunnostuksen jälkeen mökkivieraitaan. Lähteistä kerrottiin myös historiallisina kohtaamispaikkoina: suuret, kulkureittien varrella sijaitsevat, hyvin tunnetut lähteet toimittivat matkustavaisten vesihuollon. Myöhemmin niiden kerrottiin toimineen kylän nuorison kohtaamispaikkoina. Mutta varsin kiinnostavaa on se, että aina lähteen ympärilleen kokoama yhteisö ei ole täsmälleen ottaen tiedossa: satunnaista metsänkulkijaa, jota varten lippi on jätetty, ei välttämättä koskaan kohdata. Lähde on kuitenkin aina mahdollisuus sosiaaliseen kohtaamiseen. Hoivan yhteisöllisyys näyttäytyi myös toisessa muodossa, haluna turvata lähteitä, esimerkiksi jakamalla omaa tietoa tai jopa tekemällä talkootyötä. Maanomistaja: Kyllä se pitää käydä kaivamassa se lähde. Kerroin [kaverilleni] tästä sinun projektistasi ja mietittiin, että otetaan kuokat ja käydään etsimässä se lähde. Se voisi kiinnostaa, jos tämä nykyinen talon isäntä haluaisi metsätaloussuunnitelmassaan merkitä tämän karttatietoihin, niin sekin annetaan hänelle vihje, että siellä on sitten semmoinen paikka. Haastattelija: Niin että sie suhtaudut hyvin positiivisesti tällaisiin mitä metsäkeskuksellakin oli näitä kunnostusprojekteja? Maanomistaja: Kyllä ehdottomasti. Ja oikeestaan sitä viestiä olen sanonut muillekin.31 Kyse on yhteisöllisyyden rakentamisesta puuhailemalla, korjaamalla ja huolehtimalla32. Hyvän elinympäristön ylläpitäminen muille on tapa pitää yhteisöä yllä. Ympäristöstä huolehtiminen ei siten kohdistu pelkästään luontoon sinänsä, vaan on myös sosiaalisesti tärkeää. Samalla puuhakkuus on ympäristökansalaisuuden toteuttamista ja oman toimijuuden vahvistamista. Aktiivisuus on tapa

114

voimistaa omaa identiteettiä ja roolia yhteisössä.

Hoivan ja hyvinvoinnin aikaulottuvuuksista Maanomistajan puoliso: Tämä lähde meillä on ollu tiedossa niin kauan kun on yleensä eletty, koska se oli erittäin hyvä lähde, ja sillä tavalla että kun kaivoista loppu kylällä vesi, niin kävivät hakemassa juomavettä siitä. Maanomistaja: Niin, ja karjalleki. Maanomistajan puoliso: Ja karjallekkiin, sillon kun kuivia vuosia sattu, ni se lähde toimi erittäin hyvin. Ja kun sen lähteen arvo ymmärrettiin, niin me [maanomistajan] kanssa merkitsimme sen lähteen punasella kuitunauhalla neljänkymmenen metrin päästä. Joka puuhun pantiin merkiks, että se lähde säästyis. Mutta kun tuota… Ojittajat siihen tulivat, ja tuota… hirveesti tuli... kun ne sitä ojjaa. Ni ne ei huomannu... Maanomistaja: Kyllä sen tietää, mite... Maanomistajan puoliso: ...sitä lähettä, eikä niitä merkkejä sieltä, ja kauhuksemme me totesimme siinä vaiheessa, että “jaha, lähde on mennyttä”. Maanomistaja: Niin, se oja oli tehty tosiaan liian lähelle siihe. Maanomistajan puoliso: Se ol sillä tavalla, että siitä loppu… Mantereen puoleinen runko-oja, joka jouvuttii kaivamaa ilmeisesti tavallista syvempään virtauksen aikaansaamiseks, ja se niin paljo syvästä kaivettii, jotta se meni lähteen pohjapinnan alapuolelle. Ja näin ollen lähteelle kävi kuin sille kävi. Et siinä vaiheessa sitte voipi [maanomistaja] ruveta kertomaa, mikä surku siitä lähteestä tuli, jot sit hän lähti ehtimää, että mite sitä voijaan kunnostaa.33 Huolenpito voi motivoitua historiallisilla syillä, jolloin ylläpidetään esimerkiksi luontaistalouden luontosuhdetta. Tällöin luonnonarvo näyttää syntyvän ajatuksesta, että ihminen on

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

riippuvainen luonnosta. Tässä konkretisoituu historiallisessa kontekstissa Hailan ajatus vastavuoroisuudesta. Monissa kertomuksissa vaalitaan myös lapsuusmuistoja ja henkilökohtaista sidosta paikkoihin. Tämä näkyy varsinkin kirjoituskutsun tarinoissa, mutta myös haastatteluissa ihmiset toivat esiin paikkasidoksiaan. Näissä tarinoissa lähde voi olla merkityksellinen, vaikka paikkaa ei enää olisi ainakaan siinä muodossa kuin se oli. Samalla hoiva on yleensä tulevaan suuntaavaa: tulevat sukupolvet nousevat esiin monissa aineiston kertomuksissa ja haastatteluissa. Lähteitä halutaan suojella ja entistää, jotta tulevat sukupolvet ymmärtäisivät luontoa ja ihmisen riippuvuutta siitä. Niillä voi myös olla konkreettisesti sukupolvien välisiä suhteita organisoiva rooli. Huolletaan lähdettä, jotta voidaan vaalia ja rakentaa ihmissuhteita. Vastavuoroisesti lähteelle syntyy arvoa. Seuraava haastattelukatkelma jatkuu kohdasta, jossa haastateltava on juuri kertonut lähteen olevan hänelle vain satunnaisten visiittien kohde, paikka käydä huuhtomassa kasvot: Haastattelija: Nii just, joo. Onks seuraavaa sukupolvee, kiinnostaako yhtää? Maanomistaja: Ei, ne tie… pojanpoika… Tietysti sen poika ku se nyt on… Miustaki tuli ukki, ni… Nyt on, vähä yl vuoteine on pojanpoika, ni pittää sille kyllä käyvä opastamassa se lähe, ja… Haastattelija: Nii just, käyvä näyttämässä. Et siel on. Maanomistaja: Nii. Ja ottoo siitä veet sitte… Kupilline vettä juuva.34 Haastateltava hoksaa haastattelun kuluessa, että hän voi ryhtyä rakentamaan suhdetta uuteen sukupolveen itselleen tärkeän paikan kautta. Tämän mahdollisuuden voi jopa tulkita lisäävän lähteen arvoa.

Jännitteinen hoivasuhde Vaikka hoiva tuntuu olevan monille haastateltaville ja tarinoitsijoille luonteva tapa elää lähteitä, ei ole aivan selvää, millaista huoltoa luonto kaipaa. Maanomistaja: Tuolla minä vasta kevväällä kävin, minkä [Metsäkeskus] kunnosti. Ni siellä se on vielä se lähde. Haastattelija: Joo. Miltäs se näytti nytte? Maanomistaja: No muatunnaha se on. Haastattelija: Aivan. Eli siel on… Maanomistaja: Vua joka tapauksessa muanpintaan asti nousoo ves. Haastattelija: Joo. Nii et veen pinta on korkeella. Maanomistaja: Nii. Ja yl männöö. Haastattelija: Aivan. Lähteeks siit… jotakii noroa? Maanomistaja: Lähtöö. Haastattelija: Joo. Onks siin kovakii… Maanomistaja: Myö siihennii kaivettii oja, ku viemär… Ku se [Metsäkeskus] tukkes sen meijän ojan. (naurua) Siinä ei oo viemäriin ku kymmenen metrii matkoo.[– –] Haastattelija: Nii, aivan. Onks se viel iha juomakelposta se vesi… Maanomistaja: No ei se nyt oikeestaa tänä päivänä oo, kun puista lehet happanoo, ni sehän on… Se on ihan luonnontilassa. Ja kaikkihan nää männöö nää lähteet luonnontillaan, kun ei niitä käytetä.35 Maanomistaja tuo voimakkaasti esiin, ettei lähteellä ole arvoa ilman, että ihminen pitää sitä kunnossa – luonnontilassa se rapistuu. Hänellä on myös vahva näkemys siitä, millaisia huoltotoimenpiteitä lähde kaipaa. Biologinen kunnostaminen perustuu tieteellisiin lähtökohtiin, kun taas ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan lähteiden kunnostamista vedenoton näkökulmasta. Biologisen kunnosta-

Vuosilusto 11

115

Taru Peltola

misen lähtökohtia ei aina ymmärretä, jolloin institutionaalisen hoivan ei välttämättä nähdä lisäävän luonnonarvoa, vaan päinvastoin. Edellä kuvasin, kuinka lähteitä voidaan arvostaa ja suojella niiden historiallisen merkityksen vuoksi. Toisaalta ihmiset ottivat etäisyyttä menneeseen ja vanhoihin käsityksiin. Seuraava haastateltava kuvaa pidättäytymistään hoivaamasta menneessä tärkeillä tavoilla: Maanomistaja: Mie niille [Metsäkeskuksen] miehille vielä sanoin, että… Niinku oisin halunnu sillo, että ois laitettu siihen tämä… sementtikaivon rengas. Ni miehet sano, sit oisit tehny vikaliikkeen, että ei… Se täytyy pittee iha… Haastattelija: Iha sellasenaan? Maanomistaja: Nii, semmosennaan vaan, että ei missään nimessä. Sit taas ku myö aina puhdistettiin kevväällä. Ku siellähä on niitä lehtiä ja puista kaikkee, ni puhdistettiin. Ni hyö ol sitä mieltä, että ei, että siellä pittää olla se oma lähteen eliöstö, ja se… Mutta se tuntu, että… Tietysti jos hyö ois ollu ottamassa sitä vettä, ni hyö ois varmasti puhistanu kanssa sen. (nauraa) [– –] Ni toivotaan että se pyssyy semmosena, että pyssyy kunnossa sitte. Ja eikä siinä muuta, itehä se kai niinku se… Että esmerkiks ne miehet just sano, että mitkä ne lehet ja kaikki sinne roskat putuvaa, niin se lähteen bakteerikanta, eliöstö, mikä se on, niin ne ite hajottaa ja muuttaa sen, ja… Onhan se muuttunu nyt ulkonäöltännii, ruohottunu ja sammaloitunu, ja muuttunnu semmoseks. Et sillon ku se aukastii jotta lehmät pääsöö siihe juomaa ja se pyssyy puhtaana se… Niin ihan eri näkönen. Jos valokuva ois siitä ja nyt, ni sehän on iha eri. [– –] Haastattelija: Mitä sie tykkäät täst muutoksest, tai mitä sie ajattelet siitä? Maanomistaja: No, kyllä mie sen niinkun… Koska sillä ei oo meille käytännössä entistä tarkotusta, ni kyllä miusta se parempi näin on. Se on luonnontilassa, niinku se on ollu aikoinaan.36

116

Hoivasta pidättäytyminen lähteen suojaamiseksi perustuu uudenlaisen lähdesuhteen rakentamiseen. Se on tullut mahdolliseksi, kun lähteellä ei ole varsinaista resurssikäyttöä. Taloudellisesti merkityksetöntä voidaan suojella antamalla sen palautua luonnontilaan. Tämä näkökulma on vastakkainen kuin vallitsevassa ekosysteemipalveluajattelussa, jossa korostetaan sitä, että luonnon taloudellisen merkityksen ymmärtäminen johtaa suojeluun.37

Lopuksi Kuvaamalla arkisia tapoja elää metsälähteitä olen pyrkinyt avartamaan näkemystä luonnon ja inhimillisen hyvinvoinnin suhteesta. Hyvinvointi ei ole pelkästään sidoksissa luonnosta saatuihin hyötyvirtoihin, kuten resursseihin tai aineettomaan virkistyshyötyyn. Luonnonvaroilla ja luonnossa liikkumisella on toki kiistaton merkitys inhimilliselle hyvinvoinnille, mutta olennaista on huomioida myös, että samalla kun ihmiset rakentavat arkielämänsä luontosuhteita, he myös ylläpitävät yhteisöllisiä suhteita, rakentavat omaa toimijuuttaan sekä luonnosta kiinnostuneita yhteisöjä. Lisäksi samalla kun luonnosta ”saadaan” hyvinvointihyötyjä, niitä myös monin tavoin pyritään lisäämään ja tuottamaan. Tämä kuvastaa luontosuhteen vastavuoroisuutta. Hyvinvointi tai muut luonnon tuottamat hyödyt eivät ole seurausta yksisuuntaisesta hyödykkeiden ja hyötyjen virrasta.38 Hyvinvoinnin ja luonnon suhteen ymmärtäminen vastavuoroisena on olennaista, jotta hahmotetaan tarkemmin, mikä motivoi ihmisiä suojelemaan luontoa ja huolehtimaan luonnosta. Monipuolisempi kuva näistä motiiveista voi puolestaan auttaa kehittämään luonnonsuojelun toteuttamisen keinoja ja ratkaisemaan niihin liittyviä jännitteitä ja ristiriitoja.39 Arkiseen puuhailuun ja hoivaan liittyy tässä suhteessa erityistä potentiaalia, jota hahmottelin kuvaamalla, mihin eri asioihin luonnosta huolehtiminen kytkeytyy ihmisten arjessa. Hoiva voi olla esimerkiksi keino ylläpitää suhdetta paikkaan ja jatkaa

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

elämää voimakkaasta ympäristönmuutoksesta huolimatta. Kyse on myös sosiaalisesta potentiaalista (yhteisöjen rakentamisesta) ja ympäristökansalaisuudesta (toimijuuden uusista muodoista). Luonnosta koituvien hyötyvirtojen kartoittamisen ohella on hyvä pohtia sitä, millaisessa roolissa kansalaiset nähdään: ovatko he oman hyvinvointinsa aktiivisia toimijoita vaiko vain hyödykkeiden ja hyötyvirtojen kuluttajia. Samalla tärkeää on tehdä näkyväksi se, miten hoiva kytkeytyy menneisyyteen sekä tulevaan: sekä perinteiden kunnioittaminen että tulevien sukupolvien tarpeet voivat motivoida vaalimaan luontoa. Luonnonsuojelupolitiikan uudistumisen yksi keskeinen haaste on tunnistaa ja tukea tapoja, joilla ihmiset rakentavat luontosuhdettaan. Luonnosta koituvien, ihmisen toiminnasta riippumattomien hyötyvirtojen kartoittamiseen tähtäävien ekosysteemipalveluselvitysten oheen tarvitaan tällöin tietoa siitä, mitä ihmiset tekevät saadakseen luonnosta hyvinvointia ja miten he ylläpitävät luonnon potentiaalia tuottaa hyvinvointia. Tähän liittyy myös tarve tunnistaa tällaiseen toimintaan, kuten hoivaan, liittyviä ristiriitoja. Ristiriidat valottavat, miksi institutionaalisen hoivan muodot, kuten lähteiden kunnostaminen julkisen vallan toimesta, voivat joskus olla kansalaisista epäkäytännöllisiä ja tarpeettomia. Toisaalta ristiriitojen kautta opitaan tulkitsemaan hoivan erilaisia tavoitteita ja päämääriä sekä näiden tavoitteiden muutoksia.

Kiitokset Tutkimusta on tukenut Suomen Akatemia (133451, 1331183). Kiitän myös tutkimusaineiston koonnutta Tuuli Paajasta. Kaisa Lindellille (Suomen metsäkeskus) kuuluu kiitos tutkimuksen ideoinnista ja avusta aineiston kokoamisesta. Veli Lyytikäinen puolestaan valotti lähteiden kunnostusta innostavalla maastoretkellä. Ilman tutkimukseen osallistuneita maanomistajia ja muita, jotka kertoivat haastatteluissa ja kirjoituksissaan avoimesti suhteestaan metsälähteisiin tätä tutkimusta

ei myöskään olisi tehty, suuri kiitos siis heille kaikille.

Viitteet 1 Vähäsarja 2014; Tyrväinen et al. (toim.) 2014. 2 Brander et al. 2006; Hiedanpää et al. 2010; Tengberg 2012 et al. 3 Honkasalo 2013 käyttää ilmausta ”pieni toimijuus” kuvatessaan arkista toimintaa, jonka seurauksena ”mitään ei oikeastaan tapahdu”, mutta joka samalla on aktiivista ja moniselitteistä. Esimerkiksi odottaminen, sietäminen ja jääminen ovat hänen mukaansa yhtä aikaa aktiivista ja passiivista toimintaa. ”Pienet” tavat elää lähteitä ovat samaan tapaan eleetöntä toimijuutta, passiiviselta vaikuttavia tapoja, jotka kuitenkin vaikuttavat arkeen ja elämään. 4 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies, s. 1963, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 5 Laurans et al. 2013; Parks & Gowdy 2013. 6 Kallinen et al. (toim.) 2012. 7 Laurén 2006. 8 Korjonen-Kuusipuro 2012. 9 Laurén 2009. 10 Strang 2004. 11 Haila 2010; ks. myös Bowker 2005; Latour 1993; Descola 2013; Ingold 2000. 12 Haila 2010, 54. 13 Willman 2015. 14 Ks. myös Heuts & Mol 2013. 15 Muniesa 2012; Moor & Lury 2011; Heuts & Mol 2013. 16 Heuts & Mol 2013. 17 Muniesa 2012. 18 Mol 2002; Mol et al. (eds.) 2010; Pols 2005. 19 Pols 2005. 20 Mol 2002; Pols 2005. 21 Heuts & Mol 2013. 22 Pols 2005. 23 En tässä yhteydessä mene tarkemmin luontosuhteen emotionaaliseen ulottuvuuteen, sillä vaikka tunteet ohjaavat inhimillistä toimintaa, en ole tässä artikkelissa analysoinut systemaattisesti juuri tätä puolta. Aiheesta on ilmestynyt tuore kotimainen teemanumero, Lehtonen et al. (toim.) 2015; ks. myös Peltola & Tuomisaari 2015; Peltola & Heik-

Vuosilusto 11

117

Taru Peltola

kilä 2015a; 2015b; Nygren & Peltola 2014. Hoivan käsitteeseen liittyvää keskustelua esittelevät Mol et al. (eds.) 2010 ja hoivan ja huolehtimisen emotionaalista perustaa käsittelee mm. Milton 2002. 24 Puuhakkuus on laimeampi versio tohkeisuudesta, josta Jokinen 2015 kirjoittaa. Samaan tapaan se saa käyttövoimansa innostuneisuudesta ja välittämisestä, sillä on sosiaalista merkitystä ja sen lopputulokset voivat jäädä avoimiksi. 25 Haastattelut ja muisteluaineisto, nainen, ikä ei tiedossa, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 26 Castan Broto et al. 2012. 27 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies, ikä ei tiedossa, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 28 Milton 2002 kirjoittaa myös luontosuhteen emotionaalisesta ja materiaalisesta ulottuvuudesta ja kritisoi tutkimustapaa, jossa se pelkistyy käsitteelliseksi tai kielelliseksi. 29 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies, ikä ei tiedossa, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 30 Haastattelut ja muisteluaineisto, nainen, ikä ei tiedossa, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 31 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies s. 1939, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 32 Thrift 2008, Singh 2013, Barry & Smith 2008. 33 Haastattelut ja muisteluaineisto, maanomistaja s. 1940 ja aviomies, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 34 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies, s. 1963, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 35 Haastattelut ja muisteluaineisto, mies, s. 1929, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 36 Haastattelut ja muisteluaineisto, nainen, s. 1945, Suomen ympäristökeskuksen arkisto. 37 Milton 2002 pohtii tiedon ja tunteen merkitystä luontosuhteen muodostumisessa: luontoa koskeva tieto voi lähentää ihmistä luontoon ja toisaalta tunneside voi saada ihmisen etsimään tietoa. Tieto sinänsä ei muuta ihmisen suhtautumista luontoon, vaan tiedon on tultava merkitykselliseksi. Milton esittää, että usein vaalimme luontoa, koska tunnemme, että meidän täytyy tehdä

118

niin, harvemmin siksi, että olemme sisäistäneet jonkin rationalisoidun syyn huolehtia luonnosta. 38 Ks. myös Bieling 2014; Barry & Smith 2008. 39 Ks. myös Vatn 2010; Muraldian & Rival 2012; Gomez-Baggethun et al. 2010.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Haastattelut ja muisteluaineisto. Suomen ympäristökeskuksen arkisto. Painetut lähteet ja kirjallisuus Barry, John & Smith, Kimberly 2008. “Landscape, Politics, Labour and Identity: Stewardship and the contribution of green political theory.” Landscape Research vol. 33, 5, 565– 585. Bieling, Claudia 2014. “Cultural Ecosystem Services as revealed through short stories from residents of the Swabian Alps.” Ecosystem Services vol. 8, 207–215. Bowker, Geoffrey C. 2005. “Time, Money and Biodiversity.” Global Assemblages: Technology, Politics, and Ethics as Anthropological Problems, 107–123. Ed. John D. Kelly & Beatrice Jauregui & Sean T. Mitchell & Jeremy Walton. Malden, MA: Blackwell. Brander, L.M. & Beukering van, P. & Cesar, H. S. J. 2007. “The recreational value of coral reefs: a meta-analysis” Ecological Economics vol. 63, 209–218. Castán Broto, Vanesa & Burningham, Kate & Carter, Claudia & Elghali, Lucia 2010. “Stigma and Attachment: Performance of Identity in an Environmentally Degraded Place.” Society and Natural Resources vol. 23, 10, 952–968. Descola, Philippe 2013. Beyond Nature and Culture. The University of Chicago Press: Chicago. Gomez-Baggethun, Erik & de Groot, Rudolf & Lomas, Pedro L. & Montes, Carlos 2010. “The history of ecosystem services in economic theory and practice: From early notions to markets and payment schemes.” Ecological Economics vol. 69, 1209–1218.

Vuosilusto 11

Metsälähteillä – Ympäristönmuutoksesta, luonnon vaalimisesta ja inhimillisestä hyvinvoinnista

Haila, Yrjö 2010. ”Ekososiaalinen symbioosi” Hyödyllinen luonto. Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme perustana, 53–74. Toim. Juha Hiedanpää & Leila Suvantola & Arto Naskali. Vastapaino: Tampere. Heuts, Frank & Mol, Annemarie 2013. “What is a good tomato? A case of valuing in practice” Valuation Studies vol. 1, 2, 125–146. Hiedanpää, Juha & Bromley, Daniel W. 2014. “Payments for ecosystem services: durable habits, dubious nudges, and doubtful efficacy” Journal of Institutional Economics Vol. 10, 2, 175–195. Honkasalo, Marja-Liisa 2013. ”Katveessa – pieni toimijuus kriittisenä avauksena toiminnan teoriaan.” Tiede ja Edistys 1/2013, 42–61. Tutkijaliitto: Helsinki. Kallinen, Timo & Nygren, Anja & Tammisto, Tuomas (toim.) 2012. Ympäristö ja kulttuuri. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 11. Helsingin yliopisto: Helsinki. Korjonen-Kuusipuro, Kristiina 2012. Yhteinen Vuoksi. Ihmisen ja ympäristön kulttuurinen vuorovaikutus Vuoksen jokilaaksossa 1800luvulta nykypäiviin. Acta Universitatis Ouluensis B 109. Oulun yliopisto: Oulu. Laurans, Yann & Rankovic, Aleksandar & Billé, Raphaël & Pirard, Romain & Mermet, Laurent 2013. “Use of ecosystem services economic valuation for decision making: Questioning a literature blindspot.” Journal of Environmental Management vol. 119, 208–219. Laurén, Kirsi 2006. Suo – sisulla ja sydämellä. Suomalaisten suokokemukset ja -kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Laurén, Kirsi 2009. ”Metsä arkisen hyvinvoinnin lähteenä naisten kertomuksissa.” Alue ja Ympäristö vol. 38, 2, 13–24. Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura ry: Helsinki. Lehtonen, Pauliina & Peltola, Taru & Bamberg, Jarkko (toim.) 2015. ”Affektit ja tunteet ympäristön ja alueiden hallinnassa.” Alue ja Ympäristö vol. 44, 2. Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura ry: Helsinki. Mol, Annemarie & Moser, Ingunn & Pols, Jeannette (eds.) 2010. Care in Practice. On Tinkering in Clinics, Homes and Farms. transcript Verlag: Bielefeld.

Moor, Liz & Lury, Celia 2011. “Making and measuring value.” Journal of Cultural Economy vol. 4, 4, 439–454. Muniesa, Fabian 2012. “A flank movement in the understanding of valuation.” The sociological review vol. 59, 2, 24–38. Muradian, Roldan & Rival, Laura 2012. “Between markets and hierarchies: The challenge of governing ecosystem services.” Ecosystem Services vol. 1, 93–100. Nygren, Nina V. & Peltola, Taru 2014. ”Yllätyksen politiikka liito-oravakartoituksessa.” Alue ja Ympäristö vol. 43, 2, 4–16. Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura ry: Helsinki. Parks, Sarah & Gowdy, John 2013. “What have economists learned about valuing nature? A review essay.” Ecosystem Services vol. 3, 1–10. Peltola, Taru & Heikkilä, Jari 2015a. “Responseability in wolf-dog conflicts.” European Journal of Wildlife Research vol. 61, 5, 711–721. Peltola, Taru & Heikkilä, Jari 2015b. ”Koira suden hampaissa – Monilajinen yhteiselämä, kuolema ja osallisuus” Suden kanssa, 120– 146. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistopaino: Rovaniemi. Peltola, Taru & Tuomisaari, Johanna 2015. “Making a difference: Forest biodiversity, affective capacities and the micro-politics of expert fieldwork.” Geoforum vol. 64, 1–11. Pols, Jeannette 2005. “Enacting appreciations: Beyond the patient perspective.” Health Care Analysis vol. 13, 3, 203–221. Strang, Veronica 2004. The meaning of water. Berg Publishers: Oxford Tengberg, Anna & Fredholm, Susanne & Eliasson, Ingegard &Knez, Igor & Saltzman, Katarina & Wetterberg, Ola 2012. “Cultural ecosystem services provided by landscapes: Assessment of heritage values and identity.” Ecosystem Services vol. 2, 14–26. Tyrväinen, Liisa & Kurttila, Mikko & Sievänen, Tuija & Tuulentie, Seija (toim.) 2014. Hyvinvointia metsästä. Kirjokansi 90. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Vatn, Arild 2010. “An institutional analysis of payments for environmental services.” Ecological Economics vol. 69: 1245–1252.

Vuosilusto 11

119

Taru Peltola

Vähäsarja, Väinö 2014. Luontoympäristön terveys- ja hyvinvointivaikutusten taloudellinen arvottaminen. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, sarja A 210. Metsähallitus: Helsinki.

Willman, Krista 2015. ”Yhteisöllisen kaupunkiviljelyn keholliset merkitykset.” Alue ja Ympäristö, vol. 44, 2, 32–46. Alue- ja Ympäris-

tötutkimuksen Seura ry: Helsinki.

Abstract

Living with Natural Springs On Environmental Change, Stewardship and Human Wellbeing Natural springs and fountains used to be a significant resource in rural areas. Technological change (tap water, refrigerators), as well as changing rural livelihoods (dwindling small scale farming), however, have decreased their use value. As a consequence, many springs have been destroyed in forestry operations or due to construction work during the past decades. Recently, natural springs have been identified as key habitats in forest ecosystems. They have been protected by the Forest Act and become a target of restoration activities. In this article I explore the significance of natural springs in the lives of human beings. Rather than mapping the benefits derived from them, I adopt a pragmatist approach to study how human preferences and perceptions about the value of nature is inter-

120

twined with everyday practices and activities through which the springs become part of human life. I analyze interviews with landowners who have participated in spring restoration projects carried out in Eastern Finland, and narratives written by both landowners and non-landowners. Based on the analysis I demonstrate the relevance of care and stewardship as processes through which the value of springs emerges, and discuss the temporalities and tensions involved. As a conclusion I suggest that by acknowledging these everyday modes of valuing nature, more versatile approaches to governance could be adopted in natural resource policy, taking into account the various real-life processes and motivations that affect nature protection.

Vuosilusto 11

Reetta Karhunkorva

”Metsä on paras” Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

Tarkastelen artikkelissani lasten metsäsuhdetta hyvinvoinnin näkökulmasta. Artikkeli pohjautuu Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailuaineistoon vuodelta 1997, jota peilaan Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailuun vuodelta 2011 ja Suomen Metsämuseo Luston keräämään lasten metsäsuhdetta koskevaan tuoreeseen aineistoon. Tutkimusten mukaan ja aikuisten mielestä metsä tekee lapsille hyvää, mutta miten lapset kokevat metsän itse. Onko se heille merkityksellinen paikka, ja jos on, miten ja miksi? Millainen metsähyvinvointi nousee esiin lasten omissa metsäkirjoituksissa? Ilmiönä hyvinvointi on moniulotteinen, arvona tärkeä ja arvokas, mutta käsitteenä hankalasti määriteltävä. Laajassa mielessä hyvinvoinnilla tarkoitetaan onnellista ja hyvää elämää. Se, mistä onnellisen ja hyvän elämän katsotaan muodostuvan, vaihtelee katsontatavan, ajan ja paikan mukaan.1 Yksilöllisen hyvinvoinnin ulottuvuuksina pidetään kuitenkin yleisesti hyvää terveyttä, materiaalista hyvinvointia ja elämänlaatua.2 Viime aikoina on enenevässä määrin kiinnitetty huomiota hyvän luontoyhteyden terveyttä ja hyvinvointia edistäviin vaikutuksiin. Tässä artikkelissa viittaan hyvinvoinnilla metsäluonnosta saatavaan hyvinvointiin ja metsähyvinvoinnilla tarkoitan metsän nimenomaan lapsille tuottamia myönteisiä kokemuksia sekä metsän heissä aikaansaamia fyysisiä ja henkisiä terveysvaikutuksia. Lasten luontosuhde on ajankohtainen aihe, sillä yhteiskunnassa puhutaan paljon luonnosta vieraantumisesta ja sen vaikutuk-

sista. Lapsilla on yhä vähemmän välittömiä kokemuksia metsästä. Lapset viettävät suuren osan ajastaan sisätiloissa päiväkodeissa, kouluissa ja television, videoiden, pelien, harrastusten sekä lelujen parissa ja välimatkat taittuvat usein liikennevälineillä. Samaan aikaan luonnon myönteisistä terveys- ja hyvinvointivaikutuksista lapsille on paljon tutkimustietoa. On viitteitä siitä, että luonnossa oleilu esimerkiksi vahvistaa lasten luontaista vastustuskykyä ja näin vähentää allergioita sekä astmaa.3 Hyvä luontosuhde kehittää myös motorisia taitoja, mielikuvitusta, aloitteellisuutta, suunnistus-, havaintoja yhteistyökykyjä sekä sosiaalisia taitoja.4 Tutkimusten mukaan luonnonympäristön moniaistinen kokeminen lisää niin ikään myönteisyyttä, luovuutta, itsenäisyyttä, itseluottamusta, keskittymiskykyä, myötätuntoa, turvallisuuden tunnetta ja ystävyyttä. Erityisesti vapaan, luovan ja tutkivan leikin on todettu olevan tärkeä tekijä lapsen kehitykselle. Lapsesta lähtevä, vapaa leikki toteutuu parhaiten luonnossa, joka tarjoaa mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan ja itsensä haastamiseen.5

Lapset ja metsä Aiemmin metsä oli osa lasten luontaista elinympäristöä, jossa leikittiin työnteon lomassa ja opittiin liikkumaan pienestä pitäen. Metsäleikkejä olivat esimerkiksi puissa kiipeily ja majojen rakentaminen, käpylehmien, karjaaitausten ja kulkupelien rakentelu, kaarnaveneiden veistely ja uittaminen sekä kotileikit. Lasten metsäsuhteeseen kuuluivat myös ui-

Vuosilusto 11

121

Reetta Karhunkorva

minen ja onkiminen sekä retket ja vaeltelu. Metsäluonnon tuntemus, tarkkaileminen ja hyödyntäminen olivat sukupolvelta toiselle siirtyvää tietoa ja taitoa. Metsään liittyi myös pelkoa. Lapset pelkäsivät petoeläimiä sekä metsään eksymistä. Monet kansansadut varoittelevatkin mm. susista. Vanhemmat eivät pyrkineet vähentämään pelkoa, päinvastoin sitä lisättiin kertomuksilla metsänolennoista, jotta lapset varoisivat mm. eksymistä. Puheet metsänotuksista ja -peikoista saattoivat tehdä metsästä kuitenkin entistä kiehtovamman paikan.6 Metsä tarjoaa vielä nykyisinkin lapsille mahdollisuuden vapaaseen leikkiin ja seikkailuihin sekä erilaisten, ristiriitaistenkin tunteiden läpikäyntiin. Eräs metsän tärkeä hyvinvointivaikutus onkin sen merkitys ihmisen identiteetille. Muistot ja kokemukset oman

Paimenpoika metsänlaidassa 1920–1930-lukujen vaihteessa. Lehmien laidunmaana olivat entisaikaan suuret metsät ja paimenina toimivat lapset. Paimenen päivä metsässä oli pitkä, ja aikaa kulutettiin monin tavoin, myös leikkien. Kuva: Samuli Paulaharju / Museovirasto.

122

kodin läheisyydessä sijainneesta metsästä voivat olla perustavanlaatuisia koko elämälle. Nykylasten suhde luontoon on kuitenkin usein välittynyt. Metsäsuhteen rakennusaineina ovat omien kokemusten lisäksi tai sijaan esimerkiksi erilaiset sadut, tarinat ja laulut metsän haltioista, hengistä, tontuista ja peikoista, joiden kautta metsä näyttäytyy myyttisenä ja salaperäisenä. Myös populaarikulttuuri tarjoaa tavan katsoa, kokea ja ymmärtää metsää. Tietoa metsästä saadaan runsaasti myös kouluopetuksessa, luontokerhoissa ja -kouluissa sekä mediasta. Osalle luonto voi olla vieras ja jopa pelottava.7 Kuitenkin tutkimusten mukaan yleisellä tasolla juuri nuoret asettavat ympäristönsuojelun kaikkien muiden arvojen edelle.8

Tutkimusaineistona Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailu Luonto-Liitto ja siihen kuuluva lasten ja nuorten luontolehti Sieppo järjestivät yhdessä WWF:n kanssa vuonna 1997 valtakunnallisen kouluille suunnatun Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailun. Kaikkiaan kirjoituskilpailuun osallistui yli 2 000 7–13-vuotiasta lasta kattavasti eri puolilta Suomea Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Lähettäjänä oli pääasiassa ala-asteen luokka tai kokonainen ala-aste. Artikkelissani keskityn kuudesluokkalaisten käsin kirjoittamiin 156 metsäkirjoitukseen ja niiden tarkastelemiseen metsähyvinvoinnin näkökulmasta.9 Kuudesluokkalaisten kirjoituksia on 37 paikkakunnalta, niin suurista kaupungeista kuin pienistä syrjäkylistäkin. Tyttöjä kirjoittajista oli 92 eli 59 prosenttia, poikia puolestaan 64 eli 41 prosenttia. Kirjoituskilpailun tavoitteena oli saada lapset pohtimaan omaa metsä- ja luontosuhdettaan. Kirjoituskilpailuviestissä pyydettiin kirjoittamaan ”metsäjuttu” ja annettiin esimerkkejä erilaisista metsistä, joista lapsi voi kirjoittaa: ”Mikä tahansa metsä sopii aiheeksi: lähimetsä, ikimetsä, sademetsä, satumetsä...”. Tärkeintä viestin mukaan oli, että kirjoitus on ”hauska, kaunis, jännittävä, sinun

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

Luonto-Liiton kirjoituskilpailuviesti Sieppo-lehdessä 4/1997, 30.

oma metsäjuttusi”.10 Osaltaan kilpailuviestin ohjeistuksesta johtuen lapset eivät ole kirjoittaneet kovinkaan paljon omakohtaisia kokemuskertomuksia metsästä, jotka sisällöllisesti olisivat vastanneet paremmin kilpailun tavoitetta. Suurin osa kuudesluokkalaisista sijoitti

kirjoituksensa fiktiiviseen maailmaan, kertomuksen muotoon ja antoi mielikuvituksensa lentää. Fiktiivisten kertomusten kirjoittaminen lienee myös alakouluikäisille asia-ainetta luontevampi tapa lähestyä aihetta.

Vuosilusto 11

123

Reetta Karhunkorva

Olen luokitellut kuudesluokkalaisten metsäkirjoitukset laadullisen tutkimuksen menetelmän, teemoittelun, avulla yhdeksään teemaan. Yksinkertaisimmillaan teemalla tarkoitetaan sitä, mistä teksti syvimmillään kertoo, mistä tekstissä on kyse. Teema on tekstin keskeinen, johtava ja syvin ajatus, sen pää- tai perusajatus.11 Teemoittelulla kuudesluokkalaisten metsäkirjoituksista (n=156 kpl / 100 %) löytyi toisistaan suuresti poikkeavia metsän merkityksiä: 1. Luonnonsuojelu (30 kpl / 19 %), 2. Populaarikulttuuri (23 kpl / 14 %), 3. Omakohtainen kokemus / realistinen kuvaus (17 kpl / 11 %), 4. Eläinsadut (17 kpl / 11 %), 5. Satumetsä (14 kpl / 9 %), 6. Retkellä metsässä / eksyminen / ei saa mennä metsään / olikin unta (12 kpl / 7,5 %), 7. Elävä puu / metsä, puhuva puu / kasvit / eläimet (7 kpl / 4,5 %), 8. Sademetsä (7 kpl / 4,5 %) ja 9. Kauhu (6 kpl / 4 %). Teemat eivät ole tarkkarajaisia ja ne ovat tutkimusta varten luomiani työkaluja. Osa kirjoituksista ei sijoittunut mihinkään teemaan, koska niillä ei ollut toisintoja (20 kpl). Viisi kirjoituksista ei liittynyt metsään lainkaan. Suurin osa kuudesluokkalaisista (136 kpl / 87 %) ei kertonut välittömistä kokemuksistaan metsässä eikä todellisista metsistä. Monelle metsä oli mielikuvituksen valtakunta, jonne kuviteltiin erilaisia satuhahmoja ja satumaisia tapahtumia. Mielikuvitus näyttää olevan olennainen osa lapsuuden luontosuhdetta, sillä myös osaan omakohtaisista ja realistisista metsäkirjoituksista sisältyy satumaisia ulottuvuuksia. Puhtaasti fiktiivisten kirjoitusten joukossa on eläinsatuja, perinteisiä satuhahmoja sisältäviä satuja, populaarikulttuurista vaikutteita saaneita seikkailukertomuksia sekä kauhutarinoita. Vaikka nämä kirjoittajat eivät kertoneet välittömistä kokemuksistaan metsässä eivätkä todellisista metsistä, he tuottivat teksteissään silti metsälle runsaasti kulttuurisia merkityksiä, jotka kuvaavat heidän metsäsuhdettaan. Lasten metsäsuhde näyttäytyy kirjoituskilpailuaineiston perusteella monella tapaa välittyneeltä ja sen rakennusaineina ovat monet kulttuuriset representaatiot metsästä. Vahvojen populaarikulttuurivaikuttei-

124

den ja satumaisuuden ohella huomionarvoista on luonnonsuojelullisten kirjoitusten suuri määrä. Artikkelissani en analysoi tarkemmin kaikkia erilaisia lasten kirjoituksista nousevia kulttuurisia merkityksiä vaan keskityn niihin kirjoituksiin, jotka kuvaavat metsän hyvinvointivaikutuksia lapsille.12 Metsähyvinvointi nousee esiin Omakohtainen kokemus / realistinen kuvaus -teemaan luokittelemissani 17 kirjoituksessa. Nämä kirjoitukset tunnistaa omakohtaisiksi mm. kertomusten aloitustavasta (”Muistan kun... ”), tapahtuma-ajan ja -paikan tarkasta määrittelystä tai siitä kenelle tai keille kokemus on tapahtunut. Kirjoittajilla on mielessään tietty maantieteellinen sijainti, jonka he hyvin tuntevat. Metsä, josta he kertovat, on heille tuttu. Myös realistisissa metsäkuvauksissa kirjoittajat kuvailevat hyvin tuntemiaan metsiä. Kuten omakohtaiset kokemuskertomukset, myös realistiset kuvaukset sitoutuvat kirjoittajaa ympäröivään todellisuuteen. Esimerkiksi kirjoituksessa Olipa kerran lähimetsä kirjoittaja kertoo heti ensimmäisessä lauseessa: ”Lähimetsällä tarkoitan mökkimme läheistä metsää”.13 Kuvauksessa Metsä kirjoittaja puolestaan mainitsee kirjoituksensa johdannossa kulkevansa ”joskus (yleensä) kouluun metsän läpi – –”.14 Eräässä kirjoituksessa taas mainitaan yksittäinen paikannimi: ”Me myös kävimme Ohra koskella, se oli tosi hieno paikka.”15 Lause sitoo kirjoituksen paikalliseen todellisuuteen, sillä kyseessä on olemassa oleva virkistysalue. Seuraavaksi tarkastelen näitä kirjoituksia yksityiskohtaisemmin nostaen niistä esiin hyvinvointia kuvaavia piirteitä ja asettaen ne laajempaa kontekstia vasten.

Metsä leikkipaikkana Omakohtaisissa kertomuksissa ja realistisissa kuvauksissa metsä sijaitsee kirjoittajien kodin läheisyydessä.16 Metsä oli osa näiden kuudesluokkalaisten arkipäivää ja tärkeä leikkipaikka. He leikkivät metsässä hyvin perinteisiä leikkejä, ja moderneista, välineellisistä

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

leikeistä saavat vain motocross-ratojen rakentaminen metsään sekä moottorikelkalla ja -pyörällä ajelu yksittäiset maininnat. Kirjoittajien mukaan metsässä on lukemattomasti tekemistä. Keväisin metsässä voi availla puroja ja haistella metsän raikasta tuoksua. Kesällä siellä käydään vesisotaa, ollaan piilosilla, poimitaan kukkia, rakennetaan salapaikkoja, veistellään risuja tai tehdään kaarnaveneitä, retkeillään ja samoillaan, kiipeillään kallioilla ja puissa, uidaan sekä ylipäätään leikitään kaikenlaisia ulkoleikkejä. Kesällä voi myös tarkkailla muurahaisten ahertamista, kuunnella lintujen laulua ja seurata muuta metsänelämää. Syksyllä kerätään marjoja ja sieniä sekä värikkäitä lehtiä. Talvella lapset mm. hiihtävät, laskettelevat ja luistelevat. Silloin lasketaan mäkeä stigalla ja noudetaan metsästä isän kanssa joulukuusi. Myös eläinten jälkien seuraaminen on monesta lapsesta kiinnostavaa. Aina metsässä ei tarvitse tehdä mitään erityistä, sillä siellä voi myös vain olla: istua sammalmättäällä, syödä ketunleipiä, kuvitella tai tarkkailla metsää. Yksinäinen voi löytää

metsästä uusia ystäviä. Metsässä voi myös antaa mielikuvituksensa lentää ja kuvitella sinne keijuja, tonttuja, satumaisia tapahtumia sekä puhuvia puita ja eläimiä. Ennen kaikkea metsässä rakennetaan kuitenkin majoja: yksittäisistä tekemisistä majan rakentaminen saa eniten mainintoja (5 kpl). Vähintään muutamasta puusta muodostuva leikkikentän tai oman kodin läheisyydessä sijaitseva pikkumetsä löytyy monen suomalaislapsen läheisyydestä. Riippumatta siitä, asuvatko lapset kaupungissa vai maalla, he näyttävät aina löytävän jonkinlaisen pikkumetsän, jossa touhuta.17 Onkin mielenkiintoista lukea, mitä tällainen metsä on merkinnyt siellä leikkineille lapsille. Selvästi se on ollut toiminnallinen leikkien ja seikkailujen paikka, jossa lapset ovat saaneet temmeltää keskenään ilman aikuisia. Yksi kirjoittajista mainitsee, kuinka jotkut lapsista rakensivat jopa ansoja majojensa suojaksi ja toisessa kirjoituksessa osuvasti kerrotaan, että ainoa joka ei niin kovasti pitänyt leikeistä metsässä, oli kirjoittajan äiti, joka pelkäsi lapsensa satut-

Lapsia mustikassa Säkylässä vuonna 1994. Kuva: Markku Eskola / Markku Eskolan kokoelma / Lusto.

Vuosilusto 11

125

Reetta Karhunkorva

tavan itsensä rakentaessaan majaa korkeaan puuhun.18 Luokkatoverit, kolme pohjoissuomalaista poikaa, kirjoittavat kenties samasta varhaisemman lapsuutensa metsästä.19 Metsä, jota pojat kuvaavat, oli pienikokoinen lähimetsä, joka sijaitsi oman kodin välittömässä läheisyydessä, kuten kirjoituksissa mainitaankin. Yhden pojan mukaan metsän vieressä sijaitsi myös leikkikenttä, joka teki metsästä vielä hauskemman. Kaksi pojista alkaa muistelutai kokemuskertomuksensa lähes identtisesti: ”Muistan kun olin 5-vuotias tein kaverini kanssa majan pieneen metsään”20, ”Muistan kun olin noin viisi vuotta, niin kodin lähellä oli pieni metsä.”21 Kolmas kertoo samoin varhaisemman lapsuutensa metsästä, joka sijaitsi ”meidän taloa vastapäätä”.22 Kirjoittajille tärkeän majanrakennus- ja leikkipaikan kohtalo on suurin piirtein sama: Kun seuraavana päivänä tulimme majalle sinne oli ilmestynyt työmiesten peräkärryjä ja kontteja ja muutama puu kaadettu. Kun tulimme kolmantena päivänä ei majaa ollutkaan enää eikä ollut metsääkään enää.23 Vuonna 1991 tien laidalle alkoi ilmestyä kaivinkoneita ja traktoreita. Viikon kuluttua metsää ei sitten enää ollutkaan.24 Mutta sitten eräänä aurinkoisena päivänä metsään tuli miehiä joilla oli leikkuukoneet mukana. He olivat tulleet harventamaan metsää. Surina kuului koko päivä kun vanhat kuolleet puunkäppänät kaatuivat pienten taimien ympäriltä. Sen jälkeen se ei ollutkaan enää se sama vanha kiva metsä. Kaikki majat olivat rikki.25 Tapaus on jäänyt lähtemättömästi lasten mieleen. Kirjoittajista kaksi käyttää muistelukertomuksissaan poikkeuksellisen tarkkoja ajanmääreitä metsän hävityksen yhteydessä; toisessa näistä mainitaan jopa vuosi. Yhdelle kirjoittajista tapahtunut majan hävitys on nostanut tunteet pintaan voimakkaasti: ”... meiltä tuli melkein itku sen jälkeen”26, toinen taas toteaa kaihoisasti, että ”enää en sitä

126

metsää niin kaipaa kuin ennen”27 ja kolmas ei kommentoi ihanteellisen vesisotapaikan hävittämistä lainkaan. Metsää ei vain enää ollut. Lapset saattavat surra menettämäänsä lähimetsää kauan. Tähän viittaa Heljä Pantzarin tutkimus lasten ja nuorten luontosuhteesta: ”Lapset pitävät metsää myös itsestäänselvyytenä ja oman leikkimetsän hävittäminen koetaan tapahtumahetkellä erittäin negatiivisena ja se painaa jälkeenpäin mieltä pitkään.”28 Eräs Pantzarin informantti kertoo, että vasta oikeastaan aikuisena on tottunut katsomaan entistä leikkimetsäänsä, joka lapsuudessa hävitettiin. Ympäristöpsykologian näkökulmasta tuttu ympäristö on turvallinen ja ulkopuoliset äkilliset muutokset aiheuttavat turvattomuuden tunnetta.29 Tätä tietoa vasten ei ole yllättävää, että rovaniemeläispojat edelleen useita vuosia myöhemmin muistavat lähimetsänsä tuhoamisen ja yksi pojista lähes itki. Arkisen lähiluonnon on todettu olevan lapsille tärkein.30 Kun lapsilta ja nuorilta itseltään on kysytty, millaisessa ympäristössä he viihtyvät tai millainen heidän mielestään on hyvä ympäristö, vastauksissa on korostunut vapaan luonnontilaisen alueen merkitys. Lasten mukanaolo asuinalueiden suunnittelussa on nostanut esiin luonnonläheisyyden ja esimerkiksi lähimetsikön säilyttämisen tärkeyden seikkailu-, rakentelu- ja piilopaikkana. Luonto tarjoaa lapselle vapauden, seikkailun, esteettisen kokemuksen ja omiin oloihin vetäytymisen mahdollisuuksia. Lapset myös kiintyvät mielipaikkoihinsa syvästi ja niihin voi liittyä voimakkaita tunteita.31 Tästä kertovat myös kuudesluokkalaisten omakohtaiset kirjoitukset lapsuutensa majanrakennusmetsiköistä. Metsän tuhoaminen muistetaan edelleen useita vuosia jälkeenpäinkin. Vaikka omaa lähimetsää ei olisi vielä tuhottu, jotkut kirjoittajat ilmaisevat pelkonsa, että heidän ”ihannemetsänsä” tullaan vielä kaatamaan: Nautin päivittäin luonnosta koska tiedän että tämä ei voi jatkua ikuisesti, mutta toivoisin että tämä jatkuisi ikuisesti.32

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

Ympäristöön voi liittyä voimakkaita tunne- ja merkityssisältöjä. Merkityksellisiin paikkoihin kiinnittyy runsaasti erilaisia yhteisiä tai henkilökohtaisia merkityksiä. Kulttuurisesti ymmärretty ympäristö voidaan kokea minuuden jatkeena, jolloin muutokset ympäristössä ovat kuin muutoksia itsessä: lähimetsän kadotessa katoaa jotakin itsestä. Ympäristön tunneperäinen arviointi on erityisen voimakasta silloin, kun tuttu ympäristö ei enää vastaa odotuksia. Tilasta tulee subjektiivisesti koettu paikka, kun ihminen luo siihen tunnesiteen ja antaa sille omia merkityksiään. Tällöin esimerkiksi asunnosta tulee koti ja metsästä vaikkapa oma lähi- tai leikkimetsä. Paikkoihin liittyvät tunnesiteet ja muistot voivat olla keskeisellä sijalla minäkokemuksen jatkuvuuden ja eheyden tuottamisessa sekä ylläpitämisessä.33 Pikkumetsän merkitys lapsille on suurempi kuin aikuiset arvaavatkaan. Jo muutaman puun käsittävä pieni alue oman kotitalon nurkalla on lapselle vapaan oleilun, seikkailujen ja hauskojen leikkien metsä. Lasten leikkikulttuuria ja yhteiskunnan murrosta laajasti tutkineen Marjatta Kallialan mukaan lasten itse tuottamasta kulttuurista olennainen osa liittyy leikkiin. Lasten oma leikkikulttuuri vaatii aikaa, tilaa ja materiaalia. Se on alue, jolla lapset toimivat omimmillaan ja ilman pakkoa. Keskeistä lasten leikkikulttuurin syntymiselle on lasten oma reviiri aikuisten ulottumattomissa. Nykylasten oma reviiri on aiempaan verrattuna pienentynyt, mutta lasten omaehtoinen kulttuuri voi silti versoa ”nurkkauksissa”, joihin aikuisten katse tai ymmärrys ei yllä.34 Majanrakennusta ja muita metsäleikkejä kuvanneille kuudesluokkalaisille metsä tarjosi tällaisen lasten omaehtoisen leikkikulttuurin paikan. Yhä harvempi nykylapsi viettää aikaansa metsässä ilman aikuisia, mutta aikuisseurassakin metsä ja metsäleikit tarjoavat rakennettua ympäristöä huomattavasti enemmän mahdollisuuksia lasten omaehtoiselle toiminnalle.

Metsä mielipaikkana Kirjoituksissa Olipa kerran lähimetsä35 ja Metsä36 kerrotaan metsistä, jotka kirjoitushetkellä edelleen kuuluivat kirjoittajiensa lähiympäristöön. Ensimmäisessä kirjoituksessa poika kuvaa lähimetsää, joka sijaitsee perheen mökin lähellä. Metsä on monenlaisen tekemisen paikka. Kirjoittaja kertoo heti aluksi, että ”kesällä siellä on mukava leikkiä serkkujen kanssa”. Hän on myös tehnyt havaintoja alueen eläimistöstä: ”Välillä ilves kävelee hiekkalaatikon poikki ja jättää siihen jälkiä. Viime syksynä hirvi oli maannut äitini Terijoen salavan taimen päällä.” Poika tietää, että metsässä on myös karhuja ja valkohäntäpeuroja. Monesti hän on säikähtänyt lentoon lehahtavaa lintuparvea ja joskus hän tarkkailee serkkujensa kanssa muurahaisten ahertelua. Monenlaiset kesäiset puuhat täyttävät lähimetsän. Uimareissu läheiselle uimarannalle on tehtävä metsän kautta ja samalla poika voi ”rauhassa tarkkailla metsää”. Metsässä kirjoittaja rakentelee serkkujen kanssa majoja, availee puroja ja tekee kaarnaveneitä sekä veistelee risuja. Näin metsä on myös kädentaitoja kehittävä paikka. Pojasta metsässä ei välttämättä aina tarvitse edes tehdä mitään, sillä siellä on ”mukava samoilla” tai vain istuskella sammalmättäällä ja syödä ketunleipiä. Lopuksi kirjoittaja tuo vielä esiin metsän esteettisen puolen: ”Metsä on kaunis, kun on talvi, mutta siellä on vaikea liikkua.” Perheineen hän hakee joka talvi metsästä joulukuusen. Metsä on pojalle niin rauhoittava istuskelu- ja samoilupaikka kuin yhteisöllinen leikkipaikka serkkujen ja joulukuusenhakupaikka perheen kanssa. Metsä on monipuolinen, luonnollinen ja arkinen osa lapsen elämänpiiriä. Kirjoittaja on kaupunkilaislapsi, mutta hänellä on läheinen luontosuhde.37 Kuvauksen Metsä kirjoittanut tyttö puolestaan yhdistää omakohtaisesti kokemaansa lähimetsään realistisuuden lisäksi myös satumaisia ja ihanteellisia piirteitä. Aluksi hän antaa metsälleen useita erilaisia nimiä, jotka kuvaavat sen ominaisuuksia: ”Olipa kerran metsä, havumetsä, lehtimetsä, kivimetsä,

Vuosilusto 11

127

Reetta Karhunkorva

Kirjoituksen Olipa kerran lähimetsä ensimmäinen sivu, johon kirjoituskilpailun kolmihenkinen raati on tehnyt merkintöjään. KSMA-JYEL, K128.

purometsä, siis minun lähimetsäni eli melko suuri sekametsä kotini lähellä.”38 Metsä sijaitsee hänen kotinsa ympärillä ja hän kulkee sen halki kouluun. Kirjoittaja kuvailee metsää, joka on osa hänen jokapäiväistä arkeaan. Hän tuntee sen läpikotaisin. Metsässä on paljon puroja ja kallioita sekä kiipeilypuita ja -kiviä. Sieltä löytyy runsaasti eri puulajeja:

Tytön metsäluonnontuntemus on muutenkin hyvä. Hän luettelee metsämarjoja, sieniä, erilaisia lintuja sekä monia metsän eläimiä. Eläinten ja luonnon tarkkailun ohella metsä on tytölle oivallinen leikkipaikka. Hän kiipeilee puissa ja kivien päällä sekä erityisesti rakentelee majoja. Lisäksi metsä on hänelle mielikuvituspaikka:

Metsässä on yksi osa jossa kasvaa vain nuorta koivikkoa ja vattupöheikköä siinä on ollut ennen pelto luulen ma. Metsässä on myös kallioinen osa jossa kasvaa mäntyä ja vähän kuusia. – – siellä on kuusta ja katajaa, mäntyä ja pihlajaa, koivua ja vaahteraa – –.39

Metsän keijut ja muu pikkuväki asuvat kelopuiden koloissa ja vattupöheiköissä. Metsän suuret puut suojaavat pieniä orava- ja lintulapsia ja pienet metsätontut hoitavat sairaita eläimiä.40

128

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

Tyttö kuvailee romanttisessa hengessä kirjoituksensa lopuksi, kuinka ”puut kertovat huminallaan tarinaa menneistä ajoista, ja eläimistä, niiden sankareista ja sankarittarista”. Tämä lause toimii lähtökohtana saman kirjoittajan luonnonsuojelullisesti virittyneelle runolle41, joka seuraa heti omakohtaisen kuvauksen jälkeen. Kirjoittajan mieltä eniten kiehtova paikka lähimetsässä on aarniometsää muistuttava alue, jossa hän viihtyy yksin. Vaikka lähimetsä on kirjoittajalle nimenomaan leikkipaikka, kirjoituksesta ilmenee, että hän leikkii siellä yksin. Muut lapset ovat kirjoittajalle pikemminkin kiusaksi, sillä he rikkovat hänen rakentamiaan majoja. Kirjoituksesta piirtyy esiin rikas, monipuolinen ja aktiivinen kuva kirjoittajan, kaupunkilaislapsen, suhteesta mielipaikkaansa lähimetsään. Minun metsäni -otsikoiduissa kuvauksissa kolme saman koulun tyttöoppilasta kertoo yksityiskohtaisesti ja runsaasti adjektiiveja käyttäen metsästä eri vuodenaikoina.42 Kuvaukset perustuvat jatkuvaan luonnon tarkkailuun ja kanssakäymiseen metsän kanssa. Kirjoittajat esittelevät tietojaan metsästä sekä kertovat, mitä metsässä milloinkin voi nähdä ja tehdä. He mainitsevat useita eläin-, puu- tai sienilajeja ja eri vuodenaikojen tuntomerkit ovat nekin hyvin tiedossa. Metsästä ja puista käytetään paljon myönteisiä adjektiiveja. Kirjoittajat tekevät metsästä konkreettisia aistihavaintoja, kuten miltä metsä ja sen puut tuoksuvat, miltä syksyiset lehdet tai lumen peittämä metsä näyttää sekä miltä esimerkiksi kesäisen metsän pehmeä sammal tuntuu. Tytöillä on metsässä paljon tekemistä: marjojen ja sienten keräämistä, isän, äidin ja siskojen kanssa retkien tekemistä, eläinten jälkien seurailua, lintujen laulun kuuntelua, lehtien keräämistä ja kuivattamista, kiipeilemistä, hiihtämistä, hyppimistä ja temmeltämistä sekä majan rakentamista. Yksi tytöistä toteaakin, että metsässä voi kokea joka päivä ”jotain uutta ja kiinnostavaa”. Hän kertoo pitävänsä olostaan ”Tuorekangasmetsässä” ja nauttivansa luonnosta päivittäin, samoin kuin lintujen ja metsän äänistä. Tyttö toivoo sen jatkuvan ikuisesti, mutta pelkää, että ”jonain päivänä

sinne tulee metsäkoneet ja tuhoavat minun ihannemetsäni” (kurs. minun).43 Toinen tytöistä toteaa, että metsä merkitsee hänelle paljon, sillä ”siellä saa tehdä kaikenlaista, saa tarvittavaa ja siellä saa olla” (kurs. minun).44 Viimeinen kommentti, ”metsässä saa olla”, on mielenkiintoinen. Pelkästään metsässä oleilu on kirjoittajalle merkittävää. Samasta aiheesta ovat kirjoittaneet hänen luokkatoverinsa, samoin kuin poika aiemmin kuvaillussa kertomuksessa Olipa kerran lähimetsä.

Identiteetille tärkeä paikka Yksinolo on eräs aihe, josta lapset omakohtaisissa kokemuskertomuksissa ja kuvauksissa kertovat. Esimerkiksi aiemmin mainitun Metsä-kirjoituksen tyttö viihtyy metsässä ennen kaikkea yksin. Yksin metsässä vietetyllä ajalla voi olla kuitenkin muita merkityksiä kuin häiritseviltä ikätovereilta piilottelu: metsä voi tarjota yksinäiselle lohtua tai se voi olla rauhoittava mietiskelypaikka. Lyhyessä kirjoituksessaan Metsä on hauska paikka kirjoittaja, tyttö, ehdottaa yksinäiselle metsään menemistä: ”Jos olet yksinäinen eikä sinulla ole mitään tekemistä, voit mennä metsään.” Aluksi hän mainitsee, että siellä on paljon tekemistä, kuten majanrakennusta ja marjojen sekä sienien poimimista. Kirjoittajan mielestä metsässä on kuitenkin myös ystäviä, joita ei vain heti huomaa: ”– – ystäviä voivat olla puut, linnut, jotkut kasvit tai vaikkapa muurahaispesä.”45 Pojan kirjoittamassa Minun metsäni -kuvauksessa metsä näyttäytyy yksinomaan paikkana, jonne voi mennä rauhoittumaan tai jonne voi mennä, jos on yksinäinen: ”Metsä. Minun rauhoittava paikkani jonne voin mennä puhumaan vaikka linnuille – –.” Pelkkä metsän olemassaolo tuottaa hänelle mielihyvää: ”Metsässä ei tarvi olla kauan, mutta sekin selvittää ajatuksia.”46 Rauhoittavana mietiskelypaikkana metsä näyttäytyy muillekin kuudesluokkalaisille. Kirjoituksen Olipa kerran lähimetsä kirjoittaja mainitsee välillä vain istuskelevansa sammalmättäällä syömässä ketunleipiä.47 Pohjoissuomalainen tyttö

Vuosilusto 11

129

Reetta Karhunkorva

puolestaan kuvailee fiktiivisessä kirjoituksessaan Olipa kerran metsä... mietiskelypaikkaa metsässä: ”Sen metsän keskellä oli lampi jota ympäröi kuuset ja kun käveli lähemmäs näki lammen vieressä kaatuneen kuusen, jonka päällä oli hyvä istua.” Kirjoittaja käyttää aistihavaintoja kuvatessaan, miltä metsässä tuntuu mietiskellä: ”Jos istui puun päällä ihan hiljaa kuuli kun linnut lauloivat, ja jos hyvin kävi saattoi nähdä kun eläimet kävivät juomassa lammesta.” Harmoninen suhde metsään ja sen eläimiin saa surullisen lopun, kun metsä kaadetaan ja lampi täytetään sementillä. Paikalle rakennetaan asuinalue ja autotie: ”Kaikkein parhain mietiskelypaikka oli tuhottu.” Kirjoittajalle metsä on romanttinen ja esteettinen elämysten paikka, jossa voi käydä virkistäytymässä nauttien luonnon antimista, kuten mustikoista ja linnunlaulusta.48 Myös lohdun hakeminen murheisiin on syynä metsään hakeutumiselle: ”Menen kivelle, joka on metsässä. Sinne menen aina, kun minulla on murheita. Metsä, minun paras hiljainen paikkani.”49 Suomalaiset ovat tottuneet menemään metsään selvittääkseen omia ajatuksiaan tai hakeakseen lohtua murheisiinsa.50 Käsitys metsästä turvallisena ja suojelevana rauhoittumispaikkana on kulttuurissamme jaettu ja yleinen.51 Vanhassa itäsuomalaisessa kansanlyriikassa metsän puoleen kääntyminen, suoranainen pako luontoon, on yleinen aihe. Kansanrunot viestivät yksinäisen, hyljeksityn ja hylätyksi tulleen ihmisen kokemasta lohdusta metsässä tämän puhuessa siellä puille, linnuille tai tuulelle. Kielikuvat ovat kolkkoja laulajan joutuessa yksin metsän armoille, mutta metsässä yksinäinenkään ei enää ole yksin vaan hän kokee yhteenkuuluvuuden tunnetta luonnon kanssa.52 Kuudesluokkalaisten kokema yksinäisyys metsässä ei ole hylätyksi ja hyljeksityksi joutuneen yksinäisyyttä vaan pikemminkin tietoisesti haluttua yksinoleilua. Lapset hakeutuvat metsään rauhoittumaan ja mietiskelemään mukavaan mietiskelypaikkaan sammalmättäälle. Syynä voi olla vain se, ettei mitään muuta tekemistä satu juuri sillä het-

130

kellä olemaan. Yksinolo metsässä näyttäytyy lapsille hetkellisenä ja myönteisenä asiaintilana: ”Jos olet yksinäinen eikä sinulla ole muuta paikkaa voit mennä metsään.” Vain yhdessä fiktiivisessä kirjoituksessa tuodaan esiin metsään menemisen syyksi murheet, mutta kirjoittaja kuitenkin pyörtää sanansa: ”Mietin oliko minulla sittenkään murheita. Eihän minulla ollut.”53 Metsä vetää kirjoituksen minää puoleensa ilman murheitakin, sillä metsä on ”– – minun hiljainen paras paikkani”54 ja kirjoituksen minän ystävä. Vaikka kirjoituksen minä on metsässä yksin, hän ei koe sitä mitenkään ahdistavana asiana. Päinvastoin hän tarkkailee luontoa hymynkare suupielissään ja yksinäisyys näyttäytyy suurenmoisena tunteena: ”Lunta on maassa. Katselen metsää. Orava hyppii puiden oksilla. Minua hymyilyttää. Tuntuu siltä kuin olisin yksin tässä suuressa maailmassa.”55 Myös kirjoituksessa Metsä yksinoleilu lähimetsän aarniopuolella on miellyttävää: ”– – on ainakin ihana kuvitella, että kukaan ei ole käynyt siellä ennen minua. Kaikkialla metsässä ei ole edes polkuja, joten kuvitteleminen on helppoa.”56 Kirsi Laurén on todennut suomalaisten suokokemuksista, että myös lapsuuden ja nuoruuden suo koetaan ystävänä, joka ei petä ja jonka kanssa voi keskustella. Jos lapsi tai nuori ei saa muilta ihmisiltä hyväksyntää, hän voi päätyä hakemaan sitä luonnosta. Yksin suolla hän on vapaa rooliodotuksista ja hän voi olla oma itsensä.57 Ympäristöpsykologiassa puhutaan paikoista, jotka ovat tärkeitä ihmisen identiteetin eheyden kokemisen tai minän rakentamisen kannalta. Tällaisia paikkoja ovat monesti ns. rauhaan vetäytymisen paikat, joista osa tutkimusten mukaan sijaitsee nimenomaan luonnossa.58 Osa kuudesluokkalaisten kirjoituksista kuvaa juuri paikkaa, johon halutaan tietoisesti vetäytyä oleilemaan yksin. Monet tällaisista mielipaikoista sijaitsevat luonnossa päinvastoin kuin mielipaikat, joissa viihdytään muiden kanssa yhdessä.59 Tässä merkityksessä yksinolo on olotila, jota tavoitellaan tietoisesti, jotta päästäisiin muiden huomion ulottumattomiin. Yksinolo mahdollistaa omiin ajatuksiinsa keskittymisen. Lasten ja

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

nuorten kannalta yksinolossa olennaista on, että siihen liittyy itsenäisyyden tunne, joka on minäkokemuksen kannalta tärkeä.60 Kuudesluokkalaisten kirjoitusten perusteella metsä tarjoaa osalle 12–13-vuotiaista tällaisen minäkokemukselle tärkeän paikan. Metsä toimii oman minän rakennuspaikkana ja on identiteetille tärkeä.

Aikuiset ja elinympäristö mahdollistavat hyvän metsäsuhteen Kun kuudesluokkalaisten kirjoituksista nousee esiin 1990-luvun lopun lasten metsäsuhde, Luston keräämä aineisto Ihan pihalla! Lasten ja nuorten luontosuhteen tallennushankkeessa (2014–2015) tarjoaa pilkahduksia 2010luvun lasten metsäsuhteeseen. Kahdeksan suomalaismuseon yhteisessä tallennushankkeessa Lusto mm. tutki päiväkoti-ikäisten lasten metsäsuhdetta havainnoimalla neljän päiväkodin metsään liittyvää toimintaa ja haastattelemalla päiväkotiammattilaisia, lasten parissa päiväkodin arjessa työskenteleviä lastentarhanopettajia.61 Haastatteluista saatiin tietoa luonto- ja ympäristökasvatuksesta päiväkodeissa, mutta ennen kaikkea havaintoja ja kokemuksia pienten lasten metsäsuhteesta 2010-luvulla ja siitä, miten metsäluonto vaikuttaa lapsiin. Lastentarhanopettajat näkevät työssään jatkuvasti metsän monipuolisia hyvinvointivaikutuksia. Päiväkodin lähelle jätetty pienikin lähimetsä mahdollistaa paljon. Metsäretket ovat sekä lasten että työntekijöiden yhteishenkeä kasvattava asia, ”meijän ryhmän juttu”.62 Lasten majanrakennusprojektit kehittävät yhteisöllisyyttä ja ystävyyssuhteita. Lapset ovat retkistä innoissaan ja lähtevät luontoon mielellään. Parasta on, että lapset saavat toimia metsässä vapaasti. Lasten vapaa leikki monipuolisessa maastossa sekä lapsilähtöinen toiminta ja luontoon tutustuminen korostuvat kaikissa haastatteluissa. Metsässä riidellään vähemmän, sillä keppejä ja muuta metsämateriaalia riittää kaikille ja siellä on paremmin tilaa. Lapsista tulee metsäympäristössä uusia

puolia esiin. Joku saattaa avautua suruistaan ja huolistaan, ja ujo ja muualla lähes puhumaton lapsi voi vapautua puhumaan sekä osallistumaan. Vilkkaat puolestaan rauhoittuvat ja toisaalta riehakas toiminta ja metelöinti eivät aiheuta metsässä häiriötä toisin kuin esimerkiksi sisätiloissa tai rakennetussa ympäristössä. Metsäympäristö on lasten kannalta rakennettua ympäristöä rennompi ja vapaampi sekä mahdollistaa ympäristön moniaistisen kokemisen. Metsässä lasten mielikuvitus lähtee lentoon ja he tekevät siellä monenlaisia keksintöjä sekä saavat suuria oivalluksia oppien ymmärtämään luonnon syy-seuraussuhteita. Metsä on lapsille suuren ihmettelyn kohde, luovuutta ruokkiva ja kehittävä paikka. Metsä ei leikkipaikkana tyhjene, sillä sitä ei voi leikkiä loppuun. Lelut, leikkipuistot ja pihat antavat valmiita kaavoja ja asettavat rajoituksia, mutta metsässä voi rakentaa ja tehdä mitä vain. Päiväkodin arjessa metsän vaikutukset näkyvät myös niin, että retkien jälkeen sekä ruoka että päivälepo maittavat tavallista paremmin ja loppupäivä on rauhallisempi.63 1990-luvun lopun Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailuaineisto kuvaa osaltaan lasten etääntymistä metsäluonnosta. Omakohtaisia metsäkirjoituksia on aineistossa lopulta melko vähän siihen nähden, kuinka olennainen ympäristö metsä Suomessa on. Suomen maa-alasta noin 75 % on metsää64 ja puolet suomalaisista asuu enintään 200 metrin päässä lähimmästä metsästä. Enemmän kuin kaksi kolmesta suomalaisesta liikkuu viikoittain luonnossa.65 Läheinen metsäsuhde on lapsille monella tapaa hyväksi, mutta kirjoitusten perusteella yhä harvemmalla näyttää olevan merkityksellinen ja jokapäiväinen yhteys metsäluontoon. Niin tutkimuksista kuin Luston haastattelemien lastentarhanopettajien kokemuksista nouseekin esiin aikuisten – sekä vanhempien että ammattikasvattajien – tärkeä rooli: aikuiset ovat avainasemassa luontevan metsäsuhteen luomisessa, joka edistää lasten terveyttä kokonaisvaltaisesti. Aikuisten oma läheinen metsäsuhde sekä myönteinen asenne ja innostus metsäluontoa kohtaan ovat ratkaisevia. Kyselytutkimusten

Vuosilusto 11

131

Reetta Karhunkorva

Savonlinnalaisen päiväkodin lapsia metsäretkellä 2014. Metsässä vauhdikkaiden ja äänekkäiden leikkien sekä eväiden syömisen lomaan mahtuu myös luonnon tutkimista ja ympäristökasvatusta. Kuva: Eero Könönen / Lusto.

perusteella päiväkotien metsäretkeilyiden esteiksi henkilö- ja muiden resurssien sekä luonnon fyysisen etäisyyden lisäksi nousivat joidenkin aikuisten kielteiset asenteet. Metsäluonto voidaan mm. kokea lasten kannalta vaaralliseksi ja huoli lasten vaatteiden likaantumisesta tai rikkoutumisesta estää retket. Metsäretkeilyt voidaan kokea hankaliksi ja retkeilyä voi rajoittaa liiallinen varovaisuus sekä rajoittuneet käsitykset siitä, mitä metsässä voi tehdä ja miten lasten pitää käyttäytyä siellä. Tietoa metsäluonnon terveysvaikutuksista ei ole riittävästi.66

Mistä lapset kirjoittivat? Olipa kerran metsä -kirjoituksista ilmenee, että niille 1990-luvun lapsille, joilla oli luonteva, arkipäiväinen suhde metsään, metsä toi paljon hyvinvointia. Nämä vaikutukset kuudesluokkalaiset tunnistivat hyvin itsekin

132

ja kuvasivat niitä kirjoituksissaan. Metsä oli heille erilaisten yhteisten leikkien, seikkailujen ja temmeltämisen kenttä ja majanrakentamisen tyyssija, vapaan oleilun, myönteisen yksinolon ja rauhoittumisen, luonnon kauneudesta, väreistä, äänistä ja hajuista nauttimisen, terveellisten marjojen keräämisen, monipuolisen liikkumisen sekä mielikuvituksen paikka. Kaikki metsän hyvinvointivaikutuksia, joiden on tutkimuksissa todettu edistävän lasten kehitystä ja terveyttä. Suurta osaa Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailuun osallistuneista kuudesluokkalaisista suomalainen omakohtaisesti koettu metsä ei kiinnostanut kirjoitukseksi asti. Sen sijaan kirjoituksista nousi esiin runsaasti erilaisia kulttuurimme metsärepresentaatioita, vahvimpina luonnonsuojeludiskurssi, satumaisuus ja populaarikulttuuri. Lapsilla ja nuorilla ei 1990-luvulla välttämättä enää ollut välittömiä kokemuksia metsästä. Välimatka

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

luontoon oli kasvanut pitkäksi kaupungistuneessa Suomessa. Jo tuolloin lasten ja nuorten vapaa-ajan vietolle oli paljon muita vaihtoehtoja. Suhde luontoon ja samalla metsään oli muuttumassa välittyneeksi: luonnosta saatiin tietoa esimerkiksi koulussa, luontokerhoissa tai -kouluissa sekä mediasta. Populaarikulttuuri oli vahva osa lasten arkea ja tarjosi tuolloinkin tavan katsoa, kokea ja ymmärtää metsää. Tästä viestivät populaarikulttuuriteemaan luokittelemani 23 kirjoitusta, joiden kirjoittajat halusivat metsän sijaan kertoa itselleen tärkeistä televisiosarjoista, tietokonepeleistä, elokuvista, sarjakuvista ja kirjoista. He sijoittivat populaarikulttuurista ja mediasta saadut vaikutteet pääasiassa vieraaseen ja eksoottiseen metsään kuvaten sademetsän tai viidakon populaarikulttuurista tutulla tavalla länsimaisen ihmisen ongelmien tai jännittävien seikkailujen kenttänä. Luonto-Liiton tuoreempi, vuonna 2011 suomalaisille 5.- ja 8.-luokkalaisille suuntaama Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailu antaa aiheen olettaa, että etääntyminen luonnosta on ottanut aimo askeleen eteenpäin. Kirjoituksia lähetettiin 1 753 kappaletta eri puolilta Suomea.67 Myös tässä aineistossa on runsaasti populaarikulttuurista innoituksensa saaneita kirjoituksia, joissa esiintyy mm. vampyyreita ja ihmissusia, hobitteja, yksisarvisia ja velhoja – hahmoja, jotka puuttuvat 1990-luvun lopun kuudesluokkalaisten kirjoituksista kokonaan. Ne kuvaavatkin juuri 2010-luvun populaarikulttuuria. Esiin nousee yhä teknistyneempi maailma. Monissa lasten kertomuksissa erilaiset modernit tekniset laitteet, kuten mönkijät, älypuhelimet ja tietokoneet, ovat tärkeässä asemassa. Lisäksi lapset ovat kirjoitustensa perusteella merkkitietoisia mainiten runsaasti teknisten laitteiden merkkejä.68 Teknistyminen ja luontosuhteen välittyneisyys ilmenivät 1990-luvun kirjoituksissa erityisesti populaarikulttuuriteemaan luokittelemissani kirjoituksissa. Omakohtaisissa ja realistisissa metsäkirjoituksissa teknistyminen ja välittyneisyys eivät ilmenneet muutamia yksittäisiä mainintoja (motocross, moottorikelkka, moottoripyörä) lukuun ottamatta

voimakkaasti. Muutoin Salaperäinen metsä -aineistossa näyttää olevan pitkälti samoja piirteitä kuin 1990-luvun lopun kirjoituskilpailuaineistossa, kuten ympäristönsuojelullinen tematiikka.69 Metsäkirjoitusten vahva sitoutuminen satumaisuuteen ja satuhahmoihin viestii lapsille suunnattujen satujen tavasta kuvata metsä kiehtovana ja satumaisena paikkana70, ja toisaalta siitä, että lapsuuden luontosuhteeseen kuuluu mielikuvitus. Luonnonsuojeluteemaan luokittelemissani 30 kirjoituksessa otetaan suorasti tai epäsuorasti kantaa metsien puolesta niiden tuhoamista vastaan. Lapset asettavat metsän ja sitä tuhoavan ihmisen jyrkästi vastakkain. Ihmisen toimista joutuvat kärsimään metsän eläimet ja puut tai metsä itse. Vain kahdessa luonnonsuojelukertomuksessa metsän tuhoaminen kuvataan metsästä nauttivan ihmisen kannalta valitettavana asiana.71 Nämä luonnonsuojelulliset kirjoitukset heijastelevat 1990-luvulla käytyjä metsäkiistoja ja metsiensuojelukeskustelua sekä koulujen ja muiden tahojen harjoittamaa ympäristökasvatusta, mutta myös kulttuurimme liikuttavia eläinhahmoja ja -tarinoita.72 Luonnonsuojeludiskurssin omaksuminen viestii kuitenkin ennen kaikkea nuorten maailmankuvassa 1990-luvulla tapahtuneesta muutoksesta, jossa ihmisen ja luonnon suhde määriteltiin uudelleen. ”Uudessa vihreässä maailmankuvassa” luonnon ja eläinten itseisarvo korostui.73 Lopuksi on aiheellista kysyä, oliko muuta kuin tieteellistä tutkimusta varten tuotettu kirjoituskilpailu sovelias tutkimukselliseen käyttöön ja toimiko se todistusaineistona lasten itse kokemista metsän hyvinvointivaikutuksista? Täsmällisempi kysely tai haastattelut sekä osallistuva havainnointi lasten metsäleikeistä ja -retkistä olisivat todennäköisesti tuottaneet erilaisia tuloksia. Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailun etuna oli kuitenkin sen kattavuus ja edustavuus sekä se, etten tutkijan roolissa päässyt millään tavalla vaikuttamaan kirjoitusten sisältöihin. Näin omat käsitykseni, arvoni ja odotukseni lasten metsäsuhteesta eivät vaikuttaneet lopputu-

Vuosilusto 11

133

Reetta Karhunkorva

loksiin, kuten mahdollisesti haastattelu- ja havainnointitutkimuksessa. Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailun etuna oli nimenomaan sen yllätyksellisyys ja monenlaisuus. Tämän artikkelin teeman kannalta aineiston ansio oli se, että siitä nousi esiin pyytämättä myös omakohtaisesti koettu ja realistisesti kuvattu suomalainen metsä, jonka merkityksiä ja hyvää tekeviä vaikutuksia itselleen 17 lasta kuvasi kauniisti, osuvasti ja koskettavasti.

Viitteet 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12

13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30

134

Saari 2011, 9, 11; Lagerspetz 2011, 79. Vaarama et al. 2010, 11–12. Saarinen & Jantunen 2015. Polvinen et al. 2012, 13. Pajanen 2011; Louv 2010. Lundström 1999, 83–86; Luttinen 2012, 23, 28, 35. Vrt. esim. Pantzar 1998, 1–2. Uusitalo 1992, 61. KSMA-JYEL, Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailu, K1–K156. Sieppo: lasten luontolehti 4/1997, 30. Suomela 2001, 141–142. Olen analysoinut aineistosta nousevia metsän merkityksiä laajasti asettaen ne kulttuurisia ja yhteiskunnallisia konteksteja vasten folkloristiikan pro gradu -tutkielmassa, ks. Karhunkorva 2005. KSMA-JYEL, K128. KSMA-JYEL, K130a. KSMA-JYEL, K121. KSMA-JYEL, K112–K130a; K131. Pantzar 1998, 134. KSMA-JYEL, K116; K117. KSMA-JYEL, K115-K117. KSMA-JYEL, K115. KSMA-JYEL, K117. KSMA-JYEL, K116. KSMA-JYEL, K115. KSMA-JYEL, K116. KSMA-JYEL, K117. KSMA-JYEL, K115. KSMA-JYEL, K117. Pantzar 1998, 77–78. Reunala 1994, 171. Polvinen et al. 2012, 8.

31 Aura et al. 1997, 73, 77, 96. 32 KSMA-JYEL, K122. 33 Aura et al. 1997, 121–127. 34 Kalliala 1999, 55, 58. 35 KSMA-JYEL, K128. 36 KSMA-JYEL, K130a. 37 KSMA-JYEL, K128. 38 KSMA-JYEL, K130a. 39 ibid. 40 ibid. 41 KSMA-JYEL, K130b. 42 KSMA-JYEL, K121–K123. 43 KSMA-JYEL, K122. 44 KSMA-JYEL, K121. 45 KSMA-JYEL, K124. 46 KSMA-JYEL, K129. 47 KSMA-JYEL, K113. 48 KSMA-JYEL, K11. 49 KSMA-JYEL, K126. 50 Siltala 1987, 412. 51 Reunala 1994, 171–172. 52 Timonen 1984, 259–261. 53 KSMA-JYEL, K126. 54 ibid. 55 ibid. 56 KSMA-JYEL, K130a. 57 Laurén 2001, 119, 121. 58 Korpela 1996, 309. 59 Aura et al. 1997, 94–97. 60 Aura et al. 1997, 135. 61 Lusto. TAKO Pooli 1, Ihan pihalla! Lasten ja nuorten luontosuhteen tallennushanke 2014–2015. 62 Lusto, A15002. 63 Lusto, A15001; A15002; A15012; A15013; A15015. 64 http://www.smy.fi/forest-fi/suomen-metsavarat/ (21.12.2015). 65 http://www.metla.fi/metinfo/monikaytto/ lvvi/tietoa-ulkoilusta.htm (5.1.2016). 66 Saarinen & Jantunen 2014; Saarinen & Jantunen 2015. 67 Lusto. A14007. 68 Tiitola 2011. 69 ibid. 70 Suojala 2001, 46, 48, 52. 71 KSMA-JYEL, K10–K11. 72 Heikkonen 1997, 11–13; ks. myös Telkänranta (toim.) 2008; ks. Kajanto (toim.) 1992; Aaltola 2000, 6–12.

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

73 Helve 1996, 76, 79, 86; Mikkola 1997, 95– 139.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Keski-Suomen Muistiarkisto, Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitos (KSMA-JYEL), Jyväskylä. Luonto-Liiton Olipa kerran metsä -kirjoituskilpailuaineisto 1997. Peruskoulun kuudesluokkalaisten käsinkirjoittamat kirjoitukset K1–K156. Lusto – Suomen Metsämuseo, Punkaharju. Museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkosto TAKO Pooli 1:n Ihan pihalla! Lasten ja nuorten luontosuhteen tallennushankkeen 2014–2015 aineisto. Arkistokokoelma (A) Valokuvakokoelma (V) Luonto-Liiton kokoelma. Salaperäinen metsä -kirjoituskilpailuaineisto 2011. Arkistokokoelma (A). Painetut lähteet ja kirjallisuus Aaltola, Elisa 2000. ”Bambisyndrooma? Eläinhahmojen merkitys eläinkuvan rakentajina.” Kulttuurintutkimus 17 (2000):1, 3–14. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Aura, Seppo & Horelli, Liisa & Korpela, Kalevi 1997. Ympäristöpsykologian perusteet. WSOY: Helsinki. Heikkonen, Matti 1997. ”Vastalause nykyajalle. Näkökulmia yhteiskunnan ja ympäristönsuojelun suhteisiin.” Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsien suojelusta 1850-luvulta 1990-luvulle, 11–22. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Atena Kustannus: Jyväskylä. Helve, Helena 1996. ””Ystävämme kettu” ja uusi maailmankuva.” Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin. Tietolipas 14, 74– 94. Toim. Leena Suurpää ja Pia Aaltojärvi. SKS: Helsinki. Anneli Kajanto (toim.) 1992. Ympäristökasvatus. Vapaan sivistystyön 33. vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura: Helsinki.

Kalliala, Marjatta 1999. Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan murros. Gaudeamus: Helsinki. Karhunkorva, Reetta 2005. ”Kuulin metsän tarinan.” Kulttuurisesti ymmärretyn metsän merkitykset kuudesluokkalaisten Olipa kerran metsä -kirjoituksissa. Folkloristiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/ handle/123456789/8115/URN_NBN_fi_ jyu-200587.pdf?sequence=1 (15.9.2015). Korpela, Kalevi 1996. ”Mielihyvän tilat.” Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin. Tietolipas 143, 305–317. Toim. Leena Suurpää ja Pia Aaltojärvi. SKS: Helsinki. Lagerspetz, Eerik 2011. ”Hyvinvoinnin filosofia.” Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta, 79–105. Toim. Juho Saari. Gaudeamus: Helsinki. Laurén, Kirsi 2001. ”Minä suossa. Suokertomukset yksilön ympäristösuhdetta kuvaamassa.” Minä? Missä? Milloin? Kolmetoista tulkintaa identiteeteistä, 108–127. Toim. Tarja Kupiainen, Katja Laitinen, Sinikka Vakimo. SKS: Helsinki. Louv, Richard 2010. Last child in the woods: saving our children from nature-deficit disorder. Atlantic Books: London. Lundström, Kennet 1999. “Skogen som lekplats.” Budkavlen. Årgång 78, 83–89. Turku: Institut för folklivsforskning vid Åbo Akademi. Luttinen, Jaana 2012. ”Metsän hahmottaminen ja haltuunotto (1500–1850).” Ihminen ja metsä: kohtaamisia arjen historiassa. Osa 1. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Metsäkustannus: Helsinki. Mikkola, Teija 1997. ”Arvot ja ympäristö. Uuden keskiluokan ympäristöarvot ja -asenteet maailmankuvan muutoksen heijastajina.” Arvot, maailmankuvat, sukupuoli, 95–139. Toim. Helena Helve. Yliopistopaino: Helsinki. Pajanen, Kaisa 2011. Luontokokemusten merkitys lapselle. Lapset luontoon -sivusto. LuontoLiitto: Helsinki. http://www.lapsetluontoon. fi/luontokokemusten-merkitys-lapselle/ (26.8.2015). Pantzar, Heljä 1998. Majan rakentajat. Nuorten luontosuhteen rakentumisesta. Liikuntapedagogiikan lisensiaatintutkimus. Jyväskylän

Vuosilusto 11

135

Reetta Karhunkorva

yliopisto: Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/9500 (26.8.2015). Polvinen, Kirsi & Pihlajamaa, Jussi & Berg, Pekka 2012. Luonnosta hyvinvointia lapsille ja nuorille. Kuvauksia luonnon hyvinvointivaikutuksista, palveluista ja malleista palveluiden kehittämiseen. Kansallinen hyvinvointiverkosto. https://www.sitra.fi/julkaisut/ muut/Luonnosta_hyvinvointia_lapsille_ja_ nuorille.pdf (26.8.2015). Reunala, Aarne 1994. ”Metsä arkkityyppinä.” Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari 18.–19.12.1986. Silva Fennica, Vol. 21 no 4., 415–426. Toim. Aarne Reunala ja Pekka Virtanen. Suomen metsätieteellinen seura: Helsinki. Saari, Juho 2011. ”Johdanto.” Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta, 9–32. Toim. Juho Saari. Gaudeamus: Helsinki. Saarinen, Kimmo & Jantunen, Juha 2014. Luonto lähelle ja terveydeksi! Kysely päiväkotilasten vanhemmille 2014. Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti: Lappeenranta. http://www.allergiaterveys.fi/upload/ allergiaterveyskysely-vanhemmille-2014. pdf (26.8.2015). Saarinen, Kimmo & Jantunen, Juha 2015. Luonto lähelle ja terveydeksi! Kysely Suomen päiväkodeille 2014. Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti: Lappeenranta. http:// www.allergiaterveys.fi/upload/valtakunnallinen-kysely-2014.pdf (26.8.2015). Siltala, Pirkko 1987. ”Metsän turvallisuus.” Metsä suomalaisten elämässä. Monitieteellinen seminaari 18.–19.12.1986. Silva Fennica, Vol. 21 no 4., 405–414. Toim. Aarne Reunala ja Pekka Virtanen. Suomen metsätieteellinen seura: Helsinki. Suojala, Marja 2001. ”Taidesatu elää ajassa ja ajattomana.” Avaa lastenkirja. Johdatus lastenkirjallisuuden lajeihin ja käyttöön, 30–55. Toim. Marja Suojala ja Maija Karjalainen. Lasten Keskus: Helsinki.

136

Suomela, Susanna 2001. ”Teemasta ja sen tutkimuksesta.” Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, 141–162. Toim. Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala. SKS: Helsinki. Telkänranta, Helena (toim.) 2008. Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen Luonnonsuojeluliitto: Hki. Tiitola, Kati 2011. Metsäsadut avaavat näkymän lapsen metsäsuhteeseen. Lapset luontoon -sivusto. Luonto-Liitto: Helsinki. http://www. lapsetluontoon.fi/metsasadut-avaavat-nakyman-lapsen-metsasuhteeseen/ (26.8.2015). Timonen, Senni 1984. ”Yksi on tuuli tuttavaista. Yksinäisyydestä kansanlyriikassa.” Yksinäisyys, 247–262. Toim. Kalle Achté ja Katriina Kuusi. Otava: Helsinki. Uusitalo, Liisa 1992. ”Asenteiden ja käyttäytymisen ristiriita – haaste ympäristökasvatukselle.” Ympäristökasvatus. Vapaan sivistystyön 33. vuosikirja, 58–68. Toim. Anneli Kajanto. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura: Helsinki. Vaarama, Marja & Moisio, Pasi & Karvonen, Sakari 2010. ”Johdanto.” Suomalaisten hyvinvointi, 10–19. Toim. Marja Vaarama, Pasi Moisio & Sakari Karvonen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Helsinki. Digitaaliset lähteet Luke – Luonnonvarakeskus, Luonnon virkistyskäyttö – Tietoa ulkoilusta. http://www.metla.fi/metinfo/monikaytto/lvvi/tietoa-ulkoilusta.htm (5.1.2016). Metsäyhdistys, Suomen metsävarat. http:// www.smy.fi/forest-fi/suomen-metsavarat/ (21.12.2015).

Vuosilusto 11

”Metsä on paras” – Näköaloja lasten metsäsuhteeseen

Abstract

”The Forest is Best” A Look at Children’s Relations with the Forest This account of children’s relations with the forest from the point of view of wellbeing is based on the results of the Once upon a time there was a forest writing competition for children held in 1997 and comparisons of these with the Mysterious forest competition of 2011 and recent material collected by the Finnish Forest Museum Lusto. Both research findings and the opinions of adults suggest that forest environments are good for children, but what do the children themselves think? Out of the over 2000 entries from 7–13year-old schoolchildren received in the 1997 national competition arranged by the Finnish Nature League, the young people’s nature magazine Sieppo and the WWF, the focus here will be on the effects of forests on people’s sense of wellbeing as described in the 156 essays by 6th-grade pupils (aged 12–13 years). The majority of these respondents did not write about their personal experiences of forests or about real forests as such. For many of them the forest was an imaginary world of fairytale characters and events, and some simply did not find forests sufficiently interesting and ended up writing about television serials, computer games, films, cartoons or books.

There were nevertheless quite a number of accounts of nature conservation in forests and other matters that were very much to the point. For some of the 12–13-year-olds the forest was a part of their everyday lives and they admitted that forests meant a great deal to them and were able to describe these things. Above all forests were places where they could play, but they were also places where they felt at home and were able to develop an identity of their own. Small clumps of forest can be far more significant places for children than grown-ups might realise. A group of four or five trees in the corner of one’s own garden may be an excellent place for amusing games, exciting adventures or simply hanging around. One thing to emerge both from the research and from the recordings of interviews with educators in the Lusto collections is the major role that adults play in shaping children’s relations with forests. It is adults who make it possible for them to establish a healthy relation of this kind during childhood that will stand them in good stead for the rest of their lives.

Vuosilusto 11

137

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Tämän tutkimuksen tavoitteena on arvioida luontokokemuksen koettua vaikutusta. Aiemmat tutkimustulokset ovat osoittaneet, että luontoympäristö elvyttää paremmin kuin rakennettu ympäristö.1 Luonnon hyvinvointivaikutuksia on pääasiassa selitetty elpymisen teorioilla, jotka painottuvat tarkkaavuuden elpymiseen2 ja stressistä palautumiseen3. On myös näkemyksiä, joiden mukaan elpyminen nähdään vain yhdeksi teoreettiseksi tavaksi selittää luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia, jolloin elvyttävyyden lisäksi luontokokemuksissa on havaittu tervehtymisen kokemuksia, emotionaalisuutta (myönteisiä ja kielteisiä tunteita) sekä sosiaalisuuden kokemuksia. Tutkimuksemme päätavoitteena on tarkastella luontokokemuksen koettua vaikutusta nyt ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesta näkökulmasta siten, että elvyttävyyden lisäksi tervehtyminen, emotionaalisuus ja sosiaalisuus huomioidaan.

Luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutukset Fyysisten ympäristöjen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen on tutkittu varsinkin 2000-luvulla monilla tieteenaloilla ja erilaisilla tutkimusotteilla. Pääasiassa tutkimuksissa on verrattu rakennettua ympäristöä luonnon ympäristöihin4, koska vertailulla on pyritty arviomaan ympäristön fyysisten elementtien ja näkymien merkitystä.5 Tutkimustulokset osoittavat, että luontoympäristö elvyttää paremmin kuin rakennettu ympäristö.6 Ympäristöjen vaikutusta stressistä elpymiseen on tutkittu kokeellisesti,7 ja mielipaikkakokemuksia, hyvinvointia sekä terveyttä on 138

tutkittu kyselytutkimuksilla.8 Viherympäristöjen yhteyttä sairastuvuuteen ja kuolleisuuteen on arvioitu puolestaan epidemiologisilla tutkimuksilla.9 Lisäksi viherympäristöjen käyttöä hoidossa on tutkittu interventiotutkimuksilla.10 Olennainen alan tutkimustulos on, että etenkin luontomielipaikassa ihminen säätelee olotilaansa terveyttä edistävään suuntaan.11 Valtaosa aiemmasta tutkimuksesta perustuu strukturoituihin mittareihin, eikä luontokokemusten terveysvaikutusten kokemuslaatuja ole riittävän kattavasti selvitetty, varsinkaan luontointerventioita käyttävän soveltavan psykologian tai kokonaisvaltaisuuden näkökulmasta. Koetulla terveydellä tarkoitetaan henkilön ilmaisemaa, subjektiivista kokemusta omasta yleisestä terveydentilastaan. Koettu terveys on väestötasoisissa terveystutkimuksissa usein käytetty terveyden osoitin ja se ennustaa kuolleisuutta, toimintakykyä ja terveyspalvelujen käyttöä väestössä.12 Koetun terveyden ja luonnon välisestä yhteydestä on tutkimustuloksia muun muassa hollantilaisesta epidemiologisesta tutkimuksesta, jonka mukaan asuminen vihreämmissä asuinympäristöissä on yhteydessä parempaan koettuun terveyteen ja väheneviin sairausoireisiin.13 Näyttää lisäksi siltä, että muuttaminen vihreämmille asuinalueille on positiivisesti yhteydessä myös koettuun mielenterveyteen (yksilön oma arvio omasta toiminnastaan viimeisten viikkojen aikana verrattuna siihen, miten he yleensä kokevat GHQ-mittarilla arvioituna).14 GHQ-mittari perustuu vastaajan omaan kokemukseen, ja sitä käytetään mielenterveyshäiriöiden kuten ahdistuneisuuden ja depression diagnosoinnin apuna.

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Seurantatutkimuksista tiedetään muun muassa, että ihmiset ovat olleet onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä sekä vähemmän masentuneita ja stressaantuneita niinä vuosia, kun he ovat asuneet vihreämmillä asuinalueilla.15 On myös epidemiologista tutkimusnäyttöä sairastuvuuden yhteydestä viherympäristön määrään. Alankomaissa tehdyssä epidemiologisessa tutkimuksessa osoitettiin, että viherympäristön suurempi määrä yhden kilometrin säteellä kotoa oli yhteydessä vähäisempään sairastuvuuteen kuin vähemmän vihreillä alueilla.16 Yhteys näkyi muun muassa psyykkisissä sairauksissa kuten depressiossa ja ahdistuneisuudessa mutta myös fyysisissä sairauksissa kuten sepelvaltimotaudissa ja diabeteksessa. Myös mielenterveyshäiriöistä kärsivien potilaiden mielialan ja luontoympäristön yhteyttä on tutkittu. Skotlannissa tutkittiin mielenterveyshäiriöistä (depressio, ahdistuneisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö tai psykoottinen sairaus) kärsivien potilaiden mielialaa. Potilasryhmä ja kontrolliryhmä (jolla ei ollut diagnoosia) kävelivät tunnin metsässä ja maaseutumaisemassa. Mielialasta arvioitiin energisyyttä, mielihyvää, stressiä ja itsearvostusta. Molemmilla ryhmillä mielialan osa-alueet kävelyn aikana paranivat lukuun ottamatta potilasryhmän itsearvostusta, johon viheraltistuksella ei tämän tutkimuksen mukaan ollut vaikutusta.17 Edellä kuvattuja luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia on perusteltu pääasiassa elpymisellä.18 Elpymiseen liittyvissä tutkimuksissa painottuvat kaksi elpymisen tarkastelutapaa. Ensimmäisessä tarkastelutavassa elvyttävyys perustuu käsitykseen ihmisestä kognitiivisena tiedonkäsittelijänä.19 Teorian mukaan luontoympäristö vetää puoleensa tahatonta tarkkaavuutta ja auttaa näin henkisestä uupumisesta palautumiseen. Kognitioiden merkitys painottuu esimerkiksi tutkimuksissa, joissa arvioidaan ajattelua, tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä. Esimerkiksi henkilöt, jotka näkivät enemmän luontoa ikkunasta, suoriutuivat paremmin tarkkaavaisuutta vaativista tehtävistä.20 Lasten keskittymiskyky

parani, kun he muuttivat kotiin, jonka ikkunoista näkyi luontoa.21 Toisessa tarkastelutavassa puhutaan stressistä elpymisestä, jolloin henkilö palautuu psykofyysisesti uhkaavasta, uuvuttavasta tai ylikuormittavasta tilanteesta.22 Tarkkaavuuden palautumisen arvellaan olevan yksi stressin säätelyn muodoista. Stressistä elpymistä kuvataan esimerkiksi tutkimuksissa, joissa stressaavan tilanteen jälkeen luontovideoiden katsominen alentaa otsan lihasten jännittyneisyyttä, verenpainetta sekä sydämensykettä fysiologisilla välineillä osoitettuna (EKG, pulssi, ihon sähkönjohtokyky ja pään lihasten jännitys) paremmin ja nopeammin kuin kaupunkivideoiden katsominen. Tutkimuksen mukaan myös subjektiiviset kokemukset muuttuivat eniten myönteiseksi luontovideoita katselleilla osallistujilla. Esimerkiksi luontovideoita katselleet raportoivat enemmän positiivisia tunteita ja vähemmän vihaisia tai pelokkaita tunteita kuin kaupunkivideoita katselleet. 23 Vihreiden asuinalueiden asukkaat kokevat myös, että käyminen viheralueilla vähentää stressiä ja edistää rauhoittumista.24 On myös näkemyksiä, joiden mukaan elpyminen nähdään vain yhdeksi teoreettiseksi tavaksi selittää luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Koska luonto vaikuttaa myös stressaantumattomiin ihmisiin ja tuottaa terveyttä25, on todennäköistä, että ihmisten luontokokemuksissa tulee esiin myös elpymistä kokonaisvaltaisempia näkökulmia.26 Jos rinnastetaan ajatus työhyvinvoinnin määrittelyyn, ei myöskään työhyvinvointi perustu pelkästään kuormituksen puuttumiseen.27 Aiemmat tutkimukset antavat viitteitä siitä, että tervehtyminen, emotionaalisuus ja sosiaalisuus voisivat olla mahdollisia muita hyvinvointivaikutusten selittäjiä. Luonnon tervehdyttävät vaikutukset liittyvät elpymistä kokonaisvaltaisempiin käsityksiin, joissa huomioidaan tarkkaavuuden ja stressinsäätelyn lisäksi laajemmin minäkokemusten (mm. minuuden säätely, yhteyden kokemus ja itsensä hyväksymisen kokemus) myönteiset vaikutukset. Mielipaikkakokemuksiin liittyvä tutkimus perustuu psyykki-

Vuosilusto 11

139

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

seen itsesäätelyn viitekehykseen28, jossa yhdistyy teorioita muun muassa emootioiden, stressin, paikkaidentiteetin, paikkaan kiintymisen ja minuuden säätelystä.29 Kalevi Korpelan mukaan mielipaikkojen ja elpymisen merkitystä voidaan tarkastella stressin säätelyä laajemmasta näkökulmasta eli psyykkisen itsesäätelyn näkökulmasta. Hänen mukaansa stressin säätely voidaan tällöin nähdä osana psyykkistä itsesäätelyä, koska luonnossa erityisesti itselle sopivuuden tuntu, menneiden muistelu, tunteiden säätely ja tunnepitoiset elämykset ovat olennaisempia kuin paikan lumoavat ja tarkkaavuutta herättävät ominaisuudet. 30 Kokonaisvaltaista näkemystä edustaa myös esimerkiksi Eric Brymer tutkijaryhmänsä kanssa. He arvioivat, että teoreettisia selityksiä luonnon positiivisille vaikutuksille on neljä. Heidän mukaansa luonto elvyttää henkisestä uupumisesta, käynnistää syviä reflektioita, tarjoaa hoitamisen mahdollisuuksia sekä herättää luontaisia yhteyksiä (innate connection; esimerkiksi ekopsykologien31 näkemys siitä, että ihminen on osa luontoa).32 Kokonaisvaltaisia käsityksiä on havaittavissa myös tutkimuksessa, jossa kuntoutujat arvioivat kokemuksiaan ja kuntoutumistaan luontoperustaisessa terapiassa (Nature-Based Therapy). Tutkimuksen mukaan yksi ulottuvuuksista oli eksistentiaalinen kokeminen. Siinä luonnon vaikutukset liittyivät muun muassa syvempään tietoisuuteen ja yhteyden kokemuksiin luonnossa. Eksistentialistiseen kokemiseen liittyivät myös itsensä hyväksyminen, kokemus muiden hyväksymisestä sekä ”itsen palautuminen” (restoration of self). Tutkimuksen mukaan itsen palautuminen oli mahdollista, koska henkilö tuli kohdelluksi ryhmässä ymmärryksellä, kunnioituksella, myötätunnolla ja tuomitsemattomuudella.33 Itsensä hyväksymisen merkitys luontokokemuksessa on tullut esille myös Rachel ja Stephen Kaplanin pioneeritutkimuksissa 1970-luvulla. He järjestivät luonto-ohjelman (outdoor challenge program), jossa muun muassa vaellettiin erämaassa. Tutkittavilta arvioitiin esimerkiksi erätaitoja, realistisuutta

140

omissa vahvuuksissa ja heikkouksissa, riippumattomuutta, huolenpitoa toisista ihmisistä sekä myönteistä minäkuvaa. Tutkimuksen mukaan noin puolet ulkoilmaryhmästä ilmaisivat, että eivät haluaisi muuttua, vaan ovat tyytyväisiä itseensä sellaisina kuin ovat.34 Myös emootioiden eli tunteiden merkityksestä ympäristöjen kokemisessa on paljon tutkimusnäyttöä.35 Ympäristön monimutkaisuus (kompleksisuus) erityisesti luonnon ympäristöissä on positiivisessa yhteydessä miellyttävyyden tunteeseen.36 Myös erilaiset fyysiset näkymät, kuten keinotekoinen/ rakennettu ja luonnollinen ympäristö, herättävät tunteita. Useiden tutkimusten mukaan ihmiset johdonmukaisesti pitävät enemmän luonnollisista kuin rakennetuista ympäristöistä.37 Erityisesti vedestä ja puista pidetään luonnossa eniten.38 Ympäristön herättämiä aistinvaraisia kokemuksia, esimerkiksi auringon valon merkitystä mielialaan on myös tutkittu: auringon valon merkitys näkyy valmiutena muun muassa auttaa tuntemattomia.39 Psyykkisen itsesäätelyn näkökulmasta luontomielipaikkaa40 käytetään psyykkisen tasapainon säätelyyn, esimerkiksi helpottamaan kielteistä olotilaa, jolloin kielteiset tunteet muuttuvat myönteisiksi41 ja mieliala kohenee42. Mielipaikoissa luontokokemukseen liittyy rauhoittumista, virkistymistä ja nauttimista, jolloin myös ajatukset selkiytyvät ja keskittyminen paranee.43 Tässä tutkimuksessa haluamme myös selvittää, kuvaavatko ihmiset ja millä tavalla omaehtoisesti myös luontokokemusten mahdollisia kielteisiä tunteita. On näkemyksiä, joiden mukaan erityisesti ”villi luonto” tai erämaa muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta, luonnon ylivoimasta tai kesyttämättömyydestä.44 Useimmiten luonnossa liittyviin pelkoihin on liittynyt kielteisten tunteiden lisäksi myönteisiä kokemuksia, esimerkiksi pelon jälkeen aistikokemusten ja tietoisuuden terävöitymistä.45 Yleensä kysyttäessä tutkittavilta epämiellyttäviä tai masentavia paikkoja, luontoa ei juurikaan mainita.46 Amerikkalaisia ja suomalaisia opiskelijoita koskevassa tutki-

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

muksessa kaksi prosenttia suomalaisista mainitsi metsän masentavana paikkana.47 Hille Koskela on tutkinut kaupunkitilaan liittyviä pelkoja, ja hänen mukaansa pelko liittyy fyysisiin puitteisiin, joissa ihmiset kaupungissa liikkuvat. Pelottavia tiloja on kahta päätyyppiä: avoimet ja suljetut tilat. Avoimet tilat, esimerkiksi torit, aukiot, puistot ja joutomaa-alueet herättävät pelkoa, koska ne ovat usein tyhjillään.48 Toisaalta kaupunkitilassa pelkoa herättävät myös suljetut tilat, joissa on rajalliset ulospääsymahdollisuudet ja usein myös huono valaistus.49 Pääkaupunkiseudun aikuiset kertovat epämiellyttäviksi paikoiksi myös meluisat liikenneväylät, markettien, ravintoloiden tai asemien lähialueet sekä vastenmielisiksi koetut rakennukset ja asuinalueet.50 Epämiellyttäviä paikkoja vältellään, koska ne aiheuttavat pahaa oloa ja psyykkistä kuormitusta, kuten esimerkiksi vihaa, pelkoa, ahdistusta, masennusta, kuvotusta, raivoa, ärtymystä ja tyytymättömyyttä. Yksilön kokema mahdollisuus joutua vaaratilanteeseen ja sen aiheuttama pelko ja ahdistus lisäävät myös turvattomuuden tunnetta.51 Erilaisiin ympäristöihin voi liittyä myös fobioita eli määräkohteisia pelkoja, joilla tarkoitetaan ”huomattavaa ja itsepintaista pelkoa, joka on kohteeseen tai tilanteeseen nähden liiallista tai epärealistista ja joka kohdistuu tiettyyn kohteeseen tai tilanteeseen”.52 Määritelmän mukaan pelot voivat olla erilaisia ja kohdistua muun muassa eläimiin, ympäristöön (myrskyt, ukkonen, vesi, korkea paikka) tai yksittäisiin tilanteisiin. Luontoon liittyvät pelot ovat nousseet esille pääasiassa yleisissä pelkotutkimuksissa.53 Eniten on tutkittu eläimiin kohdistuvia pelkoja, joiden mukaan yleisimpiä pelkoja ovat muun muassa hämähäkkipelko ja käärmepelko.54 Näiden lisäksi luonnossa pelätään muun muassa myrskyä, salamointia, hyönteisiä, petoeläimiä, eksymistä ja outoja ihmisiä.55 Tässä tutkimuksessa selvitämme myös, kuvaavatko henkilöt ja millä tavalla sosiaalisuuden eli muiden ihmisten merkitystä luontokokemuksissa. On havaittu, että elvyttävässä luontokokemuksessa on merkitystä sillä, onko

luonnossa yksin vai yhdessä toisten kanssa.56 Tutkimusten mukaan toisten ihmisten seura saattaa lisätä turvallisuuden tunnetta.57 Luonto tarjoaa myös paikan sosiaaliselle yhdessäololle eli perheen ja ystävien tapaamiselle.58 Toisaalta on myös tutkimusnäyttöä siitä, että ulkoiluseuraa tärkeämpää hyvinvoinnin kannalta onkin ulkoillessa keskittyä ympäröivään luontoon ja itseä miellyttäviin paikkoihin.59 Yksinoloa luonnossa arvostavat henkilöt ovat kuvanneet tärkeäksi luontokokemusta, jossa voi kuulla vain luonnonääniä eikä tapaa muita ihmisiä.60 Luontoa kuvaillaan silloin paikaksi, jossa voi muun muassa päästä omaan rauhaan ja viehättyä aistimistaan asioista.61 Kaikkiaan aikaisemmat tutkimukset antavat viitteitä siitä, että luonnolla on hyvinvointivaikutuksia ja että nämä vaikutukset eivät synny pelkästään elpymisen kautta vaan kokemus on kokonaisvaltaisempi sisältäen myös (ainakin) tervehtymisen kokemuksia, emootioita ja sosiaalisuutta. Tutkimuksemme on ensimmäinen, jossa lähestytään luontokokemuksen koettua vaikuttavuutta tällaisesta kokonaisvaltaisesta näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on siis selvittää, millaisia koettuja vaikutuksia luontokokemuksilla on, ja liittyvätkö nämä kokemukset elpymiseen, tervehtymiseen, emotionaalisuuteen ja sosiaalisuuteen – tai johonkin muuhun, jota aiemmat tutkimukset eivät ole vielä havainneet.

Aineisto ja menetelmät Aineisto (n = 509) kerättiin internetin, postin ja sähköpostin avulla vuosina 2007–2011. Vastaajista naisia oli 74 prosenttia. Osallistujien ikäjakauma oli 12-vuotiaasta 80-vuotiaaseen (keski-ikä 43,5). Nuoria (alle 20-vuotiaita) oli tutkimuksessa 31, joten pääasiassa osallistujat olivat aikuisia. Tutkimuksessa oli mukana kaksi erilaista kohderyhmää, jotta saatiin esille sekä omaehtoiseen että ohjattuun luontokokemukseen liittyviä kuvauksia. Ensimmäinen vastaajaryhmä oli Ylen terveysportaalin luontokyselyyn vastanneet lukijat (n = 462; 90,8 %), jotka vastasivat kyselyyn internetin

Vuosilusto 11

141

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

kautta.62 Heidän luontokokemuksensa perustuivat omaehtoisiin luontokokemuksiin. Toinen vastaajaryhmä koostui puolestaan sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisten kuntoutujista ja ohjattavista (n = 47; 9,2 %), jotka olivat osallistuneet luontointerventioon, ja vastasivat kyselyyn sähköpostin kautta tai ohjaajaltaan saamaansa paperiseen kyselylomakkeeseen.63 Lomakkeet oli jaettu kuntoutuksen tai ohjauksen aikana, ja osallistuminen kyselyyn oli vapaaehtoista. Heidän luontokokemuksensa olivat ohjattuja, eivätkä välttämättä omaehtoisia, koska luontointerventiot olivat osa kuntoutusta tai kurssia. Tutkimukseen haluttiin mukaan myös ohjauksessa olevia luontokokijoita, koska haluttiin katsoa, eroaako interventioon osallistujan luontokokemus omaehtoisesta luontokokemuksesta. Erityisesti kiinnostuksen kohteena olivat tervehtymisen kokemukset, sosiaalisuus sekä kielteiset tuntemukset (erityisesti luontopelot). Ohjauksessa olevia ei kuitenkaan pyydetty arvioimaan interventioon liittyvää kokemusta vaan yleisesti luontokokemuksen koettua vaikutusta. Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu näitä kahta vastaajaryhmää pääosin kuitenkin yhtenä kokonaisuutena. Tutkimuksen aineisto käsiteltiin laadullisella sisällönanalyysilla, ja analyysin avulla kuvattiin tuloksia suhteessa luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia koskeviin tutkimuksiin.64 Teoriasidonnainen tutkimus sopi tähän aineistoon hyvin, koska aineiston analyysi ei perustu suoraan yksittäisiin teorioihin, mutta kytkennät niihin ovat havaittavissa, jolloin aineistosta tehdyille löydöksille etsittiin teoriasta selityksiä ja vahvistusta. Kyselyssä luontokokijaa pyydettiin kuvailemaan, millainen vaikutus luontoympäristöllä on hänelle. Tämän lisäksi kysyttiin, vaikuttaako luontokokemus mielialoihin, tunteisiin tai kokemuksiin. Aineiston analysoinnissa kuvaukset luettiin läpi, jonka perusteella samanlaisena esiintyvät (esim. elpymistä tai terveyttä edistävät) ilmaukset luokiteltiin yhteen. Aineiston läpiluennan kautta päädyttiin sisältöjen luokitukseen (sisällönanalyysi).

142

Laadullisen tutkimuksen luotettavuutta voidaan lisätä siten, että ulkopuolinen henkilö tarkastaa tutkimusprosessin toteutumista.65 Tässä tutkimuksessa lisäluokittelija kävi koko aineiston läpi edellä mainittujen luokittelusääntöjen perusteella. Arviointiyhteensopivuus oli 84 %. Yhteensopivuusprosentti kuvaa sitä, miten suuren osan vastauksista kaksi luokittelijaa luokittelivat samoihin luokkiin. Vastaukset, joissa tutkija (ensimmäinen kirjoittaja) ja lisäluokittelija päätyivät erilaiseen ratkaisuun, luokiteltiin tutkijan näkemyksen mukaisesti.

Elpyjiä, tervehtyjiä ja ristiriitaisia kokijoita66 Luontokokemuksen elvyttävyys67 esiintyi kuvauksissa siten, että vaikutuksiin liittyi tuntemuksia rauhoittumisesta, rentoutumisesta, virkistymisestä, myönteisen olon vahvistumisesta ja ajatusten selkiintymisestä. Luonnossa rauhoittuminen ja rentoutuminen tarkoittavat yksinkertaisesti subjektiivisesti koettua tunnetta rauhoittumisesta ja rentoutumisesta.68 Virkistyminen on mielialan kohoamista tai jaksamisen lisääntymistä.69 Vahvistava ja selkiinnyttävä tunne liittyy esimerkiksi itsetunnon kohenemiseen ja uuden näkökulman, ajatuksen ja arvomaailman löytymiseen tai selkiintymiseen.70 Tervehtymisen71 kuvauksissa ilmeni, että luontoympäristö tuottaa kokijalleen tuntemuksen terveydestä, kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, paranemisesta tai psyykkisen tarpeen tai ongelman helpottumisesta osana luontoa. Tässä tutkimuksessa koetut tervehtymisen vaikutukset ovat elpymistä kokonaisvaltaisempia hyvinvointia ja terveyttä edistäviä kokemuksia osana luontoa ja ympäristöä. Kielteiset tunteet ovat paikkaan tai tilanteeseen liittyviä pelkoja tai muita kielteisiä tuntemuksia (esimerkiksi turvattomuus ja ahdistus)72, jotka vaikuttavat luontokokemukseen. Sosiaalisuutta kuvasivat ilmaukset, jotka liittyvät muiden ihmisten seuraan tai yksinoloon luonnossa.73 Lisäksi vastauksissa

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

kuvattiin ympäristön tilaan liittyviä kokemuksia, jolloin tämä nousi omaksi kokemuslaadukseen. Kokemuksissa esitettiin huoli ympäristöön liittyvistä ongelmista, kuten saastumisesta ja ihmisen toiminnan seurauksista ympäristölle.

Kokemuslaatujen yhdistelmien kautta aineistosta nousi esiin kolme koetun vaikutuksen ryhmää: elpyjät (55,1 % vastaajista), tervehtyjät (37 %) ja ristiriitaiset (7,8 %). Suurin ryhmistä oli elpyjät, jotka kokivat saavansa luonnosta elvyttäviä vaikutuksia. Seuraavaksi

Kokemuslaadut Elpyjät Elpyminen Omaehtoisia ja ohjattuja: Myönteisiä elvyttäviä kokemuksia, joissa kognitiot mainitaan tai painottuvat (mm. ajattelun selkiytyminen) 8,5 %, pelkästään kognitio 0,6 %.

Tervehtyjät Myönteisiä elvyttäviä kokemuksia, joissa kuvaillaan kognitiota, esimerkiksi uusien oivallusten sekä näkökulmien löytymistä, mutta kuvausten painotus on tervehtymisessä ja emootioissa. Tervehtyminen Ei mainintoja Omaehtoiset ja ohjatut: Kielteinen tunne, olo, häiriö helpottuu tai paranee 13 %; Luonto on tärkeä osa terveyttä ja hyvinvointia 8% Emootiot Omaehtoiset ja ohjatut: Omaehtoiset ja ohjatut: Kuvauksissa painottu- Kokonaisvaltaisia tai vat myönteiset tunteet, voimakkaita myönteisiä kuten rauhoittuminen tunteita ja rentoutuminen 44 % 13 %

Ristiriitaiset Myönteisiä elvyttäviä kokemuksia liittyen esimerkiksi ajatteluun, mutta kuvausten painotus on emootioissa.

Ei mainintoja

Omaehtoiset: Myönteisten tunteiden lisäksi lieviä 5 % (mm. inhotus, pelko, epämiellyttävyys) tai voimakkaita kielteisiä tunteita 2,2 % (mm. ahdistus, voimakas pelko, masennus) Sosiaalisuus Ohjatut: SosiaalisuuOmaehtoiset: YksiOmaehtoiset: Yksin della tai yksin ololla on nololla vaikutusta kooleminen pelottaa tai myönteinen vaikutus kemukseen ja luonnolla huono sää lisää epäsosi1,4 % vaikutusta sosiaaliseen aalisuutta. ilmapiiriin 0,6 % 1,6 % Ympäristön tila Omaehtoiset: Ympäris- Omaehtoiset: Ympäris- Ei mainintoja tön tila huolettaa tön tilaan tai tehokkuu0,9 % den arvoihin liittyvää kritiikkiä 1,6 % Taulukko 1. Koetut vaikutukset (elpyjät, tervehtyjät ja ristiriitaiset) ja niihin liittyvät kokemuslaadut omaehtoisten ja ohjattujen ryhmissä.

Vuosilusto 11

143

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

suurin ryhmä oli tervehtyjät, jossa ilmaukset liittyvät terveyteen, paranemiseen tai kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Ristiriitaisilla kokemukset olivat kaksijakoisia: kokemuksissa oli sekä myönteisiä tunteita että kielteisiä vaikutuksia. Kaikissa kolmessa ryhmässä kokemukseen liittyi myös kommentteja yksin- tai yhdessäolosta (sosiaalisuus), mutta kaikkiaan vain 3,6 % ilmaisi sosiaalisuuteen liittyviä havaintoja. Pieni osa (2,5 % vastaajista) tutkimukseen osallistujista halusi mainita myös huolensa ympäristön tilasta tai antaa kritiikkiä yhteiskunnan arvoista tai ilmiöistä. Suurin osa näistä kuului terveysryhmään (64 %) tai elpyjiin (36 %). Luontokokemuksen omaehtoisuudella tai ohjauksella oli tämän tutkimuksen mukaan yhteyttä (taulukko 1) ristiriitaisuuteen, sosiaalisuuteen ja ympäristövastuuseen. Ohjauksessa olevilla ei esiintynyt luontokokemuksessa lainkaan negatiivisuutta (esim. luontopelkoa). Ohjauksessa oleville sosiaalisuudella oli merkitystä vain elpyjille, mutta ei tervehtyjille. Ohjattujen joukossa ei myöskään koettu huolta ympäristön tilasta. Omaehtoisesti luontoa kokevia oli kaikissa luokissa. Elpymiseen liittyvissä kuvauksissa painottuivat emotionaaliset vaikutukset (44 %). Aineistossa esiin tulleissa kuvauksissa elpyjät kuvasivat vaikutusta useilla elpymiseen liittyvillä emotionaalisilla tuntemuksilla, kuten seuraavat kokijat, joilla luonto rauhoittaa, rentouttaa, vahvistaa (antaa voimaa), herkistää ja virkistää. Emotionaalisuuteen liittyivät vaikutukset mielialaan ja energisyyteen. Koetun vaikutuksen lisäksi elpyjien luontokokemuksissa oli myös läsnäolemista ja moniaistisuutta, itsensä hyväksymistä ja turvallisuuden tunnetta sekä veden elementti ja vihreä metsä. Varsinkin kaunis järvimaisema ja vihreä metsä rauhoittaa ja rentouttaa mieltä. Syksy, kevät ja kesä vuodenajoista antavat minulle voimaa kaikista eniten. Talvinen sää ja hiihtomaisemat piristävät ja pysähdyttävät huomaamaan luonnon kauneuden ja puhtauden.

144

Kävely luonnossa virkistää ja kohottaa mielialaa. Kävelylenkin jälkeen olo on yleensä levollisempi. Luonnossa liikkuminen rauhoittaa, virkistää ja antaa uutta energiaa. Jo kauniin maiseman katselu tai luonnon äänien kuuntelu on mielestäni rentouttavaa. Luonto rauhoittaa ja herkistää. Aiheuttaa hyvän mielen ja onnen tunteita. Sen kauneus pysäyttää joka päivä. Luonto kauneuksineen hivelee näköaistia. Äänet herättävät kuuntelemaan oikein tosissaan - lähinnä sitä ympärillä olevaa hiljaisuutta. Luonnossa mieli rauhoittuu, tulee energinen ja lempeä olo. Luonto rauhoittaa levottoman mielen. Tulee turvallinen ja oikea olo. Fyysisestikin parempi olo, kun on raikas ilma eikä melua. Luonnossa olo rauhoittaa, piristää mieltä ja lohduttaa. Siellä voi olla oma itsensä. Pelkästään kognitiivisia eli esimerkiksi keskittymiseen, tarkkaavuuteen tai ajatteluun liittyviä vastauksia oli aineistossa vain kolmessa kuvauksessa (0,6 %). Esimerkiksi ”luonnossa mieli avautuu luovaan ajatteluun” tai ”luonnossa voi aina nollata tilanteen, saa paljon muuta ajateltavaa kun kulkee luonnossa”. Sekä emotionaalisia että kognitiivisia vaikutuksia raportoivilla elpyjillä (8,5 %) luonnossa myös ajatukset selkiytyvät ja vahvistuvat. Esimerkiksi rentoutumisen ja virkistymisen tai vahvistumisen lisäksi seuraavilla luontokokijoilla ajatukset selkiintyvät ja keskittyminen paranee: Luonnossa liikkuminen rauhoittaa, virkistää ja antaa näkemyksiä asioille eri lailla kuin toimistohuone. Vaikutus on parhaimmillaan rauhoittava, vahvistava, ajatuksia selkeyttävä. Erittäin rauhoittavasti sekä myös inspiroivasti.

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Enimmäkseen luonto rauhoittaa ja rentouttaa. Kuva: Kirsi Salonen.

Mieli rauhoittuu, olotila rentoutuu, hiljaisuuden ääni voimaannuttaa, mielen ajatukset lepäävät. Elpyjillä sosiaalisuuden (1,4 %) vaikutus oli kahdenlainen: sosiaalisuudella on luontokokemukseen myönteinen vaikutus, mutta luonnossa halutaan myös olla yksin. Olen muutama vuosi sitten jäänyt eläkkeelle ja vapaa-aikaa on. Mielelläni kävelen metsäpolkuja pitkin. Yksin kävellessä huomaa paremmin lintuja ja muita metsän eläimiä. Voi kuunnella vain hiljaisuutta. Kaunis luonto oli se sitten millainen tahansa, kesäinen talvinen jne. pysäyttää ajattelemaan miten kaunista luonto on, ja rauhoittaa mieltä. Nautin luonnosta eniten rauhallisen seuralaisen kanssa, joka ei ole

koko ajan äänessä: jatkuva puhuminen särkee luonnon rauhan. Mieliala rauhoittuu. Vastauksissa tuli ilmi myös voimakas halu päästä pois ihmisten keskuudesta. Yksinkertaisesti. RAUHOITTAVASTI. pääsee pois täydelliseen hiljaisuuteen pois jatkuvasta melusta joka on aina mukana kaikessa rakennetussa ympäristössä. ja pääsee riittävän kauas kaikista ympärillä pyörivistä ihmisistä ja mainoksista ja televisiosta ja roskaohjelmista joita sieltä tulee. ainoat asialliset ohjelmat ovat joko kuivat uutiset/ sää/ajankohtaiset uutiset/ohjelmat. Elpyjäryhmässä myönteisten tunteiden lisäksi esiintyi myös huolta ympäristön tilasta (0,9 %). Huoleen liittyvät tunteet saattavat olla voimakkaita.

Vuosilusto 11

145

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

Metsä rauhoittaa mielen aina siihen saakka kunnes törmää jätekasaan luonnossa. Kyllä vaikuttaa mielialaan ja sen takia kun haluaisi että luonto on puhdas, vedet metsät kaikki. Tervehtyjät (37 %) erosivat elpyjistä siten, että heidän kuvauksissaan tulivat esille elvyttävän vaikutuksen lisäksi vaikutukset hyvinvointiin, jolloin myönteiset tunteet olivat selvästi voimakkaampia ja kokonaisvaltaisempia kuin elpyjillä (13 %). Tervehtyjät kuvasivat kokemuksia, joihin luonto vaikuttaa ja joissa merkitys kokijan hyvinvoinnille ja terveydelle tulee esille. Itsensä hyväksyminen (armo) ja läsnäoleminen luonnossa olivat tyypillisiä ominaisuuksia luontokokemuksessa. Luonnossa oleminen ja liikkuminen muistuttaa siitä, mitä armolla tarkoitetaan. Vaik-

ka itse olisi kuinka huono tai vaivainen ihminen, saa nauttia kahisevista lehdistä, vilvoittavasta tuulesta, huikeasta taivaankaaresta, väreistä, tuoksuista, auringon lämmöstä, vapaudesta ja raikkaudesta siinä missä kaikki muutkin. Rahat voivat loppua, mies voi lähteä, lapset raastaa hermoa, työnantaja pottuilla, kaverit puhua selän takana mutta mikään ei estä osallistumasta siihen juhlaan, jonka luonto suo. Luonnossa siis virkistyy, rauhoittuu ja kerää uskoa itseensä ja maailmaan – esteettisestä nautinnosta puhumattakaan. Tervehtyjillä kuvauksiin liittyi myös luonnon vaikutusta kielteisen tunteen, oireen, häiriön, ongelman helpottumiseen tai paranemiseen (13 %). Kuvauksissa oli myös tyypillistä se, että niin sanotut huonot säät tai pimeä vuodenaika eivät haitanneet luontokokemuksia.

Tervehtyjät kokevat saavansa luonnosta tukea hyvinvointiin ja terveyteen. Kuva: Kirsi Salonen.

146

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Läsnäoleminen luonnossa auttaa vähentämään tämän kokijan ahdistusta ja ihmispelkoja. Luontokokija on myös lähellä itselle mieluisaa luontokohdetta: Luonnossa on hyvä hengittää, mikä myös psyykkisesti vähentää ahdistusta; kaikki kireys ja ihmispelot ovat poissa. Huomion kiinnittyessä luonnon yksityiskohtiin tai upeisiin maisemiin, unohdan helposti arkihuolet. Pystyn elämään siinä hetkessä ja paikassa huolehtimatta huomisesta muistelematta menneitä. Luonto antaa perspektiiviä omaan elämään, jolloin ”ihmiselon murheet kutistuvat pieniksi”: suru ja masennus helpottavat. Esimerkissä luontokokemuksessa ovat tärkeitä suuret, vanhat puut: Luonnossa olen kokenut hienoja elämyksiä, sellaisia, jotka kantavat läpi elämän. Jos olen surullinen tai masentunut, lähden metsään. Metsä on paras kirkko. Suuret puut ovat minulle erityisen tärkeitä. Vanha tammi voi elää satoja vuosia. Siihen verrattuna ihmiselon murheet kutistuvat pieniksi. Tervehtyjillä kokemuksissa oli oleellista luontoyhteyden tunne, ja luonto oli tietoisesti oman hyvinvoinnin ja terveyden tukena. Tässä esimerkissä kokija kertoo luonnossa ongelmansa, jolloin hän havaitsee ongelmaan löytyvän ratkaisun. Hän kertoo ongelmastaan samalla tavalla kuin esimerkiksi toiselle ihmiselle: Luonto rauhoittaa. Tunnen olevani osa sitä. on helppo mennä lenkille metsään tai rantaan ja puhua sinne kaikki ”ongelmat”. Ratkaisu löytyy helposti, kun sen vaan kertoo jollekin. Tässä tapauksessa itselle. Melkein kuin työssä, selittämällä ongelmaa toiselle, sen ratkaisu löytyy jo selitettäessä. Näiden lisäksi kuvauksissa ilmeni, miten luonto on tärkeä osa omaa terveyttä ja hyvinvointia (8 %). Seuraavassa esimerkissä

luontokokija kuvailee, miten hän on saanut luonnon avulla psykoottisuuteen helpotusta. Kokija kuvailee luonnon vaikutuksen parantavaksi ja eheyttäväksi. Hän kokee vahvasti olevansa yhtä luonnon kanssa. Luonto tuottaa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä sekä vahvoja emootioita: Minulla on hyvin kokonaisvaltainen suhde luontoon. Koen luonnon hyvin tasapainottavana asiana, tai elementtinä. Koen, että avaan itseni luonnolle ja annan sen virrata itseni läpi, koen että näin ehkä yhdyn luonnon kanssa ja se tasapaino mikä luonnossa on se tulee minuunkin. Itselläni on hyvin risainen kotitausta ja sairastuin psykoosiin vuonna 2001. Jossain vaiheessa luonto sitten ikään kuin kutsui minut helmaansa ja olen saanut sieltä niin parantavaa rakkautta ja eheytymistä että. Jos minulla on jokin asia mikä painaa minua niin hyvä lääke siihen on lähteä vaan kävelemään metsään avoimin sydämin ja tämä asia yleensä asettuu siihen paikkaan mihin se kuuluukin. Koen että kun tulen metsästä niin olen kyllä yleensä ihan rakkauden täyttämä, onnellinen. Myös näissä esimerkeissä on vahva kokemus luonnon hoitavasta ja hyvinvointia tukevasta vaikutuksesta mielenterveyteen ja fyysiseen sairauteen. Läsnä oleminen veden äärellä on tälle kokijalle tärkeää: Luonnossa oleminen vaikuttaa erittäin hoitavasti. Olen ollut keskivaikeasti masentunut ja kesäinen luonto on parasta lääkettä. Masentavan syksynkin kestää sen avulla paremmin. Erikoisesti vesi ja sen ympärillä tapahtuva luonnon tarkkailu on mielenkiintoista. Olen itse auttamassa sairauttani hakemalla luonnosta lisää aikaa, kuntoa ja psyykkistä voimaa. Tämä edistää voimiani ja kuntoani ja antaa helpotuksen hoidossa. Tervehtyjillä luonto oli osa kokonaisvaltaista hyvinvointia ja terveyttä. Seuraavissa esimer-

Vuosilusto 11

147

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

keissä kokijat kuvaavat vaikutuksia terveyden, terapeuttisuuden, oireiden helpottumisen, hoitamisen, eheytymisen ja hyvinvoinnin kautta. Mukana kokemuksissa on luontoyhteyttä, moniaistisuutta ja läsnäolemista luonnossa: Luonto rauhoittaa, poistaa stressiä ja jännitystiloja antaen samalla energiaa päivään, myös hieno inspiraation lähde, avartaa aistien kokemuksia, taidetta, kauneutta; värit, muodot; maisemat. Helpottaa surua ja masennusta. Eheyttää ja hoitaa. ”Hiljaisuus” on kaunista. Luonto on parasta terapiaa sielulle ja niin henkistä ja fyysistä hyvinvointia edistävä. Luonnosta saat voimaa ja elämänhalua! Luonto on rakkautta. Luontokokemus piristää tai ilahduttaa, jos on masentunut tai alakuloinen. Luonto vaikuttaa mieleen ja kehoon rentouttavalla ja rauhoittavalla tavalla. Monet muistot voin helposti liittää tiettyihin luonnonilmiöihin tai vuodenaikoihin. Luonto on hyvin tärkeä osa terveyttäni, koen olevani osa luontoa. Luonnon tarkkailu on mielenkiintoista, sen kautta voi peilailla omia mielialoja. Tervehtyjillä luonto on merkittävä osa omaa elämää: Lyhyesti sanottuna. Ilman luontoa ja sen läheisyyttä en yksinkertaisesti voi elää. Siis jos minulta otettaisiin pois mahdollisuus liikkua luonnossa olisi elämäni arvotonta. KOSKA LUONNOSTA SAAN VOIMANI ELÄÄ ELÄMÄÄNI. Luonto on minulle elämän ehdoton edellytys jokaisena vuodenaikana. En voisi elää pitkiä aikoja pääsemättä luonnon rauhaan. Tässä esimerkissä kokija on tietoinen luonnon vaikutusten lisäksi myös käyntien useudesta. Hänelle on tärkeää päästä luontoon viikoittain tai muuten hän masentuu:

148

Luonto suurimpia tai jopa suurin yksittäinen vaikuttaja mielialaani. Masennun jos en pääse luontoon viikoittain. Kun pääsen luontoon, aistimaan kaikki tapahtumat luonnossa esim. syksyn tulon. Se saa minut syntymään uudestaan. Onneksi asun pohjoisessa joten luonto on aina läsnä. Sosiaalisuudella oli vaikutusta myös tervehtyjillä (1,6 %). Esimerkkien kokijat kuvailevat elvyttävien vaikutusten lisäksi ahdistuksen helpottumista. He kertovat myös, että parhaimmillaan vaikutuksen saavuttaa olemalla yksin luonnossa: Luonnon keskellä, hiljaisuudessa, rauhoittuu ja ajatukset virtaavat vapaasti. Ahdistus häviää ja voi kaikin puolin rentoutua. Paras vaikutus on silloin, kun on yksin luonnossa, koska silloin ei tarvitse ottaa toisia huomioon. Luonnossa mieli tasapainottuu, ahdistus helpottaa, ajatus käy keveämmäksi, selkiintyy, syntyy uusia oivalluksia. Mutta tämä onnistuu vain jos olen yksin. Silloin voi kulkea omaan tahtiinsa ja käydä läpi ne ajatukset jotka mieltä painaa. Yleensä tulen kotiin kiitollisin mielin! Ja mitä huonompi sää, sen virkistävämmältä tuntuu. Askel on kevyt. Jos ei itsellä ole tätä kokemusta niin voi olla vaikea uskoa, että näin on! Myös seuraavassa esimerkissä tervehtymisen kokemuksen saavuttaa luonnossa yksin olemalla: Ajoittainen vetäytyminen luontoon, jossa ei ihmistoiminta juuri näy, on mielenterveyteni säilymisen kannalta välttämätöntä. Yksin luonnossa asiat jäsentyvät oikeisiin mittasuhteisiin. Ystävien kanssa viihdyn luonnossa myös, mutta silloin painopiste on yleensä eliölajien havainnoimisessa. Mielenkiintoinen havainto tervehtyjillä oli myös se, että luontoympäristöllä on myönteisiä vaikutuksia ihmisten väliseen ilmapiiriin:

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Ollessa jonkun seurassa luonnossa on havaittavissa rentoutuneempi ja ehkä pidäkkeettömämpi ilmapiiri. Luonnossa ollessa on sitten mökillä tai teltassa, olen huomannut myös jonkinlaisen turvallisuuden tunteen lisääntymisen, ikään kuin lämmön ja vapautuneisuuden. Elpyjien tavoin tervehtyjillä oli myönteisten vaikutusten lisäksi myös huolta ympäristön tilasta (1,6 %). Seuraavissa esimerkeissä luonnon merkitys omalle elämälle ja myös siihen ympäristöön liittyvä huoli ovat merkittävä osa ihmisen elämää: Olen täysin riippuvainen luonnosta, tai mielenterveyteni on, tai onnellisuuteni on. Se tuo suurta tyydytystä, mutta valitettavasti aina kun näen jonkun ihanan metsän eläimen, tai kauniin luontomaiseman, tai kauniin yksityiskohdan luonnossa, muistan aina samalla, mitä ihmiset näille kaikille tekevät, tuhoavat, tappavat, myrkyttävät, ja saastuttavat. Ympäristön huoleen liittyy myös kokemuksellista pohdintaa ihmisen toiminnan rajoista: Luontoympäristö auttaa ymmärtämään ihmiselämän juuria. Metsässä kulkeminen ja luonnon huminan kuuntelu rauhoittaa ja luo turvallisuuden tunnetta. Merenrannalla myrskyn katsominen auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan rajat. Ristiriitaisten ryhmällä (7.8 %) oli elvyttäviä koettuja vaikutuksia luonnossa, mutta sen lisäksi oli myös lieviä tai voimakkaita kielteisiä tunteita, jotka liittyvät luontoon, säähän tai vuodenaikoihin. Tällöin luonto vaikuttaa ambivalenttisesti: luonto toisinaan elvyttää ja toisinaan kuormittaa. Säällä ja vuodenajoilla on merkittävä vaikutus ristiriitaisten ryhmän luontokokemuksiin. Seuraavissa esimerkeissä huono, sateinen sää tai pimeä vuodenaika tuottavat kielteisiä vaikutuksia, ja kaunis, vihreä, valoisa sää ja vuodenaika tuottavat myönteisiä vaikutuksia. Myönteiset vaikutukset

ovat samankaltaisia kuin elpyjillä: virkistäviä, rauhoittavia ja rentouttavia. Lievät kielteiset tunteet (5 %) liittyvät epämiellyttävään oloon, lievään pelkoon, apaattisuuteen tai inhotukseen: Luonto vuodenaikoineen ja väreineen vaikuttaa mielialaani, kaksijakoisesti. Luonnon vihreys ja vesistön äärellä oleminen kesällä piristää, mutta samalla rauhoittaa mieltäni. Sateinen sää matalapaineineen saa mieleni apaattiseksi. Talvella lumiset metsät ja pakkassää saa mieleni rauhoittumaan arjen paineissa. Rentouttaa ja antaa vireyttä ja mieliala kohoaa selvästi kun puuhastelen mökillä ulkona. Syksyllä vain hirvikärpäset kiusaavat niin, etten halua metsään mennä. Inhotus, mäkäriä täynnä. Kielteiset tunteet saattavat olla hyvin voimakkaita (2,2 %), esimerkiksi ankeutta, voimakasta pelkoa tai masennusta. Huono sää masentaa, kaunis sää piristää. En voi sietää Suomen marraskuusta tammikuulle kestävää pimeyttä ja ankeutta. Kevättalvi, kun aurinko alkaa paistaa, on taas aivan ihana, kunhan se loppuu maaliskuun puoliväliin mennessä. Kyllä. Harmaa ilma masentaa. Syksyn ruska ja kevät piristää. Auringonpaisteella on mielikin iloisempi. Syksyn pimeydessä masentaa. Etenkin marraskuussa. Kyllä. Yleensä luonto vaikuttaa rauhoittavasti mutta vuodenajat voivat vaikuttaa masentavasti, levottomuutta aiheuttaen yms. tilanteesta riippuen. Yleensä rauhoittavasti. Luontoon liittyy myös pelkoja, jotka voivat liittyä ukkosmyrskyyn tai metsään: Vaikuttaa joskus vahvastikin, esim. ukkonen voi pelästyttää, myrsky tuntua uhkaavalta varsinkin vesillä, pakkanen piristää, helle väsyttää.

Vuosilusto 11

149

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

Kyllä luonto vaikuttaa. Jos sää on sateinen ja huono, on pahalla tuulella ja ilkeilee helposti ihmisille. Tulee myös hyvin epäsosiaaliseksi. Hyvällä säällä taas elämä hymyilee. Luontoon liittyvällä pelolla ja yksin olemisella on myös yhteys: ”rauhoittava vaikutus, hieman pelottavakin, jos yksin liikkeellä.” Kuvauksista on mahdollista löytää myös fobioita eli määräkohteisia pelkoja: Vaikuttaa, eniten minulla on ja ollut lapsesta alkaen ukkosilmanpelko, koska aika pikkuisena näin sen sytyttämän ison tulipalon. esim. jos on luvattu ukkostavaa, yöunet on menneet, en haluaisi olla yksin, kaikki töpselit pois.

Luontokokemusten merkitykset ja vaikutukset Metsä saattaa herättää myös pelkoja. Kuva: Kirsi Salonen.

Luonnossa olo rauhoittaa mieltä, saa ajatella rauhassa omia ajatuksiaan. Joskus kyllä tulee hieman pelottava olo jos on aivan metsässä. Vastauksista tuli myös vaikutelma, että luontoa saatetaan kokea etäältä, esimerkiksi auton ikkunasta: Jonkinlainen maalaismaisema auton ikkunasta katsoen on viehättävä. Kesämökillä kallioinen maasto menee, lähellä oleva synkkä metsä on kauhea, samoin kuin mutkainen, metsän siimeksessä kulkeva kapea tie. Sosiaalisuuden mainitsevilla ristiriitaisilla (3 henkilöä) muiden ihmisten merkitys on erilainen kuin elpyjillä ja tervehtyjillä. Tässä ryhmässä huonolla säällä voi olla epäsosiaalisuutta lisäävä vaikutus:

150

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaisia koettuja vaikutuksia luontokokemuksilla on, ja liittyvätkö nämä kokemukset elpymiseen, tervehtymiseen, emotionaalisuuteen ja sosiaalisuuteen – tai johonkin muuhun, jota aiemmat tutkimukset eivät ole vielä havainneet. Tavoitteena oli kuvata luontokokemuksen koettua vaikutusta kokonaisvaltaisesti käyttäen aiempia tutkimustuloksia laadullisen aineiston analyysin tukena. Vastauksissa nousivat esille erilaiset kokemuslaadut: elpyminen, tervehtyminen, emootiot, sosiaalisuus sekä huoli ympäristön tilasta. Näiden kokemuslaatujen kautta aineistosta hahmottui kolme koetun vaikutuksen ryhmää: elpyjät, tervehtyjät ja ristiriitaiset. Elpyjät oli odotettu vaikuttavuusryhmä, koska luonnon elvyttävyydestä on paljon tutkimusnäyttöä.74 Elpyjät saavat luontokokemuksesta rauhoittumista, rentoutumista, mielen virkistystä, olon ja ajatuksien vahvistumista sekä ajatusten selkiintymistä. Vastauksista tuli vaikutelma, jonka mukaan luonto tekee kuitenkin myös enemmän kuin elvyttää. Tervehtyjien vastauksissa ilmenivätkin myönteiset muutokset kokijan terveydessä tai olotilan paranemisessa sekä kokonaisvaltainen

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

hyvinvointi, jossa luontokokemukset olivat merkittävä osa. Myös tämä oli odotettu tulos, koska luontoympäristön yhteyksistä terveydentilan ja mielenterveyden kokemiseen on jonkin verran tutkimusnäyttöä.75 Mielenkiintoinen oli myös seikka, jonka mukaan tervehtyjät menevät luontoon myös ”huonoilla keleillä” ja kaikkina vuodenaikoina, jolloin esteitä luonnosta saaduille terveyshyödyille ei ole tai niitä on vähän. Tervehtyjät saavat luonnosta terveyshyötyjä, ja vaikuttaa siltä, että he ovat vaikutuksista myös tietoisia. Tutkittavien kuvauksissa tuli ilmi, että tervehtyjät olivat myös tietoisesti hoitaneet omaa sairauttaan, kielteisiä tuntemuksiaan tai oireitaan luonnon ja itselle sopivien luontoelementtien avulla. Tutkimustulosta ei pidä kuitenkaan tulkita siten, että esimerkiksi mielenterveysongelmia hoidettaisiin yksinomaan luontokokemusten avulla. Ristiriitaisten ryhmän löytyminen tutkimuksessa vaikuttaa tärkeältä, koska tämän ryhmän kautta esille tulivat myös kielteiset tunteet, jotka saattavat vaikeuttaa luonnon terveyshyötyjen saamista. Näitäkin tuntemuksia on aiemmissa tutkimuksissa havaittu,76 mutta aiheen tutkimus on ollut selvästi suppeampaa kuin positiivisten vaikutusten tutkimus. Säiden ja vuodenaikojen merkitys sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä oli ristiriitaisten ryhmässä huomattava. Ryhmässä mainittiin luonnon myönteisiä puolia, mutta samalla esitettiin useita haittoja, jotka vaikuttivat kielteisesti. Haitaksi koettiin pimeä vuodenaika, sääolosuhteet ja luontoon liittyvät häiritsevät asiat, kuten hirvikärpäset. Toisaalta koettiin valoisan ajan piristävän ja pimeän vuodenajan vaikuttavan kielteisesti. Oli sinänsä mielenkiintoista, että sää ja vuodenajat yhdistyivät näin vahvasti luontokokemuksiin, vaikka sää ja vuodenajat vaikuttavat myös rakennetussa ympäristössä. Emootiot eli myönteiset ja kielteiset tunteet painottuivat kaikkien ryhmien kuvauksissa. Elpyjillä ja tervehtyjillä tunteet olivat pelkästään myönteisiä. Tervehtyjillä tunneilmaukset olivat elpyjiin verrattuna kokonaisvaltaisempia ja liittyivät paranemiseen,

hyvinvointiin sekä terveyteen. Ristiriitaisten tunteet olivat sekä myönteisiä että kielteisiä, ja kielteiset tunteet olivat joko lieviä tai voimakkaita. Emootioiden painottuminen luontokokemuksen koetussa vaikutuksessa antaa viitteitä siitä, että myös elpymisen ja tervehtymisen taustalla olevaa teoreettista tarkastelua olisi jatkotutkimuksissa tarpeellista avata. Tarkastelussa voisi tällöin painottaa aiempaa kokonaisvaltaisempaa kokemuksellisuutta. Mielenkiintoinen tulos oli myös se, että tämän tutkimuksen mukaan luontointerventioon osallistujilla ei ollut lainkaan negatiivisia luontokokemuksia eli ristiriitaisesti luontoa kokevia ei ollut. Tämä siitäkin huolimatta, että heidän luontokokemuksensa olivat ohjaajien määrittämiä ja näin vähemmän omaehtoisia. Tulos antaa viitteitä siitä, että ohjatulla interventiolla voisi vaikuttaa erityisesti luontopelkoihin. Myös sosiaalisuuteen ja ympäristövastuullisuuteen oli vaikutusta sillä, oliko luontokokemus ohjauksessa olevan vai omaehtoisen luontokokijan. Tosin tässä tutkimuksessa osallistujat eivät arvioineet interventioon liittyvää kokemusta, vaan luontokokemusta yleensä. Kiinnostava jatkotutkimuksen aihe voisi olla, miten interventio vaikuttaa koettuun vaikutukseen, elvyttävyyteen, tervehtymiseen ja ristiriitaisuuteen. Tämän tutkimuksen perusteella yksin tai yhdessä ololla saattaa olla merkitystä yksilöiden kannalta, mutta yleisesti sosiaalisuuden kokemus ei noussut kovin olennaiseksi tekijäksi. Toisaalta pelkojen ja turvallisuuden näkökulmasta muilla ihmisillä voi olla positiivinen vaikutus, erityisesti ristiriitaisten ryhmälle. Yksin oleminen luonnossa voi toisaalta myös lisätä luontoyhteyden kokemista. Tutkimuksessa mukana olevat ryhmät erosivat sen suhteen, miten kokivat sosiaalisuuden merkityksen luontokokemuksessaan. Toisin sanoen ohjauksessa olevat elpyjät kokivat sosiaalisuuden merkityksellisenä, mutta tervehtyjät eivät. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan osallistujilta erityisesti kysytty sosiaalisuuden, ohjauksen tai ryhmän merkitystä luontokokemuksessa. Mikäli näin olisi tehty, olisi sosiaalisuuden merkitys voinut olla suurempi, esi-

Vuosilusto 11

151

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

merkiksi kommentteja seuran, ohjausryhmän tai yksinolon merkityksestä olisi todennäköisesti tullut enemmän. Jatkotutkimuksessa olisi kiinnostavaa avata tarkemmin, onko luontointerventioon liittyvällä sosiaalisuudella merkitystä koettuun vaikutukseen. Tutkimuksessa tuli myös ilmi, että erityisesti elpyjät ja tervehtyjät kantavat huolta ympäristön tilasta. Tutkimusten mukaan luontokokemuksilla on vaikutusta ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen.77 Emotionaaliset siteet ja kognitiivinen kiinnostus luontoon lisäävät ympäristöystävällistä käyttäytymistä.78 Voidaan ajatella, että elpyjille ja tervehtyjille luonnolla on myönteisten vaikutusten kautta omakohtaista merkitystä itselle, omalle hyvinvoinnille ja terveydelle ja tästä syystä myös ympäristönsuojeluun liittyvät asiat nousevat esille, vaikka niitä ei erikseen kysyttykään. Elpyjiksi luokiteltiin hieman yli puolet vastaajista, mutta huomionarvoista on, että kokonaisvaltaisempia kuvauksia eli tervehtyjiä oli hieman yli kolmannes. Ryhmien prosentuaaliset osuudet eivät kuitenkaan ole yleistettävissä. Suurin osa tutkimukseen osallistujista oli omaehtoisesti lukenut terveyteen liittyvää verkkojulkaisua, joten he olivat oletettavasti valmiiksi kiinnostuneita omasta terveydestään. Heidän luontokokemuksensa myös perustuivat vapaaehtoisuuteen. Myöskään ristiriitaisesti luontoa kokevien määrällinen osuus ei ole yleistettävä. On todennäköistä, että tämän ryhmän osuus on yhteiskunnassa suurempi, koska ristiriitaisesti luontoa kokevat eivät välttämättä osallistu luontoon liittyviin kyselyihin. Tutkimuksessa tuli myös esille, että koetun vaikutuksen lisäksi luontokokemukseen liittyy itsensä hyväksymistä, moniaistisuutta, turvallisuutta, luontoyhteyttä ja läsnä olemiseen liittyviä ominaisuuksia. Tutkimuksessa ilmeni myös luontoympäristöön liittyviä tekijöitä, kuten esimerkiksi etäisyys luontokohteesta, tilantuntua, veden elementti, suojaavat puut ja metsät, joilla on mahdollisesti merkitystä kokemuksessa. Jatkotutkimuksessa olisi mielenkiintoista arvioida, miten merkittäviä

152

ominaisuuksia nämä ovat luontokokemuksessa. Itsensä hyväksyminen oli kokemus, joka tuli esille 1970-luvun laadullisissa tutkimuksissa sekä kuntoutujien omissa arvioissa luontoperustaisessa terapiassa.79 Tämän lisäksi aiemmissa tutkimuksissa on tullut tukea kokonaisvaltaiselle luontosuhteelle (esimerkiksi eksistentiaalinen kokeminen luonnossa) sekä myös muille teoreettisille näkemyksille kuin elpymiselle.80 Tulokset antavat viitteitä siihen suuntaan, että luontokokemusta voisi ottaa nykyistä enemmän mukaan sairauksien ennaltaehkäisyyn, hoitoon ja kuntoutukseen. Esimerkkejä tästä on muun muassa Ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys -hanke, jossa tarkastellaan monimuotoiseen luontoon perustuvien ekosysteemipalvelujen ja ihmisen terveyden välisiä yhteyksiä. Hankkeen tavoitteena on edistää kaikkien kansalaisten terveyttä, ehkäistä kansansairauksia ja syrjäytymistä sekä tukea myös erityisryhmien kuntoutumista ja hyvinvointia.81 Tulosten käytännön merkitys voisi olla se, että eri vaikuttavuusryhmien perusteella voidaan suunnitella ja räätälöidä heille suunnattuja luontointerventioita. Tervehtyjät ovat tietoisia luontokokemusten vaikutuksista omalle hyvinvoinnilleen, mutta kokemusten jakamista ja siitä saatuja lisähyötyjä voitaisiin ryhmämuotoisella luontointerventiolla tukea. Elpyjille suunnatuissa ohjeissa tai interventioissa voitaisiin huomioida yhä enemmän elvyttävyyden lisäksi kokemuksen terveysvaikutukset. Ristiriitaisten ryhmällä on kielteisiä tunteita, esimerkiksi pelkoa luontoa kohtaan. Erityisesti tässä ryhmässä myös irrationaalisten pelkojen hoitaminen siten, että turvallisuuden tunne säilyy, on tärkeää. Tällöin luontokohteen valintaan on syytä kiinnittää erityistä huomiota. Lähiluonto voi tarjota mahdollisimman turvallisen kohteen. Myös sosiaalisen tuen merkitys tulee tärkeäksi: luontoon ei tarvitse mennä yksin. Ristiriitaisten ryhmä todennäköisesti hyötyisi myös ryhmän tai ohjaajan kannustuksesta, jolloin sateisellakaan säällä ei tarvitsisi jäädä pelkästään sisätiloihin. Myös pimeistä vuodenajois-

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

ta voi löytää uutta näkökulmaa, jos havaitsee, että esimerkiksi havumetsissä on värejä myös talvisin. Luontointerventioiden suunnittelussa voidaan entistä enemmän huomioida myös valon merkitys pimeänä vuodenaikana, jolloin luontoon ohjeistetaan menemään valoisaan aikaan. Myös ympäristökampanjoiden tai -ohjeiden suunnittelussa eri vaikuttavuusryhmät ja niihin liittyvät kokemuslaadut voisivat olla taustalla, jolloin esimerkiksi ympäristön tilaan liittyvää huolen kokemusta voisi interventioissa huomioida ja käsitellä. Luonnon merkitystä voitaisiin myös ohjeissa ja interventioissa huomioida nykyistä paremmin, jolloin ihminen tulisi myös yhä tietoisemmaksi luonnon ja oman hyvinvointinsa yhteydestä. Kokonaisvaltaisen kokemuksen vaikutukset todennäköisesti näkyvät myös ympäristövastuullisessa käyttäytymisessä.

Kiitokset Kiitokset Tampereen yliopiston psykologian professorille, Kalevi Korpelalle, PsT.

Viitteet 1 Mm. Berto 2005, 249–259; Hartig et al. 2003, 109–123; Herzog et al. 2002, 165–170; Kaplan 1995, 169–182; Laumann et al. 2003, 125–134; Ulrich et al. 1991, 201–230. 2 Kaplan & Kaplan 1989, passim. 3 Mm. Ulrich 1983, passim. 4 Aspinall et al. 2015, 272–276 5 Mm. Kaplan 1982, 183–188; Kaplan et al. 1972, 354–356. 6 Mm. Berto 2005, 249–259; Hartig et al. 2003, 109–123; Herzog et al. 2002, 165–170; Kaplan 1995, 169–182; Laumann et al. 2003, 125–134; Ulrich et al. 1991, 201–230. 7 Hartig 1993, passim; Herzog et al. 1997, 165–170; Ulrich 1984, 420–421; Ulrich 2001, 49–59. 8 Korpela et al. 2014, 1–7; Korpela & Ylén 2007, 435–438. 9 Maas et al. 2009a, 967–973; Richardson & Mitchell 2010, 568–575; White et al. 2013, 40–51.

10 Gonzalez et al. 2009, 312–328. 11 Korpela & Ylen 2007, 435–438. 12 Mm. Lahelma et al. 1994, 213–222; Manderbacka et al. 1998, 208–213. 13 de Vries et al. 2003, 1717–1731. 14 Alcock et al. 2014, 1247–1255. 15 White et al. 2013, 40–51. 16 Maas et al. 2009a, 967–973. 17 Roe & Aspinall 2011, 103–113. 18 Hartig 1993, passim.; Herzog et al. 1997, 165–170; Kaplan & Kaplan 1989, passim; Kaplan 1995, 169–182; Ulrich 1983, passim; Ulrich 1984, 420–421. 19 Kaplan & Kaplan 1989, passim; Kaplan 1995, 169–182 20 Tennessen & Cimprich 1995, 77–85. 21 Wells 2000, 775–795. 22 Ulrich et al. 1991, 201–230. 23 Mm. Ulrich et al. 1991, 201–230. 24 Pelkonen & Tyrväinen 2005, passim; Tyrväinen et al. 2004, passim; Tyrväinen et al. 2008, 518. 25 Hartig et al. 1996, 378–393. 26 Mm. Fisher et al. 2000, 133–145; Gomez & Fisher 2003, 1975–1991; Jäppinen et al. 2014, passim; Kellert 2008, passim. 27 Esim. Leskinen & Hult 2010, passim; Sallinen et al. 2002, passim; http://www.ttl.fi. (13.2.2015.). 28 Mm. Vuorinen 1990, 163–168. 29 Mm. Altman & Low 1992, 1–12; Dodge & Garber 1991, passim; Epstein 1980, passim; Proshansky 1978, 147–169; Vuorinen 1986, 163–168. 30 Korpela 1989, 241–256; Korpela 1992, 249– 258; Korpela 2001, passim; Korpela 2008, 59–78. 31 Mm. Winter & Koger 2004, passim. 32 Brymer et al. 2010, 21–27. 33 Sahlin et al. 2012, 8–18. 34 Kaplan & Kaplan 1989, passim. 35 Mm. Kals & Muller 2012; Kaplan et al. 1972, 354–356; Mehrabian & Russel 1974; Russell & Snodgrass 1987, passim. 36 Hartig et al. 2003; Kaplan et al. 1972, 354– 356; Wohlwill 1976, passim. 37 Mm. Kaplan 1982, 183–188; Kaplan et al. 1972, 354–356. 38 Kaplan 1982, 183–188. 39 Cunningham 1979, 1947–1956.

Vuosilusto 11

153

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

40 Korpela 1989, 241–256; Korpela 1992, 249– 258. 41 Korpela & Ylén 2009, 435–438. 42 Korpela & Ylén 2007, 435–438. 43 Korpela 1989, 241–256; Korpela 1992, 249– 258. 44 Koole & van den Berg 2005, 135–146. 45 van der Berg & ter Heijne 2005, 135–146. 46 Esim. Korpela & Hartig 1996, 221–233. 47 Bechtel et al. 1995, passim. 48 Koskela 2009, passim. 49 Koskela & Tuominen 1995, passim. 50 Korpela 2001, passim. 51 Iwarsson et al. 2013, passim. 52 Taiminen et al. 2014, passim. 53 Mm. Essau et al. 2000, 263–279. 54 Mm. Lane & Gullone 1999, 194–204; White et al. 1989, 40–51. 55 Mm. Essau et al. 2000, 263–279; Bixler et al. 1995, 544–574. 56 Mm. Maas et al. 2009b, 586–595. 57 Staats & Hartig 2004, 199–211. 58 O’Brien 2005, 321–336. 59 Korpela et al. 2014, 1–7. 60 Mm. Simula 2004, passim; Simula 2012, passim. 61 Simula 2012, passim. 62 Ylen terveysportaalin luontokysely 2007– 2011. 63 Luontointervention kautta kerätty aineisto 20017–2011. 64 Tuomi & Sarajärvi 2002, passim. 65 Niiranen 1990, 14–46. 66 Luvussa esiintyvät lainaukset ja huomiot ovat Ylen terveysportaalin luontokyselyn ja Luontointervention kautta kerätystä aineistosta. 67 Hartig 1993; Herzog et al. 1997; Kaplan & Kaplan 1989; Kaplan 1995; Ulrich 1983; Ulrich 1984. 68 Korpela 1989, 1992; Bowler et al. 2010. 69 Korpela & Ylen, 2007. 70 Mm. Korpela1989, 1992. 71 Mm. Fisher et al. 2000; Gomez & Fisher 2003. 72 Iwarsson et al. 2013. 73 Simula 2002; Staats & Hartig, 2004. 74 Mm. Hartig 1993, passim; Herzog et al. 1997, 165–170; Kaplan & Kaplan 1989, pas-

154

sim; Kaplan 1995, 169–182; Ulrich 1983, passim; Ulrich 1984, 420–421. 75 Mm. de Vries et al. 2003, 1717–1731; Roe & Aspinall 2011, 103–113. 76 Mm. Essau et al. 2000; Koole & van den Berg 2005, 1014–1028. 77 Mm. Kals et al. 1999, 178–202. 78 Vining 1992, 3–34. 79 Kaplan & Kaplan 1989, passim; Sahlin et al. 2012, 8–18. 80 Sahlin et al. 2012, 8–18; Brymer et al. 2010, 21–27. 81 Jäppinen et al. (toim.) 2014, passim.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Ylen terveysportaalin luontokyselyn aineisto 2007–2011. Kirjoittajien hallussa. Luontointervention kautta kerätty aineisto 2007–2011. Kirjoittajien hallussa. Painetut lähteet ja kirjallisuus Alcock, Ian & White, Mathew & Wheeler, Benedict & Fleming, Lora & Debledge, Michael 2014. “Longitudinal effects on mental health of moving to greener and less green urban areas.” Environmental Science & Technology, 48 (2), 1247–1255. Altman, Irwin & Low, Setha 1992. “Place Attachment.” Human Behavior and Environment, 12, 1–12 Aspinall, Peter & Mavros, Penelope & Coyne, Robin & Roe, Jenny 2015. “The urban brain: Analysing outdoor physical activity with mobile EEG.” British Journal of Sports Medicine, 49, 272–276. doi:10.1136/bjsports2012-091877. Bechtel, Robert & Fox, Andhrea & Korpela, Kalevi & Parkkila, Sari 1995. “Most happy and most depressing places: A Finnish – U.S. comparison.” Proc. of 26th. Conf. of EDRA, 80–86. Ed. Jack L. Nasar & Peg Grannis & Kazunori Hanyu. EDRA: Oklahoma City. Berto, Rita 2005. “Exposure to restorative environments help restore attention capacity.” Journal of Environmental Psychology, 3, 249–259.

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Bixler, Robert D. & Floyd, Myron F. & Hammit William E. 1995. “Feared stimuli are expected in specific situations: The use of situationalism and fear expectancy in a selfreport measurement of fears.” Journal of Clinical Psychology, 51 (4), 544–574. Bowler, Diana E. & Buyung-Ali, Lisette M. & Knight, Teri M. & Pullin, Andrew S. 2010. “A systematic review of evidence for the added benefits to health of exposure to natural environments.” BM C Public Health, 10, 456–466. Brymer, Eric & Cuddihy, Thomas & SharmaBrymer, Vinathe 2010. “The role of naturebased experiences the development and maintenance of wellness.” Asia-Pacific Journal of Health, Sport and Physical Education, 1 (2), 21–27. Cunningham, Michael R. 1979. “Weather, mood, and helping behavior: Quasi experiments with the sunshine Samaritan.” Journal of Personality and Social Psychology, 37, 1947–1956. de Vries Sjerp & Verheij Robert A. & Groenewegen Peter & Spreeuwenberg Peter 2003. “Natural Environments –healthy environments? An exploratory analysis of the relationship between greenspace and health.” Environment and Planning A, 35, 1717–1731. Dodge, Kenneth A. & Garber, Judy 1991. “Domains of emotion regulation.” The development of emotion regulation and dysregulation, 3–11. Ed. Judy Garber & Kenneth A. Dodge. Cambridge University Press: Cambridge Epstein, Seymour 1980. “The self-concept: A review and the proposal of an integrated theory of personality.” Personality. Basic aspect and current research, 81–132. Ed. Ervin Staub. Prentice-Hall: Englewood Cliffs, N.J. Essau, Cecilia & Conradt, Judith & Petermann, Franz 2000. “Frequency, comorbidity, and psychosocial impairment of anxiety disorders in German adolescents.” Journal of anxiety disorders 14 (3), 263–279. Fisher, John W. & Francis, Leslie J. & Johnson, Peter 2000. “Assessing spiritual health via four domains of spiritual wellbeing: The SH4DI.” Pastoral Psychology, 49, 133–145.

Gomez, Rapson & Fisher, John W. 2003. “Domains of spiritual well-being and development and validation of the Spiritual WellBeing Questionnaire.” Personality and Individual Differences, 35, 1975–1991. Gonzalez, Marianne T. & Hartig, Terry, A. & Patil, Grete G. & Martinsen, Egil W. & Kirkevold, Marit 2009. “Therapeutic horticulture in clinical depression: A prospective study.” Research and Theory in Nursing Practice, 23, 312–328. Hartig, Terry 1993. Testing restorative environments theory. University of California: Irvine. Hartig, Terry & Böök, Anders & Garvill, Jörgen & Olsson, Tommy & Gärling, Tommy 1996. “Environmental influences on psychological restoration.” Scandinavian Journal of psychology, 37, 378–393. Hartig, Terry & Evans, Gary W. & Jamner, Larry D. & Davis, Deborah S. & Gärling, Tommy 2003. “Tracking restoration in natural and urban field setting.” Journal of Environmental Psychology, 23, 109–123. Herzog, Thomas R. & Black, Andrea M. & Fountaine, Kimberlee A. & Knotts, Deborah J. 1997. “Reflection and attentional recovery as distinctive benefits of restorative environments.” Journal of Environmental Psychology, 17, 165–170. Herzog, Thomas R. & Chen, Hong C. & Primeau, Jessica S. 2002. “Perception of the restorative potential of natural and other settings.” Journal of Environmental Psychology, 22, 295–306. Iwarsson, Susanne & Ståhl, Kerstin Agneta & Löfqvist, Charlotte 2013. “Mobility in outdoor environments in old age.” Environmental gerontology. Making meaningful places in old age, 175–198. Ed. Graham Rowles & Miriam Bernard. Springer: New York. Jorgensen, Anna & Hitchmough, James & Dunnett, Nigel 2007. “Woodland as a setting for housing-appreciation and fear and the contribution to residential satisfaction and place identity in Warrington New Town, UK.” Landscape and Urban Planning, 79, 273–287. Jäppinen, Jukka-Pekka & Tyrväinen, Liisa & Reinikainen, Martina & Ojala, Ann

Vuosilusto 11

155

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

(toim.) 2014. Luonto lähelle ja terveydeksi. Ekosysteemipalvelut ja ihmisen terveys. Argumenta-hankkeen (2013–2014) tulokset ja toimenpidesuositukset. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 35/2014. Suomen ympäristökeskus: Helsinki. Kals, Elisabeth & Müller, Markus 2012. “Emotions and Environment.” Environmental gerontology. Making meaningful places in old age, 175–198. Ed. S. Clayton. Oxford University Press: Oxford. Kals, Elisabeth & Schumacher, Daniel & Montada, Leo 1999. “Emotional affinity toward nature as a motivational basis to protect nature.” Environment & Behavior, 31, 178–202. Kaplan, Stephen & Kaplan, Rachel & Wendt, John S. 1972. “Rated preference and complexity for natural and urban visual material.” Perception and Psychophysics, 12, 354– 356. Kaplan, Stephen 1982. “Where cognition and affect meet: A theoretical analysis of preference.” Knowledge for design, 183–188. Ed. P. Bart, A. Chen & G. Francescato. EDRA: Washington, D.C. Kaplan, Rachel & Kaplan, Stephen 1989. The experience of nature: A psychological perspective. Cambridge University Press: Cambridge. Kaplan, Stephen 1995. “The restorative benefits of nature: toward an integrative framework.” Journal of Environmental Psychology, 15, 169–182. Kellert, Stephen 2005. Building for Life: Designing and Understanding the Human-Nature Connection. Island Press: Washington. Kellert, Stephen 2008. Biophilic Design: Theory, Science, and Practice of Bringing Buildings to Life. Ed. with Judith Heewagen & Martin Mador. John Wiley: New York. Koole, Sander L. & van den Berg, Agnes E. 2005. “Lost in the wilderness: Terror management, action orientation, and nature evaluation.” Journal of Personality and Social Psychology, 88, 1014–1028. Korpela, Kalevi 1989. “Place-identity as a product of environmental self-regulation.” Journal of Environmental Psychology, 9, 241– 256.

156

Korpela, Kalevi 1992. “Adolescents’ favourite places and environmental self-regulation.” Journal of Environmental Psychology, 12, 249–258. Korpela, Kalevi 2001. ”Koettu terveys ja asuinalueen mieluisat ja epämieluisat ympäristöt.” Melukylä vai mansikkapaikka? Asukkaiden ja asiantuntijoiden asuinalueiden terveellisyydestä. Suomen ympäristö 467. Ympäristöministeriö, alueiden käytön osasto: Helsinki. Korpela, Kalevi 2008. ”Ympäristö ja positiiviset tunteet.” Mieli ja terveys. Ilon ja muutoksen psykologiaa, 59–78. Toim. Raija-Leena Punamäki & Pirkko Nieminen & Matti Kiviaho. Tampereen yliopistopaino: Tampere. Korpela, Kalevi & Hartig, Terry 1996. “Restorative qualities of favorite places.” Journal of Environmental Psychology, 16, 221–233. Korpela, Kalevi & Hartig, Terry & Kaiser, Florian G & Fuhrer, Urs 2001a. “Restorative experience and self-regulation in favourite places.” Environment and Behavior, 33, 572–589. Korpela, Kalevi & Päivänen, Jani & Sairinen, Rauno & Tienari, Satu & Wallenius, Marjut & Wiik, Maarit 2001b. Melukylä vai mansikkapaikka? Asukkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä asuinalueiden terveellisyydestä. Suomen ympäristö 467. Ympäristöministeriö, alueiden käytön osasto: Helsinki. Korpela, Kalevi & Ylén, Matti 2007. “Perceived health is associated with visiting natural favourite places in the vicinity.” Health & Place, 13, 138–151. Korpela, Kalevi & Ylén, Matti 2009. “Effectiveness of favorite place prescriptions – A field experiment.” American Journal of Preventive Medicine, 36, 435–438. Korpela, Kalevi & Borodulin, Katja & Neuvonen, Marjo & Paronen, Olavi & Tyrväinen, Liisa 2014. “Analyzing the mediators between nature-based outdoor recreation and emotional well-being.” Journal of Environmental Psychology, 37, 1–7. Koskela, Hille 2009. Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus Helsinki University Press: Helsinki Koskela, Hille & Tuominen, Martti 1995. ”Yökaupunki – pelon kaupunki?” Helsingin

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

yö, 66–90. Toim. Jaana Lähteenmaa & Laura Mäkelä. Helsingin kaupungin tietokeskus: Helsinki. Lahelma, Eero & Berg, Mari-Anna & Helakorpi, Satu & Prättälä, Ritva & Rahkonen, Ossi & Puska, Pekka 1994. ”Suomalaisten aikuisten koettu terveydentila ja terveyskäyttäytyminen 1978–93.” Suomen lääkärilehti, 49 (22– 23), 213–222. Lane, Belinda & Gullone, Eleanora 1999. “Common fears: A comparison of adolescents selfgenerated and fear survey schedule generated fears.” Journal of Genetic Psychology, 160 (2), 194–204. Lauman, Karin & Gärling, Tommy & Stormark, Kjell Morten 2003. “Selective attention and heart rate responses to natural and urban environments.” Journal of Environmental Psychology, 23, 125–134. Leskinen, Tomi & Hult, Hanna-Maria 2010. Kokonaisvaltainen hyvinvointi – Kristallisoi toimintasi. Saavuta tavoitteesi. Pro Tammi: Helsinki. Maas, Jolanda & Verheij, Robert A. & de Vries, Sjerp & Speeuwenberg, Peter & Schellevis, Francois G. & Groenewegen, Peter 2009a. “Morbidity is related to a green living environment.” Journal of Epidemiological Community Health, 63, 967–973. Maas, Jolanda & van Dillen, Sonja M. E. & Verheij, Robert A. & Groenewegen, Peter 2009b. “Social contacts as a possible mechanism behind the relation between green space and health.” Health & Place, 15, 586–595. Manderbacka, Kristiina & Lahelma, Eero & Martikainen, Pekka 1998. “Examing the continuity of self-rated health.” International Journal of Epidemiology, 27, 208–213. Mehrabian, Albert & Russell, James A. 1974. An Approach to Environmental Psychology. MIT Press: Cambridge. Newell, Patricia 1997. “A cross-cultural examination of favourite places.” Environment and Behavior, 29, 495–514. Niiranen, Pirkko 1990. ”Amerikkalainen näkökulma kasvatuksen laadulliseen tutkimukseen.” Joensuun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan opetusmonisteita 17, 14–46. Joensuun yliopisto: Joensuu.

O’Brien, E. A. 2005. ”Publics and woodlands in England: Well-being, local identity, social learning, conflict and management.” Forestry, 78, 321–336. Pelkonen, Juha & Tyrväinen, Liisa 2005. Kaupunkiviheralueiden koetut arvot ja merkitykset asukkaille Länsi-Vantaalla. Helsingin yliopisto, Metsäekologian laitos: Helsinki. Proshansky, Harold M. 1978. “The city and selfidentity.” Environment & Bahavior, 10, 147– 169. Richardson, Elizabeth A. & Mitchell, Richard 2010. “Gender differences in relationships between urban green space and health in the United Kingdom.” Social Science & Medicine, 71, 568–575. Roe, Jenny & Aspinall, Peter 2011. “The restorative benefits of walking in urban and rural settings in adults with good and poor mental health.” Health & Place, 17, 103–113. Russell, James & Snodgrass, Jacalyn 1987. “Emotion and the environment.” Handbook of environmental psychology, (1, 2). Ed. Daniel Stokols & Irwin Altman. John Wiley: New York. Sahlin, Eeva & Matuszczyk, Josefa Vega & Ahlborg, Gunnar & Gran, Patrik 2012. “How do participants in nature-based therapy experience and evaluate their rehabilitation.” Journal of Therapeutic Horticulture, 22, 8–18. Sallinen, Mikael & Kandolin, Irja & Purola, Mari 2002. Elämisen rytmi – Kohti tasapainoa työn ja muun elämän välillä. Työterveyslaitos: Helsinki. Simula, Mikko 2004. ”Luontokokemuksen jäljillä.” Pelit ja kentät, 209–300. Toim. Kalervo Ilmanen. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Simula, Mikko 2012. ”Luonnossa liikkumisen kulttuuriset representaatiot: diskurssianalyysi suomalaisten luonnossa liikkumista käsittelevistä haastatteluista.” Studies in sport, physical education and health, 182. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä. Staats, Henk & Hartig, Terry 2004. “Alone or with a friend: A social context for psychological restoration and environmental preferences.” Journal of Environmental Psychology, 24, 199–211. Taiminen Tero & Isometsä Erkki 2014. ”Määräkohteiset pelot.” Psykiatria. 11. painos. Toim.

Vuosilusto 11

157

Kirsi Salonen, vastaava kirjoittaja & Kaisa Kirves

Jouko Lönnqvist & Markus Henriksson & Mauri Marttunen & Timo Partonen. Kustannus Oy Duodecim: Helsinki. Tennessen, Carolyn M. & Cimprich, Bernadine 1995. “Views to nature: Effects on attention.” Journal of Environmental Psychology, 15, 77–85. Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Jyväskylä: Gummerus. Tyrväinen, Liisa & Mäkinen, Kirsi & Scipperijn, Jasper & Silvennoinen, Harri 2004. Mapping social values meaning of green areas in Helsinki, Finland. University of Helsinki. Department of Forest Ecology: Helsinki. Tyrväinen, Liisa & Korpela, Kalevi & Silvennoinen, Harri & Ylen, Matti 2008. “The importance of nature to Finns and the relationship of the use of green areas with perceived health and restorative experiences.” Japanese Journal of Hygiene, 63, 518. Ulrich, Roger 1983. “Aesthetic and affective response to natural environment.” Human Behavior and Environment: Advances in Theory and Research. Behavior and the Natural Environment, 6, 85–125. Ed. Irwin Altman & Joachim F. Wohlwill. Springer US: New York. Ulrich, Roger 1984. “View through a window may influence recovery from surgery.” Science, 224, 420–421. Ulrich, Roger & Simons, Robert & Losito, Barbara & Fiorito, Evelyn & Miles, Mark & Zelson, Michael 1991. “Stress recovery during exposure to natural and urban environments.” Journal of Environmental Psychology, 11, 201–230. Ulrich, Roger 2001. “Effect of healthcare environmental design on medical outcomes.”

158

Design and health, 49–59. Ed. A. Dilan. Svensk Byggtjänst: Stockholm. Van den Berg, Agnes & Koole, Sander & van der Wulp, Nickie 2003. ”Environmental preference and restoration: How they are related?” Journal of Environmental psychology, 23, 135–146. Vining, Joanne 1992. “Environmental emotions and decisions: A comparison of the responses and expectations of forest managers, an environmental group, and the public.” Environment and Behavior, 24, 3–34. Vuorinen, Risto 1986. ”Systeeminen lähestymistapa psykologiassa, osa 1. Psyykkisen itsesäätelyn viitekehys.” Psykologia, 21, 163–168. Suomen psykologinen seura: Helsinki. Wells, Nancy M. 2000. “At home with nature: The effects of nearby nature on children’s cognitive functioning.” Environment & Behavior, 32, 775–795. White, Matthew P. & Paul, Sabine & Ashbullby, Katherine & Herbert, Stephen & Depledge, Michael H. 2013. “Feelings of restoration from recent nature visits.” Journal of Environmental Psychology, 35, 40–51. Winter, Deborah DuNann, & Koger, Susan M. 2004. The Psychology of environmental problems. Lawrence Erlbaum: Mahwah, NJ. Wohlwill, Joachim F. 1976. “Environmental aesthetics: the environment as a source of affect.” Human Behaviour and Environment— Advances in Theory and Research, 1. Ed. Irwin Altman, & Joachim F. Wohlwill. Plenum Press: New York. Digitaaliset lähteet Työterveyslaitos 2011. http://www.ttl.fi. (13.2.2015.).

Vuosilusto 11

Luonto rauhoittaa, hoitaa ja pelottaa

Abstract

Nature Restores, Heals and Frightens In environmental psychology, research on restorative experiences is dominated by two models, i.e., natureâ&#x20AC;&#x2122;s effects on restoration from mental fatigue (attention restoration) and psycho-physiological stress reduction. Nevertheless, the growing body of evidence shows that nature can be a major contributor for individualâ&#x20AC;&#x2122;s health and well-being beyond the restoration effects. The purpose of this study was to examine perceived influence of nature with a broad perspective including not only restoration but also health, emotions and social aspects of experiences in nature. Participants (n=509) were mostly female adults (74% female; average age 43.5). Of them, 462 were recruited from a Finnish health portal in the internet. These participants had not been

involved in any rehabilitation or education. The rest of the participants (n=47) took part in a supervised nature intervention as part of their rehabilitation or education. The results of qualitative content analysis showed that there were three kinds of perceived effects of nature environment: restoration (52.5%), health experiences (35.0%) and ambivalent experiences (7.4%). Restorative experiences included, among others, relaxation and feelings of strengthening emotions. In health experiences, the central perception was that nature is able to heal. Ambivalent experiences, in turn, included both restorative experiences and negative emotions (e.g. slight fear and strong anxiety).

Vuosilusto 11

159

Ilona Hankonen

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

Merkitykselliset paikat ovat tärkeä osa luonnon ihmisille tarjoamaa hyvinvointia. Metsä ei ole vain paikaton resurssi vaan kulttuurinen ympäristö, joka muodostuu paikoista ja merkityksistä. Metsän paikat ja kulttuuriset merkitykset tulee nähdä metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ydinasiana.

Johdanto Olen tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani käsitellyt aihepiiriä, joka on saanut työotsikon Metsät ja hyvä elämä. Tutkimuskohteenani on satakuntalainen metsä lähiasukkaiden elinympäristönä. Aineistoni koostuu metsissä paljon liikkuvien ihmisten kävelyhaastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista. Työn keskiöön nousee aineistosta paikka, paikan rakentuminen ja merkityksellistyminen luonnonympäristössä. Tarkastelen merkityksellisiä paikkoja ja paikkasuhteita sosiaalisen kestävyyden aspektina. Tämä artikkeli perustuu osaan väitöstyöni havainnoista ja käyttämääni haastatteluaineistoon. Kysyn artikkelissani, miten metsä- ja ympäristöhallinnon ja metsätieteellisen monikäyttötutkimuksen tapa hahmottaa metsä ympäristönä poikkeaa metsässä arkisena ympäristönä toimivien ihmisten tavasta kokea metsä. Olen haastatellut ja havainnoinut työtäni varten luonnossa paljon liikkuvia ja siellä aktiivisesti toimivia ihmisiä. Haastattelut ja osallistuva havainnointi on toteutettu kävelyhaastatteluina. Menetelmä on ollut informanttikeskeinen ja vapaamuotoinen, haastateltavat ovat näyttäneet minulle heille

160

merkityksellisiä paikkoja ja ympäristöjä. Kohteiden joukossa on ollut sekä informanteille mieluisia ympäristöjä, että ahdistusta herättäviä, menetetyiksi tai pilatuiksi koettuja ympäristöjä. Kohteet sijaitsevat sekä talousmetsissä että luonnonsuojelualueilla ja niiden joukossa on sekä informanttien omia että muiden omistamia kohteita. Olen näyttänyt osalle informanteista myös itse omistamiani talousmetsiä herättääkseni keskustelua talousmetsien erilaisten ominaisuuksien ja käsittelytapojen vaikutuksista ympäristön kokemiseen. Kestävää kehitystä tarkastellaan yleensä kolmesta näkökulmasta. Puhutaan ekologisesta, sosiaalisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Kun nämä osa-alueet on kaikki huomioitu tasavertaisina, voidaan puhua kestävästä toiminnasta. Hyvin suoraviivaisesti yksinkertaistaen kolmijakoa voisi kuvata siten, että taloudellinen kestävyys kuvaa toiminnan vaikutusta toimijaan itseensä ja hänen perillisiinsä, sosiaalinen kestävyys toiminnan vaikutusta muihin ihmisiin ja ekologinen kestävyys vaikutusta muihin lajeihin.1 Todellisuudessa jako ei tietenkään ole näin yksinkertainen ja osa-alueet ovat kytköksissä toisiinsa monin eri tavoin. Esimerkiksi taloudellisen kestävyyden piiriin kuuluvat asiat voivat hyödyttää muitakin kuin primääritoimijaa, esimerkiksi työllisyyden kautta. Jotkut asiat saattavat liittyä kestävyyden eri osa-alueisiin, esimerkiksi metsäiset luonnonsuojelualueet edistävät ekologista kestävyyttä luonnon monimuotoisuuden osalta, sosiaalista kestävyyttä virkistysmahdollisuuksien ja ihmisille tärkeiden paikkojen säilymisen osalta ja taloudellista

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

kestävyyttä luontomatkailuelinkeinon osalta. Vain hyvin harvaan toimintoon liittyy ainoastaan kestävyyden yhden aspektin problematiikkaa. Suomessa vakiintunut sosiaalisen kestävyyden ideaali lähtee Society for All -ajattelusta. Käytetty sosiaalisen kestävyyden määritelmä kuuluu näin: Kestävä kehitys turvaa ihmisille yhdenvertaiset mahdollisuudet oman hyvinvointinsa luomiseen, perusoikeuksien toteutumiseen ja elämän perusedellytysten hankkimiseen sekä mahdollisuuden tasa-arvoiseen osallistumiseen ja vastuunottoon päätöksenteossa omassa maassa ja maailmanyhteisössä.2 Sosiaalisen kestävyyden ehkä olennaisin sisältö on oikeudenmukaisuus. Toiminta, joka on hyväksyttyä ja koetaan oikeudenmukaiseksi, on sosiaalisesti kestävää.3 Sosiaalinen kestävyys on käsitteenä lähellä legitimiteetin käsitettä. Koska toiminnan hyväksyttyys on riippuvainen hyväksyjistä, ei ole tutkimuksellisesti tavoitettavissa mitään ”todella” hyväksyttävää tai ei-hyväksyttävää toimintaa, vaan sosiaalinen kestävyys ilmenee siinä, miten paljon ihmisillä on tosiasiallisia mahdollisuuksia hyväksyä tai hylätä elinympäristöään muokkaavaa toimintaa ja miten hyväksyntä vaikuttaa toimintaan.4 Nykyään kestävyyttä on alettu jonkin verran tarkastella alkuperäisen kolmijaon ohella myös nelijakoisesti, jolloin sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys luetaan erillisiksi osaalueiksi.5 Tämä on sikäli perusteltua, että sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat hieman eri asioita. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että jos neljälle osa-alueelle annetaan yhtä suuret painoarvot, menettävät ekologinen ja taloudellinen kestävyys suhteellista painoarvoaan, jolloin kestävän kehityksen käsitteen alkuperäinen idea kärsii. Sosiaalinen kestävyys kattaa kulttuuristen resurssien käytön paikallisen hyväksyttyyden, joka on keskeinen tarkasteltava kysymys monien erilaisten toimintojen kulttuurista kestävyyttä koskevissa tutkimuksissa. Metsien käytön kestävyyttä arvioitaessa on mielestäni mielekästä käsitellä kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä yhtenä kokonaisuutena, koska metsien käy-

tön sosiaalisen kestävyyden kysymykset, jotka liittyvät elinympäristön koettuun laatuun, monipuoliseen ei-taloudelliseen käytettävyyteen, käytön hyväksyttyyteen ja vaikutusmahdollisuuksiin ovat käytännössä samalla myös kulttuurisen kestävyyden kysymyksiä. Metsät osana elinympäristöä ja metsien monikäyttö ovat metsäkulttuuria, jolloin metsä on kulttuuriresurssi. Käytän tässä artikkelissa käsitteitä sosiaalinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyys rinnakkain kuvaamaan kestävän kehityksen kolmijako-opin mukaista kestävyyden kolmannesta. Metsien käytön ekologinen kestävyys on tunnustettu erilliseksi kestävyyden osaalueeksi, jolle asetetaan alueellisissa metsäohjelmissa määrällisiä tavoitteita. Sen sijaan sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys nähdään usein kestävyyden muille osa-alueille alisteisena tai jopa osana niitä. Esimerkiksi työllisyyden näkeminen sosiaalisen kestävyyden kysymyksenä on tavallista, vaikka kyse on taloudellisen kestävyyden kysymyksestä.6 Tämä on johtanut sosiaalisen ja kulttuurisen kestävyyden kysymysten, kuten metsien käytön hyväksyttyyden, ihmisten vaikutusmahdollisuuksien, koetun ympäristön laadun ja paikkasuhteiden jäämiseen vähälle huomiolle metsäpolitiikassa ja metsien käytön tutkimuksessa. Metsien eri käyttömuotoja ja niiden yhteensovittamista on tutkittu paljolti metsätieteen piirissä. Luonnontieteen paradigmat ilmenevät metsätieteellisessä sosiaalisen kestävyyden tutkimuksessa metsän paikattoman resurssiluonteen oletuksena. Metsää ei nähdä virkistyskäytön tutkimuksessa konkreettisina paikkoina, vaan enemmänkin toiminnan kulissina tai resurssina ja arvojen oletetaan olevan eksaktisti mitattavia empiirisen tiedon kohteita. Helsingin yliopiston metsäekonomian laitoksen tutkimuksessa7 ilmeni, että suomalaiset eivät täysin hyväksy nykyisenlaista metsien käsittelyä. Tutkimuksen päätavoite oli tarkastella metsiä koskevan päätöksenteon hyväksyttävyyttä. Tutkimuskohteena olevan metsäpolitiikan osina tarkasteltiin tuotoksia, toimijoita, prosesseja, järjestelmää ja

Vuosilusto 11

161

Ilona Hankonen

sen rakennetta sekä yleistä hyväksyttävyyttä. Survey-tutkimus toteutettiin postikyselynä. Perusjoukoksi rajattiin 18 vuotta täyttäneet suomenkieliset mannersuomalaiset ja satunnaisotannaksi 3000 henkilöä. Tulosten mukaan luonnon monimuotoisuuden tulisi kansalaisten mielestä olla tärkein metsäpolitiikan tavoite. 69 % kyselyyn vastanneista ilmoitti, ettei hyväksy avohakkuita. Lähes täysin vallitseva metsien jaksollinen kasvatus on siis enemmistön tahdon vastainen asiantila. Metsien ojituksen ilmoitti hyväksyvänsä noin kolmannes, kolmannes ilmoitti, ettei hyväksy metsäojituksia. Esimerkiksi Lounais-Suomen metsäohjelmassa vuosille 2012–2015 asetettiin tavoitteeksi 8 500 hehtaarin avohakkuut ja 3 400 hehtaaria kunnostusojituksia. Avohakkuiden osalta tavoite oli kuluneella nelivuotiskaudella 2 550 hehtaaria suurempi kuin toteutuma viisivuotiskaudella 2006–2010.8 Tavoitetta ollaan edelleen nostamassa. Metsäpolitiikan tavoitteet ovat siis osin vastakkaisia kansalaisten toiveille. Tämäntyyppisten havaintojen ymmärrettäväksi tekeminen ja niiden syiden tutkiminen ovat mielestäni metsien käytön sosiaalisen kestävyyden tutkimuksen ydinaluetta.

Mikä paikka? Paikka käsitteenä kuuluu humanistisen maantieteen traditioon. Humanistinen maantiede kehittyi yhteiskuntamaantieteen ohella toiseksi positivistisen maantieteen kritiikiksi ja paikka muodostui sen keskeiseksi käsitteeksi.9 Humanistisen maantieteen pioneereihin kuuluva Edward Relph tarkoittaa paikalla ihmisen ja ympäristön kytköstä. Identiteetti on sidoksissa paikkaan. Ihmisellä on tarve merkityksellisiin paikkoihin. Tämän tarpeen toteutumista uhkaava ilmiö on paikattomuus (placelessness). Vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessaan Place and Placelessness Relph luonnehtii paikattomuutta modernin ilmiöksi, paikkojen autenttisuuden katoamiseksi ja vaihtumiseksi standardoituihin maise-

162

miin ja ympäristöihin (anonymous spaces, exchangeable environments, standardized landscapes).10 ”Maisema on ihmisen ja ympäristön muodostama kokonaisuus”11, se ympäristö, jonka ihminen kokee. Oulun yliopiston maantieteen laitoksen professori Pauli Tapani Karjalaisen mukaan ympäristöstä tullaan paikkaan, kun tullaan ihmisen yksilöllisten, paikkasidonnaisten ympäristökokemusten äärelle. Paikka ei ole mikä tahansa ympäristö, jota koetaan aistihavaintojen ja valmiiden mentaalisten kategorioiden pohjalta. Paikka on erityinen, tuttu ympäristö, joka on saanut henkilökohtaisia merkityksiä ja joka avautuu kokijalleen ajan kuluessa. Ympäristö, aika ja ruumiillinen läsnäolo synnyttävät paikan, paikka on ”ajan, tilan ja minuuden solmukohta.”12 Karjalainen13 käyttää topobiografian, paikkaelämäkerran käsitettä kuvaamaan ihmisen suhdetta elettyihin paikkoihin. Muisti on aina sidoksissa aikaan ja paikkaan. Karjalainen lähestyy paikkaa yksilötasolla, jolloin yhteisö ja jaetut merkitykset jäävät vähemmälle huomiolle. Suomalaiselle metsä on usein meditatiivisen yksin olemisen paikka. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tuottaisimme metsän paikat itsellemme vain omien, puhtaiden havaintojemme kautta. Metsä on täynnä kulttuurisia merkityksiä, joiden pohjalta metsän paikoista tulee identiteetin ja yhteisöön kiinnittymisen rakennusaineita. Metsän merkitykset ulottuvat henkilökohtaiselta tasolta kansalliseen identiteettiin saakka. Suomalaista identiteettiä rakennettiin 1800luvun kansallisen heräämisen aikoina paljolti taiteen kentällä ja metsäluonto nostettiin taiteen keskeiseksi aiheeksi ja innoittajaksi. Paikka Lefebvren ja Ingoldin teorioiden pohjalta nähtynä kytkeytyy paljolti yhteisöön. Ingold kirjoittaa asustamisesta (dwelling) paikan tuottajana. Paikka syntyy ympäristön suhteessa ihmisyhteisöön ja ihmisen jokapäiväisiin toimintoihin.14 ”Asustamisessa” (dwelling) paikka muodostuu arjen toimintojen sisältä, elämisen tuloksena, toisin ”rakentamisessa” (building), jossa ympäristö muodostuu ulkoapäin, suunnitteluprosessien tuloksena.

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

Lefebvren eletty paikka, erotuksena havaitusta ja käsitteellistetystä paikasta, syntyy kokemusten ja merkityksenantojen kautta.15 Paikkakokemus on esteettinen kokemus estetiikan laajassa merkityksessä. Monet ympäristöestetiikan teoreetikot pitävät tietoa esteettisen kokemuksen lähtökohtana.16 Sitä, minkä olemassaolosta ei olla tietoisia, ei ympäristössä useinkaan havaita tai vaikka havaittaisiin, ei tunnisteta. Kohde tai ominaisuus, jota ei tunnisteta, ei tule esteettisen mielenkiinnon kohteeksi. Ympäristön esteettiset arvot ovat kytköksissä muihin arvoihin. Ympäristöesteetikko Allen Carlson kirjoittaa John Hospersia lainaten estetiikan käsitteen ’ohuesta’ ja ’syvästä’ merkityksestä. ’Ohuessa’ estetiikassa on kyse formaalista kauneudesta, kohteen ulkonäöstä. ’Syvä’ estetiikka sen sijaan on kytköksissä kohteen ilmaisemiin arvoihin.17 Carlsonin esittelemän jaon pohjalta voi pohtia, esiintyykö elettyjen paikkojen esteettistä arvottamista käytännössä estetiikan ohuen merkityksen mukaisesti vai kohdistuuko tällainen arvottaminen vain ympäristökategorioihin.18 Arvoista irrallista kauneutta ei ole olemassa, vaan esteettinen kokemus syntyy yksilön tietojen, arvojen, elämäntapojen, kokemusten ja sosiaalisten suhteiden muodostamassa todellisuudessa.19 Metsämaiseman suunnittelumallit pitäytyvät formaaleissa visuaalisissa tekijöissä; muodoissa, väreissä ja näkymissä, sivuuttaen estetiikan syvemmän, kokemuksellisen ja toiminnallisen tason. Hakkuuaukon rajaus rinnemetsässä voi olla maisemalinjaan sopiva, mutta tämä ei lohduta hyvän mustikkapaikan menettänyttä. Carlsonin jaottelun pohjalta voidaan tulkita, että ympäristöestetiikka syvemmässä merkityksessään viittaa paikkoihin. Kun estetiikka on sidoksissa arvoihin, tietoon ja merkityksiin, ei olla tekemisissä enää minkä tahansa ympäristön, vaan paikkojen kanssa. Ympäristöfilosofi Arnold Berleant valittelee englanninkielen käsitteiden setting, circumstances ja environment huonoutta kuvaamaan ihmisen olemista yhtenevä ja jatkumossa ympäristön kanssa, vastakohtana

ympäristön objektivoivalle katsomiselle. Parempina, mutta niin ikään objektivoivaan dualismiin helposti johtavina hän pitää käsitteitä matrix, condition, field, context ja lifeworld.20 Berleant ohittaa tässä kohden käsitteen place, jota esim. Relph käyttää kuvaamaan ympäristöä/sijaintia, jolla on identiteetti ja johon ihminen on kytköksissä kokemuksen ja merkityksenannon kautta. Berleant’n esteettinen näkemys luonnosta kaikkena pohjautuu Spinozan filosofiaan, joka hylkää ruumis ja sielu ja Jumala ja maailma -dikotomiat. Karjalaisen topobiografiaksi kutsuma lähestymistapa avaa ikkunoita maantieteestä taiteentutkimuksen suuntaan.21 Esimerkiksi Anne Katarina Keskitalon taiteen alan väitöskirja22 lähestyy fyysistä matkantekoa, paikassa olemista ja paikasta toiseen siirtymistä kokonaisvaltaisena esteettisenä kokemuksena. Berleant’n mukaan juuri luonnon näkeminen spinozalaisittain kaikkena tuo estetiikan perinteisen ahtaasta taiteentutkimuksen karsinastaan ympäristöön. Berleant’n sitoutumisen estetiikaksi kutsuma ajattelukehys avautuu ihmisten kokemusten ja toimintaympäristöjen esteettiseen tutkimiseen ja esteettisen ajattelun sosiaalisiin kehyksiin.23 Tällöin taiteen ja ei-taiteen väliset rajat liudentuvat.

Miksi paikka? Suomalaista talousmetsää sellaisena kuin se näyttäytyy hallinnon ja pääosin myös tutkimuksen piirissä voi pitää Relphin tarkoittamalla tavalla paikattomana. Vaikka metsät avautuvat metsässä olijalle paikkoina, käsittelee hallinto metsää paikattomasta näkökulmasta. Alueellisissa metsäohjelmissa asetetaan metsien käytölle paikkoihin sitoutumattomia tavoitteita, jotka ohjaavat paikkoja muokkaavaa politiikkaa. Talousmetsien käsittely vuoden 1948 harsintajulkilausuman ja vuoden 2014 alusta voimaan tulleen metsälain välisenä aikana on ollut standardoitua, eikä metsien hoidon ja käytön ohjeistuksessa ja metsien käyttöä hallinnoivissa organisaatioissa ole vallitsevilla käytännöillä ollut mahdollis-

Vuosilusto 11

163

Ilona Hankonen

ta huomioida paikkoja sanan humanistisessa merkityksessä. Maisemanhoidon ohjeistus on ollut heikkoa ja sekin on kohdistunut ympäristöjen formaaleihin ominaisuuksiin yleisesti, ilman paikkakohtaisia arviointeja.24 Metsätalouden toimenpiteistä esteettisesti ongelmallisimmaksi koetaan yleensä avohakkuu.25 Kaukomaisemaa ajatellen tämä on selvä asia, monet muut toimenpiteet eivät näy yhtä kauas eivätkä muuta maisemaa yhtä radikaalisti. Hakkuuaukkoa ja nuorta taimikkoa ei arkisessa kielenkäytössä pidetä metsänä, vaan metsä häviää paikalta niin pitkäksi aikaa, että taimikko on varttunut nuoreksi kasvatusmetsäksi. Monet haastattelemani metsien käyttäjät kokevat paikan katoavan kokonaan päätehakkuussa. Valkeapään ym. metsätalouden sosiaalisen kestävyyden ongelmia koskevat tutkimustulokset ovatkin ehkä parhaiten ymmärrettävissä tätä vasten. Tämä johtaa tarkastelemaan, miten paikka metsässä rakentuu. Dosentti Pekka Borg toteaa kansallispuistojen käyttöä koskevassa keskustelupuheenvuorossaan26, että nykyisistä talousmetsistä virkistyskäyttö on metsänhoitomenetelmien seurauksena lähes suljettu pois, eikä virkistyskäyttöä turvaavia menetelmiä ole kehitetty samalla tavalla kuin luonnon monimuotoisuutta turvaavia menetelmiä. Kansallispuistojen ja suojelualueiden käyttöpaine on kasvanut voimakkaasti talousmetsien laadun heikentyessä virkistyskäytön näkökulmasta. Kansallispuistoihin tehtiin vuonna 2009 noin 1,95 miljoonaa käyntiä ja lisäksi valtion retkeilyalueille tehtiin noin 343 000 käyntiä. Borg katsoo kehityksen johtuvan talouskäytössä olevien metsien muuttumisesta virkistysarvoltaan heikommiksi voimakkaan hoidon ja käytön seurauksena. Lounais-Suomen metsäohjelmassa tavoitellaan kansallispuistojen virkistyskäyttöpaineen lisäämistä siten, että kansallispuistojen (Selkämeren kansallispuisto pois lukien) ja retkeilyalueiden kävijämäärä olisi 130 000 vuodessa.27 Metsäpolitiikan tavoitteena virkistyskäytön suhteen on siis sosiaalisesti kestävän ja hajautetun talousmetsien monikäytön

164

sijasta siirtää virkistyskäyttöä erikseen sitä ja luonnonsuojelua varten varatuille alueille, vaikka esim. Lounais-Suomen metsäohjelman asianomaisessa kohdassa tavoitekokonaisuuden otsikossa puhutaan monikäytöstä. Monikäytön sijaan on kyse erilliskäytöstä, kun eri käyttötapoja kanavoidaan eri alueille.

Ajallisuus kulttuurisuuden ominaisuutena Luonto ja kulttuuri -dikotomian keskeisenä ulottuvuutena voi pitää aikaa. Luonto mielletään historiattomaksi, kulttuuri historialliseksi. Metsä ympäristönä on ollut olemassa jo ennen ihmistä, mutta kaupunki ilman ihmistä ei ole kuviteltavissa.28 Ihminen on kuitenkin toiminut suomalaisissa metsissä ja muokannut metsiä eri tavoin tuhansia vuosia. Luonnontapahtumat, kuten metsäpalot ja puiden kasvu, sisältävät inhimillisesti suuria merkityksiä ja ihminen pyrkii näihin luonnontapahtumiin vaikuttamaan. Siksi esimerkiksi metsäpalo ei ole historiaton tapahtuma. Metsien sisältämän historiallisuuden häivyttäminen on diskursiivinen valinta, jolla tuotetaan metsän ei-kulttuurisuutta. Esimerkiksi Kullaan Joutsijärven pohjoispuolella sijaitsevan Isokallion alueen vuoden 1813 metsäpalosta muistuttavia palokoroja ei ole noteerattu merkittäväksi historialliseksi kohteeksi. Mikäli palokoroista männikköä haluttaisiin suojella, se otettaisiin haltuun luonnontieteellisessä diskurssissa ja suojeltaisiin luontona. Dosentti Petri J. Raivo kirjoittaa maantieteellisestä muistista, jolla tarkoitetaan kollektiivisen muistamisen tilallista ulottuvuutta. Paikat, alueet ja maisemat edustavat kollektiivisen muistin kestävää visuaalista representaatiota.29 Tähän voisi lisätä, että kyse ei ole vain visuaalisesta vaan kokonaisvaltaisesta spatiaalisesta kokemuksesta. Raivo viittaa Pierre Noran käsitteeseen muistin paikka, jota on käyttänyt muun muassa Ulla-Maija Peltonen Suomen sisällissodan muisteluperinteeseen liittyvän tutkimuksensa30 pohjakäsit-

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

teenä. Raivon mukaan maisema on historian kyllästämää ja kollektiivisen muistin näkyminen tai näkymättömyys maisemassa on poliittisten prosessien tulos. Historian joko diskursiivinen tai fyysinen poispyyhkiminen on voimakas vallankäytön väline.

Kulttuuriton, paikaton, historiaton metsä? Metsää ei mainita lainkaan kansallisessa kulttuuriympäristöstrategiassa.31 Tämän seurauksena myöskään alueellisissa kulttuuriympäristöohjelmissa ei metsiä tarkastella kulttuuriympäristöinä. Metsässä kulttuuriperinnöksi määrittyvät ei-elolliset artefaktit, kuten tervahaudat, vanhat metsäkämpät ja esihistoriallisen ajan muinaisjäänteet. Toisin kuin kasvillisuudeltaan avoimissa tai rakennetuissa ympäristöissä, metsässä suojeleva kiinnostus kohdistuu vain artefaktiin itseensä, ei maisemaan, jossa artefakti sijaitsee. Satakunnan kulttuuriympäristöohjelma mainitsee, että ”metsienkäsittelyn tehostuminen ja kantojen korjaaminen energiapuuksi saattavat olla uhka maanalaisille muinaisjäännöksille tai huonosti tunnetuille historiallisen ajan kiinteille muinaisjäännöksille.”32 Metsienkäsittelyn vaikutusta muinaisjäänteitä ympäröivään maisemaan ei mainita. Kiinnostavaa on myös se, että metsissä sijaitsevat muinaisjäänteet saattavat olla ns. kulttuuriympäristöissä sijaitsevia harvemmin nimettyjä ja heikommin tunnettuja. Huomionarvoisin seikka ei kuitenkaan ole se, mitä kulttuuriseksi miellettyä metsä sisältää, vaan mikä metsä itsessään on. Vuosisatoja samankaltaisena jatkuneen käyttöhistorian tuottamia talousmetsiä tai luonnonsuojelukohteita ei nähdä kulttuuriympäristöinä, vaan ne määrittyvät käytännössä yksinomaan joko puukuutioiden (talousmetsät) tai lajistonsa (suojelualueet) kautta. Osana elinympäristöä nämä metsät voivat kuitenkin olla ihmisille ensisijaisesti kulttuurisia. Ympäristöä ja maisemaa on tapana tarkastella luonnon ja kulttuurin välisen dikotomi-

an kautta, jolloin metsä määrittyy luonnoksi ja sellaisena ei-kulttuuriseksi. Tämä lähestymistapa on nähdäkseni johtanut siihen, että metsän kulttuurisuus jää hallinnon ja tutkimuksen diskursseissa näkymättömäksi, jolloin myös sosiokulttuurisia resursseja, kuten paikkoja, säilyttävä sosiaalinen kestävyys jää metsien osalta ohueksi. Satakunnassa valtakunnallisesti merkittäviksi luokiteltujen kulttuurihistoriallisten kohteiden joukkoon ei ole kelpuutettu metsäisiä kohteita osittain metsäisiä Reposaarta ja Säpin majakkasaarta lukuun ottamatta.33 Viimeksi mainituissakin arvokkaiksi määrittyvät ennen kaikkea rakennusperintö ja avoimet luontotyypit. Kuitenkin esimerkiksi Ulvilan Joutsijärven pohjoispuolella sijaitseva Isokallion alue vuoden 1813 metsäpalosta muistuttavine palokoroisine mäntyineen ja sen läheisyydessä olevat historialliset rakennukset, autiotupana oleva vanha asuinrakennus ja viime sotien ajan käpykaartilaisten vanha piilopirtti muodostavat erittäin kiinnostavan historiallisen kokonaisuuden. Eurajoen ja Nakkilan rajalla sijaitseva varttuneiden metsien, järvien ja soiden muodostama kokonaisuus on hyvin kiinnostava sekä luonnoltaan että käyttöhistorialtaan. Tämän tyyppisiä kohteita ei kuitenkaan ole totuttu pitämään kulttuuriympäristöinä, vaikka niiden kulttuurinen arvo olisi suuri muiden arvojen ohella. Tällaisissa kohteissa kulttuurinen arvo ei useinkaan ole erotettavissa luonnonarvoista, vaan luonto ja artefaktit muodostavat hybridisen kokonaisuuden, jonka jakaminen luontoon ja kulttuuriin ei välttämättä olisi mielekästä. Metsät ja metsätalous saavat Satakunnan kulttuuriympäristöohjelmassa yleisellä tasolla pari mainintaa.34 Kulttuuriympäristön kolmijako rakennusperintöön, muinaisjäännöksiin ja perinnebiotooppeihin toistuu ohjelmassa useissa yhteyksissä. Modernin metsätalouden menetelmät nähdään maisemanhoidollisena ongelmana vain metsälaitumilla.35 Kuitenkin perinnebiotooppien kanssa samaan aikaan 1800-luvulla syntyivät myös perinteiset talousmetsät poiminta- ja määrämittahakkui-

Vuosilusto 11

165

Ilona Hankonen

neen. Kiinnostava kysymys onkin, pitäisikö myös avohakkuilta, maanmuokkaukselta ja keinolliselta uudistamiselta säästyneet talousmetsät nähdä perinnebiotooppeina? Joka tapauksessa tällaiset metsät näyttäisivät olevan luonnossa liikkujille mieluisia. Kaksi tuoretta esimerkkitapausta valottavat metsän kulttuurisuuden näkymättömyyttä ja tämän seurauksia. Metsähallituksen hakkuut historiallisen Vienan reitin ympäristössä ja valtion Senaatti-kiinteistöjen Hvitträskin lähimetsän hakkuu Kirkkonummella herättivät närkästystä laajoissa kansalaispiireissä. Vienan reitin hakkuissa historiallisen reitin maisema muuttui radikaalisti. Muinaismuistolain suojaamia kulttuuriperintökohteita Vienan reitin tapauksessa ovat vain itse polku ja sen varrella olevat kaiverruksin merkityt puut. Käyttäjälle kulttuurinen merkitys muodostuu kuitenkin erämaisesta ympäristökokonaisuudesta, polku ja merkityt puut saattavat itse asiassa olla kulttuurisesti merkityksettömiä, jos järeäpuustoinen metsä ympäriltä katoaa. Polun merkitykset rakentuvat pitkälti sen varaan, että polku johdattaa reitin läpi yhtenäisen ”erämaisen” alueen. Kapea kulissipuusto hakkuuaukean ja polun välillä ei säilytä tällaisia kulttuurisia merkityksiä. Hvitträskin tapauksessa Museoviraston suunnitteleman hakkuun on nähty pilaavan miljöön, johon kuuluisat jugend-arkkitehdit halusivat erämaa-ateljeensa sijoittaa. Jugend tyylisuuntana ammensi ideoita nimenomaan luonnontilaisesta metsäluonnosta. Tähän perustuu myös Hvitträskin ateljeen sijoittelu ja miljöö. Sekä Vienan reitin että Hvitträskin tapauksissa hakkuita on perusteltu sillä, että metsäluonto ei ole muuttumaton ja sellaisena museaalinen kulttuuriperintökohde vaan muuttuu joka tapauksessa.36 Hvitträskin tapauksessa toisaalta perusteluina esitettiin myös puiden huonoa kuntoa ja mahdollista kaatumista, metsäluontoon kuuluva muutosprosessi haluttiin siis estää.37 Perusteluissa ohitetaan metsäluonnon omien ja ihmisen tuottamien muutosprosessien erilaisuus ja näiden kulttuuriset merkitykset. Kulttuuriperintö hyvinvoinnin lähteenä nähdään kapeasti pelkästään

166

artefakteihin sitoutuneena, luonnon itsessään kantamat historialliset ja kulttuuriset merkitykset jäävät havaitsematta. Artefakti – polku tai rakennus – irrotetaan luonnonympäristöistä, joiden varaan niiden merkitykset kuitenkin rakentuvat. Metsän kulttuurittomuus ilmenee tapauksissa siten, että luonnon näkeminen kulttuurille vastakkaiseksi johtaa luonnon käsittämiseen pelkästään aineelliseksi, jolloin luonnon aineettomat, kulttuuriset ominaisuudet, esimerkiksi ”erämaisuus” kulttuuriarvona tulevat sivuutetuiksi. Tämä johtaa ajatukseen, että esimerkiksi puiden ikä on pelkästään luonnontieteellinen seikka vailla kulttuurisia merkityksiä. Hakkuista järkyttyneet paikalliset ihmiset ovat puheenvuoroissaan38 viitanneet muun muassa paikan henkeen, jonka he kokevat hävinneen hakkuiden myötä. Norjalainen arkkitehti Christian Norberg-Schulz on tutkinut paikkaa tämän käsitteen avulla.39 Paikan henki, genius loci, tulee alun perin roomalaisesta mytologiasta. Paikan henki viittaa paikan identiteettiin ja ihmisen läheiseen suhteeseen paikkaan, paikkaan samaistumiseen. Paikan henki koostuu kaikista paikan osatekijöistä, jolloin jaottelu luontoon ja kulttuuriin menettää merkityksensä, eikä ympäristöstä ole mielekästä irrottaa artefakteja erillisen tarkastelun kohteeksi. Hallintotieteilijät Eveliina Asikainen ja Ari Jokinen40 tarkastelevat kaupunkiluonnon sosiokulttuuristen merkitysten ja käyttöjen näkymättömyyttä hallintokulttuurissa, joka käsittelee metsiä paikattomasti joko metsätalouden tai luonnonsuojelun resursseina. Heidän Tampereen Hervannan ja Vuoreksen lähiömetsiä koskevan tutkimuksensa lähtökohtana on ollut mm. Johanna Vilkunan41 havainto ammattilaisten ja käyttäjien toisistaan poikkeavista tavoista arvottaa ympäristöä ja perustella arvostuksiaan. Metsätalouden ja luonnonsuojelun hallinnon tapa tuottaa tietoa hallinnoimistaan alueista perustuu luokituksiin. Luokitukset muodostavat maiseman ja luonnon tarkastelun kehyksiä42, jotka molemmilla hallinnonaloilla ovat varsin ahtaita. Tästä seuraa Asi-

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

kaisen ja Jokisen mukaan vaihtoehdottomia luonnonhallinnan käytäntöjä, jotka ovat alttiita sosiaalisen kestävyyden riskeille. Kirjoittajat havaitsevat sosiokulttuurisia näkökulmia ja arvoja syrjäyttävän hallinnollisen puhetavan ruokkivan itse itseään, kun asukkaat oppivat tukeutumaan hallinnon diskursseihin pyrkiessään edistämään sosiaalisesti ja kulttuurisesti tärkeiksi näkemiensä arvojen säilymistä. Samalla puhevaltaa saavat ne yksilöt ja ryhmät, jotka ovat kykeneviä kääntämään luontoon liittyvät sosiaaliset tarpeensa metsä- ja luonnonsuojeluhallinnon kielelle.43 Suomen sotienjälkeisen ajan metsätalouden keskeisenä suunnannäyttäjänä voidaan pitää Metsätaloudellisessa Aikakauslehdessä vuonna 1948 julkaistua, kuuden metsäammattilaisen laatimaa niin sanottua harsintajulkilausumaa.44 Harsintajulkilausumasta voidaan etsiä myös vastausta kysymykseen, minne metsien paikat ovat kadonneet. Harsintajulkilausuman teksti rakentaa ristiriidatonta käsitystä metsästä paikattomana raaka-ainereservinä, jonka olemassaolon tarkoitus on turvata teollisuuden maksimaalinen puunsaanti. Metsien omistajat määrittyvät julkilausumassa kontrollin ja valistuksen kohteiksi, joiden ”syvälle mieliin syöpyneistä, metsänhoidollisesti vääristä tottumuksista se kä virheellisestä käsityksestä [– –]” olisi päästävä eroon. Julkilausuman teksti on lähes 70 vuoden takaa. Nykypäivän metsähallinnon edustajien usein viljelemä puhe passiivisista metsänomistajista, jotka tarvitsevat neuvontaa, koska eivät tiedä, mitä metsässä pitää tehdä, on kuitenkin asiasisällöltään lähes identtinen julkilausuman tekstin kanssa. Metsäalan hallinnon ja tutkimuksen julkilausuman jälkeisinä vuosikymmeninä diskursiivisesti rakentama käsitys metsistä paikattomina ja historiattomina ympäristöinä ja tuotantovälineinä on linjassa harsintajulkilausuman tuottaman todellisuuden kanssa. Harsintajulkilausumaa on vuosikymmeniä käsitelty metsäalalla suomalaisen metsätalouden ja -politiikan lähtökohtana, jonka jälkeen metsissä on aloitettu ”puhtaalta pöydältä”, ikään kuin kyse olisi aivan uusista metsistä, ei

niistä, jotka ovat kasvaneet samoilla paikoilla viimeisen jääkauden väistymisestä saakka.45 Tätä voi pitää suomalaisen metsätalousdiskurssin suurena kertomuksena, jolle pohjautuu käsitys metsistä resurssiluonteisina ei-paikkoina ja siihen liittyvät metsän kulttuurisuutta häivyttävät puhetavat. Vaikka puhetavat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa, pohjalla olevan kertomus on määrittänyt ja määrittää edelleen diskurssia. Kertomusta vasten tulee ymmärrettäväksi metsäalan vähäinen kiinnostus keskeisiin sosiaalisen kestävyyden kysymyksiin, kuten johdannossa esitettyyn Valkeapään ym. havaintoon, jonka mukaan metsätalouden menetelmät eivät nauti kansalaisten hyväksyntää siinä määrin kuin sovellettavien maankäytön menetelmien ilmeisesti pitäisi. Kertomusta vasten on ymmärrettävissä myös monikäytön tutkimuksessa ja hallinnossa saama pintapuolinen huomio. Nykyisen metsätalousdiskurssin paheksumat ennen nykyaikaista metsätaloutta harjoitetut puubiomassan osalta tehottomat metsienkäyttötavat olivat pitkälti juuri monikäyttöä: metsät tuottivat puuta, tervaa, laidunta, riistaa ja marjoja, eikä mikään käyttötapa ollut erityisen hallitseva muuten kuin ehkä paikallisesti.

Voiko paikkaa mitata? Metsätieteilijä Jyrki Kangas on maininnut metsien eri käyttömuotojen yhteensovittamisen keskeiseksi ongelmaksi eri käyttömuotojen tuotantosuhteiden arvioimisen sekä markkinahyödykkeiden ja markkinattomien hyötyjen rinnastamisen toisiinsa.46 Lääkkeeksi ongelmaan on niin ekologisten, sosiaalisten kuin kulttuuristenkin arvojen osalta kehitetty metsätieteen alalla malleja, joiden avulla voidaan määritellä erilaisten arvojen vastaavuus taloudellisten arvojen kanssa; monenmoisten aineettomien arvojen ”hinta”. Tällaista näkökulmaa metsien virkistyskäyttöön nostaa esille moni 1990-luvulla tehty tutkimus, joiden tarkoitus on ollut virkistyskäytön merkityksen havaitseminen.47 Myös uudemmassa metsä-

Vuosilusto 11

167

Ilona Hankonen

tieteellisessä tutkimuksessa ei-kaupallisten aineellisten ja aineettomien arvojen hinnoittelu saatetaan nähdä jonkinlaisena tutkimusparadigmasta kumpuavana välttämättömyytenä.48 Huomionarvoista on, että taloudellisia arvoja ei koskaan ole vastaavalla tavalla arvioitu ei-taloudellisin mittarein. Milloinkaan ei kysytä, mitä perustavaa aineetonta ja ei-markkinahintaista hyvää taloudellinen toiminta tuottaa. Metsätieteen paradigmaattinen tapa lähestyä ei-markkinahintaisia, aineettomia arvoja näyttää siis tekevän platonisista itseisarvoista (hyvyys, totuus, kauneus) välinearvoja ja välinearvosta (raha) itseisarvon. Edellä kuvattu on tietenkin keino tehdä metsien eri käyttötapoja näkyviksi ja huomioon otetuiksi taloudellista kestävyyttä arvioitaessa. Taloudellinen kestävyys on kuitenkin vain yksi kolmesta kestävyyden aspektista, joten kestävän kehityksen mukaiset päätökset edellyttävät myös sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden arviointia taloudesta erillään ja näiden omista lähtökohdista käsin. Sosiaalisen kestävyyden kannalta olennaisia ovat sosiaaliset arvot, kuten oikeudenmukaisuus, vaikuttamismahdollisuudet ja ihmisten subjektiivinen kokemusmaailma itsessään, vaikka ne eivät olisi yhteismitallistettavissa muiden arvojen kanssa. Jotta päästään sosiaalisen kestävyyden peruskysymysten äärelle, metsät on nähtävä konkreettisina paikkoina, ei vain abstrakteina resursseina toiminnalle. Metsien käytön taloudellisen ja ekologisen kestävyyden paikaton tutkimus on ainakin tietyin varauksin mahdollista. Sen sijaan sosiaalisessa kestävyydessä kyse on ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksesta, joka kiinnittyy yhteisöihin, aikaan ja paikkaan. Paikkojen ohittaminen ja puhuminen metsistä yleisellä tasolla on johtanut metsien käytön sosiaalisen kestävyyden tutkimukseen, joka ei vastaa ihmisten arjesta nouseviin konkreettisiin kysymyksiin. Ympäristöpolitiikan tutkija Ari Jokinen kirjoittaa, että metsä on omistajalleen ”moninaisia olemassaolon käytäntöjä jäsentävä elämisen maailma”. 49 Tätä se aineistoni mukaan on myös monille muille.

168

Metsien estetiikkaa on tutkittu jonkin verran näyttämällä informanteille kuvia eri tavoin käsitellyistä metsistä.50 Pysäytyskuva vieraasta metsästä pyyhkii pois ajan, paikan ja moniaistisen kokemisen, jolloin näiden pohjalle rakentuvat merkitykset eivät tule esille. Suokokemuksia tutkinut Kirsi Laurén kirjoittaa samaa aihetta omassa tutkimuksessaan käsitellyttä Minna Tanskasta lainaten: ”Suot ja suomaisemat ovat paljon muutakin kuin miltä ne näyttävät. Suomaisemat myös eletään ja koetaan.”51 Ihmisten suokokemuksia koskeva tutkimus tuo esille myös ajallisuuden merkityksen. Luonto ei ole ymmärrettävissä pysäytyskuvina, vaan pikemmin prosessina, joka on osa luonnossa liikkujan elämänhistoriaa. Merkitysten muodostuminen alkaa lapsuudessa ja lapsuuden luontokokemukset muodostavat pohjan aikuisuuden kokemusmaailmalle ja sen tulkinnalle osana yksilön identiteettiä. Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa kritisoi edellä kuvattua valokuvien näyttämistä esteettisten arvojen tutkimusmenetelmänä, mutta hän ei kritiikissään keskity valokuvan paikattomuuden ja ei-kokemuksellisuuden ongelmaan, vaan lähtökohtaan, jota voisi kutsua vaikkapa huutoäänestyksellä arvottamiseksi. Tuloksena voi olla Sepänmaan mukaan ”pikemmin luokiteltuja mielipiteitä kuin perusteltuja argumentteja.”52 Tässä kohden Sepänmaa perustaa ajattelunsa Carlsonin53 ympäristöesteettiseen ajatteluun, jonka mukaan estetiikan syvällinen taso on käsitteellinen, eikä siinä ole kyse pelkistä mieltymyksistä. Survey-tyyppiset preferenssitutkimukset pohjautuvat usein ajatukseen, että ympäristökokemuksessa olennaisinta on preferenssien tyydyttäminen. Olennaisimpana voisi yhtä hyvin pitää esimerkiksi olemisen tarkoituksellisuutta. Haastattelemilleni metsässä olijoille metsä ei näyttäydy käyttökohteena, vaan osana minuutta. Paikat ovat luonnossa liikkujille erityisiä merkityksiä sisältäviä kohteita, kiintopisteitä mentaalisilla maastokartoilla. Paikat muodostuvat henkilökohtaisten kokemusten, tietojen ja toiminnan kautta, paikassa kohtaavat

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

luonto, aika ja ihmisyys. Paikkoja löydetään, niitä rakastetaan ja vaalitaan, niistä ollaan huolissaan ja niitä myös menetetään. Paikka voi rakentua esimerkiksi luonnonelementtien tai toiminnassa syntyvän ihmisen ja luonnonympäristön vuorovaikutuksen varaan. Metsän käyttöhistoria ja sen näkyminen nykyisessä maisemassa voi niin ikään muodostaa pohjan paikan syntymiselle. Luonnonelementeistä paikkaa rakentavia merkityksiä kantavat erityisesti monet harvinaiset lajit ja luontotyypit. Metsänomistaja halusi näyttää metsässään puun, jonka rungolla kasvaa raidankeuhkojäkälää, pesimälinnuston seurantaa laajoilla metsäalueilla tekevä lintuharrastaja vei minut katsomaan talousmetsästä löytämäänsä yksittäistä metsälehmusta. Moni haastatelluista on halunnut näyttää säilyneitä vanhan metsän kappaleita, kalliomänniköitä, suolampia ja korpipainanteita. Tärkeät paikkansa luonnonsuojelualueilta löytäneiden haastateltavien paikat ovat useimmiten rakentuneet juuri luontotyyppien varaan.54 Haastattelemieni paljon luonnossa liikkuvien ihmisten suhde luonnonympäristöön on hyvin toiminnallinen. Luonnossa marjastetaan, metsästetään, etsitään ja tunnistetaan kasvi- ja eläinlajeja, tehdään harrastajatutkimusta, omassa metsässä suunnitellaan ja toteutetaan metsänhoitoa. Paikan merkitykset rakentuvat luonnon ja ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa, jossa luonto ei ole niinkään objekti, vaan kanssatoimija. Paikka menetetään, kun ne luontoon tai luonnossa toimimiseen liittyvät osatekijät, joiden varaan paikan saamat merkitykset ovat rakentuneet, lakkaavat olemasta. Paikkoihin muodostuu kiinteitä, emotionaalisia suhteita. Monet haastattelemistani ovat kokeneet suurta huolta heille tärkeiden paikkojen säilymisestä, jotkut myös vaikeita menetyksen kokemuksia. Vaikka jatkuva muutos on luontoon kuuluva ilmiö ja se hyväksytään, koetaan nopeat ja suuret muutokset, esimerkiksi pää-

tehakkuu siten, että paikka katoaa. Tällaisten muutosten mahdollisuus tuo paikkasuhteeseen pelon ja huolen sävyjä. Metsä luo sosiaalista ja kulttuurista hyvinvointia, mutta se luo sitä nimenomaan kulttuuriympäristönä, oli kyse sitten talousmetsästä tai luonnontilaisesta metsästä suojelualueella. Metsien tuottaman hyvinvoinnin ymmärtämiseksi metsä tulisi ymmärtää kulttuuriseksi, itse luonto kulttuurisia merkityksiä sisältäväksi. Esimerkiksi harvinaiset ja uhanalaiset lajit tai luontotyypit eivät ole pelkästään luontoa tai pelkästään ekologisen kestävyyden kysymys. Ekologisesta näkökulmasta ne ovat arvokkaita ihmisten arvostuksista tai kantamistaan merkityksistä riippumatta, mutta lisäksi niillä on suuri sosiokulttuurinen arvo kantamiensa kulttuuristen ja esteettisten merkitysten kautta. Luonnossa liikkujat haluavat nähdä ja kokea luonnontilaista luontoa ja monipuolista lajistoa ja rakentavat paikkakokemuksiaan näiden varaan. Talousmetsissä metsänomistajien paikkakokemukset kiinnittyvät usein metsässä itse tehtyyn työhön. Tällöinkin paikka rakentuu itse työn sisältämien merkitysten varaan. Metsän tuottama kulttuurinen hyvinvointi ei ole sidoksissa esimerkiksi hakkuusta saatuun tuloon, vaan metsässä työskentely koetaan itseisarvoisena, paikkasuhdetta rakentavana. Tarkasteltaessa metsää hyvinvoinnin lähteenä sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta voi päätyä ajattelemaan, että käsitteet, joilla tätä hyvinvointia on tähän saakka ollut tapana operationalisoida, eivät ehkä ole riittäviä kuvaamaan, mistä lopulta on kysymys. Virkistyskäyttö käsitteenä tekee luonnosta kulutushyödykkeen ja siellä toimimisesta ”virkistystä”, joka mielletään joksikin arjen ylittäväksi ja siitä irralliseksi. Totutun käsitearsenaalin ja sen varaan rakennetun tutkimuksen tuottama kuva ei välttämättä täysin vastaa sitä merkitystä, mikä luonnolla on siellä toimiville ihmisille. Hyvinvoiva ihminen on luonnossa ja osa luontoa.

Vuosilusto 11

169

Ilona Hankonen

Viitteet 1 2 3 4 5 6

Niemenmaa 1999, 13. Ellisaari 1999, 8. Niemenmaa 1999, 11. Donner-Amnell & Rytteri 2010. Niemenmaa 1999, 11. Esim. Vehkamäki et al. 2006 ja LounaisSuomen metsäohjelma 2012 käyttävät sosiaalisen kestävyyden käsitettä tarkoittaessaan taloudellisen kestävyyden kysymyksiä. 7 Valkeapää et al. 2009. 8 Lounais-Suomen metsäohjelma 2012. 9 Haarni et al. 1997, 16. 10 Relph 1976. 11 Tanskanen 2000, 41. 12 Karjalainen 2004, 60. 13 Karjalainen 2004. 14 Ingold 2000. 15 Lefebvre 1991. 16 Sepänmaa 1994, 73–79; Ziff 1994, 147; Meeker 1994, 96. 17 Carlson 1994, 110–114. Esimerkiksi tien varrella lojuvia roskia ei Carlsonin mukaan voi pitää kauniina, vaikka ne esineinä itsessään kelpaisivatkin vaikka taideteoksen raaka-aineeksi, koska roskat tienvarressa ilmentävät kielteisiä arvoja ja asenteita. 18 Gobster 2003, 117; Haapala & Pulliainen 1998, 138–139. 19 Eaton 1994, 188. 20 Berleant 2006, 97. 21 Karjalainen 2004, 50. 22 Keskitalo 2006. 23 Berleant 2006, 99–100. 24 Tyrväinen et al. 2014. 25 Komulainen 2010; Silvennoinen et al. 2002. 26 Borg 2009. 27 Lounais-Suomen metsäohjelma 2012, 88. 28 Nyman 2004, 128. 29 Raivo 2004, 143. 30 Peltonen 2003. 31 Valtioneuvoston periaatepäätös 20.3 2014. 32 Uusi-Seppä 2009, 81. 33 Uusi-Seppä 2009, 37–38. 34 Saaristo 2009, 108. 35 Kemppainen 2009, 56. 36 Kainuun Sanomat 18.11.2014; Kainuun Sanomat 17.11.2014.

170

37 http://yle.fi/uutiset/hvittraskin_vanhan_ kuusimetsan_avohakkuu_kuohuttaa_ kirkkonummella/7972928 (5.12.2015). 38 http://www.sll.fi/uusimaa/kirkkonummi/ hvittrask (5.12.2015). 39 http://www.helsinki.fi/lapinlahti/antti_kiuru.html (5.12.2015). 40 Asikainen & Jokinen 2008. 41 Vilkuna 1997. 42 Asikainen & Jokinen 2008, 51. 43 Asikainen & Jokinen 2008, 53. 44 Appelroth et al. 1948. 45 Esim. Reunala & Heikinheimo 1987, 25–26; http://www.oppimispolku.fi/metsa_suomi/ polku.nsf/pagesbynumber/2.1?opendocum ent&p1=1 (22.12.2005). 46 Kangas 1998. 47 Esim. Kangas et al. 1998. 48 Esim. Lähtinen 2010. 49 Jokinen 2002. 50 Esim. Karjalainen 2000. 51 Laurén 2002, 13. 52 Sepänmaa 1994, 100–102. 53 Carlson 1994. 54 Ilona Hankosen väitöskirjatyöhön liittyvä toistaiseksi arkistoimaton haastatteluaineisto 2001–2014.

Lähteet ja kirjallisuus Painamattomat lähteet Ilona Hankosen väitöskirjatyöhön liittyvä toistaiseksi arkistoimaton haastatteluaineisto 2011– 2014. Painetut lähteet ja kirjallisuus Appelroth, Eric & Laitakari, Erkki & Heikinheimo Olli & Lindfors, Jarl & Kalela, Erkki K. & Sarvas, Risto 1948. ”Julkilausuma.” Metsätaloudellinen aikakauslehti N:o 11/1948, 315–316. Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari 2008. ”Kaupunkiluonnon hallinnan utopia.” Alue ja ympäristö 37:2/2008, 49–62. Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura ry: Helsinki. Berleant, Arnold 2006. ”Mitä on ympäristöestetiikka?” Ympäristö – arkkitehtuuri – estetiikka, 87–114. Toim. Arto Haapala & Martti Hon-

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

kanen & Veikko Rantala. Yliopistopaino: Helsinki. Borg, Pekka 2009. ”Kansallispuistojen vaikeat vaiheet vastustuksen keskellä.” Terra 121:2/200, 141–144. Suomen maantieteellinen seura: Helsinki. Carlson, Allen 1994. ”Ympäristöestetiikka ja esteettisen kasvatuksen dilemma.” Alligaattorin hymy – Ympäristöestetiikan uusi aalto, 105–117. Toim. Yrjö Sepänmaa. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Oppimateriaaleja 24. Helsingin yliopisto: Helsinki. Donner-Amnell, Jacob & Rytteri, Teijo 2010. ”Metsäsektorin legitimiteetti murroksessa.” Luonnonvarojen hallinnan legitimiteetti, 219–256. Toim. Pertti Rannikko & Tapio Määttä. Vastapaino: Tampere. Eaton, Marcia Muelder 1994. ”Soveltava estetiikka.” Alligaattorin hymy – Ympäristöestetiikan uusi aalto, 171–200. Toim. Yrjö Sepänmaa. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Oppimateriaaleja 24. Helsingin yliopisto: Helsinki. Ellisaari, Jaakko 1999. ”Suomi ja sosiaalinen kestävyys.” Näkökulmia sosiaaliseen kestävyyteen, 7–10. Toim. Vivi Niemenmaa. Paikallinen agenda 21 -projektin julkaisu. Suomen kuntaliitto: Helsinki. Gobster, Paul H. 2003. ”Ekologinen estetiikka metsämaiseman hoidossa.” Metsään mieleni, 103–119. Toim. Yrjö Sepänmaa & Liisa Heikkilä-Palo & Virpi Kaukio. Maahenki Oy: Helsinki. Haapala, Arto & Pulliainen, Ukri 1998. Taide ja kauneus – Johdatus estetiikkaan. Kirjapaja Oy: Helsinki. Haarni, Tuukka & Karvinen, Marko & Koskela, Hille & Tani, Sirpa 1997. ”Johdatus nykymaantieteeseen.” Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen, 9–34. Toim. Tuukka Haarni & Marko Karvinen & Hille Koskela & Sirpa Tani. Vastapaino: Tampere. Ingold, Tim 2000. The Perception of the Environment – Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. Routledge: London. Jokinen, Ari 2002. ”Metsänomistaja metsänsä hoitajana – Rutiinit ”tarjokkeet” ja vastavuoroisuus.” Yhteiskuntapolitiikka 67/2002,

134–147. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Helsinki. Kangas, Jyrki 1998. ”Perusteita metsän eri käyttömuotojen yhteensovittamiseen.” Metsätieteen aikakauskirja 2/1998, 241–244. Metsäntutkimuslaitos & Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki. Kangas, Kari & Ovaskainen, Ville & Pajuoja, Heikki 1998. ”Virkistyspalveluiden merkitys aluetaloudelle: Teijon retkeilyalueen tuloja työllisyysvaikutukset.” Metsätieteen aikakauskirja, 4/1998, 505–512. Metsäntutkimuslaitos & Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki. Kainuun Sanomat 17.11.2014. Metsähallitus vastaa: ”Vienan hakkuut lakien mukaisia.” Kainuun Sanomat 18.11.2014. ”Vienan reitin hakkuiden haitoista näkemyseroja.” Toim. Hannu Mustonen. Karjalainen, Eeva 2000. ”Metsänhoitovaihtoehtojen arvostus ulkoilualueilla.” Metsä, harju ja järvi, 123–136. Toim. Jarkko Saarinen & Petri J. Raivo. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 776. Metsäntutkimuslaitos: Helsinki. Karjalainen, Pauli Tapani 2004. ”Ympäristö ulkoa ja sisältä: Geografiasta geobiografiaan.” Paikan heijastuksia – Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite, 49– 68. Toim. Raine Mäntysalo. Ympäristöalan julkaisuja/Oulun yliopisto. Atena kustannus: Jyväskylä. Kemppainen, Ritva 2009. ”Satakunnan perinnemaisemat kaipaavat lisää hoitajia.” Satakunnan kulttuuriympäristöohjelma 200 –2015, 55–59. Toim. Niina Uusi-Seppä. LounaisSuomen ympäristökeskuksen raportteja 7/2009. Lounais-Suomen ympäristökeskus: Turku. Keskitalo, Anne Katarina 2006. Tien päällä ja leirissä. Matkanteon kokemuksesta taideteokseksi. Lapin yliopistokustannus: Rovaniemi. Komulainen, Minna 2010. Forestscapes – A Forest Landscape Typology as an Integrated Planning Process Tool. Dissertationes Forestales 98. Finnish Society of Forest Science: Vantaa. Laurén, Kirsi 2002. ”Kertomusten suomaisemissa. Muistot ja nostalgia maiseman muodostamisessa.” Alue ja ympäristö 31:1/2002,

Vuosilusto 11

171

Ilona Hankonen

13–23. Alue- ja Ympäristötutkimuksen Seura ry: Helsinki. Lefebvre, Henri 1991 (1974). The Production of Space. Blackwell Publishers Ltd: Cornwall. Lounais-Suomen metsäohjelma 2012–2015, 2012. Toim. Tapio Nummi. Suomen metsäkeskus, Julkiset palvelut, Lounais-Suomi: Turku. Lähtinen, Katja 2010. ”Metsien eri käyttömuodoista saatavien hyötyjen taloudellinen arvo ja niihin liittyvä yritystoiminta Suomessa.” Metsätieteen aikakauskirja, 2/2010, 143– 164. Metsäntutkimuslaitos & Suomen Metsätieteellinen Seura: Helsinki. Meeker, Joseph W. 1994. ”Ekologinen estetiikka.” Alligaattorin hymy – Ympäristöestetiikan uusi aalto, 93–104. Toim. Yrjö Sepänmaa. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Oppimateriaaleja 24. Helsingin yliopisto: Helsinki. Niemenmaa, Vivi 1999. ”Sosiaalista kestävyyttä etsimässä.” Näkökulmia sosiaaliseen kestävyyteen, 11–18. Toim. Vivi Niemenmaa. Paikallinen agenda 21 -projektin julkaisu. Suomen kuntaliitto: Helsinki. Nyman, Kai 2004. ”Arkkitehtuuri ruumiillisuutena ja representaationa.” Paikan heijastuksia – Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite, 127–140. Toim. Raine Mäntysalo. Ympäristöalan julkaisuja/Oulun yliopisto. Atena kustannus: Jyväskylä. Peltonen, Ulla-Maija 2003. Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Raivo, Petri J. 2004. ”Historialliset maisemat ja maantieteellinen muisti. Näkökulmia sotahistorian sijainnilliseen representaatioon.” Paikan heijastuksia – Ihmisen ympäristösuhteen tutkimus ja representaation käsite, 141– 163. Toim. Raine Mäntysalo. Ympäristöalan julkaisuja/Oulun yliopisto. Atena kustannus: Jyväskylä. Relph, Edward 1976. Place and placelessness. Pion Limited, London.

172

Reunala, Aarne & Heikinheimo, Matti 1987. Taistelu metsistä. Voimaperäinen metsätalous Suomessa ja muissa maissa. Kirjayhtymä: Hämeenlinna. Saaristo, Heidi 2009. ”Mikä on maisemaselvitys, sen tarkoitus ja sisältö?” Satakunnan kulttuuriympäristöohjelma 2009–2015, 107–109. Toim. Niina Uusi-Seppä. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen raportteja 7/2009. Lounais-Suomen ympäristökeskus: Turku. Sepänmaa, Yrjö 1994. Tuhatjärvinen – Esseitä ympäristökulttuurista. Tietolipas 135. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Silvennoinen, Harri & Pukkala, Timo & Tahvanainen, Liisa 2002. ”Effect of Cuttings on the Scenic Beauty of the Tree Stand.” Scandinavian Journal of Forest research 17, 2002, 263–273. Tanskanen, Minna 2000. Näkyvän takana. Tutkimus metsäojitetun suomaiseman kulttuurisuudesta. Joensuun yliopisto, maantieteen laitos, julkaisuja No 8. Joensuun yliopisto: Joensuu. Tyrväinen, Liisa & Silvennoinen, Harri & Uusitalo, Marja 2014. ”Matkailijoiden ja virkistyskäyttäjien maisemat.” Hyvinvointia metsästä, 98–111. Toim. Liisa Tyrväinen & Mikko Kurttila & Tuija Sievänen & Seija Tuulentie. Kirjokansi 90. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki. Uusi-Seppä, Niina (toim.) 2009. Satakunnan kulttuuriympäristöohjelma 2009–2015. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen raportteja 7/2009. Lounais-Suomen ympäristökeskus: Turku. Valkeapää, Annukka & Paloniemi, Riikka & Vainio, Annukka & Vehkalahti, Kimmo & Helkama, Klaus & Karppinen, Heimo & Kuuluvainen, Jari & Ojala, Ann & Rantala, Tapio & Rekola, Mika 2009. Suomen metsät ja metsäpolitiikka – kansalaisten näkemyksiä. Helsingin yliopisto, Metsäekonomian laitos. Tutkimusraportteja 55. Yliopistopaino: Helsinki. Valtioneuvoston periaatepäätös 20.3 2014. Kulttuuriympäristöstrategia 2014–2020. Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Ympäristöministeriö: Helsinki.

Vuosilusto 11

Paikka, aika ja kulttuuri metsien käytön sosiaalisen kestävyyden ytimessä

Vehkamäki, Seppo & Vierikko, Kati & Niemelä, Jari & Pellikka, Jani & Lindén, Harto 2006. ”Kestävää metsätaloutta – Sosiaalis-taloudellisten ja ekologisten kestävyysmuuttujien vaihtosuhteista.” Metsät ja hyvä elämä. Monitieteinen tutkimusraportti, 405–447. Toim. Seppo Vehkamäki. Metsäkustannus Oy: Helsinki. Vilkuna, Johanna 1997. ”Kaupungin eletyt ja institutionaaliset luonnot.” Tila, paikka ja maisema, 163–178. Toim. Tuukka Haarni & Marko Karvinen & Hille Koskela & Sirpa Tani. Vastapaino: Tampere. Ziff, Paul 1994. ”Mikä vain nähty.” Alligaattorin hymy – Ympäristöestetiikan uusi aalto, 141–149. Toim. Yrjö Sepänmaa. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Oppimateriaaleja 24. Helsingin yliopisto: Helsinki.

Digitaaliset lähteet Kiuru, Antti (päiväämätön). ”Paikan henki – genius loci.” http://www.helsinki.fi/lapinlahti/antti_kiuru.html. (5.12.2015). Metsän oppimispolku -sivusto. http://www.oppimispolku.fi/metsa_suomi/polku.nsf/pa gesbynumber/2.1?opendocument&p1=1 (22.12.2005). Suomen luonnonsuojeluliitto 19.5 2015. Hvitträskin vanhoja metsiä hakattu rajusti. Tiedote. http://www.sll.fi/uusimaa/kirkkonummi/hvittrask (5.12.2015). YLE uutiset 5.5.2015. Hvitträskin vanhan kuusimetsän avohakkuu kuohuttaa Kirkkonummella. http://yle.fi/uutiset/hvittraskin_vanhan_kuusimetsan_avohakkuu_kuohuttaa_kirkkonummella/7972928 (5.12.2015).

Abstract

The Place in the Forest A landscape of economic forestry is a typical Finnish environment. About 80 % of Finland is forest. A majority of the Finnish people spend time in the forest. In my doctoral thesis I interview people who regularly go to forest to havea number of activities; picking berries, hunting, roaming, observing birds and plants, navigating or spare-time forestry work. A place is the key word in an environmental experience in a forest. An affection of a certain place is a crucial element in the relationship between human and nature. Because the forest is understood as nature and not as a cultural environment, the human experience of the place is a disregarded aspect in the for-

estry study and administration. The forest is not mentioned in the national strategy of cultural environments nor in the provincial program of Satakunta. It would be necessary to deconstruct polarities like the cultural environment - nature, human – non-human, the operator – the environment. The forest is a cultural environment because it is full of cultural significations. If we think of the forest as just nature and not as a cultural environment, we also think of it as a non-historical or non-locational. A non-cultural forest in the forestry study and administration is a resource of economy, biodiversity or recreation, not a place.

Vuosilusto 11

173

Kirjoittajat

Björn, Ismo, FT Dosentti, erikoistutkija, Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos Hankonen, Ilona, FM Jatko-opiskelija, Turun yliopisto Karhunkorva, Reetta, FM Amanuenssi, Lusto – Suomen Metsämuseo Kirves, Kaisa, PsT Erikoistutkija, Työterveyslaitos Knaapi, Helkamari, KTM Museonjohtaja, Lusto – Suomen Metsämuseo Niemi, Seija A., FL Suomen historia, Turun yliopisto Nummela Ilkka, FT, TTM Taloushistorian professori, Jyväskylän yliopisto

Peltola, Taru, HT, Dosentti Senior environmental sociologist, Université Grenoble Alpes - Irstea - UR DTM, France Erikoistutkija, Suomen ympäristökeskus Rannikko, Pertti, YTT Ympäristöpolitiikan professori, Itä-Suomen yliopisto Roiko-Jokela, Heikki, FT Dosentti, yliopistotutkija, Jyväskylän yliopisto Salonen, Kirsi, PsM Tohtorikoulutettava,Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö / Psykologia, Tampereen yliopisto Tasanen, Tapani, MMT Tutkijayliopettaja, Seinäjoen ammattikorkeakoulu

Paaskoski, Leena, FT Intendentti, Lusto – Suomen Metsämuseo

174

Vuosilusto 11