Koko elämän oppimäärä

Kuvitus: Kalle Kataila

Lakimuutos teki jatkuvasta oppimisesta yliopistolle neljännen tehtävän. Kuka laatii elinikäisen oppimisen opintosuunnitelman ja mitä siitä seuraa?

Teksti: Terhi Hautamäki

Ohjelmistoalan ammattilaiset hankkivat työuran lomassa uusinta tietoa koneoppimisesta. Syventävä oppi inspiroi heitä kehittämään uudenlaisia digipalveluita, jotka helpottavat asiointia ja nostavat organisaatioiden tehokkuutta huimasti.

Samaan aikaan iso joukko ihmisiä on jäänyt digiasioissa kärryiltä. He tuskailevat uusien hienojen sovellusten kanssa. Se siitä tehokkuuden kasvusta. Palvelut eivät vapautakaan työntekijöitä tuottavampaan työhön, vaan aika kuluu pulassa olevien käyttäjien ja asiakkaiden auttamiseen.

Esimerkin opetus: ihmisyksilöiden koulutus hyödyttää paitsi heitä itseään, myös muita ihmisiä ja yhteiskuntaa ympärillä. Mutta samalla toisten putoaminen kelkasta haittaa paitsi putoajia itseään, myös muita.

Tämä on yksi iso kysymys, kun puhutaan jatkuvasta oppimisesta. Meille on nyt visioitu elämänmittaista opinpolkua, ja siihen pitäisi saada kaikki mukaan.

Neljäs tehtävä yliopistolle

Yliopistolla on tähän asti ollut kolme tehtävää: opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Jotta tehtävät eivät loppuisi kesken, vuoden 2019 alusta mukaan tuli vielä neljäs, jatkuva oppiminen.

Se on kirjattu uuteen korkeakoululakiin, ja opetus- ja kulttuuriministeriö osoitti sille 30 miljoonan euron kertaluonteisen rahoituspotin. Yliopistoille heitettiin tehtävä ilman tarkempia toimintaohjeita, ja nyt ne miettivät, miten siihen vastaavat.

Elinikäiset oppijat ovat niitä, jotka ilmoittautuvat tänäkin vuonna uusiin avoimen yliopiston perusopintoihin. He ovat niitä, jotka suorittavat palaveriputken lomassa johtamiskursseja tai kiittelevät väitöstyönsä alkulehdillä perhettä kärsivällisyydestä.

Suomalaiset ovat ahkeria opiskelijoita, jopa omalla rahallaan. Itse maksavien osuus on kasvanut esimerkiksi Aalto EE:n täydennyskoulutuksissa, joissa puolet MBA-tutkinnon suorittajista kustantaa 35800 euroa omasta kukkarostaan.

Mutta on myös monia, joille opintoihin palaaminen tuntuu mahdottomalta. Ei ole varaa irrottautua töistä eikä pomo maksa täydennysopintoja. Moni on myös itse oma pomonsa, jonka energia menee leivän tienaamiseen mikroyrityksessä.

Päättäjien toisteleman hokeman mukaan miljoona suomalaista on koulutettava uudelleen kymmenen vuoden kuluessa. Miten se oikein toteutetaan?

Nopeampaa ja täsmänä

Tulevaisuuden uudelleenkoulutus ei tarkoita sentään sitä, että kaikki joutuisivat vaihtamaan alaa kesken työuran. Sen sijaan nuorena hankitun tutkinnon päälle joutuu rakentamaan uutta: muuttamaan kurssia, syventämään johonkin suuntaan, etsimään uutta erikoistumisalaa.

Aalto-yliopiston oppimispalveluiden päällikkö Eija Zitting on painiskellut yliopistoille annetun uuden tehtävän parissa. Hänen mukaansa jatkuvan oppimisen vaatimus tarkoittaa ainakin sitä, että yliopiston pitää tarjota entistä monipuolisemmin lyhyitä moduuliopintoja tai tutkinnon osia. Ne ovat tiiviimpiä kuin tutkinnot, erikoistuneempia kuin avoimen yliopiston kurssit – ja saavutettavampia myös työttömälle tai yksinyrittäjälle kuin markkinahintaiset täydennyskoulutukset.

”Ihmisellä olisi yliopiston kanssa elinikäinen kumppanuussuhde: kouluttaudut, olet jossain roolissa ulkomaailmassa ja palaat välillä takaisin päivittämään osaamista. Olisi hienoa, jos opintovapaasta tulisi maan tapa”, Zitting visioi.

Elinikäinen oppija kuulostaa varsin aktiiviselta tapaukselta. On totta, että ihmiset joutuvat olemaan hereillä, seuraamaan oman alan muutoksia. Mutta Zittingin mukaan elämänmittainen opetussuunnitelma ei ole vain yksilön vastuulla.

”Ihmistä ei voi jättää yksin miettimään, mitähän minulle tapahtuu viiden tai kymmenen vuoden aikana. Vertaistukea voi saada esimerkiksi hyvin toimivasta alumniverkostosta. Se on meille tärkeä, kun viestimme omasta tarjonnastamme.”

Digivälineillä opetusta voi toteuttaa räätälöidysti. Yliopisto voi myös jalkautua yrityksen tiloihin. Jatkuva oppiminen tarkoittaa Zittingin mukaan sitäkin, että samoilla kursseilla on yhä useammin sekä nuoria opiskelijoita että työelämässä jo kouliintuneita.

”Siinä on mieletön oppimisen mahdollisuus molemmille.”

Kaikki tämä tietysti maksaa. Erillisrahoitus auttaa alkuun, mutta Zittingin mukaan yliopistot joutuvat miettimään itse toteutusmalleja. Resursseja haetaan yritysyhteistyöstä ja yhä tiiviimmästä yhteistyöstä muiden korkeakoulujen kanssa.

”Yhteisin ponnistuksin saadaan laajempi setti kuin silloin, kun kukin taistelee yksinään.”

Osaajavajeen paikkaamista

Osaavista koodareista on huutava pula. Elinkeinoelämän valtuuskunta arvioi viime vuonna, että Suomen ohjelmistoyritykset voisivat palkata heti 7000–9000 uutta työntekijää. Vuoteen 2025 mennessä vaje kasvaa jopa 25000–40000 henkilöön.

Yksi haasteeseen vastaaja on FITech-hanke, jolla paikataan osaajavajetta nopeammin kuin pelkkä tutkintokoulutus pystyy. Aalto-yliopisto kouluttaa tietotekniikan (ICT) osaajia muiden teknisen alan yliopistojen kanssa verkostossa, jolle opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi juuri 10 miljoonaa euroa.

Kuvitus: Kalle Kataila

”ICT-alalle siirtyy muun alan koulutuksen saaneita ihmisiä. Haluamme avata kaikille halukkaille kandivaiheen perusopetuksen, joka sisältää perusohjelmointitaitoja ja ohjelmistotuotantoa. Toisaalta alan ammattilaisten tiedot vanhenevat, ja moni haluaa syventää osaamistaan esimerkiksi koneoppimisessa ja teollisessa internetissä”, kertoo ICT-hanketta vetävä Aaltoyliopiston professori Petri Vuorimaa.

FITech-verkosto syntyi jo aiemmin paikkaamaan Turun seudun osaajapulaa. Yritysten kanssa keskustelu auttaa räätälöimään opintoja.

”Yksi mahdollisuus on koulutussisältöjen yhteistyö, jossa yliopisto tarjoaa yleisen osuuden, ja yrityksen edustajat järjestävät ryhmätyötä, työpajoja tai lähipäiviä”, Vuorimaa pohtii.

Hän visioi tulevaa: Tekoäly voi antaa alumneille suosituksia aiempien opintojen perusteella ja seurata täydennysopintojen etenemistä. Yritysten koulutuspaketteja ja verkko-opetusta voidaan yhdistellä yliopiston järjestämiin opintoihin. Tavoite kuulostaa kunnianhimoiselta: ”Tulevaisuudessa ei tuoteta vain tutkin toja vaan elinikäinen ura”, Vuorimaa sanoo.

Kuvitus: Kalle Kataila

Työelämän oppia vaikea mitata

Elinikäisen oppimisen hintalappu oli viime vuonna 18,9 miljardia euroa. Siitä valtion ja kuntien osuus oli 15,5 miljardia, loput tulivat yrityksiltä.

Tämä käy ilmi Sitran selvityksestä. Samalla tuli esiin, kuinka vaikeaa kaikkea oppimista on mitata. Paljon tapahtuu muualla kuin kurssimuotoisessa koulutuksessa.

Mitä korkeampaa osaamista vaativa työ, sitä enemmän itse työ muistuttaa oppimista ja ongelmanratkaisua.

”Kun teet työtä ja samalla opit, on vaikeaa erotella, mikä osa oli työtä ja mikä oppimista, tai laskea sen euromääriä”, sanoo Sitran johtava asiantuntija Sinimaaria Ranki, joka on selvittänyt koulutuksen rahavirtoja.

Sitra on koonnut Osaamisen aika -hankkeessaan yhteen ministeriöiden, korkeakoulujen ja työelämän järjestöjen edustajia. Päämääränä on synnyttää ajatuksia, joita tulevat hallitukset voisivat ottaa päätöksissään huomioon. Vaikka työ on vasta alussa, pääsanoma on se, että koulutus on investointi, josta ei ole varaa tinkiä.

”Kun käytetään oikealla tavalla rahaa osaamisen kehittämiseen, ihmisiä putoaa vähemmän pois työelämästä. Silloin tarvitaan vähemmän resursseja korjaavaan puoleen”, sanoo Sitran vanhempi neuvonantaja Tapio Huttula.

Jatkuva oppiminen ei ole ainoastaan täsmäkoulutusta yritysten tarpeisiin.

”Kouluttautuminen on yksilön näkökulmasta aina hyvä asia. Se on hyvä työllistymiselle, mutta se tuo elämään muutakin hyvää, kuten itsevarmuutta ja tietoisuutta yhteiskunnasta”, Ranki sanoo.

Pätkätyöt, yrittäjämäinen työ ja katkokset työurassa kuuluvat elämänkulkuun, ja moni kehittää osaamistaan itse, ilman työnantajan tukea.

Tärkeä kysymys onkin se, kannustaako yhteiskunta itsensäkehittämiseen. Esimerkiksi työttömän pitäisi voida ja uskaltaa opiskella ilman pelkoa toimeentulon menettämisestä.

Joustoa jo tutkinnon tekoon

Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja Tapio Hautamäki opiskelee diplomi-insinööriksi maisterivaiheessa. Hänen alallaan opiskelijat valmistuvat keskimäärin seitsemässä vuodessa, ja siinä ajassa heille on ehtinyt karttua keskimäärin kaksi vuotta oman alan työkokemusta.

Työnantajille he ovat ihannetapauksia: nuoria, kouluttautuneita ja oikeaa kokemusta keränneitä.

Yliopiston rahoituksen kannalta he ovat kuitenkin liian pitkään opinnoissa notkuvia, ”huonoja” opiskelijoita. Yliopistot saavat rahaa tutkinnoista, uusien laskentaperusteiden mukaan erityisesti nopeasti valmistuvista.

”Olemme koettaneet korostaa, ettei yhteiskunnalle ole arvokasta tuottaa opintoputkessa ihmisiä valmistumaan ilman työkokemusta. Opiskeluaikaisen työkokemuksen avulla pystyy suuntaamaan opintoja ja saa varmuutta tekemiseen, mikä palvelee todennäköisesti työnantajaa ja yhteiskuntaa paljon enemmän”, Hautamäki sanoo.

Hautamäen mukaan jatkuvan oppimisen idea pitäisi ymmärtää jo tutkintovaiheessa. Jos halutaan niitä monipuolisia ja innovatiivisia oppijoita, pitäisi olla aikaa monitieteisyydelle ja kiinnostaville sivuainekokeiluille.

Hautamäki pohtii, että pitkällä aikavälillä perustulo tukisi parhaiten elinikäistä oppimista. Voisi tehdä sekä töitä että opiskella joustavasti statuksen muuttumatta, ja ansiotyö kannattaisi aina.

Yliopiston tehtäviä ei myöskään voi lisätä ilman rahoituksen lisäämistä, jos halutaan säilyttää laatu. Hautamäen mukaan rahoitus kannustaisi jatkuvan oppimisen kehittämiseen, jos se määräytyisi suoritettujen opintopisteiden, ei tutkintojen mukaan. Tällöin ei olisi väliä, suorittaako opintoja tutkinto-opiskelija, toisen yliopiston opiskelija vai työelämästä piipahtava oppija.

Perusta on yhä tärkein

Elinikäinen oppija ei aina palaa korkeakoulun penkille. Ehkä hän suorittaa ulkomaisia online-opintoja, hakeutuu Supercellin koodarikouluun tai jos on oikein kunnianhimoinen, pyrkii Nasan ja Googlen rahoittaman Singularity Universityn intensiivikurssille ratkomaan ihmiskunnan suurimpia ongelmia.

Tulevaisuudessa syventävää oppia tarjoavat entistä useammat tahot.

Vaihtoehtoiset opintiet eivät silti tarkoita, että nuoruusajan pitkällisestä koulutuspolusta voitaisiin oikoa mutkia. Nuorena tehty tutkinto antaa perustan, jonka avulla riittää kykyä opiskella pitkin elämää. Yliopistoistakaan ei voi tehdä pelkkiä täsmäkurssittajia – jotta ne voivat tarjota parasta koulutusta, niiden on saatava tehdä tutkimusta, josta syvällisin ja tuorein tieto kumpuaa.

”Haasteena on muistaa kärsivällisyys. Pitkällä aikavälillä täytyy sallia se, että joku uppoutuu teorioiden syvyyksiin ja tulee ulos jossain vaiheessa uuden ajatuksen kanssa. Siihen rinnalle tarvitaan nopeampitahtista vuoropuhelua yritysten kanssa”, pohtii Sitran Sinimaaria Ranki.

Moni on miettinyt, mennäänkö jatkuvan oppimisen vaatimuksissa ja rahoituspaineissa liikaa ulkoisilla ehdoilla. Entä jos aletaan kouluttaa tilauksesta ihmisiä kapeaan tehtävään, joka sitten pahimmillaan katoaa, kun koulutuksen tilannut monikansallinen jätti häipyy Suomesta?

Aalto-yliopiston Zittingin mukaan täytyy pitää huolta, että koulutustarjonta on riittävän monipuolinen ja että yliopistolla on keskusteluyhteys riittävän erilaisten toimijoiden kanssa.

”Samalla kun tuemme jatkuvaa oppimista, meillä on oma sivistystehtävämme. Ja kaiken taustalla perustutkimus tuottaa uutta tietoa koulutuksen pohjaksi.” •