Pohjoisen Venäjän puukirkot Vanhat postikortit saivat englantilaisen valokuvaajan Richard Daviesin lähtemään vuonna 2002 Pohjois-Venäjälle selvittämään, mitä kuvien esittämistä puukirkoista oli vielä jäljellä. Monia säilyneitä kirkkoja uhkasi tuhoutuminen, mutta paljon arvokastakin löytyi. Sivu 13.
Pohjoismainen arkkitehtuuri Mitä kuuluu arkkitehtuurille Pohjoismaissa? Millaisia ovat olleet historialliset yhteydet ja vuorovaikutus? Mitä tapahtuu juuri nyt? Museon talvinäyttely esittelee Gert Wingårdhin taloja ja arkkitehtuurikäsitystä. Luento-ohjelma takasivulla.
SUOMEN RAKENNUSTAITEEN MUSEO syksy 2009 – Talvi 2010 | Finlands arkitekturmuseum höst 2009 – vinter 2010
Arkkitehti, museon johtaja Severi Blomstedt on toiminut arkkitehtina ja opettajana sekä lukuisissa luottamustoimissa Suomessa ja ulkomailla. Suomen rakennustaiteen museon johtajana hän on toiminut vuodesta 2002. Severi Blomstedt jättää johtajan tehtävät vuoden lopussa. Professori, arkkitehti Gunnel Adlercreutz on arkkitehdinuransa lisäksi toiminut lukuisissa luottamustoimissa kotimaassa ja ulkomailla. Hän oli Rakennustietosäätiön RTS:n yliasiamies 1995–2006. Gunnel Adlercreutz on Teknillisen korkeakoulun kunniatohtori ja toimii nykyään Puu kulttuurissa ry:n hallituksen puheenjohtajana.
Seitsemän vuotta näköalapaikalla Gunnel Adlercreutz: Severi Blomstedt, olet toiminut Suomen rakennustaiteen museon johtajana 7 vuotta. Se on pitkä aika, jona on tapahtunut paljon. Toisaalta se
isäni oli arkkitehti, samoin setäni ja isoisänikin. Myös veljeni oli opiskelemassa arkkitehdiksi. Mutta mitä pitemmälle lukioaikana asiaa pohdin, sen enemmän vakuutuin siitä, että
toinen viikko kokoontuva johtoryhmä, johon kuuluvat toimien esimiehet. Siitä on muodostunut keskustelufoorumi, joka on auttanut minua paljon. Henkilökunnan valtava
saattaa tuntua lyhyeltä ajalta, jona paljon jäi vielä saavuttamatta. Kertoisitko taustastasi, joka on johtanut siihen, että olet nyt museon johtaja. Severi Blomstedt: Luulen, että pitää mennä niinkin kauas kuin vuoteen 1978, jolloin tulin rekrytoiduksi näyttelyyn “Métamorphoses finlandaises”, joka oli Pariisin Pompidou-keskuksessa nähty suuri suomalaisen arkkitehtuurin ja designin katselmus. Tulin siihen alunperin Kristian Gullichsenin apuriksi ja sitten vähitellen myös yhä enemmän vastuulliseksi näyttelyn arkkitehtuuripuolesta. Tämä näyttely oli merkittävä asia ammatillisella urallani sikälikin, etten
arkkitehtuuri on alani. Jos päättää valita vanhempiensa ammatin on, tiedettävä, että siitä seuraa myös hankaluuksia. Arkkitehdin ammatti – niin kuin yleensä luovat ammatit – on sellainen, jossa rakennetaan muun ohella myös omaa identiteettiä. Seitsemän vuotta sitten päätit hakea rakennustaiteen museon johtajan paikkaa. Oliko se äkkipäätös? Vasta kun paikka julistettiin virallisesti hakuun, rupesin asiaa vakavasti miettimään. Muutamat ihmiset minulta kyllä sitten kysyivätkin kiinnostustani. Oma työtilanteeni oli tuolloin myös sellainen, että tämä sopi kuvioon hyvin. Tietysti kaikkein tärkeintä oli, että minulla oli jo aiempaa kokemusta museon palveluksessa ja näin tiesin mistä on kysymys. Tunsin myös ennalta ihmisiä täällä, joten päätös hakea johtajaksi oli sitten loppujen lopuksi aika helppo. Mutta talossahan oli aika paljon ongelmia. Ehkä osittain näistä syistä ilmapiiri ei ollut erityisen avoin
kapasiteetti – sekä tiedollinen että taidollinen – on saatu tehokkaammin suunnatuksi toimintojen kehittämiseen. Johtoryhmän kautta olen myös saanut huomattavasti paremman käsityksen siitä, missä museossa kokonaisuutena mennään. Talossa on syntynyt vuoropuhelua, välillä kipakkaakin, mutta niin pitää ollakin. Näiden vuosien myötä olen myös useamman kerran hämmästellyt miten vahvasti henkilökunta on sitoutunut tähän museoon. Tällä museolla on oma ilmapiirinsä ja vetovoimansa. Mitkä olivat suurimmat ongelmat kun tulit taloon? Ymmärtääkseni johdon ja henkilöstön kanssakäyminen oli aika ajoin hieman etäistä. Toinen seikka, jossa kurssin muutos oli paikallaan, olivat yhteiskuntasuhteet. Nehän ovat vuosien mittaan muodostuneet yhä vain tärkeämmiksi. Myös palkat, joita museo pystyy tällä hetkellä maksamaan, ovat täysin alimitoitettuja esimerkiksi muuhun museoalaan verrattuna. Nopeasti muuttuvassa ja
mihinkään suuntaan. Miten itse näet alkutilanteen näin jälkikäteen? Oli hyvä, etten ulkopuolelta tulleena siitä tiennyt ja tilanne alkoi minulle vasta vähitellen valjeta. Minultakin otti aikansa oppia, miten tämä museo toimii. Kun sitten aloin nähdä, minkälainen fantastinen porukka tässä museossa on töissä, sain pohjaa ryhtyä kehittämään työskentelyä haluamaani suuntaan. Tärkeänä uutena toimintamuotona luotiin joka
raaistuvassa maailmassa pitäisi vähitellen kuitenkin päästä sellaiselle tasolle, että talon menestyminen ei olisi yksinomaan siitä kiinni, että sitoutuneet ihmiset mahdollisesti jopa repivät omasta selkänahastaan menestyksen vaatiman työpanoksen. Varmaa perusrahoitusta pitää olla. Näin ei todellakaan voi jatkua kovin pitkään. Ja voi olla, että, henkilökunnan vahva sitoutuneisuuskin on katoava luonnonvara. Se, että
oikeastaan ennen sitä ollut koskaan ajatellut, että tekisin näyttelyitä niin paljon kuin sitten loppujen lopuksi olen tullut tehneeksi. Osittain tämän näyttelyn seurauksena päädyin 1980-luvulla museon näyttelyosaston johtajaksikin. Työskentely Rakennustaiteen museossa oli minulle – kuten monelle muullekin – tietynlainen kakkoskorkeakoulu. Siinä oppi paljon lisää arkkitehtuurista, taittamaan, hoitamaan käytännön asioita ja myöskin kansainvälistä toimintaa. Oliko ammatinvalintasi itsestään selvä? Sinähän jouduit tekemään sen vaikean päätöksen, että valitset saman ammatin kuin mm. isälläsi Aulis Blomstedtilla oli. Minulla oli alussa jostain takaraivosta tullut terve torjunta. Se johtui varmaankin osittain siitä, että
sitä minun aikanani on vielä ollut, on minun onneni. Se on auttanut minua todella paljon, mutta sen varaan ei museon tulevaisuutta voi varmasti enää rakentaa. Mitkä ovat tämän hetken suurimmat haasteet? Ensimmäisenä tulee mieleen Designmuseon ja meidän yhteinen rakennushanke: museoiden välissä olevalle pihalle rakennettava uudisrakennus, johon tulee mm. yhteisiä näyttelytiloja, kirjasto ja kahvila. Suunnitelma pitäisi nyt saada nopeasti liikkeelle. Se on tällä hetkellä sikäli oudossa vaiheessa, että vastustajia ei löydy, mutta hanke ei kuitenkaan edisty niin ripeästi kuin pitäisi. Helsingin kaupunkia myöten kaikki tahot ovat sitä mieltä, että tällainen tarvitaan, ja silti esimerkiksi valtioneuvoston viimeisimpään budjettikehykseen sitä ei ponnistuksistamme huolimatta saatu mukaan. Muut ajankohtaiset ongelmat ovat sitten varmaankin tavallisia, kuten ikuinen riittävän taloudellisen tuen puute? Vaikka olemme julkisen rahoituksen osalta aikalailla jäljessä pohjoismaisista sisarmuseoistamme, on kuitenkin ilolla todettava, että parin vime vuoden aikana opetusministeriö on korottanut toiminta-avustuksiamme merkittävästi ja muutenkin osoittanut ymmärrystä toimintamme erityisluonnetta kohtaan. Museomme on maailman toiseksi vanhin – kansainvälisestikin arvostettu – arkkitehtuurimuseo, joka on muun toimintansa ohella harjoittanut esimerkiksi kulttuurivientiä jo yli viisikymmentä vuotta. Arkkitehtuurihan on ollut ja tulee varmasti lähitulevaisuudessa vielä suuremmassa määrin olemaan yksi suomalaisen kulttuuriviennin keihäänkärkiä. Museomme nauttimasta kansainvälisestä arvostuksesta on hyvänä osoituksen se, että edustajiamme on kutsuttu moniin merkittäviin alan kansainvälisten järjestöjen hallintoelimiin ja juryihin. Tämä on mielestäni kulttuurivientiä jos mikä. Arkkitehtuuria on kaikessa abstraktisuudessaan vaikea esitellä yleisölle. Arkkitehtuuriahan joudutaan esittelemään useimmiten
Severi Blomstedt esittelee Suomen arkitehtuuria 0607-näyttelyä Kiovassa toukokuussa 2009. Näyttelyn avasi Tasavallan Presidentti Tarja Halonen virallisen valtiovierailunsa yhteydeässä.
kaksiulotteisesti ja eri mittakaavassa kuin todellisuudessa. Nämä seikat vierottavat helposti maallikkoja. On otettava entistä enemmän käyttöön kaikki uudet keinot, joilla arkkitehtuuria pystytään paremmin havainnollistamaan. Miten näet rakennusteollisuuden roolin museon toiminnassa? Se on yksi niistä tärkeistä sektoreista, joita olen yrittänyt saada enemmän mukaan toimintaamme. Arkkitehtuurihan on tärkeä osa rakentamisklusteria. Ikävä kyllä rakennusteollisuuden piirissä ei vielä ole oikein tajuttu, miten korkeassa kurssissa suomalainen nykyarkkitehtuuri maailmalla on – enkä tässä tarkoita tietenkään enää Aaltoa. Mielestäni tätä asiantilaa rakennusala voisi hyödyntää nykyistä huomattavasti enemmän. Arkkitehtuuria ei oikein ymmärretä, koska se ei ole riittävän konkreettista, ja on hivenen pelottavaa, jos joutuu alistumaan siihen. Design on tuotteena niin valtavan paljon helpompi ja yksinkertaisempi. Mutta arkkitehtuurin esittäminen ja sen taustoittaminen ei tapahdu yksinomaan näyttelyiden avulla. Tässä yhteydessä ei tule unohtaa myöskään museomme muita toimintoja. Esimerkiksi piirustus- ja valokuvakokoelmiemme kartuttaminen, hoito, tutkiminen ja esitteleminen ovat perusruisleipäämme. Piirustuskokoelmammehan on maailmankin
mittakaavassa varsin merkittävä ja arvokas. Meillä on toistaiseksi ollut sellainen onni, että olemme saaneet lahjoituksina valtaosan kokoelmistamme. Tämä on erittäin harvinaista. Tällä hetkellähän arkkitehtuuripiirustuksia myydään jo huutokaupoissa korkeaan hintaan. Kirjastomme on alan tärkein ja monipuolisin Suomessa. Kun Designmuseon ja meidän yhteinen laajennus toteutuu ja museoidemme kirjastot siinä yhteydessä yhdistetään, tulee uusi kokonaisuus rakentumaan keskeisiltä osiltaan meidän kirjastomme pohjalta. Tässä oli nyt lista toimintoja, jotka tarvitsevat uuden rakennuksen. Kyllä, unohtamatta myöskään julkaisutoimintaamme. On myös arkkitehtuurikirjallisuutta, jonka lähestymiskulma tai aihe ei välttämättä ole edes tarkoitettu suurelle yleisölle, mutta jota jonkun tahon tulee kuitenkin julkaista. Sama pätee tietenkin myös näyttelyihin. Nyt kun elämme tällaista hypeaikaa, jossa kaikki kaupallistetaan ja hyödynnetään puhki, unohtuu helposti, että esimerkiksi Rakennustaiteen museon kaltaisella kulttuurilaitoksella on myös velvoitteita ja tavoitteita, joiden merkitys ja vaikutus ei ole kaupallisesti tai kävijämäärillä mitattavissa. Rakennustaiteen museon kaltaisen instituution toiminnassa tämän ulottuvuuden on aina oltava mukana. Pinnallinen yleisen maun
Jatkuu sivulla 12 | Lue koko haastattelu osoitteessa www.mfa.fi
Arkkitehtuurin kameleontti
K
un tarkastelee Gert Wingårdhin monipuolista ja omintakeista, yli kolmen vuosikymmenen mittaista tuotantoa, herää halu verrata sitä sekä nykyarkkitehtuuriin että viime vuosisadan modernismiin, arkkitehtien sekä yksilöllisiin että tavanomaisiin suunnittelutapoihin. Kaukaa katsottuna Ruotsi ja Suomi ovat kulttuuriltaan ja yhteiskunnaltaan nykyisin lähes samankaltaisia, mutta läheltä katsottuna voi huomata monenlaisia pieniä eroja. Näiden naapurimaiden arkkitehtuuria on usein verrattu keskenään - suomalaisten taholta joskus ylpeyttä tuntien, sillä olihan Suomella Alvar Aalto ja Reima Pietilä. Näille kahdelle 1900-luvun arkkitehtuurin mestarille oli ominaista suunnitelmien variaatio, erilaisten ratkaisujen luominen erilaisiin
Tällaisesta ristiriitaisesta, jälkimodernistisesta arkkitehtuuri-ilmastosta nousi Gert Wingårdh. Mitä erilaisimpien ja erinäköisten pienten projektien jälkeen Wingårdh alkoi suunnitella yksilöllisiä rakennuksia, joissa arkkitehti on luova, intuitiivinen muodonantaja. Hän löysi vaikutteita muun muassa naapurimaastaan Suomesta, jossa häneen tekivät vaikutuksen Reima Pietilän veistokselliset työt. Kiehtovasti maisemaan kätkeytyvä, muodonannoltaan orgaaninen Öijaredin golfkerhon rakennus on hieno esimerkki Pietilän muotomaailmasta ammentamisesta. Veistoksellisuutta ja vapaita muotoja on monissa muissakin Wingårdhin töissä, kuten Astra Zenecan henkilöstöravintolassa ja Hogian pääkonttorissa. Wingårdhin suunnittelulle on ominaista mitä erilai-
tilanteisiin. Modernismin fundamentalistinen siipi ei ole kuitenkaan koskaan arvostanut sitä, että suunnittelijalla on lavea paletti, ja siksipä osa arkkitehdeista moitiskeli 1960-70-luvulla Aaltoa ja eritoten Pietilää siitä, että heillä ei ollut selkeää ja ”puhdasta” tyyliä, kuten esimerkiksi Ludwig Mies van der Rohella. Samanlaisen dogmaattisen arvostelun kohteeksi joutui aikoinaan erityisesti Eero Saarinen, jota eri maiden arkkitehdit syyttivät siitä, että hänen kaikki työnsä poikkeavat toisistaan. Sittemmin maailma on muuttunut yhä enemmän kulttuurien suureksi sekamelskaksi, ja se on laventanut myös arkkitehtuurin ilmaisukeinoja kohti tyylien ja muotojen pluralismia. Silti on edelleen sitkaita arkkitehteja, jotka vuosikymmenestä toiseen ”piirtävät samaa taloa”, olipa rakennus tai sen sijainti mikä hyvänsä, ja Hieman kärjistäen voidaan huolimatta siitä, sanoa, että ruotsalaisilla sopiiko ratkaisu arkkitehdeilla oli takavuosina vaikkapa histotapana vinoilla, että Suomessa rialliseen ympäon vallalla arkkitehtikeskeinen ristöön. Omalla, suunnittelutapa, tasakattoiseen tunnistettavalla modernismiin perustuva, tyylillä saadaan hieman suoraviivainen sankari- huomiota ja arkkitehtuuri. Suomalaiset luodaan muista arkkitehdit taas moittivat erottuva brändi, ruotsalaista arkkitehtuuria kuten vaikkapa liian anonyymista asiakas- Frank Gehryn, lähtöisyydestä, pehmoilusta Zaha Hadidin ja ja yleisöä kosiskelevista Richard Meierin uusvanhoista taloista. arkkitehtuurissa. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että ruotsalaisilla arkkitehdeilla oli takavuosina tapana vinoilla, että Suomessa on vallalla arkkitehtikeskeinen suunnittelutapa, tasakattoiseen modernismiin perustuva, hieman suoraviivainen sankariarkkitehtuuri. Suomalaiset arkkitehdit taas moittivat ruotsalaista arkkitehtuuria liian anonyymista asiakaslähtöisyydestä, pehmoilusta ja yleisöä kosiskelevista uusvanhoista taloista.
simpien vaikutteiden ammentaminen ja niiden rohkea ja ennakkoluuloton soveltaminen. Ratkaisut, muodonannot ja materiaalit vaihtelevat keskenään melko suurestikin eri töiden välillä. Työt ulottuvat pienestä saaristohuvilasta suuren lääketehtaan pääkonttoriin, ja vastaavasti arkkitehtuurin kirjo ulottuu pehmeästä ja maanläheisestä rakentamisesta, orgaanisista muodoista ja luonnonmateriaaleista, turvekatoista ja punamullatuista puuseinistä viileään ja suoraviivaiseen high techiin ja teräs- ja lasirakenteisiin. Kiinnostavia ovat monet pienet rakennukset, joista löytyy rakennusperinteestä kehiteltyjä moderneja sovelluksia. On myös talon arkkityyppejä, kuten viehättävä Kvarnhuset. Wingårdh ei todellakaan vala rakennuksiaan tietynlaiseen muottiin tai käsialaan, vaan sen sijaan hän näyttää kehittävän ja keksivän tilanteen mukaan uusia ja erilaisia sovelluksia, toisinaan pioneerimaisesti. Tässä mielessä metodina näyttäisi olevan utelias leikki, ankaran totisuuden ja vakavuuden vastakohtana. Rakennuksen toiminnan ja paikan lähtökohta tuntuu olevan hänelle avain ratkaisulle ja muodonannolle, ei ennalta määrätty oma tyyli. Niinpä Wingårdhin suunnittelemat rakennukset mukautuvat luontevasti paikkaansa ja ympäristöönsä, ja sen lisäksi niillä on usein tunnistettava identiteetti. Niitä yhdistää taitava luonnonvalon käyttö ja korkealuokkaiset materiaalit ja yksityiskohdat. Rakennusten pitkä elinkaari näyttää myös olevan Wingårdhille tärkeää, sillä monissa hänen toimistonsa suunnittelemissa rakennuksissa on kestävien materiaalien lisäksi viettävät katot ja kookkaat räystäät - siis tervettä realismia pohjoisen vaativissa ilmasto-oloissa. Tässäkin mielessä Wingårdh on murtanut perinteisen, fundamentalistisen modernismin dogmeja. Mieleen muistuu Teknillisen korkeakoulun emeritusprofessorin Jan Söderlundin opiskelijoilleen ja kollegoilleen usein kertoma anekdootti Gert Wingårdhista, joka aloittaessaan luentonsa uusille arkkitehtuurin opiskelijoille aina aluksi kaataa päänsä päälle lasillisen vettä ja alkaa sitten puhua rakennus-
4
Müritzeum, Waren, Tanska, 2005–07. Kuva: Åke E:son Lindman AB
VillAnn, Särö, 2003–05. Kuva: James Silverman.
ten kosteuden hallinnan keskeisestä merkityksestä arkkitehdin suunnittelutyössä. Uutta on se, että viime vuosina Wingårdhin tuotannossa on alkanut esiintyä myös minimalistista, kansainvälisen mallin mukaista modernismia aiemman monimuotoisuuden ja persoonallisen otteen kustannuksella. Wingårdhin vahvuus on kuitenkin monimuotoisessa ja veistoksellisessa arkkitehtuurissa, mutta myös pelkistetyt ja laatikon muotoiset talot hän suunnittelee avustajineen niin yksityiskohtaisesti, että ne erottuvat usein edukseen Ruotsin nykyarkkitehtuurista. Wingårdhin tuotanto on laaja, ja niin on avustajien joukkokin. Toimiston suunnittelemien rakennusten keskinäisestä variaatiosta voisi päätellä, että myös projektien vetäjät pääsevät vaikuttamaan muodonantoon ja ratkaisuihin. Toimistojakin on kaksi, Ruotsin kummallakin reunalla. Tällaisen koneiston pyörittäminen, organisointi ja delegointi on jo itsessään hyvin vaativa tehtävä, mutta Wingårdh näyttää selviytyvän siitä hyvin. Sitä osoittaa töiden laatu ja arkkitehtuurin jatkuva uudistuminen. Eikä Gert Wingårdhin luovuuden lähde näytä olevan ehtymässä, sillä uusia, kiinnostavia ja mitä erilaisimpia kilpailuehdotuksia ja rakennuksia tulee koko ajan lisää. Harri Hautajärvi Harri Hautajärvi on arkkitehti, joka tekee suunnittelu-, tutkimus- ja kirjoitustöitä omassa arkkitehtitoimistossaan. Hän oli Arkkitehti-lehden päätoimittaja 2000-08. Artikkeli “An Architectural Chameleon” on julkaistu alun perin englanniksi kirjassa Gert Wingårdh. Thirty Years of Architecture Through Four Decades, (toim. Mikael Nanfeldt), Birkhaüser 2008.
Gert Wingårdh. Kahdeksan taloa 9.12.2009–28.2.2010 Ruotsin tunnetuimpiin kuuluva arkkitehti aloitti uransa Göteborgissa 1977. Useimmat hänen rakennuksistaan ovat läntisessä Ruotsissa, mutta niitä on myös eri puolilla maailmaa. Wingårdhille ominaisesta varioinnista on tullut osa kansainvälistä Ruotsi-kuvaa. Näyttelyyn on valittu taloja, jotka heijastavat hänen runsaan ja monipuolisen tuotantonsa ominaispiirteitä. Talojen ohella näyttely esittelee Wingårdhin arkkitehtuurikäsitystä. Tuottaja: Arkitekturmuseet, Tukholma Pohjoismainen arkkitehtuuri Mitä kuuluu arkkitehtuurille Pohjoismaissa? Millaisia ovat olleet historialliset yhteydet ja vuorovaikutus? Mitä tapahtuu juuri nyt? Luento-ohjelma takasivulla.
Kajplants 01, Malmö, 1999–2001. Kuva: Åke E:son Lindman.
En arkitektonisk kameleont
N
är man utvärderar Gert Wingårdhs varierade och unika produktion, vilken sträcker sig över en period på tre decennier, känns det nödvändigt att jämföra hans arbete såväl med den nutida arkitekturen som med modernismen från det förra århundradet, men hans arbeten väcker också frågan om jämförelser mellan arkitekters individuella och allmänna design. På avstånd ter sig Sverige och Finland närmast identiska vad gäller kultur och samhällsliv, men en närmare titt avslöjar många små skillnader. Arkitekturen i dessa grannländer jämförs ofta – för finländarna ofta med viss stolthet, eftersom Finland har Alvar Aalto och Reima Pietilä. Typiskt för dessa mästare i 1900-talets arkitektur var deras variationsrikedom, olika förutsättningar skapade olika lösningar. Den fundamentalistiska falangen inom den modernistiska
det skall vara, var den ligger eller huruvida den passar i exempelvis en historisk miljö. Med en individuell och igenkännbar stil är det möjligt att nå kritikernas uppmärksamhet och skapa ett distinkt varumärke, såsom Frank Gehrys, Zaha Hadids eller Richard Meiers arkitektur gjort. Med ett lätt polemiserande, kan man säga att svenska arkitekter tidigare brukade skämta om att den finska arkitektcentrerade metoden att gestalta var en kvarleva av den heroiska modernismen med platta tak. Finska arkitekter å sin sida klagade över att den svenska arkitekturen var allt för anonym och brukaranpassad, allt för vek och publikfriande med sina gammeldags hus. Gert Wingårdh har vuxit ur ett sådant motsägelsefullt postmodernistiskt arkitekturklimat. Efter de mest varierade och avvikande småprojekt började Wingårdh rita unika byggnader där
arkitekturen har aldrig uppskattat att arkitekten har en bred palett. På 1960- och 70-talen kritiserade därför några arkitekter Aalto, och i ännu större utsträckning Pietilä, för att inte ha en tydlig och ”ren” stil på samma sätt som till exempel Ludwig Mies van der Rohe. Också Eero Saarinen blev på sin tid målgrupp för samma sorts kritik på grund av det faktum att alla hans arbeten var olika varandra. Men världen har ändrats och i växande utsträckning blivit ett potpurri av kulturer vilket också breddat arkitekturen mot en pluralism i stilar och former. Icke desto mindre finns det envisa arkitekter som decennium efter decennium fortsätter att ”rita samma byggnad” oavsett vilken slags byggnad
arkitekten framträder som en kreativ och intuitiv designer. Han fick inspiration från, till exempel, grannlandet Finland där han imponerades av Reima Pietiläs skulpturala arbeten. Öijareds golfklubb är ett exempel på en byggnad som Wingårdh skapade utifrån Pietiläs arkitektur. Det skulpturala och de fria formerna kan också återfinnas i andra delar av Wingårdhs arbeten, såsom restaurangen för de anställda på Astra Zeneca och i Hogias huvudkontor. Typiskt för Wingårdh är att finna inspiration i de mest varierade källor och använda dem djärvt och okonventionellt. Lösningarna, formerna och materialen i varje projekt varierar påtagligt. Arbetena spänner från små
Gert Wingårdh. Åtta hus 9.12.2009–28.2.2010 En av Sveriges mest kända arkitekter påbörjade sin karriär i Göteborg 1977. De flesta av hans byggnader finns i västra Sverige, men hans verk finns också runt om i världen. Det för Wingårdh karakteristiska sättet att variera har blivit en del av den internationella sverigebilden. Man har valt till utställningen projekt, vilka avspeglar de rikliga och mångsidiga dragen i hans produktion. Förutom byggnader, presenterar utställningen också Wingårdhs arkitekturbegrepp. Producent: Arkitekturmuseet, Stockholm.
Golfbana, Öijared Country Club, Lerum, 1987–88. Foto: Stefan Hallberg.
6
skärgårdshus till huvudkontor för stora läkemedelsbolag och följaktligen spänner arkitektur också från mjuka jordnära byggnader, organiska former och naturliga material, grästak och rödmålat trä, till en cool och rättfram hightech av stål och glas. Av särskilt intresse är de många små byggnader där man kan finna moderna tillämpningar på traditionella lösningar. Där finns också arketypiska hus, såsom det charmiga Kvarnhuset. Wingårdh anpassar inte sina byggnader till en särskild form eller stil, men istället utvecklat och uppfunnit nya och olika lösningar beroende på situationen, i några fall på ett helt banbrytande sätt. På detta sätt skulle hans metod kunna beskrivas som en kuriös lek i motsats till gravt allvar. Funktionen och byggnadens plats är ändå utgångspunkterna för problemlösningen vilka inte styrs särskilt mycket av en förutbestämd idé om en egen stil. Därför är Wingårdhs byggnader anpassade till
Med ett lätt polemiserande, kan man säga att svenska arkitekter tidigare brukade skämta om att den finska arkitektcentrerade metoden att gestalta var en kvarleva av den heroiska modernismen med platta tak. Finska arkitekter å sin sida klagade över att den svenska arkitekturen var allt för anonym och brukaranpassad, allt för vek och publikfriande med sina gammeldags hus.
sin plats och omgivning med lätt hand och har till yttermera visso en igenkännbar identitet. Vad som är uppenbart i dessa byggnader är arkitektens skickliga användning av dagsljuset, materialens höga kvalitet och den överallt skickligt genomförda detaljeringen. Överväganden om byggnaders långa liv
verkar också vara betydelsefullt för Wingårdh, eftersom många av hans byggnader förutom hållbara material också har lutande tak och långa takfötter – med andra ord, en hälsosam realism i det krävande nordiska klimatet. Också i denna mening har Wingårdh brutit med den traditionella fundamentalistiska modernismen. Nytt i Wingårdhs arkitektur på senare år är närvaron av en modernistisk minimalism som utgår från internationella trender vilket skett på bekostnad av hans tidigare varierade och personliga approach. Styrkan i Wingårdhs arkitektur ligger emellertid i hans mångsidiga och skulpturala arkitektur. Också de minimalistiska och lådformade byggnader han ritar med sina medarbetare görs med sådan detaljering att de tveklöst står ut från den mesta arkitekturen i Sverige. Wingårdhs produktion är omfattande, liksom antalet medarbetare på kontoret. Att döma av variationen i byggnaderna som kontoret ritar, skulle man kunna anta att projektledarna också haft inflytande över gestaltningen. Till detta kommer att Wingårdh har två kontor, en på var sida landet. Att springa emellan, organisera och delegera inom en sådan organisation är i sig en krävande uppgift vilken Wingårdh verkar hantera väl. Ett bevis på detta är kvaliteten i gestaltningen och arkitekturens kontinuerliga förnyelse. Och det verkar som att Wingårdhs kreativitet inte är på väg att torka, eftersom nya intressanta och mycket varierade tävlingsförslag och byggnader fortsätter att komma fram. Harri Hautajärvi, arkitekt
icam
international confederation of architectural museums icam 30 YEARS – Helsinki revisited Symposium: The Future of Architectural Museums 20.–22.8.2009 Iloinen joukko icamin entisiä ja nykyisiä jäseniä kokoontui elokuussa juhlimaan järjestön 30–vuotista taivalta Helsinkiin. Juhlien lisäksi seminaariin osallistunut kansainvälinen joukko vietti kolme päivää tutustumalla monipuolisesti Helsingin arkkitehtuuriin, pitämällä juhlaistunnon Suomenlinnassa, missä järjestön ensimmäinenkin kokous pidettiin, sekä pohtimalla yhden iltapäivän arkkitehtuurimuseoiden tulevaisuuden haasteita. Helsingin jälkeen osa joukosta suuntasi vielä museon järjestämälle arkkitehtuurimatkalle Pietariin. Juhlaseminaarin osallistujat Suomenlinnan kokouspaikan Pirunkirkon portailla 21.8.2009. Paneelikeskustelussa mukana mm. Dietmar Steiner (icamin nykyinen puheenjohtaja, / Architekturzentrum Wien), Barry Bergdoll (MoMA, New York), Elisabeth Seip (Norjan arkkitehtuurimuseon entinen johtaja), Michael Snodin (Victoria and Albert Museum /icamin pitkäaikainen puheenjohtaja) ja Jöran Lindvall (Ruotsin arkkitehtuurimuseon entinen johtaja).
7
Pankkien arkkitehtuuriaarteita Nordean piirustuskokoelma esittäytyy Nordea Pankki lahjoitti toukokuussa 2008 Suomen rakennustaiteen museolle merkittävän piirustuskokoelman, joka käsittää 53 arkkitehtuuripiirustusta vuosilta 1832–1928. Kokoelma esitellään näyttelynä museon pienessä hallissa 9.12.2009–28.2.2010.
T
austan kokoelman synnylle loi maamme pankkisektorin rakennemuutos, joka alkoi heti itsenäistymisen jälkeen ja kesti koko 1900-luvun. Lukuisissa fuusioissa kaikkiaan 25 itsenäistä liikepankkia sulautui lopulta yhteen: prosessi huipentui vuonna 1995, kun SYP ja KOP yhdistyivät Merita Pankiksi. Kaksi vuotta myöhemmin yksinomaan suomalaisessa omistuksessa oleva suurpankki oli menneisyyttä. Merita yhdistyi ruotsalaisen Nordbankenin kanssa MeritaNordbankeniksi. Vuonna 2001 mukaan tulivat norjalaiset ja tanskalaiset – syntyi Nordea. Tämän prosessin myötä moni alun alkaen jollekin pienelle liikepankille kuulunut kiinteistö päätyi lopulta yhden suuren pankin haltuun. Kiinteistöjen mukana seurasi hyllymetreittäin arkistoaineistoa, joista arkkitehtuurihistorian kannalta kiinnostavimman osan muodostavat vanhat arkkitehtuuripiirustukset. Kauneimmat niistä oli kehystetty ja ripustettu pankkien seinille, missä ne olivat taideteosten lailla toimineet myönteisen yrityskuvan rakentajina. MeritaNordbanken ja sen seuraaja Nordea Pankki luopuivat kiinteistöomaisuudestaan, mikä nosti esiin kysymyksen vanhojen arvokkaiden arkkitehtuuripiirustusten kohtalosta – vanhan käytännön mukaanhan ns. kiinteistönomistajan sarja siirtyy kiinteistön mukana. Huoli piirustusten säilymisestä jälkipolville johti neuvotteluihin, joissa lopulta päädyttiin uudenlaiseen ratkaisuun: kiinteistöjen ostaja sai mahdollisimman laadukkaat kopiot alkuperäisistä piirustuksista, jotka palautettiin pankille. Nordean nyt esiteltävä kokoelma syntyi, kun kehystetyt piirustukset kerättiin, luetteloi-
8
tiin ja kooste lahjoitettiin Rakennustaiteen museolle. Kokoelmassa on yli kahdenkymmenen eri kiinteistön piirustuksia noin sadan vuoden ajalta. Suunnitelmista pääosa on tehty Helsinkiin, kiinteistöistä kuusi sijaitsee pääkaupungin ulkopuolella. Niitä on Porvoossa, Hämeenlinnassa, Kouvolassa ja Turussa sekä nykyisen rajan takana Viipurissa. Tekijät ovat yksittäisiä arkkitehteja, arkkitehtitoimistoja ja rakennusmestareita. Lukuisten julkisivupiirustusten ohella kokoelma käsittää lähinnä leikkaus- ja pohjapiirustuksia. Suurisuuntaiset rakennusprojektit aina olleet pankkien keskeinen keino kohottaa profiilia. Kokoelmassa erityinen asema onkin muutamalla varhaisella pankkisuunnitelmalla, joista huomattavin on Onni Törnqvistin (myöh. Tarjanne) suunnitelma Kansallis-OsakePankin pääkonttorin julkisivuksi (1891). Kokoelmaan kuuluu myös Gesellius, Lindgren, Saarisen Pohjoismaiden Osakepankin Helsingin konttorin leikkauspiirustus (1903) ja Valter Thomén Suomen Yhdyspankin Hämeenlinnan konttorin julkisivupiirustus (1912). Pääosa piirustuksista esittää kuitenkin muita kuin pankkitaloja. Eniten on liike- ja asuinkerrostalojen piirustuksia, mutta mukana on myös mm. edistyksellisen työväenasuntoalueen suunnitelma sekä piirustuksia teollisuusrakennuksia varten tupakkatehtaasta kirjapainotaloihin. Kokoelman vanhimmat piirustukset ovat mahdollisesti Turun kaupunginarkkitehtina toimineen P. J. Gylichin käsialaa 1830-luvulta. Arkkitehdeista parhaiten edustettuna on uusrenessanssin mestari Theodor Höijer, jonka loistokkaita vesiväripiirustuksia kokoelmassa on kaikkiaan kymmenen vuosilta 1886–1892. Niistä hienoimmat ovat Hotelli Kämpin julkisivupiirustukset, jotka antavat havainnollisen kuvan puhtaaksi muuratulla tiilellä verhotusta, runsaasti koristellusta hotellirakennuksesta. Kokoelman aarteisiin kuuluvat myös Armas Lindgrenin Viipuriin rakennetun ns. Pietisen talon julkisivupiirustukset (1906), jotka on vasta nyt saatu
julkisuuteen. Muita kokoelmassa edustettuna olevia suunnittelijoita ovat mm. arkkitehtuuritoimisto Grahn, Hedman & Wasastjerna, Vilho Penttilä, Väinö Vähäkallio ja Bertel Liljequist. Kokoelman rakennusmestareista kuuluisin on Heikki Kaartinen, jonka työväenasuntosuunnitelma vuodelta 1904 on uusi löytö. Nordean arkkitehtuuripiirustuskokoelma esittelee sattumanvaraisuudessaankin monipuolisen koosteen suomalaista arkkitehtuuria. Pelkästään tämän kokoelman välityksellä voi nähdä, miten moninaisin tavoin pankkien kiinteistöomaisuus on karttunut. On rakennettu komeita konttoreita, tehty fuusioita ja kauppoja, saatu haltuun velallisten vakuuksia ja vallattu keskeisillä paikoilla sijaitsevia kiinteistöjä. Kokoelma avaa kiintoisia näkymiä esimerkiksi Helsingin tärkeimmän liikekadun Aleksanterinkadun historiaan. Nordean lahjoitus, jota pankki vielä tänä vuonna täydensi huomattavalla tavalla, on merkittävä lisä museon kokoelmiin. Kyseessä onkin kulttuuriteko, joka toimii velvoittavana viestinä muille arvokkaita vanhoja piirustuksia omistaville. Esimerkiksi tähän kokoelmaan kuuluu piirustuksia, jotka ovat osoittautuneet ainutkertaisiksi todistuskappaleiksi joidenkin suunnittelijoiden työstä tai kiinteistöjen vaiheista. Lahjoituskokoelma tuo monen arkkitehtuurihistoriamme keskeisen rakennuksen piirustukset nyt tutkijoiden ulottuville. Myös rakennussuojelijoille ja vanhojen rakennusten kunnostajille kokoelman piirustukset ovat kullanarvoisia tiedon lähteitä.
Näyttelyn yhteydessä julkaistaan saman niminen lahjoitetut arkkitehtuuripiirustukset yksityiskohtaisesti esittelevä teos, jossa kokoelman kaikki 53 piirustusta nähdään korkeatasoisina värikuvina. Nordean arkkitehtuuripiirustuskokoelmaa ja sen syntyä valotetaan kirjan laajimmassa artikkelissa. Lisäksi teoksessa luodaan vanhojen mustavalkokuvien avulla katsaus Suomen varhaiseen pankkiarkkitehtuuriin. Kunnianosoituksena Rakennustaiteen museon piirustusarkiston pitkäaikaisen amanuenssin, kesällä eläkkeelle jääneen Erkki Vanhakosken elämäntyölle kirjassa julkaistaan hänen arkkitehtuurigrafiikan vaiheita käsittelevä kirjoituksensa. Eija Rauske
Pankkien arkkitehtuuriaarteita Piirustuksia Nordean kokoelmasta Tekijä: Eija Rauske Graafinen ulkoasu ja taitto: Salla Bebard 152 sivua, mustavalko- ja värikuvitus Kieli: suomi ISBN 978-952-5195-33-0 Tiedustelut: (09) 85675100 www.mfa.fi/kirjakauppa
Kuva: Konsernijohtaja Markku Pohjola ja Rakennustaiteen museon johtaja Severi Blomstedt piirustuskokoelman lahjoitustilaisuudessa toukokuussa 2008. Piirustukset: viereisellä sivulla: Onni Törnqvist, Kansallis-Osake-Pankin pääkonttori, Helsinki 1891, alla: Heikki Kaartinen, Sadan markan villa, Helsinki 1904.
Meet The Tapiovaara Family: As Domus, Ovalette, Nana, Pirkka, Kiki, Dumbo, Tale, Domino, Hipp Pelimanni, Nalle, Colette, Casan
10
slak, Kongo, Wilhelmiina, Lulu, Lukki, Hongisto, Mademoiselle, po, Trienna, Fanett, Crinolette, nova, Tee-Tee.
AERO Design Furniture Oy Yrjรถnkatu 8 00120 Helsinki +358 9 680 2185 www.aerodesignfurniture.fi
www.tapiovaara.fi
11
Jatkoa sivulta 3 | Lue koko haastattelu osoitteessa www.mfa.fi
perässä juokseminen ei ole yleisön parasta palvelua. Olen silloin tällöin kuullut väitettävän, että näyttelymme on tarkoitettu vain ammatti-ihmisille. Tällaiset käsitykset ovat yleistyessään hyvin vaarallisia, ja jos museo ei pysty tekemään asian korjaamiseksi mitään, niin kuka sitten? Vaikka ohjelmamme ja näyttelymme olisivat ammattimiehen silmissä kuinka tasokkaita hyvänsä, se ei riitä. Museon tehtävänä on toimia prisman tapaan ja taittaa asiat suurelle yleisölle ymmärrettäviksi. Värejä ja sisältöä kadottamatta ja laadusta tinkimättä. Voisiko sinulta, Severi, löytyä luonteva työpäivän motto, joku aja-
piä ovat tietenkin alan ammattilaiset, arkkitehdit, tutkijat ja opettajat. Sitten kaikki alan järjestöt ja organisaatiot, kuten Suomen Arkkitehtiliitto SAFA, Alvar Aalto -säätiö, Rakennustaiteen seura, Rakennustietosäätiö, naapurimme Designmuseo, ARMI-yhteisön jäsenet sekä arkkitehtuurin ja taidehistorian oppilaitokset. SAFA on näistä ehkä kaikkein tärkein, onhan se yksi museon perustajista. Mitä sanoisit yhteenvetona kaudestasi? Tämä on ollut fantastinen näköala- ja vaikuttamispaikka, jollaisia ole montakaan Suomen arkkitehtuurin piirissä. Päivääkään en vaihtaisi pois.
tus, joka on usein tullut mieleesi? Joskus on tullut tunne, että tämä talo pyörii hienosti ilman minuakin. Tämä ”kiusallinen” havainto on
Tässä työssä kehittyy tietynlainen pelisilmä nähdä, mikä kussakin tilanteessa on mahdollista ja mikä ei. Haluan vielä tuoda julki huoleni tiedotusvälineiden suhteesta arkkitehtuuriin. Sitähän käsitellään mediassa hyvin vähän ja silloinkin turhan usein negatiivisessa tai nostalgisessa sävyssä – kuten puretut talot, missä ja kuka on syyllinen. Miksei nykyarkkitehtuuria, uutta arkkitehtipolvea ja kaikkea siihen liittyvää optimismia tuoda enemmän esiin? Tämän mielikuvan hälventämiseksi museonkin pitäisi houkutella uusia kävijöitä. Se edellyttäisi ainakin yhden niin sanotusti yleisöön menevän näyttelyn tekemistä vuodessa. Tällaisestahan on hyviä kokemuksia. Mieleen tulee esimerkiksi takavuosien joulun tienoille ajoitettu piparkakkutalo-näyttely tai 90-luvun alussa museossa esitetty suuri Legonäyttely. Unohtaa ei sovi myöskään Juhani Pallasmaan kokoamaa ”Eläinten arkkitehtuuri” -näyttelyä, joka muuten oli yksi museon kaikkien aikojen suosituimmista. Taikka Hannele Grönlundin arkkitehtuurin perusteita havainnollisesti valottavia näyttelyitä.
– sanon tämän vähän kieli poskella – jopa saattanut hieman horjuttaa itsetuntoani. Olen silloin hakenut sille pönkitystä motosta, että hyvä johtaja tekee itsensä tarpeettomaksi. Mitkä tahot ovat mielestäsi museon tärkeimmät yhteistyökumppanit? Ensin täytyy tietenkin mainita päärahoittajamme opetusministeriö ja sen jälkeen museovirasto. Myös ulkoministeriö on tullut mukaan kuvaan yhä enemmän. Varsinaisen ydintoiminnan kannalta tärkeim-
12
Minkä vaikutelman Rakennustaiteen museo antaa itsestään tänään? Sanoisin, että se voisi näyttää paremmaltakin. Ongelmat liittyvät nimenomaan museon näkyvyyteen esimerkiksi mediassa, joka puolestaan kytkeytyy paljolti markkinointiin ja tiedottamiseen. Tieto hienoista näyttelyistämme, julkaisuistamme ja muista palveluista ei tavoita riittävästi suurta yleisöä. Tämä johtuu resurssien puutteesta, ei henkilöistä. Toinen tärkeä asia olisi tarkemmin seurata, mitä esimerkiksi nuoret arkkitehdit tällä hetkellä tekevät ja antaa heille enemmän mahdollisuuksia tulla esiin tässä museossa ja muutenkin. Pahinta, mitä tämän kaltaiselle instituutiolle voi tapahtua, on, että ammattiväki laajasti ymmärrettynä ei enää tunne omakseen tätä museota. Millaisena näet museon tulevaisuuden? Uudisrakennuksen myötä Rakennustaiteen museosta on muodostunut entistä enemmän myös arkkitehtuurikeskus, johon on helppo poiketa vaikkapa kahville, lukemaan tai vain oleilemaan ja jossa voidaan järjestää esimerkiksi erilaisia luento-, keskustelu- ja klubi-iltoja jne. Museo on siis muun toimintansa ohella myös kohtauspaikka ja julkinen olohuone, jossa on aina meneillään jotain mielenkiintoista. Toisaalta – kuten jo aiemminkin totesin – Rakennustaiteen museon on tärkeää pitää toimintansa piirissä ja tukenaan suuren yleisön lisäksi myös arkkitehtuurin ammattilaiset. Heidän mukanaolonsa on museolle yhtä tärkeää kuin köli purjealukselle. Se takaa, että suunta pysyy oikeana ja museon toiminnassa on tulevaisuudessakin riittävästi laatua ja syvyyttä. Totta on. Kun on riittävän suuri köli, voivat purjeetkin olla vastaavasti isommat. Kiitos, Severi, vielä koko kentän puolesta siitä merkittävästä panoksesta, jonka olet näinä vuosina antanut. Museo on tänään avoin, energinen, aktiivinen ja yhteistyöhakuinen. Siitä on seuraajasi hyvä jatkaa.
Pohjoisen Venäjän puukirkot 10.3.–30.5.2010 Vanhat postikortit saivat englantilaisen valokuvaajan Richard Daviesin lähtemään vuonna 2002 Pohjois-Venäjälle selvittämään, mitä kuvien esittämistä puukirkoista oli vielä jäljellä. Kirkot oli valokuvannut taiteilija Ivan Bilibin vuosina 1902–1904. Jo silloin niiden kunto huolestutti kuvaajaa. Davies seurasi Bilibinin jälkiä useina vuosina. Monia kirkkoja ei enää ollut ja monia uhkasi tuhoutuminen. Silti paljon arvokasta oli jäljelläkin. Puuarkkitehtuuri istui maisemaan yhtä luontevasti kuin ennen, yksinkertaisen hirsirakenteen ja ylenpalttisen koristelun yhdistelmä hätkähdytti, ja rappeutumaan jätettyinäkin kirkot huokuivat syvää henkisyyttä. Kuvillaan Davies haluaa tukea erityislaatuisen kulttuuriperinnön säilymistä. Näyttelyn on tuottanut Richard Davies, ja se on aiemmin ollut esillä Moskovassa ja Lontoossa. Helsingin esitykseen saadaan täydennyksenä kuvamateriaalia jo tuhoutuneista puukirkoista Lars Petterssonin arkistosta.
ja puukirkkotutkimus Venäjän Karjalassa Kuvat: Richard Davies
V
uonna 1943 nuori 25-vuotias taidehistorian maisteri, luutnantti Lars Pettersson (1918–1993) työsti kuumeisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisen jatkosodan (1941–1944) rintamalla artikkelia Aunuksen alueella olevasta Kontupohjan vanhasta kirkosta. Hän oli lomallaan joulukuussa 1942 neuvotellut Helsingissä tohtori Ludwig Wennervirran kanssa artikkelin julkaisemisesta vuoden 1943 Suomen taiteen vuosikirjassa. Pettersson on kirjannut neuvottelut ja kirjoitusprosessiinsa liittyneet vaiheet yksityiskohtaisesti sodan aikaiseen työpäiväkirjaansa. Julkaisemansa artikkelin hän päättää toteamuksiin, jotka antavat osviittaa hänen tuleville laajemmille tutkimuksilleen: Kun Vienan ja Aunuksen ortodoksinen taide kerran tulee tarkoin tunnetuksi, on varmaan käyvä ilmi, että se on paljon sisältörikkaampi ja enemmän ulkomaailman virtauksista riippuvainen kuin mitä ennakolta saattoi olettaa. Petterssonin toive ortodoksisen kirkkotaiteen tunnetuksi tulemisesta ei toteutunut moneen vuoteen. Hänestä itsestään tuli yksi alan parhaista asiantuntijoista vuosikymmeniksi. Hänen kaksiosainen, vuonna 1950
13
julkaistu väitöskirjansa Äänisniemen kirkollinen puuarkkitehtuuri on samalla tärkeä dokumentti sittemmin suurelta osin hävinneestä kirkkokannasta. Mikä sitten sai nuoren taidehistorioitsijan tutkimaan Venäjän Karjalan kirkollista taidetta? Taidehistorioitsija Kari Kotkavaara on omissa tutkimuksissaan tuonut selkeästi esiin sen, ettei suomalainen taidehistoria ollut tuolloin kiinnostunut kreikkalaiskatolisen kirkkokunnan hallussa olevasta esineistöstä, ei ikoneista eikä kirkkorakennuksista. Suomalainen taidehistorian tutkimus ja historiankirjoitus olivat perinteisesti suuntautuneet länteen. Poikkeuksina voi pitää kansatieteilijöiden ja arkeologien jo melko varhaista paneutumista itäisten heimokansojen asuinrakennuksiin ja muinaismuistoihin. Pettersson oli vuonna 1939, talvisodan aikana, valmistunut taidehistorian maisteriksi. Hänen poikkeuksellisen laaja opinnäytteensä Den finska träbyggnadsarkitekturen: dess ursprung, utveckling och ställning i timmerbyggnadskonsten samt dess förhållande till de historiska stilarna, osat I – II, käsittää yhteensä 497 sivua. Hänen opillinen taustansa oli vahvasti kiinni Muinaistieteellisen toimikunnan tutkimustoiminnassa, ja hän oli useampana kesänä osallistunut arkeologisiin kaivauksiin Ahvenanmaalla. Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941 ja Suomi lähti valtaamaan talvisodassa menetettyjä Karjalan alueita, vänrikki Pettersson komennettiin Kannakselle. Suomen poliittisen johdon päätös olla pysähtymättä
valtakunnan entisillä rajoilla tarkoitti sitä, että Suomi valtasi Venäjän Karjalasta alueita, jotka eivät milloinkaan olleet kuuluneet Suomelle. Suomalaiset joukot etenivät Vienassa ja Aunuksessa seuduille, missä kieli ja kulttuuri eivät olleetkaan tuttuja. Suomalaisten silmissä nämä alueet olivat säilyneet hämmennystä herättävän perinteisinä, ikään kuin modernin maailman vaikutus ei olisi ulottunut sinne lainkaan. Alueen kulttuurista puhuttiin kuin se olisi ollut elävä museo. Kansanrunous ja tietojen keruu kansankulttuurin muistomerkeistä ja niiden dokumentointi nousivat sotilashallinnon huolenaiheeksi. Se korosti, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin juuri sellaisissa kohteissa, jotka olivat vaarassa hävitä. Näin jo joulukuussa 1941 Suomen Maantieteellisen seuran piirissä koottiin eri alojen asiantuntijoista Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Se asetti tavoitteekseen muodostaa tutkimuksellista kokonaiskuvaa Itä-Karjalan kuulumisesta Suomeen. Toimikunta koordinoi varsin kokonaisvaltaisesti miehitetyllä alueella tehtyä tutkimustoimintaa. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnalla oli palveluksessaan syksystä 1941 kansatietieteilijä, sotilasvirkamiehenä tuolloin työskennellyt Eino Nikkilä, jonka toimintaa Tenho Pimiä julkaisuissaan on varsin perusteellisesti selvittänyt. Nikkilän toiminta Valistusosastolla keskittyi alkuvaiheissaan sotilashallintoesikunnan painottamiin alueisiin: museoihin, kirkkoihin, karjalaiseen rakennuskulttuuriin, esineiden keruuseen ja kerättyjen esineiden sijoitusongelmiin. Näiden seu-
POHJOISEN VENÄJÄN PUUKIRKOT Luennot Venäjän puukirkkoarkkitehtuurista ja kirkkotaiteesta Rakennustaiteen museossa 17.3., 24.3. ja 7.4. 2010 klo 18. Luennoitsijoiksi ovat lupautuneet maamme parhaat asiantuntijat: Kari Kotkavaara, Hanna Kemppi ja Marina Vituhnovskaja-Kauppala. Tarkemmat tiedot luennoista löytyvät museon verkkosivulta www.mfa.fi vuoden 2010 alkupuolella.
14
tujen kulttuurihistoriallinen merkitys alkoi siis kesällä 1942 olla täysin selvillä sotilashallintoesikunnassa. Muistomerkeistä oltiin vakavasti huolestuneita, koska ne olivat sotatoimialueiden läheisyydessä. Tästä syystä VII Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Woldemar Hägglund puuttui asiaan. Kizin eri kirkkoihin ja tsasouniin oli tuohon mennessä varastoitu turvaan varsin suuri määrä ikoneita, noin 500 luetteloitua ikonia. Tutkimukselliset inventointi- ja dokumentointitehtävät ja ikonien asianmukainen käsittely ja luettelointi vaativat kuitenkin lisää asiantuntemusta. Näin luutnantiksi ylennetty Lars Pettersson sai syyskuussa 1942 komennuksen siirtyä Metsäpirtistä, Laatokan länsirannalta Suomen valtaamaan ja uudelleen nimeämään Äänislinnan kaupunkiin. Hänen tehtävänsä toinen osaalue käynnistyi välittömästi, kun Taidehallin johtaja, tohtori Bertel Hintze, tuolloin Suomen ainoa ikonien asiantuntija, saapui tutkimaan kirkoista kerättyjä ikoneja. Hintzen suuren merkityksen voi todeta Petterssonin lukuisista ikonitaidetta koskevista artikkeleista, kuten Kari Kotkavaara on osoittanut. Petterssonin ominta aluetta olivat kuitenkin Aunuksen ja erityisesti Äänisniemen puukirkot. Viimeksi mainittu alue oli hänen komennuksensa pääkohde. Hänelle oli kuitenkin myönnetty pysyvästi voimassa oleva komennustodistus, joka oikeutti hänet liikkumaan koko Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan alueella. Petterssonin sodanaikaiset päiväkirjat osoittavat, kuinka sys-
temaattista hänen työskentelynsä oli. Hän dokumentoi, mittasi, valokuvasi, teki muistiinpanoja, piirrätti kohteita avukseen komennetulla taiteilija Oiva Heleniuksella, pakkasi esineitä, luetteloi ja kirjoitti ohjeita papistolle ja valistusupseereille. Tämän kaiken keskellä joutuessaan matkustamaan sotatoimialueen vaarallisissakin osissa mitä vaihtelevin keinoin hän työsti tieteellisiä artikkeleitaan. Työtä tehtiin seitsemän päivää viikossa, siis joka päivä, muutamia lomia lukuun ottamatta, kahden vuoden ajan. Petterssonin inventointiaineisto ja tutkimuksia pohjustavat dokumentit ovat niin mittavia määrältään, että niitä löytyy monesta arkistosta, kuten Kansallisarkistosta, Museovirastosta ja Muinaismuistoyhdistyksen arkistosta ja yksityisarkistosta. Lars Pettersson hyödynsi tätä materiaalia osittain, kun hän työsti väitöskirjaansa. Moni aihe jäi kuitenkin käsikirjoituksen asteelle, kuten esimerkiksi hänen ja kreikkalaiskatolisen kirkollistoimiston upseerina toimineen maisteri Pentti Härkösen yhteisesti kirjoittama julkaisu Kizin saaren upeimmasta kirkosta, Kesäkirkkona tunnetusta Kristuksen kirkastumisen kirkosta vuodelta 1714. Härkösen ja Petterssonin teksti oli kirjoitettu ja kuvitus oli valmis taittoehdotusta myöten, kun kustantaja WSOY peruutti sopimuksen vuona 1944. Hävityn sodan jälkeisessä Suomessa venäläisen vanhan kirkkotaiteen parhaatkaan aarteet eivät monestakaan syystä enää olleet sopiva julkaisukohde. Renja Suominen-Kokkonen FT, taidehistorian dosentti, professori (mvs.)
Nimityksiä Rakennustaiteen museossa Äitiyslomalta palaava Suvi Juvonen aloitti työt kirjaston-
Antti Aaltonen tuli museolle taidehistorian opiskelijana
hoitajana 1.9.2009 Anna-Liisa Alhon jäädessä eläkkeelle.
vuonna 1996 järjestämään Eva Kuhlefelt-Ekelundin
Taidehistoriaa opiskellut Suvi Juvonen tuli museolle kirjas-
piirustusarkistoa. Vuodesta 1997 hän on työskennellyt
ton viikonloppupäivystäjäksi vuonna 2001 ja on siitä lähtien
museon arkistossa ja kirjastossa. Antti Aaltonen nimi-
viihtynyt hyvin museon kirjastossa. Suuria muutoksia ei
tettiin 1.6.2009 alkaen piirustusarkistosta vastaavaksi
uusi kirjastonhoitaja tuo mukanaan, vaan kirjasto jatkaa
arkistoamanuenssiksi.
asiakkaiden palvelemista tuttuun tyyliin – mahdottomiinkin kysymyksiin pyritään löytämään vastaukset.
Suvi Juvonen toimistopäällikkö, kirjastonhoitaja suvi.juvonen@mfa.fi tel. (09) 8567 5130
Antti Aaltonen amanuenssi (piirustukset) antti.aaltonen@mfa.fi tel. (09) 8567 5125
15
uutiset
TULOSSA
verkossa
Rakennustaiteen museon uusi johtaja
Pohjoismainen arkkitehtuuri Rakennustaiteen museolla
Suomen arkkitehtuurin Virtuaalinen tiedotuskeskus: finnisharchitecture.fi
Luennot:
Syyskuussa julkaistu virtuaalinen tiedotuskeskus on suunnattu kaikille suomalaisesta arkkitehtuurista kiinnostuneille. Englanninkielisenä se tavoittelee erityisesti kansainvälistä yleisöä. Portaali tarjoaa sekä ajankohtaista että historiallista tietoa. Lue uusimmat tapahtumat ajankohtaisuutisista! Hae nykyisin toimivia arkkitehtitoimistoja tai historiallisesti merkittäviä arkkitehteja hakutoiminnolla! Tutustu alan julkaisuihin! Myös koulutus, tutkimus, rakennussuojelu ja arkkitehtuuripolitiikka ovat esillä. Surffaa linkkien kautta eteenpäin organisaatioiden omille verkkosivuille! Jos olet alan toimija, muistathan ilmoittaa sivustolle uutiset tai tapahtumat! Toiminnasta vastaavat Suomen rakennustaiteen museo ja Alvar Aalto -säätiö, jotka ovat arkkitehtuurin alan riippumattomia organisaatioita. Tiedotuskeskus on perustettu yhteistyössä Suomen Arkkitehtiliitto SAFAn, Arkkitehtitoimistojen liitto ATL:n ja Rakennustietosäätiö RTS:n kanssa.
Rakennustaiteen museon uudeksi johtajaksi on valittu taidehistorijoitsija ja kaupunkitutkija Juulia Kauste, 42, New Yorkista. Juulia Kauste aloittaa museon johtajana 1.6.2010. Juulia Kauste on toiminut runsaat kymmenen vuotta Suomen New Yorkin kulttuuriinstituutin johtajana. Tänä aikana hän on toteuttanut lukuisia suuria suomalaista arkkitehtuuria ja muotoilua esitteleviä näyttelyhankkeita. Ennen lähtöään Yhdysvaltoihin Kauste opiskeli taidehistoriaa Helsingin yliopistossa. Hän opettaa arkkitehtuurin ja muotoilun historiaa Parsons School of Designissa New School Universityssä ja tekee kaupunkitutkimuksen väitöskirjaa saman yliopiston The Graduate Faculty of the New School for Social Research -osastolle. LAPSET JA NUORET Arkkitehtuurimme vuosikymmenet Pelin ensimmäiset viisi vuosikymmentä, 1900–1950-luku, ovat valmiit. Pelaajaa ohjaavat arkkitehdit Alvar, Eliel, Erik ja Jorma sekä Kettusen perhe – heistäkin lisätietoa pelissä. Peli sopii hyvin peruskoulun yläluokkien ja lukion kuvataiteen ja historian opetussuunnitelmaan sekä kuvataidekoulujen arkkitehtuurin opetukseen. Pelaamaan pääsee Suomen rakennustaiteen museon sivuilla www.mfa.fi/arkkitehtuuripeli.
Keskiviikko 9.12. klo 18 Gert Wingårdh Keskiviikko 13.1. klo 18 Stuart Wrede: Östberg, Asplund and Aalto’s Swedish inflections Keskiviikko 27.1. klo 18 Bolle Tham & Martin Videgård: Tham Videgard Hansson Keskiviikko 10.2. klo 18 Susanne Ramel: Marge Arkitekter Keskiviikko 17.2. klo 18 Johan Celsing: Johan Celsing Arkitektkontor Sisäänpääsy museon pääsylipulla. Seuraa: www.mfa.fi. 100–vuotisjuhlia tulossa Vuonna 2010 arkkitehdit Aarne Ervi, Viljo Revell ja Eero Saarinen täyttäisivät 100 vuotta. Juhlavuoden tulevia näyttelyitä: Viljo Revell, Didrichsenin taidemuseo 13.2.–16.5.2010 Aarne Ervi, Rakennustaiteen museo 1.12.2010–20.2.2011 Eero Saarinen, Yale University Art Gallery ja Yale School of Architecture, New Haven 13.2.–2.5.2010
MFA-lehti Julkaisija: Suomen rakennustaiteen museo Toimitus: Severi Blomstedt, Salla Bedard, Hanna Galtat, Kristiina Nivari ja Kristiina Paatero. Ulkoasu ja taitto: Salla Bedard Paino: Trio-Offset Oy, 2009 Kansi: Richard Davies, Pohjoisen Venäjän puukirkot. Näyttely 10.3.–30.5.2010. Toimitus ei vastaa aikatauluihin tulleista muutoksista. Ajankohtaiset tapahtuma- ja ohjelmatiedot: www.mfa.fi. Seuraava lehti ilmestyy toukokuussa 2010.
Suomen rakennustaiteen museo Kasarmikatu 24, 00130 Helsinki Puh. (09) 8567 5100 mfa@mfa.fi, www.mfa.fi Sisäänpääsy 31.12. asti: 3,50/1,70 $, 1.1.2010 alkaen 5/2,50 $ Vapaa sisäänpääsy alle 18-vuotiaille, perjantaisin kaikille! Avoinna: ti, to–pe 10–16, ke 10–20, la–su 11–16. Poikkeukselliset aukioloajat: 23.12. ja 31.12. avoinna 10–14. Museo on suljettu: 6.12., 24.–27.12., 1.1. ja 6.1.
Fem första decennier i närmaste framtid också på svenska!
16
Euroopan rakennusperintöpäivien 2009 yhteydessä avattu sivusto www.mfa.fi/ kunnantalot esittelee kunnan- ja kaupungintaloihin liittyvää aineistoa Suomen rakennustaiteen museon kokoelmista. Tiedot on kerätty museon piirustuskokoelmasta, kuvakokoelmasta ja kilpailuarkistosta. Sivusto on jo toinen tietopaketti, joka esittelee museon kokoelmia rakennusperintövuoden vuosittain vaihtuvaan temaan liittyen. Viime vuonna julkaistiin suomalaisiin seurantaloihin littyvä sivusto www.mfa.fi/ seurantalot.
© Kaupunkimittausosasto, Helsinki 135 / 2009
Tutustu Arkkitehtuurimme vuosikymmenet -kirjasarjaan museon nettikirjakaupassa www.mfa.fi/julkaisut. Huomaa myös uusi Lapset–sivu www.mfa.fi/lapset.
Rakennustaiteen museo ja Didrichsenin taidemuseo julkaisevat yhteisen pääkaupunkiseudun Ervi & Revell -kohdekartan omatoimiseen arkkitehtuuriretkeilyyn. Kumpaankin näyttelyyn liittyy myös keskusteluja, luentoja ja tutustumiskäyntejä. Seuraa www.didrichsenmuseum.fi ja www.mfa.fi.
Kunnan- ja kaupungintalot museon kokoelmissa