Pääkirjoitus
Huomaan odottavani milloin pulpeteista löytyy kannabisviljelmiä ja milloin likaisella huumeruiskulla ajetaan välitunnilla kavereita takaa. Matto n Ima
Kevätkapinaa Päihdekasvatusbussia buukatessa kuulee tilaajilta aina perusteluja siitä, miksi milläkin paikkakunnalla tarve ehkäisevälle työlle on kova. On tositarinoita päihdelöydöistä ja käyttöbuumeista. Yhdellä ala-asteella on tarjottu kannabista ja toisella on löydetty joitakin pilleripussukoita pihalta. Yhdellä yläasteella nuuskan käyttö on levinnyt epidemiaksi asti ja toisella on muotia kokeilla kuinka pitkään pystyy tunnilla olemaan kännissä ennen kuin ope huomaa. Huomaan odottavani milloin pulpeteista löytyy kannabisviljelmiä ja milloin likaisella huumeruiskulla ajetaan välitunnilla kavereita takaa. Mikään tositilanne ei enää yllätä. Sitä turtuu kuulemaan toinen toistaan hälyttävämpiä merkkejä siitä, että päihteet ovat aivan tavallisten nuorten huolestuttavan tavallinen keino paeta arkea, kokeilla rajoja, itsenäistyä, hakea elämyksiä tai vain viettää aikaa. Lintukotoja ei tosiaan enää Suomestakaan löydy. Jos nuorten kasvavat päihdekokeilut ovat hälyttäviä, vielä hälyttävämpää on meidän aikuisten turtuminen päihdeuutisiin. Meidän pitää jaksaa järkyttyä! Kevät on hyvää aikaa tällaiselle kännikapinalle, kun koulujen loppu taas villitsee nuoret. Kyseinen ajankohta päätyy lähes poikkeuksetta selviämisasemien ja katupartioiden synkimmäksi viikonlopuksi. Jaksetaan järkyttyä siitä, miten paljon ja miten nuoret saavat hillua kaupungilla iltaisin ja öisin. Sovitaan kotiintuloaikoja, kysytään kaveriporukasta, ollaan yhteydessä kavereiden vanhempiin ja ellei muu auta, niin lähdetään itse liikkeelle katsomaan, mitä kaupungilla tapahtuu. Ja vaikka lapsen juomista ei hyväksytä, niin hänet hyväksytään ja hänen on hyvä tietää, että kotiin voi aina tulla, missä kunnossa tahansa. Ja ”siinä kunnossa” pitää ainakin tulla. Humaltuminen kuuluu meidän suomalaiseen surulliseen kulttuuriimme niin kauan, kunnes me oikeasti kyseenalaistamme sen valta-aseman. Helppoa se ei tule olemaan, sillä olemme välillä jopa ylpeitä juomisestamme. Kunnianhimoisinkin kasvattaja päätyy ulkomailla nyökyttelemään innokkaasti, kun siellä osataan sanoa ”Ahaa, Suomi – Koskenkorva!”. Se on meille hyväntahtoinen tervehdys, johon vastaamme tyytyväisesti hymyillen. Onhan meidät näin hienon stereotyyppisesti leimattu ja luokiteltu kuuluisan kännikansan edustajiksi. Kun luin nuorten kesäsuunnitelmia lehdessämme olevasta gallupista, niin yllätyin, miten positiivisia ja järkeviä ne olivat. Tulee muistaa, että meillä on hurjan paljon enemmän kuitenkin niitä nuoria, jotka eivät valitse päihteitä. Ei odotetakaan heiltä mitään muuta. Jos ajattelemme, että nuoret dokaavat joka tapauksessa joskus, näinhän se on ollut aina ja tulee aina olemaan, emme oikeasti tunnu edes haluavan muutosta. Kännikulttuurin muutos vaatii koko kulttuurin muutosta. Ennen kaikkea se vaatii meidän aikuisten ajattelun muutosta. Hyvää kesää kaikille lukijoillemme. Tämä numeromme pohjustaa kesään mopoilu- ja kesäleiriaiheillaan sekä tietysti upeiden matkajuttujen kera. Kapinoikaa kännittömien kesälomien ja kestävän kulttuurinmuutoksen puolesta – ja muistakaa jaksaa järkyttyä!
Mirkka Torikka
mirkka@asennetta.fi 4
ges