Asennetta lehti by Jokke

tusk ampan äihdek asva Asennet ta-p

jan julk aisu 3 / 2012

Upea kuvareportaasi: Maailman ympäri kahdeksassa kuukaudessa

Asennetta-päihdekasvatusbussi:

Olavi Uusivirta

syksy stadissa

vaihtoi duuriin Yliluonnollinen juttu:

Riku Rinteen kutsumus ja taistelu Alkoholimainontaan tavoitteena täyskielto

YHTEISKUNNALLISEKSI YRITYKSEKSI: Asennetta-päihdekasvatuskampanjalle vuosien takomisesta tunnustusta

Jesse Joensuu

Leijonan paluu Amerikkaan

Sisällys 3 / 12 Filippiinien saaret Bohol s.14

Riku rinteen kutsumus ja taistelu s.22

Tässä numerossa: = kannessa

Olavi uusivirta vaihtoi duuriin s.40

Pääkirjoitus Kutsumuksen kuljettamat Bussin kuulumisia – tunnustusta ja festarifiiliksiä Asennetta lyhyet – mielenkiintoisia ilmiöitä ja uutisia Filippiinien saaret – Bohol RIku rinne Jonkunhan se on tehtävä JEsse joensuu Leijonan paluu Amerikkaan

Bussin kuulumisia s.4

ASENNETTA 3/12 8. vuosikerta ISSN 1795-9705 TILAAJAPALVELU Puh 045 139 8902 Fax 09 753 0557 info@asennetta.fi

JULKAISIJA/KUSTANTAJA Asennetta-Kampanja Oy Salomonkatu 17 A 00100 Helsinki www.asennetta.fi PAINO Oy Scanweb Ab Korjalankatu 27 45100 Kouvola

TAITTO Pippuriina /Hanna Välitalo www.pippuriina.com TOIMITUS Asennetta-Kampanja Oy Lehdokintie 9 40520 Jyväskylä mirkka@asennetta.fi

LEVIKKI 15 000 kpl TOIMITUSNEUVOSTO Mirkka Torikka Ewa Noth Tuija Mäkinen Meri-Tuuli Haunia Jussi Riihimäki

"Afrikassa pääsimme uskomattoman lähelle eläimiä ja opimme esimerkiksi, että virtahepo on Afrikan vaarallisin eläin. Sitä ei nukuta, kun se ”haukottelee”, vaan silloin se on aggressiivinen. "

"Kuorma-auto, jolla reissasimme Keniasta Etelä-Afrikkaan, kärsi usein ylikuumenemisesta. Kun kerran pysähdyimme jäähdyttelemään, paikalle ilmestyi kuin tyhjästä lähikylien lapsia leikkimään yksi toisensa perään! "

maailman ympäri kahdeksassa kuukaudessa s.32

kahden kulttuurin välissä Vaihdossa Espanjassa maailman ympäri kahdeksassa kuukaudessa olavi uusivirta vaihto duuriin

Jonnan kolumni Nuorena äidiksi?

ristikko

tukijamme

"Botswanassa sijaitsevassa Okavango Deltassa telttaillessamme opimme paljon muun muassa eläinten jätöksistä (kuvassa norsun kakka). Leiriydyimme kolmeksi päiväksi saarelle, jossa lisäksemme hiljaisuudesta nauttivat kaksi valtavaa elefanttia ja pari seepralaumaa. Yöllä paikalliset pitivät vahtia nuotion äärellä, sillä leirimme ei ollut aidattu ja eväämme saattaisivat houkuttaa ohikulkevia villieläimiä."

PÄÄTOIMITTAJA Mirkka Torikka mirkka@asennetta.fi KANNEssa Olavi Uusivirta Kuva: Teemu Lehmusruusu

NETISSÄ www.asennetta.fi MIRKAN KUVA Tommi Penttinen

Asennetta-lehti on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton ehkäisevän päihdetyön ja elämänsuojelun lehti, joka toimii Asennetta-päihdekasvatus-bussin tiedotuskanavana. Asennetta-lehden tuotoilla rahoitetaan päihdekasvatusbussin liikkumista. Asennetta-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Pääkirjoitus

Matkatoimittajamme eivät omista omakotitaloa, Volvoa, kesämökkiä saati koiraa. He elävät minimibudjetilla voidakseen matkustaa minimibudjetilla. Elämä on valintoja.

Kutsumuksen kuljettamat Kymmenen vuotta sitten, reilu parikymppisenä, lähdin suomalaisen ystäväni kanssa muutamaksi viikoksi Italiaan. Loman lähestyessä loppuaan ystäväni päätti, että hän ei palaakaan kanssani takaisin. Olin järkyttynyt. Ensinnäkin siksi, että pelkään kuollakseni lentämistä. Toiseksi, koska hän ilmoitti, ettei aikoisi palata enää koskaan takaisin. Nyt sai Suomen ilmasto riittää, lopullisesti. Eikä hän todella ole tähän päivään mennessä palannut, vaan on siitä asti asunut ties kuinka monessa maassa tehden milloin mitäkin töitä ja oppien puhumaan viittä eri kieltä täydellisesti. (Tiedän, ärsyttävää.) Ihailen ystävääni rauhallisen kateellisena, sillä tiedän, etten koskaan kykenisi samaan. En tiedä haluaisinko edes kyetä. Mutta jos liikkuva elämä olisi haaveeni, niin en usko, että uskaltaisin siltikään lähteä kokeilemaan sitä tuossa mittakaavassa. Viime vuonna hän päätti lähteä kiertämään koko maailman. (Kyllä, sen voi kuulemma vain päättää.) Hän myi asuntonsa sen hetkisestä kotimaastaan Itävallasta, sanoi itsensä irti työstään ja suuntasi koko omaisuus rinkassa kahdeksan kuukauden uskomattomaan reissuun, josta saamme lukea lisää tämän lehden sivulta 32 alkaen. Kun liikkeessä oleminen on veressä, sitä kutsumusta on toteltava. Kutsumuksen johdattamana hylkäsi aikoinaan myös nokialainen tietoliikenneinsinööri Riku Rinne hyväpalkkaisen työnsä. Hän heittäytyi vapaaehtoisten tuen varaan voidakseen kohdata nuorisoamme, koska tunsi heidän hätänsä sydämessään. Vaikka jokainen nuorisotyötä tekevä kokee alan varmasti jotenkin kutsumuksekseen (oletan näin, koska en usko rikastumisenkaan olevan alan valinnan syy), niin kuinka moni meistä pystyisi samaan? Käsi sydämelle, rakkaat kollegat. Rinne on kiertänyt kouluja kohta 30 vuotta puhuen nuorille uskosta ja unelmista. Kutsumustyö mielletään yleisesti työksi, josta nautitaan ja joka tuottaa tekijälleen tyydytystä. Aina ei kuitenkaan ole niin. Rinne on sanonut välillä kadottaneensa oman elämänsä ja kyseenalaistanut monesti valintansa. Rinne kuitenkin koki vahvasti, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Kutsumuksen voima oli pakottava. Ja siitä lisää artikkelissa: Jonkunhan se on tehtävä s. 18-25. Pitkäaikainen matkatoimittajamme Matias Martin on myös kutsumuksensa velvoittamana kiertänyt maailman kaikki upeimmat kolkat ja rikastuttanut lehteämme monilla raporteillaan jo useiden vuosien ajan. Saimme joskus palautetta, miksi julkaisemme juttuja ökylomista, joihin vain harvoilla on varaa. Todellisuudessa Martin ahkeroi kesät Suomessa tehden kahta työtä voidakseen sitten lähteä minimibudjetilla reissuun. Kumpikaan matkatoimittajistamme ei omista omakotitaloa, Volvoa, kesämökkiä tai koiraa. He elävät minimibudjetilla voidakseen matkustaa minimibudjetilla. Elämä on valintoja. Lehdessä viihdyttää myös kiekkoleijonamme Jesse Joensuu sekä taiteellista kutsumustaan palavasti toteuttava vahvasanainen Olavi Uusivirta luottotoimittajamme Jussi Riihimäen upeasti tulkitsemana. Nyt kuulkaa lehtemme kutsu ruveta lukemaan! Nautinnollisia lukuhetkiä ja ihanaa syksyä kaikille!

Mirkka Torikka

mirkka@asennetta.fi 4

Bussin kuulumisia

Asennettapäihdekasvatusbussi – starttaa syksyyn

sennetta-päihdekasvatusbussi on yksityinen ehkäisevää päihdetyötä tekevä yksikkö, joka on kiertänyt kouluilla ilmaiseksi kohta kahdeksan vuotta, omavaraisen rahoituksen turvin. Keväällä toiminta sai tunnustusta Suomalaisen Työn Liiton myöntäessä Asennetta-Kampanjalle Yhteiskunnallisen yrityksen merkin. Merkki on vakuus siitä, että yrityksen kaikki voitot käytetään toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Asennetta-päihdekasvatusbussi ei poikkeuksellisesti suuntaa tänä syksynä Lappiin. Sen sijaan puramme pääkaupunkiseudulle kertynyttä ruuhkaa ja huristelemme kaksi kuukautta läpi Espoota ja Helsinkiä. Lokakuun bussi kiertää Turussa ja loppuvuosi meneekin sitten vähän siellä sun täällä. Ensi kevät ja hyvin pitkälle myös syksy 2013 on varattu täyteen. Kysyntä tällaiselle koulun ulkopuoliselle päihdekasvatukselle on kova. Tällä hetkellä bussin kenttätyöstä vastaa päihdeohjaajamme Petri Tyynelä. Petri on aikaisemmin työskennellyt 15 vuotta

www.asennetta.fi Löydät meidät myös facebookista!

Lue mme hjaaja tti o e d h r päi o p ra Petrin in Oslon im ti n e v e Pr ta s.8! reissus

päihderiippuvaisten parissa huumekuntoutusyksiköissä, koulukodissa ja kriminaalihuollossa. Korjaavan puolet kokemukset ovat antaneet tehokkaat työvälineet ehkäisevälle puolelle. Tuloksellinen päihdekasvatus lähtee pienistä asioista. On tärkeämpää, että nuorille jää bussista lähtiessään mieleen edes yksi ymmärretty asia kuin valtava tietotulvakaaos. Kaikki ryhmät ovat erilaisia ja ammattitaitoinen päihdeohjaajamme osaa valita oleelliset asiat keskusteluun kunkin ryhmän kehitystason mukaisesti. Jokainen ”bussitunti” on siis erilainen. Tavoitteenamme on herättää nuorissa kriittistä ajattelua ja laajempaa ymmärrystä huumetalouden koko ketjusta. Nuorille on kerrottava huumeista myös globaalina ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, jolloin huumekaupan kytkennät maailmanlaajuiseen rikollisuuteen ja eriarvoisuuteen tulevat esille. 5

Bussin kuulumisia

Asennetta-päihdekasvatusbussin aikataulu Elokuu 21.8. Espoo, Karhusuon koulu 22.-24.8. Espoo, Järvenperän koulu 28.-29.8. Espoo, Lintumetsän koulu 30.8. Espoo, Iivisniemen alakoulu 31.8. Espoo, Kaitaan yläkoulu

Syyskuu 11.-12.9. Espoo, Latokasken koulu 13.-14.9. Espoo, Vanttilan koulu 18-19.9.Espoo, Jalavapuiston ala-aste 20.–21.9. Espoo, Martinkallion koulu 25.-27.9. Helsinki, Aleksis Kiven peruskoulu

Lokakuu

16.10. Turku, Lauste, Satulavuoren koulu 23.-24.10. Turku, Hirvensalo, Haarlan koulu

Marraskuu 6.-8.11. Kuopio 13.-15.11. Imatra, yläasteet 16.11. Lappeenranta, nuorisotoimen tapahtuma 20.11. Puumala, Puumalan yhtenäiskoulu 27.-28.11. Rautjärvi, Rautjärven Simpeleen Yhteiskoulu

Joulukuu 11.-.13.12. Tohmajärvi + MLL:n järjestämä vanhempainilta

Aikataulun muutokset mahdollisia

9.10. Turku, Paattisten koulu 10.-12.10. Turku, Topeliuksen koulu

Asennetta-Kampanja Oy

on ehkäisevää päihdetyötä toteuttava yksityinen sitoutumaton kampanja, jonka päätehtävänä on herättää keskustelua päihdeasioista ja saada nuoret ottamaan niihin kantaa. Valtakunnallisesti peruskouluja ilmaiseksi kiertävällä bussilla toteutettava kenttätyö tavoittaa noin 10 000 nuorta vuodessa. Toiminta rahoitetaan pääsääntöisesti kampanjan omalla Asennetta-lehdellä, jonka myynti työllistää yli kahdeksankymmentä eri-ikäistä työntekijää. Asennetta-lehti on ehkäisevän päihdetyön ja elämänsuojelun lehti, joka toimii myös Asennetta-päihdekasvatusbussin tiedotuskanavana. Tilaamalla Asennetta-lehteä varmistat, että Asennetta-päihdekasvatusbussin vierailut ovat jatkossakin kouluille ilmaisia.

Sovittuja vierailuja koskevat asiat: Päihdeohjaaja ja kenttävastaava Petri Tyynelä pete@asennetta.fi p. 045 126 8166

Uudet vierailut ja materiaalit: Aikatauluvastaava ja tiedottaja Mirkka Torikka mirkka@asennetta.fi p. 045 126 8158

Muut yhteystiedot: www.asennetta.fi

Päihdekasvatus on ilmaista varsinaiselle kohderyhmällemme 5.-9.-luokkalaisille. Muille kohderyhmille vierailut ja koulutukset ovat maksullisia, ja ne toteutetaan aikataulujen salliessa. Ilmaiset peruskouluvierailut ovat aina ensisijaisia.

Suositun Asennettaseinäkalenterin ennakkomyynti vuodelle 2013 on aloitettu. Varaa omasi ajoissa! Lisätietoja: info@asennetta.fi 6

• Luennot ilman bussia 800 € + alv. ja bussin kanssa 1500 € + alv. • Ammattikoulut ja muut toisen asteen oppilaitokset 800 € + alv. • Bussin ollessa päivän koululla, saman päivän iltatilaisuus kuten esim. vanhempainilta 200 € + alv.

Bussin kuulumisia

Festarifiiliksiä Asennetta-päihdekasvatusbussi oli mukana 6.7.7.2012 Lahden Mukkulan rannassa Summer Up -festivaaleilla, joka on kävijämäärältään Suomen suurin vuosittainen urbaanin musiikin festivaali. Nyt se järjestettiin jo kymmenettä kertaa. Asennetta-bussissa keskusteltiin päihteistä positiivisessa hengessä Lahden nuorisopalvelujen päihteettömällä Chill Out -alueella. Bussin luona poikkesi lähes 2000 henkeä. Kännilasien kanssa ammuttiin vesipyssyllä ja festarihengessä myös sumopainia pääsi kokeilemaan veloituksetta. Perinteisten pinssien lisäksi jaoimme omaa kesäkumiamme eli suuren suosion saavuttanutta ”Asennetta myös Loveen” -kondomia. ”Oli aivan mahtava idea Lahden nuorisopalvelulta tehdä tämä erillinen päihteetön alue festareiden oheen. Tämä mahdollisti sen, että nuoret vanhemmat lapsineen pääsivät myös turvallisesti festarimeininkiä kokemaan. Tämän Chill Out -alueen yhteistyökumppanit sitoutuivat kaikki järjestyksenvalvontaan ja huolehtimaan siitä, että päihteettömyys toteutui”, sanoo bussia festareilla luotsannut Asennetta-Kampanjan toimitusjohtaja Ewa Noth. Kiitokset kaikille yhteistyökumppaneille vielä kerran ja ensi kesänä nähdään!

Suomalaisen Työn Liitto on myöntänyt AsennettaKampanja Oy:lle Yhteiskunnallisen yrityksen merkin käyttöoikeuden. Yhteiskunnallisen yrityksen toimikunnan perustelut 30.5. kokouksessa myönnetyille Yhteiskunnallinen yritys -merkeille: Asennetta-Kampanja Oy

Yhteiskunnallisen yrityksen toimikunnan perustelu: Asennetta-Kampanja Oy tuottaa ehkäisevää päihdekasvatusta yläkouluille kiertämällä kouluilla Asennetta-bussilla. Palvelu ei maksa kouluille, toiminta rahoitetaan yrityssponsorein sekä myymällä ympäristömerkittyä Asennetta-lehteä ja Suomessa valmistettuja tukituotteita. Yritys työllistää pääkaupunkiseudulla vastuullisin toimintatavoin vuosittain noin 200 yli 16-vuotiasta nuorta tukituotteiden myynnissä. Yrityksen kaikki voitto käytetään sen toiminnan ylläpitämiseen ja kehittämiseen.

”Tämä tunnustus antoi meille lisävoimia ja uskoa siihen työhön, mitä teemme nuorisomme eteen. Ehkäisevä päihdekasvatustyö nuorten ehdoilla ei ole itsestään selvyys tämän päivän informaatiotulvassa. Keskustelua tarvitaan ja asenteiden herättelyä. Työmme jatkuu edelleen. Tämän tunnustuksen myötä ja rohkaisemina kehitämme toimintaamme yhä ja odotamme tulevia haasteita innolla.” Toimitusjohtaja Ewa Noth, Asennetta-Kampanja Oy

lyhyet

Preventiimi vei päihdealan osaajia Osloon Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön osaamiskeskus Preventiimi toteuttaa kerran vuodessa matkan lähialueyhteistyön nimissä. Tavoitteena on tutustua muiden kulttuurien näkemyksiin nuorisoalan ehkäisevästä päihdetyöstä ja siellä toteutettavista käytännöistä sekä verkostoitua alan toimijoiden kanssa. Vuoden 2012 matka toteutui ajalla 30.5-1.6 Osloon. Matkaan lähti 14 henkeä Suomesta, yhtenä allekirjoittanut, Asennetta-Kampanjan edustajana. Ohjelma oli suunniteltu tiiviiksi. Jo saapumispäivänä hotellimme kabinetissa meille piti esitelmän Norjan päihdetilanteesta National Directorate of Healthin Frøydis Enstad. Kävi ilmi, että aika samankaltaista päihdepolitiikkaa harjoitetaan Norjassa kuin Suomessakin, paitsi että Norjassa kunnilla on enemmän itsemääräämisoikeutta. Ja rahaakin Norjalla on selkeästi enemmän käytössä. Alueittain tilanne vaihteli suuresti, mutta esimerkiksi Oslon alueella oli jo vuodesta 2005 peruskoulun 5.–6.-luokkalaisten opetussuunnitelmaan lisätty ehkäisevä päihdetyö. Toisena päivänä tutustuimme muun muassa Ehkäisevän päihdetyön osaamiskeskuksen toimintaan ja saimme esitelmän Oslon huumeidenkäyttäjien ja alkoholistien palveluista. Tämän lisäksi meille avattiin jo ensimmäisenä päivänä esiteltyä teemaa, eli kouluissa tehtävää ehkäisevää päihdetyötä. Oslon seudulla toimii useita kouluttajia, jotka yhteistyössä koulujen kanssa vetävät jokaiselle 5.–6.-luokalle erikseen räätälöidyn ohjelman. Tämä osio oli tietysti hyvin mielenkiintoista itseni kannalta, koska käytännössä tämä on samaa työtä, mitä itse teen koko Suomen alueella. Resurssien erilaisuudesta kertonee se, että bussimme kiertää Suomessa noin 100 päivää vuodessa ja tavoittaa yli 10 000 nuorta. Tämä kenttätyö tehdään muutaman ahkeran muurahaisen voimin. Pelkästään Oslon alueella toimi kymmeniä kouluttajia, jotka saivat tehdä tätä samaa työtä “omien koulujensa” kanssa. Viesti siitä, että valtiolla on rahaa ja se haluaa satsata ennaltaehkäisevään työhön, tuli hyvin selväksi. Meidän pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden välillä on edelleen tietyissä asioissa suuria eroja. Suomessahan päihdetyön budjetista korjaava työ vie edelleen noin 95%.

Kolmantena päivänä vierailimme muun muassa Sogn videregående -koulussa, jossa tutustumme psykososiaalisiin asioihin erikoistuneen tiimin toimintaa sekä erityiseen ohjelmaan, joka on suunniteltu päihde- ja käyttäytymisongelmista kärsiville oppilaille. Vierailu oli hyvin mielenkiintoinen, koska vastaavaa järjestelmää ei meillä Suomessa ole. Koulu oli siis tarkoitettu lähinnä niille oppilaille, joilla ei enää ollut muita vaihtoehtoja. Keskeytysprosentti oli suuri, melkein puolet, mutta silti hyvä saavutus, koska vastaavassa tilanteessa Suomessa tippuu automaattisesti systeemin ulkopuolelle. Neljäntenä päivänä tutustuimme työelämän osaamiskeskukseen Akaniin, jonka tavoitteena on ehkäistä huumeiden ja alkoholin väärinkäyttöä oppilaitoksissa. Norjassa opiskelijakulttuuri on hyvin päihdemyönteinen ja myönteinen kehitys humalajuomisessa on kasvanut muutaman vuoden aikana. Opiskelijakulttuuria värittävät samalla tavalla kuin Suomessa opiskelijatapahtumat, joissa alkoholilla on vahva jalansija. Täällä mielenkiintoisinta oli ehkä tulevaisuuteen suunnattujen, innovatiivisten uusien projektien esittely. Saimme kuulla muun muassa Lyckkepromillesta, joka on opiskelijoiden päihdekulttuuriin vaikuttava projekti, jossa aktiivinen rooli on niin sanotuilla bloggaajilla. He kirjoittavat omakohtaisista kokemuksistaan, kun osallistuvat raittiina opiskelijaelämään. Toinen projekti keskittyi järjestelmään, joka oli luotu oppilaitostasolle kartoittamaan päihdekulttuurin tilaa sekä tuottamaan tietoa ehkäisevän päihdetyön menetelmien kehittämiseksi. Tuli olo, että Norjassa linja päihdetyössä on nuorekkaampi kuin Suomessa, jossa perinteiset ”huumeet tappavat, mutta tupakka ja alkoholi ovat ok” –ajatukset edelleen jylläävät. Norjassa todettiin suoraan, että vaikka heillä on jonkin verran kovempi huumeongelma kuin Suomessa, ei se edelleenkään ole valtiolle niin iso ongelma kuin tupakka ja alkoholi. Ja tämähän se totuus on Suomessakin. Mutta onneksi viimeisessä esitelmässä pohjoismaisessa vertailussa sentään Tanska otti kärkipaikan alkoholin kulutuksessa pois Suomelta. Muuten me taidettiin kyllä viedä potti. Teksti: Petri Tyynelä

Tutkimus linjaa tuloksellista päihdetyötä Antti Maunun kirjoittama ”Ryyppäämällä ryhmäksi? Ehkäisevän päihdetyön karttalehtiä nuorten ja nuorten aikuisten juomiskulttuureihin” –tutkimus käsittelee opiskelijaryhmien juomista ja juomiseen vaikuttavia sosiaalisia, kulttuurisia ja moraalisia tekijöitä. Tutkimuksessa linjataan tulevaisuuden ehkäisevää päihdetyötä laadukkaammaksi ja tuloksellisemmaksi. Julkaisu on tilattavissa toimituskulujen hinnalla sähköpostitse simo.miettinen@ehyt.fi

Lue juttuja arkistosta:

www. asennetta.fi

lyhyet

Miesnäkökulma ehkäisevässä lastensuojelussa hyödyntää koko perhettä Poikien kasvuun ja kehitykseen liittyvät erityispiirteet tulee ottaa huomioon hyvinvointipalveluita suunniteltaessa. Miesnäkökulman huomioiminen parantaa myös lasten ja koko perheen hyvinvointia. Suomalainen mieskuva on edelleen melko perinteinen ja maskuliinisuutta korostava. Miehiä on pidetty hyvinvointipalveluissa hankalina ja vastahakoisina asiakkaina, eikä miehiä ole juuri otettu huomioon edes isille ja pojille suunnatuissa palveluissa. Nykyiset peruspalvelut keskittyvät suurimmalta osin äiteihin ja lapsiin sekä heidän hyvinvointiinsa. Viime aikoina miesnäkökulma on kuitenkin alettu aikaisempaa paremmin ottaa huomioon myös palveluita suunniteltaessa. Miessakit ry:n kehittämispäällikkö Peter Peitsalon mukaan miehiä tarkastellaan nykyisin entistä myönteisemmässä valossa. - Kyse on aika paljon asenteista ja perinteisten ajattelutapojen laajentamisesta. Esimerkiksi neuvolatoiminnassa isien roolia pitäisi nostaa enemmän esille ja korostaa isän merkitystä lapsen ja koko perheen hyvinvoinnille. Meidän pitää pystyä miettimään, mistä isä saa tukea omalle isyydelleen, mitkä ovat miehen tukiverkot isyydessä ja vanhemmuudessa, Peitsalo painottaa. Miehiä tarvitaan mukaan myös entistä enemmän palveluiden tuottajiksi. - Kun miehet itse järjestävät palveluita, he ottavat usein miesten ajatukset, kokemukset ja tarpeet huomioon. Kyse voi olla vaikka mielekkään toiminnan järjestämisestä kotiisille puistoon tai isä-lapsi-kerhoista, Peitsalo kertoo. Vaikka miehiä tarvitaan selkeästi lisää suunnittelemaan ja toteuttamaan peruspalveluja, pelkkä sukupuoli ei kuitenkaan riitä. - Kyse ei ole pelkästään sukupuolesta vaan myös osaamisesta. Mieserityinen osaaminen on muun muassa ym-

märrystä miesten erilaisista kokemistavoista sekä keinoista, joilla miehet ratkaisevat ongelmiaan. Se tarkoittaa myös, että ymmärrämme erot tyttöjen ja poikien kasvussa ja kehityksessä ja otamme ne huomioon, Peitsalo painottaa.

Omaa toimintaa pojille Nuoret miehet jakautuvat yhä enemmän pärjääjiin ja putoajiin. Pojat ovat vaarassa jäädä tehoyhteiskunnan jalkoihin, koska he kehittyvät tyttöjä hitaammin. Pojat tarvitsevat juuri heille suunnattua toimintaa. Se huomattiin Kiuruvedellä, missä nuorisotyöntekijät perustivat neljä vuotta sitten The Äijät -ryhmän yläkoululaisille pojille. Ryhmä kokoontuu kerran viikossa tekemään poikia kiinnostavia juttuja yhdessä. - Tytöille on paljon omia ryhmiä. Huomasimme, että pojat tarvitsevat myös omansa, kertoo Kiuruveden kaupungin etsivän nuorisotyön nuorisotyöntekijä Miikka Rönkä. The Äijät -ryhmässä pojat ovat tutustuneet opiskelupaikkoihin, laittaneet ruokaa, korjailleet mopoja ja tehneet esimerkiksi retkiä. - Olemme onnistuneet saamaan pojat kiinnostumaan muustakin touhuamisesta kuin kaljoittelusta ja kylillä pyörimisestä. Me olemme äijiä äijien joukossa ja tutustuttuamme pojat avautuvat meille ja kertovat omista ongelmistaan. Voimme käydä asioita läpi, olla tukena ja auttaa heitä eteenpäin, Rönkä kertoo. Toiminta on todettu erittäin tulokselliseksi syrjäytymisen ehkäisyssä. - Me pystymme ottamaan kopin nuoresta tarpeeksi ajoissa, ennen kuin ongelmat ovat ehtineet kasvaa liian isoiksi. Lähde: Lastensuojelun Keskusliitto

Solariumin käyttö kohta K-18 Solarium aiotaan kieltää alle 18-vuotiailta Suomessa. Säteilylain muutos lähtee pian lausuntokierrokselle. Lakiluonnoksessa kielletään alle 18-vuotiaan altistaminen solariumin ultraviolettisäteilylle. - Solariumien ylläpitäjiä velvoitetaan myös opastamaan asiakkaita laitteen mahdollisimman turvallisessa käytössä sekä jakamaan tietoa solariumin UV-säteilyn vaikutuksista, kertoo lääkintöneuvos Mikko Paunio sosiaali- ja terveysministeriöstä. Solariumin itsepalvelupaikoissa tulee vastedes olla valvoja. Lain tavoitteena on estää vakavien syöpäsairauksien lisääntyminen. Pahanlaatuisimman ihosyövän eli melanooman määrät ovat lisääntyneet Suomessa. Vuonna 2020 Suomessa arvioidaan löytyvän yli 1500 uutta melanoomaa, kun toissavuonna niitä havaittiin alle tuhat. Lähde: STT

lyhyet KNT: Kolmannes 15-19 -vuotiaista kokee itsensä yksinäiseksi

Kaikki keinot käyttöön lasten alkoholinkäytön vähentämiseksi

Elokuussa julkistettavan Kansallisen nuorisotutkimuksen 2012 mukaan jopa 33.6 % lukioikäisistä suomalaisnuorista kokee itsensä yksinäiseksi. - Luku on liian korkea, mutta asiakastilastojemme pohjalta se on odotettava, toteaa HelsinkiMission Nuorten kriisityön johtaja Olavi Sydänmaanlakka. - Yksinäisyys ei teemana aina yllä otsikoissa tärkeydeltään päihde-, rikos-, kiusaamis- ja muiden nuorisotilastojen tasolle. Huolestuttavaa kuitenkin on, että tilastoitujen ongelmien takaa löytyy useimmiten juuri yksinäisyys. Oireiden sijaan pitäisi päästä puuttumaan niiden syyhyn eli yksinäisyyteen. - Parasta maamme nuorten yksinäisyyden ehkäisyä aikuisten näkökulmasta on nuoren osallistuminen yhteiseen toimintaan kotipiirissä ja naapurustossa. Oleellista on olemassa olevan yhteisöllisyyden hyödyntäminen. Vuorovaikutuksessa syntyvät myös ymmärrys sääntöihin, normeihin ja vuorovaikutustaitoihin, ohjeistaa Sydänmaanlakka. - Nuorille ohjeena on, että yksinäisyyteen ei pidä jäädä makaamaan. Yksinäisyys on vangitsevaa. Mieltään on hyvä avata joko puheella tai toiminnalla muiden kanssa. Ammattiauttajalle meneminen tai päivystävään puhelimeen soittaminen ei ole häpeällistä! Yksinäisyyteen, ahdistukseen, parisuhdeongelmiin ja muihin nuoruuden ongelmiin ammattiapua tarjoaa HelsinkiMission Nuorten Kriisipiste ja Krisjouren för unga. Maksuton ja lähetteettä palveleva ammattiapupiste toimii Helsingissä osoitteessa Albertinkatu 33. Krisjouren för ungassa alkaa syksyllä myös Vänskap-grupp muualta muuttaneille tai muuten vain seuraa kaipaaville. Nuorten Kriisipiste päivystää ti-to klo 9.00-13.00 sekä vastaanottona että puhelimitse, ja Krisjouren puhelimitse ti–to klo 11–13. Lisätietoja: www.helsinkimissio.fi

Lastensuojelun Keskusliitto on yksi järjestöistä, joilta Sosiaali- ja terveysministeriö on pyytänyt kantaa lakiesitykseen alkoholimainonnasta. Lastensuojelun Keskusliitto kannattaa lakiehdotuksessa esitettyä alkoholimainonnan ja -markkinoinnin rajoittamista, mutta toivoo siihen myös tiukennuksia. Lastensuojelun Keskusliitto haluaa kieltää alaikäiset tavoittavan alkoholimainonnan kokonaan televisiossa, radiossa, internetissä, sosiaalisessa mediassa, lehdissä sekä elokuvateattereissa. Lakiluonnoksessa esitetty televisiomainonnan aikarajoituksen myöhentäminen ei Keskusliiton mielestä ole riittävä. - Ehdotus siirtäisi mainonnan alkamaan klo 23.00. Emme usko, että kahden tunnin siirrolla on kovinkaan suurta merkitystä. Täyskielto sekä televisiossa että radiossa on parempi vaihtoehto, jolla oikeasti on vaikutusta lasten ja nuorten alkoholinkäyttöön, sanoo Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Seppo Sauro. Keskusliitto on erityisen huolestunut nuorten alkoholinkäytön lisääntymisestä. Raittiiden nuorten osuus on viime aikoina pienentynyt, ja erityisesti nuorten tyttöjen alkoholinkäyttö on lisääntynyt. Myös naisten käyttämän alkoholin määrä on kuusinkertaistunut vuosien 19682008 aikana, ja Suomessa syntyy vuosittain noin 600 lasta, joilla on alkoholinkäytöstä johtuvia vakavia vaurioita. - Kaikki lapset ja lapsiperheet hyötyvät välittömästi kaikista toimenpiteistä, joilla voidaan vähentää alkoholinkäytön myönteisiä mielikuvia ja sitä kautta vähentää kokonaiskulutusta. Keskusliitto esittää myös, että alkoholimainonta kielletään kokonaan lasten ja nuorten arkielämän ympäristöissä, ulkomainoksissa, mainosvälineissä sekä tapahtumissa, mitkä tavoittavat suuren määrän lapsia ja nuoria. - Pelkkä esitetty rajoittaminen ei riitä. Lasten ja nuorten elinympäristöjä ei voida mitenkään erottaa aikuisten elinympäristöistä. Nuoret viettävät vapaa-aikaansa usein kauppakeskuksissa ja huoltoasemilla, missä mainonta on yleistä. Lastensuojelijan näkökulmasta meillä ei ole kuin yksi vaihtoehto. Kaikki toimenpiteet, joilla voidaan vaikuttaa alkoholinkäytön vähenemiseen, tulee ottaa käyttöön, Sauro jatkaa. Lähde: Lastensuojelun Keskusliitto Osallistu keskusteluun facebookissa! facebook.com/minajoisinvahemman Adressin lasten suojelemiseksi alkoholimainonnalta: adressit.com/allekirjoitukset/adressi_lasten_suojelemiseksi_alkoholimainonnalta/

Chocolate Hills

Filippiinien tuhansista eri saarista on varaa valita. Visayassaariryhmän sydämessä oleva Bohol on yksi koko maan suosituimmista kohteista. Se on kuuluisa maalauksellisista maisemistaan, täydellisistä rannoistaan ja loistavista sukellusvesistään. Siinä missä alueen muut saaret ovat säilyneet verrattain koskemattomina, Bohol on jo valjastettu vahvasti turismille. Aktiiviselle lomailijalle saari on täysosuma, sillä tekemistä riittää viikon jokaiselle päivälle. Teksti ja kuvat: Matias A. Martin

Simply butterflies

Tarsier

Kalastaja, Virgin

Island

Danao Adventure Park

Sielunmessu pelolle, Plunge

len saapunut Tagbilaranin satamaan, Boholin saarelle. Laivamatka Cebusta on kestänyt vajaat kaksi tuntia ja kustantanut 10 euroa. Ensivaikutelma kaupungista on kaikkea muuta kuin houkutteleva. Lähes sadantuhannen asukkaan Tagbilaran on meluisa ja mitäänsanomaton, jonka sokkeloiset ja ahtaat kadut ovat puuroutuneet pahasti liikenteestä. Mitä nopeammin kaupungin pölyt saa karistettua pois jaloistaan, sitä parempi. Boholin kyljessä on pieni Panglaon saari, joka toimii turistien majapaikkana. Saari on sementoitu kiinni Boholiin kahdella sillalla. Matkaan paikallisen ystäväni kanssa kohti Alona Beachiä, jonne on 30 kilometrin matka Tagbilaranista. Alue on kuuluisa upeista rannoistaan ja sukellusvesistään. Siellä on toinen toistaan upeampaa hotellikokonaisuutta, jolla jokaisella on myös oma sukellusliikkeensä. Loman aikana voi siten suorittaa kätevästi sukellustutkinnon tai sukellella muuten vain. Rantakaistale on ihanteellinen myös auringonpalvonnalle, siitä pitävät huolen kauniisti kaartuvat palmut, pehmeä hiekka ja matala rantavesi. Nälän yllättäessä ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, sillä rantaravintoloissa saa herkutella taatusti tuoreilla meren antimilla, huokeaan hintaan. Niin taivaallista kuin rantaelämä Alonassa onkin, pitää lomalla tehdä muutakin. Jottemme jumittuisi tuohon auvoiseen olotilaan, päätämme kier-

Loboc-jokiristeily

tää kaikki Boholin nähtävyydet ensin ja vasta sitten olisi laiskottelun vuoro. Kohteita nimittäin riittää yllin kyllin.

Vuokra-autolla kohti seikkailuja Boholin saari on verrattain suuri (1,23 milj. asukasta/ 4117 km2). Auton vuokraaminen onkin ylivoimaisesti kätevin ja edullisin tapa kokea saaren nähtävyydet. Omatoimisesti hinnat puolittuvat, takseilla kun on kiinteät hinnat jokaiseen kohteeseen erikseen. Auton vuorokausimaksu on noin 40 euroa, jonka päälle tulevat vielä bensakulut. Mopojakin on vuokrattavissa, mutta ilmastoitu auto voittaa sen. Ensimmäinen matkapäivä suuntautuu kohti Danaon elämyspuistoa (Danao Adventure Park). Matkan varrelle osuu vesiputous nimeltä Kawasan Falls. Käännymme päätieltä päällystämättömälle sivutielle, joka mutkittelee syvälle viidakkoon. Viidakossa on kuumaa ja kosteaa, mutta vesiputouksen äärelle saavuttaessa on jo ihanan vilvoittavaa. Paikalla ei ole yhtään turistia, saati paikallista. Nautinnollisen tauon jälkeen jatkamme matkaa silmiä hivelevien maisemien läpi. Boholin vehreys on jotain käsittämätöntä, riisiterasseja ja palmuja on silmänkantamattomiin. Näkemäänsä kauneutta on vaikea uskoa todeksi .

Danao, sielunmessu pelolle Danao Adventure Park on lajinsa aatelia. Siellä voi tehdä muun muassa maailman korkeimman kanjonisyöksyn 200 metrin

Virgin Island

Kawasan Falls

korkeudesta (Plunge, 14 euroa), ja Aasian pisimmän liu´un kanjonin ylitse, valjaisiin kiinnitettynä (Zipline, 7 euroa). Jälkimmäisessä kanjonin yli on vedetty vaijerit, ja niitä pitkin valjaisiin puetut sekoboltsit sitten liukuvat puolelta toiselle. Rotkon ylityksen saa siis kokea kahdesti, pituutta suoritukselle tulee 1,5 kilometriä. Vatsanpohjassa ottaa ja lujasti, kun katsoo maisemaa kanjonin pohjalla. Tässähän lentää kuin Teräsmies. Päivän kliimaksina on sitten tuo Plunge. Se on mielipuolisinta, mitä ihminen voi keksiä päänsä, tai alushousujensa menoksi. Se on kuin jättiläisen keinu. Tässäkin suorituksessa hyppääjän päälle puetaan ensin valjaat. Vaijereita on kaksi: yksi menee kanjonin yli, toinen on kiinni valjaissa. Sitten hyppääjä istuu hyppylavalle, jota samanaikaisesti lasketaan hiljalleen pois hänen jalkojensa alta. Loppujen lopuksi hyppääjä roikkuu täysin oman vaijerinsa varassa, alapuolella 200 metrin pudotus. Viimeistään tässä kohtaa aistit huutavat hoosiannaa itse kullakin. Edessäni on harmaata kallionseinää, alhaalla rotkon pohjalla viidakon puut ja pieni joki. Muutama sekunti odotusta ja kauhu tiivistyy. Sitten vaijeri vapautetaan koukustaan ja putoan hirmuisella nopeudella rotkon pohjalle. Sen jälkeen liike jatkuu heilurinomaisesti eteenpäin. Ensimmäinen heilahdus on kaikkein pelottavin, loppu on pelkkää fiilistelyä ja euforiaa. Mikä tunne! Keho vapisee kuin horkassa ja olo on aivan mielipuolisen hyvä. Valikoimassa on kyllä vielä paljon muutakin, kuten kiipeilyä, patikointia, koskenlaskua ja niin edelleen. Puistossa

vierähtää helposti koko päivä ja se on jopa suotavaa. Ajamme auringon laskiessa takaisin Alonaan. Ensimmäisen matkapäivän saldo: 11 tuntia, 200 kilometriä ja kasa unohtumattomia hetkiä.

Maalauksellisia maisemia Chocolate Hills (Suklaakukkulat) ovat Boholin kruununjalokiviä ja samalla yksi Filippiinien kuuluisimmista nähtävyyksistä. Näitä muodoiltaan lähes identtisiä kukkuloita on saarella 1268 kappaletta, korkeudet vaihtelevat 40-120 metrin väliltä. Kuivan kauden aikana (joulu-toukokuu) kukkuloiden väri on sävyltään ruskea, josta nimi juontaa juurensa. Miljoonia vuosia sitten tämä alue oli korallista merenpohjaa. Maan nousu ja eroosio ovat muovanneet nyt nähtävillä olevan maiseman, joka on vähintäänkin häkellyttävä. Kukkulat levittäytyvät 360 astetta. Näköalatasanteelta avautuvaa virheetöntä maisemaa voisi ihailla loputtomiin, niin poikkeuksellinen se on. Se ei ole kuitenkaan enää mikään salaisuus, vaan paikasta tietävät muutkin. Turisteja on läjäpäin ja heitä tulee lisää ehtymättömänä virtana, niin paikallisia filipinoja kuin ulkomaalaisiakin. Miellyttävänä yksityiskohtana kerrottakoon, että sisäänpääsymaksuksi riittää yksi vaivainen euro! Halvan hinnan ymmärtää paikallisten osalta, mutta turisteja silmälläpitäen tässä olisi niin sanottu ”marjapaikka”, jossa heidät voisi lypsää lähes hengiltä. On poikkeuksellista, että jotain näin kaunista saa katsoa (lähes) 15

ilmaiseksi. Melkoinen kädenojennus ja lahja heiltä, jotka ovat vastuussa maan turismista. Alueella on myös ravintola sekä lukuisia kioskeja, joissa on myytävänä kaikenlaisia matkamuistoja.

Kummituseläin Tarsier Filippiinien kuuluisin kotoperäinen eläin on Tarsier, kummituseläin. Se on maailman pienin kädellinen eläin (pituudeltaan 12-15 cm, painoltaan 113-142 grammaa). Kokoonsa suhteutettuna sillä on aivan valtavat silmät, 150 kertaa ihmisen silmiä suuremmat. Tarsier on uhanalainen laji, ja sitä esiintyy vain muutamilla Filippiinien saarilla (Samar, Leyte ja Mindanao). Kummituseläinten lukumäärä lasketaan vain tuhansissa, lajeja on kymmenkunta. Boholin saaressa on muutamia hoitokeskuksia, joissa voi tutustua tähän eriskummalliseen eläimeen. Kyseisissä hoitoloissa tehdään arvokasta työtä, jotta tämä laji saadaan pelastetuksi sukupuuton partaalta. Opastetut kierrokset mutkittelevat eri Tarsier-pisteiden läpi. Ensiarvoisen tärkeää on olla hiljaa, sillä Tarsier on yöeläin, joka nukkuu päivisin. Myös salaman käyttö on kielletty. Tosin osaa nämä ohjeistukset eivät näytä kiinnostavan lainkaan. Eläimen paikantaminen on välillä vaikeaa, niin pieni ja huomaamaton se on viidakon kasvillisuuden keskellä. Pieni karvapallo on söpö ja lutuinen kaukaa katsottuna, mutta vahvan kameralinssin läpi kaikkea muuta. Otus on kuin suoraan ulkoavaruudesta, valtavine silmineen ja korvineen. Yöaikaan se on äärimmäisen vilkas, mutta päivisin kaveri on aivan totaalisen jäässä. Tarsierin ruokavalioon kuuluvat hyönteiset, kuten torakat ja heinäsirkat, toisinaan myös liskot, linnut ja lepakot. Kummituseläimellä on vielä kaksi merkillisyyttä: sen pää kääntyy lähes 360 astetta ja sillä on kaksi kertaa omaa ruumistaan pidempi karvaton häntä. Kummallisin eläin minkä olen koskaan nähnyt! Lähettyvillä Bilarissa on myös vastaava hoitola perhosille, nimeltään Simply Butterflies. Perhoset ovat täysin kesyjä ja pelottomia. Hoitajat ottavat niitä kiinni ympäri puutarhaa, kertovat niistä yksityiskohtaisia tarinoita, ja päästävät perhoset taas matkoihinsa. Lasivitriineissä on esillä myös lukuisia eri perhoslajeja, joiden siivet eivät enää värise. Paikka on ehdottomasti pysähdyksen arvoinen.

Jokiristeily kruunaa päivän Lobocin kylä on tullut tunnetuksi jokiristeilystään. Joentörmältä lähtee lukuisia laivoja pitkin päivää. Hinta ei todellakaan

päätä huimaa: kahdeksan euroa kattaa niin risteilyn kuin buffet-lounaankin. Taustalla soivat 80-luvun imelimmät megahitit, laivan oman trubaduurin tulkitsemina. Laiva matkaa verkalleen Loboc-joen yläjuoksua päin. Joki on kapea ja sen molemmin puolin on vain viidakon vehreyttä. Risteilyn ehdoton huippu tulee täytenä yllätyksenä. Pysähdymme pienen kylän laiturille, jossa meitä odottaa musiikki-esitys. Tanssijoita ja soittajia on puolensataa, ja heillä kaikilla on kauniit vaaleanpunaiset vaatteet. Tanssi- ja lauluesitykset ovat aivan käsittämättömän liikuttavia, ja ihan kirjaimellisesti. Halutessaan turistit saavat ottaa osaa tansseihin ja laitella jalalla koreasti. Kaunein kaikista on pieni tanssijatyttö, jonka eläytyminen lauluihin on riipaisevaa. Risteily on verraten lyhyt, se kestää vain tunnin verran. Se on ollut kuitenkin täydellinen päätös tälle upealle seikkailulle. Kaksi matkapäivää numeroina: 350 kilometriä ajoa, 22 tuntia matkantekoa, 80 euroa autosta ja 60 euroa bensaan.

Huoletonta lomanviettoa Alonan rannoilla Kun kaikki Boholin nähtävyydet on nähty ja koettu, voi aikaa viettää hyvillä mielin Alonan rannoilla. Pilvettömän taivaan alla kelpaa kyllä loikoilla kun lämpötila on tasaisesti 30 asteen paikkeilla. Loppuloman aikana kannattaa vielä vuokrata päiväksi vene ja siihen kuski. Alonassa se käy helposti, sillä paikallisia kalastajia on päivystämässä rannalla aina. Varaamme viimeiselle aamulle retken, joka alkaa aikaisin aamulla klo 6. Rannan herääminen on kaunista katseltavaa. Ravintoloiden tuikkukynttilät luovat tunnelmaa, tummansinisen taivaan haalistuessa sävy sävyltä. Aamun sarastus tuo mukanaan valon ja ihmisten äänet. Lähdemme matkaan ja ensimmäisenä on vuorossa delfiinien bongausta. Toistakymmentä venettä parveilee alueella, jossa niiden tiedetään viihtyvän. Pieni lauma delfiineitä käy pinnalla vain muutaman kerran ja nekin hätäisesti. Yrityksistä huolimatta onnistun saamaan vain yhden kuvan näistä kaunokaisista, mutta se on onneksi sitäkin parempi. Jatkamme lähettyvillä olevaan Balicasag-saarelle. Saaren ympärille on kertynyt niin suuri joukko snorklaajia, että päätämme jatkaa matkaa pikaisen aamupalan jälkeen. Viikko Boholissa päättyy kauneimpaan näkyyn mitä kuvitella saattaa: edessä siintää Virgin Island. Näky on juuri niin neitseellinen kuin nimi antaa ymmärtää. Tämän pienen ja asumattoman saaren erikoisuus on sen pitkä, vaalea hiekkasärkkä. On lähestulkoon laitonta, että maailmassa voi olla jotain näin kaunista.

Aamu sarastaa Alonan rannalla, Panglao

Church of San Pedro, Loboc v.1638

Alona Tropical Hotel, Panglao

Filippiinit, PH • Valtiomuoto: Tasavalta • Pääkaupunki: Manila (11 miljoonaa asukasta) • Pinta-ala: 300 000 km² • Väkiluku: 90 miljoonaa • Saaria: 7107, (jaetaan kolmeen eri ryhmään, • Luzon, Visayas ja Mindanao) Bohol • Pääkaupunki: Tagbilaran (90 000 asukasta) • Pinta-ala: 4117 km² (kymmeneksi suurin saari koko maassa) • Väkiluku: 1,2 miljoonaa • Lennot: Päivittäisiä lentoja Manilasta, alkaen 20 euroa/suunta • Laivat: Lukuisia eri laivayhtiöitä alueen lähisaarilta, alkaen 10 euroa/suunta

• Hyvä tietää: Espanjalainen merikapteeni Miguel Lopez de Legazpi ja heimopäällikkö Datu Sikatuna solmivat rauhansopimuksen (Blood compact) Boholin saarella 16.3.1565. Se oli espanjalaisten ja filippiiniläisten ensimmäinen keskinäinen sopimus ystävyydestä ja kaupankäynnistä. Vala sinetöitiin molempien verellä. Osapuolet pistivät tikarillaan haavan käteensä ja vuodattivat kolme pisaraa verta viinin sekaan (Sandugo). Tämän jälkeen Legazpi ja Sikatuna jakoivat viinin tasan ja joivat mukinsa tyhjäksi. Sandugo tarkoittaa Visayanin murteella ”samaa verta”. Tuota historiallista tapahtumaa juhlistetaan Boholissa joka vuosi heinäkuussa ja juhlat kestävät kokonaisen kuukauden (Sandugo festival). Saaren historia on läsnä kaikkialla kirkkojen muodossa ja monet niistä ovatkin koko maan vanhimpia.

Harva Hornettien viestijärjestelmiä suunnitellut tietoliikenneinsinööri jättää hyväpalkkaista työtään ja lähtee kiertämään katuja ja kouluja kohdatakseen nuoria. Näin kuitenkin teki nykyisen Patmos-lähetyssäätiön kouluja nuorisotyönjohtaja Riku Rinne. Hän nauttii työstään vielä tänä päivänä 30 vuoden jälkeen, vaikka kärsiikin yhä leimasta, jonka hurjimmat teot saatananpalvontaan 90-luvulla vihkiytyneiden auttamiseksi ja suorat puheet pimeästä puolesta toivat. Mirkka Torikka / Kuvat Samuel Taipale / Kuvitus Hanna Välitalo

uonna 1986 silloin Helsingissä asunut insinööriopiskelija Riku Rinne katseli kerrostalon ikkunasta kadulle miettien, mitä kaikkea siellä yöllä tapahtui. Hän oli jo silloin huolissaan nuorista ja heidän hädästään. Parin vuoden päästä Rinne aloitti työt kiehtovassa Hornet-hävittäjien maailmassa. Hän on kuvannut tuota aikaa kuin Mission Impossible-elokuvaksi. Tämän elämänvaiheen ei ollut kuitenkaan tarkoitus jatkua kovin pitkään. Eräänä iltana, muutettuaan Nokialle, hän ei voinut enää vastustaa, vaan hän veti nahkatakin niskaan ja lähti yöhön, kutsumuksensa pakottamana kitaran kanssa kaduille kulkemaan. ”Kulkiessani parkkipaikalle katselin kerrostalomme ikkunoita, joiden takana vietettiin mukavia perheiltoja. Katseeni osui kolmannen kerroksen ikkunaan, josta rakas hahmo katsoi perääni. Silloin en tiennyt, että tämä tilanne tulisi toistumaan tuhansia kertoja. En tiennyt sitäkään, että kipu tulee kasvamaan vuosi vuodelta, ja että kotoa lähteminen tulee aina vain vaikeammaksi. Enkä sitä, että muutamien vuosien kuluttua ikkunasta näkyisi kolme lasten silmäparia lisää”, muistelee Rinne kutsumuksensa alkuaikoja kirjassaan Evankelistan testamentti. Havaittuaan humalaisen nuorisoporukan hän kaivoi kitaransa esiin ja kysyi saako liittyä seuraan. Kohta nuoret lauloivat

riparilauluja kännissä ja nuotin vierestä positiivisesta vastaanotosta äimistyneen Rinteen johdolla. Myös paikallinen poliisi taisi äimistyä, sillä tämä katsoi varmemmaksi pysähtyä tarkistamaan tilanteen. Rinne sai kuitenkin myös poliisin siunauksen: ”Pidä vaan nuoret täällä, niin eivät ehdi tekemään pahojaan.” Ja niin laulu jatkui. ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon…” Muutama vuosi myöhemmin Rinne löysi itsensä jo kouluista puhumasta intohimoisesti hyvien valintojen puolesta. Aluksi hän kiersi kouluilla insinöörityön ohessa ja otti palkattomia vapaita sitä varten. Pyynnöt kuitenkin lisääntyvät niin paljon, että hänen täytyi päättää, mihin keskittyy elämässään. Silloin tarjoutui mahdollisuus perustaa vapaaehtoisten rahoittama tukirengas, joka toimisi Patmos -lähetyssäätiön kautta. Kutsumustyö mielletään yleisesti työksi, josta nautitaan ja joka tuottaa tekijälleen tyydytystä. Aina ei kuitenkaan ole niin. Rinne on sanonut välillä kadottaneensa oman elämänsä ja kyseenalaistanut monesti valintansa. Hän kuitenkin kokee, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Käsky lähteä tälle tielle tuli jostakin ylempää ja niin Rinne sanoutui lopullisesti irti insinöörityöstään 1994. Hän oli 30-vuotias kun astui perheensä kanssa tyhjän päälle vapaaehtoisen tuen varaan.

Pimeät vuodet Saatananpalvonta nousi Suomessa otsikoihin 1990-luvulla. Herätyskristilliset piirit viestittivät lopun aikojen olevan lähellä ja nuorten maailmassa oli paljon kiinnostusta okkultistisia asioita kohtaan. Kirkon työntekijät, nuorisotyöntekijät ja vanhemmat olivat huolestuneita saatananpalvonnan leviämisestä ja sen vaikutuksista nuorisoon. Etsittiin erilaisia selityksiä ja syitä. Yksi niistä oli nuorisokulttuuri, johon liittyi yhteiskuntarakenteiden kritisointi. Saatananpalvoja oli tietynlainen aktivisti, jolle hautakivien kaatelu ja ilkivalta oli väylä ilmaista mielipiteitään. Saatananpalvonta oli kristinuskon vastakulttuuria, jossa nuorisokulttuuri otti etäisyyttä aikuisten arvomaailmaan. Taustalla ajateltiin olevan myös sosiaalisia tekijöitä. Esimerkiksi voima20

kas hylätyksi tulemisen tunne saattoi viedä nuoren saatananpalvojien pariin. Kyse oli myös rikollisuudesta; huumeista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Saatananpalvonnalla on vain vähän, jos ollenkaan, todellisia uskonnon piirteitä. Se ei edusta epäkristillistä tai vastakristillistä pakanuutta, vaan yksinkertaisesti käänteiskristillisyyttä. Käänteiskristillisyys on sananmukaisesti käänteistä kristinuskoa, eli kristinuskon arvot ja valta-asemat on käännetty päälaelleen. Saatananpalvoja uskoo kyllä kristinopin Jumalaan, mutta hän on nostanut tuon Jumalan vastavoiman, Saatanan, korkeimmalle sijalle. Näinä vuosina Rinteelle avautui synkkä maailma spiritismin ja noituuden alueelta, jonka jälkeen saatananpalvonta näytti karut kasvonsa.

Näinä vuosina Rinteelle avautui synkkä maailma spiritismin ja noituuden alueelta, jonka jälkeen saatananpalvonta näytti karut kasvonsa.

”Saatananpalvonta oli tuolloin tarjolla oleva keino nuorten pahanolon käsittelyyn. Nuoriskokulttuurisena kapinana tehtiin hölmöjä kevyellä filosofialla. Oli kuitenkin niitä, jotka yrittivät vihkiytyä ja todella saada voimaa saatanalta”, Rinne tietää. Kirkon av-keskus julkaisi vuonna 1994 nuorille suunnatun dokumentin Saatana kutsuu minua. Kauhuelokuvista tutun Carmina Buranan pahaenteisten sävelten myötä koululaisille kerrottiin vaarasta, joka saatananpalvontaan kätkeytyi. Samana vuonna Rinteen rohkea saatananpalvonnasta kertova kirja Syvyyden kuilusta ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt teos Pimeys väistyy iskivät alueelle, jolle yksikään kristillinen kirjailija ei ollut tohtinut astua. Rinne myöntää nyt, että puhui tuolloin asioista liikaa ja liian suoraan.

Ikuinen leima Rikosraportti ja legendaarinen Hyvät, Pahat ja Rumat -ohjelma vuonna 1994 räjäytti lopulta koko pommin. Vierailtuaan ohjelmissa saatananpalvonnan asiantuntijana Rinne ei enää koskaan olisi tavallinen nuorisotyöntekijä. Posti toi hänelle verellä kirjoitettuja tappouhkauksia, jotka ovat nyt edessämme pöydällä haastattelua tehdessä. Ne saavat miettimään, että kaverilla täytyy olla melkoinen kutsumus. Kirjeitä on tarpeetonta skannata tätä juttua kuvittamaan. Provosointi olisi liian helppoa. Media tarttui innokkaasti muun muassa Hyvinkäällä tapahtuneeseen raakaan rituaalimurhaan, joka hätkähdytti Suomea vuonna 1998. Nuoret surmasivat kaverinsa julmalla tavalla. Hyvinkään teot eivät yllättäneet Rinnettä. Hän oli jo kauan kuullut nuorten puhuvan ihmisuhreista. Hän tiesi taustat, syyt ja seuraukset. Poliisi päätyikin käyttämään Rinnettä surman tutkinnassa apuna asiantuntijana. Joutuessaan mukaan kyseisen paloittelusurman vaiheisiin, Rinne tutustui hirmuteon toiseen tekijään, joka päätyi jopa kiertämään Rinteen kanssa kouluilla muutaman kerran. ”Olin ajattelematon 90-luvulla, koska buumi oli silloin niin vahva. Media tarttui kaikkeen aiheeseen liittyvään paisutellen sitä entisestään. Sitten törmäsin niihin ihmisiin, jotka olivat oikeasti olleet syvällä. Kirjoitin heidän elämästään kirjoja. Puhuin liikaa liian kovia asioita.” ”Sen olisi toki voinut vetää paperinukkemeiningillä, mutta silloin ei myöskään olisi saanut mitään hyvää aikaan. Oli pakko auttaa niitä, joilla oikeasti oli ongelma ja varjella samalla viattomia. Ja sitten kun tapahtumista kuitenkin kirjoiteltiin ja ne asiat olivat tiedossa, siinä hetkessä ei osannut tehdä muuta ratkaisua.” Koko 1990-luku oli nuorten maailmassa aikaa, jonne Rinne ei kaipaa takaisin. ”Minut on helppo leimata hulluksi. Ja niin paljon tehtiinkin. Menneisyys kahlitsee minua ja kärsin siitä yhä”, hän myöntää. Rinne on joutunut hurjan arvostelun kohteeksi. Häntä on sanottu muun muassa huomionhakuiseksi fanaatikoksi ja hän on joutunut kysymään itseltään monesti: ”Miksi juuri minä? Miksi uhrata niin paljon?” Kaikesta huolimatta hän on kuitenkin jatkanut valitsemallaan tiellä kohta 30 vuotta. ”Pettymyksistä huolimatta koen tekeväni jotakin niin tärkeää, että sitä on vain tehtävä. Vaikka välillä pelottaakin, kun

teen töitä myös rikollisten kanssa, mutta… jonkunhan se on tehtävä.”

Provosoinnista matalaan profiiliin 2000-luvulle tultaessa saatananpalvonta olikin jo kadonnut otsikoista, eikä edes poltettu Porvoon tuomiokirkko nostattanut pelkoja mistään yhtä humalaista häirikköä laajemmasta ongelmasta. Katosiko ilmiö sitten muualtakin kuin otsikoista? ”Ei välttämättä ole kovin trendikästä leimautua saatananpalvojaksi. Silloin, kuten nytkin, jos olet todellinen saatananpalvoja, ei sulla ole minkäänlaista halua hankkia julkisuutta itsellesi. Se on sulle silloin musta pyhä asia. Jos omaksut itsellesi sen ajatusmaailman, niin sä et tarvii ketään.” Kun Anneli Auerin jutun tutkinnan yhteydessä epäilykset saatananpalvonnasta nousivat esiin, Rinteen puhelin soi taas. Hän ei kuitenkaan halunnut lähteä julkisesti kommentoimaan asiaa medialle. Ja aihe unohtuikin aika nopeasti. ”Mutta mitä sekin jo sai aikaan? Kuinka moni nuori lähti sen jälkeen googlettamaan saatananpalvontaa? Aika on muuttunut. Nyt pitää todella miettiä, mitä meidän tekomme saavat aikaan, kun kaikki tieto on tyrkyllä internetissä. Kaikki voi tänä päivänä johtaa kaikkeen. Nuoret elävät nettimaailmassa, josta on liian helppoa löytää huonoja välineitä pahanolon käsittelyyn.” Pitäisikö ilmiötä kuitenkin yhä yrittää ymmärtää, etenkin nuorisotyön kentillä, vaikkei se trendikästä enää olekaan? ”Sitä yritettiin ymmärtää ja mitä tapahtui? Saatananpalvonnasta tuli median avulla teini-ikäisten keino käsitellä omaa pahaa oloa. Kun se jokin ahdistusta aiheuttava paha juttu ei väisty nuoren elämästä, niin siitä pahasta olosta voidaan lähteä tekemään elämän puuttuva tarkoitus”, pohtii Rinne motiiveja valita pimeä puoli. Nykyään täytyy miettiä tarkkaan miten mitäkin aihetta lähtee käsittelemään. Tänä päivänä ei myöskään enää taida voida rukoilla kielillä koululuokassa? ”Juu ei, ei ole voinut vuosikausiin”, naurahtaa Rinne haikeasti. ”Nykyään haetaan ärsykkeitä kaikesta, ja etenkin tuntemattomammat asiat saavat helposti ihmiset varpailleen ja reagoimaan vahvasti". On jotenkin ironista, että nykyään esimerkiksi uskonnosta puhutaan hyvin varovasti, mutta esimerkiksi seksuaalisuudestaan voisi kailottaa vaikka megafoniin kenenkään sitä sen enempää kummeksumatta. “Tilanne on tosiaan ennemminkin se, että sinulla voi kyllä olla pornolehti pöydällä, mutta Raamattua ei”, kärjistää Rinne. Nykypäivänä taannoisen saatananpalvonta-ilmiön tilalle on tullut Rinteen mukaan nimenomaan pornoteollisuus monissa valitettavan helposti saatavissa muodoissaan. ”Kyllä minua huolestuttaa porno ja siihen liittyvät ilmiöt. Nuorten valistuksen ja asioihin yllyttämisen rajat ovat hämärtyneet. Seksuaalisuus tuntuu olevan aikuisillakin sekaisin, niin miten nuoret sitten voivat kasvaa terveelle pohjalle oman seksuaalisuutensa kanssa.” Pornon lisäksi Rinne on järkyttynyt myös avoimen seksuaalisuuden lievemmistä ilmiöistä. Hän on pöyristynyt esimer21

Rinteen Facebook-sivulla eräs tyttö kiittää Rikua siitä, että tämä oli sanonut tytölle, että hän on tärkeä. Riku sanoi näin erikseen luokan jokaiselle oppilaalle.

”En halua käsitellä näitä asioita ongelmakeskeisesti, vaan antaa lapsille unelmia ja vahvistaa hyviä valintoja. Jos ihminen menettää haaveet ja unelmat, niin se on väärien valintojen ensikutsu.” kiksi siitä, että kouluihin on ehdotettu oppilaille näytettäviksi yhdyntää kuvaavia opetusvideoita. ”Emmehän me ajattele yhtään?”, kuiskaa Rinne. ”Tämähän olisi oppilaiden kiihottamista. Miksi haluaisimme virittää heidät näin seksuaalisesti ja jakaa sitten vielä kondomeja perään?” Rinne ei halua lähteä moralisoimaan vaan kertoo kouluissa asioista oppilaiden omien oivallusten ja unelmien kautta. ”Kysyin kerran, kuinka monta seksikumppania oppilaat haluaisivat ennen sitä oikeaa. Yksi poika viittasi ja vastasi, että 17 olisi hyvä. Kun sitten kysyin, että no montako kumppania hän haluaisi, että tällä oikealla kahdeksannellatoista olisi sitten ollut? Poika vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen, että nolla. Eipä siihen tarvinnut paljon lisätä.” ”En halua käsitellä näitä asioita ongelmakeskeisesti, vaan antaa lapsille unelmia ja vahvistaa hyviä valintoja. Jos ihminen menettää haaveet ja unelmat, niin se on väärien valintojen ensikutsu.”

Pahan monet keinot Rinne kertoo, että tänä keväänä pitkästä aikaa häntä on pyydetty muutaman kerran koulun uskontotunnille kertomaan spiritismistä. ”En ole millään tavalla henkivaltakeskeinen. Tällaiset eivät ole minun päivittäisiä puheitani, mutta menin kun pyydettiin”, Rinne sanoo. Ja nyt pyydetään kertomaan taas. Pitääkö olla huolissaan, jos nuori haluaa raottaa ovea tulevaisuuteen tai saada yhteyksiä menneeseen yliluonnollisten asioiden kautta? ”Jos uskotaan, että persoonallinen paha on olemassa, niin tulee miettiä, miten hän haluaa meihin olla yhteydessä? Raamatun mukaan, langennut enkelimaailma, riivaajat, ovat olemassa ja ne ovat kuolemattomia. Raamatullinen selitys niille asioille menee, että ennustajien tiedot tulevat hengiltä. Jos henki on seurannut isoisämme elämää hänen eläessään, niin tämä henki kertoo niitä asioita ennustajan kautta, ei suinkaan isoisä itse. Näin välittyy virheellinen kyky ennustajan taidoista olla yhteydessä kuolleisiin läheisiin. Jos uskoo, että hyvä ja paha ovat olemassa, on aina olemassa vaara, että se on se paha, joka ennustajan kautta alkaa puhua”, Rinne selventää. ”Pahan tarkoitus, kuten usko sen selittää, on vaikuttaa ihmisiin saaden heidät tekemään vääriä valintoja. Kuten jo paratiisissa, kun Saatana houkutteli haukkaamaan omenasta. Jos uskotaan, että riivaajavoimia on olemassa ja jos ihminen avaa riittävästi portteja, niin paha ottaa asuinpaikan ihmisen sisällä.” ”Jos ollaan yhteydessä henkiin, niin siinä on aina riskinsä, kuten missä tahansa yliluonnollisessa asiassa. Nuorelle voi jäädä päälle vastauksen hakeminen jostakin epäterveestä lähteestä. Esimerkiksi ennustaja voi sanoa varmana asioita lasten määristä tai tulevasta ammatista. Jos ihminen ei tee niitä päätöksiä itse, vaan alkaa elää elämäänsä ennustuksen mukaan, niin siinä voi olla vuosien väärät valinnat edessä.” Enteileekö kasvava spiritismikiinnostus mahdollisesti uutta okkultismi-buumia? 24

”Yhdistävä tekijä molemmille murroskausille on taloudellinen lama, joka tosiaan oli silloin 90-luvulla ja on myös nyt. Tällainen ahdistuksen aika ruokkii pahan olon ilmiöitä.” Mitä tänä päivänä sitten voi esimerkiksi opettaja, nuorisotyöntekijä tai vanhempi tehdä, jos nuori rehentelee yliluonnollisilla kokemuksillaan? Tulisiko sellaiseen aina puuttua? ”Kyllä siihen aina pitää puuttua, koska nettimaailmassa näihin asioihin pääsee hyvin syvälle hyvin helposti.” ”Kun nuori sitten lähtee puhumaan näitä juttuja, kertoo esimerkiksi pelailevansa spiritismiä, niin kyse ei ole ensisijaisesti siitä, ovatko ne jutut todellisia vai ei, eli onko jotain oikeasti tapahtunut. Yleensä todellinen ongelma on ihan jokin muu siellä taustalla. Ei siis ole sen kummallisempaa kuin tämä sama klassinen juttu, että nuorta tulee kuunnella”, Rinne kiteyttää. ”Jo se on iso juttu, että nuoren kiinnostus yliluonnolliseen on tiedossa. Se, että nuori tietää aikuisen tietävän, voi auttaa ja toimia hillikkeenä. Vaikka emme aina voi tietää, mitä lapsemme missäkin tekevät, he muistavat kyllä, mitä mieltä vanhemmat mistäkin asiasta on. Se saattaa vaikuttaa valintoihin.”

Pienten hetkien puolesta Rinteestä monet asiat Suomessa ’piipittävät punaisella’. ”Lasten ajatusmaailman ja moraalin tuhoaminen alkaa, ennen kuin vanhemmat sitä edes huomaavat. Se suojamuuri, jonka pitäisi antaa varjelus ja turva, on monesta kohtaa murtunut ja vihollisella on esteetön pääsy suoraan lastemme ajatusmaailmaan, useimmiten täysin vanhempien tietämättä”, kirjoittaa Rinne Ettemme menettäisi yhtäkään -kirjassaan. ”Koulusurmien ja muiden vastaavien uutisotsikot järkyttävät, mutta suurin tuska on otsikoiden takana. Kymmenien tuhansien nuorten hädästä ei kirjoiteta. Jokaisessa koulussa ja vetämässämme vanhempainillassa näemme nuorten ja aikuisten pyyhkivän kyyneleitä puheemme aikana. Rakkauden kaipuu on valtava.” Rinteen Facebook-sivulla eräs tyttö kiittää Rinnettä siitä, että tämä oli sanonut tytölle, että hän on tärkeä. Rinne oli sanonut näin erikseen luokan jokaiselle oppilaalle. ”Nämä pienet hetket ovat valtavan palkitsevia. Kun luentomme jälkeen oppilas tulee kyyneleet silmissä kertomaan, että kertomamme on koskettanut häntä, on se huikea asia”, kertoo Rinne selvästi liikuttuneena. Rinteestä on sanottu paljon kaikenlaista, mutta jos unohdetaan kaikki muu ja vaikka koko uskontokin, niin yksi selkeä fakta on se, että harvoin tapaa näin välittävää ihmistä. Harvoin kukaan haastateltava on näin läsnä. Tällaisen historian omaavan ihmisen ei myöskään olettaisi olevan niin positiivinen kuin mitä Rinne on, eikä varsinkaan niin herkkä. Kuluneet vuodet eivät ole kylmettäneet tai turruttaneet häntä. Hän ei ole myöskään menettänyt positiivista asennettaan. Kuten Rinne yhdessä kirjoistaan kirjoittaa: ”Emme saa ajatella ettei ongelmiin ole ratkaisua. Älä uskallakaan kuvitella, ettei nuorisollamme olisi toivoa.”

Kuka on Riku Rinne ja mitä hän tekee? • Riku Rinne (s. 1963, Tampere) on suomalainen nuorisoevankelista, laulaja ja kirjailija. Hän on tullut tunnetuksi ensin Nokian herätyksen ylistyksenjohtajana ja myöhemmin kristillisen nuoriso- ja koululaistyönsä johdosta. Rinne valittiin Evankelisluterilaisenkirkon kirkolliskokoukseen toiseksi edustuskaudeksi 2012-2016 ja siellä tulevaisuusvaliokuntaan. • Valmistui tietoliikenneinsinööriksi vuonna 1987. Vuonna 1988, 25-vuotiaana, hän aloitti työn nuorten parissa kiertämällä aluksi kouluja insinöörintyön ohessa. Vuonna 1994 Rinne irtisanoi itsensä insinöörityöstä ja aloitti päätoimisen nuoriso- ja koululaistyön saaden elatuksensa tukirenkaalta. Patmos- lähetyssäätiö on vuonna 1971 perustettu täysin suomalaisin yksityisin lahjoitusvaroin toimiva lähetys- ja avustusjärjestö. • Koulu -ja nuorisotyön toiminta on laajentunut vuosi vuodelta ja sisältää tänä päivänä koululaisten elämänhallinnan kasvatuksen kristillisen arvomaailman pohjalta. Vierailuja tehdään kaikille kouluasteille sekä järjestetään erilaisia koulutuksia opettajille ja opiskelijoille. Rinteen mukaan valtavan suosion ovat saaneet erityisesti vanhempainillat. • Vakiintuneita työmuotoja ovat myös Come Home -radio-ohjelma Radio Deissä, joka on pyörinyt jo 10 vuotta ja saavutti nyt 30 000 kuuntelijan rajapyykin. Hänen kaksi tvohjelmaansa pyörii TV7-kanavalla: Come Home -ohjelma nuorille sekä Come Home Kids lapsille. Lisäksi on TV-ohjelma Come Home Live, joka pyörii vain netissä. • Kirjatuotanto on saanut myös tunnustusta, vuonna 2001 hänen teoksensa KK – Kuolemankauppias valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi. • On kirjoittanut maailmankuulun ja uskoon tuleen jengijohtajan Nicky Cruzin kanssa kirjan Ettemme menettäisi yhtäkään (2011). Cruz on tunnettu erityisesti menestysteoksestaan Juokse, poika juokse (1968). • Naimisissa. Hänellä on kolme lasta vaimonsa Helena Rinteen kanssa. • Mikä tahansa taho voi järjestää kouluvierailun. Rinne ei veloita vierailusta mitään, vaan ne toteutetaan vapaaehtoisen tuen turvin. Lisätietoja: www.rikurinne.com

Lehtikuva / Alexander nemenov

Jesse Joensuu

Jesse Joensuu Leijonan paluu Amerikkaan Teksti: Susanna Suhonen Kuvat: Lehtikuva

uomen jääkiekkomaajoukkueelta odotettiin keväällä paljon. Vuoden 2011 MM-kulta maistui vielä koko kansan suussa ja nälkäinen Leijonalaumakin odotti, ei enempää tai vähempää kuin menestystä kotikisoista. Kotikisojen armoton vitsaus loi kuitenkin tummat pilvet vuorostaan suomalaisen jääkiekkokansan ylle, kuten se on jo yli toistakymmentä vuotta tehnyt MM-kisojen kotijoukkueille. Viimeisin kotimestari kun löytyy 26 vuoden takaa silloisen Neuvostoliiton otettua MM-jääkiekkokaukalosta kirkkaimman mitalin. Vuoden takaiset kultajuhlat muuttuivat tänä vuonna vähintäänkin hienoiseen pettymykseen. Yksi kisojen ehdoton onnistuja oli kuitenkin Suomen joukkueen välierään iskenyt Jesse Joensuu. Vuonna 2011 Jessen kaulaan ripustettiin kultainen mitali, vaikka mies ei pelannut minuuttiakaan. Tänä vuonna hän todisti olevansa enemmän kuin tuon kultaisen mestaruusmitalin arvoinen. Kisojen jälkeen Leijona-miehistö on lähtenyt omille tahoilleen viettämään kesälomiaan. Iloisen ja rentoutuneen oloinen Jesse on nauttinut kesästä kotoisissa maisemissa Porissa. Miehen kesäpäivät ovat kuluneet toipuen nielurisaleikkauksesta, lomaillen ja urheillen. Jessen kesä käynnistyi välimerellisissä tunnelmissa hänen lomaillessa MM-kisojen jälkeen Roomassa. Irtiotto kevään mediamylläkästä oli miehen mieleen. ”MM-kisojen jälkeen haastatteluja oli paljon ja ihmiset tunnistivat minut joka paikassa, joten oli ihan mukavaa viettää aikaa tuntemattomana turistina täysin irti jääkiekosta”, Jesse kertoo. Kevään MM-kisoissa sinulla oli merkittävä rooli, kun iskit ratkaisevan maalin USA:ta vastaan vieden Suomen välierään vain 9 sekuntia ennen summerin soimista? ”Tuntuihan se mahtavalta. Koko joukkue oli onnellinen niin kuin olin minäkin. Maali oli minulle iso asia. Tuo peli oli tähänastisen elämäni tärkein ja kuuluisin peli, joten oli se kyllä hieno tunne.” ”Pelin jälkeen jouduin tietenkin antamaan doping-näytteen ja useita haastatteluja, joten pääsin pukukoppiin paljon muita myöhemmin –olihan sekin erilaista”, mies hymähtää iloisesti. Haastattelurumba ja median kiinnostus tuon ottelun jälkeen oli hurjaa, mutta Jesse tuntuu ottavan asian edelleen tyynen rauhallisesti. ”Haastattelut tuollaisen onnistumisen jälkeen on selvä asia ja kertoo siitä, että olet onnistunut myös muiden mielestä tekemään jotain merkittävää. Ei kuitenkaan riitä, että onnistut kerran vaan on 28

opittava pärjäämään myös jatkossa, jolloin myös mediankiinnostus on luonnollinen osa työtäni.” Kisat olivat tietyllä tasolla pettymys. Miten käsittelet pettymykset epäonnistuneiden pelien ja turnausten jälkeen? ”Tappiolle ei voi mitään ja niitä tulee väkisinkin joskus. Yritän vain unohtaa tuollaiset asiat ja keskittyä tuleviin peleihin. Nuorempana murehdin näitä asioita enemmän. Nykyisin tappion jälkeen normaali elämä palauttaa parhaiten. Jääkiekkoilijoilla ei ole mitään erityistä prosessia, jossa tappiot esimerkiksi epäonnistuneiden turnausten jälkeen käydään läpi. Itse juttelen usein isäni kanssa pelien jälkeen siitä mitä olisi voinut tehdä paremmin. Isälläni on valmentajataustaa, joten hän osaa suhtautua näihin ammatillisesti.” Jessen isä Jouni Joensuu on jalkapallovalmentaja, joka on toiminut muun muassa FC Jazzin päävalmentajana Veikkausliigassa. Olit 15-vuotias aloittaessasi pelit sm-liigatasolla porin ässissä. Miten Jesse Joensuu opastaisi nyt 15-vuotiasta Jesseä? ”Kehottaisin suhtautumaan asioihin rauhallisesti ja maltilla. Lisäksi kehottaisin 15-vuotiasta Jesseä olemaan olettamatta liikoja itseltään. Kyseessä on kuitenkin vasta 15-vuotias nuorukainen, joka pelaa aikuisten miesten kanssa samassa kaukalossa. Nämä miehet ovat ehtineet vuosien saatossa kehittyä valtavasti niin henkisesti kuin fyysisestikin jääkiekossa sekä elämässä. Sanoisin myös, että välillä on ok epäonnistua.” ”Miettisin nyt eri tavalla siirtymistä SM-liigaan. Olisi ollut ehkä hyvä pelata vielä A-junnuissa tuon ikäisenä. On nimittäin täysin eri asia pelata joukkueensa parhaimpien joukossa saaden reippaasti peliaikaa kuin odottaa penkillä. Silloin 15-vuotiaana odotukset olivat ehkä turhan korkealla ja sitä myötä tuli tietysti pettymyksiäkin.” Vuonna 2006 New York Islanders varasi sinut toisella kierroksella varausnumerolla 60. Vuonna 2008 teit 3-vuotisen kaksisuuntaisen sopimuksen New York Islandersin kanssa. Miten elämäsi muuttui, kun sait kutsun nhl:ään? ”Elämäni muuttui täysin. En ollut aiemmin asunut muualla kuin Porissa, joten jo yksin muutto ulkomaille itsekseen oli iso muutos. Jääkiekon ulkopuolisessa elämässäni jouduin tekemään ja järjestämään kaiken itse. Sain asunnon Milfordista Connecticutista. Alue on mukavaa seutua, jossa rikkaat amerikkalaiset viettävät

Sau kkomaa Kuva : Lehtik uva / Heikki

kesiään. Milford muuttuu talvisin melko hiljaiseksi alueeksi, joten mielekästä vapaaajan tekemistä on kaupungissa joskus hankala keksiä. Ensimmäisen vuotensa Jesse asui yksin, mutta seuraavina vuosina hän sai kämppäkaverikseen maalivahti Mikko Koskisen.” Jesse vietti kolme kautta New York Islandersin organisaatiossa, mutta pelasi pääosin Bridgeport Sound Tigers -joukkueessa AHL-liigassa. Keväällä vuonna 2009 mies nostettiin kuitenkin ensimmäisen kerran Islandersin kokoonpanoon. Jesse tykitti heti ensimmäisessä pelissään maalin. NHL-pelejä miehelle on kertynyt kuutisenkymmentä. Viime kaudella 2011–2012 edustit hienosti Elitserien joukkuetta hv-71. Millaista oli pelata Ruotsissa? ”Kausi HV-71:ssä oli tähänastisen urani paras kausi – kaikin puolin. Joukkue treenasi kovaa ja vanhemmilta pelaajilta oppi todella paljon. Joukkueessa oli minun lisäkseni kaksi muuta suomalaista pelaajaa. Vietimme keskenämme paljon aikaa”, Jesse sanoo viitaten joukkueen suomalaisvahvistuksiin Mikko Luomaan sekä Jukka Voutilaiseen. Näkyvällä roolilla HV-71:ssä oli varmasti merkitys myös siihen, että Jesse valittiin maajoukkueeseen MM-kisoihin. Kausi Jönköpingissä oli mieluisa myös sen vuoksi, että matka kotiin Poriin oli lyhyt. Tämän vuoksi miestä nähtiin kotona aiempia vuosia useammin.

Palaat tulevaksi kaudeksi Amerikkaan. Miten olet valmistautunut muuttoon ja tulevaan kauteen? ”Amerikassa parasta on se, että ihmiset saavat selkeän palkinnon menestyksestään. Jos onnistut, sinut palkitaan. Oli se sitten rikkauksia, mainetta tai jotain muuta. Tämä asettaa ihmisten riman korkealle ja he uurastavat kovasti päästäkseen tavoitteisiinsa.” Myös tämä 24-vuotias isokokoinen voimahyökkääjä on valmis tekemään töitä oman NHL-menestyksensä eteen. Häneltä odotetaan nyt paljon, loistihan hän kirkkaimmin juuri oikealla hetkellä kevään MM-kisoissa. Kaiken myllerryksen keskellä Jesse vaikuttaa kuitenkin hyvin rauhalliselta. Hän on haaveillut pelaamisesta NHL:ssä pikkupojasta saakka ja on toteuttanut tuon haaveen jo kerran. Jesse on valmistautunut Amerikkaan paluuseen harjoittelemalla kovaa ja paljon. Tällä kertaa hän tietää, mikä Atlantin toisella puolella odottaa. Hän tuntee organisaation, ihmisiä ja amerikkalaisen kulttuurin. Hänen tavoitteenaan on saada paljon peliaikaa ja olla tällä kertaa yksi pelaavaan kokoonpanoon mahtuvasta 25:stä pelaajasta. 29

Kahden kulttuurin välissä Ovimikko kaappasi meidät sisään baariin. Me suomalaiset olimme hieman ihmeissämme. Kotimaassahan järjestyksenvalvojat vahtivat, ettei nuorisoa pääse baareihin!?

Noora Halttunen / Kuvat: Noora Halttunen ja Eeva Nieminen

teeni kannetaan epämääräisen näköinen ateria. Tutuilla katkaravuilla onkin vielä jalat ja pää paikoillaan, eikä simpukan kuoria ole ilmeisesti edes pesty. Hymyilen isäntäperheelleni ja kadun juuri ylistäneeni, kuinka rakastan paellaa. Suomen paellaa kyllä, mutta täällä Espanjassa sekin on yllättävän erilaista. Vietimme toukokuun viimeisen viikon Cygnaeus-lukion projektin kautta 20 hengen porukalla Espanjassa. Asuimme valituissa isäntäperheissä, joiden lapset opiskelevat koulumme ystävyyskoulussa. Monen kuukauden odotuksen ja suunnittelun jälkeen matkaan pääsy tuntui uskomattomalta, ja reissun jälkeen ei voi kuin hymyssä suin muistella niitä kokemuksia, joita sieltä keräsimme. Kohdekaupunkimme Zaragoza sijaitsee manner-Espanjassa. Maisema ei sisältänyt hiekkarantoja, mutta löysimme sieltä sitäkin enemmän jalkapalloa, curroja ja komeita miehiä! Vaikka erot kulttuuriemme välillä ovat suuret, tulimme hyvin toimeen omanikäistemme kanssa. Ja koska englannin ja espanjan kielen taitomme ovat niin eri tasoilla, saatiin kommunikoidessa monet naurut aikaan.

Viikkomme alkoi rauhallisissa merkeissä. Kiersimme enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia museoita ja nähtävyyksiä. Nautimme Espanjan keväästä, joka ei sitten ollutkaan niin lämmin kuin jokainen meistä kuvitteli. Aurinko paistoi harvoin ja tuuli oli kylmä. Jokaiseen auringonsäteeseen piti tarttua kynsin ja hampain, jotta rusketusta tarttuisi edes vähän kasvoihin. Rahaa sai halvoissakin kaupoissa kulumaan erittäin helposti. Shoppailun makuun kun pääsi, ei loppua näkynyt. Vierailimme myös monta kertaa isäntäperheidemme koulussa. Silloin todellinen kulttuurishokki vasta iski. Miguel Catalan on 1800 oppilaan jättikoulu. Osa oppilaista käy normaalisti päiväkoulua (kello 8:30-14:00), kun taas pieni osa iltakoulua. Oppiaineet olivat hyvin samanlaisia kuin Suomessa. Tosin vaikka espanjalaiset aloittavat englannin opiskelun jo 6-vuotiaina, oli lukiokirjojen asiat meidän alakoulun tasolla. Eniten huomiomme kiinnittyi kuitenkin koulun tiloihin. Koulurakennus oli ankean tylsä, vanha ja homeelta haiseva linna. Vessoissa ei ollut tietoakaan paperista ja kylmät huoneet saivat suomalaisenkin jäätymään. Vapaa-aikaa vietimme pienissä porukoissa toisiimme tutustuen ja suihkulähteillä mansikoita syöden. Yhtenä päivänä kä-

vimme jopa laskemassa koskea! Jokapäiväisenä puheenaiheena oli tietenkin viikon odotettu kohokohta: lauantai-illan bileet. Kun tuo odotettu bilepäivä koitti, tajusin miten paljon me suomalaiset voisimme todella ottaa mallia espanjalaisista ja heidän kulttuuristaan. Lähdimme kohti yöelämää kahdentoista maissa ja tunnin etsinnän jälkeen ovimikko kaappasi meidät sisään baariin nimeltä The Vanilly. Me suomalaiset olimme hieman ihmeissämme. Kotimaassahan järjestyksenvalvojat vahtivat, ettei nuorisoa pääse baareihin. Suomalaiseen ravintolaan ei meillä alaikäisillä ole mitään asiaa. Mutta täällä meidät suorastaan vedettiin sisälle! Henkilöpapereista ei kukaan ollut kiinnostunut. Emme tietenkään olleet ikinä ennen käyneet baarissa, joten ’’montut’’ auki siinä sitten tuijotimme pientä huonetta, jonne oli ahtautunut yli sata ihmistä. Tunnelma oli täysin erilainen kuin odotimme. Ihmiset tanssivat ja nauroivat, tulivat juttelemaan ja tutustumaan. Kaikki vaikuttivat kiinnostuneilta meistä, ulkomaalaisista, eikä kukaan katsonut pahalla seinän vieressä seisovia tyttösiä. Suomalaiset eivät mielestäni osaa juhlia oikein. Nuoret järjestävät kotibileitä päästäkseen juomaan päänsä täyteen ja päätyvät illan edetessä puhumaan pöntön kanssa ’’norjaa’’. Espan-

jassa sellaisesta ei ollut tietoakaan. Vain harva ryhmämme espanjalaisista tilasi tiskiltä mitään. He tulivat tänne tanssimaan ja pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Eivät oksentelemaan tai pyörimään vieraiden ihmisten kauloissa. Tästä olen kateellinen. Me suomalaiset olemme huimasti jäljessä. Espanjalaiset osaavat juhlia, tanssia, laulaa ja nauraa! Viikonloppuna vietimme matkan viimeiset hetket isäntäperheidemme kanssa. Minut vietiin katsomaan naapurikylää, jonka asukkaiden keski-ikä oli varmasti yli 90. Siellä tutustuin emäntäni Beatrize Pablon muuhun sukuun ja tajusin, ettei heistä kukaan yli 30-vuotias osannut englantia. Mutta kuten kaikki kiva, loppui tämäkin reissu liian aikaisin. Sunnuntai-iltana laukkuja pakkaillessani muistelin mennyttä viikkoa. Hauskimpana vierailukohteena mieleeni jäi rafting eli koskenlasku. Myös koulun tuhansien oppilaiden hymyt ja hola-huudot saavat minut muistoissani vieläkin hyvälle päälle. Matka oli opettavainen ja auttoi minua ymmärtämään monia uusia asioita. Ja vaikka Espanja kärvisteleekin nyt pankkikriisin kourissa, on meillä Pohjolan känniääliöillä heistä vielä paljon opittavaa. Jännityksellä odotan, mitä ensi syksynä vastavierailulle tulevat ystävämme oppivat Suomesta! 31

Maailman ym A

kahdeksassa kuukaudessa Teksti ja kuvat: Lili Arias

jatus sai alkunsa kaksi vuotta sitten lomaillessani ystäväni kanssa Thaimaassa. Tulimme niin hyvin toimeen keskenämme, että päätimme tehdä toisenkin reissun yhdessä, mutta seuraavalla kerralla vähän pidemmän. Ideana oli lähteä ystäväni valmistuttua yliopistosta Aasiaan ja Uuteen Seelantiin noin kolmeksi kuukaudeksi. Ajan kuluessa kumpikin lisäsi ideoitaan ja toiveitaan matkan kulusta ja kolmesta kuukaudesta tuli pian kuusi. Minä halusin välttämättä käydä Afrikassa ja ystäväni Patagoniassa. Päätimme seurata kesää ja aurinkoa, ja tämän mukaan suunnittelimme reitin maailman ympäri. Lähdimme matkaan lokakuussa 2011 Itävallasta, jossa olin viimeiset neljä vuotta asunut. Suuntasimme Müncheniin, josta ensimmäinen lentomme lähti kohti Afrikkaa. Afrikasta olimme varanneet netistä löytämämme yhtiön järjestämän kahdeksan maan läpi kulkevan safari-reissun, jossa nukuimme teltassa ja ajoimme isolla rekalla Keniasta Etelä-Afrikkaan. Kaiken kaikkiaan ajoimme yli 8000 kilometriä. Cape Townissa vietimme viikon tuttavien luona ennen lentoa Etelä-Amerikkaan. Argentiinaan lensimme ilman minkäänlaisia varauksia ja elimme päivän kerrallaan. Päädyimme vuokraamaan auton ja etsimme hostelleja sieltä, minne ikinä päädyimmekin. Patagonian reissumme aikana Buenos Airesista Ushuaiaan ja sieltä Atacaman autiomaahan Chilessä ajoimme kaiken kaikkiaan yli 9000 kilometriä. Uudessa Seelannissa vietimme kaksi viikkoa Afrikassa tapaamiemme tuttavien luona ja vuokrasimme kuukaudeksi auton, jolla ajoimme molemmat pääsaaret ympäri. Suurimman osan ajasta nukuimme autossa. Australiassa nukuimme neljä päivää hostellissa Sydneyssä ja kaksi viikkoa kaverin luona Perthissä. Kiinassa varasimme usein hostellit etukäteen netin kautta ja suunnittelimme reittimme ennakkoon kielivaikeuksien helpottamiseksi. Matkustimme suurimman osan 6000:sta kilometristä yöjunissa. Lensimme Pekingistä Vladivostokiin Venäjälle aloittaaksemme 9000 kilometrin junamatkan Moskovaan Trans-Siperian junarataa pitkin. Ja Moskovasta matkasimme Pietarin kautta linja-autolla Suomeen, vanhaan kotimaahani, jossa en ollut käynyt seitsemään vuoteen. Vietettyämme aurinkoisen ja keväisen viikon Suomessa toukokuussa jatkoimme laivalla Tallinnaan. Kahden viikon aikana ajoimme linja-autoilla Eestin, Latvian ja Liettuan läpi Puolaan ja sieltä Tsekin kautta takaisin Itävaltaan. Saapuessamme Itävaltaan, meitä oltiin vastassa ison tervetuloa-kyltin ja ilmapallojen kanssa. Lähdimme siis reissuun lokakuun 4. päivä 2011 ja saavuimme takasin Salzburgiin kesäkuun 3. päivä eli yhteensä olimme reissussa kahdeksan kuukautta.

Namibiassa yövyimme Etoshan kansallispuistossa eläinten juomapaikan vieressä. Olimme vain parinkymmenen metrin päässä eläimistä, tähtitaivaan alla ilman telttaa. Kun nukahdimme hetkeksi ja seuraavan kerran avasimme silmämme, seisoi juomalätäkön ympärillä lauma elefantteja! Valtavat eläimet olivat kulkeneet niin hiljaa, että emme olleet kuulleet niiden tulevan.

mpäri

Zimbabwen Antelope Park on leijonien kasvatus- ja kuntoutuskeskus, jossa on mahdollista olla leijonien kanssa tekemisissä lähietäisyydellä. Tiettyyn ikävuoteen saakka leijonan vaistot eivät ole vielä täysin kehittyneet. Meillä oli mahdollisuus jopa silitellä leikkimielisiä nuoria leijonia.

Kylän lapset veden haussa Malawissa. Tien vierellä kulkevat lapset vilkuttivat aina meille leveä hymy kasvoillaan.

Namibian autiomaassa sijaitsevien hiekkadyynien näköalat olivat ansaittu palkkio rankan hiekkarinnettä pitkin kiipeämisen jälkeen.

Toisen Etoshan kansallispuiston juomapaikan äärellä nukuimme myös taivasalla, vaikka silmiä ei olisikaan raaskinut sulkea. Oli mielenkiintoista seurata kuinka suurimmat villieläimet vaihtoivat pienempien eläinten kanssa juomavuoroja. Norsut tulivat juomaan usein isossa ryhmässä, sarvikuonot yksitellen tai poikastensa kanssa. Kun tuli leijonien vuoro, muut eläimet olivat jo lähteneet, mutta horisontissa näkyi parin vuoroaan odottavan kirahvin hahmot.

Seurasimme sarvikuonon jalanjälkiä Bulawayon lähellä Zimbabwessa ja satuimme kuin satuimmekin pääsemään yhden melkein sukupuuttoon kuolleen mustan sarvikuonon lähelle. Saimme olla onnellisia harvinaisesta näystä.

Aikainen herätys oli sen arvoista, kun lähdimme neljältä aamulla ajamaan hyvin huonoa soratietä Atacaman autiomaan läpi El Tation -geysirejä katsomaan. Kuumat lähteet ovat parhaimmillaan auringonnousun aikana. Olo oli kuin toisella planeetalla ihaillessamme geysireistä purkautuvia höyryjä.

Pitkiä suoria teitä Argentiinan Pampan läpi ajaessamme törmäsimme villihevosten ja lampaitaan paimentavien gauchojen lisäksi silloin tällöin myös guanoihin ja vyötiäisiin. Mutta usein ajoimme myös tuntikausia näkemättä minkäänlaista elonmerkkiä, bensa-asemasta puhumattakaan. Opimmekin pian täyttämään tankin aina kun mahdollista.

Argentiinassa tutustuimme kahteen mukavaan irlantilaiseen reissaajaan, jotka jakoivat kanssamme osan matkasta. Tämä mahdollisti auto vuokraamisen ja säästimme paljon matkakuluja. Matkalla tarvitsimme myös paljon tuuria, sillä tiekyltteihin ei Patagoniassa paljon panosteta. Suunnan valitseminen oli usein arpapeliä.

Yksi reissumme vaikuttavimmista elämyksistä oli Los Glaciaresin kansallispuisto. Henkeä salpaavan upeat maisemat ja 60 metrin paksuinen jääseinä tekivät suuren vaikutuksen. Tuijotimme sitä hurmaantuneina ja kuuntelimme jään lohkeilusta aiheutuvia ukkosta muistuttavia ääniä.

Olimme päättäneet kiivetä yhden Chilen 3000:sta tulivuoresta, Villarrican, huipulle. Vasta huipulla saimme selville, että kraatterista näkemämme kuvat olivatkin lentokoneesta otettu. Liukurilla tulivuoren rinnettä alas laskiessamme pettymys muuttui kuitenkin iloksi.

Uuden-Seelannin Eteläsaarella sijaitsevassa Hokitika-kaupungissa nautimme meille harvinaisesta auringonlaskusta, sillä suurimman osan ajasta päivät olivat harmaita ja sateisia, vaikka helmi-maaliskuun piti olla kesäaikaa. Ymmärsimme pian, miksi maorit nimesivät saarensa Aotearoaksi, eli suomeksi ”pitkän valkoisen pilven maaksi”.

Papupurkki oli helppo ja nopea aamupala. Tiskaaminen luonnon helmassa ei ollut ongelma, yleisiä vessoja löytyi tien varsilta usein. Parhaimmassa tapauksessa löytyi joku kirkasvetinen järvi tai joki, jossa kävimme peseytymässä jääkylmässä vedessä. Välillä hemmottelimme itseämme kuumissa lähteissä.

Budjetin tasoittamiseksi nukuimme lähes koko Uuden-Seelannin kuukauden autossa. Nukuimme yllättävän hyvin, vaikka Eteläsaaren lumihuippuisten vuorien lähellä pari kertaa tuli vilu. Suurin ongelma oli maksuttoman nukkumapaikan löytäminen, sillä ilmaisia leirintäalueita emme löytäneet. Otimme sakkoriskin ja parkkeerasimme sivuteille pusikoihin piiloon.

Leiriydyimme usein myös pysähdyspaikoille. Iltarutiinimme oli iltapalan valmistaminen kannettavalla kaasukeittimellä, lasillinen halpaa viiniä ja kirjan lukeminen.

Pohjoissaarella ajoimme Aucklandista monen mutkan kautta suunnilleen 1500 kilometriä Wellingtoniin, josta laiva vei meidät kaatosateessa Eteläsaarelle. Ilma ei ikävä kyllä sallinut rannoista nauttimista. Pictonista kiersimme länsirannikkoa pitkin saaren ympäri ja noin 2000 kilometrin jälkeen tulimme perille Christchurchiin, josta seuraava lentomme vei Sydneyyn. Uuden-Seelannin Eteläsaaren vuoret, järvet ja jäätiköt tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Ajoimme Perthista 200 kilometriä pohjoiseen ja jäimme ihailemaan auringonlaskua kalkkikivimaisemiin. The Pinnacles Desert on Nambung-kansallispuistossa sijaitseva alue, joka on täynnä kaikenkokoisia ja -muotoisia kalkkikivihuippuja.

Sydneyssä kävimme katsomassa kenguruita Wildlife Worldissa, joka on kaupungin keskustassa sijaitseva pieni eläintarha. Rannikkoa pitkin ajaessamme näimme niitä myös luonnossa. Eläimet ovat vaarallisia, sillä auringon nousun ja laskun aikana ne hyppivät autojen eteen.

Halusin välttämättä kävellä Oopperatalon ohi illalla, sillä kuvittelin rakennuksen olevan kauniisti valaistu. Täytyy myöntää, että suuremman vaikutuksen teki kuitenkin näköala Oopperatalolta kaupunkiin, kun pilvenpiirtäjät valaisivat upeasti yötaivaan. Viivyimme Sydneyssä neljä päivää, joista yhden vietimme kauniin Manly Beachin rannalla. Lähdimme keskustan satamasta veneellä ja ajoimme kuuluisan Oopperatalon ohi.

Kävimme pari kertaa maistelemassa viinejä eri viinitarhoilla. Maistelu oli ilmaista ja alan ammattilaiset antoivat mielellään tietoa tuotteistaan. Viinitilat olivat toinen toistaan upeampia Margaret Riverin lähettyvillä ja usein niissä oli myös ravintola.

Liikenne Kiinassa on kaoottinen ja liikennesäännöt uskomattomat, jos sellaisia edes on. Ei ihme, että liikenteen sanotaan olevan Kiinan suurin turvallisuusriski. Väistämisen taito on välttamätön, jos haluaa pysyä hengissä!

Pudong on Huangpun vastarannalta katsottuna mielestäni Shanghain kaunein nähtävyys. Joen viertä kulkiessamme olo oli kuin tähdellä, sillä vaaleat hiuksemme herättivät paljon huomiota. Usein ventovieraat tulivatkin kysymään, saavatko ottaa kanssamme valokuvan.

High tech -vessa, jossa oli lämmitetty istuin ja jopa vessapaperia. Tällaista luksusta Kiinasta ei usein löydy, sillä käymälät ovat useimmiten pelkkä reikä lattiassa. Paikalliset ovat niin tottuneet kyykistelemään, että jopa pönttöjen reunat olivat täynnä kengänjälkiä.

Sateinen viikonloppu Wu’yuanin lähellä sijaitsevissa kylissä oli hieno kokemus. Paikalliset olivat paljon ystävällisempiä kuin kaupunkilaiset. Kielivaikeuksista huolimatta löysimme yöpaikan kylän asukkaan kodista. Hän valmisti meille todella maistuvan iltapalan oman takapihansa tuoreista kasviksista.

Ajoimme junalla yli 15 tuntia Shanghaista Chengduun jättilaispandoja katsomaan. Research Base of Giant Panda Breeding -puistossa näimme niitä paljon. Ilmeisesti pandat ovat kuolemassa sukupuuttoon, sillä niiltä puuttuvat seksihalut! Kerran vuodessa ne ovat aktiivisia, muuten syöminen ja nukkuminen kiinnostavat niitä enemmän.

Kiinan markkinoilla myytiin jos jonkinmoisia elukoita tikuissa: eläviä skorpioneja, merihevosia, koppakuoriaisia, sammakoita, pieniä haikaloja ja meritähtiä. Koiria ilmeisesti syödään vain kun tulee kunniavieras, mutta parin ravintolan edessä näimme kissoja häkeissä. Ensimmäiset kiinalaiset sanat, jotka opimme, olivat “paistettu riisi ilman lihaa”.

Vaipparahaa säästyy, kun perheen pienimmille kaupasta ostetaan valmiiksi pepusta auki leikattuja housuja. Lapset kyykistyvät tekemään tarpeensa missä sitten sattuvatkin olemaan. Lapset oppivatkin varhain kävelemään, sillä lattioiden puhtauteen ei paljoa panosteta.

Länsi-Australian autioilta rannoilta lensimme Hongkongin betoniviidakkoon Kiinan viisumia hankkimaan. Saimme sen yllättävän mutkattomasti ja nopeasti. Lukemattomat pilvenpiirtäjät, värikkäät mainoskyltit ja ikuinen ihmisvilinä voi olla stressaavaa, mutta kaupunki sinänsä on puhdas ja hyvin ylläpidetty.

Lennot: Munchen – Nairobi Cape Town - Buenos Santiago de Chile

04/10/2011

Aires

14/12/2011

- Auckland 30/01/20

Christchurch - Sy

dney

12/03/2012 Sydney - Perth 16/13/2012 Perth - Hongkong 02/04/2012

Millä rahalla? Vietimme kokonaisen viikon Venäjällä junassa. Matkustimme maailman pisimmän rautatieosuuden, Trans-Siperian radan, päästä päähän eli Vladivostokista Moskovaan. Kolmannen luokan vaunut olivat odotettua viihtyisämmät ja kieliongelmista huolimatta tutustuimme mielenkiintoisiin kanssamatkustajiin. Perillä Moskovassa tosin halusimme päästä suihkuun niin pian kuin mahdollista, sillä peseytymismahdollisuudet junassa olivat todella vaatimattomat.

Tehtyäni päätöksen lähteä maailmanympärysmatkalle, aloin säästää rahaa kaikessa. Esimerkiksi keittämällä kahvit kotona kahvilassa käymisen sijaan. Viikonloppuisin tein ylitöitä enkä bilettänyt. Kun rahat olivat kasassa, lopetin työni, myin autoni ja annoin asuntoni vuokralle. Tiesin, että takaisin tullessa kaikki on taas hankittava uudestaan ja aloitettava niin sanotusti alusta – eikä se koskaan ole helppoa – mutta tulen tekemään sen monia elämyksiä rikkaampana. Usein kuulin lauseen ”sillä rahalla olisit voinut ostaa hienon auton”, mutta minulle on tärkeämpää ”tuhlata” rahani muistoihin, joita ei koskaan voi menettää. En myöskään tuhlaa tavaroihin. Käytän vanhaa Nokian kännykkää Iphone4:n sijaan, ajan tavallista Volkkaria enkä Audia sekä asun pienessä vuokrayksiössä. Enkä pelkää uuden työpaikan etsimistä. Etsimme netistä lentoja tuntikausia ja maksoimme lopulta puolet siitä, mitä olisimme matkatoimistossa maksaneet. Matkan aikana nukuimme teltoissa, yöjunissa, linja-autoissa ja jopa vuokra-autossa. Halvoissa hostelleissa jaoimme huoneen silloin tällöin jopa kymmenen muun reissaajan kanssa. Tutustuimme reissun aikana ihmisiin, jotka kutsuivat meidät luoksensa asumaan sitten kun sattuisimme heidän kotikaupunkeihinsa. Esimerkiksi Aucklandissa asuimme Afrikassa tapaamamme tytön asunnossa viikon. ”Surffasimme” taiwanilaisen tytön sohvalla Hongkongissa ja vierailimme ulkomailla asuvien tuttaviemme luona. Emme voi sanoa syöneemme huonosti, vaikka silloin tällöin iltapala tulikin ostettua katumyyjiltä 50 sentillä tai aamupala nautittua suoraan säilyketölkeistä. Argentiinassa teimme lähes aina iltapalamme hostellissa itse, sillä pihvien hinta ruokakaupassa oli todella halpa. Venäjän Trans-Siberian junassa paikalliset lahjottivat mielellään turistitytöille leipää ja vihanneksia pikakeittojemme seuraksi. Tietysti tämä tapa matkustaa ei sovi jokaiselle, sillä se on välillä raskasta. Mutta jos unelmoi matkustamisesta, eivätkä uudet tilanteet tai pienet vastoinkäymiset pelota, niin unelman toteuttaminen ei ole mahdotonta.

Rakkaud ella, Lili

Kuva: Niko Mitrunen

On niin helppoo olla onnellinen. Näin julisti Olavi Uusivirta tarttuvassa popkappaleessa joitain vuosia sitten. Uusin albumi syntyi kokonaan ilon sävellajissa. Hän on täällä taas, nyt positiivisempana kuin koskaan ennen. Jussi Riihimäki Kuvat: Jussi Riihimäki, Niko Mitrunen, Nelli Palomäki

älillä kuulee puhuttavan renessanssineroista. Heidän luovuutensa ei ehdy, eivätkä he malta pysyä yhdellä taiteen tontilla, vaan liitelevät mielensä mukaan yli rajojen. He ovat ihmisiä, jotka eivät pysy lestissä. Kun muistaa historian renessanssinerot, käsitteen käyttöön nykyaikana liittyy hieman humoristinen, mutta kuitenkin ihaileva sävy. Nopeasti tulee mieleen Hugh Laurie, television rakastettu ja vihattu tohtori House. Sen lisäksi, että suosikkisarja nosti hänet kalleimmaksi tv-näyttelijäksi, hän myös ohjaa ja käsikirjoittaa. Ja julkaisi hiljattain romaanin ja blueslevyn. Ensi vuonna 30-vuotta täyttävä Olavi Uusivirta on taiteilija, jolle lestissä pysyminen on ylivoimainen haaste. Renessanssinero? Niinkin on vihjattu. Kirjaa häneltä ei ole vielä tullut, mutta se lienee ajan kysymys. Levytyssopimuksen Olavi sai vuosikymmen sitten abiturienttivuonnaan 2002. Albumeja on syntynyt viisi, uusin Elvis istuu oikealla ilmestyi keväällä. Hän laulaa ja soittaa eri instrumentteja sekä tekee musiikkia myös teatteriesityksiin ja elokuviin. Ja näyttelee niissä itsekin. Erilaisia elokuva- ja äänirooleja on kertynyt viitisentoista. Tänä vuonna hänet on voinut nähdä valkokankaalla kahdesti, Härmässä ja Miss Farkku-Suomessa. 41

Kuva: Nelli palomäki

Kansallisteatterissa hänellä on ollut roolit näytelmissä Homo! ja Idiootti. Tämän puuhastelun ohessa hän valmistui kesän alussa vielä maisteriksi Teatterikorkeakoulusta.

Aika freesata päätä Olen Helsingissä, lähellä Koffin puistoa. Olavi opastaa jyhkeän kotitalonsa kivijalassa sijaitsevaan kahvilaan, joka toimii samalla vintage-myymälänä. Kaikki mitä näkyy, on myynnissä, myös allamme olevat tuolit ja edessä oleva pöytä. Toivottavasti kukaan ei tule hieromaan kauppoja haastattelun aikana. Puhe taiteesta ja viihteestä kääntyy nopeasti ympäristöön. Olavi löytää analogian. - Taide pysäyttää ja vaatii aikaa avautuakseen, mutta sen elinkaari on pitempi. Euphoria kuulostaa vielä seitsemännellä kerralla ihan timanttiselta, muttei sen jälkeen. Sama juttu kuin 70-luvun hirveän rumien elementtitalojen kanssa, jotka nyt on jo homeessa. Mutta katso tätä taloa, joka on jo 105 vuotta vanha. Hyvin menee ja vielä paraneekin, ei paljon home haise. Mielipiteet ovat vahvoja ja niitä on paljon. Monesti hän painottaa sanomaansa vielä kysymyksellä. Välillä argumentit ovat 42

villejä ja kauempaa haettuja, välillä ne napsahtavat suoraan naulan kantaan. Asioiden välisiä yhteyksiä on mietitty paljon ja retoriikka on hallussa. Sitä on antoisaa kuunnella. Tietysti Olavin tarkoitus on myös provosoida ja herätellä lukijoita. Tämä ei ole hänen ensimmäinen haastattelunsa. Mutta ennen syvempään taidefilosofiaan siirtymistä puhutaan hetki uudesta pitkäsoitosta. Se kuulostaa hyvin erilaiselta verrattuna aiempiin Minä olen hullu (2008) ja Preeria (2010). - Minusta alkoi tuntua, että jokin tie oli Preerian jälkeen kuljettu loppuun. Halusin tehdä valoisan, ulospäin avautuvan levyn. Koin sen haasteena ja samalla myös oikeana ratkaisuna tehdä biisejä, jotka eivät mene mollissa. Aiemmin kappaleeni ovat jotenkin automaattisesti asettuneet noihin tummiin sävyihin, Olavi pohtii. Tuottajakuviot olivat vielä vuosi sitten syksyllä varsin epäselviä. Kahden edellisen tuottaja Jaakko Murros oli ilmoittanut, ettei ole käytettävissä vaan haluaa nyt keskittyä täysin omaan kitaransoittoon. Ennen todellista stressaamista palaset alkoivat Olavin mukaan kuitenkin loksahdella. Jälkikäteen arvioiden juuri niin kuin pitikin.

Teatterin idea on, että se saa ihmiset kerääntymään niin kuin nuotion ympärille. Yhdessä pyhitetään se hetki ja tila. Aika pysähtyy. Se on ritualistinen kokemus ja teatterin ihme.

- Sitten se selkiytyi ja Julius Mauranen tuli tuottamaan, äänittämään ja miksaamaan. Häneltä tuli liki dogmaattisia linjauksia, esimerkiksi ettei syntikoita saanut käyttää. Aiemmilla levyillähän on paljon analogista synaa. Nyt otettiin orgaaninen lähestymistapa ja haettiin akustista sointia. Olavi kertoo myös, että idea vaskipuhaltimista tuli tuottajalta. Tällaisilla asioilla on luonnollisesti aika paljon vaikutusta muotoon ja sisältöön. - Se freesas omaa päätä ja tuntui hyvällä tavalla tuoreelta. Vaikka olihan se hieman epäsuomalaista tehdä levyllinen duurissa meneviä biisejä. Ehkä jotenkin vähän ruotsalaista, nauraa Olavi. Levyn kappaleissa on paljon lapsuuden ja nuoruuden muistelua. Siitä puhuminen naurattaa Olavia lisää. Palautetta on kuulemma tullut. ”Miksi sinä nuori ihminen muistelet nuoruuttasi?” Hänen mielestä kritiikki saattaa olla ihan aiheellista ja ehkä seuraavaksi onkin syytä tehdä tiukasti ajan hermolla oleva tai suorastaan futuristinen levy. Tai sitten ei. - Kun avaat radion, niin kaikissa kappaleissa on joku elektroninen säksätys ja koodattu juttu. Elvis istuu oikealla on ihan helvetin vanhanaikaista musiikkia, mutta se on sellaista, mitä minä haluan kuunnella. Ja se on huomattavasti ajattomampi levy kuin monet muut tänä vuonna ilmestyneet. Sen voi 30 vuoden päästä panna soimaan ja se on edelleen relevanttia kamaa.

Näkijät ja tekijät Teatterikorkeakoulun ovet aukesivat Olaville kolmannella kerralla. Ensimmäinen yritys suoraan lukiosta ei onnistunut. Toisella kerralla 2005 hän pääsi viimeiseen vaiheeseen, mutta putosi. Kolmas kerta sanoi toden seuraavana vuonna. Montaa rautaa tulessa pitävä mies valmistui hyvin aikataulussa, kuudessa vuodessa. Uudessa Matti Kinnusen Miss Farkku-Suomessa, joka perustuu löyhästi Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin, hänellä on sivurooli. Se tuo mieleen Olavin ehkä tunnetuimman leffan eli Keisarikunnan (2004). - Minulla on tässäkin elokuvassa pieni rumpalin rooli. Tapahtumat sijoittuvat puolifiktiiviseen kaupunkiin ja niillä on vähän todellisuuspohjaa. Aihe on hyvä, samoin matsku, ja kun pääosassa on niin äärimmäisen karismaattinen ihminen kuin Mikko Neuvonen, ei leffa voi olla ihan paska. Olavi vertaa elokuvaa rouhean tunnelmansa puolesta vuoden 1980 Täältä tullaan, elämä! -nuorisoklassikkoon. Tämän tyyliset elokuvat ovat hänestä paljon näyttelijöiden karisman varassa, vaikka ohjaajalta tarvitaankin rohkeutta ja omaa vahvaa estetiikkaa. Ampiaispesää on nyt sohaistu. Aihe saa Olavin silminnähden kiihtymään. Kaikki ei ole hyvin suomalaisessa elokuvamaailmassa.

- Suomalaisessa elokuvassa ottaa päähän se, että rohkeus ja vahva näkemys asioista puuttuu. Yritetään liikaa mielistellä rahoittajia, televisiokanavia ja Elokuvasäätiötä, ja mietitään jo käsikirjoitusvaiheessa, että mistähän ne tyypit tykkäisivät. Ja se klassinen aristoteelinen tarinan kuljetus ja draaman kaari on kaikki kaikessa. Elokuville asetetaan hänen mielestä myös aivan liian ankaria odotuksia. Jos leffa saa alle 50 000 katsojaa, puhutaan täydellisestä flopista. Tästä syystä rohkeat avaukset ja kokeilulliset elokuvat eivät pääse tuotantoon. Mainstream on ainoa, mikä kannattaa, ja se tarkoittaa lähes aina realistista draamaa. - Sitten nykyään on vielä näitä firmoja, jotka tulevat rahoittajiksi. Heillä on omat intressit elokuvan suhteen. Näkyihän se porejuoman merkki varmasti ja tulihan kaikille selväksi, että auto kuvan laidassa oli Volvo? Itse hän ei kuitenkaan haluaisi elokuvia ohjata, jos sillä tarkoitetaan perinteistä elokuvantekoa. Olavia kiinnostaisi tehdä elokuvia ilman käsikirjoitusta. Hän ei tarkoita improvisointia vaan vahvan vision rakentamisesta vaikuttavien kuvien kautta. Hänen mielestä Suomessa keskitytään kirjoittamaan käsikirjoituksia ja vuorosanoja, jotka eivät vastaa mitenkään todellisuutta. - Elokuvantekijän yksi ainoa tehtävä on nähdä. Mutta onko meillä näkijöitä? Tekijöitä kyllä löytyy. Ruotsissa ja Tanskassa tehdään väkilukuun nähden paljon enemmän kokeellista ja rohkeaa elokuvaa. Mistä se johtuu, Olavi huudahtaa, eikä jää odottamaan vastausta. - Lars von Trierin Melancholia (2011) on hieno ja Antichrist (2009) tämän vuosituhannen paras elokuva. Siinä on näkijä, jonka visiot ovat valtavia, kirkkaita ja tarkkoja. Missä nämä ihmiset ovat täällä Suomessa? Luultavasti eivät pääse edes Taideteolliseen, kun eivät kerran osaa kertoa niitä perinteisiä tarinoita. Olavi tyyntyy hieman, kun keskustelu kääntyy teatteriin. Hänestä sen once in a lifetime –kokemuksessa on jotain ankaraa ja haikeaa. Jos esitykseen ei pääse, se tilaisuus on iäksi mennyt. Kritiikkiä saa se, että joitain teatterikappaleita tahkotaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Elävyyden säilyttäminen on kuitenkin todellinen ja kiinnostava haaste, kun kyseessä on 68. näytös. - Teatterin idea on, että se saa ihmiset kerääntymään niin kuin nuotion ympärille. Yhdessä pyhitetään se hetki ja tila. Aika pysähtyy. Se on ritualistinen kokemus ja teatterin ihme.

Taiten tehdyt timantit Kovin hankalan ihmisen maineessa Olavi ei ole. Päinvastoin. Haastatteluihin hän varaa aikaa ja haluaa tehdä ne kasvotusten. Ei ole silti vaikeaa kuvitella, että hänen kärkevät mielipiteensä saattavat ärsyttää joitain. 43

Toisaalta kaiken kiihtymisen ja voimasanojen syytämisen voi nähdä myönteisenä. On tärkeää ottaa kantaa ja olla jotain mieltä, silloin on elossa. Silloin voi vaikuttaa ja luoda jotain. Itselle tärkeiden asioiden puolesta kiivailu on positiivinen voimavara. Olavin tavassa sinkoilla mielipiteitä on paljon samaa kuin hänen tavassaan seikkailla taiteen kentällä. Samaa omapäisyyttä hän tuntuu arvostavan myös muissa. Elvis istuu oikealla -levyn tuottajaa Olavi kehui, koska hän veti tiukat linjat studioon mennessä. Muista musiikintekijöistä ja lyyrikoista Olavi suitsuttaa esimerkiksi Kauko Röyhkää ja Juicea. He eivät ole kuvia kumartaneet, mutta olleet sitäkin tuotteliaampia. - Röyhkässä viehättää paljain käsin veistetty ja rupinen tunnelma, joka kuitenkin kestää kirjallisen tarkastelun. Siis joskus, ei aina. Kaikilla tulee sivuosumia matkan varrella. Erityisesti niillä, jotka ovat päättäneet tehdä helvetisti, pohtii Olavi ja lisää, että todelliset taideteokset syntyvät työtä tekemällä. - Jos Juicekin on tehnyt noin 3000 tekstiä, niin ehkä 100 on hyviä ja kymmenkunta ihan timanttisia, muut enemmän tai vähemmän paskaa. Se on työn tekemistä. Joku toinen hieroo ja hieroo, päästä ulos vain tarkan valinnan tulokset ja sen roskiksessa on sitten ne sadat muut biisit paperitolloina. Ei Olavinkaan työ tuottanut heti timantteja. Ei lähellekään. Ja hän myöntää, että samassa tuli käytyä läpi se kuuluisa vaihe, jossa päähän nousee sinne kuulumaton neste. - Pahin kusipäisyys taisi osua sinne ekan levyn aikoihin abivuoteen. Olin nuori, kaikki tapahtui nopesti ja odotukset olivat hirveät. Se oli huono yhtälö. Olin ihan pieni poika, enkä ymmärtänyt elämän realiteeteistä yhtään mitään. Ja sitten levy floppasi täysin. Se, että levy sai huonot kritiikit eikä myynyt, sattui ja raivostutti Olavia. Olihan siihen vuodatettu sydänveri. Hänen mielestä turpiin saaminen oli kuitenkin parasta, mitä saattoi tapahtua. Miksi? Ensinnäkin siksi, että levy oli toivottoman

keskeneräinen, raakile, jota ei olisi pitänyt julkaista. Ja toiseksi, se opetti täysin uuden asenteen. - Sen jälkeen onkin ollut lakki kourassa -asenne, että lähdetäänpäs nyt tekemään tätä ihan omista lähtökohdista. Eikä kukaan onneksi odottanut mitään ja sain tehdä lauluja pelkästään itselleni. Nöyryys tuli mukaan työskentelyyn. Paljon on siis opittu, vaikka työn voi sanoa olevan vielä alkutekijöissä. Mikä sitten on näyttelijä ja lauluntekijä Olavi Uusivirran pahin pelko? - Pahin pelkoni on se, etteivät ihmiset malta kuunnella mun levyä kokonaan. Spotifysta kuunnellaan vain pari kolme ekaa biisiä, sitten hypätään muuhun, eikä jakseta keskittyä, miettii Olavi ja näkee nykyajassa vahvasti viihteellistymisen merkkejä. Viihteestä haetaan lääkkeen tapaan oireita lievittävää nopeaa apua milloin mihinkin. Ja tämä ilmiö tulee Olavin mukaan kasvamaan. Taide taas vaatisi enemmän aikaa ja rauhallista paneutumista, niin kuin alussa mainittiin. - Taide ei toimi pullan tavoin, sitä ei voi ahmia lisää ja lisää. Välillä se on raskasta ja inhottavaakin. Voisi melkein sanoa, että taide tappaa. Tai ainakin sen tehtävä on tökätä tikari kylkeen ja saada aikaa kouristus, herättää horroksesta. Mä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka kulkee porukassa samaa tahtia pitkin Kiasmaa ja katsoo 12 sekunttia yhtä työtä ja jatkaa matkaa. Tuijottakaa niitä tauluja puoli tuntia, sitten ne alkaa hengittää, puuskahtaa Olavi. Hänen mielestä ihmisiltä puuttuu sitä lukutaitoa, mitä kaikki taide vaatii. Kouluissa sen opetus on vähenemään päin, eikä kaikilla ole halua sitä muutenkaan hankkia. Olavin mielestä se olisi kuitenkin peruskoulun tehtävä. Silloin nuorten nälkä kasvaisi ja he tarkkailisivat maailmaa toisin. - Nuoret eivät menisi Lontooseen ostamaan kledjuja ja vetämään itseään tärviölle, vaan he menisivät sinne Tate Modernin takia ja olisivat kolme päivää pelkästään siellä. Ja sen jälkeen sitä voisi käydä jossain klubilla.

”Mulle tuli kylmä yksin” Olavin aika ennen opiskelua sisälsi paljon päämäärätöntä haahuilua, mutta myös vakavaa tulevaisuuden miettimistä. Samalla hän alkoi kaivata kouluvuosien säännöllistä rytmiä ja pysyviä kavereita. - Päätin hakea Teatterikorkeaan vielä kerran siksi, että halusin jonkun yhteisön. Mä tiesin, että yliopistotason paikoista se on ainoa, jossa yhteisöllisyys on tosi vahva. Ryhmä pysyy kasassa ja sä teet sen kanssa tiiviisti töitä, siitä tulee toinen perhe. Sitä ennen neljä vuotta meni haahuillessa, sunnuntait ja maanantait Lostarissa (edesmennyt rock-klubi Lost & Found). Mulle tuli kylmä yksin, Olavi muistelee. Nyt jo maisteriksi valmistunut Olavi sanoo, että hänen toiveensa toteutui yli odotusten. Vuosikurssi on pitänyt tiiviisti yhtä. Yhteisiä landereissuja on tehty ja edellisellä kerralla he päättivät perustaa kollektiivin, etteivät ihmiset koulun loppumisen jälkeen häviäisi. - Me halutaan pitää yhtä ja nähdä useammin kuin kerran vuodessa. Se on ihanaa, se on parasta. Rakastan niitä kaikkia erittäin syvällä tasolla. Teatteriväen tiiviit suhteet eivät ole harvinaisia. Olavi kertoo, että hänen kurssikaverinsa Joonas Saartamon äiti Eija Ahvo kokoontuu vieläkin oman vuosikurssinsa kanssa, vaikka heistä pari, esimerkiksi Matti ”Peltsi” Pellonpää, on ehtinyt jo kuolla. - Kun he kokoontuu, niin nämä kuolleet ovat paikalla kanssa ja heillä on paikka pöydässä. Se on ihan liian liikuttavaa! Peltsillekin katetaan ja varataan juotavaa. En tiedä, kokoontuuko mikään oikeustieteellisen vuosikurssi noin. Voi olla, että kokoontuu, mutta kattavatko he kuolleille snapsit?

Kolumnin kirjoittaja Jonna Kolehmainen on 20-vuotias lähihoitaja Espoosta, Miss Suomi 2012 -finalisti. Palautetta voi lähettää osoitteeseen: jonna.kolehmainen1@gmail.com

Nuorena äidiksi? Moni nuori nainen on varmasti tottunut kiusaantumaan sukulaisten kahvipöydässä, kun vihjaillaan lasten teosta. Siitä, kenen vuoro on seuraavaksi tehdä lapsia. Nykyään esikoisen saavien äitien keski-ikä on noussut hurjasti, vaikkakin biologisesti naisen elimistö on valmiimmillaan lapsen saantiin 20-28-vuotiaana. Oma äitini oli 22-vuotias minut saadessaan. Alan kohta itse lähennellä tuota samaista ikää, täytänhän pian 21 vuotta. Kun pääsin itse peruskoulusta, niin kotikaupungissani liikkui huhu, että entisellä yläasteellani olisi jonkinlainen ”raskausvillitys” ja monet 7-9-luokkalaiset olisivat hankkiutuneet raskaaksi. Taisi olla kaikille varmasti eka kerta ja paljon itseään vanhemman miehen kanssa, jos nämä huhut ylipäänsä pitivät paikkansa. Itseäni raivostuttaa, kuinka joku voisi hankkiutua raskaaksi vain jonkin villityksen takia. Olen aina tiennyt, että haluan äidiksi. Joskus. Mieluiten nuorella iällä. Ihan yläasteikäisenä ei kuitenkaan olisi tullut mieleenikään hankkiutua vielä raskaaksi, halusin kuitenkin olla ainakin täysi-ikäinen ja ammatin hankkinut. Monet saattavat ajatella, että kaikkien ulkoisten puitteiden täytyy olla kunnossa, ennen kuin on lapsen aika. Että täytyy olla mies rinnalla, jonka kanssa haluaa elää ja perustaa perheen, sekä jonkinlainen rahallinen kyky elättää tuleva lapsi. Olen osittain samaa mieltä. Lasta ei pidä hankkia, jos ei ole minkäänlaista kykyä rahallisesti tätä elättää. Se, että kaikilla ei ole miestä, ei ole heidän oma valinta. Jokaisella naisella silti kuuluisi olla oikeus omaan lapseen. Olemme avomieheni kanssa seurustelleet jo kolme vuotta ja asuneet saman katon allakin yli kaksi. Oman asunnon hankkimistakin on jo suunniteltu. Aloitan korkeakouluopinnot elokuussa, joten lapsi ei ihan vielä olisi ajankohtainen. Haluan kuitenkin suorittaa koulun mahdollisimman nopeasti, jotta ehdin vielä nuorena hankkia lapsen tai lapsia. Monethan opiskelevat käytännössä katsoen koko ikänsä. Mutta ei lapsia voi tehdä koko ikää. Lapsentekoaika on loppujen lopuksi hyvinkin rajallinen. Eikä se raskaaksi tuleminen kaikille ole helppoa, siksi on hyvä 46

aloittaa ajoissa, jos yhtään on sellainen tunne ja tilanne, että voisi lapsen hankkia. Useat odottavat ja odottavat, monesti liian kauan. Sitä saattaa jäädä viimein kokonaan lapsettomaksi. En halua minulle käyvän niin. Oma lapsi olisi tärkeintä ja ihaninta, mitä minulle voisi elämäni aikana tapahtua. Uskon, että äiti ja lapsi, etenkin tytär, ymmärtävät toisiaan sitä paremmin, mitä vähemmän heillä on ikäeroa. Tästä itselläni on kokemusta. Haluan lapsen kasvaessa olla hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Olemme aina olleet äitini kanssa hyvin läheisiä ja olen pystynyt kertomaan hänelle kaikesta. Monella kaverillani heidän äidit ovat sen verran vanhempia, etteivät kaverini ole pystyneet heille paljoakaan puhumaan asioistaan. Ei lapsen kanssa kuitenkaan tule kaveerata liikaa. Vanhemman ensisijainen tehtävähän on huolenpito ja rajojen asettaminen lapselle, ei kaverina oleminen. Elämä on tässä ja nyt. ”Miksi jättää huomiseen sen, minkä voi tehdä tänäänkin?”, kysyi Pikkumyy eräässä Muumilaakson tarinoiden jaksossa. Samaistun tähän Myyn kommenttiin täysin. Jos odottaa liian pitkään, on usein jo liian myöhäistä ja näin jää moni asia tekemättä. Olen huomannut, kuinka monia odottavia nuoria tai jo synnyttäneitä ja lastenvaunuja työntäviä äitejä katsotaan paheksuen. Miksi? Eivät kaikki nuoret kuluta aikaansa juhlien ja ryypäten. Tärkeintä on, että tuntee itse olevansa valmis vanhemmaksi. Mutta voiko sitä oikeastaan koskaan olla täysin valmis ottamaan vastuun toisen ihmisen elämästä? Mielestäni ei ole mitään oikeaa ikää lasten hankkimiseen. Ihmiset kypsyvät eri tahtiin. Toinen voi olla kypsä äidiksi jo 17-vuotiaana, kun taas toinen ei ole sitä vielä 35-vuotiaanakaan. Ehkä elämä ei ole vielä silloin alaikäisenä valmis, mutta milloin se olisi? Ei voi odottaa, että ”elää ensin oman elämän” ja vasta sitten hankkii lapsia. Lasten kanssahan sitä elämää eletään.

o k k i t Ris