Takaisin ihmisluontoon Törmäsin tässä eräänä päivänä internetissä mainokseen lisäravinnekapselista, joka mainostekstin mukaan edesauttaa ihmisen luonnollista vanhenemista. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku vanhenemista (lue: kuolemaa) pelkäävä ihminen ostaa tuotakin pohtimatta ollenkaan, että mitä se ”luonnoton” vanheneminen sitten mahtaisi olla, mikäli kapselit jättäisikin ostamatta. Kertoessani tästä löydöstäni kollegoille yliopistolla kuulin, että markkinoilla on jo myös anti-age -hammastahnaa lukemattomista kosmetiikkatuotteista puhumattakaan. Valistunut arvaukseni on, että ikääntymispelkoisille suunnattuja tuotteita ja palveluja on lähivuosina tulossa markkinoille yhä kasvavalla volyymilla. Ajatus tekee minut surulliseksi. Ymmärrän kyllä, että me vanhenemista ja kuolemaa pelkäävät ihmiset voimme saada lohtua ”ikuisen nuoruuden markkinoilta”, mutta surullista on se, että nuo markkinat ovat todelliset turhuuden markkinat. Ensinnäkin vanhenemisen tiedostaminen tekee meistä eräässä syvällisessä mielessä ihmisiä; oman vanhenemisensa tunnustamisessa voi piillä viisauden alku. Ajallinen vaelluksemme näyttäytyy uudessa valossa, kun elämän merkitys tavallaan löytyy kuolemasta. Ei kuoleman pelosta, ei freudilaisesta kuolemankaipuusta, vaan kuoleman hyväksymisestä. Kirjoitin parikymppisenä filosofian opiskelijana seuraavan runon kuolemasta:
KUOLEMAN ELONKORJUU On kuoleman elonkorjuu vanha ihminen lyötynä horjuu armoa pyytää – eikä saa vaan pyrkii pakoon kuolemaa filosofian taa tai uskon suojaan etsien yhteyttä Luojaan täytyy olla realisti on kuolema ihmisen ikuinen risti. On kuoleman elonkorjuu vanha ihminen totuuden torjuu tieteellä taistelee vanhuutta vastaan lykäten kuolemaa ainoastaan jokainen lähtee kun aika koittaa ei ihminen kuolemaa voi voittaa jokainen meistä on kuoleman renki ja vapautuu vasta kun lähtee henki.
2
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, gerontologian jatko-opiskelijana tuo teksti aukeaa minulle ihan toisella tavalla. Runosta uhkuva nuoren miehen angst hymyilyttää, mutta ei naurata. Vanheneminen ja kuolema ovat meille ihmisille hirmuisen vaikeita asioita millään tavalla haltuun otettaviksi. Yksi syy on varmasti se, että elävän olennon tietoisuus omasta kuolevaisuudestaan on enemmän tunteen kuin järjen asia. Katsokaapa, mitä kirjoitin parikymppisenä syntymästä:
ITKUA IHMISEN ALKU Nainen ponnistaa kohtunsa sisällön kätilön käsivarsille sakset tekevät yhdestä kaksi se pienempi ihminen itkee. Ei se halunnut tulla kohdun lämmöstä synnytyssalin kylmiin valoihin se aavistaa varmaan että syntymään sisältyy poikkeuksetta myös kuolemantuomio. Runossa syntymä yhdistyy automaattisesti kuolemaan. Tämän ”automaatin” ymmärtäminen järjen avulla jää mielestäni väkisinkin vajaaksi. Voimme ymmärtää, että materia kuluu, se on materian tapa olla. Voimme jopa ajatella, että ikuisesti eläminen olisi itsekästä, sillä meissä olevan materian kiertoon palaaminen on uuden elämän syntymisen edellytys. Voimme myös ymmärtää, että eksistentiaalisella tasolla elämän mitan rajallisuus antaa sille merkityksen. Mutta järkeily ja ymmärrys on turhaa, jos emme hyväksy vanhenemiseen ja kuolemaan liittyviä tunteita. Kyllä me saamme olla surullisia ja peloissamme. Eräs ystäväni kuoli kolme päivää sitten. Minä suren hänen kuolemaansa ja samalla suren kaikkien läheisteni ja myös omaa kulkuani kohti kuolemaa. Pidän surua kuitenkin positiivisena asiana; suru on merkki rakkaudesta. Paljon on puhuttu siitä, kuinka kuolema on institutionalisoitunut ja siirtynyt kauaksi arkikokemuksistamme. Olemme vieraantuneet kuolemasta. Samalla tavalla olemme vieraantumassa elämästä, kun olemme vieraantumassa vanhenemisestamme. Elämä on oikeasti vanhenemista päivä päivältä. Kun samalla olemme marxilaisittain vieraantuneet työstämme ja rousseaulaisittain vieraantuneet luonnostamme, ei ole ihme, että uusliberalistinen eetos vie meitä kuin pässejä narussa. Vieraantuminen on taitavasti myyty meille vapautena. Kaikki on uusliberalistisessa utopiassa omista valinnoista kiinni; jokainen sopikoon itse itselleen parhaat mahdolliset työehdot, veroja ei tarvitse maksaa, kun työ on parasta sosiaaliturvaa, jokainen valitsee itse 3
terveytensä omilla elintavoillaan, tarvittavat palvelut voi vanhetessaan valita vapaasti yksityisiltä markkinoilta ja kuolemakin lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen, kun vain osaat tehdä oikeita valintoja. Uusliberaali vapaus on tosiasiallisesti vieraantumista ihmisen alkutilasta eli yhteisöllisyydestä. Tällainen vapaus on lähinnä vapautta valita itse oma vankilansa. Valistuksen ja liberalismin ensimmäinen kriitikko Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) oli huolissaan siitä, etteivät tieteet ja taiteet näyttäneet aidosti hyödyttävän ihmiskuntaa, vaan olivat pikemminkin ylpeyden ja turhamaisuuden välineitä. Rousseau vaati paluuta luontoon, sillä valistuksen aikana ihminen oli muuttumassa kaiken mitaksi. Usko järkeen ja kehittyvään insinööritaitoon oli vieraannuttamassa ihmistä omasta ydinolemuksestaan, joka nykyfilosofi Alasdair MacIntyren mukaan lopulta on biologisuus, haavoittuvuus ja riippuvuus. Olemme synnyttyämme täydellisen riippuvaisia toisista ihmisistä, luomme aikuisuutemme ajaksi kuvan itsemääräämisestä, jonka illuusioluonne paljastuu ikääntyessä ja avun tarpeen taas kasvaessa. Kirjoitin äskettäin seuraavan runon:
VANHUUS Vuosikymmenten karttunut kauneus vanhoissa kasvoissa uurteissa eletty elämä kerran niin suuri pienenä taas oli itsenäisyys illuusio näen sen silmistäsi. Näen sinussa itseni vanhana ja rakastan sinua ja tahdon hoitaa sinua ja pitää huolta sillä kuoleman vuoteella sinä ja minä olemme yksi. Tässä runossa suhtautumiseni kuolemaan on selvästi muuttunut nuoruusvuosista. Kuolema ei ensisijaisesti pelota, vaan tekee meistä ihmisiä. Vieläpä tasa-arvoisia ihmisiä. Muistuu mieleeni kesä, jolloin olin töissä hautausmaalla ja pääsin myös kaivamaan kolme hautaa tuon kesän aikana. Näihin kolmeen tapaukseen sisältyi kaksi ääripäätä. Ensinnäkin hyvin pienimuotoiset hautajaiset, joissa väkeä oli juuri ja juuri tarpeeksi, jotta arkku saatiin laskettua hautaan. Yhdet hautajaiset olivat suureelliset kauppaneuvoksen hautajaiset, joissa oli mukana ministeritason vieraita. Molemmille vainajille kaivoin samanlaisen haudan. Kuolema on suurin tasa4
arvoistaja. Runo kuvaa myös riippuvaisuuden tunnustamista ihmisen ominaispiirteeksi. Oikein katsottuna keskinäisestä riippuvuudesta nousee koko ihmislajin ylivertaisuus muihin lajeihin verrattuna. Miksi sitä siis pitäisi ylenkatsoa tai hävetä? Olen viime aikoina pohtinut vanhuuden ja ihmisyyden yhteen kietoutuneisuutta saksalaisen nykyfilosofin Axel Honnethin tunnustamisen teorian kautta. Honnethin ydinajatus on, että yksilöllinen identiteettimme rakentuu ja pysyy yllä ja positiivisina vain silloin, kun toiset ihmiset tunnustavat meidät ihmisinä rakastamalla, kunnioittamalla ja arvostamalla. Tämä tapahtuu monilla eri sosiaalisilla kentillä ja monien eri ihmisten ja myös instituutioiden toimesta. Ajatus siitä, että identiteettimme ja sitä kautta persoonuutemme voi pysyä yllä vain tunnustuksellisissa suhteissa toisiin ihmisiin on huikea mahdollisuus yhdistää filosofiaa gerontologiaan. Persoonuus on tässä yhteydessä filosofinen ja heuristinen käsite; millaisen olennon voimme tunnustaa persoonaksi ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa? Entä millainen hoitotyö tukee ihmisen persoonuuden säilymistä? Tunnustamisen laajasta viitekehyksestä löytyy paljon ajatuksia esimerkiksi siihen, kuinka vanhan ihmisen persoonuutta voitaisiin pitkäaikaishoidossa tukea kognitiivisen toimintakyvyn menetyksistä huolimatta. Tästä aiheesta minulla on työn alla kaksi artikkelia, joista toinen on jo refereearvioinnissa. Tiivistin tuon artikkelin sanoman tähän runoon:
KATSO IHMISTÄ Hauras kuoresi hiljensi minut oman olemiseni äärelle uskallanko tunnustaa sinut osaksi omaa ihmisyyttäni onko heikkoutesi minun kuolemani Ecce Homo – katso ihmistä rationaalisuudesta riisuttua kun silmäsi ovat mielesi hauta. Hauras kuoresi hiljensi minut itseni ymmärtämisen äärelle vasta tunnustamalla sinun kasvosi voin sanoa itseäni ihmiseksi ja pitämällä sinusta huolta voin pitää itseni ihmisenä sillä eläimistä eroamme siinä että pysymme itsenämme vain toistemme kautta.
5
Olen tässä kirjoituksessani pohtinut vanhenemisen, kuoleman ja ihmisyyden erottamatonta yhteen kietoutumista. Descartesin (1596–1650), Kantin (1724–1804), Hegelin (1770–1831) ja kaikkien valistusfilosofien ansiosta olemme vieraantuneet omasta ydinolemuksestamme, johon kehon hauraus, riippuvaisuus toisista ihmisistä ja kuolema oleellisesti liittyvät. Kulttuurimme on rationaalisuuden läpitunkema, vaikka ihmisenä oleminen on pikemminkin kokemuksellinen asia. Jopa moraalifilosofiamme olemme perustaneet rationaalisuudelle, sillä rakennamme persoonuuden vahvasti ihmisen rationaliteetin ympärille; moraalisina toimijoina nähdään useimmiten vain vastavuoroiseen suhteeseen kykenevät rationaaliset toimijat. Samaan aikaan yhä useampi meistä ei täytä moraalisen toimijuuden kriteeristöä, kun vanhoista vanhimpien ja samalla muistisairaiden osuus väestöstä kasvaa kovaa vauhtia. Riskinä on, että yhä suurempi osa meistä on jatkossa vailla täyttä ihmisarvoa. Ihmisen arvo ei katoa vanhetessa, vaan se pikemminkin kasvaa. Jokainen eletty päivä on ihmisenä eletty päivä ja jo sinällään arvokas eläjälleen. Entäpä jos tuo eläjä on kognitiivisesti niin heikentynyt, että ei edes ymmärrä elävänsä? Onko eletty päivä silloin hukkaan heitetty? Ei ole. Hänen elämänsä päivä on silloin arvokas meille kaikille muille. Pitämällä hänestä huolta pidämme huolta ihmisyydestämme. Ihmisyys pysyy yllä vain tekemällä inhimillisiä tekoja. Jokainen ihmiseksi syntynyt on yhtä arvokas viimeiseen hengenvetoonsa saakka, ja häntä on myös kohdeltava tuon ajatuksen mukaan. Emmanuel Levinasin (1906–1995) ajatus toisen ihmisen kasvoista kaiken etiikan alkuna on yksinkertaisuudessaan nerokas; voin ymmärtää itseni ihmiseksi vain ymmärtämällä sinun ihmisyytesi. Ajatuksen luonnolliseksi jatkeeksi sopii, että voin säilyttää ihmisyyteni vain pitämällä yllä sinun ihmisyyttäsi. Vanhustenhoidon näkeminen ennen kaikkea kustannuskysymyksenä on selvä merkki ihmisluonnosta vieraantumisesta. Emme ymmärrä, että jokainen hoitopäivä vanhojen ihmisten pitkäaikaishoidossa on ennen kaikkea ihmisyyden hoitopäivä. Sille ei edes pitäisi laskea kustannuksia. Ehdotan Rousseaun innoittamana paluuta ihmisluontoon; läpeensä toisistamme riippuvaisina alamme ajatella, että kaiken, minkä teemme tai jätämme tekemättä kohdatessamme avun tarpeessa olevan ihmisen, me teemme tai jätämme tekemättä ihmisyydelle. Kuoleman vuoteella sinä ja minä olemme yksi.
6