Kolumni: #vaingeneralistijutut

#vaingeneralistijutut -kasvatustieteilijä työelämässä ennen ja nyt

Teksti: Ina Ahokas Teksti: Ina Ahokas

Allekirjoittaneen CV alkaa hieman mukaillen seuraavasti: ”Osaava generalisti eli työelämän moniottelija etsii uutta suuntaa uralleen!” Tässä kolumnissa haluaisin hieman avata sitä prosessia, jota työelämän moniottelijaksi opiskeleminen ja kasvaminen on minussa, ja uskoakseni monissa opiskelutovereissani, vaatinut.

Jokaiselle yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijalle on varmasti liiankin tuttu kysymys ”eli tuleeko susta opettaja” (onhan tämä surullisenkuuluisa vastaus päätynyt aina haalarimerkiksi asti). Tiedämme varmasti kaikki, kuinka turhauttavaa on joutua selittämään, mitä itse asiassa opiskelee ja mihin sitä voikaan työllistyä, varsinkaan, kun asiasta saattaa olla itse yhtä pihalla kuin kysyjä. Generalistilla on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta tällä polulla piilee jokunen mutka.

Usein kuulemani tarina tälle alalle päätymisen takana on jokin seuraavista tai yhdistelmä niistä: ei oikein tiennyt mitä olisi lähtenyt opiskelemaan, koulumaailma kiinnostaa, mutta opettajan ura ei, laaja sivuainemahdollisuus antaa lisäaikaa pohtia omaa tulevaisuuttaan. Nämä olivat myös minun alavalintani taustalla. Kuitenkin hakuvaiheen innostus siitä, että kaikki ovet ovat avoinna, vaihtui pian opintojen alettua massiiviseksi ahdistukseksi siitä, että kaikki ovet ovat avoinna. Vaihtoehtojen loputon määrä aiheuttaa valtavia paineita päätöksenteossa, vaatii vaivaa työnhaussa ja osaamisen sanoittamisessa ja luo jatkuvaa oman työntekijäidentiteetin kyseenalaistamista, pohtimista ja uudelleenluomista. Tästä seuraa loputonta epävarmuutta, huolta työnhausta ja työttömyydestä sekä irrallisuuden ja ei-minnekään kuulumattomuuden tunteita. Hip hei ja tervetuloa generalistialalle!

Miksei kukaan kertonut tästä etukäteen? Uskon, että edellä mainitut tuntemukset ovat jossain muodossa tuttuja lähes kaikille alan opiskelijoille (ainakin oman, opiskelijatovereiden kanssa avautumiseen perustuvan empiiristen havaintoni mukaan). Oikeastaan koko kandiksi opiskelemisen aikani podin enemmän tai vähemmän massiivista urakriisiä, ja pohdin usein vakavissani alan vaihtoa ihan vain siksi, että halusin selkeyttä. Olisiko liikaa pyydetty saada käteen pätevyyden antavat paperit, jotka kourassa voisin marssia valmistumisen jälkeen töihin ilman jatkuvaa itsensä ja osaamisensa todistelua?

“hakuvaiheen innostus siitä, että kaikki ovet ovat avoinna, vaihtui pian opintojen alettua massiiviseksi ahdistukseksi siitä, että kaikki ovet ovat avoinna”

Aikuiskasvatuksen Kilta täyttää tänä vuonna 35 vuotta. Kolmessakymmenessäviidessä vuodessa työelämä on muuttunut valtavasti. Muutamia trendejä mainitakseni digitalisaatio on harpannut eteenpäin jättiloikan ja mullistanut viestinnän ja rikkonut ajan ja paikan merkitystä, työurat ovat muuttuneet moninaisemmiksi ja entisen pitkän uran yhdessä paikassa tekemisen sijaan ihannoidaan monipuolista kokemusta eri tehtävistä, alustatalous ja vuokratyö puolestaan eriyttävät ja pirstovat työkenttää, uusliberaali politiikka on tuonut tuloksellisuuden, tehokkuuden ja kasvun tavoittelun osaksi jokaista alaa, ja samaan aikaan ollaan huolissaan uupumisesta ja milleniaaleista puhutaan burn out-sukupolvena. Lisäksi viimeistään koronapandemia on räjäyttänyt etätyön tekemisen uusiin mittasuhteisiin ja laittanut jokaisen organisaation joustavuutta ja ketteryyttä mittaavan tulikokeen eteen.

Uskallan väittää, että kasvatustieteilijöiden osaaminen on tämän muuttuvan työelämän myllerryksessä tärkeämpää kuin vielä koskaan. Kasvatustieteilijän vahva ihmistuntemus ja lähtöisyys, ymmärrys ihmisten, ryhmien ja organisaatioiden käytöksestä ja oppimisesta sekä tämän kaiken liittämisestä laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin tarjoaa loistavat lähtökohdat pärjätä muuttuvassa työelämässä. Olemme elinikäisen oppimisen, inhimillisen kohtaamisen ja yhteisöllisen uudistumisen aallonharjalla, höystettynä kunkin omalla spesifillä sivuaineista, harrastuksista ja vapaaehtoistöistä hankitulla asiantuntemuksella.

Kolmen kriisien sävyttämän opiskeluvuoden jälkeen olen valmistunut kandidaatiksi ja suoritan parhaillaan ensimmäistä oman alan harjoitteluani. Olen tänä päivänä niin onnellinen, että päädyin opiskelemaan juuri yleistä ja aikuiskasvatustiedettä, enkä lopulta päätynyt vaihtamaan koulutusalaa. Sydämeni täyttää ylpeys ja rakkaus kasvatustieteitä ja kasvatustieteilijöitä kohtaan. Listasin, mitä haluaisin sanoa fuksivuoden itselleni, sekä jokaiselle, joka on kenties pyöritellyt samoja asioita mielessään.

1. Selkeytä itsellesi mitä opiskelet ja mitä osaat. Opettelin kertomaan opinnoistani selkeästi ja ymmärrettävästi niille, jotka eivät tunne alaa. Samalla itselleni kirkastui, mitä kaikkea opintoihin kuuluu, ja mitä osaan. Ammattiidentiteetti muodostuu siitä, miten puhut itsestäsi ja opinnoistasi, ja ylpeys ja innostus näkyy ja huomataan.

2. Seuraa rohkeasti omia mielenkiinnonkohteita. Työllistymisestä ja työelämästä puhutaan joskus pelottelevaan sävyyn. Olen aikoinani saanut vinkin, ettei kannata lukea mitä tahansa sivuaineita, vaan ne kannattaa valita työllistymistä tukevasti. Olen hieman eri mieltä, sillä mistä tahansa sivuaineesta voi olla hyötyä

tulevaisuudessa. Karkeasti, sivuaineet eivät sulje pois vaihtoehtoja, vaan voivat ainoastaan lisätä niitä. Kannattaa seurata rohkeasti sitä, mikä itseä kiinnostaa. En voi kuin suositella järjestötoimintaa ja ajatusten jakamista tulevien kollegoiden (eli opiskelukamujen!) kanssa.

3. Älä stressaa. Ura ei ole pikajuoksu vaan maraton, joka rakentuu päivä, viikko, kurssi ja työkokemus kerrallaan. Kaiken ei tarvitse, eikä pidä, olla juuri nyt selkeää ja valmista. Niin kliseistä kuin se onkin, kaikki selkenee ajallaan. Lopetan tämän tekstin F:n sanoihin: Mut tää on ihan siistii, vaik oon pihal ku Bridget Jones, kriisistä kriisiin, läpi niistä mä kahlaan joo.

Ihanaa juhlavuotta. Ollaan ylpeitä kasvatustieteistä ja itsestämme!