Rikollisuuden psykologisia vaikuttimia

On aika paneutua kiintymykseen, omatuntoon ja traumoihin. Kyse ei ole pakkoterapiasta, vaan puntarointia siitä, miten psykologia selittää rikollisuutta.

Matias Muhli

Freudin perintö ei pelkkää peniskateutta

Psykoanalyyttinen ja siitä perustavat lähestymistavat eivät tarjoa rikollisuuden selittämiseen suinkaan pelkkää freudilaista haaravälihöpinää. Kaikista klassisimpien käsitysten mukaan heikko omatunto selittää rikollisuutta. Kun omatunto ei kolkuta mahdollisen konnan kallossa, mielihyväjuhlat voivat alkaa, ja muita on silloin vaikeampi ottaa huomioon. Tulkinnassa korostuu kasvu ja kehitys.

Sittemmin suuntauksesta kummunnut malli on ollut mentalisaatioteoria. Mentalisaatio tarkoittaa yksilön kykyä tunnistaa, tiedostaa sekä havaita omia ja muiden mielentiloja, ja se auttaa yksilöä selviytymään tavallisissa ihmissuhdetilanteissa. Kehityksessä vaurioituneen mentalisaatiokyvyn vaikeutena onkin olla tulkitsematta muiden mielentiloja omien mielentilojensa pohjalta. Heijastamalla esimerkiksi omaa vihamielisyyttään muihin heikosti mentalisoiva voi luulla muiden olevan vihamielisiä ja käyttäytyä tämän parhaan tietämyksensä varassa. Silloin pelkkä autenttinen, iloinen hymy voi olla sietämätöntä ivaa.

Kasvuympäristö voi olla pahantekijä

Kiintymyssuhdeteoria tarjoaa myös malleja rikollisuuden ymmärtämiseksi. Kiintymyssuhteet jaetaan eri ryhmiin ja niiden kehittymiseen vaikuttavat lapsuuden kasvuympäristö. Esimerkiksi jäsentymätön kiintymys voi kehittyä, jos lasta kaltoinkohdellaan tai vanhemmalla ei itsellä ole resursseja toimia lapsen kanssa trauman takia. Lapsi alkaa pelätä, eikä välttämättä voi luottaa kehenkään; lapsi ei saa olla lapsi.

Kiintymussuhteiden ajatellaan heijastuvan aikuisikään saakkka. Ongelmat voivat heijastua vaikkapa epäluuloisuutena muiden motiiveihin, pelkoina, tunteiden torjuntana tai tiedon vääristymisenä. Nämä taas voivat johtaa psykopaattiseen käytökseen, itsehillinnän loppuessa raakaan väkivaltaan ja herkempään riskiin joutua itse uhrin asemaan. Pahimmillaan yksilö on vielä aikuisuutensakin trauman vanki pallo nilkassa.

Kehityspsykologiassa rikollisuutta puolestaan tutkitaan pitkittäistutkimuksilla seuraamalla yksilöiden toimintaa lapsesta aikuiseksi. Tätä kutsutaan rikollisuuden kehityspolkututkimukseksi. Havaintoja on monenlaisia: niin hyperaktiivisuus, huono koulumenestys kuin syyllisyyden tunteen puuttuminen ovat yhdistetty rikollisuuteen. Tärkeintä on huomata, että tutkimuksissa nousee esiin lähes aina kasvuympäristön merkitys. Kotihelvetti voikin leimahtaa käytösongelmien kautta rikollisuudeksi silloin, kun niihin ei puututa.

Mitä yhteistä voi olla parittajalla ja palomiehellä?

Rikollisuutta voidaan tarkastella myös persoonallisuuden valossa, kuten erilaisten niin sanottujen piirreteorioiden avulla. Marvin Zuckerman on esimerkiksi luonut termin elämyshakuisuus (sensation seeking). Hänen mukaansa rikolliset ovat usein elämyshakuisia, eli he ottavat erilaisia riskejä hamutessaan intensiivisiä tuntemuksia, uusia kokemuksia, jännityksen tunnetta, uhkayrityksiä tai vaihtelua. Elämyksenhakuisuus käyttäytymisessä ilmentyy usein kuitenkin sopivampina muotoina, esimerkiksi huimapäisinä extreme-harrastajina ja tulikuumina palopelastajina. Persoonallisuus ei ole kenenkään kohtalo. Kohtaloa moni kuvaisi pikemmin seuraavasti: välittäjäaineet, neurofysiologia, geenit. Ihmekös: on todella tavallista, että rikollisuutta selitetään mediassa yksittäistutkimuksia pelkistävin ottein. Tieteessä tällainen yksinkertaistava höpö höpö ei kestä kuitenkaan päivänvaloa tai edes puolipilvisyyttä. Todellinen nykyaikainen lähestymistapa edustaa biososiaalista selitysmallia. Tällaisten tarkastelumallien mukaan biologisten muuttujien kanssa rikolliseen toimintaa yhteisvaikuttaa voimakkaasti turmiolliset kasvuolosuhteet.

Luonnontieteet ovat tiedollisessa viitekehyksessä yhteiskunnallisesti niin seksikkäitä, että tutkimustietoa ja sen analysoitavaa riittää. Selittävätkö dopamiinimäärät sitä, kuka lyö? Entä mieshormonimäärät (Evolutionary neuroandrogenic theory), miksi mies lyö? Onko aivojen etuotsalohkon toimintahäiriö syy vihamielisille tendensseile? Vastaukset eivät ole tyhjentäviä.

Haasteellinen aspekti on myös se, että tutkimuksissa neuromööpeleihin tungetaan tavallisesti aikuisia rikollismiehiä, joita sitten arvioidaan suhteessa vertailuhenkilöihin. Entä jos erot ovatkin kehityksellisiä? Oli miten oli, molekyylibiotieteet, neuropsykologia ja muut kumppanit tarjoavat erittäin teräviä näkökulmia rikollisuuden selittämiseen, kun niiden tulokset suhtautetaan sosiaalisiin tekijöihin.

Traumaattiset rikolliset

Nykyään hyvin suosittu rikollisuuden syitä hahmottava muotti on traumamalli. Se sopii hyvin yhteen niin kiintymyssuhdeteorian, psykodynaamisen lähestymistavan kuin biososiaalisien teorioiden kanssa. Trauma voi aiheutua, kun yksilö kokee psyykkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Traumatisoituneet eivät tietenkään ole automaattisesti rikollisia, mutta moni rikoksentekijä on kokenut juuri traumaattista väkivaltaa.

Traumasta saattaa aiheutua traumaperäistä stressiä, joka voi kroonistua. Trauma muuttaa myös tunne-elämää säätelevää hermostoa, tärkeää välittäjäaineaineenvaihduntaa ja vaikuttaa stressiä säätelevään neuroendrokriiniseen järjestelmään (HPA-akseli). Suomeksi sanottuna: elimistöllä on kaikki hätävilkut päällä. Näin trauma voi muotoilla myöhempää psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista terveyttä, käyttäytyminen mukaan lukien. Sillä on myös mahdollisia yhteyksiä psyykkisiin häiriöihin, kuten persoonallisuushäiriöihin. Uudelleenkokemisoireet, elimistön hätätila, mahdolliset psyykkiset häiriöt kaikki altistavat rikollisuudelle.

Rikollisuutta ei voida silti psykologian menetelmin täysin ennustaa kristallipallosta, vaikka edellä olevat mallit tarjoavat kaikki tietyntyyppisen rikollisuuden ennustamiseen puitteet. Psykologinen tieto on erittäin tärkeää rikollisuuden syiden ymmärtämisessä ja sitä kautta kriminologiassa, rikollisen toiminnan ennaltaehkäisyssä, kuten kaltoinkohteluihin puuttumisessa, sekä rikoksentekijöden asianmukaisessa hoidossa. Mielenkiintoisinta on huomata, että rikoksentekijä on harvoin vain henkilö, joka on sattunut tekemään rikoksen.