Voiko ihmisen muistoon luottaa?

Inna Kujala

Oletko koskaan kiistellyt lapsuuden ystäväsi kanssa tilanteesta, jossa molemmat olitte paikalla, mutta jonka muistatte tapahtuneen aivan eri tavalla? Ihmisen muistiin ei ole luottamista, kertoo uusin tutkimustieto. Tästä huolimatta sitä pidetään oikeudessa usein erittäinkin luotettavana lähteenä.

”Valemuisto on muisto, jota muistaja pitää subjektiivisesti totena. Hän ei kykene erottamaan muistojensa taustalta sisäisiä ja ulkoisia vaikuttimia”, kertoo Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen ELSA News -toimittajan Sanni Nuutisen tekemässä haastattelussa. Tolvanen korostaa, ettei kyseessä ole valhe, vaan todennäköisimmin manipulaation, suggestion tai muun johdattelevan keskustelun aiheuttama virheellinen tai täysin keksitty muisto. Taustalla vaikuttavat usein traumaattiset, epämiellyttävät tai stressaavat tapahtumat. ”Trauma voi usein olla valemuistojen lähde”, Tolvanen kertoo. ”Traumatisoitunut pyrkii löytämään selitystä pahalle ololleen ja silloin, esimerkiksi terapiassa, on suuri riski valemuistojen syntymiseen”. Tolvanen kertoo, että valemuisto syntyy tyypillisesti siten, että henkilö keskustelee muiden ihmisten kanssa. Kyseessä voi hänen mukaansa kaansa olla joko tietoinen manipulaatio tai esimerkiksi varomattoman terapeutin johdattelevat kysymykset. Tietoisesta manipulaatiosta Tolvanen antaa

jossa lapsen vanhempi pyrkii erotilanteessa saamaan toisen vanhemman epäillyksi lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ”Näitä tapauksia tulee valitettavasti toistuvasti esiin, kun tutkitaan lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia”, Tolvanen kertoo viitaten niin huolimattoman terapian kuin manipulaationkin aiheuttamiin valemuistoihin.

Etenkin rikosoikeudessa on paljon pohdittu sitä, miten valemuistot vaikuttavat esimerkiksi todistajanlausuntojen luotettaviin. Jos ihmisen mieltä on niin helppo manipuloida, että siihen voi synnyttää tarkoituksella tai vahingossa kokonaan uusia muistoja, voiko muistoa pitää luotettavana todisteena?

Kun Tolvaselta kysytään, voivatko valemuistot vaikuttaa todistajanlausunnon luotettavuuteen, hän vastaa, että ilman muuta voivat. Valemuisto ja siihen perustuva todistajan lausunto on sisällöltään todellisia tapahtumia vastaamaton Tolvasen mukaan todistajanlausuntoja pidetään yleisesti luotettavampina kuin ne todellisuudessa ovat. Muistamisessa on hänen mukaansa useita virhelähteitä, kuten esimerkiksi väärä havainto, havainnon tulkitseminen väärin tai unohtaminen. Muistot myös muuttuvat ja suodattuvat muistissa myöhempien kokemusten myötä. Miksi todistajanlausunnoille sitten annetaan rikosoikeudessa niin paljon painoarvoa, jos muistot voivat selkeästi olla täysin todellisuutta vastaamattomia? Mikä tärkeämpää, voiko valemuiston jotenkin erottaa ns. todellisesta muistosta?

Tolvasen mukaan tiettyjä erottelumetodeja on havaittu tutkimuksissa. Ensinnäkin muistojen palautuminen vähitellen on todennäköisempää kuin jonkin asian yhtäkkinen muistaminen. Spontaani muistaminen on terapeutin suggestiivisen kysymyksen tuloksen johdosta aikaansaatua muistamista luotettavampaa. ”Myös muistajan reaktiolla on merkitystä: hämmästyykö tämä muistoaan vai ymmärtääkö sen takana piilevän logiikan?” Tolvanen kuvailee. Valemuistot ovat hänen mukaansa oikeita muistoja pelkistetympiä, sillä oikeisiin muistoihin liittyy tunteita ja ajatuksia, jotka usein puuttuvat valemuistoista. Toisaalta valemuistot voivat joskus sisältää pelkästään tunteita ja ajatuksia vailla yhteyttä ulkoisiin tapahtumiin.

On helpottavaa kuulla, että valemuistot voi jotenkin erottaa oikeista, ja tämä tulisikin rikosprosessissa aina ottaa huomioon tarkasti. Tolvasen mukaan kuitenkin yhtenä hypoteesina tutkinnassa on aina se, että tutkittava kertoo omien kokemustensa sijasta tarinaa, joka on muun henkilön tietoisella manipulaatiolla tai taitamattomalla terapialla aikaansaa-

vin ne kokeneen mielessä ja siksi onkin suhtauduttava suurin varauksin siihen, jos joku on yhtäkkiä muistaakin traumatisoivan kokemuksen. ”Eri asia on se, että tällaisista tapauksista kertominen voi onnistua vasta pitkän ajan kuluttua tapahtumasta”, Tolvanen erottelee. ”Tärkeää onkin punnita, johtuuko tapahtumista kertominen vasta myöhemmällä iällä siitä, ettei ne kokenut ole pystynyt todella muistamastaan kertomaan vai siitä ettei ole pystynyt tapahtumaa muistamaan”.

Tolvanen kertoo, että rikosprosessissa johdattelevien kysymysten välttäminen on yleensä tehokas tapa vaikuttaa todistajanlausuntoon siten, ettei kertomus perustu valemuistoihin. Jossain tilanteissa valemuisto voi myös johtaa siihen, että henkilö tunnustaa rikoksen, joita ei ole tehnyt. Tämä ei kuitenkaan ole niin yleistä kuin valemuistoihin perustuvat todistajanlausunnot, mutta tästä on useita esimerkkejä esimerkiksi Yhdysvalloissa tapahtuvissa hyväksikäyttörikoksissa, jotka myöhemmin paljastuvat valemuiston aiheuttaneeksi. Tolvanen kehottaakin tällaisissa tilanteissa rikostutkijaa pysymään tarkkana ja pyrkimään sitomaan kertomuksen seikkoihin, jotka vain rikoksen tehnyt voisi tietää. Tällöin valemuistoihin perustuvat tunnustukset saadaan eliminoitua.

Tiivistettynä voidaan siis sanoa, ettei todistajanlausunto ole niin luotettava, kuin mitä on pitkään uskottu. Rikosprosessissa tulee aina ottaa huomioon valemuiston tai paikkaansa pitämättömän muiston mahdollisuus, jottei syyttömiä ihmisiä tuomita asioista, joita nämä eivät ole tehneet. Valemuisto on kuitenkin mahdollista tarkalla havainnoinnilla erottaa todellisesta muistosta, ja tähän tuleekin etenkin kuulusteluissa pyrkiä. Lisäksi johdattelevia kysymyksiä tulee välttää niin terapiassa kuin kuulusteluissakin, jotta valemuistoja ei näissä keskustelutilanteissa pääse vahingossakaan syntymään.