v e r ta is r y h m ä .
Käsikirja. vä k i va ltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen .
Auli Ojuri (toim.)
2 vertaisryhmä-käsikirja
3
Lukijalle
Käsissäsi oleva kirja on tarkoitettu auttamisen ammattilaisille, jotka toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla, kohtaavat väkivaltaa kokeneita naisia työssään ja ovat kiinnostuneita vertaisryhmien ohjaamisesta. Vertaistuesta, vertaisryhmätoiminnasta ja ryhmien ohjaamisesta on kirjoitettu lukuisia julkaisuja ja oppaita. Tämän vertaisryhmäkirjan erityisyys ja samalla rajaus on siinä, että se keskittyy väkivaltaa kokeneille naisille suunnattuihin vertaisryhmiin. Kirja kiinnittää huomion siihen, mikä väkivaltaryhmien sisällöissä ja ohjaamisessa on erilaista kuin muissa ryhmissä. Väkivalta ilmiönä tuo työskentelyyn omat erityispiirteensä, jotka tulee tunnistaa ja ottaa huomioon ryhmän ohjaamisessa. Tämä vertaisryhmäkirja on Raha-automaattiyhdistyksen rahoittaman Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projektin (2008–2012) tuotos ja sai siitä nimensä-
kin. Idea ja tarve tämänkaltaisen kirjan kirjoittamiselle vahvistui projektin etenemisen myötä. Hyvin monimuotoisesta vertaisryhmätoiminnasta tuli erittäin tärkeä osa Miinaa. Kirjan keskeinen sisältö koostuu ryhmissä mukana olleiden naisten ja ryhmiä ohjanneiden projektityöntekijöiden osaamisesta, havainnoista ja kokemuksista. Kirja kertoo, millaisia väkivallasta selviytymisen voimavaroja vertaisuus ja osallisuus ovat ja miten ryhmät voivat nostaa esiin vaikuttamisen tahdon, joka väkivaltaa kokeneilla naisilla on. Lämpimät kiitokset kirjan kirjoittajille Sirkku Mehtolalle, Luru Natuselle ja Riitta Pohjoisvirralle sekä niille väkivaltaa kokeneille naisille, joiden kokemuksista ja aikaansaamisista kirjoittajat ovat voineet ammentaa teksteihinsä sisältöä. Toivottavasti kirja on avuksi ja innostaa lukijaa vertaisryhmätoimintaan väkivaltaa kokeneiden naisten kanssa. Auli Ojuri
Vertaisryhmä. Väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen Toimittaja Auli Ojuri • Toimitussihteeri Essi Lehtinen • Ulkoasu ja taitto: Rohkea Ruusu, Kristina Sarivaara • Kuvat: Shutterstock Julkaisija: Ensi- ja turvakotien liitto • Käsikirja on osa Raha-automaattiyhdistyksen tukemaa Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projektia. Tilaukset: Ensi- ja turvakotien liitto, toimisto@ensijaturvakotienliitto.fi Ensi- ja turvakotien liiton käsikirja 1. ISBN 978–951–9227–65–8 • ISSN–L 2323–3753 • ISSN 2323–3753 (Painettu) • ISSN 2323–3761 (Verkkojulkaisu)
Lukijalle 3 Auli Ojuri
Vertaisuus ja osallisuus Sirkku Mehtola
Taustat ja perustelut toiminnalle Riitta Pohjoisvirta ja Luru Natunen Väkivaltaerityisyys Väkivallan ymmärtämisestä Väkivallan aiheuttama trauma ja ryhmä Palvelujärjestelmän ristivedossa Väkivallan muodot ja ryhmä
6 10
Ryhmässä toistuvia teemoja Lähteä vai jäädä? Puhe kumppanista Käytännön kysymyksiä Huoli lapsista Mitä tulisi ottaa huomioon – ryhmän tarpeet Arvostava vuorovaikutus Luottamus ja turvallisuus Asiantuntijuuden korostaminen Hoiva ja huolenpito
Ryhmän kokoaminen Sirkku Mehtola ja Luru Natunen Miten ryhmä kootaan? Ryhmän jäsenet Työpari Toimintaympäristö Avoin ja suljettu ryhmä Toiminnallisuus ryhmän tukena
22
Vertaisryhmän rakentuminen Luru Natunen Ryhmän ohjaajalle Ensimmäinen tapaaminen, esittäytyminen ja sopimukset Juonen kulku, jokainen vuorollaan vai kaikki kerralla? Ryhmän päättäminen
Kohdennettuja ryhmiä Sirkku Mehtola, Luru Natunen, Riitta Pohjoisvirta
30 34
Miina-kahvila Nuorten äitien ja vauvojen ryhmä Äitien ja lasten rinnakkaiset ryhmät Samaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluvien ryhmät Ryhmät verkossa Ikääntyneiden ryhmät Lapsuudessaan väkivaltaa kokeneiden vertaistukiryhmä
Asiantuntijaryhmät Sirkku Mehtola ja Luru Natunen Ohjaaja edunvalvojana Tutkimus ja tiedottaminen Ruusukuja 76 -näyttely vaikuttamisen keinona Miinan salonki – mahdollisuus vaikuttaa ja vaikuttua Vainon kohteeksi joutuneet naiset asiantuntijatyöryhmänä
Lopuksi 49 Auli Ojuri
Kirjallisuus 50 Nettisivut 51
42
Vertais llisuus aisuus osallis 6 vertaisryhmä-käsikirja
Sirkku Mehtola
vertaisuus &
osallisuus
suus s suus ja
Vertaisryhmille ovat tunnusomaisia ryhmän
jäsenten kokemusten samankaltaisuus, oman tarinan jakaminen muiden kanssa, luottamus ja kunnioitus jäsenten välillä sekä vertaisuus ja osallisuus. Kaksi viimeksi mainittua ovat erityisen merkittäviä väkivallan kohteeksi joutuneiden vertaisryhmissä. Vertaisuuden ja osallisuuden kokemukset vaikuttavat suuresti ihmisen selviytymiseen, itsekunnioituksen palautumiseen, toimijuuteen ja kykyyn määrittää omat tavoitteensa. Vertaisuus ja osallisuus kulkevat keskeisenä juonena läpi koko tämän oppaan. Vertaisuus syntyy yhteisten kokemusten jakamisesta. Vertaistuella ja toisten selviytymistarinoilla on keskeinen merkitys silloin, kun ihminen on kohdannut identiteettiään ja koko olemassaoloaan horjuttavia kokemuksia, kuten väkivaltaa. Vertaisryhmissä jaetaan kokemusasiantuntijuutta*, toivoa, rohkaisua ja realistisia oman elämäntilanteen muuttamisen tavoitteita. Vertaisuus auttaa myös ymmärtämään omia menneisyydessä tehtyjä valintoja suvaitsevammin. Itsensä syyllistäminen väkivallan kohteeksi joutumisesta vähenee, mikä vaikuttaa siihen, että tämä hetki ja tulevaisuus on mahdollista nähdä valoisampina. Moni on kokenut, että vertaistuki on ollut tärkein omaa toipumista edistävä tekijä. Vertaisryhmissä mahdollistuvat myös vastavuoroiset ihmissuhteet, jotka meille kaikille ovat tärkeitä. Erityisen tärkeitä niistä tulee silloin, kun kaikki arkea tukevat rakenteet murtuvat. Vertaisryhmät tarjoavat ryhmäläisille areenan, jossa raja auttajan ja autettavan välillä on häilyvä. Auttaminen on vastavuoroista. Näissä ryhmissä syntyy sosiaalista pääomaa, sosiaalista minuutta ja kokemusta siitä, että kuulun johonkin ja minua tarvitaan. Vertaisuuden kokemus on kantava voima kriisistä toipumisessa.
7 Osallisuus on eristäytyneisyyden ja syrjäytymisen vastavoima.
Sosiaalinen osallisuus tuottaa ihmisille hyvinvointia ja terveyttä, koska osallisuus luo elämään mielekkyyttä. Yksin kukaan ei voi olla osallinen. Ihminen saa osallisuuden kokemuksen tunteesta, että hänen kuulumisellaan tiettyyn ryhmään tai yhteisöön on merkitystä ja että hänen ajatuksensa ovat arvokkaita. Tätä tunnetta voidaan kutsua myös voimaantumiseksi tai valtaistumiseksi. Osallisuus on eristäytyneisyyden ja syrjäytymisen vastavoima. Ryhmätoiminta mahdollistaa uudelleen kokemuksen osallisuudesta, joka väkivaltaa kokeneelta on yleensä kadonnut. Moni kokee, että ei voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Olemassaolo on tietyllä tavalla kohtaloon sidottu. Väkivallan uhriksi joutunut ei koe olevansa osallinen itseään koskeviin asioihin tai yleensä omaan elämäänsä. Myös viranomaisten väliintulot ja heidän tarjoamansa apu koetaan usein syyllistävinä ja vähättelevinä, mikä heikentää luottamusta ulkopuolisiin entisestään.
*Tässä yhteydessä kokemusasiantuntija on väkivaltaa läheisessä ihmissuhteessaan kokenut.
8 vertaisryhmä-käsikirja
Tunne siitä, että on osa ryhmää ja että on osallisena ryhmän prosesseissa, edistää sitoutumista oman ja toisten toipumisen edistämiseen. Osallisuus osana voimaantumista ilmenee muun muassa oman kokemusasiantuntijuuden käyttämisenä erilaisissa vaikuttamiseen tähtäävissä ryhmissä. Vertaisuus ja osallisuus liittyvät kiinteästi narratiiviseen, dialogiseen sekä sosiokulttuurisen innostamisen lähestymistapoihin. Vertaisryhmäohjaajina olemme kokeneet näiden lähestymistapojen tarjoavan käyttökelpoisia ajatuksia ryhmien ohjaukseen. On ehkä hyvä korostaa, että valitut lähestymistavat ovat ryhmänohjauksessa ensisijaisesti orientaatioperusta, eivät työskentelymenetelmiä. Näitä lähestymistapoja esitellään seuraavassa hyvin lyhyesti painottaen niiden käyttöä väkivaltaa kokeneiden vertaisryhmätoiminnassa. Väkivaltaa kokeneiden vertaisryhmässä narratiivisuuteen sisältyy ajatus löytää rinnakkaisia, eheyttäviä tarinoita väkivallan pirstaloimalle tarinalle. Samanaikaisesti hallitsevan, väkivallan sävyttämän tarinan muuttuessa ja muokkaantuessa tarinan sisäinen merkitys itselle muuttuu. Väkivaltakokemukset eivät enää määrittele tarinaa kertojan menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Tarinan päähenkilö alkaa näyttäytyä selviytyjänä. Dialogisuus ryhmässä mahdollistaa uuden, yhteisen ja jaetun ymmärryksen ja kielen rakentamisen. Ryhmäläiset luovat ryhmässä avoimia tiloja, joissa oma sisäinen tai ulkoinen puhe aukeaa yhteisen uuden puheen vaikutukselle. Eräs dialogisuuden perusajatuksista onkin, että keskustelun alkaessa kukaan läsnäolijoista ei voi tietää, minne keskustelu johtaa, mutta keskustelun päättyessä kaikki ovat oival-
taneet jotain uutta ja keskustelu on synnyttänyt uuden tietämisen ja tuntemisen tason. Ohjaajat voivat omalla esimerkillään ylläpitää ja vahvistaa sellaista vuorovaikutusprosessia, jossa väkivaltaa kokeneet ryhmäläiset voivat synnyttää sanoja kokemuksille, jotka ilmenevät yleensä oireina ja tuntemuksina. Asioina, joille ei ole ollut sanoja. Dialogisessa keskustelussa yhdessä etsiminen, toisen kuunteleminen, kiinnostus toisen näkemyksiä kohtaan ja keskinäinen luottamus ovat asioita, joita vertaisryhmässä voi harjoitella. Väkivalta on saattanut viedä kyvyn olla mukana dialogisessa, osallistuvassa vuorovaikutuksessa. Väkivalta tuottaa monologeja, joissa puheen suunnan, sävyn, sisällön ja tavoitteen määrittelee väkivallan käyttäjä. Sosiokulttuurinen innostaminen on yksi sosiaalipedagogiikan sovellus, jossa ihminen nähdään aktiivisena, muutokseen pyrkivänä toimijana. Keskeinen ajatus väkivaltatyön näkökulmasta on, että ryhmissä syntyvä vertaisuus ja osallisuus saavat myös muutokseen ja vaikuttamiseen tähtäävän ulottuvuuden. Ohjaaja toimii innostajana, hän herättää ryhmän kriittiseen tietoisuuteen siitä, että väkivalta on yksilötason trauman lisäksi myös laaja yhteiskunnallinen ja sosiaalinen kysymys. Ryhmän tavoitteeksi voi näin ollen muodostua arkielämän ja yksilötason muutosten lisäksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen väkivaltaa kokeneiden palveluiden parantamiseksi. Väkivaltatyön kehittämisessä asiakkaiden osallisuudella ja vertaisuudella on keskeinen merkitys. Ne tuottavat kokemusasiantuntijuutta, joka on ensiarvoisen tärkeää palvelujen kehittämisessä, väkivaltaan liittyvien asenteiden ja arvojen muuttamisessa sekä lainsäädäntöön liittyvien puutteiden tunnistamisessa.
9
Ryhmän tavoitteeksi voi muodostua arkielämän ja yksilötason muutosten lisäksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen.
Tausta lperust toiminn nnalle 10 vertaisryhmä-käsikirja
Riitta Pohjoisvirta
ja Luru Natunen
Taustat & perustelut toiminnalle
atuus telut nalle
11
Väkivaltaerityisyys Riitta Pohjoisvirta
Vertaisryhmän ohjaajan tärkein tehtävä on vertaistuen mahdollistaminen turvallisesti. Näin on kaikissa vertaisryhmissä. Tässä luvussa nostetaan esille niitä väkivallan ilmiöön liittyviä erityispiirteitä, joita ryhmän ohjaaja todennäköisesti joutuu kohtaamaan työskennellessään lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden kanssa.
Väkivallan ymmärtämisestä
Väkivaltaa lähisuhteissa selitetään ja pyritään ymmärtämään monista eri viitekehyksistä, osittain ristiriitaisillakin tutkimuksilla perustellen. Yksilötason tarkastelu korostaa konkreettisia fyysisiä tekoja, rajattuja tilanteita, yksilöllisiä biologisia ja psyykkisiä tekijöitä. Se ohjaa sijoittamaan ongelman yksilöihin ja etsimään ratkaisuja yksilö- ja perhetasolla. Yksilötason lisäksi tarvitaan väkivallan näkeminen yhteisöllisenä ja yhteiskunnallisena ilmiönä sekä osana kulttuuria. Silloin nähdään perheiden tilanteiden lisäksi asioiden, ihmisten ja yhteisöjen välistä dynamiikkaa. Voidaan tavoittaa esimerkiksi sokeutta kulttuuriselle väkivallan sietämiselle tai väkivallan sukupuolittuneisuuden kulttuurisille tulkinnoille (esim. miesten väkivallan luonnollisena pitäminen, äidin väkivalta suhteessa lapsiin). Tai voidaan ihmetellä niiden resurssien niukkuutta, joilla väkivaltaa pyritään ennaltaehkäisemään, palveluja koordinoimaan tai väkivallan seurauksia hoitavia kouluttamaan. Ryhmäläisten kokemusten kuuleminen haastaa ohjaajan arvioimaan uudelleen omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan väkivallan uhria kohtaan. Yksilöiden kautta väkivallan kokemusten kuuleminen näyttäytyy helposti vain henkilökohtaisina traumoina. Ryhmässä alkavat kuitenkin toistua tarinat, jotka kertovat rakenteellisista on-
gelmista ja kulttuurin pimeistä pisteistä. Ryhmä avaa sellaisen näyttämön suomalaisen naisen elämään, että se saattaa herättää kysymyksiä, ihmetystä ja kiukkua niin ryhmäläisissä, ryhmän ohjaajassa kuin ryhmässä vierailevissakin. Ohjaajaa auttaa ryhmäläisten kokemusten ymmärtämisessä yksilötasoa laajempi näkökulma väkivallan selittämisessä. Yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja viranomaisten toimintakäytännöt pilkkovat väkivallan yksittäisiksi irrallisiksi teoiksi. Se ei anna oikeutta väkivallan uhrin kokemukselle. Hänelle väkivalta on paljon laajemmin elämään vaikuttava asia kuin yksittäinen teko tai sen seurausten hoitaminen. Ryhmäläisten kanssa joutuu käsittelemään esimerkiksi monia yhteiskunnan palveluihin liittyviä ongelmia. Kulttuurissa olevat odotukset äitiä ja isää ja vanhemmuutta kohtaan voivat tulla kärjistetysti näkyviin lapsiin liittyvissä kiistoissa. Ryhmäläiset jakavat lähisuhteissa tapahtuneita henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sen lisäksi ryhmä voi auttaa tiedostamaan, miten oma kokemus liittyy omaan yhteisöön, lähiverkostoon, yhteiskunnan lainsäädäntöön ja palveluihin sekä kulttuurin arvoihin ja normeihin.
Väkivallan aiheuttama trauma ja ryhmä Väkivallan kohteeksi joutuminen altistaa psyykkiselle traumatisoitumiselle. Lähisuhdeväkivalta on tyypillisesti toistuva traumatisoiva tekijä, joka voi aiheuttaa pysyviä persoonallisuuden muutoksia. Tieto väkivallan aiheuttamasta traumasta ja sen seurauksista on antanut paljon ymmärrystä ja välineitä väkivallan uhrien kanssa työskentelyyn. Ryhmän ohjaajan on pidettävä mielessä, että todennäköisesti ainakin osa ryhmäläisistä
12 vertaisryhmä-käsikirja on eriasteisesti traumatisoituneita. Ohjaajalla on tarpeen olla perustietoa traumatisoitumisen vaikutuksesta yksilöön, vaikka kyseessä ei ole terapiaryhmä. Traumaattiset kokemukset ovat ihmisen psyykelle erityisiä sen vuoksi, että ne tallentuvat muistiin toisin kuin arkipäivän tapahtumat. Osa muistoista on vain kehon muistoja, eivätkä ne ole palautettavissa sanalliseksi kertomukseksi. Traumatisoitumisen seuraukset ovat monitasoisia:
1)
tunteiden ja impulssien säätelyn muutokset (vihan säätely, itsetuhoajatukset, vaikeus seksuaalisuhteen säätelyssä, korostunut riskin otto),
2) 3)
huomio- ja keskittymiskyvyn muutokset (muistikatkokset), muutokset minäkäsityksessä (syyllisyys ja vastuu; häpeä; kokemus, ettei kukaan voi ymmärtää; vähättely),
4)
muutokset rikoksen tekijän havaitsemisessa (vääristyneiden uskomusten omaksuminen, tekijän ihannointi, tekijän vahingoittamisen ajatteleminen),
5)
muutokset suhteessa toisiin (kyvyttömyys luottaa, uudelleen uhriksi joutuminen),
6)
somatisointi (krooninen kipu, ruuansulatusjärjestelmän ongelmat, seksuaaliset oireet, sydänja keuhko-oireet ja
7)
merkitysjärjestelmien muutos (epätoivo, toivottomuus, aikaisempien uskomusten menetys).
Traumatisoitumisen ymmärtäminen auttaa ryhmän ohjaajaa huomioimaan yksittäisten ryhmäläisten vointia ja huolehtimaan koko ryhmän ilmapiiristä. Ohjaajan vastuulla on huolehtia, että traumaattisista kokemuksista puhuminen tapahtuu turvallisesti. Väkivaltaa kokeneet ovat monin tavoin satutettuja psyykkisesti ja fyysisesti. Väkivalta rikkoo rajoja. Se on rikkonut yksilötasolla ryhmäläisten rajoja mahdollisesti jo lapsuudessa. Rajaton puhuminen ja yksityiskohtien kuvailu eivät auta sen enempää kertojaa itseään kuin ryhmäläisiäkään. Usein ryhmän ohjaaja joutuu enemmän säätelemään puheliasta ja rajatonta ryhmää kuin olemaan huolissaan vaiteliaista. Ryhmän säännöt ja rajat tuovat turvaa ja ennakoitavuutta. Ohjaajan on huolehdittava, että ryhmäläisten vireystila säilyy siedettävänä. Traumatisoituneella ihmisellä on taipumus joutua suuren kiihtymyksen valtaan tai apaattisesti lamaantua. Kummassakin ääripäässä kyky tehdä havaintoja, ajatella ja toimia järkevästi on heikentynyt. Jo ryhmään tuleminen ja tieto siitä, että taas ollaan kipeiden asioiden ääressä, nostaa vireystilaa. Vireystilan säätelyä on keskustelun ja toiminnan rytmittäminen niin, että tunnekuormitus ei kasva liian suureksi. Ryhmäläisiä voi opettaa tarkkailemaan omaa oloaan ja kehon tuntemuksia ja kertomaan niistä. Keskusteltaessa ja työskenneltäessä voi tarkistaa välillä, miltä tämän asian ääressä oleminen tai työskentely tuntuu. Pienillä rentoutus- tai mielikuvaharjoituksilla voidaan rauhoittaa kehoa. Jokaisella ryhmäkerralla täytyy huolehtia, että lopussa on riittävästi aikaa sulkea ryhmä ja rauhoittua. Vaikka ohjaaja ymmärtää väkivallan traumaattisia seurauksia, ryhmäläisiä ei pidä nähdä vain traumatisoituneina uhreina. Läheskään kaikkia ryhmäläisten ongelmia tai oireita ei voida selittää yksilön trauman kautta. Lähisuhdeväkivalta ilmenee usein sykleinä, joissa vaihtelevat hyvät ja huonot jaksot. Väkivaltatilanteen jälkeen
13
et ov at mo ni n Vä ki va lt aa ko ke ne ta vo in sa tu te tt uj a.
on sovittelua tai ainakin vähemmän jännitteistä aikaa, kunnes uhka taas lisääntyy. Avun hakemisen ja saamisen sekä ratkaisujen tekemisen prosessit ovat usein pitkiä. Väkivalta ei lopu läheskään aina eroon, vaan uhka saattaa jatkua eroon liittyvien prosessien ajan ja joissakin tapauksissa eron jälkeen pitkittyneenä vainona. Joskus avun saaminen on niin vaikeaa, että pahimmillaan systeemin toimimattomuus traumatisoi. Vertaisryhmä saattaa olla tärkein paikka, joka pystyy kannattelemaan keskeneräisessä, epäselvässä ja epävarmassa elämäntilanteessa. Vertaisryhmä voi toimia samaan aikaan terapeuttisena vertaistukena ja osallisuutta vahvistavana vaikuttamisen kanavana. Mahdollisuus osallisuuteen ja vaikuttamiseen tulee olla myös niillä, jotka parhaillaan elävät vaikeita vaiheita ja joilla on ehkä traumaattisia kokemuksia. (Ks. Miinan salonki s. 45.) Ryhmäläisten väkivallan kokemuksia kuunnellessaan ohjaaja todennäköisesti tulee tietoisemmaksi myös omista mahdollisista väkivallan kokemuksistaan lapsuudessa ja aikuisuudessa.
Hän voi tarvita omien kokemusten käsittelyä ja hoitoa. Väkivalta satuttaa myös sitä, joka joutuu kuulemaan muiden kokemuksia. Empatia altistaa sijaistraumatisoitumiselle. Ryhmän ohjaajan on huolehdittava siitä, että hänellä on tarvittava tuki työllensä esimerkiksi työnohjauksen ja koulutuksen avulla.
Palvelujärjestelmän ristivedossa Ryhmän ohjaaja joutuu kohtaamaan palvelujärjestelmässä olevat ongelmat. Väkivalta on rikos, ja siitä voi seurata oikeudellisia prosesseja. Väkivallan seurauksena tarvitaan akuuttia turvaa ja kriisityötä sekä fyysisen ja psyykkisen terveyden hoitoa. Väkivalta on lastensuojeluasia. Siitä seuraa monenlaisia ja usein mutkikkaita vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä ja prosesseja. Väkivallan seurausten hoitamisessa on mukana laaja verkosto. Väkivaltatapauksia käsittelevät eri ammattialat. Niitä käsittelevät oikeuden alat jakautuvat perheoikeuteen, rikosoikeuteen ja lastensuojeluun. Sen lisäksi väkivalta-asiat kuu-
14 vertaisryhmä-käsikirja luvat hoidon maailmaan, jossa näistä asioista vastaavat kriisiapu, neuvonta, terveydenhoito ja terapia. Maahanmuuttajilla on näiden alla vielä omia palvelujaan. Monesti toimivat tahot liikkuvat kuin planeetat avaruudessa omia ratojaan omaan tahtiinsa kohtaamatta toisiaan. Olemassa olevien palvelujen saatavuudessa ja toiminnassa on vielä paljon ongelmia. Lisäksi työntekijöiden tiedoissa ja ymmärryksessä on puutteita ja lainsäädännössä on aukkoja. Ryhmäläisten kautta tulee tietoa yksittäisistä ongelmista. Tämä voi turhauttaa ja olla uuvuttavaa myös ohjaajalle. Ryhmässä ongelmat kertautuvat. Ryhmäläisten yksittäisiä huonoja kokemuksia voidaan yhdessä tarkastella myös systeemissä olevina ongelmina. Tiedostaminen voi herättää myös taistelutahtoa ja halua vaikuttaa. Kokemukset osoittavat, että väkivaltaa kokeneet naiset tahtovat itse olla mukana asiansa ajamisessa. (Tästä enemmän sivulla 43, Ohjaaja edunvalvojana.)
Väkivallan muodot ja ryhmä Väkivallan tunnistamisessa ryhmä toimii peilinä. Ryhmäläisten on usein helpompi tunnistaa väkivalta toisten kokemuksissa kuin omissaan. Väkivallan muodot kietoutuvat usein toisiinsa monin tavoin eikä niiden erilaisia ilmenemismuotoja voi tyhjentävästi luetella. Merkittävintä on kokemus, jossa toisen ihmisen toiminnan seurauksena oma mieli murenee ja normaaliuden rajat siirtyvät.
Fyysinen väkivalta: Väkivallasta puhuttaessa ensimmäisenä yleensä nousee mielikuva fyysisestä satuttamisesta. Se voi vaihdella hyvin pienestä eleestä kuoleman aiheuttavaan tekoon, olla yksittäinen tapahtuma tai jatkua vuosia ja vuosikymmeniä. Väkivaltaa kokeneiden ryhmässä voi olla ryhmäläisiä, joilla fyysinen väkivalta tai sen uhka jatkuu edelleen tai alkaa ryhmän aika-
na uudelleen. Väkivallan riskiä täytyy arvioida koko ryhmäprosessin ajan. Usein ryhmäläiset hyötyvät toistensa kokemuksista selvitä vaikeissa tilanteissa. Ohjaajalla täytyy olla tietoa alueen palveluista. Hän voi ohjata ja kannustaa ryhmäläistä hakemaan apua. Hän voi itse ottaa selvää ja konsultoida poliisia, turvakotia, lastensuojelua, Rikosuhripäivystystä ja muita tahoja ja selvittää, miten tulisi toimia.
Henkinen väkivalta: Pelolla hallinta, uhan ilmapiirin luominen ja kontrollointi ovat henkistä väkivaltaa. Usein väkivallan kokijat pitävät henkistä väkivaltaa henkisesti musertavampana kuin suoraa lyömistä. Henkisen väkivallan tunnistamisessa on ryhmän peili erityisen tarpeellinen. Väkivallan ilmapiirissä elämiseen liittyy usein epämääräistä pahaa oloa. Vertaisryhmässä toiset ryhmäläiset tavoittavat nopeasti kokemuksen ja voivat jakaa tunteen, jota ei ehkä kukaan aikaisemmin ole ymmärtänyt.
Taloudellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, jossa käytetään hyväksi toisen taloudellista riippuvuutta tai kontrolloidaan alistavalla tavalla toisen rahan käyttöä. Se voi olla piittaamattomuutta muun perheen tarpeista tai taloudellista hyväksikäyttöä. Eron jälkeen taloudellinen väkivalta voi jatkua omaisuuden ositukseen liittyvinä monenlaisina ongelmina. Ryhmän ohjaaja saattaa joutua kohtaamaan vaikeassa taloudellisessa asemassa olevia ryhmäläisiä, jotka eri syistä eivät saa ehkä edes toimeentulotukea. Joskus ryhmään pääseminen on kiinni siitä, että ei ole varaa matkoihin tai lapsen hoidon järjestämiseen. Ohjaajan on hyvä selvittää paikallisia taloudellisen tuen mahdollisuuksia. Esimerkiksi seurakunnissa tai työttömien omissa järjestöissä voi olla mahdollista saada tukea ja apua. Epäselvissä ositukseen liittyvissä asioissa tarvitaan usein oikeudellista neuvontaa esimerkiksi oikeusaputoimistosta.
15 Seksuaalinen väkivalta: Kun parisuhteessa
Naisen oma väkivaltaisuus: Perheessä vä-
on henkistä ja fyysistä väkivaltaa, on todennäköistä, että se jollakin tavalla näkyy myös seksuaalisessa kanssakäymisessä. Seksuaalinen väkivalta parisuhteessa, sen ilmenemisen muodot ja yleisyys ovat vielä vähemmän tunnistettuja ja puhuttuja kuin muu parisuhdeväkivalta. Ryhmässä seksuaalisen väkivallan käsitteleminen vaatii tuttua ja turvallista ryhmätilannetta. Ohjaajan on hyvä pitää mielessä, että osa parisuhdeväkivallan uhreista on voinut lapsena altistua aikuisten seksualisoivalle käytökselle tai tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Se vaikeuttaa omien rajojen tunnistamista ja pitämistä aikuisena. (Ks. Lapsuudessa väkivaltaa kokeneiden vertaisryhmä, s. 40.)
kivalta on usein moninaista ja kietoutunutta. Väkivallan uhri voi olla samaan aikaan väkivallan tekijä lähisuhteissaan. Ryhmän ohjaaja voi auttaa ryhmäläisten mahdollisesta omasta väkivaltaisesta käytöksestä puhumista. Se edellyttää, että ohjaaja osaa ajatella mahdollisuuden olemassa oloa ja ilmaisee sen myös ryhmälle. Ohjaaja voi tuoda esille, miten helposti väkivalta perheessä altistaa rajojen siirtymiselle sen suhteen, miten toisia kohdellaan ja mikä on turvallista. On hyvä muistuttaa, että väkivallan uhrin ei tarvitse olla enkeli ansaitakseen väkivallatonta kohtelua. Tästä näkökulmasta voi arvioida omaa käytöstä ja mahdollisia rajan ylityksiä. Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Myös uhrin käyttämä väkivalta on väärä tapa toimia, vaikka se olisi puolustautumista tai sen tarkoitus olisi saada toinen esimerkiksi vastaamaan kysymykseen. Lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on erityisen vaikea puhua. Se herättää syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa seurauksista, jos asia tulee muiden tietoon. Naiset joutuvat usein kantamaan paljon vastuuta lapsista niissä moninaisissa vaikeissa prosesseissa, joita avun saaminen lähisuhdeväkivaltaan edellyttää. Vertaisryhmän pitäisi olla paikka, johon voi tuoda huolen myös omasta väkivallan käytöstä. Väkivaltainen käytös ja vihan tunteet ovat kaksi eri asiaa. Väkivallan uhriksi joutuneilla naisilla on monesti vaikeuksia oman vihansa ilmaisemisessa. Voi olla, että vasta parisuhteesta irrottautumisen jälkeen viha alkaa nousta. Se voi olla pelottavaa ja aluksi hallitsematonta. Sen kohteeksi voivat joutua myös syyttömät. Usein omien rajojen löytyminen aiheuttaa ”rajakahakoita” myös suhteessa muihin ihmisiin, kuten lapsuuden perheen jäseniin tai ystäviin. Myös ryhmän ohjaaja saattaa joskus saada osakseen yllättäviä tunnereaktioita. Ryhmässä on tärkeää puhua vihan tunteesta ja sen tarpeellisuudesta. Vihassa on paljon energiaa, sillä luodaan rajoja ja suojellaan. Samalla tulee etsiä keinoja sen hallintaan.
Hengellinen väkivalta määritellään henkiseksi väkivallaksi, johon liittyy uskonnollinen ulottuvuus. Se on ilmiönä epäselvä ja ristiriitainen ja siitä keskustelu yhteiskunnassa on vasta alkanut. Sen tunnistaminen ja nimeäminen vaatii tietoa uskonnollisten yhteisöjen dynamiikasta ja niiden erityispiirteisiin paneutumista. Hengellinen väkivalta parisuhteessa ja perheessä on väkivallan perustelemista uskonnollisilla opeilla. Se voi näkyä esimerkiksi vaatimuksena hoitaa ongelmia antamalla anteeksi, naisen ja lasten alistettuna asemana, naisen seksuaalisuuden kontrollointina tai yhteisön erilaisina tapoina puuttua jäsentensä elämään. Ryhmässä voi olla vaikea puhua omaan uskonnollisen yhteisöön liittyvistä asioista. Voi olla, että ryhmäläinen ei niitä edes tunnista ja liitä omaan väkivallan kokemukseensa tai niistä puhuminen ulkopuolisille ei tunnu luvalliselta. Samaan yhteisöön kuuluvien ryhmissä on mahdollisuus jakaa kokemuksia, joita muut eivät ymmärtäisi. (Ks. Samaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluvien ryhmät, s. 37.)
16 vertaisryhmä-käsikirja
Ryhmässä toistuvia teemoja Riitta Pohjoisvirta Tähän on koottu teemoja, jotka nousevat toistuvasti esille väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmissä. Ryhmän ohjaajan on hyvä varautua tiettyjen aiheiden käsittelyyn hankkimalla tietoa ja kokoamalla aiheesta materiaalia. Se helpottaa varsinkin aloittelevaa ohjaajaa. Kaikkea sellaista tietoa ja materiaalia, joka on auttanut itseä ymmärtämään väkivallan dynamiikkaa ja seurauksia, voi käyttää ryhmässä esimerkiksi keskustelun virittäjän tai suuntaajana. Ohjaaja voi kannustaa myös ryhmäläisiä tuomaan sellaista tietoa ja materiaalia, josta he ovat itse hyötyneet.
Lähteä vai jäädä? Ryhmäläiset ovat usein eri kohdassa siinä, minkälainen suhde heillä on väkivallan tekijään ja
miten heidän oma väkivallasta selviytymisen prosessinsa etenee. Ryhmässä voi olla joku, joka elää parisuhteessa ja jolla on vielä toiveita muutoksesta. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun kumppani on hakeutunut itse hoitoon tai muuten teoillaan osoittanut haluaan ja kykyään muutokseen. Toinen on voinut tehdä eroratkaisun ja punnitsee vielä sen mahdollisia pelottavia seurauksia. Joku on muuttanut eroon, mutta vielä on ratkaisematta monia käytännön asioita, jotka liittyvät esimerkiksi yhteiseen omaisuuteen ja lapsiin. Ryhmässä voi olla uutta seurustelusuhdetta aloittava, joka huomaa, että entiset kokemukset tekevät luottamisesta uudessa ihmissuhteessa vaikeaa. Ohjaaja voi tuoda ryhmään tietoa siitä, miksi väkivaltaisesta suhteesta lähteminen on vaikeaa.
jo ku , jo ka el ää Ry hm äs sä vo i ol la mu ut ok se st a. on vi el ä to iv ei ta a ll jo ja a ss ee ht pa ri su
17
Hän voi auttaa ryhmäläisiä hahmottamaan prosessia väkivallan tunnistamisesta selviytymisen eri vaiheisiin. Ryhmäläiset tunnistavat toistensa tarinoista, missä vaiheessa kukin on. Ohjaaja voi auttaa ryhmäläisiä kannustamaan toisiaan vaikeissa kohdissa. Toisilta samanlaisia vaiheita eläneiltä tulevat sekä sopivimmat rohkaisun sanat että haasteet oman toiminnan uudelleen arvioimiseen.
Puhe kumppanista Väkivallan kohteeksi joutuneella on tarve ymmärtää ja selittää, miksi kumppani käyttäytyy väkivaltaisesti. Tämän vuoksi ryhmän yksi tärkeä teema on puhe kumppanista. Usein ryhmässä toistuu hämmästys siitä, miten samanlaisia kokemuksia parisuhteestaan ryhmäläisillä on riippumatta iästä, koulutuksesta tai elämäntilanteen eroista. Joskus ryhmäläiset toteavat, että tuntuu kuin heillä olisi sama kumppani. Naisten kokemuksissa on aina myös eroja. Ryhmässä kokemusten samanlaisuuden korostaminen saattaa vaientaa ne, jotka ovat kohdanneet erilaista väkivaltaa. Monesti väkivaltaa kokeneelle on helpottavaa saada joku selitys kumppanin käytökseen. Väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla on monia yksilöllisiä taustatekijöitä, kuten persoonallisuushäiriöitä, masennusta, mustasukkaisuutta, päihteiden käyttöä ja lapsuuden traumoja. Väkivallan ymmärtämiseksi on hyvä ohjata keskustelua kumppanin persoonallisuuden ruotimisesta laajempaan ymmärrykseen väkivallan kulttuurisista ja yhteiskunnallisista taustatekijöistä.
Varsinkin ryhmässä, jossa on kriisivaiheessa eläviä ryhmäläisiä, on hyödyllistä keskustella siitä, miten väkivallan tekijä ottaa vastuuta teoistaan esimerkiksi seuraavan ryhmittelyn pohjalta:
1) 2) 3)
kieltää tekonsa kokonaan,
myöntää sinänsä teon, mutta selittää sen muiden syyksi, ottaa vastuun regressiivisesti, jolloin tekijän oma hätä ja mahdolliset itsetuhopuheet menevät kokijan suojan tarpeiden edelle,
4)
tekijä hakee apua itselleen, mutta asettaa ehtoja esimerkiksi nopeasta paluusta yhteen,
5)
tekijä hakee apua itselleen oman itsensä vuoksi.
Puhetta kumppanista riittää kaikissa ryhmissä, vaikka ryhmäläiset olisivat eri vaiheissa. Toive toisen muuttumisesta elää pitkään silloinkin, kun väkivalta parisuhteessa jatkuu. Uhka ja pelko saattavat jatkua pitkään vielä eron jälkeenkin. Joskus voi olla tarpeen, että ohjaaja sopii ryhmän kanssa, minkä verran aikaa käytetään kumppanista puhumiseen ja minkä verran muihin teemoihin, kuten oman voinnin ja omien ratkaisujen käsittelyyn. Siirtymänä oman toiminnan tarkasteluun voivat toimia esimerkiksi kysymykset: Entä sitten, kun sinulla on tai on ollut tällainen kumppani? Mikä on auttanut? Mitä olet jo tehnyt? Mikä on seuraava askel?
18 vertaisryhmä-käsikirja Käytännön kysymyksiä Naiset, jotka ovat hakeutuneet väkivaltaa kokeneiden ryhmään, saavat ainakin ryhmän verran apua. On todennäköistä, että ryhmäläiset tarvitsevat monenlaista muutakin apua ja tukea. Ryhmässä tulee esille monia käytännön kysymyksiä. Seuraavassa on lista tavallisimmista prosesseista, joihin naiset joutuvat apua hakiessaan:
*
R ikosprosessit: rikosilmoituksen tekeminen, kuulustelussa käynti, oikeudenkäynnin odottaminen, oikeudenkäynti, lähestymiskiellon hakeminen, lähestymiskieltooikeudenkäynti, lähestymiskiellon rikkomisista ilmoittaminen.
*
L asten asumiseen, huoltoon, tapaamisiin ja elatukseen liittyvistä asioita sopiminen ja niihin mahdollisesti liittyviä oikeudenkäyntejä.
*
A vioeron harkinta-ajan, lopullisen eron tai yhteiselämän päätöksen hakeminen.
* * *
T avaroiden hakemista kotoa ja siihen liittyviä turvatoimia. Asunnon etsiminen ja muutto. O maisuuden osituksesta neuvotteleminen ja mahdollisesti oikeusprosessit.
*
T aloudellisen tuen tarve ja yhteys toimeentulotukeen tai muiden ratkaisujen etsiminen.
*
L astensuojelun kanssa yhteistyön tekeminen. Mahdollisesti erilaisia tukitoimia, kuten päivähoitopaikka tai perhetyö.
* hu
ä Ry hm ä au tt aa äi ti ta rp ei st a. ol eh ti ma an la ps en
Y hteydenpito lasten kouluun ja päivähoitopaikkaan, lasten muuttuneesta tilanteesta kertominen.
*
H oitokontakteja esimerkiksi työterveyshuollossa tai mielenterveyspalveluissa.
19 Huoli lapsista voi olla niin iso, että ryhmän tuki äidille ei ole riittävä.
Vertaistukiryhmän ohjaajan ei tarvitse tuntea tarkoin kaikkia niitä prosesseja, joihin väkivallan kokijat joutuvat hakiessaan apua vaikeissa tilanteissa. On hyvä tuntea paikallista palvelujärjestelmää tai ottaa siitä selvää sen verran, että pystyy ohjaamaan ryhmäläisen saamaan apua. Tietoa on saatavissa nettisivuilla, kirjoissa ja esitteissä. Ryhmään voi pyytää vierailemaan myös ulkopuolisia asiantuntijavieraita. (Ks. Miinan salonki, s. 45.) Keskeinen tiedon lähde ovat ryhmäläiset itse. Heitä voi kannustaa jakamaan kokemuksiaan siitä, mikä on auttanut missäkin vaiheessa. Ohjaajan tehtävä on tukea ryhmää herättämään ja ylläpitämään toivoa.
Huoli lapsista Akuutissa vaiheessa huoli lapsista liittyy käytännön kysymyksiin lapsen asumisesta, huollosta, tapaamisista ja elatuksesta. Naisen oman voimaantumisen myötä tulee myöhemmin enemmän tilaa kysymyksille lapsen oireiluista ja mahdollisesta avun tarpeesta. Naiset joutuvat äiteinä ottamaan usein paljon vastuuta lapsista ennen kuin ovat itse päässeet selviytymään väkivallan seurauksista. Lapsen hankala käytös saattaa herättää äidissä ristiriitaisia tunteita. Hän voi tuntea syyllisyyttä
siitä, että lapsi on joutunut altistumaan väkivallalle, tai omasta jaksamattomuudestaan vastata riittävästi lapsen tarpeisiin. Äiti voi myös nähdä lapsen käytöksessä väkivallan tekijän piirteitä ja alkaa nähdä lapsen pahana. Puhe lapsen isästä lapsen kuullen voi olla hyvin kielteistä. Ryhmä tukee vanhemmuutta. Ryhmäläisillä on itsellään kokemusta ja tietoa eri-ikäisistä lapsista sekä keinoista jaksaa ja saada apua. Ohjaaja voi etsiä huolta herättäneisiin asioihin liittyvää tietoa ja tuoda sitä ryhmässä käsiteltäväksi. Ryhmään voi pyytää asiantuntijavieraan, jonka kanssa ryhmäläiset voivat keskustella lapsiin liittyvistä kysymyksistä. Joskus hätä lapsesta kaventaa äidin näkökulman ja hän tulkitsee kaikki lapseen liittyvät huolet väkivallan seurauksiksi. Silloin on avuksi saada tietoa lapsen normaalista kehityksestä ja tarpeista. Painopisteen tulee olla siinä, miten äidit voivat juuri tässä vaikeassa elämänvaiheessa olla lastensa tukena ja huolehtia normaalista arjesta. Huoli lapsista voi olla niin iso, että ryhmän tuki äidille ei ole riittävä. Lapsi voi tarvita avun tarpeen arviointia ja apua itselleen. Avun hakeminen ja saaminen vaativat ponnistuksia. Ryhmästä voi saada tukea siihen, että äiti jaksaa hakea apua lastensuojelusta ja hoitavilta tahoilta.
20 vertaisryhmä-käsikirja Mitä tulisi ottaa huomioon – ryhmän tarpeet Luru Natunen
Väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmän tärkeimmät elementit ovat arvostava vuorovaikutus, luottamus ja turvallisuus. Väkivallasta ja omista kokemuksista puhuminen on mahdollista, kun vuorovaikutus on arvostavaa ja toista kunnioittavaa. Ryhmään osallistuvat ovat oman asiansa ja tilanteensa asiantuntijoita, joilla on oikeus tulla kuulluksi ja kohdatuksi arvokkaasti. Ryhmissä on hyvä ottaa huomioon myös hoivan ja huolenpidon merkitys.
Arvostava vuorovaikutus Arvostavan vuorovaikutuksen ydin on erilaisuuden hyväksyminen. Ihmiset näkevät maailman eri tavalla. Toista voi ymmärtää kuulemalla hänen tarinaansa ilman tulkitsemista tai leimaamista. Vuorovaikutuksessa väkivaltaa kokeneen ihmisen kanssa on oltava herkkä syyllisyyden, häpeän ja arvottomuuden tunteiden kuulemiselle. Väkivaltakokemukset ovat usein rapauttaneet kokijan itsetuntoa ja omakuvaa. Arvostavassa vuorovaikutuksessa on mahdollista tukea näiden rakentumista uudelleen. Toiminnassa on pidettävä huolta siitä, ettei ryhmään osallistuvien ratkaisuja, valintoja tai elämäntilanteita vertailla tai arvoteta. Vaikka ryhmään osallistuvia yhdistääkin kokemus väkivallasta, on jokaisella kuitenkin oma yksilöllinen tarinansa. Ryhmään osallistuvat ja ryhmän ohjaajana toimivat tuovat ryhmään oman kokemuksellisen historiansa, odotuksensa ja toiveensa ryhmän suhteen. On oltava herkkä sille, ettei ryhmässä synny kokemuksia huonommuudesta tai paremmuudesta oman ti-
lanteensa suhteen. Väkivallasta irtautumisessa ja selviytymisessä ei ole yhtä ainoaa oikeanlaista polkua. Ryhmässä on voitava avoimesti ja tasaarvoisesti tuoda esille jokaisen yksilöllinen polku selviytymiseen. Tämä asettaa ohjaajille haasteita ryhmän dynamiikan ja toiminnan kannalta. On tärkeää luoda ryhmään sellainen kuulemisen ja turvallisuuden tila, että dialogi mahdollistuu.
Luottamus ja turvallisuus Oman kokemuksen jakaminen onnistuu vain luottamuksellisessa ja turvallisessa ilmapiirissä. Väkivallan elementteihin kuuluvat vahvasti häpeän, salailun ja kieltämisen teemat. Ryhmään osallistuvien luottamuksellisen suhteen rakentumiseen on kiinnitettävä huomiota heti ryhmän alusta alkaen. Ryhmässä on hyvä keskustella erilaisista tunnereaktioista, joita väkivallasta puhuminen voi tuoda esille, ja keinoista, joilla niihin voi saada apua. Vaikeista ja haavoittavista kokemuksista puhuminen luottamuksellisessa ja vertaistuellisessa ryhmässä voi tuntua helpottavalta. Vaikeiden asioiden avaaminen voi myös nostaa mieleen sellaisiakin muistoja, joita ei ennen ole pystynyt muistamaan. On tärkeää pitää esillä sitä, että kaikilla on lupa puhua avoimesti ja näyttää tunteitaan. Ohjaajien tehtävä on pitää puhe tasolla, joka tukee ja auttaa, ja tarvittaessa pystyä rajaamaan. Väkivaltakokemuksien yksityiskohtainen kertaaminen tai muuten rajaton puhe voi enemmän ahdistaa kuin auttaa sekä puhujaa että kuulijaa. Ryhmän kesken on keskusteltava myös ryhmässä esille tulevien asioiden salassapidosta ja osallistumisen erilaisista tavoista (ks. Ensimmäinen tapaaminen, s. 31).
21
Ryhmäläisten asiantuntijuuden korostaminen Väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmä muodostuu oman kokemuksensa asiantuntijoista. Heillä on tietoa ja kokemusta siitä, mikä on ollut heille avuksi ja tarpeen väkivallasta selviytymisessä ja siitä irrottautumisessa. Heidän asiantuntijuutensa on ryhmän kannalta voimauttava ja eteenpäin vievä työskentelyn tuki. Ryhmään osallistuvat voivat näin tuottaa tietoa, antaa ideoita ja sitä kautta auttaa toisia. Samalla he saavat itselleen voimauttavan kokemuksen siitä, miten oma kokemus voi olla hyödyksi toiselle. Ryhmän kanssa on hyödyllistä pohtia, miten ryhmässä esiin tulevaa tietoa esimerkiksi palvelujärjestelmästä, hyvistä käytännöistä, auttavista tahoista tai epäonnistuneista kohtaamisista voidaan käyttää tilanteen parantamiseksi. Silloin ryhmälle mahdollistuu myös vaikuttamisen rooli oman työskentelynsä lisäksi.
Hoiva ja huolenpito Monet väkivaltaa kokeneet naiset ovat tuoneet esille kokemuksen siitä, että esimerkiksi viranomaiset odottavat heiltä vahvaa toimijuutta. Vaikeassa tilanteessa olisi pystyttävä tekemään päätöksiä suhteesta irrottautumisen, lasten ja oman itsen suojaamisen, uusien asumisjärjestelyiden sekä mahdollisten oikeustoimien suhteen. Huolehtiminen omasta itsestä saattaa jäädä takaalalle. Toisen hoivattavana oleminen voi tuntua vaikealta. Turvallisessa ryhmässä voi olla heikko, saada huolenpitoa ja hoivaa ja kokemuksia siitä, että on oikeutettu saamaan huomiota. Hoivan ja huolenpidon ilmapiiri vaatii kiireettömyyttä, yksilöllistä kohtaamista ja ihmiseen tutustumista. Parhaimmillaan se tuottaa kokemuksia eheytymisestä ja oman itsensä löytämisestä. Hoiva ja huolenpito muodostuvat pienistä asioista: toisen huomioimisesta ilmein ja elein; sellaisen ilmapiirin ja tilan luomisesta, että jokaisen tarpeet tulevat huomioiduksi mahdollisimman hyvin. (Ks. Toimintaympäristö, s. 26.)
uu va in ja ka mi ne n on ni st Om an ko ke mu ks en pi ir iss ä. tu rv al li se ss a il ma ja a ss se li el ks mu lu ot ta
Ryhmä lkokoa aminen yhmänt 22 vertaisryhmä-käsikirja
ru Natunen
Sirkku Mehtola ja Lu
Ryhmän kokoaminen
änantuus Miten ryhmä kootaan?
Sirkku Mehtola Jos kohtaat työssäsi väkivallan uhreja ja haluat koota vertaisryhmän, yksinkertaisin tapa on kysyä omien asiakkaiden kiinnostusta tulla mukaan ryhmätoimintaan. Ryhmästä kannattaa myös jakaa tiedotteita yhteistyökumppaneille esimerkiksi sosiaalitoimistoihin, mielenterveyspalveluihin, päihdepalveluihin, neuvoloihin, seurakuntiin ja sairaaloiden ja terveyskeskusten odotustiloihin. Monissa paikallislehdissä on myös maksuttomia tapahtumapalstoja, joihin voi jättää ilmoituksen alkavasta ryhmästä. Mikäli paikallisen lehden toimittajan saa kiinnostumaan lähisuhdeväkivaltaan liittyvistä palveluista, samassa yhteydessä voi markkinoida alkavaa ryhmää. Ryhmän alkamisesta kannattaa kertoa myös oman toimipaikan www- tai Facebook-sivuilla.
Ryhmää mainostaessa on tärkeää kertoa ryhmää koskevat perustiedot:
* * * * * * *
kenelle tarkoitettu (esim. parisuhdeväkivaltaa kokeneille)
kenelle voi ilmoittautua ja mihin mennessä kuinka monta jäsentä ryhmään otetaan
kuinka usein ryhmä kokoontuu ja kuinka kauan onko ryhmä avoin vai suljettu ryhmänohjaajat
maksullisuus / maksuttomuus.
23
Ryhmän kokoaminen voi alkuvaiheessa tuntua haasteelliselta, mutta sinnikkyys palkitaan, sillä väkivaltaa kokeneet eivät välttämättä lähde ryhmätoimintaan ensimmäisen ilmoituksen nähtyään. He kuitenkin rohkaistuvat, kun asiasta toistuvasti ilmoitetaan ja aiheesta puhutaan. Sen jälkeen, kun on saanut ensimmäisen ryhmän toimimaan, seuraavan ryhmän kokoaminen on jo huomattavasti helpompaa, sillä tieto ryhmistä kulkee myös ihmisten sosiaalisissa verkostoissa. Myös ryhmän kokoaja itse oppii kertomaan ryhmistä asiakkaille ja yhteistyökumppaneille siten, että kuulijat vakuuttuvat ryhmän olevan luonteva apu toipumisprosessissa.
Ryhmän jäsenet
Vertaisryhmiin voi periaatteessa osallistua kuka tahansa lähisuhteissaan väkivaltaa kokenut, eikä varsinaisia haastatteluja useinkaan etukäteen tehdä. Ryhmän rakenne kuitenkin määrittää sen, miten ryhmäläiset valikoituvat toimintaan. Jotkut suljetut ryhmät kokoontuvat jopa puolentoista vuoden ajan, kun taas toiset ryhmät toimivat avoimina niin, että ryhmäläiset tulevat paikalle ilman ennakkoilmoittautumisia. Jos olet perustamassa suljettua ryhmää, on hakijan kanssa tärkeää keskustella ilmoittautumisen yhteydessä ryhmän toiminnasta, rakenteesta, motivaatiosta ja mahdollisuudesta sitoutua pitkäkestoiseen työskentelyyn. Selkeä mielikuva toiminnasta ja hyvin suunniteltu ryhmärakenne auttavat sekä ryhmään tulijaa että ryhmänohjaajia muodostamaan käsityksen siitä, miten tulija hyötyy ryhmään osallistumisesta. Jotkut tarvitsevat ryhmän lisäksi yksilöllistä tukea tilanteissa, jos väkivallan pelko ja väkivaltaiset teot ovat vielä ajankohtaisia. Toisille taas ryhmä tarjoaa riittävän tuen käsitellä omia kokemuksia. Joissakin tilanteissa ryhmään ilmoittautuneella voi olla niin vaikea elämäntilanne ja toipumisen vaihe, että hän peruttaa tulonsa. Joskus
24 vertaisryhmä-käsikirja sattuu myös tilanteita, että ryhmään pyrkivän psyykkinen hyvinvointi on niin koetuksella, että hänen ei ole hyvä osallistua ryhmään. Silloin ryhmästä pois jäävälle on oleellista etsiä muita vaihtoehtoja käsitellä elämäntilannettaan. Ilmoittautumisen yhteydessä käytävässä keskustelussa kartoitetaan lyhyesti myös hakijan väkivaltakokemuksia ja kuullaan, mitä hän odottaa ryhmältä.
Muistilista ryhmän kokoamiseen:
* *
ryhmän tavoitteen esittely ryhmän rakenne; avoin, suljettu, aluksi avoin ja myöhemmin sulkeutuva, täydentyvä
* * * * * *
aikataulutus, paikka, tarjoilut (mahdolliset ruoka-ainerajoitteet)
vetäjien roolit haasteltavan odotukset ryhmätoiminnasta haastateltavan mahdollisuudet sitoutua ryhmään haastateltavan kyky hyötyä ryhmästä elämäntilanteen vaikutus ryhmäprosessiin; turvallisuus, psyykkinen kunto.
Työpari Vertaisryhmiä voi ohjata yksin tai työparin kanssa. Tässä tekstissä keskitytään enemmän työparityöskentelyyn, sillä se edellyttää yhteistä näkemystä ryhmän ohjaamisesta ja taustalla olevasta viitekehyksestä. Työskentelyyn liittyy myös paljon käytännön asioista ja järjestelyvastuista sopimista. Useimmiten työpari löytyy samasta organisaatiosta, mutta työpariksi voi kysyä myös yhteistyökumppania tai jonkun toisen ammattikunnan edustajaa. Tällä tavoin ryhmä saa laajemman asiantuntijuuden käyttöönsä ja samalla väkivaltaa kokeneille suunnattujen ryhmien ohjaukseen liittyvä osaaminen leviää eri organisaatioihin. Työparina voi toimia myös vertaisohjaaja, joka on itse toipunut kokemastaan parisuhdeväkivallasta. Vertaisohjaaja tietää tunnetasolla väkivaltaisesta suhteesta toipumiseen liittyvät hankalatkin vaiheet, joita ammatillinen ohjaaja ei voi samalla tavoin tavoittaa. Hänellä on lisäksi erityinen merkitys ryhmäläisille, sillä hän edustaa selviytymistä ja toivoa ja siten kannustaa muita. Vertaisohjaajalla on usein paljon osaamista ja tietoa selviytymistä tukevista menetelmistä ja palveluista. Ohjaajien on hyvä sopia yhteisestä viitekehyksestä, työkäytännöistä ja työnjaosta. Sosiokulttuurisesta innostaminen ja narratiivisuus ovat käyttökelpoinen viitekehys. Niiden kautta väkivallan traumaattisten kokemusten jättämiä jälkiä ei tarkastella patologisina ja sairautta edustavina ilmiöinä, vaan ääritilanteissa elävän ihmisen selviytymisstrategiana. Näitä näkökulmia tukee dialoginen lähestymistapa. Sen mukaan ryhmän jäsenet ovat tasavertaisia keskustelukumppaneita ja heidän kohdatessaan syntyy uutta ja jaettua ymmärrystä väkivallasta selviytymisestä. Vertaisryhmässä ohjaaja on mahdollistaja, mutta ei diagnoosien tekijä. Usein ammattilai-
25
mo it ta ut un ee ll a Jo sk us ry hm ää n il ea el äm än ti la nn e vo i ol la ni in va ik a tu lo ns a. et tä hä n pe ru ut ta e, ih va n ise um ip ja to silla on houkutus etsiä asiakkaiden persoonallisuudesta piirteitä, jotka selittävät esimerkiksi ajautumista väkivaltaiseen suhteeseen tai vaikeuksia irrottautua siitä. Myös ryhmä saattaa odottaa, että ohjaajat tietävät, miten ryhmän jäsenen olisi hyvä toimia omassa tilanteessaan. Ohjaajien tehtävä on huolehtia siitä, että ryhmäläiset voivat säilyttää oman elämänsä asiantuntijuuden ja omakohtaisen päätöksenteon. Ohjaajat voivat tuoda keskusteluun ammatillisia näkemyksiään, mutta he eivät ota kantaa siihen, miten ryhmäläisten tulisi ratkaista asioitaan. Mahdollistajina ohjaajien tehtävä on luoda puitteet ja rakenteet sille, että ryhmäläisten on mahdollista tarkastella omaa elämäntilannettaan merkitysten kautta, erilaisina tarinoina, joihin sisältyy uusien tulkintojen ja tarinan uudelleen kirjoittamisen mahdollisuus. Ryhmätilanteessa
näitä yksittäisen ryhmäläisen kokemuksia voidaan yhdessä pohtia ja laajentaa keskustelu kaikkia jäseniä koskevaksi. Ryhmän on myös helpompi toimia, jos vetovastuu ja roolit on ennakkoon määritelty. Toinen ohjaajista voi ottaa vastuun prosessin kokonaisuudesta ja keskustelun sujumisesta ryhmän sopimien periaatteiden ja tavoitteiden mukaisesti. Toinen ryhmäohjaaja voi kiinnittää enemmän huomiota yksittäisten ryhmäläisten tarpeeseen saada tukea omassa prosessissaan ja auttaa heitä tuomaan niitä esiin. Ohjaajat voivat myös reflektoida kuulemaansa ja nostaa esiin niitä seikkoja, jotka kertovat selviytymisestä. Työskentelyssä on syytä kiinnittää erityistä huomiota yleensäkin toimijuutta vahvistavaan ilmapiiriin, sillä väkivaltaa kokeneen on ilman kokemusta omasta elämänhallinnasta ja kyvykkyydestä vaikeaa löytää uusia
26 vertaisryhmä-käsikirja ja vaihtoehtoisia ratkaisuja tilanteeseensa. Traumatisoivien ja ahdistavien väkivaltakokemusten käsittely ilman toimijuuden vahvistamista ylläpitää kokemuksia ja altistaa eläytymään niihin uudelleen. Valittu viitekehys on innostanut myös ohjaajia ja mahdollistanut uusien toimintatapojen kehittämisen vertaisryhmissä. Osa vertaisryhmistä on ajan myötä muuttunut asiantuntijatyöryhmiksi, jotka ovat kehittäneet väkivaltaa kokeneiden ja heidän lastensa palveluja ja vieneet eteenpäin erilaisia aloitteita yhteisössään, kunnassaan tai valtakunnallisille poliittisille päättäjille.
Ryhmänohjaajan on hyvä olla perehtynyt erityisesti
* * * * *
väkivaltaan ilmiönä ryhmäprosessiin turvallisuuteen väkivallasta selviytymiseen kriisi-interventioon.
Selkeä kokonaiskuva on hyvä olla myös:
* *
palvelujärjestelmästä lainsäädännöstä.
Ohjaaja voi toimia myös ilman työparia, jos hän kokee sen hyväksi ja riittäväksi toimintatavaksi itsensä ja ryhmän kannalta. Yksin työskennellessä kannattaa huolehtia erityisesti omasta jaksamisestaan ja riittävästä työnohjauksesta, sillä työskentely on kaikessa antoisuudessaan myös haastavaa ja voimavaroja vaativaa.
Toimintaympäristö Luru Natunen Tämä paikka on henkireikä, jossa uskaltaa olla oma itsensä. Täällä olen arvostettu ja tulen kuulluksi. Tilan merkitys on noussut hyvin keskeiseksi väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmissä. Tila koetaan parhaimmillaan turvapaikaksi, omaksi paikaksi, jossa on lupa olla oma itsensä ja jossa, yhdessä toisten kanssa, voi luoda omia sääntöjä tilassa toimimiseksi. Ryhmätoiminnan kannalta parasta olisi tilan pysyminen samana koko toiminnan ajan. Tila voi siten tukea turvallisuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta. Hyviä ryhmätiloja voi löytyä esimerkiksi yhteistyökumppanien kautta seurakuntien, yhdistysten tai seurojen toimitiloista. Hyvä ryhmätila on turvallinen, helposti muunneltava ja mielellään neutraali. Neutraali tila ei leimaa kävijäänsä. Se ei tuo mieleen muistumia esimerkiksi viranomaisten kokoustiloista eikä ole liian kodinomainen tai liikaa virikkeitä sisältävä. Tilan sijainnilla on myös turvallisuuden ja saavutettavuuden kannalta merkitystä. Ryhmään osallistuvien kanssa on hyvä, mahdollisuuksien mukaan, suunnitella yhdessä tilaa, sen järjestelemistä ja sisustamista. Pienetkin muutokset voivat tehdä tilasta ”meidän näköisen” ja lisätä siten yhteisöllisyyden ja vaikuttamisen mahdollisuuden tunnetta. Ryhmän koko, käytettävät menetelmät ja aika vaikuttavat tilan valitsemiseen. Pieni ryhmä autiossa tilassa ei tunne oloaan turvalliseksi. Suuri ryhmä pienessä tilassa voi ainakin alkuun aiheuttaa ahdistavaa tunnetta toisten liiallisen läheisyyden vuoksi. Tarjoilulla ja tilan esteettisyydellä luodaan tunne siitä, että ryhmäläiset ovat tervetulleita ja odotettuja. Toiminta määrittelee istumisjärjestelyt: keskustelevassa ryhmässä on hyvä järjestellä tuolit piiriin ja asettaa piirin keskelle vaikkapa kynttilä tai luonnonmateriaaleista tehty asetelma keskipisteeksi. Erilaisilla järjestelyillä tuetaan
27 ryhmän tavoitteita, keskitytään siihen, mitä ollaan tekemässä. Tarjoiluja on hyvä miettiä yhdessä ja sopia, miten ryhmäkerta rytmittyy niiden suhteen. Kahvin, teen ja pienen välipalan tai muun syötävän tarjoaminen on huolenpitoa ja hoivaa ryhmäläisille. Valmiiseen pöytään istuminen voi myös helpottaa konkreettisesti ryhmään osallistuvan arkea. Tarjoilu antaa mahdollisuuden etääntyä hetkeksi teemasta ja konkreettisesti tehtävää käsille.
Avoin vai suljettu ryhmä Sirkku Mehtola Vertaisryhmät voivat toimia kokoonpanoltaan joko avoimina tai suljettuina. Avoimet ryhmät voivat toimia non-stop-periaatteella. Niissä ei ole muodollista aloitus- tai päättämispäivää. Suljetuissa ryhmissä on sovittu aloitusajankohta ja ryhmä kesto on sovittu ennakkoon. Jäsenet sitoutuvat myös osallistumaan koko jakson ajaksi. Ryhmä voi alkaa avoimena ja muuttua myöhem-
min suljetuksi. Täydentyvä ryhmä on suljettu, mutta se voi ottaa uusia jäseniä vastaan, kun ryhmästä jää joku pois. Uusi jäsen on yleensä käynyt yksilökäynneillä ennen siirtymistä täydentyvään ryhmään. Ryhmän tavoite määrittelee rakenteen. Avoimet ryhmät toimivat yleensä jatkuvasti esimerkiksi turvakodeissa. Niiden tavoite on tarjota jäsenilleen selviytymistä vahvistavaa vertaistukea ja tietoa muun muassa väkivaltaan liittyvistä palveluista ja lainsäädännöstä. Tapaamisissa voi olla alustajina eri alojen asiantuntijoita. Ryhmän kesto voi olla esimerkiksi 10 tapaamiskertaa, ja eri kokoontumiskerroille voi olla oma teemansa. Ryhmä voi myös toimia non-stop-periaatteella, jolloin tapaamisiin voi osallistua joko säännöllisesti tai epäsäännöllisesti ilman ennakkoilmoittautumista. Jäsenellä on mahdollisuus piipahtaa ryhmässä tai osallistua jokaiseen ryhmätapaamiseen oman kiinnostuksen, tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Ryhmän ohjaajien tulee muistaa jokaisen tapaamisen yhteydessä kerrata lyhyesti ryhmän säännöt ja huolehtia turvallisen ilmapiirin säily-
te ll a at yh de ss ä su un ni Ry hm äl äi se t vo iv rj oi lu a. ni in ti la a ku in ta
28 vertaisryhmä-käsikirja misestä. Uusien ja vanhojen jäsenten esittäytymiseen tulee myös varata aikaa. Ryhmän ohjaajille avoimessa ryhmässä työskentely saattaa muodostua vaativaksi, sillä ohjaajan täytyy toistuvasti huolehtia uusien jäsenien vastaanottamisesta, pitkään ryhmässä olleiden tarpeiden huomioimisesta sekä materiaalin päivittämisestä ajantasaiseksi. Ryhmäistuntojen aloitus kannattaa järjestää myös niin, että jokainen voi kertoa jotain itsestään ja taustastaan, mutta ei liian yksityiskohtaisesti ja aikaa vievästi. Perusmuotoisessa suljetussa ryhmässä jäsenet pysyvät samoina ryhmän keston ajan. Ryhmän jäsenien toivotaan osallistuvan jokaiselle ryhmäkerralle ryhmäprosessin toimivuuden vuoksi. Suljettu ryhmärakenne antaa ohjaajille enemmän aikaa keskittyä ryhmän ohjaamiseen ja jokaiselle ryhmäläiselle riittävästi aikaa oman henkilökohtaisen kokemuksensa läpikäymiseen. Yleensä ryhmän jäsenet sitoutuvat toimintaan hyvin ja kokevat ryhmän turvallisena paikkana jakaa ajatuksia ja tunteita. Samankaltaisen elämäntilanteen jakaminen lisää vertaisuuden tunnetta ja kehittää selviytymisen ja toipumisen taitoja. Suljetun ryhmän voi käynnistää myös siten, että ryhmä kokoontuu ensin esimerkiksi kolme kertaa avoimena. Osallistuja voi niiden ajan arvioida oman toipumisensa näkökulmasta, onko hänen mahdollista sitoutua ryhmän toimintaan. Kolmannen kerran jälkeen osallistujien tulee päättää, haluavatko jatkaa prosessia suljetussa ryhmässä. Erityisesti pitkäkestoisiin ryhmiin hakeutuvat ovat kokeneet tällaisen mahdollisuuden hyväksi. Ryhmien kesto vaihtelee ryhmän vaativuuden ja käytettävien resurssien mukaan. Väkivaltaa parisuhteissaan kokeneiden perusryhmissä tapaamisia on yleensä kahden viikon välein yhteensä kymmenen kertaa. Lapsuudessaan seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa kokeneiden ryhmät kestävät vuodesta kahteen kahden viikon tapaa-
misvälein. Kesällä on yleensä noin kuukauden tauko. Vainon kohteeksi joutuneiden ryhmä voi jatkua jopa kaksi vuotta. Vaino on väkivallan muotona sellainen, että sen päättymisestä ei voi olla varma, ja siksi tuki voi olla tarpeen hyvinkin pitkään. Yhden tapaamisen kesto vaihtelee ryhmän koon mukaan. Mikäli ryhmässä on yli kuusi jäsentä, aikaa olisi hyvä varata 2,5 tuntia jokaiselle tapaamiselle. Pienemmissä ryhmissä tapaamiseen kannattaa varata 1,5 tuntia. Ohjaajien kannattaa varata aikaa myös ryhmätapaamisen valmisteluun ja keskusteluun ryhmän jälkeen, jolloin muun muassa esille nousseet emotionaaliset kuormittavat tilanteet on hyvä käydä lävitse.
Toiminnallisuus ryhmän tukena Luru Natunen Ryhmän työskentelyn tukeminen erilaisilla toiminnallisilla elementeillä voi olla monella tavalla hyödyllistä. Toiminnallisuus voi tuntua ryhmäläisistä helpottavalta, se voi etäännyttää vaikeasta teemasta ja se voi tuoda uusia näkökulmia käsiteltäviin asioihin ja kokemuksiin. Yksinkertaisimmillaan toiminnallinen elementti voi olla virittävää työskentelyä esimerkiksi korttien, kuvien tai runojen kanssa. Toisaalta koko ryhmäprosessin voi ohjata vaikka taidetyöskentelyn tai kehollisten menetelmien avulla. Toiminnallisen menetelmän käytöstä on aina sovittava yhdessä ja menetelmän on oltava sellainen, jonka ohjaaja varmasti osaa. Väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmät eivät sovellu menetelmien testaamiseen - on siis oltava erityisen herkkä valittavan menetelmän suhteen. Parhaimmillaan toiminnallisuus on kokonaisvaltaista kokemista. Se auttaa ymmärtämään asiasta enemmän ja rakentaa oivalluksia tunneelämän ja tiedostetun välille. Ensi- ja turvakotien liiton Miina-hankkeessa suljetuissa ryhmissä on käytetty muun muassa
29
ku va am is ee n vo i Va lo ku vi in ja va lo kk aa . is to ja ja tu nn et aa li it ty ä pa lj on mu taidemenetelmiä, valokuvakirjatyöskentelyä ja tutustumista omaan minään itsestä otettujen valokuvien kautta. Taidetyöskentelyä käyttävien ryhmien toiminnallinen viitekehys on ollut ekspressiivinen taideterapia. Tuotettu työ, kuva tai tarina on aina hyvä ja oikea, ja sen tekijä on siitä kertomisen asiantuntija. Töitä ei analysoida eikä arvostella. Töitä tutkitaan paitsi puheen, myös mahdollisesti liikkeen tai muun kehollisen toiminnan kautta. Töihin on aina mahdollista palata uudelleen, jatkaa tai muokata niitä. Jokainen vastaa omista töistään ja niiden säilyttämisestä tai tuhoamisesta. Erityisen tärkeää on toisen työn kunnioittaminen ja arvostaminen. Työskentelyssä lähdetään siitä näkökulmasta, että jokainen osaa, kunhan oikea lähestymistapa ja menetelmä löytyvät, on se sitten herkkä liitutyöskentely tai hiekan ja juuriharjan käyttö kuvien luomisessa. Valokuviin ja valokuvaamiseen voi liittyä paljon muistoja ja tunnetaakkaa. Kokemus omasta itsestä ei väkivaltakokemusten jälkeen ole välttämättä valokuvauksellinen, ja vanhoja kuvia voi olla raskasta katsoa. Miina-ryhmässä omista va-
lokuvista rakennettiin polku lapsuudesta nykyisyyteen skräppäämällä eli luomalla jokaisen kuvan ympärille tarina ja muisto juuri siitä ajasta ja siitä tytöstä/naisesta, jota kuva esitti. Ryhmään osallistuneet kokivat muistelemisen ja tarinan rakentamisen eheyttäväksi. Siitä huolimatta, että osa muistoista oli surullisia ja haikeita, kokonaisuus oli kuitenkin lempeä tapa muistuttaa itseä siitä, mitä muuta elämään on kuulunut koetun väkivallan ohella. Eräs osallistuja kiteytti työskentelyä: löysin itsestäni jotain kauan kadoksissa ollutta uudestaan. Ryhmään osallistuneet naiset havahtuivat myös siihen tosiseikkaan, että heillä ei ollut itsestään kuvia. Niitä oli hävinnyt tai tuhottu, tai niitä ei ollut haluttu ollenkaan otettavan. Valokuvakirjan työstämisen jälkeen naiset olivat valmiita myös valokuvattavaksi. Valokuvauspäivä toteutettiin heidän ehdoillaan, meikkausta ja stailausta myöten. Kuvaaja oli naispuolinen valokuvauksen ammattilainen, ja naiset saivat kymmeniä unelmakuvia itsestään. Valokuvaajan sanoihin kiteytyy päivän tunnelma: uskomattoman kauniita ja vahvoja naisia.
Vertais lryhm채 arakent ntumin 30 vertaisryhm채-k채sikirja
Luru Natunen
Vertaisryhm채n r akentuminen
sämit nenRyhmän ohjaajalle
Virittäytyminen alkavaan ryhmäkertaan ja ryhmän kohtaamiseen on tärkeää. Jokaisella ryhmää ohjaavalla on oma tapansa ja rituaalinsa valmistautua ja virittäytyä. Virittäytymistä voi olla hetken rauhoittuminen ja ajatusten suuntaaminen alkavaan ryhmään tai ryhmätilan ja mahdollisten tarjoiluiden valmistelu. Virittäytyminen tukee läsnä olemisen kykyä ja antaa tilaa hyvälle kohtaamiselle. (Ks. myös työparista s. 24.)
Ensimmäinen tapaaminen, esittäytyminen ja sopimukset
Ryhmän ensimmäinen tapaaminen on suunniteltava huolellisesti. Ensimmäisellä tapaamisella luodaan suuntaviivat ryhmälle, tutustutaan sekä tilaan että toisiin ryhmäläisiin ja ohjaajiin, sovitaan yhteisistä pelisäännöistä ja sitoudutaan ryhmän toimintaan. Tutustuminen on luottamuksen ja turvallisuuden kannalta ensimmäisen kerran tärkeimpiä teemoja. On hyvä pohtia valmiiksi, millaisten kysymysten kautta tutustumista edistetään. Avoimissa jatkuvissa ryhmissä riittää pelkkä etunimi, intensiivisissä suljetuissa teemallisissa ryhmissä kerrotaan usein hieman enemmän itsestä ja elämäntilanteesta. Jokaisella on kuitenkin aina oikeus kertoa juuri sen verran, kuin sillä kertaa tuntuu hyvältä. Joskus ryhmässä saattaa olla yllättäen toisilleen tuttuja ryhmäläisiä. Tällöin on hyvä pysähtyä hetkeksi asiaan ja miettiä, mitä se ryhmän ja näiden henkilöiden kannalta merkitsee. Ohjaajien on hyvä esittäytyä ja kertoa myös omasta taustastaan hieman: mistä tulee ja miksi on juuri tässä ryhmässä mukana. Ohjaajien ja ryhmäläisten on lisäksi tärkeää sopia siitä, miten toimitaan ryhmän ulkopuolella tavattaessa. Kaikki eivät halua tulla esimerkiksi tervehdityksi ryhmän ulkopuolella, eivät varsinkaan, jos se aiheuttaa tilanteen, jossa joutuu selittämään, mistä toisensa tuntee.
31
Ensimmäisellä kerralla sovitaan yhdessä käytännön asioista. Ryhmän muodosta riippuen näitä voivat olla esimerkiksi ryhmään pääsyn esteestä ilmoittaminen, aikatauluista sopiminen ja niiden noudattamiseen sitoutuminen sekä puhelimen käytöstä ryhmän aikana sopiminen. Jokaisessa ryhmässä on aina sovittava ryhmän sisältöihin ja osallistujiin liittyvästä salassapidosta. Ensimmäisellä ryhmäkerralla ryhmään tuodaan myös ryhmän eettiset pelisäännöt, toisen kuunteleminen, kunnioittava ja arvostava kohtaaminen ja tasa-arvoisuus. Kun tärkeät asiat, tutustuminen ja käytännöt, on käyty läpi, on hyvä kerrata, mitä on kokoonnuttu yhdessä tekemään: mikä on ryhmän teema, tarkoitus ja toiminnan sisältö? Miten valitaan ryhmäkertojen aiheet, päätetäänkö niistä yhdessä vai tuoko ohjaaja ryhmään valmiit teemat? Kokemus on osoittanut sen, että keskustelunaiheita ja yhteistä jaettavaa varmasti riittää. Ryhmään osallistuvilla on asiantuntemusta ja tietoa siitä, miten he haluavat itseään kuultavan ja kohdattavan ja mitkä asiat auttavat ja voimaannuttavat.
Juonen kulku, jokainen vuorollaan vai kaikki kerralla? Vertaisryhmä tukee ja helpottaa omista kokemuksista puhumista. Ryhmäläisten kanssa on hyvä avoimesti puhua myös siitä, miten puheenvuoroja toivotaan jaettavan. Ryhmän menetelmät ja tapa työskennellä määrittelevät myös puheen jakautumista. Ryhmässä on aina niitä, jotka ovat paljon äänessä ja valmiita kommentoimaan, ja niitä, jotka ovat hiljaisempia. Ryhmissä vapaa keskustelu tuntuu luontevalta. Se voi tuottaa paljon sellaista tietoa ja sellaisia puheenaiheita, joihin on helppo liittyä ja lähteä mukaan. Vapaa keskustelu avoimessa ryhmässä voi tukea sosiaalisen verkoston rakentumista ja toisten kanssa kontaktissa olemista, tuoda takai-
32 vertaisryhmä-käsikirja sin taitoja, joita väkivalta on ehkä murentanut. Ryhmäläiset tuovat mukanaan oman senhetkisen elämäntilanteensa ja tunnetilansa. Keskustelu voi olla hyvinkin rönsyilevää ja välillä rupattelumaista, mutta se voi myös tässä muodossa tukea ryhmäläisiä. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään ”mikä on hyödyllistä” ja ”onko tästä apua” -kysymyksiä. Ohjaajat voivat rohkeasti tuoda omia persoonallisia tapojaan puheen kuljettamiseen. Jos työskennellään kuvien, tarinoiden tai muiden materiaalien kanssa, on hyvä etukäteen suunnitella ja rytmittää ajankäyttö niin, että tehtyjen töiden esittelyyn ja kommentointiin jää riittävästi aikaa. Selkeä ohjeistus tukee puheenvuorojen toimivuutta, kuten ”kerro kolme asiaa, jotka sinua tässä kuvassa miellyttävät.” Ryhmän ohjaajilla on tärkeä rooli keskustelun palauttajina, reflektoijina ja rajaajina. Jos ryhmässä tulee esille vahvoja puhujia ja on vaara, että osallistujia jää tulematta siksi, että he eivät saa puheenvuoroa, on siihen puututtava. Paras keino on toimia positiivisesti, kiittää vahvojen mielipiteiden esittäjää hyvistä ideoista ja näkö-
Ryhmän loppuminen merkitsee prosessin lopettamista ja eroa. Ryhmän lopettaminen tuo esille surun, ahdistuksen ja joskus pelonkin tunteita. Ryhmä on voinut olla hyvin kannatteleva ja arjessa tukeva elementti.
kulmista sekä pyytää häntä miettimään, miten myös muiden näkökulmia saadaan kuuluviin. Vetäytyvän tai hiljaisen ryhmäläisen kanssa voi olla hyvä keskustella kahden kesken esimerkiksi siitä, onko hänen elämäntilanteessaan jotain sellaista, mitä on vaikea tuoda esille ryhmässä. Esille voi nostaa myös kysymyksen siitä, onko jotain konkreettista, jota ohjaajat voisivat tehdä, että hän voisi rohkeammin tuoda omia asioitaan esille ryhmässä.
Ryhmän päättäminen Ryhmän päättäminen aiheuttaa aina monia reaktioita ryhmäläisissä. On kuljettu yhdessä matka, tutustuttu, jaettu kokemuksia, katsottu menneisiin ja suunniteltu ehkä tulevaa. Ryhmässä on saattanut syntyä ystävyyssuhteita ja uutta sosiaalista verkostoa. Ryhmän loppuminen merkitsee prosessin lopettamista ja eroa. Ryhmän lopettaminen tuo esille surun, ahdistuksen ja joskus pelonkin tunteita. Ryhmä on voinut olla hyvin kannatteleva ja arjessa tukeva elementti. Lopettamiseen liittyviä tunteita ja konkreettisia asioita on hyvä käsitellä ryhmässä hyvissä ajoin ennen ryhmän loppumista. Mitä ryhmässä on yhdessä tehty ja jaettu, millaisia kokemuksia ja tunteita se on herättänyt, mitä eväitä ryhmäläiset ovat ryhmästä saaneet mukaansa? Ryhmäprosessin konkreettinen kertaaminen ja
33
tä ä is ee n on hy vä li it Ry hm än lo pe tt am im er ki ks i ju hl a. te lt u ri tu aa li , es ni un su ä ss de yh jo ki n
muisteleminen voi helpottaa ja auttaa. Lopettamiseen on hyvä liittää jokin yhdessä suunniteltu ja sovittu rituaali, esimerkiksi juhla. Ryhmässä käytetyn menetelmän mukaan juhlassa voi olla esillä vaikka ryhmän tuotoksia esittelevä taidenäyttely tai muu esitys tai ryhmä voi kokoontua yhdessä ruokailemaan. Ryhmän lopettamisen yhteydessä sovitaan myös ryhmän lopettamisen jälkeisestä mahdollisesta yhteydenpidosta. Kokoonnutaanko vielä
yhteen tai onko ryhmään osallistuneilla mahdollisuus olla yhteydessä esimerkiksi ryhmän ohjaajiin, jos heille tulee akuutti tarve palata johonkin ryhmässä esillä olleeseen aiheeseen. Kaikki ryhmään osallistuvat eivät ole ehkä halukkaita sitoutumaan jatkotyöskentelyyn tai olemaan yhteydessä enää ryhmän loputtua. Siksi on hyvä lopetuksen yhteydessä avoimesti tuoda esille nämä seikat ja kannustaa ryhmään osallistuneita esimerkiksi sopimaan yhteydenpidosta keskenään.
Kohden nnettu aryhmi채 ohden 34 vertaisryhm채-k채sikirja
ru Natunen, Riitta
Sirkku Mehtola, Lu
kohdennettuja ryhmi채
Pohjoisvirta
nuännetUseimmiten ryhmään tulevat ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja heidän kokemuksensa väkivallasta ovat erilaiset. Tämä tuo ryhmään moniulotteisuutta ja antaa mahdollisuuden peilata erilaisia tapoja selviytyä. Joskus tarjoutuu myös tilaisuus koota ryhmä, jonka jäsenillä on samankaltaisia kokemuksia väkivallasta. Tällainen fokusoitu ryhmä tarjoaa vertaisfoorumin henkilöille, jotka haluavat pohtia nimenomaan erityiseen tilanteeseensa sopivia selviytymisen keinoja. Ryhmäläiset voivat esimerkiksi kuulua samaan uskonnolliseen yhteisöön ja heillä voi kaikilla olla kokemuksia erityisesti hengellisestä väkivallasta. Ryhmän voivat muodostaa myös esimerkiksi eron jälkeisen vainon kohteeksi joutuneet, joiden elämää varjostaa jatkuva, pitkäkestoinen pelko ex-puolison väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi. Tähän lukuun on valittu esimerkkejä hyvin erilaisista ja eri tavoin toteutetuista kohdennetuista ryhmistä. Joidenkin esiteltyjen ryhmien ohjaaminen onnistuu ilman pitkällistä perehtymistä ja kouluttautumista ryhmäprosesseihin. Riittää, että on omaksunut vertaisryhmätoiminnan periaatteet ja ymmärtää väkivallan vaikutukset ihmisen hyvinvointiin. Jotkut esitellyistä ryhmistä taas vaativat ohjaajiltaan syvällistä osaamista ja kokemusta ryhmien ohjaamisesta. Käytetyt menetelmät eivät ole pääosassa, mutta niitä sivutaan, jotta lukija voisi muodostaa käsityksen siitä, minkälaisia ryhmiä itse olisi valmis toteuttamaan. Syvällisempää osaamista menetelmistä kannattaa hakea alan kirjallisuudesta ja kouluttautumalla. Kirjallisuusvinkkejä löytyy myös tämän käsikirjan lopusta. Seuraavassa siis kerrotaan, miten esimerkiksi ryhmiä kannattaa ja voi koota tietyn aiheen tai tietynlaisten kokemusten ympärille. Tavoite on tuoda esiin, miten monipuolisesti ryhmiä voi käyttää väkivaltaa kokeneiden selviytymisen tukena.
35
Miina-kahvila
Luru Natunen Kahvilan toiminta alkoi tarpeesta kehittää Miinahankkeen matalan kynnyksen palveluita. Tarkoitus oli luoda kohtaamispaikka väkivaltaa kokeneille naisille. Kahvilan idea oli ja on, että sinne voi tulla lapsen kanssa, seurustelemaan, saamaan keskustelutukea, pohtimaan tilannettaan ja esimerkiksi asioimaan viranomaisten kanssa. Kahvilassa on aina paikalla työntekijä ja paikalle voi tulla ilman ennakkoilmoittautumista. Halutessaan kahvilassa voi asioida nimettömänä. Tarjolla on aina pientä purtavaa ja kahvia tai teetä. Vuosaaressa toimiva kahvila on osoittautunut tärkeäksi paikaksi, jossa on lupa puhua omista kokemuksista, kysyä neuvoja, hoitaa asioita ja tulla sellaisena kuin on. Kahvilassa on aktiivinen kävijäryhmä, Miinat, mutta ilmapiiri on pysynyt avoimena, ja uudet kahvilaan tulijat on otettu hyvin vastaan. Osa kävijöistä viihtyy paikalla koko kahvilan aukioloajan, osa pistäytyy kertomassa kuulumisia tai käyttämässä tietokonetta. Kahvilan käyttäjien mukaan kahvila tukee heidän arkeaan. He voivat puhua siellä vapaasti ja heidän kokemuksensa tulevat ymmärretyiksi. Myös tieto kulkee kahvilan kautta: siellä voidaan kommentoida ajankohtaisia asioita. Kahvilan keskusteluista on noussut monia hyviä ideoita toimintaan, ryhmiin ja vaikuttamiseen. Miina-kahvilassa on pidetty myös niin sanottuja salonkeja (ks. Miinan salonki sivulla 45) kutsumalla paikalle eri alojen edustajia. Vierailu teillä oli hyvä myös siinä mielessä, että se vahvisti käsitystäni siitä, että ympäröivän maailman käsitykset väkivaltaa kokeneista naisista ovat hyvin yhteen niputtavia ja harva väkivaltaa kokematon oikeasti käsittää, kuinka hajalle ihmisen voi hakata myös henkisesti. Kirjailija Sofi Oksanen
36 vertaisryhmä-käsikirja Nuorten äitien ja vauvojen ryhmä Sirkku Mehtola Nuorten äitien ja vauvojen ryhmätoiminta alkoi äitien omasta aloitteesta ja vertaistuen tarpeesta. Äidit eivät kokeneet voivansa yleisissä äiti–lapsikerhoissa puhua parisuhteessaan olevasta väkivallasta ja monista muista vaikeista elämänkokemuksista. Ryhmä on suunnattu alle 20-vuotiaille äideille, joiden lapsi on alle 1-vuotias. Pääasiallinen syy ryhmään tulemiselle on väkivaltainen parisuhde. Lisäksi useimmalla on taustalla jaksamattomuutta, masennusta, päihdekokeiluja ja lapsena koettua väkivaltaa. Myös kiintymyssuhteen luominen vauvaan voi tuottaa hankaluuksia. Ryhmä
kokoontuu joka toinen viikko, yhteensä 10 kertaa. Tapaamisiin kannattaa varata aikaa kolme tuntia. Ryhmän tavoite on tarjota väkivaltaa kokeneille äideille vertaistukea ja ohjausta kiintymyssuhteen vahvistamisessa vauvan kanssa. Ryhmässä käsitellään väkivaltakokemuksia ja niiden vaikutuksia omaan ja lapsen elämään. Ryhmään on kutsuttu myös eri alojen asiantuntijoita keskustelemaan äitien elämäntilanteeseen liittyvistä asioista. Ryhmissä ovat vierailleet muun muassa sosiaalityöntekijä, psykologi, poliisi ja lastenvalvoja. Arvostetuimpia vieraita ovat kuitenkin olleet ikääntyneet, väkivaltaa kokeneet naiset, jotka ryhmänä kävivät nuorten äitien vieraana. Ikääntyneiden naisten kokemusasiantuntijuus ja lämmin suhtautuminen auttoivat nuoria naisia tekemään omassa elämässään ratkaisuja suunnasta kohti väkivallatonta tulevaisuutta. Ryhmäkertojen rakenne on aina pääosin samanlainen. Ryhmä aloitetaan vuorovaikutusta vahvistavilla pienillä harjoitteilla, kuten yhteisillä lauluilla ja leikeillä. Sitten lapset siirtyvät hoitajien (opiskelijoiden) huomaan noin 1,5 tunniksi ja äidit keskittyvät haluamiinsa teemoihin tai tapaavat kutsumiaan asiantuntijoita. Tapaaminen päättyy taas äitien ja lasten yhdessäoloon ja yhteiseen ateriaan. Vuorovaikutusta ja kiintymyssuhdetta pyritään vahvistamaan ja tukemaan kannustavasti ja luontevasti jokaisella ryhmäkäynnillä. Ryhmän rakenteisiin kuuluu lisäksi toimintaa, jonka tavoitteita ovat ilon ja hoivatuksi tulemisen kokemukset. Ryhmän jäsenillä on ollut mahdollisuus saada esimerkiksi intialaista päähierontaa, jalkahoitoja ja opastusta kauneudenhoidossa. Hoitoja ja neuvoja ovat antaneet vapaaehtoiset, mutta materiaaleista on peritty pieni maksu. Ryhmän päättyessä on myös järjestetty yhteinen juhla-ateria. Ohjelmaan voi siis sisällyttää monenlaisia elementtejä äitien toiveita kuunnellen.
37 Palautteissa eniten kiitosta saavat vertaisuus, ikääntyneiden naisten kokemusasiantuntijuus ja vierailijat. Myös yhteiset ateriat ja kahvit sekä hieronnat ja muut hoidot ovat olleet tärkeitä, sillä niitä on pidetty hoivan ja läheisyyden osoituksina. Ryhmäläiset ovat toivoneet, että lapsia voisivat hoitaa samat hoitajat koko ryhmän ajan. Hoitajien vaihtumista ei ole koettu turvalliseksi lapsille. Äitien kokemuksellinen tieto on lisännyt ohjaajien ymmärrystä siitä, miten nämä nuoret naiset ja äidit kokevat saamansa palvelut ja miten he haluaisivat tulla kohdatuiksi. Yleisin toive on kannustava konkreettinen tuki: lisää käsipareja niihin hetkiin, jolloin itse on täysin uupunut valvottujen öiden vuoksi, sairastaa, opettelee vauvan hoitoa tai pohtii erilaisia vaikeita tilanteita. Erityinen toive on saada tukea väkivaltaisesta suhteesta irrottautumiseen.
Äitien ja lasten rinnakkaiset ryhmät Riitta Pohjoisvirta Äitien ja lasten rinnakkaisia ryhmiä on toteutettu turvakodin kriisityössä ja avopalveluissa. Usein väkivallan vuoksi eroon lähtenyt nainen elää yksinhuoltajana. Toisaalta parisuhteessa eläessäänkin naiset ovat äiteinä pitkälti vastuussa lapsista. Naisten on vaikea päästä omiin ryhmiinsä lastenhoito-ongelmien vuoksi. Tilannetta auttaa, jos lapsille voidaan järjestää omia ryhmiä yhtä aikaa naisten ryhmän kanssa. Säännöllisesti kokoontuvan naisten ryhmän rinnalla voi olla opiskelijoiden ohjaama lastenhoitoryhmä. Oppilaitoksen (esim. lähihoitajia kouluttavan) kanssa sovitaan, minkälaista perehdytystä ja työnohjausta opiskelijat tarvitsevat ja miten he työskentelystään raportoivat, jotta työ kelpaa harjoitteluksi. Muutaman opiskelijan ryhmä pystyy joustavasti vastaamaan eri-ikäisten lasten tarpeisiin, kunhan leikkitilaa riittää. Osa lapsista käy säännöllisesti ryhmässä ja oppii tun-
temaan hoitajat. Opiskelijat pääsevät kokeilemaan työskentelyä vaikeista tilanteista tulevien lasten kanssa ja tutustuvat turvakotitoimintaan. Ryhmän voi koota myös lasten tarpeiden mukaan ja perustaa ryhmän esimerkiksi tietynikäisille lapsille. Sen jälkeen tarjotaan äideille mahdollisuutta tulla omaan ryhmäänsä. Rinnakkaisten ryhmien järjestäminen vaatii useampia ohjaajia. Tilannetta voi auttaa ryhmien järjestäminen yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa, jotka kohtaavat perheväkivallan vuoksi apua hakevia. Toisesta organisaatiosta tulevan työparin kanssa täytyy sovittaa yhteen mahdollisesti erilaisia työskentelyn viitekehyksiä. Äitien ja lasten ryhmien rinnakkaisuus mahdollistaa sen, että sekä äiti että lapsi saavat samaan aikaan jotakin hoivaavaa ja voimaannuttavaa. Se tuo vakautta elämään. Ryhmissä voidaan sovitusti käsitellä samaan aikaan samoja teemoja. Rinnakkaisiin ryhmiin sitoudutaan paremmin kuin muihin. Rinnakkaisuus voi olla myös rasite ja riski. Silloin, kun ryhmäläisillä on elämässä akuutteja kriisitilanteita, on lasten kanssa ryhmään kulkeminen kuormittavaa. Ryhmään lähtö voi aktivoida voimakkaita muistoja ja pitää mielen muualla kuin liikenteen turvallisuudessa. Joskus lähtemien on turvallisuusriski myös akuutin väkivallan uhan vuoksi. Turvakodissa oleville perheille on pidetty myös äitien ja lasten yhteisiä ryhmiä, joissa työskentelyn tavoite on ollut tukea vuorovaikutusta yhteisen tekemisen avulla.
Samaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluvien ryhmät Samaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluvien vertaisryhmät alkoivat Miina-hankkeen kokemusasiantuntijoiden kokoontumisesta. Hankkeen alussa muutama turvakodin palveluista apua hakenut vanhoillislestadiolainen nainen kutsuttiin keskustelemaan avun hakemisen ko-
38 vertaisryhmä-käsikirja kemuksista ja läheisten ja yhteisön suhtautumisesta avun hakemiseen. Naiset toivoivat voivansa jatkaa vertaistukiryhmässä. Ryhmiä on pidetty muutaman vuoden ajan vähän eri tavoilla ja eri paikkakunnilla. On koottu ryhmiä, suljettuja ja avoimia, joihin on tultu haastattelun tai pidemmän yksilötyöskentelyn jälkeen. On pidetty myös matalan kynnyksen avoryhmä, johon on voinut tulla ilman ennakkoilmoitusta. Yksi ryhmä alkoi kokoontua ilman ohjaajaa, mutta pyysi sitten ammattilaisen mukaan. Ryhmäläisiä yhdistää väkivaltakokemusten lisäksi sama uskonnollinen vakaumus. Yhteisöön kuuluminen vaikuttaa monin tavoin yhteisön jäsenten elämäntapaan. Väkivalta rikkoo ideaalin hyvästä ja oikeasta perhe-elämästä. Se on erityisen vaikeaa yhteisössä, jossa korostetaan perheen eheyttä ja anteeksiantoa ongelmien ratkaisijana. Ryhmäläiset ovat tarkastelleet kokemuksiaan kolmesta näkökulmasta. Ensin on jaettu vertaisten kanssa omia kokemuksia perheelämästä. Toisena on käsitelty suhdetta omaan yhteisöön: on jaettu kokemuksia siitä, miten läheiset ja oma yhteisö ovat reagoineet väkivallan esille tuloon ja naisen tai perheen tekemiin ratkaisuihin. Kolmanneksi on pohdittu, mitä pitäisi tehdä, jotta yhteisössä ymmärrettäisiin paremmin, millainen ilmiö lähisuhdeväkivalta on. Ryhmäläiset ovat antaneet Miina-hankkeen käyttöön omia kokemuksiaan ja palautteita ryhmistä. Niitä on voitu viedä eteenpäin esimerkiksi koulutuksissa. Pitempään ryhmässä oltuaan naiset ovat olleet valmiita kohtaamaan yhteisön vastuutehtävissä olevia miehiä ja kertomaan kokemuksiaan ja toiveitaan. Vierailijat ovat asettuneet kuulijoiksi ja ilmaisseet vaikuttumisensa. He ovat myös kirjoittaneet artikkeleita perheväkivallasta yhteisön omiin julkaisuihin. Ryhmäläisille on ollut voimaannuttavaa, että he ovat voineet vaikuttaa. Toisten samaan yhteisöön kuuluvien väkivaltaa kokeneiden naisten löytäminen on ollut
ryhmäläisille tärkeää. Se on helpottanut erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemusta ja mahdollistanut verkostoitumista. Samaan yhteisöön kuuluvilla ihmisillä on ryhmään tullessa tavallista suurempi riski, että siellä on tuttuja. Ohjaajan täytyy varautua käsittelemään tilanteita, joissa näin on, ja korostaa luottamuksen tärkeyttä. Ryhmiä ovat ohjanneet yhteisöön kuuluvat ihmiset, mutta myös yhteisön ulkopuolinen henkilö. Tärkeintä on, että ryhmäläiset voivat luottaa siihen, että ohjaaja huolehtii turvallisuudesta. On voitava luottaa myös siihen, että ulkopuolinen henkilö ei käytä väärin yhteisöstä kuulemiaan tarinoita. Nyt tarinat on palautettu yhteisön omaan käyttöön.
Ryhmät verkossa Miina-hankkeessa on kokeiltu yhtä nettiryhmän mallia. Se on samaan uskonnolliseen yhteisöön kuuluvien suljettu keskusteluryhmä. Tieto ryhmästä on levinnyt ihmiseltä toiselle ja projektissa mukana olleiden kautta. Ryhmään pääseminen edellyttää kontaktia vertaisryhmien ohjaajiin, jotka haastattelevat kasvotusten tai puhelimessa. Tarkoitus on selvittää, että ryhmään haluava tietää, mihin on tulossa ja että hän voi sitoutua yhteisiin sääntöihin. Ryhmälle on tehty säännöt, joilla pyritään varmistaman luottamuksen säilyminen. Ryhmässä kaikki ovat omalla nimellään. Ryhmään tulija kertoo lyhyesti itsestään. Keskusteluja käy seuraamassa ja välillä kommentoimassa yksi vertaisryhmien ohjaajista. Nettiryhmäläiset ovat vastanneet palautekyselyyn. Sen mukaan kaikkein tärkeintä on se, että kaikki ovat ryhmässä samankaltaisten kokemusten vuoksi. Lähes yhtä tärkeää on ryhmäläisten kuuluminen samaan yhteisöön. Yhdyshenkilön mukana olo ryhmässä koetaan hyväksi. Nettiryhmä antaa mahdollisuuden vertaistukeen myös niille, jotka eivät pääse harvoihin vertaisryhmiin. Pienissä yhteisöissä voi olla hyvin yksinäinen omien kokemustensa kanssa.
39
nt a is te n ry hm ät oi mi Ik ää nt yn ei de n na py yn nö st ä. al ko i as ia kk ai de n
Netin kautta yhteyden pitäminen samassa elämäntilanteessa oleviin on hyvä, koska kaikki asuvat niin hajallaan. Kaikilla on oma kiireinen elämä ja ryhmään voi kirjoittaa tai lukea mihin kellon aikaan ehtii ja on asiaa.
Ikääntyneiden ryhmät Sirkku Mehtola Ikääntyneiden naisten ryhmätoiminta alkoi asiakkaiden pyynnöstä. Pitkään väkivaltaisessa suhteessa eläneet naiset halusivat kohdata muita saman kohtalon kokeneita ja jakaa elämänkokemuksiaan vertaisten kanssa. Ryhmän tausta-ajatus muotoutui naisten toiveesta tulevaisuuteen suuntaavaksi, sillä menneiden vuosikymmenien väkivaltakokemusten läpikäyminen olisi lisännyt heidän ahdistustaan
entisestään ja kaventanut kykyä löytää positiivisia ja vaihtoehtoisia tarinoita elämänkululleen ja kohtalolleen. Valittu toiminta-ajatus mahdollistaa myös menneisyyden tutkailun, mutta suunta on koko ajan eteenpäin. Ryhmätapaamisten rakenne on hyvä pitää joustavana teemat ja osallistujien aikataulut huomioiden, sillä ryhmäläisten arkeen kuuluu paljon sukulais- ja ystävävierailuja, terveydenhoitoon liittyviä käyntejä, puolison asioiden hoitoa sekä omia harrastusmenoja. Tapaamisiin on varattu 1,5–5 tuntia riippuen sovitusta teemasta. Ryhmän toteuttamisen kannalta joustavuus on keskeistä, sillä ryhmä ei saa sotkea arjen muita tärkeitä asioita liian tiukalla rakenteellaan. Ryhmän toiminnassa on ollut tärkeää vahvistaa selviytymisen kokemusta huolimatta siitä,
40 vertaisryhmä-käsikirja että suhde väkivaltaiseen puolisoon edelleen jatkuu. Usein ikääntyneet ovat jääneet ilman tukea ja ymmärrystä, jos he eivät ole kyenneet irrottautumaan suhteesta. Viranomaisten ja muiden auttajatahojen on vaikea hyväksyä sitä, että joku jää ”vapaasta tahdostaan” väkivaltaiseen suhteeseen, vaikka hänelle tarjotaan erilaisia keinoja irrottautua tilanteesta. Ikääntynyt kokee myös syyllisyyttä kyvyttömyydestään tehdä viranomaisten toiveen mukaisia ratkaisuja. Ryhmän ohjaajan on hyvä muistaa nämä kokemukset ja kunnioittaa ryhmäläisten aikaisemmin tekemiä valintoja. Kunnioittaminen ja kiireettömyys ratkaisujen tekemisessä ovat askeleita kohti voimaantumista, jonka avulla myös muutoksien hakeminen parisuhteeseen voi tulla mahdolliseksi. Selviytymisen tunteen tukeminen voi alkaa esimerkiksi vahvuuksien kartoittamisella ja niiden merkityksen korostamisella. Ryhmän jäsenillä on yleensä hämmästyttävän paljon arkeen liittyviä taitoja, kuten leivonta ja ruuanlaitto, ja luovan ilmaisun taitoja, kuten taidekäsityöt, kirjoittaminen tai runojen lausunta. Ryhmäläiset myös toimivat yhteiskunnallisesti aktiivisesti eri järjestöissä ja politiikassa. Näitä taitoja voi käyttää ryhmän toiminnassa. Esimerkkinä käytetyssä ryhmässä tehtiin suuria, huovutettuja taidetekstiilejä, joita lahjoitettiin ryhmän vieraina käyneille asiantuntijoille ja tehtiin tilaustyönä muutamalle viranomaistaholle. Työskentelyprosessit olivat pitkiä ja niihin liittyi useita kontakteja osapuolten välillä. Suunnittelu- ja luovutustilaisuudet olivat hyvin merkityksellisiä molemmille osapuolille: ikääntyneet kokivat saavansa osakseen suurta arvostusta ja kunnioitusta ja viranomaiset kokivat saavansa aivan uuden näkökulman väkivaltaa kokeneiden auttamiseen ja elämään. Ryhmä osallistui myös voimaannuttavan valokuvauksen prosessiin, jossa naisilla oli mahdollisuus kuvien avulla kertoa itsestään uutta, sisäistä tarinaansa. Kuvien merkitys naisille itselleen
omaelämäkerrallisen kertomuksen rakentajana on ollut häkellyttävä. Myös lapset ja lastenlapset ovat kuvien kautta löytäneet ikääntyneestä omaisestaan aivan uusia ja yllättäviä piirteitä. Ryhmäläiset alkoivat ajan myötä toimia myös kokemuskouluttajina eri oppilaitoksissa ja eri työyhteisöjen koulutustilaisuuksissa. Koulutustilaisuudet olivat hyvin vuorovaikutteisia ja auttoivat yleisöä ymmärtämään väkivaltaa kokeneen ikääntyneen tilannetta ja palvelutarpeita. Ryhmäläisiä nämä tilaisuudet auttoivat löytämään uusia merkityksiä kokemuksilleen. He auttoivat ammattilaisia tekemään ennaltaehkäisevää työtä, jotta muiden ei tarvitsisi enää kokea samanlaista kohtaloa. Ikääntyneiden ryhmää kutsuttiin myös vierailuille muihin väkivaltaa kokeneiden ryhmiin. Näissä tilaisuuksissa heidän roolinsa oli toimia eräänlaisena mentorina, joka auttaa kertomuksellaan ja kokemuksellaan nuorempia löytämään oman tapansa tehdä päätöksiä. Ikääntyneiden ryhmätoiminnassa sai myös alkunsa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivä salonki-menetelmä, josta tarkemmin sivulla 45.
Lapsuudessa väkivaltaa kokeneiden vertaistukiryhmä Lapsuudessaan pitkäkestoisen väkivallan kohteeksi joutuneiden kokemukset voidaan rinnastaa seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksiin. Kummassakin on kysymys kehityksellisestä traumasta, joka vaikuttaa aikuisuuteen, ihmissuhteisiin, vanhemmuuteen, oppimiseen ja uskoon omiin mahdollisuuksiin. Aikuisiällä lapsuuden väkivaltakokemukset saattavat olla päihderiippuvuuden, mielenterveysongelmien tai sosiaalisten ongelmien taustalla. Kokemukset lisäävät myös välittömästi tai välillisesti fyysistä sairastavuutta. Ryhmien alkamisesta kannattaa ilmoittaa esimerkiksi mielenterveystoimistoissa, terveyskeskuksissa ja päihdeklinikoilla. Ryhmiin voivat
41 osallistua sekä miehet että naiset. Ohjaajien kokemuksen mukaan ryhmiin on aina löytynyt halukkaita miltei jonoksi asti. Vertaisryhmän kokoaminen aloitetaan kolmella avoimella tapaamisella. Sitten ryhmä sulkeutuu ja ryhmäläisten on päätettävä, sitoutuvatko jatkamaan ryhmässä. Ryhmä kokoontuu joka toinen viikko kaksi tuntia kerrallaan puolentoista vuoden ajan. Ryhmään voi osallistua 4–8 jäsentä. Mahdollisuuksien mukaan olisi suotavaa, että toinen ohjaajista olisi vertaisohjaaja ja toinen ammatillinen ohjaaja. Vertaisohjaajalla on tärkeä tehtävä varsinkin ryhmän alkuvaiheessa, jossa hän toimii usein keskustelun avaajana. Hän nostaa esiin ajatuksia ja tunteita, joita muiden on vielä vaikea sanoittaa tai joihin liittyy niin paljon häpeää ja tuskaa, että niistä on vaikea puhua. Vertaisohjaaja on myös toivon ruumiillistuma. Hän on osoitus siitä, että elämä voi tuntua hyvältä, että vaikeista kokemuksista voi selvitä ja että vaikeiden kokemusten kanssa oppii elämään. Vertaisohjaajan on oltava riittävän voimaantunut ja toipunut omista kokemuksistaan, jotta hän pystyy ottamaan tehtävän vastaan. Ryhmän toiminnan taustalla on dialoginen ja narratiivinen näkökulma, jolla omalle kokemukselle haetaan uusia merkityksiä peilaamalla sitä toisten tarinoihin ja kokemuksiin koko ryhmän keston ajan. Tärkeää ryhmän toiminnassa on myös yhteyden saaminen omiin tunnekokemuksiin. Toimivaksi kokonaisuudeksi on osoittautunut samojen menetelmien käyttö kuin lapsuudessaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneiden vertaisryhmissä. Menetelmiin perehtyminen on tärkeää ennen ryhmän aloittamista. Lisäksi kokemus vertaisryhmien ohjaamisesta on välttämätöntä. Suomenkielistä kirjallisuutta aiheesta ei ole saatavilla, mutta on suositeltavaa tutustua seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ryhmäterapiaa käsitteleviin kirjoihin.
Lapsuudessaan pitkäkestoisen väkivallan kohteeksi joutuneiden ryhmä on ollut jäsenilleen ensimmäinen areena kohdata vertaisiaan ja jakaa oma tarina muiden kanssa. Tämän jakamisen kautta on voinut päästä lähelle ja tavoittaa jotain niistä väkivallan kokemuksista, jotka on joutunut salaamaan muilta ja usein kieltämään ja torjumaan myös itseltään. Ryhmässä moni on myös oppinut, miten kielteisiä uskomuksia itsestä voi muuttaa uusien näkökulmien avulla. Vertaisuus on tärkeintä. Ikä tai sukupuoli menettää merkityksensä, sillä yhteistä kosketuspintaa löytyy samanlaisten kokemusten kautta. Eri näkökulmien löytäminen ja jakaminen on tärkeää. Ryhmä vähentää yksinäisyyden kokemusta.
Asiant lryhmä untijan lryhmä 42 vertaisryhmä-käsikirja
ru Natunen
Sirkku Mehtola ja Lu
asiantuntijaryhmät
tunätnätTässä luvussa esitellään eri tasoilla tapahtuvaa vaikuttamis- ja asiantuntijatyötä, jossa vertaisryhmät ja kokemusasiantuntijatyöryhmät ovat olleet mukana. Vertaisryhmällä tarkoitetaan ryhmää, jonka pääasiallinen tavoite on vertaistuen avulla vahvistaa ryhmäläisten omaa toipumista. Kokemusasiantuntijatyöryhmällä tarkoitetaan tietyn kehittämistavoitteen ympärille koottua työryhmää, jonka jäsenet ovat kokemuksensa kautta aiheen asiantuntijoita. Ryhmissä on aina samanaikaisesti molempia elementtejä – vertaisuutta ja asiantuntijuutta. On kuitenkin parempi, että ryhmillä on selkeästi eri painopisteet ja tavoitteet toiminnalleen. Kokemusasiantuntijatyöryhmään osallistuminen vaatii yleensä, että väkivaltaa kokenut on jo osallistunut vertaisryhmään, jotta vertaistuen tarve ei asiantuntijatyöryhmässä nouse liian keskeiseksi. Seuraavassa esitellään ensin toimintamuotoja, joita on käytetty vertaisryhmissä. Niissä ohjaajien rooli vaikuttamistyön mahdollistajana ja edunvalvojana on usein keskeinen. Sitten puhutaan toimintamalleista, jotka soveltuvat hyvin ryhmille, jotka käyttävät osan ryhmäkerroista vertaistukeen ja osan kokemusasiantuntijatehtäviin. Lopuksi kerrotaan tavoista, joilla ovat toimineet ryhmät, jotka on alusta lähtien koottu kokemusasiantuntijaryhmiksi ja joiden tavoitteet ovat olleet selkeästi määritellyt.
Ohjaaja edunvalvojana
Sirkku Mehtola Jos ryhmäläiset haluavat keskittyä toinen toisensa tukemiseen, eivätkä katso olevansa valmiita itse vaikuttamaan ryhmän ulkopuolella, ryhmä ja ohjaajat voivat halutessaan käydä lävitse esimerkiksi ryhmän jäsenten kokemuksia palveluiden toimivuudesta ja listata hyviä ja toimivia käytäntöjä sekä kehittämiskohteita. Ohjaajan tehtävä on esitellä näitä ajatuksia eri yhteistyötilanteissa muille auttajatahoille. Näin vertaisryhmä auttaa
43
yksittäistä jäsentään siirtymään henkilökohtaisista ja usein mitätöidyistä kokemuksistaan yhteisöllisiin, jaettuihin kokemuksiin, joita ohjaaja voi ryhmän asiantuntijuutta käyttäen ja edunvalvojatehtävässä toimien viedä eteenpäin. Ohjaajan kautta tapahtuvan vaikuttamisen lisäksi ryhmäläisille kehittyy toimintavalmiuksia ja rohkeutta hakea ja vaatia itselleen ja perheelleen soveltuvaa apua.
Tutkimus ja tiedottaminen Pari- ja perheväkivaltaan liittyvä tutkimus on vielä varsin vähäistä, mutta kiinnostus ilmiötä kohtaan on lisääntynyt ja oppilaitokset ohjaavat mielellään opiskelijoita tekemään aiheesta opinnäytetöitään. Vertaisryhmät ovat suhtautuneet myönteisesti tutkimuksiin osallistumiseen. Ryhmäläiset ovat kokeneet vahvistavana sen, että heidän kokemuksistaan ollaan kiinnostuneita ja että he voivat tutkimuksen kautta olla osallisina tarkentamassa kuvaa väkivaltailmiöstä ja sen vaikutuksista yksilöön ja perheeseen. Voimaannuttavana koetaan myös se, että tutkimuksen kautta voi auttaa muita väkivallan uhreja. Ennen tutkimukseen osallistumista ohjaajien tulee käydä lävitse tutkimussuunnitelma ja sen eettiset perusteet, esitellä asia ryhmälle ja kuulla heidän näkemyksiään. Opiskelijan tulee myös saada kirjallinen lupa tutkimuksen suorittamiselle. Mikäli tutkimus tehdään haastattelemalla, ohjaaja voi toimia haastattelijana ja opiskelija voi tarvittaessa tehdä tarkentavia kysymyksiä. Tällainen järjestely luo turvallisuutta tilanteeseen: vaikeistakin aiheista on helpompi puhua tutun ohjaajan kanssa. Vertaisryhmissä keskustellaan usein myös siitä, miten tiedotusvälineissä käsitellään lähisuhdeväkivaltaan liittyviä aiheita. Monia hämmentää tiedotusvälineiden tapa selittää pois väkivallan käyttäjän vastuu. Väkivallan kokijan näkökulmasta tiedotusvälineet käyttävät tekijän
44 vertaisryhmä-käsikirja
vastuun kadottamisessa samanlaisia perusteita kuin väkivallan tekijä itse käyttää. Väkivaltaan on johtanut muun muassa juominen, työttömyys, masentuneisuus, mustasukkaisuus tai ”riitely”, ikään kuin nämä syyt antaisivat oikeutuksen käyttää väkivaltaa. Väkivallan kokijan ja väkivallalle altistuneiden lasten kokemukset jäävät usein vähemmälle huomiolle tai niistä kirjoitetaan viranomaisnäkökulmasta. Esimerkiksi kokemukset lähestymiskiellon toimivuudesta saavat aivan eri sävyjä, kun niistä kertoo vainoamisen uhriksi joutunut henkilö sen sijaan, että samasta aiheesta antaa lausunnon poliisiviranomainen. Tiedotusvälineiden käyttäminen oman näkökulman esille nostamisessa on myös tärkeää yhteiskunnallista toimintaa, sillä julkisen keskustelun kautta lähisuhdeväkivalta voi ilmiönä ”normalisoitua” ja alkaa rinnastua esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelmaan. Silloin myös väkivallasta voi alkaa puhua samalla tavoin kuin muista ongelmista ja myös väkivaltaan liittyvät palvelut voivat alkaa kehittyä enemmän tarpeita vastaaviksi. Yksityisyydessä tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset muuttuvat julkisiksi. Osallistuminen tiedottamiseen vaatii tietenkin varmuuden siitä, että haastateltavaa ei voi tunnistaa jutun perusteella. Yleensä tiedotusvälineet ovat hyvin huolellisia lähdesuojan suhteen ja ovat valmiita häivyttämään aineistosta tunnistettavat yksityiskohdat. Haastattelut on aina saanut pyynnöstä luettavaksi ja kommentoivaksi ennen julkaisua. On myös suotavaa, että ohjaajat ovat läsnä haastatteluissa ja auttavat ryhmäläisiä kokoamaan ajatuksiaan ja tunteitaan ennen ja jälkeen haastattelutilanteen.
Ruusukuja 76 -näyttely vaikuttamisen keinona Luru Natunen Ruusukuja 76 on lisensoitu, ei-kaupallinen näyttelyhanke, jonka tavoite on kiinnittää katsojan huomio perheväkivaltaan. Tavalliseksi kodiksi lavastettu tila tarjoaa tietokorttien välityksellä informaatiota muun muassa siitä, miten väkivalta esiintyy, miten se vaikuttaa väkivaltaa näkeviin ja kokeviin ja mistä voi hakea apua. Näyttelyä koordinoi NNKY (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys), kansainvälinen, ekumeeninen ja monikulttuurinen naisten ja tyttöjen liike, joka toimii noin 120 maassa noin 23 000 paikallisen toimijaverkoston voimin. Näyttely rakentuu tilaajansa ja kohderyhmänsä näköiseksi. Näyttelyyn on mahdollista valita erilaisia aiheita, sillä tietokortteja on erilaisista aihepiireistä. Miinojen (ks. Miina-kahvila, s. 35) ja paikallisten toimijoiden yhteistyössä toteuttamassa näyttelyssä pääteema olivat naisten kokemukset ja väkivallan vaikutukset lapsiin. Näyttely rakennettiin yhdessä Miinojen suunnittelemalla tavalla: näyttelyn sisällä oli esillä heidän taidetöitään ja valokuviaan, jotka kuvasivat naisen selviytymistä väkivallasta. Kokonaisuudessaan näyttelyn suunnittelusta toteutukseen aikaa käytettiin noin puoli vuotta. Miinat olivat aktiivisia kaikissa näyttelyn tekemisen vaiheissa. Osa heistä myös toimi näyttelyssä päivystäjänä eli oli paikalla näyttelyn aukioloaikana. Näyttelyn viimeisenä päivänä vietettiin YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää, ja näyttelyn yhteydessä jaettiin kynttilöitä, joiden vyötteessä luki: ”Valoa – ei väkivaltaa.” Miinat kokivat näyttelyprojektiin osallistumi-
45
Salonkien tavoite on käydä kantaaottavaa keskustelua naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
sen voimaannuttavana. Se antoi mahdollisuuden vaikuttaa ja tuoda esiin tärkeää asiaa. Näyttelyn palautteet tukivat heidän ajatustaan vaikuttavuudesta ja toivat esiin myös sen, että perheväkivalta on edelleen vaiettu ja vaikeasti kohdattava asia myös ammattilaisille. Uskomattoman vahva näyttely tärkeästä ja vaietusta asiasta. (Kommentti vieraskirjassa.)
Miinan salonki, mahdollisuus vaikuttaa ja vaikuttua Sirkku Mehtola Salonki on saanut nimensä kahden suomalaisen vaikuttajanaisen, Minna Canthin ja Miina Sillanpään, mukaan. Minna Canth oli ensimmäinen suomeksi kirjoittava naiskirjailija ja -toimittaja, joka otti vahvasti kantaa naisen aseman parantamiseksi ja nosti myös tuotannossaan naisiin kohdistuvan väkivallan esiin. Minna Canthin sa-
longissa kokoontui yhteiskunnallisesti vaikuttavia henkilöitä, jotka kävivät vilkasta ja kantaaottavaa keskustelua muun muassa eri tieteenaloista sekä yhteiskunnallisista epäkohdista, kuten naiskysymyksestä. Salongissa tehtiin paljon valtiopäiväaloitteita. Juhani Ahon mukaan salongissa: ”… luotiin tämä miesten hutiloima maailma uudelleen naisten avulla ja järjestettiin mallimaailmaksi.” Miina Sillanpää oli Suomen ensimmäinen naisministeri ja sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtohahmoja. Hän ajoi erityisesti työläisnaisten ja yksinhuoltajaäitien asiaa ja oli tarmokkaasti mukana perustamassa myös ensikotitoimintaa, jonka rinnalle rakentui myöhemmin turvakotiverkosto tarjoamaan suojaa perheväkivallan uhreille. Turvakotien yhteydessä alkoivat kehittyä myös vertaistuen eri muodot. Salonkien tavoite on, esikuviensa tapaan, käydä kantaaottavaa keskustelua perheväkivallasta yh-
46 vertaisryhmä-käsikirja tenä naisen terveyttä ja hyvinvointia uhkaavana epäkohtana ja pyrkiä yhteiskunnallisesti vaikuttamaan palveluiden laatuun tai lainsäädännön epäkohtiin tai puutteisiin. Salonki soveltuu niin osaksi vertaisryhmän kuin kokemusasiantuntijoiden muodostaman työryhmän toimintaa. Salonkien toiminnassa on tietty rakenne, jossa valmisteleva työ on keskeinen. Selviytyäkseen väkivaltaisissa suhteissa naiset ovat joutuneet hakemaan apua julkisesta palvelujärjestelmästä. Kokemukset eivät aina ole olleet myönteisiä, ja ne ovat aiheuttaneet usein turhautumista, jonka käsitteleminen on tärkeä osa valmisteluita. Turhautuminen ja tunne siitä, että ei ole tullut kohdatuksi, pilkotaan osatekijöihin ja käännetään muutospuheeksi. Muutospuheen taustalla on ymmärrys siitä, että turhautuminen tilanteeseen on usein molemminpuolista. Avunhakija ja sen tarjoaja eivät ymmärrä eivätkä kohtaa toisiaan. Tavoitteena on siis dialogin synnyttäminen ja kokemuksellisen ja ammatillisen asiantuntijuuden kohtaaminen yhteisen asian ääressä. Valmistelevissa tapaamisissa tarkennetaan myös aihealue, josta vieraan kanssa halutaan keskustella. Aihetta tarkastellaan lisäksi oman kokemuspiirin ulkopuolelta perehtymällä esimerkiksi väkivaltatyötä ohjaaviin käytäntöihin ja suosituksiin sekä lainsäädäntöön. Ohjaaja voi täydentää ryhmän osaamista muiden asiakkaiden kertomilla kokemuksilla valitusta aihepiiristä. Näiden valmistelujen jälkeen päätetään, kenet kutsutaan vieraaksi keskustelemaan aiheesta, siihen liittyvistä kysymyksistä ja mahdollisista muutostarpeista. Kysymykset voi tarvittaessa toimittaa vieraalle etukäteen, jos aihepiiri vaatii vieraalta valmistautumista. Vierailijan valintaan vaikuttaa tietenkin ensisijaisesti se, millä tasolla ryhmä haluaa vaikuttaa ja minkälaisista muutoksista on kyse. Vieras voi edustaa lähipalveluja tai hän voi toimia johtavassa asemassa omassa organisaatiossaan. Tarvittaessa vieras voi olla vi-
ranomaistoimintaa valvova taho tai kansanedustaja, jolla on mahdollisuuksia viedä asiaa eteenpäin lainsäädäntötasolla. Salongissa keskustelu aloitetaan esittäytymällä ja kertomalla ryhmän toiminnasta ja tavoitteista kahvikupin äärellä. Vieraan kanssa keskustellaan väkivallan vaikutuksesta perheen elämään ja kerrotaan palveluiden ja avun tarpeesta. Vieras puolestaan kertoo omasta toiminnastaan ja mahdollisuuksistaan tehdä jotain väkivallan osapuolten palveluiden edistämiseksi. Keskustelussa tavoitteet ovat kaksisuuntaisia. Vieras ja ryhmä muodostavat yhteistoiminnallisen vuorovaikutussuhteen, jossa luodaan uutta käsitteistöä ja sisältöä väkivaltailmiöstä ja palveluiden laadusta. Vieras ei voi toimia Salongissa pelkästään ammattinsa taakse kätkeytyvänä neutraalina kuulijana tai tarkkailijana. Salongin vieraat ovat kokeneet kohtaamiset avartavina. He ovat olleet valmiita kehittämään oman organisaationsa toimintaa siten, että väkivaltatyön sisältöjä kehitetään kokemusasiantuntijuutta kuullen. Vieraiden ja ryhmäläisten palautteet ovat olleet hyvin myönteisiä. Ryhmäläiset ovat kokeneet, että heitä on kuultu aidosti ja heitä itseään ja heidän kokemustaan on kunnioitettu. Heidän tarinansa itsestään on muuttunut arvokkaaksi ja hiljaisuuteen vaiennettu ääni on tullut kuuluvaksi. Tärkeintä on ollut, että väkivaltaan voidaan puuttua. Miinan salonkienn parasta antia on ollut saada omalle kohtalolleen ja tarinalleen uusia merkityksiä. Kaikki ne raskaat kokemukset olen voinut nyt jakaa ryhmässä ja salonkiimme kutsutut vieraat ovat olleet kiinnostuneita meidän kokemuksistamme ja tahtoneet tietää, miten olemme selvinneet ja miten meidän asemassa olevia ihmisiä tulisi tukea. Vieraat ovat palautteissaan ilmaisseet, että jatkossa he tulevat muuttamaan toimintaansa, heidän ymmärryksensä väkivallan monitasoisuudesta on lisääntynyt ja että he ovat valmiita
47 tekemään jotain konkreettista. Kunnallispoliittisella tasolla on tehty turvakotialoite ja eduskunnassa on tehty lakialoite vainoamisen kieltämisestä. Lisäksi yksi vieras on herättänyt tiedotusvälineissä keskustelun eri rikoksista saatavien tuomioiden epäsuhdasta käyttäen esimerkkinä perheväkivaltaa. On aivan avoimesti ja julkisesti puhuttava. Saatettava yhteen uhreja ja järjestettävä paikkoja missä tekijät voivat hakea apua ongelmiinsa. Sitä työtä mitä jo nyt tehdään, on laajennettava. On tarkastettava lainsäädäntöä ja mietittävä tuomioiden oikeellisuutta. Keskustelu lisäsi ymmärrystäni siitä, miten ihmiselämän kokonaisuuden kannalta isosta ongelmasta onkaan kyse väkivaltaisessa suhteessa elämisessä. Ja miten ristiriitainen voikaan olla väkivaltaa ihmissuhteessaan kokevan ihmisen elämä. Ja miten paljon energiaa voisi vapautua muuhun, jos ihminen voisi irtautua tai päästä vapaaksi uhriudesta ja toisen ihmisen alistuksesta. Salongit ovat itse asiassa olleet varsin tehokas toimintamalli väkivaltatyön muuttamisessa. Muutostyöhön ei ole tarvittu suuria taloudellisia resursseja, vaan kysymys on ollut enemmänkin ajatustason muutoksesta. Tärkeintä on tasavertaisuus, avoin keskustelu ja vastavuoroisuus, jossa kokemusasiantuntijat, ammatilliset asiantuntijat ja luottamushenkilöt luovat uutta osaamista ja uusia rakenteita väkivaltatyöhön.
Vainon kohteeksi joutuneet naiset asiantuntijatyöryhmänä Asiantuntijatyöryhmiä voidaan muodostaa myös tilanteissa, joissa halutaan kehittää palveluja tai menetelmiä tietyn kohderyhmän tarpeisiin. Esimerkkinä kuvataan pitkäkestoisen väkivaltaisen vainon kohteeksi joutuneiden perheiden tuen tarpeiden kartoittamista ja ilmiön nostamista julkiseen keskusteluun. Tässä esimerkissä työryhmät on koottu asi-
akkaista, jotka ovat olleet mukana vertaisryhmätoiminnassa ja halunneet sen jälkeen osallistua kokemusasiantuntijoina väkivaltatyön kehittämiseen. Vainoa kokeneista naisista koottu asiantuntijatyöryhmä asetti tavoitteekseen laatia esite- ja opasmateriaalia vainon kohteeksi joutuneille perheille, nostaa vainoaminen julkiseen keskusteluun sekä saada vainoaminen kriminalisoiduksi. Lisäksi työryhmä halusi tutkia vainoamista käsitteenä ja vainoamisen vaikutuksia perheiden hyvinvointiin ja palveluiden tarpeisiin. Ryhmään kuului viisi vainon kohteeksi joutunutta naista, joista yksi toimi vertaisohjaajana työparinaan ammatillinen ohjaaja. Ryhmä kokoontui noin kahden viikon välein vuoden ajan. Vertaisohjaaja toimi työryhmän sihteerinä kirjaten muistiot tapaamisista. Asiantuntijuuden ohella ryhmässä oli läsnä vahva vertaistuki ja vielä vahvempi tarve vaikuttaa ja saada aikaan muutoksia. Ryhmän jäsenet käyttivät paljon aikaa oman kertomuksen ja kokemuksellisen tiedon tutkimiseen ja pohtimiseen. Työskentelyn lähtökohta oli nostaa yksityinen kokemus yhteiskunnallisella tasolla tarkastelun ja keskustelun kohteeksi. Ryhmä asettui kokemuksellisen tietonsa turvin yksityisen ja julkisen rajamaille. Ryhmäläiset tarkastelivat omia kokemuksiaan suhteessa julkisen sektorin valmiuteen ymmärtää ja olla tukena tilanteessa, joka oli monin tavoin määrittelemätön. Ryhmä perehtyi myös muiden Pohjoismaiden lainsäädäntöihin ja palveluihin, jotka oli suunnattu vainon kohteeksi joutuneille. Hämmentävää oli, että muualla ilmiö oli varsin tunnettu ja tunnustettu ja uhreille oli tarjolla monipuolista tukea ja monenlaisia turvallisuutta lisääviä menetelmiä. Vainoaminen ei ilmiönä tuntunut asettuvan suomalaisessa yhteiskunnassa mihinkään tiettyyn julkisen sektorin kenttään, vaan hajosi hallintokuntien väliin lisäten usein vainoamisen
48 vertaisryhmä-käsikirja kohteeksi joutuneen turvattomuuden ja avuttomuuden tunnetta entisestään. Tunnistamista ja asiaan puuttumista yleisellä tasolla näytti vaikeuttavan myös se, että vainoamista ei tunnistettu, jos se kohdistui entiseen kumppaniin. Käyttäytymistä selitettiin eron aiheuttamalla ahdistuksella, joka tasoittuisi nopeasti ja josta ei oletettu aiheutuvan vaaraa ex-puolisolle tai yhteisille lapsille. Osittain tästä syystä entisen puolison vainon kohteena olevan juridinen turva vaikutti heikommalta kuin muiden vainon kohteeksi joutuneiden. Myöskään uhrien turvallisuutta lisäävien toimintatapojen kehittämiseen ei ollut kiinnitetty erityistä huomiota, vaikka vainoamisen ja vakavan väkivallan tai henkirikokseen johtaneen väkivallan välillä oli selkeä yhteys. Ryhmäläiset olivat käyneet lukuisia kertoja oikeutta esimerkiksi lähestymiskiellosta, elatustuesta, lasten huollosta ja tapaamisesta, omaisuuden ositusepäselvyyksistä, väkivalta- ja ilkivaltarikoksista ja kotirauhan rikkomisesta. Myös heidän lapsensa olivat joutuneet kuultaviksi oikeudenkäynteihin, joissa vastaamassa oli vainoa käyttävä vanhempi. Vainoaminen aiheutti perheille lisäksi taloudellisia rasitteita. Kustannuksia tuli muun muassa oikeudenkäynneistä, hälytysjärjestelmistä, terapioista ja vainoajan rikkoman omaisuuden uudelleen hankkimisesta. Viranomaiset eivät välttämättä osanneet opastaa ja neuvoa asioiden hoidossa ja perhe saattoi jäädä vaille heille kuuluvaa palvelua. Yhtä aikaa kartoituksen ja oman kokemuksen tutkimisen kanssa jatkui ryhmän tavoitteiden tarkentaminen. Tavoitteet muuttuivat yksityisistä kokemuksista toimenpideohjelmaksi, jonka avulla haettiin muutosta vallitseviin epäkohtiin. Ensimmäiseksi ryhmäläiset halusivat tehdä vainoamisesta väkivaltatyötä tekevien keskuudessa tunnetun ja tunnustetun väkivallan muodon. Ryhmän jäsenet osallistuivat koulutus- ja
tiedotustilaisuuksiin, antoivat lukuisia haastatteluja, olivat mukana tutkimuksissa ja kutsuivat poliittisia vaikuttajia Salonkiinsa. Vuoden aikana ymmärrys vainoamisesta alkoi levitä väkivaltatyöntekijöiden tietoisuuteen. Ilmiöstä on valmistumassa useita akateemisia tutkimuksia eri yliopistoissa. Toinen tärkeä toimenpide oli vainon kohteeksi joutuneiden perheiden palvelujen kehittäminen. Tätä tarkoitusta varten haettiin rahoitusta, jonka turvin aloitettiin viisivuotinen kehittämishanke. Hankkeen keskeinen tavoite on turvallisuuden vahvistaminen, toimintakyvyn säilyttäminen sekä kuntoutusmenetelmien kehittäminen. Kolmas toimenpide oli poliittinen vaikuttaminen niin paikallisella kuin valtakunnan tasolla. Paikallisella tasolla kunnan perusturvalautakunta päätyi tekemään ratkaisun, joka oleellisesti parantaa vainon kohteeksi joutuneiden turvallisuutta. Jokaisella vainon kohteeksi joutuneella on mahdollisuus saada hälytyslaitteet lainaksi sosiaalitoimistosta. Päätös on tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa. Myös alueen palvelurakenteista puuttuvan turvakodin perustamiseksi tehtiin valtuustoaloite. Valtakunnan tasolla eduskunnassa vainoamisen kriminalisointi on jo pitkälti valmisteltu ja laki astunee voimaan vuoden 2013 aikana. Lakialoitteen teki kansanedustaja, joka oli tavannut vainottuja Miinan Salongissa. Kokemusasiantuntijoista koostuva ryhmä aloitti toimintansa aikana useita vainon kohteeksi joutuneiden perheiden tilannetta korjaavia muutoksia, mutta ryhmä oli hyvin merkityksellinen myös jäsenilleen. Ryhmä oli kaikista käymistä ryhmistäni vahvistavin, mutta herätti samalla hämmennystä. Ryhmäläisten kokemusten kautta pystyimme vaikuttamaan todella tärkeisiin asioihin. Tämän kokemuksen jälkeen olemme rohkeampia sekä puolustautumaan että puolustamaan.
49
Lopuksi Tässä kirjassa on tarkasteltu väkivaltaa kokeneille naisille suunnattua vertaisryhmätoimintaa. Kirjan tekstejä sävyttää väkivaltaerityisyys eli sen huomioiminen, mikä väkivaltaryhmien sisällöissä ja ohjaamisessa on erilaista kuin muissa ryhmissä. Väkivallasta selviytyminen on usein pitkä prosessi, jonka aikana nainen voi tarvita monenlaista apua ja tukea, kuten turvakoti-, terapia- ja tukipalveluita. Ryhmä yhtenä toimintamuotona mahdollistaa naiselle vertaisuuden, oman kokemuksen sanoittamisen ja jakamisen samaa kokeneiden kanssa. Vertaisuus sisältää voimaannuttavan kokemuksen samankaltaisuudesta. Väkivaltaa kokeneille naisille tämä samanlaisuus koostuu jaetuista tunteista, kuten syyllisyydestä, häpeästä ja arvottomuuden tunteesta sekä väkivallan mahdollisesti aiheuttamista traumatisoivista seurauksista. Yhteiseen kokemukseen voi kuitenkin liittyä kullekin ominaisia erityispiirteitä. Naisten kokemukset väkivallasta, sen muodoista ja seurauksista voivat olla hyvin erilaisia. Samuuden ohella myös kokemusten erilaisuus on ryhmän rikkaus. Naisille tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omaa tilannettaan eri näkökulmista ja pohtia ja löytää erilaisia selviytymisen tapoja. Väkivaltaryhmässä naiset jakavat myös kokemuksensa selviytymisestä. Ryhmässä on mahdollista kokea, että omaan tilanteeseensa ja elämäänsä voi vaikuttaa. Ryhmällä on voimaannuttava vaikutus jäseniinsä. Kun ryhmä koostuu selviytymisen eri vaiheessa
olevista naisista, selviytymisprosessissaan pidemmällä olevat voivat kannustaa ja vahvistaa selviytymisensä tien alkumatkalla olevia. Vertaisuudesta muodostuu väkivallasta selviytymistä tukeva ja sitä mahdollistava voimavara. Ensi- ja turvakotien liiton Miinaprojektin ryhmätoiminta toi vahvasti esiin sen, kuinka naisilla on pyrkimys vaikuttaa myös elämässään ja toimintaympäristössään oleviin epäkohtiin, vaikka arki olisi väkivallan vuoksi ahdistavaa ja traumatisoivaa. Naisen omaan kokemukseen perustuva asiantuntijuus on ryhmässä aina läsnä. Sen toteaminen ja käyttäminen tukee naisen selviytymistä. Naiset haluavat vaikuttaa väkivallan vastaisessa toiminnassa, kunhan se mahdollistetaan heille siten, että heidän kokemuksiaan ja tarpeitaan kuullaan. Ryhmä voi toimia naisten kuulluksi tulemisen ja vaikuttamisen kanavana. Se voi innostaa jäsenensä toimimaan myös yhteisöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla väkivaltaa kokeneiden naisten aseman ja palveluiden parantamiseksi. Kirjassa kuvataan esimerkinomaisesti kohdennettuja ryhmiä ja asiantuntijaryhmiä, joita voi koota tiettyjen kokemusten tai teemojen perusteella. Tällaiset ryhmät kertovat siitä, kuinka monipuolisesti ryhmiä voidaan käyttää väkivaltaa kokeneiden naisten selviytymisen tukemiseksi ja heidän vaikuttamisen kanavinaan. Auli Ojuri
50 vertaisryhmä-käsikirja
kirjallisuus Aho, Juhani (1897). Muutamia muistelmia Minna Canthista. Nuori Suomi -lehti. Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko (2011) Dialoginen verkostotyö. THL. Asumispalvelusäätiö ASPA Vertaistoiminta kannattaa (2010). SOLVERpalvelut Oy. Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri Auli (toim.) (2011) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. Hämeenlinna: Kariston Kirjapaino Oy.
Heikinheimo, Anna-Liisa & Tasola, Sirkka (2004) Vain muistamalla voi unohtaa. Seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ryhmäterapia. Tie toipumiseen. Jyväskylä: Kopijyvä. Hokkanen, Liisa (2003) Vapaaehtoinen ja vertainen auttaminen. Teoksessa: Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.) Sosiaalisen vaihtuvat vastuut. Jyväskylä: PS-kustannus. Kaitua, Sanna; Noponen, Tanja & Slåen, Anne (2007) Yleistä muttei yksityistä. Oikeudelliset keinot lähisuhdeväkivallasta selviytymiseen. Helsinki: Edita. Kirkengen, Anna-L. (2010) The Lived Experience of Violation. How Abused Children Become Unhealhty Adults. Kurki, Leena (2000) Sosiokulttuurinen innostaminen. Muutoksen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino.
Ojuri, Auli. Väkivalta naisen elämän varjona – tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä (2004). Acta Universitatis Lapponiensis 77. Lapin Yliopistopaino. Ruoho, Aila (2010) Päästä meidät pelosta – Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
51
nettisivut Kansalaisareena www.kansalaisareena.fi Traumaterapiakeskus www.traumaterapiakeskus.com
52 vertaisryhmä-käsikirja
Vertais Vertaisryhmä. Väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen on käsikirja väkivaltaa kokeneiden naisten vertaisryhmistä ja niiden ohjaamisesta. Kirja kertoo, mikä väkivaltaryhmien kanssa työskentelyssä poikkeaa muiden ryhmien kanssa työskentelystä. Kirja on tehty tueksi ammattilaisille, jotka kohtaavat väkivaltaa kokeneita naisia ja ovat kiinnostuneita vertaisryhmien ohjaamisesta. Se kertoo esimerkkien avulla, miten monipuolisesti ryhmät voivat tukea naisten selviytymistä. Vertaistuen lisäksi ryhmäläisten osallisuus, omaan kokemukseen perustuva asiantuntijuus ja halu vaikuttaa palveluiden ongelmien ja lainsäädännön epäkohtien korjaamiseksi osoittautuvat tärkeiksi. Kirjoittajilla on pitkä kokemus työskentelystä erilaisten ryhmien kanssa. Heidän teksteistään välittyvät ryhmissä mukana olleiden naisten ääni ja kokemukset. Kirja on osa Ensi- ja turvakotien liiton Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projektia.