Tähdistö 1/18

1/2018

EUROOPPA KRIISIEN JÄLKEEN

EUROOPPA KRIISIEN JÄLKEEN

2

Päätoimittaja:

Iida Laurila

Taittaja-kuvittaja:

Cecilia Aintila

Toimituskunta:

Erik Immonen, Yannick Lahti, Sean McLoughlin, Laura Saarinen, Sini Saarni, Alisa Sankala

Tähdistö on Eurooppanuorten julkaisema asiantuntija- ja järjestölehti. Kirjoittajien mielipiteet eivät sido julkaisijaa.

Tähdistö ilmestyy kaksi kertaa vuodessa printtinumerona, minkä lisäksi se ilmestyy digitaalisessa muodossa www.tahdistolehti.fi.

Julkaisija: Eurooppanuoret ry, Siltasaarenkatu 4, 7.krs, 00530 Helsinki Mainosmyynti: Iida Laurila, Eurooppanuoret ry, iida.laurila@eurooppanuoret.fi

4. Pääkirjoitus

Iida Laurila

6. Puheenjohtajalta

Tuomas Tikkanen

7. Pääsihteeriltä

Mikko kymäläinen

Eurooppa kriisien jälkeen

8. Euroopalla globaalia painoarvoa vain yhteisenä Sirpa Pietikäinen

12. Flaamien ja Vallonien kiistakysymyksen ymmärtäminen on oman euroopalaisuutemme ymmärtämistä Yannick Lahti

16. EU-politiikassa odotettavissa epävarmuutta politisoitumisen varjossa

Johannes Lehtinen

20. Miten maailma päätyi kauppasodan partaalle Sean Mc Loughlin

24.

Eurooppalaisen muuttoliikepolitiikan viisi haastetta Matti Välimäki

Järjestösivut

28. Polisitoitumisen kehitys Ranskassa vuoden 2005 jälkeen Laura Saarinen

30. Kreml, kolmas Rooma ja Ukraina Erik Immonen

34. Eurooppanuoret myytinmurtajina Yannick Lahti

38. Politiikan sukupolvisota Saksassa Sini Saarni

42. Data on uusi öljy siksi GDPR Iida Laurila

44. Terveisiä Lapista

Miikka Keränen

45. Tähtihetki

Iiris Asunmaa

3

PÄÄKIRJOITUS

Kriisien jälkeen aikaa toivolle

E

Euroopan unionin taivaalla on ollut kauan tummia pilviä ja ilmassa myrskyvaroituksia. Velkakriisi, voimakkaasti lisääntynyt turpapaikkahakijoiden määrä, brexit ja populismi haastoivat manterettamme lyhyen ajan sisällä. Olisi helppo sanoa, että ongelmista olisi jo selvitty, mutta paljon kysymyksiä on kysymättä ja sopimuksia sopimatta. Onko uskaliasta sanoa, että jäsenmaat ovat yhtenäisempiä kuin hetkeen? Jäljelle jäävät 27 jäsenmaata joutuvat käymään uudelleen keskustelun Euroopan arvoista ja tulevaisuudesta budjettineuvottelujen muodossa.

Tulevaisuus tuntuukin käsin kosketeltavalta: vaalit lähestyvät. Parlamenttivaaleissa laitetaan uusiksi parlamentti Iso-Britannian eron jälkeen ja valitaan uusi komission puheenjohtaja. Uusi komission puheenjohtaja ottaa haltuunsa Euroopan, jossa Ranska ja Saksa ovat löytämässä uutta kunnianhimoisempaa otetta Euroopan unioniin.

Suomessa eduskuntavaaleissa ratkaistaan valtakunnan seuraava pääministeripuolue eli Suomen

EU-politiikan johtaja. Nämä kasvot edustavat hallitusneuvotteluissa sovittua EU-politiikan linjaa, jolle olisi tilausta olla entistä kunnianhimoisempi muun Euroopan mukana.

Vuoden ensimmäisessä Tähdistössä pohditaan Euroopan unionia kriisien jälkeen. Mihin olemme tulleet ja miten tästä jatketaan eteenpäin?

Asiantuntijapuheenvuorojen lisäksi uusi toimituskunta ruotii esimerkiksi kauppasotaa, populismia ja Venäjää. Uutena päätoimittajana en voi olla muuta kuin ylpeä ja kiitollinen. Pieni, mutta pippurinen toimituskunta on täynnä lahjakkuutta.

Euroopan unionissa väreilee vaalit, tulevaisuus ja keskustelu arvoista ja niiden toteuttamisesta käytännössä. Maailmansotien jälkeisestä konsensuksen ajasta olemme tulleet tilanteeseen, jossa joudumme muistuttamaan itsellemme ja muille miksi Euroopan unioni on tärkeä ja miksi sitä kannattaa puolustaa. Onneksi meillä on nuoria, jotka ovat sanavalmiita ja rohkeita oikaisemaan väärät tiedot ja keskustelemaan tulevaisuutemme Euroopan unionista.

Iida Laurila Päätoimittaja

4

PÄÄKIRJOITUS

Tähdistön päätoimittaja Iida Laurila Kuva: Iida Laurila

5

PUHEENJOHTAJALTA

EU kriisien jälkeen – mitä seuraavaksi?

Tuomas Tikkanen

L

ähes kymmenen vuoden ajan EU on kamppailut tiensä kriisistä toiseen.

Yhdysvalloista Eurooppaan levinnyt talouskriisi sai vauhtia, kun vuonna 2009 paljastui, että Kreikka oli pitkään vääristellyt taloustilastojaan. Luottamus Kreikan talouteen romahti, eikä Kreikalla ollut mahdollisuuksia kasvaa kohonneita korkoja valtavasta velkapotistaan.

IMF ja euromaat aloittivat Kreikan pelastamisen takuilla ja tukiohjelmilla. Tulevina vuosina pelastusohjelmia tehtiin myös Irlannille, Espanjalle, Kyprokselle ja Portugalille.

Vuonna 2014 alkoi Ukrainan sota Venäjän hyökkäyksestä Itä-Ukrainaan. Nyt talousongelmissa kamppailevan EU:n oli otettava huomioon myös geopoliittisen tilanteen täysi muuttuminen.

Vuonna 2015 Eurooppaan iski poikkeuksellinen pakolaiskriisi, kun pakolaismäärät Afrikasta ja Lähi-Idästä kohti Eurooppaa nousivat nopeasti lyhyessä ajassa. Samalla terrorin uhka kasvoi ja tuhoisia iskuja nähtiin mm. Nizzassa, Pariisissa ja Brysselissä.

Kurimus ei päättynyt tähän. Vuonna 2016 Iso-Britannia päätti kansanäänestyksessä lähteä EU:sta. Kirsikkana kakun päälle USA valitsi presidentikseen Donald Trumpin, jonka sitoutuminen transatlanttiseen yhteistyöhön on ainakin puheen tasolla ollut epämääräistä.

EU on elänyt kriisistä kriisiin, ja viimeiset 10 vuotta ovat olleet reagoimista ympäröiviin tapahtumiin ja maailmanpolitiikan myllerryksiin. Nyt EU:lla on kuitenkin toivonpilkahduksia näköpiirissään. Talous kasvaa vahvasti koko EU:ssa, ja jäljelle jäävät 26 EU-maata ovat lähteneet syventämään yhteistyötään mm. puolustuksessa. Emmanuel Macronin valinta Ranskan presidentiksi ja Merkelin jatkaminen, joskin vaivalloisesti, Saksan liittokanslerina luovat vakautta ja vahvistavat mahdollisuuksia viedä eteenpäin integraatiota, jos tahtoa on.

6

Ilmassa heiluu kuitenkin iso kysymys, johon ei ole saatu vastausta. Mikä on EU:n visio itsestään kriisien jälkeen, ja onko EU:n johtajilla näkemystä Euroopan tulevaisuudesta? Selviytyminen kriiseistä on asettanut EU-maat lyhytnäköiseen ajatteluun, jossa katsotaan korkeintaan muutaman vuoden päähän, tavoitteena lähinnä selviytyminen kriisistä. Ranska ja Saksa tuskin tämän hetkisistä johtajistaan huolimatta löytävät helposti yhteistä säveltä euron kehittämisessä – näkemykset ovat liian erilaisia. Nykykomissiolla on myös vaikeuksia viedä reformeja läpi, ja Britannian lähtö tuo lisävaikeuksia budjettineuvotteluihin.

Seuraavaan komissioon ja etenkin sen tulevaan puheenjohtajaan asetetaan paljon toiveita. Visiolle olisi tilausta – mitä EU:n halutaan tekevän, kun se ei enää jatkuvasti joudu ratkaisemaan omaa ajankohtaista kriisiään?

Eurooppanuorten puheenjohtaja Tuomas Tikkanen, Kuva: Juha Mäki-Lohiluoma

PÄÄSIHTEERILTÄ

Pääsihteerin kynästä Mikko Kymäläinen

R

eiluun neljään kuukauteen Eurooppanuorten pääsihteerinä on mahtunut paljon. Liittokokous, Talvipäivät, Nuorten mielipiteet EU:sta tutkimus ja uuden työntekijän rekrytointi näin muutaman asian mainitakseni. Puhumattakaan kymmenistä uusista ystävistä aluejärjestöissä ympäri Suomea.

Itselleni osittain järjestön ulkopuolelta tulleena uutena pääsihteerinä yksi suurimmista positiivisista yllätyksistä onkin ollut juuri aluejärjestöjen aktiivien kova tekemisen meininki ja toiminnan laatu. Olen esimerkiksi ihaillut toimintaan sitoutumista ja intohimoisuutta, jolla alueilla suhtaudutaan eurooppalaisuuteen ja EU:n toimintaan. Tämä on näkynyt esimerkiksi korkealaatuisina tapahtumina tai laadukkaana ja kekseliäänä viestintänä. Tätä pyrin myös saamaan enemmän näkyväksi keskusliiton omassa viestinnässä, jotta muut eivät tekisi minun virhettäni ja jättäisi hakeutumatta aluejärjestöjen toimintaan.

Vuonna 2018 Eurooppanuoret jatkaa toimintasuunnitelmansa mukaisesti kehitystään kohti liittomaisempaa rakennetta. Se tarkoittaa, että keskusliitto pyrkii jatkossa palvelemaan aluejärjestöjään entistä laajemmin tarjoamalla erilaisia yhtenäisiä toimintamalleja ja materiaaleja, kuten mallisäännöt ja järjestötoiminnan oppaan, alueiden käytettäväksi. Näin pyritään vapauttamaan aluejärjestöjen resursseja entistä enemmän varsinaisen toiminnan toteuttamiseen. Loppujen lopuksi, harva on Eurooppanuorten toiminnassa mukana tekemässä hallintoa.

Yksi hallinnollinen haaste, josta haluan kirjoittaa hieman enemmän on EU:n uusi tietosuoja-asetus eli kavereiden kesken GDPR. Uudistus tulee haastamaan toimintatapoja järjestöissä ja pakottaa meidät pohtimaan suhdettamme tiedon keräämiseen ja säilyttämiseen uudestaan. GDPR ei kuitenkaan ole maailmanloppu, kaukana siitä.

Olen varma, että onnistumme yhdessä uudistamaan toimintojamme tavoilla, jotka ovat paitsi uuden lain mukaisia, mutta myös parempia ja tehokkaampia kuin aiemmat. Liittohallitus ja toimisto myös miettivät jatkuvasti tapoja, joilla aluejärjestöjä voidaan tukea uudistuksessa.

Muistakaa, että toimisto on aina olemassa teitä ja kysymyksiänne varten. Jäsenet ja aktiivit ovat aina tervetulleita toimistolle puhumaan muustakin kuin GDPR:stä. Kahvia on tarjolla aina ja seuraavalle vierailijalle lupaan jopa hakea pullat alakerran kaupasta.

Eurooppanuorten pääsihteeri Mikko Kymäläinen Kuva: Pekko Korvuo

7

EUROOPALLA GLOBAALIA PAINOARVOA VAIN YHTENÄISENÄ

Sirpa Pietikäinen

8

Britannian kansanäänestyksen tulos EU-jäsenyydestä oli monella tapaa herätys tarpeeseen keskustella avoimesti, mitä EU-kansalaiset läpi unionin jäsenyydeltä haluavat ja odottavat.

Tarve perinpohjaiseen pohdintaan tulevan yhteistyön suunnasta vain vahvistuu, jotta EU voi vastata globaaleihin haasteisiin.

Lähestyvät europarlamenttivaalit tarjoavat tilaisuuden avoimeen keskusteluun.

U

nionin juuret Euroopan rauhan ja vaurauden takaajana maailmansotien jälkeen on monelle suomalaiselle ja eurooppalaiselle tuttu tarina. Yhä useampi eurooppalainen on saanut kasvanut Euroopassa, jossa sekä rauha että suhteellinen vauraus ovat olleet itsestäänselvyyksiä. Samalla helposti unohtuu, kuinka monella tapaa yhtenäinen Eurooppa on enemmän kuin osiensa summa.

Yhteinen unioni tekee maanosastamme varteenotettavan globaalin toimijan. Se mahdollistaa myös jokapäiväisen yhteistyön eri sektoreilla, jotta globalisaation tuomiin yhteiskunnallisiin voidaan vastata.

Yhdysvallat. Boston Consulting Groupin arvion mukaan tänä vuonna Kiinan investoinnit tuotteiden suunnitteluun ja kaupallistamiseen tulevat jo olemaan kaksinkertaiset Yhdysvaltojen investointeihin verrattuna. Tämä ennustaa, että Kiinaa loikkaa globaaleissa arvoketjuissa eteenpäin koti korkeatasoista tuotesuunnittelua - lännen kustannuksella.

Kiina vahvistuu myös koulutuksen saralla: vuoteen 2030 mennessä suurin osa luonnontieteilijöistä, insinööreistä ja matemaatikoista valmistuu Kiinasta, arvioi Economic Intelligence Unit.

Pelkästään Pekingissä tulee sijaitsemaan 40 maailmanluokan yliopistoa.

EU:n ja lännen painoarvo pienenee, Aasian kasvaa

Muuttuvat työn ja tuotannon rakenteet

McKinseyn toteuttaman analyysin mukaan vuoden 2000 jälkeen maailmantalouden painopiste on siirtynyt länsimaista Aasiaan. Toisin sanoen reilussa kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos riitti kumoamaan viimeisen kahden sadan vuoden aikaisen kehityskulun, jossa Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta tuli maailmanpolitiikan ja – talouden keskus. Aasian vahvistuminen ei tulevaisuudessa ole loppumassa.

Kiina investoi tänä päivänä enemmän tuotesuunnittelun tutkimukseen ja innovaatioihin kuin

Vastatakseen tiukentuvaan globaaliin kilpailuun EU:n täytyy kehittää henkistä pääomaa ja investoida sen tärkeimpään kilpailuvalttiin, ihmisiin.

Euroopalla on ratkottavanaan muitakin, osin sisäsyntyisiä haasteita. EU:n työikäisen väestön osuus laskee väestörakenteen ikääntyessä. Samaan aikaan tuotannon digitalisaatio, automaatio, ja enenevissä määrin tekoäly, myllertävät työn ja tuotannon rakenteita. Niiden ansiosta monia tehtäviä voidaan hoitaa tehokkaammin ja turvallisemmin, mutta samalla työn luonne muuttuu perinteisestä toimeenpanevasta luovaan ja soveltavaan.

9

Yksi suurimpia haasteita tulee olemaan tarjolla olevan työn ja tarjottavien taitojen kohtaanto.

Tulevina vuosina 16 miljoonaa työpaikkaa edellyttää korkeakoulututkintoa, kun taas alemman koulutustason työpaikkoja vähenee lähes samaa tahtia. Taitojen kohtaanto on ongelma myös silloin, kun korkeasti koulutettu ei löydä taitojaan vastaavaa työtä.

Tämä ei tarkoita, että kaikilla tarvitsee olla yliopistotutkinto tekniikasta, vaan että kaikille tulee taata mahdollisuus elinikäiseen oppimiseen ja taitojen soveltamiseen uusissa tehtävissä. Siksi EU:n Uusi osaamisohjelma Euroopalle esitti joukon toimenpiteitä, joilla pyritään vahvistamaan taitojen soveltamista ja siirrettävyyttä alalta toiselle, digitaalista osaamista, medialukutaitoa, kansalaistaitoja, ja yrittäjyyttä. Yksi tärkeä taito on finanssilukutaito, eli ymmärrys rahoitussektorin perusmittareista ja omasta taloudenhallinnosta.

Mahdollisuus taitojen kehittämiseen mahdollistaa yksilön täysipainoisen osallistumisen yhteiskuntaan. EU-kansalaisten taitojen kehittämisellä on kauaskantoisia vaikutuksia.

Ihmisten hyvinvoinnilla on yhteys paitsi yhteiskunnan vakauteen, myös kilpailukykyyn.

Osallistuva ja hyvinvoiva väestö on nimittäin innovatiivinen. EU:n sosiaalisen pilarin lähtökohtana onkin pitää huolta tärkeimmästä pääomastaan, eli ihmisistä, joiden varaan unioni rakentuu.

Sosiaaliturvan parantaminen, kansalaisten taitojen vahvistaminen ja epäreilun kilpailun välttäminen EU-alueella vahvistaa koko maanosan kilpailukykyä.

Rajalliset resurssit Samaan aikaan kilpailu niukentuvista resursseista vain kiihtyy. Voittaja on se, joka osaa tehdä vähemmästä enemmän. Kiertotalous tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että luonnonvaroja käytettäisiin nykyistä huomattavasti tehokkaammin.

Kuitenkin maanosamme on riippuvaisempi tuonti-raaka-aineista kuin mikään muu talousalue. Euroopassa kulutamme jokainen 45 kilogramman edestä luonnonvaroja päivässä. Tämän seurauksena tuomme vuosittain kolme kilotonnia luonnonvaroja Euroopan ulkopuolelta.

Esimerkiksi käy elektroniikkajätteen mukana tuhlatut mineraalit. Joka vuosi Euroopassa syntyy lähes 50 miljoonaa tonnia elektroniikkajätettä kuten tietokoneita, televisioita, kännyköitä ja kodinkoneita. Tämä tarkoittaa, että joka vuosi haaskataan myös merkittävä määrä arvokkaita

10 10

mineraaleja, kuten kultaa ja kuparia. YK:n raportin mukaan kultaa haaskataan yli 20 miljardin dollarin arvosta.

Tutkijoiden mukaan mineraalien kerääminen kierrättämällä elektroniikkajätteestä olisi puhtaasti taloudelliselta kannalta 13 kertaa edullisempaa kuin niiden louhiminen kaivoksista.

Planeettamme fyysiset rajat määrittelevät lopulta rajat luonnonvarojen kulutukselle. Arvioiden mukaan mineraalien, fossiilisten polttoaineiden ja biomassan kulutus tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä 140 miljoonaan tonniin. Tällä hetkellä kulutamme 1,5 maapallon verran resursseja joka ikinen vuosi. Saman tahdin jatkuessa kuluttaisimme vuoteen 2050 tultaessa 4,5 maapallon verran luonnonresursseja.

Osana EU:n kiertotalousstrategiaa, jonka valmistelussa olin parlamentin osalta mukana, EU:ssa kehitetään yhtenäisiä markkinoita jätteelle ja tuotannon muuttamista siten, että materiaaleja käytetään uudelleen toiseen tarkoitukseen.

Elektroniikkajätteeseen pureutuu samanniminen direktiivi.

Mihin EU:ta tarvitaan?

On selvää, että monet globaaleista haasteista eivät kunnioita valtioiden rajoja. Esimerkiksi resurssitehokkuutta on tehokkaampaa ajaa yhdessä kuin erikseen ja ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ilmanlaadun parantamisessa helpottaa kummasti, että naapurimaat sitoutuvat omien sitoumustensa täyttämiseen.

McKinseyn laatima tutkimus paljastaa, että jos pystymme Euroopassa parantamaan resurssitehokkuutta kolmen prosentin vuosivauhtia vuoteen 2030, kasvattaisi se BKT:tä jopa seitsemällä prosentilla nykyiseen kehitysskenaarioon verrattuna. Työllistämispotentiaali olisi jopa kaksi miljoonaa uutta työpaikkaa.

Kiertotalouteen siirtyminen käy tehokkaammin yhteisten sisämarkkinoiden kautta.

Yhtenäisenä sisämarkkinana EU myös mahdollistaa paitsi pääoman, palveluiden, tavaroiden ja työvoiman, myös ajatusten vapaan liikkuvuuden. Yksittäiset EU-kansalaiset ja yritykset hyötyvät siitä, että voivat hakeutua opiskelemaan, töihin tai matkustamaan toiseen EU-maahan, tai myydä tuotteitaan toisen jäsenmaan markkinoille ilman tulleja.

EU yhtenäisenä toimijana mahdollistaa rajat ylittävän yhteistyön eurooppalaisten kansalaisten taitojen ja hyvinvoinnin kehittämiseksi. Sosi-

aalipilaria vahvistavilla toimilla, kuten yhteisellä Elinikäisen oppimisen strategialla Eurooppa voi varmistaa osaavan, luovan ja muuttuvaan maailmaan mukautumiskykyisen työvoiman, joka voi itse vaikuttaa tulevaisuuteensa.

EU:n tulevaisuutta rakennettava yhdessä

EU yhtenäisenä toimijana mahdollistaa rajat ylittävän yhteistyön eurooppalaisten taitojen ja hyvinvoinnin kehittämiseksi.

500 miljoonan kuluttajan sisämarkkinat tekevät EU:sta maailman suurimman markkina-alueen, joka kattaa 16 prosenttia maailman viennistä ja tuonnista. Britannian, EU:n toiseksi suurimman talouden, lähtö EU:sta tulee haukkaamaan 16 prosenttia EU:n bruttokansantuotteesta ja 13 prosenttia väkiluvusta.

Ennen kaikkea se tulee tarkoittamaan EU:n putoamista ensimmäiseltä sijalta toiseksi maailman talousmahtina, Yhdysvaltojen jälkeen. Ero kolmanneksi suurimpaan talousalueeseen, Kiinaan näyttäytyy jo paljon pienempänä. Kuva olisi vieläkin erilaisempi, mikäli maanosa muodostaisi 28 erillistä markkinaa. Edes Saksa ei olisi yksin maailmanpoliittisesti kovin vaikutusvaltainen.

EU:n jäsenvaltiolla on yksinkertaisesti heikommat mahdollisuudet vaikuttaa ja pärjätä yksittäin kuin yhdessä.

Brexitiä suurempi haaste EU:n yhtenäisyydelle on Visegrád – maiden, eli Tšekin, Slovakian, Unkarin, Puolan ja etääntyminen EU:n keskiöstä ja erityisesti kahden jälkimmäisen etääntyminen EU:n peruspilarista, oikeusvaltioperiaatteesta, viime vuosina.

Unionin tärkeimpiä haasteita onkin huolehtia, että nuorempien EU-maiden ääni kuuluu paremmin päätöksissä.

Lyhyt vastaus siihen, kuinka EU pärjää globaalissa kilpailussa on: yhdessä.

Sirpa Pietikäinen on europarlamentaarikko Euroopan parlamentissa Brysselissä ja Kokoomuksen delegaation puheenjohtaja. Takanaan hänellä on kymmenen vuotta työtä meppinä inhimillisen, ekologisen ja vauraan Euroopan puolesta.

Kuva: Sirpa Pietikäinen

11

FLAAMIEN JA VALLONIEN KIISTAKYSYMYKSEN YMMÄRTÄMINEN ON OMAN EUROOPPALAISUUTEMME YMMÄRTÄMISTÄ Yannick Lahti Bryssel on Euroopan institutionaalinen keskus ja EU:n de facto pääkaupunki.

Euroopan unionin hallinnolliset rakennukset, puolustusliitto NATO:n ja YK:n Euroopan päämaja sijaitsevat kaupungissa, jolloin myös suuret päätökset syntyvät juuri Brysselissä. Euroopan ulko -ja sisäpuoleltakin tuleville ihmisille ei ole siis tavatonta, että he tuntevat Brysselin funktionaalisen merkityksen edellä mainittujen instituutioiden kautta. Osa ihmisistä eivät kuitenkaan kykene paikallistamaan kaupunkia mihinkään maahan; toisin sanoen Bryssel nähdään usein itsenäisenä valtiollisena entiteettinä.

M

aantieteellisistä syistä johtuen Bryssel – länsi-Euroopan keskus – on aina 1800-luvulta asti koostunut väkiluvultaan etnisesti ja kulttuurisesti erilaisista ihmisryhmistä. Maahanmuuttoa Brysseliin ei ole historiallisesti ohjattu tai organisoitu keskitetysti ja ulkomaalaiset ikään kuin fuusioituivat Belgian yhteiskuntaan tietyn ajan kuluessa. Toisin kuin Amerikan Yhdysvallat, jossa maahanmuutto nähdään perustavanlaatuisena osana maan virallista kansallista historiaa, maahanmuuttajien asemaa ei ole samalla tavalla tunnustettu Euroopan valtioissa – ei myöskään Belgiassa. Tämän päivän Belgia kuitenkin koostuu eri etnisistä ryhmistä ja kulttuureista tulleista ihmisistä, jotka mieltävät itsensä ja jotka vahvasti mielletään belgialaisiksi. Tähän liittyen onkin olemassa varsin kuiva kasku: ”Hei, olen paljasjalkainen belgialainen. – Oikeasti, mistäs lähtien?”.

12

Brysselin ja Belgian oman näkökulman mukaan isoin kysymys ei ole kuitenkaan Eurooppa, identifioituminen EU:n pääkaupunkina tai monikulttuurisena sulatusuunina, vaan flaamien ja vallonien välinen historiallinen kiista ja se, kuinka Belgian liittovaltio on pyrkinyt tasapainoilemaan näiden kahden etnisen ryhmän välillä. On väitetty, että historiallisesti sekä maantieteellisesti Bryssel kuuluu Flanderin-alueelle (nykyään osavaltioon), mutta se on tästä huolimatta vahvasti rankankielinen kaupunki. On kenties jopa ironista, että Bryssel nähdään ajoittain itsenäisenä valtiona, vaikka se tosiasiassa on vuoden 1988 perustuslaillisen muutoksen jälkeen saanut flaamien sekä vallonien omien parlamenttien ohella myös oman parlamenttinsa, minkä lisäksi näitä kaikkia kolmea sitoo myös Belgian liittovaltion hallitus.

Selkeyden vuoksi: Belgia on siis liittovaltio (parlamentaarinen monarkia), jossa on kolme osavaltiota: kullekin etniselle ryhmälle sekä ”näiden keskenään jakamalle” pääkaupungille Brysselille, mutta toisin kuin usein sanotaan: tässä enemmän tai vähemmän kansainvälisestikin tunnetussa väännössä ei ole kyse ainoastaan kahden etnisen ryhmän välisestä kieliriidasta, vaan myös taloudellisten resurssien sekä ylipäätään valtiollisten ja poliittisten oikeuksien jakamisesta.

Historiallisesti Belgian itsenäistymisen myötä vuonna 1830, maasta tuli ranskankielisen väestön hallitsema valtio, jossa flaamit olivat yhteiskunnan hierarkiassa alisteisessa asemassa. Tämä näkyi taloudellisesti, poliittisesti ja tietenkin myös kielellisesti. Vuonna 1932 säädetty kielilaki määritteli Flanderin ja Vallonian alueet yksikielisiksi ja ainoastaan Brysselin hallinnollisen alueen maan ainoaksi kaksikieliseksi alueeksi koko maassa. Tänäkin päivänä, viimeisen sodan kokeneen sukupolven ihmisten kertomuksissa sekä historiankirjoissa on luettavissa tapauksia toisen maailmansodan ajoilta, jolloin flaaminkieliset joukot joutuivat taistelemaan vallonialaisista koostuvan upseeriston alaisena (komentokieli oli ranska. Järjestelyn yhtenä seurauksena käskyjä ei ymmärretty mikä taas johti tavallista suurempiin tappiolukemiin. Flaaminkielisillä ei myöskään ollut mahdollista nousta upseeritasolle noihin aikoihin, mikä myös herätti ärtymystä ja vihamielisyyttä ryhmien välille ja oli joidenkin perustelujen mukaan syy flaamien innokkaaseen värväytymiseen vapaaehtoisista koostuvaan Waffen-SS-divisioonaan.

13

Mielenkiintoinen lisä toisen maailmansodan kontekstissa on myös se kohtelu, mitä flaamit sotavankeudessa sekä miehitysvallan alla saksalaisilta saivat verrattuna valloneihin. Natsi-Saksan tuon aikaisen rotuopin mukaan flaamit olivat lähempänä heidän alkuperäänsä kuin ranskankielinen väestön osa, joten mm. vankileireillä jaoteltiin sotavangin etnisen ryhmän mukaisesti ja olen kuullutkin useita anekdootteja noilta vuosilta, jolloin vallonialainen yksilö, joka suurin piirtein ymmärsi flaamia, kielsi olevansa valloni päästäkseen parempiin vankeusolosuhteisiin. Puolin ja toisin kaunaa on asiasta kannettu, etenkin sodan aikalaisten ja joidenkin heidän jälkeläistensäkin keskuudessa tämänkin päivän Belgiassa.

Yksi maan kuuluisimmista poliittisista kieliriidoista tapahtui vuonna 1968, kun suuren kielellisen erimielisyyden seurauksena ranskankielisten professoreiden sekä opiskelijoiden ei annettu enää opettaa ja opiskella Leuvenin/Louvainin yliopistossa. Oma isoisäni, joka omina peruskouluaikoinaan sai opettajan kämmenestä muistutuksen, mikäli vahingossa puhui flaamiksi ranskan sijaan, ainakin tunnetasolla ymmärsi kieliasetuksen järkeilyä, vaikka muutoin puhuikin molempia kieliä täydellisesti ja oli upseerina Belgian yhtenäisyyden kannattaja.

Flaamien ja vallonien välisten kiistan syyt ovat kuitenkin paljon syvemmällä, kun vain puhutussa kielessä - etenkin tänä päivänä. Lyhytkin vilkaisu Belgian talouden kehitykseen viimeisten 200 vuoden aikana tuo hieman sisältöä tähän keskusteluun, jota usein on tarkasteltu ainoastaan kielellisten kehysten läpi.

Kärjistäen voidaan todeta, että tänä päivänä Flanderi on ranskankielistä naapuriosavaltiotaan ratkaisevasti vauraampi. Sen tuottama osuus Belgian 530 miljardin euron bkt:stä on kokonaiset 60% ja sen suurkaupungit, kuten esim. Antwerpen, jonka satama on Euroopan kolmanneksi suurin – ovat koko maan vahvasti sykkivän talouden sydän. Näin ei kuitenkaan ollut aina, sillä Vallonia oli Belgian itsenäistymisen aikoihin 1800-luvulla Pohjois-Euroopan teollisuuden kärkialueita, joissa mm. lasi-sekä hiilikaivosteollisuus menestyivät, tuottaen runsasta vaurautta koko maanosaan. Tuona vuosisatana taas Flanderi, joka oli pitkälti vielä maatalousteollisuuden kantimissa,

jäi selkeästi jälkeen alueellisessa vauraudessa sekä hyvinvoinnissa, mikä heijastui luonnollisesti myös poliittisiin valtasuhteisiin.

Asetelman kuitenkin muuttuessa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin flaamien alue alkoi kiinnittämään ulkomaisten investoijien huomiota, samalla kun Vallonian vanhanaikainen teollisuus alkoi jäämään jälkeen, on poliittista revanssia haettu jo mainittuihin historiallisiin ja kielellisiinkin epäkohtiin perustuen.

Belgian valtio on vuodesta toiseen antanut taloudellista substituutiota Vallonian talousahdingosta hätää kärsiville seuduille ja tämä on aiheuttanut osin perusteltuakin kriittistä keskustelua niin kansallisessa parlamentissa kuin Flanderin alueellisessakin. Moisen politiikan harjoittaminen on ollut omiaan ruokkimaan Belgian kansallismielisiä puolueita nimenomaan Flanderin itsenäisyyttä ajavia. Mielenkiintoisesti (ja konkreettisesti tarkasteltuna täysin utopistisesti) mm. Vlaams Belang (Flemish Interest) ajaa myös eroa EU:sta, mitä taas maltillisempi N-VA (The New Flemish Alliance) ei tee, vaan pyrkii ainoastaan parlamentaarisin keinoin hiljalleen EU-myönteisesti erottamaan Flanderin Belgian liittovaltiosta itsenäiseksi valtioksi.

Itsenäisyysintoilijoiden joukossa realistisimmat flaamit kuitenkin hahmottavat, että ero Valloniasta ja täten Belgiasta, voisi kuitenkin käydä heille lopulta paljon kalliimmaksi kuin nykyinen järjestelmä, jossa he mielestään kustantavat omista verorahoistaan mm. vallonien höllärakenteisia sosiaalipalveluita. Taloudellisesti kestämättömässä tilanteessa usein alennutaankin riman alle menevään retoriikkaan, jossa yleisesti ottaen kaksikieliset (ranskaa ja hollantia/flaamia puhuvat) flaamit haukkuvat ainoastaan ranskan kieltä osaavia valloneja omaan napaan tuijottaviksi vetelehtijöiksi.

Eri faktojen sekä tarinoiden yhteensovittaminen kertoo vahvasti sitä tarinaa, että osin taloudellisistakin tekijöistä johtunut kiista monella tapaa manifestoituu edelleen kielellisenä. Voimme siis todeta, että flaamien ja vallonien kiistan konkreettiset syyt ovat syvällä maan historiassa ja monelta osin ymmärrettävät, mutta ne esiintyvät tänä päivänä myös tarkoituksenmukaisessa poliittisessa päätöksenteossa usein lyhytnäköisenä poliittisia

Flaamien ja vallonien välisten kiistan syyt ovat kuitenkin paljon syvemmällä, kun vain puhutussa kielessä etenkin tänä päivänä.

14

irtopisteitä hakevana menettelynä, jota ohjaa tiettyjen kansanryhmien tunteet eivätkä välttämättä jääkylmät faktat.

Vanhempieni sukupolvi suhtautuu asiaan jo tosiasioiden kautta taloudellisesta näkökulmasta katsottuna, vaikka toki tämäkin jo itsessään riittää monelle yksilölle syyksi hyvin dramaattisinkin kannanottoihin. Oma sukupolveni on yleisesti sanottuna myös kovin maltillinen ja pragmaattinen ”kielikysymyksen” suhteen mutta tässäkin yhteydessä me ns. globalisaation pyörteissä voitolle jääneet kykenemme hieman etuoikeutetusti katsomaan asiaa vähemmän rajatusti kuin edeltävät sukupolvet Vaikka ongelma voikin vaikuttaa kaukaiselta ja nimenomaan Belgian sisäiseltä asialta, ei kyse ole vaan yhdestä maasta ja sen etnisten ryhmien välisestä pitkään jatkuneesta erimielisyydestä.

Euroopassa sekä EU:ssa on useita maita, joiden etniset ryhmät ajavat kovinkin keinoin omia poliittisia intressejään, eivätkä nämä intressit välttämättä aina kulje käsi kädessä EU:n kanssa.

Brysselin ollessa osittain kovin jakaantuneen Belgian pääkaupungin lisäksi, myös yhteisen Euroopan unionimme institutionaalinen keskus, ei flaamien ja vallonien välinen kiista ole yhdentekevä. Sen ymmärtäminen on jo pelkästään symbolisellakin tasolla oman eurooppalaisuutemme ymmärtämistä - etenkin näinä aikoina, kun EU pyrkii taas jaloilleen yhtenäisyyden sekä syvenevän integraation nimissä, eivätkä kysymykset etnisestä monimuotoisuudesta ja eurooppalaisuudesta itsessään ole muuttumassa ainakaan yksinkertaisemmiksi.

Yannick Lahti on suomalais-belgialainen viestinnän maisteri, poliittisen viestinnän asiantuntija sekä vapaa toimittaja.

Kuva: Sami Kolsi

15

EU-POLITIIKASSA ODOTETTAVISSA EPÄVARMUUTTA POLITISOITUMISEN VARJOSSA Johannes Lehtinen

Politisoitumisesta, eli poliittisten konfliktien kasvavasta näkyvyydestä, laajenemisesta ja kärjistymisestä, on tullut keskeinen osa Euroopan integraation dynamiikkaa.

16

E

U:n kohtaamat kriisit, kuten Brexit ja Euroopan talouskriisi sekä erilaisten euroskeptisten puolueiden nousu, ovat nostaneet politisoitumisen EU:n tulevaisuutta koskevan keskustelun keskiöön. olitisoituminen ei kuitenkaan ole uusi ilmiö Euroopan integraation historiassa. Politisoitumista ei myöskään tapahdu ilman poliittisten puolueiden aktiivista toimintaa. Tärkein politisoitumisen seuraus on epävarmuuden kasvu integraation tulevaisuuden suhteen. EU:n demokraattisen oikeutuksen kannalta politisoitumisessa voidaan nähdä myös myönteisiä piirteitä, mikäli se johtaa avoimempaan keskusteluun EU:n tulevaisuuden suunnasta.

Politisoitumien ei ole uusi ilmiö Politiikan tutkimuksen piirissä politisoitumisen vakiintunut määritelmä sisältää kolme keskeistä ulottuvuutta, jotka ovat poliittisten konfliktien näkyvyyden kasvu, laajeneminen ja polarisaatio.

Ensinnäkin politisoitumien tarkoittaa poliittisesti merkittävien kysymysten näkyvyyden ja painoarvon kasvua politiikan agendalla. Toinen ulottuvuus koskee poliittisten konfliktien laajentumista.

EU-politiikassa tämä tarkoittaa, että integraatiota koskeviin väittelyihin osallistuvat kansallisten ja eurooppalaisten eliittien ohella myös kansalaiset ja kansalaisyhteiskunnan toimijat. Kolmas ulottuvuus koskee erilaisten näkemysten polarisoitumista suhteessa tarkasteltaviin kysymyksiin. Esit-

telen seuraavassa erityisesti Swen Hutterin, Edgar Granden ja Hanspeter Kriesin johtaman kansainvälisen tutkijaryhmän tuloksia Euroopan integraation ja politisoitumisen välisestä suhteesta.

Keskeinen havainto näissä tutkimuksissa on, että politisoituminen ei ole uusi ilmiö EU:ssa.

Pitkän aikavälin vertailevat tutkimukset viittaavat siihen, että Euroopan integraatio on herättänyt kärjistyneitä konflikteja useissa eri vaiheissa.

Useimmiten tällaiset konfliktit ovat liittyneet integraation syventämiseen sopimusmuutosten muodossa tai EU:n laajentumista koskeviin väittelyihin. 1970-luvulla Ison-Britannian liittyminen Euroopan talousyhteisöön herätti kiivaita väittelyitä sekä Isossa-Britanniassa että Ranskassa.

Euroopan unionin luonut Maastrichtin-sopimus oli 1990-luvulla hyvin politisoitunut kysymys esimerkiksi Ranskassa.

Poliittiset puolueet ovat tärkeimpiä toimijoita politisoitumisen kannalta Politisoituminen on luonteeltaan enemminkin jaksottunut ja kontekstisidonnainen ilmiö kuin lineaarisesti etenevä prosessi. Tämä korostaa poliittisten toimijoiden strategisen ja tavoitteellisen toiminnan merkitystä politisoitumisen edistämisessä tai rajoittamisessa. Tärkeimpiä toimijoita ovat poliittiset puolueet. Puolueiden tavoitteena voi olla joko nostaa EU-politiikan teemoja esille tai vastaavasti välttää EU-teemoista puhumista ja

17

rajoittaa EU-kysymysten politisoitumista.

Tutkimuksessa on esitetty otaksuma euroskeptisten oikeistopuolueiden keskeisestä roolista politisoitumista edistävinä toimijoina. Otaksuma on saanut uudemmissa tutkimuksissa tukea vain osittain. Euroskeptisillä puolueilla voi olla politisoitumisen kannalta tärkeä rooli, mutta uudemmat havainnot viittaavat siihen, että nämä puolueet eivät ole politisoitumisen kannalta ainoita merkittäviä toimijoita. Samoin kuin muutkin puolueet, euroskeptiset puolueet tuovat EU-teemoja esiin omassa politiikassaan, jos tästä on niille hyötyä.

Hyvänä esimerkkinä ovat perussuomalaiset, jotka kampanjoivat EU-politiikalla vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Tuolloin Kreikan sopeutusohjelmien kritiikki mahdollisti äänten saavuttamisen EU-teemoilla. Vastaavasti vuonna 2015 puolue piti EU-teemoja esillä selvästi vähemmän, koska sopivaa vaaliteemaa oli vaikeampaa löytää ja puolue valmistautui hallitukseen osallistumiseen.

Puolueiden osalta on havaittavissa, että euroskeptisten oikeistonpuolueiden ohella, myös keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston valtavirtapuolueet saattavat pyrkiä politisoimaan EU-kysymyksiä. Tämä tapahtuu ensisijaisesti kahdella tapaa. Ensinnäkin puolueiden välinen hallitus-oppositio asetelma voi johtaa puolueet nostamaan EU-teemoja esille. Esimerkiksi Ranskassa väittelyt Maastrichtin sopimuksesta 1990-luvulla ilmentävät keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston välistä hallitus-oppositio vastakkainasettelua.

Toisaalta myös puolueiden sisäinen hajaannus saattaa johtaa EU-kysymysten politisoitumiseen.

Yleensä puolueet pyrkivät välttämään julkisuudessa niitä jakavia kysymyksiä, mutta toisinaan puolueiden sisäinen oppositio nostaa EU-teemoja esiin. Näin on tapahtunut esimerkiksi Ison-Britannian konservatiivipuolueessa ja Angela Merkelin toisessa hallituksessa, jossa hallituspuolueiden sisäinen oppositio kritisoi euroalueen talouskriisin hoitoa.

Kansanäänestykset ovat vaaleja parempi areena politisoitumiselle Euroopan integraation politisoituminen edellyttää tilaisuutta, jonka yhteydessä EU-kysymyksiä olisi mahdollista politisoida. Tärkeimpiä tilaisuuksia ovat EU:n jäsenmaiden kansalliset vaalit ja EU:ta koskevat kansanäänestykset. Kansallisten vaalien osalta EU:ssa on viime vuosina kiinnitetty

18

huomiota vaaleihin Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Näiden vaalien osalta näyttää siltä, että vaikka EU-politiikasta keskusteltiin vaalien yhteydessä jonkin verran ja vaaleihin osallistui sekä euroskeptisiä että EU-myönteisiä puolueita, vaalit käytiin ensisijaisesti kansallisilla teemoilla.

EU-teemojen vähäinen näkyvyys kansallisissa vaaleissa on tutkimuksissa havaittu selkeä trendi.

Kansallisissa vaaleissa EU-teemojen täytyy kilpailla kansallisten teemojen kanssa ja usein kansalliset vaaliteemat ovat sekä puolueille että äänestäjille tärkeämpiä. Puolueet hallitsevat kansallisten vaalien kysymyksenasettelua ja jos ne eivät katso EU-kysymysten tukevan niiden vaalimenestystä ne eivät todennäköisesti kampanjoi EU-teemoilla.

Tähän vaikuttaa keskeisesti myös se, että suuri osa valtavirtapuolueista on sisäisesti jakautuneita suhtautumisessaan Euroopan integraatioon. Lisäksi keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston puolue-eliitti kannattaa Euroopan integraatiota keskimäärin enemmän kuin kansalaisten enemmistö.

Esimerkiksi Suomessa EU-teemat eivät ole näkyneet merkittävästi yksissäkään EU-jäsenyyden ajan eduskuntavaaleissa, pois lukien vuoden 2011 eduskuntavaalit.

EU-politiikkaa koskevat kansanäänestykset ovat vaaleja parempi tilaisuus EU-politiikan politisoitumiselle. Kansanäänestyksissä keskustelu keskittyy selkeästi EU-teemoihin, eivätkä muut vaihtoehtoiset teemat vie tilaa EU-kysymyksiltä.

Lisäksi kansanäänestysten yhteydessä poliittiset puolueet eivät hallitse keskustelun agendaa yhtä vahvasti, joten vaihtoehtoisia ääniä on mahdollista nostaa esiin. Britannian kansanäänestys EU-jäsenyydestä on hyvä esimerkki laajalle levinneestä ja hyvin polarisoituneesta politisoitumisesta.

Ison-Britannian kansanäänestyksen aikana lähes kaikkien poliittisten toimijoiden oli ilmaistava kantansa Britannian EU-jäsenyyteen. Lisäksi keskustelu oli hyvin polarisoitunutta, eikä sitä käyty ainoastaan poliittisten eliittien piirissä.

Tämä tarkoittaa, että EU-politiikkaa tehdään politisoitumisen varjossa. Syvempää integraatiota kannattavat puolueet pelkäävät ottaa uusia integraatioaskelia, mikäli euroskeptisten puolueiden kannatus on kasvussa. Samalla jäsenmaiden hallitusten poliittinen liikkumavara EU-tason neuvotteluissa pienenee, kun kotimaassa oppositio tai hallitukseen osallistuvat euroskeptiset puolueet suhtautuvat kielteisesti integraation syventämiseen. Tällainen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Juha Sipilän hallituksen EU-politiikassa tai Saksan vuoden 2017 parlamenttivaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa.

Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksena on kasvava epävarmuus EU:n jäsenmaiden suhtautumisessa Euroopan integraatioon. Jäsenmaissa tapahtuvasta politisoitumisesta on tullut keskeinen osa Euroopan integraation dynamiikkaa. Toisaalta politisoitumisen myönteisenä puolena voidaan nähdä avoimen ja demokraattisen EU-keskustelun vahvistuminen. Jos EU-kysymyksiä nostetaan esiin kansallisissa vaaleissa tai kansanäänestyksissä, tämä edellyttää puolueiden taholta avointa ja selkeää argumentaatiota siitä, miten ne Euroopan integraatioon suhtautuvat. Tällainen avoin ja kriittinen keskustelu EU-politiikasta voidaan nähdä EU:n demokraattisen oikeutuksen kannalta myönteisenä kehityksenä.

Politisoituminen lisää epävarmuutta mutta voi olla hyväksi demokratialle Politisoitumisella saattaa olla hyvinkin vaihtelevia seurauksia Euroopan integraatiolle, mutta eräs selkeä vaikutus näyttäisi olevan epävarmuuden kasvu integraation tulevaisuudesta. Niissäkin tilanteissa, joissa EU-kysymyksiä ei pyritä erikseen politisoimaan mahdollisuus politisoitumiseen saattaa rajoittaa uusien integraatioaskeleiden ottamista.

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija ja tuntiopettaja Tampereen Yliopistossa ja tutkii parhaillaan politisoitumista Euroopassa Kuva: Johannes Lehtinen

19

MITEN MAAILMA PÄÄTYI KAUPPASODAN PARTAALLE Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on kyseenalaistanut vapaakaupan ja kansainvälisen kauppajärjestelmän. Trump on toteuttanut politiikkaansa muun muassa tuontitulleilla, jotka ovat johtaneet nokitteluun ja pelkoon kauppasodasta.

Yhdysvaltojen vastapuolelle kauppapoliittisessa nokittelussa jäävät EU ja erityisesti Kiina.

Sean McLoughlin

V

uoden 2016 presidentinvaalikampanjassaan, Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump lupasi kannattajilleen neuvotella Amerikalle reilummat kauppasopimukset ja palauttaa teollisuustyöpaikkoja Yhdysvaltoihin. Nämä lupaukset Trump antoi nimenomaan taantuvien teollisuus- ja kaivoskaupunkien asukkaille, ihmisille, jotka kokevat globalisaation ja vapaakaupan ongelmiensa aiheuttajiksi. Trump syytti kaikkia Kiinasta meksikolaisiin työpaikkojen ”varastamisesta” ja

Yhdysvaltojen ”hyväksikäytöstä”. Nyt, istuessaan Valkoisessa talossa, presidentti Trumpin täytyy edes yrittää lunastaa äänestäjilleen tekemiä lupauksiaan. Hän onkin jäädyttänyt Yhdysvaltojen ja EU:n välisen TTIP- (Transatlantic Trade and Investment Partnership) sopimuksen neuvottelut sekä aloittanut Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen, NAFTA:n (North American Free Trade Agreement) uudelleenneuvottelut. Ensimmäisenä vuotenaan presidenttinä Trump myös aloitti selvityksiä Yhdysvaltojen terästuonnista, suunnitellakseen tuontitulleja.

20.3.2018 22.1.2018 Ensimmäinen kauppasotaan viittaava askel otettiin, kun presidentti Trump ilmoitti asettavansa 30% tuontitullit pääasiassa Kiinasta tuotaville aurinkopaneeleille sekä 20% tuontitullit pesukoneille. Ilmoitus sai moitteita muun muassa EU:n ja Kiinan johtajilta, mutta nähtiin kuitenkin pitkälti

EU:n kauppakomissaari Cecilia Malmström matkusti Washingtoniin neuvotellakseen unionille poikkeuksen tulleista. Malmström onnistui neuvottelemaan EU:lle lisäaikaa toukokuun 1. päivään asti. Valkoinen talo ilmoitti, että EU:n on neuvoteltava Yhdysvaltojen kanssa ”tyydyttävä vaihtoehto” toukokuun 1. mennessä, jolloin unionin hankkimat väliaikaiset tullipoikkeukset päättyvät. Yhdysvallat ilmoitti harkitsevansa myös tuontikiintiöiden asettamista, jottei Yhdysvaltojen markkinoille vyöryisi liikaa ulkomaalaista metallia.

8.3.2018 Trumpin seuraava askel oli, kun hän ilmoitti asettavansa Yhdysvaltojen terästuonnille 25% tuontitullit ja alumiinituonnille 10% tuontitullit. Tämä ilmoitus herätti välittömästi paheksuntaa ja uhkailuja vastatoimista EU:n johtajilta. Kiina, maailman suurin teräksen viejä, kutsui tulleja ”vakavaksi hyökkäykseksi” ja uhkaili vastatoimilla, mikäli kiinalaiset yritykset kärsisivät. Trump kuitenkin ilmoitti antavansa poikkeuksia tulleista Meksikolle, Kanadalle ja kenelle tahansa ”reilulle ja luotettavalle” kumppanille, joidenka tuotteet eivät ”uhkaa kansallista turvallisuutta”.

21

3.4.2018 Vajaat 24 tuntia Kiinan tulli-ilmoituksen jälkeen Yhdysvaltojen kauppaedustaja Robert Lighthizer ilmoitti jälleen uusista toimenpiteistä, kun hän julkaisi listan 1 300 kiinalaistuotteesta, joille ehdotetaan 25% tuontitulleja. Tämäkin lista perustui aikaisempiin selvityksiin Kiinan kaupparikkeistä, ja siihen kuului muun muassa koneisto, ilmailukomponentit sekä lääketuotteet.

22

5.4.2018 Vastauksena Kiinan vastaukselle, presidentti Trump kertoi haluavansa 100 miljardin dollarin edestä tuontitulleja kiinalaistuotteille, ja asettaa kauppaedustaja Lighthizerin selvittämään kannattavia tullikohteita. Dow Jones siirtyi Trumpin ilmoituksen jälkeen jyrkkään laskuun.

2.4.2018

4.4.2018

Kiina esitti Yhdysvaltojen vastaisia tuontitulleja noin 3 miljardin dollarin edestä. Tämä lista koostui 15% tulleista 120 eri Yhdysvaltalaistuotteelle, joihin kuuluu hedelmät, pähkinät, viini sekä teräsputket. Listalla oli myös 25% tullit muun muassa sianliha- ja alumiinituonnille. Tullit suunnattiin pääasiassa Yhdysvaltojen maataloussektoria vastaan, jonka toimijoista monet äänestivät Donald Trumpia presidentinvaaleissa. Osakemarkkinat kärsivät nokittelusta.

Vastauksena edellisen päivän uhkailuun Kiina ilmoitti itse suunnittelevansa 25% tulleja 106 amerikkalaistuotteelle, joihin kuuluu Yhdysvaltojen tärkeimpiä vientituotteita: muun muassa, lentokoneet, soijapavut ja autot. Nämäkin Kiinan tullit olivat selkeästi suunniteltu iskemään Trumpin kannattajiin, sillä häntä äänesti suuri osa maanviljelijöistä, joille soijapapu on merkittävä tulonlähde. Sekä Yhdysvaltojen, että Kiinan uhkailemien tullien arvo on noin 50 miljardia dollaria.

Tällainen edestakaisin-nokittelu muistuttaa hälyttävästi kauppasodan alkua, eivätkä osakemarkkinat ole tästä pitäneet. Mahdollinen, yli 100 miljardin dollarin kauppasota olisi luonnollisesti tuhoisa osallistuville talouksille ja häiritsisi globaaleja arvoketjuja. Kauppasodilla on myös potentiaali levitä ja muuttua muunkinlaiseksi kilpailuksi. Tuontitullit itsessäänkin ovat haitallisia, ei ainoastaan niiden tarkoitetuille kohdemaille, vaan myös niitä asettavien maiden yrityksille ja kuluttajille. Esimerkiksi Yhdysvaltojen terästullit vain nostavat amerikkalaisyritysten tarvitsemien terästuotteiden hintaa, ja siten heikentää myös amerikkalaiskuluttajien ostovoimaa. Samoin esimerkiksi Kiinan soijapaputullit nostavat Kiinan maataloussektorille erittäin tärkeän soijapavun hintaa. Tämän lisäksi on vaarana, että ulkomaisen kilpailun poistuessa markkinoilta, myös kotimaisten tuottajien hinnat nousevat.

Pinnalta katsottuna, Yhdysvaltojen ja Kiinan välisessä kauppasodassa ylijäämäisellä osapuolella, Kiinalla on paljon enemmän hävittävää.

Mutta kun otetaan huomioon Yhdysvaltalaisen kuluttajan riippuvuus kiinalaisesta halpatuonnista, molemmat osapuolet olisivat kauppasodan häviäjiä.

Vaikka ulkopuolisetkin kauppasodasta kärsisivät, se voi myös olla EU:n kaltaiselle taloudelle eräänlainen mahdollisuus. Esimerkiksi Kiinan Yhdysvalloille uhkailemat sian- ja naudanlihan tuontitullit voivat avata eurooppalaisille ja afrikkalaisille tuottajille sijaa valtavilla Kiinan markkinoilla. Kiina on myös uhkaillut Yhdysvaltoja korkeaan teknologiaan kohdistuvilla tulleilla, jonka luoman puutteen EU voisi luontaisesti täyttää. Ja tulipa kauppasotaa tai ei, Yhdysvaltojen harjoittama protektionistinen kauppapolitiikka jättää maailmaan eräänlaisen kauppapoliittisen valtatyhjiön, jonka täyttämiseen EU:lla ja Kiinalla on mainiot edellytykset. Kenties nyt Euroopan Unioni voi ottaa johtavan roolin avoimen ja vapaan kauppapolitiikan edistäjänä, näin epävakauden ja mahdollisen kauppasodankin aikana.

Kaikki toivo kauppasodan suhteen ei kuitenkaan ole menetetty, sillä Kiina on asettanut diplomaatteja neuvottelemaan ratkaisun Washingtonin kanssa ja Kiinan presidentti Xi Jinping on esittänyt sovittelevaa linjaa. Valkoisen talon puolelta on tullut vaihtelevia signaaleja neuvottelujen suhteen.

On edelleen mahdollista, että maalaisjärki voittaa, ja nokittelevat osapuolet ymmärtävät kauppasodan tuhoisuuden,

Seán McLoughlin on Pääkaupunkiseudun Eurooppanuorten hallituksen jäsen ja kansainvälisestä politiikasta kiinnostunut 9. luokkalainen.

Kuva: Sean McLoughlin

23

Matti Välimäki

EUROOPPALAISEN MUUTTOLIIKEPOLITIIKAN VIISI HAASTETTA Muuttoliikekysymykset hiertävät vuodesta toiseen Euroopan unionin jäsenmaiden välejä.

Seuraavassa listaan viisi muuttoliikepolitiikan ”Rubikin kuutiota”, joita eurooppalaiset päättäjät ovat pyörittäneet vuosia, ja saavat sinnikkäästi jatkaa ennen ratkaisujen löytymistä.

24

1. Yhteinen turvapaikkajärjestelmä EU:n yhteisen turvapaikkajärjestelmän (CEAS) luominen kiihtyi 1990-luvun lopulta lähtien, ja se jatkuu yhä. Euroopan komissio on tavoitellut viimeisten vuosien aikana laajamittaista uudistusta, jossa muokattaisiin muun muassa turvapaikkahakemuksen vastuuvaltion määrittävää Dublin-säännöstä ja määritettäisiin järjestelmä, jolla turvapaikanhakijat jakautuisivat tasaisemmin jäsenmaiden kesken.

Yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä ja turvapaikanhakijoiden aiempaa tasaisemmasta jakautumisesta päättäminen on kuitenkin jäsenmaiden erimielisyyksien vuoksi haastavaa. Nykyinen ja edeltävä Suomen hallitus ovat olleet suurelta osin yhteisen järjestelmän puitteissa toimimisen kannalla. Samoin jäsenmaista muun muassa Saksa ja Ruotsi ovat olleet tätä mieltä. Erityisesti useat Itä- ja Etelä-Euroopan valtiot ovat olleet varautuneempia EU:n yhteisten raamien sisällä toimimisen suhteen.

Lähikuukausina Eurooppa-neuvostossa sekä muissa jäsenmaiden valtaapitävien tapaamisissa pyritään vimmatusti löytämään kompromisseja näihin kysymyksiin.

25

Lisätietoa aiheesta: Collett, Elizabeth (2018). Turkey-Style Deals Will Not Solve the Next EU Migration Crisis.

European Commission (2017). Political roadmap for a sustainable migration policy.

2. Blokkiutuminen ja arvot Muuttoliikepolitiikassa erityisesti turvapaikkapolitiikan kysymykset hiertävät jäsenmaiden välejä.

EU:n jakautuminen blokkeihin liittyy osaltaan tähän.

Liberaaliin demokratiaan, oikeusvaltioon ja perusoikeuksiin liittyvien instituutioiden heikentäminen Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa ja Unkarissa on näkynyt myös näiden valtioiden suhtautumisessa turvapaikanhakijoihin ja ulkomaalaisiin yleisesti. Itä- ja Etelä-Euroopan sekä Balkanin alueen valtiot ovat saaneet osakseen toistuvaa arvostelua turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteista, rajaviranomaisten väkivaltaisuudesta ja perusoikeuksien toteutumattomuudesta.

Itä-länsi-erimielisyyksien lisäksi jakaantumista on tapahtunut pohjoinen-etelä-akselilla.

EU:n eteläiset rajavaltiot, Italia, Kreikka ja Unkari ovat olleet suurelle osalle turvapaikanhakijoista ensimmäisiä EU-valtioita, joihin he ovat saapuneet. Nämä maat ovat toistuvasti arvostelleet muita jäsenvaltioita siitä, että ne joutuvat kantamaan muita suuremman vastuun ihmisten vastaanottamisesta.

Varsinkin vuosien 2015 ja 2016 aikana Keskija Pohjois-Euroopan valtiot taas arvostelivat Kreikkaa ja Italiaa muun muassa siitä, etteivät ne onnistuneet rekisteröimään kaikkia alueilleen saapuvia turvapaikanhakijoita. EU:n eteläisiä rajavaltioita pyrittiin toki myös tukemaan avustamalla rajavalvonnassa ja vastaanottopalveluiden järjestämisessä. Italiasta ja Kreikasta siirrettiin myös EU:n sisäisin siirroin tuhansia turvapaikanhakijoita toisiin jäsenvaltioihin. Etelä-Euroopan maiden vastaanotto-olosuhteet ja turvapaikkahakemusten käsittely ovat Itä-Euroopan maiden tapaan saaneet jatkuvaa arvostelua osakseen.

Voi kysyä, perustuuko turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien kohtelu tulevaisuudessa käytännön tasolla yhteisiin eurooppalaisiin normeihin? Viime vuosina ne eivät ole kaikilta osin perustuneet. Myös tähän kysymykseen palataan jäsenmaiden tulevissa tapaamisissa.

26

European Commission (2018). Results of special Eurobarometer on integration of immigrants in the European Union.

European Union Agency for Fundamental Rights (2018). Migration to the EU: five persistent challenges.

3. Toiminta lähtö- ja kauttakulkumaissa Euroopan komission muuttoliikepolitiikan tavoitteissa viitataan siirtolaisuuden juurisyihin puuttumiseen. Pyrkimyksenä kerrotaan olevan ennen muuta dokumentoimattoman ja ei-vapaaehtoisen muuton vähentäminen.

Muun muassa EU:n sopimukset ja yhteistyö Pohjois-Afrikan ja Sahelin alueen valtioiden sekä Turkin kanssa ovat jatkuneet vuosia. Yhteistyöhön on lisätty miljardien arvosta EU:n varoja vuoden 2015 lisääntyneen turvapaikanhakijamäärän seurauksena. Myös yksittäiset jäsenvaltiot ovat toimineet kahdenvälisesti EU:n ulkopuolisten maiden kanssa pyrkien vaikuttamaan muuttoliikkeisiin.

Yhteistyö on ollut monimuotoista aina diplomatiasta, palautussopimusten neuvottelusta ja lähtömaissa toteutetuista tiedotuskampanjoista rajavartioiden ja muiden viranomaisten koulutukseen. Myös kehitysyhteistyöhankkeiden ja investointien yhtenä tavoitteena tai jopa ehtona on voinut olla ihmisten muuttohalukkuuteen vaikuttaminen.

Euroopan lähialueiden sotilaalliset kriisit ja autoritaariset hallinnot ovat vuosikymmeniä ajaneet ihmisiä etsimään elinkelpoista asuinpaikkaa.

Tämän lisäksi kansainvälinen eriarvoisuus, elinympäristön käyminen elinkelvottomaksi muun muassa ilmastonmuutoksen ja maaperän köyhtymisen myötä sekä väestönkasvu ja nuoren väestön lisääntyminen ennen muuta Afrikassa tulevat pitämään Eurooppaan muuttamisen potentiaalisena vaihtoehtona miljoonille ihmisille.

Tähän varautumisen lisäksi on syytä pohtia, onko yhteistyö autoritaaristen hallintojen kanssa eettisesti kestävää.

Geddes, Andrew & Scholten, Peter (2016). The Politics of Migration & Immigration in Europe.

SAGE. Karas, Tania (2018). Five migration trends to watch in 2018.

Kingsley, Patrick (2016). The New Odyssey. The Story of Europe’s Refugee Crisis. Guardian Faber.

4. Vapaan liikkuvuuden alue Tavaroiden, palvelujen, pääomien ja ihmisten vapaa liikkuvuus Euroopan yhteismarkkina-alueella on ollut integraation ytimessä jo useamman vuosikymmenen. EU:n laajentuminen 2000-luvulla asetti ihmisten vapaan liikkuvuuden yhä useammin keskustelun kohteeksi, ja muun muassa unionin itälaajentumisen yhteydessä osa jäsenmaista halusi siirtymäajan ennen kuin vapaa liikkuvuus ulotettiin koskemaan uusia jäsenmaita.

Vuonna 2015 vajaa 11,3 miljoonaa EU-jäsenmaan työikäistä kansalaista asui toisessa EU-maassa. EU:n sisäiset muuttoliikkeiden suunnat ja motiivit ovat hyvin moninaisia: työn vuoksi muuttajien lisäksi perhe- tai parisuhteen, opiskelun tai miellyttävän eläkepäivien viettopaikan perässä muuttavia on miljoonia.

Vuosien 2015 ja 2016 lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä sai useat EU-maat ottamaan rajatarkastukset uudelleen käyttöön. Tarkoitus oli saattaa tarkastukset väliaikaisesti käyttöön, mutta niitä on pidennetty useaan otteeseen, ja tarkastuksia tehdään yhä Itävallassa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa ja Tanskassa. Kuinka pitkään ne jatkuvat?

EU:sta irtautumassa olevan Iso-Britannian suhteen mielenkiintoisia ovat paitsi rajaliikenne Englannin kanaalin yli ja EU:n jäsenmaiden kansalaisten tuleva asema maassa, niin myös Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin välinen raja-alue.

Pohjois-Irlanti on Iso-Britannian osana irtautumassa EU:sta. Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin väliselle tulevalle EU-rajalle pystytetään todennäköisesti satoja valvontapisteitä. Onko mahdollista, että radikaalien separatisti-ryhmien rippeet iskevät niihin suhtautuessaan niihin brittivallan symboleina?

5. Yhteiskuntien monimuotoistuminen jatkuu EU:n jäsenmailla on hyvin erilaiset maahanmuuttajaväestöt ja maahanmuuton historiat, mikä määrittää osaltaan kansalaisten ja päätöksentekijöiden suhtautumista maassa asuviin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin.

Vaikka EU:lla onkin yhteisiä suosituksia kotoutumisen järjestämisestä, niin jäsenmaiden politiikat eroavat huomattavasti toisistaan, ja ne ovat pitkälti omaehtoisia kotouttamis- ja moninaisuuspolitiikkansa organisoimisessa. Kansalaisyhteiskunta on monissa Euroopan maissa aktivoitunut muuttoliikekysymyksissä yhä vahvemmin viime vuosina. On nähty sekä ulkomaalaismyönteistä että -vastaista liikehdintää.

Eri maissa pysyvästi asuviin ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin liittyvät kysymykset ovat kiinnostavia myös siksi, että kyseessä ovat tulevaisuuden potentiaalisesti aktiiviset kansalaiset. Seuraavina vuosikymmeninä he voivat olla esimerkiksi äänestäjiä, kansalaisaktivisteja ja päätöksentekijöitä.

Se, löytävätkö muualta muuttaneet ihmiset, ja heidän jälkeläisensä paikkansa, ja pystyvätkö he elämään mielekästä elämää eurooppalaisissa yhteiskunnissa ei ole vain tämän päivän kysymys.

Se voi vaikuttaa vuosikymmenien päähän, ja tätä kautta yhteiskuntien yhtenäisyyteen tulevaisuudessa.

Matti Välimäki toimii tutkijana Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa ja viimeistelee parhaillaan suomalaisten puolueiden maahanmuuttonäkemysten kehitystä 1970-luvulta 2010-luvulle tarkastelevaa väitöskirjaansa.

Kuva: Matti Välimäki

27

JÄRJESTÖSIVUT

Politisoitumisen kehitys vuoden 2005 jälkeen Laura Saarinen

2000-luvun Ranskassa EU:n yhteinen perustuslaki politisoitui vuonna 2005 kansanäänestyksen muodossa: melkein 55 (54.68%) prosenttia ranskalaisista vastusti EU:n yhteistä perustuslakia.

Politisoituminen, eli politiikan piirissä ongelmatilanteiden strateginen laajentuminen on ilmiö, jota etenkin Euroopassa on havaittu jo pidemmän aikaa erinäisistä kriiseistä johtuen.

O

ikeastaan alku Ranskan populismin kehitykseen on paljon kauempana kuin vuodessa 2005. Jotkut pitävät vuotta 1989 käännöskohtana, kun kylmän sodan rautamuuri murtui. Ranska ei ole koskaan ollut globalisaation tai liberaalien markkinoiden suurin ystävä ja tämä yhdistettynä EU:n itälaajentumiseen, jota Ranskan presidentit ovat julkisesti paikoin töykeästikin arvostelleet, on omiaan sekoittamaan Ranskan kansan EU-näkökulmia. Ranska pärjäsi EU:ssa ennen vuotta 1989 Länsi-Saksan kanssa vielä mainiosti, mutta Saksojen yhdistäminen merkkasi myös Ranskan aseman pienentymistä. Kuitenkin, EU:n perustamisesta saakka ja yhä vuoden 1989 jälkeenkin Ranska on yrittänyt ylläpitää omaa suurvaltakäsitystään yllä.

Ehkä Ranska on EU:n tasolla yhä kantava suurvalta yhdessä Saksan kanssa, mutta maailmanpolitiikassa se on korkeintaan keskisuuri.

28

Vuoden 2005 jälkeen Ranskan poliittisessa kentässä on havaittu merkittäviä muutoksia, joista osa noudattelee samanlaista trendiä kuin muualla Euroopassa: äärioikeistolaisten puolueiden nousu, edustuksellisen demokratian epämuodikkuus ja niin edelleen. Ranskassa presidentillä on myös suuri rooli EU-asioiden määrittelyssä. Vuoden 2005 jälkeinen merkittävä suunnanmuutos oli Francois Hollanden, sosialistipuolueen edustajan valitseminen 13 vuoden oikeistopresidenttien hallinnassa olon jälkeen: kansan kannatus Hollandea kohtaan tipahti viimeiselle virkavuodelle kuin lehmän häntä ja hänen uskottavuutensa EU:ssa kärsi tästä. Emmanuel Macron, tuo nuori oman En Marche!-puolueen perustanut innokas entinen talousministeri, asettui ehdolle vuoden 2017 vaaleissa ja toisella kierroksella pesi äärioikeistolaisen Front Nationalin ehdokkaan Marine Le Penin mennen tullen. Macronin vaalivoittoa

Aiheet joista kiistellään populistisesti ovat selkeitä: EU ja maahanmuutto pidetäänkin yleisesti Ranskassa uutena tuulena maan EU-politiikkaan.

Aiheet joista poliittisella kentällä Ranskassa kuitenkin kiistellään populistisesti, ovat selkeitä: EU ja maahanmuutto, joiden ympärille ääripuolueet asettuvat ja joista valtapuolueiden edustajatkaan eivät voi aina livistää. Toisaalta, massapuolueiden EU-mielipiteiden ollessa epäselviä, niistä mitä todennäköisimmin vaietaan. Näin tilaa jää enemmän äärioikeistopuolueiden rajuille maahanmuuttovastaisille kannanotoille. Näin onkin käynyt: Front National, Kansallinen rintama, on säännöllisesti ranskalaisten lehtien otsikoissa.

Toisaalta, populismia ja EU-vastaisuutta on nähtävissä etenkin vasemmistolaisen sosialistipuolueen edustaja Jean-Luc Melenchonin diskursseissa, esimerkkinä viime vuoden presidentinvaalien kampanjoinnin puheet joista monet käsittelivät poliittisia eliittejä ja kansan puolesta taistelemista.

Front National puolestaan käyttää maahanmuuton pysäyttämistä ranskalaisen kansanperinnön säilyttämisen kannalta välttämättömänä ja Le Pen haluaa Ranskan ranskalaisille. Populismia parhaimmillaan.

Ranskan poliittiset SciencesPo ja ENA-koulujen kasvatit, toisin sanoen poliittiset eliitit, ovat huomionarvoinen kohde, joka raivostuttaa monia ranskalaisia. ENAsta (Ecole nationale de l’administration) valmistutaan suoraan niin sanottuihin A-luokan ylimpiin virkamiestehtäviin, joissa palkka on vähintäänkin hyvä ja ura varma.

Näiden eliittien ja muiden ranskalaisten välinen kuilu on voinut kasvaa vuoden 2005 jälkeen, mutta ajattelu eliiteistä ja muista yksinkertaisesti kuuluu ranskalaiseen ajatusmalliin. Ranskalaisia

kismittää varmasti eniten se, kuinka paljon rahaa julkiseen hallintojärjestelmään kuluu. Vaan ei kauaa: Emmanuel Macron, olipa hän suosiossa tai ei, on todella päättänyt tarttua vaalilupauksiinsa ja vähentää julkiselta sektorilta kymmeniä tuhansia työpaikkoja sekä kansalliskokouksesta, parlamentin alahuoneesta, lähes kolmanneksen kansanedustajista.

Siispä, vaikka Ranskassa voidaankin nähdä sama populismin nouseva trendi kuin muuallakin Euroopassa, ei siitä ole vielä tulossa koko Euroopan euroskeptisin maa. Front National saa ehkä suosiota ja mediatilaa, mutta Le Pen on myöntänyt puolueen uudistustarpeen. Tästä voitaisiin päätellä, että jyrkkä äärioikeistolainen linja muuttuu, mikäli ensi parlamenttivaaleissa puolue tähtää hallitukseen. Mutta kuten nähty on, eivät ranskalaiset äärioikeistolaisia halua presidentikseen, saati enemmistöksi parlamenttien ala- tai ylähuoneisiin. Populismin voisi ennemminkin sanoa herättelevän ranskalaisia keskustelemaan EU:sta. Tämä taas on tervetullutta, sillä vuoden 2005 äänestystulos oli pitkälti EU-keskustelun puutteen tulos.

29

Erik Immonen

Kreml, kolmas Rooma ja Ukraina Yhä jatkuvan Ukrainan kriisin taustalta löytyy moniulotteisia syitä ja ilmiöitä. Sotilaalliset, geopoliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset seikat ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, miten Venäjä on toiminut Ukrainassa, ja miksi Krim liitettiin väkisin ja laittomasti Venäjään.

M

onesti Ukrainan kriisin tarkastelussa sivuutetaan se hyvin merkittävä rooli, joka uskonnollisilla toimijoilla on siinä ollut. Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallinto on aktiivisesti pyrkinyt hyödyntämään Venäjän ortodoksista kirkkoa tuen keräämiseksi aggressiivisille toimilleen, ja toisaalta kirkko on toivonut hyötyvänsä Venäjän poliittisista ja sotilaallisista toimista Ukrainassa.

Josif Stalinin luvalla 1940-luvulla perustetun ja neuvostoaikana viranomaisten kanssa tiivistä yhteistyötä tehneen Moskovan patriarkaatin ajamassa versiossa venäläisestä nationalismista kytketään venäläisyys ja ortodoksisuus tyypillisesti toisiinsa vahvoin sitein. Ukrainan konfliktin tarkastelu osoittaa, että Vladimir Putinin hallinto on valmis valjastamaan geopoliittisten intressiensä tukijaksi patriarkka Kirillin johtaman Venäjän ortodoksisen kirkon. Eurooppalaisilta vaaditaan myös uskonnollista lukutaitoa, mikäli Ukrainan kriisiä halutaan ymmärtää.

30

Neuvostoliitosta irtautuneen Ukrainan kansalaisista suurin osa on ortodokseja. Maassa toimii kolme ortodoksista kirkkoa, joista suurin eli Ukrainan ortodoksinen kirkko on täydessä yhteydessä ortodoksisen kommuunion parissa primus inter pares -asemassa olevan Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin sekä Moskovan patriarkaatin kanssa. Kaksi muuta eli niin kutsuttu Kiovan patriarkaatti ja Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko eivät ole kommuuniossa muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa.

Ukrainan ortodoksinen kirkko on autonominen, eli vaikka se pitkälti hallinnoi itseään, se ei ole täysin itsenäinen. Se on alisteinen Moskovan patriarkaatille, joka vahvistaa sen johtajan valinnan. Kirkon päällä ei ole patriarkan titteliä, vaan hän on metropoliitta. Moskovan patriarkaatin toimivalta taas ei rajoitu vain Venäjälle, vaan kattaa kaikki sen alaisuudessa toimivat yhteisöt ja seurakunnat niiden maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Moskovaa taas tituleerataan toisinaan kolmanneksi Roomaksi, sillä Venäjän ortodoksisen kirkon näkökulmasta ensimmäinen, alkuperäinen Rooma lankesi muka skismaan, ja toinen eli Konstantinopoli joutui - hyvin kiistatta – turkkilaisten valloittamaksi.

Moskovan patriarkaatti kokee, että Ukraina on osa itäslaavilaisten kansojen muodostamaa kulttuurista kokonaisuutta, joka kulkee nimellä pyhä Rus (Святая Русь, Svjataja Rus). Sen hengellinen johtaminen on Moskovan patriarkaatin oikeus ja velvollisuus. Tämän vision taustalla on mytologisoitu tulkinta itäslaavilaisten kansojen yhteisestä historiasta, jossa niiden kulttuurisen ja uskonnollisen kokonaisuuden juuret johdetaan Kiovan Rusin kasteeseen keskiajalle. Idea on, että Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina ovat yksi kokonaisuus, sillä ne tulivat yhdessä ortodoksiseen uskoon ja jakavat yhtenäiset kulttuuriset juuret.

Eurooppalainen, länteen kiinnittyvä Ukraina ei tähän yhtälöön sovi.

Katolilaiset ovat Ukrainan toisiksi suurin uskonnollinen ryhmä, ja suurin osa maan katolilaisista on Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon jäseniä. Neuvostoaikana maan alle ajettu, ankarasti vainottu kirkko muodostui vuonna 1596, kun joukko nykyisen Ukrainan alueella toimineita ortodoksipiispoja allekirjoitti Brestin unionin sopimuksen, jolla he palasivat täyteen kommuunioon paavin kanssa ja omaksuivat katolisen opin. He saivat säilyttää laajalti omat litur-

31

giset, esteettiset ja oikeudelliset perinteensä, kuten pääosin avioituneen papiston. Ortodoksisen tradition perspektiivistä Rooman piispa on skismassa uskontunnustuksen yhdestä, pyhästä, katolisesta ja apostolisesta kirkosta, eli ortodoksisesta kommuuniosta. Siten Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko edustaa skismaattisen ja ei-venäläisen toimijan tunkeutumista Moskovan patriarkaatin vaikutusalueelle.

Moskovan patriarkaatin retoriikassa Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko esitetään itsetarkoituksellisen venäläisvastaisena toimijana, joka olisi muka vienyt ortodokseilta heille kuuluvaa omaisuutta aina Neuvostoliiton romahduksesta lähtien.

Tosiasiassa neuvostoaikana Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon omaisuus pakkosiirrettiin ortodoksiselle kirkolle, sen status omana kirkkonaan virallisesti kumottiin ja suuri osa sen papistosta joutui vankileireille. Nykyisin se edustaa Ukrainassa vahvaa eurooppalaismyönteistä voimaa, ja sen jäsenet olivat aktiivisesti mukana Euromaidan -liikkeessä. Kirkon pyhäköissä Euromaidan -liikehdinnässä kuolleita mielenosoittajia on ikuistettu ikoneita muistuttaviin maalauksiin.

Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon parissa myös esimerkiksi paavi Franciscuksen ja patriarkka Kirillin tapaamiseen alkuvuodesta 2016 suhtauduttiin hyvin epäileväisesti, sillä syvenevän dialogin pelättiin johtavan ukrainalaisten huolten laiminlyömiseen. Patriarkka Kirill tapaa toki muitakin, mikä auttaa ymmärtämään Ukrainan katolilaisten huolia: hänen tiedetään myös ottaneen vastaan Ukrainasta irtautuneiksi ilmoittautuneiden, niin kutsuttujen Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen johtohahmoja.

Venäjän ortodoksisesta kirkosta on Vladimir Putinin aikana tullut merkittävä vaikuttaja Venäjän ulkopolitiikassa. Kirkko onkin avoimesti kampanjoinut itäslaavilaisten kansojen yhteyden vahvistamisen puolesta. Tärkeä osa tätä projektia on viholliskuvien luominen. Moskovan patriarkaatin edustajat ovat johdonmukaisesti esittäneet Ukrainan Moskovaa seuraavat ortodoksit ja maan venäläiset ja venäjänkieliset vainojen ja vihan kohteeksi joutuneena monoliittisena ryhmänä, jota Venäjän on suojeltava. Samoin he ovat puhuneet lännestä ja varsinkin Euroopasta kielteiseen sävyyn. Yhtäältä Euroopan unionin katoliset juuret nähdään valitettavina, mutta suurempi painotus on Euroopassa moraalisen rappion valtakuntana, joka edistää sekularismia, radikaalia feminismiä, homoseksuaalisuutta, ateismia ja milloin mitäkin,

32

mitä patriarkka Kirill pitää pahana ja Venäjää uhkaavana. Hänen kommenteissaan tarve suojella kristillisiä arvoja kulkee tyypillisesti käsi kädessä Venäjän suojelemisen tarpeen kanssa. Tämä on huomionarvoista, sillä Putinin hallinto on perustellut esimerkiksi Krimin liittämistä Ukrainaan ja muita ulkopoliittisia ratkaisujaan juuri fantasiallaan venäläisten suojelemisen tarpeesta. Kun kirkko puhuu kuten puhuu, se tarjoaa vahvaa tukea Putinin väittämille siitä, miten venäläiset tarvitsevat Kremlin tarjoamaa suojaa milloin missäkin.

Kiovan patriarkaatin piispat ovat syyttäneet Moskovan patriarkaattia Itä-Ukrainan kapinallisten tukemisesta. Heidän kommenttinsa tuovat esille vahvan käsityksen, jonka mukaan Moskovan patriarkaatti ja Vladimir Putinin hallinto tekevät moniulotteista yhteistyötä, jonka tarkoituksena on vahvistaa sekä Venäjän valtion että Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa Ukrainassa. Siinä missä aiemmin käsitys pyhän Rusin ideasta keskittyi ennen kaikkea pyhiin paikkoihin, pyhäinjäännöksiin ja mielikuviin, patriarkka Kirillin kaudella sitä on enenevässä määrin valjastettu geopoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Se on käytännössä nyky-Venäjän hallinnon ahkerasti hyödyntämä aate, jota käytetään tarvittaessa jopa Putinin hallinnon aggressiivisen ulkopolitiikan tukena.

Mielenkiintoista kyllä, esimerkiksi metropoliitta Hilarion, joka vastaa Moskovan patriarkaatin ulkosuhteista, on käyttänyt muun muassa ortodoksien ja katolilaisten yhteisiä foorumeita tilaisuuksina puhua Ukrainasta – mutta aina virallisen linjan mukaisesti: Ukrainan katolilaiset ja muut kuin Moskovan patriarkaatin kanssa kommuuniossa olevat ortodoksit vainoavat maan Moskovaa seuraavia ortodokseja, venäläisiä ja venäjänkielisiä ukrainalaisia. Venäjän on suojeltava heitä, ja Moskovan patriarkaatti vaatii uskoviin kohdistuvan vainon päättymistä. Niin kauan kuin tämä on Moskovan patriarkaatin viesti katoliselle kirkolle tai läntiselle ja eurooppalaiselle yleisölle, on kyseenalaista, missä määrin katolisen kirkon tulisi jatkaa ekumeenista dialogia Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.

Moskovan patriarkaatti pyrkii säilyttämään oman arvovaltansa sekä Venäjällä että Ukrainassa.

Samalla sen verkostot toimivat Vladimir Putinin hallintoa ja sen sisä- ja ulkopoliittista agendaa tukevalla tavalla. Huomionarvoista on, että jos venäläistä perinteisten ja kristillisten arvojen puolustamisen retoriikkaa ei kyseenalaisteta riittävän voimallisesti juuri samansuuntaisia arvoja muo-

dossa tai toisessa jakavien eurooppalaisten konservatiivien retoriikassa, eurooppalaisen konservatismin suunnannäyttäjäksi nousee helposti Kreml.

Mikäli taas valtavirtaisessa eurooppalaisessa poliittisessa retoriikassa ei huomioida eurooppalaisten konservatiivien näkökulmia, osa niiden edustajista saattaa alkaa katsoa Kremlin suuntaan.

Jo nyt populistiset vaikuttajat eri puolilla maanosaamme viittaavat mielellään Putinin oletettuun kristilliseen arvomaailmaan. Aiemmin Euroopassa nykyistä suurempaa arvovaltaa nauttinut Vatikaani on valitettavasti toimillaan, esimerkiksi paavin ja patriarkan tapaamisen järjestämisellä, osaltaan antanut käytännössä ymmärtää, että patriarkaatin kanssa voidaan keskustella tasavertaisesti ja järkevästi.

Uskonto ei ole kadonnut maailmanpolitiikasta tai Euroopan konflikteista. Mitä paremmin tunnemme maanosamme uskonnollisen tilanteen historiaa, sitä luontevammin kykenemme arvioimaan nykyajan ristiriitojen taustalta löytyviä kulttuurisia jännitteitä.

33

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA

Euroskeptiikkojen EU-kansalaisuuskritiikki ei ole täysin perusteetonta Yannick Lahti

M

onet ehkä muistavatkin Winston Churchillin kuuluisan puheen ”Yhteisestä eurooppalaisesta perheestä”. Siitä huolimatta, että Churchill ei luonnollisesti suoraan viitannutkaan mihinkään eurooppalaiseen kansalaisuuskonseptiin, vaan mantereen-väliseen yhteistyöhön yleisemmällä tasolla, on edelleen mielenkiintoista pohtia Euroopan unionin kansalaisuuskäsitettä sekä sen evoluutiota menneisyydestä nykypäivään.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 15:sta artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella on oikeus kansalaisuuteen ja tähän samaan arvoon on myös sitoutettu Euroopan ihmisoikeussopimus eli yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi, joka luotiin alkuperäisessä muodossaan vuonna 1950. On toki huomioitava, että vaikka useimmat Euroopan maat ovat allekirjoittaneet tämän yhtenä maailman onnistuneimpanakin tituleeratun ihmisoikeussopimuksen, ei sitä kuitenkaan ole suoraan implementoitu osaksi Euroopan unionia sen ollessa osana Euroopan neuvostoa, minkä alaisena toimii myös EIT eli Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuin .

Euroopan unionin puolesta , 1 marraskuuta 1993 voimaan tulleen Maastrichtin-sopimuksen sisältäessä ensimmäistä kertaa käsitteen Euroopan kansalaisuudesta juridisena entiteettinä ja täten todellisena kansalaisuuskonseptina, oli se kiistatta käänteentekevä Euroopan historiassa.

Maastrichtin-sopimuksessa esiteltyjä EU-kan-

34

salaisoikeuksia laajennettiin ja täydennettiin sittemmin Amsterdamin-sopimuksessa vuonna 1997, mikä astui voimaan kaksi vuotta myöhemmin.

Tiivistettynä edellisestä voimme todeta siis, että jokaisella Euroopan unionin jäsenmaan kansalaisella on oman maansa kansalaisuuden lisäksi Euroopan unionin kansalaisuus, mihin liittyen hänellä on unionin lainsäädännössä määriteltyjä oikeuksia, joista keskeisimpinä mainittakoon liikkumis-ja oleskeluvapaus, oikeus äänestää ja asettua ehdolle, kansalaisaloite, perusoikeudet sekä kuluttajan oikeudet. On myös kiehtovaa pohtia vaalikelpoisuuskohtaa tarkasteltaessa, että kuka tahansa Euroopan unionin kansalainen voi asettua ehdolle Euroopan parlamentin vaaleissa missä tahansa EU-maassa, kuten ex-meppi ja ralliautoilija Ari Vatanen teki noustessaan vuoden 2004 vaaleissa Ranskasta, Union pour un Mouvement Populairen listalta.

Euroopan unionin kansalaisen oikeudet ovat toki laajemmat ja yksityiskohtaisemmat niitä pidemmälle tarkasteltaessa mm. jo työllisyyden, opiskelun ja terveydenhuollon kannalta.

Joka tapauksessa kansalaisuus on juridisena käsitteenä määriteltävissä sekä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten nojalla perusteltavissa.

Mutta mitä on kansalaisuus subjektiivisesti ajateltuna eurooppalaisen ihmisen mielessä?

Vaikka vastikään julkaistun Taloustutkimus oy:n tekemän selvityksen mukaan suurin osa suomalaisista nuorista suhtautuu EU-jäsenyyteen erittäin myönteisesti sekä kokee itsensä

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA

Euroopan unionin kansalaisiksi, on kysymys eurooppalaisesta identiteetistä silti varsin haastava yleisemmällä tasolla Euroopassa.

Valitessamme esimerkiksi minkä tahansa unionin jäsenmaan kansalaisen, vaihtelee kunkin maakohtaisen yksilön käsitys omasta identiteetistä luonnollisesti jo itsessään paljon. Kussakin maassa on alueellista identiteetin tunnustamista sekä niihin samaistumista mikä ilmenee alueellisena kulttuurina, murteena, traditiona tai etnisyytenä ja nämä ovat alati muuttuvia olosuhteita, sekä eläneet murroksessa ennen ja jälkeen maailmansotien.

Kun mietin tavallista arkea, näyttäytyy kansalaisuus Euroopassa helposti terminä, jota käytämme keskustellessamme ihmisten kanssa, jotka tulevat toisesta maanosasta. Kun ylipäätään puhumme identiteetistä, samaistamme itsemme yleensä kotimaahan, uskontoon jne. Mutta globaalissa kontekstissa samaistuminen voi olla myös eurooppalaiseksi samaistumista, esimer-

35

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA kiksi tilanteessa, jossa kotimaamme ei ole kovin tunnettu.

Me emme voikaan alkaa pohtimaan eri Euroopan maiden yksilöiden käsityksiä heidän maakohtaisesta sekä eurooppalaisesta identiteetistään, sen ollessa täysin epätarkoituksenmukaista minkään tieteellisen evidenssin muodostamiseksi.

Voimme vain tyytyä toteamaan, että minkä tahansa EU-maan kansalainen yksilö onkaan, on tämä todetusti myös EU:n kansalainen. Se miten nämä hyvin pinnallisesti edellä läpikäydyt oikeudet sitten näyttäytyvät ihmisten jokapäiväisessä elämässä onkin toinen kysymys. Ihmisten käsitykset omista oikeuksistaan sekä mahdollisuuksistaan ns. EU-tasolla vaihtelevat myös jo koulutustaustan, sosioekonomisen aseman sekä monen muun tekijän ohella. Yhtä lailla Grenoblelainen, perheensä viinitilalla työskentelevä ranskalainen nuori voi olla tai olla olematta kiinnostunut hänen edessään avautuvista mahdollisuuksista, joita tänä vuonna 31 vuotta täyttävän Erasmus+ -vaihto-ohjelma hänelle tarjoaa, kuten myös Turun yliopiston Kauppakorkeakoulusta valmistunut kansantaloustieteen maisteri, joka ei ikinä mennyt työharjoitteluun ulkomaille ja toivoo työllistyvänsä Suomessa. Emme voi tehdä mitään konkreettisia johtopäätöksiä heidän valinnoistaan pohtiessamme sitä vaikuttavatko niihin heidän käsityksensä eurooppalaisesta identiteetistä ja Euroopan unionin kansalaisuudesta.

Vaikka anti-integraatiopiireissä koko EU-kansalaisuuskäsitettä on arvosteltu tunnetusti sen yleismaallisten, kansallisten rajojen ylittävien sekä jopa romanttisten ja utopististen tulokulmien johdosta, on asiaa lähestytty myös varsin pragmaattisesti sopimusoikeudellisiin vivahteisiin katsovasti. Kritiikkiä itse Euroopan unionin kansalaisuutta kohtaan on nimittäin esitetty eri tasoisin argumentein jo vuosien ajan myös niistä lähtökohdista, ettei EU:n kansalaisilta itseltään kysytty mielipidettä koko kansalaisuus-konseptiin. Asia päätettiin heidän puolestaan EU:n poliittisen eliitin toimesta ja koko käsite sinänsä meni päälaelleen, kun mietimme Maastrichtin-sopimuksen ideaalia ydintä, jossa päätöksenteon tulisi toteutua mahdollisimman tiiviisti kansalaisten kanssa.

Täten vuosien saatossa onkin ollut mielenkiintoista havaita, kuinka pro integraatio-politiikkojen eurooppalaisuutta käsiteltävissä avauksissa on ollut myös siemeniä vastapuolen argumenttien kylvämiseen. Etenkin 2010-luvun

36

EUROOPPANUORET MYYTINMURTAJINA kriisejä edeltävät jatkuvat puheet eurooppalaisuudesta sekä kansalaisuudesta Euroopassa olivat monessa suhteessa omiaan kääntämään keskustelun päinvastaiseen suuntaan.

Vielä 10-15 vuotta sitten huomattavasti enemmän marginaalissa olleet euroskeptiset populistiset puolueet alkoivat korostaa nimenomaan kansallista identiteettiä tämän utopistiseksi maalatun eurooppalaisen sijaan. Täten uudeksikin nationalismiksi kutsuttu poliittinen suuntaus on noussut merkittäväksi vastavoimaksi niissä keskusteluissa, joissa on käsitelty Euroopan unionin tulevaisuutta hyvinkin konkreettisista poliittisista lähtökohdista. En tietenkään väitä, että pro EU-politikkojen ehkä hieman epäonnistunut tai etäiseksikin jäänyt agendan ajaminen mm. juuri yleiseurooppalaisen identiteetin muodostamisesta olisi itsessään kääntynyt päälaelleen.

Kuitenkin EU:hun hieman skeptisemmin suhtautuneet kansalaiset ja etenkin heidän turhautumistaan oikein lukeneet euroskeptiset populistit, ovat osanneet käyttää tätä ontuvaa retoriikkaa sekä Maastrichtin hieman tekopyhää semanttista suhtautumista Maastrichtin sopimukseen hyväkseen, omien tarkoitusperiensä ajamiseksi kuten esim. Ranskan Le Pen, Unkarin Orbán sekä Italian Grillo.

Ehkäpä voimme todeta, että oli Euroopan unionin kansalaisuudesta mieltä mitä tahansa, ei se nykyisessä muodossaan aiheuta ristiriitaa eurooppalaisten kansallisen ylpeyden sekä tiivistyvän EU:n kanssa. Meillä ihmisillä on samanaikaisesti useita eri identiteettejä eikä ole olemassa mitään syytä miksei tämä jaettu eurooppalainen identiteetti voi elää kansallisen identiteetin rinnalla.

Siitä huolimatta, että koen useiden sukupolveni ihmisten tavoin EU:n kansalaisuuden tärkeänä ja konkreettisena virstanpylväänä integraation historiassa sekä oleellisena osana sitä kuka minä kansalaisoikeuksiltani olen Suomessa ja Euroopassa, emme voi sulkea silmiäni asiaan kohdistuvalta perustellulta kritiikiltä ja sen juurisyiden problematiikalta. Kansalaisuus tavallaan ”runnottiin” läpi menettelyllä, josta euroskeptikot sekä anti-integraatio fraktiot aina pitävät ääntä.

Miksi he jättäisivätkään moisen mahdollisuuden käyttämättä. Vaikka heidän retoriset ulostulonsa olisivatkin epätarkoituksenmukaisia sekä harhaanjohtavia, eivät he teknisesti ole väärässä, kun pohdimme meille eurooppalaisille tärkeän Maastrichtin sopimuksen henkeä.

37

Kompromissikeidas ja Kühnert -Politiikan sukupolvisota Saksassa Saksan syyskuisia vaaleja on arvioitu niin torjuntavoitoksi kuin EU:n lähitulevaisuuden kannalta pahimmaksi mahdolliseksi kriisiksikin.

Venähtäneiden hallitusneuvottelujen päätteeksi sai huokaista helpotuksesta, mutta juuri kukaan ei tunnu olevan lopputulokseen tyytyväinen. Miltä epäonnistuneen Jamaika-koalition jälkeinen Saksa näyttää nuorelle äänestäjälle?

Sini Saarni

S

aksan syyskuisia vaaleja on arvioitu niin torjuntavoitoksi kuin EU:n lähitulevaisuuden kannalta pahimmaksi mahdolliseksi kriisiksikin. Venähtäneiden hallitusneuvottelujen päätteeksi sai huokaista helpotuksesta, mutta juuri kukaan ei tunnu olevan lopputulokseen tyytyväinen. Miltä epäonnistuneen Jamaika-koalition jälkeinen Saksa näyttää nuorelle äänestäjälle?

Euroopan parlamentin edellisen puhemiehen Martin Schultzin tehdessä comebackia maansa sisäpolitiikkaan ilmassa oli jopa berniesandersmäistä pöhinää. Demaririemu vaihtui kuitenkin nopeasti katkeransuloiseen parlamenttivaalitulokseen ja identiteettikriisiin hallitukseen lähdöstä neuvottelujen venyttyä puolen vuoden mittaisiksi. Suuri koalitio toteutui, mutta sanansa syönyt ja myös ulkoministerin paikkaa tavoitellut Schultz sai vaihtua Andrea Nahlesiin. Vaikka itse neuvottelut olivat nöyryyttävästi Merkelin kannalta hyvä esimerkki klassisesta ‘ota tai jätä’ -tilanteesta, SPD:n sisäinen kuukausia kestänyt kaaos sai näkyä ja kuulua. Seurauksena oikeistopopulistipuolue AfD kipusi kuin kipusikin demarien ohi gallupeissa.

38

Häävisti ei tunnu menevän vaaleista ja niiden jälkipyykistä säikähdyksellä selvinneellä CDU:lla. Vaikka kristillisdemokraatit ovat edelleen joka ikäluokassa Saksan suosituin puolue, nuorten vallankumousta saadaan odotella vaaleista toisiin. Angela Merkelillä on toisaalta vahva arvovaltaan perustuva henkilöbrändi sellaisten nuorten keskuudessa, jotka eivät edes muista merkelitöntä Saksaa. Siitä huolimatta nuoret äänestävät yhä yksilöllisemmin, mikä väistämättä syö vanhojen valtapuolueiden hegeliläistä hegemoniaa.

Saksan sisäpolitiikka on perustunut lähes 30 vuotta valtapuolueiden kahden K:n sääntöön: kompromisseihin ja käytännöllisyyteen. Tämä ei tunnu kuitenkaan enää riittävän nuorelle, koko elämänsä yhdistyneessä Saksassa eläneelle sukupolvelle. - Yleishuomio nuorten suhteen on se, että ilmassa varmasti on vissiä kyllästymistä poliittiseen peliin, koska viime vaalit ja niiden jälkeinen outo näytelmä vahvistivat kuvaa muuttumattomuudesta. Oli vaalitulos mikä tahansa, mikään ei suuresti muutu, kommentoi YLE:n ulkomaantoimittaja Sampo Vaarakallio.

Sukupolvien välisen kuilun lisäksi Saksasta

puhuttaessa on aina hyvä tiedostaa rautaesiriipun jäännösten muodostama vana: Itä-Saksa on edelleen huomattavasti vähävaraisempi kuin Länsi-Saksa.

Kaikesta huolimatta saksalaisella milleniaanilla menee loppujen lopuksi hyvin paljon paremmin kuin italiaisella serkullaan: esimerkiksi nuorisotyöttömyys on Saksassa ennätysalhaalla, ja tulevaisuus näyttää suhteellisen auvoisalta.

Tämä saattaa osaltaan selittää, miksi populismi ei ole samalla tavalla päässyt pureutumaan nuorisoon. Ongelma on ehkä enemmänkin se, ettei nuoriso saa ääntään kuulumaan laskelmoidussa virkamiesruletissa. Lisäksi Saksan väestöpyramidin näyttäessä lähinnä väärinpäin käännetyltä kuusipuulta jokaisten vaalien tuloksen päättävät loppujen lopuksi eläkeläiset. On ymmärrettävää, jos tavallinen saksalaisnuori tuntuukin yllättäen kaipaavan huonosti käsikirjoitetun ja pitkäveteisen House of Cards -jakson sijasta politiikkaan periaatteita. Idealismia on nykytilanteeseen on tuonut NoGroKo-kampanjan keulakuva ja (oikeasti) nuori demarilupaus Kevin Kühnert.

Vaikka SPD:n sisäinen äänestys suuresta koalitiosta olikin Kühnertille tappio, hänen aikaansaamansa liikehdintä on omiaan kertomaan nuorten tuohtumuksesta päivän politiikkaan.

Kevin Kühnertilla oli hyvin selkeä visio siitä, mihin suuntaan puoluetta tulisi viedä: SPD:n tulisi oppositiossa kerätä voimiaan ja alkaa taas tehdä itselleen rehellistä, aidosti vasemmistolaista politiikkaa. Puolueeseen on lyhyessä ajassa liittynyt yli 20 000 nuorta, suurilta osin Kühnertin ansiosta, eli jokin 28-vuotiaan kultapojan viestissä kolahti.

Se, saako SPD hallituksessa pysäytettyä itsetuhonsa hallituksesta käsin, on kiinnostavaa ensi vuoden eurovaalien takia. Voiko todella käydä niin, että paikkamäärältään vaikutusvaltaisimman jäsenmaan toiseksi suurimman äänisaaliin vie AfD? Perinteisesti euro- ja liittopäivävaalien tulokset korreloivat jonkin verran keskenään, mutta jännityksensä asiaan tuo AfD:n epävakaa asema Saksan puoluekentällä. On mahdotonta ennustaa, houkuttaako äänestäjiä ensi keväänä AfD puolueen maahanmuuttokriittisyys, euroskeptisyys vai kummatkin. On kuitenkin varmaa, että AfD:n vahva kannatus olisi omalla tavallaan kiusallista tilanteessa, jossa niin Eurooppa kuin EU:kin tarvitsevat vahvaa ja yhtenäistä Saksaa.

39

HAASTATTELU

Data on uusi öljy siksi GDPR Iida Laurila

Se on aivan juuri täällä. GDPR eli tietosuoja asetus, joka astuu voimaan 25.5.2018. Eurooppanuoret ovat asetuksen edellä ja pitivät huhtikuussa koulutuksen yhdessä Haaga-Helian opiskelijakunnan Helgan kanssa järjestöille ja aiheesta kiinnostuneille. Nyt sanotaan, että data on uusi öljy ja sen tulisi olla yksilön omistuksessa ja siksi suojeltava, mutta miten?

40

U

uden lainsäädännön tarkoituksena on parantaa henkilötietojen suojaa ja rekisteröityjen oikeuksia. Vastata digitalisaation ja globalisaation liittyviin tietosuojakysymyksiin ja yhtenäistää tietosuojasääntelyä kaikissa EU-maissa. Uutta on asetuksen todellinen velvoittavuus. Kaikki tapahtuu nyt kovien sanktioiden uhalla.

Euroopan unionin kansalaisena kieltämättä lämmittää mieltä, että kansalaisten etua valvotaan huolellisesti. Kouluttajana tapahtumassa ollut hallituksen jäsen Gurmann Saini listasi tärkeimmät seikat: 1. Tiedolla on elinkaari ja sen pitää pysyä turvassa.

2. Tiedolla pitää olla selkeä käyttötarkoitus.

3. Parempi pääsy omiin tietoihin: rekisteröidyn oikeus oikoa, korjaa tai poistaa tietoja.

Järjestönä Eurooppanuoret säilyttävät tietoja omista jäsenistään. Järjestökentillä on jopa puhuttu hysteriasta lain lähestyessä voimaantuloa. Eurooppanuorissa ei ole tällaisesta ole hätää. ”Valmistelut ovat loppusuoralla, josta iso kiitos myös aktiiveille, jotka ovat olleet loistavana asiantuntija-apuna.” Pääsihteeri Mikko Kymäläisen avaa Eurooppanuorten tilannetta.

Mikä sitten muuttuu eurooppanuoren jäsenenä?

Asetus velvoittaa jokaista tietojen säilyttäjää tekemään tietosuojaan vedoten tietosuojaselosteen, jossa selviää myös yksilön oikeudet omaan tietoonsa. Eurooppanuorissa tämä tapahtuu uudistetussa jäsenrekisterissä. ”Meillä Eurooppanuorten jäsen pääsee kirjautumaan rekisteriin, josta voi halutessaan tarkastaa omat tietonsa. Lisäksi aluejärjestöt saavat vielä toukokuun alussa omat ohjeet omiin tarpeisiinsa.” Kymäläinen selostaa.

Meistä kerätään jatkuvasti tietoa kaikkialla, joten uudistus on todella tarpeellinen. Keskustelu datasta ja sen turvallisuudesta on vasta alussa. Jakaessaan tietoja sovelluksesta sovellukselle ja klikkaillessa vain hyväksy-nappia lukematta pitkää selostetta on riski ollut tiedossa, mutta ei näkyvillä. Onneksi vuotojen ja viimeisimmän Facebook-kohun jälkeen aika alkaa olla valmis keskustelulle todellisesta tietoturvasta ja yksilön tietojen suojelemisesta.

41

EUROOPPANUORET ÄÄNESSÄ

Terveisiä Lapista Miikka Keränen

O

len seurannut Eurooppanuorten toimintaa jo vuosia. Lasken itseni federalistiksi, sillä useimpien suomalaisnuorten tapaan pidän itseäni eurooppalaisena ja toivon, että Euroopan unioni lisää yhteistyötä esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa. Olen vahvasti sitä mieltä, että yhdessä olemme vahvempia.

Ajattelin, että nyt olisi korkea aika toimia paikallisesti, mutta harmikseni huomasin, että Lapissa ei ollut enää Eurooppanuorten toimintaa.

Päätin elvyttää yhdistyksemme toiminnan itse ja aloin kerätä toiminnastamme kiinnostuneita nuoria yhteen ympäri Lappia.

Lapin Eurooppanuoret ovat nyt heränneet talIiris Asunmaa viuniltaan. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen olemme keränneet yli 40 jäsentä Facebook-ryhmäämme ja uuteen hallitukseen valittiin lisäkseni kuusi upeaa ja motivoitunutta lappilaisnuorta.

Tärkein päämäärämme on vakiinnuttaa yhdistyksen toiminta, jotta Euroopasta ja EU:sta kiinnostuneille Lapissa asuville ja opiskeleville nuorille olisi jatkossakin yhteisö, johon liittyä. Olen vakuuttunut, että uusi hallitus tulee onnistumaan tavoitteissaan!

Erityisen iloinen olen siitä, että hallituksemme edustaa hyvin laajasti erilaisia nuoria.

Meillä on mukana niin lukiolaisia kuin AMK- ja yliopisto-opiskelijoita. Osa on jo työelämässä tai perheellisiä. Moni on mukana myös puoluepolitiikassa, mutta kuulumme

laajasti eri puolueisiin. Enemmistö meistä on Rovaniemeltä, mutta mukana on myös pellolainen ja torniolainen. Yhteistä on halu toimia Eurooppa-aiheisen kansalaiskeskustelun edistämiseksi.

Lapin näkökulmasta elämme hyvin mielenkiintoisia aikoja. Suomi on nyt Arktisen neuvoston puheenjohtajamaa, kansainvälinen matkailu kasvaa hurjasti ja monet alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvät asiat ovat vihdoin nousemassa yleiseen tietouteen. Haluamme tuoda näihin keskusteluihin eurooppalaista näkökulmaa ja nuorten ääntä.

Odotamme jo malttamattomina JEF:n seminaaria. On suorastaan uskomatonta, että saamme Lappiin tällaisen upean tapahtuman. Toivottavasti Lapin lumo iskee vieraisiimme pysyvästi!

Lappi toki toivottaa kaikki tervetulleeksi läpi vuoden. Olemme innolla mukana Eurooppanuorten yhteisessä työssä, sen pohjoisimpana jäsenjärjestönä!

Lapin Eurooppanuorten puheenjohtaja Miikka Keränen.

Kuva: Miikka Keränen

42

TÄHTIHETKI

Nuorten ääni vaikuttamaan Eurooppa-politiikassa Iiris Asunmaa

E

urooppanuoret ovat jo useamman vuoden ajan tehneet menestyksekästä vaikuttamistyötä yhteiskunnassa.

Erilaiset tapaamiset, haastattelut, kannanotot ja somekampanjat ovat kasvattaneet näkyvyyttämme suomalaisessa Eurooppa-poliittisessa keskustelussa. Viime vuonna järjestömme otti askeleen seuraavalle tasolle poliittisessa vaikuttamisessa laatimalla järjestön ihka ensimmäisen poliittisen linjapaperin.

Ensimmäinen poliittinen linjamme pyrkii hahmottelemaan järjestömme yhteisiä tavoitteita.

Kun järjestön yhteinen näkemys on määriteltynä, on vaikutustyö johdonmukaista, selkeää ja yhtenäistä. Linjapaperin luomiseen halusimme osallistaa koko toimijakenttämme. Erilaisten keskustelutilaisuuksien, kyselyiden ja palautteiden jälkeen poliittisen valmistelun työryhmä muotoili pohjan, josta keskusteltiin ja äänestettiin vuosikokouksessa. Valmistelutyö toi mukanaan monia hyviä keskusteluja; kiitos niistä kuuluu kaikille jäsenillemme!

Nyt jos koskaan on Eurooppanuorten aika ottaa suurempi rooli poliittisessa vaikuttamisessa. Ensi vuoden vaalikevättä varten luodaan parhaillaan tavoiteohjelmia ja teemoja. Brexitin myötä Euroopan unioni etsii uutta suuntaa, mikä varmasti näkyy myös eduskuntavaaleissa ja Euroopan parlamenttivaalissa. Erityisesti vaalien aikana EU-myytinmurtajia ja eurooppalaisen yhteistyön puolestapuhujia tarvitaan. Ensi vuoden vaalikevään lisäksi valmistelemme parhaillamme Suomen EU-puheenjohtajuuskautta.

Tänä keväänä työstämme tavoiteohjelmaamme, jossa korostuvat eurooppalaisia nuoria yhdistävät teemat, kuten ilmastonmuutos ja haastavat työllisyysnäkymät, mutta toisaalta taas usko eurooppalaiseen tulevaisuuteen.

Suomalaiset nuoret kokevat itsensä eurooppalaisiksi, itse asiassa yhdeksän kymmenestä nuoresta kokee olevansa eurooppalainen. Euroopan unionin koetaan olevan suomelle hyvä asia ja parantavan nuorten tulevaisuudennäkymiä.

Suomalaiset nuoret kokevat EU:n vahvistavan muun muassa rauhaa, hyvinvointia ja vakautta.

Tämä antaa Eurooppanuorille vahvan mandaatin puolustaa eurooppalaisia arvoja ja eurooppalaista yhteistyötä!

Tule mukaan rakentamaan parempaa Eurooppaa!

Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Iiris Asunmaa Kuva: Iiris Asunmaa

43