Tähdistö 3/2012 - The Ulkopolitist & Tähdistö -yhteisjulkaisu

Stjärnkraft

Stardom 2012

Eurooppanuorten ja The Ulkopolitistin yhteisjulkaisu

Demokratian merkitys?

Populism in Europe

EU ja Turkki - ollako vai eikö olla?

EU:n suurstrategiaa etsimässä

Eurooppa arabikevään jälkeen

1

Sisällys Vaikea ulkopolitiikka...........................................................................................................................................................3 Vaarana marginalisoituminen?.......................................................................................................................................4 How Europe could look like in 10 Years?...................................................................................................................6 A New Virus? Populism in Europe................................................................................................................................7 Demokratian merkitys: onko sellaista?.......................................................................................................................8 Itsenäisyysliikkeitä Euroopan sydänmailla................................................................................................................10 Kauppapolitiikasta vipuvoimaa talouskasvulle........................................................................................................12 EU:lla on suuri kauppapoliittinen vastuu koko maailman tulevaisuudesta................................................14 Turkkilainen tragedia..........................................................................................................................................................15 EU ja Turkki etääntyvät toisistaan - Olemmeko tekemässä massiivista virhettä?....................................16 Turkin kumppanuus on parempi vaihtoehto kuin EU-jäsenyys......................................................................18 Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla.......................................................................................19 Näillä mennään?...................................................................................................................................................................25 EU ja suurstrategia – mahdoton yhtälö?...................................................................................................................28 Liberaali EU, realistinen Venäjä?....................................................................................................................................30 Volcker, Vickers, Liikanen – finanssiregulaation uusi muoto Euroopassa ja Yhdysvalloissa...............32 Eurooppa ja Lähi-itä arabikevään jälkeen....................................................................................................................... 34

08

12

15

28

34

Demokratian merkitys?

Populism in Europe

EU ja Turkki ollako vai eikö olla?

EU:n suurstrategiaa etsimässä

Eurooppa arabikevään jälkeen

Julkaisija Eurooppanuoret ry VASTAAVAT PÄÄTOIMITTAJAT Sampo Lindgren ja Juha Saarinen Päätoimittaja Anne Hyyryläinen MUU TOIMITUS Urho Lintinen, Antti Ahonen, Henrik Manner, Tomas Wallenius, Mikko Patokallio, Jussi Heinonkoski Oikoluku Anne Hyyryläinen ja Antti Ahonen

2

Tekstit Pauline Gessant, Florian Hartleb, Hiski Haukkala, Jussi Heinonkoski, Anssi Kullberg, Liisa Jaakonsaari, Anneli Jäätteenmäki, Simo Karetie, Sampo Lindgren, Henrik Manner, Mikko Patokallio, Juha Saarinen, Sampo Terho, Timo Wallenius, Tomas Wallenius, Antti Ahonen Kuvat Aivazovsky, iStockphoto, Cedric de Launois, Orzetto, Kbolino via wikimedia commons

Visuaalinen ilme Henri Häkkinen www.henrihakkinen.com Paino Uniprint - Euroopan unioni, joulukuu 2012 Painos 1000 kpl Kirjoittajien mielipiteet eivät sido julkaisijaa.

Eurooppanuorten puheenjohtajalta

Vaikea ulkopolitiikka Missä asioissa yhteistyö maiden välillä pitäisi olla kannattavinta? Maat ovat vuosituhansien ajan muodostaneet liittoja. Eristäytyminen on yleensä ollut erikoinen poikkeus.

Oikea liittoutuminen on ollut maiden kannalta kohtalonkysymys, esimerkiksi toisessa maailmansodassa liittoutuneet voittivat nimenomaan littoutumisensa ansiosta. Suomikaan ei selvinnyt sodasta ja sen jälkimainingeista yksin.

Olen EU-aiheisissa paneeleissa ja monissa henkilökohtaisissa keskusteluissa kysynyt, missä asioissa tarvittaisiin lisää EU-päätöksentekoa. Hyvin usein monet eri tahoja edustavat nuorten vastaavat samoin: ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Euroopan integraatiohan on perustettu ulko- ja turvallisuuspoliittisille haasteille, eli sille, miten estää Euroopan tulevat sisäiset konfliktit ja miten suojata Eurooppaa voimistuvalta Neuvostoliitolta.

Nykyään ihmiset haluavat yhteistä ulkopolitiikkaa eri syistä. Osa haluaa lisää turvallisuutta; osa haluaa, että Euroopalla olisi enemmän vaikutusta maailmanpoliittisten ongelmien ratkaisussa; osa haluaa säästöjä sillä, että eri maiden ei tarvitsisi ylläpitää raskasta ulkosuhdehallintoa ja kaikkia ulkomaanlähetystöjä. Puhutaan myös siitä, että yhtenäinen Eurooppa neuvottelisi paljon tehokkaammin USA:n, Kiinan, Venäjän sekä nousevien suurvaltojen kanssa kuin hajanaiset valtiot.

EU:n yhteinen ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole ottanut voimakasta tuulta siipiensä alle. Yhteisestä “ulkosuhdehallinnosta” huolimatta maat mielellään korostavat omia kantojaan ja toimivat omin päin ulkopolitiikassa.

Sen sijaan, että maat korostaisivat itsenäisyyttään suhteessa unioniin esim. maataloudessa, kaupankäynnissä, ympäristö- ja rahoitusasioissa, ulkopolitiikka on maiden teatraalinen keino osoittaa omaa arvoaan ja omaleimaisuuttaan. Usein ikävin seurauksin. Muun muassa tästä syystä ulkopolitiikka on sopiva aihe Tähdistön erikoisnumerolle. Ulkopolitiikassa Euroopalla on paljon haasteita ja voitettavaa.

Toiseksi ulkopoliittinen keskustelu on yleensä Suomessa ollut pienen piirin vastuulla, ja maahan ei ole mahtunut monia mielipiteitä kerralla. Kylmän sodan aikana “väärä” näkemys “yleisistä syistä” johti nopeasti poliittiseen epäsuosioon. Kekkonen hallitsi ulkopolitiikkaa ja idänsuhteita suvereenisti ja sanoi hyvin selväsanaisesti, että yksityisten henkilöiden tuli välttää julkisesti sellaisia mielipiteitä, jotka saattoivat haitata Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Suomessa totuttiin konsensuspolitiikkaan sekä hiljaa olemiseen. Käperryttiin sisään.

Nykyisin tästä ajasta ei ole paljoa jäljellä, mutta keskustelu Suomessa ei edelleenkään ole yhtä vilkasta ja moniulotteista kuin naapurimaissa Virossa tai Ruotsissa, Länsi-Euroopan maista ja USA:sta puhumattakaan. Googlettamalla fraasin “ulkopoliittinen keskustelu” ja lukemalla muutaman ensimmäisen sivun linkit huomaa, että moni tutkija ja jopa eturivin poliitikko on samaa mieltä.

Poikkeuksen huomasin aikanani, kun huomasin muutamien tuttujeni, joita ehkä eniten yhdisti ulkomailla opiskelu, olevan perustamassa The Ulkopolitist-nimistä verkkolehteä. Lehti oli alusta asti ainoa suomalainen säännöllisesti seuraamani ulkopoliittinen julkaisu. Kun minut valittiin Eurooppanuorten puheenjohtajaksi, ajattelin heti, että näiden ihmisten kanssa haluan yhteistyötä.

Tämä julkaisu on puolen vuoden yhteistyömme tulos.

Sampo Lindgren Puheenjohtaja, President Eurooppanuoret ry, JEF-Finland

3

The Ulkopolitistin päätoimittajalta

Vaarana marginalisoituminen?

Eurooppa on kulkenut kriisistä kriisiin viimeiset neljä vuotta. Kun Islannin pankkikriisi alkoi syksyllä 2008, olin tuolloin juuri valmistumassa St. Andrewsin yliopistosta IsoBritanniassa. Valmistuvalle maisterille pankkikriisiä seurannut aika oli pelottavaa: huoli omasta tulevaisuudesta ja työllistymisestä oli tuolloin varsin suuri Euroopan suistuessa talouskriisiin, joka on piinannut ”vanhaa maailmaa” siitä lähtien.

Kuva: iStockphoto

Toisaalta, kansainvälisen politiikan opiskelijalle Euroopan talouskriisillä oli mielenkiintoisia vaikutuksia. 2000-lukua väritti monin tavoin suuret tapahtumat, joilla oli globaaleja vaikutuksia: syyskuun 11. terrori-iskut, Afganistanin ja Irakin sodat, Lehman Brothersin kaatuminen 2008, joka toi oman lisänsä Euroopan taloushuoliin. 2000-luvun puolessa välissä, jolloin muutin Australiaan opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, Eurooppaa vaivasi jakautuneisuus.

Yhdysvaltain aloitettua Irakin sodan 2003 manner jakautui kahtia, vanhaan Länsi-Eurooppa -keskeiseen, Irakin miehitystä vastustaneeseen leiriin ja uuteen, ItäEuroopan ympärille rakentuneeseen joukkoon, joka oli mukana halukkaiden koalitiossa.

Samana vuonna EU allekirjoitti yhteisen turvallisuusstrategiansa, jonka piti edesauttaa EU:n jäsenten yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Toinen merkittävä askel tämän edistämiseksi otettiin joulukuussa 2007, kun Lissabonin sopimus allekirjoitettiin. Lissabonin sopimuksen – joka tuli voimaan vasta 2009 – myötä EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piti ottaa aimo askel eteenpäin. Vuoden 2008 tapahtumat veivät EU:ta ja Eurooppaa kuitenkin eri suuntaan.

Vuosien saatossa vastavalmistuneen maisterin huoli omasta urastaan on vaihtunut huoleksi Euroopan tulevaisuudesta. Jatkuvissa, ja EU-maiden keskinäisen politiikan pitkittämissä kriiseissä EU ja eurooppalainen yhteisö ovat keskittäneet energiansa tapauskohtaiseen kriisinhallintaan, joka on heijastunut kahdella tavalla. Ensiksi, EU ja sen jäsenet ovat unohtaneet olevansa osa kansainvälistä yhteisöä, jossa useat eri toimijat – kuten valtiot, valtioiden väliset liitot, monikansalliset yritykset – kamppailevat toisiaan vastaan sekä tekevät yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa vaikutusvaltansa lisäämiseksi.

4

Toiseksi, eurooppalainen yhteisö ovat siirtäneet – pakon edessä – katseensa pois Euroopan keskeisistä kysymyksistä kohti yksittäisiä kriisejä ja niiden ratkaisua.

Näiden kahden mutta toisiinsa kiinteästi sidoksissa olevan ongelman seuraukset ovat merkittävät eurooppalaisen yhteisön ja sen jäsenvaltioiden kannalta. Katseen kääntäminen sisäisiin kriiseihin on heijastunut EU:n ja sen jäsenvaltioiden vaikutusvallan, ja erityisesti pehmeän vallan, vähentymisenä.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa EU:sta povattiin uudenlaista, pehmeään valtaan, nojaavaa suurvaltaa, jonka diplomaattisessa työkalupakissa oli geopolitiikan ja voimankäytön sijaan kansainvälisen kaupan, laillisuusperiaatteen ja ihmisoikeuksien korostaminen sekä yhteiskunta- ja alueellistumismalli, jota se pyrki viemään muualle maailmaan. Tällä hetkellä velkaantunut ja kriisiytynyt Eurooppa ei voi toimia esimerkkinä, ja sen arvostuksen lasku näkyy sen vaikutusvallassa erityisesti sen lähialueilla – Venäjällä, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä.

Yksittäisiin kriiseihin keskittyminen on myös vaikeuttanut Euroopan tulevaisuuden kannalta keskeisten suurien kysymysten käsittelyn jäsenmaiden ja niiden hallitusten keskittyessä kriisinhallintatoimiin ja niiden ”myymiseen” omille kansallisille äänestäjilleen.

Katseen nostaminen pois eurooppalaisen yhteisön tulevaisuudesta on vaikeuttanut nykyisten kriisien ratkaisua yhteisön jäsenten keskittyessä enemmän omien kansallisten intressiensä ajamiseen ja hallitusten kansallisen suosion ylläpitämiseen nurkkakuntaisen opposition pyrkien populistisesti hyväksikäyttämään moraalisesti oikeutettua pahennusta, jota huonosti talouttaan hoitaneiden maiden auttaminen synnyttää.

The Ulkopolitistin päätoimittajalta

Populismi, kääntyneisyys sisäänpäin ja tuhlaajavaltioihin kohdistettu oikeutettu paheksunta eivät kuitenkaan ole vastauksia Eurooppaa kohtaaviin kriiseihin.

Ollakseen esimerkkinä muille ja parantaakseen omaa globaalia vaikutusvaltaansa Euroopan yhteisön pitää löytää uudelleen oma tarkoituksensa. Kriisinhallinnasta on siirryttävä käsittelemään uudestaan Euroopan historian ja tulevaisuuden keskeisiä kysymyksiä: mikä on Euroopan sisäisen integraation tarkoitus?

Mitä sen tulisi merkitä ja antaa valtiolle, jotka tähän integraatioon osallistuvat?

Tämä keskustelu – kuten ei tämänhetkinen kriisinhallintakaan – voi olla täysin hallitusten ja EU:n poliittisen eliitin välistä toimintaa vaan EU:n jäsenvaltioiden kansalaiset on saatava mukaan keskusteluun siitä, mitä Eurooppa tänä päivänä käytännössä merkitsee, mitä siltä odotetaan, ja mitkä sen keskeiset arvot ovat. Tätä tulisi käydä niin jäsenvaltioiden yhteiskunnissa kuin yhteiskuntien välillä. Tämä lähentäisi niin EU:ta kansalaisiin kuin myös kansalaisia toisiinsa, mikä on yhtenäisen, vahvan eurooppalaisen yhteisön sine qua non.

Tämä vaatii keskustelua myös Suomessa, vaikka maassamme ulkopoliittinen keskustelu tosin ei ole kovin antoisaa. Ulkomailta kotiin pari vuotta sitten palanneelle kansainvälisen politiikan opiskelijalle ulkopoliittinen keskustelumme oli suuri kulttuurishokki, joka monella tapaa toimii täydellisenä analogiana sille, miksi EU:n nähdään etääntyneen kansasta.

Poliittista päätöksentekoa harvoin rationalisoidaan kansalaisille, varsinkaan tavalla joka olisi helposti ymmärrettävissä; päätöksiä harvoin edeltää avoin ja syväluotaava keskustelu eri vaihtoehtojen välillä; ja poliittisia totuuksia mahtuu keskusteluun mukaan yksi kerrallaan.Lopputuloksena on usein harjoitettu politiikka, jota ei ymmärretä sen enempää kuin syitä sen omaksumiseenkaan. Tämä on aiheuttanut ympäri Eurooppaa vahvoja reaktioita.

Suomessa, niin kuin monessa muussakin valtiossa, populismi, sisäänpäinkääntyneisyys ja yleinen paheksunta ovat ottaneet keskeisen roolin siinä vähäisessä keskustelussa, jota Suomessa EU:sta ja Euroopan asemasta maailmanpolitiikassa käydään. Suurista linjoista tai maailmanpoliittisista tapahtumista jotka vaikuttavat EU:n ja sen jäsenvaltioiden poliittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen vakauteen ei enää puhuta kansan syvien rivien keskittyessä osoittamaan paheksuntaa tuhlaajazorbaksia, Brysselin autokraatteja ja muita yhteisön itsekkäitä jäseniä kohtaan – usein huomaamatta tai huomioimatta sitä kuinka Suomi itsekin on muuttunut muiden mukana.

Tämän numeron tarkoituksena on tuoda esiin toisenlaisia – myös suurempia linjoja käsitteleviä - näkemyksiä siitä, mitä Euroopan yhteisölle on tapahtunut viime vuosina, ja mitä vaikutuksia sillä on vaikutusvaltaamme maailmalla. Tässä mielessä piakkoin valmistuvan maisterin – tai nykyisemmin hamassa tulevaisuudessa valmistuvan jatko-opiskelijan – huolet urastaan ja kansainvälisen politiikan ikiopiskelijan huolet Euroopan tulevaisuudesta kohtaavat. Jatkuviin kriiseihin keskittynyt katseensa sisäänpäin kääntänyt Eurooppa on menettämässä vaikutusvaltaansa kansainvälisessä yhteisössä.

Tämä vaikutusvallan lasku tulee varmasti myös näkymään mantereemme taloudellisessa hyvinvoinnissa.

Tämän takia ehdottomasti nuoren sukupolven katseet tulisi kääntää takaisin Eurooppaa koskeviin isoihin kysymyksiin ja keskusteluihin, jotka määrittelevät tulevaisuuttamme – eikä vähiten oman työuramme ja materiaalisen hyvinvointimme kautta - monella tapaa.

Välittömin kysymys kuuluu: onko Euroopan vaarassa marginalisoitua kansainvälisessä politiikassa?

Juha Saarinen The Ulkopolitistin päätoimittaja ja Lähi-idän poliittiseen väkivaltaan erikoistunut vapaa tutkija. ulkopolitist.wordpress.com 5

How Europe could look like in 10 years?

How Europe could look like in 10 Years?

We are currently facing a time of crisis in Europe and like in all moments of crisis that Europe has faced, the European integration is progressing.

Teksti: Pauline Gessant

The crisis has brought the Europeans in front of the necessity to have a federal government in charge of budgetary decisions provided with its own resources and responsibilities to the Parliament. The European Union is thus tending towards a federal organization with a government which should be a renewed Commission, in which the Commissioners will be nominated according to their competences and not to their nationality. The Council and the Parliament will form the two equal chambers of the legislative power.

Even if we would prefer a united integration involving all the EU members states, it’s highly probable that the further integration will go first with a core Europe, open to all countries willing to join. This core Europe will probably be organized round the Eurozone which strongly needs stronger political and economic governance as well as democratic improvement. There will be a European Finance Minister, being Vice-President of the Commission, and the European Council responsible for the euro and economic affairs taking on the role of Commissioner for Economic and Monetary Affairs and President of the Eurogroup. With this European ministry, the EU will have a single voice in the IMF, WTO, World Bank and other financial fora.

There must also be a European Debt Agency which could provide a system based on incentives by pooling part of the stock of national debts together and converting it in a common bond that would lower interest payments and consequently give member states some breathing space. Such an agency could also issue debt securities tied to investment projects at European level and thus attract much needed foreign and domestic capital to match the investment needed for the growth in Europe.

If national political leaders become aware of the issues at stake, there will probably be some EU direct taxes such as a financial tax or a carbon tax.

6

Eurooppanuoret

In order to avoid the member states’ temptation to maximize the net return on their own contribution and to allow an increase of the EU resources, the EU budget should be restructured in a federal sense by establishing new EU-owned financial resources.

From the current situation of Europe in the world, we could imagine that the EU will drive a common energy policy and a coordinated external policy, if not yet common. Since it will unfortunately be again difficult to reach an agreement involving all the EU member states, there will probably be an initiative for a structured cooperation on European defense, as it’s allowed by the Lisbon Treaty, with a group of countries making a decisive step towards a single security policy and deploying, as already happens partly today, independent military forces.

The process of further integration will have been reached through a convention conveyed after the 2014 European elections, gathering representatives of citizens, European and national parliaments, the European Commission and the national governments.

The campaign prior to the European election will give a great opportunity to discuss the future of Europe on the basis of transnational programmes which should really be developed by the European political parties for the first time. These latter groups, by designing officially their candidate for the Presidency of the European Commission prior to the election, will contribute to the creation of a European public sphere which would bring citizens closer to the European Union.

In 10 years, let’s hope that Europe will have progressed towards a true federal union, striving to ensure democracy, peace and prosperity, security and justice in Europe and in the world.

The author is the President of JEF-Europe.

A new virus? Populism in Europe

A New Virus? Populism in Europe Teksti: Florian Hartleb

Europe’s right-wing and national populist parties have updraft, regardless of a recent setback in the Netherlands. In 2010 the Sweden Democrats reached parliamentary representation for the first time while in Finland the (True) Finns quadrupled their result to almost 20 per cent in the parliamentary election of April 2011. In France Marine Le Pen’s National Front (FN) got first close to 20 per cent of the votes in the presidential election of May 2012. A few weeks later the FN reached parliamentary representation with a vote share of almost 14 per cent after almost twenty years of abstinence from the national assembly.

If we want to understand the reasons for the advance of right-wing and national populists and the conditions under which they thrive we have to consider at least five explanatory factors separately: first, social and economic progress and change, secondly, the strategic behaviour of established democratic parties and their policies, especially on immigration and EU matters, thirdly, the institutional conditions in the respective countries, fourthly the degree of awareness of the established democratic forces against radical political acting and propaganda, including the watchdog function of the media, and finally personal factors like the existence or non-existence of charismatic and unscrupulous political entrepreneurs.

These factors have to come together in a favourable combination so that conditions exist under which right-wing and national populist parties can emerge and flourish. There is an impact of economic modernization and change on the individual decision of voters to vote for radical or populist right-wing parties as an expression of dissatisfaction and protest of so-called ‘victims’ or ‘losers’ of economic modernization and social change.

Such victims are basically people who were laid off or simply replaced in the process of economic change and rationalization or who are exposed to both higher or cheaper job-competition, e.g. by an unskilled immigrant who does the same job to a fraction of the costs.

However, in order to feel threatened by either economic progress or social change or both, (potential) voters of protest parties in general must not necessarily be affected negatively by social change or economic progress.

Usually it is enough to fear that a deterioration of life, income and social status may follow from economic development and social change. Such fears may also come up among people who obviously profit from progress, for example if they assert on the labour market also in highly competitive sectors. Yet, it was observed that those people tend to vote more radical if they fear to be exploited by others in the process of social distribution.

These ‘others’ can be either the welfare state that collects contributions for its own or for welfare state measures

for recipients of those measures of which voters are made alerted by populist political entrepreneurs as ‘social parasites’. However, the core of supporters for right-wing and national populist parties has been identified by research among voters who report the feeling of insecurity.

In no other policy field the vertical dimension of (right-wing) populism, i.e. the demarcation between ‘us’, the ordinary and righteous people, and ‘them’, the distant political establishment, is presently that pronounced as in EU matters. Here, the right-wing and national populists argue in two directions. First, they stress that European integration is nothing else than a wholesale of national sovereignty to the EU bureaucratic superstructures. This is a kind of reasoning that is especially salient in the central-eastern European democracies that tried hard to create an understanding of a nation after decades of being satellite states in the Soviet empire. Second, the EU is alleged to be a costly but distant bureaucratic elite project that consumes giant sums of money on its own but does not care for the real need of the net contributors, i.e. the people. No more cent for any rescue packages at our expense’ were exactly the winning formulas of Timo Soini’s and his (True) Finns’ highly successful electoral campaign in the spring of 2011. Similarly was the kind of campaign of the Front National in the presidential and parliamentary elections of 2012, where Marine Le Pen repeated her and her father´s call for an immediate exit of France from the Eurozone. They are not alone.

The reasons for the formation and growth of right-wing and national populist parties still exist across Europe.

Some issues have even intensified over the last years in both salience and mobilization potential. This is especially true for the populist’s Euro-scepticism. The European right-wing and national populist parties added successfully to their anti-immigrant and xenophobic propaganda open hostility to the EU, its bureaucracy, the alleged light-year distance of its decision making processes and the subjects of decisions.

Particularly bail-outs of distressed economies in southern Europe came in the focus of the populist’s agenda. As long as this long-distance image of the EU remains as an open flank of the established pro-European parties the right-wing populists will find ammunition to stress their issues and mobilize sentiments against elite-driven or failed politics of the democratic mainstream parties. The populist virus then, though not completely new, will continue to spread.

Dr. Florian Hartleb is lecturer at the University of Bonn and the University for Politics Munich and Research Associate at the Centre for European Studies, Brussels.

Eurooppanuoret

7

Demokratian merkitys: onko sellaista?

Demokratian merkitys: onko sellaista?

Kansanvalta eli demokratia on yksi läntisen maailman vallitsevista arvoista. Tämä kuvastuu esimerkiksi Suomen perustuslaissa, jonka mukaan 2 §:n mukaan valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, ja sopimuksessa Euroopan unionista, jonka mukaan yksi unionin perustana olevista arvoista ihmisoikeuksien kunnioittamisen, vapauden ja tasa-arvon lisäksi on kansanvalta (SEU 2 §).

Teksti: Henrik Manner

Vallitsevan arvon lisäksi demokratiaa käytetään arkipäiväisessä kielenkäytössä mutkattomasti lukuisten muiden käsitteiden synonyyminä. Mutta mikä oikeastaan on demokratian merkitys ja mitä se tarkoittaa demokratiauskovaisessa yhteiskunnassamme? Demokratia- ja päätöksentekoteorian tieteellistä keskustelua ravisteli yhdysvaltalainen politiikan tutkija William H. Riker teoksellaan Liberalism Against Populism (1982). Teoksessa Riker tarkastelee demokratian toteuttamisen käytännöllisiä keinoja ja näiden keinojen teoreettisia ominaisuuksia ja päätyy johtopäätökseen, joka on varsin epämiellyttävä vallalla olevan demokratiakäsityksen kannalta. Rikerin mukaan demokratian keskeinen elementti on äänestäminen, joka on sekä demokratian metodi että ihanne. Äänestämisen mieltäminen demokratian metodina lienee intuitiivista, mutta äänestäminen on lisäksi ihanne, sillä se toteuttaa demokratialle välttämättömiä vapauden, tasa-arvon ja osallistumisen arvoja. Demokratian merkitystä voidaan Rikerin mukaan tutkia tarkastelemalla äänestysinstituutiota. Äänestämisen tarkoitus on Rikerin (emt.) mukaan joko valvoa valtaapitäviä ja valita heidät tarvittaessa uudelleen tai tuottaa tietoa kansan mielipiteistä päätöksenteon perustaksi. Edellistä hän nimittää liberaaliksi ja jälkimmäistä populistiseksi demokratiakäsitykseksi, joista erityisesti populistinen demokratiakäsitys on Rikerin mielenkiinnon kohteena.

Tarkastellaan äänestämisen käytännön keinoja eli eri äänestysjärjestelmiä. Oletetaan, että yksittäiset äänestäjät voivat asettaa eri valintavaihtoehdot paremmuus- eli preferenssijärjestykseen ja että kyseessä olevat preferenssijärjestykset ovat transitiivisia. Toisin sanoen, jos henkilö pitää A:ta parempana kuin B:tä ja B:tä parempana kuin C:tä, pitää hän silloin myös A:ta parempana kuin C:tä. Oletetaan lisäksi, että äänestäjät toimivat ainakin kapeasti käsitettynä rationaalisesti – toisin sanoen heillä on omat preferenssinsä, ja he toimivat niiden mukaan. Tällöin meillä on joukko äänestäjiä, joista jokaisella on oma preferenssijärjestyksensä, joista on mahdollista koostaa yhteinen valinta. Millä tavalla meidän pitäisi tämä valinta tehdä? Tapoja on useita, mutta ne jokainen käsittelevät yksittäisen äänestäjän preferenssejä hieman eri tavalla, minkä vuoksi ne eivät välttämättä johda samanlaiseen lopputulokseen.

8

Eurooppanuoret

Taulukossa 1 on esitetty esimerkki siitä, miten kolme erilaista äänestysjärjestelmää johtaa kolmeen erilaiseen lopputulokseen. Enemmistövaalitavalla valituksi tulee vaihtoehto A, sillä A saa enemmän ääniä kuin muut vaihtoehdot. Kaksivaiheisella enemmistövaalilla valituksi tulee toiselle kierrokselle vaihtoehdot A ja B (C saa vain kaksi ääntä ja putoaa), ja toisella kierroksella valituksi tulee B, sillä B saa viisi ääntä ja A neljä. Jos taas käytetään Bordan äänestystapaa, jossa äänestäjät saavat äänestää jokaista vaihtoehtoa järjestyksessä ja sen jälkeen näin saadut järjestykset pisteytetään, valituksi tulee eniten pisteitä saava vaihtoehto C. Mikä näistä kuvaa parhaiten äänestäjäjoukon yleistä tahtoa? Vaikuttaa siltä, että lopputulos riippuu pitkälti siitä, mitä äänestystapaa käytetään – kyse ei siis olekaan äänestäjien preferensseistä vaan menetelmätavasta.

Taulukko 1.

Kolme vaihtoehtoa, kolme voittajaa.

Preferenssisija 4 äänestäjää 3 äänestäjää 2 äänestäjää 1. A B C 2. C C B 3. B A A

Äänestystapojen teoreettisia ominaisuuksia voidaan tarkastella käyttäen hyväksi erilaisia hyvyyskriteerejä, joita ovat esimerkiksi konsistenssi ja monotonisuus.

Konsistenssi tarkoittaa sitä, että vaikka äänestäjäjoukko jaettaisiin sattumanvaraisesti kahteen erilliseen äänestäjäjoukkoon, valitsisi kumpikin erillinen äänestäjäjoukko saman vaihtoehdon kuin yhtenäinen äänestäjäjoukko. Monotonisuus taas tarkoittaa sitä, että vaihtoehdon saama lisäkannatus ei saa heikentää kyseisen vaihtoehdon menestymistä vaaleissa. Kumpikin näistä hyvyyskriteereistä vaikuttanee intuitiivisesti vetoavalta ja olennaiselta vaatimukselta missä tahansa äänestystilanteessa – kuitenkin esimerkiksi Suomen presidentinvaaleissa käytössä oleva kaksivaiheinen enemmistövaalitapa rikkoo kumpaakin.

Demokratian merkitys: onko sellaista?

Taulukossa 2 on esitetty äänestäjäjoukko, jonka preferenssit johtavat kaksivaiheisessa enemmistövaalissa A:n voittoon, sillä ensimmäisellä kierroksella A saa kuusi ja B kuusi ääntä (C saa viisi ääntä ja putoaa pois) ja toisella kierroksella A saa 11 ääntä ja B kuusi.

Jos kuitenkin kahden äänestäjän joukossa preferenssijärjestys vaihtuu siten, että A nousee halutuimmaksi vaihtoehdoksi, A häviää toisella kierroksella: ensimmäisellä kierroksella A saa kahdeksan ja C viisi (B saa neljä ja putoaa), ja toisella kierroksella A saa kahdeksan ja C yhdeksän ääntä. Muuttuneessa tilanteessa vaalin voittaakin C, vaikka alkuperäisen voittajan A:n kannatus lisääntyi. Äänestystapa ei ole monotoninen.

Taulukko 2.

Lisäkannatus voi johtaa häviöön.

Preferenssisija 6 äänestäjää 5 äänestäjää 4 äänestäjää 2 äänestäjää 1. A C B B A 2. B A C A B 3. C B A C Huom.: Harmaalla pohjalla on muuttunut preferenssijärjestys.

Sosiaalisen valinnan teorian tutkimuksen tulokset osoittavat, ettei voi olla olemassa äänestystapaa, joka täyttäisi kaikki hyvyyskriteerit ja tuottaisi silti selkeästi yksittäisten äänestäjien preferensseistä selkeästi tulkittavaa lopputulosta. Äänestystavat voivat siksi tuottaa äänestyksen tuloksiin sisäisiä syklejä (A on parempi kuin B, ja B on parempi kuin C, mutta C on silti parempi kuin A), joiden vuoksi lopputuloksen tulkinta on hyvin vaikeaa. Äänestyksen lopputulokset ovat usein myös manipuloitavissa, jos äänestäjillä on tarpeeksi tietoa muiden äänestäjien preferensseistä.

Koska jo äänestystavan valinta vaikuttaa merkittävästi lopputuloksiin ja koska mikään äänestysjärjestelmä ei täytä kaikkia hyvyyskriteerejä, eivät äänestyksen tulokset Rikerin mukaan kuvaa äänestäjien preferenssejä suinkaan tarkasti tai luotettavasti. Tilannetta pahentaa edelleen hänen mukaansa manipulaation ja syklien mahdollisuus, joka muodostaa äänestyksen lopputuloksista irrationaalisia ja mahdottomia tulkita. Tarkastellaan, mitä nämä tulokset tarkoittavat tekstin alussa mainittujen demokratiakäsitysten kannalta. Populistinen demokratiakäsitys edellyttää, että on olemassa jokin kansan tahto, että se voidaan saada äänestämisen kautta selville ja että se on mielekkäästi tulkittavissa. Rikerin tarkastelun tulokset osoittavat, että kansan tahtoa ei ole mahdollista saada selville äänestyksen avulla äänestystavan valinnan merkittävyyden ja äänestystapojen vaihtelevan hyvyyden ja huonouden vuoksi. Yksittäisen äänestyksen lopputulosten järkevä tulkinta ei niin ikään ole mahdollista manipulaation ja syklien uhan vuoksi.

Populistinen demokratiakäsitys on siis Rikerin mukaan hylättävä – ei siksi, että se olisi moraalisesti väärin, vaan siksi, että se on merkityksetön ja tyhjä. Jäljelle jää Rikerin liberaali vaihtoehto: demokratian merkitys on valvoa valtaapitäviä ja vaihtaa heidät tarvittaessa – muuta merkitystä demokratialla ei voi olla.

Rikerin johtopäätös tuntunee monesta epämiellyttävältä, sillä liberaali demokratiakäsitys vaikuttaa rajaavan demokratian alan aivan liian kapeaksi. Rikerin teos herätti demokratia- ja päätöksentekotutkimuksessa runsaasti keskustelua, ja sitä kohtaan on esitetty kosolti kritiikkiä.

Muun muassa Gerry Mackie on hyökännyt voimakkaasti Rikerin argumenttia vastaan useissa teoksissa, joissa Rikerin argumentaatiota puretaan kohta kohdalta.

Kritiikin terävin kärki lienee kohdistunut Rikerin hyvin tarkkarajaiseen, armotonta lähentyvään käsitemäärittelyyn: onko demokratian keskeisin osa juuri äänestysinstituutio? Eikö demokratian olennaisia elementtejä ole muitakin? Lisäksi Rikerin tapaa määritellä populistinen demokratiakäsitys on arvostelu runsaasti, ja sitä on pidetty tarkoitushakuisen äärimmäisenä.

Olen samaa mieltä Carole Patemanin (1986) kanssa siitä, että demokratiateoria on perusteiltaan teoriaa tietynlaisesta sosiaalisesta elämästä ja kansalaisuudesta.

Demokratiateoriaan sisältyvät kyllä äänestystapojen tarkastelu, mutta se on vain yksi osa paljon laajempaa demokratian kannalta relevanttien toimintojen tarkastelua. Rikerin argumentaatio on silti heikkouksineenkin merkittävä panos tieteelliseen keskusteluun demokratian merkityksestä ja intuitiivisiin demokratiakäsityksiin sisältyvistä ongelmista. Rikerin johtopäätösten merkitys äänestysten lopputulosten mielekkääseen tulkintaan sisältyvistä ongelmista ja sen olennaisista rajoitteista olisi syytä pitää mielessä, ennen kuin seuraavien vaalien tulosta ehditään tulkita harkitsemattomasti ”kansan tahdoksi” ja tulevan politiikan väistämättömäksi moraaliseksi perustaksi.

Kirjoittaja on Eurooppanuorten kansainvälisistä asioista vastaava varapuheenjohtaja.

Lähteet Euroopan unionista tehdyn sopimuksen konsolidoitu toisinto. Euroopan unionin virallinen lehti, C 83 30.3.2010.

Pateman, Carole (1986): Social choice or democracy? A comment on Coleman and Ferejohn. Ethics, 97:1, s. 39–46.

Riker, William H. (1982): Liberalism Against Populism. A Confrontation Between the Theory of Democracy and the Theory of Social Choice. W.H. Freeman, San Francisco.

Suomen perustuslaki 11.6.1999/731.

Eurooppanuoret

9

Itsenäisyysliikkeitä euroopan sydänmailla

Itsenäisyysliikkeitä Euroopan sydänmailla – Flanderi, Padania ja Skotlanti Euroopan integraatiossa mukana olevat maat ovat syventäneet yhdentymistä, etenkin 1993 voimaan tulleen Maastrichtin sopimuksen myötä.

Teksti: Antti Ahonen Kuvat: Cedric de Launois, Orzetto, Kbolino via wikimedia commons

Euroopan integraatiossa mukana olevat maat ovat syventäneet yhdentymistä, etenkin 1993 voimaan tulleen Maastrichtin sopimuksen myötä. Integraatiosta huolimatta, osin siitä voimaa saaneena, itsenäisyysliikkeet useilla alueilla ovat nostaneet päätään. Kylmän sodan aikana tunnetuimpiin itsenäisyysliikkeisiin kuuluivat baskien ja Korsikan kansalliset liikkeet, joiden aktiiveista osa yritti terrorilla saavuttaa tavoitteitaan. Neuvostoliitto rahoitti innokkaasti terroristiliikkeitä lännessä, olivatpa ne sitten separatistisia, maolaisia tai leninististiä. Esimerkkejä neuvostoapua toimintaansa saaneista aivan erilaisista liikkeistä ovat vasemmistonationalistiset baskien ETA ja Irlannin IRA, Saksan maolainen RAF sekä Italian marxistis-leninistinen Brigade Rosso. Kylmän sodan päätyttyä itsenäisyyden tavoittelu vahvan kansallistunteen omaavilla alueilla on jatkunut, voimistunutkin. Tässä artikkelissa lähestyn vertaillen kolmea EU:n ydinalueen itsenäisyysliikettä – Flanderin, Padanian ja Skotlannin liikkeitä.

Yhtäläisyyksiä Flanderin, Pohjois-Italian ja Skotlannin kansallisten liikkeiden välillä Kiintoisia yhtäläisyyksiä näiden kolmen alueen – PohjoisBelgian, Pohjois-Italian ja Skotlannin välillä on paljon.

Talous vaikuttaa itsenäisyystoiveisiin. Belgiassa pohjoinen oli pitkään maatalousvaltaista ja vähemmän vaurasta, kunnes viime aikoina germaaninen Flanderi on ollut nopeammin kehittyvää kuin ranskankielinen Vallonia.

Italiassa pohjoinen on vuosisatojen ajan ollut vaurainta aluetta - maan yhdistymisestä 1861 lähtien ja paljon aiemminkin. Skotlanti ei ole ollut Ison-Britannian saaren vauraimpia osia, mutta Pohjanmeren öljyn avulla itsenäinen Skotlanti voisi olla rikas kuin Norja – ainakin monet laskevat näin. Yhteistä näille alueille on omaleimaisuus ja historiallinen sekä kielellis-kulttuurinen peruste itsenäisyydelle, itsenäisyyden laaja kannatus, ja se seikka että niin Flanderissa, Padaniassa kuin Skotlannissakin keskeinen puolue on suosittu separatistiliike.

Flanderin itsenäisyyshaaveet - mitä tapahtuu Brysselille jos Flanderi itsenäistyy?

Flanderissa äänekkäin itsenäisyysliike oli pitkään äärioikeistolaisena pidetty Vlaams Blok (flaamien liitto), joka kiellettiin rasistiseksi katsottuna oikeuden päätöksellä 2006. Jatkajana on Vlaams Belang (flaamien etu). Flanderin itsenäisyys on kuitenkin saanut myös nyt hyvin suositun, maltillisen oikeiston NVA:n (uusi flaamilainen allianssi) tärkeäksi tukijakseen. Flanderin hallituspuolue 10

Eurooppanuoret

NVA sekä libertaristinen LDD ajavat täyttä itsenäisyyttä.

Itsenäisyyden kannalla on flaameista vähintään puolet, tutkimuksesta ja kysymyksenasettelusta riippuen.

NVA onkin kannatustaan kasvattaneena maltillisena oikeistopuolueena – joka on europarlamentissa mukana vihreiden koalitiossa – saanut aikaan sen, että Flanderin itsenäisyys on todella mahdollista lyhyelläkin aikavälillä.

Monet Belgian jaon vastustajat perustelevat itsenäisen Flanderin ongelmallisuutta Brysselin asemalla. Bryssel oli aluksi Euroopan komission kotikaupunki, kun parlamentti meni Strasbourgiin ja keskuspankki Frankfurtiin.

Sittemmin iso osa EU:n virkamieskunnasta ja erilaisista instituutioista on keskittynyt Brysseliin. Naton päämaja oli aluksi Pariisissa, mutta siirtyi Brysseliin presidentti De Gaullen de facto irrotettua Ranskan Naton sotilasyhteistyöstä 1960-luvulla ja kehotettua järjestöä etsimään uutta päämajaa. Myös tämä on vaikuttanut siihen, että Brysselistä on kehittynyt niin tärkeä keskus. Vallonit katsovat Brysselin ranskankielisen Belgian keskukseksi, onhan Bryssel enemmistöltään ranskankielinen. Monet flaamit taas katsovat keskellä Flanderia sijaitsevan Brysselin Flanderin oikeaksi pääkaupungiksi.

Molempien maailmansotien aikana Belgiaa miehittänyt Saksa tuki flaamien separatistiliikkeitä ja pyrki suosimaan flaameja, jotka ovat kieleltä ja kulttuurilta lähellä Saksaa. Sodat jättivätkin syvät jäljet flaamien ja vallonien väleihin. Sotien jälkeen tärkein poliittinen ja taloudellinen valta Belgiassa oli ranskankielisillä, ja virallisten kielten – alankomaiden kielen ja ranskan kielen – muodollisesta tasa-arvosta huolimatta tosiasiassa pääkieli oli ranska. Myös kuningashuone oli pääasiassa ranskankielinen. Suhtautuminen monarkiaan ja katolisuuteen jakaa Belgian eri osien väestöjä. Vaikka sekä flaamit että vallonit ovat katolisia, ovat flaamit perinteisesti uskonnollisempia ja kulttuurilta konservatiivisempia. Vahvimmat rojalistit löytyvät Valloniasta, etenkin Vallonian kristillisdemokraateista. Flanderissa niin poliittinen vasemmisto, oikeisto kuin äärioikeistokin on enemmän tasavaltalaista kuin etelässä.

Belgian monimutkainen puoluerakenne ja järjestelmä tekevät maan hallitusneuvotteluista vaikeat – maa oli hiljan yli vuoden ilman hallitusta. Toisaalta Vlaams Belang on menettänyt kannatusta ja, paradoksaalista kyllä, tämä on vaikuttanut siihen että Flanderin itsenäisyydestä on tullut realistinen, suosittu vaihtoehto. Nyt myös kaksi merkittävää valtavirran puoluetta ajaa Flanderin

Itsenäisyysliikkeitä euroopan sydänmailla

itsenäisyyttä. Monet maltilliset perustelevat itsenäisyyttä taloudellisin ja EU-poliittisin perustein. Heikentynyttä äärioikeistoa lukuun ottamatta Flanderin itsenäisyysmieliset kannattavat EU-jäsenyyttä ja eurooppalaista yhteistyötä. Eurooppa-myönteiset itsenäisyysmieliset katsovat että Flanderin etu olisi olla täysivaltainen EU-maa, jolla olisi oma edustaja Eurooppa-neuvostossa.

Vaikka Belgia jatkaisi lähivuosikymmenet yhtenäisenä, on todennäköistä että idea maan jaosta pysyy esillä ja vaikuttaa politiikkaan.

Padanian itsenäisyys - haihattelua vai realistinen vaihtoehto?

Pohjois-Italiassa kulttuurin, hallinnon ja talouden vaikutteet lähialueilta, saksankielisistä maista sekä Ranskasta, ovat suuria. Italian teollisuus on keskittynyt pohjoiseen, ja vaikka yhtenäistä Pohjois-Italian kansallistunnetta ei voi katsoa laajasti esiintyneen ennen viime aikoja, on omaleimaisuus ja separatismi ollut alueella vahvaa kauan. Padanian käsite (Padus [lat.] = Po-joki) tarkoittaa alunperin Apenniinien pohjoispuolista aluetta, antiikin Gallia Cisalpinaa. Käsite on vakiintunut vasta viime aikoina, etenkin toimittaja Gianni Breran käytettyä sitä aktiivisesti 1960-luvulta lähtien. Nykyisin separatistipuolue Pohjoisen Liitto, Lega Nord, tulkitsee myös Toscanan alueen sekä osan Keski-Italiasta kuuluvan Padaniaan – ei kuitenkaan Roomaa, jota pidetään Legan retoriikassa ”varkaana”. Puheet pohjoisen itsenäisyydestä ovat syntyneet lähinnä Lega Nordin poliittisen menestyksen myötä 1990-luvulta lähtien. Lega Nord muodostui useiden alueellista itsenäisyyttä tai autonomiaa vaatineiden liikkeiden, kuten Lega Lombardan ja Liga Venetan yhdistyttyä 1990-luvun alussa. Lega Nord on alusta lähtien ollut federalistinen liike; puolue katsoo että sen alueelliset osastot ovat ”kansallisia puolueita” ja Lega Nord näiden federaatio. Lega vaati 1990-luvun alkupuolella Italian muuttamista liittovaltioksi, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin itsenäistä Padaniaa, sittemmin taas federatiivista perustuslakia ja löyhää liittovaltiota. Myös maahanmuuttokriitikoita sisältävää Legaa on syytetty oikeistopopulistiseksi, joskus jopa äärioikeistoksi. Kuitenkin Lega on ennen kaikkea alueellinen puolue jossa toimii niin oikeiston, vasemmiston kuin keskikentänkin federalisteja ja separatisteja. Italiassa federalismi viittaa ennen kaikkea tavoitteisiin muuttaa Italia federaatioksi.

Suuruutensa päivinä 1990-luvun lopussa Lega Nord vaati itsenäistä Padaniaa ja järjesti jopa itsenäisyyskansanäänestyksen. Äänestys jäi merkityksettömäksi kun hallitus ei tunnustanut sitä. Yllättävää kyllä, vaikka Lega suurimmillaankin nautti toiminta-alueillaan vain noin 30% kannatusta, on Padanian itsenäisyyden kannatus laajempaa. Tutkimusten mukaan vuonna 2010 jopa yli 60 % Pohjois-Italian asukkaista kannatti itsenäistä Padaniaa. Suurimmillaan Lega oli sekä vasemmistolaisten että oikeistolaisten kannattama aluepuolue, joka hyökkäsi sekä mafiosoksi syytettyä Berlusconia että demokraateiksi muuttuneita entisiä kommunisteja vastaan. Itsenäisyyssuunnitelmien jäätyä haaveiksi ja useiden ryhmien irrottua Umberto Bossin voimakkaalla kädellä johtamasta Legasta, joutui kutistunut jäljellä oleva puolue

liittoutumaan oikeiston kanssa. Legan liittoutuminen Silvio Berlusconin kanssa sai aikaan tämän nousun sittemmin hajonneen koalitiohallituksen pääministeriksi. Koalitiossa Lega sai apupuolueen aseman, mutta Berlusconi lupasi toteuttaa federaatioperustuslain; hanke kaatui Berlusconin eroon skandaalien myötä.

Tällä hetkellä vaikuttaa, että Pohjois-Italian itsenäisyys ei ole toteutumassa lähiaikoina, mutta valtaa siirtynee keskushallinnolta alueille.

Skotlanti - tie kohti itsenäisyyttä auki Skotlanti pääsee pian todella päättämään itsenäisyydestä. Ison-Britannian unioni syntyi 1707, mutta vielä 1700-luvulla Skotlannin itsemääräämisoikeus oli laaja; unioni oli tuolloin löyhempi. Yhdistynyt kuningaskunta, reaaliunioni, syntyi 1801. Skotlanti on koko ajan virallisesti ollut unionissa vapaaehtoisesti. Skotlannin panos Ison-Britannian kehittymisessä kolmasosaa maailmasta hallinneeksi suurvallaksi oli suuri. Brittipuolueista Labourilla on vahvat skottilaiset juuret. Skotlannin itsenäisyyshaaveet ovatkin saaneet usein pontta konservatiivihallituksista. Skotlannilla on oma puoluejärjestelmä.

Skotlannin pääpuolueet ovat keskikentän nationalistit, Scottish National Party, sekä Labour. SNP on kirjava puolue - nationalisteissa on mukana niin vasemmistoa, liberaaleja kuin jonkin verran kansalliskonservatiivejakin. SNP on europarlamentissa liittoutunut milloin liberaalien, milloin Ranskan gaullistien, milloin vihreiden kanssa. SNP:n ideologiaa voisi kutsua keskustavasemmistolaiseksi nationalismiksi, ja se muistuttaa Irlannin vasemmistonationalismia. Kuten Irlannissakin, skottinationalismin ydin on unionivastaisuudessa ja itsenäisyyden sekä kansallisen yhtenäisyyden tavoittelussa, ei etnisessä nationalismissa. SNP ei ole Eurooppa-vastainen eikä maahanmuuttokielteinen puolue, kuten eivät nationalistit Irlannissakaan.

Skotlannin pääministeri Alex Salmond SNP:sta on sopinut David Cameronin kanssa itsenäisyysäänestyksen järjestämisestä syksyllä 2014. Cameron vastustaa saaren jakoa, mutta suostui silti kansanäänestykseen.

Syksyn 2014 tulosta on vaikea ennakoida - on lähes yhtä todennäköistä että Skotlanti on lähitulevaisuudessa itsenäinen, kuin että ei ole. Skotlannin tilanne muistuttaa Kanadan Québeciä 1960-luvulta lähtien. Myös siellä noin puolet väestöstä kannattaa itsenäisyyttä, mutta toisaalta québeciläisillä on suuri rooli liittovaltion toisessa pääpuolueessa Liberal Partyssa. SNP:ta muistuttava, konservatiivisempi Bloc Québecois voitti vaalit 1994 ja järjesti vuonna 1995 jo toisen itsenäisyyskansanäänestyksen.

Québecin itsenäisyys kuitenkin hävisi äänestyksen niukalla marginaalilla – 49,5 % itsenäisyyden puolesta, 50,5 % itsenäisyyttä vastaan. Kanada on yhä yhtenäinen, pian kaksi vuosikymmentä äänestyksen jälkeen. Syksyllä 2014 saamme seurata mitä skotit päättävät. Tuleeko Skotlannista itsenäinen öljyrikas ”uusi Norja”, tai kenties Kroatian jälkeen 29. EU-jäsenmaa, joka ehkä ottaa euron käyttöön punnan sijasta?

Kirjoittaja on Eurooppanuorten pääsihteeri, HuK ja poliittisen historian opiskelija.

Eurooppanuoret

11

Kauppapolitiikasta vipuvoimaa talouskasvulle

Kauppapolitiikasta vipuvoimaa talouskasvulle Epävakaina aikoina on hyödyllistä katsoa historiaan. Suomen kauppapolitiikassa tällaisen ikkunan avaa Juhana Aunesluoman kirjoittama Suomen kauppa- ja integraatiopolitiikan historia Vapaakaupan tiellä (2011). Se kuvaa Suomen integraatiopolitiikan pitkää ja määrätietoista linjaa, jota vietiin eteenpäin vaikeinakin aikoina.

Teksti: Simo Karetie Kuva: iStockphoto

Valtioneuvosto on hyväksynyt tänä vuonna taloudellisten ulkosuhteiden toimintaohjelman. Sen fokuksessa on vaikuttaminen Suomen ulkopuoliseen toimintaympäristöön, sekä EU:n sisämarkkinoiden toteutumiseen että EU:n ulkopuolisiin markkinoihin uuden Team Finland -toimintamallin avulla. Team Finland ei kuitenkaan yksin riitä, jos kansallisin ja eurooppalaisin toimin ei pystytä palauttamaan menetettyä kilpailukykyä. Viime vuosina agendaa ovat hallinneet EU:n talousongelmat. Johtopäätöskin on selvä, EU:n on saatava taloutensa kuntoon ja käännettävä suunta kohti kasvun ja globaalin kilpailukyvyn edellyttämiä uudistuksia. Vain taloudellisesti vahva ja kilpailukykyinen unioni voi toimia suunnannäyttäjänä ja vaikuttajana globaalissa taloudessa.

Aktiivinen ote kaikilla foorumeilla Suomessa on vaalittava pitkän aikavälin integraatiotavoitteita sekä hyödynnettävä EU:ta proaktiivisesti oman kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Nämä eivät saa jäädä EU:n tai Suomen omien haasteiden jalkoihin. Taloudelliset ulkosuhteet eli Suomen ulkoiseen toimintaympäristöön vaikuttaminen on entistäkin keskeisempää Suomen hyvinvoinnin ja kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Päätehtävänä on huolehtia siitä, että suomalaisilla yrityksillä on mahdollisimman helppo toimia sekä Suomessa, EU:n sisämarkkinoilla että kansainvälisillä areenoilla.

Kauppapolitiikan haasteet ovat laajentuneet yritysten kansainvälistyessä. Perinteiset tullit ja rajamuodollisuudet aiheuttavat edelleen turhia kustannuksia, mutta yhä tärkeämpää on vaikuttaa liiketoimintaa koskevaan lainsäädäntöön sekä teknisten määräysten ja standardien yhdenmukaistamiseen. Kauppakysymykset ovat keskiössä myös ympäristö- ja energiapolitiikassa. Koventunut kilpailu raaka-aineista ja luonnonvaroista on noussut asialistalle. Työntekijöiden liikkuvuus on olennaista erityisesti palvelukaupan sujuvuudelle.

Tässä työssä on hyödynnettävä kaikkia käytettävissä olevia kanavia ja työkaluja, jotta pääsemme lähemmäksi suomalaisyrityksiä koskevaa päätöksentekoa.

Työ edellyttää aktiivisuutta kansainvälisesti toimivilta yrityksiltä ja tiiviitä verkostoja elinkeinoelämän ja hallinnon välille.

12

Eurooppanuoret

Uhkana kasvava protektionismi Kaikki hyötyvät, jos talouden moottorit saadaan käyntiin tiivistämällä yhteistyötä ja vauhdittamalla markkinaehtoista integraatiota. Valitettavasti havaittavissa on merkkejä päinvastaisesta kehityksestä.

Talouskriisien myötä trendi on osin kääntynyt kohti protektionistisempaa, valtiojohtoista toimintaa.

Tämän seurauksena maailmankaupan vapauttamisessa ja pelisääntöjen harmonisoinnissa tulee takapakkia.

Muutos on havaittavissa niin EU:n sisällä kuin globaalissa taloudessakin ja se lisää toimintaympäristön epävarmuutta.

EU sääntelee sisämarkkinat hengiltä?

EU on Suomelle tärkein vaikutuskanava ja foorumi kansainvälisten tavoitteiden ajamiseen. EU:n prioriteettien on kuitenkin selkeästi muututtava kasvua ja kilpailukykyä vahvistavaan suuntaan. EU:n sisämarkkinat ovat tuottaneet eurooppalaisille yrityksille merkittäviä hyötyjä. Sisämarkkinasääntelyn toimeenpanossa on kuitenkin vielä paljon haasteita sekä tavara- että erityisesti palvelumarkkinoilla.

Sisämarkkinasääntelyllä on myös merkittäviä ulkoisia ulottuvuuksia ja vaikutuksia niin kauppaneuvotteluihin kuin yritysten toimintaankin. Kansainvälisesti avoimet, tehokkaat ja yritysten kasvua tukevat sisämarkkinat voivat toimia ponnahduslautana globaaleille markkinoille. Uudistushaluttomuus, yliregulaatio ja sisämarkkinoiden puutteet kuitenkin haittaavat yritysten edellytyksiä kasvaa ja hyödyntää kansainvälisten markkinoiden mahdollisuuksia.

Vapaakauppaa kiirehdittävä USA:n ja Japanin kanssa EU:n täytyy pystyä tukemaan paremmin eurooppalaisten yritysten kilpailukykyä kehittymättömillä markkinoilla, vahvoilla kasvumarkkinoilla ja myös perinteisillä markkina-alueilla teollisuusmaissa. Lähtökohtana tulee olla kansainvälisen sääntöjärjestelmän vahvistaminen, avoin ja markkinaehtoinen kilpailu sekä tasavertaiset toimintaedellytykset.

Nykytilanteessa tämä edellyttää protektionismin torjuntaa niin monenvälisesti WTO:ssa, osana EU:n kauppapolitiikkaa kuin kansallisestikin.

Kauppapolitiikasta vipuvoimaa talouskasvulle

EU:n on saatava taloutensa kuntoon ja käännettävä suunta kohti kasvun ja globaalin kilpailukyvyn edellyttämiä uudistuksia. Vain taloudellisesti vahva ja kilpailukykyinen unioni voi toimia suunnannäyttäjänä ja vaikuttajana globaalissa taloudessa.

Lisäksi pitkän tähtäimen tavoitteisiin kuuluu WTO-järjestelmän tuloksellisuuden parantaminen, vapaakauppaneuvotteluiden eteneminen, sääntöjen laajentaminen uusille alueille, sekä niiden toimeenpanon seuranta ja valvonta.

Vapaakauppasopimukset ovat perinteisesti EU:n keskeisin väline, jolla se pystyy ajamaan yritysten toimintaa helpottavia edistysaskeleita. Näissä sopimuksissa tulee etusijalla olla taloudellisten tavoitteiden ja yritysten kilpailukyvyn vahvistaminen. Tätä kirjoitettaessa EU:lla on neuvotteluvaiheessa toistakymmentä kahdenvälistä vapaakauppasopimusta.

Kohteita haettaessa EU:n tulee selkeämmin priorisoida taloudellisesti merkittävimpiä kumppaneita.

Vuonna 2013 tärkeimmät kohdemaat ovat USA ja Japani, joiden kanssa tavoitteena ovat laaja-alaiset ja tasapainoiset, uusia liiketoimintamahdollisuuksia merkittävästi avaavat kauppasopimukset.

Pitkään valmistellut EU:n ja USA:n väliset neuvottelut lähtenevät pian toden teolla liikkeelle.

Sopimus ei ratkaise kilpailukykyhaasteitamme, mutta se vauhdittaisi talouskasvua, vähentäisi turhia kustannuksia sekä vahvistaisi strategista yhteistyötä ja mahdollisuuksia kv. sääntelyn harmonisoimiseen.

Suomelle on tärkeää, että EU etenisi vapaakauppasopimukseen myös Venäjän ja muiden meille keskeisten kumppaniemme kanssa. Esimerkiksi Kiinan kanssa tulee hakea rakentavaa, molempia hyödyttävää yhteistyötä markkinoiden avaamiseksi ja kansainvälisiin normeihin sitoutumiseksi. Venäjän WTO-jäsenyys on nähtävä välietappina, joka avaa mahdollisuuksia viedä EU:n ja Venäjän integraatiota edelleen eteenpäin.

Näiden aloitteiden toteuttaminen ei ole ylivoimaista. Se vaatii kuitenkin pitkäjänteistä, laaja-alaista ja johdonmukaista edunvalvontaa sekä poliittista johtajuutta. Nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa ilmapiirissä ne tulevat kohtaamaan myös vastustusta. Toteutuessaan ne kuitenkin tuottaisivat välitöntä taloudellista hyötyä sekä avaisivat uusia kasvunäkymiä niin Suomen kuin koko EU:n elinkeinoelämälle.

Aktiivinen vaikuttaminen on Suomen elinehto Suomen tulee rohkeasti hyödyntää kaikki vaikutusmahdollisuudet myös kansallisesti. Hallituksen taloudellisten ulkosuhteiden ohjelma esittääkin tähän runsaasti toimia: tätä tukee ulkosuhteiden vahvistaminen kautta linjan, ulkoministeriön kokonaisvaltaisempi toiminta ja koordinaatio sekä edustustoverkoston tehostettu hyödyntäminen.

Suomi on pieni ja avoin talous, jonka kasvu on aina nojannut vahvasti vientiin ja kansainväliseen yritystoimintaan. Taloudelliset ulkosuhteet tulevat jatkossakin olemaan avainasemassa Suomen talouskasvun ja hyvinvoinnin turvaamisessa. Suomen tulee olla rakentava yhteistyökumppani, jotta EU:n kansainväliset vaikutusmahdollisuudet pystytään hyödyntämään optimaalisesti. Maailmankauppaa vauhdittamalla me luomme myös edellytyksiä EU:n paremmalle talouskasvulle ja kilpailukyvylle.

Kirjoittaja on Elinkeinoelämän keskusliiton johtava asiantuntija kauppapolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa.

Eurooppanuoret

13

EU:lla on suuri kauppapoliittinen vastuu koko maailman tulevaisuudesta

EU:lla on suuri kauppapoliittinen vastuu koko maailman tulevaisuudesta Tutkin kaksi vuotta sitten Suomen tekemiä kauppapoliittisia ratkaisuja WTO:n edeltäjän, GATTin 60-luvun Kennedyn kierroksen suhteen. Maailmanlaajuisesti nuo kauppaneuvottelut olivat merkittävät, koska niissä saatiin sovittua usean kymmenen prosenttien alennukset tulleihin.

Teksti: Sampo Lindgren

Samanlaisia saavutuksia GATTin tai myöhemmin WTO:n puitteissa ei myöhemmin saatu, vaan vapaakauppa eteni muilla foorumeilla, Suomen kohdalla aluksi Euroopan vapaakauppajärjestön EFTAn puitteissa ja 70-luvun puolivälissä Euroopan talousalueen kanssa solmitun sopimuksen kautta.

Nyky-Euroopan kannalta tutkimus on kiinnostava, koska WTO:n kaltaiset hyvin löyhän integraation foorumit näyttivät rajansa kauppasopimusten saamisessa kokoon. Euroopan talousalue taas kehittyi voimakkaammin, ja sen pohjalta muodostunut Euroopan Unioni on monella sektorilla luonut ennennäkemättömän yhtenäiset markkinat Eurooppaan. Haasteita toki on: työvoima ja palvelut eivät liiku yrityksistä huolimatta kovin vapaasti. Toisaalta yhtenäiset markkinat eivät tarkoita samaa kuin vapaat markkinat, ja unionin laajuinen säätely on monilla aloilla mennyt ehkä liiankin pitkälle.

60-luvun neuvotteluissa kaikki tuntui olevan hyvin vaikeaa. Yhdysvalloissa presidentti John F. Kennydyllä oli suuria ongelmia kerätä tarvittavaa tukea sopimuksen solmimisen pohjaksi. Senaatilla on suuri valta kansainvälisissä sopimuksissa, ja Kennedy sai ainoastaan pitkän poliittisen pelin jälkeen mandaatin solmia sopimus, joka alentaisi tulleja korkeintaan 50%:a. Vaikeudet jatkuivat paljon neuvotteluissa, joissa Britannia ja EEC pitivät omista ehdoistaan lujasti kiinni. GATT säännöt ja neuvottelukäytännöt mahdollistivat kovan pelaamisen. Ratkaisun saamiseen meni viisi vuotta, ja välttämättömänä edellytyksenä oli USA:n halukkuus luopua kapeasta kansallisesta edustaan kokonaisuuden puolesta. Samaa näkemyksellisyyttä ei valitettavasti paljon muulloin ole suurvalloilta nähty, joten monet tulevat neuvottelut olivat tuomittuja epäonnistumaan.

EU on osoittanut hyvin, että tiivis yhteistyö kaupankäynti- ja kilpailuasioissa on välttämätöntä. Ilman lainsäädännön osittaista harmonisointia maiden on helppo keksiä lainsäädännöllisiä kaupan esteitä.

14

Eurooppanuoret

Tällä hetkellä EU on kauppapoliittinen suurvalta - ehkä jopa suurin sellainen. Se, mitä EU vaatii ja tekee neuvotteluissa, vaikuttaa voimakkaasti maailman tulevaisuuteen. Tästä seuraa myös suuri vastuu.

Standardeilla, ympäristö- ja patenttilainsäädännöllä sekä erilaisilla byrokraattisilla tavoilla on helppo suosia oman maan tuottajia muiden maiden kustannuksella, vaikka tulleja ei perittäisi ollenkaan. Vanhojen kauppapoliittisten ratkaisujen vertaaminen nykypäivään osoittaa hyvin, kuinka vaikeaa ilman EU:ta monet asiat olisivat.

Tällä hetkellä EU on kauppapoliittinen suurvalta - ehkä jopa suurin sellainen. Se, mitä EU vaatii ja tekee neuvotteluissa, vaikuttaa voimakkaasti maailman tulevaisuuteen. Tästä seuraa myös suuri vastuu. Toivon itse EU:lta samanlaista kaukonäköisyyttä, mitä USA:lla aikanaan suurvaltana oli. EU:n tulee kyetä tarvittaessa antamaan paljon periksi, jotta keinotekoiset hyvinvointia haittaavat tullimuurit saataisiin jokaisesta ilmansuunnasta vähenemään. EU:lla ei ulkopolitiikassaan ole pelkästään oma kohtalonsa pelissä, vaan koko maailman talous riippuu päätöksistämme.

Kirjoittaja on Eurooppanuorten puheenjohtaja 2012.

Turkkilainen tragedia

Turkkilainen tragedia ”Maailman kaksinaamaisin organisaatio”, sanoi Turkin talousministeri Zafer Çağlayan, kun EU sai Nobelin rauhanpalkinnon, ja jatkoi: ”ymmärtäisin, jos EU saisi palkinnon kaksinaismoralismista”.

Teksti: Anneli Jäätteenmäki

Ministerin kommentti oli suorasukainen, mutta kuvaa hyvin turkkilaisten turhautumista EUjäsenyysneuvotteluihin. Çağlayanin kommentti ei ole ainoa laatuaan. Myös muut ministerit, pääministeri Erdoğan mukaan lukien, ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä neuvotteluiden pysähtymiseen.

Ymmärrän turkkilaisten turhautumisen hyvin. Maa on tehnyt tärkeitä uudistuksia, uudistanut perustuslakiaan ja mennyt eteenpäin. Saksa kuitenkin suhtautuu Turkin EU-jäsenyyteen yhä varauksellisesti.

Liittokansleri Angela Merkel ei kuulu jäsenyyden innokkaimpiin kannattajiin. Kyse on vallasta, koska ennen pitkää Turkista tulisi EU:n suurin jäsenvaltio ja Turkilla olisi enemmän jäseniä Euroopan parlamentissa kuin Saksalla.

EU:n komissio puhuu ”positiivisesta agendasta”, mutta turkkilaisille se lienee tyhjää puhetta. He kaipaavat konkreettisia edistysaskeleita. Yksi hankausta aiheuttava kysymys on kansalaisten liikkuvuuden edistäminen. Turkkilaiset eivät edelleenkään pääse matkustamaan Schengen-alueelle ilman viisumia. Tämä on asia, joka vaatii korjausta. Turkki on EU:n naapuri ja tärkeä kauppakumppani. Turkin talous kasvaa ja maa houkuttelee investointeja. Kyproksen kysymys on ikuisuusasia, joka odottaa ratkaisuaan. EU ei ole ollut asiassa aloitteellinen, vaan lähinnä ilmaissut tukensa YK:n pyrkimyksille löytää ratkaisu jumiutuneeseen tilanteeseen. Jakautuneen maan ottaminen EU:n jäseneksi ei alkujaankaan ollut viisas ratkaisu, mutta se on tilanne jonka kanssa EU joutuu nyt elämään. Tämä vaikuttaa myös Turkki-suhteisiin.

On Turkillakin petrattavaa. Maa on jäädyttänyt suhteet unioniin Kyproksen EU-puheenjohtajuuden ajaksi eikä ole vieläkään pannut täytäntöön Ankara-protokollaa, joka sallisi kyproslaisten alusten saapumisen Turkin satamiin. Turkki neuvottelee EU-jäsenyydestä, mutta ei tunnusta yhtä sen jäsenvaltioista.

Komission vastajulkaistussa Turkkia koskettavassa raportissa kritisoidaan sananvapauden ja oikeusvaltiokehityksen puutteita ja naisten oikeuksien hidasta edistymistä. Euroopan parlamentti kiinnittää samoihin asioihin huomiota jokavuotisessa Turkki-raportissaan. Ei riitä, että Turkki tekee muutoksia lainsäädäntöön. Lait on myös toimeenpantava.

Turkin jäsenyysneuvotteluista on muodostunut turkkilainen tragedia. Yhtäältä EU on ilmaissut tahtonsa ottaa Turkki unionin jäseneksi, mutta toisaalta EU ei ole sitoutunut tavoitteeseensa.

Länsi-Balkanin maiden EU-integraatioon suhtaudutaan kunnianhimoisemmin. Kukaan ei tällä hetkellä pysty sanomaan milloin Turkista tulee EU:n jäsen.

Sitä ennen Turkki jatkaa ehdokasmaana ja nauttii EU:n runsaskätisestä taloudellisesta tuesta, joka on meneillään olevan budjettikehyskauden aikana lähes 5 miljardia euroa. Näin siitäkin huolimatta, että EU:n talouskasvu on käytännössä pysähtynyt, ja Turkin talouden kasvu oli viime vuonna 8,5%.

Turkilla on nuori väestö. Suurimmat ikäluokat ovat 10–29 ikävuosien välillä. On arvioitu, että vuonna 2050 Turkin väkiluku on 95–97 miljoonaa. Haasteena on tarjota tarpeeksi koulutusta, työtä ja taloudellisia mahdollisuuksia Turkin nuorisolle. Kohtuullisen hyvin taloutensa hoitaneella ja nuoren väestön omaavalla Turkilla menee todennäköisesti ihan hyvin ilman EU-jäsenyyttäkin. Kysymys kuuluu: miten tärkeät Turkin markkinat ovat EU:lle?

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen sekä keskustaja liberaaliryhmän varapuheenjohtaja. www.annelijaatteenmaki.net

Ei riitä, että Turkki tekee muutoksia lainsäädäntöön.

Lait on myös toimeenpantava. Turkin jäsenyysneuvotteluista on muodostunut turkkilainen tragedia. Yhtäältä EU on ilmaissut tahtonsa ottaa Turkki unionin jäseneksi, mutta toisaalta EU ei ole sitoutunut tavoitteeseensa.

Eurooppanuoret

15

EU ja Turkki etääntyvät toisistaan - Olemmeko tekemässä massiivista virhettä?

EU ja Turkki etääntyvät toisistaan Olemmeko tekemässä massiivista virhettä?

EU sai Nobelin rauhanpalkinnon historiallisista ansioista, joista huomattavin on 60 vuotta kestänyt rauha.

Teksti: Liisa Jaakonsaari Kuvat: iStockphoto

Se onkin kunnioitettava saavutus ja pitkä aika sotien, poliittisten ja uskonnollisten vainojen sekä keskitysleirien mantereella. Rauhaa turvaamaan EU rakensi ensiksi välttämättömän sillan Ranskan ja Saksan välille päättäen maanosamme verisen historian. EU:n itälaajentuminen oli puolestaan nykyisen sukupolven suurin rauhan ja siltojen rakennustyömaa, joka yhdisti Eurooppa-perheen. Voi vain kuvitella, minkälainen ”Länsi-Balkan” Euroopasta olisi voinut syntyä ilman itälaajentumista.

Kukaan ei enää kuvittele, että Saksa ja Ranska olisivat toistensa kimpussa, mutta rauhanprojekti Euroopassa on pahasti kesken. Tämän päivän sekä tulevien vuosien ja vuosikymmenten suuri projekti on rakentaa silta islamilaisen maailman ja Euroopan välille, mihin Nobelin rauhanpalkinto velvoittaa. Siksi Turkin EU-jäsenyys on ajankohtaisista rauhanprojekteista tärkein ja samalla vaikein. Turkki-sillan rakentaminen vaatii lääkäreitä ja tuomareita, mutta ennen kaikkea arkkitehteja ja kirvesmiehiä.

Onko mitään uutta Turkki-rintamalta? Valitettavasti ei, sillä asiat ovat menneet huonompaan suuntaan. Euroopan kriisi on vähentänyt sekä Euroopan että Turkin kiinnostusta koko projektiin. Eurooppa kääntyy sisäänpäin ja Turkki on entistä vähemmän kiinnostunut talouskriisissä kieriskelevästä Euroopasta. Lisäksi nouseva nationalismi ja Rajat kiinni -asenne populismissa kipuilevat Euroopassa. Jonkin aikaa sitten laajentumiskomissaari Füle esitteli komission lokakuussa hyväksymän laajentumispaketin Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnalle. Komission mukaan huoli Turkista kasvaa eikä merkittävää edistymistä poliittisten edellytysten suhteen ole Fülen mukaan tapahtunut. Perusoikeustilanne maassa herättää edelleen suurta huolta.

16

Eurooppanuoret

Neuvottelut ovat lukossa, joten kahteen vuoteen ei ole juurikaan päästy eteenpäin neuvotteluissa Turkin ja EU:n välillä. Myös Euroopan parlamentin Turkkivaltuuskunnassa keskustelu on jämähtänyt Kypros-kysymykseen. Kyproksen ja Euroopan talouskriisin lisäksi nouseva islamin vastainen henki ja Turkin kasvava itsetunto ovat hankala yhdistelmä jäsenyyden kannalta.

EU-jäsenyyden näköala on saanut paljon hyvää aikaan Turkissa: esimerkiksi kurdeilla on nykyään mahdollisuus saada enemmän opetusta omalla äidinkielellään kuin aikaisemmin. Vaikka Turkin prosessissa kohti demokratiaa on saavutettu tuloksia, niin se on yhä pahasti kesken ja tilanne voi jopa huonontua.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Turkin EU-jäsenyys on kaukana tulevaisuudessa. Juuri nyt tärkeintä on vahvistaa rakenteilla olevan sillan peruspilareita, korjata mahdolliset valuviat ja miettiä, miten voisimme vahvistaa poliittista tahtoa ja luottamusta EU:n ja Turkin välillä. Muutokset Euroopan poliittisella kartalla saattavat merkitä edistystä: erityisesti Ranskan uuden presidentin François Hollanden toivotaan vahvistavan Turkin ja EU:n siteitä, ja varsin rohkaisevaa on myös se, että EU:n korkea edustaja Cathy Ashton korostaa säännöllisesti Turkin olevan EU:n keskeisiä kumppaneita. Ensimmäinen askel kohti Turkin EU-jäsenyyttä otettiin Helsingissä vuonna 1999. Jäsenyyden edellytyksen ovat ns. Kööpenhaminan kriteerit, jotka edellyttävät oikeusvaltion periaatteiden toteuttamista sekä ihmisoikeuksien kunnioittamista.

EU ja Turkki etääntyvät toisistaan - Olemmeko tekemässä massiivista virhettä?

Neuvottelut ovat olleet koko ajan tahmeat, ja viimeisin yhteenveto niiden edistymisestä onkin masentavaa luettavaa. Kritiikki Ankaraa kohtaan oli näkemistäni arvioista kaikkein kovinta, minkä yhteydessä komissio toi julki huolensa sanan- ja mielipiteen ilmaisunvapaudesta, kokoontumisvapaudesta sekä oikeudenkäynneistä.

Euroopassa ehkä tunnetuin turkkilainen, Nobel-palkittu kirjailija Orham Pamuk, toi hiljattain julki pettymyksensä Euroopan hiipuvaan kiinnostukseen koskien Turkin EU-jäsenyyttä The Guardian -lehdessä. Konservatismi ja populismi nousevat Euroopassa. Hän on oikeassa, sillä populismi on pysäyttänyt kehityksen monissa asioissa Euroopassa. Mutta Eurooppa ei ole yksin ”syyllinen” pysähtyneisyyden aikaan, sillä Turkkikaan ei ole edennyt toivotulla tavalla.

Karmaiseva esimerkki on aivan viime viikolta, jolloin pääministeri Erdogan esitti harkittavaksi kuolemanrangaistuksen palauttamista Turkkiin! Puheet siis kovenevat Euroopassa ja Turkissa. Olemmeko tekemässä massiivista strategista virhettä?

Mitä Eurooppa voisi tehdä?

EU:n ja Turkin suhteita hiertää eniten Kyproksen kysymys. Esimerkiksi tällä hetkellä EU:n ja Turkin parlamentaarinen yhteistyö on täysin pysähtynyt Kyproksen ollessa EU:n puheenjohtajamaa.

Yhteistyötä aiemminkin haitannut Kyproksen asia on ymmärrettävä, mutta sillä on kohtuuton osuus parlamenttien välisessä keskustelussa. Tuleva vuosi voi muuttaa kaiken, vai voiko? Vuonna 2013 juhlitaan Turkin ja EU:n välisen assosiaatiosopimuksen 50-vuotistaivalta. Juhlavuosi tarjoaakin ainutlaatuisen mahdollisuuden vauhdittaa neuvotteluja, etsiä ratkaisuja sekä avata uusia ovia ja ikkunoita.

Kirjoittaja on toiminut europarlamentikkona vuodesta 2009 lähtien.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Turkin EU-jäsenyys on kaukana tulevaisuudessa. www.liisajaakonsaari.fi

Eurooppanuoret

17

Turkin kumppanuus on parempi vaihtoehto kuin EU-jäsenyys

Turkin kumppanuus on parempi vaihtoehto kuin EU-jäsenyys Turkin EU-jäsenyysneuvottelut alkoivat vuonna 2005.

Aivan alusta saakka hanketta epäiltiin monilla tahoilla, mutta EU-eliitin ajattelussa unionin historiallinen laajenemistehtävä ylitti käytännön esteet. Jäsenmaistakin vain Itävalta uskalsi tuolloin näyttävästi vastustaa jäsenyysneuvottelujen aloittamista.

Teksti: Sampo Terho

Alkuinnostuksen jälkeen hankkeen hankalat puolet alkoivat valottua myös innokkaammille jäsenyyden kannattajille. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin puolet neuvottelukohdista Turkin ja EU:n välillä ovat edelleen jäissä.

Vaikka EU ei ole pulmaton neuvottelukumppani itsekään, niin Turkki on sitäkin monimutkaisempi ongelmien vyyhti. Vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla maassa oli useita sotilasvallankaappauksia, ja yhä edelleen hallinto joutuu tasapainottelemaan Atatürkin perintöä vaalivien sotilaiden ja toisaalta islamismia ajavien voimien välillä. Tämän lisäksi Turkki on sisällissotaa muistuttavassa tilassa kurdivähemmistönsä kanssa.

Turkissa etninen puhdistus kielletään yhä. On pakko kysyä, voisiko Saksa olla EU-jäsen, jos sen valtiovalta kieltäisi juutalaisten kansanmurhan?

Vuonna 1974 Turkki miehitti Kyproksen pohjoisosat ja on edelleen ainoa maa, joka on tunnustanut alueen itsenäisyyden eikä ilmeisesti ole luopumassa kannastaan.

Tämäkin jo yksistään käytännössä estää EU-jäsenyyden.

Uskontokin erottaa yhä Turkin selkeästi muusta Euroopasta. Olisi lapsellista olettaa, ettei yli 70 miljoonan ihmisen islaminuskoinen jäsenmaa vaikeuttaisi mitenkään liberaaleja arvoja korostavan EU:n toimintaa.

Perusteluja Turkin EU-jäsenyyttä vastaan onkin monia.

Ensinnäkin Turkki sijaitsee lähes kokonaan Aasian puolella ja jos se otettaisiin unionin jäseneksi, EU saisi erikoisia ja epävakaita rajanaapureita: Syyrian, Irakin, Iranin, Armenian ja Georgian. Turkin liittymisen jälkeen olisikin vaikea sanoa, minne saakka Euroopan unionin ulkorajaa voidaan laajimmillaan venyttää.

Lisäksi Turkki on edelleen hyvin köyhä maa verrattuna Länsi-Eurooppaan, joten jäsenyyden toteutuessa siitä tulisi jälleen uusi ja kokonsa ansioista käytännössä pohjaton EU-jäsenmaksujen nettosaaja. Kuitenkin väkilukunsa ansiosta maa saisi EU:ssa paljon vaikutusvaltaa ja muun muassa Saksaa vastaavan delegaation europarlamenttiin.

Samalla nykyisten jäsenmaiden paikat vähenisivät, joten suomalaisesta näkökulmasta Turkin jäsenyys toisi lisää maksuja mutta kaventaisi vaikutusmahdollisuuksiamme.

Historiallisesti Turkkia yhdistää Eurooppaan lähinnä se, että Turkkia pidettiin vuosisatojen ajan Euroopan keskeisimpänä vihollisena. Turkkilaisten ekspansio onnistui aikanaan kukistamaan Konstantinopolin ja koko Balkanin mutta pysähtyi Wienin porteille. Näitä vuosisatojen mittaisia ristiriitoja ei ole unohdettu; muun muassa Istanbulin sotamuseossa voi nähdä ylpeitä esityksiä maan sotilaallisista menestyksistä eurooppalaisia vastaan.

Näiden tosiasioiden valossa olisi järkevää antaa Turkin jäsenyysneuvotteluiden raueta. Se ei olisi este muulle yhteistyölle, kuten ei tähänkään saakka ole ollut. Huomionarvoista laajentumisneuvotteluista on se, että pelkkä neuvotteluvaihekin aiheuttaa suuria kustannuksia. EU:lta löytyy nimittäin tähänkin erillinen tukiväline, jonka tarkoitus on auttaa ehdokasmaita jäsenyyteen valmistautumisessa. Turkille näitä tukia on maksettu noin viiden sadan miljoonan vuosivauhtia.

Paljon läheisempi historiallinen painolasti on kuitenkin armenialaisten kansanmurha.

Jo vuonna 2010 Angela Merkel ehdotti, että Turkista pitäisi tehdä EU:n erityiskumppani täysjäsenyyden myöntämisen sijaan – tästä ehdotuksesta kannattaa ottaa pikaisesti vaarin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana turkkilaiset surmasivat jopa 1,5 miljoonaa kristittyä armenialaista, vähintäänkin satoja tuhansia.

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen. www.sampoterho.net

18

Eurooppanuoret

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla Kysymys Turkin jäsenyydestä Euroopan unionissa on jostain syystä suuresti mielipiteitä kuohuttava aihe, etenkin tämän jäsenyyden vastustajille sekä EU-maissa että Turkissa.

Teksti: Anssi Kullberg Kuva: Robster1983

Ennakkoluulojen ohella vastustus tuntuu pohjaavan hyvin paljon pelkoihin. Turkin EU-jäsenyyden vastustajat Euroopassa pelkäävät, että Turkki valloittaa Euroopan. Jäsenyyden vastustajat Turkissa taas pelkäävät, että Eurooppa valloittaa Turkin. Voidaan kysyä kumpi pelko on realistisempi, jos kumpikaan.

Käsittelen kahdessa artikkelissa lähinnä Turkkia vastaan esitettyjä argumentteja, ja sitä, miksi ne ovat löyhiä.

Jonkin verran Turkin jäsenyyttä myös puolustetaan argumenteilla, joilla on vähän jos ollenkaan tekemistä Turkin EU-jäsenyyden kanssa, mutta niiden käsittely vaatisi toisen, vähemmän Turkkiin ja enemmän EU:hun keskittyvän artikkelin.

Turkin EU-jäsenyyden vastustamisessa on usein kyse muusta kuin varsinaisesti Turkin EU-jäsenyydestä.

Argumenteista paistaa vastustus tai vastenmielisyys joko Turkkia tai EU:ta ylipäätään kohtaan. Kysymys liitetään esimerkiksi EU:n rakennekritiikkiin, islamofobiaan, maahanmuuton vastustukseen tai vasemmalla laidalla antipatiaan Nato-liittolaista ja Venäjän historiallista kilpailijaa kohtaan. Käsittelen suppeasti sarjan yleisiä Turkki-vastaisia argumentteja, joihin useimmissa Turkki-keskusteluissa ennemmin tai myöhemmin törmää. Ensimmäisessä osassa käsitellään maantiedettä, uskontoa, imperiumia, poliittista kulttuuria, maan kokoa ja taloutta. Jatko-osa käsittelee spesifimpiä aiheita: maahanmuuttajia, islamismia, ihmisoikeuksia, naisia, armenialaisia, kurdeja, kristittyjä, Venäjä-suhdetta ja Kyprosta.

Maantiede Turkin EU-jäsenyyden vastustajat avaavat usein pajatsonsa mantralla, että Turkki ei sijaitse maantieteellisesti Euroopassa. Väitteen taustalla on muinainen kreikkalainen myytti, jossa Balkan ja Anatolia nimettiin Euroopaksi ja Aasiaksi. Sittemmin huomattiin, että Vähä-Aasian tuolla puolen riitti Aasiaa aina Tyyneenmereen saakka, ja vakiintui käytäntö viitata Aasialla ennen kaikkea Itä-Aasiaan, ehkä myös Intiaan. Nykyisin Aasiasta puhuttaessa ei tarkoiteta Lähi-itää, Persiaa eikä varsinkaan Turkkia.

Myös Eurooppa laajeni tarkoittamaan aivan muuta kuin mitä antiikin kreikkalaiset ajattelivat. Heidän Eurooppansa sijaitsi Välimeren alueella ja heille Turkki ja Pohjois-Afrikka olivat paljon olennaisempia osia sivistynyttä maailmaa kuin mikään Tonavan pohjoispuolinen barbaariheimojen asuinalue.

Roomalaiset tunsivat jo Germanian ja Britannian, mutta eksoottisista skandinaaveista tiedettiin lähinnä barbaarisuutta tihkuvia myyttejä. Nykyiset eurooppalaisuuden hehkuttajat eivät kuitenkaan yleensä viittaa termillä Välimeren ja Mustanmeren rantoihin, vaan kuvittelevat Euroopan ydinalueet kauas luoteeseen. Katolisten mielestä ne ovat Ranskassa, Belgiassa ja Etelä-Saksassa, protestanttien mielestä Pohjois-Saksassa, Hollannissa ja Pohjoismaissa. Ortodokseilta ei yleensä edes kysytä, koska mitä Eurooppaa nyt joku Romania, Kreikka tai Ukraina on?

Omaksumme mielellämme antiikin pakanallisen Kreikan sekä Rooman ja Bysantin välimerelliset imperiumit osiksi eurooppalaista narratiivia, mutta torjumme kiivaasti suurimman osan näiden sivilisaatioiden maantieteellisistä perillisistä.

Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, niin antiikin kreikkalaisten Europe oli foinikialainen prinsessa, nykyisestä Libanonista kotoisin oleva seemiläinen, jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi ryöstämässä ja asettui sitten Kreetan saarelle. Euroopan myytti merkitsi sitä, että aiemmin barbaarinen kulttuuri (härkä) nouti itselleen vanhan assyrialaisen sivistyksen Levantista. Tästä synteesistä muodostui helleeninen kulttuuri.

Paljon myöhemmin 1900-luvulla koulukirjat sitten opettivat, että Euroopan ja Aasian raja kulkisi pitkin Uralvuoria, Uraljokea, Kaspianmerta, Ison Kaukasuksen huippuja, Mustaamerta ja Bosporinsalmea. »

Voiko muslimienemmistöinen valtio, Turkki, olla osa Eurooppaa? Jos vastaus on ei, silloin on oletettava, että EU:n on tarkoitus olla kristikuntaa uusintava linnake.

Eurooppanuoret

19

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Saattoi olla joissain tapauksissa tarkoituksenmukaista määritellä Eurooppa tällä tavoin sopimuksenvaraisesti, mutta mitään tosiasiallisia rajoja tällä ei kuvattu.

Bosporinsalmi ja Uralin kukkulat eivät ole luonnollisia maantieteellisiä rajoja. Ne eivät ole edes kulttuurisia, uskonnollisia eivätkä poliittisia rajoja, sillä kummassakin tapauksessa niiden molemmilla puolilla on samaa kansaa, samaa uskontoa ja sama valtio. Bosporinsalmen voi ylittää sillan kautta tai vesibussilla minuuteissa, ja sen molemmin puolin levittäytyy sama kaupunki, Konstantinopoli eli Istanbul, joka sekä bysanttilaisella että turkkilaisella kaudellaan on ollut yksi Euroopan historian tärkeimmistä kaupungeista.

Kaukasusvuoristo ja Kaspianmeri ovat konkreettisempia luonnollisia rajoja, mutta mihin suuntaan?

Kaukasuksen pohjoispuolella ovat muslimialueet, tšerkessit ja tšetšeenit, kun taas eteläpuolella olivat antiikin ajoista lähtien eurooppalaiseen sivistyspiiriin kuuluneet kristilliset Georgia ja Armenia. Euroopan ja Aasian todellinen raja kulkee Kaspianmerellä, sillä Kaukasia ja Keski-Aasia edustavat selvästi eri kulttuuripiirejä. Sen sijaan jossain Venäjän tai Turkin alueiden keskellä Euraasian jakaminen länteen ja itään on sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti hankalaa. On kuitenkin päivänselvää, että Turkki ja Venäjä kuuluvat kulttuurihistoriallisesti enemmän eurooppalais-levanttilaiseen kulttuuripiiriin kuin Kiinan hallitsemaan aasialaiseen.

Islam Voiko muslimienemmistöinen valtio, Turkki, olla osa Eurooppaa? Jos vastaus on ei, silloin on oletettava, että EU:n on tarkoitus olla kristikuntaa uusintava linnake.

Tämä on ongelmallista, koska suurin osa kristikunnasta jää joka tapauksessa EU:n ulkopuolelle, sijaiten Amerikoissa, Afrikassa, Australiassa ja Aasiassa. Kristinuskon historialliset sydänmaat sijaitsevat sen sijaan Lähi-idässä, Turkissa ja Pohjois-Afrikassa.

Perinteisesti meille on uskoteltu, että kristikunta ja islam muodostavat kaksi eri maailmaa, ja että näiden rajalinjalla kulkee sivilisaatioiden välinen kuilu – ja samalla myös Euroopan etelä- ja itäraja. Tällainen ajattelutapa on myöhäsyntyisen eurosentrinen ja johtuu siitä, että Euroopan keskiajan historiaa leimasivat kristillisten ja islamilaisten imperiumien väliset sodat Välimeren ja Mustanmeren ympärillä.

Rajojen vetämisessä ei oikeastaan ole kyse kristinuskon ja islamin levinneisyydestä, vaan historiallisista imperiumeista ja niiden alueista. Kristitythän eivät ole kadonneet mihinkään Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta, vaikka ovatkin islamin yleistymisen jälkeen muuttuneet vähemmistöiksi useimmissa Orientin maissa.

Georgia, Armenia ja Etiopia ovat kuitenkin leimallisesti kristillisiä. Egyptissä, Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja muissakin alueen maissa elää miljoonia kristittyjä.

Islamofobit väittävät yleensä, että kristinusko ja islam edustaisivat jollain tavoin toistensa vastakohtia, täysin 20

Eurooppanuoret

erilaisia sivilisaatioita. Näinhän asia ei ole, vaan kyse on toinen toisensa lähimmistä naapureista, joilla on samat kulttuuriset ja uskonnolliset juuret. Itse asiassa kristinusko ja islam muodostavat jatkumon Assyrian, Niilinlaakson, Kreikan, Rooman, Bysantin ja Persian kulttuuriperimälle. Se on aikojen saatossa kietoutunut niin monta kertaa itsensä ja toistensa ympäri, että meidän pitäisi oikeastaan puhua näistä yhdessä ”läntisenä sivilisaationa”, joka poikkeaa monin tavoin Induslaaksosta itään sijainneista aasialaisista sivilisaatioista ja niiden hindulaisista, buddhalaisista ja kiinalaisista uskonnoista.

Islam on paitsi vaikuttanut, myös ollut fyysisesti läsnä Euroopassa jo kauan. Iberian niemimaalla reconquista ja inkvisitio tuhosivat Andalusian kukoistaneen sivistysvaltion ja vieläpä kristinuskoon käännytetyt moriskotkin tapettiin tai pakenivat. Sen sijaan Kaakkois-Euroopassa islamin ja kristinuskon vuorovaikutus säilyi, lähinnä suvaitsevaisen Osmanivaltakunnan ansiosta. Osmanivaltakunta ei, toisin kuin eurooppalaiset aikalaisimperiuminsa, tuhonnut vääräuskoisia hallitsemiltaan alueilta. Turkin lisäksi Balkanilla, Krimillä, Kaukasiassa ja Volgan alueilla on ollut muslimikansoja varhaiskeskiajalta lähtien.

Eurooppalainen islam on ikivanha asia. Osmanivaltakunnan synkretistisistä ja suufilaisista lähtökohdista kehkeytyi Balkanilla ja Mustanmeren ympärillä oma islamilainen perinteensä ja kulttuurinsa, joka monissa suhteissa poikkesi arabimaiden ja Persian vastaavista.

Imperiumi Turkki valtakuntana on kaikilla muilla paitsi uskonnon perusteella Bysantin perillinen. Arabit valloittivat aikanaan pääosan Bysantin alueista, mutta Turkki valtasi ne takaisin Bysantin imperiaalisesta positiosta käsin. Osmanivaltakunnan perustajat olivat vasta myöhään islamiin kääntyneitä turkkilaisia, Anatolian ja Kaspian ylänköjen ratsastajakansaa, jota arabit olivat vuosisatoja pitäneet barbaareina, vähän kuin kreikkalaiset traakialaisia ja daakialaisia tai roomalaiset germaaneja ja slaaveja. Kuitenkin valloittaessaan arabien ja bysanttilaisten hallitsemia alueita turkkilaiset omaksuivat ahnaasti näiden kulttuuriset ja teknologiset saavutukset.

Jo seldžukit olivat aikanaan tehneet saman ja identifioineet itsensä Roomaan (Rum), jolla he tietysti tarkoittivat Itä-Roomaa eli Bysanttia, Konstantinopolista käsin hallittua imperiumia. Seldžukkien valtakunta kaatui mongoleihin ja ruttoon ja kesti jonkin aikaa ennen kuin osmanit olivat elvyttäneet imperiumin.

Kun tämä lopulta tapahtui, tuloksena oli yksi maailmanhistorian menestyksellisimmistä ja pitkäaikaisimmista imperiumeista. Tässäkin suhteessa Osmanivaltakunta kulki Bysantin kunniakkaissa jalanjäljissä.

Kuten Hellas ja Bysantti aiemmin, myös Osmanivaltakunta perusti suuruutensa synteesiin idän ja lännen välillä.

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Viimeisten vuosikymmenten ajan Turkki on ollut kaikissa suurpoliittisissa kysymyksissä lähempänä EU:n keskiarvoa kuin monet EU:n nykyiset jäsenmaat.

Se omaksui aikansa dynaamisimman ja edistyksellisimmän uskonnon Lähi-idästä, runouden ja taiteen perinteet Persiasta, hallinnon ja byrokratian Bysantilta, merenkulun ja laivaston venetsialaisilta, sotilasteknologiaa saksalaisilta, ja niin edelleen. Se solmi yhteen kauppareitit kaikista suunnista, yhdisti silkkitien Välimeren ja Mustanmeren merikauppaan sekä karavaanireitteihin halki Arabian ja Saharan.

Osmanivaltakuntaa ei kiinnostanut, mitä kansallisuutta tai uskontoa kauppiaat edustivat, kunhan maksoivat veronsa sulttaanille. Juutalaiset, armenialaiset ja kreikkalaiset kauppiaat loivatkin omaisuuksia juuri Osmanivaltakunnan suojissa. Konstantinopolin kreikkalainen aateli, fanariootit, siirtyivät sulttaanin uskollisina vasalleina hallintomiehiksi eripuolille imperiumia, Romaniasta Mesopotamiaan ja Egyptiin.

Kun osmanit ensi kerran tulivat taistelemaan Bosporin länsipuolelle, Balkanille, he tulivat sinne Konstantinopolin kristityn keisarin liittolaisina, työntämään takaisin Bysanttia uhanneet barbaariset serbit ja bulgaarit. Kerran Hellespontoksen ylitettyään turkkilaiset jäivät Balkanille ja kampesivat maakunnan toisensa jälkeen hallintaansa Bysantin ”sairaalta mieheltä”. Keisari Johannes Kantakouzenos naitti tyttärensäkin Turkin sulttaanille ja tästä uudesta idän ja lännen liitosta syntynyt poika, sulttaani Mehmet II, valloitti viimein Konstantinopolin ollessaan vasta 21-vuotias.

Osmanivaltakunta teki oitis Konstantinopolista oman pääkaupunkinsa. Konstantinoksen eli Kostasin kaupungin nimi turkkilaistui vähitellen Kostanpolista Stambuliksi ja Istanbuliksi. Kuten uusi pääkaupunkinsa, myös Turkki seisoi alusta asti jalat tukevasti kahdella mantereella, ja vartioi siitä lähtien Mustanmeren ja Välimeren välistä Bosporinsalmea.

Muiden monikansallisten ja uskonnollisesti perusteltujen dynastisten imperiumien tavoin Osmanivaltakunta alkoi ratkeilla nationalismin ja modernisaation paineissa 1800-luvulla, jolloin sitä nimitettiin ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. On huomionarvoista, että vielä tuolloinkin se oli nimenomaan Euroopan sairas mies. Ei siis Aasian eikä edes Lähi-idän sairas mies.

Sairaus oli samaa laatua kuin Bysantilla aiemmin: tukahtumista omaan ähkyiseen suuruuteen, voimien menettämistä monen rintaman sodissa, ja putoamista laukkaavan modernisaation tahdista. Tästä huolimatta sekä Bysantin että Osmanivaltakunnan kohdalla niiden menestys ja pitkäikäisyys oli merkittävämpää niiden lopulta vääjäämätön hajoaminen.

Moderni nationalismi oli lähtenyt Uudesta Maailmasta, rantautunut sitten Länsi-Eurooppaan ja lopulta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla se saattoi Keski- ja Itä-Euroopan sekä Keski-idän uskonnolliset imperiumit skitsofrenian tilaan. Pienet alusmaat keksivät olevansa kansakuntia ja yrittivät kaikin tavoin irtautua imperiumeistaan. Kilpailevat imperiumit mielellään avustivat naapuri-imperiumiensa separatistisia liikkeitä, vaikka samaan aikaan tukahduttivat keinolla millä hyvänsä omien alusmaidensa vapauspyrkimyksiä.

Lopulta ensimmäisessä maailmansodassa suuri joukko uusia kansallisvaltioita – Suomesta Balkanille ja Kaukasiaan – irrottautui Itävalta-Unkarin, Venäjän ja Turkin imperiumien savuavilta raunioilta. Venäjä ajautui totalitääriseen kommunismiin, kun taas Turkissa kiistattoman uudistusmielinen joskin vallankäytöltään autoritäärinen Kemal Atatürk pelasti mitä pelastettavissa oli ja pelastikin kunnolla. Atatürkin johdolla sulttaani kaadettiin, kalifaatti lakkautettiin ja Turkista tehtiin sekulaari tasavalta. Turkin tasavallan lainsäädäntö kopioitiin sen ajan edistyksellisimmistä malleista Ranskasta, Saksasta, Italiasta ja Sveitsistä. » Eurooppanuoret

21

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Arabialaisten ja balkanilaisten siirtomaiden menetyskään ei varmasti tehnyt Turkista vähemmän eurooppalaista.

Pääkaupungin siirtäminen Istanbulista ”insinöörien kaupunkiin” Ankaraan oli tietoinen irtiotto Bysantin ja Osmanivaltakunnan imperialismista. Turkista tehtiin eurooppalainen kansallisvaltio. Se pysytteli toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta liittoutui Korean sodassa lännen leiriin ja Natoon, johon se toi liittouman toiseksi vahvimman armeijan.

Turkki seurasi eurooppalaisten valtioiden modernisaation valtavirtaa, Venäjä ei. Varmasti Turkin eurooppalainen perimä oli siis valtionmuodostuksenkin suhteen vankemmalla pohjalla kuin 80 vuoden mittaiseen kommunistiseen diktatuuriin vajonneella Venäjällä, joka lisäksi ei koskaan tehnyt irtiottoa edeltäjiensä imperialismiin.

Poliittinen kulttuuri Länsimaisilla toimittajilla ja kirjoittajilla on taipumus herjata Turkkia jatkuvasti viittauksilla epädemokraattisuuteen, autoritäärisyyteen ja sotilasvaltaan. Taustalla ovat orientalismin lisäksi vasemmistolainen kritiikki, joka kylmän sodan aikana pyrki leimaamaan kielteisesti Nato-maata ja Neuvostoliiton eteläistä patoajaa. On totta, että Atatürk ja hänen seuraajansa İsmet İnönü olivat ”autoritäärisiä modernisaattoreita”, joiden aikana Turkkia lännetettiin ja maallistettiin pakolla. He jättivät kuitenkin perinnökseen läpikotaisin uudistetun modernin yhteiskunnan, joka oli sekä demokratia että markkinatalous.

Turkkia autoritääriseksi syyttävät vertailevat usein Atatürkin aikaista Turkkia nykypäivän Suomeen ja Ruotsiin, jollaisessa vertailussa Turkki toki näyttää kovin nationalistiselta autoritarialta. Mutta entä omana aikanaan? Moni ei ollenkaan ymmärrä, että demokratia ja vapaa markkinatalous ovat myös Euroopassa varsin uusia asioita, ja Turkki oli kehityksessä mukana varsin tiiviisti.

Turkki on ollut sekä monipuoluedemokratia että markkinatalousmaa kauemmin kuin enemmistö EU:n jäsenmaista. Espanjan, Portugalin ja Kreikan sotilasdiktatuurit kumottiin vasta 1970—80-luvuilla, puhumattakaan Itä-Euroopan maista, joista suurin osa ei ollut koskaan nähnyt demokratiaa ennen vuosien 1989—1992 kumouksia. Enemmistö EU:n nykyisistä jäsenmaista on ollut diktatuureja pidempään kuin Turkki.

Turkissa sotilaiden dominoima kansallinen turvallisuusneuvosto hajotti demokraattisesti valittuja hallituksia sotilasvallankaappauksin useaan otteeseen niinä vuosikymmeninä, joina demokratia oli muuallakin Euroopassa varsin hauraissa kantimissa.

22

Eurooppanuoret

Turkissa sotilashallinnot kestivät kuitenkin joka kerran korkeintaan yhden vaalikauden (ei siis kuten Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa), minkä jälkeen palattiin vaaleilla takaisin demokraattiseen järjestykseen. Lisäksi Turkin sotilasväliintulot tapahtuivat suurella kansansuosiolla, kun poliittiset puolueet olivat ryvettyneet korruptiossa tai islamismissa.

Viimeisten 20 vuoden aikana sotilaiden rooli Turkissa on väistynyt selvästi taka-alalle, mikä sopiikin Turkin eurooppalaistumiseen nyt, kun islamistit ovat Recep Tayyip Erdoğanin johdolla selvästi maltillistuneet Necmettin Erbakanin ajoista.

Maan koko Turkkia vastustetaan usein sillä perusteella, että se on niin iso. Selvästi yli 70 miljoonalla asukkaallaan Turkki olisi EU:n toiseksi suurin jäsenmaa Saksan jälkeen.

Vaikka Turkissakin väestönkasvu on selvästi hidastunut, maan arvioidaan ehtivän vielä seuraavina vuosikymmeninä mennä niukasti Saksan ohi väkiluvussa.

EU:n jäsenvaltioiden äänimääriä on jo nykyisin tasoitettu siten, että Saksa ei suurella koollaan pystyisi liikaa dominoimaan. Saksalaisilla on siis yksilöinä suhteessa vähemmän äänivaltaa EU:ssa kuin ranskalaisilla, italialaisilla ja pienvaltioiden kansalaisilla. Turkin väkimäärä ei tee siitä EU:ssa yhtään vahvempaa kuin Saksa, Ranska tai mikään muukaan suuri jäsenmaa. Aivan kuten näiden, Turkinkin pitäisi EU:ssa liittoutua joidenkin toisten suurten ja useiden pienten kanssa saadakseen tahtonsa läpi.

Tähän asti pienet jäsenmaat ovat kärsineet siitä, että Saksa ja Ranska ovat voineet kaksistaan liittoutumalla runnoa läpi itselleen tärkeitä asioita. Ei varmaan ole sattumaa, että Turkin jäsenyyden vastustus on suurinta juuri Saksassa ja Ranskassa. Niin ikään ei ole sattumaa, että Turkin jäsenyyttä puolustavat eniten kolmanneksi suurin jäsenmaa Britannia sekä pragmaattiset protestanttiset Pohjoismaat.

Tähän asti pienet jäsenmaat ovat kärsineet siitä, että Saksa ja Ranska ovat voineet kaksistaan liittoutumalla runnoa läpi itselleen tärkeitä asioita.

Ei varmaan ole sattumaa, että Turkin jäsenyyden vastustus on suurinta juuri Saksassa ja Ranskassa.

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Käyrät kertovat erään olennaisen asian Turkin taloudesta: Turkin talous on eurooppalainen.

Turkin jäsenyys nimittäin lisäisi kilpailua EU:n suurten joukkoon ja murtaisi Ranskan-Saksan akselin kyvyn kaksistaan dominoida koko EU:ta. Turkin jäsenyyden myötä tarvittaisiin useampi iso jäsenmaa kuin kaksi jonkin asian taakse. Tämä lisäisi Britannian, Italian, Espanjan ja Puolan liikkumavaraa erilaisten liittojen muodostamisessa. Isojen keskinäisen kilpailun lisääntyminen on myös yksinomaan hyödyksi Suomen, Baltian maiden ja Hollannin kaltaisille pienille ja keskisuurille jäsenmaille.

Turkin kokoa koskeviin argumentteihin liitetään usein kaksi uhkakuvaa: Mitä jos Turkki on jostain asiasta täysin eri mieltä muun Euroopan kanssa ja halvaannuttaa koko unionin? Ja mitä jos EU:n laajeneminen uhkaa sen tiivistymistä, hidastaen federalistista kehitystä?

Viimeisten vuosikymmenten ajan Turkki on ollut kaikissa suurpoliittisissa kysymyksissä lähempänä EU:n keskiarvoa kuin monet EU:n nykyiset jäsenmaat.

EU:n nykyjäsenten välillä on toisin sanoen suurempia poliittisia eroja kuin näiden ja Turkin välillä. On vaikea kuvitella sellaista todella tärkeää poliittista kysymystä, jossa nimenomaan Turkki olisi niin eri mieltä muiden EU-maiden kanssa, että halvauttaisi systeemin. Ainoat tällaiset kysymykset voisivat olla Kypros ja armenialaisten kansanmurha, joihin palaan jatko-osassa.

Esimerkiksi Venäjän, arabimaiden, Israelin ja Iranin kohdalla Turkki on pikemminkin ollut matalaprofiilinen, pragmaattinen ja poliittisesti korrekti, eikä sooloillut eräiden EU-maiden tapaan.

Tähän asti määrätietoista poikkiteloin asettumista Ranskan ja Saksan muiden puolesta sopimaa ”yhteistä linjaa” vastaan ovat EU:ssa harjoittaneet lähinnä Kypros, Kreikka, Irlanti ja joissain tapauksissa Puola. Turkki ei ole tällaista erityisesti harrastanut niissä kansainvälisissä kokoonpanoissa, joissa se on mukana. Niin Natossa, ETYJ:issä, Euroopan neuvostossa, YK:ssa, Mustanmeren yhteisössä kuin OIC:ssä Turkki on yrittänyt välttää mielikuvia siitä, että se pyrkisi dominoimaan.

Turkille arkaluontoisten kysymysten käsittely ei ole johtanut siihen, että maa olisi halvauttanut yhteistyön.

Esimerkiksi Irakin sodan tapauksessa Turkki oli Saksan ja Ranskan rinnalla Yhdysvaltain linjaa vastaan, mutta kun Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi Irakiin, Turkki tyytyi samanlaisiin vastatoimiin kuin muutkin suuret Irakin sotaa vastustaneet Euroopan maat.

Väite, jonka mukaan Turkin jäsenyys vaarantaisi EU:n syventämisen, voi kummuta ainoastaan tiukan linjan federalismin logiikasta, jossa EU:sta pitäisi kehittää suuri keskusjohtoinen Ranska sen sijaan, että siitä

tulisi suuri subsidiariteettiperiaatteen Sveitsi.

Turkin jäsenyydestä ja sen vastustamisesta tulee silloin välinearvo ajettaessa omaa EU-poliittista näkemystä – paneurooppalaista tai frankkilaista. Jää täysin epäselväksi, miksi juuri Turkin jäsenyys haittaisi EU:n kehittämistä, kun olemme jo todenneet, ettei Turkki olisi todennäköinen halvauttaja millekään suurelle poliittiselle kehityshankkeelle EU:ssa. Toki yhteistyöhön Britannian ja Pohjoismaiden kanssa asettuessaan Turkki voisi pysäyttää eräitä ranskalais-saksalaista keskusjohtoa lisääviä hankkeita, jos niin haluaisi, mikä ei ole kirkossa kuulutettu.

Voisi kuvitella, että monissa ”arvokysymyksissä” AKP:n johtama Turkki löytäisi nopeasti yhteisen sävelen katolisten ja kristillisdemokraattisten puolueiden johtamien keski- ja eteläeurooppalaisten hallitusten kanssa.

Jos taas kemalistit olisivat Turkin hallituksen johdossa, löytäisivät he varmasti yhteisen sävelen huivikieltoja ynnä muita puuhaavien ranskalaisten sekularistien kanssa. Turkki siis todennäköisesti pelaisi liittolaisensa kunkin tilanteen mukaan – aivan kuten tekevät kaikki muutkin EU:n jäsenmaat.

Talous Suurimman osan 1990-lukua ja 2000-luvun alkua Turkki oli yksi Euroopan nopeimmin kasvavista talouksista.

Turkin talous oli 1990-luvulla samaa kokoluokkaa kuin Venäjän ja Hollannin. Sittemmin toki öljyn ja maakaasun hinnannousu nosti Venäjän talouden koon reilusti yli Hollannin ja Turkin, ja jälkimmäiset maat kärsivät myös viimeisimmästä lamasta.

Käyrät kertovat erään olennaisen asian Turkin taloudesta: Turkin talous on eurooppalainen. Venäjän talous sen sijaan on käytännössä täysin riippuvainen energiaraaka-aineiden hintatasosta, joka kartellien avulla asetetaan pysyvästi ylikorkeaksi. Maksumiehinä ovat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset kuluttajat – hyötyjinä Venäjän, Saudi-Arabian ja Iranin autoritääriset hallinnot sekä muutama kansainvälinen suuryhtiö, joilla on hyvät lobbarit länsihallituksissa.

Ilman öljypolitiikkaa vallankumous olisi jo kauan sitten iskenyt Moskovaan, Riadiin ja Teheraniin ennemmin kuin Kiovaan, Beirutiin, Tunisiin ja Kairoon.

Turkilla on monipuolinen vientiteollisuus, valtava pk-yrityssektori sekä mittava palvelusektori. Turkki on eurooppalainen, korkealle kehittynyt palveluyhteiskunta, vaikka sitä vaivaavatkin Itä-Euroopalle tyypilliset taudit: byrokratia, korruptio ja kasvukeskusten ulkopuolisten alueiden alikehittyneisyys.

Viimeksi Turkin talouden indikaattoreita opiskellessani Turkin bruttokansantuote asukasta kohti oli vain hieman alempi kuin Romanian ja Bulgarian, jotka ovat EU:n jäseniä. Turkkilainen oli huomattavasti vauraampi kuin keskiverto venäläinen, ukrainalainen tai serbialainen. Itse asiassa länsiturkkilainen oli rikkaampi kuin suurin osa Balkania, koska Turkin lukuja painaa alas ennen kaikkea väkirikas ja köyhä Itä-Anatolia. » Eurooppanuoret

23

Turkin EU-jäsenyys ennakkoluulojen törmäyskurssilla

Vielä kylmän sodan aikana kuilu oli kouriintuntuva Länsi- ja Itä-Turkin välillä. Lännessä oli korskeita moderneja kaupunkeja, kuten Istanbul, Izmir, Edirne ja Ankara, idässä taas köyhiä kurdikyliä ja ylipaisuneita konservatiivisia kaupunkeja, kuten Diyarbakır, Erzurum, Antep ja Urfa. Tämä tilanne kuitenkin muuttui voimakkaasti läpi 1990-luvun.

Ensinnäkin, köyhät maalaiset kaakosta muuttivat sankoin joukoin läntisiin kasvukeskuksiin (samoin kuin etelärannikon turistikaupunkeihin), niin että Istanbulista tuli maailman suurin kurdikaupunki (ja Berliinistä toiseksi suurin). Toiseksi, Turkin talouskasvu alkoi saavuttaa köyhän Itä-Anatolian ja Kaakkois-Turkin, niin että vuosina 1995—2005 voitiin sanoa Euroopan itärajan liikkuvan Turkissa itää kohti sadan kilometrin vuosivauhtia. Vuonna 2000 se oli saavuttanut ensimmäiset kaakkoiset suurkaupungit. Adana oli jo täysin modernisoitunut ja Urfa alkanut vähitellen eurooppalaistua. Kehitys on edelleen jatkunut ja talouskasvu auttanut silminnähtävästi myös kaakkoisia kurdialueita. Ei liene sattumaa, että samaa tahtia alue on myös rauhoittunut ja kurdien oikeudet alkaneet parantua.

Itä-Anatolian ja Kurdistanin köyhiä kaupunkeja ja vanhanaikaisia maalaiskyliä on helppo leimata epäeurooppalaisiksi jos niitä verrataan Helsinkiin, Tukholmaan tai hollantilaiskylään.

Turkkia kauhistelevat eurooppalaiset harvoin kuitenkaan tuntevat kunnolla omaa Eurooppaansa.

He eivät ole käyneet Britannian Midlandsin pakistanilaiskaupungeissa, Marseillen ja Pariisin arabislummeissa, Tšekin ja Slovakian mustalaiskylissä, Itä-Puolan valkovenäläisissä maalaistaajamissa, Narvanmaan teollisuuskaupungeissa eivätkä Kainuun tyhjentyvissä korpikunnissa.

Jos sen sijaan on matkustellut nykyisen EUalueen unohdetuilla rajamailla, pystyy näkemään Diyarbakırin ja Malatyan dynaamisina moderneina kaupunkeina, joissa huomiota kiinnittää enemmän taloudellinen vilkkaus kuin kurjuus.

Turkin talous sopii mainiosti Eurooppaan – siihen Eurooppaan, joka on jo rakennettu. Turkin jäsenyydestä olisi taloudellista hyötyä sekä Turkille että Euroopalle. Tavallisen kansalaisen kannalta taas ei ole merkityksetöntä vaikkapa se, että jos Espanjan rantakiinteistöt alkavat käydä liikaa kukkarolle, voi olla ihan kiva EU:n lainsäädännön suomin oikeuksin tehdä yksityisiä sijoituksia itäiselle Välimerelle.

(Jatkuu 2. osassa) Kirjoittaja on virkamies joka työskentelee Suomen suurlähetystössä Kabulissa.

HYVINVOINTIA YDINSÄHKÖLLÄ

www.tvo.fi 24

Eurooppanuoret

Näillä mennään

Näillä mennään?

Talven kynnyksellä valittiin uudet presidentit Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Suomessa puolestaan käytiin kunnallisvaalit, joiden menestys heijastelee myös hallituksen toimiin, sillä samalla pääministeri Kataisen six-pack sai henkisen mandaatin jatkaa valitulla linjalla.

Teksti: Timo Wallenius

Kunnallisvaaleissa muutoin keskityttiin itse asiaan, eli kuntalaisia koskeviin paikallisiin asioihin.

Nyt kun kaikki pelaajat ovat paikoillaan, voidaan todeta otsikon sanoin: ”Näillä mennään”.

Millaisilla pelikentillä sitten pelataan? Yhteisistä pelisäännöistä on liian paljon epäselvyyttä, ja lähes kaikesta.

Suomen näkökulmasta ilahduttava uutinen on siinä, että WTO tuli itärajalle Venäjän jäsenyyden myötä. Siirtymä Venäjälle vie aikansa ja opeteltavaa riittää molemmilla rajan puolilla. Maali idässä on kuitenkin selvä, WTO:n viitekehyksellä mennään ja kauppapolitiikassakin tämän täytyy näkyä. Toivottavaa olisi, että suomalaisten venäjänkaupan osaaminen osattaisiin myydä myös muualle Eurooppaan ja laajemmalti maailmalle. Joka tapauksessa yritysten ja Suomen Venäjä-strategiat täytyy hioa uusiin kuoseihin. Toki Venäjä on aina Venäjä, WTO:lla tai ilman.

Siinä mielessä on varmasti järkevää pitäytyä ketterässä strategiassa, sillä tilanteet muuttunevat tulevaisuudessakin yllättäen ja pyytämättä. Yllättävää on ollut huomata Venäjän WTO-jäsenyyden lyhytkestoisuus mediassa ja puheissa. Ymmärrettävää toki, että päälle kaatuva kriisi Euroopassa vie ajatukset ja palstamillit selviytymiseen sekä turhien ennusteiden raportointiin. Voikin kysyä, että onko Venäjä, Venäjä, Venäjä sarjataulukossa enää pelkkä Venäjä?

Kiina on kaikkien huulilla. Jos sinne pääsee ja siellä pysyy, niin menestystä voi povata. Kiinalla on suuria haasteita taiteilla globaalin maailmantalouden ja sisäpolitiikan massojen kanssa. Kun kaikki menee suunnitellusti, niin hyvä. Sellaisia skenaarioita en ole nähnyt, joissa olisi samanaikaisesti hitaasti elpyvä Eurooppa, kasvava mutta velkainen USA ja yskähtelevä Kiina. Vaihtoon ei voi näistä ketään ottaa, koska penkki ammottaa tyhjyyttään. Niinhän sitä äkkiseltään luulisi, enkä tarkoita nyt Australiaa.

EU-USA-Kiina. Ja jossain siellä piskuinen Suomi. Kahden suurvallan vaaleista täällä jännitettiin enemmän lännen joukkueen sisäistä taistoa. Elinkeinoelämällä tuntui olevan pragmaattinen lähestyminen asiaan; aivan sama, molempien kanssa tullaan toimeen. Varmasti näin onkin. Romneyn valinta ja toimet presidenttinä kampanjan aikana esitettyjen lupausten mukaisesti olisivat luoneet lisää levottomuutta. Suljetumpi, vähemmän dynaaminen ja velkaisempi USA olisi todennäköisesti hidastanut vielä entisestään odotettavissa olevaa hitaan kasvun kautta. Itsellä ei usko riittänyt Romneyn ajatuksiin lisätä sotilasmenoja ja tehdä näennäisiä leikkauksia ilman lisävelkaa kasvun aikaansaamiseksi. Pelkkä kotimarkkinakasvu ei riitä USA:ssa näinä päivinä. USA katsoo niin Lähi- kuin Kauko-Itäänkin.

Euroopan olisi syytä oppia seisomaan omilla jaloillaan kotona ja vieraissa: sisämarkkinat on saatava toimiviksi ja Eurooppa houkuttelevaksi korkean teknologian investoinneille. Suomellakaan ei ole syytä odottaa erityistä kohtelua Obaman USA:lta, koska käytännön syistä emme ole massojen kohde.

Joukkueessa on uusi tulokas, Afrikka, joka kannattaisi kiinnittää pitkällä sopimuksella. Hyvät ominaisuudet, kehityskelpoinen. Monipuolinen. Taatusti jännittävä.

Taustalla pitkä kuiva kausi alasarjoissa, mutta nyt näyttää lupaavalta. Maailma on muuttunut, se on selvä.

Itä-Länsi muuttui ensin Eurooppa-USA-Aasiaksi, sitten Eurooppa-USA-BRIC, ja nyt jatkoksi on liittynyt Afrikka.

Arabikevät, olojen paraneminen vähitellen – kaikki on katettu sille että Afrikka nousee jaloilleen. Miten me osaamme ottaa uuden tekijän vastaan? Miten suhtaudumme, mitä näemme? On kovin harmillista ollut havaita, että talous- ja kauppapolitiikan keskustelun ytimessä olevan ne perinteiset aiheet ja pelurit. Itse lähestyn kysymystä näin: jos olisin yritys, menisinkö perinteisesti kilpailemaan itseni mahdollisesti kuoliaaksi niille perinteisille markkinoille ja perinteisin keinoin?

Siellä on kuitenkin vastapuolen pelaajia kolmetoista tusinassa. Jos resurssit riittäisivät pitkään raskaaseen kauteen, jossa odotettavissa on isoja voittoja ja tappioita, niin mikä ettei. Tappiot ovat jopa todennäköisempiä kuin voitot. Mutta komiat pärjää, jos rahkeet riittävät. Jos haluaisin tehdä uuden aluevalloituksen, jossa kasvu on alkuun hitaampaa, pitkällä tähtäimellä keskiarvossa, ja aikainen omaksuja nauttisi seuraavan vuosikymmenen vaihteessa ansaittua luottopakin asemaa, lähtisin Afrikkaan. Kiinalaiset ovat jo siellä, ja ihailtavan yrittäjähenkiset eurooppalaiset ovat juuri aloittaneet. Suomella olisi paljon annettavaa ja vietävää: koulutus, ylipäätään alan kuin alan osaaminen, infra, cleantech. Nyt ovat vain avoinna ne mahdollisuudet, mitä siellä näemme, ja miten ne tulkitsemme? Menemmekö paikalle vasta sitten, kun muut ovat jo pelipaikkansa ottaneet? Olisi erittäin hienoa, jos suomalaisessa kauppapolitiikassa näkyisi pitkä tähtäin. Alkuun siihen voisi yhdistää myös kehitysyhteistyön sekä kolmannen sektorin toimijat, jotka ovat siellä jo muista syistä. Tiimityö ja lahjakkuudet laajalti käyttöön, siinä on voittajakonsepti. Näillä menisin.

Toki vientiä USA:han tulee edistää ja reilut yhteiset säännöt turvata.

Kirjoittaja on Suomen Nuorkauppakamareiden toimitusjohtaja.

Eurooppanuoret

25

Teksti: The Ulkopolitist

The Ulkopolitist on kansainvälisen politiikan ilmiöitä sekä suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä puoluepoliittisesti, uskonnollisesti ja järjestöllisesti sitoutumaton blogikollektiivi. Kansainvälisen taustan omaavien nuorten aikuisten toimittaman blogin tarkoituksena on tuottaa analyyttisia ja ytimekkäitä kannanottoja moniin erilaisiin ajankohtaisiin aiheisiin heijastaen sen kirjoittajien mielenkiinnon ja erikoisosaamisen kohteita. ulkopolitist.wordpress.com

26

The Ulkopolitist

Kirjoittajat jakavat näkemyksen, jonka mukaan suomalaista julkista ulkopoliittista keskustelua vaivaa sulkeutuneisuus sekä haluttomuus kohdata epävarmuutta. The Ulkopolitistin pyrkii omalta osaltaan luomaan uudenlaista keskustelua ulko- ja turvallisuuspoliittisiin teemoihin liittyen, ja tuomaan esiin uusia kriittisempiä ja kansainvälisempiä näkökulmia.

Kirjoittajat uskovat, että Suomen ulkopoliittinen diskurssi voidaan viedä sen ansaitsemalle uudelle uralle vain faktoihin ja analyysiin perustuvan keskustelun kautta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi The Ulkopolitist aikoo kantaa kortensa kekoon, ja tämä on myös blogikollektiivimme perimmäinen olemassaolon syy. ulkopolitist.wordpress.com

27

27

The Ulkopolitist

27

EU ja suurstrategia – mahdoton yhtälö?

EU ja suurstrategia – mahdoton yhtälö?

Suurstrategia (engl. Grand Strategy) on yksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen kenties mahtipontisimmista käsitteistä. Sen ajatteleminen tuo ainakin itselleni mieleen kuvat toisen maailmansodan aikaisista sotapalavereista, joissa kenraalit valtavien karttojensa äärellä siirtelivät pitkillä kepeillä joukko-osastoja paikasta toiseen.

Teksti: Hiski Haukkala

Tämä kuva ei olekaan väärä. Suurstrategia ja ylipäätään strategia käsitteinä ovat kehittyneet sotilasmaailmassa.

Varsinaisia määritelmiä löytyy pilvin pimein, mutta niille yhteistä on, että (suur)strategia on korkean tason yleinen viitekehys, joka tähtää viime kädessä sodan voittamiseen käytännön tasolla suoritettavien taktisten toimien avulla. Strategia ja taktiikka ovat saman, sodan voittamiseen tähtäävän kolikon puolia.

Strategia käsitteenä ei ole jäänyt vain sotilaiden käyttöön. Sittemmin se on siirtynyt liikkeenjohdon käsitteistöön sekä lopulta valunut myös kansainvälisen politiikan ja jopa Eurooppa-tutkimuksen kentälle. Samalla käsite on liudentunut ja laventunut sekä menettänyt alkuperäistä selväpiirteisyyttään saamatta välttämättä mitään parempaa tai selkeämpää tilalle. Näin ollen EU:n mahdollisesta suurstrategiasta puhuminen vaatii ensin hieman käsitteellistä selventämistä ja vasta sen jälkeen kysymyksiin EU:n mahdollisen suurstrategian sisällöstä ja sen toimeenpanosta voidaan pureutua.

Kenties hyödyllisimmän suurstrategian määritelmän on tarjonnut yhdysvaltalainen, etenkin kylmän sodan historioitsijana tunnetuksi tullut Yalen yliopiston professori John Lewis Gaddis, jonka mukaan suurstrategia on käytössä olevien välineiden ja merkittävien päämäärien välinen laskelmoitu suhde (the calculated relationship of means to large ends).

Kieltämättä Gaddisin määritelmä peittää yhtä paljon kuin paljastaa. Sen etu etenkin EU:n tapauksessa on kuitenkin kiinnittää huomiota tavoitteisiin, joiden siis tulee olla merkittäviä, ja niihin välineisiin, joita kullakin toimijoilla on osana mahdollista suurstrategiaa. Seuraavaksi pohdin EU:n julkituotuja tavoitteita sekä sen käytössä olevia välineitä vastatakseni kysymykseen onko ylipäätään järkevää puhua EU:sta suurstrategisena toimijana.

Mikä voisi olla EU:n suurstrategia?

EU ja etenkin sen komissio on varmasti eräs maailman ahkerimmin papereita ja dokumentteja tuottavista toimijoista. Lähes asiasta kuin asiasta on olemassa pumaska, raportti tai työohjelma. Etenkin sanan ”strategia” ryöstöviljelyssä EU on kunnostautunut oikein urakalla.

Hätäinen Google-haku sanoilla ”European union strategy” tuottaa käsittämättömät 159 miljoonaa osumaa. Jo haun ensimmäiseltä sivulta aukeaa, että EU on tuottanut muun muassa 2020-kasvustrategian, biodiversiteettistrategian, Itämeren alueen strategian, yhteisen Afrikka-EUstrategian… EU:lla on strategioita siis aivan joka lähtöön.

28

The Ulkopolitist

Tämän huomion valossa silmiinpistävää on, että mitään varsinaista suurstrategista dokumenttia EU ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut. Lähimmäksi tätä on päästy vuonna 2003 valmistuneella EU:n turvallisuusstrategialla, joka sittemmin on myös hienoisesti päivitetty (2008), mutta ei uusittu.

EU:n turvallisuusstrategiaan tutustumisessa on syytä pitää mielessä, että se oli yhtäältä vastaus USA:n käynnistämälle globaalille terrorin vastaiselle sodalle ja toisaalta yritys koota EU:n omat rivit niitä syvästi jakaneen Irakin sodan jälkeen. Molemmissa suhteissa dokumenttia voidaan pitää erittäin onnistuneena, sillä se kykeni tarjoamaan USA:n asevaraiselle turvallisuuskäsitykselle vastakkaisen tulkinnan turvallisuudesta ja osoitti, että sisäisistä kiistoistaan huolimatta unioni pystyi neuvottelemaan sangen ehyen ja lukukelpoisen kokonaisuuden – saavutus, jolla unioni ei siihen mennessä eikä juuri sen jälkeenkään ole voinut kehuskella ainakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

Dokumentin lähtökohtana on turvallisuuden jakamattomuus: globalisoituvassa maailmassa uhkat koskettavat kaikkia. Näiden uhkien hallinta vaatii unionin mukaan tehokkaita monenkeskisiä ratkaisuja. Samalla strategiassa on myös vahva alueellinen painotus: EU:lla on ensisijainen vastuu omasta, paikoin sangen turbulentista naapurustostaan niin Välimeren alueella kuin Itä-Euroopassakin.

Dokumentti on myös hyvin itsevarma: se katsoo – ja hyvällä syyllä – EU:n olevan merkittävä taloudellinen ja poliittinen voima ja uskoo sillä sen vuoksi olevan myös merkittävää turvallisuuspoliittista merkitystä.

Lisäksi se katsoo, että EU on itsessään malli toimivasta monenkeskisestä ongelmanratkaisusta ja että se kykenee tarjoamaan parhaita käytäntöjä joita myös muiden alueiden ja toimijoiden olisi jatkossa syytä seurata ja soveltaa.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2003 turvallisuusstrategia on juuri yhteisen valuutan käyttöön ottaneen ja omaan tulevaisuuteensa luottavaisesti suhtautuneen EU:n lapsi.

Se on kuitenkin samalla myös jäntevin lausunto EU:n suurstrategisista tavoitteista, jotka heijastuvat unionin toiminnassa edelleen.

Jos katseen kääntää EU:n varsinaisiin toimiin, niin näyttäisi siltä, että edellä mainitut kaksi teemaa muodostavat EU:n suurstrategian kovan ytimen.

EU ja suurstrategia – mahdoton yhtälö?

Globaalisti EU haluaa edistää monenkeskisen ja arvopohjaisen ongelmanratkaisun roolia kansainvälisessä politiikassa. Tähän painotukseen osaltaan vaikuttanee se, että juuri tällä pelikentällä EU on luonnostaan vahvimmillaan.

Alueellisesti EU:n suurstrategisena tavoitteena on Euroopan yhdentäminen. Tähän on sekä talouteen että yleiseen vakauteen liittyviä syitä. Voi olla, että myös EU:n oma identiteetti aitona Euroopan unionina vaatii paneurooppalaista otetta.

Globaalisti EU haluaa edistää monenkeskisen ja arvopohjaisen ongelmanratkaisun roolia kansainvälisessä politiikassa. Tähän painotukseen osaltaan vaikuttanee se, että juuri tällä pelikentällä EU on luonnostaan vahvimmillaan.

EU:n aikeita ei kuitenkaan ole syytä tulkita yksinomaan näin kyynisesti, vaan EU:n tavoitteiden taustalla on myös aito analyysi ja vakaumus siitä, että nimenomaan toimiva monenkeskinen ongelmanratkaisu on ihmiskunnan edessä olevien haasteiden ratkaisemisen kannalta tuloksellisinta.

Kykeneekö EU toimeenpanemaan suurstrategiaansa?

Lyhyt kirjoitus ei mitenkään voi kattavasti arvioida EU:n suurstrategian toteutumista. Sen sijaan lienee paikallaan tehdä lyhyt kartoitus siitä mitä välineitä unionilla on tänä päivänä käytössään merkittäviin tavoitteisiinsa pääsemiseksi.

Jo kuluneen tokaisun mukaan EU:n on taloudellinen jättiläinen, mutta ulkopoliittinen kääpiö. Viime vuosina EU on pyrkinyt kehittämään rakenteita ja mekanismeja jäntevämpään ulkopolitiikkaan: EU:lla on uusi korkea edustaja, jolla on ensimmäisen kerran aivan oikeaa puhevaltaa ulkosuhteissa. EU:lla on myös oma ”ulkoministeriö”, ulkosuhdehallinto (EUH) ja sen työtä tukeva maailmanlaajuinen edustustoverkko.

Paperilla EU onkin selvästi vahvempi ulkopoliittinen toimija kuin aiemmin. Toistaiseksi arki on kuitenkin osoittanut, että EU on edelleen heikko ja hajanainen toimia: uusi korkea edustaja Cathy Ashton ei ole kyennyt eikä aina edes halunnut ottaa johtoroolia.

Samalla useat jäsenmaat ovat aktiivisesti vieroneet uusia rakenteita ja suosineet kahdenvälisiä ulkopolitiikkojaan

merkittävien asiakysymysten (esimeriksi Libyan kriisin ratkaisu) tai kumppanien (Kiina, Venäjä) tapauksessa. Myös Brysselin uudet instituutiot ovat osoittautuneet sekaviksi ja keskenään varsin riitaisiksi. Kaiken kaikkiaan yhteisen euroopplaisen ulkopolitiikan sijaan EU:ssa puhutaan tällä hetkellä ”ulkopolitiikan paluusta pääkaupunkeihin”.

Tuloksena näyttäisi olevan tilanne, jossa ei EU ole vain yksi, vaan kenties yksi + (kaksikymmentä)seitsemän kääpiötä.

Kykeneekö kääpiölauma siis suurstrategiaan? Vastaus näyttäisi olevan kielteinen. Esimerkiksi eräs merkittävä ja varsin karu syy turvallisuusstrategian uusimatta jättämiseen liittyy siihen, että kukaan ei unionissa usko, että enää voitaisiin sopia yhtä selkeästä ja ehyestä dokumentista.

Vuoden 2003 jälkeen unioniin on tullut kaksitoista uutta jäsentä ja uusia on tulossa. Ainakin lyhyellä aikavälillä näyttäisi siltä, että on joutunut oman menestyksensä uhriksi.

Jäsenien määrän kasvaminen on tehnyt päätöksenteosta kovin vaikeaa. Lisäksi käynnissä oleva talous- ja finanssikriisi on vienyt unionilta parhaan puhdin pois: kukaan ei jaksa eikä ehdi miettiä suurstrategisia tavoitteita, sillä kamppailu euroalueen tulevaisuuden puolesta vie kaiken ajan.

Toimeenpanon osalta kokonaiskuva on siis varsin lohduton.

Tässä suhteessa hieman paradoksaalista on, että EU:lla on kuitenkin (ainakin ollut) varsin selkeästi artikuloitu suurstrateginen visio. Edellä sanotun valossa on kuitenkin mahdollista ja jopa todennäköistä että kuluneen vajaan kymmenen vuoden aikana tuo visio on liudentunut eikä se ole samalla tavalla enää jaettu 27 kuin aikanaan 15 jäsenmaan unionissa. Lisäksi visio on myös joutunut haastetuksi käynnissä olevan globaalin vallan siirtymän sekä EU:n omien sisäisten ongelmien johdosta: EU:n toimintaympäristö on radikaalin muutoksen kourissa, mutta sen mahdollisuudet visionsa päivittämiseen ja uudelleenartikuloimiseen näyttävät varsin heikoilta.

Tilannetta vielä pahentaa se, että pyrkimyksistään huolimatta EU:sta ei ole tullut varteen otettavaa kansainvälistä ja/tai suurstrategista toimijaa. Eräät politiikkalohkot – vaikkapa laajentuminen – ovat toteuttaneet tehokkaasti unionin suurstrategisia tavoitteita, mutta samalla sen mukanaan tuoma moninaisuus ja hajanaisuus ovat itse asiassa heikentäneet sen mahdollisuuksia tehokkaan toimijuuden kehittämiseen. Tuloksena on Oxfordin yliopiston professorin Jan Zielonkan sanoin ”polysentrinen” järjestelmä, jonka suurin saavutus lienee jäsenten välisten ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvien ristiriitojen hillitseminen ja hallitseminen, ei kunnianhimoisen ja tehokkaan yhteisen ulkopolitiikan kehittäminen. Näin ollen lienee myös ajatus EU:sta suurstrategisena toimijana vielä pitkään ratkaisematon yhtälö.

Hiski Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa.

www.hiskihaukkala.net The Ulkopolitist

29

Liberaali EU, realistinen Venäjä?

Liberaali EU, realistinen Venäjä?

Venäjälle Euroopan unionilla on väliä. Puolet maan ulkomaankaupasta suuntautuu EU:n alueelle. Eurooppa toisin sanoen ostaa valtaosan siitä energiaviennistä, jolle Venäjän talous perustuu. EU:n ulkomaankaupasta Venäjä muodostaa kuitenkin vain kymmenyksen.

Teksti: Tomas Wallenius Kuva: Aivazovsky

Osalle EU:n jäsenmaista Venäjä on paljon – noin Espanjaan tai Italiaan verrattavissa olevaa – taloudellista kokoaan merkittävämpi toimija. Monet Keski- ja Itä-Euroopan maat ovat riippuvaisia venäläisestä energiasta. Itäeurooppalaisille jäsenvaltioille Venäjä on tärkein muuttuja näiden strategisessa ympäristössä.

Tällä suhdetta leimaavalla epäsymmetrisellä keskinäisriippuvuudella on merkitystä koska Venäjä on päällisin puolin EU:n ulkopoliittinen vastakohta: suvereniteettiaan korostava autoritaarinen kansallisvaltio, joka näkee maailman geopoliittisena nollasummapelinä.

Euroopan unioni pohjautuu liberaalille maailmankuvalle. Tärkeintä maailmanpolitiikassa on jatkuva taloudellinen ja poliittinen kehitys. Tämän vuoksi ollaan valmiita karsimaan kansallista suvereniteettia ylikansallisen integraation etujen saavuttamiseksi. Vapaakaupan, kehitysavun ja aktiivisen ulkopolitiikan avulla yhä suurempi osa ihmisistä tulee elämään vaurasta ja vapaata, toisin sanoen eurooppalaista, elämää. Vapaakaupan edistäminen perustuu ajatukselle siitä että maailma ei ole nollasummapeliä: sekä rikas länsimaa että köyhä kehitysmaa hyötyvät yhtälailla.

Venäjä näki kerran maailman samalla tavalla, noin kymmenen vuoden ajan. Kuitenkin Mihail Gorbatšoviin henkilöityvä liberaali ’uusi ajattelu’ hävisi 1990-luvun puolivälissä vanhalle, tutulle realistiselle maailmankuvalle. Vladimir Putinin valtaeliitti näkee maailmanjärjestelmän koostuvan anarkian olosuhteissa keskenään kilpailevista suurvalloista. Tässä maailmassa ei ole pysyviä ystäviä, vaan ainoastaan keskenään ristiriidassa olevia intressejä. Tärkeintä maailmanpolitiikassa on turvallisuus, josta voi varmistua vain ylläpitämällä uskottavaa sotilaallista pelotetta. Turvallisuus tarkoittaa paitsi ulkoista myös sisäistä kotimaisen poliittisen järjestelmän vakauden ja regiimin vallan varjelemista.

Venäjällä on vaikeuksia hahmottaa EU:n legalistista päätöksentekoa, sekä vähän kapasiteettia tekniseen yhteistyöhön esimerkiksi kaupan vapauttamista koskevissa asioissa, mikä johtui maan byrokraattisen kulttuurin erilaisuudesta. Venäjällä viralliset instituutiot eivät useimmiten toimi ja asioita hoidetaan niiden ohi epävirallisten henkilöverkostojen kautta. Oikeusjärjestelmä ei ole riippumaton, ja poliittista sekä taloudellista valtaa ei ole erotettu toisistaan.

30

The Ulkopolitist

Todelliselle integraatiolle ei ole edellytyksiä koska se nähdään uhkana maan suvereniteetille. Tässä mielessä EU:n pehmeä taloudellinen valta on Venäjälle jopa hankalampi haaste kuin vanha vastustaja Yhdysvallat sekä sen johtama perinteinen valtioiden välinen puolustusliitto Nato.

Tämän takia Venäjällä ei ole edes halujakaan ymmärtää EU:ta. Maalla on paljon paremmat neuvottelulähtökohdat hoitaa ulkosuhteitaan kahdenvälisesti.

Latvia on huomattavan pieni valta verrattuna Venäjään, kun taas EU:hun verrattuna Venäjä on ainakin taloudellisessa mielessä kääpiö. Venäjällä on suhteellinen etu hoitaa asioita kansallisvaltioiden Euroopan kanssa käyttäen perinteistä bilateraalista diplomatiaa.

Toisin kuin komission kasvottomien byrokraattien kanssa, Silvion tai Gerhardin kera Vladimir pystyy pääsemään yhteisymmärrykseen sekä poliittisista että taloudellisista kysymyksistä. Vanhan Euroopan suurilla valtioilla on myös positiivisempi käsitys Venäjästä, ja vähemmän haluja huolehtia sen sisäisen kehityksen huolestuttavista piirteistä, kuin ’uuden Euroopan’ pienemmillä mailla, joilla on vielä tuore muisto Neuvostoliitosta alueen hegemonisena valtana. Vaikka Putinin Venäjä pitää itseään eurooppalaisena suurvaltana, se Eurooppa johon Venäjä haluaisi kuulua ei ole vuoden 2012 vaan vuoden 1914 Eurooppa. Eurooppa jossa valtioiden suvereniteettia korostetaan ihmisoikeuksien sijaan, ja jossa tärkeimmistä asioista päätetään suurvaltojen kesken pienemmistä valtioista välittämättä.

Kuitenkaan Venäjän ja EU:n välisessä suhteessa ei ole kyse pelkästään mustavalkoisesta realistisen ja liberaalin maailmankuvan kamppailusta. Epätasainen keskinäisriippuvuus yhdistettynä sisäiseen kehitykseen molemmissa toimijoissa saattaa muuttaa pelin luonnetta. Tässä tekstissä keskitytään pelkästään Venäjään – vaikka on selvää, että siten millä tavalla EU selviytyy eurokriisistä tulee olemaan valtava vaikutus.

Jollain tasolla olemme kulkeneet täyden ympyrän Finlandia-talon vuoden 1975 ETYK-konferenssiin.

Silloinen neuvostojohto oli kasvavasta seniliteetistään huolimatta tajunnut että uudistaakseen talouttaan Neuvostoliiton oli parannettava suhteitaan LänsiEuroopan kanssa. Vain talouskasvun avulla Neuvostoliitto pystyisi säilymään sotilaallisena supervaltana.

Liberaali EU, realistinen Venäjä?

Venäjän polittiseen järjestelmään ja ulkopoliittiseen maailmankuvaan ei ole odotettavissa suuria muutoksia lähiaikoina.

Putin tuli samaan johtopäätökseen tullessaan valtaan 2000-luvun taitteessa; Venäjä pystyisi nousemaan uudestaan perinteiseksi suurvallaksi vain taloudellisten uudistusten avulla.

Kuitenkin kuten Brežnevin Neuvostoliitto Putinin Venäjä on kasvanut pelkästään energian maailmanmarkkinahintojen nousun ja lisääntyneen (pääosin Eurooppaan suuntautuneen) viennin avulla. Vaikka uudistukset ovat taas unohtuneet, niin Venäjä ymmärtää olevansa riippuvainen EU-markkinasta. Putinin hallinnon vakaus on perustunut kasvaneelle taloudelliselle hyvinvoinnille. Tämä varmistaa sen että EU:n ja Venäjän suhteiden kylmentyminen tietyn pisteen alapuolelle ei ole todennäköistä. Jopa geopoliittisessa nollasummapelissään, jolla tämä yrittää estää Naton laajentumisen entisen Neuvostoliiton alueelle, Venäjä pyrkii olemaan ärsyttämättä länttä liikaa. 2008 Venäjän ja Georgian välisen sodan jälkeen Venäjä yritti minimoida kriisin heijastevaikutuksia suhteisiinsa EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa. Vaikka Venäjä tuhosi Georgian sotilaallisen kapasiteetin se ei miehittänyt Tbilisiä tai vaihtanut Saakašvilin hallintoa.

Vieläkin merkittävämpää on se että venäläinen yhteiskunta on muuttunut valtavasti 2000-luvun aikana.

Talouskasvu on ensimmäistä kertaa maan historiassa luonut vauraan keskiluokan, joka on alkanut vaatia korruption kitkemistä sekä oikeusvaltioperiaatteiden noudattamista. Vähitellen nämä jokapäiväiseen elämään liittyvät käytännön huolet ovat muuttuneet vaatimuksiksi vaikuttaa suoraan poliittiseen prosessiin.

Viime talven presidentinvaalien vilpillisyyttä vastustaneet mielenosoitukset olivat suurimmat sitten Neuvostoliiton hajoamisen.

Sen jälkeen kun Stalinin aikaiseen asuntoon on tehty ’euroremontti’, Lada on vaihdettu Bemariin ja joululoma vietetään suomalaisessa kylpylähotellissa, ihmiset alkavat miettiä miksi heillä ei ole samanlaista poliittista järjestelmää kuin muualla Euroopassa. Kuitenkin Venäjän poliittiseen järjestelmään ja sitä kautta sen ulkopoliittisen maailmankuvaan ei ole todennäköisesti odotettavissa suuria muutoksia lähiaikoina. Putinin asema on vahva ja hänen rakentamansa järjestelmä toimii vielä.

Perestroikaan, kylmän sodan loppumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut liberaali maailmankuva ei syntynyt hetkessä tyhjästä, vaan pohjautui neuvostoliittolaisen intelligentsian pettymykseen poliittisten ja taloudellisten uudistuksien kariutuessa vuoden 1968 Prahan kevään murskaamisen jälkimainingeissa.

Liberalismilla kesti pari vuosikymmentä matkata moskovalaisista keittiöpöytäkeskusteluista Kremlin käytäville. Tämä gorbatšovilainen ’uusi ajattelu’ taantui 1990-luvun Venäjän taloudellisessa kurimuksessa. On mahdollista että venäläisessä yhteiskunnassa 2000-luvulla tapahtuneet valtavat muutokset ja niistä seurannut laajan vauraan keskiluokan synty tulevat jossain vaiheessa radikaalisti muuttamaan maan poliittista kulttuuria ja sen seurauksena ulkopolitiikan suuntaa.

Vaikka EU:n ja Venäjän suhteissa ei ole viime aikoina tapahtunutkaan mitään mullistavaa ja tulevaisuus näyttää tällä hetkellä ennustettavalta, niin historia ei tässä mielessä todellakaan ole vielä loppu. 1980-luvun tapahtumat osoittavat että jossain vaiheessa itsestäänselvyydet saattavat murentua kovinkin nopeasti.

Kirjoittaja on entisen Neuvostoliiton alueeseen erikoistunut vapaa tutkija.

The Ulkopolitist

31

Volcker, Vickers, Liikanen – finanssiregulaation uusi muoto Euroopassa ja Yhdysvalloissa

Volcker, Vickers, Liikanen – finanssiregulaation uusi muoto Euroopassa ja Yhdysvalloissa Lehman Brothersin konkurssista vuonna 2008 käynnistyneen finanssikriisin pahimmista hetkistä on kulunut jo yli neljä vuotta. Kuitenkin kriisin kerrannaisvaikutukset ovat yhä vahvasti läsnä, kuten voimme viikoittain uutisista lukea.

Teksti: Jussi Heinonkoski Kuva: iStockphoto

Uuden, finanssijärjestelmän systeemiset riskit paremmin huomioon ottavan regulaation suunnittelu ja säätäminen laiksi eivät ole olleet helppoja tai nopeita prosesseja. Tämän vuoden syksyyn mennessä on uuden finanssiregulaation suuntaa on nähty Yhdysvalloissa Dodd-Frank –lain (ja sen osana nk. Volcker-säännön) ja Euroopassa kahden selvityksen, Iso-Britannian Vickers-raportin sekä viimeisimpänä Euroopan komission tilaaman nk. Liikanen-raportin muodossa. Eroista huolimatta kaikilla ehdotuksilla on käytännössä sama tavoite – systeemisen riskin vähentäminen ja erityisesti veronmaksajien kukkarolla käymisen lopettaminen systeemisesti tärkeiden toimijoiden (“too big to fail”) tiimoilta. Vaikka itse tavoitteesta on mittava konsensus, on uuden regulaatiojärjestelmän tuleva muoto kuitenkin vielä laajalti hämärän peitossa jopa Yhdysvalloissa, Euroopasta puhumattakaan.

Yhdysvalloissa Dodd-Frank –laki on ollut presidentti Obaman laiksi kirjoittama jo kesästä 2010 lähtien, mutta sen implementaatio on vielä pahasti kesken, mikä tekee lopullisen lainsäädännön ennakoinnista vaikeaa. Tärkeimpänä osana lakiin sisältyy liittovaltion keskuspankin entisen johtajan mukaan nimetty Volcker-sääntö. Sääntö erottelee omavaraisen investointipankkitoiminnan talletuksia vastaanottavasta vähittäispankkitoiminnasta, aiemmin voimassa olleen Glass-Steagall –lain tapaan. Yhdysvaltalainen finanssisektori ei luonnollisesti ole ollut Dodd-Frank -laista kovin innoissaan. Toiveikkaimmat lainsäädännön vastustajat toivoivatkin Mitt Romneyn mahdollisen vaalivoiton vesittävän uuden regulaation, joko kokonaisuudessaan tai ainakin tärkeimpien osien tiimoilta.

32

The Ulkopolitist

Yhdysvaltain keskuspankin säätämä siirtymäaika Volckerin sääntöön tulisi päättyä viimeistään heinäkuussa 2014. Edustajainhuoneen republikaanien vastustuksen ja toisaalta Obaman hallinnolle päänsärkyä aiheuttavan finanssivalvoja SEC:n virkamiesnimitysten takia on kuitenkin hyvin mahdollista, että tämä takaraja siirtyy vielä. Kiire ei ole varsinaisesti tiukemman finanssivalvonnan ajajillakaan, kun Obama varmisti toisen presidenttikautensa.

Euroopassa finanssisektorin kaavaillut uudelleenjärjestelyt jakautuvat kahteen leiriin. Ensimmäisenä apajille ehti suuresta finanssisektorista veropuntia keräävä IsoBritannia, jonka regulaatiokaavailut pohjautuvat Sir John Vickersin, Englannin keskuspankin rahapoliittisen komitean entisen jäsenen, vetämän selvitysryhmän viime vuoden lopulla julkaisemaan raporttiin. Vickers-raportin ehdotukset uudesta regulaatiosta eroavat Volckersäännöstä sikäli, että mahdollinen Vickersiin pohjautuva sallisi ns. yleispankkien harjoittaman investointipankkitoiminnan. Ehtona tälle on kuitenkin se, että pankit siirtävät vähittäispankkitoimintonsa ja siten talletukset erilliseksi yksiköksi, jolta arvopaperikauppa ja muut riskipitoisena pidetyt olisivat kiellettyjä. Tällä hetkellä Cameronin hallinnon kaavailema lainsäädäntö pohjautuu pitkälle Vickersin raportin ehdotuksiin. Raportti ei ole herättänyt samankaltaista vastustusta kuin Volckerin sääntö Yhdysvalloissa, vaikka pankkipalveluiden kasvavista kustannuksista on alan toimijoiden tiimoilta muistutettu. Kenties kovinta kritiikkiä Vickersin raporttiin on kohdistanut itse Paul Volcker, joka on varoittanut sisäisten hallinto- ja yksikköjärjestelyjen tarjoavan mahdollisuuden arbitraasille pitemmällä tähtäimellä.

Volcker, Vickers, Liikanen – finanssiregulaation uusi muoto Euroopassa ja Yhdysvalloissa

On vaikeaa uskoa, että minkään sortin regulaatio kykenee tyystin estämään talouskriisien synnyn.

Vickersin raportin käsittely sai lisää käänteitä viime lokakuussa, kun Euroopan komission nimittämä, Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikasen johtama finanssiregulaation asiantuntijaryhmä julkaisi raporttinsa. Raportin kenties merkittävin ehdotus oli investointitoimien ja vähittäispankkitoiminnan taseiden pitäminen erillään. Lähtökohta on käänteinen, joskin vaikutuksiltaan samankaltainen Vickersiin verrattuna. Liikasen ryhmä erottaisi yleispankkien investointipankkitoiminnan omiksi yksiköikseen, vähittäispankkien nauttiman talletustakuun ulkopuolelle. Tällöin esimerkiksi Deutsche Bank ja BNP Paribas voisivat edelleen tarjota investointipankin palveluita, mutta tämän toiminnan tase olisi erillään talletuksista, kuten Vickersin suunnitelmassa. Financial Timesille antamassaan haastattelussa Euroopan pankkiyhdistyksen (European Banking Federation) puheenjohtaja, Nordean konsernijohtaja Christian Clausen oli Liikasen raportin suhteen kriittinen, todeten investointipankin tuotteiden olevan olennainen osa (yleis) pankkien asiakaspalvelua. Riskipitoisina pidettyjen ja erotettavaksi määrättävien toimintojen määritteleminen onkin epäilemättä suuri haaste, jossa riskeinä ovat monille yhtiöille tärkeiden finanssiinstrumenttien kasvavat käyttökustannukset. Tästä esimerkkinä toimii lentoyhtiöiden polttoainekustannuksilta suojautumiseen ostamat futuurit, jotka tosin näillä näkymin oltaisiin jättämässä rauhaan.

Toiselta kantilta katsottuna myös Volckerin Vickers-suunnitelmaa vastaan esittämä kritiikki pätee tässäkin.

Euroopan kannalta uuden regulaation löytäminen on erityisen kriittistä, sillä EU-alueen pankkivarannot ovat yli viisinkertaiset Yhdysvaltoihin verrattuna. Tässä mielessä mielenkiintoista onkin, miten hyvin Vickersin ja Liikasen ehdotukset sopivat yhteen aikana, jolloin Lontoon ja Brysselin välillä on kitkaa riittämiin asti muutenkin. Ehdotukset näyttävät ainakin näennäisellä tasolla yhteensopivilta, mitä myös Erkki Liikanen itse korosti ollessaan Britannian parlamentin valiokunnan kuultavana. Euroopan komissio ja raportin tilaaja Michel Barnier eivät ole kuitenkaan toistaiseksi ottaneet erityistä kantaa raportin tai sen osien toteutuskelpoisuuteen.

On vaikeaa uskoa, että minkään sortin regulaatio kykenee tyystin estämään talouskriisien synnyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei Volckerin, Vickersin ja Liikasen esityksillä olisi lähtökohtina merkitystä.

Regulaation toimivuuden kannalta olennaisinta kuitenkin on, että arbitraasin eli sääntöjen kiertämisen mahdollisuus on uuden regulaation vallitessa mahdollisimman pieni. Tämä tarkoittaa käytännössä paitsi mahdollisimman globaalia ja harmonista regulaatiopakettia. Kokonaisuuden tulisi olla mahdollisimman selkeä ja juridisesti eheä regulaatiopaketti, joka toisin sanoen kykenisi vastaamaan niin maantieteelliseen kuin juridiseen arbitraasiin. Tämä on alati monimutkaistuvan finanssi- ja regulaatiojärjestelmän valossa helpommin sanottu kuin tehty. Virallisista avauksista ei kuitenkaan ole pulaa.

Kirjoittaja on poliittiseen taloustieteeseen erikoistunut vapaa tutkija.

The Ulkopolitist

33

Eurooppa ja Lähi-itä arabikevään jälkeen

Eurooppa ja Lähi-itä arabikevään jälkeen Brysselistä katsoen Välimeren eteläinen ranta on vaikuttanut suhteellisen vakaalta ja ennakoitavalta. Lukuun ottamatta Libanonin ja Israelin demokratioita, yhdessäkään muussa eteläisen Välimeren maassa vallanpitäjä ei ole vaihtunut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana.

Teksti: Mikko Patokallio

Yhteistyökumppanit olivat täten tuttuja, joiden kanssa Euroopalle tärkeitä turvallisuuskysymyksiä voitiin luotettavasti hoitaa. Pohjan tältä järjestelyltä romutti arabikevään kansannousujen ja vallankumouksien aalto, jonka vaikutuksilta yksikään presidentti tai kuningas ei ole ollut täysin turvassa. Arabikevät itsessään toki muodostaa merkittävän haasteen Euroopan unionille, mutta isomman haasteen esittää se, että Euroopan aluepolitiikka on eriytynyt naapurialueen muuttuvasta todellisuudesta.

EU:n aluepolitiikka Lähi-idässä – tai eteläisissä Välimeren maissa, kuten EU-retoriikka suosii – on suhteellisen uutta: vasta vuonna 1995 Euro-Mediterranean Partnership (EMP) vihittiin suuren fanfaarin saattelemana. Tästä ei tule kuitenkaan tulkita, ettei Euroopalla ollut aluepoliittisia ambitioita aiemminkin. Ennen EMP:n luomista, mutta vielä lisääntyvissä määrin sen jälkeen, eurooppalaisen Lähi-idän aluepolitiikan perustavanlaatuinen pilari on ollut tiivis transatlanttinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa.

Historiallisista ongelmista huolimatta nykypäivänä transatlanttinen yhteistyö ja riidat nähdään Lähiidän asioissa. Riidat Irakin sodasta miltei rikkoivat Pohjois-Atlantin liiton, mutta yhteisymmärrys Iranin ja Syyrian hallintojen eristämisestä on vankka. Yhteisymmärryksen mahdollistaa vankka käsitys yhteisistä tavoitteista Lähi-idässä, joskin varsin yleisellä tasolla: sekä EU että Yhdysvallat toivovat alueellisen vakauden säilymistä sekä demokratian ja vapaamarkkinoiden leviämistä alueella.

Vahva transatlanttinen linkki Lähi-itään on taannut sen, että yhteistyökumppaneiden välinen epätasapaino näkyy selkeästi myös aluekysymyksissä. Yhdysvallat johtaa transatlanttista aluepolitiikkaa, ja vaikka Euroopan maat ovatkin vikisseet, ne ovat lähes aina seuranneet. Välillä epätasapaino asettaa EU:n hyvin hankalaan välikäteen, sillä EU:n intressien laatu Lähiidässä on hyvinkin erilaista kuin Yhdysvalloilla. Vakaus on yhteinen etu, mutta EU:lle siihen sisältyvät myös kimurantit kauppaan ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset. Transatlanttiset eriäväisyydet näkyvät toimintatavoissa, jotka osaltaan korostavat EU:n

34

The Ulkopolitist

kyvyttömyyttä toimia sotilaallisissa asioissa. Esimerkiksi Atlantin molemmin puolin puhutaan yhteisestä terrorismin uhasta. Yhdysvalloissa terrorismin ehkäisemisen lähtökohta on ulkopolitiikassa, kun taas Euroopassa huoli painottuu terrorismiin yhdistettyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Transatlanttisen vakautta painottavan aluepolitiikan seurausta on ollut hyvin turvallisuuskeskeinen suhtautuminen Lähi-itään ja siellä nähtyihin muutoksiin. Lyhyesti kiteytettynä jaottelu on tehty vakauden tai demokratisoinnin saavuttamisen välillä.

Edellisen suurimmaksi uhaksi on määritelty islamistinen terrori ja sitä tukevat valtiot, minkä ehkäisy vaatii yhteistyötä epädemokraattistenkin valtioiden kanssa. Jälkimmäinen puolestaan olisi ehdottomasti toivottavissa, mutta kontrolloimattomana sen pelätään jouduttavan erilaisten länsivastaisten islamistitoimijoiden nousua valtaan. Tätä jaottelua on hyvin vahvasti kritisoitu ensinnäkin siitä, että lähtökohtainen jaottelu on keinotekoinen ja että vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi. Toisekseen jaottelu surutta yksinkertaistaa kokonaisen poliittisen ajattelun haaran, tulkitsemalla sen vain ja ainoastaan haaran erästä terrorismia kannustavan säikeen kautta.

Jaottelu on kuitenkin säilynyt sitkeästi, ja on puettu uuteen ”demokratisaatio tai islamisaatio”-asuun arabikevään jälkeen.

Monen eri tekijän yhteisvaikutuksen johdosta EU kohtaa aluepolitiikassaan lähes sietämättömän tilanteen, joka murentaa aikaisemman toimintamallin perusteita. Tässä kohtaa ei ole tarvetta avata EU:n kohtaamaa syvää sisäistä kriisiä, jonka taloudelliset ja poliittiset ulottuvuudet lamauttavat tehokkaan ulkopolitiikan tuottamisen. Erilaisen ongelman muodostaa transatlanttinen yhteistyön kehittyminen Yhdysvaltain pienentäessä ylisuurta jalanjälkeään Lähi-idässä. Aikana, jolloin Washington ylistää ”leading from behind” –periaatetta eikä EU itse generoi johtajuutta, unionin aluepolitiikka kärsii huomattavasta näköalattomuudesta. Viimeisin ja pitkäaikaisesti haastavin muutos on kuitenkin arabikevät, ja sen tuomat laaja-alaiset muutokset EU:n Lähi-idän yhteistyömaissa sekä aluepoliittisessa ympäristössä.

Eurooppa ja Lähi-itä arabikevään jälkeen

Kuten muidenkin alueellisten toimijoiden tapauksessa EU on omaksunut hyvin varovaisen roolin suhtautumisessaan arabikevättä kohtaan. Arabikevään todellisissa kriiseissä – Egyptissä, Libyassa, Jemenissä ja nyt Syyriassa – EU:n rooli on ollut korkeintaan korkea-arvoisena sivustakatsojana. Turvallisuuskeskeisyydestä huolimatta EU on kadonnut turvallisuuspolitiikan toimijana alueella, mikä heijastuu Naton uudessa roolissa eurooppalaisten intressien turvaajana Lähi-idässä.

Epävakauden lähteeksi myös nähdään arabikevään siivittämä islamistitoimijoiden nousu. Historialliset suhteet eivät ole mitenkään loistavia tässä suhteessa, joka osaltaan tuottaa edelleen kiusallisia hetkiä EU:lle.

Islamistien ajamiin muutoksiin suhtaudutaan automaattisesti paljon kriittisemmin kuin autokraattisiin edeltäjiinsä. Ongelmia löytyy selvästikin Tunisian Ennahdan tai Egyptin Veljeskunnan johtamissa hallituksista, mutta nykyinen kritiikki vaikuttaa tekopyhältä suhteutettuna EU:n valmiuden katsoa läpi sormien Ben Alin tai Mubarakin hallinnon systemaattisia ihmisoikeusrikoksia. Varovaisuudestaan huolimatta EU:n retorinen analyysi tilanteesta on ollut aika pitkälti oikea.

Arabikeväässä on nimenomaan kyse pitkän aikavälin muutoksesta, joka vaatii pitkäjänteistä omistautumista demokratian ja oikeusvaltion rakentamiseen. Tässä yhtälössä taloudellisten ongelmien lääkitseminen on elinehto onnistumiselle.

Raha onkin ollut pääkeino, jolla EU on pyrkinyt reagoimaan arabikevään muutoksiin. Keväällä 2011 EU esitti niin sanotun 3M-politiikan - ”money, markets and mobility”. Kyseisen politiikan toteuttamisessa EU korosti, että yhteistyö syntyisi ”more for more”-periaatteen kautta, ei kepin ja porkkanan avulla. Tätä korostaen EU on perustanut erillisen 350 € miljoonan suuruisen rahaston transitiomaille, ja on kannustanut EBRD:n investointia Lähi-itään usean miljardin euron edestä.

Myös osana Kansainvälisen valuuttarahaston ja G-8 maiden ”Deauville Partnership” -raamia EU on kohdistanut taloudellisia kannusteita eri arabikevään maille.

Taloudellista apua painottava politiikka on tuttu vaikutusväylä EU:lle – esimerkiksi osana Lähi-idän rauhanprosessia – mutta tässäkin EU:n avun suhteellinen painoarvo on vähentynyt. Vuonna 2011 yli 45 € miljardia on luvattu arabikevään eri maille. Yli puolet tästä avusta on tullut Persianlahden mailta – Saudi-Arabialta, Qatarilta ja Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta – ja joiden rahalla on tuntuvasti suoraviivaisempia poliittisia tarkoituksia. Persianlahden maiden rahallinen tuki on ollut oleellinen tekijä Omanin, Jordanian ja Marokon kuningashuoneiden suojelussa kansalaiskritiikkiä kohtaan.

Toki EU:n rahanannossa on poliittisia tarkoitusperiä, sillä suurin osa EU:n myöntämästä avusta on kanavoitunut tukemaan ystävällismielisiä hallintoja Jordaniassa ja Marokossa.

Alkuvuodesta 2011 perustettu EU-Jordanian Task Force toimi pikaisena kanavana tarjoamaan Jordanialle miljardien arvoiset tuen nimellistä sitoutumista vastaan. Marokon kosmeettisia muutoksia maan perustuslakiin on ylistetty malliesimerkkinä muille arabikevään maille. Kirstun avautuminen on ollut paljon hankalampaa maille, jotka tarvitsisivat vahvempaa EU:n roolia.

Tästä esimerkkeinä ovat Libya ja Jemen, joiden aidosti laajempaan transitioprosessiin EU on uhrannut tuntuvasti pienempiä summia.

Vuoden 2013 sarastaessa on päivänselvää, että EU:lta puuttuu visio siitä mitä se tavoittelee muuttuvassa Lähi-idässä. Ajatushautomoissa ja direktoraatteissa on virinnyt puhetta uudesta paradigmasta EU:n aluepolitiikalle, mutta tämä on ikävän institutionaalis-byrokraattinen tapa käsittää EU:n suhteet naapurustoon.

EU:n ongelma ei ole niinkään institutionaalisen yhteistyön kehyksissä – vaikka siinäkin on ongelmia – vaan yhteistyön sisällössä. Mitä EU on valmis tarjoamaan, ja millä ehdoilla? Lähi-idässä EU kohtaa uudenlaisen tilanteen, joka vaatii muutosta EU:n toiminnassa ja toimintamalleissa.

Ensimmäiseksi tulisi pohtia transatlantisen siteen uudelleenkalibrointia. Transatlanttinen yhteistyö Lähiidässä edelleenkin jatkuu, mutta EU:n rooli on passivoitunut entisestään, siitä huolimatta, että Yhdysvaltojen valmius poliittiseen johtajuuteen on myös vähentynyt.

Tämä tilanne ei ole suotuisa EU:lle, sillä liittolaisten intressit Lähi-idässä ovat erilaatuisia ja EU:lle on vain ja ainoastaan hävittävää jos se passivoituu naapurialueensa tapahtumiin. Libyan ja Syyrian tapauksissa Yhdysvallat on ollut valmis antamaan lisää tilaa eurooppalaiselle johtajuudelle Lähi-idässä, nyt olisi oiva aika kehittää EU:n omaa strategista ajattelua Lähi-idän suhteen.

Mallia ei tulisi kuitenkaan ottaa suoraan Ranskan ja Iso-Britannian suurvaltapolitiikasta. Tämä olisi vaarallinen tie EU:n seurata ja siunata, sillä se ei kuitenkaan sovellu EU-27:lle yhteisönä. Pikemminkin se kytkisi muut EU-maat tukemaan eripuraa ruokkivaa ja EU:n sisäisesti hajottavaa politiikkaa joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa todellisen EU-strategian realisoinnin. Se mistä tulisi ottaa oppia neo-imperialististen vaihtoehtojen sijaan on EU:n aikaisemmat onnistumiset uuden rohkeamman aluepolitiikan avauksessa. Esimerkkeinä toimivat Venetsian julistus vuodelta 1980, kuten myös 2000-luvun alkupuoliskon valmius toimia palestiinalaisalueella ja Libanonissa erillisenä ulkopoliittisena toimijana yhteisten transatlanttisten päämäärien toteuttamiseksi. Vaikka niitä ei sellaisiksi mielletä, EU:lla on intressejä ja ambitioita Lähi-idässä. Välinpitämättömyyden leviämistä Välimeren kummallekin puolelle tulisi välttää kaikin keinoin.

Kirjoittaja on Lähi-itään erikoistunut tutkija.

The Ulkopolitist

35

Hanna Harrison Eurooppanuorten puheenjohtajaksi Eurooppanuorten vuosikokous järjestettiin Lahdessa 14.12.2012. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin järjestössä kolme vuotta vaikuttanut, Tampereella kansainvälistä politiikkaa opiskeleva Hanna Harrison.

Harrison, joka on kotoisin Kuopiosta ja toiminut vuonna 2012 Tampereen Eurooppanuorten puheenjohtajana sekä Eurooppanuorten hallituksen jäsenenä, totesi odottavansa innolla työskentelyä yhdessä uuden hallituksen sekä aluejärjestöjen kanssa.

“Eurooppanuoret järjestää ensi vuonna entistä enemmän tapahtumia, joissa nuoret pääsevät itse aktiivisesti osallistumaan Eurooppa-aiheiseen keskusteluun ja samalla kehittämään omia taitojaan toimia kansalaisyhteiskunnan aktiivisina jäseninä. Tärkeitä teemoja toiminnassamme tulevat olemaan Euroopan kansalaisten teemavuosi sekä 2014 pidettävät europarlamenttivaalit. Eurooppanuoret pyrkii paitsi jakamaan tietoa mutta myös ottaa rohkeasti kantaa integraatiokeskusteluun ja vaaleihin,” toteaa Hanna Harrison.

Yhteystiedot / Contact information Eurooppanuoret ry / JEF Finland Hermannin rantatie 12 B FI-00580 Helsinki tel. +358 9 6811 5715 fax +358 9 6811 5720 toimisto@eurooppanuoret.fi www.eurooppanuoret.fi Hanna Harrison Puheenjohtaja / President 2013 hanna.harrison@eurooppanuoret.fi tel. +358 440 379 778 Antti Ahonen Pääsihteeri / Secretary General antti.ahonen@eurooppanuoret.fi tel. +358 414 607 921

Harrison on erityisen tyytyväinen siihen, että uusi hallitus edustaa tasaisesti eri järjestöjä, puolueita sekä alueita. Uuteen hallitukseen valittiin Mariam Rguibi, Joona Haavisto, Niilo Toivonen ja Elisa Selinummi Helsingistä, Paula Tuuppa Espoosta, Sara Avdi Karjaalta, Riku Sutinen Riihimäeltä, Saku Lehtinen Turusta, Heikki Liukkonen Juvalta, Meri Kiikkala Jyväskylästä ja Hanna Hylkilä Joensuusta. Eurooppanuorten varapuheenjohtajina jatkavat Henrik Manner Turusta ja Markus Ylimaa Vantaalta.

Lisätietoja: Hanna Harrison Puheenjohtaja 2013 hannan.harrison@eurooppanuoret.fi

Antti Ahonen Pääsihteeri antti.ahonen@eurooppanuoret.fi

LIITY JÄSENEKSI!

Postimaksu maksettu

Kyllä, haluan liittyä Eurooppanuoret ry:n jäseneksi En liity jäseneksi, mutta haluan Uutiskirjeen sähköpostiini kahden viikon välein.

Nimi.........................................................................

Lähiosoite................................................................

Postinumero ja -toimipaikka............................................................

Puhelin.....................................................................

Sähköposti...............................................................

Syntymävuosi..........................................................

Liittyä voit myös netissä!

Lue lisää www.eurooppanuoret.fi 36

Eurooppanuoret ry Tunnus 5001258 00003 Vastauslähetys