Auringonsiipi

Niilo Rauhala ”Sinä olet minun maailmani, sinä ikuinen auringonsiipi kaikkien lyöntien jälkeen.”

Niilo Rauhala Niilo Rauhala

Auringonsiipi

82.2 ISBN 978-952-5712-35-3

Auringonsiipi

Niilo Rauhala

Auringonsiipi

Niilo Rauhala

Auringonsiipi

Kirjoittaja Niilo Rauhala Runot on koonnut Aino Piirola Teos pohjautuu Matti Kaarlejärven esittämään runomonologiaan.

Kustantaja Mäntykustannus Oy www.mantykustannus.fi Copyright © 2010 Mäntykustannus Oy Graafinen suunnittelu ja taitto Mainostoimisto Grafu Oy Painopaikka WS Bookwell Oy, Juva 2010 ISBN 978-952-5712-35-3

ALKUSANAT Auringonsiipi -valikoiman runot ovat seitsemästätoista Otavan vuosina 1967–2009 julkaisemasta kokoelmastani. Ne on valittu ensisijaisesti Matti Kaarlejärven esittämää runomonologia varten. Samalla ne ovat kattava valikoima lyriikastani.

Runojen perusajatuksena on matka, joka saa eri merkityksiä. Runoilijana teen matkaani lapsuudesta ja nuoruudesta läpi täyden keskipäivän elämän hiljentyvään iltapäivään saakka. Matkallani kohtaan sen elämän, joka on elettäväkseni tarkoitettu.

Teen matkaa myös läpi vuodenaikojen sydäntalvesta kevääseen, kesään ja syksyn punertuvien puitten katveeseen. Synnyinseudun Kittilän pohjoinen luonto ja maisema pukeutuu lyyrisiin kuviin. Muistot liittävät minut rakkaaseen kotiseutuuni ja vanhempiini, menneitten sukupolvien työhön ja elämänuskoon. Matka vie minut Lapista ja sisämaasta kaupunkiin ja avaran merellisen maiseman äärelle.

Täällä on muotoutunut lyriikkani persoonallinen kieli. Meri sanana ja symbolina saa lyriikassani monia vivahteita ja merkityksiä. Sen rannalta myös ”siro lintu lähtee aamulla matkalleen” kuten ihminen ikuisuutta kohti.

Runon minä tekee matkaa myös omaan sisimpäänsä ja kulkee omassa sielunmaisemassaan. Lyriikkani perustuntoja ovat rakkaus, oma perhe, hellyys ja ilo mutta myös ihmisen suru ja kärsimys, elämän jaakobinpainin kamppailut, toivo ja hiljaisuus. Runojeni sanoma kutoutuu syvimmiltään kristilliseen elämänkatsomukseen. ”Tässä uskon / keskellä elämää ja kuolemaa” ja kuulen sanan linnun helkähdyksen.

Uskon valovoimaisin lähde on pääsiäisen aurinko, johon viittaa myös valikoiman nimi Auringonsiipi.

Niilo Rauhala

Hiljentyminen

Joku on jättänyt jälkensä seinään, maalannut kiveen uskonsa ja toivonsa.

Joku toinen on vetänyt päälle kerroksen kalkkia ja seinä on ollut valkoinen ja puhdas satojen vuosien tuulessa ja hämärässä.

Nyt kuvat tunkeutuvat esiin kuin tulinen rusko, ja siinä hän on

mies ristillä, orjantappurakehys luonnottoman suuri ja toinen mies hänen vierellään, hänellä minun silmäni.

Uskoni on kuin autoni pakkasneste:

ei juuri j채채dy

mutta on hyvin kylm채채.

Tämä kynttilä on sinun ja minun ja hiljaisuuden, maan roudan, puun ja lumen rauhan.

Valo piirtää näkyviin kasvojesi hahmon.

Elämä ei ole vain sinun ja minun.

Olet joka puolelta tuettu, suojattu, haarniskoitu kuin keskiajan ritari ja allasi nelistää ajan raisu hevonen, joka vie minne tahdot ja minne et. Sinun jumalasi on aika, ja olet vakuuttanut itsesi jokaisen mahdollisuuden varalta. Omat enkelisi seuraavat sinua, jottet nyrjähtäisi pahasti muitten joukosta, jos sattuisit putoamaan hevosesi selästä. Ja mitä muutapa tarvitsisit? Sieluparkasi on kuin astmainen keuhko, jonka täytyy vinkua mukana tässä kyydissä ja haukata kaikki ilmat.

Ajoit nopeaa ohitustietä.

Niin jäi elämä löytämättä.

10

Pelkään kaikkea, mikä on minua väkevämpi.

Tuulen huojuville siiville en astu, pimeät ovat syvyydet, aallot kuin korskuvat ratsut.

Talviyö lähestyy kirskuvia jäitä pitkin, sopulit luikkivat koloihinsa, tunturi paukahtelee kuin halkeileva kelo.

Kaikki ovat minua väkevämpiä, sanani ovat savimöhkäleitä, karisevat jalkoihini, nuolet ujeltavat, multaa on huoneeni matolla.

Kaikki ovat minua väkevämpiä, minulla on vain hiljaisuus, tie ikkunan edessä, ikkuna vailla sanoja,

tässä minun voimani yli maailmojen.

11

Koko talven on sydämeni ollut mykkä, puheeni on vetäytynyt tomuun.

Maan kuumat lähteet ovat täyttyneet päivä päivältä.

Mitä tapahtuu?

Rupean puhumaan uudella kielellä murtuneen maan raosta, hiljaisemmalla kuin koskaan ennen.

Otan opikseni nöyrät kalliot, kuuntelen, mitä ne puhuvat illalla,

kun tuulet ovat iskeneet otsansa kiveen.

12

Syd채ntalvi

Jälkiä lumessa, jäniksen arat, kuuntelevat jäljet jyrsimispaikalla kaatuneen haavan vierellä, kevyt hypähdys lumisten kuusien suojaan, kevyt parahdus, jäätynyt veripisara mustikanvarvussa

lumen sisällä.

Hiihdä yli syvemmälle, puut narisevat lumen painosta, niiden keskellä ketun viekkaat jäljet,

vaanivat yön jäljet, kiehtova saaliin tuoksu, viisas kärsivällisyys, äänetön, tarkka lumisen juurakon takana.

Hiihdä yli syvemmälle, riekon säikähtäneet siivet ja terävä nauru lumen hiljaisuudessa,

suden syvät jäljet, häikäilemättömät askeleet, välähtelevä silmien kiihko, nopea voimakas juoksu metsän poikki autiolle suolle.

Suksenlatu jälkien yli, raskas vaellus, laahaava sauvojen paino.

Itsesi olet unohtanut ja kotisi nimen, juot lumen jälkien kylmää viiniä ja humallut, painut suden reittiä

huuruista suota kohti, ohitat kuusen alle piiloutuneen valvovan ketun silmät ja kuvittelet, että kesä on suksen alla ja metsä täynnä muurahaiskekojen

ja lämpimien havujen tuoksua.

14

Nyt ei ole kiven aika, ei oksan, ei laiturin, ei tervatun veneen aika.

Nyt riekko kaivautuu kieppiinsä ja ketunjäljet kaartavat tuulen alta, nyt katkeilevat oksat

ja sydän murtuu ja lumi hulmuaa suon päästä päähän ja silmä painuu kiinni.

Mutta ne, jotka kantavat ja kuolevat

ja menevät rikki, ne kokoontuvat joka kevät lämpimien kivien äärelle.

Käsissä hiirenkorvat

aina uudelleen.

15

Niilo Rauhala ”Sinä olet minun maailmani, sinä ikuinen auringonsiipi kaikkien lyöntien jälkeen.”

Niilo Rauhala Niilo Rauhala

Auringonsiipi

82.2 ISBN 978-952-5712-35-3

Auringonsiipi