Eino Leinon varhaisrunot by Mainostoimisto Grafu

Näin Eino Leino on itse kertonut suhtautumisestaan varhaistuotantoonsa, joka syntyi ennen ensimmäisen runokokoelman julkaisua vuonna 1896.

Esko Piipon toimittama Eino Leinon varhaisrunot sisältää 138 runoa, jotka kattavat keskeisen runokokoelmien ulkopuolisen kouluaikaisen tuotannon. Runot ovat syntyneet Einon ollessa 9–15-vuotias. Sytykkeenä ensimmäiseen, 9-vuotiaana kirjoitettuun runoon oli runoilijan tunnustuksen mukaan ihastuminen apteekkarin tyttäreen Linnea Granbergiin. Eino Leinon varhaisina kannustajina toimivat myös vanhemmat veljet Oskar Lönnbohm ja Kasimir Leino.

82.2 ISBN 978-952-5712-50-6

EINO LEINON VARHAISRUNOT

”Toiset ehkä häpeävät lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa tuotantoa. Omaan päähäni ei se ikinä ole pälkähtänyt, kaikista tuon tuotannon ilmeisistä heikkouksista ja kömpelyyksistä huolimatta. Minulle sen aikaiset runoni ovat yhtä päiväkirjan lehteä, joiden kautta voin seurata entisiä kehityskausiani, herättää haudastaan niin monta manalle mennyttä mielikuvaa ja tunnelmoida itseni jälleen lapseksi tai nuoreksi, alakuloiseksi tai toivorikkaaksi, nöyräksi tai uhmailevaksi, miten milloinkin ja missä milloinkin joku säe tai sanakuvio muistoon jolkahtaakin. Ja silloin täytyy minun myöntää, että Kajaanin aikaiset kuvitelmani ovat vielä tälläkin hetkellä ehkä rakkaimmat minulle. Ihminen näkyy siinä suhteessa palajavan takaisin ensimmäiseen rakkauteensa…”

EINO LEINON VARHAISRUNOT 1887–1895 Toimittanut Esko Piippo

© Esko Piippo ja Mäntykustannus Oy © Valokuvat Eino Leinosta Esko Piipon arkisto Mäntykustannus Oy www. mantykustannus.fi Graafinen suunnittelu ja taitto Mainostoimisto Grafu Oy ISBN 978–952-5712-50-6 Painopaikka Jelgava Printing House 2012 2

EINO LEINON VARHAISRUNOT Toimittaja Esko Piippo

Lukijalle

Eino Leinon varhaisrunojen julkaisemisella omana kokoelmanaan on pari erityistä tehtävää. Ensinnäkin kokoelma kertoo havainnollisesti Eino Leinon runoilijakehityksestä 9–15-vuotiaana. Suuri lahjakkuuskin kehittyi vain harjoittelemalla. Toiseksi julkaisemme Leinon varhaisrunojen kokoelman siksi, että vietämme Eino Leinon kotikonnuilla toistuvasti Eino Leino -talon kirjapäiviä ja Paltaniemipäiviä. Ajallisesti Eino Leinon varhaisrunot ovat syntyneet vuosina 1887–1895. Tässä yhteydessä tarkoitan varhaisrunoilla niitä runoja, joita Eino Leino ei tältä ajalta itse sisällyttänyt elinaikanaan julkaisemiinsa kokoelmiin. Kokoelma ei ole täydellinen, sillä Einon tiedetään hävittäneen pilkanteon vuoksi ensimmäisiä runovihkojaan sekä kirjoittamalla runoja saavuttamattomiin lähteisiin. Runoja tuhoutui muun muassa, kun serkku Ida luetti Einon varhaisia lemmenrunoja tyttökoululaisille ja tytöt alkoivat kiusoitella Einoa nimityksellä ”Lemmenliekki”. Se oli liikaa 10-vuotiaalle aloittelevalle runoilijalle. Eino Leinon Oulun kouluajan (1889–90) kirjoittamisesta on melko niukasti tietoja. Myös kevättalven 1892 runot lienevät joutuneen hukkaan. Helposti runoja riimittelevä nuorukainen kirjoitteli runoja erilaisiin muistikirjoihin, jotka oletettavasti ovat omistajiensa myötä hävinneet. Tähän kokoelmaan ei ole otettu niitä Eino Leinon varhaisrunoja, jotka löysivät tiensä hänen varsinaisiin kokoelmiinsa, kuten Maaliskuun lauluihin (1896) ja Yökehrääjään (1897). Lisäksi tästä teoksesta puuttuvat kokoelmiin kuulumattomat kouluajan jälkeiset tekstit. Runojen väliin on valittu muutama proosakatkelma kuvaamaan tiettyä kehitysvaihetta. Paltaniemi, Eino Leinon synnyinkylä, on kulttuurihistorialtaan rikas paikka. Paltaniemen kuvakirkko 1700–luvulta kertoo kylän ja Raamatun tarinaa ajalta, jolloin kansan keskuudessa ei osattu lukea. Kirkon vieressä oleva Kainuun 4

ensimmäinen kyläkoulu, Paltaniemen koulu, kertoo ajoista, jolloin kansan saamiseksi sivistyksen piiriin herätettiin lukemiskulttuuri. Eino Leino -perinnetalo kirkon läheisyydessä taas todistaa ajasta, jolloin luotiin suomalaista kirjallisuutta. Elias Lönnrotin Vanha Kalevala ja Eino Leinon lapsuus kohtaavat siellä. Näiden rakennusten läheisyyteen jää Keisarin talli ja viljamakasiini, jotka kertovat alamaiskulttuurista sekä hallasta ja nälästä. Paltaniemen rantoja sivuavat tervareitit, jotka ”laulavat” Kainuun tervakulttuurista. Paikalla, sukuperinnöllä ja perheellä oli oma vaikutuksensa runoilijan syntyyn. Einon lapsuusympäristöä rikasti Paltaniemen runsas tarinaperinne. Historialliset ja myyttiset tarinat, suullinen perinne ja kodin sanomalehdistöä, kirjallisuutta ja opillisuutta suosiva ilmapiiri tukivat pienen pojan opinhalua ja runoilijaksi kehittymistä. Harjaantuminen kasvatti riimimestarin, sillä Einon tiedetään jo pikkupojasta saakka muuttaneen puheensa riimirallatteluksi. Isä ja äiti runoilivat joskus. Varsinaisiksi runoilijaesikuviksi nousivat kuitenkin perheessä vanhin veli Oskar Lönnbohm ja runokokoelmia kirjoittava ja 1890-luvun laulujuhlilla juhlarunoilijana esiintynyt Kasimir Leino. Myös isän tunnustus ennen kuolemaansa vahvisti runoilijavakaumusta. Merkittävän sysäyksen Eino Leinon runoilijatielle antoi siirtyminen opintielle Hämeenlinnaan syksyllä 1890. Rikas suomenmielinen seura, runojen julkisuus ja vilkas oppilaskuntatoiminta antoivat runsaasti pontta runoilijakehitykseen. Älykäs Eino-poika, joka oppi kolmivuotiaana lukemaan, ahmi itselleen poikkeuksellisen sivistyksen lukemalla lapsesta saakka kirjallisuutta. Kirjallinen tuntemus ruokki vähitellen kirjoittamista. Suomenkielinen kaunokirjallisuus ja osin käännöskirjallisuuskin sivistivät nuorta runoilijaa. Kouluaikana hän hyötyi laajasta yleissivistyksestä ja todistukset paranivat koulunkäynnin myötä. Kirjallisuuden lukeminen näkyi osin matkimisena teksteissä, mutta ennen kaikkea inspiraation lähteenä ja tyylikokeiluina. Kesällä 1891 Eino näki veljensä Kasimirin Kuopion laulu5

juhlien juhlarunoilijana. Se oli innoittavaa. Samana kesänä hän teki ensimmäiset itsenäiset purjehdusretkensä Oulujärvelle. Elokuussa Eino keräsi siihenastiset runoharjoitelmansa yhtenäiseksi kokoelmaksi vahakantiseen vihkoon. Viimeinen päivätty runo oli ”Mi siihen syynä, mi?”. Vihkon päälle hän kirjoitti Tunteitani. Eino Leino -tekijänimen hän vaihtoi Tainioksi. Ensimmäinen runokokoelma oli syntynyt. Esikuvien mukaisesti kokoelma rakentui neljästä osasta: Isänmaallisia runoja, Lempi-runoja, Nuoruutta ja luontoa sekä Yhtä ja toista. Loppusoinnuttelu ei vielä täydellisesti sujunut. Tässä kokoelmassa olen hylännyt Leinon lapsuusaikaiset jaot ja pyrkinyt kronologiseen järjestykseen, mikäli runosta on jollakin tavalla tiedossa kirjoittamis- tai julkaisuajankohta. Kesäloman jälkeen vuonna 1893 Eino lähetti Otavalle ja WSOY:lle kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hänellä on valmiina 80 runon kokoelma Kotiveräjällä. Hän kysyi kustantajien kiinnostusta. Otava oli kiinnostunut kokoelmasta, mutta hylkäsi sen lokakuussa. Otavan hienovarainen kiinnostus Eino Leinon runoja kohtaan syntyi kuitenkin Kasimir Leinon kautta, ja johti myöhemmin pitkäaikaiseen kustannussuhteeseen. Vaikka Eino ei saanut kouluaikanaan kustantajaa runokokoelmilleen, hänellä oli kuitenkin julkaisukanavia, ja siksi varsin monet nuoruusaikaiset runot ovat säilyneet. Hämeenlinnan lyseon oppilaskunnan lehti, Vasama, joka luettiin joka lauantai oppilaskunnan tapaamisessa, oli ensimmäinen julkaisufoorumi. Oppilaskunnalla oli myös muita lehtiä. Vanhimman veljen Oskarin kautta aukeni julkaisutie Hämeen Sanomiin syksyllä 1890 Kajaanin linna-runon myötä. Jossakin vaiheessa Einon täytyi runoillaan hankkia rahaakin, koska kotona elettiin köyhästi. Kasimir Leino avasi Einon runoille tien Päivälehteen. Näin runoilijan nimi tuli tutuksi suomenkielisissä lukevissa piireissä. Tutkiessaan Eino Leinon elämää ja tuotantoa Aarre M. Peltonen teki merkittävän työn hänen elämänhistoriansa ja 6

kirjallisen tuotantonsa jäsentämiseksi. Runojen syntyajan selvittäminen ei aina ollut helppoa. Huomattava osa tämän kokoelman runoista on julkaistu Aarre M. Peltosen toimittamassa sarjassa Runot I-IV (Otava 1961), sen ensimmäisessä osassa. Lisäksi lapsuus- ja nuoruusrunoja julkaistiin Aarre M. Peltosen ja Eino Kauppisen toimittamassa Kirjokeppikokoelmassa (Otava 1949). Aarre M. Peltonen käsitteli myös lisensiaattityössään ”Eino Leinon varhaiskehitys ja -tuotanto” Leinon varhaisrunoutta. Käsillä oleva kokoelma on minulle mieluinen jatkotyö kirjaani ”Keinu, keinu Eino Leino – lapsuus- ja nuoruustarinat” (Edico 2011). Suosittelen sen lukemista ensin – ja sitten varhaisrunoja.

Kajaanin Paltaniemellä, Eino Leino -talolla 31.1.2012 Esko Piippo kokoelman toimittaja

1. Epäilevä

Ainiaan lempeni olet omaava sä täytät syömmeni, neito ihana. En tiedä, saanenko lempeäsi sun, vai yksipuolinenko lemp´ on raukan mun.

Joululomalla 1887–88

2. En voi

Aatoksia suloisia mull´ on paljon syömmessäin, kun rintahain ma tunteet sain, sanat on mun kielelläin – vaan paperille niit´ en saa oikeassa valossaan!

1888

3. Turhaan

Mä lempee koitan tukahuttaa min raukka vainen voin, mut siten sinne hehkuvaa mä tulta yhä loin. Sill´ kaksi silmää sinervää sen saapi hehkumaan, juur´ koska lemmen liekkiä mä koetan sammuttaa. Mä koetan muuta aatella – kaikk´ on turhaa vaan. Ja koetan häntä kartella, katsettaan hehkuvaa.

1888–89

4. Eespäin!

Oi sä Suomen nuoriso, sä pyrji eteenpäin, ettei maamme sivistys kävisi taaksepäin. Oi sä Suomen nuoriso, sä pyri valohon, että koittais kansallemme päivä sumuton. Lahjojansa käyttäköhön kukin ihminen kansaa valoon, sivistykseen edistyttäen, sillä silloin oppisi kaikki kansa tuntemaan jalot esi-isänsä ja myös niitä seuraamaan. Sillä vaikka orjuudessa kansa kauan on, kielensä jos pitää vaan, on kukistumaton, mut jos kansa jättävi omat, vanhat tapansa, valmihiksi valmistaa itse oman hautansa.

N. 1888

5. Aleksis Kivi

Suomenkansa pojistansa hyvää aina saanee uottaa, surua ne sille tuottaa ainoastaan kuollessaan. Salomaille hallakkaille leviääpi välke valon nostain sieltä miehen jalon tiedon tietä raivaamaan. Miesi eli toivoskeli parahinta mitä tästä voipi toivoo elämästä, mutta kaikki vastustaa. Mieli murtui miehuus sortui. Kivi miehen nimi oli, mutt´ jo hänkin meiltä kuoli, vaipui hautaan lepäämään. Puutteellisuus, varattomuus esti hänen toimiansa, kuiten kerkes kansoansa paljo, paljo hyödyttää.

Siin채 meni poikaseni jalo, reipas, itkee Suomi. Ei oo vertaistansa moni neroistamme suurista.

18.6./VII 72 , N. 1888

6. Sama se!

Mit mull` ois enää työtä maailmassa ollenkaan? Annan Tuonen tulla, lyödä minun alas Manalaan. Riemut nuoruuden on mennyt, ajat armaat jättänyt, sydän hyyteeseen jo käynyt, tahtoo levätä jo nyt. Isän armaan valkohapset peittää maa jo mullallaan, eipä haudall´ toiset lapset itke, kuin mä toisinaan. Toisten luut jo haudass´ lepää, saavat olla rauhassa. Mulla vain on muistot, nepä pysyy aina rinnassa. Vihdoin seuras äiti armain omaisiaan hautahan. Silloin tuli suru karvain vierahaksi rintahan. Mut se jäikin ainaiseksi syömeheni poloisen, silloin tunsin menneheksi elämäni riemuineen.

1888–89 14

7. Mä hellyin

Kun usein suutuin maailmaan, sen pahuuteen ja kurjuuteen, niin halusin jo kuolemaan ja uneen vaipuu iäiseen. Mut silloin mieleen muistuvi vanhemmat, veljet, siskoset, he minua aina surisi ja silmät täyttäis kyyneleet. Ja silloin hellyin itsekin, maailmaa hyväks kiittelin.

Syksyllä 1888

8. Nuoruuden aika

Nuoruus ompi lemmenaikaa Eikä mitään muuta Tuota kaikkein huutavan ma Kuulen yhtäsuuta Se on totta nuoruudessa Rinnan tunteet riehuu Sydän sykkää, suonet tykkii Veri kiivas kiehuu Posket kiusankappaleet Alkaa heti hohtaa Kun vain milloin pojan nuoren Punaposken kohtaa Iloitkaamme, riemuitkaamme kun on riemun aika Ei oo vanhan riehunnasta Enää paljon taikaa.

1888

9. En lempinynnä häntä, en!

Muut sanoi häntä lempiväin, vaikk` ihaelin vaan, kun hänen tummat silmät näin ja ruson poskillaan, vaan lempinynnä häntä en, vaik´ nytkin vielä ihailen.

Kajaani 13.4.1889

10. Sade

Taivahasta korkeasta tippuu pisaroita, tiheään ja suuria tulee sieltä noita. Tuot´ eivät lapset ymmärräkkään, miksi tippuu niitä, kyselevät vanhalta he isältänsä siitä. ”Siksi tippuu pisaroita tuolta taivahasta, enkelit kun surkuttelee raukkaa ihmislasta. Enkelit ne taivahassa itkee kyyneleitä, astuvat kun ihmisparat täällä synnin teitä.”

1889

11. Lapsuus ja nuoruus

Yöllä ompi lampinen sileän pinnan saanut, laineet loiskumasta tällä lammella on laannut. Pieni poika luistimilla koettelee jo jäätä toivoellen itseksensä oikein pakkassäätä, että kestäis kaareilla tuo suuri järvi tuolla. Vielä loiskuu laineet sen, ei tahdokaan ne kuolla. Poika mennä huristelee välkkyvätä pintaa, lapsuus-aika riemuillansa lämmittääpi rintaa. * Pojasta on paisunut jo reipas nuorukainen. Hänet lumonnut on tieten kaunis nuori nainen, unelmia hällä ompi täynnänsä jo mieli, tuntehia rinnassansa, mi ei kerro kieli. Elämä niin valoisalta hänelle nyt näyttää, riemut, ilot rintasensa kokonansa täyttää. Ei hän tunne ollenkaan viel´ elon varjopuolta, luulee onnen viittailevan hänelle nyt tuolta.

1889

12. Elämä

1 Lapsi makaa kätkyessä viatonna aivan, silmiss´hänen sinervissä loistaa rauha taivaan. Lapsi katsoo kummastellen, äiti hymyy suukotellen. Tuossa lepää ainokainen äidin armaan lapsi, viel´ on käsi pienokainen, päässä valkohapsi. Lapsi katsoo kummastellen, äiti hymyy suukotellen. Viel´ on sydän viatonna, silmät ovat rauhaisat, syön ei syki rauhatonna, rinnassa on aatelmat. 2 Permannolla huonehen leikkii lapsi iloinen, äänehensä nauraen katsoo kuinka mirri vetää kärryjä, ja niissä lepää nukke, jolla ei oo nenää.

Isä hellii lastahan, äiti hymyy vastahan. Kyynel silmäkulmahan kihoo äidin muistellessa tuota, miten lapsuudessa riemu ompi rintasessa. Viel´ on sydän viatonna, silmät ovat rauhaisat; syön ei syki rauhatonna, rinnassa on aatelmat. 3 Nuorukainen pellollansa kuokkiipi jo kuokostansa isän kanssa vankan. Käsivarsi ompi heikko, isä kuni vuoren peikko raataa kaskeansa. Koti tuntuu ahtahalle, tuonne kauas maailmalle mieli haluaapi; siellä miesi varttuu vasta, kaikki mikä ompi lasta siellä katoaapi. Sydämessä nuorukainen kaihon tuntee kummanlaisen, hän sen selittääpi: koista kaukomaailmalle loistavalle, avaralle, sieltä onnen saapi.

4 Nuorukainen elon kynnyksellä tuoss´ seisovi, katsahtaa; hänen täytyy ihan ihmetellä elon turhaa riehuntaa, mut maailmassa etupäässä koht´ riehuilee hän myrskyisässä. Tulevaisuutta hän unelmoipi, töitä aivan suuria, vaan viel´ vähän aatteet yksin voipi mi ympäröipi maailmata ain tähden leivän sotivata. Elon nuoruus tuleen puhkeaapi – hän tulisesti rakastaa –, innon tuli hällä mielen saapi, järki hältä katoaa. – Nyt innon, lemmen tuli vaan riehuilee hänen rinnassaan. Hän lempii koko maailmata, joka henkilöä sen, luullen, ettei olla vainen saata valtaa epäjalouden. Häll´ puhdas ompi käsitys, ei mieltä valtaa epäilys. *

Mut unelmat ne pettävi kaikki nuorukaista. Se nainen hänet jättävi, jot´ lempi, kaunokaista. Silloinpa hän jo kauhistuu – ystävät myös pettävät –, hän tulisesti vihastuu, aatteet muistuu hirveät. Hän ei vain enää unelmoi: ”Toivo mitään enää en, mä luulen, ettei olla voi valtaa täällä jalouden.” Ei oo sydän viatonna, silmät ei oo rauhaisat, sydän sykkii rauhatonna, rinnassa myös aatelmat. 5 Miesi ompi nuorukainen, käs´ on vankka, väkevä. Joka häneen katsoo vainen, se on heti näkevä, ett` kaukana on lapsekkuus, sen sijassa on tarmokkuus. Elon tuntee tarkallensa, kaikk´ sen juonet mutkikkaat. Eipä riehu rintasessa enää innot lapsekkaat, joit´ nuorukainen unelmoi. – Nyt niille hän vain pilkan soi.

Hän on kuni tulivuori, kylmennyt ja jäähtynyt, joka silloin, kun ol´ nuori, tulessa on liekkinyt. Vaan kuori pettää hehkun nyt – se nyt jo ompi jäähtynyt. Rikokset nyt mieltä painaa – siell´ asuu jo kavaluus. Hänessä jo ompi saitaa – mielen täyttää ahneus. Hän tunnon ääneen kuolettaa ja sille vainen naurahtaa. 6 Vanhus haudan partahalla katseleepi elämää, huomaa mielell´ katkeralla: ”Turh´ on ollut työni tää. Jälkeä ei näkyväistä töistäni ei oo jäänytkään. Muiden tieltä itse väistän, vaivun hautaan lepäämään. Maailma se kulkee vainen huolimatta ollenkaan, vaikka miesi heikonlainen läheneepi hautoaan. Hyvästi jää elo kurja, kylmä, kolkko iloton. Ennen luulin – olin hurja –, ett´ oot aivan suruton.”

Silmät painuu vanhuksella, viime kerran hengähtää. Taistele ei tanterella elon koskaan vanhus tää.

1889

Viitetietoja Eino Leinon varhaisrunoihin.

1. Epäilevä Ensimmäisenä kouluvuotenaan Kajaanin alkeiskoulussa Eino ihastui apteekkari Gustav Granbergin tyttäreen Linneaan, joka oli Einoa vanhempi tyttökoululainen. Ihastus inspiroi Einon kirjoittamaan joululomalla runon, jota hän myöhemmin nimitti ensimmäiseksi runokokeeksi. 2. En voi Ensimmäisissä runoissa Eino koki, ettei hänellä riittänyt vielä ilmaisuvoimaa tulkitsemaan sisäisiä tuntemuksia. Tämä runo sisältyi ensimmäiseen kokoelmaan nimeltään Tunteitani. 3. Turhaan Einon varhaiskypsyys sai hänet pohtimaan omia lemmentunteitaan. Ensirakkaus ruokki hänen runoilijainspiraatiotaan. Runo sisältää salaisia tunnustuksia. 4. Eespäin! Sivistysinto tarttui jo varhain Einoon. Antti Lönnbohmin tahtona oli antaa kaikille Hövelön kymmenelle lapselle koulutus. Erityisesti Oskari ja Kaarlo vanhemmista veljistä olivat kiihkeitä fennomaaneja Einon lapsuudessa. 5. Aleksis Kivi Oskari Lönnbohmin suosituksesta Aleksis Kivi oli Hövelön väen suosiossa 1870-luvulta saakka. Eino tutustui Kiven teoksiin Kajaanin alkeiskoulun aikana. Runon merkintä 18 6/VII 72 (Leinon oma syntymäpäivä) pitäisi olla 18 31/XII 72. 6. Sama se! Lapsuudessa Eino pelkäsi menettävänsä toistuvasti sairastelevat vanhempansa. Eino ehti surra isän kuolemaa jo ennenaikaisesti. Vanhempien sairastelu pelotti myös siksi, että se loi turvattomuutta Einon tulevalle koulutielle. Einon isä kuoli 1890 ja äiti Einon ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen 1895. 217

7. Mä hellyin Kun tyttökoululaiset kiusasivat varhaiskypsää runontekijää ilkkumalla, se sai Einon repimään runovihkonsa Ämmäkoskeen. Hän mietti hyppäämistä perässä. Kodin ajatteleminen hyväksi tasoitti kuitenkin varhaisvanhan pojan mielen kuohunnan. 8. Nuoruuden aika Kajaanin alkeiskoulun aikana Eino asui Kajaanissa kolmen serkkunsa Emmyn, Hildan ja Idan hoivissa. Sisarukset olivat vanhempia. Voi arvella, että kolmen naisen kanssa asuminen edisti Eino varhaiskypsyyttä. Tämä runo on kirjoitettu Ida Mustosen muistokirjaan Kajaanissa Einon ollessa ala-alkeiskoulun I luokalla vuosina 1887–88. 9. En lempinynnä häntä, en! Kajaanin alkeiskoulussa Einoa kiusattiin lemmenrunojen vuoksi. Serkku Ida Mustonen löysi Einon runovihkon ja vei sen tyttöjen luettavaksi. Einolle annettiin nimitys ”Lemmenliekki”, ja hän saattoi kuulla sen myös kadulla tyttöjen suusta. Pilkan vuoksi Eino kielsi ihastuksen. 10. Sade Runon sisältö viittaa äidin kanssa käytyihin keskusteluihin, sillä äiti Jumalaan uskovana ja luottavana yritti antaa lapsilleen uskonnollista kasvatusta. Runon ilmaus ”enkelten kyynelistä” on mainittu isän lausumaksi. 11. Lapsuus ja nuoruus Runon otaksutaan olevan seuraavan runon (Elämä) alkuluonnos. Hövelön lapset luistelivat kodin läheisellä Hövelön lahdella, koska se jäätyi aikaisemmin kuin järvien selät. Lähellä oli myös Paltaniemen lampia. 12. Elämä Runo on kuin valitusvirsi kaiken katoavaisuudesta. Elämäntaistelussa herkkyys häviää ja tilalle tulevat ahneuden, omanvoitonpyynnin, saituuden ja välinpitämättömyyden paheet. Runo kertoo ihanteettoman elämän tyhjiin valumisesta. Aarre M. Peltosen mukaan runoon ”kätkeytyy kuin pähkinänkuoreen jo Eino Leinon vastaisen aatteellisen kehityksen siemen.” 218

Näin Eino Leino on itse kertonut suhtautumisestaan varhaistuotantoonsa, joka syntyi ennen ensimmäisen runokokoelman julkaisua vuonna 1896.

82.2 ISBN 978-952-5712-50-6

EINO LEINON VARHAISRUNOT

EINO LEINON VARHAISRUNOT 1887–1895 Toimittanut Esko Piippo