Hanna - Kiukaanniemen vahva emäntä

HANNA KIUKAANNIEMEN VAHVA EMÄNTÄ

TUULIKKI YLI-LONTTINEN

Mäntykustannus Oy www.mantykustannus.fi © Mäntykustannus Oy ja Tuulikki Yli-Lonttinen Graafinen suunnittelu ja taitto: Mainostoimisto Grafu Oy Painopaikka: Jelgava Printing House, 2012 ISBN 978-952-5712-83-4

Matkalla Suomessa katselen vaihtuvia maisemia, taloja ja pihapiirejä. Ne ovat suomalaisten koteja. Kauniit ja vankat rakennukset, hyvin hoidettu ympäristö ihastuttavat matkaajaa. Mutta etäällä täältä on toisenlaisiakin asumuksia. Suon laidassa saattaa olla vaatimaton, yksinäinen talo. Miksi sen asukas on kotinsa tähän rakentanut? Syitä on varmaan monia. Näitä mietin katsellessani erilaisia asumuksia. Mahdollisuudet ovat aina olleet kovin erilaiset. Kuitenkin joka talolla ja torpalla on historiansa. Se alkaa siitä, kun kerran, ehkä vuosisatoja sitten paikalle on tullut korven raivaaja. Myöhemmin tontin ostaja on itse valinnut asuinpaikkansa varojensa ja tarpeittensa mukaan. Paikan ja perheen historia ovat jääneet unholaan. Ne elävät vain tarinoina jälkeläisten mielessä.

Hanna Kiukaaniemi, iso, punainen talo viljapeltojen keskellä. Sen ikkunat, kahdessa kerroksessa, katsovat tulijaa. Piha on pitkä kuin urheilukenttä. Siinä kasvaa voimakkaan vihreänurmi matto, jolla saa kulkea aivan vapaasti. Vastapäätä taloa, pihan toisella sivustalla ovat harmaa navetta ja tallit. Pihan perällä on harmaa hirsirakennus. Siinä on umpiporstua, jonka ovi on aina kiinni. Kaksi ikkunaa katsoo pihalle, mutta ketään ei näytä olevan katsomassa leikkejämme.

Seison yksin rakennuksen edessä Serkut häipyivät jonnekin. Tunnen itseni vieraaksi täällä, sillä olen kaupunkilaistyttö. Ainoana lapsena en ole tottunut heidän leikkeihinsä. Harmaan talon ovi aukeaa.

Sieltä astuu portaille vanha nainen harmaassa, maahan asti ulottuvassa kesäpuvussaan, valkea liina harmailla hapsillaan. Hän on kalpea, melkein valkoinen iholtaan. Hän hymyilee ja astuu ketterästi portaat alas, tulee minua kohden. Tunnen hymyileväni. Olen menossa hänen luokseen, kun kuulen serkkujeni huudon jostain kauempaa, mutta minä en välitä, menen eteenpäin.

– Kyllikki sinä et saa mennä sinne, Sirkka huutaa karjuen. – Tule pois sieltä!

Kun kuulen oman nimeni ja vihaisen äänen, pysähdyn. Nainen kääntyy poispäin.

Kääntyessään hän katsoo minua pohjattoman surullisen näköisenä ja kulkee keveästi navetan päädyn ohi.

– Se asuu siellä. Sitä ei saa häiritä.

– Kuka se on? kysyn hämmästyneenä.

He puhuvat kaikki yhtä aikaa. Lopulta käsitän, että se on Hanna, talon vanha emäntä. Hänen kotinsa on nyt tämä harmaa talo. Sen ikkunoissa ei näy ketään, ei mitään. Se on suljettu talo.

– Kuinka se pääsi ulos?

Silloin he tajuavat, että Kerttu, Hannan hoitaja on jättänyt hänet yksin, eikä ole lukinnut ovea.

– Mennään kertomaan muille. Käydään ensin katsomassa onko se mennyt käymälään. Sinne päin se meni.

Me kuljemme rinnatusten hyvin varovasti eteenpäin. Ympärillämme on kukkia. Kesän kauneimmat kukat ovat täällä. Keto on täynnä päivänkakkaraa ja kelloja, sinisiä. Näin paljon sinisiä kelloja en ole koskaan nähnyt. Kahlaamme pitkässä heinässä. Olen piilossa sen sisällä. Minä unohdan pelätä, vaikka serkut kaiken aikaa yrittävät selittää, että se on mahdottoman kiukkuinen eukko. Se on hullu, se Hanna. Se karkaa yhtenään.

– Sillä on oma hoitaja. Se ei saa koskaan lähteä yksin ulos hoopoilemaan – Pentti menee edellä katsomaan ja me seuraamme häntä. Hanna ei ole käymälässä.

– Tässä on Hannan aitta. Se saa alosta ruokansa ja polttopuut ja kaikki, koska se on syytingillä.

Me kierrämme vielä saunan taakse ja katsellemme metsään päin.

Pentti arvelee, että se on livahtanut sisälle taloonsa. Me menemme serkkujen kotiin, siihen kaksikerroksiseen taloon. Serkut käyvät keittiössä selittämässä Hannan karkumatkaa.

Isä on menossa Hannaa tapaamaan, mutta hän ei ota minua mukaansa. Ehdin kysyä isältä: – Onko se täti hullu?

– Ei se hullu ole, asuu yksin ja on yksinäinen.

Isä katsoo minua ihmeissään ja menee sisään.

Hanna on kattanut kahvipöydän kolmelle. Hän odotti myös äitini, Esterin tulevan isän kanssa tervehtimään häntä.

– Kaadapa kahvia, Hanna sanoo Nikille ja alkaa kysellä kuulumisia.

– Kuinkas siellä kaupungissa elämä hurisee?

Nikki kertoo iloisesti kaupungin elämästä, mutta se ei tyydytä Hannaa.

– Mitäs ostit talorahoilla?

– Ostimme hienon kaluston. Se on tammea, oikein topattu.

– Vai oikein topattu. Siinä passaa nyt rouvan istuskella ja makoilla. Niinhän sitä kaupungissa tehdään. Vai topattuun sohvaan meni puolen talon rahat.

– No, ei nyt ihan kaikki. Minullahan oli vähän vippejä. Maksettiin ne ensin.

– Mitä ne sellaiset vipit ovat? Hanna alkoi jo suuttua.

– No, pikku velkoja. Ei ole helppo maalaispojan mennä kaupunkiin. Ensin pitää hankia kunnon kamppeet. Hyvä puku ja palttoo, hattu ja kengät. Siellä pitää osata käyttäytyä kaupunkilaiseen tapaan.

Varsinkin pitää osata keskustella työasioista pomojen kanssa, niin pääsee elämän alkuun. Olin yhdeksäntoista, kun pääsin mestariksi.

– Vai mestariksi. Mitä se sellainen merkitsee. Täällä jokainen talonpoika on oma herransa.

Sanat takertuvat kurkkuun. Nikki muisti Hannan toiveet: hänestä, Nikistä piti tulla tämän talon isäntä, koska Hanna oli kouluttanut Kallen teknikoksi. Pojat vaihtoivat paikkaa. Nikki jäi Helsinkiin, kun ihastui siellä Esteriin.

Nyt hän muisti kuinka oli puhuttu asiasta, kun hän oli ollut täällä auttamassa Hannaa. Työt sujuivat mukavasti, koska hän tarttui viivyttelemättä työhön kuin työhön. Hanna arvosti myös Nikin sepän taitoja, kun hän kätevästi korjasi työkaluja. Työnteko oli hauskaa, koska heillä oli samanlainen huumorin taju. Hän oli auttanut vanhenevaa Hannaa, mutta hän oli voinut kertoa Hannalle omista asioitaan enemmän kuin omalle äidilleen. Näitä hän mietti hörppiessään kahvia, mutta hätkähti ja palasi kiireesti asiaan.

– Meillä on tarkoitus ostaa oma asunto, Nikki yritti vielä hädissään korjata tarinaansa. Hanna ei enää kuullut sitä. Hän oli niin pettynyt ja tuohtunut.

– Vai mestariksi. Sitäkö sinä halusit? Onko elämä parempaa siellä Helsingissä? Hae nyt se kaupunkilainen rouvasi tänne nähtäväksi.

Nikki lähti hakeman Esteriä Hannan luokse. Ilmassa leijuu kahvin tuoksu. Kyllä Esteri huomasi, että pöydällä on kolme kuppia ja nisuakin. Hanna katsoo vaieten. Esteri seisoo oven suussa.

– No, miltä se tuntuu sohvalla istuminen? Hanna kysyy.

Esteri ei vastaa. Hän ymmärtää, että Hanna ei hyväksy häntä, helsinkiläistä. Hän huomasi jo anoppilassa, että kaupunkilainen, saati sitten helsinkiläinen on täällä maaseudulla halveksittu, suorastaan kirottu. Esteri kääntyy ovelta ympäri, tulee pihalle silmät vihasta leimuten. Häntä on loukattu.

Kulmalat, Hilda ja Eedvi ovat tulleet Kiukaaniemeen kyläile

mään. He ovat Nikin ja Kallen lapsuuden ystäviä. Nikki on hommannut Edville työpaikan Helsingistä. Näin yhä useammat muuttavat täältä pois.

Me menemme kaikki yhdessä syömään kaksikerroksiseen taloon.

Hulda-emäntä on valmistanut aterian ja keittää vielä kahvit meille.

Sitten menemme valokuvausta varten talon nurkalle. Äiti on huonolla tuulella. Häntä harmittaa, kun piti tulla tänne pilkattavaksi. Isä yrittää korjata tunnelmaa, koska ollaan lomalla. Hän naurattaa äitiä konstailemalla, mutta se ei auta. Hän saa kaikki toiset nauraaan, mutta äiti ei lepy. Isä jatkaa pelleilyä ja kutittaa itseään. nauraa ja, kutittaa niin, että vedet tulevat silmiin. Kuva otetaan. Siinä nauravat äiti, isä ja Kulmalat. Muut ovat totisia kuin hautajaisissa. He eivät ymmärrä tätä kaupunkilaisten konstailua.

Hanna istuu kamarissa sänkynsä laidalla. Kädet lepäävät raskaina sylissä, väsyneet kädet. Hanna on uupunut. Hymy leviää Hannan kasvoille. Nyt häntä naurattaa. Hän on leikkinyt kuuropiiloa lasten kanssa. Hän, jota lapset pelkäävät. Lapsi, se tyttö, joka tuli häntä vastaan silmät säteillen oli Nikin tyttö. Se ei pelännyt häntä.

Siinä paikassa, jossa he kohtasivat oli ennen Liinan mökki. Mökin ympärillä oli pieni perunamaa. Äiti oli kuollut siinä mökissä. Siksi Hannan muistoissa paikka on tärkeä hänelle. Nyt siihen paikkaan liittyi myös tämän tytön muisto.

Kiukaanniemi Vanha Kiukaanniemi oli yksinäinen torppa, kaukana kirkonkylästä, etäällä naapureista. Harmaa talo kyyhötti aurinkoisessa koivuja ja katajaa kasvavassa rinteessä. Hatara ja ahdaskin se oli. Siinä oli savupirtti, porstua ja sen takana laskettava. Toisessa päässä taloa oli piistupa. Siinä oli muurattu uuni, josta savu meni ulos. Kauempana talosta olivat navetta ja muut huonokuntoiset ulkorakennukset. Pienet pellot eivät antaisi leveätä leipää perheelle.

Taloa ympäröi laajat ja vankat metsät, joissa kirves ei ollut käynyt vuosikymmeniin ehkä satoihin vuosiin. Tämä on metsätila.

Anna oli tullut Ähtäristä piiaksi Heikin kotitaloon Keuruulle.

Tapana oli naimisiin mentyä nuorenparin jääminen kotitorppaan.

Siellä he osallistuivat kaikkiin torpan töihin ja taksvärkkeihin. Niin oli aina ollut tapana ja niin oli nytkin.

Yhteiselossa riitti kyllä sopua, mutta tästä alkoivat murheen päivät. Heikin veljeltä kuoli alle vuoden vanhana kaksi poikaa. Heikin ja Annan esikoinen Marja kuoli vuoden kuluttua ja parin vuoden kuluttua toinen lapsi, isän kaima menehtyi synnytykseen.

Anna ja Heikki arvelivat, että paikassa saattoi olla syy lasten kuolemaan. Siksi he päättivät muuttaa Ähtäriin Kauppilan taloon Tuohiniemi–nimiseen torppaan Annan perheen luokse. Täällä syntyivät Hanna, Kalle, Hilda, Pekka, Juho ja Hermanni. Siellä he sitten asuivat Annan sisaruksien perheiden kanssa. Heikin mielessä syntyi ajatus: Jospa voisimme elää vain omalla joukolla omassa torpassa? Heikki sai tietää, että Kiukaanniemi saman talon Tuohiniemen torppa vapautui vuokrattavaksi. Rahaa oli jonkun verran säästössä.

Mutta riittäisivätkö voimat taksvärkkeihin, kun pojat olivat vielä niin nuoria?

Heikillä oli omat suunnitelmat, joista hän puhui vain Annan kanssa. Nyt oli päätöksen ja muuton aika.

Koko perhe pysähtyi veräjän luona tuijottamaan näkymää. Äiti, 10

Anna otti aidan seipäästä tukea. Hän oli käynyt talvihämärässä paikkaa katsomassa, mutta nyt epävarmuus ja pelko kuristivat kurkkua: Kuinka me pärjäämme täällä? Tapansa mukaan hän ryhdistäytyi.

Pelkoa ei saanut näyttää perheelle. Kylä me pärjäämme, hän päätti, – Mennään sisälle katsomaan, kuinka me mahdumme tänne? Hän astui reippain askelin ensimmäisenä veräjästä ja koko joukko porhalsi mukana.

Isä kulki lastensa kanssa tutkimassa ympäristöä.

– Meidän on opittava tuntemaan tämä synkkä korpi niin hyvin, ettemme eksy tänne ja että osaamme välttää kaikki vaarat. Ei yksin talo ja pihapiiri, vaan myös tämä metsä on meidän kotimme.

He löysivät monesta paikasta kivikasoja. Isä tarkasteli niitä. Hän arveli niiden olevan kiukaita, muinaisia tulisijoja.

– Täällä on asuttu jo aikaisemminkin, isä arveli. Ei tässä ole taloa ollut. Tämä on ehkä majan paikka. Kerrotaan, että hämäläiset metsästäjät karkottivat täällä olleet lappalaiset pohjoiseen.

– Onko täällä ennen asunut lappalaisia, pojat ihmettelivät.

– Kyllä, lappalaiset asuivat täällä, isä kertoi. Sitten etelästä tuli tänne muita heimoja. Ehkä ne olivat hämäläisiä. Ne elivät metsästäen ja kalastaen. Aamuvarhaisella lähtivät saalista pyytämään. Naiset olivat aina mukana pyyntireisuilla ja he olivat hyviä metsästäjiä.

Hanakasti he vaativat oman osansa saaliista. Vain vanhukset ja lapset jäivät majaan odottamaan metsästäjien paluuta. Näillä kiukailla he valmistivat ruokansa. Sitä en tiedä lämmittikö tämä kiuas heidän asumustaan?

– Taas löytyi kiuas, Jussi huutaa huikkasi.

Toiset kiiruhtivat katsomaan. Siinä Jussi seisoi kiukaan päällä kuin valloittaja.

– Kiuaspa hyvinkin, mutta niitä ei saa hajottaa. Tule alas sieltä.

Ne kuuluvat tähän paikkaan. Ne ovat muistoja täällä asuneista ihmisistä.

– Nyt ymmärrän, miksi torpan nimi on Kiukaanniemi. Nämä suot ovat olleet veden peitossa. Ties kuinka iso järvi tai kuinka monta järveä täällä on ollut. Niiden rannoille on rakennettu kiukaita lämmitystä ja ruuan valmistamista varten.

Kiukaanniemi on niin pitkä nimi. Monet kutsuvat tätä meidän 11

paikkaa vain Kiukaaksi.

Hyvällä lapsella on monta nimeä. Tämä on myös Kiuasperä.

Silloin puhutaan koko alueesta. Pienemmätkin torpat kuuluvat siihen.

– Olisipa meillä vieläkin iso järvi, päästäisiin kalaan, Hemppa innostui.

– Ja uimaan, keksi Hilta.

Isä ajatteli, että puut ovat tärkeämpiä kuin järvi. – Katsokaa näitä puita, hän sanoi.

– Näistä hongista me rakennamme uuden kodin. Tämä metsä on meidän peltomme.

– Tehkääpä piiri puun ympärille. Kuinka monta tarvitaan tämän ison puun ympärille. Noin. Mitataan puita. Tähän tarvitaan neljä.

Tuohon viisi.

– Täällä on pihkan hajua. Hengittäkää sitä syvään.

Kaikki puuskuttivat ilmaa sisään ja ulos ihmeellistä pihkan hajua.

Hilta nauraa kikatti ihan kippurassa niin, ettei henki tahtonut kulkea.

Hemppa taputti häntä selkään ja siitäkös Hilta kiukustui. Juho alkoi heitellä isoja käpyjä painijoiden niskaan. Silloin isä ärähti: – Nyt kotiin siitä. Mars, mars reippaasti. Eikö jo nälkä kaivele suolianne.

– Minä ehdin ensimmäisenä, huusi Jussi ja pinkaisi juoksuun.

Toiset kaikki perässä. Äiti odotti perhettään iltaselle. Edessä oli ensimmäinen yö Kiukaanniemen torpassa. Ruoka maistui niin hyvin kuin olisi aina istuttu vain oman perheen kanssa pöydän ympärillä.

Metsäretkestä riitti juttua ja ihmettelemistä. Jokaiselle löytyi nukkumapaikka. Siihen, kun itsensä kellisti, ei tarvinnut kauan unta odottaa.

– Jos talo on ahdas, pysytään paremmin lämpiminä, kun ollaan lähempänä toisiamme, äiti lohdutti.

– Hajussa kasvaa, isä jatkoi siihen, – täällä voi olla aamulla aika sakea ilma.

Tähän matalaan majaan Heikki ja Anna muuttivat lastensa kanssa kimpsuineen ja kampsuineen. Hanna oli lapsista vanhin jo kaksi12

toistavuotias. Hilta, Miina ja Jussi olivat syntyneet kahden vuoden välein. Hermanni eli Hemppa oli kolme vuotta Jussia nuorempi.

Heikki, isän kaima ja Juli olivat syntyneet kolmen vuoden välein.

Tasaseen tahtiin.

Isä Heikki oli Hirvimäen talon poikia. Siellä Heikin vanhemman veljen, Juhon lapset kuolivat pieninä. Annan ja Heikin kaksi ensimmäistä lasta myös kuolivat. Siksi he lähtivät Hirvimäestä. He muuttivat Annan vanhempien luo Tuohimäkeen, joka oli Kauppalan talon torppa. Nyt he pääsivät omaan torppaan, Kiukaanniemeen.

Sekin oli Kauppalan talon torppa. Täällä he arvelivat lasten olevan turvassa. Täällä oli hyvä alkaa uusi elämä.

Isä ja äiti uskoivat Kiukaanniemen tulevaisuuteen. Siellä kasvoi komeita petäjiä, joista veistettäisiin uusi, uljas talo ja talon ympärille kaikki tarvittavat talousrakennukset: aitat, navetat, riihi ja tietenkin korkeimmalle paikalle mylly. Heikki aloitti työt ensin yksin.

Vähitellen ilmestyi joku tutustumaan uusiin naapureihin. Aikansa ihmeteltyään vähitellen löytyi apumiehiäkin. Mikäpä olien mieluisampaa Heikille.

– Tammikuussa puu on lujaa. Silloin kaadettu puu ei lahoa eikä homehdu. Siihen ei tule toukkia, eikä hirret halkeile, Heikki kertoi naapuritorpan Eenokille. – Siksi aherrettiin talvikausi petäjiä kaataen. Puut ajettiin heti rakennuspaikkojen lähelle ja kuorittiin kuivumaan. Tytöt ja pojat raahasivat oksat kaskimaille.

Myöhemmin alkukesästä kaadettaan lisää petäjiä. silloin nila irtoaa hyvin puusta.

– Yhdestä isosta männystä saa kolmatta naulaa pettujauhoja, Heikki puntaroi. Meillä on puita pinokaupalla, kannattaa ne jauhot ottaa talteen.

– On siinä kova homma, Eenokki epäili.

Heikki piti päänsä. Pettu irrotettiin siten, että kaadetusta puusta karsittiin oksat. Kuori leikattiin koko rungon pituudelta noin kolmen vaaksan pituisiin vyöhykkeisiin, jotka halkaistiin puukolla. Suorakaiteen muotoiset levyt nyljettiin irti. Hanna oli apuna puhdistamassa levyistä kaarnaa ja pihkaa. Pihkan hän otti talteen haavavoiteeksi.

Kädet pihkaisina työ tuntui loputtomalta. Jussi ja Hilta kuljettivat 13

levyjä äidille paahdettavaksi. Helposti Hanna tuskastui apulaisiinsa tiuski ja ärähteli heille.

– Älä huuva, piä suutas muuten auki, Hilta vastasi.

– Yrittäkää jaksaa, isä kannusti. – Toivotaan, että leipää riittää täällä, mutta olen tottunut siihen, että pitää olla pahan päivän vara, siksi me teemme pettujauhoja niin paljon kun voidaan hankkia. Ei näistä puista myöhemmin enää nila irtoa.

– Ei se leivästä sivu vie, Eenokki lisäsi.

14

Kasken poltto Huhtikuu huuhteleepi lumen maasta, jään vedestä, ohrat aitan loukkahasta.

Koko perhe lähti kaskenpolttoon, lapsetkin. Haettiin aitasta vanhoja vaatteen roikaleita päälle pantavaksi, sillä siellä kaikki vaatteet nokeentuivat tai kipinät polttivat niihin reikiä. Jalkojen suojaksi sidottiin paksut rätit. Ne kasteltiin. Heille annettiin pitkäpiikkiset, rautateräiset haravat, joissa oli vain parin vaaksan levyinen terä ja pitkä varsi. Sillä oli hyvä hiertää kekäleitä. Se sopi myös hyvin kantojen ja kivien väliin. Eenokin lisäksi tuli Kulmalasta muutakin perhettä, poikia ja tyttö. Aluksi ei tiedetty edes nimiä. Vieraat ihmiset ujostuttivat, kun ensimmäisen kerran tavattiin ja tulivat heti talkoisiin.

Sitten tuli vielä Leppäaholta vanhempi ukko pojan kanssa. Olivat kuulleet talkoista.

– Tarvitaanko täällä apuväkeä. Kuultiin, että Kiuasäijä polttaa kaskea.

– Tulkaa joukkoon vaan, Heikki vastasi.

Annaa nauratti. Ei oltu aikaisemmin Heikkiä Kiuasäijäksi nimitelty – Pitävät isäntänä.

Annalle tuli suurempi huoli siitä, mitä hän tarjoaa näin suurelle joukolle murkinaksi, kun oli varattu vain kotijoukoille.

– Menepä Hanna pistämään isompi puuropata hautumaan ja tuo sitten piimää, leipää ja sylttyä tänne ahon laitaan, niin saavat suuhun pantavaa.

Aluksi lapsista tuntui jännittävältä koko touhu. Tunsi itsensä melkein aikuiseksi. Vastuu antoi omanarvontuntoa. Mutta päivän mittaan uupumus yllätti nuorimmaiset ja tuntui se aikuistenkin jäsenissä. Äiti huomasi lasten väsymyksen ja kehotteli heitä: – Mene välillä sivuun.

– Haepas meille kaikille raikasta lähdevettä.

– Kuka lähtee hakemaan lisää evästä.

Kaikki olivat niin räätyneen näköisiä kuin menninkäiset vuoren 15

onkaloissa. Joka ilta lämmitettiin sauna. Nokea ja likaa pestiin uudestaan ja uudestaan suovalla hangaten ja huuhdellen yhä uudestaan. Toiset jäivät tulta vartioimaan. Lapset ja osa porukasta pääsi yöllä levähtämään.

– Tästä se leivän ala suurenee, Heikki sanoi Annalle.

Anna huokasi onnellisena. Hän ei jaksanut enää suutansa avata.

Heikki rutisti Annaa hartioista. Se tuntui hyvältä. Ihan siitä onnen tunteesta laukesi polte jäsenissä.

– Kiuasäijä. Sinä oot Kiuasäijä. Minun äijäni.

– Tämä on vasta alkua. Kun pojat tuosta kasvavat, saan heistä hyvät apulaiset. Yhdessä me pusketaan korven kimppuun. Laajennetaan viljelysalaa. Poltetaan uusi kaski. Täällä meillä on tilaa. Täällä on kaikki mahdollisuudet.

Anna hyreksi onnellisena miehensä kainalossa. Kainaloinen kana, Anna ajatteli. Sitten hän alkoi miettiä karjaansa. Lehmät ammuivat ahtaassa navetassa. Riittääkö niille märehtimistä siihen asti, kun pääsevät laitumelle? Minkälaiset nämä laidunmaat ovat? Kaikki oli outoa ja uutta. Piti itse ottaa selvää asioista ja etsiä laidunpaikat. Heillä oli kyllä paimenet omasta takaa, mutta metsä olivat heille kaikille vieras. Suot ympärillä olivat vaarallisia. Miten paljon petoja täälläpäin oli? Ei auttanut pelätä. Piti olla rohkea. Piti olla viisaan varovainen.

16

Karja pääsee laitumelle Kirsi majaili vielä nevoilla Vapun päivän jälkeen. Lumi oli jo sulanut pihapiiristä ja aurinkoisilta ahoilta. Tähän lähelle voisi karjan laskea, vaikka eivät ihan tarpeeksi syötävää löytäisikään. Saattaahan niille viedä heinää lisäksi. Näitä Anna mietti.

– Yläkuu, kasvavan kuun aika on paras aika laskea karja ulos.

Lehmiä ei saa keväällä laskea laitumelle kuin etelätuulella. Silloin Etelätär, luonnon eukko on liikkeellä. Se sulkee syliinsä karjan suojellakseen sitä. Pohjatuulella kaikki pahat ovat vaanimassa karjaa, äiti jahkaili.

– Lasketaanko ne maanantaina ulos, Hilta innostui.

– Ei, äiti kivahti. – Se on yökköpäivä. Silloin lehmistä tulee yökköjä, eivätkä tule ajoissa kotiin.

– Siinä tapauksessa me pojat lähdetään maanantaina kalaan, isä sanoi. Kalat eivät ole maanantaina yökköjä.

– Tiistai on suotuisa päivä lehmien laitumelle lähtöön tai keskiviikko. jos on etelätuuli, äiti puheli tutkien vanhaa kalenterisauvaa kuin noituen esille sopivaa ratkaisua.

Edellisenä iltana paimenet, siis lapset tekivät pieniä nuotioita ja töräyttelivät paimentorvillaan. Sillä tavalla he pelottelivat susia ja karhuja pois laidunmailta.

Yöllä Kiuasäijä itse otti kolme pihlajaista oksankarikkaa. Kiersi ympäri navettaa kolme kertaa ja kullakin kerralla heitti oksan navetan katolle.

– Pyhä Yrjänä, kytke sinun piskis ja koiras kahleisiin suviöistä talviöihin. Pane hukat kiinni. Pane karhut kiinni. Pane rautaisiin kahleisiin.

Karjan ulos laskeminen oli oikein kevätjuhlan aikaa. Kaikki olivat katsomassa, kuinka lehmät ensin arasti haistellen tulivat päivän valoon ahtaasta navetasta.

– Katso ne kulkevat niin kankein jaloin kuin vanhat akat, Hemppa hihkui.

Kun lehmät tunsivat kevään hajun, niille tuli mahdoton kiire ulos.

17

Häntä ojossa ne mylvien törmäilivät.

– Osaa se lehmäkin olla onnellinen. Katsokaa lapset, Anna ihasteli. Kampa vaskinen varusta. Kaavi sillä kaunis karva, puhas muoto lehmilleni.

– Ovatpa ne kamalan takkuisia ja paskasia, naapurin Manta sanoi.

– Heru lehmä, heitä maito, mulle piimäsi pitele, Anna hyräili hiljaa muista välittämättä. Hän oli kuin papit työssään, niin hänen äitinsä oli tehnyt ja tämän äiti.

Hanna painoi visusti mieleensä äitinsä sanat ja tavat. Se oli sellainen juhlapäivä, että silloin ruokakin oli parempaa kuin arkena ja sitä sai rutkasti syödä.

Touon aika lähenee, kylmät hallat vähenee.

Päivä kirkkahasti paistaa ihanasti korkealta, taivahalta.

– Erkki kylän kouran avaa, Urpo kiinni panee. Nyt Heikki tutki riimusauvaa ja haisteli ilmoja löytääkseen hyvän kylvösään.

Keväällä kylvettiin kaura ja ohra Erkin päivän aikaan. Sadon onnistuminen ei ollut ihmisen vallassa.

– Jumalall´ on onnen ohjat, sanottiin.

Koko kevätkauteen ja alkukesään kuuluivat tällaiset pohdinnat.

Kun asia oli päätetty ja ryhdyttiin työhön, tehtiin sitä taukoamatta sisukkaasti puurtaen yötä päivää.

– Pietarin päivä on vuoden lämpimin päivä, isä sanoi. – Silloin me kylvämme kaskeen ruista.

– Kylvetäänkö naurista, Jussi kysyi.

– Totta kai ja naurista pitää kylvää.

– Sitten tehdään naurishauta, Miina innostui.

– Mikä se sellainen hauta on Hemppa ihmetteli.

– Kaivetaan kuoppa, johon viereisessä roviossa kuumennetut kivet ladotaan kerroksittain vuoroon nauris-kerroksien kanssa. Päällä 18

oleva kivikerros peitetään nauriin naateilla ja vielä turvetta päälle.

Sitten monen tunnin kuluttua nauriit syödään, isä selitti.

– Koska me tehdään naurishauta, Hemppa kysyi.

– Syksyllä, isä sanoi. – Syöpä nyt soppasi, että päästään nukkumaan.

Hartaudella Kiuasäijä kylvi ensimmäisen rukiinsa kaskeen sinne kivien ja kantojen joukkoon. Tuhkaiseen hiiltyneeseen maahan hän sen kylvi.

Taivaan isä, maan isäntä vihmo nyt vettä taivosesta mettä pilvistä pirota touoille tohiseville.

Maan eukko, maan emäntä pane nyt turve tunkemahan maa väkevä vääntämähän.

Ajoissa kylvetty ruis sai hyvän sateen. Heikki kierteli iltaisin pellon reunoja haistellen ilmoja.

Kerran poikkesi naapuripitäjän mies taloon. Hän oli matkalla Nikolain kaupunkiin ja pyysi Kiuasäijältä yösijaa ja ruokaa maksua vastaan. Olisi sitä voinut maksuttakin antaa, mutta jos hän tahtoi maksaa, niin mikäpäs siinä. Istuttiin iltaa ja juteltiin. Enemmän istuttiin. Ei täälläpäin paljon puhuttu. Vieras oli tullessaan katsellut Kiuasäijän peltoa, kivistä kaskimaata.

– Miten sinä luulet tuossa kivikossa viljan kasvavan? vieras kyseli.

– Eihän ne kivet kasva, vaan kolot, Kiuasäijä tuumi raapien korvallistaan. – Kivet lämmittää.

Heikki oli lyhyen läntä, vanttera mies. Hänellä oli kyllä voimaa, ruista ranteissa. Hän oli alkamassa isoa raivaus- ja rakennustyötä.

Juuri kun Heikillä oli suurin avun tarve, silloin Eenokki, Kiukaanniemen mäkitupalainen taas poikkesi taloon ja tarjoutui auttamaan.

Heikin piti itsekin tehdä miespäiviä torpan vuokrasta. Osan hän korvasi metsästä saamillaan puilla, hirsillä ja pilkotuilla polttopuil19

la. Hevospäivät olivat myös arvokkaampia kuin miespäivät. Mutta silti Eenokista oli juuri tarpeellinen apumies ja sen lisäksi ystävä.

Nämä miehet olivat niin samaa maata, että jo puolesta sanasta ymmärsivät toisiansa.

Heikki ja Anna kulkivat yhdessä katselemassa viljelyksiänsä. Ruis kasvoi mieltä myöten.

Vihreät tupsut törröttivät maasta kuudelle taholle. Kesäyön aurinko paistoi punaisena metsänakana. Tämä värikäs hetki pysähdytti heidät. Se oli levähdys. Kohta aurinko laskee hetkeksi.

– Mennäänkö mekin köllöttelemään, Heikki sanoi.

– Mennään.

Heikki huomasi, että Anna oli kaunis katsella, mutta hän ei sanonut mitään. Annan hiukset olivat tummemmat kuin hänen oma kähärä tukkansa. Annan silmät syvän siniset. Ilme vaihtui niissä, kun hän kimpaantui tai ilostui. Ne välähtivät kuin taivaan tuli.

– Tuli ja leimaus! Mikä nainen minulle on annettu kumppaniksi tähän taisteluun Luojani luomakunnan kanssa.

Hän otti Annaa vyötäisiltä ja hynttyytti häntä kotiin päin. Silloin Anna ymmärsi, tämä kosketus oli enemmän kuin tuhat sanaa.

Tämä yhteen kuulumisen tunne. Se oli onnea. Väsymyskin tuntui makealta.

Koko kotijoukko nukkui sängyissään. Pojat tuvassa ovensuun nurkassa jalat vastakkain. Tytöt olivat vallanneet peränurkan kerrossängyn. Hanna sivusta vedettävässä.

– Hanna nukkuu sivusta maattavassa, pojat kiusoittelivat tavallisesti Hannaa.

– Sivusta vedettävässä, Hanna korjasi aina.

He itse, Heikki ja Anna menivät piistupaan. Sinne mahtui heidän sänkynsä, pöytä ja pieni arkku. Talo oli pieni, mutta jokaisella oli oma makuusijansa.

– Kuinka onni voi mahtua niin ahtaaseen ja pieneen soppeen.

Kuinka tulevaisuuden toivo laajentaa pienen töllin niin, ettei mikään tunnu ahdistavan.

Vuoden kuluttua Kiukaaseen muuton jälkeen, synnytti Anna pienen tytön. Koko odotusajan Anna oli ihmeen rauhallinen ja tasapai20

noinen. Kaikki huomasivat muutoksen. Ehkä oman kodin ilmapiiri vaikutti siihen. Vanhat sanovat, että tulevan lapsen luonne vaikuttaa äitiin. Vai vaikuttaako äidin olemus lapseen, sitä Hanna mietti.

Vauva oli rauhallinen ja tyytyväinen. Pieni kokoinen, pyöreä, soma vauva. Tytöt halusivat kilvan sitä hoitaa. Pojatkin istahtivat kehdon viereen ja heiluttivat sitä rajusti.

– Ei niin kovaa saa keikuttaa, sehän säikähtää, äiti varoitteli.

Tyttö vaan katseli rauhallisesti taivaan sinisin silmin.

21