Lapin tuhat tarinaa

245 mm

25 mm

225 mm

245 mm

Kirjan toimittajat tekniikan dosentti Johan Stén (vas.) ja tieteenhistorian dosentti Osmo Pekonen ovat innokkaita 1700-luvun kulttuuri- ja oppihistorian harrastajia.

Lokki, Tony Lurcock, Tapio Markkanen, Teivas Oksala, Osmo Pekonen, Arvo Peltonen, Päivi Maria Pihlaja, Risto Pulkkinen, Panu Rajala, Leif Rantala, Johan Stén, Torsten Stjernberg, Kaari Utrio, Liisa Voßschmidt.

Kirjoittajat ovat: Samuli Aikio, Kajsa Andersson, Per Pippin Aspaas, Alessandra Grillo Orlandini, Tuija Hautala-Hirvioja, Klaus Karttunen, Matti Klinge, Caj Kortman, Tarmo Kunnas, Ott Kurs, Matti Leikola, Juhani

Teos on omistettu emeritusprofessori Anto Leikolalle hänen 75-vuotisjuhlakirjanaan. Teoksen ovat toimittaneet tieteenhistorian dosentti Osmo Pekonen ja tekniikan dosentti Johan Stén.

ISBN ----

| .

Lapin tuhat tarinaa

Lapilla on tuhat tarinaa. Tässä kirjassa kaksikymmentäviisi koti- ja ulkomaista asiantuntijaa kertoo millaisia jälkiä Lappi vuosisatojen saatossa on jättänyt tutkimusmatkailijoihin ja turisteihin, tiedemiehiin ja taiteilijoihin.

90 mm

KUVA: KARI TIMONEN

Osmo Pekonen & Johan Stén (toim.)

KUVA: OSMO PEKONEN

90 mm

Anto Leikola (s. 1937) on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori. Laajassa tuotannossaan hän on käsitellyt eritoten biologian oppihistoriaa. Hän on saanut monia tunnustuksia Suomesta ja ulkomailta.

Lapin Anto Leikolan juhlakirja

Päivi Maria Pihlaja

Tutkijoita revontulten mailla: Pohjoisen ilmiöt tutkimuskohteina 1700-luvulla

Varhaisten Lappiin suuntautuneiden matkojen taustalla katsotaan usein olleen jonkinlainen sattumanvarainen seikkailunhalu, joka veti yksittäisiä uskalikkoja Euroopasta pohjoisen vähemmän tuntemattomille sivupoluille. Myös Pohjolaan osuneesta aikakauden suuresta tiedetapauksesta – ranskalaisen matemaatikko-astronomi Maupertuis’n astemittausretkikunnan matkasta Tornionlaaksoon 1736–1737 – on vallinnut toisinaan kuva eräänlaisena onnekkaana sattumana, joka äkkiarvaamatta nosti Tornionlaakson tieteellisen julkisuuden keskinäyttämölle. Samoilla seuduilla oli kuitenkin jo 1600-luvulta asti käynyt monia ruotsalaisia tiedemiehiä, viimeisimpänä ennen Maupertuis’ta nuori Carl von Linné vuonna 1732.

Monsieur de Maupertuis’n napapiirin retken ansiosta Euroopan seurapiireissä kohuttiin hetken maapallon muotoa selvittäneiden nuorten akateemikkojen tieteellisistä sankariteoista, joissa he lehtien välittämien raporttien mukaan kuuluivat olleen jatkuvasti alttiina muun muassa vaaralle ”tulla hyttysten ahmaisemiksi”. Tornion

ennätyskylmän talven 1736–1737 koettuaan retkikunta ansaitsi aikalaisilta tieteelliset kannuksensa myös fyysisten koetusten kautta. Pohjoisen erikoisuuksien galanttien kuvausten olivat jo aiemmat matkailijat havainneet vastaavan hovissa ja sen rouvasväen parissa vallitsevaan viihdyttävien kuriositeettien kysyntään.

Kuitenkin ajatus Tornionlaaksosta ja Lapista Ruotsin valtakunnan syrjäkolkkina, joilta uutiset vain sattumanvaraisesti kulkeutuivat Euroopan keskuksiin, on harhaanjohtava. Tiedonkulku ylipäänsä toimi mainiosti: Maupertuis’n retkikuntakin saattoi todeta postin kulkevan Torniosta Pariisiin varsin lyhyessä ajassa. Tiedolle oli myös tilausta. Aikakauden tieteellisessä elämässä juuri Tornionlaaksolla ja muilla pohjoisilla seuduilla näyttää itse asiassa olleen aivan erityinen asema aikakauden tieteellisessä julkisuudessa – eikä kyse ollut pelkästä kuriositeettiarvosta.

Asiaa tarkastellaan tässä aikakauden yhden keskeisen tutkimusalan, nimittäin revontulitutkimuksen kautta. Jotta voitaisiin ymmärtää Lapin saama sija 1700-luvun eurooppalaisessa katsan-

21

nossa, on ensin matkusteltava hieman aikakauden Euroopassa. Oppaina toimivat eräät Ruotsin valtakunnan oppineet, jotka tähän aikaan vierailivat opintomatkoillaan aikansa tieteellisissä keskuksissa ja etsivät samalla keinoja vakiinnuttaa oma asemansa tieteellisissä verkostoissa. Monet heistä, esimerkiksi Pariisin valoja ihasteltuaan, käänsivät katseensa kohden juuri pohjoista taivaankantta.

miön taustalla olisivat jonkinlaiset pohjoisnavan alla sijaitsevat tulivuoret, ”jotka luonto on sinne asettanut valaisemaan ja lämmittämään incolas [=asukkaita]”. Pohdintaa seurasi lukuisia revontuliin kohdistuvia tutkimuksia ja toimia osin jo matkan aikana, osin myöhemmin kotona Ruotsissa.

Oikeastaan Celsiuksen yöllisissä mietteissä ei ollut kyse mistään päähänpistosta. Ruotsin ensimmäisessä, vuonna 1710 Upsalassa perustetussa tiedeseurassa, jonka sihteerinä Celsius oli toiminut, oli 1720-luvulla pidetty silmällä eurooppalaisia tiedelehtiä ja havaittu, kuinka revontulia koskeva oppinut keskustelu vilkastui mannermaalla. Revontulia oli 1600-luvun loppupuolelta lähtien nähty ani harvoin (”Maunderin minimi”), kunnes Auringon aktiivisuuden kasvettua 1700-luvun alussa ilmiötä oli ihmetelty ympäri Eurooppaa, etenkin vuonna 1716 jolloin niitä nähtiin Välimerellä saakka.

Ruotsissa tiedeseura oli tuolloin vakuutellut itselleen, että juuri pohjoisen tiedemiehillä olisi parhaat edellytykset sanoa sanansa ajankohtaisessa asiassa. Sillä kuten 1720-luvun puolivälissä eräässä kokouksessa todettiin: ”pikemminhän tämä phaenomenon paljon useammin ja näkyvämmin täällä näyttäytyy kuin eteläisemmillä seuduilla”. Ilmiön katsottiin ylipäänsä ”kuuluvan” pohjoiseen. Siksi Ruotsin valtakunnan kannalta oli tärkeää tarttua tilaisuuteen, eli julkais-

Pohjoisesta Pariisiin ja takaisin napapiirille Vuonna 1733 nuori ruotsalainen tiedemies Anders Celsius matkusti purjelaivalla kohti Hampuria tarkoituksenaan käynnistää sieltä monivuotinen opintomatka Euroopan tieteellisiin keskuksiin. Celsius tulisi myöhemmin kuuluisaksi muun muassa monenlaisilla meteorologisilla tutkimuksilla, mutta eritoten kehittämällään lämpömittarin asteikolla. Tästä kaikesta Celsius ei kuitenkaan vielä silloin tiennyt mitään.

Sen hän tiesi, että palattuaan Ruotsiin hän voisi aloittaa tähtitieteen professorin toimessa Upsalassa. Aikomus kiertomatkaan oli ollut avuksi virantäytössä, kartuttihan matka paitsi tietoutta tieteen uusimmista tuulista myös tärkeitä suhteita ulkomaisiin kollegoihin.

Katsellessaan tähtitaivasta laivan kannella Celsius sattui huomaamaan revontulia. Celsiuksen elämäkerturi N. V. A. Nordenmark kuvaa, kuinka Celsiuksen mieleen johtui tästä, että il-

22

ta aiheesta mahdollisimman pian selvitys, jolla saataisiin arvonantoa Euroopan ”arvostetuissa akatemioissa”. Suunnitelmiin liittyi myös paikallisten havainnoitsijoiden ohjeistaminen mahdollisimman kattavien havaintojen keräämiseksi.

Revontulten arvoituksen selvittäminen koettiin siis tieteellisen maineen koetinkiveksi. Monet ruotsalaisoppineet pyrkivät sanomaan siitä sanansa. Joukossa oli muun muassa Mårten Triewald (1691–1747), joka tarjosi (tosin huonolla menestyksellä) Lontoossa julkaistavaksi kuvaustaan ”revontulikoneesta”, jolla heijastettiin kynttilän valoa seinälle pyörivän spektrin läpi. Revontuliin liitettiin monenlaisia teorioita. Eräät uskoivat, että taivaankannelle piirtyvien väri- ja valokuvioiden takana oli kylmyyden synnyttämien jää­ kiteiden heijasteista syntyvä optinen ilmiö; toiset selittivät asiaa maan kuoresta purkautuvilla höyryillä; jotkut alkoivat etsiä selitystä sähköstä ja magnetismista. Viimeksi mainittua kantaa edusti Englannissa kuulu Edmond Halley (1656–1742), joka ei kuitenkaan ollut saanut asiaa vahvistetuksi havainnoin.

Euroopan kiertomatkansa varrella nuori Anders Celsius tapasi Saksassa, Italiassa ja Ranskassa monia revontulista kirjoittaneita oppineita.

Hän julkaisi Nürnbergissä 1733 yhteenvedon yli kolmestasadasta Ruotsissa tehdystä havainnosta.

Pariisissa hän keskusteli aiheesta muun muassa Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian jäsenen

Anders Celsius (1701–1744).

Yksityiskokoelma, Suomi.

23

Revontulet Brévillepont’ssa 26. syyskuuta 1731. d’Ortous de Mairanin kirjan kuvitusta.

24

Jean-Jacques d’Ortous de Mairanin (1678–1771) kanssa, joka juuri samana vuonna 1733 myös oli julkaissut aiheesta laajan teoksen. Myöhemmin Mairan vielä täydensi julkaisuaan Celsiukselta ja muiltakin tutkijoilta saamillaan havainnoilla.

Mairan esitti revontulien syyksi Maan ilmakehään asti ulottuvan Auringon kaasukehän. Teoria oli hallitseva, kunnes Leonhard Euler haastoi ja käytännössä kumosi sen vuosisadan puolivälissä. Revontulten arvoituksen selvittämisessä ei päästy eteenpäin ennen kuin teorioissa alettiin hyödyntää sähkön ja magnetismin tarjoamia uusia selitysmahdollisuuksia.

Pariisissa Celsius sai kuitenkin yllättäen toisenlaisen tilaisuuden, jossa pohjoinen ulottuvuus myös näytteli tärkeää osaa. Keskustelu maapallon muodosta oli juuri saanut kiinnostavan käänteen, sillä Ranskassa suunniteltiin retkikunnan lähettämistä kauas pohjoiseen selvittämään maapallon muotoa mittaamalla yhden asteen suuruisen meridiaanikaaren tarkka pituus maastossa. Osaltaan Celsiuksen vaikutuksesta kohteeksi valittiin juuri Tornion seutu ja myöhemmin Tornionlaakso. Mitattava yhden asteen meridiaaninkaari sattui onnekkaasti suurin piirtein Tornion ja Pellon väliseksi. Samaan aikaan toinen ranskalainen astemittausretkikunta ahkeroi Perussa. Maupertuis’n ja hänen matkakumppaniensa kuvaukset Tornion seudulta ovat myöhemmän matkakirjallisuuden aatelia, ja Cel-

siuksen osallisuus retkikunnassa oli tärkeä seikka, vaikka Ruotsissa vaikeroitiinkin kunnian menettämistä ranskalaisille.

Maassa oli nimittäin itse asiassa jo 1600-luvulta elätelty ajatuksia Tornion seudun tarjoamista mahdollisuuksista erilaisten tutkimusten alalla. Itse asiassa Celsiuksen niin ikään astronomina toiminut isoisä Anders Spole lienee jo oman opintomatkansa aikana 1660-luvulla mainostanut Tornionlaakson astronomisia mahdollisuuksia Pariisissa. Myös Spole oli myöhemmin itse matkustanut Tornioon – yhdessä kollegansa Johan Bilbergin kanssa – tutkimaan muun muassa keskiyön aurinkoa, eivätkä hän ja hänen tyttärenpoikansa Anders Celsius olleet ainoita, joilla nähtiin vastaavia matkareittejä Pariisin kautta Lappiin – tai toisinpäin. Monenlaisia muitakin pohjoisia tutkimushankkeita oli suunniteltu ja markkinoitu mm. Pariisin oppineille, ja joitain pantiin 1700-luvun alussa toimeen.

Ruotsi kävi kuitenkin Manner-Euroopassa kallista sotaa, eikä kaikkia hankkeita saatu resurssien puutteessa viedyksi loppuun. Tuhoisa takaisku oli Upsalan palo 1702.

Kansainväliset kannusteet Lapin retkiin Euroopan matkoilla oli suuri merkitys oppineiden suhdetoiminnalle. Matkat tieteen keskuksiin olivat joissain tapauksissa välttämättömiä tiettyjen tutkintojen suorittamiseksi, mutta ne sallivat

25

Wilsonin reaktio on paljon puhuva. Hän oli tutkinut monenlaisia sähköön liittyviä ilmiöitä ja piti Bergmanin havaintoja kiintoisina. Bergman olikin ensimmäisiä, joka yhdisti revontulet ja sähkön. Wilson kirjoitti Bergmanille välittömästi yhteydenotosta kiittäen. Hän kuitenkin suositteli, että mikäli tämä haluaisi havaintojensa olevan todella kiinnostavia, hänen tulisi hankkiutua tekemään havaintojaan Lappiin. Wilson viittasi kirjeessään Olaus Magnukseen ynnä muihin Lapista ja revontulista kertoneisiin vanhoihin auktoriteetteihin, jotka vanhanaikaisuudestaan huolimatta olivat edelleen käytettyjä opuksia. Monet oppineet viittasivat paremman puutteessa näinkin vanhoihin tietoihin Pohjolan oloista.

Retki pohjoiseen olisi vaatinut huomattavia rahallisia panostuksia ja revontulten tutkijalle kenties kestänyt pitkäänkin. Bergmanille tarjoutui kuitenkin pian tilaisuus pyrkiä toteuttamaan matkansa revontulten maille. Vuosina 1761 ja 1769 tapahtuneet Venuksen ohikulut eli pasaasit auringon yli olivat herättäneet oppineen maailman mielenkiinnon, sillä ne tarjosivat mahdollisuuden selvittää astronomisten havaintojen kautta aurinkokunnan mittasuhteita ja taivaankappaleiden välisiä etäisyyksiä. Jälleen Ruotsista kaivattiin havaintoja nimenomaan pohjoisilta seuduilta, sillä ne tarjosivat vastapoolin, johon verrata muualla maapallolla tehtyjä havaintoja.

myös aistia keskuksissa tieteenalojen uusimpia tuulia, luoda suhteita ulkomaisiin kollegoihin ja kerätä kaikenlaisia viimeisimpiä taitoja ja löytöjä, jotka antoivat tärkeän pohjan esimerkiksi tulevan professorin työlle. Matkustamisen kalleudesta huolimatta hyvin monet oppineet liikkuivat jossain vaiheessa Euroopassa, toimien muun muassa Eurooppaan tutustuvien aatelispoikien seuramiehinä ja kotiopettajina.

Kaikki eivät kuitenkaan voineet lähteä matkaan. Esimerkiksi ruotsalainen kemisti ja luonnontutkija Torbern Bergman (1735–84) teki nuorena tiedemiehenä yrityksiä luoda kirjeitse suhteita ulkomaisiin kollegoihin, mutta tämä ei heti oikein onnistunut. Myöhemmin Bergman tuli niittämään kansainvälisestikin huomattavaa mainetta kemistinä, mutta uran alkuvaiheessa, vielä tuntemattomana, oli vaikea herättää luottamusta ja kiinnostusta. Henkilökohtainen tapaaminen oli yleensä varmempi tae kirjeenvaihtosuhteen luomiselle.

Tärkeää oli myös oikea aihevalinta. Bergman otti ensi kosketuksensa Pariisin tiedeakatemiaan toimittamalla sinne 1759 Upsalassa tekemiään revontulihavaintoja. Hän sai tukea opettajaltaan ja ystävältään Bengt Ferrneriltä (1724–82), joka näihin aikoihin kierteli Eurooppaa. Ferrner etsi Bergmanille soveliaita kirjekumppaneita ja toimitti tämän viestejä tiedoksi muun muassa englantilaiselle Benjamin Wilsonille (1721–88).

26

Tieteellisenä päätavoitteena oli auringon ns. parallaksin määrittäminen.

Tornionlaakson havaintojen merkitystä alleviivattiin ulkomailla (osin Maupertuis’n retkenkin kunniakkaan muiston vuoksi). Venus-havaintojen tuottaminen omatoimisesti nähtiin Ruotsissa jälleen valtakunnan kunnian kannalta kynnyskysymyksenä. Puhetta oli nimittäin ollut myös uudesta Pohjolaan lähtevästä ranskalaisretkikunnasta, joka olisi samalla kerännyt hankkeesta koituvan kunnian.

Kun kävi ilmi, että Ruotsi olisi toimittamassa havainnoitsijoita Tornionjokilaaksoon vuonna 1761, myös revontulitutkimukseen suuntautunut Bergman ilmoittautui välittömästi ehdolle. Mainittu ystävä Bengt Ferrner, joka seurasi tapauksen kansainvälisiä valmisteluja ulkomaan matkalta käsin, kommentoi kirjeitse päätöksen olevan erinomainen. Hän toi esiin, että Euroopasta katsoen juuri matka Lappiin olisi erittäin merkittävä seikka kansainvälistä uraa silmällä pitäen.

Lapilla ja pohjoisilla seuduilla oli siis aivan erityinen kaikunsa tieteellisenä matkakohteena ja tutkimusympäristönä. Kannusteita pohjoisiin tutkimuksiin tuli Euroopan kollegoiden piiristä jatkuvasti, eikä pohjoisten havaintojen huomioarvo ollut sivuutettavissa, kun ruotsalaiset pyrkivät luomaan itselleen asemaa Eurooppaan vuosisadan aikana syntyvissä tiedeverkostoissa.

Tornion seudun havainnot eivät aina olleet to-

Revontulet Montpellier’ssä 16. joulukuuta 1737. d’Ortous de Mairanin kirjan kuvitusta.

27

Maupertuis’n retkikunta mittaustyössä revontulten alla. Kuvalähde: Figuier, Louis (1882): Vies des savants illustres. Piirros : J. Ansseau.

siasiassa merkityksellisimpien joukossa, mutta niille ladatut ennakko-odotukset ja niiden symbolinen huomioarvo olivat sitäkin suurempia.

Torbern Bergman ei loppujen lopuksi päätynyt tekemään havaintoja pohjoiseen. Monia ruotsalaisia kuitenkin lähti matkaan. Lapin-matkaan

aluksi vastahakoisesti suhtautunut Upsalan astronomi Fredrik Mallet (1728–97), jolla hypokondrisesta ja vilulle arasta luonteestaan johtuen oli ikäviä kokemuksia havainnoinnista ylipäänsä, taipui – kuvaavaa kyllä – vuonna 1769 Venuksen tahtoon ja matkusti havainnoimaan ohikul-

28

kua Pelloon, seudulle jonka maailmanlaajuinen huomio ja maine oli Maupertuis’n ansiosta taattu.

Mallet’n turhautuneisuus olikin suuri, kun ratkaisevina hetkinä pilvi peitti auringon. Silti pohjoisen karu kauneus herätti vastahakoisessa Lapin-matkaajassa tunnekuohuja, jotka saivat hänet huutamaan erämaassa ääneen aikakauden kuulun esiromantikon Jean-Jacques Rousseaun nimeä.

Tornionlaakso ja pohjoisuus porttina mannermaan tiedepiireihin Ruotsin oppineiden edesottamukset sekä into tutkia revontulia kuten muitakin pohjoisen ilmiöitä osoittavat, kuinka suuri merkitys juuri Lappiin matkustamisella nähtiin olevan heidän mahdollisuuksilleen nousta Euroopan oppineiden ykköskastiin. Markkinointi ei toki jättänyt hyödyntämättä pohjoisen eksotismin tarjoamia mahdollisuuksia. Aikakauden tiedekeskuksessa Pariisissa vierailleet ja sinne yhteyksiä solmineet puhuivat mannermaisille kollegoilleen usein mielellään juuri näistä teemoista. He toivat esiin, että pohjoisten kirjeenvaihtokumppaneiden välityksellä ulkomaiset kollegat saattoivat nauttia Pohjolan mielenkiintoisten alueiden saavutettavuudesta.

Jos siis matkat Eurooppaan olivat kansainvälisten suhteiden luomisen kannalta tärkeitä, yhtä lailla sitä olivat myös matkat pohjoiseen. Voidaankin sanoa, että siinä missä Tornionlaakso

oli aikakauden matkailijoiden portti Lappiin, se toimi myös Ruotsin valtakunnan käyntikorttina eurooppalaiseen tiede-elämään. Koukkaamalla Lapin kautta – kuvainnollisesti, mutta usein myös aivan konkreettisesti – voitiin suunnata toiveikkaammin Euroopan tiedekeskuksiin.

Tilaisuutta saattoivat hyödyntää myös monet pohjoisen asukkaat, joita aikakauden ensyklopedistisessa ja hyödyllisessä hengessä aktivoitiin monenlaiseen tiedonkeruuseen ja näin osaksi maailmanlaajuisiksi leviäviä havaintoverkostoja.

Ulkomaisten kuuluisien oppineiden kanssa kävivät kirjeenvaihtoa myös sellaiset pikemminkin amatööreiksi luokiteltavat henkilöt kuin torniolainen taloustirehtööri ja innokas luonnontutkija Anders Hellant (1717–89), joka nuorukaisena oli opastanut Maupertuis’n retkikuntaa, tai muuan Johan Portinus (1760–1839), Ylitornion seurakunnan urkuri. Paikallisten välittäminä monenlaiset huomiot ja havainnot pohjoisen asioista päätyivät huomion kohteeksi myös ulkomailla ja noteerattiin kiinnostuksella kansainvälisissä tiedepiireissä.

Revontulitutkimus oli eräs niistä aikakauden keskeisistä tutkimusaloista, joilla ruotsalaiset tieteenharjoittajat aktivoituivat ja esittelivät osaamistaan. Celsius, Ferrner ja Bergman hahmottuvat jälkimaailman silmissä Ruotsin tuolloisiksi ”revontuliasiantuntijoiksi”. Yhdessä muun muassa Olof Hiorterin (1696–1750) ja Johan Carl

29

Wilcken (1732–96) kanssa nämä onnistuivat varhain esittämään teorioita ilmiön yhteyksistä sähköön ja magnetismiin.

Pohjoinen suuntaus vaikutti monilla tutkimusaloilla. Pohjoiseen ja kylmään liittyvät ­ilmiöt tarjosivat ruotsalaisille havaintokohteita, joita muualla ei voitu yhtä hyvin tutkia. Esimerkiksi aikakauden johtaviin revontulitutkijoihin kuulunut Wilcke tuli tunnetuksi myös latentin lämmön käsitteen keksimisestä, minkä saavutuksen hän teki lunta sulattaessaan. Hän tutki myös lumi­hiutaleiden kidemuotoa, mikä kävi päinsä vaikkapa talvipäivän kävelyllä portin pieltä tarkastellen. Tällaisia tutkimuksia pohjoisen oppinut saattoi helposti suorittaa viileässä luonnon­laboratoriossaan – vaikkapa omassa puutarhassaan kirpeää pakkasta ihaillen.

H e y m a n, H a r a l d J. (1938). Fredrik Mallet och Johan Henrik Lidén. En brevväxling från åren 1769–1770.

Lychnos, ss. 271–307.

L i n d qv i s t, Sva n t e (1988). Ett experiment år 1744 rörande norrskenets natur. In: Broberg, Gunnar & Gunnar Eriksson & Karin Johannisson (toim.), Kunskapens trädgårdar, om institutioner och institutionaliseringar i vetenskapen och livet, s. 40–77. Tukholma: Atlantis.

L i n d qv i s t, Sva n t e (1993). The spectacle of science: An experiment in 1744 concerning Aurora Borealis. Configurations 1, no 1, ss. 57–94.

L i n dro t h, St e n (1978). Svensk lärdomshistoria III. Frihetstiden. Tukholma: Norstedts.

Nor de n m a r k , N. V. E . (1936). Anders Celsius, professor i Uppsala 1701–1744. Lychnos-bibliotek 1. Upsala.

Nor de n m a r k , N. V. E . (1946). Fredrik Mallet och Daniel Melanderhielm. Två Uppsala-astronomer. Tukholma: Kungliga Svenska Vetenskapsakademien.

P i h l aj a , Pä i v i M a r i a (2009). Tiedettä Pohjantähden alla. Pohjoisen tutkimus ja Ruotsin tiedeseurojen suhteet Ranskaan 1700-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands historia och folk 181. Helsinki: Suomen Tiedeseura.

Te r r a l l , M a r y (1998). Heroic narratives of quest and discovery. Configurations 6, no 2, ss. 223–242.

Tobé , E r i k (1991). Anders Hellant. En krönika om sjuttonhundratalets märkligaste tornedaling. Tornedalica 49.

Luulaja: Tornedalica.

Kirjallisuutta Br ig g s, J. Mor t on (1967). Aurora and Enlightenment.

Eighteenth-century explanations of the Aurora Borealis. Isis 58, no 4, ss. 491–503.

C a r l i d, G ö t e & Joh a n Nor d s t röm (toim.) (1965) Torbern Bergman’s foreign correspondence. Tukholma: Lychnos-bibliotek 23:1.

30

Kirjoittajien esittely

S a m u l i A i k io on Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtori. Hän on tutkinut ja opettanut saamen kieliä ja kulttuureja ja toiminut monissa saamelaisten luottamustehtävissä.

K ajs a A n de r s s on on Örebron yliopiston täysinpalvellut ranskan kielen lehtori, joka on toimittanut lukuisia kirjallisuudentutkimuksen ja lappologian kokoomateoksia eritoten ranskan kielellä.

P e r P i ppi n A spa a s on norjalainen filosofian tohtori, filologi ja oppihistorioitsija. Hänen väitöskirjansa käsitteli itävaltalaisten jesuiitta-astronomien matkaa Jäämeren rannalle v. 1769.

A l e s s a n dr a Gr i l l o Or l a n di n i on italialainen filosofian tohtori. Hänen Sorbonnessa tarkastettu väitöskirjansa käsitteli etelä­ eurooppalaisten matkamiesten Lappi-kuvaa 1400–1800-luvuilla.

Tu i j a H au t a l a-H i r v ioj a on Lapin yliopiston taidehistorian professori. Hän on tutkinut eritoten lappilaisia taiteilijoita ja Lapin kuvan muotoutumista suomalaisessa kuvataiteessa.

K l aus K a r t t u n e n on Helsingin yliopiston Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professori, Suomen oppihistoriallisen seuran puheenjohtaja sekä tuottelias tutkija, tietokirjailija ja kääntäjä.

M at t i K l i ng e on Helsingin yliopiston historian professori emeritus. Hän on julkaissut lukuisia tutkimuksia eritoten kulttuurihistorian alalta ja saanut monia tunnustuksia Suomesta ja ulkomailta.

C aj K or t m a n on filosofian lisensiaatti, joka on toiminut mm. Geologisen tutkimuskeskuksen viestintäjohtajana ja työskennellyt useissa malmigeologisissa projekteissa Afrikassa.

333

Ta r m o K u n n a s on Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori emeritus ja Suomen Pariisin-instituutin entinen johtaja. Hän on tutkinut muun muassa fasismia Euroopan kirjallisuudessa.

Ta p io M a r k k a n e n on professori, tähtitieteilijä ja oppihistorioitsija. Hän on julkaissut lukuisia tutkimuksia Linnunradan rakenteesta, tähtien synnystä sekä luonnontieteiden oppihistoriasta.

O t t Ku r s on Tarton yliopiston maantieteen emeritusprofessori ja Helsingin yliopiston kunniatohtori. Hän on tehnyt laajoja kenttätöitä mm. Keski-Aasiassa, Pohjois-Venäjällä ja Kuolan niemimaalla.

Te i va s Ok s a l a on professori, latinisti ja klassikkosuomentaja. Hänen kääntäminään on ilmestynyt mm. Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen, Goethen, Hölderlinin ja Runebergin teoksia.

M at t i L e i kol a on Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen professori emeritus. Virkauransa jälkeen hän on ollut muun muassa keskeisesti vaikuttamassa Metsähistorian Seurassa.

O s mo P e k on e n on filosofian ­ tohtori ja v äitteli yhteiskuntatieteiden tohtori. Hän ­ ensin matematiikasta ja sitten ­ ­ matemaatikko Maupertuis’n tutkimusmatkasta Lappiin 1730-luvulla.

Ju h a n i L ok k i on Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon entinen johtaja.

Hän on julkaissut evoluutioon liittyviä tutkimuksia sekä luonnontieteellisiä tietokirjoja eritoten linnuista.

A r v o P e lt on e n on Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen dosentti ja aikaisemmin Joensuun yliopiston alaisena toimineen Matkailualan opetus- ja tutkimuslaitoksen entinen johtaja.

Ton y Lu rc o ck on Oxfordissa tohtoriksi väitellyt Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin entinen englannin kielen lehtori. Hän on viimeksi tutkinut brittien vanhoja matkakuvauksia Suomesta.

Pä i v i M a r i a P i h l aja on filosofian tohtori ja oppihistorioitsija. Hänen väitöskirjansa käsitteli pohjoisen tutkimusta ja Ruotsin tiedeseurojen suhteita Ranskaan 1700-luvulla.

334

R i s t o P u l k k i n e n on C. A. Gottlundista väitöskirjansa tehnyt teologian tohtori, Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti, lappologian ja kansanuskon tutkija sekä evankelis-luterilainen pappi.

Pa n u R a j a l a on toiminut muun muassa Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professorina. Hän on julkaissut lukuisia kirjailijaelämäkertoja, mutta myös kaunokirjallisuutta.

K a a r i Ut r io on tuottelias kauno- ja tietokirjailija, joka on julkaissut suosiota saavuttaneita historiallisia romaaneja sekä useita tietoteoksia erityisesti naisen ja perheen historiasta.

L i i s a Vo ß s c h m i d t, Dr. phil., on Vaasan yliopiston lehtori, joka opettaa saksan kieltä ja saksalaista kirjallisuutta. Hän tutkii reseptio- ja systeemiteoriaa sekä suomalais-saksalaisia kulttuurisuhteita.

L e i f R a n t a l a on filosofian kandidaatti, joka on toiminut muun muassa Lapin yliopiston saamen kielen ja kulttuurin lehtorina.

Hän on tutkimuksissaan erikoistunut Kuolan niemimaahan.

Joh a n St é n on sähkömagnetismia tutkiva tekniikan tohtori ja toisaalta 1700-luvun oppihistorioitsija. Hän valmistelee elämäkertateosta 1700-luvun matemaatikko-astronomi Anders Johan Lexellistä.

Tor s t e n St j e r n be rg on Helsingin yliopiston eläintieteen dosentti. Hän on julkaissut lukuisia artikkeleita ja teoksia eritoten linnuista sekä saariston luonnosta ja kulttuurista.

335

245 mm

25 mm

225 mm

245 mm

Kirjan toimittajat tekniikan dosentti Johan Stén (vas.) ja tieteenhistorian dosentti Osmo Pekonen ovat innokkaita 1700-luvun kulttuuri- ja oppihistorian harrastajia.

Lokki, Tony Lurcock, Tapio Markkanen, Teivas Oksala, Osmo Pekonen, Arvo Peltonen, Päivi Maria Pihlaja, Risto Pulkkinen, Panu Rajala, Leif Rantala, Johan Stén, Torsten Stjernberg, Kaari Utrio, Liisa Voßschmidt.

Kirjoittajat ovat: Samuli Aikio, Kajsa Andersson, Per Pippin Aspaas, Alessandra Grillo Orlandini, Tuija Hautala-Hirvioja, Klaus Karttunen, Matti Klinge, Caj Kortman, Tarmo Kunnas, Ott Kurs, Matti Leikola, Juhani

Teos on omistettu emeritusprofessori Anto Leikolalle hänen 75-vuotisjuhlakirjanaan. Teoksen ovat toimittaneet tieteenhistorian dosentti Osmo Pekonen ja tekniikan dosentti Johan Stén.

ISBN ----

| .

Lapin tuhat tarinaa

Lapilla on tuhat tarinaa. Tässä kirjassa kaksikymmentäviisi koti- ja ulkomaista asiantuntijaa kertoo millaisia jälkiä Lappi vuosisatojen saatossa on jättänyt tutkimusmatkailijoihin ja turisteihin, tiedemiehiin ja taiteilijoihin.

90 mm

KUVA: KARI TIMONEN

Osmo Pekonen & Johan Stén (toim.)

KUVA: OSMO PEKONEN

90 mm

Anto Leikola (s. 1937) on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori. Laajassa tuotannossaan hän on käsitellyt eritoten biologian oppihistoriaa. Hän on saanut monia tunnustuksia Suomesta ja ulkomailta.

Lapin Anto Leikolan juhlakirja