Ripa by Mainostoimisto Grafu

Varpu Vilkuna

“Koska tätä ei voi tehdä helpoksi, minä vain sanon sen.” (Kapteeni John Miller elokuvassa Etsikää sotamies Ryan)

Kiitokset: Sanna Jukkola Jaana Marjanen Martti Viljanen Mauri Autio Jokilaaksojen poliisilaitos antamistaan ammatillista neuvoista sek채 kes채n 2009 rippikoululaiset tarinaillasta, jossa sain varmuuden nuorten syvist채 pohdinnoista

Varpu Vilkuna

Kustantaja Mäntykustannus Oy www.mantykustannus.fi

Graafinen suunnittelu ja taitto Mainostoimisto Grafu Oy

Painopaikka WS Bookwell Oy, Juva 2010

ISBN 978-952-5712-32-2

s. 70, ”Mennään kotiin”, san. J. Löytty 1983 säv. trad. Etelä-Afrikka s. 156, ”Soi kiitoslaulut”, säv. ja san. Kari Haapala

Ensimmäinen luku

Mä olen Onni ja olen just sen ikäinen, että olen tänään lähdössä riparille. Koulu loppui kolme päivää sitten ja olen lähdössä kesän ensimmäiselle rippikoululeirille. Itse asiassa olen lähdössä uuden vuosituhannen ensimmäiselle riparille Jokiniityn seurakunnassa. Aika komeeta kertoa siitä joskus vaikkapa lastenlapsille. Vuosituhat vaihtui noin puoli vuotta sitten eikä siitä sen kummempaa seurannut. Leirit alkavat ja loppuvat, koulut alkavat ja loppuvat. Kaikki on niin kuin ennenkin. No joo, mutta se ripari. Äiti höösää tavaroiden kanssa, vaikka kyllä mä itsekin osaisin ne kasaan haalia. Se on oudon kiihkosti innoissaan ja näyttää se pikkuisen haikeeltakin. Se sanoikin aamulla, että on se kumma mihin vuodet ovat vilahdelleet, kun juuri olin kuulemma vauva ja nyt jo menossa rippikouluun. Ihan uus asia mulle! Heh! Sitähän se jauhaa sitä mukaa, kun mulle pituutta kasvaa, mutta en mä raaskinut äitille sanoa mitään keljua, kun sen lämmin käsi tuntui kuitenkin päälaella niin hyvältä sen herätellessä minua. Äidin silitellessä päätäni ja antaessaan viime käden ohjeita mietin, millainen aamu Juusolla, mun parhaalla kaverilla, mahtaa

olla. Juuson äiti oli kuollut, mutta onneksi sillä on mukava isä ja pikkusisko Julia. Julia menee riparille kahden vuoden päästä, niin kuin meidän Sallakin. Juuson äiti kuoli onnettomuudessa sen pyöräillessä töistä kotiin kun rattijuoppo törmäsi siihen ihan lähellä kotiporttia. Se oli Juuson perheelle mahdottoman kova paikka ja Juuso silloin vannoi, että ei ikinä juo viinaa, ettei ainakaan rattijuopumukseen sortuisi. Juuson ja Julian äidin kuolemasta on parisen vuotta, joten pahin suru on jo ohi, mutta kyllä Juuso aina meillä äitiä katselee jotenkin kateellisena. Juuso on kertonut, että aina välillä menee jo pitkiäkin aikoja ihan mukavasti, mutta sitten tulee päiviä jolloin kaipaus ja suru meinaavat kaataa ihan nurin. Meidän äiti on ottanutkin Juuson aina vastaan iloisena ja Juuso on kuulemma aina meille tervetullut. Ja kyllä se tätä lupausta noudattaakin ihan kiitettävästi, mikä on tietenkin minusta ihan nasta juttu. Äiti sanoi kerran, että Juuso on kuin toinen poika hänelle. Onneksi se ei sanonut sitä Juuson kuullen vaan ihan vain ohimennen iltapalaa haukatessamme. Minusta ajatus tuntui mukavalta, mutta Juuson korvissa se olis voinut kääntyä niin, että sen äidin muistoa jotenkin vähäteltäs. - Tulehan aamupalalle. Ei tässä liikaa aikaa ole, linjaauto lähtee seurikselta tunnin kuluttua. Saatkin popsia puuron rivakasti, äiti huuteli. Minä silmäsin huoneeni ja katsoin vielä kamat. Kaikki oli hyvin. Petasin jopa sängyn, vaikka arvelin äidin sen vielä avaavan ja vaihtavan puhtaat lakanat. - Moi nyt kämppä, palaan reilun viikon päästä, sanoin ja painoin oven kiinni. - Ja Aada sitten lähtee samalle leirille, äiti sanoi ja vilkaisi minua hymyillen. Mistä se Aadasta tiesi, enhän ollut vielä itsekään varma Aadasta, paremmin kuin omistakaan ajatuksistani. Aada oli vain minusta mukava ja nätti tyttö, joka poikkesi jollain erityisellä tavalla muista tekemättä siitä numeroa. Se pukeutuikin ihan normaalisti, ei siis yrittänyt olla erilainen. En mielestäni ollut siitä juuri puhunutkaan,

vaikka ajattelinkin sitä melkein koko ajan. Olin ihastunut Aadaan ihan kipeästi, sen huomasin siinä äidin vilkuillessa minua omalla tavallaan hiukan härnäten. En tunnustanut. Aadan perhe oli muuttanut joulun jälkeen tänne Jokiniitylle ja Aada tuli tietenkin samaan kouluun, kun muita yläkouluja ei meillä ollut. Ei onneksi, kun tämä yksikin koulu oli ihan tarpeeksi rauhaton. Siinäkin oli tarpeeksi, se oli aivan liian iso koulu, yli viisisataa oppilasta kulkemassa reppujensa kanssa edes takaisin ja lojumassa käytävillä. Hyvä tuuri potkaisi (en viitsi sanoa, että onni potkaisi, koska itse olen Onni!), sillä Aada tuli jopa samaan luokkaan mun kanssa, vaikka rinnakkaisluokkia oli E:hen asti. Jokiniitty on pieni maalaiskunta, vaikka on täällä sentään melkein mitä vain toivoa saattaa, jos tekemisen tarpeesta puhutaan. Harrastusmahdollisuuksia riittää, ja liikenneyhteydet ovat hyvät, jos isompaa äxöniä kaipaa. Aada ei tuntenut täältä ketään, mutta pian se oli tutustunut. Minä ihastuin heti Aadaan, kun se oli jotenkin selkeä. Katseli rauhallisesti, ei ollut mikään ylimeikattu barbi ja tyhjänpuhuja. Se tuli vain luokkaan, esitteli itsensä, kertoi muuttaneensa tänne ja sillä selvä. Se istui pulpettiin kuin olisi aina siinä ollut. Konstailematta, ja tunti sai alkaa. Opettaja toivotti sen tietenkin tervetulleeksi ja kehotti meitä kaikkia olemaan ystävällinen uudelle oppilaalle ja muuta plääpläätä. Heti kun näin Aadan, olin valmis olemaan sille tosi ystävällinen. Aadan isä oli saanut työpaikan täältä ja sitten koko perhe muutti. Minä olin vilpittömän iloinen siitä. Aada oli aina vastannut katseeseeni, jonka kaipausta en kai ollut osannut pahemmin peitellä. Minä olen suoranoloinen jäppinen, mutta rakkaus- ja ihastustunteiden osoittaminen sanoin muutaman viikon jälkeen olisi minultakin liikaa vaadittu. Olin vain katsellut Aadaa koulussa ja jutellut sen kanssa. Minusta Aada oli mukava ja nättikin se oli suurine sinisine silmineen. Kai minä olin sitten puhunut Aadasta

kotona huomaamattani enemmän kuin muista luokkakavereistani, ja mun äitillä on kumma vaisto. Sen olin huomannut jo monta kertaa lyhyen elämäni aikana. Ihme noita äiti oli, siis noin hyvässä mielessä. Se näkee taakseen ja seinienkin läpi, niin kuin eilenkin. Se oli lukemassa toisessa huoneessa kun minä menin jääkaapille etsimään jotain purtavaa. Ovi oli auki kamariin. Otin maitoa ja juustoa, avasin leipälaatikon ja voitelin leivän. Koetin olla kolistelematta, mutta äiti sanoi kamarista, että juustohöylä on kuivauskaapissa ja pane se leipälaatikko kiinni! Mistä se tiesi, että aukihan se oli multa jäänyt? - Joo. Tulee se. Ja Juuso. Mukava, kun on valmiiksi tuttuja, mutta tutustunhan minä aika helposti, tuumin ja voitelin paahtoleipää puuron kaveriksi. Kyllä minuun ruokaa upposi. Äiti sanoi mun syövän viikossa painoni verran ruokaa. - No totisesti tutustut. Pikkuisenakin olit aina kalkattamassa oudoillekin ihmisille etkä useinkaan ollut kovin hienotunteinen. Onneksi ihmiset ymmärsivät, äiti sanoi ja oli huokaisevinaan raskaasti. - Mutta mukavampi se on, kun lapsi on reipas kuin se, että äitinsä farkunlahkeessa roikkuisi ja ihmisiä säikkyisi, äiti jatkoi. - Joo, Aada on tutustunut täällä porukkaan ihan hyvin ja saanut kavereita. Se halusi semmoselle leirille, jossa oli eniten luokkakavereita. Meillähän on aika kätsä luokka niin ku tiijät. - Tiedän, tiedän, keskenänne on niin mukavaa, että läksyt tahtovat unohtua ja tunnit mennä pelkäksi lystinpidoksi, äiti ärhenteli. - Päästiinhän me kaikki luokalta sentään ja on tässä aikaa petrata vielä ennen lukiota tai amista. Missä isä on? - Se joutui lähtemään kirkolle hakemaan jotain traktorin osaa. Käski toivottaa sulle hyvät leirit ja lupasi tulla sitten vierailupäivänä. Tullaankin koko sakki, kyllä Sallakin lähtee, jos ei muuten niin uteliaisuudesta. Onneksi mulla on kesäloma, niin saan laittaa rippijuhlat ihan rauhassa, äiti

sanoi ja alkoi jo koota tavaroita pöydältä. - Älä nyt mitään hirmujuhlia järkkää. Mehän sovittiin, että vain ne, joille ite lähetin kutsukortin. - En tietenkään. Sehän ois ihan hullua, että jotkut kutsutaan kortilla ja joitakin ei. Ole ihan huoleti, pikkupirskeet vain. Onpahan hyvä syy nähdä naapureitakin muuallakin kuin lenkillä ja hautajaisissa. Mun koti on maalaistalo Pohjanmaalla Jokiniityn kunnassa. Meillä oli ennen karjaakin, mutta ei enää moneen vuoteen. Kun lehmät ja muu karja pantiin pois, meni äiti töihin. Ihme ja kumma, se sai vakituisen paikan terveyskeskuksesta. Äiti on sairaanhoitaja, ja tekee töitä polilla. Sen ei onneksi tarvitse tehdä vuorotöitä ja se sanookin, ettei hän nuorempanakaan siihen tottunut. Oli kuulemma koko ajan elämänrytmit ihan sekaisin eikä oikein sosiaalisesta elämästäkään ollut tullut mitään. Oli se kuitenkin kai sitäkin saanut jonkin verran viettää, koska oli isän löytänyt. Kun lehmät pantiin pois, perusti isä pikkuyrityksen ja viljelee samalla peltoja. Niissä kasvaa milloin viljaa, milloin rypsiä, mitä milloinkin. Isän yrityksen yksi osa toimii vanhassa navetassa, missä se korjailee ihmisten traktoreita ja muita maatalouskoneita. Lisäksi isä tekee omilla koneillaan ostopalveluna muille, isommille viljelijöille töitä. Se urakoi omilla koneillaan puimista, kyntöjä ja rehuhommia, mitä nyt kukin sattuu tarvitsemaan. Tilat ovat vähentyneet, mutta suurentuneet. Yhden ison talon isäntäväki ei ehdi kaikkea tehdä itse, ja siksi on tullut tilaa urakkahommille. Meille se sopii oikein hyvin. Vanhemmat ovat paljon tyytyväisempiä nykyisin kuin elukoitten aikana ja jatkuvan paineen alla. Nyt isä painaa silloin tällöin rajua työputkea ja sitten lepää. Minustakin tämä nykymeininki on mukavaa. Vanhemmat sanovatkin, että turhan kauan he lehmiä pitivätkin ja nuorta karjaa lisäksi, kun varsinkin lihan hinta karjan kasvattajille kuulemma on aivan onnettoman huono ja maitoasioiden kanssa sai värkätä niin paljon lyp-

syn lisäksi, että melkein laborantin koulutus olisi siihen vaadittu. Äiti sanoo aina, että viimein he hoksasivat, että on parempikin tapa pysyä vähävaraisena kuin haista aina sonnalle. Se naurattaa ihmisiä. Ei me mitään hirmu vähävaraisia oltu, ihan tavallisia vaan. Ruokaa oli pöydässä joka päivä ja saatiin me Sallan kanssa joskus ekstraakin vaatteisiin sun muihin menoihin. Oikeasti kun ajatteli, niin kaikkea oli. Joskus isällä oli kiire ja pitkiä päiviä, mutta kyllä sillä vapaatakin oli. Se korjaushomma on vähän semmoista oman toimen ohella -hommaa, eikä se juuri mainosta. Sana on kulkenut ja aina siellä vanhassa navetassa jonkun joku kone on korjausta tai huoltoa odottamassa. Isä sanoikin, että näyttäähän nuo osaavan tuoda roinansa hänen hitsauspillinsä ulottuville ilman mainontaakin. Jonkun kannatusilmoituksen se joskus pisti jonkun porukan joululehteen. Äiti sanoo, että hyvin tehty työ on paras mainos ja taitaa olla oikeassa. ”Isäs ei sutta käsistään päästä!”, äiti sanoi ja tarkoitti, että isä tekee työn hyvin. Syötyäni vein kamat autoon ja palasin vielä sanomaan pikkusisko-Sallalle moit. Koputin oveen ja sisältä kuului mutinaa. Avasin oven painaen ripaa hiljaa, sillä Salla on aika ärhäkkä kesken unien herättyään. Peiton alta tuli esiin vaalea pörröinen pää ja sirrissä olevat silmät sekä äkäinen: - Mitä nyt! Kamoon, nyt on kesäloma! Salla ärisi ihan kuten olin odottanutkin. - Tulin vain sanomaan hei, kun lähen nyt sinne riparille, sanoin urheasti ja Sallakin alkoi hetkeksi herätä lempeämmin. - Ai niin, no hei vaan. Kai me tullaan vierailupäivänä sitte, Salla sanoi ja käänsi kylkeä. Sillä oli ripari vielä edessä. Äiti oli peruuttamassa autoa tallista tullessani portaille. Katselin pihaa ihan kuin olisin muka lähtemässä pitemmällekin reissulle kuin reilun viikon riparille oman seurakunnan leirikeskukseen. Oikeastaan en ollut ollutkaan koskaan niin kauaa yksin pois kotoa. Jo oli aikakin!

Pihalla ei ollut kuin kaksi kukkapenkkiä ja äiti sanoi, että niissä on sille kylliksi työn, perheen ja ruohonleikkuun lisäksi, vaikka kyllä tuo ruohonleikkuu on jo pari kesää ollut Sallan ja mun huolena. Nurmikko oli laaja ja alkukesän vihreä. Kaikesta tästä huolimatta äiti oli halunnut pienen kasvihuoneen, jota se sanoi mielenterveyshuoneekseen. Sen se sai meiltä äitienpäivälahjaksi ja meillä meni isän kanssa monta päivää kootessamme sitä. Niin siinä kävi, vaikka ohjeessa sanottiin, että sen kokoaa näppärästi iltapäivässä vaikka naapurien kanssa hauskaa pitäen! Ei se niin hauskaa ollut, mutta kun se koppero viimein saatiin pystyyn ja nähtiin äidin ilo, tuntui tuskailu kannattaneen. Nyt siellä näyttivät tomaatintaimet jo kurottelevan kohti valoa ja kattoa. Joki virtaili hiljalleen ja pienen kosken ääni kuului portaille. Nakkasin roinat auton perään ja istahdin äidin viereen. Seuriksen pihassa oli jo porukkaa aika paljon. Meidän riparilla olisi reilu kaksikymmentä leiriläistä. Linja-auto ei ollut vielä tullut ja näin Aadan jo olevan paikalla. Menin sen luo uhmaten sitä mahdollisuutta, että äitikin tulisi siihen. Ja tulihan se. Ne sanoivat käsipäivää, mutta onneksi äiti piti suunsa kiinni. Aada sanoi vain nimensä ja äiti sanoi olevansa “Katri, tuon Onnin äiti.” Mutta hymyili se jotenkin merkitsevästi. Aada punastui ja minä lähdin poikien luo. Joku siinä jupisi haukotusten keskeltä, että kaikkeen sitä pitikin lähteä, kun äiti ja isä niin määräsivät. - Kaikki on kyllä kehuneet ripariaan, sanoin ja huomasin Riinan, nuorisotyöntekijän tulleen. Se harppoi reippaasti meitä kohti ja toivotti hyvät huomenet. Se oli hoikka, lyhyttukkainen ja iloinen. Sählykerhossakin se oli naurava - ja paha sanoa - vastustajana melkein voittamaton. Sählykerhossa olin käynyt ihan pikkukossista lähtien. Riina oli ollut meidän seurakunnassa viitisen vuotta ja kaikki nuoret tykkäsivät siitä. Se oli reilu ja kuunteli, mitä me haluttiin tehdä. Ja tiesin minä, että oli se jotain pulaan joutuneita mua vanhempia nuoria auttanut tosi vaikeissakin paikoissa.

- Kuka pappi meille tulee? Riina meni sekunniksi hiukan omituisen näköiseksi ja sanoi sitten reippaasti, että Jaakkima Murto. Porukasta kuului: “Kääk! Voi itku”, mutta Riina sanoi, että kyllä me vaan ihan mukava leiri pidetään, sen minä teille lupaan. Linja-auto kaarsi pihaan ja me nakkelimme reppumme ruumaan ja hälisten koetettiin kiirehtiä takapenkille. Niin kuin se nyt olisi kovin tärkeää vajaan kahdenkymmenen kilsan matkalla. Kun kaikki olivat paikoillaan, Riina otti mikin ja toivotti vielä kaikki tervetulleiksi ja sanoi ajavansa omalla autollaan edellä. Pastori Murto tulisi iltapäivällä. - Ihanaa, kun Jaakkima tulee. Se on rento kuin rautakanki, Juuso virnisti. - Tai tönkkösuolattu siika, sekin on rento, Taneli jatkoi. Mua nauratti, mutta en alkanut sen enempää keksiä rentouden esimerkkejä. Riina meni pieneen punaiseen Seatiinsa ja lähti vikkelästi ajamaan. Linja-auto kaartoi perään. Juuson kanssa sovittiin, että me ainakin mentäisiin samaan kämppään. Tiesin, että Suvelan leirikeskuksessa oli neljän hengen huoneet. Taneli kysyi, josko hänkin pääsisi messiin ja me luvattiin. Perillä oli mahdoton sählinki, kun kaikki törmäilivät sinne sun tänne kamoineen, mutta Riina otti ohjat ja komensi tiukasti kaikki tupaan, jossa kämpät jaettaisiin ja kerrottaisiin miten leirillä ollaan. Kamat jätettiin katokseen ja hipsittiin tupaan. - No niin. Onko kaikki paikalla? Riina kysyi. Sanottiin olevamme. - Minäpä kerron teille nyt, miten leirillä ollaan. Tää on pikkuinen puhe, Riina aloitti. - Ensinnäkin me olemme täällä oppimassa kristillisyyden perusteita ja ylipäätänsäkin ihmisenä olemista ja ihmisiksi elämistä. Se tulee teille selväksi oppituntien aikana. Teemme paljon mielikuvaharjoituksia ja ryhmätöitä. Mitään tunnilla pönöttämistä tämä ei koko ajan ole. - Olisi toivottavaa, että jos joku haluaa tai hänen pi-

tää poistua leirialueelta, kysyy siihen luvan eli ilmoittautuu. Näin säästymme paljolta huolelta ja virhearvioinneilta. Toivon kuitenkin, ettei sellaista tarvetta tule, koska tämä on ainutkertainen viikko teidän elämässänne. Tupakkaa emme polta, koska olette alaikäisiä, se on ehdoton sääntö. Mitkään vanhempien luvat eivät päde täällä, sillä me tietenkin noudatamme lakia. Sama pätee alkoholiin, sehän on tietenkin selvää teille. - Illalla hiljaisuus alkaa kello 22, jotta jaksetaan seuraavanakin päivänä touhuta ja oppia. Nukkumaan ei ole pakko alkaa, mutta unirauha pitää antaa toisille. Ja sitten se yksi tärkein asia: toivottavasti suhtaudutte leiriin, toisiinne ja meihin ohjaajiin myönteisesti. Olen huomannut, että jos joukossa on yksikin marsija ja vastarannan kiiski, se riittää pilaamaan koko leirin tunnelman. Mutta valitettavasti homma ei toimi toisin päin. Jos on kaksikymmentäviisi vastaan hanaajaa ja yksi myönteinen, se ei pelasta leiriä. Joten ollaan vastaanottavaisia ja toverillisia niin hyvä tulee. - Kun se nyt vain on niin kummallista, että kärkkäämmin annamme pahan vaikuttaa itseemme, oloomme ja käyttäytymiseemme enemmän kuin hyvän. Se on surullista, mutta tällä leirillä ei liene sellaista ongelmaa, koska ilman muuta te kaikki olette tulleet tänne vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin, näin uskon. Enkä minäkään näitä virkavelvollisuuksiani ollenkaan pahana pidä! Ja nyt jaan kämpät, Riina lopetti aurinkoisesti hymyillen. - Ai jaa, vielä muutama asia. Päivän ohjelma tulee eteisen seinälle, ja aina me edellispäivänä jo kerrommekin pääpiirteittäin, mitä seuraavana päivänä on ohjelmassa. Aamupala on kahdeksalta ja oppitunnit tai vastaavat alkavat noin yhdeksältä. Nälkää täällä ei nähdä, sillä on aamiainen, kaksi lämmintä ateriaa, päiväkahvi tai tee ja vielä iltapala. Ja kanttiini on avoinna ruokataukojen aikana. Siellä on jotain karkkia, sipsejä ja limsaa. Ja karkkipaperit muualla kuin roskiksessa saavat minut hirmustumaan!, Riina oli mulkoilevinaan ja irvisti, mutta mikään paha irvistys se ei ollut.

Kertoipahan vain, että luonnonkukka on aina paperiruusua parempi! - Ja tässä ovat isoisemme Essi, Maikki, Juho ja Mikko. Maikki vastaa kanttiinista, mutta jos joku leiriläinen tahtoo olla Maikin apuna, saa ilmoittautua nyt. - Mä voisin olla Maikin kaverina, jos käy, Aada sanoi heti. - Hyvä, sovi Maikin kanssa asiasta jahka olette majoittuneet. Juho ja Mikko huolehtivat saunanlämmityksestä saunailtoina ja Essi auttaa väliajoilla keittiöllä. Mutta ennen kaikkea isoiset ovat teitä varten. He ovat ikään kuin linkki teidän ja opettajien välillä. Siis jos me opet ja ohjaajat emme satu olemaan käsillä silloin, kun teillä on asiaa, Riina lopetti ja paukautti kansionsa kiinni, missä sillä ilmeisesti oli kaikki asiat muistissa, vaikka varmasti se muistaa tuon litanian jo ulkoa. Aina on olemassa kuitenkin vaara, että jokin pikkujuttu jää kertomatta ja siitä saattaa sitten seurata ties mitä. - Ennen lounasta pidetään tutustumishetki ja oppihommat aloitetaan sitten lounaan jälkeen. Onko kysyttävää? Kukaan ei kysynyt mitään, joten Riina reippaili edelleen. - Kysyä voi myöhemminkin. Eiköhän mennä! Tytöt ensin! Riina komensi iloisesti. Tytöt lähtivät omaan asuinsiipeensä kikatellen ja hälisten ja keskenään kämppäkavereita valiten. Taneli pyöritti sormea ohimollaan ja sanoi, etteivät tytöt ikinä, siis eivät ikinä, voi olla viittä minuuttia hiljaa tai kikattamatta, jos niitä on kaksikaan yhdessä. Kohta Riina palasi ja me lähdimme kuin armeijassa ikään, mutta hälinää mekin saimme aikaan. Vilkaisin Tanelia, joka mutisi, että ehkäpä pojatkin saavat ääntä aikaan, mutta toisenlaista kuin kimmat. Juuson, Tanelin ja mun lisäksi kämppään ei tullutkaan muita, koska huoneissa oli tilaa. Toinen yläsänky muotoutui oitis reppujen sun muitten kamojen säilytyspaikaksi. Kaapeissa oli just sen verran tilaa, että vaihtovaatteet mah-

tuivat niihin. Kirjat paiskasimme pieneen hyllyyn. Eihän niitä ollut kuin kolme kirjaa, Raamattu, Katekismus ja Rippikoululaisen kirja itse kullakin sekä työvihkot ja muistiinpanovälineet. Minä olin ottanut kuitenkin mukaan muutakin luettavaa, kesken jääneen dekkarin. Mikko oli meidän ryhmän isoinen ja ryhmässämme oli kaksi tyttöä ja me. Leiriläisiä oli kaksikymmentä, joten joka ryhmään tuli viisi. Mikko nukkui siiven ainoassa leiriläisiltä tyhjäksi jääneessä huoneessa Juhon kanssa. Isoisten huone oli meidän seinänaapuri. Lähdimme ulos hiukan katsastamaan paikkoja. Leirikeskus oli mulle tuttu lastenleirien ajoilta, mutta aina jotain uuttakin siellä oli, kuten nyt uusi keinu ja lentopalloverkko. Rantaan ei ollut pitkästi ja pieni järvi kimalteli alkukesän auringossa. Lokkeja kaarteli järven takaisen ruovikon yllä, ja mäntyisen kankaan takaisen suon tuoksu tuntui raikkaassa säässä. Olin katsonut netistä viiden vuorokauden sään ja se lupaili meille melkoisen mukavia leiri-ilmoja. - Kyllä tämä tästä suttaantuu kunhan alkuun päästään, sanoin Tanelille ja Juusolle. - Mukava kun tuo Riina on täällä, mutta en kyllä yhtään tykkää, että se Jäykkä-Jaakkima tulee tänne. On siinä miehellä sopiva nimi. Miten ovat vanhemmat arvanneetkin vauvasta, että se on ilmiselvä “Jaakkima”, Taneli mietiskeli. Kello soi ja se oli merkki siitä, että tutustumistuokio oli alkamassa. Päätin, että oppitunneilla menen aina Aadan viereen. Tutustumistuokiossa ilmoitettiin ryhmät ja olin onnesta sekaisin, kun Aada tuli meidän ryhmään ja sen paras kaveri Ellen. Sekin oli mukava tyttö, joten ripari saattoi alkaa ja alkoikin tosi nastoissa merkeissä.