Indeksi 4/2021 by Index ry

INDEKSI 4//2021

Päätoimitus ja taitto Matilda Heikkilä Maidhe@utu.fi Toimituskunta Amanda Viitanen Ville V. Kokko Aura Kaartinen Eeva Rantanen Julia Lintunen Muut kirjoittajat Greta Virkki Jonne Talonen Riku Yamaguchi Iida Sarell Minttu Rantanen Lasse Kupila Mainosmyynti Maria Haataja & Anna Salonen Mkahaa@utu.fi Arsalo@utu.fi Julkaisija Index yhteiskuntatieteet ja kasvatustieteet ry Levikki 35 kpl + verkkojulkaisu issuu.com/indexry Painopaikka Painosalama Tykistökatu 4 A 20520 TURKU ISSN 2323-7252 - ISSN-L 2323-7244

TÄSSÄ INDEKSISSÄ

PÄÄTOIMITTAJAN TURINA 6

KATSOKAA MYANMARIA, NÄETTE SIELLÄ KIINAN 8

PUHEENJOHTAJAN PULINA 7 MISTÄ EDES TIETÄÄ, JOS POLIITTINEN KORREKTIUS SEKOAA? 9

KATKO: PUOLUSTUSPUHE META-AJATTELULLE 13 SOSIAALITIETEIDEN KLUBI: TAPAHTUMISTA JA JAKSAMISESTA 18 OPINTOVASTAAVAN JA KOPON KONTRIBUUTIO 20

P-KLUBI: ONKO DEMOKRATIAN AIKA OHI? 17

I/O-SPEKSISTÄ: HELPPOAHAN SE ON! 19 SARJIS 21

Kaipaatko hengähdystaukoa opiskeluun, piristystä parisuhteeseen tai nautintoa arkeen? Vai jotain ihan muuta? Jos vastasit kyllä, on XXX Paradise Sinulle juuri oikea paikka. XXX Paradise on Turun vanhin erotiikkaliike. Meiltä löydät laadukkaat lelut, välineet ja voiteet niin hellään seksiin kuin myös uusiin kokeiluihin. Suomen edullisimmat hinnat, laadusta tinkimättä. Uusia tarjouksia viikoittain! Meiltä löydät viihtyisät televisioilla varustellut huoneet, joissa voit katsella eroottisia elokuvia 120 erilaiselta kanavalta makusi mukaan. Uusia elokuvia joka viikko! Katso yksin, porukalla, tai liity seuraan, meillä onnistuu kaikki! Gloryholen, BDSM-vaihtoehdot ja muuta pikkutuhmaa löydät meiltä. XXX Paradise on kaikille avoin paikka sukupuolesta riippumatta - tarkoituksemme on että kaikki saavat sitä mitä haluavat. Läntinen Pitkäkatu 15 www.xxxparadise.fi Avoinna joka päivä klo 10-21 Puh. 0400537100 email: falkuru54@gmail.com

Päätoimittajan Turina Vuosi lehden kanssa on tullut päätökseensä. Viimeinen lehti. Sanattomaksi vetää. Ensimmäisestä lehdestä päällimmäisenä muistona on kaikki ne tekniset ongelmat, joita ratkottiin poikkitieteellisellä panoksella ystävien kesken. IT- ja ATK-tukea tuli humanistin ja insinöörin hybridiltä, kuvataiteilijalta ja farmaseutilta. Silloin viimeiseen lehteen kirjoittaminen tuntui kaukaiselta. Ei sitä edes ajatellut. Listasin asioita, joilla halusin tehdä lehdestä tekijänsä näköisen. Näistä asioista tärkein oli päästä luomaan omia kuvituksia. En silloin osannut aavistaakaan, kuinka paljon siihenkin tulisin gonahtamaan ajan kuluessa. Aikoinaan pohdin pitkään ja hartaasti, hakisinko opiskelemaan graafikoksi. Jos lehti ja kuvitusten väkertäminen jotain opetti niin sen, että uravalinta filosofian parissa osoittautui paljon sopivammaksi. Harrastukset kannattaa suosiolla jättää harrastuksiksi, niin ei tarvitse painiskella suorituspaineiden kanssa. Kyynisestä johdannosta huolimatta lehti on ollut enemmän koominen kuin traaginen sivu elämässäni, vaikka eläköityminen päätoimittajan pestistä ei tunnu erityisen raastavalta erolta. Lehdestä tuli vahvasti Minun Juttu. Tuntuu, että Indeksi on tämän vuoden ollut enemmänkin Mapun oma henkilökohtainen lehti kuin Indexin lehti. Toisaalta, koska tästä ei palkkaa makseta, on mielestäni oikeus ja kohtuus, että päätoimittaja saa huvittaa itseään lehden kanssa. Hupsuttelulle pitäisi olla enemmän tilaa journalistisissa piireissä. Tässä vaiheessa on vaikea keksiä sanottavaa. Tuntuu surrealistiselta. Toisaalta myös vähän haikealta, että tässä tämä nyt tosiaan oli. Viimeinen lehti. Viimeinen Päätoimittajan Turina. Enää ei voi lohduttautua alisuoriutumisessa ja virhearvioissa, että ”no, seuraavassa lehdessä sitten teen näin”. En toteuttanut uhkaustani siitä, että tekisin yhden lehden käyttäen pelkkää Comic Sansia. Äkkiä aika kultaa muistot, kun yhden kappaleen viemässä ajassa tuntemukset eläköitymisestä ovat vaihtuneet ilakoinnista haikeuteen. Pitää alkaa valmistautua identiteettikriisiin: kuka minä olen, kun en enää ole Indeksin päätoimittaja. Onko päätoimittajuus piirre, joka jää kriittisesti elämään persoonassa? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että päätoimittaja voi lähteä Indeksistä, mutta Indeksi ei lähde päätoimittajasta. Eittämättä tituleeraan itseäni vuoden 2021 päätoimittajaksi vielä maisterivaiheessa. Nyt tuleva ex-päätoimittaja suuntaa parvekkeelleen kuuntelemaan turtana tunnetyhjiönä kaukaisuuteen katsellen Malarian pelkoa. Teksti: Matilda Heikkilä Kuva: Sanni Ojala

Puheenjohtajan Pulina Pohdin kovasti sitä, mistä aiheesta kirjoittaisin mun viimeisen tekstin Indeksiin, ainakin näin puheenjohtajana. Aloitin kirjoittamaan useasta aiheesta, muun muassa palaamisesta vanhaan normaaliin, vujujännästä sekä siitä, miten mun kaapissa olevat kahvipaketit ovat olleet liian kauan auki ja menettäneet jo makunsa. Sitten sain itseni taas kerran kiinni siitä, kuinka paljon vaadin joltakin näinkin arkiselta ja rennolta asialta kuin lehtijutulta. Tuntuu siltä, että muille ihmisille, tai ainakin läheisillemme, olemme armollisia ja annamme anteeksi melko helposti. Kuitenkin jostakin syystä vaadimme itseltämme asioita, joita emme vaatisi keneltäkään muulta. Täydellisyyttä, loputonta jaksamista, kärsivällisyyttä. En opiskele psykologiaa (jätin sen sivuaineena kesken puolentoista kurssin jälkeen), joten tämä teksti tulee olemaan omaa mutuiluani, perustuen siihen arkiseen keittiöpsykologiaan. Usein ihminen kohtelee muita niin kuin toivoisi itseään kohtelevan. Ehkä siis kohtelemme muita armollisesti, jotta saisimme toisilta sen armollisuuden, jota emme itse itsellemme kykene antamaan. Mahdollisesti kysymys on siitä, että odotamme jonkinlaista varmistusta tai validaatiota ulkopuolelta. On jotenkin ristiriitaista, että silloin kun tuntuu, että enää ei jaksa, vaadimme silti itseämme puskemaan eteenpäin ja sinnittelemään vielä hetken. Kavereille taas saattaa sanoa melko matalallakin kynnyksellä: ”Hei, sä taidat nyt suorittaa vähän liikaa asioita, koitan vähentää jotakin ja levätä.” Silloin, kun mulle on sanottu jotakin vastaavaa, olen tuntenut helpotusta ja väsymystä. Seuraavaksi olenkin alkanut tehdä jotakin asian eteen, sillä tuo muiden armo jotenkin tuntuu antavan luvan olla itselleen vähemmän julma. Miksi koemme tarvitsevamme muiden lupaa tähän? Eikö meidän kuuluisi olla ainoita, jotka oikeasti tietävät, milloin kuuluu hellittää? Jostakin syystä hellittäminen tuntuisi melko itsekkäältä. Tässä ajatuksessa ei kuitenkaan vaikuta olevan mitään järkeä; jos kaikki ajattelisivat näin, kaikki väsyisivät aivan täysin. Niin kuin lentohenkilökunnan ohjeistuksesta olemme oppineet, happinaamari on ensin laitettava itselleen ja sitten vasta on mahdollista huolehtia muista. Lentohenkilökunta on selvästikin viisasta porukkaa! Törmäsin käsitteeseen itsemyötätunto, kun ystäväni mainitsi kuunnelleensa sen nimistä äänikirjaa. Itse en ole vielä kerennyt sitä lukemaan (syytettäköön nyt vaikka kiireistä arkea), mutta käsite kuitenkin sai mut ajattelemaan. Se, kuinka paljon ainakin mä vaadin itseltäni myötätuntoa muita kohtaan… Entä jos käyttäisin edes pienen osan siitä itseeni? Kuinka paljon paremmin saattaisin ymmärtää ja pohtia mun valintoja ja sitä, täytyykö jokaisessa asiassa suoriutua niin hyvin tai ylipäätään suoriutua? Tässä teille vähän mun ajatuksen virtaa väsyneenä tiistai-iltana. Ei sillä, että itse olisin jotenkin erityisen esimerkillinen ihminen, mutta toimia esimerkkinä tällaiselle pohdinnalle ja herättää joitakin ajatuksia teissä lukijoissa. On ollut ilo (ja vaiva) sekä kirjoittaa tähän lehteen että toimia puheenjohtajana. Lämmin kiitos kaikille Indexin toimintaan tänä vuonna osallistuneille! Teksti: Greta Virkki Kuva: Maria Haataja

Katsokaa Myanmaria, näette siellä Kiinan Teksti: Lasse Kupila

Myanmar eli Burma ei ole suomalaisille erityisen tuttu maa. Se on iso, yli 50 miljoonan asukkaan valtio Kaakkois-Aasiassa, Kiinan eteläpuolella. Myanmar on kuitenkin valitettava esimerkki kahdesta seikasta: kansanmurhan kaavasta ja Kiinan uudesta silkkitiestä eli vaikutusvallan kasvusta. Valtaosa myanmarilaisista on buddhalaisia. Länsimaalaisilla on fantasia buddhalaisuudesta mielenrauhan uskontona, mutta myös siihen voi sisältyä pimeä puolensa. Myanmarissa pimeä puoli tarkoittaa sitä, että buddhalainen valtaväestö vainoaa vähemmistöasemassa olevia rohingya-muslimeja. Rohingyoja on sorsittu Myanmarissa jo vuosikymmeniä, mutta vuonna 2016 vainot yltyivät. Rohingya-muslimien vainossa näkyy tuttu kansanvainon kaava: ensin vainottua ihmisryhmää mollataan yhteiskunnassa pitkään, jopa vuosikymmeniä. Kun maaperä on otollinen, ryhdytään järeämpiin toimiin. Vainottua ryhmää on epäinhimillistetty niin pitkän aikaa, että sen tuhoaminen ei tuota enää samanlaisia tunnontuskia. Samoin kävi esimerkiksi Ruandan vuoden 1994 kansanmurhassa: hutut murhasivat vain sadan päivän aikana peräti 800 000 tutsia ja kansamurhaa vastustanutta hutua. Sitä ennen hutut olivat leimanneet tutsit ”torakoiksi”. Myanmarissa mustamaalausta ovat johtaneet radikaalit buddha”Länsimaalaisilla on laismunkit, kuten Ashin Wirathu, jonka mukaan ”koiraeläimet ovat parempia kuin muslimimiehet”. Vihamielisten buddhalaisfantasia munkkien lisäksi kyseenalaista ironiaa on siinä, että Myanmaria buddhalaisuudesta johti vuosina 2016–2021 Aung San Suu Kyi – entinen ihmisoikeustaistelija, joka palkittiin vuonna 1991 Nobelin rauhanmielenrauhan palkinnolla. Häntä ihailtiin aiemmin lännessä demokratiasanuskontona, mutta karina, mutta noustuaan valtaan pitkän kotiarestien täyteisen oppositioajan jälkeen hän myöntyi armeijan tahdolle muiluttaa myös siihen voi rohingyat pois. Helmikuussa 2021 armeija muilutti puolestaan sisältyä pimeä Aung San Suu Kyin pois vallankahvasta. puolensa” Vuodesta 2016 lähtien ainakin 700 000, joidenkin lähteiden mukaan yli miljoona rohingya-muslimia on joutunut pakenemaan Myanmarista maan armeijan väkivaltaa pakoon. Buddhalaisväestön joukot murhaavat, kiduttavat ja raiskaavat muslimeita. Tekotavat ovat raakoja, kuten elävältä polttaminen. Länsimaat ovat luonnollisesti paheksuneet toimintaa, mutta Myanmarilla on kuitenkin vaikutusvaltainen tukija – Kiinan kansantasavalta. Näin ollen Myanmar on oiva esimerkki paitsi kansanvainon toteutustavasta myös Kiinan vaikutusvallan levittäytymisestä. Kiina ja Myanmar ovat toisilleen tärkeitä. Tiedätte varmasti Kiinan miljoonakaupunkien näkymän: ylös katsoessa ei näe sinistä vaan saastesumun. Tästä syystä Kiina haluaa hillitä ilmastonmuutosta ja käyttää vähemmän saastuttavia energianlähteitä. Siksi se ostaa Myanmarista maakaasua, mikä on erittäin tärkeä tulonlähde Myanmarille. Kuinka ollakaan tuo maakaasu sijaitsee rohingya-muslimien asuinalueella. Täten Kiina ei ole laisinkaan pahoillaan siitä, että Myanmarin esivalta tyhjentää kyseistä seutua. Ihmishenki ei ole nimittäin erityisen arvokas maolaisuudessa. Myanmar voi jatkaa puuhasteluaan, kun sillä on näin suopea tukija. Uusi silkkitie etenee. 8

Mistä edes tietää, jos poliittinen korrektius sekoaa? Teksti: Ville V. Kokko

”Political correctness gone mad” – tuttu syytös, joka tuntuu olleen käytössä niin kauan, kuin muistan. Ja lyhyemmän aikaa, mutta silti useita vuosia, olen kokenut, että se on hemmetin vaikea aihe. Ainakin jos haluaa olla reilu ja objektiivinen. Lyhyesti sanottuna: se voi tapahtua, mutta mistä hitosta sen edes tietäisi? Aloitetaan alusta. Yhteiskunnat ovat täynnä kaikenlaisia epätasa-arvoisuuksia, joihin on oikeasti syytäkin puuttua. Ja ne ovat usein upotettuina kulttuuriin, kieleen, mediaan ja niin edelleen. Huomaamattomia asioita, jotka muokkaavat ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä ja sitä kautta vaikuttavat hyvin konkreettisesti todellisuuteen. Itsestään selvinä pidettyjä asioita, joita ei tajua kyseenalaistaa. Ainakin tämä on erittäin vahvasti perusteltu hypoteesi, koska voidaan nähdä korrelaatioita kulttuurin viestien, ihmisten ennakkoluulojen, käyttäytymisen, käytännön vaikutusten, epätasa-arvon jne. välillä. Tästä seuraa, että tarvitaan kyllä sellaista, mitä haukutaan poliittiseksi korrektiudeksi. Viattomankin tuntuiset asiat voivat olla kaikkea muuta, ja niihin voi olla syytä kiinnittää huomiota. Toisaalta ei ole mitään syytä, miksi tämä ei menisi liian pitkälle. Ihmiset tuntuvat implisiittisesti ajattelevan, että kun joku on ”oikealla puolella”, se tarkoittaa, että hän on muutenkin oikeassa asioista, fiksu, ja hyvä tyyppi. (Kukaan ei tietenkään olisi samaa mieltä siitä noin sanottuna. Kuitenkin ihmiset usein käytännössä toimivat tämän oletuksen pohjalta.) Se ei tietenkään ole totta. Vaikka olisit kuinka hyvän asian puolella, saatat silti käyttäytyä aivan törpösti. Joten vaikka heikompia puolustava poliittinen korrektius on hyvä asia ja sillä on rationaaliset perusteet – jotka tulevat nimenomaan siitä, että on hyvin kriittisesti tarkasteltu asioita – niin ei ole mitään syytä, miksi joku ei veisi sitä liian pitkälle, yrittäisi soveltaa sitä ymmärtämättä siitä mitään, tai käyttäisi sitä vallankäytön välineenä tai oman egonsa suojaamiseen. Ja sitten on tietenkin tämä ”meidän heimo vastaan teidän heimo” -mentaliteetti, joka tuntuu aktivoituvan ihmisillä vähän mistä vain ja joka näyttää olevan taustalla suurimmassa osassa historian hirveyksiä. No, mutta ehkä meidän tarvitsee vain käyttää omaa harkintakykyämme sen erottamiseen, milloin jokin on oikeasti hyvää poliittista korrektiutta ja milloin se menee liian pitkälle. Kai sen nyt pystyy päättelemään terveellä järjellä, jos jossain ei ole järkeä? Joo, ei. Esimerkkinä puhun hetken ihan muusta aiheesta. Tämä on armeijassa kuulemani tositarina, ainakin sellaisena, miten muistan kuulleeni sen kerrotun. Tarinan totuudellisuudella ei sikäli ole väliä, että se toimisi esimerkkinä, vaikka olisi keksitty, koska se on kuitenkin mahdollinen. Erään varusmiehen varpaat olivat paleltuneet niin pahasti, että joitain niistä oli jouduttu amputoimaan. Tästä oli noussut kohu varsinkin, kun oli tullut selville, että tätä edeltävänä päivänä hänet oli pakotettu muiden kanssa juoksemaan lumessa paljain jaloin. Näyttää aika selvältä, mitä tästä pitäisi ajatella. Kammottavaa kiusaamista, josta oli tullut pysyviä vammoja. Ei kai siinä ole mitään tulkinnan varaa?

Mutta pidemmin kerrottuna tarina oli mennyt näin: Sotilaat oli laitettu hyppimään lumessa paljain jaloin pestäkseen hikeä pois jaloista (sinänsä hyvä päämäärä juuri paleltumisen ym. estämiseksi), minkä jälkeen heidät oli päästetty heti telttaan lämmittelemään. Sitten seuraavana päivän tämä varpaansa menettänyt oli omasta tahdostaan ja yleisten paleltumista estämään tarkoitettujen ohjeiden vastaisesti jonottanut sotkuautolle ulkona kylmässä tuntikaupalla saappaissa, joiden vuorit olivat märät. Voin kyllä kertoa, että tässä ei ole mitään tulkinnanvaraa siitä, että varpaiden jäätyminen johtui jälkimmäisestä. Ehkä lumessa hyppyyttäminen oli kiusaamista, mutta ei mitenkään sellaisella fyysisesti vaarallisella tasolla, kuin ensin kuulosti selvältä. Ja tässä tarinassa ensimmäinen versio oli vielä täysin totta. Lisäksi on hyvin kuviteltavissa, miten tämä ensimmäinen tulkinta ehkä syntyi spontaanisti rehellisestä yrityksestä ymmärtää tilannetta. Ajattele sitten, jos kuulemasi versio jostain asiasta on mahdollisesti valheellinen ja sen takana on motivaatio todistaa jotain tiettyä. Tuntuuko vielä, että voit vain tehdä oman arviosi siitä, onko jokin kohtuullista? Kulttuuriin piilotettujen valtarakenteiden kyseenalaistaminen heikommassa asemassa olevien auttamiseksi on selvästi oikein. Se on myös hiton pelottavaa hyvin ymmärrettävistä syistä. Kuvittele, millaista olisi elää väkivaltaisessa ihmissuhteessa; tai vaarallisessa kultissa; tai totalitaarisessa diktatuurissa – jossakin tällaisessa, mutta nimenomaan siten, että koskaan ei tiedä, mitä pitää tai saa tehdä, jottei tule rangaistuksi. Viattomatkin asiat saattavat yhtäkkiä olla rikoksia. Koskaan ei tiedä. Koskaan ei voi rentoutua. Jos rentoutuukin hetkeksi, saattaa yhtäkkiä taas olla pulassa ilman varoitusta. No niin, ei ajatella sitä liikaa, koska vertaus on aika raju, eikä sitä pidä viedä liian pitkälle. Pitäkää kuitenkin mielessä pieni aavistus siitä, miltä se voisi tuntua. No tiedättekö, mistä voisi tulla paljon lievempi versio siitä samasta tunteesta? Jos on elänyt koko elämänsä yhteiskunnassa, joka on tunkenut pään täyteen kaikenlaista, mitä pitää normaalina sitä edes huomaamatta… ja sitten alkaakin kuulla sitä, miten se ja tämä ”normaali” asia onkin pahasta ja sitä ei saa tehdä. Aina voi jäädä kiinni siitä, että tekeekin tietämättään jotain väärin.

”Tuntuuko vielä, että voit vain tehdä oman arviosi siitä, onko jokin kohtuullista?”

Ei tämä tietenkään yhtä pahaa ole kuin niissä väkivaltaisissa suhteissa/kulteissa/diktatuureissa. Ja on aivan oikein, että asioihin puututaan silloin, kun ne ovat oikeita epäkohtia. Ja kyllä sen kanssa pystyy elämään, kun ottaa asenteeksi sen, että voi myöntää virheensä ja haluaa oppia. Mutta: voi siinä silti tulla häivähdys sitä samaa pelkoa, että koskaan ei ole turvassa mielivaltaisen tuntuisilta syytöksiltä. Ja kun ne syytökset ja ”määräykset” voivat vielä kuulostaa niin älyttömiltä, kun ei tiedä, mistä ne johtuvat, ja varsinkin vielä, kun luonnostaan voi haluta puolustautua niitä vastaan eikä kuunnella. Ei saa vaikka käyttää tiettyä sanaa. Miksi sillä olisi väliä? Mutta voihan sillä olla. Tämä osio on vain pitkällinen johdatus siihen, että jotakin tällaista ”poliittista korrektiutta” vastustavien narratiivi on helposti se, että se on ihan älytöntä ja lisäksi totalitaarista – ja se tungetaan helposti tähän muottiin riippumatta siitä, onko siinä oikeasti järkeä vai ei. 10

Jos nyt luet jonkin tarinan, jonka mukaan poliittinen korrektius on seonnut jossain ja pitäisi laittaa pakkopaitaan, niin tiedätkö oikeasti, mitä siitä pitäisi ajatella? Saamani vaikutelma on suunnilleen tämä: Jos jossain amerikkalaisessa yliopistossa olisi perinne nuijia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia opiskelijoita kuoliaaksi elävillä hylkeen poikasilla, ja joku alkaisi protestoimaan tätä vastaan, niin seuraavaksi oikeistolaiset identiteettisoturit uutisoisivat tästä niin, että siellä ne liberaalit protestoivat, että valkoisia heteromiehiä pitää kieltää puhumasta hylkeistä. (”Identiteettisoturi” on äsken keksimäni halventava termi ihmiselle, joka on sillä hetkellä harjoittamassa identiteettipolitiikkaa huonolla tavalla.) Esimerkki on vähän äärimmäinen, mutta halusin liioitella humoristisesti todellisuuteen verrattuna, enkä ollut varma, riittäisikö vähempi liioitteluksi. Eli suoraan ja lyhyesti sanottuna: Ihmisillä on ylipäätään”Se, kumpi kin tapana, sekä tarkoituksella että ei, esittää vastapuoli paljon tyhmempänä ja pahempana kuin se oikeasti on, ja kuvaa tilannetta oikeistolaiset – jotka enemmän vastustavat vähemmistöjä puolustavaa poliittista korrektiutta – taitavat olla tässä paremmin, ei riipu ideologiasta, eikä vielä pahempia kuin vasemmistolaiset. Eli: jos kuulet jonkin jutun, jonka perusteella pystyisit kokonaan myöskään päättelemään, että nyt se poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle tässä tapauksessa, niin mistä sitten tiedät, et- tulkinnasta, vaan siitä, tei sitä juttua ole juuri valheellisesti muotoiltu tämän joh- mitä koulussa todella topäätöksen mukaan? Ja jos kuulet monta juttua, voitko tapahtui” päätellä niistä jonkin trendin? Välttämättä ei auta edes se, jos samasta asiasta kuulee useampia puolia. Tosiasiat ja tulkinnat kietoutuvat toisiinsa ja sekoittuvat hankalasti. Luin joskus vuosia sitten (liian kauan sitten, jotta löytäisin lähteen) kaksi eri kirjoitusta saman yliopiston tai koulun opettajilta. Muistini perusteella ensimmäinen kertoi oman kokemuksensa pohjalta, että hän pelkäsi oppilaitaan, koska nämä saattoivat loukkaantua mistä tahansa, ja opetuksessa piti koko ajan varoittaa kaikista käsiteltävistä aiheista, eikä se ollut hyväksi oppilaille, että he voivat välttää aina kohtaamasta mitä tahansa aihetta. Toinen opettaja kertoi vastauksena oman kokemuksensa pohjalta samasta koulusta, että siellä ei ollut mitään syytä pelätä, ja että sisältövaroituksia käytettiin vain sillä tavalla, että oppilaat eivät joutuisi kohtaamaan traumaattisia aiheita liian äkillisesti. Kumpaa opettajaa uskot? Ainoastaan ennakko-oletukset voisivat antaa syyn valita. Se, kumpi kuvaa tilannetta paremmin, ei riipu ideologiasta, eikä kokonaan myöskään tulkinnasta, vaan siitä, mitä koulussa todella tapahtui. Ja siitä meillä on vain nämä kaksi kilpailevaa kuvausta, jotka kumpikin esittää itse tosiasiat eri tulkintojen kautta niin, että niiden perusteella ei voi päätellä, mitkä tosiasiat oikeasti ovat. Jos asiat tosiaan ovat niin kuin ensimmäinen opettaja esittää, hänellä on syytäkin kritisoida sitä; mutta jos ne ovatkin niin kuin toinen opettaja esittää, sitten ensimmäisellä ei ole tätä syytä. Tämä jättää meidät siihen tilanteeseen, että on periaatteessa hyvin mahdollista, että poliittinen korrektius menee liian pitkälle, mutta meni se sitten oikeasti tai ei, kuulemme suunnilleen yhtä todennäköisesti, että niin on tapahtunut. Niin kuin tietenkin kuulemmekin koko ajan täällä aktuaalisessa maailmassa.

Olisi oikeasti tärkeää vastustaa sitä, jos mikä tahansa asia menee liian pitkälle, varsinkin, jos se tapahtuu omalla puolella, koska silloin se jää helposti tekemättä. Nyt olisi sitten tosiaan kiva tietää, onko niin tapahtunut. Mutta ainakin jos siitä kuulee jostain Fox Newsistä tai perussuomalaisilta, niin väitteen informaatioarvo on nolla – joskus se voisi olla tottakin, mutta mistä sen tietää? Ja jos siitä kuulee joltakulta muunlaiseltakaan taholta, niin se on silti epävarmaa, koska sellaisia väitteitä kiertää joka tapauksessa, ja ties mistä ne ovat oikeasti peräisin. Tässä sitä sitten joutuu istumaan ja kuuntelemaan keskustelua, josta voi päätellä mitään vain olemalla ideologian sokaisema suuntaan tai toiseen tai sitten kouluttautumalla tietämään asioista huomattavasti enemmän kuin mitä esimerkiksi minä tiedän, vaikka olen vuosien mittaan lukenut siitä vaikka kuinka paljon. Kulttuuri on täynnä aihetta koskevaa oikeaa tietoa ja sen kanssa samanlaiselta näyttävää valheellista informaatiosyöpää. (Tämä oli varmaan jännä käsite, kun keksin sen monta vuotta sitten, mutta tässä totuudenjälkeiseksi kutsutussa ajassa sen nimeämä asia otetaan jo itsestäänselvyytenä.) Nyt oli ollut jokin kohu Afrikan tähti -pelistä. Minulla ei ole asiasta mielipidettä, kun en tiedä, mitä oikeastaan tapahtui ja kuka sanoi mitä ja miksi. (Miksi sitten kirjoitan siitä? No esimerkkinä siitä, että voi sanoa, ettei ole mielipidettä, kun ei tiedä tarpeeksi.) Varmasti monella muulla on asiasta vahva mielipide, vaikka hekään eivät juuri tiedä. Ja kulttuurinen omiminen – tajuaako sitä kukaan? Jotkut sentään toteavat, että joissakin tapauksissa se on haitallista tietyistä tarkemmin määritellyistä syistä ja varmaan toisissa ei. Toiset ottavat itsestään selvänä, että se ei ikinä ole, koska ajatus kuulostaa älyttömältä ja uhkaavalta. Ja vähän vaikuttaa, että toiset ovat ottaneet itsestään selvänä, että se on automaattisesti pahaa, koska sen voidaan nähdä olevan tietyn ideologian pahojen asioiden listalla. Yritin joskus aikaisemmin lukea kulttuurisesta omimisesta englanninkielisestä Wikipediasta, mutta sekään ei tuntunut tietävän, mitä ajatella asiasta. Minulle jäi ainoastaan mieleen esimerkki, että solmiot ovat peräisin Intiasta, jonka perusteella totesin, että kulttuurinen omiminen voi joskus olla haitallista myös omijalle. Minua huolestuttaa tilanne myös ”vihapuheen” suhteen, koska siitäkin tunnutaan puhuvan innokkaasti määrittelemättä ikinä (ainakaan Suomessa), mitä sillä tarkoitetaan. Sehän ei ole määritelty laissa, vaan sieltä löytyy ”kiihottaminen kansanryhmää kohtaan”, mutta vaikka nämä yhdistetään jossain määrin, missään ei sanota, että niillä tarkoitettaisiin aina samaa asiaa. Yksi mahdollinen tapa, jolla voisi saada selville, olisiko poliittinen korrektius mennyt joissain tapauksissa liian pitkälle, olisi, jos vähemmistöjen oikeuksia kannattavakin tahot alkaisivat puhua siitä toistuvasti. Valitettavasti olen ollut huomaavinanikin tällaista… mutta se on jo oma tarinansa, tai pikemminkin monta pientä, epävarmaa tarinaa, ja ehkä pari isompaakin. Tärkeää on joka tapauksessa tajuta, että kysymys ei ole yksinkertainen, mustavalkoinen tai helppo. Vaikka kahdesta samansuuntaisesta tarinasta toinen voi olla tosi ja toinen valheellinen, tai molemmat voivat olla tosia, mutta toisessa on oikeasti puututtu oikeaan epäkohtaan, ja toisessa on oikeasti oltu älyttömiä. Ei voi olla oikeutusta päättää, että kaikki vähemmistöjä oletettavasti puolustava ”poliittinen korrektius” olisi joko asiallista tai liiallista. Täytyy vastustaa kiusausta asettua sokeasti tai edes yksisilmäisesti yhdelle puolelle. Kaikkein eniten täytyy suhtautua nöyryydellä siihen, että ehkä oudonkin kuuloisissa kritiikeissä tai loukkaantumisen aiheissa on jotakin perää, koska se on mahdollista ja, jos totta, tärkeää – mutta tärkeää on myös suhtautua nöyryydellä siihen, ettei sitäkään voi automaattisesti tietää. 12

Puolustuspuhe meta-ajattelulle Kuka olen? Mitä teen (täällä)? Teksti: Jonne Talonen Kuvitus: Matilda Heikkilä

Nämä kysymykset ovat jokaiselle ihmiselle äärettömän tärkeitä esittää itselleen. Enkä tarkoita niitä niiden kaikista syvimmässä eksistentiaalisessa mielessä, sillä se olisi kuin huutamista autiossa erämaassa.

Oman olemisen syyn tutkiminen ja olemisen merkityksen kaipuu on ihmiselle ominaista ja toimintana luonnollista, vaikkei sitä aktiivisesti ajattelisikaan. Se on kuitenkin sangen turhaa sillä tuossa oman olemisen erämaassa ainoa vastaus, jonka saamme, on huutomme jälkeen jäljelle jäänyt hiljaisuus. Olemisella ei ole sen suurempaa syytä. Merkitystä itsellemme emme saa annettuna. Sen sijaan se, mitä ajan takaa, on oman olemisen pohdinta itsessään. Sellaiset kysymykset, kuten kuka olen, mitä teen tai miten olen, ovat tärkeitä esittää siksi, että ne saavat meidät kyseenalaistamaan olemistamme ja toimintaamme ajattelun kautta. Ryhdymmekin tarkastelemaan omaa ajattelua, siis esasaarislaisittain ajattelemaan ajatteluamme. Ja tuon ajattelun ajattelun avulla voimme tulla tietoisiksi itsestämme ja siten pyrkiä aktiivisesti myös muovaamaan sitä mitä olemme. Ihminen on itselleen sekä savenvalaja, että savi. On totta, että kohtalomme – meissä olevat ominaisuudet ja eletyn elämämme aikana tapahtuneet tapahtumat – vaikuttavat siihen, missä määrin voimme omaa saveamme muotoilla. Saven koostumus tai väri voivat vaihdella. Savi voi olla liian märkää tai liian kuivaa. Toisen savi on turhan kuohkeaa, toisen äärimmäisen tiivistä. Toisen savi on karheampaa kuin toisen. Dreija (se alusta, jolla savi pyörii) voi pyöriä toisilla lujempaa, toisilla hitaampaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, tiedostan sen kyllä. Siltikin ammattitaitoinen savenvalaja pystyy vastaamaan valannassa ilmeneviin haasteisiin. Niin myös meidän on mahdollista valaa savemme vaihtelevissakin olosuhteissa. Ainoa vaihtoehto sen rinnalla on luovuttaminen. Ei ole mitään niiden välillä. Meta-ajattelu, eli oman ajattelun ajattelu, on taito, jossa voi harjaantua. Se on jotain, jonka voi oppia, kuten minkä tahansa taidon. Meta-ajattelu on luonteeltaan jatkuva, dynaaminen prosessi, emmekä ole koskaan valmiita sen kanssa. Tästä ei kuitenkaan sovi lannistua. Rohkenen esittää, että meta-ajattelu on kuin tutkimusmatka kunkin ihmisen omaan sieluun, joka tarjoaa juuri sopivin väliajoin ja juuri sopivan määrän haasteita ja palkintoja, että sitä kannattaa ja, että sitä haluaa jatkaa.

”Ihminen on itselleen sekä savenvalaja, että savi ”

Tällaisen meditatiivisen toiminnan (rinnastan aktiivisen meta-ajattelun meditointiin) avulla on mahdollista oppia alati uusia asioita itsestään, mutta myös muista. Toisin sanoen meta-ajattelu avaa uusia ovia itseemme ja muihin. Sen avulla voimme myös tietoisesti ohjata omaa toimintaamme ja toisaalta löytää syitä myös tahattomuuksiimme. Niin kuin arkeologinen retkikunta voi tutkimusmatkallaan miettiä, mitä löydöksillä voidaan tehdä (myydäkö informaatio tai esine parhaiten tarjoavalle vai antaako ilmaiseksi museolle, jossa asiaa voidaan tutkia lisää ja jossa siitä voi nauttia mahdollisimman monet) niin myös jokaisella meistä on voima ja valta hyödyntää on sielunretkemme hedelmiä.

Mikään mystinen kyky tai harvoissa ja valituissa yksilöissä esiintyvä ominaisuus meta-ajattelu ei ole, vaikka se saattaa joillekin siltä kuulostaa. Se on kuin rovio, joka syntyy pienestä kipinästä. Ja suorastaan häpeilemättömästi väitän, että tuo kipinä löytyy meistä jokaisesta. Mutta kuten liekki, sitä pitää ruokkia. Oikeilla eväillä pienessä liekissä on kulovalkean ainekset. Sama valtaisa voima piilee myös meissä. Jokaisessa! Varmasti! Meditatiivisuus, eli meta-ajatteluun harjaantuneisuus on mielestäni myös hyve, jota meidän tulisi kultivoida itsessämme ja muissa. Väitän näin siksi, että siten voimme olla todella vapaita; vapaita kahleistamme, joita olemme itsellemme asettaneet ja joita on meille asetettu. Ja onko suurempaa arvoa kuin vapaus? En uskalla väittää, että meta-ajatteluun harjaantumisella meistä tulee onnellisempia, mutta ainakin opimme tunnistamaan tuskamme. Voimme tulla havainneeksi meitä riivaavat demonit ja kenties, jos olemme onnekkaita, löytämään ainakin sen lähteen, josta onnellisuus pulppuaa. Meditatiivisuus on hyve myös siksi, että se tekee meistä empaattisempia. Voisi muotoilla, että tulemme todellakin vapaiksi; vapaiksi empatian puutteen pauloista. Emme rajoitu enää impulsiiviseen itsekkyyteen, vaan kuljemme sen yli. Näemme kauemmaksi eteemme ja toisaalta myös itseemme. Empaattisuus on hyve muun muassa siksi, että se lisää individualistista ja kollektiivista hyvinvointia ympärillämme. Kollektiivinen hyvinvointi, joka on kiistatta eräänlainen ihmisyyden päämäärä, on ainoastaan monistunutta individualistista hyvinvointia (, joka on myös ihmisyyden päämäärä). Kun opimme tuntemaan itsemme, opimme tuntemaan myös toisemme. Kun tiedostamme miten muiden toiminta vaikuttaa itseemme, voimme tiedostaa, miten oma toimintamme vaikuttaa muihin. Kun teen teon, sillä on aina seuraus, niin kuin on tekemättä jättämiselläkin, joka on myös itsessään teko. Jos tekoni on paha tai ainoastaan näennäisesti hyvä, ei sen seurauksenkaan pitäisi olla hyvä. Jos näin käy, se on sattumaa. Kuitenkin jos tekoni on aidosti hyvä, sen seurauksen tulisi myös olla hyvä. Buddhaa lainaten: ”Kun näet itsesi muissa, on mahdotonta satuttaa ketään muuta.” Empatia lisää myös altruistisuutta, joka on myös hyve. Kun teet pyyteettömästi hyvää toisille, teet hyvää myös itsellesi ja kaikelle sille mitä on. Hyvän määrä maailmassa lisääntyy jokaisesta hyvästä teosta, eikä hyvän määrä koskaan vähene. Hyvä on ikuista. Jokainen voi tahollaan uskoa mihin tahtoo. Itse uskon jonkinlaiseen karmaan. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Uskon myös siihen, että hyvyys lisää hyvyyttä ja altruistisuus on kiistattomasti suurinta hyvyyttä. 14

Entä kuka minä sitten olen? Pinnalta olen monia asioita; ihminen, ystävä, tuntematon ja tunnettu, vanhempieni lapsi, luonnonlapsi, korkeakouluopiskelija, duunari, ajattelija ja keskustelija, poliittinen ja filosofinen agitoija, toisinaan myös omahyväinen ja tekopyhä luuseri. Pinnan alla olen kuitenkin paljon enemmän, kuten me kaikki olemme. Olen se peili, jonka kautta universumi tarkastelee itseään. Olen reaktiivista kaaosta. Ja ajattelun ajattelulla voin asteittain ottaa kontrollin reaktiivisuudestani. Pinnalla olevat asiat, joita luettelin ja joita jokainen voi itsestään luetella, ovat eri identiteettejämme. Ne ovat maskeja ja maskeerauksia, pukuja ja rekvisiittaa todellisen minuuden yllä. Voimme vaihdella noita asuja vaihtaessamme lavastusta elämämme näyttämöllä. Ne ovat silti osa meitä, en ole kyseenalaistamassa identiteettiäsi, saati riistämässä sitä. Siihen minulla ei ole valtaa eikä voimaa. Mutta ajatellessamme omaa ajatteluamme, voimme huomata kuinka identiteetit ovat ainoastaan vilpillisiä puolitotuuksia kaikesta siitä mitä olemme. Sana persoona on johdettu latinankielisestä sanasta persona (sen juuret ovat muinaiskreikankielisessä sanassa πρόσωρον, prosopon). Sanan alkuperäinen merkitys tarkoittikin henkilöhahmoa, jonka näyttelijä pukee ylleen. Yksi luettelemistani henkilöhahmoista itsessäni on korkeakouluopiskelija. Tarkemmin sanottuna olen kasvatustieteilijä. Kasvatus ja sen institutionalisoitu versio, koulutus, ovat kenties eräänlaisia leipälajejani. Ainakin niissä lepää iso osa kaikesta siitä kiinnostuksesta, mitä omaan. Tahtoisin tulevaisuudessa vaikuttaa koko suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja kunnianhimoisesti nostaa koulutuksen niin kutsuttu “menestystarina” takaisin arvovaltaiselle paikalleen resurssileikkausten ja PISA-tulosten heikkenemisen suosta.

” Kun sanon sanan, se jättää aina jäljen”

Miten kasvatustieteilijän roolini linkittyy meta-ajatteluun? Vahva uskoni on se, että ihminen on ympäristönsä – kulttuurin ja kielensä tuotos. Edustan täten voimakkaan vygotskilaista kasvatustieteen ajattelutapaa. Toki geenit ajavat meitä suuntaan, jos toiseenkin, mutta ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat mahdollistaneet meidän siirtymisemme jokseenkin transsendentaaliselle tasolle. Meidän tulee ottaa tämä voimavara käyttöömme laajemmin siinä, miten kasvatamme lapsemme. Enkä tarkoita pelkästään kouluja ja muita oppilaitoksia vaan myös kasvattamista vanhempina, sukulaisina, ystävinä ja tuntemattomina – siis lähimmäisinä. Kun teen teon, se jättää aina jäljen (niin kuin tekemättä jättäminenkin). Kun sanon sanan, se jättää aina jäljen. Maailma on sitä, miten siitä puhumme. Jos teemme ja puhumme oikeanlaisesti, maailmasta tulee oikeanlainen. Oikeanlaisen toiminnan löydämme meta-ajattelusta, kun huomaamme, mikä on viisasta ja empaattista toimintaa. Mutta kuinka tuota kaikkea voisi harjoittaa käytännössä ja siirtää vielä muihin, kanssaeläjiin ja tuleviin sukupolviin? Lopullista reittiä en voi antaa. Se toisaalta veisi pohjan tältä kirjoitukselta, jonka on pohjimmiltaan tarkoitus herätellä ajattelua, ehkä jopa keskustelua. Toisaalta en voi antaa sitä siksi, ettei minulla ole vastausta siihen. Luulen kuitenkin tietäväni mistä voisi aloittaa. Avoimen keskustelun kautta voimme varmasti löytää väylän oikeanlaiseen ajatteluun ja toimintaan. Perustan väitteen sille tosiseikalle, että keskustelu sisältää omien ajatuksien jäsentelyn ymmärrettävään, jokseenkin tiivistettyyn muotoon, joka on helppo välittää toiselle. Ongelmatonta tämä ei ole. Kieli on ainoastaan vajavainen työkalu. Se on kuitenkin parasta mitä meillä on, kunnes onnistumme kommunikoimaan telepaattisesti. Keskustelu toisen kanssa on myös reflektoivaa. Kun tulet avanneeksi itsesi toiselle, ja toinen heijastaa sanasi takaisin sinulle, voit saada kokonaan uusia paloja ajattelusi palapeliin. Saat toisen näkökulman, oli ero kuinka hienovarainen hyvänsä. Myös keskustelukumppanisi saattaa jäädä pohtimaan ajatuksiasi ja sanomaasi toisessa yhteydessä. Se on käsittämättömän tärkeää vaihtokauppaa. 15

On mainittava, että esimerkiksi tunnetaitojen opettelun integroiminen perusopetukseen on hyvä alku tälle kaikelle. On mielestäni tuotava entistä vahvemmin analyyttistä keskustelukulttuuria myös muille koulutusasteille, myös yliopistoon. Kirjoista luettu tai professorilta kuultu informaatio on arvokas lampi, mutta todelliset tiedon valtameret syntyvät kriittisesti ajattelemalla ja dialektisesti keskustelemalla. Tämä pätee etenkin ihmistieteissä. Meta-ajattelukin on oikeastaan pohjimmiltaan juuri tuota – keskustelua. Erona on ainoastaan se, että toinen olet sinä itse. Käyt keskustelun itsesi kanssa. Se saattaa olla joskus hankalampaa, sillä ajatuksemme usein sokaisevat ja kuurouttavat itsemme. Siksikin ajatuksia on toisinaan hyvä kelata ja avata niitä lähimmäiselle. Tai paperille, niin kuin itse tässä paraikaa teen. Kun ajattelemme ajatteluamme, voimme luoda paremman pohjan keskusteluillemme. Kun luomme avoimen ja rakentavan keskustelukulttuuriin itsellemme, toisillemme ja tuleville sukupolville, uskon, että samalla ruokimme ja jätämme tilaa omille ajatuksillemme. Kun ajattelemme ajatteluamme, voimme muovata savemme itsemme ja muiden parhaaksi. Idealistina utopioin siitä, kuinka ajattelun ajattelun avulla voimme ehkä jopa muutamassa sukupolvessa korjata vääristyneen luontosuhteemme, nähdä toisemme kosmopoliitteina ihmisinä, parantaa sairastuneen taloutemme ja löytää kenties joskus myöhemmin myös maailmanrauhan. En koskaan aio lakata haaveksimasta tuosta. Mutta kunnes tuo haave on totta, minun on ajateltava.

Kirjoittaja on kolmannen vuoden filosofiaan orientoitunut kasvatustieteilijä ja ajatteleva olento (joskus ehkä liikaakin…)

Onko demokratian aika ohi? Demokratiaa pidetään tänä päivänä hyvinvoivan yhteiskunnan kiistattomana kulmakivenä. Sen nimissä on viime vuosisadalla uhrattu lukemattomia summia rahaa ja resursseja sekä aloitettu sotia ja syrjäytetty hallintoja. Kylmän sodan loputtua maailman ainoaksi suurvallaksi ja siten supervallaksi jäänyt Yhdysvallat on manifestoinut narratiivin, jossa demokratiaan yhdistetään lähes poikkeuksetta vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus sekä tietyssä mielessä sivistyneisyys. Demokratian asema on kuitenkin tuntunut olevan viime aikoina uhattuna monelta eri suunnalta; viime kuntavaalien alhainen äänestysprosentti sekä Yhdysvaltojen demokratian ongelmat hyviä esimerkkejä tästä. Onko demokratia siis sittenkään hallintomuotojen kultapoika? Se on pikemminkin lapsikatraan kuopus, joka kuitenkin ärsyttävästi loistaa kirkkaiten verrattuna sisaruksiinsa. Demokratia ei ole missään nimessä täydellinen hallintojärjestelmä ja historiallisesti se on nauttinut arvostusta vain viimeisen 70 vuoden ajan. Edustuksellinen demokratia, joka on Suomessakin käytössä ei aina takaa, että kansan toiveet täyttyvät. Tämänhetkinen järjestelmä ei myöskään kannata valittuja päättäjiä valitsemaan ratkaisuja, joiden vaikutukset kantavat hedelmää pitkällä aikavälillä, koska kyseisillä toimilla on usein negatiivisia lyhyen aikavälin vaikutuksia heidän äänestäjiensä elämiin. Pähkäily pitkän aikavälin voittojen ja oman uudelleenvalinnan välillä on lähes jokaisen poliitikon vitsaus. Lisäksi demokratiaa on kritisoitu siitä, että historiallisesti monet heikolle demokratian perinteelle väkisin perustetut demokraattiset valtiot ovat olleet autoritaarisille hallinnoille otollisia kasvualustoja. Esimerkkinä Weimarin tasavalta ja monet entiset siirtomaat. Toisaalta suorakaan demokratia ei välttämättä tuota päätöksistä viisaimpia, ja varsinkin omaa aikaamme vaivaa informaation sekä misinformaation yltäkylläisyys, jonka läpi navigoimiseen tarvitaan kriittistä medialukutaitoa.

Teksti: Riku Yamaguchi

Winston Churchillin on sanottu lausuneen: “-- Demokratia on kaikkien aikojen surkein hallintomuoto, lukuunottamatta niitä, joita on jo koetettu”. Näistä vaikeuksia huolimatta henkilökohtaisesti koen, että maailmassa, joka tuntuu aseistavan itseään uudelleen, demokratialla olevan tärkeä rooli vakavampien yhteenottojen estämisessä. Vaikka joidenkin mukaan tämänhetkinen valtapoliittinen tilanne muistuttaa hieman 1900-luvun alun asetelmaa, moni asia on perustavanlaatuisesti muuttunut. Demokratia olisi voinut antaa niille ihmisille, jotka joutuivat ylittämään piikkilangoitetun ei-kenenkään-maan konekiväärien tulituksessa, mahdollisuuden valita sodan ja rauhan välillä. Tämä Immanuel Kantinkin allekirjoittama ajatus demokratian rauhateoriasta yhdistettynä muihin tekijöihin, kuten paljon keskinäisriippuvaisempaan maailmaan sekä valtioista riippumattomiin instituutioihin demonstroi, että kansainvälinen näyttämö on rakeenteeltaan kuitenkin hyvin erilainen kuin sata vuotta sitten. Vaihtoehtoja demokratialle on esitetty yhtä pitkään kuin se on ollut olemassa. Valistusajan filosofi Voltaire koki valistuneen itsevaltiuden olevan toimivin hallintomuoto. Tästä johdannainen, hyväntahtoinen itsevaltius, on täydellisessä maailmassa saattaisikin toimia. Historia on valitettavasti kerta toisensa jälkeen todistanut, että on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että autokraattiset valtionpäämiehet ajavat omia etujaan. Demokratia on kuitenkin tähän mennessä ollut tärkeä osa maailmaamme, joka on kuitenkin ollut historiallisen rauhallinen. On muistettava, että samalla, kun demokratia jakaa päätösvaltaa kansalle, siihen on sidottu myös tietty vastuu. Vastuu äänestää sekä ymmärtää oman äänensä painoarvo ja vaihtoehdot. Tietenkin vastavuoroisesti ehdolla olevien poliitikkojen tulisi olla mahdollisimman transparentteja omien vaalilupaustensa kanssa. Vaalikaamme siis demokratiaa, koska parempaa meillä ei ole.

Tapahtumista ja jaksamisesta Vuosi alkaa jälleen olemaan taas siinä kohtaa, kun deadlinet ja tentit painavat kovasti päälle. Stressi ja paine kasaantuvat. Mutta hei! Keskiviikkona ja torstaina pääsee taas onneksi bilettämään ja nollaamaan! Rajoitusten hellittäessä on ollut jälleen mahdollista järjestää tapahtumia lähes normaalisti, mikä on ollut aivan ihanaa koronavuoden järjestötoimijana. Oma jaksaminen on kuitenkin korostunut aivan eri tavoin kuin viime vuosina – tällä hetkellä ainakin itselläni sosiaalinen väsymys iskee huomattavasti nopeammin verrattuna entiseen. Vaikka tapahtumat ovatkin mahtava tapa nähdä jälleen uusia ihmisiä ja muutenkin sosialisoitua pitkästä aikaa, olen itse henkilökohtaisesti hieman laiminlyönyt sisäistä introverttiani, joka kaipaa myös rauhallisia koti-iltoja. Toivonkin, että jokainen muistaa myös kuunnella omaa itseään tänä syksynä ja myös tulevana vuonna. Sosiaalinen paine ja fomo voivat olla hyvinkin kovia varsinkin nyt, kun tapahtumiin ja bileisiin on mahdollista osallistua pitkästä aikaa. Aina ei tarvitse jaksaa lähteä Lyniin tai Heidi’siin, vaikka kaverit pyytäisivät, ja se on okei. Stressistä palautuminen on kuitenkin jokaiselle erilaista, joten jos sulle toimii bilettäminen, niin jee mahtavaa! Loppuvuodeksi on jokaisella järjestöllä tarjolla monen moista tapahtumaa jokaiseen lähtöön, mikä on tosi superia! Muistetaan kuitenkin mennä oma jaksaminen edellä. Näkyillään. <3 Teksti: Iida Sarell Kuva: Sofia Saarinen

I/O-Speksistä: Helppoahan se on! Helppoahan se on. Muista vuorosanasi, opettele laulut ja harjoittele liikkeet. Katso, että tekniikka pelaa, etsi ja luo kaikille sopivat vaatteet ja meikit, hanki katsojia ja hoida varojen riittäminen. Suunnittele sopivat lavasteet, varmista kaikkien virkistäytyminen ja ole valmis auttamaan kriisin iskiessä. Paitsi että mikään ei mene täysin niin kuin suunniteltiin ja se onkin koko homman pointti.

Viimeisen kymmenen vuotta I/O-speksi on ollut muiden speksien mukana toteuttamassa improteatteria sen kaikessa komeudessaan. Edes globaali pandemia ei estänyt uuden käsikirjoituksen tekemistä, suunnittelua ja harjoittelua, toki vain siihen asti, kunnes se esti kaiken. Onneksi kaiken harmistuksen ja epävarmuuden keskellä tukea on tullut muilta opiskelijoilta, speksaajilta ja hallitukselta. Kun ei olla jaksettu, ollaan vaan jaksettu. I/O-speksin viime vuoden hallitus päätti jatkaa uudelle kaudelle samalla käsikirjoituksella, kun viime vuoden esitys ei päässyt ikinä lavalle. Se on valoa tunnelin päässä, kun kaikki työ, suunnittelu ja harjoittelu ei valunutkaan suoraan Aurajokea pitkin hukkaan, vaan esitys saadaan kuin saadaankin vietyä lavalle asti. ”Musta tuntuu, että kaikki speksiläiset aina vaan puhuu speksistä ja mainostaa sitä miten kivaa se on”. Pahoittelut, on vaan mukavampaa puhua siitä, kuinka paljon on saanut irti jostain mistä nauttii, kuin vaikka siitä, kuinka koulutyöt ajoittain kasaantuvat ja siivotakin pitäisi ja mistä kaivaa Teksti: Minttu Rantanen taas joululahjaideat. Speksi voi tarjota tilan olla oma itsensä, löytää oma Kuvat: Jouni Kuru/Brave Teddy heittäytyjänsä tai suunnittelijansa, luoda ihmissuhteita ja tehdä kaiken @jonekamu / @braveteddyfinland muun ohella asioita, joiden lopputuloksen pääsee näyttämään sadoille ja Kuten kaikesta muustakin, speksistäkin taas sadoille ihmisille. Ei pidä olla hyvä kaikessa, täytyy vain haluta olla voisi kirjoittaa niin monta tarinaa, kun on mukana ja tehdä. Bändiin voi päästä ”kunhan soitin pysyy kädessä” ja puvustajana auttaa hyvä silmä kirppiksillä. Speksissä on jokaiselle jotakin, ollut osallistujaakin. Kymmenen vuoden aikana osallistujia onkin ehtinyt ilmaantua kunhan vaan pystyy katsomaan omien teatteriolettamuksiensa ohi. useampia. Tarinat, kokemukset, naurut ja sekoilut ei lopu, niistä olisi vaikka muille jakaa ja niinhän niitä jaetaan. Ei tarvitse päättää ollako vaiko eikö olla. Speksissä vastaus on ole ja siitä vieläkin enemmän. Oma tarinani on täynnä iloa ja kiitollisuutta siitä, että koronan aikana löysin itseni noin 80 ihmisen tekijäporukasta, jossa tuli tukea, ymmärrystä ja neuvoja kaikkeen opiskeluista sosiaaliseen älykkyyteen ja naurun kanssa tulevaisuuden kauhusta selviämiseen. Olen itse oppinut, että opiskeluista, ihmissuhteista ja kaikesta muusta selviää menemällä suihkuun, nukkumaan ja aamulla speksaamaan. Muita neuvoja ei ole, ja näillä on pärjännyt hyvin.

This or That OPISKELU EDITION

kirjatentit

luentokurssit

pomodorotekniikka

opiskelu ilman taukoja

opiskelu kotona

opiskelu kirjastossa

itseopiskelu

ryhmätyöt

fyysiset kirjat

e-kirjat

käsin kirjiotetut muistiinpanot

koneella kirjoitetut muistiinpanot

lähiopetus

etäopetus

avun kysyminen

vastauksien löytäminen itse

Kopopalsta Maria Haataja & Anniina Laine