Mannerheim ja sotataito

Mannerheimin sotataito Mikko Karjalainen ja Toni Mononen

Sivuja 285

Otava, 2022

ISBN 978-951-1-44098-7

Harvassa taitaa olla sellainen upseerin kirjahylly, josta ei löytyisi yhtä tai useampaa marsalkkaa käsittelevää kirjaa. Mannerheimin saavutukset, elämä ja teot on dokumentoitu lukemattomista eri näkökulmista viimeisen vuosisadan aikana. Tutkimuksen ja kirjallisuuden runsaudesta huolimatta Mikko Karjalainen ja Toni Mononen ovat onnistuneet löytämään näkökulman ja otsikon työlleen, joka houkuttelee tarttumaan jälleen uuteen teokseen. Kadettiupseeria aihe kiinnostaa myös ammattitaidon näkökulmasta. Onko sotiemme ylipäällikön sotataidossa joitakin keskeisiä piirteitä, joita voisi poimia oman ajattelun tueksi tai hyödyntää nuorempien opetuksessa sekä kasvatuksessa?

Sotataito ja myös pyrkimys sen teoreettiseen määrittelyyn tai ainakin jaotteluun on keskeinen osa Maapuolustuskorkeakoulun opetusta kaikilla tutkintotasoilla. Valitettavasti tutkijoiden kirjan alussa tekemät määritelmät ja valinnat eivät juurikaan pohjaa suomalaisessa upseerikoulutuksessa nykyään käytettäviin varsin selkeisiin analyysityökaluihin. Tästä sotataidon määritelmän epämääräisyydestä sekä tehtyjen valintojen vinoumista tutkimus kärsii pitkin matkaa. Erikoisena voi pitää valintaa keskittyä tuleen, liikkeeseen ja iskuun vanhojen ohjesääntökirjausten perusteella. Systemaattisen tarkastelun ohella kirja kärsii varsinkin uran alkuvaiheita tarkastellessaan lähdeaineiston suppeudesta. Mannerheimiä henkilönä käsitteleviä lähteitä on luonnollisesti tuolta ajalta vähän, mutta nyt lähteeksi valitut sotakoulujen opetussuunnitelmia käsittelevät tutkimukset ja muut vastaavat taustat ohjaavat tekstin ajoittain täysin sivuraiteille. Toki historian ystävän kannalta paikoin mielenkiintoisille sellaisille.

Kokemusten ja koulutuksen vaikutusta yksittäisen henkilön tekemiin ratkaisuihin lienee mahdotonta yksiselittei- sesti kuvata. Kirjassa Mannerheimin saamaa opetusta, toimintaympäristöä ja erilaisia yksittäisiä tapahtumia kuvaillaan laajasti. Pohdinnan näiden vaikutuksesta tulevaan Suomen marsalkkaan ja hänen sotataitoonsa kirjoittajat jättävät pääosin lukijalle. Tekstissä toki palataan aina ajoittain pohtimaan tapahtumien suhdetta sotataitoon, mutta jäsennelty suurempia kokonaisuuksia yhteensitova ote olisi voinut olla selkeämpi. Kirjassa nostetaan esiin tulikasteen eli ensimmäisen taistelun merkitys yleisesti. Mannerheimin tapauksessa erityisesti Japanin – Venäjän sodan kokemuksia olisi toivonut analysoitavan selkeämmin. Ensimmäisen maailmansodan osalta sotataidollinen tarkastelu on selkeästi laajempaa, mutta kärsii osittain kirjan alkuvaiheessa tehdyistä epäonnisista rajauksista ja valinnoista. Venäjällä hankittujen kokemusten vaikutusta myöhempiin ratkaisuihin Suomessa olisi myös toivonut pohdittavan osana pidempää Mannerheimin sotataidon kehityskaarta.

Komentajatehtävien analysointi tuo hyvän huipennuksen Mannerheimin Venäjän vuosien analysointiin. Ratsuväkijoukoissa komentajana toimiminen niin sodan kuin rauhan oloissa varmasti oh- jasi tulevan merkkimiehen ajattelua pitkään tulevinakin vuosina. Ratsuväki on jo lähtökohdiltaan hyökkäyksellinen aselaji ja yllätyksen merkitys toiminnassa korostuu samoin kuin rooli osana tiedustelua. Tiedusteluun kytkeytyy komentajavuosia edeltänyt Mannerheimin matka ratsain halki Aasian. Mannerheimin kytköksillä tiedustelumaailmaan spekuloidaan kirjassa paikoin muutoinkin, mutta sotataidollinen kytkös ei tältä osin seuraa kovin pitkälti.

Suomen vuosinaan Mannerheim siirtyi sotilasstrategiseen ja jopa poliittisstrategiseen rooliin aiemman operatiivistaktiseen tason roolistaan. Tämä tuo omat haasteensa analyysille ja pitkien kaarien piirtämiselle osana tutkimusta. Vapaussodan osalta erityisesti yllätyksen käyttö Tammisunnuntaina ja voimien vaikutuksen keskittäminen Tampereen taistelussa saavat asiantuntevat tarkastelunsa. Haasteeksi talvi- ja jatkosodan osalta muodostuu johtamisen ja sotataidon tiivis yhteenkietoutuminen. Mitkä päätökset johtuivat sotataidollisista näkemyksistä, mitkä taas johtamiseen kytkeytyvistä ratkaisuista? Suomen vuosien käsittelystä pääpainon kirjassa kantanut Mikko Karjalainen avaa tätä analyysihaastetta hyvin ja saa samalla lukijan pohtimaan sotataidon ja johtamisen vuorovaikutusta laajemminkin. Voisiko Leijonatalon ja Kadettitalon välinen etäisyys olla Santahaminassakin lyhyempi.

Kirjan suuri vahvuus on, että se saa ainakin kadettiupseerin pohtimaan sotataidon käsitettä, kehitystä ja kytköstä koulutukseen sekä kokemukseen aiempaa perusteellisemmin. Toivottavasti tämän päänavauksen jälkeen saamme luettavaksi lisää suomalaisia sotilaisjohtajia sotataidollisesta kulmasta tarkastelevia tutkimuksia ja kirjoja. Kirjoja siinä mielessä, että lähteiden ja tulkinnan vaaka kallistuisi tämän kertaista enemmän tulkinnan ja synteesin puolelle. Sotatieteen rinnalle tarvitaan yhä vahvemmin sotataitoa taiteeseenkin viittaavassa merkityksessä.

Christian Perheentupa