Kirjalöytöjä hyllystäni - Venäjä ennen ja nyt

Emerik Olsoni

Venäjä ennen ja nyt

Werner Söderström Osakeyhtiö

1923

Sivuja 410

Emerik Olsoni (s. 1887 - k. 1971) oli suomalainen filosofian maisteri, kirjastonhoitaja, toimittaja ja kääntäjä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1904 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1910. Olsoni työskenteli muun muassa Itä-Karjalan kansanopiston sekä Kuopion kansalaisopiston ja kaupunginkirjaston hoitajana, Helsingin yliopiston kirjaston nuorempana alikirjastonhoitajana ja vanhempana alikirjastonhoitajana. Hän toimi myös puolustusvoimien keskuskirjaston hoitajana ja 1920-luvulla jonkin aikaa Iltalehden päätoimittajana. Olsoni oli keväällä 1949 Sveitsissä avustamassa marsalkka Mannerheimia muistelmien kirjoittamisessa yhdessä eversti Aladár Paasosen ja kenraali Erik Heinrichsin kanssa.

Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella Emerik Olsoni kirjoitti terävänäköisen kirjan rajanaapuristamme. Kirja julkaistiin vuonna 1923 nimellä Venäjä ennen ja nyt. Tuohon aikaan Suomessa julkaistiin paljon Neuvostoliittoa kaunistelematta tai sensuroimatta käsitteleviä teoksia. Tuolloin esimerkiksi Olsonin kirjan lukenut suomalainen tiesi, mikä Venäjä (Neuvosto-Venäjä) on ja miten se toimii. Näiden kirjojen kohtalona oli vuosina 1944-1945 päätyä niin sanottujen kiellettyjen kirjojen listalle eli Valvontakomission vaatimuksesta ne poistettiin kirjakaupoista ja kirjastoista. Vasta aivan viime vuosina on Suomessa jälleen julkaistu silmiämme avaavia teoksia Venäjän historiasta, joista mainitsen vain Keir Gilesin Venäjän sota jokaista vastaan (2022) ja Moskovan opit (2020).

Olsonin Venäjä ennen ja nyt -kirja on sata vuotta sitten julkaistuksi häkellyttävän ajankohtainen ja paikkansa pitävä. Kirjan alkusanoissa Olsoni toteaa Venäjän kaikessa arvaamattomuudessaan olevan kuitenkin ymmärrettävissä ja ennustettavissa: ”Tietoisena siitä, että vain tutustumalla Venäjän valtakunnan aikaisempaan historiaan, sen kansan ja sen hallitustavan luonteeseen eri aikoina, voimme käsittää, miten kaikki se, mitä Venäjällä on tapahtunut…”, ”… nyt kun meidän on pystyttävä puolustamaan asemaamme itsenäisenä valtiona ja mahdollisimman tehokkaasti hoitamaan vanhaa tehtäväämme länsimaisen sivistyksen äärimmäisenä etuvartiona, on mitä tärkeintä tuntea itäinen naapurimme, ennen kaikkea sen historia siinä oikeassa valossa ja perspektiivissä, …”, ”… saada opetuksia, joilla on arvonsa yhteiskuntapoliittiselle toiminnalle kaikissa maissa.”.

Olsoni tekee syväluotauksen Venäjän historiaan, jota hän havainnollistaa lukuisin tilastoin ja kartoin. Hän kirjoittaa moskovalaisesta valloittajamonarkiasta, Venäjästä kahden puolen vallankumousta ja Neuvosto-Venäjästä. Hän käyttää pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja ranskalaisia lähteitä. Lähdeviitteitä kirjassa on 50 sivua.

Vanhahtavasta kielestään huolimatta tosiasiat ovat edelleen kohdallaan adjektiivit mukaan luettuina: ”Esivalta on tataarien kouluttamalle venäläiselle ja hänen kasvattamilleen omille alamaisilleen aina sama kuin hallitsijan persoona – ja lakia edustaa hänen mielivaltainen tahtonsa.” ”… orjallinen alistuminen per- soonalliseen mielivaltaan tuli venäläisen yhteiskunnan ainoaksi koossapitäväksi voimaksi ja elinprinsiipiksi”, ”venäläinen vapauskäsitys merkitsee mielivaltaa ja anarkiaa, …”.

Kasakatkin tulevat kirjan sivuilla luonnehdittua: ”Kasakan elämä on anarkian ihanne”, ”Hän osaa murhata, ryöstää, valloittaa ja sortaa”, ”Hänen ilmapiirinsä on epäluotettavuus ja petos.”. Maallisen ja hengellisen vallan suhteesta Olsoni toteaa, että ne ovat vuosisatoja Bysantin hengessä kulkeneet käsi kädessä hirmutekojakaan kaihtamatta – poikkeuksena ehkä Neuvostoliiton aika – ja edelleen nyt Putinin aika.

Venäjän laajentumispolitiikasta Olsoni kirjoittaa: ”Mahdollisimman räikeässä muodossa on Venäjän laajenemispolitiikan teoriaa esittänyt kenraali N.A. Kuropatkin kuuluisassa Memoraalissaan, jonka hän maaliskuussa 1900 jätti keisari Nikolai II:lle, jossa Kuropatkin toteaa, ”...että Venäjän rajat eivät ole turvatut. Niitä on siis turvattava, s.o. laajennettava joka suunnalle, …”. Tätä politiikkaa jatkettiin ja kaikesta päätellen jatketaan Venäjän historiallisena tehtävänä. Kuropatkinin maininta rajojen turvattomuudesta on tuttu niin Neuvostoliiton kuin Venäjän federaationkin retoriikasta. Puheet rajojen turvattomuudesta ja Naton laajentumisesta ovat olleet ilmeisen tehokkaita, kun esimerkiksi Pietarin turvattomuus on Suomessa nähty itsestäänselvyytenä ja jopa perusteluna aluemenetyksillemme.

Suomalaisia pidetään maailmalla Venäjän ja venäläisyyden asiantuntijoina. Silti Venäjän toiminta on kerta toisensa jälkeen yllättänyt meidät. Venäjä miehitti Ukrainalle kuuluvan Krimin vuonna 2014 ja on tukenut Itä-Ukrainan niin sanottuja kansantasavaltoja. Venäjän hyökättyä Ukrainaan tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi: "Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät". Voimapolitiikassa naamioiden käyttö ei ole yllättävää ja laittomuudetkin verhotaan laillisiksi. Eikö Suomessa ole osattu katsoa naamioiden taakse, vai onko Venäjän ymmärtäminen turruttanut todellisuudentajumme? Emerik Olsonin kirjan voisi kaivaa taas naftaliinista.

Hannu Luotola