Kylmän sodan päätös

Pekka Visuri - Heikki Talvitie

Kylmän sodan

päätös.

Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä. Into-kustannus 2022

Sivuja 325

ISBN 978-952-393-051-3

Kun edellisen kylmän sodan päättymisestä alkaa olla tällä hetkellä kulunut kolmekymmentä vuotta, se antaa riittävän aikaperspektiivin tapahtuminen kulun hahmottamiseksi eri mittakaavoissa.

Suurlähettiläs Talvitie näki Moskovassa läheltä mullistukset, jotka johtivat lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 päättyessä. Eversti, valtiotieteen tohtori Visuri seurasi erityisesti Saksan tilanteen kehitystä ja 1980-luvun puolivälissä alkoi ilmetä merkkejä siitä, että Saksojen yhdistyminen voisi olla mahdollista. Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 tuli kuitenkin yllätyksenä.

Isossa kuvassa kylmän sodan päättymisen kehityskulku johtui sekä sosialistisen talousjärjestelmän sakkaamisesta että kommunistihallitusten otteen herpaantumisesta. Ensimmäiset ennusmerkit suotuisasta kehityksestä saatiin Puolasta vuonna 1980. Lech Walesan johtaman Solidaarisuus-ammattiliikkeen toiminta sallittiin ilman Neuvostoliiton puuttumista asiaan. Neuvostoliitto paini tuolloin jo omien sisäisten ongelmiensa kanssa ja sosialistinen järjestelmä oli tulossa tiensä päähän.

Suurvaltasuhteissa 1980-luvun alkupuoli oli vastakkainasettelun aikaa. Se poikkesi 1970-luvun ETYK-liennytyshengestä ja antoi aiheen puhua uudesta kylmästä sodasta. Tähän vaikutti yhtäältä Neuvostoliiton ajautuminen stagnaatioon joka rintamalla – vaikka kenties jopa Brežnevkin lyhytaikaisine seuraajineen tajusi järjestelmän uudistustarpeet. Toisaalta Yhdysvalloissa presidentti Reagan käytti tilannetta hyväkseen korostaessaan lännen voimaa ja ennustaessaan Neuvostoliitolle tappiota kylmässä sodassa. Reagan onnistui myös harhauttamaan Neuvostoliiton varustelukilpaan, jota sen talous ei kestänyt.

Maaliskuussa 1985 Neuvostoliiton kommunistipuolueen pääsihteeriksi nimitettiin Mihail Gorbatšov, jolta odotettiin aktiivista toimintaa laajan poliittisen ja taloudellisen uudistusohjelman toteuttamiseksi. Pian ilmeni, ettei dynaamisen johtajan valinta vielä taannut sitä, että uudistusohjelma onnistuisi. Gorbatšov sai pian todeta, että hankkeiden läpivienti laajassa ja jäykkiin hallintorakenteisiin tottuneessa maassa vaati pitkän ajan, jota ei ollut käytettävissä sisäpoliittisen kriisitilanteen vuoksi.

Vuonna 1989 Gorbatšovkin joutui toteamaan, ettei perestroika tuottanut tulosta, eikä talouden alamäki pysähtyisi. Tässä tilannearviossa etusijalle jouduttiin asettamaan suhteiden luonti läntisiin teollisuusmaihin. Ulkopolitiikassa Gorbatšovin avoin tapa hoitaa ulkosuhteita vakuutti nopeasti läntisen maailman johtajat politiikan suunnan muutoksesta. Sopimus maalle sijoitettujen keskikantaman ohjusten poistamisesta (niin sanottu INF-sopimus) allekirjoitettiin joulukuussa 1987. Parin vuoden kuluessa poistettiin käytöstä kokonainen asekategoria, joka oli tullut kalliiksi molemmille osapuolille. Euroopalle se merkitsi vapautumista välittömästä ydinasesodan uhasta.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli elämänsä varrella kokenut kaiken mahdollisen Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Koiviston reaalipoliittisen linjan mukaisesti oli syytä välttää kaikenlaisia äkkikäänteitä riippumatta siitä mitä itänaapurissa tapahtui; viisaampaa oli seurata tilanteen kehitystä. Koivisto kommentoi vuonna 1991: ”Viime aikoina Baltian maiden taholta on tihenevässä määrin haluttu vetää meitä ottamaan kantaa heidän asioihinsa – Suomen kokemuksena on ollut, että minkään maan ei pitäisi liikaa luottaa ulkoiseen apuun, vaan pyrkiä seisomaan omalla pohjallansa – Pienen maan pitäisi pitää huoli, että ystävät ovat lähellä ja jos vihollisia pitää olla, olkoot ne kaukana.”

Uhkakuvana itäblokin hajoamisessa oli valtioiden ajautuminen kaaokseen ja sisällissotiin, kuten entisen Jugoslavian alueella sittemmin kävi. Tätä kehityskulkua ei Neuvostoliiton kohdalla uskallettu päästää ajatuksiin. Samaan aikaan Suomen poliittiset ja taloudelliset suhteet länteen – Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan – korostuivat Suomen pyrkiessä säilyttämään puolueettomuusasemansa ja samalla integroituessa Euroopan unioniin vuonna 1995 – mihin kirjan aikaperspektiivi päättyy.

Jussi Ylimartimo