Kolumni: Upseeri mediasotilaana

Upseeri mediasotilaana

Toimittajat varoittavat usein, että ”on muistettava sodan toisenkin osapuolen harjoittavan propagandaa, ja myös se on valheellista”. Tämän vuoksi todellisuudesta oikein kertovan osapuolen on vaikea saada viestiään perille, sillä kuulija lisää sanomaan valehtelukertoimen silloinkin, kun niin ei tarvitsisi tehdä.

On virhe ajatella, että sodan osapuolet vääristelevät tietoa yhtä paljon. Laiska tasapuolisuus johtaa propagandasodassa enemmän valehtelevan voittoon, ja se on samalla journalismin mahalasku. Journalismin tehtävänä on nimittäin selvittää, mikä todellisuus on, eikä hakeutua valehtelemisen teoreettiseen keskiarvoon.

Venäjän sisäpolitiikkaan tarkoitetut ja harhaan johtavat sananvalinnat onnistutaan Suomessa yleensä huomaamaan. Niinpä emme usko venäläisten rauhanturvaajien olevan vapauttamassa Ukrainaa kansanmurhaa tekeviltä natseilta.

Hienovaraisen vääristelyn kohdalla suomalaisten osaaminen joutuu koetukselle. Esimerkki herkkyyden puutteesta oli erään Iltalehden kuvatekstissä: ”Krimin niemimaa sijaitsee Ukrainan eteläosassa. Venäjä valtasi sen 2014 ja liitti itseensä, lännen mielestä laittomasti.” Lause on sinänsä oikein, mutta se kantaa mukanaan viitteellisiä sivumerkityksiä, jotka harhauttavat ajattelua: Kun länsi ajattelee näin, itä varmaankin pitää liittämistä laillisena.

Voidaan kysyä, miksi yleensä on suostuttu niputtamaan länsi ja itä omiksi kokonaisuuksikseen, ajatteleeko vaikkapa Turkmenistan varmasti samoin kuin Venäjä. Vielä tärkeämpää on huomata ilmaisu ”lännen mielestä”. Kysymys ei nimittäin ole mielipiteestä. Toisen valtion alueen väkivaltainen liittäminen ilman suostumusta on yksiselitteisesti laitonta.

Iltasanomissa luki taannoin: ”Kremlin-mielinen uusi historiankirjoitus väittää Suomen suorittaneen jatkosodan aikana Itä-Karjalan keskitysleireillä venäläisväestön etnisen puhdistuksen ja teloittaneen punavankejaan Sandarmohin joukkohautoihin. Suomalaisen historiankirjoituksen mukaan väitteissä ei ole perää.” Taas on menty lankaan, jota moni ei edes huomaa.

Tekstin kirjoittaja asettaa vakavan tutkimuksen ja tarkoitushakuisen kirjoittelun tasaveroiseksi vastinpariksi. Samalla hän unohtaa todisteet ja altistuu loputtomaan väittelyyn historian tulkinnasta. Itse asia, eli se, keitä Sandarmohiin on haudattu, jää tarpeettoman ”suomalaisen historiankirjoituksen mukaan” -myönnytyksen alle.

Hyvin tarkka lukija huomaa tietenkin myös sanat ”etninen puhdistus”. Sehän on laina serbokroatian kielestä. Termi etnicko ciscenje otettiin käyttöön Jugoslaviassa 1980-luvun alussa, ja se levisi Srebrenican joukkomurhan vauhdittamana globaaliin sanastoon. Termillä on karmivia merkityksiä, joiden vuoksi se sopii takautuvaan vaikuttamiseen.

Samaa asiaa palvelee, joskin tässä tapauksessa tulevaisuuteen työnnettynä, neuvostoliittolaisten sotavankien kutsuminen punavangeiksi. Suomessa punavankeihin liittyy traumoja, mutta aivan eri sodasta.

Johdattelevien mielleyhtymien lisäksi absoluuttisen totuuden dilemma voi häiritä selkeää ajattelua. Maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijalta kysyttiin televisiossa, olisiko Mariupolin teatteria ja sen siviilien täyttämää väestösuojaa voitu pommittaa vahingossa. Tietysti olisi, ja siten asiantuntija vastasikin.

Mahdollisuus on kuitenkin häviävän pieni, eikä ole mitään syytä uskoa, että juuri Mariupolin teatterin kohdalla pommin ripustimet pettivät ja sama vahinko tapahtui samaan aikaan myös kaupungin uimahallin päällä. Sielläkin oli väestösuoja.

Occamin partaveitsenä tunnettu ajatteluohje muistuttaa läheisesti sotilashuumorin KISS- eli Keep it simple, stupid -periaatetta: mitä useampi ulkoinen oletus tarvitaan ilmiön selittämiseen, sitä epävarmempi selitys on.

Einstein muotoili Occamin partaveitselle hiomakiven. Sen mukaan selitys on todennäköisimmin yksinkertainen, mutta ei yhtään yksinkertaisempi kuin on mahdollista. Kun hakee ilmiölle selitystä, kannattaa siis aloittaa yksinkertaisesta. Se ei ole välttämättä oikea, mutta tie totuuteen on sen kautta yleensä lyhyempi kuin monimutkaisia polkuja kulkien.

Upseerin ammattitaitoa on erottaa olennainen tieto sumusta silloinkin, kun taistelua käydään ihmisten mielistä. Onneksi voimme luottaa suomalaisen sivistyksen kestävyyteen. Oman väestön tietoinen harhaanjohtaminen olisi vahingollista ja eettisesti väärin. Uskon, että informaatiovaikuttamisen voittaa lopulta se, joka valehtelee vähiten.

Tulkinnan ja raakatiedon ero taitaa selvitä jo aliupseerikoulun oppilaille. Sitä vastoin tietoon tarkoituksella liimattujen vaikutteiden huomaaminen edellyttää osaamista, joka ei ole ollut sotilasopintojen keskiössä.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan julkisuudessa esiintyneet upseerit ovat olleet kunniaksi koko ammattikunnalle. Siinä yleissivistys ja henkilökohtaiset valmiudet ovat varmasti auttaneet. Meille kaikille pääkouluttajat Putin ja Lavrov ovat järjestäneet hyödyllisen medialukutaidon harjoituksen.

Upseeri on myös mediasotilas, jonka on tiedettävä, mitä kuulee ja mitä sanoo. Tappioita matkan varrella tulee, ellemme opi paremmin tunnistamaan johdattelua ja piilovaikuttamista. Tavallinen suomalainen arkijärki riittää pitkälle, mutta journalismille, sotilasasiantuntijoille ja tiedon täsmälliselle ilmaisulle kriisiaika asettaa silti vakavan haasteen.

Kalle Liesinen