Hyvinvointioikeus - kirjoituksia oikeudesta ja hyvinvoinnista

HYVINVOINTIOIKEUS

HYVINVOINTIOIKEUS – Kirjoituksia oikeudesta ja hyvinvoinnista

Virve Toivonen | Anna Mäki-Petäjä Leinonen | Eeva Nykänen

KAUPPAKAMARI

© 2022 Helsingin Kamari Oy/Helsingin seudun kauppakamari ja tekijät ISBN 978-952-246-732-4 (painettu kirja) ISBN 978-952-246-733-1 (Ammattikirjasto) ISBN 978-952-246-734-8 (E-kirja) Kannen suunnittelu: Lumimarja Terttu Rönkkö Taiton suunnittelu: Maria Mitrunen Sivunvalmistus: Keski-Suomen Sivu Oy Hansaprint 2022

SISÄLLYS

Virve Toivonen, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Eeva Nykänen JOHDANTO

8

Maija Aalto-Heinilä, Maija Dahlberg ja Hanna-Maria Niemi HYVINVOINTIOIKEUS – JOTAIN UUTTA, JOTAIN VANHAA JA JOTAIN LAINATTUA?

22

Pauli Rautiainen HYVINVOINTIOIKEUS YHTEISKUNTAPOLIITTISTEN KAMPPAILUJEN AREENANA

64

Liisa Nieminen KANSAINVÄLINEN OIKEUS OSANA HYVINVOINTIOIKEUTTA – ERITYISESTI BIOEETTISET KYSYMYKSET TARKASTELUN KOHTEENA

104

SISÄLLYS

5

Virve Toivonen OIKEUDELLISTUNUT HYVINVOINTI – ESIMERKKINÄ LAPSEN HOIVA, HUOLENPITO JA KASVATUS

140

Mikko Aaltonen REKISTERIAINEISTOJEN KÄYTTÖ HYVINVOINTIOIKEUDELLISESSA TUTKIMUKSESSA

168

Henna Nikumaa MUISTISAIRAIDEN IHMISTEN HAASTATTELUTUTKIMUS ESIMERKKINÄ HYVINVOINTIOIKEUDELLISESTA EMPIIRISESTÄ TUTKIMUKSESTA

184

Kaijus Ervasti OIKEUDENSAANTIMAHDOLLISUUDET OSANA HYVINVOINTIOIKEUTTA ERITYISESTI HAAVOITTUVIEN RYHMIEN NÄKÖKULMASTA 218

6

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen HAAVOITTUVAT IHMISRYHMÄT, MIELEN HYVINVOINTI JA LAKI – ESIMERKKINÄ VANHUSTEN TEHOSTETTU PALVELUASUMINEN

250

Heidi Vanjusov SOSIAALIOIKEUDEN OIKEUSPERIAATTEET ASIAKKAAN HYVINVOINNIN TURVAAJANA PÄIHDEPALVELUISSA

276

SISÄLLYS

Niina Gråsten VAMMAISUUS ERITYISTEN OIKEUKSIEN PERUSTANA

314

Eeva Nykänen ja Tiina Laatikainen OIKEUS RIITTÄVIIN TERVEYDENHUOLLON PALVELUIHIN – JA MITEN RIITTÄVYYTTÄ VOIDAAN MITATA

338

Niina Mäntylä, Jonna Kosonen ja Sara Sairanen ALUEELLISEN YHDENVERTAISUUDEN AVAIMET TOISEN ASTEEN AMMATILLISESSA KOULUTUKSESSA – KOULUTUKSEN SAATAVUUS JA SAAVUTETTAVUUS

366

SISÄLLYS

7

Virve Toivonen, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Eeva Nykänen

JOHDANTO

Ajatus hyvinvointioikeutta käsittelevästä kirjasta sai alkunsa Itä-Suomen yliopiston Hyvinvointioikeuden keskuksessa keväällä 2020. Taustalla vaikutti keskuksen tutkijoiden parissa herännyt tarve hyvinvointioikeu­ delliseen itsereflektioon: mistä me lopulta puhumme, kun puhumme hyvinvointioikeudesta ja mitä on hyvinvointioikeudellinen opetus tai tutkimus. Kirjan tarvetta alleviivasi edelleen se, että syksyllä 2021 hyvinvointioikeudesta tuli uusi pääaine Itä-Suomen ylipiston oikeustieteiden laitoksen julkisoikeuden tutkinnoissa (HTK, HTM). Hyvinvointi­ oikeudellisen itsereflektion ohella kirja toimiikin myös oppimateriaalina.

Kotimaista, hyvinvointioikeudellisesta näkökulmasta kirjoitettua kirjallisuutta on vielä varsin niukasti. Lähimpänä vertailukohtana voidaan ehkä pitää Veli Pelkosen vuonna 1993 toimittamaa teosta Hyvinvointioikeus, jossa hyvinvointioikeutta tarkasteltiin taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien (TSS-oikeudet) näkökulmasta.

Tänä päivänä hyvinvointioikeudellinen perus- ja ihmisoikeustarkastelu ei enää rajoitu TSS-oikeuksiin, vaan se ulottuu perus- ja ihmisoikeuksiin laajemmin, kuten Liisa Nieminen kirjan artikkelissa osoittaa.

Hyvinvointi­oikeudellinen ajattelu ja keskustelu ovat muutoinkin viime vuosina kehittyneet ja vilkastuneet. Itä-Suomen yliopiston Hyvinvointioikeuden keskus perustettiin vuonna 2018 ja nykyään myös Lapin

JOHDANTO

9

yliopistossa toimii Hyvinvointioikeuden tutkimusryhmä. Vuodesta 2017 lähtien eri yliopistot ovat vuorollaan järjestäneet tutkijoille suunnattuja Hyvinvointioikeuden päiviä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan varsin vakiintuneesti hyvinvointipolitiikasta ja viime vuosina myös hyvinvointitaloudellinen näkökulma on noussut esiin.1 Vuoden 2023 alusta Suomessa aloittaa toimintansa 21 hyvinvointialuetta. Jonkin ajankohtaisen äärellä hyvinvointioikeus siten on.

Kirjan 12 artikkelia piirtää kuvaa 2020-luvun hyvinvointioikeudesta.

Oikeudellinen tarkastelu edellyttää esikysymyksenä hyvinvoinnin määrittelyä. Tätä kysymystä avaavat artikkeleissaan muun muassa Maija AaltoHeinilä, Maija Dahlberg & Hanna-Maria Niemi, Virve Toivonen sekä Anna Mäki-Petäjä-Leinonen. Tarkastelun perusteella käsitteessä näyttäisi olevan implisiittisesti jotain tuttua, johon tarttua, mutta lähempi tarkastelu paljastaa sen haastavuuden. Hyvinvointi on usealla eri tieteenalalla käytössä oleva käsite ja tutkimuskohde. Yhteistä eri tieteenalojen tarkasteluille näyttää kuitenkin olevan, että tyhjentävää ja yksimielistä hyvinvoinnin määritelmää on varsin vaikea löytää. Määritelmien sijaan tutkimuksissa onkin usein keskitytty enemmän hyvinvoinnin mittaamiseen ja mittausindikaattoreihin. Niiden tarkastelu puolestaan osoittaa, että hyvinvointia on usein tutkittu siiloutuneesti, yksilön yhdellä elämän­alueella, esimerkiksi työelämässä tai läheissuhteissa. Mittausindikaattoreina voidaan käyttää joko objektiivisuuteen pyrkiviä mittareita, kuten vaikkapa rekisteritietoja, tai yksilön omaa, subjektiivista kokemusta omasta hyvinvoinnistaan.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että enenevässä määrin ajatellaan hyvinvoinnin koostuvan kokonaisvaltaisesti yksilön hyvinvoinnista eri elämänalueilla ja että siihen vaikuttavat sekä yksilön subjektiiviset kokemukset että ulkoiset, objektiivisemmin mitattavissa olevat olosuhteet.

Oikeustieteen näkökulmasta kuvatun kaltainen yksilön kokonais­ hyvinvointia painottava lähestymistapa tarkoittaa, että hyvinvointi­oikeus viittaa tutkimuksellisiin lähtökohtiin, joissa keskiössä ovat yksilön hy1 Ks. esim. Riitta Särkelä, Aki Siltaniemi, Päivi Rouvinen-Wilenius, Heikki Parviainen & Eija Ahola (toim.): Hyvinvointitalous. Soste 2014. https://www.soste.fi/wp-content/ uploads/2018/11/hyvinvointitalous_final.pdf.

10

JOHDANTO

vinvointi, siihen vaikuttava sääntely sekä hyvinvointiin liittyvät oikeudelliset instituutiot ja järjestelmät, kuten Kaijus Ervasti artikkelissaan hahmottaa. Hyvinvointioikeudellinen tutkimus ei tällöin paikannu millekään yksittäiselle oikeudenalalle eikä myöskään sulje pois mitään oikeudenalaa. Oikeudenalajaottelussa hyvinvointioikeus rinnastetaan toisinaan edelleen sosiaalioikeuteen. Lyhyt vilkaisu kirjan artikkeleihin vaikuttaisi vahvistavan tätä kuvaa: valtaosa niistä liikkuu sosiaalioikeudellisissa kysymyksenasetteluissa. Tämä selittynee kuitenkin enemmän hyvinvointi­oikeuden sosiaalisiin oikeuksiin kiinnittyvillä juurilla ja kirjoittajien tutkijataustoilla. Myös tässä kirjassa edustettuina ovat sosiaali­ oikeuden ohella perheoikeus, koulutusoikeus ja kansainvälinen oikeus.

Yhtä lailla esimerkiksi ympäristö- tai työoikeudellista ja taloudellista sääntelyä voidaan tarkastella siitä näkökulmasta, kuinka se edistää tai estää ihmisten hyvinvointia. Edellä kuvatuin tavoin hyvinvointioikeudessa on näkemyksemme mukaan kyse ennen kaikkea näkökulmasta, josta oikeutta tarkastellaan ja joka läpäisee yhteiskunnan kaikki osa-alueet.

Oikeudellisessa sääntelyssäkään hyvinvointi ei erotu itsenäiseksi oikeudeksi, vaan se on ennen kaikkea sääntelyn tavoite, joka voi olla ilmaistuna joko lakitekstissä (esim. sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 1 §; laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä 612/2021, 1 §; vanhuspalvelulaki 980/2012, 1 §) tai se voi tulla ilmi lain esitöistä (HE 246/1984 vp; HE 291/1986 vp). Yksilöiden tai ihmisryhmien hyvinvointiin voi suuntaan tai toiseen vaikuttaa toki myös sääntely, jolla ei nimenomaisesti tavoitella hyvinvointia tai jonka hyvinvointioikeudellisia ulottuvuuksia ei ole vielä lainkaan mietitty. Lainsäädäntö on siten yksi keskeinen hyvinvointipolitiikan – tietoinen tai tiedostamaton – toteuttamisen väline. Kuten sekä Pauli Rautiainen että Niina Gråsten artikkeleissaan muistuttavat, oikeus ja politiikka käyvät keskenään jatkuvaa vuoropuhelua, jossa hyvinvointioikeudellisen sääntelyn sisältö ja samalla käsitys hyvinvointioikeudesta väistämättä muuntuvat.

Monissa kirjan artikkeleissa hyvinvointia turvaavien oikeuksien toteutumista tarkastellaan yksilön näkökulmasta. Valtaosa hyvinvointioikeudellisesta sääntelystä koskettaa kaikkia ihmisryhmiä elämänkaaren eri vaiheissa. Hyvinvointioikeudellisen yksilölähtöisen tutkimuksen

JOHDANTO

11

keskiössä ovat ainakin toistaiseksi usein olleet erityisen haavoittuvat ihmisryhmät kuten lapset, vammaiset, vanhukset tai eri perusteilla vähemmistöihin kuuluvat ihmiset. Tällöin korostuu hyvinvointivaltion perustava ajatus siitä, että järjestelmän tulee turvata kaikille yhden­ vertaiset mahdollisuudet yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuuden näkökulma on erityisesti esillä muun muassa Heidi Vanjusovin päihdepalveluita sekä Niina Mäntylän, Jonna Kososen & Sara Sairasen toisen asteen koulutusta koskevissa artikkeleissa. Hyvinvointioikeudessa erityisen huomion kiinnittäminen yhdenvertaisuuteen ja heikommassa asemassa oleviin on perusteltua paitsi yksilön myös yhteiskunnan näkökulmasta, sillä riittävät ja yhdenvertaiset palvelut luovat ja ylläpitävät yhteiskunnan vakautta.

Eeva Nykänen & Tiina Laatikainen muistuttavat kirjoituksessaan myös, että hyvinvointioikeudellinen tutkimus kattaa yksilölähtöisen tarkastelun ohella hyvinvointia turvaavat yhteiskunnan rakenteet, järjestelmät ja instituutiot, niin julkiset kuin yksityisetkin.

Tutkimuksellisesti hyvinvointioikeus avautuu moneen suuntaan.

Se voi olla voimassa olevan sääntelyn lainopillista tarkastelua, jossa keskitytään yhteen hyvinvoinnin elementtiin tai tarkastellaan sitä kokonais­valtaisemmin. Tutkimusotteet ja tutkimusryhmät ovat usein monitieteisiä, sillä hyvinvointioikeudellinen tutkimus tarvitsee jo tutkimuskohteensa ymmärtämiseen muiden tieteenalojen tuottamaa tietoa. Hyvinvointioikeudellisessa tutkimuksessa ollaan sääntelyn ohella kiinnostuneita myös siitä, kuinka hyvinvointia turvaavat oikeudet käytännössä toteutuvat ja järjestelmät toimivat. Tällöin myös tutkimusmenetelmät monipuolistuvat. Hyvinvointioikeuden empiiriseen tutkimukseen kirjassa keskittyvät erityisesti Mikko Aaltosen ja Henna Nikumaan artikkelit.

Edellä on esitetty, ettei hyvinvointioikeus ole itsenäinen oikeudenala, eikä sillä ole tarvetta sellaiseksi pyrkiäkään. Sen sijaan paikkaansa yliopistollisena opintokokonaisuutena hyvinvointioikeus puolustaa.

Erityisesti tutkimuksen kannalta on tärkeää, että hyvinvointioikeutta opetetaan omana kokonaisuutenaan. Eri ihmisryhmien hyvinvointia turvaavat useat eri oikeudenaloille sijoittuvat menettelylliset ja sisällölliset säännökset, mutta on epätodennäköistä, että niiden hyvinvointioikeu-

12

JOHDANTO

dellinen ulottuvuus saa oikeudenalakohtaisessa tarkastelussa riittävästi huomiota. Ilman hyvinvointioikeudellista näkökulmaa hyvinvointi­ valtioon ja -politiikkaan tiivisti liittyvät oikeudelliset ongelmat jäävät helposti perinteisten oikeudenalojen reuna-alueille ja vain marginaalisesti tai pintapuolisesti käsitellyiksi.

Muissa Pohjoismaissa hyvinvointioikeutta tutkitaan ja opetetaan yliopistoissa omana opintokokonaisuutenaan ja onkin tärkeää, että myös Suomessa hyvinvointioikeudellinen näkökulma on mahdollista sisällyttää systemaattisesti oikeudellisiin opintoihin. Tulevaisuudessa hyvinvointioikeudellista tutkimusta tullaan todennäköisesti tekemään yhä useammilla oikeudenaloilla ja pedagogisesti yhtenäinen opetus­ kokonaisuus luo tälle vahvan pohjan. Samalla varmistetaan tulevien juristisukupolvien asiantuntemus hyvinvointiin liittyvissä, todennäköisesti yhä lisääntyvissä oikeudellisissa kysymyksissä.

Kirja on rakennettu siten, että sen artikkelit avaavat näkökulmia hyvinvointioikeuden teoreettisiin, metodologisiin ja sisällöllisiin ulottuvuuksiin.

Maija Aalto-Heinilä, Maija Dahlberg ja Hanna-Maria Niemi avaavat kirjan hyvinvointioikeuden teoreettisella tarkastelulla. He pohtivat kirjoituksessaan hyvinvointioikeuden identiteettiä etsimällä vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin: mitkä elementit ovat hyvinvointi­ oikeuden ominaispiirteitä, millainen on hyvinvointioikeuden käsitys hyvinvoinnista ja miten hyvinvointioikeus mahdollisesti eroaa muista tavoista jäsentää oikeutta? Erityisesti kirjoittajat pyrkivät etsimään tekijöitä, jotka tuovat hyvinvointioikeuteen koherenssia ja yhtenäisyyttä.

Johtopäätöksenään kirjoittajat päätyvät toteamaan, että hyvinvointi­ oikeuden identiteetti on vasta rakenteilla eikä hyvinvointioikeudellista tutkimusta voida selkeästi erottaa tutkimuskohteensa erityispiirteiden perusteella perinteisistä oikeudenaloista. Kirjoittajien näkemyksen mukaan hyvinvointioikeudellinen tutkimus on ennen kaikkea perus- ja ihmisoikeusulottuvuuden sisältävää sosiaalioikeudellista tutkimusta. Perus- ja ihmisoikeuspainotuksen ohella perinteisestä sosiaalioikeudesta hyvinvointioikeutta erottaa kirjoittajien mukaan myös se, että hyvinvointi­ oikeudessa ollaan selkeämmin kiinnostuneita perus- ja ihmisoikeuksien

JOHDANTO

13

tosiasiallisesta toteutumisesta. Empiirisen ja oikeuksiin pääsyä koskevan tutkimuksen merkitys hyvinvointioikeudessa käykin ilmi useista tämän kirjan artikkeleista.

Pauli Rautiainen tarkastelee artikkelissaan hyvinvointioikeuden ja yhteiskuntapolitiikan välistä vuoropuhelua, jossa hyvinvointioikeudellisen sääntelyn sisältö ja samalla käsitys hyvinvointioikeudesta määrittyy aina uudelleen. Vuoropuhelua tarkastellaan kirjoituksessa hyvinvointioikeudelliselle ajattelulle keskeisten yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden käsitteiden kautta ja neljän esimerkin valossa: asuinrakennusten esteettömän rakentamisen, näytelmäkirjailijan omaa näytelmäänsä koskevan määräämisvallan, viittomakielilain säätämisen sekä koulukyydeistä päättämisen yhteydessä. Rautiaisen tarkastelun taustana on ajatus oikeudenmukaisesta hyvinvointipolitiikasta, jossa hyvinvointipalvelut ovat kaikkien saatavilla ja eri väestöryhmien väliset hyvinvointierot ovat pienet.

Kirjoituksen ydinsanoma on, että hyvinvointioikeuttakin koskevassa keskustelussa on olennaista kiinnittää aktiivisesti huomiota siihen, etteivät mitkään oikeussäännökset ohjaa oikeudellisten ongelmien käsittelyä yhteiskunnallisista rakenteista ja oikeudellisista käytänteistä irrallaan.

Siksi oikeuden systematisointiin ja tulkintaan ja siten myös oikeudellisiin ratkaisuihin vaikuttavat aina erilaiset yhteiskuntapoliittiset kamppailut.

Liisa Niemisen artikkeli käsittelee kansainvälistä oikeutta hyvinvointioikeuksien turvaajana. Kansainvälinen oikeus ei ole toistaiseksi juurikaan ollut esillä hyvinvointioikeudesta puhuttaessa, mutta kansainvälisen oikeuden turvaamien ihmisoikeuksien kautta sen yhteys hyvinvointioikeuteen on helppo tunnistaa. Ihmisoikeuksien osalta Nieminen tarkastelee erityisesti bioetiikkaan liittyviä kysymyksiä eli kysymyksiä muun muassa abortin, eutanasian, kloonaamisen, kantasolututkimuksen tai geenimanipu­laation moraalisesta oikeutuksesta. Bioeettiset kysymykset ovat paitsi globaaleja, toisinaan myös eri tavoin merkityksellisiä eri sukupuolille, mikä onkin yksi artikkelin kantavia ajatuksia. Ihmisoikeuk­sista artikkelissa esille nousevat erityisesti itsemääräämisoikeuteen ja ihmisarvoon liittyvät perustavanlaatuiset kysymykset samoin ristiriidat eettisten periaatteiden ja sitovan oikeudellisen sääntelyn välillä. Niemisen mukaan bioetiikan kysymyksissä tulee erityisen hyvin näkyviin vaatimus

14

JOHDANTO

siitä, että ihmisoikeuksia on tarkasteltava kokonaisuutena. Esimerkiksi naisten vapauden (yli)korostaminen saattaa muutoin johtaa siihen, että heistä tulee jossain tilanteissa kauppatavaraa; naiset saavat vapauden myydä itseään tai ruumiinosiaan, mutta saattavat samalla menettää ihmisarvonsa. Kansainvälisesti tämä on ennen kaikkea kehittyvien maiden naisten ongelma. Artikkelissa argumentoidaankin sen puolesta, että on tärkeää turvata vahvasti kansainvälisoikeudellisesti velvoittavat sosiaaliset oikeudet ja niiden oikeudellisesti velvoittavat valvontamekanismit.

Virve Toivosen artikkelissa tarkastelun kohteena on hyvinvoinnin oikeudellistuminen eli kehitys, jossa yksilöiden hyvinvointia on yhä enemmän alettu ohjata sääntelyn keinoin. Historiallisessa tarkastelussa hyvinvoinnin oikeudellistuminen näkyykin siirtymänä hyväntekeväisyydestä kohti oikeudellista sääntelyä ja lopulta kohti yksilöiden subjektiivisia, hyvinvointia turvaavia oikeuksia. Artikkelissa käytetään oikeudellistumiskehityksen esimerkkinä lapsen hoivaa ja huolenpitoa koskevaa sääntelyä ja pohditaan, mitä erityistä annettavaa juuri oikeustieteellä on lasten hyvinvointia koskevalle keskustelulle ja tutkimukselle. Artikkelissa tulee näkyväksi hyvinvointioikeudellisen tutkimuksen monitieteisyys ja monimenetelmäisyys; hyvinvoinnin toteutumista mittaavat pitkälti muut tieteenalat kuin oikeustiede, mutta samalla ne tuottavat oikeustieteen käyttöön tietoa muun muassa hyvinvointia koskevan lainsäädännön mahdollisista muutostarpeista. Hyvinvoinnin oikeudellistuminen näkyy muilla tieteenaloilla lasten hyvinvoinnin mittaamisessa ja mittaus­indikaattoreissa; oikeudellistumiskehitys on painottanut lasten kokonaishyvinvointiin keskittyvää tarkastelutapaa ja korostanut lasten näkemysten huomioon ottamista niin hyvinvoinnin mittaamisessa kuin mittausindikaattoreiden muodostamisessakin.

Mikko Aaltosen artikkeli taustoittaa erityisesti rekisteritutkimuksen mahdollisuuksia hyvinvointioikeudellisessa tutkimuksessa. Tarkastelun keskiössä ovat valmiiden ja avoimesti saatavilla olevien tilastotietojen (esim. Tilastokeskuksen StatFin-tilastotietokanta) taustalla olevat tarkemmat ”rivitasoiset” rekisteriaineistot, jotka mahdollistavat kohteestaan pelkkiä tilastotietoja nyansoidumman analyysin. Tätä tutkimuspotentiaa­ lia käsitellään kirjoituksessa erityisesti linkattujen rekisteriaineistojen

JOHDANTO

15

näkö­kulmasta. Artikkelissa käydään läpi rekisteriaineistojen tietosisältöjä, aineistojen yhdistämisen periaatteita sekä rekisteriaineistoilla tehtävän tutkimuksen heikkouksia ja vahvuuksia. Artikkelissa pohditaan myös yleisemmällä tasolla, millaista annettavaa rekisteriaineistoilla voisi olla hyvinvointioikeudelliseen tutkimukseen ja keskusteluun. Suomessa rekisterilinkkausaineistoja on toistaiseksi käytetty eniten terveyteen liittyvien tutkimuskysymysten tarkastelussa, joten rekisteritutkimuksella on jo kiinteä yhteys hyvinvoinnin tutkimukseen. Kuten artikkelissa todetaan, hyvinvointioikeudellisesta näkökulmasta monet rekisteriaineistot ovat kuitenkin vielä alikäytettyjä. Esimerkiksi monien hyvinvointia tukevien palveluiden ja etuuksien myöntäminen perustuu hallintopäätöksiin, joita koskevat erimielisyydet ratkaistaan hallinto-oikeuksissa. Muun muassa näitä viranomais- ja tuomioistuinpäätöksiä on mahdollista tarkastella tilastollisesti. Myös ulosottolaitoksella, oikeusavulla, edunvalvonnalla sekä talous- ja velkaneuvonnalla on omat hallinnolliset tietojärjestelmänsä, jotka sisältävät suuren määrän myös hyvinvointioikeudelliseen rekisteritutkimukseen periaatteessa soveltuvaa tietoa. Näissä tietojärjestelmissä piilee iso hyvinvointioikeudellinen tutkimuspotentiaali, mutta toistaiseksi niitä on hyödynnetty tutkimuksessa vain pistemäisesti.

Henna Nikumaan artikkeli jatkaa hyvinvointioikeuden tutkimuksen teemalla. Kirjoituksessa hyvinvointioikeus avautuu kenttänä, joka hyötyy monin tavoin monitieteisestä ja – menetelmäisestä tutkimuksesta.

Usein tällaista tutkimuksellista otetta edellyttää jo tutkimuksen kohteena olevan ilmiön ymmärtäminen. Nikumaa käyttää artikkelissaan esimerkkinä tekemäänsä muistisairaiden henkilöiden haastattelututkimusta. Teoreettisesti Nikumaan tutkimuksessa yhdistyvät oikeudellisen toimintakyvyn sekä sosiaaligerontologisen toimijuuden näkökulmat ja tutkimusotteeltaan se nojaa niin empiriaan kuin lainopilliseenkin tarkasteluun. Artikkelissa kuvataan muistisairaiden ihmisten tutkimushaastattelujen kulkua ja laadullisen aineiston analyysiprosessia. Nikumaan tutkimus toimii esimerkkinä hyvinvointioikeudellisesta tutkimuksesta, jossa monitieteellinen tutkimusote ja monimenetelmäiset metodologiset valinnat tuottavat tutkittavasta ilmiöstä sellaista kokonaisvaltaista tietoa, joka tukee ilmiön syvempää ymmärtämistä.

16

JOHDANTO

Kaijus Ervastin artikkeli tarkastelee oikeudensaantimahdollisuuksia osana hyvinvointioikeutta. Koska oikeudensaantimahdollisuuksissa on keskeistä se, kuinka ihmiset pääsevät todellisuudessa oikeusjärjestelmän heille takaamiin oikeuksiin, kysymys on yksilöiden hyvinvoinnin näkökulmasta varsin merkittävästä oikeusjärjestelmän ulottuvuudesta.

Hyvinvointioikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna yksi keskeisistä kysymyksistä oikeudensaantimahdollisuuksissa on, miten haavoittuvat ryhmät pääsevät oikeuksiinsa. Oikeudensaantimahdollisuuksiin keskittyvä yhteiskunnallinen oikeustutkimus on Ervastin mukaan yksi osa ulospäin suuntautuvaa ja monitieteistä hyvinvointioikeuden tutkimusta.

Esimerkkinä oikeudensaantimahdollisuuksien tutkimisesta Ervasti esittelee muistisairaille ihmisille ja heidän läheisilleen suunnatun kyselyn tuloksia. Kyselyssä kartoitettiin ensisijaisesti korona-ajan vaikutuksia muistisairaiden ihmisten elämään sekä oikeuksien toteutumiseen. Esiin nousi useita oikeuksiin, oikeudensaantimahdollisuuksiin ja palveluihin pääsyyn liittyviä ongelmia. Kokonaisuudessaan näyttää siltä, että koronaaika on vähentänyt muistisairaiden ihmisten tapaamisia ja yhteydenpitoa muiden ihmisten kanssa. Samalla yksinäisyys on lisääntynyt. Vastausten perusteella näyttää kuitenkin siltä, että muistisairaiden ihmisten näkökulmasta sosiaali- ja terveydenhuolto sekä viranomaispalvelut toimivat kokonaisuudessaan suhteellisen hyvin.

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen tarkastelee artikkelissaan yksilön elämänlaatua ja hyvinvointia mielen hyvinvoinnin näkökulmasta. Tarkastelun kohteena on, minkä tyyppisin säännöksin lainsäädäntö pyrkii tukemaan haavoittuvassa asemassa olevan yksilön mielen hyvinvoinnin edellytysten turvaamista. Artikkelissa keskitytään erityisesti ikääntyvien ihmisten mielen hyvinvointiin ja todetaan esimerkiksi vanhuspalvelulain tukeutuvan hyvin keskeisesti periaatetason normeihin ja ohjeistukseen siitä, millä tavoin ikääntyneillä ihmisillä on oikeus tulla kohdelluksi.

Säännökset, joilla pyritään vaikuttamaan hoivakäytäntöihin ja asiakkaan kohtaamiseen, luovat hyvän pohjan mielen hyvinvoinnin edellytyksiä huomioon ottavalle kohtaamiselle. Lainsäädännön lisäksi tarkastellaan, missä määrin aluehallintovirastojen ratkaisukäytännöissä voidaan havaita piirteitä yksilön mielen hyvinvoinnin turvaamisesta päätöksissä,

JOHDANTO

17

jotka ovat koskeneet vanhusten ympärivuorokautista hoivaa tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Aluehallintoviraston ratkaisukäytännössä on havaittavissa välittömästi ja välillisesti asiakkaiden mielen hyvinvointiin liittyviä elementtejä. Hoivan laadun voidaan katsoa vaikuttavan mielen hyvinvointiin välittömästi. Välillisesti asiakkaiden mielen hyvinvointiin puolestaan voivat vaikuttaa esimerkiksi yksikön hoitajamitoitus ja omavalvontasuunnitelman sisältö. Haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen mielen hyvinvoinnin tukeminen ja vahvistaminen on keskeistä laadukkaiden palvelujen ja hoivan järjestämisessä.

Heidi Vanjusovin artikkelissa katse kääntyy hyvinvointipalveluiden saatavuuteen. Teemaa tarkastellaan päihdepalveluiden asiakkaiden näkökulmasta ja sosiaalioikeuden periaatteiden kontekstissa. Artikkelissa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, miten sosiaalioikeuden oikeusperiaatteiden tulisi vaikuttaa tarpeenmukaisiin päihdepalveluihin pääsyssä.

Artikkelin keskeinen tausta-ajatus on, että hyvinvointivaltion palveluiden tavoitteelle turvata kaikille yhdenvertaiset mahdollisuudet yhteiskunnassa asettaa haasteen palveluiden ja etuuksien harkinnanvarainen luonne, joka jättää yksittäiselle päätöksentekijälle usein merkittävääkin liikkumavaraa. Tällöin oikeusperiaatteiden merkitys ratkaisutoiminnassa korostuu. Ongelma on, ettei ensiasteen päätöksentekijöillä välttämättä ole tällaiseen harkintaan riittävää koulutusta. Tarkastelunsa perusteella Vanjusov esittääkin kysymyksen, pystyvätkö sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset hallitsemaan toimintaansa koskevaa sääntelyä kokonaisuutena, vai onko tämä osaamiseen kohdistuva vaatimus jopa ylimitoitettu ottaen erityisesti huomioon lainalaisuusperiaate (PL 2.3 §).

Oikeus yhdenvertaisiin palveluihin jää tyhjäksi lupaukseksi, jos sitä ei tehokkaasti toteuteta käytännössä.

Niina Gråsten valottaa artikkelissaan hyvinvointioikeuden ja politiikan suhdetta tarkastelemalla vammaisuuden oikeudellisen määritelmän muuttumista ajassa. Vammaisille suunnattuihin tukitoimiin ja palveluihin ovat oikeutettuja ne vammaiset henkilöt, jotka täyttävät lainsäädännössä määritellyt kriteerit vammaisuudesta ja vammaispalvelujen tarpeesta.

Vammaisuuden käsite on kuitenkin alati muuttuva. Muutos tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja suhteessa käsi-

18

JOHDANTO

tykseen normaaliudesta. Gråsten kuvaakin, miten yhtäältä yhteiskunnallinen keskustelu vammaisuudesta ja vallalla oleva vammaiskäsitys on ohjannut lainsäädännön kehittymistä ja miten toisaalta lainsäädännöllä on ohjattu yhteiskunnallista ajattelua vammaisuudesta. Ne vammaiset henkilöt, joiden ei katsota täyttävän palvelujen, tukitoimien ja etuuksien edellytykseksi erityislainsäädännössä asetettuja vaikeavammaisen määritelmiä, mutta jotka eivät toisaalta saa riittävää tukea yleispalveluista, jäävät järjestelmän väliinputoajiksi. Yksi hyvinvointioikeuden tehtävistä on tällaisten poissuljennan mekanismien näkyväksi tekeminen.

Eeva Nykäsen & Tiina Laatikaisen artikkelissa tarkastellaan perustuslain 19 §:n 3 momentissa julkiselle vallalle asetettua velvollisuutta turvata riittävät terveydenhuollon palvelut. Kirjoittajat kuvaavat, miten tätä perustuslaillista velvollisuutta konkretisoidaan terveyspalvelujen järjestämistä koskevassa lainsäädännössä ja pohtivat, millaisin kriteerein voidaan arvioida, ovatko terveyspalvelujen järjestäjät täyttäneet velvollisuutensa. Kirjoittajien mukaan oikeustiede ei kykene vastaamaan yksin kysymykseen, miten velvollisuus turvata riittävät terveydenhuollon palvelut tulisi ymmärtää käytännön toiminnassa ja miten velvollisuuden toteutumista tulisi arvioida. Asian arviointi vaatii tuekseen muiden tieteenalojen, kuten lääketieteen ja hoitotieteiden osaamista. Sen toteaminen, ovatko yksilön perusoikeudet toteutuneet, edellyttää asian oikeudellista arviointia, mutta tämä arviointi vaatii siis usein tuekseen muiden tieteenalojen tuottamaa tietoa. Hyvinvointioikeudellisen tutkimuksen kohteena olevien ilmiöiden syvällinen ymmärtäminen edellyttääkin usein oikeustieteen ja muiden tieteenalojen kysymyksenasettelujen ja menetelmien yhdistämistä.

Niina Mäntylän, Jonna Kososen & Sara Sairasen artikkeli tarkastelee koulutuksen merkitystä hyvinvoinnin turvaajana. Keskiössä on toisen asteen ammatillisen koulutuksen alueellinen saatavuus ja saavutettavuus sekä niiden turvaamisen välineet. Tätä tarkastellaan kahden koulutusuudistuksen (ammatillisen koulutuksen kokonaisuudistus ja oppivelvollisuuden laajentaminen) yhteydessä sivistyslakivaliokunnalle ja perustuslakivaliokunnalle annettujen asiantuntijalausuntojen valossa.

Erityisesti eriarvoistumisen tematiikassa koulutuksen ja hyvinvoinnin

JOHDANTO

19

liitännät ovat merkittäviä ja koulutuksen tasa-arvolla voidaan vähentää eriarvoistumisen riskitekijöitä. Koulutusuudistusten yhteydessä Suomessa on korostettu sellaisten rakenteiden luomista, jotka mahdollistavat korkeatasoisen koulutuksen saatavuuden kaikkialla meillä ilman koulutus­ asteelta etenemisen esteitä. Tosiasiassa ammatillisen koulutuksen saatavuus on kuitenkin heikompaa maaseutumaisissa kuin kaupunkimaisissa kunnissa. Haaste korostuu erityisryhmien, kuten vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden kohdalla. Kirjoituksen johtopäätöksinä esitetään, että toisen asteen koulutuksen yhteys hyvinvointiin on Suomessa lainsäädännössä kiitettävästi tunnistettu. Oppilaitosten välisen yhteistyön lisääminen voisi kuitenkin parantaa koulutuspalveluiden saavutettavuutta.

20

JOHDANTO